Päivän synaksario

1.4.

Pyhä Meliton oli toisen vuosisadan tärkeimpiä kirkkoisiä, mutta hänen elämästään tiedetään vain muutamia yksityiskohtia. Hän toimi piispana Lyydiassa sijaitsevassa Sardeksessa 100-luvun puolivälin jälkeen. Ilmeisesti Meliton sai Jumalalta profetoimisen armolahjan, sillä varhaiskristillinen kirjoittaja Tertullianus totesi monien ihmisten pitäneen Melitonia profeettana.

Meliton tunnetaan ennen muuta kirjoituksistaan. Kirkkohistorioitsija Eusebios mainitsee kaksikymmentä Melitonin kirjoittamaa teosta. Näistä kuitenkin vain pieni osa on säilynyt meidän päiviimme saakka. Säilyneiden teosten joukossa on Melitonin kirjoitus, jonka hän osoitti keisari Marcus Aureliukselle (161–180). Teksti tunnetaan nimellä Apologia, ja siinä Meliton puolustaa kristinuskoa pakanalliselle hallitsijalle. Meliton osoittaa keisarille, että uutena uskontona kristinusko ei suinkaan horjuttanut Rooman valtakuntaa. Kristinusko ei ollut vaarallinen, vaan se päinvastoin oli tuonut valtakunnalle lisää voimaa ja kunniaa. Meliton kirjoitti myös kauniin Pääsiäissaarnan (Peri Pascha),[1] joka on vanhin säilynyt pääsiäishomilia. Melitonin pääsiäispuhe on innoittanut myöhempiä bysanttilaisia hymnografeja.

Koska Meliton tunnettiin kristittyjen keskuudessa hengellisesti viisaana piispana, kristityt pyysivät häneltä apua vanhatestamentillisten kirjojen aseman selvittämisessä. Uskovat halusivat tietää, mitä pyhiä kirjoituksia tulisi kunnioittaa Raamatun kaanoniin kuuluvina. He myös toivoivat Melitonin kertovan, mihin järjestykseen kirjat tulisi kaanonissa laittaa. Selvittääkseen asiaa Meliton matkasi Palestiinaan. Siellä hän tutkiskeli lähteitä ja teki sen jälkeen listan Pyhistä kirjoituksista. Lista on ensimmäinen säilynyt Pyhien kirjoitusten kaanon. Pyhä Meliton nukkui kuolonuneen 180-luvulla, ja hänet haudattiin Sardekseen.


[1] Piispa Melitonin homilia “Pääsiäisestä” (Peri Pascha) on suomennettu ja julkaistu nimellä Meliton, Sardeen piispa: Pääsiäisen salaisuus – pääsiäissaarna. Suom. Jukka Thurén, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1968.

Pyhittäjä-äiti Maria syntyi Egyptissä 500-luvun alussa. 12-vuotiaana hän lähti kotikylästään Aleksandriaan, jossa hän eli ilotyttönä seuraavat 17 vuotta. Hän ansaitsi elantonsa kehräämällä ja kutomalla kangasta, joten köyhyys ei pakottanut häntä siveettömään elämään. Hän kertoi myöhemmin, että häntä poltti kyltymätön himo, joka sai hänet antautumaan kenelle tahansa miehelle. Eräänä päivänä hän näki joukon egyptiläisiä ja libyalaisia menossa satamaan. Hän nousi laivaan heidän kanssaan ja maksoi matkansa “palveluillaan”. Laiva oli menossa Pyhälle maalle. Matkan päänä oli Jerusalem ja Ristin ylentämisen juhla, jota vietetään syyskuun 14. päivänä.

Saavuttuaan Jerusalemiin Maria lähti muiden mukana Pyhän Haudan kirkkoon yöpalvelukseen. Hän oli laivassa tutustunut kymmeneen nuoreen mieheen ja meni kirkkoonkin vain saadakseen katsella heitä. Mutta kun hän saapui kirkon ovelle, näkymätön voima esti häntä pääsemästä sisään vaikka hän kuinka yritti. Muut kulkivat ovesta vapaasti, mutta Maria joutui jäämään oven suulle. Silloin hänelle alkoi vähitellen valjeta, että hänen siveetön elämänsä esti häntä lähestymästä pyhää ristinpuuta. Hän purskahti itkuun ja lyöden rintaansa kääntyi kirkon eteisaulassa olevan Jumalanäidin ikonin puoleen: “Pyhä Neitsyt Valtiatar, joka olet synnyttänyt Herramme Jeesuksen Kristuksen, tiedän, etten monien syntieni tähden ole arvollinen katsomaan Sinun pyhää ikoniasi. Mutta koska Sinusta syntynyt Jumala tuli maailmaan kutsumaan syntisiä katumukseen, auta minua ja päästä minut kirkkoon kumartamaan Hänen pyhää ristiään. Lupaan sinulle, että heti kun olen nähnyt sen, luovun maailmasta ja kaikista sen nautinnoista ja alan kulkea pelastuksen tietä, jonka Sinä minulle osoitat.”

Tämän jälkeen Maria tunsi vapautuvansa ja hän saattoi esteettä astua kirkkoon. Siellä hän kumarsi hartaasti pyhää ristiä ja palasi sitten kirkon eteiseen Jumalanäidin ikonin eteen valmiina seuraamaan sitä tietä, jonka Pyhä Neitsyt hänelle osoittaisi. Silloin hän kuuli äänen: “Jos ylität Jordanin, löydät levon.” Maria huudahti: “Oi Valtiatar, älä hylkää minua!” Heti hän poistui kirkosta ja lähti kulkemaan Jordanin suuntaan. Matkalla eräs kristitty antoi hänelle almuksi kolme kolikkoa, joilla hän osti kolme leipää. Illalla hän saapui Jordanvirran lähellä sijaitsevaan Johannes Kastajan kirkkoon. Siellä hän sai aamulla pyhän ehtoollisen, söi puolikkaan leipää ja joi Jordanin vettä. Samana päivänä hän pääsi veneellä Jordanin yli. Siitä alkoi hänen erakkoelämänsä, jota kesti 47 vuotta. Tuona aikana hän käytti ravintonaan Jordanin takaisen erämaan villiyrttejä ja kasvien juuria ja söi niiden kanssa kahden ja puolen kivikovaksi kovettuneen leipänsä muruja.

Ensimmäiset 17 vuotta olivat täynnä kiusauksia. Muisto Egyptin liha- ja kalaruoista kiusasi Mariaa. Vesikin oli erämaassa tiukalla; Egyptissä hän oli juonut helmeilevää viiniä. Marian vaatteet kuluivat riekaleiksi, eikä hänellä enää ollut mitään, millä suojata itseään sen enempää päivän hehkuvalta auringolta kuin erämaan kylmiltä öiltäkään. Välillä hänen mieleensä muistui kevytmielisiä lauluja, joita hän huomaamattaan vanhasta muistista hyräili, ja entiset synnit alkoivat houkutella. Silloin hän siirsi ajatuksensa Jumalanäitiin, jota hän piti takaajanaan ja turvanaan. Heti olo helpottui, valo ympäröi hänet ja sopimattomat ajatukset katosivat. Jos himon houkutukset kävivät kestämättömiksi, Maria heittäytyi itkien tuntikausiksi maahan kasvoilleen eikä noussut ennen kuin näki Jumalanäidin lähettämän valon ilmestyvän.

Kun 17 vuotta oli kulunut taistelussa entisen elämän muistojen kanssa, kiusaukset lakkasivat. Maria sai viettää elämänsä 30 viimeistä vuotta syvässä rauhassa Jumalan armon ympäröimänä. Marian viimeisen elinvuoden alussa abba Zosimas (4.4.) lähti Palestiinan luostareissa noudatetun tavan mukaan suuren paaston ajaksi kilvoittelemaan yksin erämaahan. Paaston ollessa jo lopuillaan hän näki erämaassa auringon polttaman ihmisolennon, jonka olkapäille laskeutui vitivalkoinen tukka. Olento pakeni häntä, mutta Zosimas juoksi hänen peräänsä pyytäen saada häneltä siunauksen. Kun Zosimas pääsi kuulomatkan päähän, Maria kutsui häntä nimeltä, vaikka ei ollut koskaan tavannut häntä. Maria ilmoitti olevansa nainen ja pyysi häntä heittämään viittansa maahan, niin että hän voisi verhota itsensä sillä.

Isä Zosimas oli iloissaan tavattuaan vihdoinkin todellisen jumalankantaja-askeetin, joka oli kohonnut munkkielämän täydellisyyteen. Hänen pyynnöstään Maria kertoi hänelle siihenastiset elämänvaiheensa. Lopuksi Maria pyysi Zosimasta, joka oli pappismunkki, tulemaan seuraavana vuonna suurena torstaina pyhä ehtoollinen mukanaan Jordanin rannalle. “Sen jälkeen kun tulin erämaahan, en ole saanut pyhää ehtoollista”, hän sanoi. Lopuksi hän pyysi abba Zosimasta välittämään igumeni Johannekselle terveiset, että tämän pitäisi kiinnittää huomiota erinäisiin epäkohtiin luostarissa. Isä Zosimas ihmetteli, kuinka Maria saattoi olla perillä hänen luostarinsa asioista. Hän lankesi maahan Marian edessä ja palasi Jumalaa kiittäen luostariinsa.

Seuraavana vuonna myöhään suuren torstain iltana isä Zosimas tuli sovitulle paikalle ja näki kuun valossa Marian Jordanin toisella rannalla. Huomattuaan Zosimaksen Maria teki ristinmerkin ja ylitti joen kulkien veden päällä. Isä Zosimas hämmästyi niin, että valmistautui kumartumaan hänen eteensä. Maria sanoi moittivasti: “Mitä aiot tehdä, abba Zosimas? Sinä pidät käsissäsi pyhää ehtoollista ja tahdot kumartua maahan!” Nautittuaan kyynelsilmin pyhän ehtoollisen Maria sanoi: “Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi.” (Luuk. 2:29) Sitten hän hyvästeli Zosimaksen ja esitti tälle pyynnön, että tämä tulisi myös seuraavana vuonna suuren paaston aikana sille paikalle, missä he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Isä Zosimas oli tuonut mukanaan vähän viikunoita, taateleita ja vedessä kostutettuja linssejä ja tarjosi niitä Marialle. Tämä otti sormenpäillään vain kolme linssiä, teki ristinmerkin ja käveli Jordanin yli. Isä Zosimasta jäi harmittamaan kovasti se, että hän ei ollut muistanut kysyä Marian nimeä, mutta hän päätti ottaa siitä selvän, kun he seuraavana vuonna kohtaisivat uudestaan.

Seuraavana vuonna suuren paaston alkaessa isä Zosimas meni taas erämaahan ja kierteli siellä etsien Mariaa. Lopulta hän löysi tämän kuolleen ruumiin makaamassa maassa kädet rinnalla ristissä ja kasvot itään päin lähellä heidän ensimmäistä kohtaamispaikkaansa. Hän suri kovasti löydettyään Marian kuolleena, syleili hänen jalkojaan ja luki itkien psalttaria hänen ruumiinsa ääressä. Vähän rauhoituttuaan hän alkoi miettiä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja huomasi maahan piirretyn kirjoituksen: “Isä Zosimas, hautaa nöyrän Marian ruumis tähän, mistä sen löysit, ja rukoile Jumalaa puolestani. Loppuni koitti huhtikuun 1. päivänä sinä samana yönä, jolloin sain pyhää ehtoollista.”

Zosimasta lohdutti, että hän oli saanut tietoonsa suuren kilvoittelijan nimen. Paikka oli noin 20 päivämatkan päässä sieltä, missä hän oli antanut Marialle pyhän ehtoollisen. Zosimas hämmästeli, kuinka Maria oli voinut siirtyä sinne vain muutamassa tunnissa. Hän yritti turhaan kaivaa kepillä kovettunutta maata haudatakseen Marian. Yhtäkkiä hän näki leijonan tulevan paikalle. Se nuoli Marian jalkoja ja alkoi sitten isä Zosiman ohjeiden mukaan kaivaa käpälillään kuoppaa, johon tämä laski Marian ruumiin.

Palattuaan luostariinsa Zosimas kertoi muillekin Jumalan ihmeistä niitä kohtaan, jotka kääntyvät pois synneistään ja tulevat Hänen luokseen. Mariasta, joka oli ollut häikäilemätön ja paatunut syntinen, on tullut toivon lähde ja kääntymyksen esikuva kaikille syntitaakkansa alle musertuville. Siksi hänen muistoaan vietetään hänen kuolinpäivänsä lisäksi myös suuren paaston viidentenä sunnuntaina, jota kutsutaan Maria Egyptiläisen sunnuntaiksi. Suuri paasto on katumuksen aikaa, ja Maria on paras esimerkki siitä, että katumus voi kohottaa suurimmankin syntisen pyhyyden korkeuksiin.

Pyhä Walaricus[1] syntyi Gallian Auvergnessa 500-luvulla. Hänen perheensä oli köyhää talonpoikaistoa, eikä heillä ollut varaa kouluttaa lapsiaan. Tästä huolimatta nuori Walaricus oppi jollain keinolla lukemaan. Hänen onnistui myös hankkia itselleen Psalttari. Ollessaan paimentamassa lampaita Walaricus opetteli psalmien kirjan ulkoa.

Kerran Walaricuksen setä vei nuoren pojan vierailulle Autumon luostariin. Kun kotiinpaluun aika koitti, Walaricus kieltäytyi lähtemästä ja sanoi haluavansa jäädä luostariin. Niinpä nuoren Walaricuksen sallittiin jäädä Autumoon, jossa hän jatkoi opintojaan. Luultavasti häntä ei vielä tuolloin vihitty munkiksi.

Muutamia vuosia myöhemmin Walaricus lähti Autumosta ja suuntasi askeleensa kohti Auxerrea. Sen lähistöllä sijaitsi pyhän Germanuksen luostari, jonne Walaricus toivoi voivansa jäädä munkiksi. Hänen aikeensa eivät kuitenkaan toteutuneet. Walaricus ei asettunut luostariin, eikä häntä vihitty munkiksi. Sen sijaan hän jatkoi vaelteluaan.

Eri paikkoja kiertelevä Walaricus ei ollut poikkeus tuon ajan munkkien joukossa. Noihin aikoihin monet munkit tutustuivat eri luostareihin vaeltelemalla hyvinkin pitkiä matkoja. Jotkut heistä olivat kulkureita, jotka eivät koskaan asettuneet paikoilleen. Toiset puolestaan etsivät sopivaa hengellistä ohjaajaa, jonka alaisuudessa kilvoitella kohti täydellisyyttä. Walaricus kuului näistä toiseen ryhmään: hän halusi etsiä käsiinsä kuuluisan ohjaajan, pyhän Columbanuksen (23.11.).

Columbanus ja hänen seuraajansa elivät tuolloin Luxeuilissa, jonka Walaricus otti määränpääkseen. Walaricus ei kuitenkaan matkannut yksin. Hänellä oli seuranaan hänen ystävänsä, aatelismies Bobo, joka oli hieman aiemmin kääntynyt kristityksi. Hän oli Walaricuksen esimerkin innoittamana jättänyt kaiken omaisuutensa ja halusi myös päästä pyhän Columbanuksen oppilaaksi. Ystävysten saavuttua Luxeuiliin he liittyivät Columbanuksen johtamaan veljestöön. Columbanukselta Walaricus ja Bobo saivat kaipaamaansa hengellistä ohjausta, ja he olivat onnellisia saadessaan asua hänen yhteisössään.

Uudessa luostariyhteisössä Walaricuksen kuuliaisuustehtäväksi tuli hoitaa ja viljellä puutarhapalstaa. Hän menestyi toimessaan hyvin. Muut osat puutarhasta joutuivat hyönteisten valtaan, mutta Walaricuksen maapalsta kukoisti. Tätä pidettiin ihmeenä. Columbanus vaikuttui tästä niin, että hän vihki arvostamansa Walaricuksen munkiksi harvinaisen lyhyen noviisiajan jälkeen.

Ihmeellisen viherpeukalonsa lisäksi Walaricus tuli tunnetuksi myös erityisestä lempeydestään ja suosiostaan luomakunnan pienimpien keskuudessa. Eläimet pitivät Walaricuksesta ja niitä kerääntyi usein hänen ympärilleen. Linnut istuivat Walaricuksen olkapäillä ja söivät ruokaa hänen käsistään. Walaricus tapasi varoittaa luonaan vierailevia, etteivät nämä häiritsisi viattomien luonnonkappaleiden ruokailuhetkeä.

Kun Burgundin kuningas Teoderik II karkotti pyhän Columbanuksen, Walaricus ei halunnut jäädä enää Luxeuiliin. Columbanuksen mukaan saivat kuitenkin lähteä vain irlantilaiset ja bretagnelaiset munkit, joten Walaricus ei voinut seurata heitä. Niinpä hän päätti omistautua evankeliumin levittämiselle ja alkoi tehdä lähetystyötä Waldolanus-nimisen munkin kanssa.

Walaricus ja Waldolanus saivat luvan asettua Neustriaan (nyk. Pohjois-Ranska), jossa he alkoivat kertoa ihmisille kristinuskosta. Erityisesti Walaricuksen askeettinen persoona ja hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet saivat monet ihmiset uskomaan Kristukseen ja ottamaan vastaan kasteen.

Walaricus alkoi kuitenkin ennen pitkää kaivata jälleen yksinäisyyttä. Hän tunsi erakkoelämän lopulliseksi kutsumuksekseen ja halusi vetäytyä maailmasta. Walaricus kertoi toiveestaan piispa Berchundukselle. Tämä neuvoi häntä asettumaan Sommejoen suulla olevaan yksinäiseen paikkaan.

Walaricus noudatti piispan neuvoa, mutta hänen asuinpaikkansa ei pysynyt kauan salassa. Hänen ympärilleen alkoi pian kerääntyä oppilaita, jotka rakensivat lähistölle omat keljansa. Näistä kelja-asukeista syntyi Leuconausin luostariyhteisö, jonka johdossa Walaricus oli noin kuuden vuoden ajan. Pyhä Walaricus nukkui kuolonuneen vuoden 620 tienoilla. Hänen haudallaan tapahtui paranemisihmeitä. Walaricuksen seuraaja Blitmund rakennutti Leuconausin luostarin, jota tunnettiin myöhemmin Walaricuksen mukaan nimellä Saint-Valéry-Sur-Somme. Hänen nimeään kantaa myös kaksi kaupunkia Saint-Valéry-sur-Somme ja Saint-Valéry-en-Caux.


[1] Tunnetaan myös nimillä Walaric, Waleric ja Valery.

Pyhä Makarios syntyi Konstantinopolissa vuonna 785 ja sai kasteessa nimen Kristoforos. Hän jäi jo pikkulapsena orvoksi ja hänen setänsä otti hänet kasvatettavakseen. Hän sai hyvän koulutuksen ja perehtyi lyhyessä ajassa pyhään Raamattuun. Näin hän oppi ymmärtämään maallisten asioiden vähäpätöisyyden ja katoavaisuuden ja toisaalta taivaallisten katoamattomuuden ja ikuisuuden. Hänen setänsä olisi tahtonut hänen solmivan avioliiton. Makarios kieltäytyi ja vetäytyi kaupungin laitamilla olleeseen rauhalliseen kirkkoon, jonka pappi opetti häntä heittämään mielestään maalliset huolet ja keskittymään siihen, mikä on ikuista. Pappi siunasi hänen aikeensa vetäytyä Peleketen luostariin, joka sijaitsi Propontoksen rannikolla. Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Makarios. Luostarin rauniot ovat paikalla edelleenkin nähtävissä.

Nuori munkki suoritti innokkaasti kaikki hänelle uskotut kuuliaisuustehtävät ja sai osakseen toisten veljien ihailun hyveellisen elämänsä ja nöyryytensä tähden. Hän palveli kirkossa kanonarkkina ja myöhemmin luostarin taloudenhoitajana. Kun luostarin johtaja igumeni Markus kuoli, Makarios valittiin yksimielisesti uudeksi johtajaksi.

Jo ennen Makarioksen valitsemista igumeniksi Jumala oli osoittanut kuulevansa palvelijansa rukoukset. Kuivuuden aikana Makarios oli järjestänyt ristisaaton läheiseen Profeetta Elian kirkkoon, minkä jälkeen oli heti alkanut sataa. Rukouksillaan hän oli parantanut patriisi Paavalin ja tämän vaimon, joita lääkärit eivät olleet pystyneet auttamaan, kun he tulivat luostariin pyhiinvaellukselle. Tästä kuultuaan keisarinna Irene pyysi hänet Konstantinopoliin parantamaan erään hovinaisensa. Pääkaupungissa patriarkka Tarasios (25.2.) vahvisti Makarioksen valinnan igumeniksi ja vihki hänet papiksi. Tämä kunnia täytti hänet entistä syvemmällä nöyryydellä, niin että hän Kristusta jäljitellen piti itseään kaikkien palvelijana.

Noin viisitoista vuotta Makarios sai rauhassa johtaa luostariaan ja kasvaa evankeliumin mukaisen täydellisyyden esikuvaksi. Tilanne muuttui, kun keisari Leo V Armenialainen (813–820) aloitti julman vainon ikonien kunnioittajia vastaan. Hän tahtoi voittaa puolelleen Makarioksen, jolle hän lupasi kunniaa ja luostarille suuria lahjoituksia. Makarios vastasi: “En välitä kullasta ja kunniasta. Mutta oikean uskon puolesta olen valmis mielihyvin alistumaan kaikkiin rangaistuksiin, joita suinkin voit keksiä.” Hänen rohkean tunnustuksensa tähden keisari ei kutsunut häntä palatsiin, vaan antoi Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostarin ikonien vastustajiin kuuluvalle igumenille tehtäväksi painostaa häntä. Tämä epäonnistui yrityksessään täysin. Igumeni raportoi keisarille, että olisi helpompi järisyttää koko maailmaa kuin horjuttaa Makarioksen vakaumusta. Niinpä Makarios joutui kidutettavaksi ja hänet lähetettiin maanpakoon Bosborille. Häneltä riistettiin mahdollisuus olla yhteydessä oppilaisiinsa ja ystäviinsä.

Noihin aikoihin vainojen vuoksi hajaantuneet Peleketen munkit kokoontuivat pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) kehotuksesta jälleen luostariinsa ja hänen ehdotuksestaan pyysivät johtajakseen erään hurskaan erakon nimeltä Sergios. Kun keisari Leo V kuoli vuonna 820, Makarios vapautettiin yhdessä muiden tunnustajien kanssa, mutta hän ei saanut lupaa palata luostariinsa. Hän meni karkotetun patriarkka Nikeforoksen (2.6.) luo ja eli jonkin aikaa hänen kanssaan luostarissa Khalkedonin lähettyvillä. Hurskaiden maallikkojen taloudellisen avun turvin Makarios perusti luostarin meren rannalle Khrysopolikseen. Sinne kerääntyi nopeasti suuri määrä ikonien kunnioittamista kannattavia munkkeja.

Kun keisari Teofilos (829–842) tuli valtaan, ikonien kunnioittajien vainot alkoivat uudelleen pahempina kuin koskaan. Makarios kutsuttiin Konstantinopoliin, jossa keisari yritti imarteluin, lupauksin ja uhkauksin saada hänet puolelleen. Kun mikään ei onnistunut, hänet luovutettiin ruoskittavaksi ja heitettiin kosteaan tyrmään. Hän joutui lojumaan siellä pitkään ja tulemaan toimeen äärimmäisen niukalla ravinnolla.

Vankilassa Makarios tapasi paulikiaaneja eli harhaoppisia, jotka uskoivat koko näkyväisen maailman olevan Saatanan tekoa eivätkä hyväksyneet minkäänlaista kirkollista organisaatiota. Heidät oli tuomittu kuolemaan. Kun he menivät pyytämään Makariokselta siunausta, tämä torjui heidät vihaisesti sanoen: “Valo ei voi olla tekemisissä varjojen kanssa.” Sitten hän alkoi selittää heille oikeata uskoa. Vain yksi heistä jätti harhaoppinsa ja pelastui kuolemalta; kaikki muut teloitettiin.

Makarios myös opetti oikeaa oppia ikonien kunnioittamisesta sellaisille vangeille, jotka kannattivat ikonien poistoa kirkoista, ja vahvisti opetuksensa ihmeteoilla. Kun Teofilos sai tietää, että monet vankilassa olivat kääntymässä oikeaan oppiin, hän karkotti Makarioksen pienelle Afusian saarelle Marmaran merelle. Monet munkit seurasivat häntä karkotukseen ja perustivat saarelle luostarin. Pyhän Makarioksen ihmeteot jatkuivat sielläkin. Hän hankki leipää saaren nälänhädästä kärsiville asukkaille ja paransi munkkiensa sairauksia.

Afusian saarella myös päättyi Makarioksen monivaiheinen, ikonoklasmin varjoama elämä. 55 vuoden ikäisenä hän antoi henkensä Jumalan käsiin elokuun 18. päivänä vuonna 840. Sitä ennen hän oli näyttänyt oppilailleen Doroteokselle ja Sabbakselle paikan, johon hän tahtoi ruumiinsa haudattavan.

Pyhittäjä Johannes (Ioane) Šavtalainen oli merkittävä hymnografi, filosofi ja kaunopuhuja Georgiassa kuningatar Tamaran (vallassa 1184–1213, muistopäivä 1.5.) aikana 1200-luvulla. Nuoruudessaan hän opiskeli Gelatin akatemiassa teologiaa, antiikin ja Arabian historiaa, filosofiaa ja kirjallisuutta. Sittemmin hän vihkiytyi munkiksi ja kilvoitteli Vardzian luostarissa mietiskellen keljansa yksinäisyydessä luomakunnan Luojaa, ihmiselämän tarkoitusta ja pyhien kirjoitusten merkitystä.

Kun Georgian armeija oli lähdössä kuningatar Tamaran puolison David Soslanin johdolla taisteluun sulttaani Rukn al-Din Suleiman II:n (1196–1204) johtamia turkkilaisia vastaan, pyhä Tamara matkusti Odzrkhen luostariin rukoilemaan apua. Hänen mukanaan oli joukko Georgian kirkon piispoja ja munkkeja, heidän joukossaan pyhä Johannes. Liturgian aikana luostarin kirkossa tapahtui ihme. Jumalalta profetian lahjan saanut houkka Eulogi lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti: “Kunnia Jumalalle, kaikkivaltiaalle Kristukselle! Älkää pelätkö persialaisia, vaan menkää rauhassa, sillä Jumalan armo on Tamaran suvun yllä!” Pyhä Johannes vakuutti kuningattarelle, että Eulogin sanat olivat Jumalan ilmoitus. Kun houkkana pidetty Eulogi huomasi profeetallisen lahjansa paljastuneen, hän pakeni kiireesti välttääkseen ihmisten huomiota.

Vuonna 1204 georgialaiset voittivat Basianin taistelun, mikä vahvisti Georgian kuningaskunnan asemaa merkittävästi ja takasi kristityille rauhan ja uskonnonvapauden laajalla alueella. Pyhä Johannes Šavtalainen laati hymnejä Vardzian Jumalanäidin ikonille kiitokseksi voitosta. Häntä pidetään myös suurenmoisen hymnin “Kristuksen palvelija” (Abdul-Messiah) kirjoittajana. Pyhä Johannes Šavtalainen eli pitkän elämän. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhä Avraami oli syntyperältään islaminuskoinen bulgaari ja kotoisin Volgan varrelta. Hän kävi 1200-luvun alussa kauppaa eri puolilla Venäjää. Matkoillaan hän tutustui kristinuskoon ja otti kasteen.

Vuonna 1229 Avraami purjehti kauppa-asioissa Volgaa pitkin bulgaarien pääkaupunkiin Suureen Bolgariin, jossa hänen vaurautensa herätti hämmästystä. Samalla hän puhui rohkeasti kristinuskosta. Kun bulgaarit saivat tietää, ettei hän ollut venäläinen, he vangitsivat hänet arvaten, etteivät venäläiset kauppiaat tai ruhtinaat ryhtyisi puolustamaan häntä. He päättivät käännyttää Avraamin takaisin islamiin. Useiden päivien ajan Avraamia taivuteltiin vuoroin uhkauksin, vuoroin houkutuksin kieltämään Kristus, mutta hän pysyi lujana. Horjumatta hän tunnusti Kristuksen totiseksi Jumalaksi ja kirosi Muhammedin ja bulgaarien uskon. Bulgaarit uhkasivat kiduttaa häntä, mutta hän ei antanut periksi. Kaiken hyläten hän piti parempana kuolla Kristuksen tähden. Silloin bulgaarit toteuttivat uhkauksensa ja kiduttivat häntä. Lopulta hänet mestattiin huhtikuun 1. päivänä vuonna 1229.

Venäläiset kauppiaat hautasivat Avraamin ruumiin kaupungin kristittyjen hautausmaalle, mutta jo seuraavana vuonna hänen reliikkinsä siirrettiin Vladimiriin, jossa ruhtinas ja piispa tulivat kansanjoukon seuraamana niitä vastaan. Pyhäinjäännökset sijoitettiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen nunnaluostariin, jossa ne yhä ovat. Reliikkien yhteydessä säilytetään kilvoituskahleita, joita pyhä marttyyri Avraami oli perimätiedon mukaan kantanut.

Pyhittäjä Geronti eli 1300-luvulla. Hän vihkiytyi nuorena munkiksi Kiovan luolaluostarissa ja toimi siellä kanonarkkina eli kirkkolaulun johtajana. Kilvoitellen jatkuvassa rukouksessa, itsensä hillitsemisessä ja kuuliaisuudessa hän tuli otolliseksi Jumalalle. Pyhä Geronti nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Eufimi syntyi Suzdalin ruhtinaskuntaan kuuluvassa Nižni Novgorodin kaupungissa vuonna 1316. Hän sai kotonaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Vanhemmat lähettivät hänet oppimaan lukutaitoa, ja Eufimi mieltyi jo lapsena Raamatun lukemiseen. Luonteeltaan hiljaisena ja pidättyväisenä hän pysytteli syrjässä lasten meluisista leikeistä. Raamatun lukemisen ohella hänen sielunsa sai hengenravintoa jumalanpalveluksista. Kirkossa hän asettui aina seisomaan pimeään nurkkaan saadakseen kenenkään häiritsemättä uppoutua rukoukseen ja psalmilaulun kuunteluun. Kirkossa hän kuuli myös marttyyrien kärsimyksistä ja pyhien kilvoittelijoiden elämästä. Ne kasvattivat hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään intoa hengellisiin kilvoituksiin.

Kerran liturgian aikana Eufimi kuuli luettavan evankeliumin sanat: “Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava” (Mark. 8:35). Päätös omistaa koko elämä Jumalalle kypsyi Eufimin sielussa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään hänelle ohjaajan, joka kykenisi johdattamaan hänet taivasten valtakuntaan vievälle kapealle tielle.

Eufimi sai vastauksen rukoukseensa. Vuoden 1330 tietämissä Nižni Novgorodiin saapui munkki nimeltä Dionisi (26.6.). Hän kaivoi Volgan korkealle rannalle luolan, jonne hän asettui kilvoittelemaan. Pian hänen ympärilleen muodostui luostari. Eufimi lähti jumalallisen innostuksen vallassa pyhän Dionisin luo ja pyysi päästä hänen veljestöönsä. Nähdessään nuorukaisen innon Dionisi kiiti Jumalaa ja vihki Eufimin munkiksi.

Itseään säästämättä nuori Eufimi antautui luostarikilvoitukseen. Hän toimitti tunnollisesti kaikki saamansa kuuliaisuustehtävät eikä antanut rukouksen ja psalmiveisuun koskaan kadota sisimmästään. Ne seurasivat häntä kaikkialle kuin hengitys. Askeettisessa innossaan hän pyysi pyhältä Dionisilta siunausta nauttia ruokaa vain joka toinen tai kolmas päivä. Tämä kuitenkin hillitsi hänen liiallista intoaan. Pitääkseen nuorukaisen nöyränä Dionisi kehotti häntä aterioimaan joka päivä yhdessä veljestön kanssa, mutta neuvoi häntä olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Eufimi noudatti vastustelematta vanhuksen neuvoa. Hän söi joka päivä mutta vain sen verran, ettei nääntynyt nälkään, ja joi vettäkin vain ollessaan hyvin janoinen. Näin hän edistyi askeettisessa kilvoittelussa herättämättä veljestön huomiota. Kaikki rakastivat häntä hänen sävyisyytensä ja nöyryytensä tähden.

Eufimi kilvoitteli Nižni Novgorodin luostarissa useita vuosia. Noin vuonna 1351 Suzdalin ruhtinas Boris päätti perustaa Suzdaliin Kristuksen kirkastumisen luostarin. Hän pyysi pyhää Dionisia osoittamaan munkin, joka olisi arvollinen ryhtymään sen johtajaksi. Dionisi valitsi Eufimin, joka oli hengellisesti kypsempi kuin monet vanhukset, vaikka oli vasta 36 vuoden ikäinen. Näin Eufimi joutui kyyneliä vuodattaen eroamaan rakkaasta ohjaajastaan.

Suzdalissa niin piispa kuin ruhtinas Boris ottivat Eufimin lämpimästi vastaan. Luostari rakennettiin nopeasti tasaiselle ylängölle Kamenkajoen varrelle. Ruhtinas lahjoitti valmistuneeseen kirkkoon kauniit ikonit ja kaiken tarvittavan. Eufimi, joka oli ollut vain tavallinen munkki, vihittiin diakoniksi ja papiksi ja nimitettiin arkkimandriitaksi. Hän otti luostarissa käyttöön ankaran ohjesäännön, jossa hartaudenharjoitus ja ruumiillinen työ yhdistyivät.

Pyhän Eufimin viisas hengellinen ohjaus ja oma esimerkki toi hänen luokseen kilvoituselämää janoavia. Luostariin rakennettiin vielä kaksi kirkkoa, ja lopulta veljestön määrä kohosi jo lähes kolmeensataan. Munkkiveljet osoittivat kaikessa kuuliaisuutta pyhälle Eufimille, ja rauha ja rakkaus vallitsivat heidän keskuudessaan. Eufimi seurasi tarkkaan, että omistamattomuuden lupausta noudatettiin. Hän ei sallinut kenenkään pitää itsellään minkäänlaista yksityisomaisuutta. Näin luostari säteili ympärilleen Jumalalle mieleisen kilvoituselämän valoa.

Pyhän Eufimin aikana Venäjä oli tataarivallan alla, ja kylät ja kaupungit kärsivät ajoittain vihollisten hyökkäyksistä. Lisäksi venäläiset ruhtinaat kävivät sisällissotia keskenään. Suzdalin ruhtinaskin kilpaili vallasta Moskovan kanssa. Luostarikutsumukselleen uskollisena pyhittäjä Eufimi kuitenkin pidättyi sekaantumasta maallisiin asioihin. Toisinaan hän vieraili hengellisen ystävänsä pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) luona ja keskusteli tämän kanssa ikuisesta elämästä ja sen saavuttamisesta. Pyhän Eufimin luostarin portit olivat avoinna köyhille, orvoille ja leskille ja hän itse oli aina valmis lohduttamaan ja rohkaisemaan heitä niin sanoillaan kuin rukouksillaan.

Pyhittäjä Eufimi johti luostariaan 52 vuotta. Jumala soi hänelle pitkän iän ja rauhallisen kuoleman. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän hän hyvästeli surevat munkkiveljet ja vakuutti heille, että luostari tulee kukoistamaan, jos he vain säilyttävät keskinäisen rakkauden. Juuri ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sitten henkensä Jumalalle, jota hän oli rakastanut nuoruudestaan lähtien. Samalla hetkellä hänen keljansa täytti hyvä tuoksu. Pyhittäjä Eufimi nukkui pois huhtikuun 1. päivänä vuonna 1404.

Pyhittäjä Varsonofi (maallikkonimeltään Pavel Plihankov) syntyi aatelisperheeseen Samarassa vuonna 1845. Hänen isänsä polveutui Orenburgin kasakoista. Pavelin äiti kuoli synnytykseen, ja pojan kasvatti hurskas äitipuoli. Tällä oli tapana herätellä viisivuotias Pavel joka aamu kuuden aikaan ja ottaa hänet mukaansa varhaisaamun liturgiaan. Myöhemmin vanhus Varsonofi muisteli kiitollisena saamaansa kasvatusta ja äitipuoltaan, joka hartaana rukoilijana opetti hänetkin rakastamaan kirkkoa.

Pavel opiskeli Orenburgin sotilasopistossa ja sen jälkeen Pietarissa upseerikurssilla. Kerran nuorena upseerina hän meni Kronstadtissa Pyhän Andreaksen kirkon alttariin, jossa pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.) oli toimittamassa liturgiaa. Ehtoollisen nauttimisen jälkeen isä Johannes siirsi pyhät lahjat alttarilta uhripöydälle ja tuli sen jälkeen tervehtimään Pavelia suudellen hänen kättään. Pavel meni hämilleen, ja kaikki paikalla olijat alkoivat puhua, että hänestä varmasti tulee pappi. Hän itse ei tuohon aikaan ajatellutkaan mitään sellaista. Sen sijaan hän omistautui sotilasuralle edeten everstiksi asti. Samalla hän kuitenkin eli hyvin luostarimaisesti ja piti maallisia ajanvietteitä turhuutena.

Kerran Pavel sairastui keuhkoputkentulehdukseen. Lääkärit pitivät tilannetta hyvin vakavana. Tuntiessaan kuoleman henkäyksen Pavel pyysi sotilaspoikaa lukemaan evankeliumia. Samassa hän näki taivaan avautuvan. Hän vavahti pelosta ja hämmästyi ihmeellistä valoa. Syvän katumuksen tunne lävisti hetkessä hänen sielunsa. Sittemmin Optinan luostarin isä Nektari (29.4.) sanoi, että Pavelista, menestyvästä upseerista, tuli tuolloin yhdessä yössä ohjaajavanhus.

Toivuttuaan sairaudesta Pavel matkusti Optinan luostariin. Pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) siunauksella hän ryhtyi heti järjestämään asioitaan ja hankkimaan virkaeroa asettuakseen pysyvästi luostariin. Pietarissa häntä kuitenkin kohtasivat monet vastukset. Virkaeron sijaan hänelle tarjottiin ylennystä ja toisaalta upseeritoverit nauroivat hänen aikeelleen mennä luostariin. Pavel pysyi kuitenkin lujana kutsumuksessaan, ja loppuvuodesta 1891 hänet liitettiin Optinan luostarin skiitan veljestöön 46-vuotiaana.

Skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli vanhempi (25.1.) otti hänet ohjaukseensa ja auttoi voittamaan monet murheet, joita veljestön nurja suhtautuminen aiheutti. Pyhä Anatoli myös nimitti hänet vanhus Nektari Optinalaisen (29.4.) kelja-apulaiseksi. Noin kymmenen vuoden ajan uusi luostariveli kilvoitteli vanhus Nektarin läheisyydessä puoliksi keljaan sulkeutuneena perehtyen teoriassa ja käytännössä pyhien isien kirjoituksiin. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Varsonofi.

Vuonna 1903 isä Varsonofi vihittiin pappismunkiksi ja seuraavana vuonna, Venäjän ja Japanin sodan alettua, hänet lähetettiin Kauko-Itään sotilassairaalan papiksi. Sodan jälkeen hänet määrättiin Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Pietarin metropoliitta Antoni (Vadkovski) tarjosi hänelle ylennystä, mutta rakkaus yksinäiseen elämään sai hänet nöyrästi torjumaan tarjouksen ja pysymään Optinassa. Siellä hänen tehtäväkseen tuli toimia skiitan johtajana sekä veljestön ja vieraiden rippi-isänä. Hän piti jatkuvasti yhteyttä rippilapsiinsa, mistä todistaa laaja hengellinen kirjeenvaihto. Lisäksi hänellä oli hengellinen yhteys pyhän Johannes Kronstadtilaisen, Varnava Getsemanelaisen (17.2.) ja Pietarin metropoliitta Antonin kanssa.

Ankara kilvoituselämä, teologinen oppineisuus ja hengellinen arvostelukyky toivat pyhän Varsonofin luokse hengellistä ohjausta kaipaavia. Erityisesti hän vetosi älymystöön ja opiskelevaan nuorisoon. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa lämmitti kaikkia. Lisäksi hänellä oli harvinainen selvänäköisyyden lahja, joka ilmeni erityisesti hänen toimittaessaan katumuksen sakramenttia. Joskus hän itse luetteli katuvalle tämän synnit aikajärjestyksessä kaikkia yksityiskohtia myöten. Eräälle rippilapselleen hän sanoi: “Sinä asut Pietarissa ja kuvittelet, etten minä näe sinua, mutta jos vain haluan, näen kaiken mitä sinä teet ja ajattelet.”

Pyhittäjä Varsonofi ei matkustanut minnekään Optinasta, ellei kuuliaisuustehtävä sitä vaatinut. Erään tällaisen matkan hän teki vuonna 1910 Astapovon rautatieasemalle liittääkseen kuolevan kirjailija Leo Tolstoin takaisin kirkon helmaan ja saattaakseen hänet kristillisesti viimeiselle matkalle. Hänen mielipahakseen häntä ei kuitenkaan päästetty Tolstoin luo. Samana vuonna pyhittäjä Varsonofi vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan.

Vuonna 1912 pyhittäjä Varsonofia kohtasi viimeinen suuri koettelemus. Jotkut tyytymättömät nostattivat häntä vastaan syytösten ja panettelujen tulvan, minkä seurauksena hänet siirrettiin Kolomnan kaupunkiin Vanhan-Golutvinin luostarin johtajaksi. Muuton myötä hänen terveytensä alkoi nopeasti heiketä. Hän ikävöi Optinan luostarin hiljaiseen skiittaan. Huhtikuun 1. päivänä vuonna 1913 hän antoi sielunsa Jumalalle, jota hän oli palavasti rakastanut. Pyhä synodi antoi luvan hänen hautaamiselleen Optinaan. Pyhittäjä Varsonofia on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1998.

Pyhä skeemapiispa Makari oli maallikkonimeltään Kuzma Vasiljev. Hän syntyi talonpoikaisperheeseen Guban kylässä Novgorodin läänissä vuonna 1871. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta ei heti voinut täyttää toivettaan, sillä hiippakunnan kaikki luostarit olivat täynnä eikä uusia kuuliaisuusveljiä otettu vastaan.[1] Kun sitten lakkautetun Makari Roomalaisen luostarin paikalle Ljubanin lähelle noin 100 kilometriä Novgorodista pohjoiseen perustettiin vuonna 1894 uusi luostari, Kuzma liittyi heti sen veljestöön. Vuonna 1900 hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Kiril. Hän kilvoitteli Pyhän Makarin luostarissa noin 30 vuotta ja toimi vuodesta 1910 sen igumenina.

Luostarin maine kasvoi koko ajan tuoden sinne niin uusia kilvoittelijoita kuin pyhiinvaeltajiakin. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina monet tulivat Pietarista asti etsimään hengellistä vahvistusta ja lohdutusta igumeni Kirililtä.

Vuonna 1923 valtion tukea nauttivan niin sanotun “elävän kirkon”[2] hyökätessä voimallisesti virallista ortodoksista kirkkoa vastaan arkkipiispa Andrei (Uhtomski) ehdotti Kirilille piispanvihkimystä, mihin tämä suostui. Vihkiminen toimitettiin salaa ja Kirilistä tuli nimellisesti Ljubanin apulaispiispa Novgorodin hiippakuntaan. Salaisten piispojen vihkimisellä varauduttiin apostolisen seuraannon ja piispanviran jatkumiseen siinä tapauksessa, että kirkon kaikki viralliset piispat saisivat surmansa vainoissa. Kun patriarkka Tiihon (26.9.) vankeudesta vapauduttuaan tarkasti toimitetut piispanvihkimiset, hän tunnusti piispa Kirilin vihkimyksen päteväksi.

Pian Pyhän Makarin luostari suljettiin. Piispa Kiril muutti Pietariin, jossa hän piileskeli jonkin aikaa tuttaviensa luona. Vuonna 1924 hänet pidätettiin yhdessä viidentoista munkin kanssa. Heitä syytettiin luostarin aarteiden kätkemisestä ja tuomittiin vankileirille kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Kärsittyään tuomionsa ja vapauduttuaan piispa Kiril vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan ottaen samalla uudeksi nimekseen Makari.

Skeemapiispa Makari oli Pyhän Makarin luostarin johtajana vuoteen 1928, jolloin hänet siirrettiin vanhuudenlepoon. Vuonna 1932 hänet karkotettiin veljestön kanssa kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Vapauduttuaan hän piileskeli Novgorodin alueella Tšudovon ja Ljubanin kaupungeissa noin kymmenen vuoden ajan. Omien sanojensa mukaan hän ei yöpynyt samassa paikassa kahta yötä pidempään. Hän palveli maan alla toimivan katakombikirkon piispana Novgorodin ja Pietarin hiippakunnissa. Pilke silmäkulmassaan Makari kertoi organisoineensa kokonaisen salaisen maanalaisen hengellisen seminaarin ja akatemian pappisvihkimykseen valmistautuvia varten. Hän myös toimitti salaa papiksi ja munkiksi vihkimisiä.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten valloitettua Novgorodin skeemapiispa Makari siirtyi Pihkovan luolaluostariin. Siellä hän ennusti saksalaisten tappion sodassa ja oman kuolemansa. “Täältä en enää palaa”, hän sanoi. Hänellä oli ikää jo yli 70 vuotta, mutta silti hän oli hyvissä voimissa. Olemukseltaan hän oli laiha ja askeettinen ja sisäisesti todellinen munkki, ankara paastoaja ja harras rukoilija.

Ennen pitkää saksalaiset miehittivät Pihkovan seudun. Neuvostoliiton ilmahyökkäyksen aikana huhtikuun 1/14. päivän vastaisena yönä 1944 luostarin munkit laskeutuivat pommisuojaan. Skeemapiispa Makari jäi keljaansa luostarin ruokasalin alakertaan. Ilmahyökkäyksessä yksi pommi putosi luostarin pihalle. Sirpale lensi ikkunan läpi pyhän Makarin keljaan ja surmasi hänet osumalla suoraan kaulavaltimoon. Analogilla avoinna ollut evankeliumi ja rukouskirja kastuivat hänen kaulastaan pulpunneesta verestä.

Skeemapiispa Makari haudattiin Pihkovan luolaluostariin. Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi hänet vuonna 1981.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Katariina II aikana vuodesta 1764 lähtien Venäjän luostarit jaettiin koon mukaan kolmeen luokkaan ja niiden oli pidettävä veljestönsä jäsenmäärä säädetyissä rajoissa.

[2] “Elävä kirkko” oli Venäjän virallisesta kirkosta irtaantunut uudistusmielinen suuntaus, jota neuvostohallitus tuki saadakseen kirkon hajoamaan sisältä päin.

2.4.

Pyhä Polykarpos eli Aleksandriassa keisari Maximianuksen hallituskaudella (286–305). Hän oli kristitty ja hänen uskonsa Kristukseen oli horjumaton. Nähdessään muiden kristittyjen kärsivän vainoissa Polykarpos halusi itsekin kärsiä Kristuksen puolesta. Niinpä hän meni pakanoista koostuvan oikeuden eteen ja alkoi nuhdella heitä. “Eikö teillä ole lainkaan inhimillisiä tunteita?” Polykarpos kysyi heiltä. “Kristityt ovat aivan tavallisia ihmisiä, samanlaisia kuin tekin. Silti te hakkaatte heidät palasiksi kuin puut, jos he ilmaisevat yhteisen uskonsa”, Polykarpos huudahti. Puheensa päätteeksi hän ilmoitti rohkeasti olevansa itsekin Kristuksen palvelija. Polykarpoksen sanoista raivostunut tuomari käski ottaa hänet kiinni ja kiduttaa häntä raa’asti. Lopulta pakanat mestasivat Polykarpoksen. Näin pyhä Polykarpos sai kaipaamansa marttyyrien kruunun.

Pyhät Amfianos[1] ja Edesios olivat veljeksiä. He syntyivät 200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla varakkaaseen perheeseen, joka asui Lyykian Gagaessa. Veljesten vanhemmat antoivat lapsilleen parhaimman mahdollisen koulutuksen. Vartuttuaan Amfianos meni opiskelemaan retoriikkaa, filosofiaa sekä lakia Berytokseen (nyk. Beirut).

Opiskeluvuosinaan Berytoksessa Amfianos kääntyi kristityksi. Opintojensa päätyttyä nuori kristitty palasi kotiseudulleen. Oltuaan jonkin aikaa lapsuuskodissaan Amfianos kuitenkin huomasi, että hänen oli mahdotonta elää epäjumalia palvovien vanhempiensa kanssa. Häntä ei myöskään kiinnostanut se maallinen elämä, jota hänelle tarjottiin.

Niinpä 18-vuotias Amfianos pakeni synnyinseudultaan. Hän päätyi Palestiinan Kesareaan. Siellä hän kohtasi pyhän pappi Pamfiloksen (16.2.), joka kärsi myöhemmin marttyyrikuoleman. Amfianos liittyi Pamfiloksen oppilaiden seuraan ja opiskeli ohjaajansa alaisuudessa pyhien kirjoitusten merkitystä sekä hyveellistä elämää.

Vuoden 306 tienoilla puhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka takana olivat keisari Maximianus II Daian määräykset. Suurin osa kristityistä oli erittäin peloissaan. Amfianos oli kuitenkin poikkeus. Kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo hänen urheudestaan.[2] Kertomatta kenellekään, minne oli menossa, Amfianos käveli kuvernöörin palatsille. Hän saapui paikalle juuri kun kuvernööri oli uhraamassa epäjumalille. Rohkea nuorukainen alkoi nuhdella kuvernööriä, joka käski saman tien pidätyttää hänet. Amfianos hakattiin ja heitettiin vankilaan.

Kahden päivän kuluttua Amfianos tuotiin kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Kaikkiin kyselyihin hän vastasi vain yhdellä lauseella: “Minä olen Kristuksen palvelija.” Niinpä hänen ihonsa nyljettiin ja hänen jalkansa sytytettiin palamaan. Kiduttajiensa hämmästykseksi kärsivä Amfianos ei luopunut uskostaan.

Amfianos heitettiin takaisin tyrmään kolmeksi päiväksi. Tämän jälkeen tuomari käski heittää puolikuolleen marttyyrin mereen. Eusebius kertoo, että samalla hetkellä kun pyhä Amfianos heitettiin veteen, merta ja kaupunkia ravisteli maanjäristys ja kuului jylisevä ääni. Tapahtumista järkyttyneet kaupunkilaiset tulivat ulos kodeistaan huutaen avukseen Jeesuksen Kristuksen nimeä.

Pian pyhän Amfianoksen marttyyrikuoleman jälkeen hänen veljensä Edesioskin meni tunnustamaan viranomaisten edessä uskonsa Kristukseen. Ei ole tarkkaa tietoa siitä, milloin Edesioksesta oli tullut kristitty. Joidenkin lähteiden mukaan tämä oli kuitenkin tapahtunut jo ennen Amfianoksen kääntymystä Berytoksessa.

Kuultuaan Edesioksen tunnustuksen viranomaiset kiduttivat häntä. Tämän jälkeen he lähettivät hänet pakkotöihin Palestiinan kuparikaivoksiin. Edesios työskenteli kaivoksissa kärsivällisesti ja lopulta hänet vapautettiin. Tämän jälkeen hän matkusti Aleksandriaan, jossa kristittyjä vainosi erityisen julkea kaupunginjohtaja nimeltään Hierokles. Tämä muun muassa lähetti neitsyyteen vihkiytyneitä kristittyjä ilotaloihin.

Kun Edesios kuuli kaupunginjohtajan toimista, hän kiiruhti tämän luo. Hän löi Hieroklesta niin kovaa, että tämä kaatui maahan. Edesios pidätettiin heti. Tämän jälkeen häntä kidutettiin raa’asti. Lopulta Edesios kärsi marttyyrikuoleman samalla tavalla kuin hänen veljensä. Pyhä Edesios heitettiin mereen ja niin hän antoi sielunsa Jumalalle.[3]


[1] Tunnetaan myös nimillä Appia, Amfian, Appian, Apian sekä Afian.

[2] Eusebius, De Martyr. Palaest., 4.

[3] Joissakin marttyyrikertomuksissa mainitaan kahden veljeksen sijaan ainoastaan Amfianos sekä nuori kristitty neito nimeltään Teodosia, jolla on kuitenkin oma muistopäivänsä 29.5.

Pyhä Niketius[1] syntyi hurskaiden vanhempien lapsena Burgundissa 500-luvun alkupuolella. Hänen isänsä oli senaattori, ja tämä järjesti pojalleen hyvän koulutuksen. Niketius oli jo lapsena erittäin nöyrä ja rukoili paljon. Nuorena hän sairastui vakavasti. Hänen kasvoihinsa tuli kasvain. Pyhä Martinus Laupias, Toursin piispa (11.11.), ilmestyi kuitenkin nuorukaiselle ja syöpä parani.

Niketius vihittiin papiksi noin kolmekymmentävuotiaana. Hän alkoi innokkaasti ohjata nuoria seuraamaan Kristusta ja innoitti heitä elämään siveellisesti. Papintyönsä ohella Niketius teki raskasta ruumiillista työtä, josta saamansa palkan hän käytti köyhien avustamiseen.

Vuonna 551 Lyonin piispa Sacerdus, joka oli Niketiuksen setä, sairastui vakavasti. Sairastuessaan piispa oli vierailulla kuningas Chidebertin luona Pariisissa. Sacerdus esitti viimeiseksi toiveekseen kuninkaalle, että hänen veljenpoikansa seuraisi häntä Lyonin piispanistuimelle. Kuningas Chidebert suostui piispan pyyntöön, joten Niketius vihittiin Lyonin piispaksi.

Niketius toimi Lyonin piispana kahdenkymmenenkahden vuoden ajan. Hän oli luonteeltaan lempeä, mutta samalla myös luja. Kerran Niketius antoi eräälle diakonille määräyksen olla toimittamatta jumalanpalveluksia. Diakoni ei kuitenkaan totellut piispaa. Nähdessään sitten diakonin palvelemassa liturgiassa Niketius huudahti: “Vaietkoon!” Piispan sanan voimasta diakoni kaatui heti maahan ja alkoi vaikeroida. Onneton diakoni vapautui demonista ja pystyi nousemaan ylös vasta kun pyhä piispa oli rukoillut hänen puolestaan.

Piispana ollessaan Niketius osallistui myös useisiin kirkolliskokouksiin. Niketiuksen erityisansioksi voidaan lukea hänen ponnistelunsa hyvän järjestyksen palauttamiseksi Gallian kirkkoon, minkä hän sai toteutettua vuonna 567 Lyonissa kokoontuneessa kirkolliskokouksessa.

Pyhä Niketius nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 573. Hänen reliikkejään säilytetään Lyonissa kirkossa, joka on nimetty hänen mukaansa. Niketiuksen elämäkerran kirjoitti hänen veljenpoikansa, pyhä Gregorius Toursilainen.


[1] Tunnetaan myös nimillä Nizier ja Nizien.

Pyhittäjä Titus oli munkkina Konstantinopolin alueella 700-luvun lopulla. Kuuliaisuutensa ja muiden hyveidensä avulla hän erottui aikansa munkkien yläpuolelle, ja niin hänet valittiin igumeniksi. Luostarin johtajana Titus oli sävyisä ja piti hyvää huolta munkeistaan antaen sydämessään palaneen ilon ja rakkauden säteillä koko veljestöön. Hän oli kuin evankeliumin mukaisen elämän elävä ikoni. Enkelimäisen puhtaana pyhä Titus oli arvollinen saamaan ihmeidentekemisen lahjan, mistä juontuu hänen lisänimensä ”Ihmeidentekijä”. Kilvoituksensa päätettyään hän nukkui pois rauhassa jättäen pyhän elämänsä muiston perinnöksi.

Pyhittäjä Gregorios syntyi 1100-luvun loppupuolella ylhäiseen ja hurskaaseen perheeseen Vähän-Aasian Bityniassa. Päätettyään menestyksellisesti maalliset opintonsa hän alkoi etsiä tietä, joka avaisi hänelle pääsyn todelliseen tietoon. Siinä tarkoituksessa hän tahtoi löytää pyhiä miehiä, jotka pystyisivät omalla esimerkillään opettamaan hänelle hyveiden pyhää tiedettä. Hän asettui yhteen aikansa parhaimmista luostareista ja saatuaan munkiksi vihkimyksen ryhtyi innokkaasti taistelemaan himojaan ja paholaisen ehdottamia ajatuksia vastaan. Näin hän oppi, miten nautinnonhimo nujerretaan ankaralla pidättyväisyydellä.

Gregorios perehtyi sekä yhteisiin jumalanpalveluksiin että yksityiseen rukoukseen. Vieraillessaan kokeneiden munkkivanhusten luona hän sai heiltä opetusta siitä, kuinka näkymätöntä taistelua käydään. Hän oppi erottamaan, milloin häiritsevät ajatukset ovat lähtöisin ihmisestä itsestään ja milloin vihollisesta, milloin ne on parempi jättää kokonaan huomiotta, milloin taas niitä vastaan on taisteltava päinvastaisilla ajatuksilla. Tällä tavoin hän oppi varjelemaan mieltään. Hän ei kuitenkaan koskaan pitänyt itseään täysinoppineena vaan pyrki jatkuvasti saamaan uusia hengellisiä lahjoja.

Osa luostarin veljistä kadehti Gregorioksen edistystä. Tuohon aikaan luostarista oli kadonnut joitakin kirkollisia esineitä, ja paholaisen vaikutuksesta kadehtijat alkoivat syyttää Gregoriosta niiden varastamisesta. He olivat jopa valmiita vannomaan väärän valan. Gregorios näki kaiken tämän takana paholaisen juonet. Yrittämättäkään puolustautua hän siirtyi toiseen luostariin, jossa hänen veljensä oli munkkina. Muutaman päivän kuluttua hänen lähtönsä jälkeen löytyi oikea syyllinen, ja näin paholaisen juonet paljastuivat.

Uudessa luostarissaan Gregorios voitti pian veljien kiintymyksen nöyryydellään ja lempeällä ja rauhallisella olemuksellaan. Kun hän oli kilvoitellut luostarissa jonkin aikaa, hänet vihittiin suureen skeemaan ja hänelle ehdotettiin pappisvihkimystä. Ensin hän kieltäytyi peläten uuden aseman johtavan hänet ylpeyteen, mutta lopulta hän totteli ajatellen, että pappeus on kirkon hänelle osoittama palvelutehtävä.

Elettyään kolme vuotta luostarissa Gregorios siirtyi veljensä kanssa kilvoittelemaan yksinäisyyteen. Hän tahtoi keskittyä rukoukseen mieli vapaana kaikesta huolehtimisesta. Jumalan kunnian katseleminen sytytti hänessä jumalallisen rakkauden leimun, joka kohotti hänet yhä korkeampaan sisäiseen näkemiseen. Tämä loppumaton eteneminen sai hänet etsimään yhä yksinäisempiä paikkoja, missä mikään maallinen ei voisi häiritä hänen riemullista oleskeluaan ikuisuuden iloissa.

