Kirkkokalenteri

Tänään muistellaan Määrin arkkipiispaa pyhää Methodiosta, joka nukkui kuolonuneen huhtikuun 6. päivänä vuonna 885. Hänen elämästään kerrotaan toukokuun 11. päivän kohdalla, jolloin vietetään slaavien valistajien pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen yhteistä juhlaa.

Pyhittäjäisä Gregorios syntyi vuonna 1255 hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Kukulonin kylässä Smyrnan lahden eteläpuolella. Vanhemmat huolehtivat, että hän sai hyvän koulutuksen. Keisari Andronikos Paleologoksen (1282–1328) hallituskauden alkuvuodet olivat levotonta aikaa. Seldzukkiturkkilaiset hyökkäilivät Vähään-Aasiaan ja saapuivat myös Gregorioksen kotikylään. Koko perhe vangittiin ja heidät vietiin orjiksi Laodikeaan. He saivat kuitenkin luvan käydä kirkossa, ja heidän hurskautensa teki Laodikean kristittyihin niin suuren vaikutuksen, että he keräsivät keskuudestaan heidän lunnasrahansa.

Vapauduttuaan Gregorios meni Kyprokselle, jossa hänen valoisa olemuksensa teki suuren vaikutuksen saaren asukkaisiin. Siellä Jumala salli hänen tavata erakkomunkin, joka otti hänet noviisikseen. Kun Gregorios oli oppinut munkin elämäntavan perusasiat, hän siirtyi Siinain vuorelle Pyhän Katariinan luostariin. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja hän heittäytyi urhoollisesti askeettisiin kilvoituksiin. Hän hämmästytti muita munkkeja lähes aineettomalla elämäntavallaan. Saamansa kuuliaisuustehtävät hän suoritti viivyttelemättä tuntien jatkuvasti olevansa Jumalan silmien alla. Iltaisin hän vetäytyi keljaansa ja ylisti ja rukoili Jumalaa koko sydämestään. Hän jatkoi psalmien veisuuta aina siihen saakka, kunnes saavutti hengellisen ilon tilan. Kun aamuherätys soi, hän oli kirkossa ensimmäisten joukossa ja poistui sieltä viimeisenä. Pieni määrä leipää ja vettä riitti hänen ravinnokseen jopa niinä kolmena vuotena, jotka hän toimi luostarin keittäjänä. Tuossa raskaassa tehtävässä häntä innoitti ajatus, että hän valmistaa ruokaa maanpäällisille enkeleille. Gregorios oli taitava käsikirjoitusten kopioija. Hän löysi myös aikaa paneutua Raamatun tutkiskeluun. Niin usein kuin mahdollista hän kiipesi Siinain vuoren huipulle kunnioittaakseen ja kumartaakseen paikkoja, joissa oli tapahtunut niin suuria ja pyhiä asioita.

Sielunvihollinen, jota nuoren munkin nopea edistyminen häiritsi, sai aikaan, että jotkut veljet alkoivat kadehtia Gregoriosta. Nähdessään, että luostarissa syntyi hämminkiä hänen tähtensä, Gregorios poistui sieltä ottaen mukaansa nuoren munkki Gerasimoksen, josta tuli yksi hänen huomattavimmista opetuslapsistaan. Gerasimos ja hänen ystävänsä Joosef olivat kotoisin lännestä, vieläpä samasta kylästä; myöhemmin he saarnasivat hyvällä menestyksellä ranskaksi frankeille, jotka olivat noihin aikoihin miehittäneet osan Kreikkaa. He menivät ensin Jerusalemiin kumartamaan Kristuksen pyhää hautaa ja sieltä käsin muillekin pyhille paikoille. Sieltä he siirtyivät Kreetaan Kauniit Satamat -nimiseen paikkaan. He löysivät syrjäisen rauhallisen luolan, johon he asettuivat jatkamaan askeettisia kilvoituksiaan. Gregorioksen ravintona oli leipä ja vesi. Paljosta paastoamisesta hänen kasvonsa olivat kellertävät, ja hän oli niin heikko, että pystyi hädin tuskin liikkumaan. Yhä edelleen hän kuitenkin etsi itselleen ohjaajaa, joka pystyisi opettamaan hänelle sisäistä hengellistä työskentelyä. Eräänä päivänä selvänäkemisen armolahjan omannut erakko Arsenios koputti Pyhän Hengen johdatuksesta hänen oveaan. Arsenios alkoi selittää Gregoriokselle, mitä pyhät isät tarkoittavat mielen varjelemisella, hengellisellä raittiudella ja puhtaalla rukouksella. Arsenios selosti Gregoriokselle vielä, mitä on käytännön kilvoitus ja mitä sisäinen näkeminen. Hän kuvasi hänelle pahojen henkien juonet ja kuinka nämä käyttävät pahantahtoisia ja kateellisia ihmisiä välikappaleinaan taistellessaan kilvoittelijoita vastaan. Arsenios myös varoitti Gregoriosta ylenpalttiseen kilvoitteluun sisältyvistä vaaroista.

Arsenioksen opetuksista innostunut Gregorios kiiruhti pian tapaamisen jälkeen Athosvuorelle. Siellä hän kävi niin luostareissa kuin skiitoissa ja erakkomajoissakin etsien jumalallisen valaistumisen saaneita munkkeja. Hän tapasi kyllä suuria kilvoittelijoita, mutta he olivat antautuneet pelkästään käytännön kilvoituksiin. Kun Gregorios kyseli, harjoittavatko he mielen varjelemista, hengellistä raittiutta ja sisäistä mielen rukousta, he sanoivat, etteivät he olleet koskaan kuulleetkaan tällaisista asioista. Kierrettyään koko Athoksen Gregorios saapui Magulan skiittaan lähelle Filoteoksen luostaria. Siellä hän kohtasi kolme munkkia Jesajan, Kornelioksen ja Makarioksen, joilla oli jonkinlainen käsitys sydämen rukouksesta.

Gregorios rakensi itselleen keljan skiittaan. Hän istui päivisin ja suurimman osa yötäkin matalalla jakkaralla ja toisti sydämen kivulla lyhyttä rukousta: “Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Kyyneleet ja huokaukset säestivät hänen rukoustaan. Kun hän ei enää jaksanut pitää mieltään sydämessä, hän alkoi laulaa psalmeja, mietiskellä jotakin Raamatun kohtaa tai tehdä jotakin työtä. Kuoleman muistaminen ja ruumiillinen työ kuuluivat myös hänen ohjelmaansa. Mutta päätyö oli sydämen rukous: “Herra, Jeesus Kristus, armahda minua syntistä.”

