Pyhittäjämarttyyri Febronia

Pyhä Febronia eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305) Mesopotamiassa ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 304. Hän vietti koko elämänsä aina kaksivuotiaasta lähtien Nisibiksessä sijainneessa luostarissa, jonka igumeniana toimi hänen tätinsä, viisas Bryene, joka oli diakonissa Platoniksen hengellinen lapsi. Igumenia Bryene valvoi väsymättä sisartensa kilvoittelua ja luostarisäännön noudattamista. Viidestäkymmenestä sisaresta 20-vuotias Febronia ja toinen nuori sisar Prokla erottuivat muista hyveellisyydellään. Febronia oli myös ulkonäöltään huomiota herättävän kaunis.

Igumenia Bryene varjeli Febroniaa ja hänen sisäistä kauneuttaan lapsesta asti kuin omaa silmäteräänsä. Kun muut sisaret söivät kerran päivässä, hän käski Febronian syödä vain joka toinen päivä, jotta tämä laihtuisi eikä näyttäisi niin kauniilta. Febronia vei kilvoituksensa kuitenkin vieläkin pidemmälle. Hän ei koskaan syönyt eikä juonut itseään kylläiseksi, vaan nautti ravintoa vain sen verran, että pysyi hengissä. Febronia nukkui äärimmäisen vähän, eikä koskaan vuoteella, vaan joko jakkaralla istuen tai pitkällään lattialla.

Jos Febronia nukahti hetkeksi, hän nousi pian ylös ja alkoi tutkia kirjoja, sillä hän rakasti uuden oppimista. Hänen viisautensa kasvoi siinä määrin, että igumeniakin oli hämmästyksissään ja määräsi Febronian kuuliaisuustehtäväksi pyhien kirjoitusten lukemisen. Kun jalosukuisia maallikkonaisia vieraili luostarissa, Bryene pani Febronian lukemaan heille verhon takaa. Tämän hän teki kätkeäkseen Febronian heidän katseiltaan mutta myös siksi, ettei Febronia joutuisi katselemaan maallista koreutta.

Eräänä päivänä luostariin saapui jalosukuisten vanhempien tytär Hiereia, joka halusi keskustella Febronian kanssa. Igumenia Bryene antoi suostumuksensa sillä ehdolla, että Hiereia pukeutuisi nunnan asuun. Sitten he menivät yhdessä Febronian luo, ja igumenia käski tämän lukea tytölle jotakin sielulle hyödyllistä. Hiereia oli niin liikuttunut Febronian opetuksesta, että he viettivät koko yön yhdessä valvoen. Febronia ei väsynyt lukemaan eikä Hiereia kuuntelemaan, vaan päinvastoin itki niin vuolaasti, että lattia kastui hänen kyynelistään. Hän ei ollut kristitty eikä ollut koskaan kuullut vastaavanlaista opetusta. Kun aamu valkeni, igumenian täytyi pakottaa Hiereia lähtemään kotiinsa. Kotonaan tämä kertoi vanhemmilleen kaiken, mitä oli luostarissa kuullut, ja sai heidätkin ottamaan vastaan pyhän kasteen. Noihin aikoihin Febronia sairastui vakavasti, eikä Hiereia poistunut hänen luotaan hetkeksikään vaan piti hänestä huolta koko hänen sairautensa ajan.

Siihen aikaan Roomassa oli maaherrana Anthimos, jolla oli poika nimeltä Lysimakhos. Kun Anthimos sairastui vakavasti, hän luovutti poikansa veljensä Selinoksen haltuun. Anthimoksen kuoltua keisari kutsui Lysimakhoksen puheilleen. Hän ilmoitti aikovansa tehdä tästä maaherran kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan. Ensin hän tahtoi kuitenkin varmistua nuorukaisen uskollisuudesta lähettämällä tämän itään hävittämään kristinuskoa. Lysimakhoksen äiti oli näet kristitty, ja keisari oli kuullut Lysimakhoksenkin kunnioittavan Kristusta. Lysimakhos, joka oli tuolloin vain kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei uskaltanut kieltäytyä. Keisarin käskyn mukaisesti Lysimakhos ja hänen setänsä Selinos ottivat mukaansa sotilaita ja lähtivät Mesopotamiaan alueelle, jossa Febronian luostari sijaitsi.

