Uusmarttyyri Arkadi, Bežetskin piispa

Marttyyripiispa Arkadi Ostalski syntyi vuonna 1888 Žitomirin läänissä Ukrainassa. Hänen isänsä Josif palveli pappina Žitomirissä. Arkadi opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja suunnitteli vihkiytyvänsä munkiksi, mutta kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan hän meni naimisiin. Avioliitto ei kuitenkaan ollut onnistunut.

Arkadi vihittiin papiksi vuonna 1911. Hän työskenteli aluksi hiippakunnan sisälähetystyössä mutta palasi sitten Žitomiriin, jossa hän palveli Pyhän Nikolaoksen kirkossa vuosina 1917–1922. Hyvänä puhujana hän tuli nopeasti tunnetuksi innoittavista opetuspuheistaan, joita hän piti jopa kahdesti päivässä. Kansalaissodan aikana hän perusti seurakuntaansa ortodoksisen veljestön, joka auttoi kaikkia sairaita ja apua tarvitsevia. Hän johti itse veljestön toimintaa ja rukouksissaan muisteli nimeltä kaikkia veljestöltä apua saaneita kärsiviä. Veljestön jäsenten hengellistä elämää ja uskoa hän vahvisti järjestämällä pitkiä jalkaisin tehtyjä pyhiinvaelluksia Ukrainan pyhille paikoille. Hän oli itse kaikille uhrautuvaisuuden ja omaisuudettomuuden esimerkki. Hänellä oli tuskin mitään henkilökohtaista omaisuutta. Kerran hän antoi jollekin köyhälle juuri lahjaksi saamansa turkin, toisen kerran saappaat jalastaan ja kerran jopa päällyshousut viittansa alta.

Kirkkopoliittisesti isä Arkadi pysyi horjumattoman uskollisena Venäjän kirkolle eikä tunnustanut Ukrainan autokefaalista kirkkoa, jonka kansallismieliset ukrainalaiset perustivat kansalaissodan aikana.

Vuonna 1920 bolševikit saivat Žitomirin lopullisesti hallintaansa. Arkadin aktiivinen toiminta herätti vallanpitäjien huomion. Hänet pidätettiin vuonna 1922 hänen poistuessaan kirkosta, jossa hän oli juuri toimittanut liturgian. Samalla pidätettiin hänen isänsä pappi Josif Ostalski, joka kuoli pian vankilassa. Tieto isä Arkadin pidätyksestä levisi ympäri kaupunkia ja seurakuntalaiset toivat hänelle vankilaan niin paljon paketteja, että niistä riitti sekä vangeille että vartijoille. Oikeudenkäynnissä isä Arkadia syytettiin siitä, että hän oli lukenut kirkossa patriarkka Tiihonin paimenkirjeen, jossa tämä kehotti pappeja luovuttamaan nälkää näkevien auttamiseksi välitöntä liturgista käyttöä vailla olevat kirkon kalleudet, mutta kielsi vakinaisessa liturgisessa käytössä olleiden esineiden luovuttamisen. Oikeudessa kirjeen lukeminen tulkittiin vastavallankumoukselliseksi teoksi. Todistajat kuvasivat lausunnoissaan isä Arkadia suurenmoiseksi ihmiseksi ja papiksi, joka oli omistanut koko elämänsä Jumalan ja ihmisten palvelemiseen. Virallisen syyttäjän mukaan lausunnot vain vahvistivat isä Arkadin syyllisyyden osoittaen hänen olevan idealistinen (eikä materialistinen) sekä neuvostovallan ihanteiden vastainen ihminen. Arkadi tuomittiin kuolemaan. Kerrotaan, että tuomiota luettaessa hän nukahti. Kun vartijat herättivät hänet ja kertoivat kuolemantuomiosta, hän totesi: ”Kiitän Jumalaa kaikesta. Minulle kuolema on saavutus.” Uskovat anoivat kuitenkin tuomion lieventämistä, ja se muutettiin viiden vuoden vankilatuomioksi.