Lopulta Gregorios asettui erään kylän lähettyvillä olevalle kukkulalle Nikomedeian lahden pohjoisrannalle. Siellä hän irrottautui kokonaan kaikesta maallisesta. Kuin uusi Mooses hän astui sisimpäänsä unohtaen maailman ja kohdatakseen Jumalan hiljaisuudessa. Gregorios tahtoi syventyä olevaisen takana oleviin periaatteisiin, hän halusi tutkia Jumalan ihmeellistä kaitselmusta ja viisautta. Tällainen tieto on mahdollinen vain niille, jotka ovat täydellisesti puhdistaneet sydämensä kaikista himoista. Tultuaan näin Jumalan ystäväksi Gregorios sai lahjan nähdä tulevaisuuteen ja tulla jumalallisten ihmeiden välittäjäksi myös toisille. Hän kertoi luokseen tuleville tulevista tapahtumista, silloin kun se oli tarpeen heidän sielunsa pelastukseksi. Gregorios lohdutti murheellisia, auttoi köyhiä ja paransi sairaita lukematta koskaan näitä ihmeitä omaksi ansiokseen.

Kerran pahantahtoiset ihmiset lähestyivät Gregoriosta pilaillakseen hänen ennalta näkemisen kykynsä kustannuksella. Hän kuitenkin paljasti heille, keitä he olivat, mitä syntejä he olivat tehneet ja kuinka he olivat tulleet kiusaamaan häntä. Häpeissään he lähtivät pois. Myöhemmin huonomaineinen nainen lähetettiin Gregorioksen luokse viettelemistarkoituksessa. Gregorioksen opetuksia kuunnellessaan nainen kuitenkin kaatui maahan ja alkoi voida pahoin. Hänen lähettäjänsä säikähtivät ja pyysivät Gregoriosta parantamaan hänet. Kaunaa kantamaton pyhä kohotti kätensä taivasta kohti ja paransi naisen rukouksellaan.

Jotkut alueen papit kadehtivat Gregorioksen mainetta. He panettelivat häntä kaikin tavoin Nikomedeian piispalle nostattaakseen tämän häntä vastaan. Piispa menikin ansaan ja vihastuneena lähetti Gregoriokselle sanan, että tämän oli mitä pikimmin tultava hänen luokseen. Askeesin näännyttämä Gregorios nousi hevosen selkään ja lähti ratsain piispan luo. Hän kulki Nikomedeian lahden poikki niin, että vesi ikään kuin kovettui hänen allaan eivätkä edes hevosen kaviot kastuneet. Piispa näki tämän ja lankesi Jumalaa ylistäen pyhän miehen jalkoihin. Gregorioksen syyttäjätkin pyysivät häneltä anteeksi. Paeten ihmiskunniaa Gregorios palasi nopeasti takaisin keljaansa. Hän teki vielä monia muita ihmeitä, kunnes Herra kutsui hänet valtakuntaansa iloitsemaan peittämättömin kasvoin niistä siunauksista, joita hän oli maan päällä katsellut ikään kuin kuvastimesta. Hän pääsi rauhassa lepoon 50 vuoden iässä noin vuonna 1240.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Basileios oli Jerusalemin patriarkkana noin kahdeksantoista vuotta aina kuolemaansa asti vuonna 838. Hänet muistetaan erityisesti siitä, että hän kutsui koolle Jerusalemin kirkolliskokouksen puolustamaan pyhien ikonien kunnioittamista ja lähetti sen jälkeen Bysantin keisari Teofilokselle kirjeen, jossa hän moitti keisaria ikonien kunnioittajien vainoamisesta. Sen olivat allekirjoittaneet hänen kanssaan myös Aleksandrian patriarkka Kristoforos ja Antiokian patriarkka Job.

3.4.

Pyhä Burgundofara[1] syntyi Meaux’n lähistöllä Poincyn kylässä 500- ja 600-lukujen taitteessa. Burgundofaran isä Changéric[2] kuului burgundilaiseen ylhäisöön ja toimi hallitsija Theodobertin (k. 612) neuvonantajana. Burgundofaran äidin nimi puolestaan oli Leodegonda. Burgundofaran sisaruksiin lukeutuvat pyhä Cagnoald Laonilainen (6.9.) sekä pyhä Faro (28.10.).

Burgundofaran ollessa kymmenenvuotias[3] pyhä Columbanus (23.11.) vieraili hänen perheensä luona. Columbanus oli tuolloin maanpaossa Luxeuilista, ja Changéric toivotti hänet tervetulleeksi kotiinsa. Vierailun aikana Columbanus omisti nuoren Burgundofaran Kristukselle, sillä tyttö halusi pyhittää koko elämänsä Jumalan palvelemiseen.

Isä tahtoi kuitenkin tyttärensä menevän naimisiin, ja Burgundofaran vartuttua hän pakotti tämän kihlautumaan. Tämän seurauksena Burgundofara sairastui vakavasti. Neidon ollessa jo kuoleman partaalla hänen kotitaloonsa saapui vieraaksi Columbanuksen seuraaja, pyhä Eustathius (29.3.). Changéric lupasi Eustathiukselle antavansa tyttärensä Kristuksen morsiameksi, jos tämä vain jäisi eloon. Eusthatius rukoili Burgundofaran puolesta ja tämä parani sairaudestaan.

Changéric ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan vaan päätti naittaa Burgundofaran. Kun tyttö kuuli isänsä aikeista, hän pakeni kodistaan ja piiloutui kirkkoon, joka oli omistettu pyhälle Pietarille. Changéric lähetti palvelijoitaan Burgundofaran perään ja käski näiden tappaa tytön, jos tämä ei suostuisi tottelemaan. Löydettyään Burgundofaran palvelijat uhkasivat neitoa kuolemalla. Lujatahtoinen neito ei kuitenkaan suostunut luopumaan aikeistaan.

Palvelijat olivat jo aikeissa tappaa neidon, kun Eustathius saapui jälleen pelastamaan hänen henkensä. Eustathius esti surmateon, ja hänen ansiostaan isän ja tyttären välille syntyi lopulta sopu. Tämän jälkeen Eustathius järjesti Burgundofaran Meaux’in piispa Gondoaldin luo. Piispa vihki Burgundofaran virallisesti nunnaksi vuonna 614.

Muutama vuosi myöhemmin Burgundofara suostutteli isänsä rakennuttamaan mailleen kaksoisluostarin. Tätä luostaria kutsuttiin alun perin siltaa tarkoittavan kelttiläisen sanan (brie) mukaan Brigeksi tai latinan kielellä Evoriacumiksi, mutta myöhemmin se tuli tunnetuksi Faremoutiersin luostarina.

Nuoresta iästään huolimatta Burgundofara valittiin luostarin johtajaksi. Tässä asemassa hän toimi kolmenkymmenenseitsemän vuoden ajan. Luostarissa noudatettiin pyhän Columbanuksen luostarisääntöä, johon kuuluivat tiheät synnintunnustukset: luostariasukkaat tunnustivat syntinsä kolme kertaa päivässä. Tällä jatkuvalla tarkkaavaisuudella pyrittiin saavuttamaan sydämen puhtaus, josta Vapahtaja puhuu vuorisaarnassa (Matt. 5:8).

Burgundofara oli erinomainen hengellinen äiti, joka osasi ohjata sieluja viisaasti. Monet nunniksi vihkiytyneet englantilaiset prinsessat ja pyhät nunnat kilvoittelivat hänen ohjauksessaan. Heihin lukeutuvat muun muassa pyhät Ethelburga (5.4.) ja Ercongota (23.2.). Luostariasukkaiden lisäksi Burgundofara piti myös huolta hurskaista maallikoista.

Kerran Burgundofaran nuorempi veli Faro vieraili sisarensa luona luostarissa. Sisar ja veli puhuivat keskenään, ja Burgundofara kehotti veljeään jättämään taakseen maalliset huolet. Sisarensa taivaallisista puheista liikuttunut Faro luopuikin merkittävästä virastaan, suostutteli kihlattunsa menemään luostariin ja vihkiytyi itse munkiksi. Hieman myöhemmin Faro vihittiin Meaux’in piispaksi. Pyhä Burgundofara nukkui kuolonuneen joko vuonna 643 tai 655 (tai 657). Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut useita ihmeitä.


[1] Tunnetaan myös nimillä Fara ja Fare.

[2] Toisissa lähteissä isän nimeksi mainitaan Agneric.

[3] Toisten lähteiden mukaan Fara oli 15-vuotias.

Pyhä Niketas syntyi 700-luvun jälkipuoliskolla Bitynian Kesareassa lähellä Prussaa (nyk. Bursa) ainoana lapsena varakkaaseen kristittyyn perheeseen. Hänen äitinsä kuoli kahdeksan päivää synnytyksen jälkeen. Hurskas isä Filaretos antoi lapsen oman äitinsä hoitoon. Kun poika oli vähän varttunut, isä meni luostariin. Vietettyään muutaman vuoden Jumalalle otollista kilvoituselämää isä kuoli. Niketas oli tuolloin 11-vuotias.

Kesarean piispa otti Niketaksen kasvatettavakseen. Piispa opetti pojalle pyhiä kirjoituksia ja vihki hänet lukijaksi. Täynnä intoa Niketas tutki niin Uutta kuin Vanhaakin testamenttia. Herran sanat kaiken jättämisestä (Luuk.14:26) tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja hän päätti noudattaa edesmenneen isänsä esimerkkiä, ottaa ristinsä ja seurata Kristusta. Niketas meni munkki Stefanoksen luo, joka elettyään ensin yhteiselämäluostarissa oli aloittanut erakkokilvoituksen luolassa kaupungin lähellä. Stefanos otti hänet joksikin aikaa oppilaakseen, mutta kehotti sitten häntä siirtymään yhteiselämäluostariin. “Siellä saat kokea niin murhetta kuin iloakin, siellä opit käytännön hyveitä eläessäsi toisten veljien parissa. Yhteisöllinen elämä opettaa sinulle arvostelukykyä ja kohoat oikeassa järjestyksessä kohti Jumalaa tarvitsematta pelätä eksytystä”, hän sanoi.

Nuorukainen totteli ohjaajansa neuvoa ja hakeutui pyhän Nikeforoksen (4.5.) vasta perustamaan Medikionin luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Niketaksen esimerkillinen kuuliaisuus, syvä kiintymys hengelliseen isäänsä Nikeforokseen, paasto ja itsehillintä saivat kaikki veljet arvostamaan häntä. Viiden vuoden kuluttua patriarkka Tarasios (25.2.) vihki hänet papiksi Konstantinopolissa. Kun hän palasi vihkimyksen jälkeen luostariin, ikääntyvä igumeni Nikeforos luopumatta virallisesti igumenin asemasta alkoi vähitellen siirtää luostarin johtotehtäviä hänelle. Apunaan Niketaksella oli tunnettu munkki isä Athanasios, joka oli aloittanut kilvoittelunsa Symbolien luostarissa ja toimi luostarin taloudenhoitajana. Medikionin luostarissa oli noihin aikoihin lähes sata munkkia.

Näiden kolmen pyhän miehen hyveellisyys teki Medikionin luostarista aikansa malliluostarin, maanpäällisen taivaan, jossa ei koskaan lausuttu yhtään turhaa sanaa. Pyhä Niketas oli veljille kaikkien hyveiden elävä esikuva. Hänen johtamistapansa oli tiukka mutta nöyryydellä ja lempeydellä höystetty. Hänessä asuva Jumalan armo sai aikaan, että hän ennusti tulevia tapahtumia ja paransi sairaita, joita tuli luostariin. Jonkin ajan kuluttua sekä Athanasios että igumeni Nikeforos poistuivat tästä maailmasta. Munkkien sekä patriarkka Nikeforos I:n painostuksesta Niketas joutui virallisestikin ottamaan igumenin arvon. Hän jatkoi enkelimäistä kilvoitteluaan, ja hänen persoonansa veti puoleensa uusia veljiä, niin että luostari kasvoi hänen aikanaan.

Noihin aikoihin keisari Leo V Armenialainen (806–820) aloitti jälleen ikonien kunnioittajien vainot. Saadakseen puolelleen ortodoksisen kansan hän kutsui pääkaupunkiin tunnetuimmat luostarinjohtajat, joita hän taivutteli omaksumaan näkemyksensä. Kun keisari vetosi Herran sanaan, että Isää pitää rukoilla “hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:22), perustellakseen siten ikonien käytöstä poistamista, Niketas vastasi keisarille, että ikonit hylkäävä kieltää Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulon, jolloin Hän sai kuvattavan hahmon. Keisari ymmärsi näkevänsä turhaa vaivaa. Peläten Niketaksen mainetta pyhänä miehenä hän päätti turvautua väkivaltaan ja käski heittää tämän vankityrmään, missä keisarin kätyrit kävivät vähän väliä pitämässä kuulusteluja.

Lopulta keisari Leo lähetti Niketaksen ja hänen kumppaninsa keskellä talvea jalkaisin Massalaian linnoitukseen Vähän-Aasian ylängölle. Heti kun he olivat tulleet perille, he saivat käskyn palata takaisin Konstantinopoliin. Patriarkka Nikeforos oli karkotettu ja hänen tilalleen oli laittomasti asetettu Teodotos. Niketasta ja muita tunnustajia houkuteltiin osallistumaan vain yhden ainoan kerran Teodotoksen toimittamaan liturgiaan ja vastaanottamaan pyhä ehtoollinen häneltä, minkä jälkeen he pääsisivät vapaiksi ja saisivat palata luostareihinsa. Keisari selitti heille, että Teodotoksella oli asunnossaan ikoneita, joita tämä kyllä kunnioitti mutta ei palvonut. Näännyttävä vankeus ja keisarin tekopyhät puheet saivat tunnustajat suostumaan tähän ehdotukseen.

Pian tämän tapahtuman jälkeen Niketas, joka oli tajunnut virheensä ja jota omantunnon soimaukset raatelivat, pakeni pääkaupungista ensin Prokonnesokselle Marmaran meren rannalle tarkoituksenaan katua siellä yksinäisyydessä. Mutta ajatellessaan, miten turmiollisesti hänen yhteytensä harhaoppisiin ikonien vastustajiin oli vaikuttanut kansaan, hän palasi takaisin Konstantinopoliin. Kaupungin keskusaukiolla hän teki julkisen kääntymyksen lyöden rintaansa ja tuomiten hairahduksensa, johon hän oli langennut yhtyessään toisten mielipiteeseen. Hänet vangittiin heti ja vietiin Pyhän Glykerian saarelle Akritaksen niemen lähelle. Siellä hän joutui lojumaan kuusi vuotta vankilassa ja kestämään alueen hallitusmiehen Anthimoksen epäinhimillistä käytöstä; miestä kutsuttiin ilkeytensä takia Kaifakseksi. Ikkunattomassa tyrmässä Niketas eli homehtuneella leivällä ja suolapitoisella vedellä. Hän oli kuitenkin valmis kärsimään mitä tahansa, kuolemankin, saadakseen anteeksi hairahduksensa ja säilyttääkseen ortodoksisen uskonsa. Mutta vaikka hänen ruumiinsa elikin ahdistuksessa, hänen henkensä kohosi jumalallisen näkemisen korkeuksiin. Hän sai Herralta ihmeiden armolahjan ja pystyi rukouksellaan vapauttamaan ystävänsä Sakariaksen, joka suorittaessaan Traakiassa keisarin antamaa diplomaattista tehtävää oli joutunut barbaarien käsiin.

Leo V:n kuoltua vuonna 820 Niketas pääsi vapaaksi, mutta hän ei palannut Medikioniin. Lankeemuksensa takia hän piti itseään arvottomana jatkamaan luostarin johtamista. Loppuelämänsä hän kierteli eri saarilla Konstantinopolin ympäristössä eläen yksin ja lohduttaen rukouksillaan sairaita ja onnettomia. Lopulta hän asettui pieneen taloon Kultaisen Sarven alueelle ja eli siellä enemmän enkelin kuin ihmisen tavoin. Muutaman kuukauden kuluttua hän sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin huhtikuun 3. päivänä vuonna 824. Suuri määrä munkkeja ja vainojen aikaisia tunnustajia, heidän joukossaan myös Tessalonikan arkkipiispa Joosef (14.6.), oli läsnä hänen hautajaisissaan. He saattoivat hänen ruumiinsa Medikionin luostariin, jossa se haudattiin pyhän Nikeforoksen viereen.

Pyhittäjä Nektari oli alun perin Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin munkki. 1400-luvun puolivälissä hän siirtyi kilvoittelemaan ikimetsään Bežetskin ylängölle Tverin hiippakuntaan. Nektarin kilvoitteluelämä ja hengellinen viisaus toivat hänen luokseen lukuisia kilvoittelijoita. Paikalle rakennettiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille omistettu luostari, jonka johtajana pyhä Nektari toimi. Hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1492.

Pyhä Paavali eli 1600-luvulla. Hän oli syntyperältään venäläinen, mutta joutui lapsena Krimin tataarien vangiksi, jotka myivät hänet orjaksi Konstantinopoliin. Eräs kristitty lunasti hänet vapaaksi. Paavali meni naimisiin venäläisen niin ikään vankina olleen tytön kanssa.

Raskas vankeusaika oli vaikuttanut Paavalin terveyteen, niin että hän sairastui epilepsiaan. Kerran kohtauksen aikana hänen vaimonsa ja kristityt naapurit päättivät viedä hänet Jumalanäidin kirkkoon, jossa monet samasta vaivasta kärsineet olivat parantuneet. Matkalla epilepsiakohtauksen saanut Paavali vastusteli ja huusi olevansa hagarilainen eli islaminuskoinen. Turkkilaiset vihastuivat kuvitellessaan kristittyjen vievän väkisin kirkkoon islamiin kääntynyttä ja ilmoittivat asiasta viivyttelemättä visiirille. Sotilaiden tullessa Paavali oli jo toipunut kohtauksesta. Hän sanoi suoraan tuomarille, ettei hänellä ollut koskaan ollut pienintäkään aikomusta kääntyä muslimiksi ja että sanat olivat päässeet hänen suustaan epilepsiakohtauksen aikana. Turkkilaiset eivät kuitenkaan halunneet myöntää olleensa väärässä vaan uhkasivat häntä kuolemalla, jos hän ei tunnustautuisi muslimiksi. Paavalin vaimo rohkaisi häntä venäjäksi pysymään lujana ja olemaan pelkäämättä kuolemaa, joka liittäisi hänet hetkessä pyhien joukkoon. Hän sanoi pitävänsä itseään autuaana, jos saisi olla marttyyrin puoliso. Silloin visiiri käski sitoa naisen pylvääseen ja ruoskia hänet.

Kun Paavali oli kolmesti vakuuttanut olevansa kristitty, turkkilaiset mestasivat hänet suurena perjantaina huhtikuun 3. päivänä 1683.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

4.4.

Ennen keisariksi tulemistaan Leo Traakialainen (20.1.) löysi taivaallisen äänen avulla Konstantinopolin lähistöltä metsästä lähteen, jonka vedellä hän paransi sokean miehen silmät. Kun Leosta tuli vuonna 456 keisari, hän raivasi paikan, puhdisti lähteen ja rakennutti paikalle kirkon. Veden avulla alkoi tapahtua paranemisia, ja paikka sai nimen Elävöittävä lähde.

Lähes tuhannen vuoden ajan paikka oli kristittyjen rakastama pyhiinvaelluskohde. Eräs lähteen äärellä parantuneista oli keisari Justinianos (527–565), joka kiitokseksi rakennutti lähettyville uuden loisteliaan kirkon. Sen ympärille nousi myöhemmin suuri luostari.

Kun muslimit valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453, he hajottivat Elävöittävän lähteen kirkon, jonka kivistä rakennettiin Beyazetin moskeija. Paikalle jäi vain pieni kappeli, jonka sisällä lähde oli, 25 porrasta pihatason alapuolella. Kreikan itsenäistymistaistelun alettua vuonna 1821 kappelikin hajotettiin, ja lähde hautautui kivien ja soran alle. Kristityt kuitenkin kävivät paikalla edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Myöhemmin on löytynyt paneeli, johon on kirjattu kymmenen vuosina 1824–1829 tapahtunutta ihmettä.  

Vuonna 1833 kristityt saivat luvan kappelin jälleenrakentamiseen. Työn aikana löydettiin myös kirkon perustukset, ja sulttaani Mahmud II (1808–1839) salli kristittyjen rakentaa paikalle uuden kirkon alkuperäisten mittasuhteiden mukaan. Patriarkka Konstantinos II vihki 2.2.1835 kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Sen tuntumaan rakennettiin myös sairaala.

Turkkilaiset häpäisivät ja hajottivat kirkon mellakoiden aikana 6.9.1955, mutta tänä päivänä paikalla on kunnostettu pienehkö kirkko ja sen vieressä Elävöittävä lähde. Veden välityksellä edelleen tapahtuu parantumisia. Niitä ovat kokeneet niin kreikkalaiset, armenialaiset, katolilaiset kuin turkkilaisetkin. Muslimit kunnioittavat paikkaa ja sen pyhää vettä.  Paikan pyhyyden kunniaksi on maalattu myös erityinen Jumalansynnyttäjän Elävöittävän lähteen ikoni, jonka juhlapäivä on 4. huhtikuuta. Itse lähteen juhlapäivää tavataan viettää kirkkaan viikon perjantaina.

Diocletianuksen (284–305) vainon aikana lähes kaikki kristityt Tessalonikassa yrittivät piiloutua kuka minnekin. Ainoastaan iäkäs diakoni Agathopus ja lukijaksi vihitty nuori poika Teodulos julistivat edelleen avoimesti ja pelkäämättä Jumalan sanaa, niin että epäjumalien palvelijatkin olivat hämmästyksissään. Teodulos oli tunnetusta tessalonikalaisesta perheestä, jonka kaikki jäsenet olivat kristittyjä. Hänen kolme nuorempaa veljeään ihailivat veljensä rohkeutta ja olivat hänen tukenaan.

Kuten odotettavissa oli, Agathopus ja Teodulos pidätettiin ja vietiin maaherra Faustinuksen eteen. Molemmat tunnustivat yhteen ääneen olevansa kristittyjä. Maaherra erotti heidät toisistaan ja koetti turhaan saada Teoduloksen luopumaan uskostaan. Agathopukselle hän kuitenkin uskotteli, että Teodulos oli “tullut järkiinsä” ja oli valmis uhraamaan. Tähän tämä vastasi: “Minäkin olen Teoduloksen tavoin valmis uhraamaan ainoalle todelliselle Jumalalle ja Hänen Pojalleen, mutta en koskaan sinun elämää vailla oleville patsaillesi, joita kutsut jumaliksi.”

Vankilassa pyhät miehet pysyivät rukouksessa ja saivat nähdä näkyjä, jotka vahvistivat heitä. Kun rikollisvangit näkivät heidän varmuutensa ja iloisuutensa ja kuulivat heidän rukouksensa, he alkoivat uskoa ja tulivat katumukseen. Vankilan ulkopuolella ihmiset kuulivat vankien katumuksellisen nyyhkytyksen ja tunkeutuivat vankilan sisään katsomaan, mitä siellä tapahtui. Hämmästyksekseen he näkivät vankilan muuttuneen kirkoksi. Yksi heistä kiiruhti maaherran luo kertomaan, että jollei tämä välittömästi surmaa Agathopusta ja Teodulosta, suuri osa kaupunkilaisista hylkää vanhat jumalat.

Faustinus kutsui Agathopuksen ja Teoduloksen kuulusteltavaksi vielä uudelleen. He saapuivat paikalle kasvot loistaen kuin olisivat menossa juhlaan. Alkoivat julmat kidutukset. Teodulos sanoi Faustinukselle: “Ruumiini vaipan voit helposti riisua minulta, mutta minun uskoani Jumalaani et voi tuhota koskaan.” Silloin Faustinus käski tuoda paikalle kristittyjä, jotka eivät olleet kestäneet kidutuksia, ja panna heidät syömään epäjumalille uhrattua lihaa Teoduloksen edessä. Mutta Teodulos sanoi vain: “Eikö sinulla ole pahempia kidutuksia? Nämä ovat lasten leikkiä, eikö ole mitään muita?”

Kun Faustinus ymmärsi, että kidutukset olivat yhtä tehottomia kuin keskustelut, hän määräsi heittämään pyhät miehet mereen. Rangaistusta edeltävänä yönä molemmat näkivät unessa olevansa veneessä myrskyävällä merellä. Äkkiä vene katkesi kahtia ja kaikki muut siinä olleet hukkuivat, kun taas he hohtaviin viittoihin pukeutuneina kohosivat korkean, aina taivaaseen saakka ulottuvan vuoren huipulle. Herättyään he alkoivat kertoa unta toisilleen ja huomasivat nähneensä saman näyn.

Näyn rohkaisemina he antautuivat kiduttajiensa käsiin kasvot loistaen ja kehottivat läsnä olleita kristittyjä ennemmin iloitsemaan kuin itkemään heidän kohtaloaan. Heidän kätensä sidottiin selän taakse, ja heidän kaulaansa ja selkäänsä kiinnitettiin raskaita kiviä. Raskaasti huokaillen heidän uskonveljensä ja ystävänsä seurasivat veneillä heitä merelle. Vielä veneessäkin veneen päällikkö tarjosi heille suitsuketta, että he uhraisivat sen epäjumalille. Kun he eivät siihen suostuneet, pyövelit tarttuivat ensin Agathopukseen ja heittivät hänet mereen hänen huutaessaan: “Tämän toisen kasteen kautta kaikesta väärästä puhdistuneena kiiruhdan liittymään Sinuun, oi minun Herrani!” Sitten tuli Teoduloksen vuoro.

Kerrotaan, että meressä heidän ruumiiseensa sidotut kivet irtosivat köysien katketessa ja ruumiit ajautuivat rannalle, josta ne löydettiin. Näin heidän omaisensa saattoivat haudata heidät. Pian tämän jälkeen pyhä Teodulos ilmestyi vanhemmilleen käskien heitä jakamaan hänelle kuuluvan perintöosan leskille ja orvoille. Pyhien marttyyrien Agathopuksen ja Teoduloksen muistopäivä on slaavilaisissa kalentereissa siirretty huhtikuun viidenneksi.

Pyhät Ferbutha ja Meqadosha olivat sisaria. Jälkimmäisen nimi on syyriaa ja tarkoittaa ”pyhitettyä”. He elivät Persiassa kristittyjä vainonneen kuningas Šapur II:n hallituskaudella (309–379). Ferbuthan ja Meqadoshan veli oli Seleukian pyhä marttyyripiispa Simeon (17.4.). Kristityt sisaret työskentelivät hovissa kuningattaren palvelijattarina. Ferbuthan kaunis ulkonäkö kiinnitti kuningattaren huomion, ja tämä ehdotti, että neito menisi naimisiin edistääkseen asemaansa. Ferbutha kuitenkin kieltäytyi, koska hän oli tehnyt neitsyyslupauksen Jumalalle.

Vuosi pyhän Simeonin marttyyrikuoleman jälkeen Persian kuningatar sairastui vakavasti. Häntä hoitamaan kutsuttiin joukko tietäjiä. Eräs heistä huomasi Ferbuthan ja tämän poikkeuksellisen kauneuden. Hän ihastui ja pyysi Ferbuthaa tulemaan vaimokseen. Neito kuitenkin kieltäytyi ja ilmoitti tietäjälle olevansa Kristukselle vihkiytynyt neitsyt. Suutuspäissään tietäjä alkoi syyttää Ferbuthaa ja tämän sisarta kuningattaren myrkyttämisestä. Hän valehteli kuninkaalle neitojen valmistaneen taikajuoman, joka oli saanut kuningattaren sairastumaan. Niinpä kuningas määräsi, että Ferbutha, Meqadosha sekä Meqadoshan palvelijatar tulisi pidättää.

Naiset tuotiin persialaisten pääpappi Maptanin eteen, ja tämä alkoi kuulustella sisaria. Sisaret puolustautuivat ja kertoivat, etteivät he kristittyinä voisi tehdä minkäänlaisia taikajuomia. Kuullessaan sisarten tunnustavan uskonsa Kristukseen Maptan sai siitä toisen syyn syyttää neitoja.

Maptan oli kuitenkin haluton tuomitsemaan sisaria liian nopeasti. Oikeudenkäynnin kuluessa hänkin nimittäin ihastui Ferbuthaan. Neidon kauneus ja älykkyys tekivät Maptaniin niin suuren vaikutuksen, että kuulustelujen päätyttyä hän hiipi salaa vankilaan. Hän ilmoitti Ferbuthalle vapauttavansa hänet, jos neito vain menisi hänen kanssaan naimisiin. Ferbutha hylkäsi tarjouksen jyrkästi. Hän sanoi, että pysyisi neitseenä ja kristittynä, koska oli kihlautunut Kristukselle.

Kun kaksi muutakin kuulustelijaa oli päätynyt samanlaiseen tilanteeseen Ferbuthan suhteen, asiasta ilmoitettiin kuninkaalle. Šapur kysyi neuvoa tietäjältään. Tietäjä vastasi, että parantuakseen loitsusta kuningattaren tuli kävellä kristittyjen noitien veristen ruumiiden ohi. Niinpä Ferbutha, Meqadosha ja palvelijatar vietiin kaupungin ulkopuolelle. Siellä heidän ruumiinsa raastettiin kappaleiksi puusepän sahalla. Näissä kidutuksissa pyhät Ferbutha, Meqadosha ja heidän palvelijattarensa saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Marttyyrien ruumiit lävistettiin seipäillä ja nostettiin kaikkien nähtäväksi. Luvatun parantumisen toivossa kuningatar ja koko hoviväki saapuivat paikalle, ja he kaikki kävelivät pyhien neitojen ruumiinkappaleiden keskeltä. Tämän jälkeen pyhien marttyyrien ruumiin palaset heitettiin ojaan. Sieltä hurskaat kristityt kävivät hakemassa ne ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhä Tigernach syntyi 400-luvun loppupuolella kuninkaalliseen sukuun. Tigernachin ollessa vielä nuori merirosvot ottivat hänet vangikseen ja myivät hänet erään brittiläishallitsijan orjaksi. Aikanaan Tigernachin isäntä kuitenkin vapautti orjansa.

Vapauduttuaan Tigernach meni Skotlannissa sijaitsevaan Rosnatin luostariin. Siellä hänestä tuli munkki Monennuksen oppilas. Myöhemmin Tigernach teki pyhiinvaelluksen Roomaan. Sieltä palattuaan hän matkasi Irlantiin, missä hänet vihittiin piispaksi.

Piispuutensa ajan Tigernach eli Clonesin (Cluan-Enis) luostarissa, jonka johtajana hän myös toimi. Vanhemmiten hän menetti näkönsä ja luopui piispallisista tehtävistään. Sokea Tigernach vietti aikansa rukouksessa ja mietiskellen jumalallisia asioita. Pyhä Tigernach nukkui kuolonuneen vuoden 550 tienoilla. Hänen nimeään kantavat Tigernachin annaalit, latinan ja kelttiläisten kielten sekoituksella laadittu kronikkakokoelma, joka sisältää monenlaista ainutlaatuista tietoa vuosilta 489–766.

Pyhä Zosimas meni jo hyvin nuorena palestiinalaiseen luostariin ja kilvoitteli siellä 53 vuotta. Hän tuli tunnetuksi hyveistään ja hengellisestä viisaudestaan. Eräänä päivänä hänelle tuli mieleen ajatus, että hän on jo oppinut kaiken tarvittavan eikä kukaan enää pystyisi opettamaan hänelle mitään. Tätä ajatellessaan hänelle ilmestyi yllättäen enkeli, joka käski hänen siirtyä Jordanin rannalle Pyhän Johannes Kastajan luostariin. Tuo luostari oli laura, jossa munkit asuivat hajallaan kukin omassa majassaan ja viettivät ankaran askeettista elämää jatkuvasti vaieten. Pyhän Euthymioksen (20.1.) alkuun paneman tavan mukaan heidän oli tapana suuren paaston alkaessa lähteä erämaahan, missä jokainen kilvoitteli Jumalan edessä yksinään omien voimiensa mukaan.

Kun paasto alkoi, isä Zosimas lähti muiden Johannes Kastajan luostarin veljien tavoin kauemmas erämaahan ja toivoi tapaavansa siellä jonkun pyhän kilvoittelijan. Vaelleltuaan erämaassa kaksikymmentä päivää hän rukoillessaan keskipäivällä kuudennen hetken palvelusta havaitsi kaukana ihmishahmon, joka lähestyi häntä. Hänet huomatessaan hahmo kääntyi pakoon. Isä Zosimas sai hänet kuitenkin kiinni ja huomasi hämmästyksekseen, että kyseessä oli nainen – pyhä Maria Egyptiläinen (1.4.). Zosimas yllättyi, kun nainen kutsui häntä nimeltä ja pyysi häneltä siunausta, mikä osoitti tämän tietävän, että Zosimas oli pappismunkki. Hän taivutteli Marian kertomaan hänelle elämäntarinansa. Ennen heidän eroamistaan Maria lähetti vielä Zosiman välityksellä terveiset Pyhän Johannes Kastajan luostarin igumenille Johannekselle, että tämän tulisi korjata erinäisiä epäkohtia luostarinsa elämässä. Lopuksi hän pyysi isä Zosimaa tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen seuraavana vuonna samaan aikaan.

Vuoden kuluttua Zosimas sairastui kuumeeseen suuren paaston alussa eikä voinut lähteä paastonajaksi yksin erämaahan. Suurena torstaina hän muistaen lupauksensa otti mukaansa ehtoollislahjat sekä vähän linssejä ja muutaman viikunan ja saapui niitä kantaen Jordanille keskiyön aikaan. Kuunvalossa hän näki, kuinka Maria käveli veden päällä Jordanin yli. Maria nautti ehtoollisen ja pyysi sitten Zosimasta tulemaan seuraavana vuonna tapaamaan häntä heidän edellisvuotiselle kohtaamispaikalleen. Kun Zosimas vuoden kuluttua meni sovitulle paikalle, hän löysi sieltä Marian kuolleen ruumiin. Hän hautasi sen kiittäen Jumalaa, joka oli sallinut hänen tavata ihmisen, joka katumuksessa ja askeesissa oli kohonnut munkkielämän täydellisyyteen.

Pyhä Georgios eli ehkä 500-luvulla; toisten arvioiden mukaan 800-luvulla. Jo nuoresta hän rakasti Jumalaa kaikesta sydämestään. Georgioksen vartuttua hänen vanhempansa alkoivat järjestää hänelle avioliittoa. Georgios kaipasi kuitenkin enkelielämää. Niinpä hän pakeni vanhempiensa painostusta ja meni luostariin.

Luostarissa Georgios vihittiin munkiksi. Nuoren munkin innolla hän heittäytyi askeettiseen elämään. Hän paastosi, luki pyhiä kirjoituksia ja rukoili kyynelsilmin ja pyrki kaikin tavoin Jumalalle mieluisiin tekoihin. Georgioksen pyhä elämä säteili hänen ympäristöönsä hengellistä valoa, mikä houkutteli hänen luokseen yhä enemmän ihmisiä. Monet tulivat synnintuntoon tavattuaan pyhän miehen, joka jakoi jumalallisia ohjeita ja ohjasi ihmisiä katumukseen omalla elämällään. Vierailevien väkijoukkojen kasvaessa Georgios alkoi kuitenkin väsyä jatkuvaan ihmispaljouteen. Hän oli paennut maailmaa ja nyt maailma oli seurannut häntä luostariin.

Georgios kaipasi hesykastista elämää – hiljaisuutta ja rukousta. Niinpä hän pakeni jälleen. Tällä kertaa Georgios otti määränpääkseen Maleonin vuoren, jonne hän asettui asumaan.[1] Hän ei kuitenkaan saanut elää vuorellakaan yksinäisyydessä. Hänet löydettiin ja pian hänen luokseen alkoi saapua hengellistä elämää kaipaavia miehiä. Nämä pyysivät Georgiosta opettamaan heille, kuinka tuli kilvoitella ja rukoilla. Hiljalleen näistä tulijoista muodostui yhteisö, jossa oppilaat asuivat omissa keljoissaan Georgioksen asuinpaikan ympäristössä.

Jumalalta saamansa hengellisen arvostelukyvyn ansiosta Georgios osasi antaa jokaiselle oppilaalleen juuri hänelle sopivaa ohjausta. Hän paimensi jokaista oppilastaan tämän luonteen ja hengellisen tason mukaan. Georgioksen hengelliset lahjat tekivät hänet kuuluisaksi. Häneltä kysyttiin neuvoa moniin hengellisiin asioihin, ja niin Georgios ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä, jotka olivat täynnä viisautta. Hän kirjoitti jopa keisarille sekä muille maallisille johtajille, jotka pyysivät häneltä neuvoja. Georgios kehotti johtajia hallitsemaan alamaisiaan hyvyyden ja armollisuuden periaatteilla.

Kolme vuotta ennen kuolemaansa pyhä Georgios sai Jumalalta tiedon kuolinajastaan. Näin hän sai aikaa valmistaa oppilaitaan elämään ilman hänen hengellistä ohjaustaan. Ajan täytyttyä Georgios sairastui. Hän kutsui luokseen kaikki oppilaansa ja pyysi, että he pyrkisivät aina sielun pelastukseen, eivätkä koskaan jättäisi tekemättä Jumalalle mieluisia asioita. Tämän jälkeen pyhä Georgios nukkui rauhassa kuolonuneen.


[1] Maleonin vuoren tarkka sijainti on unohtunut historian hämärään. Jotkut sijoittavat sen Peloponnesokselle.

Pyhä Isidorus syntyi Sevillassa 500-luvun puolivälin tienoilla. Hänen perheensä kuului visigoottien kuninkaalliseen sukuun, joka kääntyi oikeauskoisuuteen areiolaisuudesta Isidoruksen elinaikana. Isidoruksella oli useita sisaruksia, joista hänen veljensä Leander ja Fulgentius sekä sisarensa pyhä Florentina (20.6.) ovat lännen kirkossa kunnioitettuja pyhiä.

Isidoruksen elämän alkuvaiheisiin liittyy pieni ihme. Hänen ollessaan vielä vauva hän jäi kerran yksin puutarhaan, kun hänen hoitajansa meni muualle. Yllättäen Isidoruksen ympäröi mehiläislauma. Mehiläiset eivät kuitenkaan pistäneet pienokaista, vaan ne asettivat hunajakennon tämän huulille. Tällä tavoin Jumala osoitti ennalta Isidoruksen tulevat puheenlahjat.

Isidorus jäi nuorena orvoksi. Nuoremmista sisaruksista huolehtiminen jäi vanhimman veljen Leanderin tehtäväksi. Munkiksi vihkiytynyt Leander koulutti veljensä perusteellisesti. Isidoruksen laajaan koulutukseen sisältyi muun muassa heprean ja kreikan opintoja. Isidorus edistyi opinnoissaan niin hyvin, että hänestä tuli pian kaikkia opettajiaankin etevämpi. Hänen tietonsa ja puheenlahjansa alkoivat kerätä mainetta, ja monet ihmiset saapuivat kuuntelemaan hänen puheitaan. Isidorus tunnettiin aikansa oppineimpana miehenä.

Myöhemmin Isidoruksen veli Leander vihittiin Sevillan arkkipiispaksi. Isidorus avusti veljeään tämän taistellessa areiolaisuuden harhaoppia vastaan. Yhdessä heidän onnistui levittää oikeaa uskoa areiolaisten goottien keskuudessa ja vastustaa harhaoppista kuningas Leovigildia (568–586). Kun Leander ajettiin maanpakolaisuuteen, Isidorus toimi alueen ainoana oikean uskon majakkana.

Isidorus pääsi vetäytymään luostarin rauhaan, kun hänen veljensä palasi maanpakolaisuudesta. Luostarissa Isidorus keskittyi rukoukseen ja opiskeluun. Häntä ei kuitenkaan koskaan vihitty munkiksi. Pian Leander kuoli. Vastahakoinen Isidorus vihittiin veljensä seuraajaksi Sevillan arkkipiispan istuimelle.

Isidorus toimi arkkipiispana kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Tuona aikana hän saattoi loppuun lähetystyön goottien keskuudessa. Isidoruksen vaikutuksesta he liittyivät lopulta ortodoksis-katolisen kirkon yhteyteen. Piispanistuimeltaan Isidorus myös järjesti Espanjan kirkon elämää kirkolliskokousten avulla. Merkittävimmät olivat Sevillassa vuonna 618 tai 619 sekä Toledossa vuonna 630 pidetyt kokoukset.

Monofysitismin harhaopin torjuneeseen Sevillan kirkolliskokoukseen liittyy ihme. Puhuttuaan oikean uskon puolesta Isidorus meni erään sokean luo. Hän kosketti sokeaa hansikkaallaan, ja tämä sai näkönsä. Isidoruksen puhetilaisuuksiin liittyi usein vastaavia ihmeitä, ja hänen viisautensa sanottiin olevan suurempi kuin kuningas Salomon.

Isidorus kirjoitti useita tekstejä, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Kristinuskon lisäksi hän käsitteli historiallisia ja tieteellisiä aiheita. Isidoruksen merkittävin teos on valtaisa kokoomateos Etymologiat, yhteenveto senaikaisesta tiedosta. Teosta käytettiin lännessä läpi keskiajan. Uskoa käsittelevissä teoksissaan Isidorus taisteli muun muassa areiolaisuutta ja monofysitismiä vastaan. Hän kirjoitti jopa luostarisäännön, vaikka hän itse ei ollut varsinaisesti munkki.

Erittäin korkeaan ikään ehdittyään piispa Isidorus sairastui vakavasti ja joutui vuoteen omaksi. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja valmistautui kuolemaansa. Piispa puki ylleen säkkikankaan ja peitti itsensä tuhkalla. Isidorus rukoili ja ilmoitti, että Espanjan kirkon tulevaisuus olisi surullinen. Neljä päivää ennen kuolemaansa hänet kannettiin kirkkoon. Säkkikankaaseen pukeutunut ja tuhkan peittämä piispa lepäsi keskellä kirkkolaivaa ja anoi Herraa palavasti: “Herra, Sinä et ole valmistanut katumuksen parantavia vesiä kirkkosi oikeamielisiä varten, vaan Sinä olet valmistanut ne minulle.”

Tämän jälkeen eräs paikalla ollut piispa antoi Isidorukselle synninpäästön. Sitten Isidorus antoi rauhansuudelman papistolleen, pyysi seurakuntaansa rukoilemaan sielunsa puolesta ja vetäytyi takaisin huoneeseensa. Neljän päivän kuluttua pyhä Isidorus nukkui kuolonuneen. Tämä tapahtui vuonna 636. Ensin pyhä Isidorus haudattiin Sevillaan, mutta myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Léoniin, Ranskan lounaisrannikolle.

Pyhä Platon syntyi Konstantinopolissa vuonna 734 (tai 732). Hänen vanhempansa olivat Stergios ja Eufemia, ja heillä oli Platonin lisäksi myös kolme muuta poikaa sekä kaksi tytärtä. Perhe oli tunnettu ja arvostettu. Platonin ollessa noin kolmetoistavuotias Konstantinopolin alueella riehunut rutto tappoi hänen vanhempansa. Orvoksi jääneen Platonin huoltajaksi tuli hänen setänsä, joka oli varakas mies ja toimi keisarillisena rahastonhoitajana.

Platonin setä koulutti pojasta itselleen apulaisen, ja pian nuori Platon työskenteli hovissa korkeassa virassa. Hänen menestyksensä työssä sekä hänen vanhemmiltaan saamansa perintö takasivat hänelle mukavan elämän. Tämä mukavuus ei kuitenkaan tyydyttänyt Platonia, joka kaipasi täydellistä hengellistä elämää. Moni perheenisä olisi halunnut hurskaan, taitavan ja arvostetun Platonin menevän naimisiin tyttärensä kanssa, mutta Platonilla oli muita suunnitelmia. Hänen unelmanaan oli omistaa itsensä kokonaan Jumalalle ja astua luostarielämään. Lisäksi hän toivoi, että voisi suojella ortodoksista uskoa, jota ikonoklastit tuohon aikaan uhkasivat.

Ensin Platon suostutteli kolme veljeään omistautumaan kokonaan Jumalalle: heistä kaikista tuli munkkeja. Noin 24 vuoden iässä Platon päätti toteuttaa oman unelmansa. Hän jätti asemansa hovissa ja vapautti kaikki orjansa. Platon antoi osan omaisuudestaan sisarilleen ja toisen osan köyhille.

Hyvästeltyään perheenjäsenensä, ystävänsä ja kotimaansa Platon suuntasi askeleensa kohti Bityniassa sijaitsevaa Olymposvuorta, joka tunnettiin nimellä “munkkien vuori”. Hänen matkatoverinaan oli yksi palvelija. Saavuttuaan määränpäähänsä Platon lähetti palvelijan takaisin Konstantinopoliin. Hän antoi palvelijalle kaikki vaatteensa lukuun ottamatta päällään ollutta karkeaa vaatekertaa.

Platon asettui Symbolien luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi vuonna 759. Hän edistyi nopeasti hengellisessä kasvussaan. Platon oli nöyrä ja uskollinen. Hänen sielulleen tuotti suurta mielihyvää rukoilla ja lukea hengellistä kirjallisuutta. Kuuliaisuustehtävänsä Platon teki iloisella mielin: hän työskenteli mielellään niin pelloilla kuin leipätaikinaa alustaen. Useimmiten hänen kuitenkin annettiin kopioida käsikirjoituksia, missä hän oli erittäin taitava. Luostarin johtajan, pyhän Teoktistoksen ohjaukselle kuuliaisena Platon saavutti pian korkean hengellisen tason.

Teoktistos koetteli joskus nuorta hengellistä lastaan kasvattaakseen tämän nöyryyttä entisestäänkin. Luostarin johtaja saattoi esimerkiksi syyttää viatonta Platonia jostain rikkomuksesta vieraiden läsnäollessa. Platon ei edes yrittänyt puolustautua väärien syytösten edessä. Hän vain painoi katseensa alas ja pyysi anteeksiantoa kyyneleet silmissään. Tämä jumalallinen nöyryys teki Platonista erittäin rakastetun Teoktistoksen ja koko veljestön silmissä.

Teoktistos nukkui kuolonuneen vuoden 770 tienoilla. Platon oli tuolloin 36-vuotias, ja vastoin hänen tahtoaan veljestö valitsi hänet uudeksi johtajakseen. Platon halusi varmistaa, ettei valta turmelisi hänen sisintään. Niinpä hän tiukensi kilvoitteluaan. Hän ei juonut mitään muuta kuin vettä ja söi ainoastaan leipää, papuja tai yrttejä ilman öljyä. Platon ei koskaan nauttinut sellaista ruokaa eikä käyttänyt sellaisia vaatteita, joita hän ei ollut hankkinut omien kättensä työllä. Hän teki myös työtä auttaakseen tuloillaan köyhiä ihmisiä.

Keisari Konstantinos V Kopronymoksen kuoltua vuonna 775 Platon meni Konstantinopoliin hoitamaan asioita. Siellä hänen perheensä otti hänet vastaan kuin kunniavieraan. Koko kaupunki ihastui Platonin askeettisuuteen, lempeyteen sekä armontäyteisiin sanoihin. Ollessaan kaupungissa Platon pyrki ohjaamaan ihmisiä pyhyyteen sekä hyveen rakastamiseen.

Platonin olemus ja sanat tekivät suuren vaikutuksen hänen sisareensa Teoktistaan ja tämän aviomieheen Fotinokseen sekä näiden yhteen tyttäreen ja kolmeen poikaan. Pojat olivat nimeltään Teodoros (11.11.), joka sai myöhemmin lisänimen Studionilainen, Josef (14.7.) ja Euthymios. Platonin tavattuaan koko perhe siirtyi luostareihin. Platonilla oli sama vaikutus lankonsa veljiin ja ystäviin: hänet tavattuaan monet menivät luostareihin ja vihkiytyivät enkelielämään.

Vierailun aikana Konstantinopolin patriarkka yritti saada Platonia suostumaan piispanvihkimykseen, mutta epäonnistui yrityksissään. Platon pakeni takaisin Symbolien luostarin suojiin. Vuoden 782 tienoilla Platonin perhe pyysi häntä kuitenkin jättämään Symbolien luostarin ja siirtymään uuden Sakkudionin luostarin johtoon. Platonin luostarielämään siirtyneet perheenjäsenet olivat perustaneet kyseisen luostarin omistamalleen tilalle, joka sijaitsi lähellä Konstantinopolia.

Platon suostui sisarustensa pyyntöihin. Hän toimi Sakkudionin luostarin johtajana kahdentoista vuoden ajan. Tuona aikana luostari kasvoi nopeasti: pian siitä tuli yli sadan munkin asuinpaikka. Itse Platon kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Huomattuaan, että hänen sisarenpojallaan Teodoroksella oli poikkeuksellisia hengellisiä kykyjä, hän alkoi valmistaa tätä ottamaan vastaan luostarinjohtajan tehtävät. Vuoden 794 tienoilla Platon vetäytyi johtajanpaikalta, ja luostarin uudeksi igumeniksi tuli Teodoros.

Platonin yksinäisen elämän rauha rikkoutui kuitenkin pian. Hän ja Teodoros joutuivat puuttumaan keisari Konstantinos VI:n (hallitsijana 780–797) tekoihin. Keisari oli nimittäin hylännyt vaimonsa, keisarinna Maria Paflagonialaisen keksimällä syyttää tätä valheellisesti myrkytysyrityksestä. Tämän jälkeen keisari oli sulkenut vaimonsa pakolla luostariin ja ottanut luokseen erään hovinaisen, Teodoten. Kyseinen nainen oli sukua keisarille hänen isänsä kautta ja oli myös Platonin sisarentytär. Luonnollisesti tämä järjestely herätti suurta närkästystä. Myös patriarkka Tarasios arvosteli keisaria, muttei onnistunut kääntämään tämän päätä ja lopulta taipui hänen tahtoonsa. Keisari jopa uhkasi palauttaa ikonoklasmin, eikä patriarkka halunnut aikaisempien vainojen alkavan uudelleen. Platon uskalsi kuitenkin mennä moitteissaan patriarkkaa pidemmälle. Hän laati keisarin ekskommunikaatioon tuomitsevan tekstin, joka levisi luostareissa. Vaikka monet pitivät keisarin tekoa epäkanonisena, oli myös luostariasukkaita ja pappeja, jotka yrittivät saada Platonin hyväksymään keisarin avioeron. Yksi heistä oli pappi Josef, joka toimi Hagia Sofian kirkon rahastonhoitajana. Hän myös vihki keisari Konstantinoksen ja Teodoten avioliittoon syyskuussa 795.

Platoniin hermostunut keisari Konstantinos kutsutti hänet Konstantinopoliin saadakseen hänet taipumaan. Platon pysyi kuitenkin järkähtämättömänä. Pyhän Herran Edelläkävijän sanoja käyttäen hän huudahti keisarille: “Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa!” (Mark. 6:18). Tästä hyvästä keisari käski heittää Platonin tyrmään. Keisari hajoitti Sakkudionin luostarin veljestön, ja Teodoros lähetettiin maanpakolaisuuteen Tessalonikaan yhdentoista munkin kanssa.

Platon joutui viettämään aikansa vankilan ankeissa oloissa keisarin kuolemaan (797) asti. Tämän jälkeen Bysantin valtaistuimelle nousi keisarinna Irene, joka vapautti Platonin. Munkit pystyivät jälleen palaamaan Sakkudioniin. Rauhan aikaa ei kuitenkaan kestänyt pitkään.

Muslimien hyökättyä Bysanttiin Sakkudionin luostarin munkit jättivät jälleen luostarinsa ja siirtyivät Studioniin. Uudessa luostarissaan Platon oli kuuliainen sisarenpojalleen Teodorokselle. Hän vetäytyi asumaan pieneen keljaan, jossa hän omistautui jatkuvalle rukoukselle ja käsitöille. Platon kytki toiseen jalkaansa painavan rautaketjun, jonka avulla hän ikään kuin kiinnittyi maahan, vaikka liitelikin sisämmässään kotkan tavoin hengen korkeuksissa. Ketjunsa hän piilotti huolellisesti viittansa alle, niin ettei kukaan tiennyt sen olemassa olosta.

Vuonna 806 Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi valittiin pyhä Nikeforos (2.6.), joka oli hyveellinen maallikko. Platon vastusti Nikeforoksen valintaa. Hänellä ei ollut henkilökohtaisesti mitään ketään vastaan, mutta hän piti maallikon valitsemista piispaksi kyseenalaisena, sillä tällainen oli erittäin epätavallista. Kaiken lisäksi seuraavana vuonna keisari Nikeforos I palautti pappi Josefille tämän aseman kirkon rahastonhoitajana.

Platon tuomitsi keisarin teon, jolla tämä ohitti kirkollisen järjestyksen. Keisari puolestaan kosti Platonille asettamalla tämän kotiarestiin vuoden ajaksi. Tämän jälkeen viatonta Platonia alettiin syyttää keksityistä rikoksista. Rangaistukseksi hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi eräälle Bosporinsalmen saarelle. Saarella Platon heitettiin tyrmään ja häntä pidettiin oloissa, joissa hänen terveytensä alkoi pian horjua. Keisari käski myös sotilaidensa ajaa kaikki munkit pois Studionin luostarista, ja veljestö joutui kärsimään julmaa vainoa kokonaisen vuoden ajan.

Myöhemmin keisari katui tekoaan. Nikeforos I ei kuitenkaan ehtinyt kumota Platonin tuomiota, sillä hän kuoli taistelussa bulgaareja vastaan 29.7.811. Seuraavaksi pidempiaikaiseksi keisariksi tuli Nikeforoksen jälkeen Mikael I. Hän kumosi ensitöikseen Platonin tuomion ja kohteli kovissa oloissa heikentynyttä Platonia suurella kunnioituksella. Keisari antoi myös vainotun veljestön palata Studioniin.

Studionin rauhassa Platon vetäytyi keljaansa. Hänen terveydentilansa oli heikentynyt melkoisesti, eikä hän pystynyt enää edes seisomaan. Platon vietti aikansa vuoteenomana, mutta jatkuvassa rukouksessa. Hän myös ohjasi luostariyhteisöä neuvoillaan. Vuoden 814 suuren paaston aikaan Platon sairastui kuolemanvakavasti. Hän käski munkkiensa kantaa hänet hautaan, jonka oli itse kaivanut itselleen. Kun Platon laskettiin siihen, hän huudahti helpottuneena: “Tämä on lepopaikkani!”

Platonin luona vieraili ylhäisöä ja muuta väkeä Konstantinopolista. Heidän joukossaan oli patriarkka Nikeforos, jonka kanssa Platon oli tehnyt rauhan. Pyhä Platon nukkui kuolonuneen Lasaruksen lauantaina. Hänen viimeiset sanansa olivat suuren lauantain jumalanpalvelusveisusta: “Kuolleet heräävät, haudoissa olevat nousevat ylös, ja kaikki maan asukkaat iloitsevat.”[1]

Pyhä patriarkka Nikeforos toimitti Platonin hautajaispalveluksen. Pyhä Teodoros Studionilainen piti hänen hautajaisissaan puheen, joka on säilynyt jälkipolville.[2] Slaavilaisessa kalenterissa pyhän Platonin muisto on siirtynyt seuraavalle päivälle.


[1] Suuren Lauantain kanonin 5. irmossi.

[2] Patrologia Graeca 99, 803–850.

Pyhä Joosef syntyi Sisiliassa vuonna 816. Nuoresta pitäen hän omistautui pyhien kirjoituksien tutkimiselle. Kun arabit ryhtyivät vuonna 827 valloittamaan Sisiliaa ja lopulta saivat sen kokonaan valtaansa, hän siirtyi 15-vuotiaana äitinsä ja veljiensä kanssa Peloponnesokselle ja sieltä Tessalonikaan, missä hän meni Kivenhakkaajien luostariin. Siellä Joosef eli täydellisessä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen ja vietti ankaraa elämää. Hän nukkui lattialle levitetyllä nahalla, söi enimmäkseen vain leipää veden kera ja käytti vanhoja kuluneita vaatteita. Suuren osan öistään hän vietti tehden maahankumarruksia ja laulaen hymnejä ja rukouksia Jumalalle. Hänen työnään oli kopioida käsikirjoituksia, ja hänen huolelliset ja taitavasti koristellut kopionsa kasvattivat luostarin mainetta hyvien käsikirjoitusten tuottajana. Joosefin harras olemus ja monet hyveet saivat aikaan sen, että hänet hänen omista vastusteluistaan huolimatta vihittiin papiksi jo ennen kuin hän oli saavuttanut pyhien kanonien edellyttämän 30 vuoden iän.

Jonkin ajan kuluttua pyhä Gregorios Dekapolislainen (20.11.) vieraili Kivenhakkaajien luostarissa. Hänessä pappismunkki Joosef kohtasi hengellisen isänsä. Hän siirtyi pyhän Gregorioksen kanssa Konstantinopoliin, jossa he asettuivat asumaan Pyhän Antipaksen kirkon yhteyteen. Siellä Joosef eli kuin taivaassa kaukana kaikesta kaupungin hälystä. Hänen päämääränään oli kohota samaan hengelliseen korkeuteen kuin hengellinen isänsä. Noina levottomina ikonoklasmin aikoina pienestä Pyhän Antipaksen kirkosta tuli ikoneita kunnioittavien tukikohta. He päättivät lähettää Joosefin Roomaan informoimaan paavi Gregorios V:tä tilanteesta ja hankkimaan tukea oikealle uskolle kirkon läntisestä osasta.

Joosef, joka oli tottunut vastaansanomattomaan kuuliaisuuteen, hyvästeli hengellisen isänsä, jota hän ei koskaan enää tavannut, ja lähti Konstantinopolista purjehtimaan kohti Italiaa. Matkalla Kreetalla majailevat arabimerirosvot sieppasivat laivan ja ottivat matkustajat vangeiksi. Vankilassa Joosef antoi hengellistä opetusta sekä muille vangeille että luonaan vieraileville paikallisille asukkaille ohjaten heitä pelastuksen tielle. Näin hän tempasi monet irti paholaisen vallasta. Hän sai myös erään piispan, joka harkitsi siirtymistä ikonien vastustajien leiriin, pysymään oikeassa uskossa.

Jouluyönä, kun Joosef jalkapuussa ja kahleet kaulassaan vietti kirkkolauluja veisaten Kristuksen, Vanhurskauden Auringon, maailmaan tulemisen juhlaa, pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle kunniakkaassa hahmossa ja ojensi kasvot säteillen hänelle pergamentin. Siinä luki: “Tule, oi Laupias, kiiruhda avuksemme, oi Armollinen, sillä Sinä voit tehdä mitä tahdot!” Sitten pyhä Nikolaos ennusti Joosefille, että ikoneja vastustava keisari Teofilos kuolee pian, minkä jälkeen Joosefin tulee palata Konstantinopoliin vahvistamaan oikeaa uskoa.

