Etusivu > 10.1.2024

Epistola 10.1.

Avaa kaikki Sulje kaikki

11 Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. 12 Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä. 13 Kuka teistä on viisas ja ymmärtäväinen? Esittäköön hän osoitukseksi hyvästä vaelluksesta tekonsa, sävyisästi, niin kuin viisas tekee. 14 Mutta jos teidän sydäntänne hallitsee katkera kateus ja riidanhalu, älkää vastoin totuutta kerskuko kuvitellulla viisaudellanne. 15 Sellainen ei ole ylhäältä tulevaa viisautta, vaan maallista, ihmisistä tulevaa, pahojen henkien viisautta. 16 Sillä siellä, missä kateus ja riidanhalu vallitsevat, on myös hillittömyyttä ja kaikenlaista pahaa. 17 Mutta ylhäältä tuleva viisaus on puhdasta ja pyhää, ja niin se myös rakentaa rauhaa, se on lempeää ja sopuisaa, täynnä armahtavaisuutta ja hyviä hedelmiä, se on tasapuolista ja teeskentelemätöntä. 18 Vanhurskauden siemen kylvetään rauhan tekoina, ja se tuottaa hedelmän niille, jotka rauhaa rakentavat. 4:1 Mistä teidän keskinäiset kiistanne ja taistelunne syntyvät? Mistäpä muusta kuin haluistanne, jotka käyvät taistelua teidän ruumiissanne. 2 Te himoitsette, mutta jäätte vaille, kiihkon ja kateuden vallassa te vaikka riistätte hengen toisiltanne, mutta ette silti saavuta päämääräänne. Te taistelette ja iskette yhteen, mutta jäätte vaille, koska ette pyydä. 3 Ja vaikka pyydätte, te ette saa, koska pyydätte väärässä tarkoituksessa, kuluttaaksenne kaiken mielihaluissanne. 4 Te uskottomat! Ettekö tiedä, että rakkaus maailmaan on vihaa Jumalaa kohtaan? Joka tahtoo olla maailman ystävä, asettuu Jumalan viholliseksi. 5 Vai luuletteko, että Raamattu syyttä sanoo: ”Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut”? 6 Mutta vielä suurempi on se armo, jonka hän antaa. Siksi Raamattu sanoo: — Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.

Päivän synaksario 10.1.

Avaa kaikki Sulje kaikki

Antipa syntyi Moldaviassa vuonna 1816. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja; isä palveli diakonina maaseudulla ja äiti meni leskeksi jäätyään luostariin. Jo lapsena Antipa erottui ikätovereidensa joukosta. Paimentaessaan isänsä lampaita metsässä hän saattoi toisten kauhuksi nostaa myrkkykäärmeitä paljain käsin ilman että ne mitenkään vahingoittivat häntä. Hengellisistä lahjoistaan huolimatta Antipa oli luonteeltaan yksinkertainen eikä millään tahtonut oppia lukemaan. Opettajat neuvoivat häntä jättämään koulun ja hankkimaan jonkin käsityöammatin, mutta halu lukea hengellisiä kirjoja voitti ja lopulta hänen uurastuksensa palkittiin. Kirjoista tulikin Antipalle hengellisen opetuksen ehtymätön lähde. Isänsä kuoltua hän opetteli kirjansidontataidon ja elätti sillä perheen.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Antipa näki rukoillessaan jumalallisen valon, joka täytti hänen sydämensä sanomattomalla ilolla ja sai kyyneleet vuotamaan virtanaan. Vastauksena Jumalan kutsuun hän huudahti: ”Herra, minusta tulee munkki!” Kaitselmuksessaan Jumala antoi kuitenkin Paholaisen kiusata häntä niin, että pahat henget ilmestyivät hänelle mustien koirien hahmossa; ne katosivat heti, kun hän teki ristinmerkin. Näihin aikoihin Antipa joutui kestämään paljon myös niiltä ihmisiltä, jotka eivät pitäneet hänen suoruudestaan ja peräänantamattomuudestaan uskonasioissa. Lopulta hän lähti hiljaa kotoaan Neamtsin luostariin. Kun hän oli rukoilemassa siellä tyhjässä kirkossa, Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia peittänyt verho siirtyi ihmeellisesti syrjään. Sydän tulvillaan iloa ja liikutusta hän suuteli pyhää kuvaa. Igumeni ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä veljestöön, joten hän meni noviisiksi pieneen Calderusanin luostariin Valakiassa.

Antipa kilvoitteli kuuliaisuusveljenä kaksi vuotta kieltäen täydellisesti oman mukavuudenhalunsa. Elämä oli täynnä puutetta ja murheita. Antipalle ei annettu munkkiviittaa eikä omaa keljaa, vaan hän nukkui missä sattui, keittiön lattialla tai paljaalla maalla. Kerran hän nukahti pellolla puiden katveeseen, missä lumi peitti hänet ja hänet tuotiin puolijäätyneenä sisälle.

Skeemamunkki Gideon, joka oli elänyt erakkona 30 vuotta, opetti Antipalle sisäistä rukousta. Antipan itsekieltäymys ja into rukoukseen oli niin suuri, että rippi-isä kehotti häntä lähtemään Athosvuorelle. Hengellistä harkintakykyä osoittaen Antipa halusi pyytää siunauksen toiseltakin hengellisesti kokeneelta ohjaajalta isä Dimitriltä, joka kaikkien hämmästykseksi itse vihki Antipan munkiksi ja siunasi hänet lähtemään Athokselle.

Eräässä Athoksen erakkokeljassa kilvoitteli kaksi moldavialaista munkkia isät Nifont ja Nektari, joiden oppilaaksi Antipa toivoi pääsevänsä. Nämä kuitenkin sanoivat, että Antipan vasta munkiksi vihittynä piti kilvoitella vielä luostarin kuuliaisuustöissä. Heidän neuvostaan Antipa meni Esfigmenoksen luostariin, jossa hän työskenteli kolme vuotta keittiössä. Vuoden ajan häntä piinasi raskain mahdollinen kiusaus, mikä voi tulla kilvoittelijan osaksi: sisäinen rukous lakkasi toimimasta ja sen myötä ehtyi kaikki armon tuoma lohdutus. Pimeys ja murhe täyttivät hänen mielensä ja sydämensä. Vain luja luottamus Jumalanäidin suojelukseen varjeli hänet joutumasta epätoivoon.

Koeajan päätyttyä moldavialaiset munkkivanhukset ottivat Antipan luokseen. Isä Nifont halusi vihkiä hänet skeemaan, mutta ei hyväksynyt hänen toivettaan vetäytyä erakoksi, sillä Nifont itse suunnitteli itsenäisen moldavialaisen skiitan perustamista Athokselle ja arveli, että Antipasta olisi apua hankkeen toteuttamisessa. Vanhus ja oppilas kysyivät asiassa neuvoa yhteiseltä rippi-isältään, joka asettui Antipan puolelle.

Antipa vihittiin suureen skeemaan ja hän sai täyden vapauden aloittaa erakkoelämä. Loukkaantuneena Nifont kieltäytyi antamasta Antipalle minkäänlaista tukea, ja tämä joutui aloittamaan uuden elämän typötyhjässä puoliraunioituneessa erakkokeljassa tyhjin käsin. Keljassa ei ollut mitään muuta kuin ajan ja noen tummentama Jumalanäidin ikoni. Antipa pyysi ikonimaalarimunkki Paisia puhdistamaan sen ja molempien hämmästykseksi tavallinen puhdistus kirkasti ikonin uuden veroiseksi. Ikonista tuli Antipan lohtu ja ilo koko loppuelämäksi.

