Kirkkokalenteri

Pyhät Nektarios ja Teofanes olivat veljeksiä ja kotoisin Joanninan kaupungista Pohjois-Kreikan keskiosista. He syntyivät 1500-luvun jälkipuoliskolla ylhäiseen ja varakkaaseen Apsaradeksen sukuun, joka oli tunnettu hurskaudestaan. Pojat saivat erinomaisen koulutuksen, mutta he luopuivat tämän maailman turhuuksista ja heistä tuli munkkeja. Ohjaajakseen he valitsivat vanhus Sabbaksen (3.2.) ja elivät hänen johdollaan Joanninan järven saarella kymmenen vuotta aina hänen kuolemaansa saakka. Isä Sabbas, joka oli itse suuri askeetti, opetti heille kilvoituselämän periaatteet, joita he noudattivat lopun ikäänsä. He söivät jatkuvasti paastoruokaa lisäämättä siihen edes öljytilkkasta ja nauttivat ravintoa usein vain joka toinen päivä. Teofanes kantoi pysyvästi raskaita rautakahleita viittansa alla.

Vanhuksensa kuoleman jälkeen veljekset, jotka molemmat oli vihitty papeiksi, tunsivat itsensä orvoiksi ja menivät Athosvuorelle Dionysioksen luostariin pyytämään neuvoa siellä tuohon aikaan asuneelta patriarkka Nifonilta (11.8.). Tämä neuvoi heitä palaamaan luostariinsa Joanninan saarelle ja elämään siellä edesmenneen vanhuksensa ohjeiden mukaan. Palatessaan he saivat kuitenkin tietää, että vanhus Sabbasta luostarin perustamisessa tukeneet maallikot olivat ottaneet sen haltuunsa ja vaativat heiltä maksua sen luovuttamisesta. Rettelöintiä välttääkseen veljekset eivät ryhtyneet vaatimaan oikeuksiaan vaan päättivät perustaa uuden erakkolan saaren sisäosaan. He rakennuttivat sinne kaksi kirkkoa, yhden pyhälle Nikolaokselle ja toisen pyhälle Johannes Edelläkävijälle. Lähistölle asettuivat myös heidän kolme sisartaan ja vanhempansa, jotka hekin tahtoivat elää enkelielämää.

Mutta uudessa paikassakin niin kateelliset kirkolliset tahot kuin virkavalta aiheuttivat veljeksille vaikeuksia, vaikka heillä oli kaikki patriarkaatin myöntämät itsenäisen luostarin perustamiseen tarvittavat asiakirjat. He muistivat patriarkka Nifonin heille Athoksella antaman neuvon: ”Jos tulee koettelemuksia, älkää vastustako vaan siirtykää toiseen paikkaan, jossa voitte elää rauhassa.” Niinpä he päättivät luopua monin kustannuksin ja vaivoin rakennuttamastaan luostarista saadakseen säilyttää hesykastisen elämäntapansa. Vuonna 1511 he siirtyivät Thessaliaan Meteoran alueelle, josta oli tulossa tuon ajan tärkein luostarielämän keskus (ks. 23.4.).

Meteoran Kristuksen kirkastumisen luostarin igumenin siunauksella Nektarios ja Teofanes asettuivat asumaan seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi Johannes Edelläkävijän pilariksi kutsutulle korkealle kalliolle, jonka jyrkkä muoto on päätä huimaava. Vuonna 1518 he siirtyivät sieltä luoksepääsemättömälle Barlaamin kalliohuipulle. Barlaam-niminen erakko oli aikaisemmin rakentanut sinne Kolmen pyhän esipaimenen kirkon, joka oli päässyt rapistumaan. Nektarios ja Teofanes korjasivat sen, ja heidän enkelimäinen elämänsä veti paikalle myös muita munkkeja. Kun veljestö kasvoi kolmeenkymmeneen, päätettiin rakentaa isompi kaikille pyhille omistettu kirkko. Perustajaveljekset huolehtivat myös kelja- ja talousrakennusten rakennuttamisesta munkkien tarpeisiin. He hankkivat luostarin alaisuuteen peltoja ja viinitarhoja, niin että veljet saattoivat aineellisista huolista vapaina keskittyä Jumalan työhön.