Kun Joosef saapui pääkaupunkiin, hän iloitsi nähdessään pyhien ikonien jälleen kaunistavan sen kirkkoja. Mutta hänen iloaan himmensi uutinen hänen hengellisen isänsä Gregorios Dekapolislaisen kuolemasta. Alussa Joosef asui yhdessä pyhän Gregorioksen toisen oppilaan Johanneksen kanssa entisessä paikassaan Pyhän Antipaksen kirkon yhteydessä. Johanneksen kuoltua hän siirtyi Pyhän Johannes Krysostomoksen kirkon pihapiiriin. Pyhän Gregorioksen hengelliset lapset ja oppilaat pitivät Joosefia Gregorioksen seuraajana ja tämän armolahjojen perijänä ja tungeksivat hänen ympärillään. Paikka kävi ahtaaksi, ja niin Joosef katsoi parhaaksi rakennuttaa heidän tuellaan uuden tilavan luostarin jonkin matkan päähän. Hän omisti sen kirkon pyhälle apostoli Bartolomeukselle (11.6.), jonka reliikin hän oli tuonut mukanaan Tessalonikasta, sekä hengelliselle isälleen pyhälle Gregorios Dekapolislaiselle. Koska hän tahtoi kirjoittaa kauniita hymnejä pyhän apostolin juhlapäivän kunniaksi, hän rukoili ja paastosi 40 päivää. Juhlan aattona pyhä Bartolomeus ilmestyi hänelle. Pyhä apostoli otti alttaripöydällä olleen evankeliumikirjan, pani sen Joosefin rinnalle ja siunasi hänet. Tuosta hetkestä lähtien hänen sydämestään tuli lähde, josta Pyhän Hengen innoituksesta kumpusi jatkuvasti ihania hymnejä ja tropareita Kirkon rakennukseksi ja uskovien iloksi.

Noihin aikoihin muuten rauhoittunutta kirkollista elämää varjosti skandaali. Alaikäisen keisarin Mikaelin setä Bardas, joka hallitsi tuolloin valtakuntaa, karkotti patriarkka Ignatioksen (23.10.) ja asetti patriarkaksi Fotioksen. Bardas oli hylännyt puolisonsa ja eli laittomasti poikansa vaimon kanssa, minkä vuoksi patriarkka oli kieltäytynyt antamasta hänelle ehtoollista. Myös Joosef esitti paheksumisensa yhdessä Studionin munkkien kanssa, ja hänet karkotettiin vuonna 858 maanpakoon Krimille, missä hän vietti yhdeksän vuotta jatkaen työtään kirkkorunoilijana.

Kun Basileios Makedonialainen nousi valtaan vuonna 867, Ignatios ja hänen kannattajansa kutsuttiin takaisin maanpaosta. Joosef sai arvostetun aseman Kristuksen suuren kirkon pyhien esineiden vartijana (skeuofylaks). Kyseessä oli yksi korkeimmista Bysantin kirkollisista arvonimistä. Seuranneena rauhallisena ajanjaksona hän tuotti suurimman osan kirkkorunoudestaan. Ignatioksen kuoleman jälkeen vuonna 877 jälleen patriarkan istuimelle noussut Fotios arvosti hänkin suuresti Joosefia. Hän kutsui tätä isien isäksi, enkelien vertaiseksi ja Jumalan mieheksi. Fotios piti häntä neuvonantajanaan ja määräsi hänet ylemmän papiston rippi-isäksi. Valtaisan elämäntehtävänsä suoritettuaan Joosef tuntien lähtönsä lähestyvän pyysi patriarkalta eroa tehtävistään, vetäytyi luostariinsa ja siirtyi siellä ikuiseen lepoon 70-vuotiaana huhtikuun 3. päivänä vuonna 886.

Samana päivänä eräs pääkaupungin huomattava mies meni Pyhän Teodoros Teronin, lisänimeltä “Löytäjän”, kirkkoon pyytämään, että pyhä Teodoros[1] auttaisi häntä löytämään kadonneen palvelijansa. Murheissaan hän vietti kirkossa kolme vuorokautta. Kolmannen päivän aamuna, jolloin hän jo suunnitteli lähtevänsä pois, hän nukahti kevyesti aamupalveluksen aikana. Silloin pyhä Teodoros ilmestyi hänelle ja sanoi, ettei hän ollut aikaisemmin pystynyt vastaamaan hänen pyyntöönsä, koska hän ja muut pyhät olivat olleet vastaanottamassa pyhää Joosef Hymnografia taivaaseen. Se oli heidän velvollisuutensa, koska tämä oli tehnyt heidät tunnetuiksi maan päällä laatimalla heidän kunniakseen ihania hymnejä.

Pyhä Joosef lienee ortodoksisen kirkon tuotteliain hymnografi. Jumalanpalveluselämän musiikillisena perustana on kahdeksansävelmistö, jonka pani alulle pyhä Johannes Damaskolainen (4.12.) kirjoittamalla ja säveltämällä kahdeksan sunnuntaipalvelusta, joissa jokaisella oli oma tekstinsä ja oma sävelmänsä. Joosef sepitti jumalanpalvelukset vastaavilla sävelmillä myös jokaisen kahdeksan viikon kaikille arkipäiville. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämä elää nykyisinkin kahdeksan viikon jaksoina. Kahdeksansävelmistön palveluksiin liitetään myös kunkin kuukaudenpäivän tekstit, jotka käsittelevät kyseisenä päivänä muisteltavan pyhän ihmisen elämäkertaa ja joissa pyydetään muisteltavien pyhien esirukouksia. Myös näistä kuukaudenpäivän teksteistä huomattava osa on pyhän Joosefin käsialaa. Näin kirkko alkoi ikonoklasmin kukistuttua viettää pyhiensä muistoa arvokkaasti sekä kirkkoveisuin että ikonein.


[1] Pyhällä Teodoroksella on kaksi muistopäivää, 17.2. ja suuren paaston ensimmäinen lauantai.

Pyhä Teonas syntyi 1400-luvun loppupuolella. Hän meni Athokselle Pantokratorin luostariin. Athoksella hän tutustui pyhittäjä Jaakobiin (1.10.), joka kilvoitteli vaatimattomassa erakkomajassa Ivironin luostarin alueella. Jaakob oli Jumalan armon valaisema hengellinen ohjaaja, jonka ympärille kerääntyi Teonaksen lisäksi paljon muitakin oppilaita. Jonkin ajan kuluttua pyhä Jaakob sai ilmestyksen, että hänen oli siirryttävä pois Athokselta Keski-Kreikkaan. Hän asettui luolaan Dervekistan kylän (nykyinen Analipsis) lähettyville Aitoliaan, ja hänen oppilaansa siirtyivät lähellä olevaan Johannes Edelläkävijän luostariin. Teonas auttoi opettajaansa munkkien hengellisessä ohjauksessa. Kun sitten turkkilaiset vallanpitäjät syyttömästi vangitsivat Jaakobin, Teonas seurasi häntä vankilaan Trikalan kaupunkiin. Odottaessaan vankilassa kuolemanrangaistusta yhdessä kahden oppilaansa kanssa Jaakob ilmoitti Teonakselle, että veljestön maanpäälle jäävä ja taivaisiin siirtyvä osa kohtaavat vielä kerran Tessalonikassa.

Kun pyhittäjä Jaakob oppilaineen oli mestattu, Teonas ja muut Jaakobin henkiin jääneet oppilaat siirtyivät Dervekistanista Athosvuorelle Simonos Petran luostariin. Saatuaan tietoonsa, että heidän opettajansa ja kahden veljensä pyhät jäännökset oli haudattu Adrianopolikseen, he kävivät hakemassa ne ja muuttivat samalla Athokselta Tessalonikaan pieneen Pyhän Anastasian luostariin. Näin toteutui pyhän Jaakobin ennustus, jonka mukaan he kohtaavat Tessalonikassa.

Veljestö kasvoi nopeasti ja pian Pyhän Anastasian luostarissa oli jo 150 munkkia, jotka viettivät yhteisöelämää pyhän Basileioksen sääntöjen mukaisesti. Pyhä Jaakob oli ennen marttyyrikuolemaansa kirjoittanut veljille kirjeen, jossa hän määräsi seuraajakseen Teonaksen ja kehotti veljiä olemaan kuuliaisia tälle kuin kyseessä olisi hän itse. Teonas toimikin veljestön igumenina. Suuri veljestö tarvitsi lisää tilaa ja Teonas joutui huolehtimaan luostarin laajentamisesta. Kun veljestön elämä oli asettunut uomiinsa, hän rakennutti itselleen erakkomajan, johon hän aika ajoin vetäytyi rukoukseen ja hiljaisuuteen.

Vuonna 1535 Teonas valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Apostolisella innolla hän palveli laumaansa kuin todellinen paimen ja Ylimmäisen paimenen Kristuksen opetuslapsi. Hän siirtyi Herransa luo vuonna 1541. Hänen ruumiinsa, joka haudattiin Pyhän Anastasian luostariin, on säilynyt maatumattomana ja levittää edelleen hyvää tuoksua. Sen ääressä rukoileville on tapahtunut paljon ihmeitä. Paikallisesti pyhän Teonaan muistoa vietetään suurin juhlallisuuksin Pyhän Anastasian luostarissa Tessalonikassa suuren paaston neljäntenä sunnuntaina.

Pyhittäjä Joosef eli 1300-luvulla. Hän poti vuosikausia monenlaisia sairauksia. Lopulta hän rukoili Jumalaa ja lupasi, että menisi luostariin, jos vain paranisi. Jumala kuuli hänen rukouksensa. Joosef tervehtyi ja meni Kiovan luolaluostariin, jossa hän kilvoitteli Jumalalle otollisesti kuolemaansa asti. Hänet on haudattu luostarin etäisiin luoliin.

Maria Hatsinalainen syntyi Pietarissa vuonna 1874. Hänen maallikkonimensä oli Lidia. Hänen isänsä Aleksander Leljanov oli menestyvä kauppias. Kun 16-vuotias Lidia opiskeli kymnaasissa, hän sairastui vaaralliseen aivokalvontulehdukseen, jonka jälkitautina hänelle puhkesi parkinsonintauti. Kymnaasin loppututkintoon hänet vietiin pyörätuolissa.

Lidiaa hoidettiin niin Venäjällä kuin Euroopassa, mutta mikään ei auttanut. Vähän kerrassaan hänen ruumiinsa jäykistyi, kädet ja jalat surkastuivat ja vartalo ikään kuin kutistui kokoon. Lidia joutui olemaan jatkuvasti makuulla selällään, sillä mikä tahansa muu asento aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Hänen kasvonsa muuttuivat aneemisiksi ja ilmeettömiksi. Puhekyky kuitenkin säilyi, tosin monotonisena, ja hän puhui hitaasti suu vain puoliavoimena. Ilme hänen kasvoillaan oli kuitenkin valoisa ja jalo.

Parkinsonintauti ei Lidian kohdalla edennyt tavalliseen tapaan. Vaikka hän noin 35-vuotiaasta lähtien oli täysi invalidi, hän pysyi psyykkisesti terveenä. Häntä ei vaivannut taudinkuvaan tavallisesti kuuluva ärtyisyys eikä henkisten toimintojen lamaantuminen. Sen sijaan hänestä tuli äärettömän nöyrä, sävyisä ja keskittynyt. Hän syventyi lakkaamattomaan rukoukseen ja kesti sairautensa vähääkään valittamatta. Samalla hänessä ilmeni murheellisten lohduttamisen lahja.

Noin vuodesta 1912 Lidia asui Hatsinan palatsikaupungissa 45 kilometrin päässä Pietarista veljensä Vladimirin perheessä. Myös hänen sisarensa Julia huolehti hänestä.

Lidian huone monine ikoneineen muistutti pientä kirkkoa. Joukko hurskaita hatsinalaisia naisia kokoontui säännöllisesti hänen luokseen rukoilemaan ja lukemaan hengellisiä kirjoja. He pitivät päämääränään elää luostarimaista elämää vihkiytymättä kuitenkaan nunniksi. Samalla he auttoivat Lidian hoidossa ja ottivat vastaan hänen luonaan vierailevia.

Vuonna 1922 Pietarin metropoliitta Benjamin, tuleva marttyyripiispa (31.7.), antoi siunauksen Lidian vihkimiselle nunnaksi. Nimekseen tämä sai Maria. Siihen saakka Marian oli tuntenut suhteellisen pieni joukko perhetuttavia, mutta vihkimyksen myötä sana hänen pyhyydestään levisi kauas Hatsinan ja Pietarin ulkopuolelle. Kymmenen vuoden ajan aina kuolemaansa asti Maria otti vuoteeseen sidottuna vastaan ihmisiä ja lohdutti heitä. Jotkut tulivat pitkänkin matkan päästä kysymään häneltä neuvoa vaikeissa elämäntilanteissa. Myös Pietarin metropoliitat Benjamin ja Joosef vierailivat Marian luona ja antoivat hänelle siunaukseksi nimikirjoituksella varustetut valokuvansa. Ja vaikka äiti Maria oli täysin liikuntakyvytön ja nautti vain nestemäistä ravintoa, jota hänelle syötettiin, hän kykeni lohduttamaan murheellisia ja antamaan neuvoja. Lisäksi hän sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen armolahjat.

Kerran professori Ivan Andrejevski valitti äiti Marialle tuntevansa sietämätöntä ikävää. Maria vastasi hänelle: “Ikävä on hengellinen risti. Ja vain kaksi lääkettä voi parantaa tuon toisinaan äärimmäisen raskaan sielullisen kärsimyksen. On joko opittava katumaan kunnolla ja tuottamaan katumuksen hedelmiä tai on nöyrästi ja kärsivällisesti ja Herraa suuresti kiittäen kannettava tuota hengellistä ristiä – ikävää – muistaen, että Herra hyväksyy sen kantamisen katumuksen hedelmänä.” Professori sai näistä sanoista suunnatonta lohtua ja elämänvoimaa.

Äiti Maria ja hänen lähipiirinsä kuuluivat Pietarin metropoliitta Joosefin kannattajiin. He eivät hyväksyneet patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein (Stragorodski) vuonna 1927 omaksumaa neuvostovaltaa myötäilevää linjaa. Maria jopa neuvoi uskovia olemaan käymättä niissä kirkoissa, joiden jumalanpalveluksissa mainittiin metropoliitta Sergein nimi.

Elämänsä lopulla äiti Maria heikkeni niin, että jokainen kosketus aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Siitä huolimatta hän jatkoi palvelutehtäväänsä esirukoilijana, neuvojana ja lohduttajana.

Helmikuussa vuonna 1932 Maria pidätettiin yhdessä sisarensa Julian kanssa. Menossa oli koko maan laajuinen munkkien ja nunnien pidätyskampanja. Mariaa syytettiin muun muassa evankeliumin julistamisesta. Kaksi erikoiskomission miestä raahasi hänet talon toisesta kerroksesta kuorma-auton koppiin hänen kivunhuudoistaan välittämättä ja vei hänet Pietariin tutkintovankilan sairaalaan. Siellä Marialle tehtiin tuskallisia kidutukseen rinnastettavia leikkauksia, joissa häneltä katkaistiin jänteitä.

Maria kuoli sairaalassa huhtikuun 4/17 päivänä 1932. Hänelle oli jo ehditty langettaa kolmen vuoden karkotustuomio. Marian sisar tuomittiin kolmeksi vuodeksi ja veli viideksi vuodeksi keskitysleirille Siperiaan. Marian ruumis luovutettiin hänen veljensä vaimolle, jota kehotettiin hautaamaan vainaja vähin äänin. Marian haudasta Smolenskin hautausmaalla autuaan Ksenia Pietarilaisen (24.1.) haudan lähellä tuli kuitenkin heti hänen kuolemansa jälkeen uskovien pyhiinvaelluspaikka. Kaikki, jotka kävivät autuaan Ksenian haudalla, pitivät velvollisuutenaan poiketa rukoilemassa myös Maria Hatsinalaisen haudalla.

Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Marian vuonna 1981. Venäjällä hänet kanonisoitiin vuonna 2006. Pyhittäjämarttyyri Marian pyhäinjäännökset, jotka löydettiin vuonna 2007, ovat nykyisin Hatsinassa Pyhän apostoli Paavalin kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

5.4.

Pyhät Klaudianos, Diodoros, Viktor, Viktorinos, Pappios, Serapion ja Nikeforos elivät keisari Deciuksen vainojen aikaan (249–251). He olivat kristittyjä ja asuivat Korintissa. Vainojen riehuessa heidät pidätettiin ja tuotiin Peloponnesoksen prokonsuli Tertioksen eteen. Koska he eivät suostuneet luopumaan Kristuksesta, heitä kidutettiin erittäin raa’asti ja erilaisilla tavoilla.

Pyhän Klaudianoksen posket leikattiin pois ja hänen kätensä ja jalkansa runneltiin. Pyhää Diodorosta raadeltiin keihäillä ja tämän jälkeen hänet heitettiin tuleen. Pyhä Viktor hakattiin kuolleeksi. Pyhän Viktorinoksen oikea silmä kaivettiin ulos ja hänen sormensa ja varpaansa runneltiin. Tämän jälkeen hänen ruumiinsa murskattiin jättiläismäisessä huhmareessa. Pyhältä Pappiokselta leikattiin irti käsivarret ja hänen ruumiiseensa iskettiin teräviä esineitä. Sitten hänen kaulansa ympärille sidottiin raskas kivi ja hänet heitettiin mereen. Pyhä Serapion ripustettiin ensin pää alaspäin ja hänen jäseniään hakattiin poikki. Tämän jälkeen hänet mestattiin. Pyhä Nikeforos sidottiin kiinni hiuksistaan, häntä hakattiin ja kaikki hänen sormensa murrettiin yksi kerrallaan. Kun pakanat yrittivät pakottaa pyhää Nikeforosta juomaan epäjumalille uhrattua viiniä, pyhä marttyyri heittäytyi jättiläishuhmareeseen. Näin seitsemän pyhää marttyyria antoivat sielunsa Jumalan käsiin, ja saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Pyhä Teodora oli Kristukselle vihkiytynyt neitsyt. Hänet pidätettiin Aleksandriassa vuosien 289–305 vainojen aikana. Kun Teodora vietiin kuulusteltavaksi, hän tunnusti urheasti uskonsa Kristukseen kuvernööri Eustratioksen edessä. Tämän vuoksi hänet piestiin, ruoskittiin ja lopulta heitettiin vankilaan. Sitten Eustratios keksi inhottavan suunnitelman: hän määräsi, että Teodora oli vietävä ilotaloon.

Kun Teodora oli viety ilotaloon, Eustratios kutsui luokseen turmeltuneita nuorukaisia ja lähetti heidät ilotaloon raiskaamaan Teodoran. Ennen kuin nuorukaiset ehtivät paikalle, tämän luo ilotaloon saapui kuitenkin aleksandrialainen sotilas nimeltään Didymos.

Joidenkin lähteiden mukaan pyhä Didymos oli jo kristitty, joka halusi pelastaa neidon. Toisten lähteiden mukaan hän päätti kääntyä kristityksi vasta nähdessään Teodorasta säteilevän hengellisen puhtauden. Joka tapauksessa Didymos päätti auttaa neitoa. Didymos puki hänet omaan sotilaspukuunsa ja antoi hänelle aseensa. Näin valeasuinen Teodora pääsi pakenemaan ilotalosta. Didymos itse jäi istumaan ilotaloon, neidon kammioon.

Pian yksi Eustratioksen lähettämistä miehistä saapui ilotaloon. Hän kysyi, missä Teodora oli ja meni sitten neidon huoneeseen. Koska Didymos istui hämärässä huoneessa selin, nuorukainen ei heti huomannut tämän olevan mies, vaan lähestyi tätä mielessään himolliset ajatukset. Pian nuorukaiselle kuitenkin selvisi, ettei Didymos ollut nainen. Ihmeissään hän huudahti: “Mitä tämä on? Pystyykö Kristus muuttamaan neitsytnaisia miehiksi?” Didymos kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut, ja ilmoitti myös, että nuorukainen voisi halutessaan kertoa vapaasti kuvernöörille mitä hän oli tehnyt.

Kuvernöörin kuultua, kuinka Didymos oli pelastanut kristityn naisen, hän pidätytti sotilaan. Didymos tuotiin tuomioistuimen eteen. Kuvernööri uteli sotilaalta syytä tämän tekoon. “Tekoni seurauksena odotan kaksinkertaista kruunua”, Didymos vastasi. “Pelastin Kristuksen morsiamen miesten irstaudelta. Lisäksi odotan saavani marttyyrien kruunun”, sotilas jatkoi rohkeasti.

Kuvernööri tuomitsi Didymoksen mestattavaksi. Tällä tavalla pyhä Didymos sai Jumalalta marttyyrikruunun. Mestauksen jälkeen hänen ruumiinsa heitettiin tuleen. Tuli ei kuitenkaan tuhonnut Didymoksen ruumista, vaan myöhemmin hurskaat kristityt kävivät hakemassa hänen reliikkinsä ja hautasivat ne kunniallisesti. Pian Didymoksen marttyyrikuoleman jälkeen myös Teodora pidätettiin uudelleen. Hänet tuomittiin poltettavaksi, ja tällä tavoin pyhä marttyyri antoi sielunsa Herran käsiin.

Pyhä Ethelburga eli 600-luvulla. Hän oli kuninkaallista sukua: hänen isänsä oli Kentin hallitsija pyhä Ethelbert (24.2.), joka oli kääntynyt kristityksi vaimonsa Berthan (Tata) ja pyhän Augustinus Canterburylaisen vaikutuksesta.

Vartuttuaan Ethelburga vihittiin avioliittoon Northumbrian hallitsijan Edwinin kanssa. Edwin oli pakana. Erään pappi Paulinuksen avulla Ethelburgan onnistui kuitenkin tutustuttaa Edwin Kristukseen, ja niin hallitsija kääntyi kristityksi. Kääntymyksensä jälkeen Edwin pyrki edistämään kristinuskon leviämistä omassa valtakunnassaan.

Edwinin kuoltua ja Ethelburgan jäätyä leskeksi pakanuus kuitenkin palasi alueelle. Niinpä Ethelburgan ja Paulinuksen oli pakko lähteä Northumbriasta ja palata Kentiin. Ethelburga perusti luostarin Lymingeen ja toimi sen johtajana kuolemaansa asti. Pyhä Ethelburga nukkui kuolonuneen vuoden 647 tienoilla.

Pyhän Teodoran tarkka elinaika ei ole tiedossa, mutta mahdollisesti hän eli 800-luvulla. Hän meni luostariin ja kilvoitteli siellä hankkiakseen hyveitä. Hän oli kuuliainen kaikille sisarille, mutta erityisesti hän totteli ja kunnioitti luostarin igumeniaa, joka oli hänen hengellinen äitinsä. Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen Teodora kuoli todennäköisesti nuorena.

Joitain vuosia Teodoran jälkeen kuoli myös luostarin igumenia. Hänet päätettiin haudata samaan hautaan Teodoran kanssa. Suuri joukko väkeä heidän joukossaan Tessalonikan johtohenkilöitä kokoontui hautajaisiin. Kun hauta avattiin, kaikki läsnäolijat näkivät, että jo vuosia kuolleena ollut Teodora vetäytyi kokoon ja antoi tilaa, niin että hänen hengellinen äitinsä mahtui hänen vierelleen. Hauta oli paikassa, johon kaikki saattoivat nähdä, ja koko läsnäoleva ihmisjoukko huudahti yhdestä suusta: “Herra, armahda!” Siitä lähtien Jumala teki paljon ihmeitä niille, jotka tulivat haudalle rukoilemaan. Nykyisin tämän pyhän Teodoran hautapaikkaa ei kuitenkaan enää tunneta. Elokuun 3. päivänä vietetään toisen samannimisen pyhittäjä-äidin muistoa.

Pyhä Panagiotis syntyi 1790-luvun puolivälissä. Hän toimi osmaniturkkilaisen ylimyksen palvelijana; tämä oli Suleiman-nimisen paššan palveluksessa. Kun Panagiotiksen isäntä lähetettiin Jerusalemiin, Panagiotis matkasi tämän mukana. Eräänä päivänä isäntä meni Omarin moskeijaan, joka oli rakennettu Pyhän haudan kirkkoa vastapäätä. Panagiotis meni moskeijaan hänen kanssaan. Hän käveli suoraan pyhäkköön tietämättä, että se oli kielletty kaikilta ei-muslimeilta kuolemanrangaistuksen uhalla.

Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen saman isännän toinen palvelija päätti saada Panagiotiksen pulaan. Hän oli kateellinen kristitylle palvelijalle, koska tämä oli saanut isännältä erikoisoikeuksia. Kun isäntä oli poissa, muslimipalvelija vei Panagiotiksen takaisin moskeijaan.

Moskeijassa Panagiotis tunnistettiin heti kristityksi ja hänet pidätettiin. Meluisan kansanjoukon keskellä hänet kuljetettiin tuomioistuimen eteen. Oikeudessa Panagiotista syytettiin moskeijan häpäisemisestä läsnäolollaan. Tuomarina toiminut Damaskoksen pašša antoi Panagiotikselle kaksi vaihtoehtoa: joko hänen tulisi kääntyä muslimiksi tai hänet telotettaisiin. Paššan yritykset saada Panagiotis luopumaan uskostaan olivat kuitenkin turhia. Panagiotis ei suostunut kääntymään muslimiksi. Niinpä hänet tuomittiin kuolemaan.

Panagiotis vietiin etelämuurin portille, jota osmaniaikana sanottiin Daavidin portiksi (nyk. Siionin portti). Siellä sotilaat riisuivat hänet alasti ja alkoivat murskata hänen luitaan. He katkaisivat Panagiotiksen käsivarsiluun ja sitten hänen sormiaan toisesta kädestä. Kiduttamalla Panagiotista he toivoivat saavansa hänet kieltämään uskonsa Kristukseen.

Panagiotiksen usko Kristukseen oli kuitenkin horjumaton. “Kristus on elävän Jumalan Poika! Tappakaa minut, minä en pelkää teitä! Kristus nousi kuolleista!” hän huudahti. Sitten Panagiotis polvistui ja rukoili hetken. Kun hän nousi ylös, hän huudahti vielä iloissaan: “Kristus nousi kuolleista!” Tämän jälkeen hänet mestattiin. Kuollessaan pyhä Panagiotis oli kaksikymmentäviisivuotias. Hänen marttyyrikuolemansa tapahtui mahdollisesti vuonna 1820.[1] Eräs Jerusalemin kreikkalaisista luostareista osti pyhän marttyyrin ruumiin 5000 piasterilla, ja näin pyhä marttyyri haudattiin kunniallisesti.


[1] Toisten lähteiden mukaan Panagiotiksen marttyyrikuolema tapahtui vuoden 1838 tienoilla.

Pyhä Georgios oli kotoisin Uudesta Efesoksesta Vähästä-Aasiasta. Hänellä oli vaimo ja lapsia, jotka joutuivat kärsimään hänen juopottelustaan ja huonosta elämästään. Vuonna 1798 kun hän oli 42-vuotias, hän meni juovuspäissään kaupungin turkkilaisen tuomarin luo ja selitti haluavansa kääntyä muslimiksi. Ennen kuin hänet ehdittiin ympärileikata, hänen päänsä selveni ja hän tajusi tekonsa kauheuden. Kiireesti hän pakeni vastapäiselle Samoksen saarelle.

Noihin aikoihin Uudessa Efesoksessa rakennettiin sulttaanin luvalla uutta kirkkoa. Tällaiset luvat olivat tuohon aikaan harvinaisia. Kun turkkilaiset eivät löytäneet Georgiosta, kaupungilla alkoi liikkua huhu, että kristityt suuttuneina hänen uskonvaihdostaan olivat tappaneet hänet ja kätkeneet hänen ruumiinsa kirkon perustusten alle. Uhkaava muslimiväkijoukko alkoi kerääntyä rakennustyömaan ulkopuolelle. Uuden kirkon rakentaminen oli jo pitkään herättänyt närkästystä kaupungin muslimeissa. Nyt vaarana oli, että rakenteilla oleva kirkko tuhottaisiin ja rakennuslupa menetettäisiin. Niinpä kristityt lähettivät edustajiaan tuomarin luo kertomaan, että turkkilaisten etsimä mies ei ollut enää Efesoksessa vaan oli siirtynyt Samokselle.

Turkkilaiset löysivät Georgioksen Samokselta. Hänet tuotiin takaisin Efesokseen ja heitettiin kahleissa vankilaan, jossa hänet ympärileikattiin. Sen jälkeen hänet nimitettiin moskeijan isännöitsijäksi. Mutta musliminakin hän jatkoi juomistaan vielä entistä pahemmin hiljentääkseen siten omantuntonsa soimaukset. Kymmenen kuukauden kuluttua Georgios siirtyi pois kotikaupungistaan ja oleskeli milloin Samoksella milloin Patmoksella katuen kyynelin Kristuksesta luopumista. Samoksella hän meni itse tuomarin eteen, mutta tämä tyytyi määräämään hänelle tuhat ruoskaniskua jalkoihin. Tämä rangaistus vain lisäsi hänen haluaan pyyhkiä luopumuksensa pois marttyyrikuolemalla.

Georgios palasi kotikaupunkiinsa. Ensimmäiseksi hän pyysi anteeksi omaisiltaan ja ystäviltään. Ennen menemistään tuomarin eteen hän kävi katsomassa viikunapuuta, johon uusmarttyyri Polydoros (3.9.) oli hirtetty joitakin vuosia aikaisemmin. Saatuaan näin lisää rohkeutta hän heitti tuomarin edessä muslimipäähineensä maahan ja ilmoitti olevansa kristitty. Varmistuttuaan, ettei Georgios ollut mielisairas eikä juovuksissa, tuomari luovutti hänet vankilaan, jossa hänen kaulaansa kiinnitettiin kahleet ja jalat pantiin jalkapuuhun. Mitkään taivuttelut eivät tehonneet häneen vaan kaikkeen hän vastasi: “Olen kristitty ja kristittynä tahdon kuolla!”

Georgios mestattiin huhtikuun 5. päivänä 1801. Seuraavana yönä monet kristityt ja muslimit näkivät hänen ruumiistaan hohtavan kirkkaan valon. Sama valo heijastui myös hänen kalliolle vuotaneesta verestään. Päivän koitettua tuomari ilmiöstä huolestuneena käski viedä ruumiin nopeasti pois. Kristityt hautasivat sen kauas kaupungin ulkopuolelle samaan hautaan, jossa pyhä Polydoros lepäsi.

Pappismarttyyri Nikolai Simo syntyi vuonna 1875 Virossa Arensburgin (nyk. Kuresaar) kaupungissa. Hänen isänsä oli pappi. Nikolai opiskeli ensin Jurjevin (Tarton) saksalaisessa kymnaasissa ja sitten Pietarin hengellisessä seminaarissa. Hän meni naimisiin ja hänet nimitettiin Kronstadtin virolaisen seurakunnan papiksi. Seurakunta toimi Pyhän apostoli Andreaksen kirkossa, jossa palveli samaan aikaan pappina myös pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.).

Virolainen isä Nikolai sai toimittaa jumalanpalveluksen kirkossa vain sunnuntaisin varhaisen ja myöhäisemmän liturgian välissä olevan reilun tunnin mittaisen tauon aikana. Siivoojat lakaisivat tuolloin usein kirkon lattiaa kiinnittämättä huomiota vironkieliseen jumalanpalveluksen.

Pyhän Andreaksen kirkon papisto oli tottunut suuriin tuloihin, sillä pyhän Johannes Kronstadtilaisen ansiosta kirkkoon virtasi rahaa ja lahjoituksia. Samasta syystä papit suhtautuivat välinpitämättömästi esirukouspyyntöihin eivätkä aina toimittaneet pyydettyjä kirkollisia toimituksia. Isä Nikolai sen sijaan ei kieltäytynyt mistään, vaan kiersi yötä päivää seurakuntalaisten kodeissa. Muut papit suhtautuivat nurjasti hänen tunnolliseen hengelliseen työhönsä, mutta hän kesti kaikenlaiset hyökkäykset kärsivällisesti ja vihastumatta.

Samaan aikaan 1800–1900-lukujen vaihteessa isä Nikolai etsi Kronstadtista paikkaa rakennuttaakseen virolaiselle seurakunnalle oman kirkon. Pienen virallista asemaa vailla olevan seurakunnan mahdollisuudet olivat vähäiset, mutta isä Nikolailla oli asian vaatimaa uskoa, rohkeutta, peräänantamattomuutta ja harkitsevaisuutta. Hän löysi vaikutusvaltaisen hyväntekijän, kauppias Turkinin, joka osti entisen anglikaanikirkon ja lahjoitti sen puutarhoineen kaikkineen virolaiselle seurakunnalle. Joulukuun 1. päivänä vuonna 1902 isä Johannes Kronstadtilainen vihki uuden kirkon käyttöön.

Saatuaan kirkon kuntoon isä Nikolai omistautui jumalanpalvelusten toimittamiselle. Hän toimitti liturgian joka päivä, mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Lisäksi hän teki kaupungissa perin tarpeellista raittiustyötä.

Vuonna 1910 isä Nikolaita kohtasi murhe. Hänen vaimonsa kuoli, ja 35-vuotiaan Nikolain huollettavaksi jäi kolme lasta. Pyhän Andreaksen kirkon seurakuntalaisten pyynnöstä Pietarin metropoliitta Benjamin (31.7.) nimitti hänet Andreaksen kirkon vakinaiseksi palkatuksi papiksi.

Vuonna 1923 Nikolaista tuli Andreaksen kirkon kirkkoherra ja Kronstadtin kaikkien kirkkojen valvoja. Nimitys määräsi hänen tulevan kohtalonsa. Uusi neuvostovalta suhtautui näet äärimmäisen vihamielisesti pyhän Johannes Kronstadtilaisen muistoon, ja piti rovasti Nikolai Simoa yhtenä hänen lähimmistä työtovereistaan. Opetuspuheissaan isä Nikolai kehotti uskovia kansalaiskuuliaisuuteen, mutta myös uhrivalmiuteen totuuden puolesta, jos Kirkko siihen kutsuisi. Hän myös piti papin velvollisuutenaan selittää seurakuntalaisille, mikä oli maassa tapahtuvien mullistusten ydin, ja auttaa heitä löytämään niihin aito kirkollinen asenne. Kun häntä varoitettiin, että hänet saatetaan pidättää, hän vastasi: “Pidättäkööt vain, minulla on jo reppu pakattuna.”

Pidätys tapahtui lokakuussa 1930. Vankilassa isä Nikolai pysyi taipumattomana. Häntä kuulusteltiin peräti kymmenen kertaa syytettynä osallisuudesta johanneslaisten lahkon toimintaan. Tämä harhaoppinen lahko kunnioitti Johannes Kronstadtilaista uudelleen maailmaan tulleena Kristuksena. Kun isä Nikolai päättäväisesti kielsi yhteytensä lahkon johtajiin, kuulustelujen kulku yhtäkkiä muuttui ja hänen asiansa siirrettiin metropoliitta Joosefin kannattajia vastaan nostetun oikeusjutun yhteyteen. Näissäkin kuulusteluissa isä Nikolai pysyi horjumattomana eikä ilmiantanut ketään. Huhtikuussa vuonna 1931 hänet telotettiin ampumalla. Uuspappismarttyyri Nikolai Simo kanonisoitiin vuonna 2001.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

6.4.

Pyhä Sixtus (Xystus) I oli Rooman piispana keisari Trajanuksen hallituskauden loppupuolella noin kymmenen vuoden ajan (116–125). Hänen edeltäjänsä Rooman piispanistuimella oli Aleksanteri I. Sixtuksen elämästä tiedetään hyvin vähän, ja hajanaiset tiedot ovat epävarmoja. Ilmeisesti hän oli syntyjään Roomasta ja hänen isänsä oli pappi. Rooman piispana ollessaan Sixtus oli erityisen kiinnostunut liturgisista asioista.

Joissakin vanhoissa marttyyriluetteloissa mainitaan, että pyhä Sixtus olisi kuollut marttyyrina vuoden 127 tienoilla. Tässä tapauksessa roomalaiset viranomaiset olisivat tappaneet hänet. Ireneus ei kuitenkaan varhaisten Rooman piispojen luettelossaan mainitse Sixtusta marttyyrina. Niinpä on luultavaa, että pyhä Sixtus I nukkui rauhassa kuolonuneen vuoden 125 tienoilla.

Persian hallitsija Šapur II järjesti hallituskaudellaan (309–379) ankaran kristittyjen vainon, jota jatkui useiden vuosien ajan. Vuoden 345 tienoilla Seleukiassa pidätettiin yhteensä satakaksikymmentä kristittyä. Heidän joukossaan oli pappeja, diakoneja, munkkeja sekä yhdeksän neitsyyteen vihkiytynyttä neitoa.

Pyhien marttyyrien nimiä ei tiedetä, mutta se tiedetään, että yksikään heistä ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen. Kaikki kieltäytyivät palvomasta aurinkoa. Niinpä kaikki suljettiin valottomiin ja kosteisiin tyrmiin, joissa heitä pidettiin puolen vuoden ajan. Näinä kuutena kuukautena pyhille marttyyreille toi ruokaa hurskas nainen nimeltä Yazdandoht. Hän oli jalosukuinen rouva ja kotoisin Arbelan kaupungista.

Vihdoin marttyyrien teloittamispäivä määrättiin. Yazdandoht sai tietää tästä. Teloittamista edeltävänä iltana hän tuli marttyyrien luo ja pesi heidän jalkansa. Hän myös toi jokaiselle valkoisen asun ja auttoi heitä pukemaan ne ylleen. Tämän jälkeen nainen tarjoili heille juhlavan aterian. Yazdandoht myös kertoi marttyyreille, että heidän teloittamisensa oli lähellä ja kehotti heitä olemaan kestäviä. “Mitä tulee itseeni, pyydän esirukouksianne. Antakoon Jumala rukoustenne tähden minulle ilon tavata teidät jälleen Hänen taivaallisen valtaistuimensa edessä”, Yazdandoht sanoi.

Seuraavana päivänä aamunkoitteessa marttyyrit tuotiin ulos tyrmistä. Kun he saapuivat teloituspaikalle, heidän mestaajansa yritti saada heitä kieltämään Kristuksen. Hän kehotti marttyyreja palvomaan aurinkoa ja lupasi tästä hyvästä säästää heidän henkensä. Marttyyrit kieltäytyivät jälleen.

“Sinä olet kaksinkertaisesti sokea!” he huusivat mestaajalleen. “Kuolemaantuomitut pukeutuvat tummiin asuihin, he ovat kalpeita ja vapisevat. Meillä on kuitenkin yllämme juhlavaatteet ja me hymyilemme kuin kukkaset aamunkoitteessa”, he ilmoittivat. “Kuoleman kautta me astumme iankaikkiseen elämään.” Tämän jälkeen he kaikki kallistivat päänsä miekan edessä hyvillä mielin.[1] Näin kaikki satakaksikymmentä pyhää kristittyä saivat marttyyrien kruunut. Illan tullen heidän ruumiinsa haudattiin viiden ryhmissä syviin kuoppiin.


[1] Joidenkin lähteiden mukaan marttyyrit saivat kruununsa, kun heidät poltettiin elävältä.

Pyhä Marcellinus eli 300- ja 400-lukujen taitteessa Karthagossa. Marcellinus toimi keisari Honoriuksen (393–423) palveluksessa ja oli Hippon piispan, pyhän Augustinuksen (15.6.) läheinen ystävä. Tämän lisäksi Marcellinus kävi kirjeenvaihtoa pyhän Hieronymuksen (15.6.) kanssa.

Marcellinuksen elinaikana kirkon elämää häiritsivät donatistien ja katolisten kristittyjen väliset kiistat.[1] Keisari antoi vuonna 409 donatisteille luvan julkisiin jumalanpalveluksiin. Pohjois-Afrikassa donatistit käyttivät tätä keisarin lupaa hyväkseen ja alkoivat painostaa ja kohdella huonosti ortodokseja, minkä vuoksi nämä tekivät valituksen keisarille. Keisari Honorius lähetti Marcellinuksen selvittämään tätä ongelmaa.

Vuonna 411 pidettiin Karthagon kirkolliskokous, johon kokoontuivat sekä ortodoksiset että donatistiset piispat. Synodin tuomarina toimi Marcellinus, joka päätyi kolme päivää kestäneen istunnon jälkeen tuomitsemaan donatismin harhaopiksi. Marcellinus käski, että donatistien tuli luopua omista kirkoistaan ja palata ehtoollisyhteyteen ortodoksisen kirkon kanssa.

Marcellinus ja hänen veljensä Apringius määrättiin myös toimeenpanemaan käsky. Rooman armeijan avulla he aloittivat verisen ja väkivaltaisen donatistien vainon. Vainossaan veljekset toimivat Rooman lain sallimissa rajoissa mutta sellaisella kiihkolla, että se herätti kritiikkiä jopa donatistien vastustajien parissa. Esimerkiksi pyhä Augustinus paheksui tapaa, jolla donatisteja kohdeltiin, vaikka hän oli ollut johtavassa asemassa donatismin tuomitsemisessa.

Donatistit päättivät kostaa veljeksille. He väittivät, että Marcellinus ja tämän veli olivat mukana eräässä kapinassa keisaria vastaan. Kapinan taltuttajaksi määrätty kenraali Marinus tunsi sympatiaa donatisteja kohtaan ja uskoi heitä. Niinpä hän heitti veljekset vankilaan. Augustinus vieraili veljesten luona vankilassa. Piispa yritti turhaan pelastaa heidän henkensä. Veljekset jäivät ilman oikeudenkäyntiä. Pyhä Marcellinus ja hänen veljensä mestattiin vuonna 413. Kuolinpäivä oli 12. syyskuuta, mutta muistopäiväksi vakiintui 6. huhtikuuta.

Augustinus omisti useat kirjoituksensa ystävälleen Marcellinukselle. Näihin lukeutui jopa Augustinuksen klassikko De civitate Dei eli Jumalan valtio.[2] Sekä Augustinukselta että Hieronymukselta on säilynyt pyhän Marcellinuksen marttyyrikuoleman kunniaksi kirjoitettu ylistyspuhe.


[1] Donatistit olivat rigoristinen ryhmittymä, jolla oli ortodoksinen oppi mutta joka vaati kirkon jäseniltä täydellistä pyhyyttä ja nuhteettomuutta. He esimerkiksi pitivät sakramentteja pätemättöminä, jos niiden toimittaja oli vainon aikana luovuttanut pyhiä kirjoituksia poltettavaksi. Kiistan ytimessä oli kysymys siitä, onko uskonsa kieltäneelle anteeksiantamusta.

[2] Augustinus: Jumalan valtio 1. Suom. Heikki Koskenniemi, WSOY 2003.

Pyhä Eutykhios syntyi noin vuonna 512 Theia Komi -nimisessä kylässä Fryygiassa. Hänen isoisänsä oli pyhästä elämästään tunnettu pappi Palestiinan Augustopoliksessa, ja vanhemmat antoivat pojan hänen kasvatettavakseen. Näin tämä perehtyi jo pienestä pitäen Herran lakiin ja oppi elämään kauniiden kristillisten tapojen mukaan. Kerran Eutykhios leikki muiden lasten kanssa leikkiä, jossa jokaisen piti raaputtaa kiviseinään nimensä ja miksi hän tahtoi tulla aikuisena. Eutykhios kirjoitti: Eutykhios Patriarkka. Tuo enteellinen kirjoitus oli näkyvissä vielä hänen kuolemansakin jälkeen, kuten hänen läheinen oppilaansa ja elämäkertansa kirjoittaja pappi Eusthatios mainitsee.

12-vuotiaana Eutykhios siirtyi Konstantinopoliin jatkamaan opintojaan. Maalliset opinnot auttoivat häntä ymmärtämään, että todellinen viisaus on Jumalassa. Niinpä hän saatuaan opintonsa loppuun päätti ryhtyä munkiksi. Konstantinopolissa käymässä ollut Amaseian metropoliitta tahtoi kuitenkin hänestä piispan Laziken kaupunkiin. Eutykhios ei vastustellut vaan luotti metropoliitan ohjaukseen. 30-vuotiaana hänet vihittiin lyhyen ajan sisällä lukijaksi, diakoniksi ja papiksi. Mutta sitten asiat saivat uuden käänteen. Joku toinen oli jo ehditty vihkiä Laziken piispaksi. Näin Eutykhios pääsi toteuttamaan alkuperäisen toiveensa ja meni Amaseiassa sijaitsevaan luostariin. Pian metropoliitta asetti hänet hiippakuntansa kaikkien luostarien valvojaksi.

Keisari Justinianus (527–565) kutsui noihin aikoihin kokoon paikallisen kirkolliskokouksen tahtoen puhdistaa kirkon kaikista nestoriolaisen harhaopin jäänteistä. Tarkoitus oli julistaa anateemaan vielä kuoleman jälkeen niin sanotut “Kolme päätä” eli Teodoros Mopsuestialainen, Teodoretos Kyrroslainen ja Hiba (Ibas) Edessalainen. Amaseian ikääntynyt metropoliitta ei jaksanut lähteä kokoukseen, vaan lähetti sinne edustajakseen Eutykhioksen. Synodin istunnoissa tuli ilmi hänen perinpohjainen Raamatun tuntemuksensa ja kykynsä torjua hereetikkojen väitteitä. Jotkut epäilivät, onko mahdollista julistaa jo kuolleita henkilöitä anateemaan. Silloin Eutykhios nosti Vanhasta Testamentista esimerkiksi kuningas Josian, joka Betelissä käski kaivaa haudasta epäjumalia palvelleiden maanmiestensä luut ja polttaa ne (2. Kun. 23:16). Josian esikuvan mukaan oli siis luvallista julistaa kuolleitakin anateemaan, jos tämä oli tarpeen kirkon suojelemiseksi heidän vahingollisilta opeiltaan.

Pyhä patriarkka Menas (25.8.) kiinnitti kokouksessa huomiota Eutykhiokseen ja ennusti, että tästä tulee vielä hänen seuraajansa. Hän esitteli tämän keisari Justinianukselle, johon Eutykhioksen esiintyminen kirkolliskokouksessa oli myös tehnyt vaikutuksen. Kun patriarkka Menas kuoli vuonna 552, keisari lähetti heti vartijoita Eutykhioksen luo peläten, että tämä piiloutuisi välttääkseen patriarkan virkaa. Keisari ilmoitti muille piispoille, että itse apostoli Pietari oli ilmestynyt hänelle ja osoittanut Eutykhiosta sanoen: “Tee hänestä piispa.” Eutykhios tuli yksimielisesti valituksi, hänet vihittiin ja nimitettiin patriarkaksi kansan suuresti iloitessa.

Ensi töikseen uusi patriarkka sai keisarin kutsumaan koolle viidennen yleisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 553. Se vahvisti neljän edellisen kirkolliskokouksen päätökset ja julisti 14 anateemaa tuomiten muun muassa “Kolmen Pään” kirjoitukset samoin kuin Origeneen ja Euagrioksen. Kokous päättyi liturgiaan, jonka Rooman paavi ja Konstantinopolin, Aleksandrian ja Antiokian patriarkat toimittivat yhdessä. Näin tapahtui ensimmäistä kertaa kirkon historiassa. Opilliset kysymykset oli ratkaistu, ja kirkko sai elää rauhassa seuraavat kaksitoista vuotta.

Keisari Justinianus oli tunnettu teologisiin kysymyksiin osoittamasta kiinnostuksestaan. Joidenkin harhaoppisten onnistui saada hänet kannattamaan aftartodokistien harhaoppia. Sen mukaan Kristuksen ruumis oli katoamaton ja voittamaton jo Hänen hedelmöitymisestään lähtien. Harhaopin kannattajat väittivät, että Hänen kärsimyksensä tulivat mahdollisiksi vain siten, että Hän omasta tahdostaan teki ihmeen muuttamalla ruumiinsa laadun. Patriarkka Eutykhios vastusti ehdottomasti moista käsitystä, joka oli selvästi monofysitismin uusi muoto. Hän joutui keisarin epäsuosioon. Tammikuun 25. päivänä vuonna 565 hänen toimittaessaan liturgiaa Ormisdas-palatsin kirkossa, sotilaat raahasivat hänet pois alttarista ja hänet suljettiin erääseen luostariin Khalkedonissa. Keisarille myötämieliset piispat kokoontuivat kirkolliskokoukseen ja tuomitsivat Eutykhioksen maanpakoon. Syytekirjelmä oli, kuten elämäkerran kirjoittaja ilmaisee, varsin naurettava. Eutykhiosta syytettiin muun muassa siitä, että hän syö kanansisälmyksiä ja viipyy rukoillessaan pitkiä aikoja polvillaan.

Kun Eutykhios oli viettänyt jonkin aikaa Prinssisaarilla, hänet lähetettiin omaan luostariinsa Amaseian hiippakuntaan sikäläisten kristittyjen suureksi iloksi. Siellä hän teki rukoustensa voimalla lukuisia ihmeitä parantaen etenkin sairaita lapsia. Eräs mies oli kadottanut näkönsä ja ymmärsi saaneensa tämän rangaistuksen tuomioistuimen edessä tekemästään väärästä valasta. Pyhä Eutykhios voiteli kolmena peräkkäisenä päivänä hänen silmiään pyhällä öljyllä rukoillen hänelle anteeksiantoa, minkä jälkeen mies alkoi nähdä. Noihin aikoihin persialaiset hyökkäsivät Amaseian lähiseuduille, ja kaupunkiin virtasi joukoittain pakolaisia. Eutykhioksen luostari jakoi leipää nälkäisille, ja hänen rukoustensa tähden jauholaari ei koskaan tyhjentynyt.

Keisari Justinianuksen seuraajat, yhdessä hallinneet keisarit Justinus ja Tiberius kutsuivat Eutykhioksen takaisin patriarkaksi vuonna 576. Hänen paluunsa oli suuri riemujuhla ja koko Konstantinopoli oli häntä vastassa. Satamakin oli niin täynnä laivoja, että merta hädin tuskin näkyi niiden välistä. Ensimmäisessä liturgiassa Hagia Sofian kirkossa Eutykhios jakoi kansalle ehtoollista kuusi tuntia, koska kaikki tahtoivat saada sen hänen siunatuista käsistään. Pääkaupunkia oli jo jonkin aikaa koetellut paha epidemia, joka niitti ihmisiä ikään katsomatta. Eutykhios järjesti Hagia Sofiasta Blahernan Jumalanäidille omistettuun kirkkoon ristisaaton, jossa rukoiltiin epidemian laantumista. Tauti vaimeni heti tämän jälkeen.

Pyhän Eutykhioksen toinen patriarkkakausi kesti neljä vuotta. Hän lujitti kirkkoa oikeassa uskossa ja vahvisti opetuksensa ihmeillään. Elämänsä viimeisenä pääsiäisenä hän toimitti kasteet suurena lauantaina, joka oli katekumeenien kastepäivä, ja sen jälkeen pääsiäisyön aamupalveluksen. Tervehdittyään ylösnousemuksen kunniaksi papistoa, keisaria ja senaatin jäseniä pyhällä suudelmalla hän jatkoi toimittamalla pyhän liturgian. Kotiin palattuaan hän sairastui, mutta tahtoi olla vielä mukana ehtoopalveluksessa ja tervehtiä kansaa. Yöllä tauti paheni. Kun hänen tilansa heikkeni, keisari Tiberius tuli häntä katsomaan. Hyvästellessään keisaria Eutykhios sanoi: “Sinäkin, keisari, lähdet tästä elämästä neljän kuukauden kuluttua.” Näin myös tapahtui. Pyhä patriarkka Eutykhios siirtyi Herransa luo Apostoli Tuomaan sunnuntaina vuonna 582.

Pyhä Prudentius, maallikkonimeltään Galindo, eli 800-luvulla. Hän oli syntyperältään espanjalainen. 840-luvulla hänet valittiin Troyeksen piispaksi. Piispana ollessaan Prudentius ei hoitanut ainoastaan tavanomaisia piispallisia tehtäviä, vaan toimi myös sielunhoitajana. Hän kuunteli usein synnintunnustuksia ja toimitti sairaanvoiteluita.

Prudentius kuului aikansa oppineimpien piispojen joukkoon ja hänen mielipidettään teologisissa asioissa kunnioitettiin suuresti. Tämän vuoksi Prudentius kutsuttiin muun muassa ratkaisemaan erään munkki Gottschalkin tapausta. Gottschalk oli opettanut virheellisesti, että Kristus oli kuollut ainoastaan valittujen puolesta. Hänen mukaansa suurin osa ihmiskuntaa oli peruuttamattomasti tuomittu ikuisiksi ajoiksi syntiin ja helvettiin. Tämän väärän opetuksen vuoksi Gottschalkia oli kidutettu, hänet oli heitetty vankilaan ja erotettu ehtoollisyhteydestä. Prudentius piti Gottschalkin rangaistusta liian ankarana. Prudentiukselta on myös säilynyt teos, jossa hän kritisoi irlantilaisen filosofin Johannes Scotus Eriugenan (n. 800–877) teologisia virheitä. Pyhä Prudentius nukkui kuolonuneen vuonna 861.

Tänään muistellaan Määrin arkkipiispaa pyhää Methodiosta, joka nukkui kuolonuneen huhtikuun 6. päivänä vuonna 885. Hänen elämästään kerrotaan toukokuun 11. päivän kohdalla, jolloin vietetään slaavien valistajien pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen yhteistä juhlaa.

Pyhittäjäisä Gregorios syntyi vuonna 1255 hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Kukulonin kylässä Smyrnan lahden eteläpuolella. Vanhemmat huolehtivat, että hän sai hyvän koulutuksen. Keisari Andronikos Paleologoksen (1282–1328) hallituskauden alkuvuodet olivat levotonta aikaa. Seldzukkiturkkilaiset hyökkäilivät Vähään-Aasiaan ja saapuivat myös Gregorioksen kotikylään. Koko perhe vangittiin ja heidät vietiin orjiksi Laodikeaan. He saivat kuitenkin luvan käydä kirkossa, ja heidän hurskautensa teki Laodikean kristittyihin niin suuren vaikutuksen, että he keräsivät keskuudestaan heidän lunnasrahansa.

Vapauduttuaan Gregorios meni Kyprokselle, jossa hänen valoisa olemuksensa teki suuren vaikutuksen saaren asukkaisiin. Siellä Jumala salli hänen tavata erakkomunkin, joka otti hänet noviisikseen. Kun Gregorios oli oppinut munkin elämäntavan perusasiat, hän siirtyi Siinain vuorelle Pyhän Katariinan luostariin. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja hän heittäytyi urhoollisesti askeettisiin kilvoituksiin. Hän hämmästytti muita munkkeja lähes aineettomalla elämäntavallaan. Saamansa kuuliaisuustehtävät hän suoritti viivyttelemättä tuntien jatkuvasti olevansa Jumalan silmien alla. Iltaisin hän vetäytyi keljaansa ja ylisti ja rukoili Jumalaa koko sydämestään. Hän jatkoi psalmien veisuuta aina siihen saakka, kunnes saavutti hengellisen ilon tilan. Kun aamuherätys soi, hän oli kirkossa ensimmäisten joukossa ja poistui sieltä viimeisenä. Pieni määrä leipää ja vettä riitti hänen ravinnokseen jopa niinä kolmena vuotena, jotka hän toimi luostarin keittäjänä. Tuossa raskaassa tehtävässä häntä innoitti ajatus, että hän valmistaa ruokaa maanpäällisille enkeleille. Gregorios oli taitava käsikirjoitusten kopioija. Hän löysi myös aikaa paneutua Raamatun tutkiskeluun. Niin usein kuin mahdollista hän kiipesi Siinain vuoren huipulle kunnioittaakseen ja kumartaakseen paikkoja, joissa oli tapahtunut niin suuria ja pyhiä asioita.

Sielunvihollinen, jota nuoren munkin nopea edistyminen häiritsi, sai aikaan, että jotkut veljet alkoivat kadehtia Gregoriosta. Nähdessään, että luostarissa syntyi hämminkiä hänen tähtensä, Gregorios poistui sieltä ottaen mukaansa nuoren munkki Gerasimoksen, josta tuli yksi hänen huomattavimmista opetuslapsistaan. Gerasimos ja hänen ystävänsä Joosef olivat kotoisin lännestä, vieläpä samasta kylästä; myöhemmin he saarnasivat hyvällä menestyksellä ranskaksi frankeille, jotka olivat noihin aikoihin miehittäneet osan Kreikkaa. He menivät ensin Jerusalemiin kumartamaan Kristuksen pyhää hautaa ja sieltä käsin muillekin pyhille paikoille. Sieltä he siirtyivät Kreetaan Kauniit Satamat -nimiseen paikkaan. He löysivät syrjäisen rauhallisen luolan, johon he asettuivat jatkamaan askeettisia kilvoituksiaan. Gregorioksen ravintona oli leipä ja vesi. Paljosta paastoamisesta hänen kasvonsa olivat kellertävät, ja hän oli niin heikko, että pystyi hädin tuskin liikkumaan. Yhä edelleen hän kuitenkin etsi itselleen ohjaajaa, joka pystyisi opettamaan hänelle sisäistä hengellistä työskentelyä. Eräänä päivänä selvänäkemisen armolahjan omannut erakko Arsenios koputti Pyhän Hengen johdatuksesta hänen oveaan. Arsenios alkoi selittää Gregoriokselle, mitä pyhät isät tarkoittavat mielen varjelemisella, hengellisellä raittiudella ja puhtaalla rukouksella. Arsenios selosti Gregoriokselle vielä, mitä on käytännön kilvoitus ja mitä sisäinen näkeminen. Hän kuvasi hänelle pahojen henkien juonet ja kuinka nämä käyttävät pahantahtoisia ja kateellisia ihmisiä välikappaleinaan taistellessaan kilvoittelijoita vastaan. Arsenios myös varoitti Gregoriosta ylenpalttiseen kilvoitteluun sisältyvistä vaaroista.

Arsenioksen opetuksista innostunut Gregorios kiiruhti pian tapaamisen jälkeen Athosvuorelle. Siellä hän kävi niin luostareissa kuin skiitoissa ja erakkomajoissakin etsien jumalallisen valaistumisen saaneita munkkeja. Hän tapasi kyllä suuria kilvoittelijoita, mutta he olivat antautuneet pelkästään käytännön kilvoituksiin. Kun Gregorios kyseli, harjoittavatko he mielen varjelemista, hengellistä raittiutta ja sisäistä mielen rukousta, he sanoivat, etteivät he olleet koskaan kuulleetkaan tällaisista asioista. Kierrettyään koko Athoksen Gregorios saapui Magulan skiittaan lähelle Filoteoksen luostaria. Siellä hän kohtasi kolme munkkia Jesajan, Kornelioksen ja Makarioksen, joilla oli jonkinlainen käsitys sydämen rukouksesta.

Gregorios rakensi itselleen keljan skiittaan. Hän istui päivisin ja suurimman osa yötäkin matalalla jakkaralla ja toisti sydämen kivulla lyhyttä rukousta: “Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Kyyneleet ja huokaukset säestivät hänen rukoustaan. Kun hän ei enää jaksanut pitää mieltään sydämessä, hän alkoi laulaa psalmeja, mietiskellä jotakin Raamatun kohtaa tai tehdä jotakin työtä. Kuoleman muistaminen ja ruumiillinen työ kuuluivat myös hänen ohjelmaansa. Mutta päätyö oli sydämen rukous: “Herra, Jeesus Kristus, armahda minua syntistä.”