Tuntemattomalta munkilta saamansa lahjoituksen turvin Antipa palkkasi kirvesmiehen korjaamaan keljaa. Muutaman päivän kuluttua kirvesmies sai kuitenkin odottamatta kolerakohtauksen. Koska Antipa ei jaksanut kantaa häntä keljaan, hän toi ulos sairaan luo ainoan toivonsa, Jumalanäidin ikonin ja vetäytyi itse jonkin matkan päähän rukoilemaan. Palattuaan hän tapasi ihmeekseen kirvesmiehen työn äärestä täysin terveenä. Tämä vakuutti, että ikoni oli parantanut hänet ja sanoi sitä ihmeitätekeväksi. Ikonin kautta tapahtui myöhemmin vielä lisää ihmeitä.

Keljan valmistuttua Antipan päivät kuluivat rauhallisesti. Samoihin aikoihin isä Nifontin suunnitelma romanialaisen skiitan rakentamisesta Athokselle alkoi toteutua. Moldaviaan Iasin kaupunkiin perustettiin skiitan kaupunkitalo, jonka kautta saatiin kerättyä tarvittavia varoja. Rippi-isien myötävaikutuksella Antipa suostuteltiin osallistumaan hankkeeseen. Hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin skiitan ruokavaraston hoitajaksi. Tuossa näennäisen vaatimattomassa toimessa isä Antipa vaali innokkaasti ja peräänantamattomasti luostarin yhteiselämän periaatteita. Kun isä Nifont matkusti kolmeksi vuodeksi Moldaviaan hoitamaan rakennusasioita, hän nimitti Antipan sijaisekseen skiitan johtajaksi.

Palattuaan Athokselle isä Nifont lähetti Antipan vuorostaan Moldaviaan Iasin kaupunkitaloon vastaamaan taloudenhoitajan tehtävästä. Näin Antipa joutui odottamatta siirtymään Pyhän vuoren hiljaisuudesta ja rauhasta meluisaan kaupunkiin monien huolten ja töiden keskelle. Ympäristön vaihtumisesta huolimatta hän ei muuttanut lainkaan entistä elämäntapaansa, vaan päinvastoin enensi paastoaan äärimmilleen ollakseen valmis kohtaamaan uudet kiusaukset.

Antipan hengenpalo ja hänen yksinkertainen olemuksensa, vilpitön ihmisrakkautensa ja syvä hengellinen kokemuksensa vetivät puoleensa uskovia, jotka kaipasivat hengellistä ohjausta. Moldavian metropoliitta kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan ja nimitti hänet kahden nunnaluostarin rippi-isäksi. Antipan läsnäolo kasvatti Iasin kaupunkitalon merkitystä ja toi paljon lahjoituksia, jotka lähetettiin edelleen Athokselle. Kaikesta menestyksestä huolimatta Antipa kaipasi päästä takaisin Pyhälle vuorelle. Isä Nifont ei välittänyt hänen toiveestaan; sen sijaan hän päätti ottaa Antipan matkatoverikseen Venäjälle, jonne hän oli lähdössä varojen keräysmatkalle.

Isä Nifont palasi pian Venäjältä Moldaviaan, ja Antipa jäi jatkamaan keräystä yksin, vaikka ei edes osannut yhtään venäjää. Hän asui erään kauppiasperheen luona, joka antoi hänen käyttöönsä pienen talon puutarhassaan. Siellä hän vietti lähes erakkoelämää omistaen kaiken aikansa rukoukselle. Tästä huolimatta keräys tuotti erinomaisesti ja lahjoituksia romanialaista skiittaa varten kertyi yli 30 000 ruplan edestä. Lopulta Antipa lähetti lahjoitukset, kirkonkellot ja jumalanpalveluspuvut laivalla kohti Athosta, mutta alus upposi myrskyssä Mustallamerellä. Antipa ei kuitenkaan lannistunut vaan jatkoi keräystä Pietarissa ja pystyi ennen pitkää lähettämään suuren summan Athokselle.

Suuren paaston alkaessa Antipa asui Aleksanteri Nevskin lavran vierastalossa samassa huoneessa erään seurakuntapapin kanssa. Tämä katseli ihmetellen, miten Antipa osallistui tunnollisesti kaikkiin luostarin jumalanpalveluksiin ja keljaan palattuaan toimitti ne uudelleen romaniaksi. Lisäksi hän täytti skeemamunkin keljarukoussäännön ja saattoi olla koko viikon syömättä ja juomatta. Antipa tutustui niin Pietarin kuin Moskovankin metropoliittoihin ja kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja. Moskovan metropoliitta Filaretin kysymykseen, mitä sisäisen rukouksen harjoittaja erityisesti tarvitsee, hän vastasi: ”Kärsivällisyyttä.”

Ensimmäisen Venäjän-vuotensa aikana Antipa kävi Valamon luostarissa ja ihastui koko sielustaan sen rauhallisiin metsäerämaihin. Saatuaan keräystehtävänsä päätökseen vuonna 1865 hän tuli heti Valamoon ja asettui asumaan yksinäiseen keljaan Kaikkien pyhien skiittaan. Siellä rukouksesta tuli hänen elämänsä ainoa sisältö. Vapaana kaikista ulkoisista huolista hän käytti rukoukseen koko päivän ja melkein koko yön. Typikonin mukaisten jumalanpalvelusten[1] lisäksi hän luki päivittäin kaksi akatistosta Jumalanäidille, teki 300 maahankumarrusta ja muisteli yli tunnin ajan nimeltä kaikkia hyväntekijöitään. Näiden liturgisten rukousten väliajat hän omisti Jeesuksen rukoukselle karkottaen sydämestään kaikki muut ajatukset ja kaiken hajamielisyyden. Näin hänen rukouksensa nousi Jumalan puoleen kuin otollinen uhri koko maailman pelastuksen puolesta. Munkkiveljet näkivät monta kertaa, miten kyynelet virtasivat hänen silmistään hänen rukoillessaan.

Keljassaan Antipa eli äärimmäisen köyhästi. Hänellä ei ollut edes tuolia eikä sänkyä. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hän paastosi koko päivän syömättä mitään.

Isä Antipa tuli pääluostariin kolme kertaa vuodessa jouluksi, pääsiäiseksi ja helluntaiksi viipyen noin viikon. Silloin hän keskusteli hengellisestä elämästä häntä tapaamaan tulleiden vieraiden kanssa. Vaikka keskustelut väsyttivät hänen yksinäisyyttä rakastavaa mieltään, hän otti vieraat aina sydämellisesti vastaan, tarjosi teetä ja söi heidän kanssaan luopuen tavanomaisesta ankarasta paastostaan. Munkkiveljien ihmetellessä tätä hän vastasi heille apostoli Paavalin sanoin: ”Olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa” (Fil. 4:12.). Hänen ainoana toiveenaan oli lähimmäisten hengellinen edistyminen ja iankaikkinen pelastus.

Pyhä Antipa ohjasi hengellisessä elämässä monia Valamon munkkeja sekä Pohjois-Venäjän ja Karjalan asukkaita. Hänen syvä nöyryytensä, itsekieltäymyksensä ja irtaantumisensa kaikesta maallisesta auttoivat häntä kestämään rauhallisin mielen monet ikävyydet ja vastustuksen, joita hänen maineensa joskus aiheutti.