Mesopotamiassa Selinos osoitti julmuutensa surmaamalla ja kiduttamalla kristittyjä. Toiset hän poltti tulessa, toiset silpoi armottomasti. Hänen maineensa kiiri laajalle, ja kaikki idän kristityt pelkäsivät häntä. Lysimakhos sitä vastoin suri tätä kaikkea katkerasti. Vaikka hän ei uskaltanutkaan kieltää pakanallisia jumalia, koska pelkäsi setäänsä ja keisaria, hän kuitenkin tunsi myötätuntoa kristittyjä kohtaan. Niinpä hän käski veljenpoikansa Primoksen, joka toimi sotajoukkojen komentajana, lopettaa kristittyjen vangitsemisen ja päinvastoin levittää etukäteen tietoa vainoojien tulosta, jotta kristityt voisivat piiloutua heiltä.

Kun tieto Selinoksen lähestymisestä saapui Nisibikseen, kaikki kristityt, niin maallikot ja papit kuin munkit ja nunnatkin, jättivät asuinpaikkansa ja pakenivat vuorille piiloutuakseen luoliin. Myös kaupungin piispa oli heidän joukossaan. Tieto tästä kantautui myös Bryenen luostariin, ja sisaret pyysivät siunausta lähteä luostarista, kunnes vaara olisi mennyt ohi. Bryene koetti kuitenkin vahvistaa ja rohkaista heitä ennemmin kohtaamaan marttyyrikuoleman kuin pakenemaan. Vain Febronia halusi ehdottomasti jäädä luostariin kuollakseen siellä Kristuksen tähden. Nähdessään sisarten pelon Bryene salli jokaisen päättää omasta puolestaan. Silloin sisaret, yksi toisensa jälkeen, hyvästelivät igumenian ja Febronian ja lähtivät. Prokla, Febronian ikätoveri, suostui ensin rakkaudesta Febroniaa kohtaan jäämään, mutta yöllä pelko jälleen valtasi hänet, ja hän lähti salaa pakoon.

Luostariin jäi lopulta vain kolme sisarta: igumenia Bryene, Thomais ja Febronia. Igumenia murehti Febronian tähden tietäessään, ettei voisi enää suojella tätä vainoojilta. Thomais kuitenkin kehotti Bryeneä olemaan kärsivällinen ja luottamaan Kaikkivaltiaan Jumalan apuun. Yhdessä he alkoivat rohkaista ja vahvistaa nuorta Febroniaa kohtaamaan rohkeasti edessä olevat marttyyrikilvoitukset. He tiesivät, että heidät vanhat tapettaisiin, mutta nuori ja kaunis Febronia säästettäisiin, jotta hänet saataisiin imarteluilla ja uhkauksilla hylkäämään uskonsa ja luopumaan neitsyydestään. Febronia otti neuvot iloiten vastaan ja vakuutti haluaan kuolla Kristuksen tähden, jos Jumala armossaan katsoisi hänet siihen kelvolliseksi.

Seuraavana aamuna kaupungissa nousi suuri hämminki, sillä Selinos oli ottanut käskyvallan ja heittänyt kristittyjä vankilaan eri tavoin kidutettaviksi. Selinos sai kuulla myös alueella sijaitsevasta nunnaluostarista ja lähetti sinne välittömästi sotilaita vangitsemaan nunnia. Sotilaat mursivat luostarin portit, mutta löysivät sisältä vain kolme sisarta. Yksi heistä veti miekan esiin surmatakseen igumenian, mutta silloin Febronia heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa anoen: ”Pyydän teitä Jumalan nimessä, joka asuu taivaissa, surmatkaa ensin minut, etten joutuisi näkemään hengellisen äitini kuolemaa!” Silloin paikalle saapui myös Primos, joka ajoi sotilaat ulos ja kysyi sitten igumenialta, mitä muille nunnille oli tapahtunut. Tämä vastasi heidän pelänneen ja paenneen. Primos tunsi sääliä sisaria kohtaan, neuvoi heitäkin piiloutumaan ja palasi sitten maaherran palatsiin.