Hesykasteille elämän tärkein asia on rukous. Gregorios kirjoitti kokemustensa pohjalta: “Aloittelijoille rukous on kuin sydämestä kohoava riemun tuli, täydellisten sieluissa se taas vaikuttaa kuin tuoksuva valo. Rukous on myös apostolien saarnaa, uskon toimintaa tai pikemminkin uskoa itsessään – ‘lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan’ (Hepr. 11:1).” Gregorioksen mukaan rukous on Jumalan evankeliumi, puhdistumisen merkki, pyhyyden vertauskuva, kasteen armon ilmentymä ja Pyhän Hengen pantti. “Rukous on myös riemua Jeesuksesta, sielun iloa ja Jumalan laupeutta, se on sovituksen merkki, Kristuksen sinetti, henkisen auringon säde, sydänten aamunkoitto, kristillisen uskon vahvistus, todistus sovituksesta Jumalan kanssa.” Rukousta kuvailtuaan Gregorios päätyi kiteyttämään ajatuksensa näin: “Mutta miksi olisin monisanainen? Rukous on ‘Jumala, joka kaikissa kaiken vaikuttaa’ (2. Moos.7:1), sillä Isä, Poika ja Pyhä Henki toimii yhtenä ja saa kaiken aikaan Jeesuksen Kristuksen kautta.”[1]

Sitkeä pysyminen nöyrässä uskon rukouksessa johti siihen, että Gregorios näki eräänä päivänä keljansa odottamatta täyttyvän jumalallisella valolla. Kun hänen nuorin oppilaansa ja elämäkerran kirjoittajansa tuleva patriarkka Kallistos kysyi häneltä kerran syytä hänen iloonsa nähdessään hänen tulevan keljastaan kasvot säteillen, hän selitti: “Se, joka Pyhän Hengen armosta kohoaa Jumalan puoleen, näkee kuin peilistä koko luomakunnan täynnä valoa.”

Toisen kerran Kallistos kysyi opettajaltaan, kuinka on mahdollista kokea sielun ylösnousemus. Gregorios vastasi: “Ensin on kilvoiteltava nöyrästi kaikin voimin käytännön hyveiden saavuttamiseksi, jolloin sielu voittaa kaikki himot ja alistaa ne itselleen. Silloin luonnolliset hyveet ympäröivät sitä sen seuratessa ruumista ja vähitellen johdattavat sen ylös hengellisiä portaita, kunnes se saavuttaa yliluonnollisen tilan. Kun ymmärrys on näin ylittänyt itsensä ja Pyhän Hengen säteily on kirkastanut sen, se näkee selvemmin olevaisten luonnon. Se ei näe luotuja tämän maailman viisaiden tavoin vaan niiden suhteessa Luojaan. Sielu luopuu luonnollisista ajatuksistaan ja pääsee sanoin ilmaisemattomaan suhteeseen Jumalan kanssa. Se ei enää tunne pelkoa vaan liittyy jumalallisessa rakkaudessa (eros) Kristus-Sulhaseen. Äärettömän jumalallisen valon kirkastamana se suuntautuu kokonaan kohti Jumalaa ja tämän ihmeellisen muutoksen tapahduttua ei enää tunne maallisen ruumiinsa olemassaoloa. Ihminen on silloin samassa tilassa kuin esi-isämme Aadam ennen syntiinlankeemusta. Tämän kokenut on jo nähnyt ylösnousemuksen ja voi sanoa apostoli Paavalin kanssa: Oliko hän ruumissaan vai poissa ruumiista, sitä en tiedä (2. Kor.12:2).”

Gregorios veti magneetin tavoin puoleensa Athoksen munkeista hartaimpia. Kuultuaan hänen opetustaan sisäisestä elämästä ja sydämen rukouksesta monet siirtyivät hänen oppilaikseen. Hänen puhuessaan kuulijoilleen sielun puhdistumisesta ja siitä tiestä, jota vaeltamalla ihminen voi tulla “armosta jumalaksi”, Pyhä Henki laskeutui heidän ylleen kuten apostolien aikana ja vastustamaton halu päästä itse vaeltamaan tätä tietä valtasi heidät. Kristuksen esimerkin mukaan pyhä Gregorios otti vastaan kaikki, jotka hengellistä opetusta janoten tulivat hänen luokseen, mutta oppilaikseen hän otti vain sellaisia, joiden kuuliaisuutta ja nöyryyttä hän oli ensin koetellut.

Jotkut Athoksen oppineimmista munkeista epäilivät Gregorioksen opetuksen aitoutta ja pitivät sitä epäilyttävänä uutuutena. Osasyynä epäilevään asenteeseen oli myös kateus. Gregorios ei alussa reagoinut mitenkään, mutta sitten ottaen mukaansa kaksi muuta kunnioitettua hesykastimunkkia hän meni Athoksen pääkaupunkiin Kariekseen. Siellä hän esitti opetuksensa Athosvuoren Protokselle eli johtavalle munkille. Kuunneltuaan vieraidensa puhetta tämä totesi hämmästyneenä: “Tänään olen keskustellut suurten apostolien Pietarin ja Paavalin kanssa!” Tästä lähtien kukaan ei enää kyseenalaistanut Gregorioksen opetusta, ja kaikki Athoksen munkit pitivät häntä yhteisenä opettajanaan. Kävijöiden määrä lisääntyi niin suuresti, että Gregorioksen oli paettava ihmispaljoutta Pyhän vuoren vaikeapääsyisimpiin paikkoihin, kuten Simonospetran luostarin läheisille jyrkille rinteille. Näin hän onnistui saamaan aikaa myös omalle rukouselämälleen.

Turkkilaisten hyökkäykset Athosvuorelle häiritsivät tuohon aikaan skiitoissa ja erakkomajoissa asuneiden munkkien elämää. Niinpä Gregorios muutamien oppilaidensa kanssa päätti siirtyä takaisin Siinaille. Matkalla hän sai kuulla, että sielläkin oli levotonta. Hän muutti suuntaa ja meni ensin Khiokselle ja sieltä Lesbokselle, josta hän siirtyi talveksi Konstantinopoliin. Lopulta hän asettui Bysantin ja Bulgarian vuoristoiselle rajaseudulle Paroriaan. Siellä Mesomelion-nimisessä paikassa asui askeetteja, joiden johdossa oli munkki Amerales. Hän otti tulijat suojelukseensa ja he rakensivat itselleen keljamajat samalle seudulle. Ameraleksen munkkien joukossa oli myös Athosvuorelta tullut erakko Luukas, joka oli aiemmin ollut Gregorioksen oppilaana. Kun Gregorios nyt tuli lähettyville, Luukkaan jo Athoksella häntä kohtaan tuntema kateus leimahti taas liekkeihin. Herjauksia huutaen hän hyökkäsi veitsi kädessä Gregorioksen kimppuun. Jolleivät muut Ameraleksen oppilaat olisi ehtineet hätään, hän olisi tappanut tämän. Gregorios sääli häiriintynyttä munkkia ja kirjoitti yhden keskeisistä teoksistaan hesykasmista ja rukouksesta nimenomaan häntä varten. Jonkin ajan kuluttua myös Amerales itse joutui kateuden valtaan ja vihan vimmassa käski Gregorioksen oppilaineen poistua alueelta mahdollisimman nopeasti, muuten hän yllyttäisi pahantekijöitä heidän kimppuunsa. Gregorios siirtyikin munkkeineen, joiden lukumäärä oli jo kasvanut, Mesomelionista Parorian Katakekryomenonin vuorelle. Parin päivän kuluttua sinne saapui kuitenkin Ameraleksen yllytyksestä rosvoja, jotka pidättivät heidät kaikki ja sitoivat Gregorioksen liinalla. Mutta kun he eivät löytäneet mitään ryöstettävää, he tulivat tuntoihinsa ja päästivät munkit vapaaksi.

Tämän jälkeen Gregorios katsoi viisaimmaksi poistua koko alueelta ja palata takaisin Athokselle. Siellä munkit ottivat heidät iloiten vastaan, ja Gregorios ja hänen oppilaansa rakensivat keljamajoja Suuren lavran luostarin alueelle. Turkkilaisten ryöstöretket pakottivat heidät kuitenkin siirtymään luostarin muurien sisään. Elämä monilukuisen veljestön keskellä vei Gregoriokselta mahdollisuuden hiljaisuuteen ja hän koki tilanteen vaikeana. Niinpä hän kenenkään huomaamatta poistui Athokselta vain yksi munkki mukanaan ja purjehti Adrianopolikseen. Sieltä hän siirtyi maitse Paroriaan takaisin Katakekryomenon-vuorelle.

Heti Gregorioksen ympärille kerääntyi paljon munkkeja. Vuori oli kuitenkin rosvojen tukikohta. Gregorios sai hyvän ajatuksen pyytää apua Bulgarian tsaarilta Aleksanterilta (1331–1371). Aleksanteri oli munkkilaisuuden ystävä ja bysanttilaisen kulttuurin ihailija. Tsaari oli kuullut Gregorioksesta ja alkoi innokkaasti tukea häntä luostarin perustamisessa. Hän lähetti rahaa ja rakennusmiehiä, jotka rakensivat luostarialueelle puolustustornin, ison kirkon ja keljoja. Lisäksi luostari sai veronperintäoikeuden moniin kyliin, kalastusoikeudet jokiin, lammaslaumoja ja kantomuuleja. Vastalahjaksi Jumala pelasti tsaarin, kun häntä vastaan tehtiin murhayritys.

Gregorios oli tämän hengellisen siirtokunnan keskushahmo. Hän tahtoi sytyttää kaikkien ihmisten sieluun innon sisäiseen Jeesuksen rukoukseen. Hänen sanansa kaikui maailman ääriin, sillä Paroriasta tuli laajalle levinneen hengellisen liikkeen keskus. Sieltä käsin hesykasmi levisi myös slaavilaisiin maihin aina Karjalaa myöten. Gregorioksen oppilaiden joukossa oli kreikkalaisten lisäksi bulgarialaisia, serbejä ja romanialaisia. Hänen oppilaansa pyhä Teodosios Tarnovolainen (27.11.) perusti Bulgariaan kuuluisan Kelifarevon luostarin, josta tuli Balkanin huomattavin luostari. Sieltä olivat lähtöisin esimerkiksi Tarnovon patriarkka pyhä Euthymios (20.1.) ja Kiovan metropoliitta pyhä Kiprian (16.9.), pyhä Romylos (18.9.) ja pyhittäjä Gregorios Hesykasti (7.12.). Kaksi viimeksi mainittua levittivät hesykasmia Serbiaan pyhän prinssi Lasaruksen (15.6.) tuella.

Tuon ajan ortodoksiset hallitsijat Serbian Stefan Dušan (1331–1356), Valakian Nikolai Aleksanteri (1352–1363), jo mainitut keisari Andronikos III Paleologos ja tsaari Aleksanteri pyrkivät ystävystymä¨n Gregorioksen kanssa ja olivat hänen kanssaan kirjeenvaihdossa saaden häneltä hengellistä ohjausta. Näin Gregorioksesta tuli laajan hesykastisen liikkeen alkuunpanija. Hesykasmi olikin Bysantin kallisarvoisin perintö slaavilaiselle maailmalle.

Kiihkeä kaipaus hiljaisuuteen säilyi Gregorioksessa loppuun saakka apostoliseen toimintaan yhdistyneenä. Hänen keljansa sijaitsi yksinäisellä paikalla jonkin matkan päässä luostarista. Siellä Jumala ilmoitti hänelle syksyllä 1346, että hänen lähtönsä lähestyi. Heti hän vetäytyi täydelliseen hiljaisuuteen. Demonit hyökkäsivät vielä viimeisen kerran hänen kimppuunsa saadakseen viedyksi häneltä voitonkruunun. Kolmen päivän kuluttua jumalallinen voima karkotti ne, ja pyhittäjän valtasi sanoinkuvaamaton suloisuus. Pian tämän jälkeen hän siirtyi 91-vuotiaana iloiten ikuiseen elämään. Tämä tapahtui 27.11.1346.


[1] Filokalia III, 299:113.

Kun Kreikka itsenäistyi vuonna 1821, oli kyse vain pienestä alueesta. Suurin osa kristittyä kreikkalaista väestöä jäi edelleen Osmanien valtakunnan alaiseksi. Turkkilaiset kostivat Kreikan menetyksen omien alueittensa kristityille. Erittäin julmia nämä kostotoimenpiteet olivat Traakiassa ja Samothraken saarella, jotka eivät tuolloin vielä kuuluneet Kreikkaan. Saaren miehet, noin 700 henkeä, surmattiin ja naiset ja lapset vietiin muualle orjiksi. Uusilla asuinpaikoilla lapset ja nuoret pakkokäännytettiin islamiin. Samothraken miehistä Kyprokselta kotoisin ollut Mikael kääntyi kuolemaa peläten islamiin ja säilyi siten hengissä.

Kun Kreikan ja Turkin välillä solmittiin rauha, Mikael ja neljä nuorta – Manuel, Teodoros ja kaksi Georgiosta – palasivat Samothrakeen, ja heidät otettiin takaisin kirkon yhteyteen voitelun sakramentilla. Saatuaan kuulla miesten paluusta kristinuskoon turkkilaiset viranomaiset uhkailivat heitä vankeudella, mutta maksamalla raskaita lunnaita he pystyivät säilyttämään vapautensa. Lunnaiden maksu piti kuitenkin uusia joka kerta, kun Samothrakeen tuli uusi maallinen tai hengellinen turkkilainen johtomies. Sen tähden Traianopoliksen piispa neuvoteltuaan ensin asiasta patriarkan kanssa neuvoi miehiä pakenemaan vapaaseen Kreikkaan. He kuitenkin kieltäytyivät ja sanoivat olevansa valmiit tunnustamaan Kristuksen verikuolemalla.

Kun uusi kadi, turkkilainen uskonnollinen johtaja ja tuomari, kuuli miesten paluusta kristinuskoon, hän kutsui heidät hallintokaupunkiinsa Makriin, joka sijaitsee Traakian rannikolla. Siellä hän kehotti heitä lempein äänenpainoin olemaan hylkäämättä islamia, johon he olivat kääntyneet. He vastasivat, että heidät oli lapsina petetty vaihtamaan uskoaan, mutta nyt he olivat tajunneet, mikä oli heidän todellinen hyötynsä. Nyt he olivat palanneet isiensä uskoon, ja he olivat myös valmiita kuolemaan sen edestä. Kadi kutsui piispan paikalle arvellen tämän rohkaisseen heitä ja kysyi tältä, mitä hänen pitäisi tehdä. Piispa vastasi, ettei hän tiedä asiasta mitään, ja niin miehet päästettiin vapaaksi suurta rahasummaa vastaan.

Jonkin ajan kuluttua uusi aga, alueen maallinen johtomies, saapui Albaniasta. Hän oli häijy mies, joka vihasi kristittyjä. Hän kävi tarkastusmatkalla Samothrakessa, missä turkkilaiset asukkaat ilmiantoivat hänelle kristinuskoon palanneet miehet. Hän pani heidät Makrin vankilaan muslimien ramadan-paaston ensimmäisenä päivänä ja kuulusteli heitä illan tultua. Koska he pysyivät järkkymättöminä uskossaan, hän käski kahlehtia heidät, sitoa heidän kätensä selän taakse ja panna heidän jalkansa jalkapuuhun. Marttyyrit rohkaisivat kärsimyksissään toisiaan, jotta saisivat kaikki yhdessä kilvoituksensa voittoisaan päätökseen. Kylän pappi hankkiutui vankilaan tunnustamalla, ettei muka ollut koskaan maksanut säädettyjä veroja, ja pääsi niin tuomaan marttyyreille pyhän ehtoollisen.

Kolmen päivän kuluttua aga kutsui luokseen Manuelin, joka oli Egyptissä ollessaan oppinut arabian kielen ja tutustunut Koraaniin, ja ehdotti tälle, että hän kieltäsi kristinuskon vain sanoin. Sen jälkeen hän olisi vapaa elämään loppuelämänsä kristittynä. Mutta Manuel julisti olevansa valmis ennemmin kuolemaan kidutuksissa kuin kieltämään uudestaan Kristuksen. Hän toi myös esiin monia Koraanin epäjohdonmukaisuuksia.

Marttyyrit kestivät miehuullisesti pahoinpitelyä ne 23 päivää, joiden aikana sulttaani Mahmudin henkilökohtainen neuvonantaja tutki heidän asiaansa. Heidät tuomittiin lopulta kuolemaan piikkilaudan päällä. Tuomaan sunnuntain jälkeisenä maanantaina eli toisella pääsiäisen jälkeisellä viikolla 3.4.1835 Mikael vietiin Makrin torille, missä hän tunnusti uskonsa niin voimakkaasti, että turkkilaiset ryntäsivät hänen kimppuunsa ja viiltelivät hänet kappaleiksi hänen seisoessaan rukouksessa. Kun toiset neljä näkivät mestauspaikalle tullessaan Mikaelin jäseniä levällään tiellä, he saivat lisää rohkeutta. Georgios ja Teodoros hirtettiin ja Manuel heitettiin piikkilaudalle, jolloin hän kuoli heti. Mutta kun toinen Georgios heitettiin samalle laudalle, sen piikkinaulat taipuivat kuin ne olisivat olleet pehmeää ainesta, eikä hän haavoittunut ollenkaan. Seppä kutsuttiin korjaamaan lautaa, minkä jälkeen pyöveli heitti hänet uudestaan laudan päälle ja työnsi hänen jalkansa piikkeihin. Georgios kitui laudan päällä vuorokauden kestäen hirveitä tuskia. Kristityt keräsivät hänen vertaan kangaspaloihin, jotka sittemmin paransivat niin sairaita kristittyjä kuin turkkilaisiakin. Kun sitten annettiin määräys poistaa ruumiit telotuspaikalta, Georgios, joka oli vielä elossa, tapettiin liekinheittimellä.

Uhrien ruumiiden hautaaminen oli kielletty, mutta jotkut kristityt uhmasivat kieltoa ja hautasivat hartain mielin viiden pyhän marttyyrin ruumiit. Jonkin ajan kuluttua erilaiset vastoinkäymiset alkoivat kohdata marttyyrien tappamisesta vastanneita ja kiduttajia, mitä pidettiin Jumalan rangaistuksena.

Pyhittäjä Sebastian syntyi vuonna 1884 köyhän talonpojan perheeseen Orjolin läänissä Kosmodemjanskojen kylässä. Hänen maallikkonimensä oli Stepan Fomin. Perheessä oli entuudestaan kaksi poikaa. Kun Stepan oli neljävuotias, vanhemmat ottivat hänet mukaan pyhiinvaellusmatkalle Optinan luostariin, jossa he tapasivat pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.). Vierailu pyhän vanhuksen luona painui unohtumattomasti pienen Stepanin mieleen.

Vanhemmat kuolivat Stepanin ollessa vain viisivuotias, jolloin perheen pääksi tuli hänen vanhin veljensä Ilarion. Veljeksistä keskimmäinen Roman valitsi luostarikilvoituksen tien ja meni kuuliaisuusveljeksi Optinan luostariin. Stepan, joka oli syntymästään asti sairaalloinen, autteli vanhinta veljeään paimenena. Hän myös luki mielellään seurakunnan papilta saamiaan kirjoja. Hän oli hyvin sävyisä luonteeltaan ja ikätoverit kiusasivat häntä nimittämällä häntä munkiksi.

Talvisaikaan Stepan vieraili Optinassa veljensä luona. Luostarikutsumus kypsyi koko ajan hänen sielussaan, ja vuonna 1909 hän liittyi Optinan luostarin kuuluisan Johannes Kastajalle pyhitetyn skiitan veljestöön. Skiitassa hänestä tuli edesmenneen pyhittäjä Amvrosin läheisimmän oppilaan vanhus Joosefin (9.5.) kelja-apulainen. Vanhus Joosefin kuoltua hän siirtyi vanhus Nektari Optinalaisen (29.4.) hengelliseen ohjaukseen ja oli tämän kelja-apulaisena vuoteen 1923 saakka. Näin hän omaksui Optinan ohjaajavanhusten hengen ja perinteen. Vanhus Nektari lähetti usein hyväsydämisen ja myötätuntoisen Stepanin lohduttamaan ihmisiä, jotka odotettuaan pitkään pääsyä vanhuksen luokse alkoivat jo napista. Vanhus Nektari saattoi myös sanoa vierailleen. “Kysykää tätä asiaa ennemmin kelja-apulaiseltani Stepanilta; hän osaa antaa paremman neuvon – hänellä on selvänäkemisen lahja.”

Stepan vihittiin munkiksi vuonna 1917 vainojen alkaessa. Vihkimyksessä hän sai nimen Sebastian. Heti seuraavana vuonna luostari suljettiin ja sen alueelle perustettiin Optinan luostarimuseo. Luostari kuitenkin jatkoi toimintaansa maatalousarttelina vielä noin viisi vuotta. Kaksi kuukautta ennen sen lopullista sulkemista vuonna 1923 Sebastian vihittiin munkkidiakoniksi.

Valtaosa luostarin veljestöstä isä Sebastian mukaan lukien asettui läheiseen Kozelskin kaupunkiin. Kalugan piispa vihki Sebastianin pappismunkiksi. Samoihin aikoihin vanhus Nektari kuoli, mikä oli Sebastianille suuri menetys. Ohjaajavanhuksensa kuoleman jälkeen hän palveli seurakuntapappina ensin Kozelskissa ja sitten Kozlovissa, jossa hän vastusti väsymättä neuvostovallan tukemaa kirkon uudistusmielistä siipeä.

Vuonna 1933 isä Sebastian pidätettiin ja tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankileirille. Hänet lähetettiin heikosta terveydestä huolimatta Tambovin alueelle metsätöihin. Turvallisuuspoliisin kuulusteluissa hän ei yrittänytkään salata jyrkän kielteistä asennoitumistaan neuvostovaltaan.

Vuoden kuluttua isä Sebastian siirrettiin Karagandan leirille Kazakstaniin. Se oli yksi 1900-luvun kauheimmista vankileireistä. Lyömällä ja kiduttamalla Sebastiania vaadittiin kieltämään Jumala. “En koskaan”, oli hänen vastauksensa. Lopulta hänet sijoitettiin samaan parakkiin rikollisten kanssa. Heikon terveytensä tähden hänet määrättiin varaston vartijaksi; viimeisinä vuosina hän kuljetti vettä leirille härkävankkureilla. Raskaissa oloissakin hän piti yllä rukouskilvoitusta eikä rikkonut paastoja. Hän johdatti monet kohtalotoverinsa leirillä uskomaan Jumalaan. Hän onnistui jopa ottamaan vastaan synnintunnustuksia ja jakamaan ehtoollista. Vähän kerrassaan hänen uskonsa ja rakkautensa voittivat vihan. Niin vangit kuin leirin johtokin oppivat pitämään hänestä.

Huhtikuussa 1939 isä Sebastian vapautui leiriltä. Hän asettui asumaan Karagandan lähelle Bolšaja Mihailovkan kylään ja otti huolehtiakseen kaikkien Jumalaa etsivien Karagandan asukkaiden sielunhoidosta. Hän kävi ihmisten kodeissa toimittamassa jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Hän oli jatkuvasti vaarassa joutua vaikeuksiin, sillä hän toimi ilman viranomaisten lupaa. Itse hän kuitenkin sanoi: “Ihmiset Karagandassa ovat uskovia; eivät he anna minua ilmi.”

Karagandan alueella oli suuria hiiliesiintymiä ja kaupunki kasvoi nopeasti. Kaivostyöläisistä suuri osa oli kaivostyöhön määrättyjä karkotettuja tai entisiä leirivankeja. Monilla ei ollut henkilöllisyystodistusta. Alueella oli nälänhätää ja kulkutauteja. Hautausmaan joukkohautoihin saatettiin päivässä haudata parisataa vainajaa ilman ruumiinsiunausta. Ristejä haudoille ei pystytetty. Noilla lohduttomilla haudoilla käydessään isä Sebastian huudahti: “Näillä marttyyrihaudoilla palavat yötä päivää maasta taivaaseen ulottuvat kynttilät.”

Isä Sebastianista pidettiin yleisesti ja hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Hengellisiä lapsia kerääntyi hänen ympärilleen eri puolilta maata. Hän otti kaikki rakkaudella vastaan ja auttoi tulijoita pääsemään elämän alkuun uudessa paikassa.

Isä Sebastian toimitti päivittäin itsekseen vuorokauden kaikki jumalanpalvelukset. Usein hän toimitti salaa myös liturgioita. Ennen toista maailmansotaa hän teki matkan Tambovin alueelle. Monet hänen hengelliset lapsensa toivoivat hänen asettuvan jälleen Venäjälle, mutta hän palasi Karagandaan sanoen: “Ihmiset ovat täällä sydämellisiä, uskostaan tietoisia ja murhetta maistaneita. Täällä meistä on enemmän hyötyä; tämä on toinen kotimaamme.”

Sodan jälkeen isä Sebastianin ympärille muodostunut epävirallinen seurakunta anoi lupaa uskonnollisen yhteisön eli seurakunnan perustamiseksi Karagandaan, mutta vasta vuonna 1953 hän sai luvan toimittaa talonsa yhteyteen rakennetussa pienessä kirkossa kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja ruumiinsiunauksia. Liturgiat hän toimitti edelleen yölliseen aikaan salaa uskovien kodeissa pimennettyjen ikkunoiden takana. Aamun koittaessa palveluksessa mukana olleet palasivat muutama ihminen kerrallaan huomaamatta koteihinsa.

Vasta vuonna 1955 Moskovasta tuli lupa seurakunnan perustamiselle Bolšaja Mihailovkan kylään. Asuintalo muutettiin talkoilla kirkoksi. Kaikkia töitä johti isä Sebastian. Uskovat lahjoittivat ikoneita ja lahjakas nunna Agnia maalasi uusia. Karagandan leirin entinen vanki protodiakoni Jaakob lähetti Moskovasta jumalanpalveluskirjoja. Kirkko pyhitettiin Neitsyt Marian syntymälle. Isä Sebastian palveli sen kirkkoherrana yksitoista vuotta aina kuolemaansa asti. Hän valitsi itse kirkossa palvelevat papit, ja hänen ympärilleen muodostui nunnien luostarimainen yhteisö.

Tunnustukseksi työstään isä Sebastian korotettiin arkkimandriitan arvoon. Pari vuotta ennen kuolemaansa hänelle myönnettiin lisäksi äärimmäisen harvinainen kirkollinen kunnianosoitus – piispansauvan käyttöoikeus.

Isä Sebastian noudatti tarkkaan jumalanpalvelusjärjestystä eikä hyväksynyt lyhennyksiä. Puheissaan hän viittasi usein pyhään apostoli Johannes Teologiin, rakkauden apostoliin, ja kehotti uskovia kunnioittamaan häntä. Hänellä oli myös hyvä huumorintaju ja hän laski mielellään leikkiä, mutta teki sen aina hyväntahtoisesti. Jos joku halusi keskustella hänen kanssaan, hän ei koskaan harmitellut siihen kuluvaa aikaa.

Nähdessään hänen suosionsa viranomaiset yrittivät sulkea kirkon, mutta eivät koskaan onnistuneet siinä. Kuulusteluissa isä Sebastian aina riisui heidät aseista jättäen heidät sanattomiksi. Jälkeenpäin he vain ihmettelivät, mikä vanhus oikein oli miehiään, kun he eivät saaneet hänestä mitään otetta.

Isä Sebastian auttoi ihmisiä niin rukouksillaan kuin neuvoillaan. Hänellä oli hengellistä viisautta ja suuri annos kärsivällisyyttä. Jos joku valitti lähimmäisestään, hän sanoi: “Minä kestän teitä kaikkia, mutta te ette halua kestää edes yhtä.”

Suurena lauantaina vuonna 1966 vähän ennen kuolemaansa isä Sebastian hyvästeli seurakuntalaiset sanoen: “Minun on aika erota teistä. Pyydän teiltä vain yhtä asiaa: eläkää rauhassa. Rauha ja rakkaus ovat kaikkein tärkeintä. Jos ne ovat keskuudessanne, sielussanne vallitsee aina ilo. Odotamme nyt kirkkaan aamun ja pääsiäisjuhlan koittoa – sielun pelastusta ja ikuista iloa. Miten voimme saavuttaa sen? Vain rauhalla, rakkaudella ja vilpittömällä sydämen rukouksella. Mikään ulkopuolellasi oleva ei pelasta sinua, vaan pelastuksen tuovat vain sielusi ja sydämesi sisäiset saavutukset – rauhallinen hiljaisuus ja rakkaus.”

Pääsiäisyönä hän sanoi kelja-apulaiselleen: “Pyydän teitä kaikkia, että lohduttaisitte toisianne ja eläisitte rauhassa ja rakkaudessa ettekä koskaan korottaisi ääntänne toisianne vastaan. Mitään muuta en teiltä vaadi. Se on tärkeintä pelastusta varten.”

Kolme päivää ennen isä Sebastianin kuolemaa metropoliitta Pitirim lensi Moskovasta vihkimään hänet suureen skeemaan. Varhain aamulla Tuomaan tiistaina vanhus Sebastian nukkui rauhassa kuolonuneen.

Skeema-arkkimandriitta Sebastian kanonisoitiin Alma-Atan hiippakunnan paikalliseksi pyhäksi vuonna 1997. Vuodesta 2000 häntä on kunnioitettu koko Venäjän kirkossa yhtenä neuvostoajan uskontunnustajista. Hänen reliikkinsä ovat Jumalanäidin syntymän kirkossa Karagandassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

7.4.

Jerusalemilainen pyhä Hegesippos eli 100-luvulla ja oli mahdollisesti syntynyt jo ensimmäisen vuosisadan lopulla. Hän oli syntyperältään juutalainen, mutta kääntyi kristityksi. Kääntymyksensä jälkeen Hegesippos matkusti Jerusalemista Roomaan, jossa hän eli lähes kaksikymmentä vuotta.

Vuoden 177 tienoilla Hegesippos palasi synnyinseuduilleen. Matkalla Roomasta Jerusalemiin hän vieraili kaikissa merkittävimmissä kirkollisissa keskuksissa, jotka sattuivat hänen tielleen. Hegesippos iloitsi siitä, että kaikkialla hän kohtasi uskon yhteyttä. Pyhä Hegesippos nukkui kuolonuneen korkeassa iässä vuoden 180 tienoilla.

Hegesippos kirjoitti viisi kirjaa kirkon historiasta. Teokset käsittelivät kristillisen kirkon elämää Kristuksen kuolemasta aina pyhän Eleutherioksen piispankauteen Roomassa (171–185). Muun muassa pyhä Hieronymus (15.6.) suositteli Hegesippoksen teosten lukemista. Myös kirkkohistorioitsija Eusebios käytti runsaasti Hegesippoksen kirjoituksia omassa Kirkkohistoriassaan. Valitettavasti ainostaan muutama luku Hegesippoksen viidestä kirjasta on säilynyt meidän päiviimme.

Hegesippoksen nimissä kirjoitettiin pari sataa vuotta myöhemmin Jerusalemin hävitystä käsittelevä historiikki, joka oli mukaelma historioitsija Josefuksen kirjoituksista.

Pyhä Kalliopios syntyi ylhäiseen perheeseen Pamfylian Pergessä. Hänen äitinsä Teokleia oli kristitty. Kun keisari Diocletianuksen edikti kristittyjen vainoista julistettiin vuonna 304, Kalliopios meni äitinsä rohkaisemana Galatian Pompeiopolikseen, missä maaherra Maximianus oleskeli. Nähdessään orgiat, joita maaherra vietti epäjumalien kunniaksi, nuori kristitty kieltäytyi osallistumasta niihin. Hän ilmoitti: “Olen kristitty, ja kunnioitan Kristusta paastoamalla.” Hänet vangittiin välittömästi ja vietiin maaherran eteen. Tämä alkoi houkutella häntä luopumaan Kristuksesta luvaten hänelle jopa oman tyttärensä vaimoksi, jos hän suostuisi. Kalliopios teki kuitenkin maaherralle täysin selväksi, että hän kuuluu kokonaan Kristukselle. “Tahdon tuoda Hänelle myös ruumiini uhriksi tahrattomana ja neitseellisenä”, hän sanoi. Maximianus pelotteli häntä pitkäaikaisella kidutuksella, joka päättyisi liekkeihin. Tähän Kalliopios totesi: “Pitkälliset kidutukset vain tekevät kruunustani kirkkaamman.”

Kalliopioksen kidutukset aloitettiin ruoskimalla häntä rautalangoilla, joiden päät oli kastettu lyijyyn, lyömistä jatkettiin häränjänteillä ja lopulta hänet pantiin makaamaan ristikolle, jonka alle oli sytytetty tuli. Mutta Jumalan enkeli puuttui asiaan ja sammutti tulen. Tämän jälkeen marttyyri heitettiin vankilan perimmäiseen tyrmään.

Kun Teokleia sai tietää, mitä hänen pojalleen oli tapahtunut, hän vapautti kaikki 550 orjaansa ja luovutti omaisuutensa köyhille ja kirkolle. Sen jälkeen hän lähti poikansa luo. Äidin tullessa vankilaan Kalliopios oli niin heikossa kunnossa, ettei jaksanut nousta pystyyn, sanoi vain sammuneella äänellä: “Tervetuloa, äiti, todistamaan Kristuksen kärsimyksistä minussa!” Teokleia rohkaisi häntä sanoen: “Olen onnellinen, että osakseni on tullut pyhittää sinut Herralle. Olet kallisarvoisin uhri, minkä voin Hänelle antaa.” Äiti ja poika valvoivat yhdessä koko yön rukoillen ja ylistäen Jumalaa. Keskiyöllä vankilassa leimahti taivaallinen valo ja kuului ääni, joka ylisti Kalliopioksen rohkeutta.

Aamulla Kalliopios vietiin uudelleen kuulusteltavaksi. Yöllinen näky oli vahvistanut häntä entisestäänkin ja hän huusi kovalla äänellä: “Minulla on kiire päästä kärsimään yhdessä Herrani ja Jumalani kanssa!” Oli suuren viikon torstai (kiirastorstai), mitä pakanat eivät tienneet. Teokleia antoi vainoojille viisi kultarahaa ja pyysi, että hänen poikansa kuolemantuomio toteutettaisiin ristiinnaulitsemalla, vieläpä pää alaspäin kuten apostoli Pietari. Teokleian toivomus toteutui, ja rangaistus pantiin toimeen suurena perjantaina (pitkäperjantai). Täsmälleen samaan aikaan kuin Kristus aikoinaan Kalliopios antoi ristillä riippuen henkensä Jumalan käsiin. Kun ruumis laskettiin alas ristiltä, Teokleia syöksyi syleilemään sitä. Se sylissään hän menetti tajuntansa ja kuoli. Paikalliset kristityt hautasivat äidin ja pojan samaan hautaan.

Pyhä Rufinos eli keisari Maximianus Daian hallituskaudella (305–313). Rufinus toimi diakonina Pontoksessa sijaitsevassa Sinopen kirkossa. Vuoden 307 tienoilla hänet pidätettiin, laitettiin rautoihin ja heitettiin vankilaan. Myös kristitty ylhäisönainen Aquilina pidätettiin. Hän oli avustanut diakoni Rufinosta.

Rufinos ja Aquilina tuotiin yhdessä tuomarin eteen, ja heitä alettiin kiduttaa. Nähdessään pyhien marttyyrien uskon ja kestävyyden kaksisataa sotilasta kääntyi kristityiksi. Kun tuomari sai tietää tästä, hän raivostui. Tuomari käski, että kaikki miehet tulisi mestata. Pyhä Rufinos ja sotilaat saivat marttyyrien kruunun, kun heidän kaulansa katkaistiin miekalla. Myös pyhä Aquilina sai oman kruununsa, kun hänet poltettiin elävältä.

Pyhä Georgios syntyi vuoden 776 tienoilla. Hänen perheensä asui Vähän-Aasian länsirannikolla ja oli erittäin varakas. Jo lapsena Georgiosta kiinnosti enkelielämä: hän halusi luostariin. Jäätyään orvoksi kaksitoistavuotiaana hän ei viivytellyt luostarikutsumuksensa toteuttamisessa.[1] Georgios antoi pois kaiken omaisuutensa ja meni paikalliseen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi.

Luostarissa nuori Georgios tuli tunnetuksi nöyrämielisyydestään sekä hyväsydämisyydestään. Vietettyään luostarissa kaksi vuotta hän päätti vetäytyä täydelliseen yksinäisyyteen. Georgios purjehti Lesboksen saarelle ja asettui asumaan luolaan. Erakkona hän vietti aikansa jatkuvasti rukoillen ja paastoten.

Georgioksen asuinsija oli ilmeisesti lähellä saaren pääkaupunkia Mytileneä. Vaikka Georgios yritti pysyä piilossa, hänet löydettiin ja hänestä tuli pian hyvin tunnettu koko saarella. Mytilenen piispan nukuttua kuolouneen hiippakunnan papit ja maallikot vaativat, että Georgios tulisi vihkiä tämän seuraajaksi. Kaikki olivat asiasta yksimielisiä, vaikka Georgios oli tuolloin vasta 28 vuoden ikäinen. Ainoa vihkimystä vastustanut oli Georgios itse, mutta kuuliaisuuttaan hän suostui paimenen tehtävään.

Georgios vihittiin Mytilenen piispaksi keisari Konstantinos Porfyrogenetoksen hallituskaudella. Piispana Georgios tuli kuuluisaksi lempeydestään ja enkelimäisestä elämästään. Hän avusti kaikkia apua tarvitsevia ja ohjasi hengellistä laumaansa rakkaudellisesti.

Georgioksen oltua Mytilenen piispana noin yhdeksän vuotta eräs saarella asuva korkea virkamies nousi vastustamaan kirkkoa ja sen oikeuksia. Georgios matkusti Konstantinopoliin puolustamaan kirkkoaan. Pääkaupungissa hän keskusteli Mytilenen tilanteesta patriarkka Nikeforos I:n (806–815, muistopäivä 2.6.) kanssa.

Nuori piispa Georgios teki suuren vaikutuksen patriarkkaan. Nikeforos I alkoi arvostaa Georgioksen hyveellisyyttä niin paljon, että pidätteli tätä Konstantinopolissa lähes kahden vuoden ajan. Georgios itse olisi halunnut jo palata hengellisen laumansa luo.

Pääkaupungissa ollessaan Georgiokselle tuli ennakkoaavistus, että pian kirkkoa vastaan hyökättäisiin. Tämä hyökkäys toteutui kuvainraastajien päästyä uudelleen valtaan. Kun Leo V Armenialaisesta (813–820) tuli keisari, hän aloitti ankaran ikonien kunnioittajien vainon. Yhdessä patriarkka Nikeforos I:n kanssa Georgios osallistui ikonien puolustamiseen. Tämän vuoksi hän joutui muiden ikonienkunnioittajien tavoin vainon kohteeksi. Georgios hakattiin ja lähetettiin sitten maanpakoon Propontiksen saarelle. Siellä hän jatkoi askeettista elämäänsä aina kuolemaansa asti.

Pyhä Georgios nukkui kuolonuneen 7. huhtikuuta vuonna 821. Hän oli tuolloin vain 45 vuoden ikäinen. Ikoneita kunnioittaneen Methodioksen noustua Konstantinopolin patriarkanistuimelle (842–846) pyhän Georgioksen reliikit siirrettiin Mytilenen katedraaliin. Hän oli jo elinaikanaan saanut Jumalalta ihmeiden tekemisen armolahjan, ja niin myös hänen reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhän Georgioksen rukousten voimasta ihmiset parantuivat vakavista sairauksista. Hän myös karkotti demoneita.

Pyhä esipaimen Georgios tunnetaan lisänimellä Merkinkantaja (Seimeioforos). Tämä lisänimi erottaa hänet kahdesta muusta Georgioksesta, jotka myös vaikuttivat Mytilenessä 800-luvulla.


[1] Toisten lähteiden mukaan Georgios jäi orvoksi vasta 18-vuotiaana.

Pyhittäjä Daniel, maallikkonimeltään Dimitri, syntyi Perejaslavl-Zalesskissa Vladimirin läänissä noin vuonna 1460. Hän oli hiljainen ja mietteliäs lapsi, joka pysytteli erossa ikätovereidensa leikeistä. Niitä enemmän häntä kiehtoi hengellisten kirjojen ja jumalanpalvelusten maailma. Hän viehättyi kristillisen täydellisyyden ideasta. Kun hän luki erakoista, jotka eivät koskaan peseytyneet, hän lopetti heti saunassa käymisen. Toisen kerran hän kuuli luettavan pyhän Simeon Styliitan (1.9.) elämäkerrasta, miten tämä oli kietonut köyden ruumiinsa ympärille ja pukenut sen päälle jouhipaidan vaivatakseen syntistä ruumistaan. Into jäljitellä pyhän kilvoitusta syttyi heti Dimitrin sielussa. Hän hankki köyden ja kietoi sen ympärilleen ja piti sitä kunnes se syöpyi hänen lihaansa niin, että lopulta märkivistä haavoista lähtevä lemu paljasti salaisen kilvoituksen hänen vanhemmilleen.

Kun Dimitri oli oppinut sujuvasti lukemaan, vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan läheiseen luostariin, jonka johtaja igumeni Joona oli heidän sukulaisensa. Siellä Dimitrin into luostarielämään syveni entisestään. Hän kuuli Pafnuti Borovskilaisen (1.5.) pyhästä elämästä ja paloi halusta päästä tämän oppilaaksi. Toive ei kuitenkaan toteutunut, sillä pyhittäjä Pafnuti siirtyi pian Herran luo. Dimitri kertoi kuitenkin veljelleen Gerasimille toiveestaan mennä Borovskin luostariin ja yhdessä he lähtivät matkaan. Hän oli tuolloin 17-vuotias.

Borovskin luostarissa veljekset vihittiin munkeiksi ja Dimitri sai uuden nimen Daniel. Hän eli kymmenen vuotta erään hurskaan vanhuksen ohjauksessa perehtyen luostarielämän sääntöihin, nöyryyteen ja kuuliaisuuteen. Kilvoituksiin hän heittäytyi nuoren sielunsa koko innolla. Kaikki munkit rakastivat häntä ja ihmettelivät hänen hyveellistä ja puhdasta elämäänsä. Monet toivoivat hänestä luostarille uutta johtajaa.

Daniel kuitenkin lähti Borovskin luostarista, luultavasti paetakseen häneen kohdistettuja odotuksia. Hän kierteli eri luostareissa hakeutuen keskusteluihin hengellisten munkkivanhusten kanssa. Lopulta hän palasi kotiseudulleen Perejaslavl-Zalesskiin ja asettui sitten Goritsin luostariin, jonka igumenina oli hänen sukulaisensa Antoni. Tämä suostutteli Danielin ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Luostarissa Daniel aloitti epätavallisen kilvoituksen. Kun köyhiä pyhiinvaeltajia poikkesi luostariin, hän tiedusteli aina, olivatko he nähneet tiellä kuoliaaksi paleltuneita tai murhattuja vainajia. Jos näin oli, hän lähti yöllä salaa luostarista kantaakseen tuntemattomat vainajat selässään läheiselle muukalaisten hautausmaalle. Siellä hän hautasi heidät omalla kustannuksellaan ja toimitti itse ruumiinsiunauksen sekä muisteli näitä tuntemattomia vainajia aina toimittaessaan liturgiaa. Usein yöllä hän näki valon loistavan muukalaisten hautausmaalta ja pohti mielessään, miten paljon sinne haudattujen joukossa mahtoikaan olla todellisia Jumalan palvelijoita, joita maailma oli halveksinut ja joita ei edes ollut haudattu varsinaiselle kirkkomaalle, mutta jotka Jumala oli kohottanut kunniaan. Danielin mielessä kehkeytyi ajatus rakennuttaa hautausmaalle kirkko, jossa muisteltaisiin noita tuntemattomia vainajia. Volgan takaa tulleiden munkkivanhusten neuvosta hän odotti kolme vuotta varmistuakseen, ettei aikomus ollut hänen oma päähänpistonsa, vaan oli lähtöisin Jumalasta.

Kolmen vuoden kuluttua kaksi pajariveljestä, jotka olivat joutuneet suuriruhtinaan epäsuosioon, pyysivät Danielia rukoilemaan puolestaan ja miltei välittömästi he pääsivät takaisin ruhtinaan palvelukseen. Kiitokseksi rukouksellisesta avusta pajarit kutsuivat Danielin Moskovaan ja tarjosivat hänelle monia kunnianosoituksia, mutta tämä torjui ne kaikki. Sen sijaan hän kertoi heille muukalaisten hautausmaasta, jonka vainajia ei koskaan muisteltu liturgioissa, ja pyysi heitä hankkimaan suuriruhtinaalta luvan kirkon rakentamiseen. Pajareiden äitiin Varvaraan Danielin hengellinen puhe teki niin voimakkaan vaikutuksen, että hän meni luostariin ja pyrki koko loppuelämänsä noudattamaan Danielilta saamiaan hengellisen elämän ohjeita.

Danielin aikomuksena oli rakennuttaa hautausmaalle tavallinen seurakuntakirkko. Se pyhitettiin kaikkien pyhien muistolle, niin että paikalle mahdollisesti haudatut tuntemattomat pyhät olisivat kirkon suojelijoina. Kirkkoa rakennettaessa eräs iäkäs kauppias kuitenkin vakuutti Danielille, että paikalle tulisi nousemaan kokonainen luostari. Samalla hän pyysi Danielilta siunauksen rakentaa itselleen keljan kilvoitellakseen munkkina elämänsä viimeiset vuodet. Myös muutamat muut kaupunkilaiset halusivat vetäytyä maailmasta ja ennen pitkää paikalle todella nousi luostari, johon otettiin erityisesti vanhuksia ja sairaita. Daniel valitsi veljestölle igumenin. Hän itse asui entisessä Goritsin luostarissa, mutta kävi joka päivä uudessa luostarissa ohjaten munkkeja tarkkailemaan sielunsa tilaa. Hengellistä harkintaa osoittaen hän määräsi luostarille kevennetyn rukoussäännön ollakseen näännyttämättä vanhuksia.

Jonkin ajan kuluttua Goritsin luostarin arkkimandriitta Jesaja nukkui kuolonuneen. Veljestö toivoi Danielista uutta johtajaa. Vaikutusvaltaisten ihmisten avulla hänet saatiin suostumaan tehtävään, mutta johtaminen ja vallankäyttö rasittivat häntä niin paljon, että jo vajaan vuoden kuluttua hän luopui igumenin virasta. Sen sijaan hän ilmoitti haluavansa elää hiljaista elämää Goritsin luostarissa.

Daniel ei kuitenkaan hylännyt hautausmaalle perustamaansa uutta luostaria, vaan kävi siellä usein. Väsymättä hän ohjasi veljiä säilyttämään keskuudessaan rauhan ja yksimielisyyden. Luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämäluostarin säännöt ja sinne rakennettiin uusi kivikirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Kilvoiteltuaan noin 30 vuotta Goritsin luostarissa Daniel suostui suuriruhtinas Vasilin (1479–1533) toivomuksesta ottamaan uuden luostarin johtoonsa.

Jumalan armo oli näkyvällä tavalla Danielin yllä. Se vaikutti hänen hengellisessä harkintakyvyssään ja hänen taidossaan rohkaista intonsa menettäneitä veljiä. Mutta se näkyi myös hänen kauttaan tapahtuneissa yliluonnollisissa ihmeissä. Nälänhädän aikana hän käski antaa köyhille viljaa luostarin varastosta, vaikkei sitä ollut jäljellä edes luostarin omaksi tarpeeksi. Aitta ei kuitenkaan tyhjentynyt ja viljaa riitti ihmeellisesti moneksi kuukaudeksi niin veljestölle, pyhiinvaeltajille kuin kerjäläisille.

Kun suuriruhtinas Vasili sai vanhoilla päivillään kauan odottamansa pojan, hän kutsui pyhittäjä Danielin tämän kummiksi. Kasteen jälkeen uteliaita ihmisiä tuli luostariin katsomaan Danielia, joka oli saanut kunnian olla kruununperillisen kummina. Heidän hämmästyksellään ei ollut rajoja, kun he tapasivat Danielin luomasta lantaa tallista tai rakentamasta veljestölle keljoja ja käymälöitä.

Vuoden 1539 alussa pyhittäjä Daniel tunsi heikkenevänsä ja luovutti luostarin johdon toisille. Hän olisi halunnut vetäytyä vanhuudenlepoon pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi, mutta hän taipui ihmisten pyyntöihin ja pysyi loppuun saakka perustamassaan luostarissa. Kuolemaa odottaen hän vihkiytyi suureen skeemaan. Hän antoi viimeiset ohjeensa munkkiveljille muistuttaen, että he olivat munkiksi vihittäessä lupautuneet kestämään murhetta ja ahdinkoa taivasten valtakunnan tähden, että heidän tuli säilyttää keskinäinen rakkaus ja palvella vanhuksia sekä huolehtia köyhistä. Toisella viikolla pääsiäisen jälkeen vuonna 1540 hän antoi henkensä rauhassa Herralle.

Kuolemansa jälkeen pyhittäjä Daniel on ilmestynyt lukemattomille ihmisille. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1652 hänen ilmestyttyään eräälle noviisille, ja siitä lähtien häntä on kunnioitettu pyhänä. Monet ovat häntä avuksi kutsuessaan parantuneet sairauksistaan.

Pyhä Gerasimos syntyi Konstantinopolissa ilmeisesti 1600-luvulla. Gerasimoksen hengellisenä isänä toimi tunnettu rippi-isä Agapios Bolismas. Vanhus Agapios lähetti hengellisen lapsensa pyhän Makarios Patmoslaisen (17.1.) oppiin. Ankarana askeettina tunnettu Makarios oli perustanut Patmoksen saarelle koulun, jossa noudatettiin samaa opetusohjelmaa kuin Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa.

Gerasimos saapui pyhän Johannes Teologin ilmestysluolan yhteydessä sijaitsevaan kouluun. Pian hänestä ja Makarioksesta tuli läheisiä ystäviä. Aikanaan Gerasimos vihittiin munkiksi ja papiksi. Hän asui pyhän Johannes Teologin luostarissa ja piti huolta ikääntyvästä Makarioksesta kuten isästään. Kun pyhä Makarios nukkui kuolonuneen vuonna 1737, Gerasimos suri häntä suuresti. Hän lähetti ystävilleen kirjeitä, jotka olivat täynnä menetyksen surua.

Gerasimoksen ero hengellisestä ohjaajastaan ei kuitenkaan kestänyt kauan. Johdettuaan kahden vuoden ajan koulua, jossa tuohon aikaan opiskeli noin sata oppilasta, hän nukkui kuolonuneen vuonna 1739. Myöhemmin Gerasimoksen ruumis löydettiin maatumattomana, ja patmoslaiset alkoivat kunnioittaa häntä pyhänä. Ekumeeninen patriarkaatti liitti Gerasimoksen ja tämän opettajan Makarioksen virallisesti pyhien joukkoon vuonna 1993.

Pyhittäjä Sabbas, “uusi tähti kirkon taivaalla”, syntyi vuonna 1862 köyhään perheeseen itäisessä Traakiassa eli nykyisen Länsi-Turkin alueella. Jo lapsesta lähtien hän pyhien ihmisten elämäkertojen innostamana haaveili luostarielämästä. Hänen vanhemmillaan oli kuitenkin toiset suunnitelmat. Kun Sabbas lopetti koulunkäyntinsä 12-vuotiaana, hänelle annettiin hoidettavaksi pieni liike. Se ei kuitenkaan häntä pidätellyt, eivät liioin äidin uhkailut tämän sanoessa: “Jos sinusta tulee munkki, minä kuolen.” Hän karkasi kotoaan ja meni Athokselle, jossa hän asettui Pyhän Annan skiittaan. Nuorena noviisina hän osoitti täydellistä kuuliaisuutta ja itsekieltäymystä. Kerran hän noviisitoveriensa houkuttelemana söi muutaman jättiläispavun pyytämättä ensin siunausta hengelliseltä isältään. Silloin hän näki demonin seisovan edessään. Se sanoi voitonriemuisesti: “Onnistuinpas petkuttamaan sinua!”

Oltuaan 12 vuotta Athoksella Sabbas lähti vuonna 1887 pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Käytyään pyhillä paikoilla hän asettui Georgios Khozebalaisen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi vuonna 1890. Hän palasi kuitenkin takaisin Athokselle Pyhän Annan skiittaan oppiakseen ikonimaalausta. Sitten hän lähti uudelleen Jerusalemiin, missä hänet vihittiin papiksi ja hän palveli vuoden patriarkaatin koulun kirkossa. Vuonna 1907 hän vetäytyi Khozeban luostarin skiittaan ja asettui asumaan kallioluolaan. Hänen ainoana työnään oli rukous ja ikonimaalaus. Hän söi vain kerran päivässä liotettuja vehnänjyviä ja joi vettä läheisestä vuoripurosta.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Palestiinassa oli levotonta, ja muslimit ryöstelivät kristittyjen asuttamia paikkoja. Sabbas joutui palaamaan Kreikkaan vuonna 1916 ja viivyttyään jonkin aikaa Patmoksella ja muissa paikoissa hän meni lopulta takaisin Athokselle. Kerran kun hän oli Ateenassa tekemässä ostoksia, hän sai kuulla, että Pentapoliksen piispa pyhä Nektarios (9.11.) tahtoi tavata hänet. Hän lähti heti Eginan saarelle ja jäi piispa Nektarioksen palvelukseen aina tämän autuaaseen kuolemaan saakka vuonna 1920. Tämän aikamme suuren pyhän seura vaikutti syvästi askeetti Sabbaksen hengelliseen kehitykseen. Hän sai nähdä pyhän piispan nöyryyden ja kärsivällisyyden koettelemuksissa, kuulla hänen isällistä opetustaan ja olla läsnä hänen kuolinhetkellään. Kun isä Sabbas puki pyhän Nektarioksen ruumista papilliseen asuun, hän havaitsi syvästi liikuttuneena, että vainaja häntä auttaakseen kohotti päätään, niin että hän sai pujotettua epitrakiilin tämän kaulaan.

Pyhän Nektarioksen kuoleman jälkeen isä Sabbaksesta tuli tämän perustaman Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostarin pappi. Papillisten tehtäviensä ohessa hän opetti sisarille ikonimaalausta ja bysanttilaista laulua. Kerran hän vetäytyi 40 päiväksi hiljaisuuteen ja tuli sen jälkeen ulos keljastaan kantaen maalaamaansa pyhän Nektarioksen ikonia. Hän vaati luostarin igumenia panemaan sen kirkkoon pyhiinvaeltajien kunnioitettavaksi, vaikka pyhää Nektariosta ei vielä ollut virallisesti julistettu pyhäksi. Myöhemmin kun pyhä Nektarios tuli laajemmalti tunnetuksi kuolemanjälkeisten ihmeittensä ansiosta ja luostari täyttyi tungokseen saakka pyhiinvaeltajista, hiljaisuutta rakastava isä Sabbas päätti siirtyä muualle.

Vuonna 1926 Sabbas asettui Kalymnoksen saarelle. Hän rakennutti itselleen pienen keljamajan jonkin matkan päähän Kalymnoksen Kaikkien Pyhien nunnaluostarista. Luostarin edesmennyt perustaja oli joitakin vuosia aikaisemmin sanonut, että sille paikalle vielä rakennetaan jotakin merkittävää.

Kaksikymmentä kaksi vuotta pyhä Sabbas toimitti säännöllisesti jumalanpalvelukset luostarissa, toimi sisarten ja saaren asukkaiden rippi-isänä ja opettajana. Rippi-isänä hän oli lempeä ja lohduttava, mutta kahta asiaa hän ei voinut sietää: kiroilemista ja toisten tuomitsemista. “Kiroiletko? Herjaatko Jumalan nimeä? Pure kielesi poikki!” hänen oli tapana sanoa. “Mitä, tuomitsetko veljeäsi?” hän kysyi huolestuneena. Näistä kahdesta synnistä hän antoi aina ankaran epitimian eli katumusrangaistuksen. Tuntikausia hän kuunteli synnintunnustuksia, itki hengellisten lastensa syntien tähden ja johdatti heidät pelastuksen iloon. Vaikka hän rakastikin hiljaisuutta, hän oli aina valmis viemään Jumalan lohdutusta vaikeuksissa oleville ja välittämään heille jotakin omasta palavasta rakkaudestaan Kristukseen. Hän huolehti erityisesti saaren leskistä, orvoista ja köyhistä. Rahat, jotka hän ansaitsi ikonimaalauksella tai joita uskovat hänelle lahjoittivat, hän jakoi pois samana päivänä. Hän ei tahtonut pitää rahaa hallussaan auringonlaskun jälkeen.

Pyhää liturgiaa toimittaessaan isä Sabbas oli aina täysin keskittynyt. Sen aikana hän sai jo esimakua taivaallisesta kauneudesta. Enkelit ympäröivät häntä, pyhät palvelivat hänen kanssaan ja hänen saatettiin kuulla keskustelevan heidän kanssaan. Monesti hänen kanssaan palvelevat papit ja alttariapulaiset näkivät pyhän ehtoollisen kuohahtavan ehtoolliskalkissa, kuitenkin niin ettei se kuohunut yli.

Ravinnokseen isä Sabbas söi yksinomaan kirkkoleivän palasia, joita hän kastoi jälkiviiniin tai rosmariiniteehen. Kun ilta tuli ja hän oli koko päivän maalannut tai ottanut ihmisiä synnintunnustukselle, hän tarttui rautakankeen ja alkoi hakata sillä kalliota. Hän sanoi, että ei pidä syödä, jos ei ole ensin tehnyt jotakin työtä! Isä Sabbas nukkui vain pari tuntia vuorokaudessa torkkuen selkänojattomalla tuolilla. Kaiken muun ajan hän omisti Jumalalle ja lähimmäisilleen. Toisen maailmansodan aikana hän saattoi seistä rukouksessa yöt läpeensä. Kun viholliskoneet lensivät saaren yli, hän suojasi sitä tekemällä ristinmerkin niitä kohden.

Elämänsä loppuajan pyhä Sabbas vietti syvän keskittyneisyyden tilassa. Hän vetäytyi täydelliseen yksinäisyyteen kolmeksi päiväksi. Sitten hän kutsui luostarin sisaret luokseen, antoi heille viimeiset neuvonsa korostaen rakkautta Kristukseen ja kuuliaisuutta Hänen käskyilleen. Oli huhtikuun 7. päivä 1948. Kuoleman lähestyessä hän alkoi hengittää koristen, mitä kesti pitkään. Yhtäkkiä hän sai voimia, alkoi taputtaa käsiään ja hänen huuliltaan purkautuivat sanat: “Herra, Herra, Herra, Herra…!” Sitten hän antoi sielunsa rakkaan Herransa käsiin. Yksi nunnista näki hänen kohoavan kultaisessa pilvessä kohti taivasta.

Vuonna 1957 pyhän Sabbaksen hauta avattiin Kalymnoksen metropoliitan Isidoroksen läsnä ollessa ja sieltä kohosi hyvä tuoksu, joka tuntui koko alueella aina saaren satamakaupungin laitamia myöten. Jo isä Sabbaksen eläessä hänen ympärillään oli leijaillut hyvä tuoksu. Hänen rukoillessaan keljassaan tai kirkossa tuoksu oli levinnyt ulos asti. Metropoliitta antoi käskyn sulkea hauta toistaiseksi. Haudalla tapahtui tuolloin monta ihmettä. Ne jatkuivat, kun Kalymnoksen asukkaat ja pyhiinvaeltajat kaukaakin tulivat pyytämään isä Sabbaksen apua.