Isä Antipalla oli hyvä terveys eikä hän yleensä sairastellut, vaikka kilvoittelikin äärimmäisen ankarasti. Vuotta ennen kuolemaansa hän sai kuitenkin sitkeän ja kovan yskän, joka vei hänen voimansa. Hänen viimeisenä talvenaan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni, jonka hän oli ainoana aarteenaan tuonut mukanaan Athokselta, siirtyi itsestään paikaltaan ja liukui ilmassa hänen luokseen pysähtyen hänen rintansa korkeudelle, kun hän oli rukoilemassa. Heltymyksestä itkien isä Antipa kertoi tästä ihmeestä kolme päivää ennen kuolemaansa. Isä Antipa nukkui kuolonuneen 66 vuoden ikäisenä tammikuun 10. päivänä vuonna 1882. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä, ja hänen nimensä liitettiin pyhien joukkoon Athoksella vuonna 1906, ensimmäisenä romanialaisena athoslaisena. Pyhän Antipan reliikit löydettiin Valamosta vuonna 1991, ja Romanian kirkko vahvisti hänen pyhyytensä virallisella kanonisoinnilla 20.6.1992. Myös Venäjän kirkko on ottanut hänet kalenteriinsa.

Antipalle kuulunutta Jumalanäidin ikonia säilytettiin Valamossa suurena aarteena. Uudessa Valamossa ikoni ehti kuitenkin jo vaipua unohduksiin, kunnes se etsintöjen päätteeksi löytyi talvikirkon alttarista toukokuussa 2006.


[1] Ehtoo-, ehtoonjälkeinen, puoliyö- ja aamupalvelus sekä ensimmäisen, kolmannen, kuudennen ja yhdeksännen hetken palvelukset.

Makari Pismalainen aloitti luostarielämän pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) ohjauksessa tämän perustamassa Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Sieltä hän hiljaisuutta kaivaten siirtyi pohjoiseen pienen Pismajoen varrelle. Kun Makarin luokse kokoontui veljestöä, hän perusti noin kilometrin päähän erakkomajastaan pienen luostarin Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Pyhittäjä Paavali Obnoralainen, jonka muistoa vietetään samana päivänä, oli Makarin hengellinen ystävä ja keskustelukumppani. Makari kuoli 1300-luvun lopulla.

Igumenia Arsenia (Anna Dobronravova) syntyi vuonna 1879 Vladimirin läänissä Venäjällä. Hän työskenteli opettajana Šujan Kristuksen ylösnousemuksen naisluostarin ylläpitämässä koulussa ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Edellisen igumenian kuoltua sisaret valitsivat hänet luostarin johtajaksi.

Äiti Arsenia perehtyi pyhien isien kirjoituksiin ja noudatti erityisesti pyhän Ignati Brjantšaninovin hengellisiä ohjeita. Luostarissa hän vietti hiljaista ja eristynyttä elämää Jeesuksen rukousta harjoittaen. Äiti Arsenia oli hyvin nöyrä. Hän piti itseään kaikista huonoimpana ja kysyi usein neuvoa toisilta, vaikka nämä olivat kaukana siitä sydämen puhtaudesta ja järjen kirkkaudesta, jonka hän itse oli saavuttanut.

Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 viranomaiset päättivät sulkea luostarin, mikäli sisaret eivät tulisi mukaan sovhoosin töihin. Sovhoosin johtaja Ivan Ozarin kehotti heitä suostumaan ehdotukseen. Hän lupasi maksaa palkkaa kaikille sisarille, vaikka työtä tekisivät vain ne jotka siihen kykenivät. Luostarin 130 sisarta suostuivat tarjoukseen. He asuivat luostarissa jatkaen sen jumalanpalveluselämää, mutta kävivät työssä sovhoosissa. Juhlapäivinä he eivät tehneet työtä vaan rukoilivat kirkossa. Näin luostarin elämä jatkui miltei ennallaan sillä erolla, että maataloustuotteita ei enää käyttänyt luostari, vaan sovhoosi, joka maksoi sisarille palkkaa. Äiti Arsenia johti edelleen luostaria, eikä sovhoosin johtaja Ozarin koskaan määrännyt ketään sisarista työhön pyytämättä häneltä etukäteen siunausta. Se oli tärkeää varsinkin silloin, kun sisaria vihittiin nunniksi, sillä luostarin säännön mukaan vastavihityt nunnat pysyttelivät kirkossa 40 päivän ajan.

Kymmenen vuotta sisaret elivät rauhassa keskellä ateismin kuohuvaa merta. Lopulta viranomaiset antoivat vuonna 1929 määräyksen sulkea luostari. Jumalanpalvelusten toimittaminen ja kaikki luostarielämään viittaava toiminta kiellettiin. Sovhoosin johtaja ei halunnut osallistua luostarin sulkemiseen, vaan hän jätti työnsä ja muutti pois.

Luostari suljettiin. Vuonna 1932 igumenia Arsenia pidätettiin. Häntä syytettiin väestön agitoinnista ja tuomittiin karkotettavaksi kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Karkotusaikanaan hän vihkiytyi suureen skeemaan saaden nimekseen Foma apostoli Tuomaan mukaan. Karkotusajan päätyttyä hän palasi Vladimiriin. Vainojen puhjettua uudelleen kaikessa kauheudessaan vuonna 1938 äiti Arsenia pidätettiin jälleen. Häntä syytettiin siitä, että hän oli ”papiston ja luostariväen vastavallankumouksellisen järjestön aktiivinen jäsen”. Vankilassa hän sairastui ja asian tutkintakäsittely jouduttiin keskeyttämään. Igumenia Arsenia nukkui pois tammikuussa vuonna 1939. Virallisen asiankirjan mukaan kuolema johtui elimistön täydellisen uupumisen aiheuttamasta sydämen toiminnan lakkaamisesta.

Kuolemaa seuraavana yönä eräs igumenia Arsenian entinen sellitoveri kuuli unessa sanat: ”Vallitsipa teidän elämässänne maan päällä millainen hämmennys tahansa, meillä äiti Arsenian pyhäinjäännöksiä arvostetaan suuresti.” Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Arsenian vuonna 2000 historiansa suurimmassa kanonisointiprosessissa.

Pyhittäjä Paavali syntyi rikkaaseen ylimysperheeseen Moskovassa vuonna 1317. Kirkon jumalanpalvelukset, rukous ja paasto kuuluivat lapsesta pitäen kiinteästi hänen elämäänsä. Paavalin täytettyä 22 vuotta vanhemmat vaativat häntä menemään naimisiin, mutta hän lähtikin heiltä salaa Prilukan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarissa hän kilvoitteli ankarasti raviten ruumistaan leivällä, suolalla ja vedellä sekä henkeään rukouksella ja valvomisella ja noudatti kaikessa tarkasti luostarisääntöjä.

Kaivaten korkeampia kilvoituksia Paavali toivoi löytävänsä itselleen hengellisen ohjaajan. Hän lähti Pyhän Kolminaisuuden luostariin pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) luo, joka koetteli tulijaa ja havaittuaan tämän vakavamieliseksi kilvoittelijaksi alkoi itse ohjata häntä pelastuksen tielle. Paavali luopui kokonaan omasta tahdostaan ja alistui täydelliseen kuuliaisuuteen ohjaajansa alaisuudessa. Hän karttoi turhia keskusteluja ja piti itseään munkkiveljistä viimeisenä. Kilvoituksillaan hän saavutti kyynelten armolahjan.

