Pyhät marttyyrit Zenon, Aleksanteri, Teodoros, Terentius, Africanus, Maximus, Pompeius ja muut 36 Pohjois-Afrikan marttyyria

Terentius ja hänen seuralaisensa kärsivät marttyyrikuoleman Deciuksen (249–251) vainoissa Afrikassa. Heidän tuomarinaan toimi maaherra Furtunatianus. Terentius kumppaneineen oli joutunut näkemään, kuinka monet kristityt vainoja säikähtäen olivat luopuneet uskostaan ja uhranneet epäjumalille. Niinpä he tekivät yhteisen päätöksen, että he vastustavat epäjumalien palvontaan pakottavia viranomaisia kaikilla sielunsa ja ruumiinsa voimilla. He muistuttivat toisiaan Kristuksen sanoista: “Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.” (Matt.10:28.) Kun nämä neljäkymmentä miestä vietiin maaherran eteen, he julistivat hänelle Kristuksen voimaa ja pilkkasivat epäjumalien heikkoutta. Hän käski heittää heidät vankilaan.

Sen jälkeen maaherra Furtunatianus kutsui eteensä joitakin päiviä aikaisemmin marttyyrikuoleman kärsineen Zenonin kristityt toverit Aleksanterin ja Teodoroksen, jotka hän oli jo aikaisemmin tuominnut. Hän kehotti heitä vielä kerran kieltämään uskonsa Kristukseen ja kumartamaan epäjumalia. Kun he jo saamastaan kurituksesta huolimatta edelleen vastustivat maaherraa, hän käski ruoskia heitä piikkipuun oksilla ja häränjänteillä. Kun ensimmäiset ruoskijat väsyivät, maaherra vaihtoi heidät toisiin. Marttyyrien selkää tökittiin tulikuumilla vartailla ja heidän haavoihinsa hierottiin suolattua etikkaa. Kun pyhät kaatoivat rukoustensa voimalla epäjumalien patsaat, keisari huolestui kovasti ja tajusi, ettei heitä voinut saada luopumaan Kristuksesta. Niin hän antoi käskyn, että heidät piti mestata.

Zenonin ystävien kärsittyä marttyyrikuoleman opettajansa esikuvan mukaan maaherra kutsui uudestaan eteensä Terentiuksen ja hänen kilvoittelutoverinsa. He tunnustivat rohkeasti Kristusta, ja heidät palautettiin vankilaan. Siellä heidän kaulaansa pantiin kahleet, ja myös heidän kätensä ja jalkansa kahlittiin. Heidän alleen levitettiin piikkimatto. He joutuivat kärsimään tätä julmaa kidutusta päiväkausia. Maaherra oli vieläpä kieltänyt antamasta heille mitään syötävää ja juotavaa. Jumala lähetti kuitenkin marttyyreille apunsa: pyhät enkelit tulivat vankilaan ja päästivät heidät irti kahleistaan. He toivat tullessaan myös taivaallista ruokaa. Näin vahvistuneina vangit vietiin taas maaherran eteen. Tälle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin suoda heille marttyyriseppele antamalla käsky mestata heidät.