Hesykasteille elämän tärkein asia on rukous. Gregorios kirjoitti kokemustensa pohjalta: “Aloittelijoille rukous on kuin sydämestä kohoava riemun tuli, täydellisten sieluissa se taas vaikuttaa kuin tuoksuva valo. Rukous on myös apostolien saarnaa, uskon toimintaa tai pikemminkin uskoa itsessään – ‘lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan’ (Hepr. 11:1).” Gregorioksen mukaan rukous on Jumalan evankeliumi, puhdistumisen merkki, pyhyyden vertauskuva, kasteen armon ilmentymä ja Pyhän Hengen pantti. “Rukous on myös riemua Jeesuksesta, sielun iloa ja Jumalan laupeutta, se on sovituksen merkki, Kristuksen sinetti, henkisen auringon säde, sydänten aamunkoitto, kristillisen uskon vahvistus, todistus sovituksesta Jumalan kanssa.” Rukousta kuvailtuaan Gregorios päätyi kiteyttämään ajatuksensa näin: “Mutta miksi olisin monisanainen? Rukous on ‘Jumala, joka kaikissa kaiken vaikuttaa’ (2. Moos.7:1), sillä Isä, Poika ja Pyhä Henki toimii yhtenä ja saa kaiken aikaan Jeesuksen Kristuksen kautta.”[1]

Sitkeä pysyminen nöyrässä uskon rukouksessa johti siihen, että Gregorios näki eräänä päivänä keljansa odottamatta täyttyvän jumalallisella valolla. Kun hänen nuorin oppilaansa ja elämäkerran kirjoittajansa tuleva patriarkka Kallistos kysyi häneltä kerran syytä hänen iloonsa nähdessään hänen tulevan keljastaan kasvot säteillen, hän selitti: “Se, joka Pyhän Hengen armosta kohoaa Jumalan puoleen, näkee kuin peilistä koko luomakunnan täynnä valoa.”

Toisen kerran Kallistos kysyi opettajaltaan, kuinka on mahdollista kokea sielun ylösnousemus. Gregorios vastasi: “Ensin on kilvoiteltava nöyrästi kaikin voimin käytännön hyveiden saavuttamiseksi, jolloin sielu voittaa kaikki himot ja alistaa ne itselleen. Silloin luonnolliset hyveet ympäröivät sitä sen seuratessa ruumista ja vähitellen johdattavat sen ylös hengellisiä portaita, kunnes se saavuttaa yliluonnollisen tilan. Kun ymmärrys on näin ylittänyt itsensä ja Pyhän Hengen säteily on kirkastanut sen, se näkee selvemmin olevaisten luonnon. Se ei näe luotuja tämän maailman viisaiden tavoin vaan niiden suhteessa Luojaan. Sielu luopuu luonnollisista ajatuksistaan ja pääsee sanoin ilmaisemattomaan suhteeseen Jumalan kanssa. Se ei enää tunne pelkoa vaan liittyy jumalallisessa rakkaudessa (eros) Kristus-Sulhaseen. Äärettömän jumalallisen valon kirkastamana se suuntautuu kokonaan kohti Jumalaa ja tämän ihmeellisen muutoksen tapahduttua ei enää tunne maallisen ruumiinsa olemassaoloa. Ihminen on silloin samassa tilassa kuin esi-isämme Aadam ennen syntiinlankeemusta. Tämän kokenut on jo nähnyt ylösnousemuksen ja voi sanoa apostoli Paavalin kanssa: Oliko hän ruumissaan vai poissa ruumiista, sitä en tiedä (2. Kor.12:2).”

Gregorios veti magneetin tavoin puoleensa Athoksen munkeista hartaimpia. Kuultuaan hänen opetustaan sisäisestä elämästä ja sydämen rukouksesta monet siirtyivät hänen oppilaikseen. Hänen puhuessaan kuulijoilleen sielun puhdistumisesta ja siitä tiestä, jota vaeltamalla ihminen voi tulla “armosta jumalaksi”, Pyhä Henki laskeutui heidän ylleen kuten apostolien aikana ja vastustamaton halu päästä itse vaeltamaan tätä tietä valtasi heidät. Kristuksen esimerkin mukaan pyhä Gregorios otti vastaan kaikki, jotka hengellistä opetusta janoten tulivat hänen luokseen, mutta oppilaikseen hän otti vain sellaisia, joiden kuuliaisuutta ja nöyryyttä hän oli ensin koetellut.

Jotkut Athoksen oppineimmista munkeista epäilivät Gregorioksen opetuksen aitoutta ja pitivät sitä epäilyttävänä uutuutena. Osasyynä epäilevään asenteeseen oli myös kateus. Gregorios ei alussa reagoinut mitenkään, mutta sitten ottaen mukaansa kaksi muuta kunnioitettua hesykastimunkkia hän meni Athoksen pääkaupunkiin Kariekseen. Siellä hän esitti opetuksensa Athosvuoren Protokselle eli johtavalle munkille. Kuunneltuaan vieraidensa puhetta tämä totesi hämmästyneenä: “Tänään olen keskustellut suurten apostolien Pietarin ja Paavalin kanssa!” Tästä lähtien kukaan ei enää kyseenalaistanut Gregorioksen opetusta, ja kaikki Athoksen munkit pitivät häntä yhteisenä opettajanaan. Kävijöiden määrä lisääntyi niin suuresti, että Gregorioksen oli paettava ihmispaljoutta Pyhän vuoren vaikeapääsyisimpiin paikkoihin, kuten Simonospetran luostarin läheisille jyrkille rinteille. Näin hän onnistui saamaan aikaa myös omalle rukouselämälleen.

Turkkilaisten hyökkäykset Athosvuorelle häiritsivät tuohon aikaan skiitoissa ja erakkomajoissa asuneiden munkkien elämää. Niinpä Gregorios muutamien oppilaidensa kanssa päätti siirtyä takaisin Siinaille. Matkalla hän sai kuulla, että sielläkin oli levotonta. Hän muutti suuntaa ja meni ensin Khiokselle ja sieltä Lesbokselle, josta hän siirtyi talveksi Konstantinopoliin. Lopulta hän asettui Bysantin ja Bulgarian vuoristoiselle rajaseudulle Paroriaan. Siellä Mesomelion-nimisessä paikassa asui askeetteja, joiden johdossa oli munkki Amerales. Hän otti tulijat suojelukseensa ja he rakensivat itselleen keljamajat samalle seudulle. Ameraleksen munkkien joukossa oli myös Athosvuorelta tullut erakko Luukas, joka oli aiemmin ollut Gregorioksen oppilaana. Kun Gregorios nyt tuli lähettyville, Luukkaan jo Athoksella häntä kohtaan tuntema kateus leimahti taas liekkeihin. Herjauksia huutaen hän hyökkäsi veitsi kädessä Gregorioksen kimppuun. Jolleivät muut Ameraleksen oppilaat olisi ehtineet hätään, hän olisi tappanut tämän. Gregorios sääli häiriintynyttä munkkia ja kirjoitti yhden keskeisistä teoksistaan hesykasmista ja rukouksesta nimenomaan häntä varten. Jonkin ajan kuluttua myös Amerales itse joutui kateuden valtaan ja vihan vimmassa käski Gregorioksen oppilaineen poistua alueelta mahdollisimman nopeasti, muuten hän yllyttäisi pahantekijöitä heidän kimppuunsa. Gregorios siirtyikin munkkeineen, joiden lukumäärä oli jo kasvanut, Mesomelionista Parorian Katakekryomenonin vuorelle. Parin päivän kuluttua sinne saapui kuitenkin Ameraleksen yllytyksestä rosvoja, jotka pidättivät heidät kaikki ja sitoivat Gregorioksen liinalla. Mutta kun he eivät löytäneet mitään ryöstettävää, he tulivat tuntoihinsa ja päästivät munkit vapaaksi.