Nektarios ja Teofanes ohjasivat omalla esimerkillään uusia veljiä sekä sanoin että teoin huolehtimaan sielustaan ja kohoamaan yhä lähemmäksi Jumalaa. Barlaamin kalliosta tuli uudet hyveiden portaat, jotka johtivat pelastustaan janoavia hurskaita kristittyjä maasta taivaaseen.

Kun Kaikkien pyhien kirkko valmistui 17.5.1544, pyhä Teofanes oli ollut jo kymmenen kuukautta vaikeasti sairaana, mutta tahtoi nähdä sen. Keppiin nojaten hän tuli kirkkoon, jossa hän ylisti Jumalaa ja kiitti kaikkia pyhiä. Sitten hän siunasi veljet, kivenhakkaajat, rakentajat ja puunleikkaajat. Syvästi tyytyväisenä kaikesta näkemästään hän palasi keljaansa ja siunaten itsensä ristinmerkillä asettui kuolinvuoteelleen. Iltapäivällä neljän aikaan hän katsoi läsnä olevia veljiä iloisesti ja lempeästi. He alkoivat laulaa rukouspalvelusta kuolevalle. Samalla hetkellä keljan ylle syttyi kirkkaasti valaiseva tähti. Heti auringonlaskun jälkeen, kun tämä munkkeuden aurinko myös laski ja hänen sielunsa astui taivaan palatseihin, tähtikin katosi. Pyhä Nektarios poistui tästä elämästä kuusi vuotta veljensä jälkeen 7.4.1550. Barlaamin (Varlaam) luostari on edelleen toiminnassa.

Pyhä Athanasios syntyi Korfulla vuonna 1665. Kun hän oli 19-vuotias, perhe muutti Peloponnesokselle Karytainan kaupunkiin, jossa hänen isänsä toimi hallintovirkamiehenä. Tuohon aikaan Peloponnesos ja Joonian saaret kuuluivat Venetsiaan. Athanasios oli jo lapsesta lähtien innostunut oppimisesta. Usko ja hengellinen elämä kiinnostivat häntä erityisesti. Päästäkseen mahdollisimman lähelle Jumalaa hän harjoitti pienestä pitäen monenlaisia hyveitä.

Vaikka Athanasios itse janosi hengellistä elämää, hänen isänsä oli päättänyt naittaa hänet Patran kaupungissa asuvalle rikkaalle perijättärelle. Perheen painostuksesta Athanasios lopulta suostui ja lähti Nauplioniin hankkimaan häävaatteita. Matkan varrella hän poikkesi Bidonin Jumalanäidille omistettuun kirkkoon. Siellä hän rukoili itkien Kristusta ja muistutti, kuinka hän ei ollut pikkulapsesta lähtien tahtonut muuta kuin palvella Herraa. Sitten hän jatkoi matkaansa.

Nauplionissa Athanasios alkoi suru sydämessään valmistuttaa häävaatteitaan. Kun kaikki oli valmista, hän näki paluutaan edeltävänä yönä unessa Jumalanäidin yhdessä Johannes Kastajan kanssa. Jumalanäiti sanoi hänelle: ”Sinusta, Athanasios, tulee Poikani palvelija. Lähetä palvelijasi häävaatteiden kanssa isäsi luo ja tyttö menköön naimisiin toisen miehen kanssa. Sinä itse lähde Konstantinopoliin.” Athanasios heräsi ja huudahti vavisten: ”Siunattu olkoon Jumala, joka on nähnyt minun murheeni. Tapahtukoon Herran tahto.” Hän kirjoitti isälleen kirjeen ja pyysi tätä ilmoittamaan myös morsiamelleen, mitä oli tapahtunut. Sitten hän nousi laivaan ja lähti purjehtimaan kohti Konstantinopolia.

Perille tultuaan Athanasios meni patriarkka Gabriel III:n (1702–1707) luokse pyytämään häneltä lupaa ryhtyä munkiksi. Koeteltuaan jonkin aikaa Athanasiosta ja tultuaan vakuutetuksi hänen sopivaisuudestaan patriarkka liitti hänet patriarkaatin henkilökuntaan ja vihki hänet diakoniksi ja sitten papiksi. Vuonna 1711 Kristianopoliksen piispanistuin Peloponnesoksella vapautui. Kun kuuluisa saarnaajapappi Elias Meniatis kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, patriarkka vihki Athanasioksen Kristianopoliksen piispaksi.