Elettyään luostarissa melko pitkään Paavali vetäytyi pyhittäjä Sergein siunauksella yksinäiseen keljaan ja kilvoitteli siellä viisitoista vuotta. Ruumiillinen työ ja lakkaamaton rukous täyttivät hänen koko aikansa. Keskustelut ihmisten kanssa hän korvasi tutkimalla pyhää Raamattua, jonka sanat ravitsivat häntä, niin että hänestä tuli kuin vetten ääreen istutettu puu. Pian kävi selväksi, että hänellä oli aiopettamisen ja puhumisen armolahja. Kun munkkiveljet alkoivat käydä hänen luonaan yhä useammin keskeyttäen hänen hengelliset mietiskelynsä, Paavali katsoi paremmaksi paeta. Pyhittäjä Sergein siunauksella hän siirtyi erakoksi pohjoiseen metsäerämaahan Volgan taakse. Ensin hän vaelsi paikasta toiseen, mutta asettui sitten Komelin metsään, jossa hän kilvoitteli kolme vuotta aivan yksin asuen ontossa lehmuksessa. Paasto- ja rukouskilvoitukset ja hengellisten asioiden sisäinen katselu vapauttivat hänen mielensä kiintymyksestä kaikkeen maalliseen.

Lopulta Paavali hylkäsi lehmuksensa ja siirtyi vielä kerran Nurmajoen lähistölle, joka virtasi saman Komelin metsän halki. Hän oli jo noin 70 vuoden ikäinen, mutta vanhuuden vaivat eivät heikentäneet hänen kilvoitteluintoaan. Hän päinvastoin rukoili ja ylisti Jumalaa entistä pitempään ja paastosi entistä ankarammin. Usein hän oli viisi päivää kokonaan syömättä ja nautti vain vähän vettä ja leipää lauantaisin ja sunnuntaisin. Hänen elämänsä muistutti ensimmäisten ihmisten elämää ennen syntiinlankeemusta: linnut ja kaikki metsän eläimet ja pedot käyskentelivät rauhassa hänen erakkomajansa ympärillä. Sielunvihollinen tosin lähetti hänelle ankaria kiusauksia, mutta hyveisiin lujasti juurtuneena hän voitti ne kaikki.

Sana Paavalin kilvoituksista levisi lähitienoille ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä, jotka pyysivät hengellistä opetusta. Kaikki, jotka tapasivat hänet ja kuulivat hänen ohjeitaan, pitivät häntä kuin Jumalan enkelinä. Monet halusivat tulla kilvoittelemaan hänen kanssaan. Aikansa esteltyään Paavali lopulta myöntyi heidän pyyntöihinsä. Hän ei kuitenkaan esiintynyt veljien johtajana, vaan opetti heitä hiljaa ja nöyrästi kuin olisi ollut heistä vähäisin. Hänen opetuksensa olivat ihmeellisen yksinkertaisia ja lempeitä: ”Lapset, kilvoitelkaa voimienne mukaan pelastuksenne tähden ennen kuin koittaa aika, jolloin joudumme itkemään nykyistä laiskuuttamme. Jos joku sanoo olevansa heikko ja sairas, minä vastaan: ala vain kilvoitella voimiesi mukaan, niin Jumala kyllä auttaa sinua. Reipastukaamme hengellisesti ja kulkekaamme kapeaa tietä, joka vie iankaikkiseen elämään.”

Veljestöllä ei aluksi ollut kirkkoa. Lukuisat ennusmerkit saivat kuitenkin Paavalin vakuuttuneeksi Jumalan suosiosta luostarin rakentamista kohtaan. Usein hän kuuli paikalta kellonsoittoa ja kerran pääsiäisyönä hän näki siellä ihmeellisen valon, joka täytti hänen sydämensä ilolla. Näiden merkkien vahvistamana hän matkusti oppilaansa Aleksin kanssa Moskovaan, jossa metropoliitta antoi siunauksensa luostarin rakentamiselle Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Paavali kieltäytyi pappisvihkimyksestä, joten papiksi vihittiin hänen oppilaansa Aleksi, josta tuli myös luostarin igumeni.

Paavali itse asui erillisessä keljassa. Hän tuli yhteisiin jumalanpalveluksiin vain lauantaisin ja sunnuntaisin ja ruokaili silloin veljien kanssa, mutta ei syönyt muuta kuin vettä, leipää ja kasviksia. Ankarasta elämäntavastaan huolimatta hän oli luonteeltaan lempeä sekä hyvin valoisa ja iloinen. Hän otti kaikki vastaan ystävällisesti ja antoi jokaiselle tulijalle hyödyllisen opetuksen. Munkkiveljiä hän kehotti rakastamaan vaikenemista, kaikkien hyveiden äitiä, sekä taistelemaan pahoja ajatuksia vastaan rukoillen ja työtä tehden.

Paavali saavutti harvinaisen korkean 112 vuoden iän. Kuoleman lähestyessä hän vaikeni kokonaan, mutta ruumiin heikkoudesta huolimatta hän pysyi hengeltään virkeänä. Puhdistettuaan mielensä rukouksella hän sai puhtaalla sydämellä katsella Herran kunniaa. Juuri ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Siunattuaan veljet ja itsensä ristinmerkillä hän antoi sielunsa Herran käsiin rukous huulillaan. Tämä tapahtui tammikuun 10. päivänä vuonna 1429.

Pyhittäjä Paavali meni luostariin 22 vuoden ikäisenä ja kilvoitteli yötä päivää 90 vuotta. Hänen haudallaan tapahtui sittemmin paljon ihmeitä.

Agatho oli syntyjään sisiliankreikkalainen. Hän meni naimisiin ja toimi maallisessa työssä. Hänestä tuli menestyksekäs liikemies, joka hoiti itse tilinsä ja piti tarkkaa kirjanpitoa, mikä oli tuona aikana hyvin epätavallista. Parinkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen hän vihkiytyi Palermossa munkiksi. Hänen lahjansa tulivat nyt kirkon palvelukseen, sillä hänet nimettiin ennen pitkää Rooman kirkon taloudenhoitajaksi.

Roomassa Agatho saavutti kaikkien luottamuksen, ja 27.6.678 hänestä tuli Rooman paavi. Ensi töikseen hän joutui selvittelemään Englannin piispojen välisiä valtakiistoja. Agatho myös lähetti Englantiin laulunopettajia, joiden tehtävänä oli uuden gregoriaanisen kirkkolaulun opettaminen.

Aika oli poliittisesti levotonta: Rooman kaupunki oli toistuvien hyökkäysten kohteena, ja kirkkoa jakoi uusi monotelitistinen oppi, jonka mukaan Kristuksen inhimillinen tahto oli yksi ja sama kuin hänen jumalallinen tahtonsa eli Kristuksella oli vain yksi tahto. Paikka paikoin monia monotelitismin kieltäneitä kirkonmiehiä kuten Maksimos Tunnustajaa vainottiin ankarasti. Agatho kutsui vuonna 679 Roomaan koolle synodin, joka vahvisti opin Kristuksen kahden tahdon olemassaolosta. Keisari Konstans II (641–668) tahtoi saada asiaan selkeän päätöksen ja marraskuussa 680 hän kutsui koolle yleisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin.

