Kirkkokalenteri

Pyhittäjä Gabriel syntyi Kriva Palankan lähellä, noin 50 kilometriä Skopjesta koilliseen. Elämäkerran mukaan hän eli 900-luvulla ja oli joidenkin lähteiden mukaan pyhittäjä Johannes Rilalaisen (19.10.) oppilas, mutta historialliset tosiasiat osoittavat hänen eläneen ennemminkin 1100-luvun alkupuolella ja perustaneen Lesnovon luostarin, josta tuli keskiajalla merkittävä oppineisuuden ja kirjallisen työn keskus Bulgariassa.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Gabriel torjui vanhempiensa ehdotukset avioliitosta ja muistutti heille, että oli syntynyt vastauksena heidän rukouksiinsa. Hän lähti etsimään paikkaa, jossa voisi viettää Jumalalle otollista elämää. Pian hän tapasi Tuomas-nimisen diakonin, joka ylisti askeettisen kilvoittelun kauneutta niin innokkaasti, että sai Gabrielin sydämen syttymään. Kohta Gabriel näki näyn, jossa enkeli kehotti häntä palaamaan kotikyläänsä ja rakennuttamaan sinne kirkon. Toteutettuaan tämän Jumalalle mieluisan tehtävän hän jätti jälleen vanhempiensa kodin ja meni täydellisyyden kaipuunsa ajamana Ylienkeli Mikaelin luostariin, joka sijaitsi Plavicavuoren rinteellä Lesnovon kylän lähellä noin 30 kilometriä Skopjesta kaakkoon. Hän heittäytyi innokkaasti kaikkiin luostarielämän kilvoituksiin ja tuli tunnetuksi varsinkin nöyryyden ja kuuliaisuuden hyveistään. Ennen pitkää igumeni vihki Gabrielin munkiksi ja antoi hänelle siunauksen vetäytyä syrjäiseen keljaan, jossa hän saattoi omistautua kokonaan rukouselämälle.

Gabriel sai Jumalalta armolahjan parantaa paikallisten asukkaiden sairauksia. Kun hänen maineensa toi hänen luokseen joukoittain kansaa, hän piiloutui Lakovon tiheään metsään jatkamaan kilvoitteluaan. Siellä hän eli kaikkien unohtamana, kunnes eräs paimen löysi hänet rukoilemasta kalliolla, jolla hän toisti lakkaamatta publikaanin rukousta. Paimen pyysi Gabrielia toimittamaan vedenpyhityksen ja vihmomaan lampaat pyhitetyllä vedellä. Toimituksen jälkeen lampaille alkoi heti kasvaa paksua villaa.

Ihmisten osoittamaa kunnioitusta välttääkseen Gabriel luovutti keljansa paimenelle ja asettui jonkin matkan päähän luostarista korkealle kallionkielekkeelle. Siellä hän vietti kolmekymmentä vuotta taistellen täysin eristäytyneenä demonien hyökkäyksiä vastaan. Vuosien varrella hän varjeli ja vapautti rukouksillaan paikalliset asukkaat monista onnettomuuksista ja vastoinkäymisistä. Pyhä Gabriel nukkui pois vuoden 980 tienoilla.

Pyhä Johannes syntyi Konstantinopolissa keisari Leo Suuren aikana (457–474). Hänen isänsä oli rikas ja vaikutusvaltainen senaattori Eutropios ja äitinsä nimeltään Teodora. Johannes oli nuorin heidän kolmesta pojastaan ja heidän suosikkilapsensa. Hän sai erinomaisen kasvatuksen ja oli jo lapsesta lähtien erityisen harrasmielinen.

Johannes oli 12-vuotias, kun hän tapasi Aina valvovien luostarin munkin, joka oli matkalla pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Johannes esitti munkille loputtomasti luostarielämää koskevia kysymyksiä. Johannes haltioitui enkelielämän kuvauksesta niin suuresti, että sai munkin lupaamaan, että tämä poikkeaisi paluumatkallaan hänen luokseen.

