Pyhittäjä Pietari Korišalainen

Pyhittäjä Pietari syntyi 1100−1200-lukujen vaihteessa Serbiassa – nykyisen Kosovon alueella – Ujmirin kylässä lähellä Pećin kaupunkia. Hänen vanhempansa olivat hartaita ortodokseja. Pietari oli luonteeltaan lempeä ja nöyrä. Hän mieluummin paastosi, kävi kirkossa ja luki Raamattua kuin leikki ikäistensä lasten kanssa. Raamatusta hän oppi, että palvellakseen Jumalaa hänen tulisi jättää kaikki mitä maailmassa on, myös kotinsa ja vanhempansa. Hänen sielussaan syttyi kaipaus omistautua Jumalalle yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Isänsä kuoleman jälkeen Pietari kertoi halustaan vetäytyä erakkoelämään. Hänen äitinsä anoi häntä jäämään kotiin ja huolehtimaan nuoremmasta siskostaan Helenasta. Pietari myöntyi. Hän otti huolehtiakseen perheen elatuksesta, mutta ei kuitenkaan luopunut askeettisista paasto- ja rukouskilvoituksistaan, vaan kaksinkertaisti ne. Äitinsä kuoleman jälkeen hän päätti viimein toteuttaa toiveensa ja jättää maailman. Hänen sisarensa ilmaisi myös halunsa omistautua paasto- ja rukouselämään. Yhdessä he lähtivät kotikylästään. Läheisessä kirkossa eräs vanha munkki vihki Pietarin munkiksi.

Pietari rakensi lähistölle kaksi keljaa, toisen itselleen ja toisen sisarelleen. Heidän sukulaistensa ja ystäviensä vierailut keskeyttivät kuitenkin tuon tuostakin heidän hiljaisen kilvoituselämänsä, ja lopulta he päättivät siirtyä kaukaisempaan paikkaan. Sielläkään heidän hyveellinen ja pyhä elämänsä ei pysynyt salassa, vaan veti puoleensa vieraita.

Pyhien elämäkertojen innoittamana Pietari halusi antautua yhä suurempiin kilvoituksiin, mutta koki sisarensa esteeksi. Viimein hän teki päätöksen lähteä eteenpäin yksin. Helena kuitenkin huomasi hänen lähtönsä ja seurasi häntä. He saapuivat yhdessä Prizrenin kaupungin yläpuolella kohoavalle korkealle vuorelle Koriša-nimisen kylän (nyk. Kabaš) lähettyville. Kun he pysähtyivät lepäämään, Helena nukahti ja Pietari päätti jättää hänet. Hän siunasi nukkuvan sisarensa ristinmerkillä ja lähti nopeasti matkaan pyyhkien eron kyyneleitä. Kun Helena herättyään huomasi olevansa yksin, hän itki katkerasti. Hän päätti jäädä vuorelle koko loppuelämäkseen. Hän asettui Korišan kylään ja vietti siellä neitseellistä ja pyhää elämää niin kuin Pietari oli häntä opettanut.

Jätettyään sisarensa Pietari kiipesi korkealle vuoristoon ja asettui asumaan löytämäänsä luolaan. Siellä hän kilvoitteli elämänsä loppuun asti kauan kaipaamassaan täydellisessä yksinäisyydessä, piilossa ihmisten katseilta. Hän kärsi vuodenaikojen mukaan milloin kylmyydestä, milloin kuumuudesta. Ravinnokseen hän käytti tammenterhoja ja villiyrttejä. Villieläimet eivät ahdistelleet häntä vaan pitivät hänelle seuraa.

Demonit sen sijaan taistelivat jatkuvasti Pietaria vastaan. Hän torjui ne laulamalla psalmeja ja hengellisiä lauluja läpi yön auringonnousuun asti. Käärmeenhahmoisen demonin kiusatessa hän varustautui sitä vastaan 40 päivän paastolla ja kutsui avukseen Jumalan enkeliä. Sitten hän lähti luolastaan ja alkoi taistella demonia vastaan lausumalla Jeesuksen nimeä. Pietari näki, miten ylienkeli Mikael ilmestyi, karkotti käärmeen miekallaan ja rohkaisi Pietaria jatkamaan kilvoitustaan. Kunnioitus ja suuri rauha täyttivät Pietarin sydämen. Hän löi rintaansa sanoen mielessään: ”Minä olen himojen mustaama ja löyhkään syntieni tähden. Mikä minä olen, että Sinä, Herra, lähetät enkelisi luokseni?” Hän palasi luolaansa kyyneliä vuodattaen ja kiitti Jumalaa ja pyhää ylienkeli Mikaelia.

Ilmestyksen jälkeen Pietari lisäsi kilvoituksiaan. Hän saavutti sellaisen sydämen puhtauden, että saattoi nähdä kaikki pahojen henkien virittämät ansat ja tehdä ne tyhjiksi rukouksella ja nöyryydellä. Hän sanoi: ”Minä olen tomua ja tuhkaa Herran edessä enkä pysty tekemään mitään omin voimin. Siksi minä paastoan ja kärsin täällä erämaassa, sillä Herra on minun Jumalani ja Pelastajani. Häneen minä panen koko toivoni.”

Kun Pietari oli saanut voiton kaikista demonisista kiusauksista, Herra täytti hänet sanomattomalla ilolla ja ympäröi jumalallisella valolla. Näky kesti monta päivää ja sen aikana Pietari sai tavanomaisen kitkerän ruokansa asemasta nauttia valosta säteilevää taivaallista makeutta. Palaen rakkaudesta Jumalaan hän toisteli psalmin sanoja: ”Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan astua Jumalan kasvojen eteen?”[1]

Viimein Herra lähetti Pietarin luo muutamia Jumalaa rakastavia munkkeja, jotka pyysivät häntä opettamaan heille askeettista elämää. Pietari otti heidät iloiten vastaan, sillä hän tiesi lähtönsä olevan jo lähellä. Hän pyysi heitä kaivamaan hänen luolaansa haudan, johon hänet tulisi haudata. Munkkien pyynnöstä hän kertoi heille elämästään ja kilvoituksistaan. Pian tämän jälkeen pyhittäjä Pietari sairastui. Hyvästeltyään veljet hän antoi sielunsa rauhassa Herralle, jota hän oli rakastanut lapsuudestaan asti ja palvellut askeettisissa kilvoituksissa vanhuuden päiviinsä saakka. Hänen kuolinyönään 5. kesäkuuta vuonna 1270 (tai 1275) munkkiveljet näkivät monien kynttilöiden valaisevan hänen luolaansa ja kuulivat enkelten laulua. Seuraavana aamuna he löysivät hänen ruumiinsa kivisestä haudasta. Hänen kasvonsa säteilivät valoa ja luola oli täynnä hyvää tuoksua.

1300-luvun puolivälissä Serbian kuningas Dušan rakennutti kirkon pyhittäjä Pietarin haudalle. Osia hänen pyhäinjäännöksistään vietiin Konstantinopoliin. 1500-luvun lopulla pyhäinjäännökset olivat vaarassa joutua turkkilaisten miehittäjien käsiin. Silloin Korišan luostarin munkit piilottivat ne 200 kilometrin päähän Pyhän Mikaelin luolakirkkoon Crna Rekan luostarissa, jossa ne nykyäänkin ovat.