Pyhä Sabbas oli munkin esikuva: nöyrä, mutkaton ja askeettinen rukouksen mies. Häneltä on säilynyt vain vähän kirjallista jäämistöä. Yhdessä kirjoituksessaan hän luonnehtii todellista munkkia seuraavasti: “Munkki on se, joka kärsii ja itkee omia syntejään eikä kiinnitä mitään huomiota toisten synteihin. Hän ei tuomitse eikä vihastu, vaan kestää kärsivällisesti ja mielellään kaikenlaista vääryyttä ja halveksuntaa päästäkseen läheiseen yhteyteen Jumalan, kaikkien ihmisten taivaallisen Tuomarin ja Isän kanssa.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

8.4.

Pyhät Herodion (Rodion), Agabos, Asynkritos, Rufus ja Flegon kuuluivat Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon.[1] He elivät ensimmäisellä vuosisadalla.

Pyhä Herodion oli apostoli Pietarin (29.6.) oppilas, joka kulki Pietarin mukana tämän lähetysmatkoilla. Joidenkin tietojen mukaan Herodion oli sukua apostoli Paavalille (29.6.) ja matkasi tämän kanssa. Kristinuskon levitessä Balkanille Herodion vihittiin Hypaten (Uuden Patran) piispaksi. Piispanistuimeltaan Herodion levitti innokkaasti evankeliumia. Hän julistuksensa vaikutuksesta monet kreikkalaiset ja juutalaiset kääntyivät kristityiksi. Jotkut epäjumalanpalvojat ja juutalaiset kuitenkin raivostuivat kuullessaan Herodionin puheet. He hyökkäsivät Herodionin kimppuun, hakkasivat apostolia kepeillä ja heittelivät häntä kivillä. Lopulta eräs väkijoukosta iski Herodionia veitsellä. Tällä tavalla pyhä Herodion sai apostolin kunnian lisäksi Herralta myös marttyyrien kruunun.[2]

Apostoli Agabos puolestaan sai Jumalalta profetoimisen armolahjan. Muiden apostolien tavoin hän kierteli levittämässä ilosanomaa useissa eri maissa, mutta hän käytti myös erityistä armolahjaansa sanojensa tukena. Ollessaan Antiokiassa hän profetoi suuren nälänhädän koittavan (Ap. t. 11:27–28). Katovuodet alkoivat hieman myöhemmin ja koettelivat Rooman imperiumin alueita vuosina 44–48.

Palestiinan Kesareassa Agabos kohtasi apostoli Paavalin seurueineen. Hän paljasti Paavalille, mitä tälle tulisi tapahtumaan Jerusalemissa. Agabos otti Paavalilta vyön ja sitoi sillä omat jalkansa ja kätensä. Tämän jälkeen hän ilmoitti: “Näin sanoo Pyhä Henki: tällä tavoin juutalaiset Jerusalemissa sitovat sen miehen, jonka vyö tämä on, ja luovuttavat hänet pakanoiden käsiin.” (Ap. t. 21:11).

Kuullessaan Agaboksen profetian Kesarean kristityt yrittivät suostutella Paavalia luopumaan matkasta Jerusalemiin. Tämä ei kuitenkaan suostunut, vaan sanoi: “Miksi te tuollaista puhutte, miksi itkette ja raastatte minun sydäntäni? Minä olen valmis kahleisiin ja kuolemaankin Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.” (Ap. t. 21:13). Agaboksen puheet käännyttivät monia pakanoita Kristuksen puoleen. Pyhä apostoli jatkoi evankeliumin julistusta aina kuolemaansa asti.

Apostoli Rufus oli pyhän Simon Kyreneläisen (27.2.) poika. Simon oli kantanut Herran ristiä tämän matkalla Golgatalle (Mark. 15:21). Apostoli Paavali mainitsee Rufuksen ja tämän äidinkin kirjeessään roomalaisille: “Terveisiä Rufukselle, jonka Herra on valinnut, ja hänen äidilleen, joka on kuin äiti minullekin”, Paavali kirjoitti (Room. 16:13). Kirkkoisä Johannes Krysostomos kiinnitti huomiota näihin apostoli Paavalin sanoihin. Krysostomoksen mukaan Rufuksen äidin täytyi olla erittäin hyveellinen nainen, jotta apostoli saattoi kirjoittaa hänestä tähän tapaan. “Koko talo oli täynnä siunausta, ja juuri oli sopusoinnussa hedelmän kanssa”, Kultasuu totesi heistä.[3] Pyhästä Rufuksesta tuli aikanaan piispa kreikkalaiseen Thebain kaupunkiin, joka sijaitsee Ateenasta pohjoiseen.

Apostoli Asynkritos julisti evankeliumia kiertäen paikasta toiseen. Myöhemmin hänet vihittiin Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Hyrkanian piispaksi. Paavali mainitsi myös Asynkritoksen kirjeessään roomalaisille (16:14). Pyhä Asynkritos kärsi marttyyrikuoleman, kun juutalaiset ja kreikkalaiset tappoivat hänet.

Myös apostoli Flegon matkasi paljon levittääkseen ilosanomaa pakanoiden keskuudessa. Hänestä tuli aikanaan piispa Marathonin kaupunkiin, Traakiaan. Monien muiden apostolien tavoin pyhä Flegon sai Herralta marttyyrien kruunun.


[1] Eräissä lähteissä tänä päivänä muisteltavien apostolien joukkoon lisätään myös pyhä apostoli Hermes, jolla on kuitenkin oma muistopäivänsä 8.3.

[2] Toisten lähteiden mukaan Herodion ei kuollut haavaansa, vaan parani. Tämän version mukaan Herodion lähti apostoli Paavalin mukaan tämän matkoille. He matkustivat yhdessä vuosien ajan kylväen Jumalan sanan siemeniä, ja pyhä Herodion kuoli samaan aikaan kuin apostoli Pietari, vuoden 67 tienoilla. Pyhä Herodion mestattiin miekalla, kun Pietari ristiinnaulittiin.

[3] Johannes Krysostomos: Homilia 31 (Nicene and Post-Nicene Fathers, First Series, Vol. 11).

Pyhä Celestinus syntyi 300-luvulla Roomassa. Hänen lapsuudestaan ei tiedetä mitään muuta kuin hänen isänsä nimi, Priscus. Ilmeisesti Celestinus vietti jonkin aikaa Milanossa pyhän Ambrosiuksen oppilaana (7.12.). Celestinus sai erinomaisen koulutuksen. Hänen filosofian tietämyksensä oli laaja, mutta eniten hän nautti pyhien kirjoitusten tutkimisesta.

Pyhän Innocentius I:n ollessa Rooman piispana (401–417) Celestinus toimi hänen diakoninaan. Hurskas ja teologisesti oppinut Celestinus oli myös pyhän Augustinuksen (15.6.) ystävä. Ystävykset kävivät kirjeenvaihtoa, ja Augustinuksen kirje juuri Rooman piispaksi valitulle Celestinukselle on säilynyt meidän päiviimme.[1]

Celestinus nousi Rooman piispanistuimelle vuonna 422. Huolimatta tuolloin vallinneesta sekavasta kirkollisesta tilanteesta ja opillisista riidoista Celestinuksen valinta piispanistuimelle oli yksimielinen. Tämän vuoksi Augustinus saattoi aloittaa kirjeensä juhlavasti: “Aivan ensimmäiseksi haluan onnitella sinua siitä, että meidän Herramme Jumala on, kuten olemme kuulleet, asettanut sinut kunnioitettavalle istuimelle, jolla saat istua ilman että Hänen kansassaan olisi minkäänlaista hajaannusta.”[2]

Piispuutensa aikana Celestinus kamppaili oikean uskon puolesta. Hän taisteli erityisesti pelagiolaisuutta vastaan. Celestinus joutui myös vedetyksi mukaan ajan kristologisiin kiistoihin, joita kävivät Nestorios Konstantinopolilainen (428–431) ja Kyrillos Aleksandrialainen (412–444). Vuonna 430 järjestämässään paikallisessa kirkolliskokouksessa Celestinus tuomitsi harhaopiksi nestoriolaisuuden, josta hän sai tietonsa lähinnä Kyrillokselta. Seuraavana vuonna Celestinuksen kolme lähettilästä osallistui Efeson ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, jossa Rooman piispan kanta pysyi edelleen suosiollisena Kyrillokselle. Kokouksen jälkeen Celestinus lähetti keisari Teodosios II:lle, patriarkka Maksimianokselle (431–434) sekä kaikille konstantinopolilaisille kirjeen, jossa hän totesi olevansa iloinen oikean uskon voitosta.

Celestinus toimi Rooman piispana noin kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän korjautti vuonna 410 vaurioituneen kirkon, joka tunnetaan nimellä Santa Maria in Travestere. Tämän lisäksi Celestinuksen aikana alettiin rakentaa uutta kirkkoa Pyhän Sabinan kunniaksi. Celestinus tuli tunnetuksi myös kirkollisen järjestyksen ylläpitäjänä. Hän kirjoitti kanonisista seikosta muun muassa Illyrian, Wienin ja Narbonnen sekä Apulian ja Calabrian piispoille. Hän kehotti kaikkia piispoja pitämään kiinni kirkon kanonisesta perinnöstä ja järjestyksestä.

Piispuutensa aikana Celestinus toimi aktiivisesti evankeliumin levittämiseksi. Vuonna 431 hän lähetti pyhän Palladiuksen lähetyspiispaksi Irlantiin. Palladius kuoli kuitenkin pian. Viimeisenä piispallisena tehtävänään, vain muutamia päiviä ennen kuolemaansa Celestinus lähetti Palladiuksen seuraajaksi pyhän Patrikin (17.3.), joka tuli tunnetuksi Irlannin apostolina.

Pyhä Celestinus I nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 432. Hänen tarkka kuolinpäivänsä on epäselvä. Ortodoksisessa kirkossa Celestinusta muistellaan 8. huhtikuuta. Roomalaiskatolisessa kirkossa hänen muistopäiväänsä vietetään 6. huhtikuuta. Hänen kuolinpäiväkseen on eräissä myöhemmissä lähteissä mainittu 27.7., ja hänen muistoaan on vietetty myös 1.8.


[1] Augustinus: Kirje 209 (Nicene and Post-Nicene Fathers, First Series, Vol 1).

[2] Augustinus: Kirje 209.

Pyhä Perpetuus eli 400-luvulla. Hän syntyi varakkaaseen sukuun, johon kuului myös piispoja. Esimerkiksi hänen setänsä Eustochius oli Toursin piispa. Vuoden 460 tienoilla Perpetuusista tuli kuudes Toursin piispa. Valintansa jälkeen hän jakoi maaomaisuutensa köyhille, ja alkoi vasta sen jälkeen hoitaa piispallisia tehtäviään.

Piispana Perpetuus valvoi paastojen ja juhla-aikojen viettämistä. Keskiviikko ja perjantai olivat olleet paastopäiviä ensimmäiseltä vuosisadalta saakka, mutta Perpetuus määräsi näiden lisäksi useita maanantaipäiviä paastopäiviksi. Esimerkiksi kaikki maanantait pyhän Martinus Toursilaisen (11.11.) päivästä Kristuksen syntymäjuhlaan olivat tiukkoja paastopäiviä. Perpetuusin paastopäiväuudistukset tunnetaan seuraavalla vuosisadalla eläneen pyhän Gregorius Toursilaisen kirjoituksista.

Perpetuus kunnioitti suuresti pyhää Martinus Toursilaista. Hän laajensi tämän hautapaikalle rakennettua pientä basilikaa. Uusittu kirkko pyhitettiin käyttöön vuoden 491 tienoilla. Laajennuksen ansiosta pyhälle Martinukselle omistettuun kirkkoon mahtui entistä enemmän pyhiinvaeltajia.

Perpetuus oli piispana noin kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän pyrki aktiivisesti levittämään kristinuskoa. Hän kantoi myös huolta hiippakuntansa papiston käytöksestä ja rakennutti useita kirkkoja ja luostareita. Pyhä Perpetuus nukkui kuolonuneen vuoden 494 tienoilla. Kerrotaan, että hänen loppuaan nopeutti se murhe, jota hän kantoi areiolaisuuden leviämisen ja goottien tekemien valtauksien takia.

Pyhän piispan nimellä tunnetaan kirjoitus, jota kutsutaan “Perpetuusin testamentiksi”. Siinä hän nimeää perillisikseen “Kristuksen köyhät, puutteenalaiset, kerjäläiset, sairaat, lesket ja orvot”, jotka ovat hänen kruununsa ja ilonsa. Tekstiä luultiin pitkään aidoksi, mutta sittemmin on saatu selville, että se lienee peräisin vasta 1600-luvulta.

Novgorodin piispa Nifont oli kotoisin Kiovasta. Hän kilvoitteli 1000–1100-lukujen vaihteessa munkkina Kiovan luolaluostarissa pyrkien jäljittelemään kaikessa pyhien isien elämää. Vuonna 1113 novgorodilaiset valitsivat hänet arkkipiispakseen. Jumalan avulla hän sovitteli keskenään sotivien ruhtinaiden välejä ja onnistui estämään väistämättömältä tuntuneen yhteenoton Novgorodin, Kiovan ja Tšernigovin ruhtinaiden kesken.

Pyhä Nifont rakennutti Novgorodiin uusia kirkkoja ja kaunisti entisiä. Kirkon kanonien uskollisena seuraajana hän kieltäytyi vihkimästä Novgorodin ruhtinas Svjatoslavia kirkollisten säädösten vastaiseen avioliittoon. Kun ruhtinas löysi papin, joka suostui toimittamaan avioliittoon vihkimisen, pyhä Nifont tuomitsi menettelyn julkisesti.

Piispan uskollisuus kirkon kanoneille tuli ilmi toisenkin kerran. Kiovan suuriruhtinas Izjaslav valitsi Kiovan metropoliitaksi Klimentin pyytämättä asialle Konstantinopolin patriarkan siunausta. Venäjän kirkko kuului tuolloin Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Piispainkokouksessa pyhä Nifont tuomitsi päättäväisesti suuriruhtinaan omavaltaisen menettelyn ja varoitti piispoja Jumalan vihasta, jos he poikkeaisivat kanoneista. Vaikka hän onnistui taivuttamaan puolelleen viisi piispaa, Kliment nimitettiin metropoliitaksi. Nifont kuitenkin kieltäytyi toimittamasta jumalallista liturgiaa yhdessä hänen kanssaan. Silloin suuriruhtinas Izjaslav esti Nifontia palaamasta Novgorodiin ja sulki hänet arestiin Kiovan luolaluostariin. Pyhä Nifont alistui nöyrästi päätökseen ja iloitsi saadessaan taas viettää hiljaista luostarielämää.

Kun ruhtinas Georgi syöksi Izjaslavin vallasta, Nifont palautettiin Novgorodin piispanistuimelle. Konstantinopolin patriarkka lähetti Nifontille kirjeen ylistäen hänen toimintaansa.

Vuonna 1156 Konstantinopolin patriarkka nimitti Kiovan uudeksi metropoliitaksi Konstantinin. Pyhä Nifont matkusti heti Kiovaan onnitellakseen laillista metropoliittaa ja kunnioittaakseen luolaluostarin ihmeitä tekevää Jumalanäidin ikonia ja pyhittäjäisien reliikkejä. Luolaluostarissa hän sairastui. Unessa hänelle ilmestyi pyhittäjä Feodosi kädessään kirjakäärö, jossa luki: “Katso, minä ja lapset, jotka Herra on minulle antanut.” Näyn lohduttamana Nifont kesti sairautensa nöyrästi ja iloiten. Kolmentoista päivän kuluttua hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhittäjä Ruf kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Kihlattuaan itsensä Kristukselle munkkivihkimyksessä hän pyrki koko sielustaan miellyttämään Jumalaa paastoamalla, rukoilemalla, olemalla kuuliainen, sulkeutumalla keljaansa ja harjoittamalla muita kilvoituksia. Kuoltuaan hänet haudattiin luostarin etäisiin luoliin.

Pyhä Johannes eli 1600-luvulla Kosin saarella. Hän oli ilmeisesti laivanomistaja, minkä vuoksi hän sai lisänimen Naukleros, joka tarkoittaa laivan omistajaa, merenkävijää. Johannes tunnettiin viisaana miehenä. Hän oli kiinnostunut islamista älyllisestä uteliaisuudesta, muttei ollut lainkaan halukas kääntymään muslimiksi.

Johannes joutui väkisin käännytetyksi islamiin hänen ollessaan jonkinlaisessa mielenhäiriön tilassa. Eräiden arveluiden mukaan kateelliset muslimit olisivat juottaneet hänelle myrkkyä, joka tainnutti hänet. Sitten muslimit riisuivat Johanneksen ja suorittivat tajuttomalle kristitylle ympärileikkauksen. Muslimit myös pukivat Johannekselle turbaanin sekä muun muslimivaatetuksen.

 Herättyään pitkästä tajuttomuudesta Johannes repi valkoisen turbaanin yltään ja viskasi sen maahan. Hän pukeutui takaisin kristityn vaatteisiinsa ja alkoi itkeä katkerasti. Hän tunsi syvää katumusta tapahtuneen johdosta, vaikkei ollutkaan siihen itse syyllinen.

Nähdessään tämän muslimit hyökkäsivät Johanneksen kimppuun. He hakkasivat häntä ja yrittivät saada hänet tunnustautumaan muslimiksi. Johannes ei suostunut luopumaan Kristuksesta ja ilmoitti, ettei voisi kääntyä islamiin. Niinpä muslimit heittivät Johanneksen vankilaan. Jonkin ajan päästä he yrittivät jälleen saada hänet tunnustautumaan muslimiksi. He kiduttivat Johannesta eri tavoin, mutta tämä pysyi uskollisena Kristukselle. “Minä hylkään teidän uskonne ja olen valmis kärsimään Kristuksen puolesta. Jeesukseni Kristukseni on todellinen Jumala ja Hän tulee tuomitsemaan koko maailman”, Johannes sanoi kiduttajilleen.

Tämän vuoksi Johannes vietiin tuomarin (kadi) eteen. Muslimit sanoivat tuomarille, että Johannes oli kääntynyt islamiin ja sitten muuttanut mieltään palaten takaisin kristityksi. Ensin tuomari käski ruoskia Johanneksen. Koska tämäkään ei saanut Johannesta hylkäämään kristillistä uskoaan, hänet tuomittiin kuolemaan. Pyhä Johannes Merenkävijä sai Herralta marttyyrien kruunun, kun hänet poltettiin elävältä vuonna 1669.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

9.4.

Pyhä Eupsykhios eli 300-luvulla. Hän oli kristitty ja asui Kappadokian Kesareassa keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363). Eupsykhioksen vaikutuksesta kaupungin kristityt tuhosivat Fortunan temppelin, joka oli rakennettu Kesareaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Eupsykhios oli viettänyt hääjuhliaan, keisari Julianus joukkoineen ratsasti Kesarean kaupungin läpi. Keisari oli matkalla Antiokiaan. Nähdessään suurimman osan kaupunkilaisista olevan kristittyjä Julianus Luopio järkyttyi. Erityisesti hän tyrmistyi nähdessään, mitä Fortunan temppelille oli tapahtunut. Hän näet palvoi itse kyseistä epäjumalatarta ja uhrasi sille päivittäin. Julmistunut keisari määräsi, että temppelin tuhoaja pitäisi mestata ja kaikkia hänen apulaisiaan tulisi kiduttaa ja lähettää sitten maanpakoon. Pyhä Eupsykhios pidätettiin ja mestattiin, ja niin hän sai Herralta marttyyrien kruunun.

Eupsykhioksen kuoleman jälkeen kostonhimoinen keisari Julianus Luopio nosti Kesarean kaupunkilaisten verotusta. Hän jopa muutti kaupungin nimen Kesareasta, “keisarillinen”, takaisin Mazaksi, joka oli kaupungin alkuperäinen nimi. Tämän lisäksi Julianus määräsi, että kaupunkilaisten tulisi korjata tuhottu temppeli entiseen loistoonsa.

Kristityt asukkaat eivät kuitenkaan noudattaneet annettua määräystä. Sen sijaan että he olisivat pystyttäneet epäjumalanpalveluspaikan, he alkoivat rakentaa kirkkoa pyhän marttyyri Eupsykhioksen kunniaksi. Keisari Julianus Luopion toimet kirkkoa vastaan päättyivät, kun hän menehtyi sotaretkellä persialaisia vastaan. Vain muutamia vuosia myöhemmin pyhä kirkkoisä Basileios Suuri (1.1.) toimitti jumalanpalveluksen Eupsykhiokselle omistetussa kirkossa pyhän marttyyrin muistopäivänä.

Vuoden 362 tienoilla Persian hallitsija Šapur II (309–379) valloitti Tigrisjoen rannalla sijaitsevan Bet-Zabden linnakkeen. Bet-Zabden vartiopaikan kautta avautui pääsy Pohjois-Mesopotamiaan ja Armeniaan, joten sen valloitus oli suuri sotilaallinen saavutus. Valloituksen aikana Šapurin joukot surmasivat useita ihmisiä. Sotilaat ottivat myös yhteensä noin yhdeksäntuhatta vankia. Näiden joukossa oli pyhä piispa Heliodoros sekä kaksi iäkästä pappia, Desan ja Mariabos. Lisäksi vagiksi joutui lukuisia muita pappeja sekä luostariväkeä.

Sotajoukko lähti kuljettamaan vankeja maanpakolaisuuteen. Matkalla piispa Heliodoros sairastui erittäin vakavasti. Heliodoros vihki Desanista seuraajansa siltä varalta että itse kuolisi. Raskaan matkan aikana kristityt vangit myös toimittivat päivittäin jumalanpalveluksia sekä lauloivat psalmeja.

Persialainen maagi huomasi, että kristityt jatkoivat jumalanpalvelusten toimittamista vangittuinakin. Hän meni kuninkaan luo ja ilmiantoi Desanin Šapurille sanoen, että kristityt halveksivat teoillaan kuninkaan valtaa sekä valtakunnan jumalia. Tämän kuultuaan kuningas antoi määräyksen, että kaikkien vankien tulisi palvoa aurinkoa ja kuuta. Vankien tuli myös kieltää kristittyjen Jumala, jota Rooman valtakunnassa oli alettu palvoa. Šapur lupasi, että hänen määräyksiään tottelevat saisivat asettua valitsemaansa kylään asumaan. Kieltäytyjät tultaisiin tappamaan miekalla.

Tämän jälkeen kristityt vangit koottiin yhteen. Heidät vietiin erään kukkulan rinteelle ja heille osoitettiin laaksossa sijaitsevaa vaurasta kylää. Kristittyjen seistessä katselemassa alaspäin heille kerrottiin hallitsijan määräys. Piispa Desan vastasi persialaisille, ettei hän itse eivätkä hänen laumansa jäsenet aikoneet luopua uskostaan. “Me emme menetä isänmaatamme, sillä se on taivaissa, emmekä me kuole vankeina”, Desan sanoi. Tämän jälkeen hän huudahti, että persialaiset voisivat jo tappaa heidät. “Kukaan meistä ei tule palvomaan aurinkoa ja kuuta, jotka Jumala on luonut. Me menemme kuolemaamme laulu huulillamme”, piispa päätti puheensa.

Kuultuaan Desanin sanat persialaisten uskonnollinen johtaja määräsi, että kristityt tulisi tappaa viidenkymmenen ryhmissä. Teloitushetken koittaessa kahteenkymmeneenviiteen kristittyyn iski sellainen pelko, että he pettivät Kristuksen ja palvoivat aurinkoa ja kuuta. Toiset pysyivät kuitenkin uskollisina ja saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Mestattujen joukossa oli Abdisho-niminen[1] diakoni, jonka haavat eivät olleet kuolettavia. Hän säilyi hengissä verilöylystä ja löysi turvapaikan läheisestä kylästä. Seuraavana päivänä hän palasi marttyyrien ruumiiden luo mukanaan joukko miehiä. Näiden avulla hän löysi Desanin, Mariabuksen sekä muiden pappien ruumiit. Yhdessä miehet hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset luolaan.

Kahden persialaisen paimenen lampaat laidunsivat lähellä luolaa. Kolmena peräkkäisenä yönä paimenet näkivät erikoisen näyn. Joukko laulavia enkeleitä liikkui alas ja ylös sen paikan yllä, jonne pyhät marttyyrit oli haudattu. Paimenet kertoivat tästä tapauksesta monille, ja kääntyivät itsekin kristityiksi.

              Diakoni Abdisho julisti kristinuskoa samalla alueella. Hän ei tahtonut lähteä pois seudulta, koska halusi pysytellä lähellä pyhien marttyyrien reliikkejä. Kun paikalliset asukkaat kuulivat Abdishon puhuvan Jumalasta, heitä alkoi kääntyä kristityiksi. Kun kyläpäällikkö näki kyläläistensä jättävän pakanalliset tavat ja alkavan pitää Kristusta Jumalana, hän alkoi kadehtia Abdishoa. Hänen kateutensa kasvoi niin suureksi, että hän lopulta palkkasi erään paimenen tappamaan Abdishon. Kristuksen palvelija Abdisho murhattiin samalla paikalla, jossa muut Bet-Zabden pyhät marttyyrit olivat aiemmin suurin joukoin kohonneet Kristuksen luo. Näin pyhä Abdisho liittyi marttyyrien kuoroon.

Abdishon murhaajaa ja tämän perhettä kohtasivat pian tämän jälkeen suuret vastoinkäymiset. Koko kylä joutui kuivuuden vitsaamaksi ja asukkaat hylkäsivät sen. Kaksikymmentä vuotta alue pysyi asumattomana. Tämän jälkeen paikalle saapui pyhien marttyyrien ruumiita aikanaan hautaamassa olleen miehen poika, joka rakensi itselleen talon lähelle hautaluolaa. Kristittynä hän myös alkoi kunnioittaa pyhiä. Pian paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Kristityt rakensivat sinne kirkon, johon pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin.


[1] Nimi merkitsee “Jeesuksen palvelijaa”.

Pyhä Badimos (Vadim) syntyi varakkaaseen perheeseen 300-luvulla Beth-Lapatin kaupungissa Persiassa. Kristuksen puhdas valo läpäisi Badimoksen sydämen ja mielen jo hänen nuoruudessaan. Hengellistä elämää kaivaten hän antoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vetäytyi erämaahan kaupungin ulkopuolelle.

Badimos rakensi itselleen erämaahan pienen luostarin, jonka suojissa hän rukoili yksinäisyydessä. Kerran hänen rukoillessaan hänet ympäröi jumalallinen kirkkaus. Näin hän sai nähdä ja kokea luomattoman valon.

Jumalan armosta Badimos kasvoi pyhyydessä. Pian hänen ympärilleen alkoi kerääntyä toisia kilvoittelijoita. Erämaahan syntyi pieni luostariyhteisö, jonka johtajaksi Badimos vihittiin. Luostariveljien lisäksi Badimoksella riitti aikaa myös maallikkokristityille, joiden hengellisenä ohjaajana hän toimi.

Noihin aikoihin Persian hallitsija Šapur II (309–379) alkoi vainota kristittyjä. Vainoojat pidättivät myös Badimoksen ja hänen seitsemän oppilastaan. Heitä kidutettiin vankilassa. Vainoojat halusivat heidän kieltävän Kristuksen ja palvovan aurinkoa ja tulta. Badimos ja hänen munkkinsa eivät kuitenkaan luopuneet uskostaan.

Tunnustajia pidettiin vangittuina neljä kuukautta. Heidät oli kahlittu ja he kärsivät monia tuskia, mutta mikään ei saanut heitä luopumaan Kristuksesta. Koko tämän ajan Badimos piti huolta oppilaidensa hengellisistä tarpeista. Hän oli myös tukena kaikille muillekin Persiassa asuville kristityille.

Šapurin vainojen seurauksena vankilaan oli suljettu myös Nirsan-niminen kristitty, joka oli kotoisin Arewanin kaupungista. Hän oli kieltäytynyt palvomasta aurinkoa. Tunnustajamunkkien tavoin myös Nirsania kidutettiin. Hänellä ei kuitenkaan ollut samaa kestävyyttä kuin toisilla, ja hän päätyi kieltämään Kristuksen. Uusien kidutusten pelossa Nirsan lupasi Persian hallitsijalle tekevänsä mitä tahansa tämä pyytäisi. Šapur määräsi, että Nirsanin tulisi omin käsin mestata munkki Badimos miekalla. Palkkioksi tästä Nirsanille luvattiin vapaus ja palkinto. Koska Nirsan ei voinut kestää ajatusta uusista kidutuksista, hän suostui.

Kun pyhä Badimos tuotiin Nirsanin luo, tämä otti miekan ja osoitti sillä Badimosta. Tuolla hetkellä Nirsanin omatunto kuitenkin heräsi. Hän alkoi vapista, eikä pystynyt liikkumaan paikaltaan. Pyhä Badimos alkoi nuhdella Nirsania. “Nirsan, sinä olet kieltänyt Jumalan. Aiotko nyt murhata Hänen palvelijansakin?” hän kysyi. Sen jälkeen Badimos alkoi udella Nirsanilta, mitä tämä tekisi tuomiopäivänä. “Minkä vastauksen annat Jumalalle?” Badimos kysyi. “Minä olen valmis kuolemaan Kristuksen tähden. En kuitenkaan haluaisi, että sinä olet minun tappajani”, Badimos sanoi.

Nirsan yritti iskeä Badimosta miekallaan, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän saanut mestattua Badimosta heti. Niinpä tulenpalvojat alkoivat nimitellä Nirsania pelkuriksi. Badimos seisoi hievahtamatta, kun Nirsan sohi häntä miekallaan. Tätä seuranneet pakanat alkoivat kunnioittaa marttyyria, joka seisoi pelottomana kuoleman edessä. Lopulta Nirsan sai pyhän Badimoksen mestattua. Tämä tapahtui vuoden 376 tienoilla.

Murhattuaan pyhän Badimoksen Nirsanin omatunto alkoi heti syyttää häntä raskaasti. Niinpä onneton mies otti hengen itseltään heittäytyen omaan miekkaansa.[1] Kolme vuotta myöhemmin Persian hallitsija Šapur kuoli. Tämän jälkeen pyhän Badimoksen seitsemän oppilasta vapautettiin vankilasta, ja he kaikki nukkuivat kuolonuneen rauhassa.


[1] Kertomuksesta on myös versio, jossa mukaan pakanat murhasivat Nirsanin, ja Badimoksen seitsemän oppilasta mestattiin vankeusvuosien jälkeen.

Pyhät Rafael, Nikolaos ja Irene olivat täysin tuntemattomia viidensadan vuoden ajan, eikä heistä ole säilynyt mitään kirjoitettua tietoa heidän elinajaltaan. Kaikki tieto perustuu hämmästyttäviin ilmestyksiin, joissa he ovat itse kertoneet oman tarinansa ja ilmoittaneet hautansa sijainnin. Näitä ilmestyksiä kokivat useat eri ihmiset Thermin kylässä Lesboksen saarella toisistaan riippumatta vuodesta 1959 alkaen.

Thermissä on öljypuita kasvava kukkula, jota kutsuttiin nimellä Karies. Paikalla oli muutamia vanhoja kivenjärkäleitä, joiden arveltiin joskus olleen kirkko, ja ihmiset kävivät silloin tällöin sytyttämässä kynttilöitä niiden vierelle. Joka vuosi kirkkaan viikon eli pääsiäisviikon tiistaina paikalla käytiin toimittamassa liturgia. Kukaan ei tiennyt, mistä tapa oli saanut alkunsa. Kukkulaa kutsuttiin myös nimellä Kalogeros eli “munkki”. Oli olemassa epämääräinen perimätieto, että paikalla oli joskus ollut luostari, jonka munkit turkkilaiset olivat tappaneet. Liikkui myös kertomuksia siitä, että siellä kummitteli. Jotkut olivat nähneet puiden seassa pitkän munkin hahmon.

Vuonna 1959 maanomistaja, jolle paikka kuului, tahtoi rakennuttaa vanhan kirkon raunioille pienen Jumalanäidille omistetun kirkon. Kun rakennusmies alkoi tutkia paikkaa, hän löysi sieltä haudan. Hän otti vainajan luut pois haudasta ja heitti ne puun juurelle. Pian hän kuitenkin tunsi molempien kättensä menettävän tuntoaan, mikä pani hänet arvelemaan, että vainaja oli ollut joku erityinen henkilö. Hän sai kätensä toimimaan vasta tehtyään ristinmerkin. Mies oli ateisti, ja tämä oli hänen ensimmäinen ristinmerkkinsä 27 vuoteen. Hieman myöhemmin hänelle vielä ilmestyi tuntematon, vaikuttavan näköinen munkki kirkon lähellä. Rakennusmies unohti lopullisesti ateisminsa ja alkoi innoissaan kertoa kaikille tästä uudesta Jumalan armon kantajasta. Hänen vaimonsa oli jo aikaisemmin nähnyt näyssä tuon saman munkin hahmon.

Tämän jälkeen pyhä munkki alkoi ilmestyä sekä unessa että valveilla myös maanomistajan vaimolle ja muille kylän hurskaille naisille kuin myös lapsille ja joillekin aikuisille miehille. Toisille hän ilmestyi mitään puhumatta jumalanpalveluspuku tai munkinviitta yllään. Toisille hän taas ilmoitti nimensä olevan Rafael ja sanoi, että oli koittanut aika, jolloin häntä ja hänen seuralaisiaan aletaan kunnioittaa maan päällä. Hän sanoi, että heistä pitää maalata ikoni ja heidän muistoaan tulee viettää pääsiäisen jälkeisenä tiistaina, koska heidät oli tapettu tuolloin. Tästä kyläläiset ymmärsivät, mistä johtui tuo vanha tapa viettää liturgiaa Karieksen kukkulalla juuri tuona päivänä.

Ilmestyksissä munkki ilmoitti myös, että heidän kauttaan tulee tapahtumaan paljon ihmeitä. Eräitä kertoja pyhä Rafael ilmestyi yhdessä Jumalanäidin ja pyhän Paraskevan kanssa ja kertoi yksityiskohtaisesti omasta marttyyrikilvoituksestaan. Näitä ilmestyksiä saivat monet henkilöt. Verratessaan saamiaan tietoja he havaitsivat niiden vastaavan toisiaan yksityiskohtia myöten. Esimerkiksi nimensä hän paljasti samana yönä unessa kahdelle eri henkilölle.

Näiden ilmestysten perusteella pyhän Rafaelin elämä on opittu tuntemaan hämmästyttävän tarkasti. Hän eli niihin aikoihin, jolloin turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin (1453). Hän oli syntyisin Ithaken saarelta ja oli saanut kasteessa nimen Georgios. Nuorena hän sai erittäin hyvän niin kristillisen kuin maallisenkin koulutuksen. Munkkina hänen nimekseen tuli Rafael ja hänet vihittiin papiksi ja korotettiin arkkimandriitan arvoon. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan lähettiläänä hän vieraili Ranskan läntisimmässä kolkassa, Morlaixin kaupungissa. Tästä hän kertoi ilmestyksessä eräälle oppimattomalle naiselle, joka herättyään kiiruhti kylän opettajan luo toistellen koko ajan kaupungin nimeä, ettei vain unohtaisi sitä. Historiasta saatiin selville, että patriarkka oli todella lähettänyt Konstantinopolin kukistumisen jälkeen lähettiläitä Ranskaan ja juuri Morlaixiin. Tällä matkalla Rafael tutustui diakoni Nikolaokseen, josta tuli hänen oppilaansa ja työtoverinsa. Nikolaos oli syntynyt Vähässä-Aasiassa Median Rhagaissa mutta oli kasvanut Tessalonikassa.

Konstantinopolin kukistumisen jälkeen Rafael ja Nikolaos pakenivat Makedoniaan. Kun turkkilaiset valloittivat Traakian vuonna 1454, he purjehtivat vielä vapaana olleelle Lesbos-saarelle. Siellä he asettuivat Thermiin vanhaan raunioituneeseen Jumalanäidille omistettuun luostariin, ja Rafaelista tuli luostarin igumeni. Suuren viikon (piinaviikko) tiistaina 1463 turkkilaiset, jotka olivat valloittaneet saaren edellisenä vuonna, piirittivät luostarin. He ottivat kiinni igumeni Rafaelin ja alkoivat julmasti kiduttaa häntä. He epäilivät hänen johtavan kreikkalaisten kapinahanketta. Kidutusta kesti viikon. Kirkkaan viikon tiistaina[1] häntä lyötiin ensin nuijalla ja raahattiin sitten parrasta vetäen pitkin maata kukkulan laelta sen juurelle. Siellä hänet hirtettiin puunoksaan, hänen kylkensä lävistettiin keihäällä ja hänen leukansa sahattiin irti. Työmiehen löytämästä luurangosta puuttuikin leukaluu, joka löytyi vasta kun pyhä Rafael ilmestyi ja kertoi missä se oli.

Myös pyhä diakoni Nikolaos ilmestyi ja paljasti useammalle henkilölle paikan, mihin hänet oli haudattu. Hän oli pienikokoinen ja hentorakenteinen. Hän oli kuollut kidutusten aikana sydänkohtaukseen. Heinäkuussa 1960 hänen hautansa löytyi kaivauksissa kesäisen rankkasateen aikana, kuten hän oli ilmestyksessä sanonut.

Vähän ennen pyhän Nikolaoksen haudan löytymistä eräs vanha nainen oli nähnyt unessa mustuneita luita tietyssä paikassa Karieksessa. Heti aamulla kaivauksissa löytyi tuolta paikalta iso saviruukku, jossa oli hiilten seassa puolittain palaneita lapsenluita. Samoihin aikoihin ilmestyksissä alkoi esiintyä kaunis vaaleahiuksinen noin 12-vuotias tyttö. Eri henkilöiden saamista ilmestyksistä kävi ilmi, että hänen nimensä oli Irene.

Irenen elämäntarina osoittautui seuraavanlaiseksi. Hän oli ollut Thermin kyläpäällikön ainoa lapsi. Turkkilaisten hyökätessä alueelle Thermin kyläläiset olivat paenneet luostariin. Siellä Irenen isä vangittiin. Saadakseen hänet tunnustamaan, missä oletetut kreikkalaiset sissit piileskelivät, turkkilaiset leikkasivat irti Irenen molemmat kädet ja panivat hänet suureen saviruukkuun, jonka alle sytytettiin tuli. Näin Irene kärventyi kuoliaaksi. Hänen äitinsä, joka joutui seuraamaan lapsensa kidutusta, kuoli sydänkohtaukseen jo ennen tytärtään. Ruukku, missä oli Irenen palaneita luita, löytyi läheltä Rafaelin ja Nikolaoksen hautaa.

Hautojen läheltä löytyi myös muiden marttyyrikuoleman kärsineiden jäännöksiä. Pyhä Rafael kertoi yhdessä ilmestyksessään, että ne kuuluivat nunnille, jotka olivat asuneet luostarissa noin 150 vuotta ennen heitä. Merirosvot olivat hyökänneet luostariin toukokuun 11. päivänä 1235 ja tappaneet igumenia Olympiaksen ja nunna Eufrosynen.

Paikalta on löydetty myös Kristuksen ikoni ja pyhä lähde. Pyhä Rafael on sanonut, että jossain on myös Jumalanäidin ikoni, mutta sitä ei ole vielä löytynyt. Kylässä uskotaan, että Jumalanäiti paljastaa aikanaan sen tarkan sijaintipaikan, kunhan kristityiltä löytyy kyllin uskoa, kilvoitusta ja rukousta.

Karieksen kukkulalla on nykyisin suuri nunnaluostari, jonka pääkirkossa pyhien Rafaelin, Nikolaoksen ja Irenen reliikkejä säilytetään. Luostari on tänä päivänä jo Kreikan tärkeimpiä pyhiinvaelluspaikkoja. Karies-kukkulan pyhille omistettuja luostareita ja kirkkoja on perustettu ympäri Kreikkaa ja myös muualle maailmaan. Pyhät Rafael, Nikolaos ja Irene tekevät jatkuvasti suuria ihmeitä. Pyhä Rafael on usein ilmestynyt sairaaloissa. Ilmestyksissä hän on sanonut olevansa paras lääkäri ja on toisinaan jopa vaihtanut munkinviittansa lääkärin takkiin. Irene, jota hän puhuttelee lempinimellä Rinula, on monta kertaa ollut hänen kanssaan hänen pienenä sairaanhoitajanaan. Ihmeistä on kirjoitettu jo nelisenkymmentä kirjaa ja niitä julkaistaan jatkuvasti lisää. Jumala on antanut ihmeellisellä tavalla nämä pyhät, jotka olivat tuntemattomia puoli vuosituhatta, Hänen kunniansa todistajiksi epäuskoisessa ajassamme.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Kirkas tiistai oli heidän kuolinvuonnaan (1463) huhtikuun yhdeksäntenä. Rafaelin, Nikolaoksen ja Irenen muistoa tavataan kuitenkin viettää pääsiäisen jälkeisenä kirkkaana tiistaina.

10.4.

Vanha testamentti paljastaa hyvin vähän yksityiskohtia vanhurskaan naisprofeetta Huldan elämästä. Vanhurskas profeetta Hulda eli Juudan kuningas Josian aikana (640–609 eKr.). Huldan lisäksi Vanhan liiton ajalta tunnetaan muitakin naisia, joita kutsuttiin naisprofeetoiksi. Näitä olivat Aaronin sisar Mirjam, Debora sekä profeetta Jesajan vaimo.[1]

Hulda oli naimisissa. Hänen aviomiehensä Sallum työskenteli Jerusalemin temppelissä pyhien vaatteiden vartijana. Huldan appi oli nimeltään Tokhat, jonka isän nimeksi mainitaan Hasran. Hulda ja Sallum asuivat Jerusalemin uudessa kaupunginosassa.[2]

Huldan elinaikana Juudan kuningas Josia toteutti valtakunnassa uskonnollisen reformin. Josia pyrki palauttamaan oikean ja todellisen Jumalan palveluksen. Kuningas tuhosi valtakunnan alueella kaikki epäjumalanpalveluspaikat. Saatuaan koko maan puhtaaksi Josia käänsi huomionsa Jerusalemin temppeliin, jota alettiin korjata. Korjausten aikana temppelistä löydettiin Lain kirja (2. Aik. 34:3–14).

Kun Kuningas Josia sai kuulla, mitä kirjaan oli kirjoitettu, hän repäisi surussaan vaatteensa. Hän pyysi miehiään menemään kysymään neuvoa Herralta. “Kysykää sitä niin minun kuin kansani puolesta, kysykää koko Juudan tähden”, kuningas sanoi. “Herra on varmasti pahoin vihastunut meihin. Isämme ovat herättäneet hänen vihansa, kun eivät ole kuulleet tämän kirjan sanoja eivätkä ole eläneet kaikkien niiden käskyjen mukaisesti, jotka siihen on meitä varten kirjoitettu”, hän jatkoi (2. Kun. 22:3–13).

Kuninkaan miehet menivät profeetta Huldan luo ja esittivät tälle asiansa. Kuninkaan toimista kirjoittaneen pyhän Hieronymuksen (15.6.) mukaan ihmisten ei tulisi ihmetellä sitä, että Juudan kuningas kysyi neuvoa Sallumin vaimolta, kun vankeus ja Jumalan viha uhkasivat Jerusalemia. Pyhä Hieronymus totesi tästä, että pyhien kirjoitusten lakina on ylistää naisia silloin kun pyhät miehet epäonnistuvat.[3]

Hulda vastasi Josian lähettiläille Jumalan toteuttavan kaikki ne kiroukset, jotka olivat mainittuina Lain kirjassa. Profeetta ilmoitti Jumalan sanaksi seuraavan: “Minun vihani tulvii tämän paikan ylle, eikä se ehdy.” Näiden tuomiosanojen jälkeen Hulda kuitenkin lisäsi, että Jumala armahtaisi Josiaa tämän nöyryyden vuoksi.

Jumalan suuna toiminut Hulda antoi kuninkaalle seuraavanlaisen viestin: “Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Olet nyt kuullut sanani, ja ne ovat tehneet sydämesi levottomaksi. Sinä nöyrryit Jumalan edessä, kun kuulit, mitä olen sanonut tästä paikasta ja sen asukkaista. Sinä nöyrryit, sinä repäisit vaatteesi ja itkit edessäni, ja siksi minä kuulen sinua, sanoo Herra. Minä korjaan sinut isiesi luo, ja sinä pääset rauhassa hautaasi. Silmäsi eivät joudu näkemään sitä onnettomuutta, johon minä tämän paikan ja sen asukkaat saatan.”[4]

Profeetta Huldan sanat toteutuivat. Josian elinaikana Israelin asukkaat pysyivät uskollisina Herralle. Vasta Josian kuoleman jälkeen Israelia alkoi kohdata onnettomuus toisensa jälkeen. Nämä onnettomuudet johtivat lopulta Jerusalemin tuhoon ja siihen, että kansa joutui pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin (609–587 eKr.). Profeetta Huldan loppuelämästä ei ole säilynyt tietoja.


[1] 2. Moos. 15:20, Tuom. 4:4, Jes. 8:3–4.

[2] 2. Aik. 34:22, 2. Kun. 22:14.

[3] Hieronymus, Contra Jovianum, 1:25.

[4] Vrt. 2. Aik. 34:23–28 ja 2. Kun 22:15–20.

Terentius ja hänen seuralaisensa kärsivät marttyyrikuoleman Deciuksen (249–251) vainoissa Afrikassa. Heidän tuomarinaan toimi maaherra Furtunatianus. Terentius kumppaneineen oli joutunut näkemään, kuinka monet kristityt vainoja säikähtäen olivat luopuneet uskostaan ja uhranneet epäjumalille. Niinpä he tekivät yhteisen päätöksen, että he vastustavat epäjumalien palvontaan pakottavia viranomaisia kaikilla sielunsa ja ruumiinsa voimilla. He muistuttivat toisiaan Kristuksen sanoista: “Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.” (Matt.10:28.) Kun nämä neljäkymmentä miestä vietiin maaherran eteen, he julistivat hänelle Kristuksen voimaa ja pilkkasivat epäjumalien heikkoutta. Hän käski heittää heidät vankilaan.

Sen jälkeen maaherra Furtunatianus kutsui eteensä joitakin päiviä aikaisemmin marttyyrikuoleman kärsineen Zenonin kristityt toverit Aleksanterin ja Teodoroksen, jotka hän oli jo aikaisemmin tuominnut. Hän kehotti heitä vielä kerran kieltämään uskonsa Kristukseen ja kumartamaan epäjumalia. Kun he jo saamastaan kurituksesta huolimatta edelleen vastustivat maaherraa, hän käski ruoskia heitä piikkipuun oksilla ja häränjänteillä. Kun ensimmäiset ruoskijat väsyivät, maaherra vaihtoi heidät toisiin. Marttyyrien selkää tökittiin tulikuumilla vartailla ja heidän haavoihinsa hierottiin suolattua etikkaa. Kun pyhät kaatoivat rukoustensa voimalla epäjumalien patsaat, keisari huolestui kovasti ja tajusi, ettei heitä voinut saada luopumaan Kristuksesta. Niin hän antoi käskyn, että heidät piti mestata.

Zenonin ystävien kärsittyä marttyyrikuoleman opettajansa esikuvan mukaan maaherra kutsui uudestaan eteensä Terentiuksen ja hänen kilvoittelutoverinsa. He tunnustivat rohkeasti Kristusta, ja heidät palautettiin vankilaan. Siellä heidän kaulaansa pantiin kahleet, ja myös heidän kätensä ja jalkansa kahlittiin. Heidän alleen levitettiin piikkimatto. He joutuivat kärsimään tätä julmaa kidutusta päiväkausia. Maaherra oli vieläpä kieltänyt antamasta heille mitään syötävää ja juotavaa. Jumala lähetti kuitenkin marttyyreille apunsa: pyhät enkelit tulivat vankilaan ja päästivät heidät irti kahleistaan. He toivat tullessaan myös taivaallista ruokaa. Näin vahvistuneina vangit vietiin taas maaherran eteen. Tälle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin suoda heille marttyyriseppele antamalla käsky mestata heidät.

Pappi Jaakob sekä diakonit Azadan[1] ja Abdisho[2] elivät Persiassa 300-luvulla. Pappi Jaakob oli kotoisin Fargathan kylästä ja diakoni Azadan puolestaan Vithneren kylästä. Abdishon kotikylää ei tunneta.

Rooman valtakunnassa kristityt saivat elää rauhassa vainojen päätyttyä vuonna 313. Persiassa seuraavat vuosikymmenet olivat kuitenkin marttyyriuden aikaa. Persian kuningas Šapur II (309–379) aloitti kristittyjen vainot 320-luvulla. Myös Jaakob, Azadan ja Abdisho joutuivat vainojen kohteeksi. He olivat pyhien marttyyrien piispa Akepsimaksen, pappi Joosefin sekä diakoni Aitalaksen (3.11.) tovereita.

Jaakobia, Azadania ja Abdishoa pidettiin vankilassa seitsemän kuukautta. Tämän jälkeen heidät vietiin persialaispappi Kurkašidin (Argogišer) eteen. Jaakobia, Azadania ja Abdishoa alettiin kiduttaa erittäin julmilla tavoilla. Kidutuksen aikana heidät hakattiin aivan mustelmille ja heidän sieraimiinsa kaadettiin viinietikan ja sinapin sekoitetta. Lopuksi heidät riisuttiin, sidottiin hirsipuuhun ja jätettiin roikkumaan kylmän yöilman armoille.

Aamun koitettua Jaakob, Azadan ja Abdisho otettiin alas hirsipuusta. Kärsimyksistään huolimatta he edelleen kieltäytyivät uhraamasta persialaisten palvomille auringolle ja tulelle. Tämän vuoksi heidät päätettiin surmata. Pyhät marttyyrit mestattiin miekalla. Marttyyrien kuoleman jälkeen pyöveli meni pesemään verisen miekkansa lähteessä. Kun hän kasteli miekan vedessä, lähde alkoi kuplia ja sen jälkeen siitä alkoi suihkuta verta veden sijasta. Tätä jatkui kuukauden ajan. Lopulta lähde kuivui kokonaan.


[1] Persialainen nimi, josta käytetään usein lyhennettyä muoto Aza; kreikkalainen muoto on Azadanes.

[2] Nimi on syyriaa ja merkitsee “Jeesuksen palvelija”.

Varhaiskeskiajalla tanskalaiset tekivät usein hyökkäyksiä anglosaksista Englantia vastaan. Vuoden 870 tienoilla he nousivat Thamesjokea pitkin aina Chertseyn luostariin asti. Siellä tanskalaiset tekivät suurta tuhoa. He surmasivat luostarinjohtaja Beoccan, Hethor-nimisen papin sekä noin yhdeksänkymmentä muuta munkkia. Pakanalliset tanskalaiset vihasivat kristinuskoa ja olivat siksi erityisen raakoja luostarien asukkaita kohtaan.

Samoihin aikoihin tanskalaiset surmasivat myös luostarin johtajan Heddan sekä tämän alaisuudessa olleet kahdeksankymmentäneljä munkkia, jotka asuivat Medeshamstedessa (nyk. Peterborough) sijaitsevassa luostarissa. Samanlaisen kohtalon tanskalaisten käsissä kokivat Bardneyn, Elyn ja Croylandin luostariyhteisöt. Marttyyrikruunun sai myös kolme erakkoa, jotka tanskalaiset tappoivat samana vuonna. Kaiken kaikkiaan surmattuja kilvoittelijoita oli sadoittain.

Pyhä Fulbert syntyi Italiassa 900-luvun puolivälin jälkeen. Vartuttuaan hän meni Rheimsiin opiskelemaan. Fulbertin opinnot etenivät hyvin ja hän tuli pian tunnetuksi oppineisuudestaan. Fulbertin matematiikan ja filosofian opettaja Gerbert d’Aurillac (n. 946–1003) arvosti oppilaansa taitoja suuresti. Kun Gerbert valittiin Rooman paaviksi vuonna 999, hän halusi Fulbertin työskentelemään rinnalleen Roomaan. Paavina Gerbert otti nimekseen Sylvester II.

Neljän vuoden kuluttua paavi Sylvester II kuoli, ja Fulbert palasi Ranskaan. Siellä hänet vihittiin pappeuden eri asteisiin ja asetettiin Chartresin katedraalikoulujen johtajaksi. Fulbertin aikana näiden koulujen maine kasvoi, ja Chartresista tuli Ranskan arvostetuin koulutuskeskus. Katedraalikouluihin saapui oppilaita jopa ulkomailta – Italiasta, Saksasta ja Englannista.

Vuonna 1007 Fulbert valittiin Chartresin piispaksi. Hänestä tuli vaikutusvaltainen henkilö, ja monet tukeutuivat hänen viisauteensa. Ranskan hengelliset ja maalliset johtajat kääntyivät hänen puoleensa saadakseen ohjausta erilaisissa asioissa. Fulbert itse kuitenkin koki olevansa arvoton korkeaan asemaansa. “Minä olen hyvin suuren kirkon hyvin pieni piispa”, hän tapasi sanoa.

Pian Fulbertin piispaksi valinnan jälkeen Chartresin katedraali paloi. Fulbert käynnisti heti uuden kirkon rakennustyöt. Vaikutusvaltaiset ihmiset, joiden joukossa oli myös ulkomaalaisia hallitsijoita, lahjoittivat rahaa tähän hankkeeseen. Piispuutensa aikana Fulbert kirjoitti myös useita hymnejä Jumalansynnyttäjälle, jota hän kunnioitti suuresti. Hänen kirjoituksistaan on säilynyt muun muassa 27 hymniä, liturgisia tekstejä ja yhdeksän opetuspuhetta, joista viisi käsittelee Jumalanäitiä, sekä 140 kirjettä, joissa käsitellään muun muassa jumalanpalveluselämää ja kirkon käytännön ongelmia. Hän opetti myös pyhästä Kolminaisuudesta, Kristuksen ihmiseksitulosta ja pyhästä eukaristiasta. Pyhä Fulbert toimi Chartresin piispana lähes kahdenkymmenenkahden vuoden ajan. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1029.

1300-luvulla kuningas Bagrat V:n (1360–1394) hallitessa Georgiaa mongolivalloittaja Timur Lenk hyökkäsi maahan seitsemän kertaa. Hänen sotajoukkonsa saivat aikaan hirvittävää tuhoa Gerogiassa ja Armeniassa. Ne ryöstelivät vuosisatojen takaisia aarteita ja tuhosivat vanhoja kirkkoja ja luostareita kirjastoineen aiheuttaen korvaamatonta vahinkoa.

Kartlissa (Keski-Georgiassa) Timurin joukot vangitsivat kuningas Bagratin ja koko hovin ja lähettivät heidät Karabahiin. Timur yritti saada kuninkaan luopumaan kristinuskosta luvaten siinä tapauksessa palauttaa tämän valtaistuimelle ja vapauttaa muut georgialaiset vangit.

Alussa kuningas Bagrat oli taipumaton, mutta vähitellen oman voimattomuuden tunne ja ero omaisista saivat hänet horjumaan. Hän päätti tunnustaa islamin vihollisen edessä, mutta pysyä sydämessään kristittynä.

Timur oli tyytyväinen kuninkaan ratkaisuun kääntyä islamiin ja salli hänen palata valtaistuimelleen Kartliin. Timur myös lähetti suuren sotajoukon viimeistelemään Georgian kansan pakkokäännytyksen islamiin. Joukkojen lähestyessä Khunanin kylää Kaakkois-Georgiassa Bagrat kuitenkin ilmoitti salaa pojalleen Giorgille kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysi häntä lähettämään oman armeijansa surmaamaan maahantunkeutujat.

Uutinen Bagratin petoksesta ja omien joukkojen tuhosta saivat Timur Lenkin raivoihinsa. Hän vaati välitöntä kostoa. Hänen käskystään uusi sotajoukko lähti hyökkäykseen tuhoten kaiken tielleen sattuvan. Kyliä ja kaupunkeja polttaen ja kirkkoja tuhoten se eteni Kvabtahevin nunnaluostariin, jonka suojiin oli kokoontunut myös munkkeja ja maallikkoja. Hyökkääjät mursivat luostarin portin ja syöksyivät sisään. He ryöstivät ja anastivat kaikki aarteet. Nuoret ja vahvat otettiin vangeiksi ja vietiin pois. Vanhat ja heikot telotettiin. Barbaarisotilaat pilkkasivat pappeja ja munkkeja ruoskien heitä suitsutusastioiden ketjuilla ja hyppien ja tanssien heidän ympärillään. Vuodattamastaan verestä juopuneina he vaativat vielä elossa olevia kieltämään Kristuksen. Muussa tapauksessa heidät teljettäisiin kirkkoon ja poltettaisiin elävältä. Nämä vaihtoehdot kuultuaan kristityt huusivat: “Polttakaa vain ruumiimme – taivaan valtakunnassa sielumme tulevat palamaan jumalallisella liekillä aurinkoa kirkkaampina!” Nöyryydessään he kuitenkin pyysivät, ettei heidän marttyyrikilvoituksestaan tehtäisi näytöstä: “Pyydämme, ettette tekisi tätä syntiä ihmisten ja enkelten silmien edessä. Herra yksin tietää vilpittömyytemme ja lohduttaa meitä koettelemuksissamme.”

Kristityt ajettiin kuin karjalauma kirkkoon, jossa he kohottivat viimeisen rukouksensa Herralle: “Minä saan tulla sinun temppeliisi suuren hyvyytesi tähden. Minä saan kumartaa pyhäkköösi päin, osoittaa sinulle kunnioitusta. Herra, johdata minua tahtosi tietä, tasoita minulle polku vihamiesteni nähden!” (Ps. 5:8–9).

Teloittajat työnsivät lisää puuta palavaan kirkkoon, kunnes sitä ympäröivät liekit kohosivat korkeuksiin ja palavan puun räiske kaikui vuoristossa. Tulen saartamina ja psalmeja laulaen autuaat marttyyrit antoivat henkensä Herralle. Kvabtahevin luostarin joukkomurha tapahtui vuonna 1386. Marttyyrien hiiltyneiden ruumiiden jättämät jäljet ovat yhä nähtävissä kirkon lattiassa.

Igumenia Anastasia Uglitšilainen surmattiin yhdessä luostarinsa 34 nunnan kanssa sekasorron aikana vuonna 1609, kun vallantavoittelija vale-Dimitri II:ta tukevat puolalaiset joukot mellastivat Venäjällä. Venäjän Ulkomaalaiskirkko viettää marttyyrien muistoa huhtikuun 10. päivänä ja Venäjän kirkko toukokuun 23. päivänä, jolloin vietetään Rostovin ja Jaroslavlin alueen pyhien yhteistä juhlaa.