Munkin paluuta odotellessaan Johannes pyysi vanhemmiltaan omaa evankeliumikirjaa käyttääkseen sitä lukutekstinä opettajansa kanssa. Vanhemmat lahjoittivat hänelle kauniin käsikirjoituksen, joka oli kullalla ja helmillä koristelluissa nahkakansissa. Johannes piti kirjaa rakkaimpana omaisuutenaan ja se oli aina hänen mukanaan. Kun munkkivanhus palasi Jerusalemista, Johannes alkoi pyydellä häntä ottamaan hänet mukaansa. Pojan into teki munkkiin niin syvän vaikutuksen, että hän päätti suostua tämän pyyntöön. Vanhemmat eivät olisi missään tapauksessa hyväksyneet aietta, joten kaiken piti tapahtua salassa. Rahat merimatkaan Johannes sai vanhemmiltaan pyytämällä, että saisi varoja järjestääkseen pidot koulutovereilleen. Kun hän vielä onnistui eksyttämään palvelijan, jonka hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänen suojelijakseen, hän pääsi salaa livahtamaan yhdessä munkin kanssa satamassa odottaneeseen laivaan.

Kun palvelija palasi ja ilmoitti perheelle, että Johannes oli kadonnut, vanhemmat panivat toimeen suuretsinnän koko Konstantinopolissa. Kun poikaa ei löytynyt, he vaipuivat suuren surun valtaan. He arvasivat, että hän oli lähtenyt jonnekin ja murehtivat sitäkin, ettei hänellä ollut mukanaan edes vaihtovaatteita tai elämiseen tarvittavia varoja.

Johannes matkusti onnellisena kohti unelmiensa täyttymystä. Kolmantena päivänä laiva saapui Aina valvovien luostariin. Johanneksen seuralainen kertoi igumenille pojan tarinan. Igumeni puhui Johannekselle luostarikilvoituksen raskaudesta ja sanoi epäilevänsä, ettei tämä pysty sitä kestämään. Hän ehdotti, että Johannes olisi ensin vuoden noviisina. Mutta Johannes vaati, että hänet oli vihittävä munkiksi heti samana päivänä. Nuoren ylhäisöpojan poikkeuksellinen into ja kyynelten säestämät anelut saivat lopulta igumenin heltymään ja hän vihki tämän hänen nuoresta iästään huolimatta heti munkiksi.1

Aluksi kaikki sujuikin erinomaisesti Johanneksen uudessa elämässä. Rukouksessa, paastossa ja valvomisessa hän kilvoitteli niin innokkaasti, että vanhat munkit ihmettelivät. Samalla hän oli kuuliainen kaikille, nöyrä ja hiljainen. Hänen rakkain harrastuksensa oli Jumalan sanan tutkiminen. Näin kului kolme vuotta. Paastoaminen laihdutti Johannesta niin, että hänen ulkonäkönsä muuttui. Igumeni yritti varoittaa häntä kilvoittelemasta yli voimiensa, jottei hän sairastuisi eikä voisi enää jatkaa rukouksiaan.

Kiusaus ei kuitenkaan tullut sairauden muodossa, vaan sielunvihollisella oli muita suunnitelmia. Johanneksen mieleen alkoi nousta muistoja vanhemmista ja halu lähteä tapaamaan heitä. Aina sellaisten ajatusten ahdistaessa Johannes nousi rukoilemaan ja pyysi Jumalaa hajottamaan ne. Kaipaus kuitenkin valtasi Johanneksen yhä uudelleen ja hänen mieleensä muistuivat myös koulutoverit. Alkoi nousta muistikuvia myös juhla-aterioista, mukavuudesta ja ylellisyydestä. Kaikki nämä muistot kärvensivät Johanneksen sydäntä kuin tulenlieska.

Johannes taisteli kaikkea tätä vastaan parhaansa mukaan. Hän lisäsi entisestäänkin paastoaan ja muita kilvoituksiaan, ja igumeni alkoi olla todella huolissaan. ”Sinähän tapat itsesi ja saat murhaajan tuomion”, hän varoitteli nuorta munkkia. Silloin Johannes tunnusti taistelunsa igumenille: ”Kun muistan vanhempiani, kaipaus polttaa minua kuin tuli.” ”Enkö sanonut, että olet liian nuori munkiksi? Mitä aiot nyt tehdä?” igumeni kysyi. ”Isä, päästäkää minut vanhempieni luo”, parahti Johannes, ”niin jatkan taisteluani Paholaista vastaan siellä.”