Paavi Agatho lähetti kokoukseen delegaation ja kirjeen, jossa hän vahvisti Rooman kannan olevan perinteinen ortodoksinen näkemys. Samalla hän joutui myös pyytämään anteeksi lähetystönsä kömpelöä kreikantaitoa, koska ”kielen hienouksia on vaikea harjoittaa barbaarikansojen raivon raadellessa maatamme”. Agatho mainitsi myös, että kirkonmiehet joutuivat tekemään omin käsin työtä elättääkseen itsensä ja lepohetket katkesivat usein hälytyksiin barbaarien hyökätessä. Rooman kanta hyväksyttiin kokouksessa, ja monotelitismi tuomittiin harhaopiksi.

Paavi Agatho nukkui pois 10.1.681 Konstantinopolin kirkolliskokouksen työn ollessa vielä kesken. Kokouksen päättyessä lokakuussa 681 sanottiin, että ”apostoli Pietari oli puhunut Agathon kautta”. Pyhää Agathoa on kunnioitettu erityisesti Englannin Yorkissa ja Italian Palermossa.

Neljännen vuosisadan loppupuolella Ammonios-niminen nuorukainen vetäytyi Nitrian erämaahan yhtaikaa kolmen veljensä ja kahden sisarensa kanssa. Hän jäi pyhän Pambon (18.7.) oppilaaksi. Ammonios söi elämänsä loppuun saakka ainoastaan leipää ja raakoja kasviksia. Ammonios taisteli himojaan vastaan niin kiihkomielisesti, että poltti itseään kuumilla raudoilla. Ankarasti kilvoitellen hän saavutti vapauden himoista, ja eräs isistä sanoikin: ”En ole koskaan nähnyt kenenkään saaneen sellaista rauhaa kuin hän.”

Ammonios oli yksi kolmesta ”pitkästä veljestä” – kaikki olivat varreltaan poikkeuksellisen pitkiä –, jotka Aleksandrian arkkipiispa Teofilos vuonna 401 karkotti Egyptistä origenismista syytettynä. Veljet joutuivat hakemaan suojelua pyhältä Johannes Krysostomokselta. Lopulta Ammonios pääsi kuitenkin sovintoon Teofiloksen kanssa ja palasi Egyptiin kirkkopolitiikasta tarpeekseen saaneena.

Abba Ammonios osasi kaikki pyhät kirjoitukset ulkoa ja tunsi myös isien tekstejä. Ammonioksen viisaus tunnettiin laajalti, ja kerran hänen luokseen lähetettiin lähetystö, joka yritti kaikin tavoin saada hänet lähtemään piispaksi. Silloin Ammonios leikkasi itseltään pois korvan heidän nähtensä ja sanoi: ”Jos vielä yritätte pakottaa minua, leikkaan pois kielenikin.”

Dometianos syntyi hurskaaseen ylimysperheeseen vuoden 550 tienoilla. Hän sai monipuolisen sivistyksen perehtyen syvällisesti niin filosofiaan kuin teologiaankin. Dometianos meni naimisiin, mutta jäi jo nuorena leskeksi. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän päätti omistautua kokonaan Jumalan palvelemiseen. Hänet vihittiin papiksi ja nimitettiin piispaksi Armenian Meliteneen (nyk. Malatya) vain 30 vuoden ikäisenä.

Dometianoksen hengellinen elämä ja taitava toiminta koituivat koko kirkon parhaaksi ja monien pelastukseksi. Hän viipyi pitkiä aikoja Konstantinopolissa toimien keisari Mauritioksen (582–602) neuvonantajana. Dometianos toimi myös keisarin lähettiläänä Persiassa, jossa hän samalla pyrki levittämään evankeliumin sanomaa. Persiassa oli noihin aikoihin kova valtataistelu, jonka yksi osapuoli, Khosrau II, siirtyi Bysantin puolelle ja hänestä tuli myöhemmin keisari Mauritioksen vasalli. Dometianos oli näissä neuvotteluissa aktiivisesti mukana. Hänestä tuli keisarin ja tämän perheen lähimpiä ystäviä. Dometianos sai keisarilta suuria lahjoituksia, jotka hän käytti kirkkojen ja köyhäintalojen rakentamiseen hiippakunnassaan. Pyhä Dometianos kuoli Konstantinopolissa vuonna 601. Keisari ja suuret kristittyjen joukot olivat mukana suremassa esipaimentaan, kun hänen ruumiinsa siirrettiin näyttävässä saatossa Meliteneen.

Pyhä Feofan, maallikkonimeltään Georgi Vasiljevitš Govorov, syntyi tammikuun 10. päivänä vuonna 1815. Hänen isänsä oli pappina Tšernavskojen kylässä Orjolin läänissä. Jo kotona poika sai kirkollisen kasvatuksen. Myöhemmin hän opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, jossa hänet tunnettiin menestyvänä, mutta myös vaatimattomana, jumalanpalveluksia rakastavana ja kaikin puolin esimerkillisenä oppilaana. Georgi kävi usein Kiovan luolaluostarissa ja koki sen jumalanpalveluksissa hengellisesti ylentäviä hetkiä. Vähän ennen opintojensa päättymistä vuonna 1841 hän vihkiytyi itsekin munkiksi. Pian sen jälkeen hänet vihittiin pappeuteen Kiovan luolaluostarin suuressa pääkirkossa.

Opintojensa päätyttyä Feofan toimi noin viisi vuotta kirkon opetustehtävissä Kiovassa, Novgorodissa ja Pietarissa. Hän omistautui antaumuksella kristilliseen kasvatustyöhön, mutta siihen liittyvät hallinnolliset velvollisuudet ja taloushuolet kiusasivat häntä. Häntä veti enemmän puoleensa toisenlainen elämä, yksinäinen rukouksen täyttämä munkkikilvoittelu. Pian hän sai tilaisuuden edistyä kutsumuksessaan, sillä vuonna 1847 hänet nimitettiin omasta pyynnöstään Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin.

Feofan viipyi Jerusalemissa kuusi vuotta. Hän vieraili vanhoissa luostareissa ja tutki pyhien isien teoksia vanhoista käsikirjoituksista. Samalla hän solmi läheisiä suhteita Athosvuoren vanhuksiin, jotka vaikuttivat syvästi hänen hengelliseen elämäänsä. Jerusalemissa hän oppi perusteellisesti kreikan ja ranskan ja perehtyi myös hepreaan ja arabiaan.

Venäjälle palattuaan Feofan toimi Aunuksen hengellisen seminaarin rehtorina, mutta jo vuoden kuluttua hänet lähetettiin Venäjän suurlähetystön kirkon esimieheksi Konstantinopoliin. Siellä hän viipyi kaksi vuotta, kunnes hänet kutsuttiin jälleen takaisin kotimaahan ja nimitettiin loistavan älynsä ja oppineisuutensa tähden Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi.

Pietarissakaan Feofan ei viipynyt pitkään. Vuonna 1859 hänet vihittiin Tambovin piispaksi, jotta hän valaisisi tietä kaikille pelastustaan etsiville. Nimityspuheessaan hän vertasi elämäänsä palloon, joka vierii hiljaa sinne tänne aina sen mukaan, mihin päin sitä potkaistaan. Hän sanoi alistuvansa Jumalan tahtoon, mutta ilmaisi myös salaisen toiveensa saada antautua korkeampaan kilvoitteluelämään. ”En salaa, etteikö sydämeni salainen toive olisi päästä paikkaan, jossa voisin vapaasti antautua sydämeni kaipaamaan työhön”, hän sanoi.