Itäisen Georgian autiolla seudulla oli aikoinaan kaksitoista luostaria, joissa kilvoitteli vuosisatojen mittaan lukemattomia pyhiä. Luostareiden perustajaisiä olivat David Garedjilainen ja kaksitoista muuta syyrialaista munkkia, jotka olivat tulleet alueelle 500-luvulla. Isähahmonsa mukaan aluetta alettiin kutsua nimellä Davit-Garedj.[1] Yli tuhat vuotta sen luostarit säteilivät hengellistä valoa ympäristöalueilleen.

Vuonna 1615 Persian šaahi Abas I hyökkäsi Georgiaan. Hänen joukkonsa tuhosivat maan ja surmasivat kristittyjä georgialaisia joukoittain. Pääsiäisyönä šaahi oli metsästysretkellä Davit-Garedjin erämaassa. Silloin šaahi metsästysseurueineen näki suuren määrän liikkuvia valoja. Kaikki munkit kahdestatoista luostarista kulkivat erämaassa tuohukset käsissään saatossa kohti Kristuksen ylösnousemukselle pyhitettyä kirkkoa.

Šaahi kysyi ihmeissään, mitä oli tekeillä. Kuullessaan valojen kantajien olevan luostariväkeä hän hämmästyi. “Eikö koko Georgia ole jo miekan alla!” Abas puuskahti. Hän lähetti heti sotilailleen määräyksen mennä surmaamaan kaikki munkit.

Tällä aikaa munkit olivat jo ehtineet Ylösnousemuksen kirkkoon. Heidän joukossaan oli luostarinjohtaja nimeltään Arsenios. Kirkossa hänelle ilmestyi Jumalan enkeli, joka ilmoitti lähestyvästä kuolemasta. Arsenios kertoi tiedon munkeille. Kaikki osallistuivat pyhään ehtoolliseen ja valmistautuivat kohtaamaan maallisen elämänsä lopun.

Pian tämän jälkeen persialaisjoukot saapuivat. Arsenios meni heitä vastaan. Hänet surmattiin heti. Tämän murhatyön jälkeen persialaiset tappoivat kaikki munkit. Yhteensä pyhiä marttyyreja kerrotaan olleen kuusituhatta. Samalla poltettiin luostarin kirjasto ja taideaarteet, ja suuri määrä ainutlaatuisia dokumentteja katosi iäksi.

Munkkien kuolema lopetti kahdentoista luostarin toiminnan. Samalla myös Georgian hengellisen kulttuurin kehto tuhottiin. Näin päättyi Georgian hengellisen kulttuurin sydämenä tunnetun Davit-Garedjin erämaan luostareiden yli tuhatvuotinen historia. Vain osa luostareista jälleenrakennettiin 1600-luvun lopulla. Kahetian kuningas Artšil II (1647–1713) kokosi marttyyrien luut ja sijoitti ne rakennuttamaansa Davit-Garedijn luostarin kirkkoon. Tähän päivään asti pyhäinjäännökset ovat vuodattaneet mirhaa ja parantaneet kaikenlaisia sairauksia. Georgian kirkko viettää pyhittäjämarttyyrien muistoa siirtyvänä juhlana, kirkkaan viikon tiistaina.

Georgian jouduttua osaksi Neuvostoliittoa luostari suljettiin. Afganistanin sodan aikoihin alue oli neuvostoarmeijan harjoituspaikkana ja luostarit kärsivät vahinkoa. Neuvostoliiton viimeisinä vuosina luostarien puolesta pidettiin Georgiassa laajoja mielenosoituksia ja mentiin jopa nälkälakkoon, kunnes armeija luopui alueesta ja se palautettiin kirkolle. Luostaritoiminta saatiin käynnistettyä, mutta vuonna 1996 Georgian oma armeija alkoi harjoitella alueella. Jälleen nousi kansanliike, ja armeija joutui väistymään. Nykyään kahdestatoista luostarista kolme on jälleen toiminnassa. Osa luostarialueesta on Azerbaidžanin puolella, mikä on aiheuttanut jännitteitä maiden välille.

 

[1] Armenian ja georgian kielissä nimi Daavid on muodossa Davit. Alue on parikymmentä kilometriä Tifliksestä.

Pyhä Demos eli 1700-luvulla. Hän syntyi pienessä kylässä nimeltä Utzun Kiopru. Kylä sijaitsi Hadrianopoliksen (nyk. Edirne Turkissa) esikaupunkialueella. Demos oli ammatiltaan kalastaja. Vuonna 1762 hän muutti työn perässä Smyrnaan.

Smyrnassa Demos sai työpaikan turkkilaisen omistamassa kalankasvattomossa. Työ kuitenkin tuotti Demokselle kuitenkin tappiota, sillä turkkilainen omistaja kieltäytyi maksamasta ortodoksikristityille kunnollista palkkaa. Niinpä vuoden työskentelyn jälkeen Demos oli jopa velkaantunut turkkilaiselle johtajalle.

Pian turkkilainen johtaja myi kalankasvattamonsa eräälle toiselle muslimille. Omistajan vaihduttua Demos päätti, ettei menisi takaisin töihin samalle tilalle. Uusi omistaja alkoi kuitenkin painostaa Demosta ja väitti, että Demos oli hänelle velkaa. Demoksen työtoveritkin yrittivät suostutella hänet palaamaan, mutta hän kieltäytyi.

Suuttuneena uusi johtaja alkoi panetella Demosta. Hän väitti Demoksen vannoneen kääntyvänsä islamiin, mutta muuttaneen sitten mielensä. Demos vietiin oikeuden eteen. Häntä ruoskittiin, mutta hän ei suostunut kieltämään Kristusta. Niinpä hänet heitettiin vankilaan. Vankilassa Demoksen luona vieraili useiden uusmarttyyrien hyväntekijä nimeltä Nikolaos, joka oli kotoisin Leroksen saarelta.[1] Nikolaos rohkaisi Demosta ja kehotti tätä pysymään urheana loppuun asti.

Demos raahattiin vankilasta kuulusteltavaksi kolme kertaa. Jokaisella kerralla häntä kidutettiin, mutta hän ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen. Lopulta pyhä Demos mestattiin miekalla. Tämä tapahtui vuonna 1763.

Smyrnalaiset kristityt ostivat Demoksen ruumiin. He hautasivat marttyyrin kunniallisesti Pyhän Georgioksen kirkkoon. Pyhän Demoksen hautapaikasta tuli suosittu pyhiinvaelluskohde, jossa alkoi tapahtua paranemisihmeitä.


[1] Toisissa lähteissä mainitaan, että Nikolaos oli kotoisin Lesboksen saarelta.

Pyhä Gregorios syntyi vuonna 1745 Peloponnesoksen Dimitsanassa ja sai kasteessa nimen Georgios. Hänen opettajinaan oli kaksi pappismunkkia, joista toinen oli hänen setänsä. Kun hän oli täyttänyt 20 vuotta, hän siirtyi Ateenaan jatkamaan opintojaan vielä kahdeksi vuodeksi arvostetun opettajan Demetrios Vodaksen johdolla.

Ateenasta Georgios siirtyi setänsä pappismunkki Meletioksen luo Smyrnaan. Hän auttoi setäänsä ja opiskeli samalla Smyrnan kuuluisassa Evankelisessa koulussa.[1] Sen jälkeen hän meni Strofadeksen saarella sijaitsevaan luostariin ja sai munkiksi vihkimyksessä nimekseen Gregorios. Sieltä hän siirtyi Patmokselle, jossa hän täydensi opintojaan kuuluisan opettaja Daniel Kerameoksen johdolla.

Kun Gregorios oli päättänyt opintonsa, Smyrnan metropoliitta Prokopios kutsui hänet luokseen, vihki hänet ylidiakonikseen ja pian myös pappismunkiksi. Prokopios valittiin patriarkaksi vuonna 1785. Seuraajakseen Smyrnaan hän valitsi Gregorioksen, joka vihittiin piispaksi Konstantinopolissa saman vuoden lokakuussa ja nimitettiin Smyrnan metropoliitaksi. Gregorios johti toimeliaasti ja viisaasti laumaansa Smyrnassa, joka oli rikas kaupunki ja Vähän-Aasian hellenismin keskus.

Turkkilaisvallan aikana uusien kirkkojen rakentaminen oli kielletty. Gregorios korjautti vanhoja kirkkoja ja rakennutti pienen rapistuneen Pyhän Foteinen kirkon paikalle Smyrnan upean uuden katedraalin. Tämä oli mahdollista, koska asia saatettiin näyttämään siltä, että oli kyse jo olemassa olleen kirkon korjauksesta. Piispoilla oli myös oikeus rakennuttaa rukoushuoneita. Gregorios onnistuikin rakennuttamaan kahteen kristittyjen asuttamaan kylään ensin rukoushuoneet, jotka sitten muutettiin kirkoiksi.

Metropoliitta Gregorios perusti myös kouluja ja huolehti niiden varattomista oppilaista. Hän onnistui vapauttamaan papiston pääveron maksusta, niin että kaikkien pappien puolesta maksettiin vuosittain määrätty summa kaupungin yhteisistä varoista. Kirkon varoista tuettiin köyhiä ja sairaita. Kaiken tämän ansiosta metropoliitta nautti suurta kansansuosiota. Kerran hän kuitenkin oli menettää sen, koska sovitellessaan joidenkin kristittyjen keskinäisiä riitoja hän oli tietämättään asettunut vääryyttä tehneen puolelle. Kun hän ymmärsi asian, hän meni kirkkoon ja puhui siellä ensin yksimielisyyden tarpeellisuudesta. Sen jälkeen hän tunnusti oman hairahduksensa ja langeten maahan koko kansan edessä pyysi kyynelsilmin anteeksi. Smyrnan metropoliittana Gregorios oli kahtena vuonna Konstantinopolin pyhän synodin jäsen, jolloin hän huolehti Halkin saarella sijaitsevan Pyhän Johanneksen kirkon korjaamisesta.

Kun patriarkka Gerasimos III luopui patriarkan tehtävästä vuonna 1797, pyhä synodi valitsi yksimielisesti Gregorioksen hänen tilalleen. Hänestä tuli patriarkka Gregorios V. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo. Kreikan itsenäisyystaisteluja oli alettu jo valmistella. Ensi töikseen uusi patriarkka korjautti patriarkaatin rappeutuneen päärakennuksen korostaen näin ulkonaisestikin patriarkaatin asemaa. Rakennukseen sijoitettiin myös kirjapaino, joka julkaisi hänen valvonnassaan nykykreikaksi paljon hyödyllistä hengellistä kirjallisuutta. Hän perusti kouluja ja kiinnitti huomiota saarnan merkitykseen kansan kasvattajana.

Gregorioksen uskoninto, väsymätön toimeliaisuus, esteiden ja vaarojen halveksunta, luonteen vakaus ja lujuus, askeettinen olemus ja vaatimattomuus saivat aikaan, että kaikki kunnioittivat häntä. Huolenpito kirkon kanonien noudattamisesta ja jumalanpalvelusten huolellisesta ja hartaasta toimittamisesta teki kristittyihin vaikutuksen. Vuonna 1798 hänen onnistui lepyttää sulttaani, jolle Epeiroksen hallitsija Ali Paša oli kannellut Epeiroksen asukkaiden kapinahankkeista. Näin alue säästyi verilöylyltä.

Patriarkka Gregorios vaati piispoja asumaan omissa hiippakunnissaan. Jotkut olivat kuitenkin tottuneet viettämän enimmän aikansa Konstantinopolissa, eikä tämä määräys ja Gregorioksen muissakin asioissa vaatima kanonien tarkka noudattaminen miellyttänyt heitä. He panettelivat häntä sulttaanille, ettei hän ole kykenevä pitämään kristittyä väestöä valtakunnan rauhallisina alamaisina. Sulttaanin epäluulot heräsivät ja jo puolentoista vuoden kuluttua nimityksestä hän erotti Gregorioksen patriarkan tehtävästä ja lähetti maanpakoon. Ensin Gregorios kierteli eri puolilla Kreikkaa, mutta lopulliseksi karkotuspaikaksi hänelle määrättiin Athoksen Pyhä vuori, jossa hän asettui Ivironin luostariin. Hän vietti Athoksella viisi vuotta vieraillen kaikissa luostareissa ja skiitoissa. Hän saarnasi kirkoissa ja ratkaisi niin luostarien kuin myös munkkien kesken syntyneitä erimielisyyksiä. Itse hän vietti esimerkillistä munkin elämää.

Tällä välin Konstantinopolissa oli jo ehtinyt olla kaksi patriarkkaa. Vuonna 1806 pyhä synodi valitsi Gregorioksen uudelleen patriarkaksi. Tässä ei ollut mitään tavatonta: patriarkkojen viralta pano ja taas uudelleen valinta oli yleistä Osmanien valtakunnan aikana. Kun Gregorios palasi pääkaupunkiin, sekä papisto että kansa otti hänet iloiten vastaan. Hän jatkoi kirkollisen elämän tervehdyttämisoperaatiotaan muun muassa kieltämällä piispojen vihkimisen pelkällä tittelillä ilman hiippakuntaa ja määräämällä, että piispojen omaisuus heidän kuolemansa jälkeen kuului hiippakunnalle.

Gregorioksen toinenkin virkakausi jäi lyhyeksi. Vuonna 1808 Konstantinopolissa tapahtui vallankaappaus ja uusi sulttaani Mehmed II vaati Gregoriosta esittämään eroanomuksen. Hänen karkotuspaikkanaan oli tällä kertaa Prinssisaaret, mutta sieltä hänen järjestyksessä toinen seuraajansa patriarkka Jeremias siirsi hänet jälleen Athokselle vuonna 1809. Ivironin luostarissa Gregorios jatkoi patristisia tutkimuksiaan ja pääsi taas viettämään hänelle rakasta luostarielämää. Koko yhdeksänvuotisen karkotuksensa ajan hän seurasi kuitenkin tarkkaan kirkon ja valtakunnan tapahtumia.

Vuoden 1818 keskivaiheilla kreikkalaisen salaisen “Ystävyysseuran” yhdyshenkilö otti yhteyttä Gregoriokseen. Seuraan kuului lukuisia huomattavia kreikkalaisia sekä Osmanien valtakunnasta että muista maista. Sen päämääränä oli kansannousun järjestäminen tavoitteena Kreikan itsenäisyys. Gregorios kannatti lämpimästi itsenäistymistä mutta kehotti kärsivällisyyteen, koska hänen mielestään aika ei vielä ollut kypsä. Jo samana vuonna hänet valittiin kolmannen kerran patriarkaksi. Hän julkaisi kiertokirjeen, jossa hän kehotti perustamaan kouluja ja erityisesti viljelemään kreikan kieltä, jonka taito alkoi monin paikoin kristityiltäkin unohtua. Hän perusti myös “Armeliaisuusrahaston”, jonka hyväksi hän organisoi keräyksiä ja johon varakkaat kristityt antoivat huomattavia summia vaikeuksissa olevien kristiveljiensä ja -sisariensa auttamiseksi.

Kun Ystävyysseuran johtaja Aleksander Ipsilantis aloitti kansannousun Moldaviassa helmikuussa 1821, suurvisiiri kutsui patriarkan ja tämän tulkin luokseen kysyen heiltä ystävälliseen sävyyn, tiesivätkö he jotakin Peloponnesoksella mahdollisesti puhkeavasta kansannoususta. Molemmat kielsivät tietävänsä siitä mitään.

Maaliskuun alussa 1821 alkoivat pidätykset ja kuolemanrangaistukset. Pyhän synodin piispoja pidätettiin, ja seuraavana päivänä mestattiin kaikki Konstantinopolin arvohenkilöt, joilla oli sukulaisia Moldovalakiassa (nykyisen Romanian alueella). Mestattujen joukossa oli myös suuri dragomaani eli hallituksen virallinen kreikkalainen tulkki, joka oli vaikutusvaltainen kristittyjen edustaja. Patriarkka valitti Korkealle portille eli Osmanien valtakunnan hallitukselle piispojen pidätyksestä vakuuttaen heidän syyttömyyttään, mutta vastauksena oli vain uusia pidätyksiä. Jotkut Ystävyysseuran jäsenet murtuivat uhkausten edessä ja ilmiantoivat seuran muita jäseniä.

Kaikki Konstantinopolin huomattavat kristityt määrättiin siirtymään Fanarin kaupunginosaan, jossa patriarkaatti sijaitsi. Tällainen kaikkien yhteen kokoaminen enteili verilöylyä. Suojellakseen kristittyä väestöä patriarkka joutui tekemään myönnytyksiä, muun muassa julistamaan Ipsilantiksen kirkonkiroukseen. Hän antoi myös yhdessä kaupungin kreikkalaisten johtomiesten kanssa vakuutuksen, että he olivat Osmanien valtakunnan uskollisia alamaisia ja tekisivät kaikkensa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Mutta kun vapaustaistelut alkoivat Peloponnesoksella maaliskuun 31. päivänä, telotukset aloitettiin uudelleen ja ne kohdistettiin etenkin niihin kaupunkilaisiin, joiden suku oli kotoisin Peloponnesokselta.

Pääsiäinen oli lähestymässä. Patriarkka sai turkkilaisilta käskyn ilmoittaa kristityille, että he saisivat kyllä mennä kirkkoon pääsiäisyönä, mutta kaikki perinteinen juhlinta ja vierailut jumalanpalveluksen jälkeen oli kielletty. Gregorios totesi kanssaan oleville piispoille: “Meidän kohdallamme toteutuu nyt profeetan sana: ‘Minä muutan teidän juhlanne murheeksi (Aamos 8:10)’.” Kerrotaan myös, että kun hän palmusunnuntaina söi paastosääntöjen juhlan kunniaksi sallimaa kala-ateriaa, hän totesi mietteliäänä: “Tänä sunnuntaina minä syön kalaa, mutta ensi sunnuntaina kalat syönevät minua...”

Tilanne kiristyi koko ajan, ja Venäjän suurlähetystö suositteli moneen otteeseen patriarkalle ja vielä elossa oleville kristittyjen johtomiehille, että he pakenisivat lähetystön avulla turvallista reittiä Odessaan. Mutta Gregorios ymmärsi, millaisia kostotoimenpiteitä hänen pakonsa saisi aikaan, ja vastasi: “Älkää houkutelko minua pakenemaan. Kuinka voisin jättää laumani? Olen patriarkka pelastaakseni kansani, en syöstäkseni sen janitsaarien miekkojen tapettavaksi. Kuolemani saa aikaan enemmän hyvää kuin elämäni. Ulkomaalaiset kristilliset johtajat kokevat tappamiseni yhteisen kristinuskomme herjaamisena. Kreikkalaiset tulevat taistelemaan epätoivon vimmalla, mikä usein johtaa voittoon. Ei, en antaudu maailman pilkattavaksi, niin että ihmiset Odessan tai Korfun kaduilla osoittelisivat minua sormellaan ja nimittelisivät ‘tappajapatriarkaksi’. Menen sinne, minne kansani kohtalo ja Jumala, jonka hallussa ovat kaikki niin jumalalliset kuin inhimillisetkin asiat, minua johtaa.”

Gregorioksen ennakkoaavistukset toteutuivat mitä julmimmalla tavalla. Pääsiäisenä, huhtikuun 10. päivänä, hän toimitti tyynesti ja ylevän juhlallisesti pyhän liturgian patriarkaatin kirkossa. Vain hänen kyyneleensä katkaisivat silloin tällöin palveluksen. Liturgian jälkeen hän vetäytyi vähän lepäämään. Silloin hänelle tuotiin sana, että Peloponnesokselta tulleen laivan matkustajat olivat vahvistaneet, että siellä oli tapahtunut kansannousu. Kun muut huolehtivat: “Mitä nyt tapahtuu?”, patriarkka vastasi tyynesti: “Tapahtukoon nyt ja aina se, mikä on Herran tahto!” Myöhemmin samana päivänä ulkoministeriön pääsihteeri yhdessä kreikkalaisen suuren dragomaanin kanssa saapui patriarkaattiin. Patriarkka luuli aluksi, että he tulivat tavanomaiselle pääsiäisvierailulle. Mutta päätulkki kutsui nopeasti paikalla olleet piispat koolle Pyhän synodin istuntosaliin ja ilmoitti heille, että patriarkka Gregorios V on pantu viralta, koska hänet on todettu epäluotettavaksi ja hän on osoittanut kiittämättömyyttä Korkeaa Porttia kohtaan.

Janitsaarit pidättivät heti erotetun patriarkan ja veivät hänet vankilaan. Siellä häntä kidutettiin ja hänelle tehtiin pilkallisia kysymyksiä, joihin hän reagoi arvokkaasti vaikenemalla. Vain silloin kun häntä kehotettiin kieltämän uskonsa Kristukseen, hän vastasi: “Kristittyjen patriarkan tulee kuolla kristittynä!”

Pian tämän jälkeen samana päivänä, kun pyhä synodi oli ensin valinnut uuden patriarkan, Gregoriosta kuljetettiin vartioituna ympäriinsä paikalle kokoontuneen runsaslukuisen turkkilaiskansan keskellä. Sitten hänet raahattiin takaisin patriarkaattiin ja hirtettiin siellä patriarkaatin keskimmäisen portin kamaraan. Portti on siitä lähtien pysynyt suljettuna. Viime hetkellään ennen hirttämistä pyhä patriarkka kohotti kätensä siunaukseen ja sanoi: “Herra Jeesus Kristus, ota minun henkeni vastaan.” Samaan aikaan patriarkaatin sisällä pyhän synodin piispat tapahtumista tietämättä onnittelivat vasta valittua uutta patriarkka Eugeniosta arvellen, että Gregorios oli vain karkotettu maanpakoon, kuten yleensä tapahtui.

Gregorioksen ruumis roikkui hirsipuussa kolme päivää. Uusi patriarkka yritti turhaan ostaa sen, niin että se voitaisiin haudata. Lopulta kaupungin juutalaiset saivat sen haltuunsa suurella hinnalla. Huutaen ja meluten he raahasivat sitä pitkin Fanarin kaupunginosan katuja, kunnes väsyivät ja heittivät sen herjauksia huudellen mereen. Silloin pyöveli nousi veneeseen ja veti ruumiin keskelle Keratioksen lahtea. Siellä hän sitoi sen kaulaan ison kiven ja pisteli sitä veitsellä, että se uppoaisi, jätti sen ja poistui.

Kristus tahtoi kuitenkin kunnioittaa marttyyriaan, ja kivestä huolimatta patriarkan ruumis ei uponnut, vaan ajelehti Venäjän lipun alla purjehtineen kreikkalaisen laivan viereen. Yksi merimiehistä tunnisti sen ja veti sen salaa yöllä laivaan. Sitten se vietiin kiireesti Odessaan. Ruumis oli säilynyt ilman kuoleman merkkejä, ja kun venäläiset viranomaiset olivat virallisesti tunnistaneet sen, se haudattiin juhlallisesti tsaarille kuuluvin kunnianosoituksin Odessan kreikkalaiseen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Koko ortodoksinen Venäjä seurasi syvästi liikuttuneena näitä tapahtumia.

Vuonna 1871, kun Kreikan vapaustaistelujen alkamisesta oli kulunut 50 vuotta, pyhän marttyyripatriarkka Gregorios V:n reliikit siirrettiin suurenmoisin kunnianosoituksin Odessasta Ateenaan ja sijoitettiin Ateenan katedraaliin, missä ne ovat tänäkin päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähdenHerra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Ortodoksisen kirkon ylläpitämä koulu. Nimitys ei siis liity protestantteihin.

11.4.

Pyhä Antipas oli apostolien aikalainen. Apostolit olivat asettaneet hänet Pergamonin kirkon piispaksi Vähään-Aasiaan. Keisari Dometianuksen vainojen aikana noin vuonna 83 hänet pidätettiin, vaikka hän oli jo korkeassa iässä. Demonit olivat ilmoittaneet pakanapapeille, että ne eivät voineet enää ottaa vastaan heidän uhrejaan, koska Antipas ajoi rukouksillaan ne pois kaupungista.

Syytöksen seurauksena pyhä Antipas vietiin maaherran eteen, joka yritti saada hänet kieltämään Kristuksen. Maaherra puolusti pakanajumalien palvontaa sanomalla, että helleenien uskonto oli paljon kristinuskoa vanhempi. Tähän Antipas vastasi kertomalla hänelle Kainista, joka on halveksittu veljensä murhaaja, vaikka kyseessä on koko ihmiskunnan esi-isä. Samalla tavoin helleenien uskomukset ja uskonnolliset tavat tuntuvat häpeällisiltä niistä, jotka ovat aikojen lopulla saaneet ottaa vastaan totuuden koko täyteyden.

Tämän kuultuaan maaherra ja muut epäjumalanpalvelijat suuttuivat ja heittivät pyhän piispan tulikuuman vaskisen härän sisään. Antipas ylisti Jumalaa ja Hänen voimaansa kiittäen Häntä, että oli tullut otolliseksi kärsimään rakkaudesta Häneen. Antipas rukoili Jumalaa, että jokainen, joka muistaisi häntä ja pyytäisi hänen apuaan, vapautuisi sairauksista, erityisesti hammassärystä. Hän pyysi myös, että ne, jotka viettävät hänen muistoaan, saisivat syntien anteeksiannon ja armahduksen tuomiopäivänä. Saatuaan Jumalalta vakuutuksen, että hänen pyyntönsä on kuultu, pyhä Antipas antoi henkensä Herran käsiin. Hänet haudattiin Pergamonin kirkkoon, ja hänen haudastaan vuoti parantavaa mirhaa vuosikausien ajan. Se oli suuri lohdutus kaupungin kristityille ja kaikille pyhiinvaeltajille, jotka tulivat eri tahoilta kunnioittamaan häntä.

Pyhä apostoli Johannes Teologi mainitsee Antipaan Ilmestyskirjassa: “Pergamonin seurakunnan enkelille kirjoita ‘Näin sanoo hän, jolla on kaksiteräinen, terävä miekka: Minä tiedän, missä sinä asut: siellä missä Saatanalla on valtaistuimensa. Silti tunnustat horjumatta minun nimeäni etkä ole kieltänyt uskoasi minuun, et edes silloin, kun uskollinen todistajani Antipas surmattiin teidän luonanne, siellä missä Saatana asuu.” (Ilm. 2:12–15.) Pergamon oli Zeuksen palvonnan keskuksia ja siellä sijaitsi maailmankuulu Zeuksen alttari, joka on nykyisin näytteillä Pergamonin museossa Berliinissä. Puhuessaan Pergamonista paikkana, jossa “Saatana asuu”, apostoli todennäköisesti viittaa juuri tuohon alttariin. Pyhää Antipasta kunnioitetaan hammaslääkäreiden suojeluspyhä.

500-luvulla elänyt pyhä Iisak Spoletolainen (Monte Lucolainen) oli syntyjään syyrialainen. Hän oli munkkina eräässä luostarissa, mutta joutui pakenemaan monofysiittien vainoja Italiaan. Uudessa maassa Iisak saapui Monte Lucon alueella sijaitsevaan Spoletoon (lat. Spoletium).

Spoletossa Iisak kiiruhti heti ensitöikseen kaupungin kirkkoon. Hän vietti temppelissä kolme päivää ja kolme yötä hartaasti rukoillen. Eräs epäluuloinen kirkonpalvelija kuitenkin seurasi Iisakin puuhia ja alkoi epäillä hänen motiivejaan. Lopulta hän ajoi Iisakin pois kirkosta. Hän löi Iisakia ja nimitteli tätä tekopyhäksi. Samalla hetkellä kirkonpalvelijaan meni demoni. Kiusaaja ei suostunut lähtemään miehestä ennen kuin Iisak auttoi tätä. Silloin paha henki huusi suureen ääneen: “Iisak ajaa minut pois!” Tämän jälkeen se lähti miehestä.

Demonin kirkaisusta Spoleton asukkaat saivat tietää uuden vieraan nimen. Tapaus sai kaupunkilaiset vakuuttumaan Iisakin pyhyydestä. Tämän vuoksi he halusivat antaa hänelle lahjoja ja rakentaa hänelle luostarin. Iisak kuitenkin kieltäytyi niin lahjoista kuin luostarin rakentamisaikeistakin. Hän pakeni paikalta ja vetäytyi asumaan kaupungin lähellä sijaitsevaan luolaan.

Vietettyään useita vuosia erakkona Iisak näki Jumalansynnyttäjän ilmestyvän hänelle. Näyssä Herran Äiti pyysi häntä ottamaan itselleen oppilaita. Iisak noudatti Jumalansynnyttäjän neuvoa, ja pian hänen ympärilleen kerääntyi muutamia oppilaita. Iisak ei kuitenkaan koskaan perustanut varsinaista luostaria.

Iisak sai Jumalalta myös ihmeiden tekemisen ja profetoimisen lahjan. Näiden taivaallisten lahjojen lisäksi hän ei kaivannut mitään. Hän noudatti elämässään omaisuudettomuuden ihannetta täysin tinkimättämästi. Iisakin oppilaiden pyytäessä lupaa ottaa vastaan uskovien antamia lahjoja Iisak vastasi heille: “Munkki, joka haluaa maallista omaisuutta, ei ole munkki.” Pyhittäjä Iisak nukkui kuolonuneen vuoden 550 tienoilla. Venäläisissä kalentereissa hänen muistopäivänsä on 12. huhtikuuta.

Pyhä Godeberta syntyi seitsemännellä vuosisadalla Pariisissa ylhäiseen perheeseen. Kun hän oli varttunut neidoksi, hänen vanhempansa päättivät viedä hänet hoviin toivoen, että sieltä löytyisi hänelle sopiva sulhanen. Godeberta itse kuitenkin halusi Kristuksen morsiameksi, mutta ei kertonut toiveestaan vanhemmilleen.

Noihin aikoihin Godebertan perheen vieraaksi saapui pyhä Eligius (1.12.), joka toimi Noyonin piispana. Neito uskoutui hänelle ja kertoi luostarikutsumuksestaan. Kuullessaan Godebertan toiveesta piispa otti kädestään oman sormuksensa ja pujotti sen hänen sormeensa todeten, että hänet oli nyt kihlattu Kristukselle. Godeberta ilostui suuresti ja pyysi Eligiusta heti antamaan nunnankaavun. Hän myös pyysi piispaa hengelliseksi ohjaajakseen.

Kuultuaan tyttärensä lupautuneen Kristukselle Godebertan vanhemmat eivät ryhtyneet vastustelemaan tämän suunnitelmia. Kuningas Clothar III (Clotaire, 655–668) ilmoitti lahjoittavansa Noyonissa sijaitsevan talonsa Godebertalle luostariyhteisön perustamiseen. Godeberta muutti taloon ja pian hänen ympärilleen kerääntyi kahdentoista neitsyen joukko. Neidot elivät rukoillen ja paastoten.

Pyhä Godeberta tuli tunnetuksi ihmeidentekijänä. Kun Noyonin alueella puhkesi rutto, Godeberta suostutteli papiston julistamaan kolmipäiväisen paaston ja yleisen katumuksen. Hänen neuvoaan kuunneltiin ja pian rutto alkoi hiipua alueella. Noyonin alueen vitsaukset eivät kuitenkaan päättyneet. Ruttoa seurasi pian suuri tulipalo. Pyhä Godeberta oli tuolloin sairas, mutta hän pyysi tulla kannetuksi palopaikalle. Tekemällä ristinmerkin hän sai tulipalon sammumaan. Pyhä Godeberta nukkui kuolonuneen vuoden 700 tienoilla.

Pyhän Godebertan reliikit siirrettiin vuonna 1168 Noyonin katedraaliin. Ranskan vallankumouksen aikana eräs kaupunkilainen hautasi reliikit katedraalin lähelle varjellakseen ne hävitykseltä. Tilanteen rauhoitettua ne siirrettiin takaisin katedraaliin. Myös yksi Godabertan luostarin kelloista on säilynyt meidän aikaamme asti. Katedraalissa on säilytetty hänen kuuluisaa sormustaan ainakin 1100-luvulta saakka.

Pyhän Godebertan reliikkien kautta tapahtui huomattava ihme vuonna 1866. Noyonissa puhkesi vakava lavantautiepidemia. Reliikkiarkku avattiin 24.5.1866 ja kirkossa alettiin lukea rukouksia. Seuraavana päivänä epidemia pysähtyi, ja lääkärit vahvistivat, ettei yhtään uutta tapausta enää puhjennut. Muutaman viikon kuluttua reliikkejä kuljetettiin riemusaatossa ympäri kaupunkia, ja pyhästä tehtiin tapahtuman muistoksi patsas.

Pyhä Guthlac syntyi Mercian kuningaskunnassa Keski-Englannissa vuoden 673 tienoilla. Syntyperältään hän kuului ylhäiseen Guthlacingasien sukuun. Nuorempana Guthlac palveli yhdeksän vuotta Mercian kuningas Ethelredin armeijassa. Kaksikymmentäneljävuotiaana hän päätti kuitenkin lopettaa väkivaltaisen ja maallisen elämäntapansa ja siirtyä taistelemaan hengellisen kamppailun kentälle.

Guthlac meni Reptonin kaksoisluostariin, jossa kilvoitteli sekä munkkeja että nunnia. Reptonin johtajana toimi tuohon aikaan igumenia Elfrida. Luostarin veljestön keskuudessa Guthlacin erittäin askeettinen elämäntapa herätti närkästystä. Erityisesti hänen tapansa kieltäytyä kaikista väkijuomista kirvoitti veljiltä kriittisiä kommentteja. Lopulta Guthlac kuitenkin ansaitsi kilvoittelutovereidensa kunnioituksen.

Kilvoiteltuaan luostarissa parin vuoden ajan Guthlac alkoi kaivata askeettisempaa elämää. Hän toivoi, että voisi elää kuten varhaiset erämaaisät. Niinpä Guthlac lähti luostarista etsimään sopivaa paikkaa. Hän sai kuulla Wellandin joen rannalla olevasta paikasta, jonne pääsi ainoastaan vesiteitse. Sitä pidettiin pahojen henkien tyyssijana, jossa kukaan ihminen ei voisi asua. Guthlac pyysi paikan tuntevaa miestä viemään hänet sinne kalastusveneellä. Mies suostui ja niin Gutlac pääsi kaipaamansa asuinsijaan. Hän jäi loppuiäkseen erakoksi tähän kosteaan ja syrjäiseen paikkaan.

Guthlacin elämä erakkona oli kaikkea muuta kuin helppoa. Pahat henget kiusasivat häntä, niin kuin ne olivat aikoinaan piinanneet pyhittäjäisä Antonios Suurta (17.1.). Kerran paikalle tuli joukko miehiä, jotka pahoinpitelivät Guthlacin. Hänen erakkovuosiensa alkupuolella korpit tulivat usein varastamaan hänen vähäiset ruokavaransa. Guthlac oli kuitenkin kärsivällinen. Hän oli ystävällinen villieläimillekin, ja nämä alkoivat hiljalleen luottaa häneen ja kohdella erakkoa ystävänään. Linnut istuskelivat usein hänen keljassaan, söivät ruokaa hänen käsistään ja rakensivat pesänsä paikkoihin, jotka hän osoitti niille. Jopa kalat uivat Guthlacin luo, jos tämä kutsui niitä. Erakon mukaan ihmisten tuli olla esimerkkinä kärsivällisyydessä jopa villieläimille.

Kerran Wilfrid-niminen pyhä mies vieraili Guthlacin luona. Wilfrid hämmästyi, kun näki pääskyjen laskeutuvan Guthlacin olkapäille ja pyörivän erakon ympärillä. “Ne, jotka valitsevat elämän erillään ihmisistä, ystävystyvät villieläinten kanssa, ja enkelitkin vierailevat heidän luonaan. Mutta ne, joiden luona miehet ja naiset vierailevat, saavat harvoin pitää enkeleitä vierainaan”, Guthlac selitti pääskyjen käytöstä Wilfridille. Enkeleiden vierailulla Guthlac saattoi viitata näkyynsä, jossa hänen oma suojeluspyhänsä Bartolomeus oli ilmestynyt hänelle.

Guthlacin pyhä elämä alkoi pian vetää puoleensa myös toisia yksinäisyyteen vihkiytyneitä. Hänen ympärilleen kerääntyi muutamia oppilaita, jotka rakensivat omat erakkomajansa Guthlacin asuinpaikan läheisyyteen. Näiden oppilaiden nimet olivat Cissa, Egbert, Bettelin ja Tatwin. Hieman myöhemmin Dorchesterin piispa Hedda vihki Guthlacin yhteisönsä papiksi.

Kun Guthlac oli elänyt erakkona parinkymmentä vuotta, Jumala antoi hänen tietää kuolinhetkensä olevan lähestymässä. Myös Reptonin tuonaikainen johtaja, igumenia Edburga, sai Jumalalta tiedon pyhän Guthlacin kuolinpäivästä. Niinpä igumenia lähetti Guthlacille arkun sekä käärinliinat hautajaisia varten.

Suuren viikon keskiviikkona vuonna 714 Guthlac lähetti sisarelleen Pegalle[1] kutsun saapua hautajaisiinsa. Pega kilvoitteli erakkona Peakirkissa, Croylandin lähistöllä. Seitsemäntenä sairauspäivänään Guthlac nautti pyhän ehtoollisen ja nukkui sen jälkeen kuolonuneen. Pega ja Guthlacin oppilaat osallistuivat hänen hautajaisiinsa. Vuosi Guthlacin kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa löytyi haudasta turmeltumattomana.

Pyhän Guthlacin latinankielisen elämäkerran kirjoitti lähes hänen aikalaisensa, Felix. Useita muita elämäkertoja tallennettiin vanhalla englannilla. Guthlacista tuli erityisen suosittu pyhä sen jälkeen, kun Canterburyn arkkipiispa Ceolnoth parani horkkataudista vedottuaan pyhän Guthlacin esirukouksiin vuonna 815.


[1] Myös Pegaa on kunnioitettu pyhien joukossa; muistopäivä lännessä on 8.1.

Pyhittäjä Jaakob syntyi 1300-luvun lopulla Galitšissa Pohjois-Venäjällä. Hänen nuoruusvuosistaan tiedetään vain, että hän oli ylhäistä sukua. Jaakob aloitti luostarikilvoituksen pyhittäjä Sergei Radonežilaisen oppilaana Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, jonne hän meni vanhempiensa kuoleman jälkeen. Muutaman vuoden kuluttua hän vetäytyi yksinäisyyteen Železnoborovin metsään. Hän rakensi itselleen keljan ja kilvoitteli täydessä hiljaisuudessa. Ihmiset kuitenkin löysivät hänen kilvoituspaikkansa. Jaakobin ympärille alkoi kerääntyä veljiä, ja hän rakennutti paikalle kirkon Pyhän Johannes Kastajan kunniaksi.

Vuonna 1415 Jaakob kävi perusteilla olevan luostarin asioilla Moskovassa. Suuriruhtinas Vasili I:n puoliso Sofia oli menehtymäisillään synnytykseen ja Jaakobia pyydettiin rukoilemaan tämän puolesta. Jaakob käski rauhoittelemaan ruhtinasta ja ilmoitti, että jo samana iltana ruhtinatar synnyttäisi perillisen. Näin tapahtuikin ja kiitollinen suuriruhtinas teki lahjoituksen Železnoborovin luostarin hyväksi.

Jaakob otti luostarissaan käyttöön Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin ankaran ohjesäännön, mutta vasta elämänsä loppupuolella hän taipui veljestön pyyntöön ja otti vastaan igumenin arvon.

Vuonna 1429 Kazanin tataarit hävittivät luostarin maan tasalle, mutta pyhittäjä Jaakobin tarmokkaalla johdolla se rakennettiin nopeasti uudelleen. Jälleenrakentamisen jälkeen hän ryhtyi auttamaan tataarien hyökkäyksestä kärsineitä ihmisiä. Kaikki hädänalaiset ja nälkäiset saivat luostarista yösijan, apua ja lohdutusta.

Pyhittäjä Jaakob antoi sielunsa Herralle vuonna 1442. Hänet haudattiin perustamaansa luostariin. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1613.

Huhtikuun 11. päivänä vietetään Tverin piispan pyhän Varsonofin muistoa. Hän antoi sielunsa Herralle vuonna 1576. Hänen elämäkertansa on sijoitettu lokakuun 4. päivän kohdalle, jolloin muistellaan hänen ja hänen kilvoittelijatoverinsa Kazanin arkkipiispa Gurin pyhäinjäännösten löytämistä.

Pyhä Callinicus syntyi hurskaaseen perheeseen Bukarestissa vuonna 1787. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, jotka kasvattivat pojastaan Jumalaa rakastavan nuorukaisen. Valmistuttuaan kaupungin kreikkalais-romanialaisesta koulusta hän meni 20-vuotiaana Cernican luostariin, sillä hän halusi omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen. Jo vuoden kuluttua hänet vihittiin munkiksi. Callinicus tuli nopeasti kuuluksi askeettisesta innostaan. Hän nukkui vain kolme tuntia yössä istuen korkealla tuolilla ja teki päivisin raskasta työtä. Kun Callinicuksen hengellinen ohjaaja oli lähtenyt Athosvuorelle, Callinicus alkoi käyttää ravinnokseen vain vettä ja leipää ja paastosi jopa neljänkymmenen päivän jaksoja. Igumenin kiellettyä yltiöpäisen kilvoituksen Callinicus palasi paikalleen yhteisen ruokapöydän ääreen, mutta söi hyvin vähän. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän söi juustoa ja joi maitoa, sillä hän ei halunnut ylpistyä paastoamisensa takia. Callinicuksen pelkkä ulkonäkökin kertoi jatkuvasta ruumiin kuolettamisesta. Hänen silmänsä olivat punaiset ja turvonneet kyynelistä, joita hän joka yö vuodatti keljassaan.

Vuonna 1813 Callinicus vihittiin papiksi, sillä alueella riehunut epidemia oli vienyt monien pappien hengen. Pappeuden pyhä sakramentti sai Callinicuksessa aikaan vielä suuremman kilvoitteluinnon. Hän kaksinkertaisti kilvoituksensa ja osoitti suurta rakkautta erotuksetta kaikkia veljiä kohtaan. Jumalallisen armon läsnäolo hänen sielussaan sai hänet näkemään kaikki ihmiset Jumalan kuvina, ja rakkaus ilmeni hänessä yhä kasvavana nöyryytenä. Kahden vuoden kuluttua Callinicus valittiin luostarin rippi-isäksi. Pian munkkien lisäksi myös monet seudun maallikot, papit, piispat, arvohenkilöt ja itse metropoliittakin riensivät Cernican luostariin saadakseen hengellistä lohdutusta ja ohjausta pyhältä pappismunkilta.

Jonkin ajan kuluttua Callinicus teki pyhiinvaellusmatkan Athosvuorelle, josta palattuaan hän sai nimityksen igumeniksi 31-vuotiaana vuonna 1818. Hänen nöyryytensä ja rakkautensa voittivat puolelleen vastahakoisetkin munkit. Koko veljestö alistui innolla nuoren igumenin johdettavaksi, jota he pitivät kuin Jumalan enkelinä. Pyhä Callinicus piti kuuliaisuutta luostarielämän perustana. Hän sanoi: “Kuuliaisuuteen perustuvan yhteisöelämän perustaja on Herramme Jeesus Kristus, joka on jättänyt meille esimerkiksi oman elämänsä maan päällä.” Callinicus neuvoi munkkeja välttämään turhia keskusteluja, sillä ne johtavat väistämättä panetteluun, ja keskittämään kaikki voimansa sisäiseen rukoukseen. Hän sanoi myös: “Igumeni on kaikkien sydänten sydän. Hän on polku, joka johtaa hänen ympärilleen kokoontuneet täydellistymiseen.”

Vuonna 1821 turkkilaiset tukahduttivat julmasti kansannousun Valakiassa. Monet Bukarestin asukkaat pakenivat Cernican luostarin turviin. Igumeni Callinicus otti kaikki pakolaiset vastaan, ruokki heitä luostarin antimilla ja lohdutti alakuloisia. Ruokavarat oli kuitenkin pian käytetty loppuun ja yhteisöä uhkasi nälänhätä. Pyhä Callinicus lankesi maahan rukoilemaan. Ennen pitkää portille saapui miehiä mukanaan kaksi härkävaunua täynnä leipää, jotka läheisen armeijaleirin pašša oli lähettänyt.

Pyhän Callinicuksen rukoukset pelastivat luostarin monta kertaa turkkilaisten uhasta. Kun turkkilaiset saapuivat paikalle ison tykin kanssa ja uhkasivat tuhota luostarin, pyhä Callinicus käski munkkien ja maallikkojen kokoontua kirkkoon kokoöiseen jumalanpalvelukseen. Palava rukous ja luostarin taivaallisen suojelijan pyhän Nikolaoksen varjelus saivat aikaan sen, että vihollinen vetäytyi vahinkoa aiheuttamatta.

Callinicuksen pastoraalinen huolenpito ulottui elämän kaikille aloille, Jumalan hänen huostaansa uskomien ihmisten hengellisistä ongelmista aina heidän jokapäiväisen elantonsa yksityiskohtiin. Callinicuksen evankeliuminmukainen elämä toimi kuin hengellisen magneetin tavoin. Muutamassa vuodessa hänen ohjaukseensa kerääntyneiden munkkien määrä kasvoi 350:een. Hän rakennutti veljestöä varten uuden kirkon, useita keljoja sekä verstaita, joissa he valmistivat kaiken, mitä yhteiselämää ja hyväntekeväisyyttä varten tarvittiin. Lisäksi useimmat Bukarestin ympäristön luostarit valitsivat hänet rippi-isäkseen ja hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa.

Pyhän Callinicuksen nuhteeton evankeliumin mukainen elämä herätti myös kateutta. Eräänä päivänä yksi häneen vihamielisesti suhtautunut munkki juotti hänelle myrkkyä. Callinicus joutui vuoteenomaksi ja oli jo valmis antamaan sielunsa Jumalan haltuun, kun hän äkkiä kuuli taivaasta äänen, joka käski häntä nousemaan ja kertoi hänelle hänen nimityksestään Rîmnicu-Vîlcean piispaksi. Callinicus toipui nopeasti.

Rîmnicu-Vîlcean piispanistuin oli ollut tyhjänä kymmenen vuotta ja hiippakunta oli surkeassa tilassa. Piispantalo ja katedraali olivat lähes raunioina tulipalon jäljiltä, pappisseminaari oli suljettu, puutteellisesti koulutetut papit elivät enimmäkseen köyhyydessä ja monet kirkot olivat huonosti hoidettuja tai kokonaan suljettuja. Nöyrä Callinicus, joka oli aiemmin kieltäytynyt metropoliitan virasta, joutui taipumaan ruhtinas Barbu Stirbein vaatimukseen. Hänet vihittiin piispaksi vuonna 1850.

Callinicus ryhtyi heti toimeen. Hän kunnostutti piispantalon, rakennutti uuden katedraalin, avasi pappisseminaarin ja hankki painokoneen. Hän myös perusti Frasinein luostarin, jossa noudatettiin Athosvuoren ankaraa luostarisääntöä. Sinne hän vetäytyi mielellään tilaisuuden tullen viettääkseen aikaa luostarin hiljaisuudessa.

Pyhä Callinicus osoitti hengellistä laumaansa kohtaan rajatonta huolenpitoa ja laupeutta. Esikuvanaan hän piti pyhää Nikolaosta, jonka akatistoksen hän luki päivittäin. Myös piispana Callinicus oli valmis luopumaan kaikesta toisten hyväksi ja antoi jopa omia vaatteitaan tarvitseville. Oppilastaan Athanasiusta hän anoi kyynelsilmin löytämään jostakin rahaa köyhille, joita hän kutsui veljikseen Kristuksessa. Callinicuksella oli myös ihmeiden tekemisen sekä ennalta näkemisen ja profetian armolahjat. Hän esimerkiksi tiesi etukäteen vuoden 1877 sodan Venäjän ja Turkin välillä, samoin kuin ne suuret poliittiset muutokset, jotka tapahtuivat Romaniassa tsaarin ja Venäjän armeijan saapumisen jälkeen.

Vaikka Callinicuksen päivät kuluivat piispallisissa tehtävissä, hän omisti edelleen yönsä rukoukselle ja hengelliselle lukemiselle. Estääkseen itseään nukahtamasta hän asetti metallipainon lukemansa kirjan päälle, niin että hänen nukahtaessaan paino putosi lattialle herättäen hänet. Hän kannusti papistoa noudattamaan askeettista elämäntapaa ja rankaisi ankarasti, jos havaitsi heidän parissaan lahjontaa tai moraalittomuutta.

Palveltuaan piispanvirassa seitsemäntoista vuotta pyhä Callinicus vetäytyi Cernican luostariin, jossa hän kilvoitteli viimeisen elinvuotensa tavallisena munkkina. Hänen syventyessään kokonaan rukoukseen hänet ympäröi joskus sanoinkuvaamaton valo, jonka hänen keljassaan käyneet munkit saattoivat nähdä. Erään tällaisen valonäyn jälkeen hän sanoi oppilaalleen Athanasiukselle, joka kysyi siitä häneltä: “Ole tarkkaavainen, sillä enkelit ja muut taivaalliset olennot käyvät alituisesti tässä talossa. Muista, mitä olen kertonut ja näyttänyt sinulle.”

Pyhä Callinicus tiesi kuolemansa kolmetoista päivää etukäteen. Toisena pääsiäispäivänä 11. huhtikuuta 1868 hän tunsi voimistuvansa pitkän heikkouden jälkeen. Hän peseytyi, pukeutui kuolinvaatteisiinsa ja siunasi kaikkia paikalla olevia. Sitten hän kaatui risti kädessään seisaaltaan munkki Germanuksen käsivarsille sanoen: “Hyvästi! Me tapaamme jälleen toisen maailman ilossa!”

Romanian ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhän Callinicuksen virallisesti vuonna 1955. Romanian kansa oli kuitenkin kunnioittanut häntä pyhänä jo kauan ennen virallista kanonisointia. Pyhän Callinicuksen reliikkejä säilytetään Cernican luostarissa ja niiden äärellä tapahtuu yhä ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

12.4.

Pyhä Julius syntyi Roomassa 200-luvun lopulla. Hänen elämänsä varhaisvaiheista ei tiedetä juuri muuta kuin että hänen isänsä nimi oli Rusticus. Julius valittiin Rooman piispaksi helmikuussa 337. Noustuaan piispanistuimelle hän joutui pian mukaan areiolaiskiistaan, joka riehui erityisen kiivaana Aleksandrian alueella.

Opillisten kiistojen tiimellyksessä olivat erityisesti Aleksandrian piispa pyhä Athanasios Suuri (18.1.) ja Ankyran piispa Markellos. Heidät oli jonkin verran aiemmin karkotettu omilta piispanistuimiltaan. Samana vuonna kun Julius vihittiin piispaksi, Athanasios ja Markellos saivat tilaisuuden palata omien hiippakuntiensa johtajiksi. Areiolainen Eusebios Nikomedeialainen[1] (k. 341) ja hänen seuraajansa vastustivat kuitenkin Athanasioksen ja Markelloksen paluuta. Eusebios joukkoineen halusi Juliuksen omalle puolelleen ja erityisesti oikeauskoisen Athanasioksen vastustajaksi.

Vuonna 338 näiden areiolaispiispojen lähettiläät saapuivat Juliuksen luo ja esittivät piispalle tekaistuja syytöksiä Athanasiosta vastaan. Kuultuaan syytökset Julius otti yhteyttä Athanasiokseen ja kertoi tälle, mistä tätä syytettiin. Athanasios lähetti omat edustajansa Roomaan. Kun Julius oli kysellyt heiltä asiasta, hän ymmärsi syytösten olevan tekaistuja.

Areiolaisten piispojen painostuksesta Julius kutsui koolle kirkolliskokouksen. Athanasios ja muut ortodoksiset piispat saapuivat Roomassa vuonna 340 tai 341 pidettyyn kokoukseen. Yhtään areiolaista tai puoliareiolaista piispaa ei kuitenkaan saapunut paikalle. Julius lähetti areiolaisille vaatimuksen, että näiden tulisi esittää näkökantansa hänen edessään.

Areiolaiset eivät kuitenkaan saapuneet Roomaan. Sen sijaan he vastasivat Juliukselle järjestämällä oman kirkolliskokouksensa. Vuonna 341 pidetyn kokouksen paikkana toimi Antiokia. Siellä Eusebios ja hänen kannattajansa valitsivat Georgioksen Aleksandrian piispanistuimelle. Eusebiosta seuraamattomat areiolaiset sen sijaan nostivat Aleksandrian patriarkaksi Pistoksen. Nyt Aleksandrialla oli kolme piispaa.

Julius lähetti Eusebiosta seuraaville piispoille kirjeen, jossa hän ilmoitti Athanasioksen olevan Aleksandrian todellinen piispa. Julius käytti kirjeessään Rooman piispanistuimen vaikutusvaltaa saadakseen asiat selvitetyksi. Asia ei kuitenkaan ratkennut lopullisesti ennen kuin keisarien Konstansin ja Konstantinoksen koolle kutsumassa Sardican kirkolliskokouksessa vuoden 343 tienoilla. Kokouksessa todettiin, että Julius oli tehnyt oikein salliessaan Athanasioksen ja Markellos Ankyralaisen vedota Rooman piispanistuimeen. Athanasios ja Markellos julistettiin oikeaoppisiksi ja heidät palautettiin omille piispanistuimilleen. Sittemmin Markellos meni areiolaisuuden vastustamisessa toiseen äärimmäisyyteen (sabellianismi), ja Athansios joutui toteamaan hänet harhaoppiseksi.

Oikeauskoisuuden puolustamisen lisäksi Julius rakennutti piispakaudellaan useita kirkkoja ja basilikoja Roomaan. Pyhä Julius I nukkui kuolonuneen synnyinkaupungissaan vuonna 352.


[1] Eusebios Nikomedeialainen tuli tunnetuksi keisari Konstantinuksen kastajana. Kyseessä on eri henkilö kuin samanniminen Kirkkohistorian kirjoittaja.

Pyhä Zeno[1] oli kotoisin Mauritaniasta, Pohjois-Afrikan läntiseltä rannikolta. Hän syntyi vuoden 300 tienoilla. Zeno sai hyvän maallisen koulutuksen ja opiskeli muun muassa retoriikkaa. Hän vihkiytyi jo nuorena munkiksi ja omistautui pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Hän kierteli luostarista toiseen, kunnes hän päätyi Veronan kaupunkiin.

Veronan kristityt valitsivat Zenon kaupunkinsa piispaksi vuonna 362, keisari Julianos Luopion valtakaudella. Uusi piispa alkoi taistella piispanistuimeltaan epäjumalien palvontaa vastaan. Zeno oli tulisieluinen puhuja, ja hän myös rakennutti Veronaan kaupungin ensimmäisen kirkon. Jumalallisella innollaan Zeno onnistui hälventämään pakanuuden pimeyden Veronasta niin, että kaikista kaupunkilaisista tuli kristittyjä.

Oikeaoppinen Zeno vastusti voimakkaasti pelagiolaisuuden ja areiolaisuuden harhaoppeja, joita valtakunnan hallitsijat usein tukivat. Areiolaisten keisarien Konstantinoksen (353–361) ja Valensin (364–378) luvalla areiolaiset alkoivat vainota Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen (325) kannattajia. Zeno kesti tyynesti kaikki harhaoppisten painostukset.

Kristinuskon valo levisi alueelle Zenon kautta. Hänen menestyksensä Jumalan sanan levittäjänä perustui pitkälti hänen puhetaitoihinsa. Suuret väkijoukot tulivat kuuntelemaan Zenoa hänen puhuessaan ikuisesta Jumalan Sanasta. Piispan opetuspuheita kuuntelemaan tulleiden ihmisten lukumäärä kasvoi lopulta niin suureksi, että Zenon oli pakko rakennuttaa kaupunkiin suurempi kirkko. Joka pääsiäinen monet saapuivat ottamaan vastaan pyhän kasteen. Maallikkokristittyjen lisäksi Zeno ohjasi myös luostariväkeä. Hän perusti nunnaluostarin, jossa hän kävi aika ajoin pitämässä opetuspuheita.

Piispan Zenon opetukset pysyivät pitkään unohduksissa, kunnes 1400-luvun puolivälissä Veronan piispallisesta kirjastosta löytyi kokoelma hänen puheitaan, jotka saatiin julkaistua vuonna 1508. Zenolta on säilynyt meidän aikaamme asti yli 90 opetuspuhetta (Sermones). Kyseessä on varhaisin latinaksi säilynyt saarnakokoelma. Zenon tunnetuimmat opetuspuheet käsittelevät Kristuksen neitseellistä syntymää.

Opetuspuheissaan Zeno painotti erityisesti kirkon sakramenttien merkitystä kristityn elämässä. Kaste on sakramentti, joka ”kutsuu ihmisen kuolemasta elämään”. Zeno puhui myös eukaristian merkityksestä, vaikkei koskaan käyttänytkään sanaa ‘ehtoollinen’. “Kukaan teistä ei saisi koskaan ottaa uhria kelvottomasti, sillä kelvottomasti uhraaminen on pyhäinhäväistys ja kelvottomasti osallistuminen on kuolemaksi”, Zeno ohjasi hengellistä laumaansa. Hän totesi myös “kallisarvoisen leivän ja viinin tulevan Isämme pöydältä”, ja tämän vuoksi niihin pitää suhtautua oikealla kunnioituksella.

Zeno kehotti kaitsettaviaan myös hyväntekeväisyyteen. Hän huomautti, että usko Jumalan ilmoitettuun totuuteen on tarpeen, mutta ikuisen elämän kannalta armeliaisuus on vielä olennaisempaa. “Kuka voisi olla rikkaampi kuin mies, jolle itse Jumala on velkaa?” Innostuneena piispansa sanoista Veronan kaupunkilaiset tulivat kuuluisiksi anteliaisuudestaan. Tällainen armeliaisuus osoittautui erittäin hyödylliseksi, kun gootit hyökkäsivät Veronan lähialueille ja ottivat itselleen paljon vankeja. Veronalaiset keräsivät kolehdin, jolla maksettiin lunnasvaatimukset ja vangit pääsivät vapauteen.

Zeno piti suuresti kalastamisesta. Hän meni usein onkineen Adigejoelle, joka virtaa Veronan läpi.[2] Hänen kerrotaan myös pelastaneen Pistoian kaupungin tulvalta. Arno- ja Ombronejoet olisivat tulvineet yli äyräidensä, jos niiden vesille ei olisi Zenon kehotuksesta tehty kanavaa. Nykyisin kyseinen kanava tunnetaan nimellä Gonfolina. Kuvataiteessa pyhän Zenon piispansauvaan on usein liitetty kala, joka symboloi hänen kastamiaan ihmisjoukkoja mutta myös hänen rakkauttaan kalastamiseen. Veronan kirkossa pyhä Zeno on kuvattuna pitämässä kädessään onkivapaa ja samalla tallomassa Saatanaa.

Pyhä Zeno nukkui kuolonuneen vuoden 380 tienoilla. Pyhä Gregorius Dialogos (12.3.) piti Zenoa marttyyrina, mutta tämä lienee erehdys. Pyhä Ambrosius Milanolainen (7.12.) sekä muinaiset Veronassa säilyneet rukouskirjat paljastavat, että pyhä Zeno oli tunnustaja eli uskonsa tähden kärsinyt mutta ei surmattu.