Igumeni ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin päästää Johanneksen lähtemään. Hän keräsi kaikki munkit kokoon, ja yhdessä he rukoilivat Johanneksen puolesta, ettei hän häpäisisi maailmaan palatessaan munkkilupauksiaan, vaan saisi voimaa taistella pahan hengen juonia vastaan. Sitten Johannes hyvästeli kyynelsilmin munkkiveljensä. ”Minä en ollut arvollinen liittymään teidän pyhään veljestöönne”, hän totesi nöyrästi. Saatuaan igumenilta viimeisen siunauksen hän poistui luostarista.

Luostarista lähdettyään Johannes tapasi köyhän kulkurimunkin ja vaihtoi hyväkuntoisen munkinviittansa tämän ryysyihin. Lopulta Johannes saapui myöhään yöllä kotitalonsa portille ja sanoi itselleen: ”Katsohan, Johannes, saavuit kotiisi.” Hän pysyi ulkona koko yön ja rukoili. Varhain aamulla joku palvelijoista näki hänet ja alkoi vihaisesti hätistää häntä pois. Talon isäntä oli näet lähdössä keisarin palatsiin eikä sietänyt nähdä kulkureita pihallaan. Johannes pyysi kuitenkin palvelijaa antamaan hänen olla pihan nurkassa, jossa hän ei häiritsisi ketään. Myöhemmin aamulla Johannes näki isänsä, kun tämä tuli ulos talosta. Johanneksen isän sydämessä heräsi sääli kurjan näköistä nälkiintynyttä kerjäläistä kohtaan ja hän kysyi, mistä tämä oli. Johannes vastasi olevansa muukalainen ja pyysi saada jäädä asumaan pihalle. Isäntä suostui siihen ja käski rakentaa hänelle portin pieleen pienen kojun.

Kerran Johannes istui kojunsa ulkopuolella, kun hänen äitinsä, joka ei ollut vieläkään täysin toipunut poikansa katoamisesta, kulki ohitse ollessaan matkalla kirkkoon. Nähdessään likaisen ja ruman kerjäläisen hän tunsi vastenmielisyyttä tätä kohtaan ja käski palvelijoita huolehtimaan, ettei tuo mies enää ilmestyisi hänen näkyviinsä. Johannes vetäytyi kojuunsa ja rukoili: ”Kiitän sinua, Herra, että äitinikin, joka on minut synnyttänyt, inhoaa minua. Anna minulle kärsivällisyyttä, että jaksaisin loppuun asti pysyä tuntemattomana vanhemmilleni.”

Seuraavat kolme vuotta Johannes vietti kojuunsa sulkeutuneena. Hän poistui sieltä ainoastaan käydessään kirkossa. Palvelijat ja ohikulkijat pitivät häntä pilkkanaan, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Ruokaa Johannes sai runsaasti, koska talon isäntä lähetti sitä hänelle omasta pöydästään. Johannes jakoi kuitenkin parhaat palat palvelijoille ja köyhille tyytyen itse leipään ja veteen. Hän laihtui niin, että oli enää pelkkää luuta ja nahkaa. Hänen työnään oli lakkaamaton rukous. Usein ajatus houkutteli häntä paljastamaan vanhemmilleen, kuka hän oli, mutta hän torjui ajatuksen kerran toisensa jälkeen.

Kolmannen vuoden lopussa Kristus ilmestyi Johannekselle unessa sanoen: ”Iloitse, Johannes, tarpeeksi olet jo kilvoitellut. Olet voittanut Paholaisen kärsivällisyydelläsi ja torjunut sen juonet. Loppusi on lähellä. Tiedä, että kolmen päivän kuluttua tulet luokseni ikuiseen iloon.”