Feofanin palvelutehtävä Tambovissa kesti vain neljä vuotta. Tuona lyhyenä aikana hän solmi lämpimät suhteet laumaansa. Hänellä oli kyky kuunnella ihmisten toiveita ja tarpeita, ja kaikki rakastivat häntä. Hän piti opetuspuheita melkein jokaisessa jumalanpalveluksessa, perusti useita seurakuntakouluja sekä hiippakunnallisen naisopiston. Monien aktiivisten tehtäviensä ohella hän kuitenkin tunsi yhä kasvavaa halua vetäytyä yksinäisyyteen. Eräällä hiippakunnan luostareiden tarkastusmatkalla hän vieraili Vyšan luostarissa. Sen ankara luostarisääntö ja luonnonkaunis sijainti miellyttivät häntä siinä määrin, että hän toivoi voivansa joskus asettua sinne pysyvästi.

Vuonna 1863 Feofan siirrettiin Tambovista Vladimirin hiippakunnan piispaksi. Laaja, käytännön huolten täyttämä työ suuren hiippakunnan johdossa ei kuitenkaan vastannut hänen sisäisiä toiveitaan. Nuoresta pitäen hän oli kaivannut yksinäisyyttä ja hän piti yhä ihanteenaan irtautumista kaikista maallisista huolista. Palveltuaan kirkkoa erilaisissa tehtävissä 25 vuoden ajan hän anoi eroa virastaan ja lupaa vetäytyä Vyšan luostariin.

Luostarista Feofan ei suinkaan etsinyt itselleen lepoa, vaan tilaisuutta palvella kirkkoa toisenlaisella tärkeäksi kokemallaan tavalla. Alussa häntä tosin kiusasi ajatus siitä, että hän oli jättänyt piispanviran, mutta hän taisteli kiusausta vastaan ja kieltäytyi hänelle tarjotuista uusista tehtävistä. Ensimmäiset kuusi vuotta hän eli veljestön keskuudessa, osallistui yhteisiin jumalanpalveluksiin ja otti vastaan vieraita. Pääsiäisen jälkeen keväällä 1872 hän lopetti ihmisten tapaamisen, lakkasi käymästä jumalanpalveluksissa ja sulkeutui yhteen luostarin sivurakennuksista. Hän tapasi vain rippi-isäänsä igumeni Tiihonia ja keljapalvelijaansa. Yhden keljahuoneensa hän muutti Kristuksen kasteelle pyhitetyksi kirkoksi, jossa hän toimitti jumalanpalvelukset yksinään. Aluksi hän toimitti liturgian vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä, mutta elämänsä viimeisten yhdentoista vuoden ajan päivittäin.

Jumalanpalvelusten ja hengellisten kilvoitusten lisäksi Feofanin ajan täytti kirjallinen työ. Vaikka hän ei tavannut ihmisiä, hän oli monipuolisesti kiinnostunut kirkon ja isänmaansa elämästä. Hän tilasi useita aikakauslehtiä ja hänellä oli suuri kirjasto. Feofanin laaja kirjallinen työ sisältää kristillistä etiikkaa ja hengellistä elämää käsitteleviä teoksia, raamatunselityksiä ja käännöksiä. Käännöksistä merkittävin on Filokalia, jonka hän käänsi kirkkoslaavista venäjäksi. Lisäksi hänellä oli laaja kirjeenvaihto hengellistä ohjausta kaipaavien uskovien maallikoiden kanssa.

Vaikka Feofan oli syvällisesti perehtynyt länsimaiseen filosofiaan ja älyllisiin virtauksiin, hän pysyi uskollisena idän kirkon perinteiselle opetukselle, jonka olennaista sisältöä hän vaali syvällistä arvostelukykyä osoittaen. Kirjoituksissaan Jeesuksen rukouksesta hän ei tuo esille psykosomaattisia menetelmiä, vaan korostaa mielen keskittämistä rukouksen sanoihin. Rukouksen keskeisenä hedelmänä hän pitää Jumalan pelkoa ja synnintuntoa. Kirjoitustensa ja käännöstensä kautta pyhä Feofan vaikutti merkittävästi Venäjän kirkon hengelliseen renessanssiin 1800-luvun lopulla. Hänen kirjansa Mitä on hengellinen elämä on käännetty suomeksi. Hänen kirjoituksillaan on myös keskeinen sija Valamon igumeni Haritonin kokoamassa kirjassa Jeesuksen rukous.

Pyhä Feofan Erakko antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 6. päivänä vuonna 1894. Sielun jätettyä ruumiin hänen kasvoilleen jäi säteilemään autuas hymy. Pyhä Feofan Erakko kanonisoitiin vuonna 1988.

Pyhä Gregorios syntyi Kappadokian Kesareassa, oletettavasti vuonna 331. Hän oli neljäs poika kirkon historian ilmeisesti kuuluisimmassa perheessä, jonka jäsenistä pyhinä kunnioitettuja ovat isä Basileios vanhempi, äiti Emmeleia, Basileios (1.1.), Makrina (19.7.), Naukratios ja Pietari (9.1.). Kodin ilmapiiri oli niin antoisa, että Gregorios ei lähtenyt opiskelemaan mihinkään aikansa keskukseen, toisin kuin isoveljensä Basileios. Gregorios sai opetusta isältään, joka oli retoriikan mestari. Näin hän perehtyi kattavasti filosofiaan, kirjallisuuteen ja muihin tieteisiin. Gregorios syvensi tietojaan ja taitojaan itseopiskellen ja hänestä tuli lopulta yksi kaikkein suurimmista kirkollisista ajattelijoista ja helleenisen kulttuurin kristillistäjistä.

Jo nuorena Gregorios kastettiin ja vihittiin lukijaksi. Kirkollinen ura oli jo hänen edessään, mutta hän suuntautui kuitenkin maallisten tieteiden pariin. Hänestä tuli arvostettu teologian opettaja, ja hän meni naimisiin Teosebeia-nimisen nuoren kristityn neidon kanssa. Sisaruksista Makrina sen sijaan oli innokas neitseellisen ja askeettisen elämän ihailija, ja hän suositteli palavasti kilvoituselämää ja luostariyhteisöjä äidilleen ja veljilleen.

Avioliitostaan huolimatta Gregorios vietti välillä pitkiäkin aikoja sekä Basileioksen että Gregorios Teologin (25.1.) munkkiyhteisöissä Irisjoen varrella. Näin hänkin pääsi kokemaan erakkoelämän iloja: hiljaisuutta, vapautta maallisista huolista, pyhien kirjoitusten ja opinkohtien syvällisempää mietiskelyä sekä hengen kohoamisen Jumalan puoleen rukouksessa. Basileios oli juuri laatinut luostarielämän säännöt ja alkanut luoda järjestystä Kappadokian luostarielämään. Heidän yhteisten pohdiskelujensa seurauksena syntyi kirja Neitsyydestä ja kristillisestä täydellisyydestä. Gregorios oli itse valinnut toisen tien, mutta hän tunsi syvää ihailua neitseelliseen kilvoituselämään, joka saattaa ihmisen enkelien kaltaisuuteen ja siten osallisuuteen jumalallisesta katoamattomuudesta.