Tämän jälkeen Gregorios katsoi viisaimmaksi poistua koko alueelta ja palata takaisin Athokselle. Siellä munkit ottivat heidät iloiten vastaan, ja Gregorios ja hänen oppilaansa rakensivat keljamajoja Suuren lavran luostarin alueelle. Turkkilaisten ryöstöretket pakottivat heidät kuitenkin siirtymään luostarin muurien sisään. Elämä monilukuisen veljestön keskellä vei Gregoriokselta mahdollisuuden hiljaisuuteen ja hän koki tilanteen vaikeana. Niinpä hän kenenkään huomaamatta poistui Athokselta vain yksi munkki mukanaan ja purjehti Adrianopolikseen. Sieltä hän siirtyi maitse Paroriaan takaisin Katakekryomenon-vuorelle.

Heti Gregorioksen ympärille kerääntyi paljon munkkeja. Vuori oli kuitenkin rosvojen tukikohta. Gregorios sai hyvän ajatuksen pyytää apua Bulgarian tsaarilta Aleksanterilta (1331–1371). Aleksanteri oli munkkilaisuuden ystävä ja bysanttilaisen kulttuurin ihailija. Tsaari oli kuullut Gregorioksesta ja alkoi innokkaasti tukea häntä luostarin perustamisessa. Hän lähetti rahaa ja rakennusmiehiä, jotka rakensivat luostarialueelle puolustustornin, ison kirkon ja keljoja. Lisäksi luostari sai veronperintäoikeuden moniin kyliin, kalastusoikeudet jokiin, lammaslaumoja ja kantomuuleja. Vastalahjaksi Jumala pelasti tsaarin, kun häntä vastaan tehtiin murhayritys.

Gregorios oli tämän hengellisen siirtokunnan keskushahmo. Hän tahtoi sytyttää kaikkien ihmisten sieluun innon sisäiseen Jeesuksen rukoukseen. Hänen sanansa kaikui maailman ääriin, sillä Paroriasta tuli laajalle levinneen hengellisen liikkeen keskus. Sieltä käsin hesykasmi levisi myös slaavilaisiin maihin aina Karjalaa myöten. Gregorioksen oppilaiden joukossa oli kreikkalaisten lisäksi bulgarialaisia, serbejä ja romanialaisia. Hänen oppilaansa pyhä Teodosios Tarnovolainen (27.11.) perusti Bulgariaan kuuluisan Kelifarevon luostarin, josta tuli Balkanin huomattavin luostari. Sieltä olivat lähtöisin esimerkiksi Tarnovon patriarkka pyhä Euthymios (20.1.) ja Kiovan metropoliitta pyhä Kiprian (16.9.), pyhä Romylos (18.9.) ja pyhittäjä Gregorios Hesykasti (7.12.). Kaksi viimeksi mainittua levittivät hesykasmia Serbiaan pyhän prinssi Lasaruksen (15.6.) tuella.

Tuon ajan ortodoksiset hallitsijat Serbian Stefan Dušan (1331–1356), Valakian Nikolai Aleksanteri (1352–1363), jo mainitut keisari Andronikos III Paleologos ja tsaari Aleksanteri pyrkivät ystävystymä¨n Gregorioksen kanssa ja olivat hänen kanssaan kirjeenvaihdossa saaden häneltä hengellistä ohjausta. Näin Gregorioksesta tuli laajan hesykastisen liikkeen alkuunpanija. Hesykasmi olikin Bysantin kallisarvoisin perintö slaavilaiselle maailmalle.

Kiihkeä kaipaus hiljaisuuteen säilyi Gregorioksessa loppuun saakka apostoliseen toimintaan yhdistyneenä. Hänen keljansa sijaitsi yksinäisellä paikalla jonkin matkan päässä luostarista. Siellä Jumala ilmoitti hänelle syksyllä 1346, että hänen lähtönsä lähestyi. Heti hän vetäytyi täydelliseen hiljaisuuteen. Demonit hyökkäsivät vielä viimeisen kerran hänen kimppuunsa saadakseen viedyksi häneltä voitonkruunun. Kolmen päivän kuluttua jumalallinen voima karkotti ne, ja pyhittäjän valtasi sanoinkuvaamaton suloisuus. Pian tämän jälkeen hän siirtyi 91-vuotiaana iloiten ikuiseen elämään. Tämä tapahtui 27.11.1346.

Pyhittäjä Sebastian syntyi vuonna 1884 köyhän talonpojan perheeseen Orjolin läänissä Kosmodemjanskojen kylässä. Hänen maallikkonimensä oli Stepan Fomin. Perheessä oli entuudestaan kaksi poikaa. Kun Stepan oli neljävuotias, vanhemmat ottivat hänet mukaan pyhiinvaellusmatkalle Optinan luostariin, jossa he tapasivat pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.). Vierailu pyhän vanhuksen luona painui unohtumattomasti pienen Stepanin mieleen.

Vanhemmat kuolivat Stepanin ollessa vain viisivuotias, jolloin perheen pääksi tuli hänen vanhin veljensä Ilarion. Veljeksistä keskimmäinen Roman valitsi luostarikilvoituksen tien ja meni kuuliaisuusveljeksi Optinan luostariin. Stepan, joka oli syntymästään asti sairaalloinen, autteli vanhinta veljeään paimenena. Hän myös luki mielellään seurakunnan papilta saamiaan kirjoja. Hän oli hyvin sävyisä luonteeltaan ja ikätoverit kiusasivat häntä nimittämällä häntä munkiksi.