Parin vuoden kuluttua kaikki kirkon kalleuksien takavarikointioikeudenkäynneissä tuomitut armahdettiin, heidän joukossaan isä Arkadi. Tällä välin hänen puolisonsa oli mennyt naimisiin puna-armeijan upseerin kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, isä Arkadi myöntyi eroon ja omisti kaiken aikansa rukoukselle ja kirkolle iloiten siitä, että Herra oli vapauttanut hänet avioliiton kahleista. Hän matkusti Divejevon luostariin, jota ei ollut vielä suljettu. Siellä autuas houkka Maria Ivanovna (26.8.) sanoi hänelle: ”Sinusta tulee piispa, mutta vankilasta et pääse.” Sarovin luostarissa Arkadi vihittiin munkiksi nimeä muuttamatta.

Palattuaan Žitomiriin Arkadi omisti kaiken aikansa veljestön työlle ja enensi rukouskilvoitustaan. Selkeämmin kuin koskaan ennen hän käsitti, että kristillisen elämän päämääränä oli Pyhän Hengen saaminen ja pyhyys. Käydessään Moskovassa ja Kiovassa hoitamassa kirkollisia asioita hän piti opetuspuheita ja otti vastaan synnintunnustuksia. Hänen maineensa keräsi kirkkoon suuret joukot rukoilijoita.

Syyskuussa 1926 isä Arkadi vihittiin Moskovassa Lubnyn apulaispiispaksi Poltavan hiippakuntaan. Miltei heti vihkimisen jälkeen hänet pidätettiin ja karkotettiin Harkoviin. Häntä kiellettiin matkustamasta hiippakuntansa alueelle, mutta hän päätti toimittaa Lubnyn kaupungissa edes pääsiäisyön palveluksen. Hän lähti sinne salaa ja tuli alttariin juuri ennen puoliyöpalveluksen alkua mustat lasit silmillään. Katedraalin diakoni ei tunnistanut häntä piispaksi ja oli vähällä heittää hänet ulos alttarihuoneesta ennen kuin hän paljasti henkilöllisyytensä. Heti palveluksen jälkeen Arkadi piiloutui paeten kirkkoon ilmestyneitä viranomaisten kätyreitä. Tämä oli hänen ainoa oman hiippakuntansa alueella toimittamansa palvelus.

Tämän jälkeen Arkadi matkusti Uuden Athoksen luostariin Kaukasukselle ja asui vuorilla tavaten sinne paenneita kilvoittelijoita, mutta sielläkin tilanne oli rauhaton. Viranomaiset jäljittivät munkkeja metsästäjien avulla, pidättivät ja teloittivat heitä.

1920-luvun lopulla alkoi uusi vainoaalto kristittyjä vastaan. Vaelteleva elämä vaikeissa oloissa vuoroin kaupungissa ja vuorilla heikensivät Arkadin terveyttä. Sairastettuaan keuhkopussintulehduksen hän päätti seurauksista välittämättä ilmoittautua itse valtiolliselle poliisille (OGPU), sillä ilman sen suostumusta hän ei voinut vapaasti toimia piispana eikä saada nimitystä yhteenkään hiippakuntaan. Kuulustelun jälkeen hänet pidätettiin ja suljettiin Butyrkan vankilaan. Virallisessa tutkinnassa hänen todettiin syyllistyneen neuvostovastaiseen toimintaan ja hänet tuomittiin Solovetskin keskitysleirille.

Piispa Arkadi oli Solovetskissa vuodesta 1928 vuoteen 1937. Hänet määrättiin kaikkein raskaimpiin töihin ja majoitettiin samaan parakkiin vuoroin tavallisten rikollisten, vuoroin papiston kanssa. Hänellä oli kuitenkin hyvä vaikutus kaikkiin. Leirin johtoa tämä ei miellyttänyt, ja siksi hänet siirrettiin usein paikasta toiseen. Kaikki hengellisiltä lapsiltaan saamansa paketit Arkadi jakoi toisille vangeille. Hän halusi pappien auttavan toisiaan, jottei kukaan jäisi ilman tukea noissa äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Ilmiantajat ja vankien jatkuva tarkkailu tekivät leirillä olon tavallistakin vaikeammaksi. Jokaisesta vangista tehtiin salainen kaavake, johon kirjattiin hänen käytöksensä, puheensa, mielipiteensä ja näkemyksensä. Piispa Arkadin arvovalta vankien ja saarella vielä asuneiden vapaiden munkkien keskuudessa ärsytti leirin johtoa, joka alkoi etsiä syytä rangaistakseen häntä vielä entistäkin kovemmin. Solovetskin luostarin munkit saivat toimittaa palveluksia sataman rukoushuoneessa. Ensin myös vangitut papiston jäsenet osallistuivat palveluksiin, mutta myöhemmin se kiellettiin. Vuonna 1931 eräs vangeista teki kantelun piispa Arkadia vastaan ilmoittaen hänen osallistuneen jumalanpalveluksiin yhdessä muutamien muiden pappien kanssa. Kun Arkadia oli kuulusteltu, asia lähetettiin eteenpäin valtiolliseen poliisiin, joka lisäsi hänen viiden vuoden tuomioonsa toiset viisi vuotta. Rangaistukseksi hänet siirrettiin joksikin aikaa Sekirnajavuorelle.

