Uusmarttyyrit munkki Jaakob ja hänen oppilaansa munkkidiakoni Jaakob ja munkki Dionysios

Pyhittäjä Jaakob, maallikkonimeltään Johannes, syntyi 1400-luvun puolivälissä ja oli kotoisin vaatimattomista oloista Pohjois-Kreikasta Kastorian kaupungin läheltä. Orvoksi jäätyään hänestä tuli lampaiden kasvattaja. Hän menestyi työssään niin hyvin, että hänen veljensä alkoi kadehtia häntä. Niinpä hän ikävää tilannetta välttääkseen siirtyi Konstantinopoliin, missä hänestä tuli sulttaanin hovin lihanhankkija. Keskustelu erään turkkilaisen kanssa sai Johanneksen syventymään uskonasioihin vielä entistäkin enemmän. Patriarkka Nifon (11.8.) oli parantanut turkkilaisen vaimon ihmeellisesti, mutta mies ei uskaltanut kääntyä kristityksi, koska pelkäsi muslimien vainoa. Keskusteltuaan patriarkka Nifonin kanssa Jaakob päätti lahjoittaa omaisuutensa köyhille ja omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle.

Johannes meni Athosvuorelle, jossa hän sai nimekseen Jaakob ja alkoi elää munkkina Dokhiarioksen luostarissa. Hän kilvoitteli erittäin askeettisesti ja suoritti samalla kuuliaisuustehtävänsä osoittaen niin suurta nöyryyttä, että muu veljestö ihmetteli. Kolmen vuoden kuluttua hän alkoi pyytää lupaa saada kilvoitella yksinäisyydessä. Igumeni ja veljestö eivät tahtoneet menettää niin hyvää munkkia, mutta he eivät pystyneet pidättelemään häntä vaikka pitkään estelivätkin. Hän asettui pyhälle Johannes Kastajalle omistettuun hylättyyn erakkomajaan, joka kuului Ivironin luostarille.

Kuusi vuotta Jaakob kilvoitteli majassaan demonien juonia vastaan apunaan ohjaajavanhuksensa Ignatios, jota hän kävi joskus auttelemassa tämän erakkomajalla. Kristuksen nimen avulla ja Jumalanäidin suojeluksessa hän selvisi monista kiusauksista. Lopulta hän sai henkien erottamisen armolahjan, jonka avulla hän pystyi niin omalla kuin toistenkin kohdalla ymmärtämään, mikä asia oli lähtöisin Jumalasta ja mikä oli Paholaisen toimintaa. Ruoakseen hän käytti lähes yksinomaan leipää. Monta kertaa hän kohosi taivaallisiin tutkiskeluihin niin, että unohti syömisen kokonaan.

Nuori munkki Markianos sai Jumalalta erityisen kutsun siirtyä asumaan Jaakobin luo nähtyään näyssä hänen olinpaikkansa. Isä Jaakob kertoi nuorelle oppilaalleen, kuinka hän monien vuosien hengellisen taistelun jälkeen alkoi tuntea sydämessään pientä lohdutusta, joka koko ajan kasvoi. Vähitellen se muuttui palavaksi lämmöksi, jota seurasivat ilo ja rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Lopulta lämmöstä tuli sanoinkuvaamattoman lempeä sisäinen valo. Tämä armon vaikuttama valo laajeni hänessä ja kohotti hänet näkyvän luomakunnan, taivaan ja maan yläpuolelle. Hän sai vierailla paratiisissa, joka oli istutettu ensimmäisiä ihmisiä varten, ja nähdä alueen, joka oli jäänyt tyhjäksi langenneiden enkelien jäljiltä. Valo kasvoi jatkuvasti ja oli enkelienkin loistoa kirkkaampi. Hänestä tuntui, että hänen ymmärryksensä oli muuttunut kerubien tavoin monisilmäiseksi ja että hänen sielustaan oli todella tullut Jumalan valtaistuin. Lopuksi hän sai vielä kirkkaammassa valossa nähdä itsensä Kristuksen jumaluuden valoakin kirkkaamman pimeyden ympäröimänä. Siitä lähtien Jumala asui aina hänen sydämessään. Hänestä oli tullut armosta Jumalan poika, ja näin hän pystyi johtamaan Jumalan luo ne, jotka hakeutuivat hänen luokseen hyötyäkseen hänen neuvoistaan tai vain saadakseen nauttia hänen siunauksellisesta läsnäolostaan. Mikään ei jäänyt kätköön hänen jumalallisen valon valaisemalta sisäiseltä katseeltaan. Niinpä hän paljasti usein vieraille heidän sisimpiä salaisuuksiaan jo ennen kuin he kertoivat niistä – joskus silloinkin, kun he itse olisivat tahtoneet salata ne.