Yksi sotilaista kuitenkin kertoi Selinokselle, että he olivat löytäneet luostarista nuoren, harvinaisen kauniin nunnan. Selinos raivostui ja lähetti sotilaat takaisin hakemaan hänet. Tultuaan luostariin sotilaat tarttuivat Febroniaan raa’asti, sitoivat hänet kaulasta ja vetivät häntä perässään. Igumenia ja Thomais halusivat seurata Febronian mukana voidakseen rohkaista häntä, mutta sotilaat eivät sallineet sitä. Vain hetken he saivat viettää kirkossa rukoillen Herraa ja vahvistaen Febroniaa tuleviin kidutuksiin. Febronia otti hengellisen äitinsä kehotukset nöyrästi vastaan ja sanoi: ”En ole koskaan jättänyt noudattamatta yhtäkään käskyistänne, hengelliset äitini. Toivon Jumalan nimessä, että olisin kuuliainen nytkin ja että minulla olisi rohkeus Kristuksessa ja ainaisessa Neitseessä, Jumalanäidissä. Suokoon Jumala, että osoittaisin urheutta ja rohkeutta, jotta kansa minut nähdessään hämmästyisi ja sanoisi: Totisesti tämä taimi on suuren Bryenen kasvattama. Antakaa minun siis lähteä ja rukoilkaa puolestani.” Thomais päätti seurata vangitsijoita salaa nähdäkseen Febronian kilvoituksen. Bryene hyvästeli Febronian itkien ja jäi luostariin rukoilemaan palavasti tämän puolesta.

Sotilaat veivät pyhän mukanaan, ja taaempana heidän jäljessään seurasi Thomais mieheksi pukeutuneena. Myös monet maallikkonaiset, jotka olivat vierailleet luostarissa opetusta saamassa, seurasivat sotilaita nähdäkseen pyhän marttyyrin kilvoituksen ja löivät rintaansa itkien murheissaan. Hiereiakin kuuli asiasta kotonaan ja taivutti vanhempansa päästämään hänet tuomiopaikalle. Hän otti seurakseen palvelijattarensa ja lähti itkien amfiteatteriin.

Kun Febroniaa tuotiin amfiteatteriin, paikalle kerääntyi suuri väkijoukko, ja kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat myötätuntoa nuorta nunnaa kohtaan. Kun Selinos näki Febronian kauneuden, hänen vihansa lauhtui ja hän alkoi taivuttaa tätä hylkäämään kristinuskon ja naimaan veljenpoikansa Lysimakhoksen. Selinos tarjosi rikkauksia, mainetta ja kunniaa, mutta Febronia kieltäytyi hylkäämästä uskoaan ja pyysi Selinosta olemaan suotta tuhlaamatta aikaa mielistelyyn tai kidutuksiin, sillä mikään ei saisi häntä suostumaan.

Febronian kieltäytymisestä raivostuneena Selinos käski sotilaiden riisua hänet alastomaksi ja tuoda sitten kaikkien eteen. Hän luuli saavansa hänet häpeämään alastomuuttaan ja kauhistumaan tilannetta. Febronia kuitenkin vastasi rauhallisesti Selinokselle: ”Yksi on Luoja, joka meidät alussa teki mieheksi ja naiseksi. Siksi en kestä vain tätä alastomuuttani vaan myös sen, että kaikki jäseneni katkotaan Kristuksen tähden, jos Hän rakkaudessaan tekee minut otolliseksi saamaan osakseni sellaisen kidutuksen.” Vihoissaan Selinos syytti pyhää hävyttömyydestä ja turhamaisuudesta. Hän uskoi Febronian olevan vain kiitollinen siitä, että ihmiset näkivät hänen kauneutensa, mutta Febronia, joka oli viettänyt koko elämänsä nunnaluostarissa näkemättä miehenhahmoakaan, pysyi horjumattomana luottamuksessaan Jumalaan.