Tullessaan Kesarean arkkipiispaksi vuonna 370 Basileios kokosi ympärilleen luotettavimpia ystäviään puolustaakseen Nikean kirkolliskokouksen päätöksiä areiolaisen keisarin Valensin vainolta. Tässä vaiheessa Gregorios valittiin Nyssan pikkukaupungin piispaksi (khorepiskopos). Gregorios oli enemmänkin itselleen rehellinen idealisti kuin diplomaattinen poliitikko tai hallinnollinen johtaja, ja pian hän joutuikin areiolaisten juonittelujen uhriksi. Nämä syyttivät häntä kirkon varojen kavaltamisesta ja pitivät hänen piispaksi vihkimistäänkin sääntöjenvastaisena. Areiolaisen prefektin tukemana Gregorios määrättiin karkotettavaksi vuonna 376.

Pyhä Gregorios otti päätöksen vastaan vaieten ja vastustamatta. Herransa tavoin hän alistui kärsimään vastustelematta ja oli kuin karitsa teurastajiensa edessä. Kahden vuoden kuluttua keisari Valens kuoli ja Gregorios pääsi palaamaan istuimelleen voittosaatossa. Pian tämän jälkeen hänen rakas veljensä ja opettajansa pyhä Basileios kuoli. Gregorios oli aina pitänyt häntä enemmänkin hengellisenä isänään kuin maallisena veljenään. Nyt sävyisä filosofi Gregorios otti veljensä paikan ortodoksisen uskon johtavana ajattelijana ja puolustajana.

Gregorios osallistui opilliseen keskusteluun innokkaasti, ja hänen syvälliset teologiset näköalansa ja vaikuttava puhetaitonsa saivat kaikilta arvostusta ja kunnioitusta. Gregorios oli piispana varsin toimelias. Hän puhdisti pyhän Meletioksen (12.2.) perusteettomista syytöksistä, vaikutti veljensä Pietarin (9.1.) valintaan Sebasteian piispaksi ja järjesti Pontoksen–Armenian alueen kirkollisia oloja. Hän osallistui Antiokiassa vuonna 379 piispojen kokoukseen, joka pyrki lopettamaan aluetta vuosikymmeniä vaivanneen skisman. Arabiassa ja Mesopotamian suunnalla vaikutti kaksi liikettä, joista toinen kieltäytyi kunnioittamasta Jumalansynnyttäjää ja toinen palvoi häntä jumalattarena. Gregorioksen vastuulle annettiin näiden saattaminen tasapainoon. Näihin aikoihin Gregorios kävi myös Jerusalemissa ja pyhillä paikoilla. Hän kuitenkin pettyi siihen, kuinka paljon Pyhässä kaupungissakin oli kaikenlaisia paheita ja turhia kiistoja.

Gregorioksen ajattelu ja vaikutus jäivät elämään hänen kirjoitustensa kautta. Hän laati sarjan poleemisia kirjoituksia ääri-areiolaista Eunomiosta vastaan puolustaakseen jumalallisen luonnon käsittämättömyyttä. Apollinariosta vastaan hän kirjoitti osoittaakseen, että Kristus tuli todelliseksi ihmiseksi sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta. Gregorios laati 380-luvulla monia muitakin merkittäviä kirjoituksia kuten Sielusta ja ylösnousemuksesta, Makrinan elämä ja Ihmisen luomisesta. Teologisia opetuksiaan hän kokosi Suureen katekeesiin. Gregorios tunsi keski- ja uusplatonistisen ajattelun paremmin kuin useimmat muut teologit, ja hän kykeni soveltamaan sitä kristillisen hengenelämän ilmaisun syventämiseen.

Vuonna 381 Gregorios Nyssalainen osallistui Konstantinopolissa toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa hän murskasi areiolaisten ja Pyhän Hengen jumaluuden kieltäjien järkeilyt. Lopputulos oli riemuvoitto ortodoksiselle opetukselle Pyhästä Kolminaisuudesta – samalle, jonka puolesta pyhä Basileios oli taistellut koko elämänsä. Kirkolliskokouksen isät kunnioittivat Gregoriosta ortodoksisuuden tukipylväänä ja pitivät häntä pyhien Athanasios Suuren ja Basileios Suuren arvollisena seuraajana. Gregorios oli mukana kaikissa tärkeissä kirkon johtajien kokoontumisissa. Hänet lähetettiin sovittelemaan kirkon kiistoja Palestiinassa ja Arabiassa. Kun Gregorios palasi Konstantinopoliin, keisari Teodosios otti hänet hengelliseksi neuvonantajakseen ja ohjaajakseen. Vuonna 385 keisari pyysi häntä puhumaan vaimonsa Pulkherian ja tyttärensä Plakillan (lat. Flacilla) hautajaisissa.

Kirkon elämässä alkoi rauhallisempi kausi, jonka aikana Gregorios saattoi omistautua hengelliseen elämään ja pyhän Basileioksen perustamien luostarien ohjaamiseen. Hänen vaimonsa ja hengellinen sisarensa Teosebeia oli kuollut, ja keisari hoveineen oli siirtynyt Milanoon. Gregorios jatkoi veljensä työtä luostarimaailman johtohahmona samalla innolla kuin oli jatkanut tämän teologistakin työtä. Basileios oli organisoinut luostarien elämää ja laatinut niille sääntöjä, mutta Gregorios tuotti yleviä mystisen teologian kirjoituksia, jotka olivat toinen toistaan syvällisempiä ja kauniimpia. Mahtavimpia näistä ovat hänen viimeisiin kirjoituksiinsa kuuluvat teokset Mooseksen elämä ja Homilioita Laulujen laulusta. Ne olivat aivan uudenlaisia ortodoksisen hengellisen opetuksen esityksiä, jotka nojautuivat sekä käytännön kilvoituselämän kokemukseen että dogmatiikan syvälliseen hallintaan. Hänen ajattelunsa on herkkää ja ilmaisunsa poikkeuksellisen kaunista.

Gregorioksen ajattelun yksi keskeisiä kulmakiviä on se, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, heijastamaan Hänen täydellisyyttään ja vapauttaan. Vapauden väärinkäytön tähden turmelukseen langenneena, kuolevaisuuden ja himojen ”nahkaiseen vaatteeseen” verhoutuneena ihminen tarvitsee uudistumista. Luomakunnan palaaminen alkuperäiseen tilaansa Jumalan yhteydessä ja ihmisen pääsy papilliseen ja kuninkaalliseen tehtäväänsä tulevat mahdolliseksi Kristuksen inkarnaation kautta. Kasteen kautta ihminen liittyy Kristuksen mystiseen ruumiiseen, ja tällöin Hänen läsnäolonsa voi virrata ihmisessä yhä enemmän ja enemmän. Näin ihmiselle avautuu päättymätön kehitys kohti sekoittumatonta yhtymistä äärettömään Jumalaan. Kristus on avannut tien, jolla kristitty ja koko ihmiskunta, vieläpä koko luomakunta voi kirkastua.

Gregorioksen ajattelulle on tyypillistä, että se jää aina avoimeksi ylöspäin. Hengenelämälle ei ole minkäänlaista ylärajaa ajassa eikä ikuisuudessa. Gregorios kirjoittaa esimerkiksi Mooseksesta: ”Hän ei pysähtynyt kiivetessään vaan oli aina liikkeessä ylöspäin. Hän ei rajannut nousuaan tähtiin. Kun hän oli asettanut jalkansa niille portaille, joita pitkin Herra itse oli kulkenut, hän oli jo liikkeessä kohti seuraavaa askelmaa. Mooses jatkoi nousemista yhä korkeammalle, sillä hän löysi aina korkeimman saavuttamansa askelman takaa uuden askelman.” Tämä on ihmisen ja luomakunnan kutsumus.