Ilmestyksen jälkeen Johannes esitti toivomuksen, että talon rouva alentuisi tulemaan hänen luokseen, koska hänellä oli tälle tärkeää sanottavaa. Rouva ei kuitenkaan suostunut. Silloin Johannes lähetti sanan, että hän kuolee pian, ja jollei rouva tule, tämä joutuu katumaan. Vastahakoisesti Johanneksen äiti käski palvelijoita kietomaan kerjäläisen lakanaan ja kantamaan tämän eteensä. Johannes kiitti häntä lämpimästi vieraanvaraisuudesta ja pyysi, että hänet haudattaisiin ryysyisissä vaatteissaan kojunsa alle. Lopuksi hän lahjoitti äidille kiitokseksi ainoan kalleutensa eli evankeliumikirjansa.

Johanneksen äiti tarkasteli kirjaa ja se näytti hänestä tutulta. Hän kiiruhti näyttämään sitä puolisolleen. Tämäkin tunnisti sen samaksi kirjaksi, jonka he olivat antaneet pojalleen Johannekselle. He juoksivat yhdessä takaisin kerjäläisen luo kysymään, tietäisikö tämä jotain heidän pojastaan. Nähdessään vanhempiensa itkevän Johannes ei voinut enää kestää vaan sanoi: ”Minä olen teidän poikanne Johannes. Minä otin vastaan tämän kirjan kevyenä ja soveliaana ikeenä, ja päätin elää muukalaisena rakkaudesta Kristukseen.” Jälleentapaamisen ilo sekoittui murheeseen Johanneksen pikaisesta kuolemasta, kun vanhemmat syleilivät rakasta poikaansa tämän kertoessa heille elämänvaiheitaan.

Johanneksen kuoltua vanhemmat kastelivat hänen ruumiinsa kyynelillään. Tällä välin tieto Eutropioksen pojan löytymisestä oli levinnyt ja koko kaupunki osallistui vanhempien suruun. Samalla he ihailivat Johanneksen suurta urheutta ja ennen näkemätöntä kilvoitusta. Valtaisa ihmisjoukko aina keisaria ja patriarkkaa myöten kokoontui hänen hautajaisiinsa, kun hänet oman toivomuksensa mukaan laskettiin kojun paikalle kaivettuun hautaan. Myöhemmin Johanneksen vanhemmat rakennuttivat paikalle kirkon, jossa Jumalan armo pyhän Johanneksen esirukousten kautta sai aikaan paljon ihmeitä.

Prohor oli pyhittäjä Johannes Rilalaisen (19.10.) aikalainen. Hän perusti 900-luvun lopulla pienen luostarin Vranskiin Ptšinajoen varrelle (noin 30 km Skopjesta koilliseen). Prohor kilvoitteli salaa. Hän sai rukouksillaan vihamiehet sopimaan riitansa ja solmimaan rauhan. Hänen rukoustensa kautta tapahtui myös ihmeellisiä parantumisia.

Irlannin kuuluisin kelttiläinen naispyhä maineikkaan pyhän Brigidin (1.2.) jälkeen on pyhä Ida[1], jota onkin kutsuttu ”Munsterin Brigidiksi”. Ida syntyi 400- ja 500-lukujen vaihteessa Deisi-nimiseen arvostettuun klaaniin Drumissa, County Waterfordissa, ja sai nimekseen Deirdre. Nuoresta lähtien hän oli kiinnostunut kilvoituselämästä ja hengellisistä asioista. Siksi häntä alettiin kutsua nimellä Ida, joka juontuu pyhyyden kaipaamiseen viittaavasta sanasta iota. Hänen isänsä tahtoi kuitenkin tyttärensä menevän naimisiin ja järjesti tälle varakkaan sulhasen. Ida rukoili ja paastosi kolme päivää, minkä jälkeen isä näki unen, joka sai hänet suostumaan Idan toiveeseen viettää neitseellistä kilvoituselämää.