Selinos käski neljän miehen venyttää Febroniaa, sytyttää tulen hänen alleen ja toisten neljän painaa hänen selkäänsä päältä päin. Miehet ruokkivat tulta öljyllä saadakseen sen palamaan suuremmalla liekillä. Nähdessään Febronian kärsimykset kansa rukoili Selinokselta armoa, mutta tämä ei taipunut vaan käski alaistensa lyödä Febroniaa. Vasta kun Febronia alkoi vaikuttaa elottomalta, Selinos käski miesten viskata hänet syrjään. Kuullessaan Hiereian itkun yleisön joukosta Febronia virkosi ja pyysi saada nähdä ystävänsä. Selinos ei sallinut sitä, vaan alkoi uudelleen kuulustella häntä. Kun Febronia yhä tunnusti rohkeasti uskoaan Kristukseen, Selinos käski ripustaa hänet puuhun, repiä hänen kylkiään rautakynsillä ja sitten polttaa hänen jäsenensä luita myöten.

Kiduttajat toteuttivat Selinoksen käskyn. He raastoivat pyhää rautakynsillä, kunnes hänen lihaansa putoili maahan ja hänen verensä valui virtanaan. Sen jälkeen he toivat tulisoihtuja polttaakseen hänen sisäelimiään. Silloin Febronia ojentautui taivasta kohden rukoillen: ”Tule avukseni, Herra! Älä hylkää minua, palvelijaasi!” Monet katselijoista poistuivat hallitsijan julmuuden tähden ja paikalle jääneet anoivat häntä säästämään pyhän liekeiltä. Selinos kuuli heidän pyyntöään ja käski sammuttaa tulen.

Selinos puhutteli Febroniaa, mutta tämä ei kyennyt vastaamaan. Rangaistakseen pyhää vaikenemisesta Selinos käski sitoa tämän kidutuspaaluun, leikata tältä kielen pois ja polttaa sen. Silloin Febronia työnsi itse ulos kielensä ja viittasi lääkäriä leikkaamaan sen pois käskyn mukaisesti. Kansan anomusten tähden Selinos kuitenkin perui sanansa ja määräsi kielen sijaan repimään Febronialta hampaat pois. Kun lääkäri oli repinyt irti seitsemäntoista hammasta, Febronia pyörtyi kovien tuskien ja verenhukan tähden. Selinos määräsi lääkärin keskeyttämään työnsä ja antamaan Febronialle lääkeyrttiä, jotta verenvuoto lakkaisi.

Sen jälkeen Selinos alkoi jälleen taivuttaa Febroniaa kumartamaan jumalia. Uskossaan horjumattomana Febronia kuitenkin herjasi häntä sanoen: ”Sinä kirottu! Mikset surmaa minua kaikkein nopeimmalla tavalla, että pääsisin rakkaan Kristukseni luokse, vaan seisot tielläni?” Raivoissaan Selinos vastasi tuhoavansa hänen ruumiinsa tulella ja miekalla hävittääkseen hänen kopeutensa. Hän käski leikata pois pyhän rinnat ja sen jälkeen polttaa tulella hänen rintakehäänsä. Kun kiduttajat olivat toteuttaneet määräyksen, katselijat alkoivat kirota Selinosta ja hänen jumaliaan. Thomais ja Hiereia lähettivät igumenialle sanan tapahtumista, ettei hän lakkaisi rukoilemasta marttyyrin puolesta.

