Uusmarttyyri Serafim Tšitšagov, Pietarin metropoliitta

Marttyyripiispa Serafim (Leonid Tšitšagov) syntyi vuonna 1856 tunnettuun aatelisperheeseen. Valmistuttuaan aatelispoikien sotilaskoulusta hän osallistui Balkanin sotaan¹ ja alkoi siellä kokemansa valossa pohtia elämän tarkoitusta ja kärsimyksen merkitystä. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.), joka oli hänen rippi-isänään 30 vuoden ajan ja jota hän piti ehdottomana hengellisenä auktoriteettinaan. Vuonna 1879 Leonid solmi avioliiton ja piti perheessään yllä vahvaa ortodoksista henkeä.

Leonid pyrki sotilaanakin toteuttamaan elämässään Jumalan ja lähimmäisten palvelemisen ihannetta. Hän toimi isännöitsijänä eräässä sotilaskirkossa ja kehitti rohdoskasvien lääketieteellistä käyttöä, mikä sopi hyvin sota- ja kenttäoloihin. Häntä kiinnosti myös teologia. Vuonna 1893 hän everstin arvon saavuttaneena otti virkaeron, ja Johannes Kronstadtilaisen siunauksella hänet vihittiin papiksi Moskovan Kremlissä.

Leonid muutti perheineen Pietarista Moskovaan. Hän palveli eri kirkoissa ja kustansi tarpeen vaatiessa kirkkojen remontteja perheensä varoilla. Elämänmuutos koetteli vaimoa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua. Leonid keskittyi yhä enemmän rukoukseen. Jo ennen vaimonsa kuolemaa hän oli käynyt Divejevon luostarissa, jonka nunnat olivat pyytäneet häntä vetoamaan tsaariin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisoimiseksi. Leonid alkoi tutkia pyhittäjä Serafimin elämää ja kilvoituksia ja ryhtyi kirjoittamaan Divejevon luostarin kronikkaa, joka valottaa seikkaperäisesti pyhittäjän elämää ja Divejevon luostarin vaiheita². Kirjan julkaisemisen jälkeen hän sai nähdä ilmestyksessä pyhittäjä Serafimin, joka kiitti häntä tehdystä työstä.

Vuonna 1898 Leonid jätti neljä tytärtään luotettavan henkilön hoitoon ja vihkiytyi munkiksi Pyhän Kolminaisuuden lavrassa saaden nimekseen Serafim. Uuden elämän alku ei ollut helppo: aristokraatti- ja sotilaspiirit suhtautuivat hänen päätökseensä torjuvasti ja toisaalta papiston parissa ja luostarissa hän törmäsi epäluuloihin ja kateuteen. Pian hänet kuitenkin korotettiin arkkimandriitaksi ja nimitettiin Suzdalin Kristuksen kirkastumisen luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen hengellistä apua ja tukea jatkuvasti kokenut arkkimandriitta Serafim kääntyi kirjeitse tsaarin puoleen ja vetosi pyhittäjä Serafimin kanonisoimisen puolesta. Tsaari suhtautui asiaan myönteisesti, ja vuonna 1903 kirkon pyhän synodin päätöksellä Serafim Sarovilainen julistettiin pyhäksi. Arkkimandriitta Serafim osallistui tsaarin kanssa Sarovin luostarissa järjestettyihin kanonisointijuhlallisuuksiin. Hänen suurin panoksensa pyhittäjä Serafimin kunnioituksen hyväksi on kuitenkin hänen kirjoittamansa suurenmoinen akatistos, uusi helmi kirkon hymniaarteistossa.³

Vuonna 1905 arkkimandriitta Serafim vihittiin Suhumin piispaksi. Sieltä hänet siirrettiin ensin Orjolin, sitten Kišinjovin ja lopulta Tverin piispaksi. Hengellisyys ja armeliaisuus olivat hänelle ominaisia kaikissa elämänvaiheissa. Tarmokkaasti hän kunnosti kirkkoja ja perusti sairaaloita, kouluja, kirjastoja ja ruokaloita. Hän huolehti orvoista lapsista, sotaleskistä, sairaista ja vanhuksista. Helmikuun vallankumouksen⁴ puhjetessa hän oli Tverissä, josta hänet keisarillisen Venäjän näkyvänä vaikuttajana karkotettiin laittomasti. Vuosina 1917–1918 hän osallistui Venäjän kirkon kirkolliskokoukseen toimien luostareita ja luostarielämää käsittelevän jaoston puheenjohtajana. Vastavalittu patriarkka Tiihon nimitti hänet Varsovan metropoliitaksi, mutta vallankumous ja sisällissota estivät häntä matkustamasta uuteen hiippakuntaansa.

Vuonna 1921 metropoliitta Serafim pidätettiin ensimmäisen kerran. Hänet karkotettiin Arkangelin alueelle. Vuoden kuluttua hän palasi Moskovaan, mutta jälleen hänet pidätettiin. Häntä vastaan nostettiin syyte sillä perusteella, että hän oli ajanut Serafim Sarovilaisen kanonisointia, mikä olikin hänen ehkä suurin antinsa kirkolle, ja häneltä evättiin asumislupa Moskovassa. Muutaman vuoden ajan hän asui Ylösnousemuksen luostarissa lähellä Šujan kaupunkia ja työsti Divejevon luostarin kronikan toista osaa. Vuonna 1928 hän pääsi palaamaan kirkolliseen elämään ja sai nimityksen Leningradin hiippakuntaan, jossa kirkollinen elämä kärsi hajaannuksesta ja sekasorrosta. Opetuspuheissaan hän kehotti kirkkokansaa enentämään rukousta ja osallistumaan useammin pyhään ehtoolliseen. Perjantaisin hän luki akatistoksen pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin kirkossa. Kun karkotusmatkalla oleva marttyyripiispa Ilarion (Troitski, muistopäivä 15.12.) kuoli Leningradissa, metropoliitta Serafim pyysi saada hänen ruumiinsa ja hautasi sen. Hänen menestyksellinen toimintansa ei miellyttänyt valtiollista poliisia (GPU) ja vuonna 1933 metropoliitta siirrettiin 77 vuoden ikäisenä eläkkeelle.

Elämänsä viimeiset vuodet metropoliitta Serafim vietti vuokramökissä lähellä Moskovaa. Maaseudun rauhassa hän omistautui Jeesuksen rukoukselle ja hengelliselle mietiskelylle. Hän luki askeettista ja teologista kirjallisuutta, rukoili kirkon vainoojien puolesta ja valmistautui kohtaamaan Kristuksen. Hänen luonaan kävi paljon ihmisiä, mikä ei ollut viranomaisten mieleen.

Marraskuussa vuonna 1937 metropoliitta pidätettiin. 82-vuotias sairas ja miltei liikuntakyvytön vanhus ei kyennyt nousemaan häntä hakemaan tulleen kuorma-auton lavalle, joten hänet kuljetettiin paareilla vankilaan ja sieltä pian teloitettavaksi Moskovan ulkopuolelle Butovon ampumakentälle, joka oli suurimpia uusmarttyyrien teloituspaikkoja 1930-luvulla. Hänet haudattiin joukkohautaan.

Metropoliitta Serafimin neljästä tyttärestä kolme vihittiin nunniksi. Neljäs tytär opiskeli konservatoriossa ja toimi sitten kanttorina Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Serafimin vuonna 1997.