Tämän jälkeen Ida omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Hän lähti County Limerickin lounaisosaan, jossa enkeli osoitti hänelle paikan kukkulan juurelta. Siellä hän aloitti kilvoituselämän 500-luvun alussa. Häneen liittyi pian useita neitoja muista klaaneista. Paikkaa alettiin sanoa Idan keljaksi (Killeedy) ja Pyhäksi niityksi (Cluain Chredal).

Idan nunnien elämä oli rukouksen ja katumuksen täyttämää. He pitivät tapanaan erottaa tietyn ajan Pyhän Kolminaisuuden mietiskelemiseen. Samalla Ida piti huolta siitä, että nunnat oppivat keräämään yrttejä ja valmistamaan niistä lääkkeitä sekä pitämään huolta sairaista.

Ida ymmärsi myös, mitä alueen nuoret tarvitsivat, ja perusti luostariyhteisönsä yhteyteen koulun. Hän opetti niin poikia kuin tyttöjäkin. Hänen koulussaan opiskelleet pojat saivat niin hyvää hengellistä opetusta, että monista tuli sittemmin pyhiä kilvoittelijoita tai piispoja. Idaa onkin kutsuttu ”pyhimysten kasvattajaäidiksi”. Kuuluisin hänen opissaan olleista oli pyhä Brendan (16.5.).

Suuren osan ajastaan pyhä Ida kilvoitteli yksinäisyydessä rukoillen ja paastoten. Muuna aikana hän omistautui auttamaan kaikkia, jotka tarvitsivat hänen neuvojaan. Hänestä tuli hengellinen ohjaaja, jonka oppilaina oli niin naisia kuin miehiäkin. Pyhä Ida nautti suurta arvostusta. Hänellä olisi ollut vaikutusvaltaa myös maallisissa asioissa, mutta maallinen valta ei kiinnostanut häntä. Ida olisi voinut rakennuttaa suurenkin luostarin, mutta tyytyi perinteisiin kelttiläisiin puurakennuksiin eikä suostunut ottamaan luostarilleen enempää maata kuin reilun puoli hehtaaria, joka riitti yhteisön välttämättömien kasvisten kasvattamiseen. Tarvittaessa Ida kuitenkin jätti kilvoittelupaikkansa ja auttoi klaanien ongelmien selvittämisessä.

Kerran Idalta kysyttiin, mitä Jumala rakastaa. Hän vastasi: ”Todellista puhdassydämistä uskoa, yksinkertaista ja kiitollista elämää sekä avokätistä hyväntahtoisuutta.” Vastaavasti kolme Jumalalle vastenmielisintä asiaa ovat ihmisiä vihaava suu, kaunaa kantava sydän ja omaisuuteen luottaminen. Ida käytti opetuksissaan usein tämäntapaisia numerointeja ja jaotteluita.

Monet teologiset totuudet kirkastuivat pyhälle Idalle näkyjen kautta. Hän näki kolme välkehtivää jalokiveä, joiden loisto oli niin kirkas, että ne näyttivät yhdeltä eikä niitä voinut erottaa toisistaan. Enkeli selitti hänelle tämän kuvaavan Pyhää Kolminaisuutta. Pyhän Idan kautta tapahtui myös ihmeitä. Muun muassa hänen siunaamansa vesi koitui parannukseksi ja pelastukseksi.

Pyhä Ida nukkui pois vuoden 570 tienoilla. Hänet haudattiin perustamaansa luostariin suuren väkijoukon saattelemana. Luostarin hajottivat ilmeisesti viikingit 800-luvulla. Paikalle rakennettiin keskiajalla romaanistyylinen kirkko, jonka raunioissa oleva hauta on yhä pyhiinvaelluskohde.

Idan juhlapäivä on Irlannissa perinteinen koko perheen yhteinen juhla. Pyhää Idaa kunnioitetaan erityisesti Irlannin Munsterin alueen suojelijana. Yksi hänestä käytetty nimitys on ”Munsterin naisten valkoinen aurinko”. Hänen kunniakseen on vihitty useita kirkkoja, ja hänen nimensä elää myös monissa paikannimissä.

