Pyhä marttyyri Nikeforos

Keisarien Valerianuksen ja Gallienuksen aikana (253–280) Syyrian Antiokiassa eli nuori kristitty nimeltä Nikeforos. Hänen paras ystävänsä oli kristitty pappi Saprikios. He olivat niin läheisiä, että näytti kun heillä olisi ollut yksi sielu, yksi sydän ja yksi tahto. Paholainen ei kuitenkaan kestänyt nähdä tällaista kaunista ystävyyttä, vaan tuhosi sen juonillaan. Se muuttui sellaiseksi vihaksi, että toinen kääntyi syrjään, jos toinen tuli kadulla vastaan.

Ennen pitkää Nikeforoksen omatunto alkoi kolkuttaa ja hän ymmärsi, kuinka sopimatonta tällainen viha oli kristittyjen välillä. Hän lähetti useita kertoja välittäjiä Saprikioksen luo pyytämään, että tämä Kristuksen rakkauden tähden antaisi hänelle anteeksi. Pappi Saprikios ei kuitenkaan suostunut ja jatkoi Kristuksen verettömän uhrin toimittamista sopimatta veljensä kanssa (vrt. Matt. 5:22). Silloin Nikeforos päätti toimia itse: hän meni ja heittäytyi Saprikioksen jalkoihin anteeksi pyytäen. Tämäkään ei auttanut. Leppymätön pappi ei suonut silmäystäkään jalkojensa juuressa makaavalle entiselle ystävälleen.

Näihin aikoihin kristittyjen vaino puhkesi uudelleen, ja pappina Saprikios pidätettiin ensimmäisten joukossa. Prokonsulin tuomioistuimen edessä hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen ja sanoi olevansa valmis ennemmin menemään kuolemaan kuin kieltämään Hänet. Kidutuksissa hän pysyi järkkymättömänä ja hänet määrättiin mestattavaksi. Nikeforos oli syvästi suruissaan, koska hän ymmärsi, että Saprikios oli menossa marttyyrikuolemaan, mutta leppymättömyytensä tähden tuskin hyötyisi siitä mitään. Hän teki vielä viimeisen yrityksen, kun Saprikiosta kuljetettiin mestauspaikalle. Kulkien hänen ja teloituskomppanian vierellä hän huusi: ”Kristuksen marttyyri, anna minulle anteeksi, millä olen sinua loukannut!” Viha ja halveksunta oli ainoa vastaus.

Teloituspaikalla tapahtui jotakin outoa. Kun pyöveli oli jo kohottamassa miekkaansa ja marttyyrikruunu laskeutumassa alas taivaasta Saprikiosta kohti, Saprikios kääntyi yhtäkkiä teloittajansa puoleen ja kysyi: ”Miksi te tahdotte katkaista pääni?” ”Koska olet kieltäytynyt noudattamasta keisarin käskyä uhrata epäjumalille”, teloittaja vastasi. ”Älkää tappako minua sen tähden. Minä uhraan kyllä”, Saprikios sanoi pelkurimaisesti. Jumalan armo oli hylännyt hänet hänen kovasydämisyytensä tähden. ”Älä, rakas veljeni, älä tee noin!” Nikeforos huudahti kauhuissaan. ”Älä kiellä Herraa ja menetä voitonseppelettä, jonka olet monin kärsimyksin ansainnut!” Mutta Saprikios ei enää kuunnellut ystäväänsä. Silloin Nikeforos kääntyi teloittajien puoleen ja huusi: ”Minä olen kristitty! Uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen, jonka Saprikios kielsi. Tappakaa minut hänen sijastaan!”

Asia vietiin maaherran ratkaistavaksi. Hän käski päästää Saprikioksen vapaaksi ja mestata Nikeforoksen. Tämä painoi iloiten päänsä mestauspölkylle ja seuraten Kristuksen esimerkkiä uhrasi elämänsä ystävänsä puolesta, joka sydämensä kovuuden tähden oli menettänyt kaikkien kilvoitustensa palkinnon.

Pyhän Nikeforoksen esimerkki jäi kristityille eläväksi kuvaukseksi siitä, mitä tarkoittavat pyhän Raamatun sanat: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” ”Mutta jos te ette anna anteeksi toisillenne, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” ”Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.” ¹