Talvisaikaan Stepan vieraili Optinassa veljensä luona. Luostarikutsumus kypsyi koko ajan hänen sielussaan, ja vuonna 1909 hän liittyi Optinan luostarin kuuluisan Johannes Kastajalle pyhitetyn skiitan veljestöön. Skiitassa hänestä tuli edesmenneen pyhittäjä Amvrosin läheisimmän oppilaan vanhus Joosefin (9.5.) kelja-apulainen. Vanhus Joosefin kuoltua hän siirtyi vanhus Nektari Optinalaisen (29.4.) hengelliseen ohjaukseen ja oli tämän kelja-apulaisena vuoteen 1923 saakka. Näin hän omaksui Optinan ohjaajavanhusten hengen ja perinteen. Vanhus Nektari lähetti usein hyväsydämisen ja myötätuntoisen Stepanin lohduttamaan ihmisiä, jotka odotettuaan pitkään pääsyä vanhuksen luokse alkoivat jo napista. Vanhus Nektari saattoi myös sanoa vierailleen. “Kysykää tätä asiaa ennemmin kelja-apulaiseltani Stepanilta; hän osaa antaa paremman neuvon – hänellä on selvänäkemisen lahja.”

Stepan vihittiin munkiksi vuonna 1917 vainojen alkaessa. Vihkimyksessä hän sai nimen Sebastian. Heti seuraavana vuonna luostari suljettiin ja sen alueelle perustettiin Optinan luostarimuseo. Luostari kuitenkin jatkoi toimintaansa maatalousarttelina vielä noin viisi vuotta. Kaksi kuukautta ennen sen lopullista sulkemista vuonna 1923 Sebastian vihittiin munkkidiakoniksi.

Valtaosa luostarin veljestöstä isä Sebastian mukaan lukien asettui läheiseen Kozelskin kaupunkiin. Kalugan piispa vihki Sebastianin pappismunkiksi. Samoihin aikoihin vanhus Nektari kuoli, mikä oli Sebastianille suuri menetys. Ohjaajavanhuksensa kuoleman jälkeen hän palveli seurakuntapappina ensin Kozelskissa ja sitten Kozlovissa, jossa hän vastusti väsymättä neuvostovallan tukemaa kirkon uudistusmielistä siipeä.

Vuonna 1933 isä Sebastian pidätettiin ja tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankileirille. Hänet lähetettiin heikosta terveydestä huolimatta Tambovin alueelle metsätöihin. Turvallisuuspoliisin kuulusteluissa hän ei yrittänytkään salata jyrkän kielteistä asennoitumistaan neuvostovaltaan.

Vuoden kuluttua isä Sebastian siirrettiin Karagandan leirille Kazakstaniin. Se oli yksi 1900-luvun kauheimmista vankileireistä. Lyömällä ja kiduttamalla Sebastiania vaadittiin kieltämään Jumala. “En koskaan”, oli hänen vastauksensa. Lopulta hänet sijoitettiin samaan parakkiin rikollisten kanssa. Heikon terveytensä tähden hänet määrättiin varaston vartijaksi; viimeisinä vuosina hän kuljetti vettä leirille härkävankkureilla. Raskaissa oloissakin hän piti yllä rukouskilvoitusta eikä rikkonut paastoja. Hän johdatti monet kohtalotoverinsa leirillä uskomaan Jumalaan. Hän onnistui jopa ottamaan vastaan synnintunnustuksia ja jakamaan ehtoollista. Vähän kerrassaan hänen uskonsa ja rakkautensa voittivat vihan. Niin vangit kuin leirin johtokin oppivat pitämään hänestä.

Huhtikuussa 1939 isä Sebastian vapautui leiriltä. Hän asettui asumaan Karagandan lähelle Bolšaja Mihailovkan kylään ja otti huolehtiakseen kaikkien Jumalaa etsivien Karagandan asukkaiden sielunhoidosta. Hän kävi ihmisten kodeissa toimittamassa jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Hän oli jatkuvasti vaarassa joutua vaikeuksiin, sillä hän toimi ilman viranomaisten lupaa. Itse hän kuitenkin sanoi: “Ihmiset Karagandassa ovat uskovia; eivät he anna minua ilmi.”

Karagandan alueella oli suuria hiiliesiintymiä ja kaupunki kasvoi nopeasti. Kaivostyöläisistä suuri osa oli kaivostyöhön määrättyjä karkotettuja tai entisiä leirivankeja. Monilla ei ollut henkilöllisyystodistusta. Alueella oli nälänhätää ja kulkutauteja. Hautausmaan joukkohautoihin saatettiin päivässä haudata parisataa vainajaa ilman ruumiinsiunausta. Ristejä haudoille ei pystytetty. Noilla lohduttomilla haudoilla käydessään isä Sebastian huudahti: “Näillä marttyyrihaudoilla palavat yötä päivää maasta taivaaseen ulottuvat kynttilät.”

Isä Sebastianista pidettiin yleisesti ja hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Hengellisiä lapsia kerääntyi hänen ympärilleen eri puolilta maata. Hän otti kaikki rakkaudella vastaan ja auttoi tulijoita pääsemään elämän alkuun uudessa paikassa.

Isä Sebastian toimitti päivittäin itsekseen vuorokauden kaikki jumalanpalvelukset. Usein hän toimitti salaa myös liturgioita. Ennen toista maailmansotaa hän teki matkan Tambovin alueelle. Monet hänen hengelliset lapsensa toivoivat hänen asettuvan jälleen Venäjälle, mutta hän palasi Karagandaan sanoen: “Ihmiset ovat täällä sydämellisiä, uskostaan tietoisia ja murhetta maistaneita. Täällä meistä on enemmän hyötyä; tämä on toinen kotimaamme.”

Sodan jälkeen isä Sebastianin ympärille muodostunut epävirallinen seurakunta anoi lupaa uskonnollisen yhteisön eli seurakunnan perustamiseksi Karagandaan, mutta vasta vuonna 1953 hän sai luvan toimittaa talonsa yhteyteen rakennetussa pienessä kirkossa kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja ruumiinsiunauksia. Liturgiat hän toimitti edelleen yölliseen aikaan salaa uskovien kodeissa pimennettyjen ikkunoiden takana. Aamun koittaessa palveluksessa mukana olleet palasivat muutama ihminen kerrallaan huomaamatta koteihinsa.

Vasta vuonna 1955 Moskovasta tuli lupa seurakunnan perustamiselle Bolšaja Mihailovkan kylään. Asuintalo muutettiin talkoilla kirkoksi. Kaikkia töitä johti isä Sebastian. Uskovat lahjoittivat ikoneita ja lahjakas nunna Agnia maalasi uusia. Karagandan leirin entinen vanki protodiakoni Jaakob lähetti Moskovasta jumalanpalveluskirjoja. Kirkko pyhitettiin Neitsyt Marian syntymälle. Isä Sebastian palveli sen kirkkoherrana yksitoista vuotta aina kuolemaansa asti. Hän valitsi itse kirkossa palvelevat papit, ja hänen ympärilleen muodostui nunnien luostarimainen yhteisö.

Tunnustukseksi työstään isä Sebastian korotettiin arkkimandriitan arvoon. Pari vuotta ennen kuolemaansa hänelle myönnettiin lisäksi äärimmäisen harvinainen kirkollinen kunnianosoitus – piispansauvan käyttöoikeus.