Pyhän Idan elämän pohjalta on kehitetty suuri määrä legendoja. Hänen on esimerkiksi sanottu syöneen ainoastaan taivaasta pudonnutta ruokaa ja herättäneen kuolleista miehen, jonka pää oli hakattu irti. Pyhän Idan nimissä tunnetaan myös irlantilainen Jeesus-lapsen tuutulaulu, joka on säilynyt 800-luvun käsikirjoituksena.

Pyhä Pansofios eli Aleksandriassa keisari Deciuksen aikana (249–251). Hän oli rikasta ja kuuluisaa sukua, ja hänen kristitty isänsä Neilos toimi Aleksandrian prokonsulina. Isä piti huolta siitä, että lahjakas poika sai parhaan mahdollisen kasvatuksen. Pansofios perehtyi niin kreikkalaiseen sivistykseen kuin kristittyjen pyhiin kirjoituksiin.

Isänsä kuoltua Pansofios jakoi omaisuutensa köyhille ja meni erämaahan elämään erakkona. Hän vietti siellä 27 vuotta ainoana pyrkimyksenään päästä rukouksessa lähelle Herraa. Sitten hänet ilmiannettiin Aleksandrian maaherralle Augustinukselle, joka oli saanut keisarilta käskyn hävittää kristinusko kokonaan kansan keskuudesta.

Tuomioistuimen edessä Pansofios ilmoitti olevansa kristitty ja alkoi puhua epäjumalien palvelemisen mielettömyydestä ja Kristuksen jumaluudesta. Tuomari ei pystynyt kumoamaan Pansofioksen todistuksia ja siitä ärsyyntyneenä luovutti hänet ruoskittavaksi. Marttyyri jatkoi kuitenkin puolustuspuhettaan ruoskinnan jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja yritti haastaa tuomaria teologiseen väittelyyn. Yleisön vaatimuksesta tuomari suostui lopulta antamaan syytetylle puheenvuoron. Pansofios kertoi selkeästi, miten ihmiskunta oli kadottanut tiedon todellisesta Jumalasta, noussut kapinaan opettajakseen lähetettyjä enkeleitä vastaan ja lopulta Paholaisen yllytyksestä luonut taikauskoisia käsityksiä luonnonilmiöiden perusteella ja tehnyt jumalia omista himoistaan.

Vankilassa Pansofios jatkoi niiden opettamista, jotka olivat hänen puheensa vaikutuksesta alkaneet uskoa. Lopulta Pansofios vapautettiin ja hän palasi oppilaidensa kanssa luolaansa erämaahan. Vapaus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Maaherra Augustinus oli närkästynyt Pansofioksen saamasta suosiosta ja lähetti sotilaita surmaamaan pyhät erakot ja polttamaan heidän asumuksensa. Näin Pansofios ja hänen seuralaisensa saivat marttyyriseppeleen.

Maurus syntyi Roomassa vuonna 512. Kun hän oli 12 vuoden ikäinen, hänet uskottiin pyhän Benedictuksen (14.3.) huostaan, joka oli järjestämässä ympärilleen kerääntyneitä oppilaita luostariyhteisöksi Subiacossa. Nuoresta iästään huolimatta Maurus edistyi hyveissä nopeasti, ja hänestä tuli yksinkertaisen elämän, vaikenemisen ja rukouksen esimerkillinen harjoittaja. Näin Mauruksesta tuli Benedictuksen läheinen ja uskottu työtoveri.

Eräänä päivänä seitsenvuotias poika nimeltä Placid (6.10.) putosi vedenhakumatkalla järveen, ja pyhä Benedictus käski Maurusta juoksemaan nopeasti hänen avukseen. Maurus juoksi veden yli, tarttui poikaan hiuksista ja veti hänet rannalle. Vasta tämän jälkeen Maurus tajusi juosseensa veden pinnalla. Maurus kertoi toimineensa ehtimättä tiedostaa mitä teki, ja Benedictus sanoi ihmeen tapahtuneen Mauruksen kuuliaisuuden ansiosta.