Saavuttuaan hiippakuntaansa, joka sijaitsi lähellä hänen kotiseutuaan, Athanasios päätti seurata kaikessa hyvää paimenta Kristusta, joka oli antanut henkensä lampaidensa edestä. Hän lisäsi kilvoitteluaan niin, että hänen elämänsä vahvisti hänen saarnansa. Venetsialaiset yrittivät käyttää hyväksi kansan tietämättömyyttä ja houkutella ihmisiä ortodoksisuudesta omaan uskoonsa. Sen huomattuaan piispa perusti omalla kustannuksellaan kouluja, joissa uskonnonopetuksella oli tärkeä asema. Hän rakennutti myös kirkkoja, joista yksi on edelleenkin toimiva Karytainan Jumalanäidin kirkko. Samalla hän auttoi puutteessa olevia ja mahdollisti köyhien tyttöjen avioliiton antamalla heille myötäjäiset. Hyveellisille hän oli esikuva ja välinpitämättömille tienviitta katumukseen. Itse hän eli erittäin askeettisesti tyytyen vain välttämättömimpään.

Kun piispa Athanasios toimitti pyhää liturgiaa ja lausui alttarista kansaan päin kääntyen: ”Herra, Herra, katso alas taivaasta… ”, monet puhdassydämiset uskovat näkivät hänen suunsa edessä kirkkaasti loistavan tähden. Kerran hän pelasti rukouksillaan rosvojen käsiin joutuneen nuoren miehen. Myös luontokappaleet tottelivat häntä. Kiertäessään hiippakuntaansa hän saapui Megalopolikseen ja yöpyi Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Se oli lähellä suurta järveä, jossa oli paljon sammakoita. Kun häneltä kysyttiin, miten yö oli mennyt, hän vastasi: ”Voi noita kurjia sammakoita! Ne kurnuttivat koko yön niin kovaa, etten saanut ollenkaan nukutuksi.” Tämän jälkeen sammakkojen kurnutus lakkasi ja järvellä vallitsi lähiseudun asukkaiden hämmästykseksi jatkuva hiljaisuus niin yöllä kuin päivälläkin. Kahden vuoden kuluttua pyhä piispa tuli uudelleen paikalle ja kysyi sammakoista. Kun hänelle kerrottiin, etteivät ne sen koommin olleet kurnuttaneet, hän hämmästeli: ”Tottelivatko ne pikku vintiöt todellakin minua?” Siinä samassa järvestä alkoi kuulua iloinen kurnutus.

Pyhä Athanasios siirtyi Herransa luo vuonna 1735. Hautajaisissa paikalle saapui nainen, jolle piispa oli antanut katumusrangaistuksen noituuden harjoittamisesta. Hän oli luvannut antaa naiselle synninpäästön, kun tämä olisi suorittanut saamansa kirkollisen rangaistuksen eli epitimian, mutta ehtikin kuolla sitä ennen. Ruumista oltiin kantamassa hautaan ja nainen itki kovalla äänellä: ”Kuinka, pyhä isä, minä voin nyt elää ilman anteeksiantamusta? Armahda minua!” Silloin vainajan käsi kohosi siunaukseen. Kaikki, jotka näkivät tämän suuren ihmeen, huusivat peloissaan: ”Herra, armahda!”

Myöhemmin pyhän Athanasioksen pyhäinjäännökset siirrettiin Arkadian Gortyniaan Pyhän Johannes Edelläkävijän luostariin. Siitä lähtien aivan viime aikoihin saakka pyhäinjäännösarkusta on kuulunut kovaa narinaa, jos aluetta uhkaa jokin luonnonkatastrofi kuten maanjäristys, sadon vaarantava rankkasade tai kuivuus tai jos koko Kreikan kansaa on kohtaamassa jokin onnettomuus, sota tai kulkutauti. Hiljaisempi narina puolestaan merkitsee, että joku luostarin isistä saa lähtökutsun tulevaan elämään.