Isä Sebastian noudatti tarkkaan jumalanpalvelusjärjestystä eikä hyväksynyt lyhennyksiä. Puheissaan hän viittasi usein pyhään apostoli Johannes Teologiin, rakkauden apostoliin, ja kehotti uskovia kunnioittamaan häntä. Hänellä oli myös hyvä huumorintaju ja hän laski mielellään leikkiä, mutta teki sen aina hyväntahtoisesti. Jos joku halusi keskustella hänen kanssaan, hän ei koskaan harmitellut siihen kuluvaa aikaa.

Nähdessään hänen suosionsa viranomaiset yrittivät sulkea kirkon, mutta eivät koskaan onnistuneet siinä. Kuulusteluissa isä Sebastian aina riisui heidät aseista jättäen heidät sanattomiksi. Jälkeenpäin he vain ihmettelivät, mikä vanhus oikein oli miehiään, kun he eivät saaneet hänestä mitään otetta.

Isä Sebastian auttoi ihmisiä niin rukouksillaan kuin neuvoillaan. Hänellä oli hengellistä viisautta ja suuri annos kärsivällisyyttä. Jos joku valitti lähimmäisestään, hän sanoi: “Minä kestän teitä kaikkia, mutta te ette halua kestää edes yhtä.”

Suurena lauantaina vuonna 1966 vähän ennen kuolemaansa isä Sebastian hyvästeli seurakuntalaiset sanoen: “Minun on aika erota teistä. Pyydän teiltä vain yhtä asiaa: eläkää rauhassa. Rauha ja rakkaus ovat kaikkein tärkeintä. Jos ne ovat keskuudessanne, sielussanne vallitsee aina ilo. Odotamme nyt kirkkaan aamun ja pääsiäisjuhlan koittoa – sielun pelastusta ja ikuista iloa. Miten voimme saavuttaa sen? Vain rauhalla, rakkaudella ja vilpittömällä sydämen rukouksella. Mikään ulkopuolellasi oleva ei pelasta sinua, vaan pelastuksen tuovat vain sielusi ja sydämesi sisäiset saavutukset – rauhallinen hiljaisuus ja rakkaus.”

Pääsiäisyönä hän sanoi kelja-apulaiselleen: “Pyydän teitä kaikkia, että lohduttaisitte toisianne ja eläisitte rauhassa ja rakkaudessa ettekä koskaan korottaisi ääntänne toisianne vastaan. Mitään muuta en teiltä vaadi. Se on tärkeintä pelastusta varten.”

Kolme päivää ennen isä Sebastianin kuolemaa metropoliitta Pitirim lensi Moskovasta vihkimään hänet suureen skeemaan. Varhain aamulla Tuomaan tiistaina vanhus Sebastian nukkui rauhassa kuolonuneen.

Skeema-arkkimandriitta Sebastian kanonisoitiin Alma-Atan hiippakunnan paikalliseksi pyhäksi vuonna 1997. Vuodesta 2000 häntä on kunnioitettu koko Venäjän kirkossa yhtenä neuvostoajan uskontunnustajista. Hänen reliikkinsä ovat Jumalanäidin syntymän kirkossa Karagandassa.

Pyhä Eutykhios syntyi noin vuonna 512 Theia Komi -nimisessä kylässä Fryygiassa. Hänen isoisänsä oli pyhästä elämästään tunnettu pappi Palestiinan Augustopoliksessa, ja vanhemmat antoivat pojan hänen kasvatettavakseen. Näin tämä perehtyi jo pienestä pitäen Herran lakiin ja oppi elämään kauniiden kristillisten tapojen mukaan. Kerran Eutykhios leikki muiden lasten kanssa leikkiä, jossa jokaisen piti raaputtaa kiviseinään nimensä ja miksi hän tahtoi tulla aikuisena. Eutykhios kirjoitti: Eutykhios Patriarkka. Tuo enteellinen kirjoitus oli näkyvissä vielä hänen kuolemansakin jälkeen, kuten hänen läheinen oppilaansa ja elämäkertansa kirjoittaja pappi Eusthatios mainitsee.

12-vuotiaana Eutykhios siirtyi Konstantinopoliin jatkamaan opintojaan. Maalliset opinnot auttoivat häntä ymmärtämään, että todellinen viisaus on Jumalassa. Niinpä hän saatuaan opintonsa loppuun päätti ryhtyä munkiksi. Konstantinopolissa käymässä ollut Amaseian metropoliitta tahtoi kuitenkin hänestä piispan Laziken kaupunkiin. Eutykhios ei vastustellut vaan luotti metropoliitan ohjaukseen. 30-vuotiaana hänet vihittiin lyhyen ajan sisällä lukijaksi, diakoniksi ja papiksi. Mutta sitten asiat saivat uuden käänteen. Joku toinen oli jo ehditty vihkiä Laziken piispaksi. Näin Eutykhios pääsi toteuttamaan alkuperäisen toiveensa ja meni Amaseiassa sijaitsevaan luostariin. Pian metropoliitta asetti hänet hiippakuntansa kaikkien luostarien valvojaksi.

Keisari Justinianus (527–565) kutsui noihin aikoihin kokoon paikallisen kirkolliskokouksen tahtoen puhdistaa kirkon kaikista nestoriolaisen harhaopin jäänteistä. Tarkoitus oli julistaa anateemaan vielä kuoleman jälkeen niin sanotut “Kolme päätä” eli Teodoros Mopsuestialainen, Teodoretos Kyrroslainen ja Hiba (Ibas) Edessalainen. Amaseian ikääntynyt metropoliitta ei jaksanut lähteä kokoukseen, vaan lähetti sinne edustajakseen Eutykhioksen. Synodin istunnoissa tuli ilmi hänen perinpohjainen Raamatun tuntemuksensa ja kykynsä torjua hereetikkojen väitteitä. Jotkut epäilivät, onko mahdollista julistaa jo kuolleita henkilöitä anateemaan. Silloin Eutykhios nosti Vanhasta Testamentista esimerkiksi kuningas Josian, joka Betelissä käski kaivaa haudasta epäjumalia palvelleiden maanmiestensä luut ja polttaa ne (2. Kun. 23:16). Josian esikuvan mukaan oli siis luvallista julistaa kuolleitakin anateemaan, jos tämä oli tarpeen kirkon suojelemiseksi heidän vahingollisilta opeiltaan.