Selinos vapautti pyhän kidutuspaalusta, jotta voisi luovuttaa hänet vielä uudenlaisiin kidutuksiin, mutta Febronia oli liian voimaton seisomaan tai puhumaan ja kaatui maahan lähes hengettömänä. Tämän nähdessään Hiereia astui esiin ja alkoi herjata Selinosta, joka raivostui ja käski tuoda hänetkin tuomittavaksi. Hiereia tuli kidutuspaikalle mielihyvin, mutta Selinoksen ystävät neuvoivat jättämään Hiereian rauhaan hänen ylhäisen syntyperänsä vuoksi. Kun Selinos ei voinut koskea Hiereiaan, hän käski sen sijaan kostoksi katkaista Febronian kädet ja toisen jalan. Marttyyrin molemmat kädet katkaistiin, mutta kun pyöveli yritti katkaista jalkaa nilkan kohdalta, kirves ei pystynyt siihen jänteiden takia, ja niin hän joutui lyömään sitä kolmeen kertaan, ennen kuin sai sen poikki. Valtavien tuskien ja pahoinvoinnin tähden Febronia ojensi myös toisen jalkansa pölkylle päästäkseen lopullisesti kärsimyksistään. Selinos käski katkaista senkin. Lysimakhos yritti taivuttaa setäänsä lopettamaan kidutukset, mutta Selinos tahtoi nähdä Febronian kärsivän loppuun saakka. Febronia makasi maassa pitkään henkitoreissaan, kunnes Selinos viimein käski katkaista tämän kaulan päästäkseen itse lähtemään aterialle. Pyöveli kannatteli pyhää hiuksista ja katkaisi hänen päänsä 25. kesäkuuta vuonna 304.

Kun Selinos oli saanut tahtonsa toteutettua, hän lähti palatsiin syömään. Lysimakhos puolestaan jäi paikalle surren pyhän marttyyrin kohtaloa. Hän ei antanut kristittyjen ryöstää Febronian ruumista, vaan määräsi sotilaat vartioimaan sitä ajatellen kunnioittavansa pyhää hautaamalla hänen ruumiinsa kokonaisena luostariin. Määräyksen annettuaan hän ei mennyt aterialle, vaan sulkeutui huoneeseensa ja itki Febronian kuolemaa.

Kun Selinos kuuli tästä, hänkin jätti syömisen ja alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin palatsin eri huoneissa. Kuljeskellessaan hän katsoi taivasta kohden, päästeli epämääräisiä ääniä ja lopulta menetti järkensä kokonaan: hän mylvi kuin härkä, elehti kuin pahan hengen vallassa ja sai raivokohtauksia. Lopulta hän hakkasi päätään pylvääseen niin kovaa, että menehtyi.

Koko maaherran palatsi joutui sekasorron valtaan ja kaikki juoksivat paikalle nähdäkseen Selinoksen luonnottoman kuoleman. Myös Lysimakhos tuli paikalle ja kuuli sotilailta, mitä oli tapahtunut. Hän pudisteli pitkään päätään ja sanoi kaikkien kuullen: ”Suuri on kristittyjen Jumala! Hän kosti vanhurskaan Febronian veren, joka vuodatettiin epäoikeudenmukaisesti.” Sitten hän kutsui Primoksen luokseen ja käski tämän valmistuttaa Febronialle arkun lahoamattomasta puusta ja lähettää sanansaattajia kuuluttamaan setänsä kuolemasta ja kutsumaan kristittyjä kunnioittamaan pyhää marttyyria. Väen kokoonnuttua sotilaiden tulisi kantaa Febronian pyhäinjäännökset kunniasaatossa luostariin. Reliikit koottiin pienintäkin osaa ja maahan vuotanutta verta myöten, ja Febronian ruumis kannettiin luostariin valtavan kansanjoukon saattaessa sitä. Luostarissa Primos sijoitti pyhän jäännökset kirkkoon ja jätti sotilaita vartioimaan niitä, mutta itse hän palasi Lysimakhoksen luo.

Kun Bryene näki marttyyrin silvotun ruumiin, hän kaatui pyörtyneenä maahan. Pitkän ajan kuluttua hän nousi ja syleili sitä itkien. Silloin paikalle tulivat myös muut sisaret ja Hiereia, ja kaikki surivat itkien menetystään ja ylistivät Febronian kilvoituksia. Kun tuli ehtoopalveluksen aika, Thomais vaikeroi katkerasti kyynelehtien: ”Sinä et koskaan jättänyt täyttämättä yhtäkään igumenian käskyistä. Mikset nyt kuule meitä, rakas sisaremme ja äitimme, ja tule lukemaan yhdeksättä hetkeä tapasi mukaan?”