Pyhät apostolit Andronikos ja hänen vaimonsa Junia mainitaan Roomalaiskirjeessä (16:7). Paavali tervehtii heitä heimolaisinaan ja vankilatovereinaan, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja Kristuksen omia jo ennen häntä. He olivat syntyneet juutalaisina ja omaksuneet kristinuskon Jerusalemissa. Heistä tuli kansojen apostolin Paavalin opetuslapsia ja avustajia, jotka luopuivat lihallisesta yhteydestä saarnaten rakkautta Jumalaan, käännyttivät monia pakanoita kristityiksi ja paransivat sairaita Pyhän Hengen avulla. Andronikoksesta tuli myöhemmin Pannonian piispa. Junia on ainoa nainen, jota Uudessa testamentissa kutsutaan apostoliksi (eli ”lähetetyksi”), joskin joissakin lähteissä Andronikoksen työtoverista on käytetty Junia-nimen sijasta miehen nimeä Junias.

Pyhät apostolit Andronikos ja Junia kärsivät todennäköisesti marttyyrikuoleman Roomassa vuoden 58 tienoilla. Pyhää Andronikosta muistellaan myös seitsemänkymmenen pyhän ja kunniallisen apostolin joukossa 4.1. sekä heinäkuun 30. päivänä. Lisäksi hänen reliikkiensä löytymistä muistellaan helmikuun 22. päivänä osana apostolien ja marttyyrien pyhäinjäännösten löytymistä Eugenioksen portilta.

Pyhä Solokhon ja hänen kumppaninsa palvelivat Rooman armeijassa keisari Maximianuksen aikana (286–305). He olivat kotoisin Egyptistä ja kuuluivat tribuuni Campanuksen johtamaan legioonaan. Heidät lähetettiin tribuuninsa johdolla Egyptistä Khalkedoniin. Keisarin määräyksestä kaikkien sotilaiden tuli siellä uskollisuutensa merkiksi uhrata keisarikunnan jumalille. Kaikki kolmetuhatta miestä suostuivat lukuun ottamatta Solokhonia, Pamfameria ja Pamfylonia, jotka sanoivat tribuunilleen olevansa kristittyjä eivätkä missään tapauksessa uhraisi epäjumalille. Seurauksena oli, että heitä ruoskittiin ankarasti. Iskut saivat heidän hartiansa turpoamaan niin, ettei päätä enää näkynyt. Pamfamer ja Pamfylon heittivät henkensä ruoskimisen aikana.

Pyhä Solokhon säilyi kuitenkin hengissä ja syytti Campanusta tietämättömyydestä, kun tämä kutsui hengettömiä patsaita jumaliksi. Suuttuneena Campanus käski vääntää hänen suunsa auki miekan avulla ja kaataa siihen jumalille uhrattua viiniä. Solokhon iski hampaansa miekkaan niin lujasti, että siitä irtosi pala. Hän katkaisi miekanpalalla siteet, joilla hänet oli sidottu, ja nousi seisaalleen Campanuksen eteen ylistämään Kristuksen jumaluutta ja tekemään pilkkaa pakanallisesta taikauskosta. Silloin hän kuuli taivaallisen äänen, joka innosti ja vahvisti häntä marttyyrikilvoitukseen.

Stadionille levitettiin ruukunsirpaleita ja ruoskimisen jäljiltä vereslihalla olevaa Solokhonia raahattiin jaloista seitsemän kertaa stadionin ympäri. Sitten hänet sidottiin köydellä palkkiin roikkumaan oikeasta kädestään ja samalla hänen vasempaan jalkaansa kiinnitettiin raskas kivi. Tässä asennossa hän vietti neljä tuntia koko ajan toistaen uskovansa Kristukseen. Vihdoin köysi katkaistiin, mutta hän putosi maahan jaloilleen valmiina jatkamaan kilvoitustaan.

Illan tultua Campanus vihastuneena tilanteen pitkittymisestä työnsi ruokokynänsä Solokhonin korvaan ja syvälle pään sisään. Sen jälkeen hän poistui jakamaan sotilailleen heidän ruoka-annostaan. Paikalliset kristityt kantoivat halvaantuneen Solokhonin paareilla erään lesken taloon. Hän söi siellä vähän leipää, rukoili läsnä olevien uskovien puolesta ja kohottaen silmänsä taivaaseen antoi voittoisana marttyyrina sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhä Joona Atamanski syntyi diakonin perheeseen Odessassa vuonna 1855. Hän jäi varhain orvoksi. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän vietti kokonaisia päiviä hautausmaalla punoen seppeleitä heidän haudalleen. Hänen setänsä otti hänet huostaansa, mutta hän ei lakannut ikävöimästä vanhempiaan.