Pyhä patriarkka Menas (25.8.) kiinnitti kokouksessa huomiota Eutykhiokseen ja ennusti, että tästä tulee vielä hänen seuraajansa. Hän esitteli tämän keisari Justinianukselle, johon Eutykhioksen esiintyminen kirkolliskokouksessa oli myös tehnyt vaikutuksen. Kun patriarkka Menas kuoli vuonna 552, keisari lähetti heti vartijoita Eutykhioksen luo peläten, että tämä piiloutuisi välttääkseen patriarkan virkaa. Keisari ilmoitti muille piispoille, että itse apostoli Pietari oli ilmestynyt hänelle ja osoittanut Eutykhiosta sanoen: “Tee hänestä piispa.” Eutykhios tuli yksimielisesti valituksi, hänet vihittiin ja nimitettiin patriarkaksi kansan suuresti iloitessa.

Ensi töikseen uusi patriarkka sai keisarin kutsumaan koolle viidennen yleisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 553. Se vahvisti neljän edellisen kirkolliskokouksen päätökset ja julisti 14 anateemaa tuomiten muun muassa “Kolmen Pään” kirjoitukset samoin kuin Origeneen ja Euagrioksen. Kokous päättyi liturgiaan, jonka Rooman paavi ja Konstantinopolin, Aleksandrian ja Antiokian patriarkat toimittivat yhdessä. Näin tapahtui ensimmäistä kertaa kirkon historiassa. Opilliset kysymykset oli ratkaistu, ja kirkko sai elää rauhassa seuraavat kaksitoista vuotta.

Keisari Justinianus oli tunnettu teologisiin kysymyksiin osoittamasta kiinnostuksestaan. Joidenkin harhaoppisten onnistui saada hänet kannattamaan aftartodokistien harhaoppia. Sen mukaan Kristuksen ruumis oli katoamaton ja voittamaton jo Hänen hedelmöitymisestään lähtien. Harhaopin kannattajat väittivät, että Hänen kärsimyksensä tulivat mahdollisiksi vain siten, että Hän omasta tahdostaan teki ihmeen muuttamalla ruumiinsa laadun. Patriarkka Eutykhios vastusti ehdottomasti moista käsitystä, joka oli selvästi monofysitismin uusi muoto. Hän joutui keisarin epäsuosioon. Tammikuun 25. päivänä vuonna 565 hänen toimittaessaan liturgiaa Ormisdas-palatsin kirkossa, sotilaat raahasivat hänet pois alttarista ja hänet suljettiin erääseen luostariin Khalkedonissa. Keisarille myötämieliset piispat kokoontuivat kirkolliskokoukseen ja tuomitsivat Eutykhioksen maanpakoon. Syytekirjelmä oli, kuten elämäkerran kirjoittaja ilmaisee, varsin naurettava. Eutykhiosta syytettiin muun muassa siitä, että hän syö kanansisälmyksiä ja viipyy rukoillessaan pitkiä aikoja polvillaan.

Kun Eutykhios oli viettänyt jonkin aikaa Prinssisaarilla, hänet lähetettiin omaan luostariinsa Amaseian hiippakuntaan sikäläisten kristittyjen suureksi iloksi. Siellä hän teki rukoustensa voimalla lukuisia ihmeitä parantaen etenkin sairaita lapsia. Eräs mies oli kadottanut näkönsä ja ymmärsi saaneensa tämän rangaistuksen tuomioistuimen edessä tekemästään väärästä valasta. Pyhä Eutykhios voiteli kolmena peräkkäisenä päivänä hänen silmiään pyhällä öljyllä rukoillen hänelle anteeksiantoa, minkä jälkeen mies alkoi nähdä. Noihin aikoihin persialaiset hyökkäsivät Amaseian lähiseuduille, ja kaupunkiin virtasi joukoittain pakolaisia. Eutykhioksen luostari jakoi leipää nälkäisille, ja hänen rukoustensa tähden jauholaari ei koskaan tyhjentynyt.

Keisari Justinianuksen seuraajat, yhdessä hallinneet keisarit Justinus ja Tiberius kutsuivat Eutykhioksen takaisin patriarkaksi vuonna 576. Hänen paluunsa oli suuri riemujuhla ja koko Konstantinopoli oli häntä vastassa. Satamakin oli niin täynnä laivoja, että merta hädin tuskin näkyi niiden välistä. Ensimmäisessä liturgiassa Hagia Sofian kirkossa Eutykhios jakoi kansalle ehtoollista kuusi tuntia, koska kaikki tahtoivat saada sen hänen siunatuista käsistään. Pääkaupunkia oli jo jonkin aikaa koetellut paha epidemia, joka niitti ihmisiä ikään katsomatta. Eutykhios järjesti Hagia Sofiasta Blahernan Jumalanäidille omistettuun kirkkoon ristisaaton, jossa rukoiltiin epidemian laantumista. Tauti vaimeni heti tämän jälkeen.

Pyhän Eutykhioksen toinen patriarkkakausi kesti neljä vuotta. Hän lujitti kirkkoa oikeassa uskossa ja vahvisti opetuksensa ihmeillään. Elämänsä viimeisenä pääsiäisenä hän toimitti kasteet suurena lauantaina, joka oli katekumeenien kastepäivä, ja sen jälkeen pääsiäisyön aamupalveluksen. Tervehdittyään ylösnousemuksen kunniaksi papistoa, keisaria ja senaatin jäseniä pyhällä suudelmalla hän jatkoi toimittamalla pyhän liturgian. Kotiin palattuaan hän sairastui, mutta tahtoi olla vielä mukana ehtoopalveluksessa ja tervehtiä kansaa. Yöllä tauti paheni. Kun hänen tilansa heikkeni, keisari Tiberius tuli häntä katsomaan. Hyvästellessään keisaria Eutykhios sanoi: “Sinäkin, keisari, lähdet tästä elämästä neljän kuukauden kuluttua.” Näin myös tapahtui. Pyhä patriarkka Eutykhios siirtyi Herransa luo Apostoli Tuomaan sunnuntaina vuonna 582.

Pyhä Marcellinus eli 300- ja 400-lukujen taitteessa Karthagossa. Marcellinus toimi keisari Honoriuksen (393–423) palveluksessa ja oli Hippon piispan, pyhän Augustinuksen (15.6.) läheinen ystävä. Tämän lisäksi Marcellinus kävi kirjeenvaihtoa pyhän Hieronymuksen (15.6.) kanssa.

Marcellinuksen elinaikana kirkon elämää häiritsivät donatistien ja katolisten kristittyjen väliset kiistat.¹ Keisari antoi vuonna 409 donatisteille luvan julkisiin jumalanpalveluksiin. Pohjois-Afrikassa donatistit käyttivät tätä keisarin lupaa hyväkseen ja alkoivat painostaa ja kohdella huonosti ortodokseja, minkä vuoksi nämä tekivät valituksen keisarille. Keisari Honorius lähetti Marcellinuksen selvittämään tätä ongelmaa.