Athosvuoren munkkien pyynnöstä Ierissoksen piispa antoi Jaakobille luvan ottaa vastaan synnintunnustuksia, vaikka hän ei ollutkaan pappi. Vaikka hän oli oppimaton, hän pystyi hoitamaan monimutkaisia pastoraalisia ongelmia. Hän osasi jäljittää synnin Jumalan anteeksiantoa etsivien munkkien ja maallikoiden sielun pohjukoista. Hän oli täynnä rakkautta mutta pystyi olemaan ankarakin, eritoten pappien kohdalla. Joissakin tapauksissa hän kielsi heiltä liturgian toimittamisen. Tessalonikan metropoliitta Makarios oli hämmentynyt kuullessaan hänen toimistaan niin maallikkojen kuin pappienkin parissa. Mutta kun Jaakob kävi kertomassa hänelle, millä tavoin arvostelukyvyn ja ennalta näkemisen armolahjat toimivat hänessä, metropoliitta ymmärsi hänen olevan Jumalan mies, kumarsi hänen edessään maahan saakka ja antoi hänen rauhassa jatkaa toimintaansa. Tästä lähtien Jaakob kulki Athoksella luostarista toiseen opettaen ja rohkaisten munkkeja. Kilvoituksistaan ylpeilevät askeetit hän johti oikealle nöyryyden tielle ja niitä, jotka häpesivät tunnustaa syntejään, hän auttoi paljastamalla ne heille.

Kerran pyhittäjä oli liturgiapalveluksessa Athosvuoren keskuspaikassa Karieksessa. Suuren saaton aikana hän näki, kuinka pyhistä ehtoollislahjoista lähtevä kirkas valo kulki papin edellä ja levittäytyi kirkkokansan ylle. Kun pappi meni alttariin, valo seurasi häntä ja ympäröi pyhän pöydän. Enkelit seisoivat kunnioittavasti valokehän ulkopuolella. Pappi seisoi tässä valossa, vaikka hän näkyikin siinä mustana tunnustamattomien syntiensä tähden. Toisen kerran pyhittäjän puhuessa Jumalan armolahjoista sanoinkuvaamaton ilo ja riemu valtasi kuulijat niin, että he olivat pitkän aikaa liikkumattomina tuskin tajuten missä olivat. Kun he kysyivät ilmiön syytä, Jaakob vastasi: ”Kun Pyhän Hengen armon saanut ihminen alkaa puhua Jumalan salaisuuksista, hänen suustaan tulee kuin valoisa pilvi, joka verhoaa kuulijat ja täyttää heidät ilolla.”

Saadakseen enemmän rauhaa pyhittäjä siirtyi syvemmälle Athoksen sisämaahan mukanaan kuusi oppilastaan, joista yksi oli tuleva Tessalonikan metropoliitta Teonas (4.4.). Siellä Jaakob alkoi viettää viisi päivää viikossa yksinäisyydessä ankarasti paastoten. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän osallistui oppilaittensa kanssa liturgiaan. Monta kertaa hän oli pyhän ehtoollisen nautittuaan useita tunteja poissa tästä maailmasta Jumalan korkeuksiin kohotettuna.

Jonkin ajan kuluttua Jaakob sai ilmestyksen, jossa häntä kehotettiin lähtemään Athokselta jonnekin Keski-Kreikkaan Aitolian maakunnan suuntaan. Saadakseen tietää, oliko todella kyse aidosta ilmestyksestä, hän kiipesi Athosvuoren huipulle ja rukoili siellä koko yön. Enkeli näytti hänelle kolme mustunutta leipää, minkä hän tulkitsi tarkoittavan, että hänen oli aika lähteä erämaan rauhasta kohti koettelemuksia ja marttyyriutta.

Pääsiäisviikolla pyhittäjä lähti Athokselta ottaen mukaansa veljestöstä yhden munkkidiakonin. He menivät ensin Petran pikkukaupunkiin, missä Jaakob profetoi sitä kohtaavan tulipalon. Sieltä he siirtyivät Meteoran luostariyhdyskuntaan. Meteoran munkit iloitsivat suuresti saadessaan vieraakseen kuuluisan kilvoittelijan ja kävivät hänen kanssaan yksityisiä keskusteluja.

Lopulta Jaakob päätyi Dervekistan Pyhän Johannes Edelläkävijän luostariin lähelle Naupaktosta. Kolmen päivän ajan ennen hänen tuloaan seudun asukkaat olivat nähneet erikoisen valon verhoavan luostarin. Siksi he heti Jaakobin saavuttua kiiruhtivat hänen luokseen saamaan siunausta ja neuvoja. Jaakob ei kuitenkaan ottanut vastaan ketään ennen kuin oli saanut siihen luvan Naupaktoksen ja Artan metropoliitalta Akakiokselta, jonka alueeseen luostari kuului. Metropoliitta antoi luvan mielellään, lähetti luostarille avustusta ja lupasi itsekin tulla pian tapaamaan pyhittäjää.

Myös pyhittäjän veljestön muut munkit saapuivat Athokselta Dervekistaan. Pian alkoi suuri paasto, jonka pyhittäjä vietti yksinäisyydessä paastoten ankarasti lukuun ottamatta lauantai- ja sunnuntaipäiviä. Suuren torstain iltana luostarin kirkon ylle lankesi valo. Pyhittäjä sanoi sen merkitsevän, että koko paikka täyttyy tungokseen saakka ihmisistä. Niin todella tapahtui. Jaakobin luo alkoi virrata sellainen määrä väkeä, että hän joutui kirjoittamaan eri kyliin ja määräämään kunkin kylän ihmisille oman vastaanottoajan. Monet paranivat ja tapahtui paljon muitakin ihmeellisiä asioita.