Koulun käytyään Joona meni pappisseminaariin, jossa hän tuli tunnetuksi hurskaudestaan. Hän rukoili niin paljon kuin jaksoi ja joskus jopa nukahti kesken rukouksen. Kerran hän torkahti palava tuohus kädessään ja sai palovammoja vaatteiden sytyttyä tuleen. Hänellä oli kaunis ääni ja hän lauloi kirkkokuorossa.

Seminaarin jälkeen Joona solmi avioliiton Anastasia-nimisen neidon kanssa. Heille syntyi vuosien saatossa kahdeksan lasta. 29-vuotiaana Joona vihittiin diakoniksi ja parin vuoden kuluttua papiksi. Pappisvihkimyksen toimittanut arkkipiispa Nikanor sanoi tuntevansa, että Joonan päällä oli erityinen armo. ”Hänen sielunsa palaa pyhällä liekillä”, piispa totesi.

Joona nimitettiin sisälähetystyöntekijäksi kylään, jossa oli paljon evankelis-pietistisiä lahkolaisia (ns. stundisteja). Kahdeksan vuoden työn tuloksena lähes kaikki lahkolaiset palasivat ortodoksisen kirkon helmaan.

Vuodesta 1897 lähtien Joona palveli Odessassa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkossa. Uskovat kokoontuivat sankoin joukoin hänen toimittamiinsa liturgioihin. Syvä usko huokui hänen rukouksestaan ja hän keskusteli Jumalan kanssa kuin entisaikojen pyhät isät. Tapaaminen isä Joonan kanssa synnytti monien sielussa hengellisen innostuksen tunteen. Hän oli todellinen isä seurakuntalaisilleen. Hänen ovensa oli aina auki vaikeuksissa oleville ja hän osasi sanoa kaikille lohdutuksen sanan. Muistaen oman lapsuutensa hän osoitti erityistä myötätuntoa orvoille. Kotona hän rukoili jatkuvasti, mutta keskiyöllä hänen rukouksensa oli voimakkainta. Myrskyn aikana hän oli aina kirkossa rukoilemassa merellä olevien puolesta.

Vuonna 1901 isä Joona nimitettiin Pyhän Nikolaoksen satamakirkon kirkkoherraksi. Hän joutui palvelemaan pappina monien Venäjää koetelleiden mullistusten aikaan. Näitä olivat sota Japania vastaan vuonna 1905, panssarilaiva Potemkinin kapina, lokakuun vallankumous vuonna 1917, sitä seurannut sisällissota ja nälänhätä sekä neuvostovallan kirkkoon kohdistama vaino ja kirkon hajaannus. Tuona aikana isä Joona loisti ihmeidentekijänä, jonka rukoukset paransivat erityisesti riivattuja. Kun riivaajahenget joutuivat pakenemaan ihmisistä, joita ne olivat pitäneet vallassaan, ne kostivat tappionsa isä Joonan perheelle. Heidän talossaan syttyi selittämättömiä tulipaloja, lapsilla oli vaikeuksia, heidät erotettiin koulusta ja heillä oli onnettomia avioliittoja.

Suuren paaston isä Joona vietti lähes kokonaan kirkossa eikä käynyt edes kotonaan. Kirkko oli jatkuvasti auki; sen ovia ei suljettu yölläkään. Joonalla oli alttarin vieressä huone, jonne hän toisinaan vetäytyi. Siellä oli suuri koko seinän peittävä pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ikoni. Tuota pyhää hän kunnioitti kovasti. Joona myös paastosi äärimmäisen ankarasti. Suuressa paastossa hän söi tuskin mitään, mutta osallistui usein ehtoolliseen. Rippilapsiaan hän kehotti tekemään samoin.

Isä Joonan ja pyhän Johannes Kronstadtilaisen (20.12.) välillä vallitsi molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus. Kun pyhän Johanneksen luo tuli ihmisiä etelästä, hän saattoi sanoa heille: ”Miksi näette vaivaa tullaksenne luokseni? Teillähän on siellä oma johannes kronstadtilaisenne – isä Joona.” Kerran hän lähetti Joonalle lahjaksi kauniin valkoisen jumalanpalveluspuvun, josta tämä piti kovasti.