Vuonna 411 pidettiin Karthagon kirkolliskokous, johon kokoontuivat sekä ortodoksiset että donatistiset piispat. Synodin tuomarina toimi Marcellinus, joka päätyi kolme päivää kestäneen istunnon jälkeen tuomitsemaan donatismin harhaopiksi. Marcellinus käski, että donatistien tuli luopua omista kirkoistaan ja palata ehtoollisyhteyteen ortodoksisen kirkon kanssa.

Marcellinus ja hänen veljensä Apringius määrättiin myös toimeenpanemaan käsky. Rooman armeijan avulla he aloittivat verisen ja väkivaltaisen donatistien vainon. Vainossaan veljekset toimivat Rooman lain sallimissa rajoissa mutta sellaisella kiihkolla, että se herätti kritiikkiä jopa donatistien vastustajien parissa. Esimerkiksi pyhä Augustinus paheksui tapaa, jolla donatisteja kohdeltiin, vaikka hän oli ollut johtavassa asemassa donatismin tuomitsemisessa.

Donatistit päättivät kostaa veljeksille. He väittivät, että Marcellinus ja tämän veli olivat mukana eräässä kapinassa keisaria vastaan. Kapinan taltuttajaksi määrätty kenraali Marinus tunsi sympatiaa donatisteja kohtaan ja uskoi heitä. Niinpä hän heitti veljekset vankilaan. Augustinus vieraili veljesten luona vankilassa. Piispa yritti turhaan pelastaa heidän henkensä. Veljekset jäivät ilman oikeudenkäyntiä. Pyhä Marcellinus ja hänen veljensä mestattiin vuonna 413. Kuolinpäivä oli 12. syyskuuta, mutta muistopäiväksi vakiintui 6. huhtikuuta.

Augustinus omisti useat kirjoituksensa ystävälleen Marcellinukselle. Näihin lukeutui jopa Augustinuksen klassikko De civitate Dei eli Jumalan valtio.²Sekä Augustinukselta että Hieronymukselta on säilynyt pyhän Marcellinuksen marttyyrikuoleman kunniaksi kirjoitettu ylistyspuhe.

Pyhä Prudentius, maallikkonimeltään Galindo, eli 800-luvulla. Hän oli syntyperältään espanjalainen. 840-luvulla hänet valittiin Troyeksen piispaksi. Piispana ollessaan Prudentius ei hoitanut ainoastaan tavanomaisia piispallisia tehtäviä, vaan toimi myös sielunhoitajana. Hän kuunteli usein synnintunnustuksia ja toimitti sairaanvoiteluita.

Prudentius kuului aikansa oppineimpien piispojen joukkoon ja hänen mielipidettään teologisissa asioissa kunnioitettiin suuresti. Tämän vuoksi Prudentius kutsuttiin muun muassa ratkaisemaan erään munkki Gottschalkin tapausta. Gottschalk oli opettanut virheellisesti, että Kristus oli kuollut ainoastaan valittujen puolesta. Hänen mukaansa suurin osa ihmiskuntaa oli peruuttamattomasti tuomittu ikuisiksi ajoiksi syntiin ja helvettiin. Tämän väärän opetuksen vuoksi Gottschalkia oli kidutettu, hänet oli heitetty vankilaan ja erotettu ehtoollisyhteydestä. Prudentius piti Gottschalkin rangaistusta liian ankarana. Prudentiukselta on myös säilynyt teos, jossa hän kritisoi irlantilaisen filosofin Johannes Scotus Eriugenan (n. 800–877) teologisia virheitä. Pyhä Prudentius nukkui kuolonuneen vuonna 861.

Pyhä Sixtus (Xystus) I oli Rooman piispana keisari Trajanuksen hallituskauden loppupuolella noin kymmenen vuoden ajan (116–125). Hänen edeltäjänsä Rooman piispanistuimella oli Aleksanteri I. Sixtuksen elämästä tiedetään hyvin vähän, ja hajanaiset tiedot ovat epävarmoja. Ilmeisesti hän oli syntyjään Roomasta ja hänen isänsä oli pappi. Rooman piispana ollessaan Sixtus oli erityisen kiinnostunut liturgisista asioista.

Joissakin vanhoissa marttyyriluetteloissa mainitaan, että pyhä Sixtus olisi kuollut marttyyrina vuoden 127 tienoilla. Tässä tapauksessa roomalaiset viranomaiset olisivat tappaneet hänet. Ireneus ei kuitenkaan varhaisten Rooman piispojen luettelossaan mainitse Sixtusta marttyyrina. Niinpä on luultavaa, että pyhä Sixtus I nukkui rauhassa kuolonuneen vuoden 125 tienoilla.

Persian hallitsija Šapur II järjesti hallituskaudellaan (309–379) ankaran kristittyjen vainon, jota jatkui useiden vuosien ajan. Vuoden 345 tienoilla Seleukiassa pidätettiin yhteensä satakaksikymmentä kristittyä. Heidän joukossaan oli pappeja, diakoneja, munkkeja sekä yhdeksän neitsyyteen vihkiytynyttä neitoa.

Pyhien marttyyrien nimiä ei tiedetä, mutta se tiedetään, että yksikään heistä ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen. Kaikki kieltäytyivät palvomasta aurinkoa. Niinpä kaikki suljettiin valottomiin ja kosteisiin tyrmiin, joissa heitä pidettiin puolen vuoden ajan. Näinä kuutena kuukautena pyhille marttyyreille toi ruokaa hurskas nainen nimeltä Yazdandoht. Hän oli jalosukuinen rouva ja kotoisin Arbelan kaupungista.

Vihdoin marttyyrien teloittamispäivä määrättiin. Yazdandoht sai tietää tästä. Teloittamista edeltävänä iltana hän tuli marttyyrien luo ja pesi heidän jalkansa. Hän myös toi jokaiselle valkoisen asun ja auttoi heitä pukemaan ne ylleen. Tämän jälkeen nainen tarjoili heille juhlavan aterian. Yazdandoht myös kertoi marttyyreille, että heidän teloittamisensa oli lähellä ja kehotti heitä olemaan kestäviä. “Mitä tulee itseeni, pyydän esirukouksianne. Antakoon Jumala rukoustenne tähden minulle ilon tavata teidät jälleen Hänen taivaallisen valtaistuimensa edessä”, Yazdandoht sanoi.

Seuraavana päivänä aamunkoitteessa marttyyrit tuotiin ulos tyrmistä. Kun he saapuivat teloituspaikalle, heidän mestaajansa yritti saada heitä kieltämään Kristuksen. Hän kehotti marttyyreja palvomaan aurinkoa ja lupasi tästä hyvästä säästää heidän henkensä. Marttyyrit kieltäytyivät jälleen.