Rooman piispa Gregorioksen teoksessa on säilynyt kertomus ihmeestä, joka liittyi pyhän Zenon päivään vuonna 589. Italiassa oli tuolloin suuria kevättulvia. Rooman läheisyydessä olevat Tiberjoki tulvi yli äyräidensä ja peitti ympäröivät alueet. Samoin kävi myös Veronan läpi virtaavalle Adigelle. Veronalaiset pakenivat tulvaa ja kerääntyivät pyhän Zenon kunniaksi rakennettuun kirkkoon. Lopulta Adigen vesivirrat saavuttivat Zenon kirkon. Hiljalleen ne kohosivat aina kirkon ikkunoihin asti. Ihmeellisesti vettä ei kuitenkaan tullut sisälle, ja niin Jumalan temppeli säilyi vahingoittumattomana. Veronan kaupungin asukkaat viettivät veden ympäröimässä kirkossa kokonaisen vuorokauden rukoillen. Lopulta vesi laskeutui taas Adigejoen normaaliin uomaan. Tämän ihmeen vuoksi pyhää Zenoa alettiin kunnioittaa entistä enemmän.

Keväällä 807 Veronan piispa Rotaldus siirrätti pyhän Zenon reliikit uuteen, suurempaan kirkkoon. Reliikkien siirron kunniaksi Veronassa alettiin viettää paikallista pyhän Zenon juhlaa 21. toukokuuta. Hänen reliikkinsä ovat yhä Veronassa San Zeno Maggiore -kirkossa. Pyhälle Zenolle on omistettu kolmisenkymmentä kirkkoa. Hänen suojelustaan on pyydetty erityisesti pienille lapsille, jotka opettelevat kävelemään ja puhumaan.


[1] Nimen kreikkalainen muoto on Zenon ja italialainen muoto Zenone. Joidenkin lähteiden mukaan Zeno oli sukujuuriltaan kreikkalainen.

[2] Joki tunnetaan myös nimellä Atesis.

Pyhä Basileios Tunnustaja eli 700-luvulla. Hän oli erittäin hurskas mies. Hellespontoksessa sijaitsevan Parionin asukkaat kunnioittivat häntä suuresti. Niinpä he valitsivat Basileioksen kaupunkinsa piispaksi.

Kun ikonoklasmin harhaoppi ryöstäytyi valloilleen, Basileios alkoi puolustaa ikonien kunnioittamista. Basileios kieltäytyi allekirjoittamasta ikonien tuhoamista koskevaa asiakirjaa, joka oli laadittu vuonna 754 pidetyssä harhaoppisessa kirkolliskokouksessa. Kokouksen koollekutsujana oli toiminut ikonoklastinen keisari Konstantinos V Kopronymos (hallitsi 741–775).

Koska Basileios ei taipunut kirjoittamaan nimeään asiakirjaan, hänet karkotettiin. Hän joutui kestämään vainoa ja hänen oli pakko paeta paikasta toiseen. Basileios joutui viettämään loppuelämänsä väsyttävässä maanpakolaisuudessa. Hän pysyi kuitenkin tyynenä ja kärsivällisenä. Kärsimyksistään huolimatta Basileios ei myöskään lakannut puolustamasta pyhien isien opetuksia ikonien kunnioittamisesta. Pyhä Basileios nukkui kuolonuneen maanpakolaisena, eikä hänen tarkkaa kuolinvuottaan tiedetä.

Pyhä Anthusa oli ikonoklastisen keisari Konstantinos V Kopronymoksen (741–775) ja tämän ensimmäisen vaimon Irenen tytär. Anthusalla oli kaksosveli Leo, josta tuli myöhemmin keisari Leo Kasaari (hallitsi 775–780). Sisarukset syntyivät 25. tammikuuta vuonna 750.[1]

Synnyttäessään kaksosia keisarinna Irene kärsi poikkeuksellsen kovia tuskia. Tämän vuoksi Konstantinos kutsutti paikalle pyhän igumenia Anthusa Mantinealaisen (27.7.). Aiemmin keisari oli heitättänyt igumenian tyrmään, koska tämä oli puolustanut ikoneita. Nyt hän pyysi vangitsemaansa igumeniaa rukoilemaan vaimonsa ja tulevien lastensa puolesta. Igumenia Anthusa toteutti keisarin pyynnön. Hän myös ennusti, että keisarinna saisi kaksoset ja kertoi heidän tulevaisuudestaan. Niinpä syntynyt tyttö nimettiin igumenian mukaan Anthusaksi.

Vaikka keisari Konstantinos oli kuvainraastaja ja sikäli harhaoppinen, hänen ensimmäinen vaimonsa oli ortodoksinen ja harras kristitty. Keisarinna Irene kasvatti tyttärensä hurskaaksi kristityksi, joka pysyi uskollisena Kristuksen kirkolle äitinsä kuoleman jälkeenkin. Hyvin nuorena Anthusassa syttyi myös halu tulla Kristuksen morsiameksi.

Anthusan vartuttua nuoreksi neidoksi keisari alkoi suostutella häntä menemään naimisiin. Anthusa ei suostunut isänsä ehdotuksiin. Koko hovi yritti saada neitoa muuttamaan mielensä, mutta he eivät onnistuneet. Toisin kuin sisarensa Leo halusi naimisiin. Noin yhdeksäntoistavuotiaana hänet vihittiinkin kaksi vuotta nuoremman Irenen kanssa joulukuussa 769. Kun keisari Konstantinos kuoli, Anthusa antoi kaiken omaisuutensa köyhille ja orvoille.

Anthusan veljen vaimo keisarinna Irene (780–802) arvosti Anthusaa runsaasti. Molemmat naiset olivat ikonien kunnioittajia. Sen sijaan keisariksi noussut Leo IV ei jakanut vaimonsa ja sisarensa uskoa. Syyskuussa vuonna 780 Leo IV kuoli taistelussa bulgaareja vastaan. Keisarinna Irene siirtyi valtakunnan johtoon ja pyysi Anthusaa hallitsemaan kanssaan. Valta ja maalliset huolet eivät kuitenkaan kiinnostaneet Anthusaa. Ollessaan hovissa Anthusa kyllä pukeutui keisarin tyttärelle sopiviin vaatteisiin, mutta niiden alla hän piti karkeaa jouhipaitaa. Hän söi erittäin askeettisesti ja joi ainoastaan vettä. Usein Anthusa myös veisasi kirkkoveisuja ja psalmeja.

Vuonna 787 kokoontui Nikeassa seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous, joka palautti ikonien kunnioittamisen ja tuomitsi ikonienraastamisen harhaopiksi. Hieman tämän jälkeen Anthusa päätti astua enkelielämään, ja pyhä patriarkka Tarasios (784–806, muistopäivä 25.2.) vihki hänet nunnaksi.

Anthusa perusti Konstantinopoliin Omonian luostarin,[2] joka tuli tunnetuksi tiukasta luostarisäännöstään. Itse pyhä Anthusa oli nöyryyden esikuva. Hän teki raskasta työtä, siivosi kirkkoa ja kantoi vettä. Hän ei koskaan itse istunut ruokapöydässä, vaan toimi aina tarjoilijana sisariston ruokaillessa. Pyhä Anthusa eli 52-vuotiaaksi ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 801.


[1] Toisten lähteiden mukaan Anthusa oli keisari Konstantinoksen kolmannen vaimon Eudokian tytär. Eudokian kanssa Konstantinos sai yhteensä kuusi lasta, viisi poikaa ja yhden tyttären.

[2] Sana ομόνοια tarkoittaa yksimielisyyttä, sopusointua, rauhaa.

Pyhittäjä Akakios syntyi Agrafan vuoristoseudulla Keski-Kreikassa 1600-luvun keskivaiheilla ja sai kasteessa nimen Anastasios. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä. Kun hän oli vielä pieni poika, hänen isänsä kuoli. Siten hän joutui jo nuorena huolehtimaan yhdessä äitinsä kanssa perheen toimeentulosta eikä saanut tilaisuutta opiskeluun. Sitä innokkaammin hän seurasi jumalanpalveluksia. Pyhien elämäkerrat tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja hän yritti itse voimiensa mukaan tarkkaan jäljitellä heidän elämäänsä. Hänellä oli tapana vetäytyä metsän yksinäisyyteen saadakseen rauhassa rukoilla. Äiti tahtoi kuitenkin, että poika perustaisi perheen.

Kiusaantuneena äitinsä jatkuvista avioliittovaatimuksista Anastasios lähti lopulta pois kotoa ja meni munkiksi Zagoran Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jonka pyhä Dionysios Olymposlainen (23.1.) oli aikoinaan perustanut. Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Akakios. Vihkimyksensä jälkeisenä yönä nuori munkki näki näyssä, että hän piti kädessään soihdun tavoin loistavaa isoa kynttilää, joka valaisi yliluonnollisella valollaan koko ympäröivän alueen. Näystä hän teki sen johtopäätöksen, että Kristuksen pyhien käskyjen ja erityisesti Hänen korkealle kohottavan nöyryytensä tulee säteillä munkeissa samalla tavalla kuin tuo soihtu. Siksi hän alkoi kilvoitella juuri nöyryydessä ja totteli auliisti igumeniaan ja muita veljiä kaikessa, mitä he häneltä pyysivät. Hän suoritti mielellään raskaimpia ja halpa-arvoisimpia töitä luostarissa, ja kaikki veljet pitivät hänestä.

Työn paljous esti kuitenkin Akakiosta toteuttamasta hengellisiä pyrkimyksiään. Hän alkoi aika ajoin vetäytyä vuorille ja metsiin, missä hän rukoili, valvoi ja saattoi elää pelkillä villiyrteillä pari kolme päivää. Luostarin veljet huolestuivat ja pelkäsivät, että hän joutuu eksytyksen valtaan. He yrittivät kaikin keinoin estää hänen kilvoituksensa. Akakios ei kuitenkaan antanut heidän sanojensa vaikuttaa itseensä vaan kurkotti jatkuvasti yhä korkeammalle.

Lopulta sopivan tilaisuuden tarjoutuessa Akakios siirtyi Athokselle. Siellä hän kulki paikasta toiseen pyytäen neuvoja Pyhän vuoren pyhittyneiltä kilvoittelijoilta. Vuoden ajan hän asui luolassa Gregorioksen luostarin lähellä yhdessä kahden erakon kanssa. Tämän jälkeen Akakios kierteli vielä monessa eri paikassa, ja hyveellisten munkkien ohella hän kohtasi myös laiskoja ja intonsa menettäneitä veljiä.

Kerran Akakios tapasi Athoksella vierailevan igumeninsa Zagoran luostarista. Igumeni houkutteli häntä palaamaan takaisin Zagoraan. Monenlaiset ajatukset alkoivat silloin ahdistaa Akakiosta, eikä hän tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Hänen kävellessään näissä ajatuksissa demoniset voimat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja niiden nostattama tuulenpyörre oli syöstä hänet kallionrotkoon. Rukous ja pelastava ajatus kääntyä rippi-isän puoleen varjelivat kuitenkin Akakioksen vaarasta.

Rippi-isän neuvosta Akakios asettui asumaan Kausokalybian Kristuksen kirkastumisen keljamajaan, jossa hän vietti kaksikymmentä vuotta käsityönään pikkuesineiden valmistus simpukankuorista. Hän söi pääasiallisesti leipää ja joi vettä. Villiyrtit ja kastanjat kuuluivat myös hänen ravintoonsa. Usein hän ruokaili vain joka toinen tai kolmas päivä. Koko hänen huomionsa oli hengellisessä taistelussa. Hän joutui kohtaamaan vastustajansa paholaisen sekä henkisesti että joskus myös havaittavassa muodossa.

Kun 20 vuotta oli kulunut, pyhittäjä Akakios laskeutui lähelle merenrantaa paikkaan, jossa pyhittäjä Maksimos Kausokalybialainen (13.1.) oli aikanaan elänyt. Siellä hän alkoi kilvoitella yli-inhimillisen ankarasti ahdistaen lihaansa nälällä ja janolla ja kärsien kylmyyttä. Paikalla ei ollut edes lähdettä, joten hän keräsi sadevettä tynnyriin. Ruokana hänellä oli pääasiassa kuivattuja villiyrttejä, joita hän murensi ja söi. Demoniset harhanäyt ja sairaudet kiusasivat häntä. Muut munkit yrittivät estää hänen kilvoituksiaan ja arvelivat hänen joutuneen eksytyksen valtaan. Mutta Jumala näki hänen vilpittömän pyrkimyksensä puhdistautua kaikesta pahasta ja soi hänelle puhtaan rukouksen armolahjan. Hän sai nähdä suuria salaisuuksia, joita enkelitkään eivät pääse katselemaan. Rukoillessaan hän seisoi liikkumattomana kuin pylväs ja hänen henkensä siirtyi taivaaseen. Mikään maallinen ei häntä askarruttanut ja hänen ruumiillinen olemuksensakin muuttui sanoin kuvaamattoman miellyttäväksi.

Noihin aikoihin tuleva uusmarttyyri Romanos Karpenesilainen (5.7.) tuli Akakioksen luokse valmistautuakseen marttyyrikilvoitukseensa. Kun he olivat kilvoitelleet yhdessä jo pitkään, he saivat ilmestyksessä tiedon, että Romanoksen marttyyrikilvoituksen aika oli koittanut. Akakios siunasi hänet vihkiytymään suureen skeemaan ja siirtyi itse Pyhän Athanasios Athoslaisen luolaan rukoilemaan hänen marttyyrikilvoituksensa onnistumisen puolesta. Luolassa hän sai näyssä nähdä säteilevissä vaatteissa Romanoksen, jonka kasvot loistivat kuin aurinko. Siitä Akakios ymmärsi, että tämä oli saanut kilvoituksensa päätökseen ja siirtynyt kirkkauteen. Marttyyrin ilmeestä hän ymmärsi kuitenkin myös, ettei tämä pitänyt siitä, että hän oli poistunut pyhän Maksimoksen luolasta. Niinpä hän siirtyi sinne takaisin.

Eräänä talvena Akakios paleli kovasti. Hän sytytti tulen, mutta mitä lähemmäksi tulta hän meni, sitä enemmän hän paleli. Hän ymmärsi, että kyse oli demonisesta kiusauksesta. Silloin hän sammutti tulen kokonaan ja ryntäsi alastomana ulos kieriskelemään lumihangessa. Heti hän tunsi ihanaa lämpöä kuin olisi ollut saunassa.

Akakioksen kilvoitusten maine kantautui kauas, ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä hakemaan siunausta ja saamaan hyötyä hänen opetuksistaan. Kerran hän näki näyssä suurenmoisen alueen täynnä ihania mutta vielä tyhjiä palatseja. Hän kuuli äänen sanovan, että ne on varattu niille kristityille, jotka huokailevat raskaiden verotaakkojen alla toisuskoisten sorrettavina ja kestävät mielellään suuria koettelemuksia Kristuksen tähden. Tällä näyllä hän pystyi rohkaisemaan Osmanien valtakunnan kristittyä väestöä.

Jumala antoi pyhittäjä Akakiokselle myös ennalta näkemisen ja selvänäkemisen lahjan. Yhdellä vilkaisulla hän pystyi näkemään vieraittensa sieluntilan, paljastamaan heille heidän salaiset syntinsä ja hengellisen opetuksen muodossa varottamaan heitä tulevista onnettomuuksista. Jumalan armo kirkasti hänen olemuksensa siinä määrin, että hänen pelkkä läsnäolonsa henki rauhaa ja lisäsi hänet näkevissä luottamusta Jumalaan. Jerusalemin patriarkka Krysanthos kävi hänen luonaan vieraillessaan Athoksella. Keskusteltuaan pitkään hänen kanssaan patriarkka julisti innoissaan: “Olen nähnyt uuden Eliaan ja uuden Johannes Kastajan!”

Romanoksen lisäksi Akakios toimi myös uusmarttyyreiden Nikodemoksen ja Pakomi Venäläisen hengellisenä innoittajana ja tukijana. Monista Akakioksen luona kävijöistä tuli hänen oppilaitaan, jotka ryhtyivät munkeiksi ja asettuivat asumaan hänen lähettyvilleen. Myös Suuren lavran entinen igumeni Neofytos tuli Kausokalybian alueelle ja rakennutti sinne kaksi kirkkoa ja keljoja. Näin syntyi Kausokalybian skiitta, jonka johtajaksi eli vanhukseksi igumeni Neofytoksen vaatimuksesta tuli isä Akakios.

Vähän sairastettuaan pyhittäjä Akakios siirtyi pois tästä elämästä lähes 100-vuotiaana heti uusmarttyyri Pakomin marttyyrikuoleman jälkeen huhtikuun 12. päivänä 1730. Hän oli puhunut lähdöstään ennalta eräälle oppilaalleen: “Nyt lähden vaeltamaan pitkää tietä emmekä enää näe toisiamme.” Hänen hautajaisiinsa kokoontui suuri määrä Athoksen kilvoittelijoita ja hurskaita maallikoita.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

13.4.

Pyhä Artemon syntyi 200-luvun alussa Syyrian Laodikeassa (nyk. Latakia). Hän sai jo nuorena piispa Sisiniukselta lukijan vihkimyksen. Hän palveli kirkkoa vuosikymmenestä toiseen ensin lukijana, sitten diakonina ja lopulta pappina. Keisari Diocletianuksen vainojen alettua 300-luvun alkuvuosina Artemon oli jo iäkäs pappi.

Eräänä päivänä Artemon meni piispansa Sisinoksen kanssa Artemiksen temppeliin ja kaatoi siellä kaikki epäjumalien patsaat. Kun maaherra Patrikios kuuli tästä poiketessaan matkallaan Laodikeaan, hän päätti tehdä lopun koko kristittyjen yhteisöstä. Ankara sairaus kuitenkin esti häntä toteuttamasta aikeitaan. Epätoivoissaan maaherra lähetti piispa Sisinokselle sanan, että tämä rukoilisi hänen puolestaan. Parantumisensa palkaksi hän lupasi antaa piispalle kultaisen patsaan. Kirkon rukousten avulla hän paranikin, mutta pysyi silti itsepintaisesti epäjumalanpalvelijana.

Palatessaan matkaltaan maaherra kulki taas Laodikean kautta ja tapasi pappi Artemonin, jota hän yritti pakottaa uhraamaan epäjumalille. Vanhus vastasi: “Toimin viisitoista vuotta lukijana lukien pyhän Raamatun tekstejä Jumalan kansalle, sitten olin 28 vuotta diakonina ja nyt olen ollut jo 25 vuotta pappina ja opettanut ihmisille hurskasta elämää. Kuinka muka voisin uhrata epäjumalille?” Lopulta Artemon oli suostuvinaan ja hänet vietiin Asklepioksen temppeliin. Hän rikkoi siellä olleet valtavat epäjumalanpatsaat. Maaherra raivostui ja määräsi, että hänen kehoaan piti raadella ja sitten panna hänet tulikuumalle ristikolle.

Legendan mukaan Artemonia seurannut hirvi sai ihmisäänen ja alkoi puhua näitä julmuuksia vastaan. Yksi sotilas yritti ampua sitä nuolella, mutta nuoli osuikin maaherran avustajaan, joka menehtyi. Artemon määrättiin heitettäväksi kuohuvaan tervapataan, mutta maaherra putosi siihen itse ja koki kauhean lopun. Lopuksi lähelle puhkesi lähde, jossa pyhä Artemon saattoi kastaa entisiä epäjumalanpalvelijoita, jotka olivat alkaneet uskoa Kristukseen nähdessään nämä ihmeet.

Kun pyhä Artemon oli voittoisasti täyttänyt tehtävänsä maan päällä, hänet vietiin lopulta mestattavaksi Balbinan – toisten tietojen mukaan Kesarean – kaupunkiin, missä hän antoi sielunsa Herransa käsiin.

Keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen käynnistämissä kristittyjen vainoissa 300-luvun alussa Moisiassa, Balkanin niemimaan koillisosassa, ilmiannettiin kolme kristittyä miestä, jotka olivat kieltäytyneet tottelemasta keisarillista käskyä uhrata epäjumalille. Heidät vangittiin maatilalla, jossa he olivat rukoilemassa, ja vietiin prokonsuli Durostorumin eteen. Hänen kysymyksiinsä he vastasivat rohkeasti julistaen olevansa kristittyjä. Prokonsuli ehdotti, että he uhraisivat suurelle Äitijumalalle ja ryhtyisivät hänen temppelinsä papeiksi. Halveksien kristityt hylkäsivät ehdotuksen. “Palvelemme taivasten Jumalaa, jonka kätten tekoa olemme”, he julistivat.

Tämän jälkeen rohkeat uskontunnustajat heitettiin vankilaan. Yöllä kaikki kolme näkivät unessa Paholaisen, joka kehotti heitä kieltämään Kristuksen. Herättyään he rukoilivat yhdessä ja vahvistivat toinen toistaan uskossa. Silloin Herran enkeli tuli antamaan heille rohkeutta ja voimaa. Aamulla kuulusteluissa heitä yritettiin vielä ankarasti pakottaa kieltämään Kristus, mutta he julistivat suurella äänellä, että Hän on todellinen Jumala ja kaiken Luoja. Sen seurauksena heitä ruoskittiin ja heidät heitettiin uudestaan vankilaan. Sitten heitä kuulusteltiin vielä yhdessä muiden kristittyjen kanssa. Monien kidutusten jälkeen heidät lopulta mestattiin, ja he siirtyivät voittoisina marttyyreina Jumalan luo.

Pyhä Eleutherios eli 300-luvulla Persiassa. Hän oli syntyjään pakana, mutta pyhä marttyyripiispa Simeon (17.4.) opasti hänet Kristuksen seuraamisen tielle. Eleutherios sai Jumalalta opettamisen lahjan. Niin kuin pyhä Simeon oli ohjannut häntä, niin myös Eleutherios itse sai julistuksellaan ohjattua monia pakanoita kääntymään kristinuskon totuuteen.

Eleutherioksen kohtalo oli samanlainen kuin hänen oppi-isänsä. Simeonin tavoin hänet vangittiin Persian hallitsija Šapur II:n (309–379) alulle panemissa kristittyjen vainoissa. Eleutherios luovutettiin persialaistietäjän käsiin. Tietäjä yritti saada häntä luopumaan uskosta Kristukseen. Eleutheriosta kidutettiin, mutta hän pysyi uskollisena Kristukselle. Lopulta pyhä Eleutherios mestattiin ja hän sai marttyyrien kruunun.

Eleutherioksella oli myös kaksi kumppania – pyhät Teodosios sekä Zoilus, joka oli kotoisin Persian ja Rooman imperiumin raja-alueelta. Teodosios mestattiin miekalla. Zoilus puolestaan ripustettiin puuhun ja häntä ammuttiin nuolilla. Näin hekin saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Pyhä Mars, joka tunnetaan myös nimellä Martius, syntyi vuoden 440 tienoilla Keski-Galliassa. Jo nuorena hän halusi antaa itsensä kokonaan Jumalan palvelemiseen. Vartuttuaan täysi-ikäiseksi Mars jättikin taakseen maailman huolet ja vetäytyi yksinäisyyteen. Hän eli erakkona erään vuoren kyljessä, johon hän oli kaivertanut itselleen kivisen vuodepaikan.

Marsin pyhyys ja hengelliset lahjat toimivat magneetin tavoin. Hänen luokseen alkoi kerääntyä oppilaita, jotka aikaa myöten järjestäytyivät yhteisöksi. Marsin johtamassa munkkiyhteisössä elettiin erittäin yksinkertaisesti: aika kului rukouksessa ja viljelytöissä. Munkit tekivät karusta erämaasta kukoistavan puutarhan.

Pyhän Marsin elämäkerran kirjoittanut pyhä Gregorius Toursilainen kertoo seuraavan tapauksen Marsin elämästä. Eräänä yönä luostariin murtautui varas, joka aikoi anastaa munkkien omenat, yrtit, sipulit sekä valkosipulit. Kerättyään itselleen niin paljon kuin jaksoi kantaa ryöväri yritti paeta, muttei löytänytkään tietään pimeässä. Niinpä varas asettui maahan lepäämään ja odottamaan aamunsarastusta. Keljassaan valvonut Mars kuitenkin tiesi kaikesta, mitä oli tapahtunut.

Auringon noustessa Mars kutsui luostarin priorin[1] luokseen. Hän käski prioria menemään luostarin puutarhaan ja päästämään vapaaksi sinne tunkeutuneen härän. Mars kielsi prioria vahingoittamasta tunkeutujaa. “Anna hänelle kaikki, mitä hän haluaa”, Mars sanoi ja jatkoi, “sillä on kirjoitettu: Älä sido puivan härän suuta!” (1. Tim. 5:18).

Priori meni puutarhaan ja tapasi siellä varkaan, joka pelästyi nähdessään munkin. Varas hypähti ylös, heitti saaliinsa maahan ja aikoi karata, mutta jäi kuitenkin kiinni puutarhassa kukoistaviin piikkipensaisiin. Hymyilevä munkki auttoi varkaan irti pensaista ja rauhoitteli häntä. Tämän jälkeen hän vielä keräsi maahan pudonneen saaliin, ojensi sen varkaalle ja ohjasi tämän luostarin portille. “Mene rauhaan ja luovu pahoista teistäsi”, priori sanoi varkaalle ja antoi tämän mennä.

Pyhä Mars nukkui kuolonuneen yhdeksänkymmenen vuoden iässä vuoden 530 tienoilla. Hänen hautapaikkansa äärellä tapahtui monia ihmeitä.


[1] Lännen luostareissa priori on apotista eli luostarin johtajasta arvossa seuraava munkki, joka vastaa muun muassa luostarin käytännön asioista.

Pyhä Martinus I eli 600-luvulla. Hän oli kotoisin Umbrian Todista. Diakonina ollessaan Martinus toimi Rooman pyhän piispa Theodorus I:n (18.5.) lähettiläänä Konstantinopolissa. Siellä hän loi suhteita kaikkiin korkea-arvoisiin henkilöihin. Hän tutustui myös monoteletismin harhaoppiin, joka vaivasi kirkkoa tuohon aikaan. Monoteletistien mukaan Kristuksella oli vain yksi tahto.

Martinus valittiin Rooman piispanistuimelle paavi Teodoruksen kuoleman jälkeen vuonna 649. Keisarina hallitsi tuohon aikaan Konstans II Pogonatos (641–668). Uusi piispa olisi tarvinnut Konstantinopolista keisarillisen luvan vihkimykseensä, mutta Martinus ei hankkinut kyseistä lupaa. Tämä raivostutti suuresti keisari Konstans II:sta, eikä hän tunnustanut Martinuksen piispanvihkimystä päteväksi.

Martinus oli ehtinyt olla piispana vasta kolmisen kuukautta, kun hän osallistui suureen monoteletismin vastaiseen kirkolliskokoukseen Rooman Lateraanissa. Paikalle oli kokoontunut yli sata läntisen kristikunnan piispaa ja useita maanpaossa olevia pappeja itäisestä kristikunnasta. Konsiilissa monoteletismi tuomittiin harhaopiksi. Tämän lisäksi kokouksen piispat tuomitsivat keisari Konstans II:n laatiman uuden asiakirjan, jossa keisari kielsi kaikenlaisen keskustelun Vapahtajan tahtojen määrästä.

Kun keisari Konstans kuuli kokouksesta ja sen päätöksistä, hänen raivonsa kiehui yli äyräidensä. Konstans kutsui heti luokseen kamariherransa Olympioksen. Keisari lähetti Olympioksen eksarkkina Italiaan mukanaan määräys tuoda piispa Martinus Konstantinopoliin.

Saavuttuaan Roomaan Olympios kiiruhti heti keskustelemaan Martinuksen kanssa. Heidän keskinäisten kohtaamistensa tuloksena Olympios huomasi, että Martinuksella oli laaja kannatus. Kamariherra alkoi myös ymmärtää, että piispa oli oikeassa ja keisari puolestaan väärässä. Niinpä Olympios nousi kapinaan keisari Konstansia vastaan. Hän ei myöskään suostunut tuomaan piispa Martinusta Roomasta Konstantinopoliin.

Vihastunut keisari ei kuitenkaan luovuttanut. Seuraavaksi Konstans lähetti Roomaan eksarkki Teodoros Kalliopaan ja antoi tälle määräykseksi pidättää piispa Martinus. Keisari antoi Teodoroksen mukaan asiakirjan, jossa todettiin Martianuksen piispanvihkimys laittomaksi. Teodoros Kalliopaan saavuttua Roomaan hän meni tapaamaan piispa Martinusta, jotta voisi pidättää hänet.

Noihin aikoihin Martinus oli sairastunut ja joutunut vuoteen omaksi. Martinus yritti paeta Teodorosta. Hän kiiruhti Lateraanikirkkoon ja haki sieltä suojapaikkaa. Teodoros astui häikäilemättömästi kirkkoon ja ojensi keisarin allekirjoittaman pidätysasiakirjan papistolle. Papiston oli pakko luovuttaa piispansa Teodoroksen käsiin.

Kesäkuun lopulla vuonna 653 alkoi Martinuksen tuskallinen purjehdus kohti Konstantinopolia. Kolme kuukautta kestäneen matkan aikana Martinus joutui kokemaan monenlaisia kärsimyksiä. Sairastuneen piispan ei annettu edes peseytyä. Aina laivan ankkuroituessa satamaan Martinuksen vartijat estivät häntä poistumasta laivasta. Sen sijaan he hakkasivat hänet haavoille ja ottivat itselleen kaikki lahjat, joita kristityt toivat Rooman piispalle.

Lopulta laiva saapui Konstantinopoliin. Pääkaupungissa Martinus vietiin heti tyrmään, jossa häntä pidettiin vangittuna kolmen kuukauden ajan. Lopulta joulukuussa 653 hänet tuotiin oikeuden eteen. Martinusta syytettiin maanpetturuudesta, koska hän oli avustanut Olympiosta tämän kapinassa keisaria vastaan.

Kun Martinus alkoi puhua monoteletismista ja sen vaikutuksesta asioiden kulkuun, häntä ei kuunneltu. Martinusta ei kohdeltu kuten piispaa vaan kuten jotain alempaan papistoon kuuluvaa kapinoitsijaa. Oikeudenkäynnin tulos oli, että Martinus sai kuolemantuomion. Ennen tätä hänet tuli myös julkisesti ruoskia.

Kuullessaan asioiden kulusta Konstantinopolin kuolemansairas patriarkka Paavali (641–653) vetosi oikeusistuimeen Martinuksen puolesta. Patriarkan onnistui muuttaa Martinuksen kuolemantuomio karkotustuomioksi. Niinpä Martinusta pidettiin ensin vankilassa kolmen kuukauden ajan. Alkuvuodesta 654 hänet vietiin laivalla Krimin Khersoniin, lähelle Sevastopolia. Karkotuspaikassaan Martinus kärsi kylmästä, nälästä ja huonosta kohtelusta. Maanpakolaisuuden aikana hänen sairautensa paheni entisestään.

Pyhä Martinus nukkui kuolonuneen vuoden 655 syyskuun puolivälin tietämillä, mistä johtuen hänen muistoaan alettiin viettää 15.9. Sittemmin hänen muistopäivänsä vakiintui kreikkalaisortodoksisessa kalenterissa huhtikuun 13:ksi ja slaavilaisessa päivää myöhemmäksi. Roomalaiskatolinen muistopäivä oli aiemmin 12.11. mutta nykyään 13.4.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

14.4.

Pyhän Ardalionin tarina sijoittuu 300-luvun alkuvuosiin. Hänen asuinpaikastaan ei ole tietoa, mutta se sijaitsi ilmeisesti kristikunnan itäosissa. Ardalion oli ammatiltaan näyttelijä. Hän esiintyi pakanallisissa teattereissa ja näytteli sekä tragedioissa että komedioissa. Näytelmissään hän parodioi kristittyjen elämää. Hän teki erityisesti pilaa siitä, kuinka pyhät marttyyrit vastustivat keisarillisia määräyksiä uhrata jumalille.

Eräässä näytöksessä Ardalion näytteli jälleen marttyyria, joka oli ripustettu hirsipuulle kidutettavaksi. Hän oli kärsivinään ruoskaniskuista ja haavoista. Teatteriin tulleet katsojat osoittivat suosiotaan Ardalionille, jonka näyttelijätaidot saivat esityksen vaikuttamaan erittäin realistiselta. Ardalionin kuunnellessa suosionosoituksia Jumalan armo kosketti häntä ja valaisi hänen sielunsa. Hän pyysi yleisöään hiljentymään ja ilmoitti uskovansa Kristukseen. “Kaikessa totuudessa, enkä parodioiden”, Ardalion sanoi vakavissaan.

Näytelmää seuraamassa ollut tuomari vaati Ardalionia perumaan sanansa. Tuomari ilmoitti Ardalionin menettävän henkensä, jos tämä ei kieltäisi uskoaan Kristukseen. Ardalion pysyi lujana tuomarin edessä. Hän ilmoitti kaikille, että Kristus oli todellinen Jumala. Tämän vuoksi hänet heitettiin roviolle. Pyhä Ardalion poltettiin elävältä, ja näin hän sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuoden 300 tienoilla.

Eräs Kahdeksantoista mailin luostarin munkki oli käymässä Aleksandriassa ja asui siellä poikansa luona, joka oli kalastaja. Pojalla oli 18-vuotias vaimo nimeltä Thomais, joka vietti siveellistä ja kunniallista elämää. Paholainen sytytti munkin sisimpään himon miniäänsä kohtaan. Usein hän halasi ja suuteli Thomaista, joka sieti tätä ajatellen kyseessä olevan pelkkä isällisen rakkauden osoitus, olihan kyseessä hänen aviomiehensä isä ja vieläpä munkki.

Eräänä yönä toiset kalastajat tulivat hakemaan poikaa kalaan. Pojan lähdettyä munkki kävi käsiksi Thomaikseen. Tämä huudahti: “Mitä tämä on, isä? Tule tuntoihisi. Se, mitä yrität, on saatanallista.” Mutta munkki jatkoi ahdistelujaan miniän taistellessa vastaan. Vuoteen yläpuolella riippui pojan miekka. Hän tarttui siihen ja uhkasi sillä Thomaista: “Jos et tottele minua, leikkaan sinut kappaleiksi.” Tähän miniä vastasi: “Vaikka tekisit minusta hakkelusta, en ikinä suostu tällaiseen laittomuuteen.”

Silloin munkki paholaisen voittamana kohotti raivoissaan miekan ja hakkasi sillä miniänsä kahtia vyötäisten kohdalta. Heti hän menetti näkönsä ja alkoi kulkea ympäriinsä etsien ovea, jota hän ei löytänyt.

Aamun koitteessa toiset kalastajat tulivat pyytämään Thomaiksen miestä kalaan. Miehen isä vastasi: “Hän meni jo. Mutta missä on ovi? En näe sitä.” Miehet huusivat oven takaa: “Ovi on täällä.” Onneton murhaaja avasi sen heille ja he näkivät Thomaiksen ruumiin lattialla. “Pidättäkää minut ja luovuttakaa tuomarille, sillä olen tehnyt murhan”, munkki sanoi heille. He luovuttivat miehen kaupunginjohtajalle, jolle hän itse kertoi koko totuuden. Rangaistukseksi hän joutui kestämään erilaisia kidutuksia.

Skiitan abba Daniel, joka oli pyhän maineessa, oli samaan aikaan käymässä Aleksandriassa. Kuultuaan surullisesta tapahtumasta hän sanoi oppilaalleen: “Mennään katsomaan tuon nuoren naisen hautaa.” Kun he olivat menossa Aleksandrian Kahdeksantoista mailin luostariin, luostarin munkit saivat tietää heidän olevan tulossa ja lähtivät abba Danielia vastaan. Tämä sanoi heille: “Siunatkaa, isät! Tämän nuoren naisen ruumis pitää tulla haudatuksi tänne isien joukkoon.” Jotkut munkeista paheksuivat sitä, että naisen – ja vielä murhatun – ruumis haudattaisiin isien keskelle. Abba Daniel sanoi heille: “Tämä nuori nainen on minun ja teidän ammamme, yhteinen hengellinen äitimme, sillä hän meni kuolemaan säilyttääkseen siveytensä.” Silloin kukaan ei enää vastustanut, ja Thomais haudattiin luostarin hautausmaahan isien joukkoon.

Jonkin ajan kuluttua haureuden henki kiusasi kovasti erästä veljeä. Silloin hän meni ja voiteli itsensä Thomaiksen haudalla palavan lampukan öljyllä. Heti hän vapautui kiusauksesta. Myöhemmin pyhän Thomaiksen reliikit siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä Lambert syntyi 600-luvun alkupuolella. Lambertin ollessa vielä nuori hänen vanhempansa lähettivät hänet Ranskan hoviin. Siellä Lambertista tuli pian kuningas Clotaire III:n suosikki. Vietettyään ylellistä hovielämää muutamien vuosien ajan Lambert alkoi tuntea sen turhaksi ja hän alkoi kaivata askeettista elämää.

Jumalallisen rakkauden innoittamana Lambert jätti kuninkaan hovin. Hän meni munkiksi Fontenellen luostariin, jonka johtajana toimi tuohon aikaan pyhä Wandregisilis.[1] Wandregisiliksen kuoleman jälkeen Lambertista tuli luostarin johtaja vuonna 666. Hän toimi tehtävässä hieman yli kymmenen vuotta ohjaten veljestöä viisaasti.

Lyonin piispa Genesiuksen kuoltua vuonna 679 Lambert vihittiin kaupungin uudeksi arkkipiispaksi. Lambertin viimeisistä vuosista ei tiedetä paljoa. Ilmeisesti hän aika ajoin jätti piispalliset tehtävänsä ja vetäytyi hiljaisuuteen Donzèren luostariin, jonka hän oli itse perustanut. Pyhä Lambert nukkui kuolonuneen vuonna 688.


[1] Tunnetaan myös nimellä Wandrille.

700-luvulla elänyt pyhä Kristoforos oli syntyjään persialainen muslimi, mutta hän kääntyi kristityksi ja otti vastaan pyhän kasteen. Tämän jälkeen hän meni munkiksi Pyhälle maalle pyhän Sabbaksen luostariin. Siellä Kristoforos vietti aikansa askeettisessa kilvoituksessa. Jonkin ajan kuluttua eräs luopiokristitty ilmiantoi hänet muslimeille. Kristoforos tunnusti uskonsa Kristukseen muslimiruhtinaan ja tämän joukkojen edessä. Tämä riitti kuolemantuomioon islamilaisen lain mukaan, ja pyhä Kristoforos mestattiin. Hän sai marttyyrien kruunun huhtikuun 14. päivänä vuonna 797. Tämä tapahtui alle kuukausi sen jälkeen, kun beduiinijoukko oli hyökännyt pyhän Sabbaksen luostariin murhaten kaksikymmentä munkkia, joiden muistopäivää vietetään maaliskuun 20. päivänä.

Pyhät marttyyrit Antoni, Johannes ja Eustafi elivät Liettuan suuriruhtinas Olgerdin aikana 1300-luvulla. Olgerd oli kääntynyt pakanuudesta kristinuskoon ja ottanut vastaan ortodoksisen kasteen saadakseen puolisokseen Vitebskin ruhtinattaren Marian. Kristinuskon valo ei kuitenkaan loistanut hänen sydämessään. Marian kuoleman jälkeen hän uhripappien yllytyksestä taipui jälleen kannattamaan pakanallisia kansanuskomuksia.

Marian rippi-isä pappi Nestor käännytti muutamia liettualaisia kristinuskoon. Heidän joukossaan oli kaksi veljestä, Olgerdin suosikkeja, jotka palvelivat hovissa. He saivat kristillisiksi nimikseen Antoni ja Johannes. Pian uhripapit panivat merkille, etteivät Antoni ja Johannes käyneet Perunin temppelissä uhraamassa tulelle ja että he paastosivat tiettyinä päivinä. He kantelivat asiasta Olgerdille, joka heitätti veljekset vankilaan.

Antoni ja Johannes viruivat kosteassa tyrmässä kokonaisen vuoden. Heitä piinattiin nälällä, mutta he pysyivät lujina uskossaan. Toisena vankeusvuotena veljeksistä vanhempi, Johannes, kuitenkin herpaantui ja ilmoitti luopuvansa kristinuskosta. Silloin Olgerd vapautti molemmat veljekset.

Antoni, joka oli pysynyt lujana kristillisessä vakaumuksessaan, noudatti vapauduttuaan avoimesti kristillisiä tapoja ja kieltäytyi pakanallisista menoista. Silloin veljeksiä päätettiin koetella kutsumalla heidät paastopäivänä aterialle ruhtinaan pöytään. Johannes söi tarjottua liharuokaa, mutta Antoni kieltäytyi siitä kiinnittämättä huomiota Olgerdin suostutteluihin. Seurauksena oli, että hänet heitettiin jälleen vankilaan.

Äärimmäisistä kärsimyksistä huolimatta Antoni pysyi vankilassa lujana ja rauhallisena. Hänestä huokuva horjumattomuus ja ilo sai monet vankilassa hakeutumaan hänen luokseen: he tunsivat, että hän julisti taivaallista totuutta. Johannes puolestaan tunsi kadottaneensa Kristuksen myötä kaiken ilon. Olgerdin hoviväki halveksi häntä eikä hänen veljensä Antoni halunnut edes nähdä häntä. Häpeän ja omantunnontuskien piinaamana Johannes avasi sielunsa pappi Nestorille ja pyysi tätä saamaan aikaan sovun hänen ja Antonin välille. Antoni kuitenkin vastasi, ettei hän halua olla missään tekemisissä uskonluopion kanssa. Silloin Johannes päätti vapautua synnistään. Hän ilmoitti Olgerdille palanneensa kristinuskoon. Olgerd raivostui. Hän pieksi itse Johannesta kepeillä ja käski sitten heittää tämän kahlittuna vankilaan.

Antonin riemulla ei ollut rajoja hänen nähdessään Johanneksen, ja Johannes puolestaan tunsi sielussaan suurta helpotusta. Yhdessä he ylistivät Jumalaa ja osallistuivat pyhään ehtoolliseen. Veljesten vankilasta tuli pian uskon opinahjo. Kansa kerääntyi heidän luokseen nähdäkseen uuden uskon horjumattomat tunnustajat. Heidän enkelimäinen rauhallisuutensa ja voimakas julistuksensa sai monet kääntymään kristityiksi.

Kun kansan vaellus Antonin ja Johanneksen luo vankilaan tuli uhripappien tietoon, nämä alkoivat vaatia heille pikaista tuomiota. Ruhtinas Olgerd luovutti veljekset uhripappien käsiin. Heitä kidutettiin ja heidän ruumistaan raastettiin. Huhtikuun 14. päivänä vuonna 1347 Antoni hirtettiin tammeen. Johanneksen kiduttamista jatkettiin toivossa, että saataisiin hänet horjumaan, mutta kymmenen päivän kuluttua hänetkin kuristettiin ja ripustettiin samaan puuhun.

Antonin ja Johanneksen marttyyrikuolema synnytti vielä uuden marttyyrin. Eräs heidän nuori sukulaisensa, joka myös palveli Olgerdin hovissa, vaikuttui veljesten lujuudesta niin suuresti, että kääntyi itsekin kristinuskoon saaden nimekseen Eustafi. Olgerd huomasi hänen kääntymyksensä ja yritti taivuttaa hänet syömään lihaa perjantaina joulupaaston aikaan. Eustafin kieltäytyessä Olgerd käski ankaralla pakkasella kaataa tämän suuhun jääkylmää vettä, niin että Eustafin hengitys salpaantui ja ruumis alkoi sinertää. Kun Eustafi yhä kieltäytyi syömästä kiellettyä ruokaa, Olgerd käski lyödä Eustafin jalat murskaksi rautaketjuilla ja nylkeä hänen päänahkansa. Marttyyri kesti kaiken lohduttaen surevia kristittyjä ikuisen autuuden toivolla. Lopulta hänet hirtettiin samaan tammeen kuin Antoni ja Johannes.

Marttyyrien pyhäinjäännökset haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkkoon. Heidän marttyyrikilvoituksensa paikalle rakennettiin pian Pyhän Kolminaisuuden kirkko ja luostari. Venäjän kirkko alkoi viettää Vilnan marttyyrien muistoa vuonna 1364, vain 17 vuotta heidän kuolemansa jälkeen.

Pyhän uusmarttyyri Demetrioksen elämäkerran ovat kirjoittaneet hänen kolme rippi-isäänsä: Korintin piispa pyhä Makarios (17.4.), joka tunnetaan Filokalian tekstien kerääjänä, pyhä Nikeforos Khioslainen (1.5.) ja Peloponnesoksella vaikuttanut teologipappi Jesaja.

Demetrios syntyi Peloponnesoksen Arkadiassa Flokan kylässä vuonna 1779. Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli vielä pieni. Äitipuoli suhtautui nurjasti häneen ja hänen vanhempaan veljeensä. Pojat lähtivät pois kotoa heti kun kynnelle kykenivät. Demetrios kulki ensin kiertelevien rakennusmiesten mukana, mutta lopulta hän asettui Tripolikseen turkkilaisen parturin perheeseen. Siellä turkkilaisten lasten seura ja isäntäväen kehotukset saivat aikaan, että hän erehtyi hylkäämään kristinuskon ja suostui ympärileikkaukseen saaden uudeksi nimekseen Mehmet. Kun hänen veljensä puuttui asiaan, Demetrios sai houkutelluksi hänetkin samaan lankeemukseen.

Poikien isä Elias sai kauhukseen kuulla, mitä oli tapahtunut. Hän lähti heti pitkälle matkalle Tripolikseen tapaamaan heitä. Kuultuaan isänsä etsivän häntä Demetrios piiloutui ja isä joutui lähtemään pois poikaansa näkemättä. Ei ole tiedossa, kohtasiko isä toisen poikansa ja mitä tälle tapahtui. Isän vierailu pani kuitenkin Demetrioksen ajattelemaan, kuinka suuren surun hän oli tälle tuottanut. Samalla hänelle valkeni, kuinka vakava asia Kristuksesta luopuminen oli. Hän alkoi katua ja murehtia tekoaan.

Lopulta Demetrios päätti lähteä pois Tripoliksesta. Hän alkoi etsiä sopivaa rippi-isää, jolle voisi tunnustaa lankeemuksensa ja joka liittäisi hänet takaisin kirkon yhteyteen. Lähellä Vähän-Aasian rannikkoa sijaitsi pienellä saarella Pyhän Johannes Kastajan luostari. Luostarin igumeni otti vastaan Demetrioksen tunnustuksen ja liitti hänet takaisin kirkkoon mirhavoitelun sakramentilla. Sen jälkeen Demetrios siirtyi Moskhonesiaan kahvikauppiaaksi ja myöhemmin parturiksi Vähän-Aasian puolelle Kydoniaan. Työstään saamilla tuloilla hän hankki hopeisen lampukan tarkoituksenaan lahjoittaa se luostariin pyhän Johannes Kastajan ikonin eteen.

Tästä alkaen Demetrioksen sydämessä paloi rakkauden liekki Kristukseen. Eräs tuttu kauppias, jolle hän kertoi elämänvaiheensa, alkoi lukea hänelle pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen juuri ilmestynyttä uusmarttyyrien elämäkertakirjaa. Demetrios havaitsi, kuinka toiset Kristuksen kieltäneet ja islamiin kääntyneet olivat pyyhkineet lankeemuksensa pois tunnustamalla Kristuksen julkisesti, vaikka se Osmanien valtakunnassa tiesikin hengenmenetystä. Hänen sydämessään syttynyt rakkauden liekki muuttui roihuksi ja hänkin tahtoi uhrata henkensä Kristusta tunnustamalla. Hän vei lampukan luostariin ja kertoi samalla igumenille aikeestaan. Tämä lähetti hänet Khios-saarelle pyhän piispa Makarioksen luo, jonka turkkilaiset olivat pakottaneet luopumaan piispanvirastaan Korintissa ja joka vietti askeettista elämää saarella toimien samalla hengellisenä ohjaajana.

Pyhä Makarios on kirjoituksissaan kertonut itseään nimeltä mainitsematta, kuinka hän käsitteli tapauksen. Ensin hän sanoi Demetriokselle, ettei meidän todellakaan pidä säästää henkeämme silloin, kun tulee tarve tunnustaa uskomme ja rakkautemme Kristukseen. Näin hän täytti Demetrioksen sydämen hengellisellä ilolla. Kun Makarios sitten näki, että Demetrioksen sydämessä oli syntynyt luottamus ja rakkaus rippi-isään ja hän oli valmis antamaan elämänsä tämän johdettavaksi, hän sanoi: “Demetrios, rakas poikani Herrassa, sinun tulee tietää, ettei ole olemassa mitään syntiä, joka voittaisi Herran ihmisrakkauden ja laupeuden ja jota ei voisi saada anteeksi synnintunnustuksella ja katumuksella. Kirkkomme on täynnä suuria syntisiä, jotka ovat pelastuneet katumuksen kautta. Paras esimerkki heistä on apostoli Pietari, joka katumuksellaan ja kyyneleillään sai anteeksi, että oli kieltänyt Kristuksen kolme kertaa. Niinpä sinäkin voit asettua johonkin rauhalliseen paikkaan ja siellä pyyhkiä katumuksella pois syntisi ja pelastua.”

Pyhä Makarios jatkoi rippilapselleen: “Ehkä sanot minulle, että monet eivät ole tyytyneet pyyhkimään kieltämisen syntiään pois katumuksella vaan ovat antautuneet marttyyrikilvoitukseen ja kuolemaan. Rakas lapseni, tämä johtuu siitä, että katumus on pitkäaikainen prosessi: sen, joka tahtoo pelastua, tulee murehtia ja itkeä lankeemustaan murtunein ja nöyrin sydämin koko elämänsä ajan, vaikka hän onkin saanut syntinsä anteeksi. Niin pyhä Pietarikin teki: kuullessaan kukon laulavan joka aamu koko elämänsä ajan hän itki ja valitti katkerasti. Jotkut taas epäilevät, etteivät he pysty vaadittavaan katumukseen, tai pelkäävät lankeavansa uusiin synteihin ja kiiruhtavat sen vuoksi marttyyrikilvoitukseen päästäkseen nopeammin paratiisiin. Marttyyrius on verikaste. Pyhä Gregorios Teologi sanookin, että marttyyrikasteen saaneen ei tarvitse enää pelätä saastuvansa uudestaan synnistä. Niinpä marttyyrius on kyllä hyvä asia, itse asiassa paljon parempi ja kunniakkaampi kuin pelkkä katumus. Mutta sinä olet vielä nuori ja pelkään puolestasi, kestäisitkö marttyyrikuoleman, ja siksi neuvon sinua luopumaan siitä ja tyytymään katumuksen tekoihin. Sanoohan Herrakin, että henki on altis mutta liha on heikko.”

Sanoillaan rippi-isä yhtäältä innosti Demetriosta marttyyrikuolemaan mutta toisaalta pidätteli häntä, ettei hän ajattelemattomasti ryntäisi hänelle ehkä ylivoimaiseen kilvoitukseen. Kunnioituksesta rippi-isää kohtaan Demetrios ei vastustanut häntä, mutta rakkaus Kristukseen leimusi hänen sydämessään yhä palavampana. Hän heittäytyi koko sydämestään erilaisiin kilvoituksiin, alkoi paastota ankarasti, rukoili yökaudet, teki lukemattomia maahankumarruksia, kääntyi Jumalanäidin, syntisten puolustajan, puoleen lukien lämpimin sydämin rukouskanoneja ja akatistosta hänelle. Usein hän kätkeytyi läheiselle vuorelle maanalaiseen käytävään ja löi siellä katumuksen vallassa nyrkillä rintaansa, niin että nenästä vuoti verta, ja hakkasi päätään kallioon. Kylmiä talviöitäkin hän vietti siellä kauheasti palellen. Näin hän valmisti itseään kestämään kipua ja tuskaa.

Tällä välin pyhä Makarios oli vihkiytynyt suureen skeemaan ja toimi enää harvoin rippi-isänä. Hän lähetti Demetrioksen Khioksen saaren virallisen rippi-isän pyhittäjä Nikeforos Khioslaisen luo. Hänkin ehdotti Demetriokselle, että tämä tyytyisi hiljaiseen elämään katumuksessa. Mutta mitkään sanat eivät voineet enää pidätellä tätä. Koska Demetrios itse oli lukutaidoton, hän pyysi jatkuvasti kristiveljiä lukemaan hänelle uusmarttyyrien kärsimyksistä. Lopulta hän ei enää pystynyt pidättelemään intoaan vaan pyysi rippi-isältä siunauksen lähteä takaisin Peloponnesokselle samaan Tripoliksen kaupunkiin, missä hän oli kieltänyt Kristuksen, voidakseen nyt tunnustaa Hänet siellä. Hän kantoi myös syyllisyyttä veljensä kääntymisestä islamiin ja tahtoi löytää hänet johtaakseen hänetkin katumuksen tielle.

Pyhittäjä Nikeforos päästi Demetrioksen lähtemään ja antoi hänen mukaansa suosituskirjeen Argoksen kaupungin oppineelle papille isä Jesajalle, että tämä toimisi hänen tukenaan. Kun Demetrios saapui Argokseen, isä Jesaja ei ollut paikalla. Niinpä hän asettui erään kristityn luo, joka luki hänelle jatkuvasti uusmarttyyreiden elämäkertoja, ja jatkoi siellä katumuskilvoituksiaan. Hän söi vain kerran viikossa, kuten hänen rippi-isänsä myöhemmin todisti, ja vuodatti jatkuvasti kuumia kyyneleitä.

Kun isä Jesajaa ei vain kuulunut, Demetrios ei enää kestänyt vaan lähti Argoksesta Tripolikseen. Hän meni heti turkkilaisen isäntänsä kotiin, ja koska oli pääsiäisaika, hän tervehti perhettä pääsiäistervehdyksellä: “Kristus nousi kuolleista!” He tunnistivat hänet ja kuultuaan hänen aikeistaan kääntyä takaisin kristityksi säikähtivät kovasti.

Jo samana iltana Demetrios tapasi kaupungin pappeja ja kristittyjen johtomiehiä, joille hän ilmoitti aikomuksestaan mennä turkkilaisten eteen tunnustamaan uskonsa. He yrittivät estää häntä peläten, että siitä olisi ikäviä seurauksia koko kaupungin kristitylle väestölle. Hurskas pappi isä Antonios, joka otti hänet siipiensä suojaan, yritti muiden tavoin hillitä hänen marttyyri-intoaan mutta turhaan. Hän ehdotti Demetriokselle, että he viettäisivät kumpikin tahollaan koko yön rukoillen, että Jumala antaisi merkin, kuinka asiassa pitää menetellä. Isä Antonios meni yöksi kirkkoon, ja kun hän rukoillessaan nukahti hetkeksi, hän näki valoa hohtavan miehen Demetrioksen seurassa ja kuuli Demetrioksen sanovan: “Nouse, aika on tullut!” Kävi ilmi, että Demetrios itsekin oli nähnyt näyssä tuon saman kirkkaan miehen, ilmeisesti itsensä Kristuksen, joka oli sanonut hänelle: “ Älä pelkää, kiirehdi rohkeasti marttyyrikilvoitukseesi ja minä olen kanssasi.”

Aamulla Demetrios osallistui runsaita kyyneleitä vuodattaen pyhään ehtoolliseen ja sen vahvistamana meni kaupungille. Isä Antonios oli kieltänyt häntä hakeutumasta oma-aloitteisesti tuomarin eteen. Niinpä hän kierteli kaupunkia kristityn vaatteissa toivoen, että turkkilaiset tunnistaisivat hänessä entisen muslimin. Kukaan ei kuitenkaan tunnistanut häntä. Silloin hän meni turkkilaisen isäntänsä parturiliikkeeseen, jossa hän oli ollut töissä, ja tervehti siellä entisiä työtovereitaan sanomalla “Kristus nousi kuolleista!” Hekään eivät heti tunnistaneet häntä, ja kun yksi heistä kysyi, kuka hän oli, hän vastasi: “Olen Demetrios ja tässä kirotussa liikkeessä kielsin Kristukseni, joka on todellinen Jumala. Nyt tulin taas tänne tunnustamaan Hänet tässä samassa paikassa, jossa Hänet kielsinkin.”

Kristityt asiakkaat säikähtivät ja kaikkosivat paikalta. Turkkilaispoika, joka oli ollut Demetrioksen koulutoveri, hämmästeli: “Oletko tullut hulluksi, Mehmet? Sinähän menetät henkesi. Heti kun tämä tulee tietoon, sinut tapetaan.” Tähän Demetrios vastasi: “Sitä varten olen tänne tullutkin.” Myös hänen entinen isäntänsä yritti niin lupauksin kuin uhkauksinkin saada hänet luopumaan aikeistaan. Kun isäntä huomasi, ettei Demetrios missään tapauksessa palaa muslimiksi, hän jopa lupasi antaa hänelle rahaa, niin että hän voisi lähteä muualle ja elää siellä rauhassa kristittynä. Mutta Demetrios vain toisteli: “Olen kristitty, en lähde mihinkään. Tulin tunnustamaan uskoni ja vuodattamaan vereni ristiinnaulitun Kristukseni tähden.”

Tieto entisen muslimin kääntymisestä takaisin kristityksi levisi ja väkeä alkoi kertyä paikalle. Eräs isokasvuinen mies tempasi Demetrioksen mukaansa viedäkseen hänet maaherran eteen. Matkalla hän poikkesi erääseen työpajaan, koska tahtoi etsiä, olisiko Demetrioksella vaatteisiin piilotettuna rahaa. Työpajan kristitty omistaja tarjoutui maksamaan miehelle, jos tämä vapauttaisi Demetrioksen. Mutta Demetrios keskeytti miehen: “Kiitän sinua, mutta älä turhaan menetä rahojasi. Tätä varten olen tänne tullut.” Maaherran valtuutettu yritti matkalla sekä mielistellen että uhkaillen saada Demetrioksen palaamaan islamiin. Mutta kun hän huomasi, ettei se onnistunut, hän lähetti Demetrioksen tuomioistuimen eteen.

Matkalla tuomarin luo yksi turkkilaisista piti Demetrioksen oikeaa kättä lujassa otteessa, ettei hän voisi tehdä ristinmerkkiä. Demetrios sanoi hänelle: “Olen tullut vapaaehtoisesti. Älkää pelätkö, en karkaa.” Silloin mies irrotti otteensa ja Demetrios kulki vartijoidensa keskellä vapaana ja saattoi tehdä ristinmerkkejä. Samaan aikaan kaupungin kristittyjen keskuuteen alkoi levitä tieto, että eräs kristiveli oli menossa tunnustamaan uskonsa. Silloin he toiset kotonaan, toiset kaupoissaan ja työpajoissaan hiljentyivät rukoilemaan ikonien edessä ja pyysivät kyynelsilmin Herraa vahvistamaan marttyyria hänen tunnustuksessaan.

Tuomarin eteen jouduttuaan Demetrios vastasi kaikkiin kysymyksiin kreikaksi: “Kristitty olin ja olen, ja kumarran ja kunnioitan Kristustani Jumalana.” Demetrios osasi kyllä turkkia mutta ei tahtonut käyttää sitä. Joku turkkilainen käänsi hänen vastauksensa tuomarille tahallaan väärin: “Hän sanoo, että hän oli ja on muslimi.” Silloin Demetrios alkoi huutaa turkiksi: “Ei, ei, ei! He valehtelevat. Minä synnyin kristityksi, olen kristitty ja kristittynä tahdon myös kuolla.” Tuomari hämmästyi hänen rohkeuttaan. Nähtyään hänen lujuutensa tuomari ei julistanut hänelle kuolemantuomiota, vaan lähetti hänet maaherran luo.

