Pyhittäjä Maron

Maron eli 300-luvun puolivälin jälkeen Luoteis-Syyrian Kyrroksessa. Hän kilvoitteli erakkona vuorella, jossa oli aiemmin ollut pakanauskonnon kulttipaikka. Hänellä oli siellä pieni telttakatos, jota hän joskus käytti, mutta yleensä hän kilvoitteli avoimen taivaan alla kesähelteiden ja talvipakkasten armoilla.

Jumalan rakkaus ja ankarat kilvoitukset kirkastivat Maronin sielun, ja hän sai ihmeidentekemisen lahjan. Vähitellen hänen maineensa kasvoi niin, että hänen luokseen tultiin pitkienkin matkojen päästä. Erityisesti moni kuumeen ja horkan vaivaama parani taudistaan, ja riivattuja vapautui. Mutta pyhä Maron oli myös sielujen parantaja, joka sai sanoillaan ja läsnäolollaan ihmiset muuttumaan. Näin jotkut parantuivat ahneudesta, toiset kiukkuisuudesta, kärsimättömyydestä, laiskuudesta tai väärämielisyydestä. Maronin maine levisi laajalle, ja muun muassa pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) ylisti hänen kilvoituksiaan.

Pyhittäjä Maron nukkui pois lyhyen sairauden jälkeen 420-luvun alussa. Maron itse olisi halunnut päästä samaan hautaan yhdessä suuresti ihailemansa kilvoittelijan Zebinaksen (23.2.) kanssa, mutta Maronin ruumiista nousi kahden kylän välillä niin hurja kiista, että toivomus unohtui. Lopulta isomman kylän väki ajoi toiset voimakeinoin pois, vei pyhittäjän ruumiin ja hautasi sen kunniallisesti. Hänen kunniakseen rakennettiin suuri pyhäkkö, jossa alettiin viettää vuosittain suurta juhlaa pyhittäjä Maronin kunniaksi.

Pyhittäjä Maronin vaikutus Luoteis-Syyrian alueella jäi pysyväksi. Hänen elämäkertansa kirjoittajan piispa Teodoretos Kyrroslaisen sanoin Kyrroksen alueella kukoistava Jumalan viinitarha oli Maronin istuttama. Maron sai näet monia seuraajia, ja näistä osa järjestäytyi luostariveljestöiksi ja osa kilvoitteli hänen esimerkkinsä mukaan avoimen taivaan alla äärimmäisen askeettisesti.

Myöhemmin Maronin mukaan nimettiin suuri luostari Apamean lähellä, ja sinne siirrettiin hänen reliikkejään. Luostarista tuli yksi Länsi-Syyrian syyriankielisen kristillisen kulttuurin tärkeimmistä keskuksista. Kun sen vaikutuspiiriin kuuluneet Libanonin kristityt eriytyivät 600-luvulla teologisten kiistojen, kirkkopoliittisten riitojen ja arabien valloitusten seurauksena omaksi, itsenäiseksi kirkkokunnakseen, heitä alettiin kutsua maroniiteiksi. Libanonin maroniitit kunnioittavatkin yhä pyhittäjä Maronia hengellisenä isänään. Muslimit hävittivät hänen nimeään kantaneen luostarin 900-luvulla, mutta pyhittäjän pää saatiin pelastettua. Ristiretkien jälkeen maroniitit unioituivat Rooman kirkon kanssa.

Pyhää Maronia on kunnioitettu myös Venäjällä. Sitä kautta myös Valamon luostarissa pyhän Maronin ikonia on perinteisesti säilytetty kunniapaikalla ikonostaasin vieressä.