Myöhemmin Maurus lähti pyhän Benedictuksen kanssa Monte Cassinoon rakentamaan luostaria, josta tuli hyvin kuuluisa. Mauruksesta tuli pyhän Benedictuksen seuraaja ja hänen armonsa perijä. Pyhä Maurus paransi sairaita pyytämällä hengellisen isänsä esirukouksia heidän avukseen.

Le Mansin piispa pyysi vuonna 542 apua luostarin perustamiseen alueelleen. Maurus lähetettiin Monte Cassinosta matkaan mukanaan pyhän Benedictuksen laatima luostarisääntö, josta muodostui myöhemmin Länsi-Euroopan tärkein. Luostari rakennettiin Loirejoen varrelle Glanfeuil-nimiseen paikkaan.

Pyhä Maurus vetäytyi yksinäisyyteen ja nukkui pois vuonna 584, jolloin myös monet hänen munkeistaan kuolivat ruttoon. Historioitsijoiden mukaan Monte Cassinon Maurus ja Glanfeuilin Maurus saattavat kuitenkin olla kaksi eri henkilöä.

Egyptin kristittyjä surmattiin keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana ennen näkemättömällä raivolla. Thebaisin kaupungissa eli tuolloin Paavali-niminen hurskas nuorukainen, joka oli sivistynyt ja hyveellinen. Hänellä oli myös runsaasti omaisuutta, jonka oli saanut perinnöksi 15-vuotiaana vanhempiensa kuoltua. Vainon alkaessa Paavali vetäytyi tiluksilleen maaseudulle. Pian hän kuitenkin kuuli sisareltaan, että tämän aviomies aikoi kavaltaa Paavalin viranomaisille, koska pyrki saamaan hänen omaisuutensa haltuunsa. Paavali jätti kaiken taakseen ja pakeni erämaahan.

Muutaman päivän käveltyään Paavali saapui vuoren juurelle ja löysi luolansuuta muistuttavan aukon, joka oli tukittu. Saatuaan sen vaivoin auki hän kävi sisään ja hämmästyi näkemästään. Luola avautui eräänlaiseksi sisäpihaksi, johon tuli ylhäältä auringonvaloa. Pihalla kasvoi ruohoa ja suuri palmu, jossa oli hedelmiä. Kalliossa oli pieniä huoneita ja pihan perällä pulppusi lähde. Huoneita tutkiessaan Paavali ymmärsi, että paikalla oli parisataa vuotta aiemmin ollut rahanväärentäjien tukikohta. Paikka oli ihanteellinen niin piileskelyyn kuin kilvoituselämäänkin. Paavali tunsi Jumalan ohjanneen hänet tähän ihmeelliseen paikkaan.

Paavali nautti rauhasta ja hiljaisuudesta eikä kaivannut takaisin maailmaan. Hän jäi pieneen paratiisiinsa ja vietti siellä vuosikymmeniä keskittyen hiljaiseen rukouselämään. Vuodet vaihtuivat, ja lopulta kukaan ei enää muistanut häntä.

Toisaalla erämaassa kilvoitellut Antonios Suuri sai 90 vuoden ikäisenä ajatuksen, ettei kukaan varmaankaan ollut koskaan elänyt maan päällä yhtä täydellisesti Jumalalle omistautuneena kuin hän. Seuraavana yönä hänelle kuitenkin ilmoitettiin unessa, että syvemmällä erämaassa oli toinen erakko, joka kilvoitteli häntäkin täydellisemmin. Antonios otti sauvansa ja lähti taivaltamaan luottaen siihen, että Jumala johdattaisi hänet tuon kilvoittelijan luo. Matkalla hän näki myytillisten olentojen näköisiä demonisia petoja, jotka hän teki vaarattomiksi ristinmerkillä, ja jatkoi matkaansa näiden suuntaan. Lopulta susi opasti hänet Paavalin asuinpaikkaan johtavan luolan suuaukolle.