Pyhittäjän suuri kansansuosio herätti hengellistä kateutta joissakin paikallisissa munkeissa ja itse metropoliitassakin, joka vastoin lupaustaan ei tullut koskaan tapaamaan pyhittäjää. Metropoliitta kuunteli mielellään erilaisia mielikuvituksellisia syytöksiä pyhittäjää vastaan. Lopulta hän meni niin pitkälle, että kavalsi hänet turkkilaisille vallanpitäjille. Hän kertoi heille, että pyhittäjä kerää luokseen paljon väkeä niin maitse kuin meritsekin ja kutsuu heitä luokseen kirjeillä. Lopuksi hän esitti huolestumisensa: ”Ehkä hän, hyvät agat1, tahtoo siirtää meidät jonkin toisen valtakunnan alaisuuteen.” Tämä syytös merkitsi Jaakobille kuolemantuomiota. Hänet vangittiin kahden oppilaansa diakoni Jaakobin ja munkki Dionysioksen kanssa ja heidät vietiin Trikalan kaupunkiin sikäläisen turkkilaispaššan kuulusteltaviksi. Matkalla Jaakob paransi rukouksellaan yhden sairastuneen sotamiehen. Pašša ei löytänyt hänestä mitään syytä mutta jätti hänet vankilaan toivoen, että kristityt maksaisivat hänestä hyvät lunnaat.

Vankilasta Jaakob kirjoitti oppilailleen Markinianokselle ja Teonakselle ja pyysi veljiä pysymään yhdessä, kävi miten kävi. Trikalan pašša lähetti lopulta hänet ja hänen oppilaansa itsensä sulttaanin tuomittavaksi. Sulttaani oleskeli tuolloin Didimotikhoksen kaupungissa Makedoniassa. Kuultuaan, että Jaakobilla oli ennalta näkemisen armolahja, hän tiedusteli tältä omaa kohtaloaan. Jaakob ilmoitti sulttaanille, että tämä kuolee yhdeksän kuukauden sisällä, niin kuin sitten tapahtuikin. Tieto ei miellyttänyt sulttaania, joka oli aikeissa valloittaa Rhodoksen. Hän määräsi kaikki kolme munkkia hirveisiin kidutuksiin saadakseen heidät luopumaan kristinuskosta.

Kidutukset kestivät seitsemäntoista päivää ja maa punertui marttyyrien verestä. Lopulta heidät määrättiin hirtettäviksi. Jaakob pyysi vähän aikaa rukoukseen. Hän otti rinnaltaan pyhitetyt ehtoollislahjat, jotka oli varannut mukaansa luostarista, nautti niitä itse ja jakoi myös oppilailleen. Sen jälkeen hän kaatui kuolleena maahan. Tämä tapahtui marraskuun 1. päivänä 1520. Turkkilaiset vetivät hänen ruumiinsa hirsipuuhun hänen oppilaittensa viereen. Kristityt ostivat marttyyrien ruumiit turkkilaisilta ja hautasivat heidät erääseen kylään kaupungin ulkopuolelle.

Pyhittäjän kuoleman jälkeen metropoliitta Akakios karkotti hänen oppilaansa Dervekistan luostarista talven selkään. Eräs armelias ja varakas kristitty piti alkuun heistä huolta ja lopulta he siirtyivät takaisin Athokselle. Siellä he saivat haltuunsa Simonos Petran luostarin, jonka turkkilaiset olivat ryöstäneet putipuhtaaksi ja jossa oli puutetta kaikesta.

Pyhittäjän esirukouksien tähden erään Artasta Makedoniaan ratsastaneen papin sairastunut hevonen parantui. Tämän ihmeen jälkeen pyhittäjän hauta avattiin, ja hänen jäännöksistään huokui hyvää, suloista tuoksua. Pappi meni Athokselle pyhittäjän oppilaiden luo ja vei heille hänen pyhäinjäännöksiään. Niiden äärellä alkoi heti tapahtua parantumisia. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjän oppilaat siirtyivät Athokselta Tessalonikan lähelle silloiseen pieneen Pyhän suurmarttyyri Anastasian luostariin. He laajensivat luostarin rakennuksia ja veljestö kasvoi niin, että siihen kuului lopulta 150 munkkia. Pyhittäjän oppilas Teonas valittiin myöhemmin Tessalonikan metropoliitaksi. Suuri määrä pyhiinvaeltajia alkoi käydä luostarissa rukoilemassa pyhittäjä Jaakobin pyhäinjäännösten äärellä. Luostari on nykyisin stavropigaalinen2 ja kuuluu suoraan ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.


1 Aga (agha) on turkkilaisten johtomiesten nimitys.

2 Stavropigaalinen luostari ei kuulu hallinnollisesti hiippakuntaan, jonka alueella se maantieteellisesti sijaitsee, eikä ole sen piispan alainen.