Sekirnajavuori oli eräänlainen Solovetskin sisäinen vankila, jossa oli äärimmäisen ankara järjestys. Ruoaksi annettiin mätiä elintarvikkeita ja niitäkin hyvin niukalti. Vuorella oli kaksi osastoa, ylempi ja alempi. Ylemmän osaston vangit istuivat päiväkaudet orsilla kylki kyljessä ylettämättä koskettamaan jaloilla lattiaan. Yöksi sai asettua makuulle kivilattialle ilman peitettä, mikä talvella oli silkkaa kidutusta, sillä sellin ikkunat olivat rikki. Jonkin ajan kuluttua ylemmän osaston vangit siirrettiin alas, ja heidät pantiin raskaaseen työhön.

Kymmenen vankeusvuoden jälkeen Arkadi pääsi leiriltä kokonaan harmaantuneena. Hänen asuinpaikakseen määrättiin Kaluga. Samana vuonna hänet nimitettiin Bežetskin apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan, mutta hänestä riippumattomista syistä hän ei voinut ottaa tehtävää vastaan.

Kirkkoa vainottiin taas ankarasti. Syyskuussa 1937 alkoivat papiston ja uskovien joukkopidätykset. Myös piispa Arkadi pidätettiin ja vietiin Moskovaan Butyrkan vankilaan. Kuulusteluissa tutkintatuomari syytti häntä vihamielisestä suhtautumisesta neuvostovaltaan. Monet todistajat kertoivat hänen muun muassa sanoneen: ”Sain kärsiä paljon leirillä, mutta palan jälleen halusta tehdä työtä ortodoksisen kirkon vahvistamiseksi, selittää uskoville nykyisten tapahtumien merkitystä Venäjän kansan elämässä ja vahvistaa kansan uskoa. Vaikka joutuisin uudelleen kärsimään, olen valmis kaikkeen.”

Esitettyihin todisteisiin Arkadi vastasi: ”Kirkon horjumisen syynä on moraalinen lankeemuksemme. Kirkon vahvistamiseksi on siis välttämätöntä aloittaa omasta eettisestä parannuksenteosta. Vakuutuin Solovetskissa siitä, että vapauduttuani en pyri johtamaan hiippakuntaa vaan toimittamaan jumalanpalveluksia kirkossa. Jos se ei onnistu, haluan olla vaikka edes vahtimestarina missä tahansa kirkossa pitäen salassa piispallisen arvoni ja yrittäen antaa eettisen esimerkin siitä, että mekin voimme kaunistaa kirkkoa nykyoloissa. Vain kirkonpalvelijoiden ja uskovien eettinen täydellistyminen sitoo heidät toisiinsa ja tekee kirkon kykeneväksi vastustamaan vallitsevaa epäuskoa.”

Viimeisessä kuulustelussa piispa Arkadilta kysyttiin vielä kerran, miten hän suhtautuu neuvostovaltaan. ”Viidentoista karkotuksessa vietetyn vuoden jälkeen olen yhä tänä päivänäkin eri mieltä neuvostovallan kanssa vain uskontoa ja kirkkojen sulkemista koskevassa kysymyksessä”, hän vastasi.

Joulukuun alussa piispa Arkadi tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin Moskovan lähellä Butovon ampumakentällä 29. joulukuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 16.12.) 1937 ja hänet haudattiin joukkohautaan. Venäjän kirkko kanonisoi piispa Arkadin vuonna 2000.