Sitten luostarin portit avattiin, ja paikalle alkoi kerääntyä väkeä ympäröiviltä seuduilta. He toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen laulaen seisaallaan veisuja Herralle aamuun asti. Puoliyöpalveluksen aikaan Febronia ilmestyi heidän keskelleen ja seisoi paikallaan aina kolmanteen rukoukseen asti. Kaikki sisaret näkivät hänet, mutta yksikään ei uskaltanut lähestyä häntä tai puhutella häntä. Vain igumenia yritti lähestyä Febroniaa, mutta tuolloin pyhä muuttui näkymättömäksi, eikä kukaan enää rohjennut lähestyä häntä. Kaikki vain katsoivat häntä ja itkivät ilosta nähdessään tämän ihmeellisen näyn.

Lysimakhos ja Primos toivat luostariin Febronian pyhäinjäännöksiä varten valmistuttamansa arkun. He laittoivat kaikki hänen pyhät jäsenensä paikoilleen, kunkin omalle kohdalleen. Hampaat he asettivat Febronian rinnan päälle, ettei mitään puuttuisi. He toivat hyväntuoksuisia öljyjä ja yrttejä ja nostivat arkun kunniapaikalle ylistäen ja kiittäen Herraa.

Suuri joukko pakanoita uskoi Kristukseen ja otti vastaan pyhän kasteen. Lysimakhos ja Primoskin päättivät yhdessä kääntyä kristityiksi. He viettivät koko loppuelämänsä kilvoitellen erämaassa. Myös Hiereia ja hänen vanhempansa hylkäsivät maailman ja lahjoittivat Bryenen luostarille koko omaisuutensa. Hiereia kulutti kaikki myötäjäisensä luostarin kirkon kaunistamiseen. Hän sulatti kulta- ja hopeakorunsa ja kultasi autuaan Febronian pyhäinjäännösarkun, jonka äärellä tapahtui lukemattomia ihmeitä.

Kaupungin piispa rakennutti Febronian kunniaksi Nisibikseen kauniin kirkon ja kutsui sitten muut seudun piispat koolle vihkiäkseen sen käyttöön. He toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen ja paikalle kerääntyi niin suuri väkijoukko, etteivät kaikki mahtuneet kirkon sisälle. Aamulla palveluksen päätyttyä piispat lähtivät luostariin noutaakseen pyhäinjäännökset uuteen kirkkoon. Igumenia Bryene ja sisaret tulivat surullisiksi tämän kuullessaan, mutteivät voineet kieltäytyäkään.

Piispat eivät kuitenkaan kyenneet nostamaan pyhäinjäännöksiä, sillä ukkospuuskat ja maanjäristys ravistelivat maata heti, kun he yrittivät lähestyä arkkua. Silloin kaikki joutuivat tunnustamaan, ettei pyhä halunnut lähteä luostaristaan. Sisaret iloitsivat, mutta kaupunkilaiset ja heidän piispansa surivat ja pyysivät igumeniaa antamaan heille edes yhden osan pyhän jäännöksistä. Silloin Bryene avasi arkun, ja pyhästä loisti auringon säteen ja salaman välähdyksen kaltainen valo. Igumenia ojensi oikean kätensä antaakseen toisen marttyyrin käsistä piispalle, mutta heti hänen oma kätensä surkastui ja jähmettyi liikkumattomaksi, eikä hän pystynyt vetämään sitä takaisin arkusta. Itkien hän pyysi anteeksi Febronialta, jolloin hänen kätensä palasi ennalleen. Silloin Bryene otti vain yhden marttyyrin rinnan päällä olevista hampaista ja antoi sen piispalle. Laulaen, kynttilöitä kantaen ja suitsuttaen piispat palasivat uuteen kirkkoon suuren kansanjoukon saattamina ja sijoittivat hampaan pyhään alttariin, jossa sen äärellä alkoi tapahtua ihmeitä.