Pyhä Paavali oli 113 vuoden ikäinen. Hän ei ollut puhunut kenenkään kanssa yhdeksäänkymmeneen vuoteen eikä tahtonut päästää tulijaa sisään. Matkasta nääntynyt Antonios istui ovensuulla kuusi tuntia ennen kuin Paavali suostui päästämään hänet luokseen. Avattuaan oven Paavali sanoi hymyillen: ”Hyvä että tulit, veli.” Paavalilla oli yllään palmunlehtiviitta, jonka hän oli tehnyt omin käsin. Isät tervehtivät toisiaan pyhällä suudelmalla ja alkoivat keskustella.

Paavali kysyi, mitä maailmassa oli tapahtunut ja oliko ollut sotia. Ja mikä tärkeintä, vieläkö maailmassa vallitsi epäjumalienpalvelus ja vaino? Antonios kertoi kaiken mitä tiesi, ja Paavali iloitsi kuullessaan totuuden leviävän voittoisasti kaikkialla.

Pyhät isät olivat kiitollisia Jumalalle siitä, että olivat saaneet tavata toisensa. Heidän keskustellessaan puuhun ilmaantui korppi, joka pudotti heidän jalkoihinsa tuoreen leivän. ”Katso Jumalan ihmeellistä suopeutta!” Paavali sanoi. ”Seitsemänkymmenen vuoden ajan Hän on lähettänyt joka päivä korpin tuomaan elannokseni leivänpuolikkaan, ja nyt sinun tultuasi annos on kaksinkertainen.” Jaettuaan leivän kiitollisina he viettivät koko yön rukouksessa.

Seuraavana päivänä Paavali kertoi Antoniokselle, että Herra oli lähettänyt tämän paikalle hautaamaan hänen ruumiinsa, sillä hänen kilvoituksensa alkoi olla lopuillaan. Antonios joutui murheen valtaan ja pyysi, ettei Paavali jättäisi häntä vaan rukoilisi Herraa ottamaan hänetkin mukaan. Paavali pyysi Antoniosta lähtemään takaisin keljaansa, hakemaan sieltä Athanasios Aleksandrialaiselta saamansa viitan ja hautaamaan hänet siinä. Vaikka Paavali kunnioittikin Antoniosta suuresti, hän tahtoi olla kuolinhetkellään yksin.

Antonios lähti liikkeelle ja kulki niin nopeasti kuin ikävuosiltaan pääsi, sillä hän pelkäsi Paavalin nukkuvan pois hänen poissa ollessaan. Kun Antonios oli seuraavana aamuna palaamassa takaisin, hän näki Paavalin sielun kohoavan taivaaseen enkelien, profeettojen ja apostolien saattamana. ”Paavali, miksi olet hylännyt minut?” hän huudahti. ”Sain tuntea sinut niin myöhään, pitikö sinun jättää minut näin varhain!” Antonios riensi luolalle ja löysi Paavalin liikkumattomana, ikään kuin rukoukseen syventyneenä. Paavali oli kuollut rukoillessaan.

Pyhä Antonios kietoi Paavali Erakon ruumiin pyhän Athanasioksen viittaan, veisasi psalmeja ja joitain muita muistamiaan veisuja hautauspalvelukseksi. Maa oli kuitenkin kovaa eikä hänellä ollut työkaluja. Pian paikalle tuli kaksi suurta leijonaa, jotka kiersivät Paavalin ympärillä, nuolaisivat hänen jalkojaan ja mourusivat aivan kuin vaikeroiden. Leijonat alkoivat raastaa maata kynsillään. Kun ne lähtivät pois, ne olivat kaivaneet sopivan kokoisen kuopan, ja Antonios laski tuon erakoista ensimmäisen maan syliin odottamaan ylösnousemusta.

Antonios jäi paikalle odottelemaan korppia, mutta se ei enää tullut. Saadakseen osansa pyhän Paavalin armosta Antonios otti mukaansa hänen palmunlehtiviittansa, jota hän käytti aina pääsiäisenä ja helluntaina.

Pyhän Paavali Erakon kuolema ajoitetaan vuoden 341 tienoille. Kuvataiteessa hänet on kuvattu yleensä palmun, Antonioksen tai leijonien kanssa. Joissain paikalliskalentereissa hänen muistoaan on vietetty 5. tammikuuta.