”Kuvitelkaa maailma valtavana kosmisena katedraalina”
Arkkipiispa Leon tervehdys kolttien asuttamisen 75-vuotisjuhlallisuuksissa 25. elokuuta 2024:
Hyvät isät esipaimenet, isät, sisaret ja veljet Kristuksessa.
Kolttasaamelaisten asettuminen sodan jälkeen näille Itä-Lapin alueille oli osa isoa evakkojen jälleenasutusoperaatiota. 75 vuotta myöhemmin sen vaikutukset kaikuvat yhä, muistuttaen meitä uuden alun kivuista ja jatkuvasta taistelusta kulttuurin ja kielen säilyttämiseksi.
Kuvitelkaa kansa, jonka sydän on vuosisatoja sykkinyt luonnon ikuisessa rytmissä. Nyt tuo rytmi horjuu jälleen uusilla tavoilla, kun pohjoinen napaseutumme, maaäitimme herkin iho, kuumeilee ilmastonmuutoksen kourissa. Tämä planeettamme kuumeaalto ei ole vain tilastoja ja lukuja – se on jo jättänyt jälkensä saamelaisyhteisöihin, joiden rikas kulttuuri ja elinkeinot ovat muotoutuneet arktisiin oloihin sopiviksi. Siksi on ratkaisevaa, että maamme päättäjät suojelisivat saamelaisten elinympäristöjä. Nämä alueet eivät ole vain maisemia; ne ovat osa planeettamme keuhkoja, hiilinielujen kehto ja puhtaan luonnon linnakkeita.
Kolttasaamelaiset, kuten monet muut alkuperäiskansat, ovat olleet ympäristönsuojelun edelläkävijöitä jo kauan ennen kuin käsite tuli tietoisuuteemme, saati muodikkaaksi. He ovat vuosisatojen ajan vaalineet ympäristöään, ei vain itselleen, vaan kaikille tuleville sukupolville. Heidän viisautensa kumpuaa syvästä yhteydestä luontoon, ja he tunnistavat ilmastonmuutoksen uhan terävämmin kuin me muut.
Keskustelussa luonnosta kaikuu nykyisin liian usein vain kaksi ääntä: liberaalien pelko ihmisestä luonnon vihollisena ja konservatiivien näkemys maasta omaisuutena. Entäpä jos kuuntelisimme hetken ortodoksisen kristinuskon sanomaa, joka toteaa meidän ja maan kuuluvan Jumalalle?
Kuvitelkaa maailma valtavana kosmisena katedraalina. Mikä on meidän roolimme tässä pyhässä tilassa? Olemme sen palvelijoita, välittäjiä, tarjoajia. Tehtävämme on pyhittää luomakunta, tarjota se takaisin Jumalalle siunattavaksi. Tämä on uhraamisen perimmäinen tarkoitus, kaikkien rukoustemme ja liturgisten toimitustemme ydin. Jumala siunaa luomakunnan ja palauttaa sen meille, ja näin meidätkin siunataan.
Sisäistettynä tämä näkemys muuttaa radikaalisti suhtautumisemme ympäristöön. Se kutsuu meitä kunnioittamaan luontoa, ei pelosta tai omistushalusta, vaan koska näemme sen Jumalan läsnäolon ilmentymänä. Jumala ei ole sama kuin maailma, mutta hän on läsnä maailmassa, ja tämä saa meidät suhtautumaan luomakuntaan luonnollisella kunnioituksella.
Monet kirkkomme pyhät, kuten Trifon Petsamolainen, Herman Alaskalainen ja Serafim Sarovilainen ovat aikanaan eläneet tätä totuutta todeksi. He ovat viettäneet aikaa luonnossa, nähneet sen Jumalan luomistyönä ja kokeneet syvän yhteyden siihen. He ymmärsivät, ettemme kuulu maalle, eikä maa kuulu meille, vaan me ja maa kuulumme Herralle.
Mutta tarvitseeko meidän mennä kauas historiaan tai kirkkoisien oppeihin löytääksemme esimerkkejä tästä harmonisesta luontosuhteesta? Keskuudessamme nimittäin elää yhä tämän harmonian taitajia. Kolttasaamelaisten ajattelussa ihmistä, luontoa ja kieltä ei eroteta toisistaan. Ja heidän kielensä on kuin runoutta, joka maalaa vivahteikkaan kuvan luonnon ihmeistä. Heidän käsityönsä kertovat puolestaan tarinaa ihmisen ja luonnon symbioosista samalla kun he ovat vaihtaneet asuinpaikkojaan vuodenaikojen mukaan seuraten kalojen ja porojen liikkeitä. Tämä kaikki ei ole ollut vain taloudellista suhdetta vaan kokonainen maailmankuva.
Kristuksessa rakkaat sisaret ja veljet! Oulun metropoliittakunnan alkutaival on jättänyt sydämeeni lähtemättömän jäljen. Vaikka joku sanoisikin tämän seudun kaukaisimpien kolkkien olevan maan ja maailman äärissä, niin juuri täällä, Jumalan luomistyön kauneudessa, asuu ihmisiä, jotka rukoilevat ja palvelevat Herraa lakkaamatta.
Haluankin kiittää koko sydämestäni tätä pohjoista hiippakuntaa, sen esipaimenta ja Lapin kappeliseurakuntaa – enkä vain osoittamastanne vieraanvaraisuudesta. Ette ole ainoastaan avanneet ovianne ystävyyden hengessä, vaan ilokseni olen todistanut arvokkaan palvelustyönne jatkuvan näillä seuduilla. Toivonkin hartaasti teidän tukevan kolttakansamme kulttuuria myös sillä tavalla, joka näkyy ja kuuluu heidän kielensä käyttämisessä jumalanpalveluselämässä ja Raamatun Pyhän Sanan julistamisessa.
Tänään seisomme tällä pyhällä maaperällä, missä aika ja ikiaikaiset perinteet sulautuvat yhteen. Ensi viikolla koittaa puolestaan kirkkovuoden alku, minkä Ekumeeninen patriarkkamme on siunannut myös luomakunnan päiväksi. Mutta tässä hetkessä ymmärrämme jo olevamme osa samaa luomakuntaa. Juuri täällä kolttasaamelaisten rikas perinne avautuu eteemme kuin ikiaikainen silta kutsuen jokaista palauttamaan alkuperäisen harmonian ihmisen ja luonnon suhteeseen.
Kun lähdemme täältä, kehotan teitä, rakkaat sisaret ja veljet, kääntymään Kolmiyhteisen Jumalamme puoleen nöyrällä anomuksella: Avatkoon Hän silmämme näkemään luomakunnan sen todellisessa kirkkaudessa – Hänen rakkautensa ilmentymänä ja kunniansa heijastuksena. Kantakaamme rukouksissamme tätä pohjoista ortodoksista kansaa, jotta heidän ainutlaatuinen kulttuurinsa ja kielensä säilyisivät elinvoimaisina sukupolvelta toiselle. Anokaamme heille viisautta ja voimaa vaalia kallisarvoista perintöään tässä alati muuttuvassa maailmassa.
Monia, monia armorikkaita vuosia! Olkoon Jumalan siunaus aina kanssamme!