Pyhä uusmarttyyri Antonios Ateenalainen
Pyhä Antonios oli ateenalainen ja lähtöisin köyhästä kristitystä perheestä. Jo 12-vuotiaana hän pestautui albanialaisten muslimien palvelukseen auttaakseen palkallaan perhettään. Vuonna 1770, kun Antonios oli 16-vuotias, hänen isäntänsä lähtivät kukistamaan Peloponnesoksella puhjennutta kristityn väestön kapinaa. Antonios seurasi heidän mukanaan.
Peloponnesoksella albaanit myivät Antonioksen turkkilaisille, jotka alkoivat heti käännyttää häntä islamiin mutta tuloksetta. Uudet isännät veivät hänet turkkilaisten armeijan luo Tonavan alueelle. Siellä hän vaihtoi omistajaa peräti viisi kertaa. Kaikki hänen isäntänsä olivat fanaattisia muslimeja, jotka tekivät kaikkensa houkutellakseen nuoren pojan omaan uskoonsa. Lopulta Antonioksen osti kristitty kupariseppä Konstantinopolista. Poika työskenteli hänen työpajassaan ja asui hänen perheessään. Vihdoin hän sai myös tilaisuuden käydä synnintunnustuksella ja osallistua pyhään ehtoolliseen. Hänen kiitollisuutensa kristittyä isäntäänsä kohtaan oli suuri.
Eräänä yönä Antonios näki merkillistä unta, jonka hän kertoi kuparisepän vaimolle. Hänelle ilmestyi kaunis nainen, joka lupasi antaa hänelle voimia kestää kaikki vaarat, kehotti häntä pysymään urheana ja lopulta peitti hänet vaatteellaan. Antonios päätteli tästä, että häntä odottaa marttyyrikuolema. Sepän vaimo sen sijaan kehotti häntä olemaan uskomatta uniin.
Aamulla Antonios meni isäntänsä työpajaan. Hänen siellä istuessaan hänen edellinen turkkilainen isäntänsä sattui kulkemaan siitä ohi ja tunnisti hänet. Heti hän alkoi huutaa, että Antonios oli lähtenyt hänen luotaan vastoin hänen tahtoaan ja että tämä oli ollut muslimi. Hän toi paikalle myös vääriä todistajia. Yhdessä he raahasivat Antonioksen Rumelian käskynhaltijan Muratin tuomittavaksi ja pahoinpitelivät häntä matkalla.
Oikeusistuimen edessä Antonios tunnusti rohkeasti uskonsa ja selitti, että oli kristittyjen vanhempien lapsi eikä ollut koskaan kieltänyt uskoaan. Hänen rohkea esiintymisensä herätti käskynhaltijassa ihailua ja tämä ymmärsi, että nuorukaista syytettiin väärin. Hän moitti syyttäjiä, jotka raivostuivat tästä entistäkin enemmän. Kahden kesken Murat pyysi Antoniosta nimellisesti kieltämään Kristuksen, jonka jälkeen hän pääsisi vapaaksi ja saisi taas palata omaan uskoonsa. Antonios muisti kuitenkin Herran sanat: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa” (Matt. 10:33). Hän ei suostunut kieltämään Kristusta edes nimellisesti. Silloin Murat kirjoitti Antoniokselle kuolemantuomion, koska pelkäsi, että muutoin asiasta syntyisi mellakka. Tuomio lähetettiin visiiri Mehmet Melekille, joka oli Muratin ystävä. Samalla Murat tiedotti tälle salaa, että päätös on väärä ja on annettu painostuksen alaisena.
Visiiri yritti hänkin suojella Antoniosta ja sulki tämän vankilaan ilmoittaen kuulustelevansa häntä uudelleen, mutta suunnitteli vapauttavansa hänet tilaisuuden tullen. Vankilassa Antonios kehotti muita kristittyjä vankeja olemaan kärsivällisiä ja pysymään lujina, varsinkin uskon kysymyksissä, ja jakoi heille rahojaan. Isännälleen hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi kaikilta kristityiltä. Pappeja hän pyysi rukoilemaan puolestaan, jotta hän kestäisi marttyyrikilvoituksensa. Hän pahoitteli sitä, että oli ehtinyt palvella vain vähän aikaa hyvää isäntäänsä, joka oli kalliilla rahalla ostanut hänet vapaaksi turkkilaisilta. Hän esitti myös toivomuksen, että hänelle toimitettaisiin tavanomaiset muistopalvelukset. Lopuksi Antonios pyysi vielä kirjeessään isäntäänsä ilmoittamaan Ateenaan hänen vanhemmilleen, kuinka hyvän lopun hän oli saanut.
Antonioksen syyttäjät eivät visiirin harmiksi rauhoittuneet vaan kävivät vähän väliä vaatimassa, että tämä tapettaisiin. Kun visiiri pitkitti asiaa, he kääntyivät syytöksineen itsensä sulttaanin puoleen. He syyttivät visiiriäkin ja väittivät tätä lahjotuksi. Valtakunta oli tuolloin heikkouden ja sekasorron tilassa, ja Venäjän ja Turkin sodan syttymistä pelättiin. Sulttaani Abdul ei tahtonut mellakoita ja antoi päätöksen: Antonioksen oli joko käännyttävä muslimiksi tai kuoltava.
Visiiri joutui luovuttamaan Antonioksen pyövelin käsiin. Iloiten tämä antoi sitoa kätensä selän taakse ja kiiruhti kuolemaan kuin olisi menossa juhlaan. Kumartaessaan päänsä mestauspölkylle hän sanoi: ”Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni.” Pyöveli löi häntä kevyesti niskaan kolme kertaa siinä toivossa, että kipu saisi hänet viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Kun näin ei käynyt, hän viimein katkaisi pyhän Antonioksen kaulan. Tämä tapahtui vuonna 1774. Kristityt ostivat Antonioksen ruumiin, kantoivat sen voittosaatossa Elävöittävän lähteen kirkolle ja hautasivat läheiseen hautausmaahan.