“Sinä olet kaksinkertaisesti sokea!” he huusivat mestaajalleen. “Kuolemaantuomitut pukeutuvat tummiin asuihin, he ovat kalpeita ja vapisevat. Meillä on kuitenkin yllämme juhlavaatteet ja me hymyilemme kuin kukkaset aamunkoitteessa”, he ilmoittivat. “Kuoleman kautta me astumme iankaikkiseen elämään.” Tämän jälkeen he kaikki kallistivat päänsä miekan edessä hyvillä mielin.¹ Näin kaikki satakaksikymmentä pyhää kristittyä saivat marttyyrien kruunut. Illan tullen heidän ruumiinsa haudattiin viiden ryhmissä syviin kuoppiin.

Kun Kreikka itsenäistyi vuonna 1821, oli kyse vain pienestä alueesta. Suurin osa kristittyä kreikkalaista väestöä jäi edelleen Osmanien valtakunnan alaiseksi. Turkkilaiset kostivat Kreikan menetyksen omien alueittensa kristityille. Erittäin julmia nämä kostotoimenpiteet olivat Traakiassa ja Samothraken saarella, jotka eivät tuolloin vielä kuuluneet Kreikkaan. Saaren miehet, noin 700 henkeä, surmattiin ja naiset ja lapset vietiin muualle orjiksi. Uusilla asuinpaikoilla lapset ja nuoret pakkokäännytettiin islamiin. Samothraken miehistä Kyprokselta kotoisin ollut Mikael kääntyi kuolemaa peläten islamiin ja säilyi siten hengissä.

Kun Kreikan ja Turkin välillä solmittiin rauha, Mikael ja neljä nuorta – Manuel, Teodoros ja kaksi Georgiosta – palasivat Samothrakeen, ja heidät otettiin takaisin kirkon yhteyteen voitelun sakramentilla. Saatuaan kuulla miesten paluusta kristinuskoon turkkilaiset viranomaiset uhkailivat heitä vankeudella, mutta maksamalla raskaita lunnaita he pystyivät säilyttämään vapautensa. Lunnaiden maksu piti kuitenkin uusia joka kerta, kun Samothrakeen tuli uusi maallinen tai hengellinen turkkilainen johtomies. Sen tähden Traianopoliksen piispa neuvoteltuaan ensin asiasta patriarkan kanssa neuvoi miehiä pakenemaan vapaaseen Kreikkaan. He kuitenkin kieltäytyivät ja sanoivat olevansa valmiit tunnustamaan Kristuksen verikuolemalla.

Kun uusi kadi, turkkilainen uskonnollinen johtaja ja tuomari, kuuli miesten paluusta kristinuskoon, hän kutsui heidät hallintokaupunkiinsa Makriin, joka sijaitsee Traakian rannikolla. Siellä hän kehotti heitä lempein äänenpainoin olemaan hylkäämättä islamia, johon he olivat kääntyneet. He vastasivat, että heidät oli lapsina petetty vaihtamaan uskoaan, mutta nyt he olivat tajunneet, mikä oli heidän todellinen hyötynsä. Nyt he olivat palanneet isiensä uskoon, ja he olivat myös valmiita kuolemaan sen edestä. Kadi kutsui piispan paikalle arvellen tämän rohkaisseen heitä ja kysyi tältä, mitä hänen pitäisi tehdä. Piispa vastasi, ettei hän tiedä asiasta mitään, ja niin miehet päästettiin vapaaksi suurta rahasummaa vastaan.

Jonkin ajan kuluttua uusi aga, alueen maallinen johtomies, saapui Albaniasta. Hän oli häijy mies, joka vihasi kristittyjä. Hän kävi tarkastusmatkalla Samothrakessa, missä turkkilaiset asukkaat ilmiantoivat hänelle kristinuskoon palanneet miehet. Hän pani heidät Makrin vankilaan muslimien ramadan-paaston ensimmäisenä päivänä ja kuulusteli heitä illan tultua. Koska he pysyivät järkkymättöminä uskossaan, hän käski kahlehtia heidät, sitoa heidän kätensä selän taakse ja panna heidän jalkansa jalkapuuhun. Marttyyrit rohkaisivat kärsimyksissään toisiaan, jotta saisivat kaikki yhdessä kilvoituksensa voittoisaan päätökseen. Kylän pappi hankkiutui vankilaan tunnustamalla, ettei muka ollut koskaan maksanut säädettyjä veroja, ja pääsi niin tuomaan marttyyreille pyhän ehtoollisen.

Kolmen päivän kuluttua aga kutsui luokseen Manuelin, joka oli Egyptissä ollessaan oppinut arabian kielen ja tutustunut Koraaniin, ja ehdotti tälle, että hän kieltäsi kristinuskon vain sanoin. Sen jälkeen hän olisi vapaa elämään loppuelämänsä kristittynä. Mutta Manuel julisti olevansa valmis ennemmin kuolemaan kidutuksissa kuin kieltämään uudestaan Kristuksen. Hän toi myös esiin monia Koraanin epäjohdonmukaisuuksia.

Marttyyrit kestivät miehuullisesti pahoinpitelyä ne 23 päivää, joiden aikana sulttaani Mahmudin henkilökohtainen neuvonantaja tutki heidän asiaansa. Heidät tuomittiin lopulta kuolemaan piikkilaudan päällä. Tuomaan sunnuntain jälkeisenä maanantaina eli toisella pääsiäisen jälkeisellä viikolla 3.4.1835 Mikael vietiin Makrin torille, missä hän tunnusti uskonsa niin voimakkaasti, että turkkilaiset ryntäsivät hänen kimppuunsa ja viiltelivät hänet kappaleiksi hänen seisoessaan rukouksessa. Kun toiset neljä näkivät mestauspaikalle tullessaan Mikaelin jäseniä levällään tiellä, he saivat lisää rohkeutta. Georgios ja Teodoros hirtettiin ja Manuel heitettiin piikkilaudalle, jolloin hän kuoli heti. Mutta kun toinen Georgios heitettiin samalle laudalle, sen piikkinaulat taipuivat kuin ne olisivat olleet pehmeää ainesta, eikä hän haavoittunut ollenkaan. Seppä kutsuttiin korjaamaan lautaa, minkä jälkeen pyöveli heitti hänet uudestaan laudan päälle ja työnsi hänen jalkansa piikkeihin. Georgios kitui laudan päällä vuorokauden kestäen hirveitä tuskia. Kristityt keräsivät hänen vertaan kangaspaloihin, jotka sittemmin paransivat niin sairaita kristittyjä kuin turkkilaisiakin. Kun sitten annettiin määräys poistaa ruumiit telotuspaikalta, Georgios, joka oli vielä elossa, tapettiin liekinheittimellä.

Uhrien ruumiiden hautaaminen oli kielletty, mutta jotkut kristityt uhmasivat kieltoa ja hautasivat hartain mielin viiden pyhän marttyyrin ruumiit. Jonkin ajan kuluttua erilaiset vastoinkäymiset alkoivat kohdata marttyyrien tappamisesta vastanneita ja kiduttajia, mitä pidettiin Jumalan rangaistuksena.