Vallankumouksen jälkeen Joona jatkoi papintyötään Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Hän kehotti seurakuntalaisiaan olemaan antamatta periksi ajan hengelle, säilyttämään uskon Jumalaan ja pysymään ortodoksisen kirkon uskollisina lapsina. Herra antoi hänen rukoustensa kautta tapahtua ihmeitä uskovien vahvistukseksi ja jumalankieltäjien häpeäksi. Eräs maalaisnainen toi kaksivuotiaan sokeana syntyneen poikansa Odessaan kuuluisan silmälääkäri Filatovin klinikalle. Tutkittuaan pojan Filatov selitti äidille, ettei lääketiede voinut auttaa lasta. Silloin äiti pyysi apua isä Joonalta. Tämä seisoi rukouksessa yhdeksän yötä, toimitti rukouspalveluksia ja akatistoksia, ja yhdeksäntenä päivänä lapsi sai näkönsä. Asiasta nousi kaupungissa suuri kohu. Professori Filatov oli hämmästyksen lyömä. Neuvostovalta järjesti tutkinnan ja oikeudenkäynnin, jossa isä Joonaa syytettiin petoksesta. Asiassa kuultiin myös Filatovia, joka vain totesi, että oli tapahtunut ihme. Oikeudenkäynti päättyi ilman, että ketään tuomittiin. Uskoa ei saatu nujerretuksi, vaan päinvastoin, se vahvistui. Kun Joonan rukousten kautta tapahtui toinenkin sokean lapsen parantuminen, professori Filatov alkoi käydä hänen luonaan ja pian hänestä tuli isä Joonan rippilapsi.

Vähän ennen kirkon rivejä hajottavan uudistusmielisen ja Ukrainan kirkolle täyttä itsenäisyyttä (autokefaliaa) tavoittelevan liikkeen syntyä Joona näki alttarissa näyn: Papit repivät edellään kävelevän Kristuksen viittaa. Herran vierellä kulki pyhittäjä Serafim Sarovilainen, joka itki, mutta Herra lohdutti pyhittäjää sanoen: ”Älä itke, he tulevat katumaan.”

Uudistusmieliset aiheuttivat Joonalle monenlaista harmia. Hänen kotonaan tehtiin kotietsintöjä ja hänet kutsuttiin kuulusteltavaksi. Painostuksesta huolimatta hän pysyi uskollisena patriarkka Tiihonin johtamalle viralliselle kirkolle. Hän säilytti kaikissa tilanteissa rauhallisuutensa ja suhtautui lempeästi vihamiehiinsä. Tämä sai monet uudistusmielisten riveihin liittyneet papit katumaan ratkaisuaan ja he tulivat pyytämään isä Joonalta anteeksi. Joona kehotti heitä ensin pyytämään anteeksi kansalta, jota he olivat johtaneet harhaan. Vasta sitten hän liitti heidät takaisin virallisen kirkon yhteyteen.

Vuonna 1921 neuvostovalta pani toimeen mittavan kirkon kalleuksien takavarikoinnin käyttäen tekosyynä nälkää näkevien auttamista. Tarkoituksena oli riistää kirkolta ehtoollisastiat ja lamaannuttaa sen toiminta. Myös Pyhän Nikolaoksen kirkosta vietiin valtaosa jumalanpalvelusesineistöä. Samalla isä Joona pidätettiin. Häntä puolustamaan kokoontui kuitenkin niin suuri joukko työläisiä ja talonpoikia ja nousi sellainen meteli, että viranomaisten oli pakko vapauttaa hänet.

Isä Joona kuoli tuskalliseen virtsamyrkytykseen toukokuun 17. (30.) päivänä vuonna 1924. Hänen hautajaisistaan muodostui valtaisa kansantapahtuma, johon kokoontui koko uskova Odessa. Hänen omasta toivomuksestaan häntä ei haudattu kirkkoon, jonka tuhoamisen hän oli nähnyt ennalta, vaan hautausmaalle vanhempiensa viereen. Hänen haudastaan tuli uskovien kokoontumispaikka, jossa tapahtui paljon ihmeitä. Pyhä Joona Odessalainen kanonisoitiin vuonna 1996.