Pyhä Gregorios Nyssalainen osallistui vielä vuonna 394 kirkolliskokoukseen Konstantinopolissa. Hänen viimeisistä vuosistaan ja vaiheistaan ei tiedetä juuri mitään, mikä viittaa siihen, että hän vietti ne hiljaisuudessa. Hän nukkui pois ilmeisesti vuoden 395 tienoilla.

Pyhä Markianos oli lähtöisin rikkaasta ja ylhäisestä roomalaisesta perheestä, joka oli asettunut Konstantinopoliin ja oli sukua keisarille. Hän oli nuoruudestaan asti hurskas ja hyveellinen, tutki innokkaasti pyhiä kirjoituksia ja vietti vaatimatonta elämää paastoten ja rukoillen.

Vanhempiensa kuoltua Markianos peri heidän suuren rikkautensa. Hän kuitenkin katsoi, ettei se kuulunut vain hänelle vaan yhtälailla myös kaupungin köyhille. Niinpä hän aloitti laajan hyväntekeväisyystoiminnan keräten näin itselleen aarteita taivaaseen (Matt. 6:20). Tämä ei jäänyt huomaamatta patriarkka Gennadiokselta (458–471), jonka onnistui taivuttaa Markianos ottamaan vastaan pappisvihkimys. Myöhemmin hänet nimitettiin Kristuksen Suuren kirkon taloudenhoitajaksi, mikä oli Konstantinopolin korkea-arvoisin pappisvirka.

Markianos arvosti ja rakasti suuresti pyhiä marttyyreja. Hän teki kaikkensa lisätäkseen heidän kunnioitustaan ja rakensi heille omistettuja uusia kirkkoja. Ensimmäinen niistä oli Konstantinopolin Pyhän Anastasian kirkko. Hän huolehti siitä, että kirkko koristettiin erisävyisillä marmorilaatoilla, upeilla pylväillä ja loistavilla mosaiikeilla.

Kun kirkon vihkimispäivä koitti ja Markianos oli menossa vihkimyspalvelukseen, joka patriarkan oli määrä toimittaa runsaslukuisen papiston kanssa, hän kohtasi matkalla kurjaakin kurjemman kerjäläisen. Koska Markianioksella ei ollut mukanaan rahaa, hän riisui pois tunikan, joka hänellä oli jumalanpalveluspuvun alla, ja luovutti sen kerjäläiselle. Sitten hän meni pyhäkköön alastoman ruumiinsa verhona ainoastaan feloni, jonka hän veti tiiviisti ympärilleen. Palveluksen aikana feloni kuitenkin raottui, jolloin muu papisto näki, että sen alla välkkyi timantein koristeltu kultalankainen kangas. Närkästyneinä he ilmoittivat asiasta patriarkalle. Heti palveluksen jälkeen tämä pyysi Markianosta luokseen ja moitti tätä moisesta ylellisyydestä. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun Markianos näytti hänelle felonin alla olevan vain paljasta ihoa. Kaikki ymmärsivät, että heidän näkemänsä loistava alusviitta oli itsensä Kristuksen antama merkki siitä, kuinka mieluista Markianoksen lähimmäisenrakkaus oli Hänen silmissään.

Monia muitakin ihmeitä tapahtui. Niiden sekä Markianoksen opetuspuheiden innoittamina monet areiolaiset palasivat takaisin ortodoksisuuteen. Kerran tulipalo levisi lähelle Pyhän Anastasian kirkkoa. Liekkejä pelkäämättä Markianos kiipesi evankeliumikirja kädessään kirkon katolle. Itkien hän pyysi Herraa varjelemaan kirkkoa, jota hän oli niin monet vuodet monin vaivoin ja suurin kustannuksin rakennuttanut. Kun hän rukoili, kauempaa tilannetta seuranneet näkivät, kuinka kirkkoa jo ympäröinyt tuli kääntyi takaisin kuin jonkin suuren voiman työntämänä. Kirkko säilyi täysin vahingoittumattomana.

Patriarkka uskoi Markianokselle myös Kultaisen sarven lahden rannalla sijainneen pienen Pyhän Irenen kirkon jälleenrakennustyön. Markianos meni yöllä kirkkoon rukoilemaan. Rukouksen jälkeen hän nukahti, jolloin Herra ilmestyi hänelle unessa ja näytti uuden kirkon piirustukset aivan kuin muinoin Moosekselle Siinailla ilmestysmajan muodon ja sisustuksen (2. Moos. 35). Markianos osallistui omin käsin kirkon rakentamiseen ja työn vaikeimmissa vaiheissa hän rukoili voimallisesti sen puolesta. Hän itse ei kuitenkaan ehtinyt nähdä valmiina kirkkoa, joka on vielä nykyäänkin Istanbulin kuuluisimpia nähtävyyksiä.

Monia muitakin kirkkoja Markianos rakennutti taloudenhoitajana toimiessaan. Monet ihailivat hänen suurta intoaan kirkkojen rakentamiseen, toiset taas moittivat häntä suurista kustannuksista. Heille Markianos sanoi: ”Veljet, jos minulla olisi tytär ja viettäisin hänen häitään, enkö koristelisi häntä niin loistavilla koruilla kuin vain pystyisin? Kuinka paljon ennemmin meidän pitääkään koristella kirkkoa, Kristuksen kuvankaunista morsianta, jonka vuoksi Hän on vuodattanut pyhän verensä?”

Markianos ei laiminlyönyt köyhiä kirkkojen takia. Hän kierteli itse illan hämärässä kaupungin kujilla heitä etsimässä. Kadulle kuolleita hän pesi ja hautasi omin käsin. Markianos huolehti myös prostituoiduista ja johti monia heistä taloudellisella tuellaan ja opetuksillaan hurskaaseen elämään ja jopa nunniksi luostareihin. Hän auttoi innokkaasti toisia, mutta hänellä itsellään oli vain yksi vaatekerta.

Markianoksen maine kantautui hänen kotiseudulleen Roomaan asti. Monet tulivat sieltä pyhiinvaellukselle hänen luokseen. Rukouksillaan hän paransi heidän sielunsa ja ruumiinsa sairauksia. Kaikkien suuresti arvostama Markianos antoi henkensä Jumalan haltuun vuonna 471.

Merkkien ja lyhenteiden selitykset

(ap) aamupalvelus
ap.
 apostoli
ap. v. apostolien vertainen
(ep) ehtoopalvelus
kk:t kanssakilvoittelijat
m. marttyyri
nm. neitsytmarttyyri
p. pyhä
pm. pappismarttyyri
pr. profeetta
pt. pyhittäjä
ptm. pyhittäjämarttyyri
sm. suurmarttyyri
t. tunnustaja
um. uusmarttyyri
vs. vuosisata

† kuolinvuosi
✚ paastopäivä
✜ suuri ylistysveisu lauletaan
✱ ehtoopalveluksessa Autuas se mies, parimiat; aamupalveluksessa polyeleo, suuri ylistysveisu lauletaan; tarkemmat merkinnät päivän kohdalla
✲ vigilia toimitetaan
❉ suuri juhla, vigilia toimitetaan
(i) lisätietoa liturgisissa ohjeissa