Maaherra kysyi Demetriokselta, miksi hän oli luopunut heidän uskostaan, ja lupaili hänelle upeita ratsuhevosia, kultaa ja hopeaa. Mutta kaikkiin niihin kahteentoista kysymykseen, jotka maaherra, hänen vävynsä ja joku toinen sukulaisensa hänelle esittivät, Demetrios vastasi vain: “Olen kristitty ja kumarran ristiinnaulittua Kristustani todellisena Jumalana. Kumarran Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, samaa olemusta olevaa ja jakaantumatonta Kolminaisuutta.” Näin hän kirkkaalla äänellä tunnusti saman Kolmiyhteisen Jumalan, jonka oli kerran kieltänyt. Kun maaherra näki hänen taipumattomuutensa, hän määräsi hänet heti mestattavaksi. Kuultuaan päätöksen Demetrios ilahtui. Valoisin kasvoin hän vaelsi mestauspaikalle pyytäen samalla anteeksi matkan varella tapaamiltaan kristityiltä. Hän kiiruhti kohti marttyyriutta “niin kuin peura halajaa vesipuroille” (Ps. 41:1).

Kun Demetrios pyövelin saattamana saapui kaupungin torille, hän kohotti kasvonsa kohti taivasta ja huusi: “Kunnia olkoon Sinulle, ristiinnaulittu Kristukseni, että olet sallinut minun saavuttaa tämä pyhä hetki, jolloin saan vuodattaa syntisen vereni Sinun pyhän nimesi tähden.” Tämän kuultuaan pyöveli löi häntä ja käski hänen polvistua ja kumartaa päänsä. Mutta kuoliniskua ei tullutkaan, vaan pyöveli nosti hänet uudelleen pystyyn. Sama toistui hänen turkkilaisen isäntänsä parturiliikkeen edessä. Myös kalatorilla pyöveli käski hänen polvistua ja marttyyri pyysi tätä toteuttamaan saamansa käskyn. Turkkilaisetkin nähdessään Demetrioksen joka kertaa tarjoavan päänsä katkaistavaksi ilman pelon häivääkään, tunnustivat, etteivät olleet koskaan nähneet sellaista rohkeutta.

Lopulta pyöveli katkaisi Demetrioksen pään kolmella miekaniskulla, niin kuin maaherra oli määrännyt. Ensimmäisen iskun saatuaan marttyyri lauloi: “Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi.” Toisella iskulla hän sanoi vain: “Muista minua, Herraa!” Kolmannella iskulla hänen päänsä putosi.

Suuri joukko kristittyjä, jotka olivat seuranneet tätä erikoista näytelmää, ryntäsi pelkäämättä mestauspaikalle. Kuka kastoi kangaspalan hänen vereensä, kuka otti hänen hiuksiaan, kuka repi kappaleen hänen paidastaan. Kun näillä pyhäinjäännöksillä siveltiin sairaita, monet paranivat. Turkkilaiset menivät hämilleen eikä kukaan uskaltanut millään tavoin pilkata Demetriosta. Kristityt sen sijaan valtasi ennen kokematon ilo Demetrioksen voittoisan tunnustuksen takia. Sitä kasvatti sekin, että marttyyrin ruumiista alkoi heti levitä ihana tuoksu, jonka turkkilaisetkin aistivat.

Vähän ajan kuluttua mestauksesta marttyyrin silmät katkaistussa päässä avautuivat, ja pää näytti aivan kuin elävältä. Kasvot olivat punertavat, valoisat ja niin kauniit, että ne katselijoista näyttivät aivan kuin juuri kylvystä tulleen ihmisen kasvoilta. Seuraavana yönä jotkut kristityt näkivät valkeaviittaisten kunniakkaiden miesten kiertävän Demetrioksen pyhän ruumiin ympäri maata koskettamatta ja kauniisti laulaen. Kristityt vakuuttivat valalla vannoen nähneensä hahmot omin silmin. Ruumis jätettiin mestauspaikalle kolmeksi vuorokaudeksi. Sen jälkeen eräs islamilaisten hengenmiesten, suufien ryhmä päätti, että ruumis pitäisi polttaa. Antamalla heille paljon rahaa kristityt saivat kuitenkin sovituksi, että ruumis heitettiin kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jossa hirttorangaistukset toteutettiin. Sieltä kristityt kävivät sen yöllä hakemassa ja hautasivat juhlallisesti.

Isä Antonios haki samana yönä vaaroja uhmaten marttyyrin kunniakkaan pään ja sijoitti sen Tripoliksen Pyhän Demetrios Mirhanvuodattajan (26.10.) kirkkoon alttaripöydän alle. Hän kävi usein katsomassa tätä aarrettaan ja havaitsi, että päästä alkoi tihkua jotakin öljymäistä ihanasti tuoksuvaa ainetta. Näin uusmarttyyri Demetrios sai Jumalalta saman armolahjan kuin tessalonikalainen kaimansa suurmarttyyri Demetrios Mirhanvuodattaja (26.10.). Mutta koska kirkkokansakin alkoi tuntea alttarista tulevan hyvän tuoksun eikä isä Antonios turkkilaisten pelosta tahtonut, että pyhän pään säilytyspaikka tulisi yleiseen tietoon, hän siirsi sen eräänä yönä jonnekin muualle. Myös pyhän marttyyrin ruumis vietiin öiseen aikaan pois ja sijoitettiin Barsonin Pyhän Nikolaoksen luostariin, jossa se on kunnioitettavana vielä tänäkin päivänä.

Pyhä uusmarttyyri Demetrios kärsi marttyyrikuoleman huhtikuun 14. päivänä 1803. Päivä oli Apostoli Tuomaan viikon tiistai. Hänen muistoaan vietetään Kreikan Tripolissa Mirhantuojanaisten sunnuntaina (toinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen) ja hänen kotikylässään Flokassa hänen kuolinpäivänään.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

15.4.

Pyhät apostolit Aristarkhos, Pudens ja Trofimos kuuluvat Vapahtajan seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. He elivät ensimmäisellä vuosisadalla. Pudensin kastajana oli ilmeisesti itse apostoli Pietari (29.6.). Heistä kaikista tuli apostoli Paavalin (29.6.) oppilaita.

Pyhä Aristarkhos oli juutalainen ja kotoisin Tessalonikasta. Hän oli jo iäkäs päästessään Kristuksen apostolien joukkoon. Apostoli Paavali piti häntä suuressa arvossa. Kirjeessään kolossalaisille Paavali nimitti Aristarkhosta vankitoverikseen (4:10). Aristarkhos oli Paavalin mukana, kun tämä matkusti Efesoon, Makedoniaan, Kreikkaan, Juudeaan ja Roomaan.

Ollessaan Efesossa Paavali, Aristarkhos ja heidän seuralaisensa joutuivat paikallisten pakanoiden hyökkäyksen kohteeksi. Hyökkääjät olivat käsityöläisiä ja metalliseppiä Artemiksen temppelistä. Epäjumalien palvonnasta hyötyneet kultasepät pelkäsivät menettävänsä tulonsa kristillisen evankeliumin leviämisen takia. Niinpä käsityöläiset raahasivat Aristarkhoksen kaupungin teatteriin, jossa vallitsi täydellinen sekasorto. Sinne oli kokoontunut ihmisiä, jotka eivät edes tienneet mikä oli kokoontumisen syy. Aristarkhokselle olisi saattanut käydä huonosti, ellei Efeson kaupunginsihteeri olisi saanut väkijoukkoa rauhoittumaan ja hajaantumaan. Tästä hyökkäyksestä kerrotaan Apostolien teoissa (19:23–40).

Tämän jälkeen Aristarkhos auttoi Paavalia keräämään varoja Palestiinan kristityille. Aristarkhos myös seurasi Paavalia Roomaan, jossa Paavali vangittiin ensimmäisen kerran (60–62). Myöhemmin Aristarkhos vihittiin Syyriassa sijaitsevan Apamean piispaksi. Häntä kutsuttiin toiseksi Johannes Kastajaksi, sillä Edelläkävijän tavoin hänkin pukeutui jouhipaitaan ja eli erittäin askeettisesti. Pyhä apostoli Aristarkhos sai marttyyrien kruunun keisari Neron (37–68) vainoissa.

Pyhä Pudens oli Rooman kansalainen ja senaattori. Hän oli vielä nuori mies liittyessään Kristuksen seuraajiin. Apostoli Paavali mainitsee Pudensin toisessa kirjeessään Timoteukselle (4:21). Paavali tervehtii Timoteusta Pudensin puolesta ja kirjoittaa: “Sinulle lähettävät terveisiä Eubulos, Pudens, Linos, Claudia ja kaikki veljet.”

Pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kirjoittaa näistä neljästä apostolin nimeämästä tervehdyksen lähettäjästä. Kultasuinen kirkkoisä huomauttaa, ettei Paavali mainitse muita veljiä nimeltä. “Huomaatko, että nimeltä mainitut olivat kaikista palavimpia?”[1] Aristarkhoksen tavoin myös pyhä apostoli Pudens kärsi marttyyrikuoleman keisari Neron vainoissa. Hänet surmattiin mestaamalla.

Pyhästä Trofimoksesta tiedetään, että hän oli kreikkalainen ja kotoisin Efesoksesta. Hänkin matkasi apostoli Paavalin kanssa. Efeson mellakoiden jälkeen Trofimos seurasi Paavalia Eurooppaan ja jälkeenpäin odotteli Paavalia Troaksessa. Trofimos kuului niiden kahdeksan ystävän joukkoon, jotka kulkivat Paavalin kanssa tämän kolmannella lähetysmatkalla Kreikasta Jerusalemiin.

Jerusalemissa Paavalia syytettiin valheellisesti, että hän olisi tuonut kreikkalaisen Trofimoksen mukanaan juutalaiseen temppeliin ja antanut hänen astua sisemmälle sisäpihalle, jonne pääsy oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty kaikilta ei-juutalaisilta. Raivostuneet juutalaiset alkoivat kapinoida ja ottivat Paavalin kiinni. He aikoivat tappaa Paavalin, mutta paikalle saapuneet roomalaissotilaat estivät juutalaisten aikeet. Sotilaat pidättivät Paavalin ja veivät hänet oman tuomioistuimensa eteen (Ap. t. 21:27–36).

Matkatessaan myöhemmin kohti Roomaa apostoli Paavali mainitsee Trofimoksen toisessa kirjeessään Timoteukselle. Epistolassa Paavali toteaa jättäneensä sairastuneen Trofimoksen Miletokseen (4:20). Kahden muun tänään muisteltavan apostolin tavoin myös pyhä apostoli Trofimos mestattiin keisari Neron vainojen aikaan. Näiden kolmen apostolien muistopäivä on alun perin 14. huhtikuuta, mutta slaavilaisessa kalenterissa se on siirretty huhtikuun 15. päiväksi, mikä on vakiintunut käytännöksi Suomessakin.


[1] Krysostomos: Hom. Tim. 10:2.

Pyhät Sukias, Lukianos, Polyeuktos, Kodratos, Antiokhos, Iksoron, Memmas, Fokas, Sergios, Dometios, Adrian, Zosimas, Viktor, Thalkissos, Jordan, Anastasios, Teodoros, Jaakob ja Teodosios syntyivät armenialaisiin ylimysperheisiin ensimmäisellä vuosisadalla. Ylhäisen syntyperänsä vuoksi he kaikki päätyivät Armenian kuninkaallisen perheen palvelukseen. Ensimmäisen vuosisadan loppupuolella Armenia ulottui Kaspianmereltä Kappadokiaan. Sitä hallitsi kuningas Artašes, jonka puolisona oli kuningatar Satenik.[1] Sukias ja hänen kumppaninsa sekä muu hoviväki asuivat palatsissa kuninkaallisen parin kanssa.

Kun pyhän apostoli Taddeuksen (24.8.) oppilas pyhä Voskeank saapui Armenian Artašatin alueelle, pyhä Sukias ja hänen kumppaninsa ottivat innokkaasti vastaan pelastavaisen ilosanoman Kristuksesta. Voskeank kastoi heidät, ja niin heistä tuli kristittyjä. Kuningatar Satenikin kuultua osan ylhäisöstään kääntyneen joukolla kristityiksi hän kielsi heti kristilliseltä lähetyssaarnaajalta pääsyn palatsiin. Voskeank pakeni ja hänen uudet oppilaansa seurasivat häntä.

Karkurit jäivät kuitenkin pian kiinni. Heidät vanginneet hovimiehet yrittivät turhaan saada heitä palaamaan palatsiin. Sukias ja hänen kumppaninsa ilmoittivat, että tahtoivat seurauksista huolimatta pysyä yhdessä hengellisen isänsä kanssa. Pyhä Voskeank tapettiin, ja niin hän sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut koskea ylhäisiin Sukiakseen ja hänen kumppaneihinsa. Niinpä Sukias seuralaiseneen pakeni Zrabashin vuorelle. Vuori sai myöhemmin pyhän Sukiaksen mukaan uuden nimen, Sukavet.

Sukias ja hänen kumppaninsa elivät vuorella neljäkymmentäneljä vuotta. Tuona rauhaisana aikana he viettivät enkelimäistä elämää, jota rytmitti jatkuva rukous. Askeettien ruokavalio koostui maassa luonnostaan kasvavista yrteistä, hedelmistä ja vihanneksista. Ihmeellisellä tavalla Jumala myös puetti pyhät kilvoittelijansa paksuun karvaan, joka kasvoi heidän ruumiinsa suojaksi.

Kuningas Artašes kuoli vuoden 130 tienoilla. Kuninkaan uusi seuraaja sai pian kuulla, että jotkut hänen alamaistaan olivat muutama vuosikymmen aiemmin jättäneet kaiken elääkseen kristillistä elämää. Niinpä uusi kuningas lähetti armeijajoukon etsimään Sukiasta ja hänen kumppaneitaan.

Kuninkaallisen armeijan löydettyä karvan peittämät kristityt he eivät ensin tajunneet näiden olevan lainkaan ihmisiä. Toivuttuaan hämmennyksestä armeijan johtaja alkoi kysellä Sukiaalta, miksi kumppanukset elelivät vuorilla. Sukias vastasi, että hän ja hänen ystävänsä olivat paenneet maailmallista elämää. “Me halusimme elää Jumalalle omistettua elämää rauhallisessa paikassa ja luottaa Hänen huolenpitoonsa kaikissa asioissa”, Sukias sanoi.

Päällikkö lupasi Sukiaalle ja tämän kilvoitteluveljille ylellistä elämää, jos he palaisivat takaisin palatsiin. Tähän Sukias ja hänen kumppaninsa vastasivat: “Olemme Jumalan palvelijoita ja palkkiomme aika lähestyy. Emme mitenkään voi hylätä tätä elämäntapaa ja vieraantua Herrasta.”

Armeijan päällikön kuullessa kristittyjen vastauksen hän kysyi ihmeissään: “Oletteko vaihtaneet vapautenne ja ylhäisen syntyperänne ristiinnaulittua palvovien orjien uskoon?” Sukias ja kumppanukset vastasivat yhteen ääneen, että Kristus oli todella Jumala. “Jos sinä tuntisit Hänet, tekisit samoin kuin me, sillä Hän antaa iankaikkisen elämän”, urheat kristityt sanoivat päällikölle. Tämän jälkeen Sukiasta ja hänen kumppaneitaan alettiin kiduttaa. Koska yksikään heistä ei luopunut uskostaan Kristukseen, armeijan päällikkö käski mestata heidät.

Jaakob ja Teodosios onnistuivat kuitenkin pakenemaan mestaajia. He hautasivat marttyyrikuoleman kärsineiden kumppaneidensa ruumiit ja jäivät kilvoittelemaan paikalle. Monet kristityt saapuivat kunnioittamaan pyhien marttyyrien reliikkejä, ja osa heistä jäi kilvoittelemaan Jaakobin ja Teodosioksen kanssa. Niinpä paikalle syntyi hiljalleen suuri askeettien yhteisö. 200-luvun lopussa Armenian valontuoja pyhä Grigor Valontuoja (Gregorios, 30.9.) rakennutti paikalle kirkon ja luostarin. Pyhien marttyyrien hautapaikalle puhkesi myös parantava lähde.

Georgian ortodoksinen kirkko on ominut saman tradition ja kunnioittaa pyhää marttyyri Sukiaa ja hänen 16 kilvoittelijatoveriaan “georgialaisina ylhäisömiehinä”, jotka palvelivat ensimmäisellä vuosisadalla Kaukasuksen Albanian[2] ruhtinaskunnan hallitsijan hovissa. Georgialaisen version mukaan Sukian joukko päätti kääntyä kristityiksi Armeniassa, minkä jälkeen he vaelsivat etelään ja ottivat kasteen Eufratjoessa. Nähtyään Kristuksen ilmestyvän läheisen kukkulan laella he pystyttivät sinne ristin ja jäivät kilvoittelemaan kastepaikalleen. Myöhemmin Armenian kuninkaan lähetit surmasivat viisi heistä samalla paikalla. Sittemmin loput heistä siirtyivät kilvoittelemaan Sukavetin (Sukaket) vuorelle Bagdevandin kylän lähistölle. Kun Albanian kuninkaan lähetti löysi pyhän Sukian, tämä muistutti villi-ihmistä. Heidät poltettiin kuoliaaksi.


[1] On epäselvää, ketä hallitsijaa tarkoitetaan. Artašes ja Satenik ovat eräs kaikkien aikojen kuuluisimmista armenialaisista hallitsijapareista, ja heidän rakkaustarinansa oli tunnettua kansanperinettä, mutta he elivät 100-luvulla eKr. Kyseessä voisi olla joko kuningas Artaxias III (18–34) tai Axidares, joka hallitsi Armeniaa lyhyen aikaa vuoden 110 jKr. tienoilla. Näiden kahden kuninkaan nimet on usein sekoitettu keskenään. Georgialaisen tradition mukaan hallitsijan tytär Sateneki oli Armenian kuningas Artaksarin (88–123) morsian, mutta tällaista kuningasta ei liene ollut.

[2] Kaukasuksen Albania sijaitsi nykyisen Kaakkois-Georgian ja Azerbaidžanin alueella eikä sen asukkailla ole etnistä yhteyttä nykyisen Albanian kansaan.

Pyhä Pausolypios eli keisari Hadrianuksen aikana (117–138). Tuolloin kristittyjä vainottiin ja evankeliumin opettaminen oli kiellettyä. Pausolypios pidätettiin, koska hän pyrki julkisesti levittämään kristillistä uskoa. Hänet vietiin Traakian prefekti Priscuksen eteen. Koska Pausolypios ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen, hänelle annettiin kuolemantuomio.

Prefekti Priscus käski ensin ruoskia Pausolypioksen, minkä jälkeen häntä lähdettiin viemään mestauspaikalle. Matkalla Pausolypioksen siteet löystyivät ja hänen onnistui paeta. Pausolypios löysi erakkoyhteisön ja siellä hän omisti elämänsä rukoukselle. Jonkin ajan kuluttua pyhä Pausolypios nukkui rauhassa kuolonuneen.

Joissain lähteissä mainitaan Pausolypioksen yhteydessä Teodoros-niminen pappi, joka kärsi marttyyrikuoleman samoihin aikoihin. Hänet mestattiin miekalla. Heidän muistopäiväänsä on vietetty myös 8.4.

Pyhä Crescens oli kristitty Lyykian Myrrassa ja eli todennäköisesti 200-luvulla. Hän oli huomattavaa sukua ja jo iäkäs. Hän oli pahoillaan nähdessään ihmisten palvelevan epäjumalia ja uhraavan elottomille patsaille. Niinpä hän kerran astui pakanoiden keskelle ja kehotti heitä luopumaan eksytyksestään ja kääntymään kristittyjen tunteman todellisen Jumalan, maailman ja kaiken elämän Luojan, puoleen. Seurauksena oli, että hänet pidätettiin ja vietiin käskynhaltijan luo. Kun tämä tiedusteli hänen nimeään, hän vastasi vain, että hän on kristitty. Käskynhaltija ei saanut häntä millään pelotuksilla osoittamaan vähäisintäkään kunnioitusta epäjumalia kohtaan, vaan hän tunnusti todellisen Jumalan kaikkien edessä. Näin hän todisti todeksi omat sanansa, että kaikissa olosuhteissa on mahdollista pitää ruumis sielun hallinnassa.

Kun Crescens ei suostunut kieltämään uskoaan, hänet ripustettiin puuhun ja hänen kehoaan ruoskittiin ja revittiin. Jatkuvasti hän toisteli kasvot ilosta loistaen: “Herra Jeesus Kristus, tule minun avukseni!” Sitten hänet heitettiin tuleen, mutta hiuskarvakaan ei palanut hänen päästään. Kun hänen kylkiään kärvennettiin soihduilla, hän pyyteli Herralta, että uskottomat oppisivat tuntemaan Hänet. Yhtäkkiä soihdut putosivat kiduttajien käsistä, sillä he näkivät neljän enkelin keskustelevan marttyyrin kanssa. He huusivat: “Suuri on kristittyjen Jumala!” Peläten, että muutkin oikeudenpalvelijat ja sotilaat alkavat uskoa Kristukseen, maaherra määräsi uudet uskovat heti mestattaviksi. Crescens itse vietiin takaisin vankilaan.

Seuraavana päivänä Crescensin kidutuksia jatkettiin. Lopulta hän Jumalaa kiittäen antoi sielunsa Herransa käsiin tulikuumassa uunissa ja sai siten Häneltä marttyyrikruunun. Myrrassa oli aikoinaan pyhälle Crescensille ja muutamille muille keisari Deciuksen vainoissa noin vuonna 250 surmansa saaneille marttyyreille omistettu kirkko.

Pyhä Hunna[1] eli 600-luvulla. Hän oli kotoisin Alsacesta Koillis-Ranskasta. Hunnan perhe kuului ylhäisöön, ja Hunna meni naimisiin aatelisen Huno Hunnaweyerilaisen kanssa. Hunna ja hänen aviomiehensä asuivat kylässä, joka sijaitsi Strasbourgin hiippakunnassa. Hunna synnytti miehelleen ainakin yhden pojan, joka sai nimensä hänet kastaneelta pyhältä piispa Deodatukselta (Dié). Aikuiseksi vartuttuaan poika meni luostariin, jonka Deodatus oli perustanut.

Oltuaan naimissa useita vuosia Hunna jäi leskeksi. Hän avusti naapureitaan ja köyhiä kaikin tavoin. Hän jopa pesi heidän pyykkejään, minkä vuoksi Hunnaa alettiin kutsua lempinimellä “pyhä pyykinpesijätär”. Pyhä Hunna nukkui kuolonuneen vuonna 679. Hänen hyvien tekojensa ja pyhittyneen olemuksensa takia häntä alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.


[1] Tunnetaan myös nimellä Huva.

Pyhä Efraim Suuri oli Georgian kirkon johtavia hahmoja 800-luvulla. Hän pääsi jo nuorena kuuluisan munkin Grigol Khandztalaisen oppilaaksi. Kun Grigol toi luostariin ja erään toisen nuorukaisen, munkit vastustivat nuorten poikien tuloa veljestöön. Grigol sanoi tietävänsä, että poikien tuleminen luostariin on Jumalan tahto ja että näistä nuorukaisista tulisi Efraim Syyrialaisen ja Arsenios Suuren hengellisiä perillisiä.

Nämä sanat kävivät toteen vuosien kuluttua. Pyhästä Efraimista tuli Atsqurin piispa ja toisesta nuorukaisesta Georgian kirkon ylin johtaja, katolikos Arsen. Pyhä Efraim johti hiippakuntaansa peräti 40 vuoden ajan. Jumala antoi hänelle profetoimisen, parantamisen ja ihmeidentekemisen lahjat.

Pyhä Efraim Atsqurilainen oli vaikuttamassa Georgian kirkon hallinnolliseen itsenäistymiseen 800-luvulla. Se oli ensin ollut vuosisatoja Armenian kirkon alaisuudessa ja 600-luvulla siirtynyt Bysantin kirkon yhteyteen. Itsenäisyyden keskeisenä merkkinä ja seurauksena oli se, että Georgian ortodoksinen kirkko saattoi ryhtyä pyhittämään itse oman mirhaöljynsä, jolla kastettavat voidellaan kirkon jäseniksi. Korkean iän saavutettuaan pyhä Efraim Atsqurilainen nukkui pois rauhassa. Hänen reliikkinsä ovat nykyaikoihin saakka toimineet parantumisen lähteenä.

Pyhä Mstislav oli Kiovan suuriruhtinas Vladimir Monomahin (1113–1125) poika. Hän hallitsi 12-vuotiaasta lähtien Novgorodia. Isänsä kuoleman jälkeen hänestä tuli Kiovan suuriruhtinas. Hän oli tunnettu hyvyydestään, rauhaa rakastavasta luonteestaan ja kirkkojen rakentamisinnostaan. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1132 ja hänet haudattiin Pyhän Teodoros Alokkaan kirkkoon, jonka hän oli rakennuttanut taivaallisen suojelijansa muistolle. Häntä on kunnioitettu pyhänä slaavilaisissa maissa 1200–1300-lukujen vaihteesta lähtien, mistä todistavat hänen elämäkertansa vanhoissa bulgarialaisissa ja serbialaisissa lähteissä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

16.4.

Pyhä Leonidas oli kotoisin Peloponnesokselta. Hän toimi seitsemän nuoren kristityn naisen muodostaman kuoron johtajana. Keisari Deciuksen (249–251) toimeenpanemien kristittyjen vainojen aikana muut alueen kristityt piiloutuivat, mutta nämä naiset lauloivat Leonidaksen johdolla edelleen rohkeasti hymnejä ja kiitosvirsiä julistaen näin pelkäämättä uskoaan. Heidät kaikki pidätettiin muutama päivä ennen pääsiäistä Argopoliksen eli nykyisen Nea Epidauroksen alueella ja vietiin Korinttiin maaherra Venustuksen eteen.

Ensiksi kuulusteltiin Leonidasta, joka vastasi maaherran uhkailuihin: “Koettele ruumistani tulessa, niin saat nähdä, että vaikka se hajoaisikin, sieluni pysyy muuttumattomana. Ennemminkin se iloitsee päästessään vapaaksi katoavaisen elämän siteistä.” Sen jälkeen maaherra kutsui neidot luokseen ja yritti uskotella heille, että heidän hengellinen isänsä oli luvannut uhrata epäjumalille. He eivät menneet tähän ansaan vaan totesivat: “Mekin kannamme koko sydämestämme uhrin Herrallemme Jeesukselle Kristukselle.”

Tämän jälkeen Leonidasta kuulusteltiin vielä uudelleen ja syytettiin tottelemattomuudesta keisaria kohtaan. Tähän hän vastasi: “Alistun kaikkeen, mitä taivaan ja maan Hallitsija käskee, mutta keisareita tottelen vain silloin, kun se on oikein.” Maaherra suuttui vastauksesta ja käski nylkeä Leonidaksen elävältä ja kärventää hänen kylkiään soihduilla.

Samalla Venustus kuulusteli toisen kerran seitsemää neitoa ja kysyi, olivatko he Leonidaksen sukulaisia. “On totta, ettemme ole hänen sukuaan emmekä samaa sukupuolta hänen kanssaan”, he sanoivat, “mutta meitä yhdistää sama usko ja samanlainen elämäntapa.” “Siksi saattekin kestää samat kidutukset kuin hän”, maaherra vastasi.

Kidutusten aikana marttyyrit huudahtelivat rohkeasti tunnustaen uskonsa: “Me olemme kristittyjä ja olemme valmiita kärsimään mitä tahansa Kristuksen tähden!” Lopulta maaherra päätti, että heidät oli hukutettava mereen. Kun heitä vietiin meren rantaan, Kharissa alkoi laulaa jäljitellen Mooseksen sisarta Miriamia Punaisen meren rannalla (2. Moos.15:20–21). Hän veisasi omin sanoin muiden yhtyessä lauluun: “Olen juossut juoksemistani, oi Herra, ja sotajoukko ajaa minua takaa, mutta Sinua en ole kieltänyt. Oi Herra, pelasta minun sieluni!” He jatkoivat lauluaan veneessäkin. Kun heidät oli viety noin viiden kilometrin päähän rannasta, heidän kaulaansa sidottiin raskas kivi ja heidän kätensä köytettiin selän taakse. Sitten Leonidas heitettiin ensimmäisenä mereen. Ennen hukkumistaan hän ehti vielä huutaa: “Tänään saan toisen kasteen sisäisen ihmiseni puhdistumiseksi.” Seitsemän neitoa heitettiin heti perään hänen jälkeensä.

Myöhemmin kristityt löysivät rannalta kaikkien marttyyrien ruumiit. Löytöpaikalle rakennettiin heidän kunniakseen 400-luvulla valtava kirkko, jonka pituus oli 220 metriä. Se tuhoutui maanjärsityksessä vuonna 551. Kirkon perustukset löytyivät vuosina 1956–1961 tehdyissä arkeologisissa kaivauksissa. Muitakin heille omistettuja arvokkaita kirkkoja on löytynyt.

Marttyyrien reliikit löydettiin erikoisella tavalla vuonna 1917. Jotkut Nea Epidauroksen hurskaat kristityt alkoivat saada ilmestyksiä, joissa kerrottiin, että tietyssä paikassa vähän kaupungin ulkopuolella on suuri aarre. Kun asiaa ryhdyttiin tutkimaan, paikalta löytyi kaksi kivistä sarkofagia, joissa toisessa oli kidutusten jälkiä kantava miehen luuranko ja toisessa seitsemän naisen luurangot. Argoksen metropoliitta tutki tapausta, ja paikalla alkoi heti tapahtua myös ihmeitä. Oli ilmeistä, että löydetyt luurangot olivat pyhän Leonidaksen ja hänen seitsemän suojattinsa reliikit. Epidauroksen asukkaat kiiruhtivat heti metropoliittansa johdolla rakentamaan reliikkien löytöpaikalle pyhille marttyyreille omistetun kirkon, josta on kehittynyt huomattava pyhiinvaelluskohde.

Agape, Irene ja Khionia olivat vaikutusvaltaisen ja varakkaan perheen tyttäriä Tessalonikasta. Kun keisari Diocletianus (284–305) antoi julistuksen, joka kielsi kristittyjä säilyttämästä pyhiä kirjoja kodeissaan, he pakenivat kaupungista ja piiloutuivat korkealle vuoristoon paikkaan, jonka lähellä oli järvi. Siellä he viettivät hurskasta elämää ohjaajanaan pyhä kilvoittelija nimeltä Zoilos, ja heidän sielunsa nousivat jo taivaallisiin korkeuksiin.

Pyhä marttyyri Khrysogonos oli “myrkytyksestä vapauttajana” tunnetun pyhän Anastasian (22.12.) hengellinen isä. Hänet mestattiin lähellä sitä järveä, jonka rannalla neidot asuivat, ja hänen ruumiinsa heitettiin veteen. Jumala paljasti kuitenkin Zoilokselle paikan, jossa Khrysogonoksen ruumis oli, ja hän ja sisarukset hautasivat sen kristillisesti. Muutaman päivän kuluttua Khrysogonos ilmestyi Zoilokselle ja ilmoitti, että yhdeksän päivän kuluttua Agape, Irene ja Khionia pidätetään ja he tulevat kärsimään marttyyrikuoleman yhdessä pyhän Anastasian kanssa. Kun Anastasia sai kuulla tästä, hän saapui nopeasti paikalle, vahvisti sisaria tulevaan kilvoitukseen ja lupasi tukea heitä vaikka oman henkensä uhalla.

Ilmoitettuna päivänä keisarin sotilaat löysivät sisarusten piilopaikan ja raahasivat heidät Makedonian maaherran Dulcetiuksen eteen yhdessä kolmen muun nuoren kristityn naisen Kassian, Filippan ja Eutykhian ja nuorukaisen Agathonin kanssa.

Marttyyrien alkuperäiset kuulustelupöytäkirjat löytyivät Roomasta vuonna 1902 kreikankielisenä käsikirjoituksena. Niiden mukaan kuulustelu sujui seuraavalla tavalla. Ensin maaherra tiedusteli heiltä ankaraan sävyyn: “Mikä mielettömyys muka estää teitä noudattamasta jumalallisten keisariemme määräyksiä?” Agathonille hän sanoi: “Miksi sinä olet kieltäytynyt syömästä jumalille uhrattua lihaa?” “Siksi, että olen kristitty”, Agathon vastasi. Kääntyen Agapen puoleen maaherra tiedusteli hänen vakaumustaan. Neito vastasi: “Uskon elävään Jumalaan enkä tahdo tehdä mitään omaatuntoani vastaan.” Sitten maaherra kysyi Ireneltä, miksi tämä ei tottele keisarin määräyksiä. “Jumalan pelon tähden”, tämä vastasi. Khionia antoi saman vastauksen. Kassia puolestaan sanoi, että hän tahtoo pelastaa sielunsa, ja Filippa julisti, että hän kuolisi mieluummin kuin koskisi epäjumalille uhrattuun lihaan. Eutykhia oli yhtä luja tunnustuksessaan, mutta koska hän oli seitsemättä kuukautta raskaana, maaherra käski pitää häntä vankilassa. Sitten maaherra kääntyi vielä Agapen puoleen toivoen taivuttavansa tämän myöntyväiseksi. Mutta Agape vastasi: “Minun on mahdotonta alistua Saatanalle. Et onnistu muuttamaan mieltäni, sillä päätökseni on luja.” Maaherran kysymykseen: “Kuka on johtanut teidät tähän mielettömyyteen?”, Khionia vastasi: “Kaikkivaltias Jumala ja Hänen ainoa Poikansa Herramme Jeesus Kristus!”

Havaittuaan, että kaikki hänen yrityksensä muuttaa marttyyrien mieltä olivat turhia, maaherra julisti seuraavan päätöksen: “Tuomitsen Agapen ja Khionian poltettaviksi elävinä, koska he ovat toimineet jumalattomalla tavalla ylimmän herramme keisarin jumalallisia julistuksia vastaan ja jatkavat kristittyjen turmiollisen uskonnon tunnustamista ja julistamista. Tämä usko on inhotus kaikille hurskaille ihmisille. Mitä taas tulee Agathoniin, Kassiaan ja Filippaan, määrään, että heidät on pidettävä vankilassa heidän nuoren ikänsä tähden.”

Agapen ja Khionian kuolemantuomion jälkeen vartijat toivat Irenen uudelleen oikeusistuimen eteen, koska he olivat löytäneet hänen hallustaan pyhiä kirjoituksia, vaikka hän oli kieltänyt omistavansa niitä. Dulcetius uhkasi häntä kuolemalla, mutta lupasi säästää hänen elämänsä, jos hän suostuisi uhraamaan epäjumalille ja söisi uhrilihaa. “En missään tapauksessa”, pyhä julisti, “sillä ikuinen rangaistus uhkaa niitä, jotka kieltävät Jumalan sanan. Se näet kehottaa meitä rakastamaan kuolemaakin. Sen takia annamme mieluummin polttaa itsemme elävinä kuin luovutamme teille pyhät kirjamme.”

Kuulustelu oli varsin päällekäypä, mutta nuori Jumalan palvelija osoitti sen aikana todellista Kristuksen sotilaan rohkeutta. Lopulta maaherra käski riisua hänet alasti ja viedä bordelliin. Mutta Kristuksen armo suojeli neitsyttä eikä kukaan uskaltanut koskea häneen eikä edes loukata häntä sopimattomin sanoin. Hänet tuotiin takaisiin Dulcentiuksen eteen, joka kysyi tiukasti: “Aiotko yhä pysyä tässä hulluudessasi?” “Se ei ole hulluutta vaan todellisen Jumalan palvelemista!” Irene huudahti. “No, sitten saat oikeudenmukaisen palkan hävyttömyydestäsi”, maaherra vastasi. Hän kirjoitti seuraavan tuomion: “Koska Irene ei suostu tottelemaan keisarin ohjeita ja uhraamaan vaan pysyy itsepintaisesti kristillisessä uskossaan, määrään, että hänetkin on sisartensa tavoin poltettava elävältä.”

Seuraavana päivänä sotilaat veivät Irenen samalle korkealle paikalle, jossa hänen sisarensa oli poltettu, sytyttivät rovion ja käskivät hänen heittäytyä siihen. Jumalaa ylistäen ja psalmeja laulaen pyhä neito astui liekkeihin ja uhrasi itsensä Herralle tuoksuvaksi uhriksi. Tämä tapahtui huhtikuun 1. päivänä vuonna 304. Myöhemmin lähelle Tessalonikan muureja rakennettiin kirkko, joka on omistettu näille kolmelle sisarelle.

Pyhät Felix, Januarius, Fortunatus ja Septimus elivät 300-luvun alkupuolella Thibiucan kaupungissa Pohjois-Afrikassa. Felix oli vihitty kaupungissa olevien kristittyjen piispaksi ja Januarius oli pappi. Fortunatus ja Septimus olivat hurskaita maallikkokristittyjä.

Vuonna 304 maaherra Magnianus saapui Thibiucan kaupunkiin. Magnianuksen tehtävänä oli toimeenpanna keisari Diocletianuksen määräys, jonka mukaan kaikki kristittyjen pyhät kirjoitukset oli poltettava. Magnianus käski pidättää piispa Felixin ja pappi Januariuksen sekä Fortunatuksen ja Septimuksen.

Kristittyjen seisoessa maaherran edessä tämä luki heille keisarillisen määräyksen. Magnianus sanoi, että heidän tulisi totella ja luovuttaa kaikki kirkosta löytyvät kirjoitukset hänelle. Felix kieltäytyi jyrkästi tottelemasta käskyä. Piispa ilmoitti, etteivät kristityt tällaisessa tapauksessa tottelisi edes keisaria. “Hyvä maaherra, on kirjoitettu: Älkää antako koirille sitä, mikä on pyhää, älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen”,[1] piispa Felix sanoi.

Kuullessaan tämän maaherra alkoi uhkailla Felixiä ja hänen kumppaneitaan. “Älä päästä suustasi tuollaisia älyttömyyksiä minun edessäni, vaan taivu keisarin tahtoon”, Magnianus ärjähti ja uhkasi lähettää kristityt prokonsulin luo rangaistavaksi. Felix kuunteli uhkauksia tyynesti. “Olen samanlainen nyt kuin olisin kuninkaanne edessä”, piispa ilmoitti.

Felix ja hänen kumppaninsa heitettiin vankilaan. Kolmeen päivään heille ei annettu mitään syömistä eikä vesipisaraakaan juomiseksi. Tämän jälkeen Felix tuotiin uudelleen Magnianuksen kuulusteltavaksi. Jälleen piispa osoitti horjumattomuutensa: hän ei luovuttaisi pyhiä kirjoituksia. Turhautunut maaherra päätti lähettää Felixin ja hänen kumppaninsa prokonsulin luo.

Prokonsuli piti pyhiä marttyyreja vangittuina yhdentoista päivän ajan. Hänkään ei saanut heitä taipumaan keisarilliseen määräykseen. Tämän vuoksi prokonsuli lähetti Felixin, Januariuksen, Fortunatuksen ja Septimuksen prefektin luo. Prefektin luona vankeja jälleen kuulusteltiin, minkä jälkeen heidät heitettiin pimeään tyrmään viideksitoista päiväksi.

Vankeusajan vaikeudet eivät murtaneet pyhiä marttyyreja, vaan he jaksoivat jopa laulaa Jumalalle kiitosveisuja. Rangaistukseksi heidät vietiin pieneen laivaan ja jätettiin sidottuina ahtaisiin karsinoihin, joissa heidän päällään seisoi hevosia. Laiva jätettiin ajelehtimaan merelle. Neljän päivän ajan Felix, Januarios, Fortunatos ja Septimos olivat hevosten tallottavina ilman ruokaa ja juomaa, kunnes he onnistuivat pääsemään vapaaksi ja ohjaamaan laivan läheiseen satamaan.

Kuullessaan Felixin ja hänen kumppaniensa kärsimyksistä paikalliset kristityt tulivat salaa auttamaan heitä ja ottivat heidät koteihinsa asumaan. Jonkin ajan kuluttua Felix ja hänen ystävänsä nostivat laivan ankkurin ja purjehtivat takaisin kotiseuduilleen. Siellä he kuitenkin joutuivat jälleen maaherran kuulusteltavaksi. Kaikkien koettelemustensa jälkeenkään pyhät marttyyrit eivät suostuneet tottelemaan käskyä luovuttaa pyhät kirjoitukset pakanoiden tuhottavaksi. Tämän vuoksi pyhät Felix, Januarios, Fortunatus ja Septimus mestattiin ja he saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.


[1] Matt. 7:6.

Pyhä Optatus ja seitsemäntoista hänen kanssaan kärsinyttä kristittyä elivät keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (289–305). He kaikki saivat marttyyrien kruunut vuonna 304 Zaragozan kaupungissa Pohjois-Espanjassa. Kaikkien Optatuksen marttyyritovereiden nimiä ei tiedetä, mutta heidän joukossaan oli neljä Saturninusta sekä Caius ja Crementius.

Zaragozan kaupungissa eli myös neitsyt Encratis, jonka sisimmässä paloi harvinaisen voimakas rakkaus Jumalaa kohtaan. Encratis joutui myös pidätetyksi vainojen aikaan ja häntä kidutettiin käsittämättömän raa’asti. Encratista murjottiin ja raadeltiin, hänen sisäelimiään revittiin ulos ja hänen rintojaan leikeltiin. Näistä kidutuksista huolimatta ihmeellisen elinvoimainen Encratis pysyi hengissä. Hänet heitettiin vankilaan, ja hiljalleen hänen haavansa ja ruhjeensa alkoivat jopa parantua. Lähteissä ei kerrota pyhän Encratiksen kuolemasta, joten on mahdollista, että hän säilyi hengissä vainojen ajan yli.

Pyhien marttyyrien Optatuksen, seitsemäntoista hänen kanssaan kärsineen sekä pyhän neitseen Encratiksen elämäkerrat ovat säilyneet runoilija Aurelius Prudentius Clemensin teksteissä. Prudentius oli itsekin kotoisin Zaragozasta ja eli 300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Pyhä Fructuosus eli 600-luvulla. Hän oli kotoisin Espanjasta ja hänen isänsä oli upseeri. Fructuosuksen perhe kuului visigoottien kuninkaalliseen sukuun. Perheen yhteiskunnallinen asema asetti pojalle suuret maalliset odotukset. Vanhempien kuolema kuitenkin vapautti nuoren miehen maallisista siteistä. Fructuosus saattoi omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen, ja hän lähti hetimiten opiskelemaan teologiaa Palencian piispan perustamaan seminaariin.

Opintojen päätyttyä Fructuosus myi kaiken maaomaisuutensa ja jakoi suurimman osan saamistaan varoista köyhille. Lopuilla rahoilla hän perusti luostareita. Fructuosus vihittiin munkiksi, ja pian hän vetäytyi viettämään erakkoelämää Vierzon vuoristoon. Kerran eräs metsästäjä näki hänen liikkuvan rinteellä ja luuli häntä villieläimeksi. Metsästäjä viritti jo joustaan ampuakseen nuolen, kun hän huomasi erakon rukousasentoon nostetut kädet ja ymmärsi, että kyseessä oli ihminen.

Vuoristoerakon luokse alkoi pian saapua enkelielämää kaipaavia miehiä, jotka jäivät hänen oppilaikseen. Fructuosus perusti hengellisille lapsilleen luostarin, jonka nimeksi tuli Complutum. Kun luostarin toiminta oli saatu järjestettyä, Fructuosus luovutti sen ohjat toisten käsiin. Itse hän vetäytyi jälleen erämaan yksinäisyyteen.

Fructuosus etsi itselleen asuinpaikan syvältä metsän uumenista, mutta tälläkään kertaa hän ei saanut olla kauan yksin, vaan hänet löydettiin pian. Jopa närhilinnut tuntuivat ilmiantavan pyhän miehen piilopaikan muulle maailmalle tervehtimällä tätä iloisesti. Monet saapuivat Fructuosuksen luokse saadakseen hengellistä ohjausta, ja hänen innoittamanaan kokonaisia perheitä siirtyi maailmallisen elämän piiristä luostariasukeiksi.

Kaikilla luostarielämästä kiinnostuneilla ei kuitenkaan ollut mielessään Jumalan palveleminen: jotkut halusivat vain paeta asevelvollisuutta. Tämän vuoksi määrättiin, että luostariin vetäytymiseen tarvittiin kuninkaallinen lupa. Fructuosus kirjoitti luostareita varten kaksi luostarisääntöä, joista toinen oli erittäin tiukka ja perustui täydelliseen kuuliaisuuteen. Se koski hänen aiemmin perustamaansa Complutumia. Toinen luostarisääntö puolestaan oli tarkoitettu niin sanottuja ”sukuluostareita” varten. Nämä olivat tietyn suvun rakennuttamia, niiden rakennukset pysyivät suvun hallussa ja useimmiten myös luostarin johtaja tuli tuosta samasta suvusta.

Fructuosus ymmärsi, että omassa kotimaassaan hänen oli mahdotonta elää erakkona. Tämän vuoksi hän alkoi suunnitella matkaa Egyptiin, jossa hän voisi kilvoitella niin kuin aiempien vuosisatojen erämaaisät. Fructuosuksen saama kuninkaallinen käsky esti kuitenkin hänen matka-aikeensa. Kilvoittelijaa suuresti arvostava hallitsija määräsi, että tämän oli tultava hänen luokseen. Saavuttuaan hoviin Fructuosukselle järjestettiin vartijat, jotta hän ei pääsisi lähtemään maasta. Pian tämän jälkeen hänet vihittiin puolipakolla Dumiumin piispaksi ja vuonna 656 hänet valittiin Bragan arkkipiispanistuimelle. Samana vuonna Fructuosus osallistui myös Toledon kirkolliskokoukseen.

Piispuudestaan huolimatta Fructuosus piti kiinni askeettisesta elämäntavastaan ja eli kuten munkki. Piispallisen työsarkansa alussa Fructuosus kohtasi paljon vastustusta, mutta hiljalleen hänen kärsivällisyytensä ja sävyisyytensä lepytti vastustajat. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Fructuosus pyysi, että hänet kannettaisiin kirkkoon. Siellä hänet asetettiin lepäämään ristinmuotoisen tuhkakasan päälle alttaripöydän eteen. Pyhä Fructuosus nukkui kuolonuneen vuonna 665. Hänen reliikkejään säilytetään nykyisin Santiago de Compostellassa.

Pyhä Mikael oli kotoisin Vähän-Aasian Burlasta. 18-vuotiaana hän meni turkkilaisen kuparisepän oppipojaksi. Mestarinsa vaikutuksesta hän kielsi kristinuskon suuren paaston ensimmäisenä lauantaina vuonna 1772. Mutta kun Kristuksen ylösnousemuksen juhla pyhä pääsiäinen koitti, hän tuli tuntoihinsa kuullessaan nuorten laulavan eräässä tavernassa iloiten pääsiäistroparia: “Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.” Heti hän syöksyi ulos turkkilaisen työpajasta ja riensi itsekin laulamaan tätä riemun ylistysvirttä heidän kanssaan.

Kun lähistöllä olleet turkkilaiset huomasivat tämän, he huomauttivat Mikaelille, ettei muslimin ole sopivaa lausua tuollaisia sanoja, jotka kuuluvat vain kristityille. Tähän tämä vastasi: “Huomenna näette, mitä minusta tulee.” Seuraavana päivänä hän meni turkkilaisen tuomarin luo ja esitti tälle kysymyksen: “Onko lain mukaan oikein, että se, jota petkutettiin antamalla hänelle kullan sijaan lyijyä, antaa lyijyn pois ja saa kultansa takaisin?” “Tietenkin on”, tuomari vastasi. Silloin marttyyri sanoi: “Ota sinä siis takaisin lyijy, jonka olet minulle antanut, eli oma uskontosi, ja minä otan takaisin kultani eli vanhempieni pyhän uskon, jonka olin luovuttanut sinulle.” Näin Mikael tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja kaikkien Tuomariin, läsnä olleiden turkkilaisten edessä.

Turkkilaiset ihmettelivät Mikaelin rohkeutta ja koettivat houkutella hänet takaisin islamiin Kristusta halventaen ja Muhammedia ylistäen, imarteluin ja lupauksin. Mutta nähdessään Mikaelin uskon lujuuden he heittivät hänet vankilaan. Kahden päivän kuluttua Mikaelia kuulusteltiin uudestaan, ja kun hän taas tunnusti Kristuksen todelliseksi Jumalaksi, hänet tuomittiin kuolemaan. Kun häntä vietiin mestattavaksi, hän oli täynnä iloa ja pyysi anteeksi paikalle kokoontuneilta kristityiltä. Hänen päänsä katkaistiin miekalla, ja näin hän sai marttyyrien kuihtumattoman seppeleen.

Mikaelin ruumis jätettiin kolmeksi päiväksi mestauspaikalle, ja koko sen ajan se hohti valkeana kuin lumi. Sitten se heitettiin mereen. Aallot kuljettivat ruumiin Foinikian rannikolle. Alueen kristityt löysivät sen rannalta yhdessä hänen kunniakkaan päänsä kanssa. He veivät reliikit Pyhän Foteinen kirkkoon, jonne ne haudattiin juhlallisesti.

Pyhittäjä Feodora oli Tverin ruhtinaan Johanneksen tytär. Hän syntyi vuonna 1331 ja sai nimen Anastasia (Vassa). Kaksitoistavuotiaana hänet annettiin vaimoksi Nižni Novgorodin ruhtinaalle Andreille. Liitosta ei syntynyt lapsia. Kahdentoista avioliittovuoden jälkeen ruhtinas Andrei kuoli vihkiydyttyään sitä ennen munkiksi. Ruhtinatar eli sen jälkeen maailmassa vielä neljä vuotta. Sitten hän jakoi omaisuutensa köyhille, vapautti palvelijansa ja meni Nižni Novgorodissa sijaitsevaan Pyhän Annan luostariin. Pyhä Dionisi, Suzdalin tuleva arkkipiispa (26.6.), vihki hänet nunnaksi.

Pyhittäjä Feodora eli hyvin askeettisesti. Hän paastosi usein päivän tai kaksi tai joskus viisikin päivää syömättä mitään. Yöt hän vietti rukoillen ja kyyneliä vuodattaen ja piti päällään jouhipaitaa. Hän edistyi nöyryydessä ja rakkaudessa ja kesti vihastumatta kaikki loukkaukset. Hänen pyhän elämänsä esimerkki houkutteli luostariin hurskaita neitoja. Feodora vastasi sisarten hengellisestä ohjauksesta ja sisariston lukumäärä kasvoi yli sataan. Pyhittäjä Feodora nukkui kuolonuneen vuonna 1378.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

17.4.

Pyhä Anicetus oli kotoisin Syyrian Emesasta (Homs). Hänet valittiin Rooman piispanistuimelle 150-luvun alussa, keisari Antoninus Piuksen aikana (138–161). Piispana ollessaan Anicetus pyrki taistelemaan gnostilaisia harhaoppeja vastaan. Erityisesti hän yritti suojella hengellistä laumaansa markionilaisten vääriltä opetuksilta.

Anicetuksen piispakaudella kirkolla oli myös sisäisiä ristiriitoja. Eräs näistä koski pääsiäisen ajanlaskua. Pian Anicetuksen piispanvihkimyksen jälkeen pyhä Polykarpos Smyrnalainen (23.2.) saapui Anicetuksen luo Roomaan keskustellakseen pääsiäisen ajankohdan määrittämisestä. Itäisen tavan mukaan Polykarpos piti kiinni juutalaisesta tavasta viettää pääsiäistä Nisankuun 14. päivänä viikonpäivästä riippumatta. Polykarposta kiinnosti kuulla Anicetuksen mielipiteitä siitä, kuinka kristinuskoa voisi parhaiten puolustaa harhaoppeja vastaan. Sovitteluyrityksistä huolimatta ajanlaskukiistaa ei saatu ratkaistua. Anicetus ja Polykarpos pysyivät kuitenkin hyvissä väleissä keskenään, ja Anicetus pyysi Polykarposta johtamaan ehtoollisen toimittamista yhteisessä jumalanpalveluksessa ajanlaskueroista huolimatta.

Pyhä Anicetus kuoli vuoden 166 tienoilla. Hänet luetaan roomalaisissa ja muissa lähteissä marttyyrien joukkoon. On kuitenkin luultavaa, ettei Anicetus kokenut varsinaista marttyyrikuolemaa. Anicetuksen kunnioitus marttyyrina saattaa johtua siitä, että hän joutui kärsimään paljon uskon tähden.

Pyhä Mappalicus eli Karthagon alueella Afrikassa 200-luvulla. Tuohon aikaan hallinnut keisari Decius päätti pysäyttää kristinuskon leviämisen ja tuhota kaikki kristityt. Decius antoi määräyksen, jonka mukaan tiettynä päivänä kaikkien piti suorittaa uhrit jumalille ja keisarille. Kieltäytyjiä rangaistaisiin.

Kun Karthagon kaupungissa saatiin kuulla tästä keisarillisesta määräyksestä, pyhä piispa Cyprianos (16.9.) vetäytyi kaupungista turvapaikkaan. Sieltä hän rohkaisi vainottua hengellistä laumaansa. Rohkaisu oli tarpeen, sillä keisarin prokonsuli saapui Karthagoon vuonna 250 ja alkoi innokkaasti toteuttaa keisarin määräyksiä. Prokonsuli ei valvonut niiden toteutumista ainoastaan kaupungin sisällä, vaan ulotti toimenpiteet myös ympäröivään provinssiin.

Näin prokonsuli sai tietää Mappalicuksen ja seitsemäntoista muun olevan kristittyjä. Mappalicus ja hänen toverinsa vangittiin. Pyhä Mappalicus kidutettiin raa’asti hengiltä. Myös hänen kumppaninsa saivat Herralta marttyyrikruunut eri tavoin. Toiset näännytettiin nälkään ja toiset menehtyivät saastaisiin vankilaoloihin. Pyhä Cyprianos Karthagolainen kunnioitti suuresti näitä marttyyreja. Hän mainitsee Mappalicuksen nimeltä muun muassa kirjeessään marttyyreille ja todistajille.

Pyhä Hadrianos heitettiin vainojen aikana vankilaan, koska hän oli kristitty. Kun epäjumalanpalvojat suorittivat uhrimenojaan, he haetuttivat paikalle Hadrianoksen ja yrittivät pakottaa kristityn palvomaan omia jumaliaan. Hadrianos kieltäytyi jyrkästi. Sen sijaan hän syöksyi temppelin alttaria kohti ja kaatoi sen. Tämän vuoksi pakanat hyökkäsivät Hadrianoksen kimppuun ja hakkasivat häntä armottomasti. Jotkut käyttivät aseita ja toiset puolestaan kiviä ja keppejä. Tämän jälkeen pakanat sytyttivät suuren tulen ja heittivät Hadrianoksen liekkeihin. Tällä tavalla pyhä Hadrianos sai Jumalalta marttyyrien kruunun. Hänen elinaikansa ja asuinpaikkansa ei ole tiedossa.

Pyhä Simeon bar Saba eli Persian kuningas Šapur II:n hallituskaudella (309–379). Hänen sydämeensä oli jo nuoruudessa syttynyt rakkaus Kristukseen. Vartuttuaan aikuiseksi Simeon vihittiin Persian pääkaupungin Seleukia-Ktesifonin arkkipiispaksi ja kaikkien Persiassa asuvien kristittyjen johtajaksi (katolikos). Simeonin piispankauden alkuaikoina alueen kristillinen yhteisö kukoisti hengellisesti ja vähitellen myös aineellisesti. Uusia kirkkoja rakennettiin ja pappeja sekä diakoneja vihittiin.

Kun Persian kristityt alkoivat saada vaikutusvaltaa, maagit tulivat heille kateellisiksi. Erityisesti Mazdean alueen maagit halusivat turvata oman asemansa ja alkoivat sen vuoksi syyttää kristittyjä poliittisesta vehkeilystä ja epälojaaliudesta. He panettelivat kristittyjä kuningas Šapurille sanoen, että kristityt juonivat häntä vastaan Rooman keisarin kanssa.

Kuningas uskoi maagejaan ja alkoi vuonna 304 verottaa kristittyjä kaksinkertaisesti. Hän toivoi, että kristityt luopuisivat uskostaan joutuessaan kärsimään sen vuoksi köyhyyttä ja veronkerääjien julmuuksia. Monet kristityt kieltäytyivät maksamasta raskasta lisäveroa. Heidän joukossaan oli heidän hengellinen johtajansa piispa Simeon, joka kirjoitti persialaiskuninkaalle kirjeen selvittääkseen kuninkaalle kristittyjen kantaa verolisäyksiin. “Jeesus Kristus on kuningasten Kuningas. Sinä et voi laittaa meitä kahleisiin: me olemme vapaita. Meistä ei tule ihmisten orjia. Meidän Jumalamme Jeesus Kristus on myös sinun Herrasi. Kaiken lisäksi Hän on teidän jumalienne, auringon ja tulen, Luoja, emmekä me voi palvoa luotuja olentoja.” Kirjeessään piispa Simeon totesi myös, ettei kristityillä ollut kultaa tai hopeaa, jolla he voisivat maksaa kohtuuttomia veroja.

Saadessaan kirjeen kuningas Šapur raivostui. Hän määräsi, että Simeon oli tuotava hänen eteensä kahlittuna. “Häntä syytetään petturuudesta kuningaskuntaa sekä persialaisten uskoa kohtaan”, kuningas ilmoitti kuultuaan alamaistensa puhuneen, että piispa Simeon ja monet muut kristityt kieltäytyivät kumartamasta kuningasta.

Kuningas Šapur II käynnisti kristittyjen vainon koko valtakuntansa alueella. Hän määräsi, että kaikki kristityt papit ja muut Kristuksen palvelijat oli tapettava ja kirkot tuhottava. Vainojen aikana Simeon valoi rohkeutta kärsiviin kristittyihin. Hänen kanssaan kristittyjä rohkaisi erityisesti hänen kaksi vanhinta pappiaan Abd-Haikla ja Hanania.[1] Pian kuninkaan miehet löysivät Simeonin ja vanhat papit ja heidät raahattiin kahlittuina kuningas Šapurin palatsiin tuomittaviksi.

Saapuessaan persialaishallitsijan eteen piispa Simeon ei osoittanut tälle hovietiketin määräämää kunnioitusta. Kuningas raivostui ja kysyi Simeonilta, miksi tämä ei kumartanut hänen edessään. Simeon vastasi, ettei voinut Jumalaa pettämättä kumartaa kuningasta ja kieltäytyi sen vuoksi.

Tämän jälkeen kuningas yritti saada Simeonia palvomaan aurinkoa, mutta piispa kieltäytyi jyrkästi. Kuullessaan tämän kuningas uhkasi tappaa tuhansia kristittyjä. Simeon vastasi, että kuningas joutuisi tuomiopäivänä vastaamaan teoistaan. Simeon itse oli valmis kuolemaan Kristuksen tähden vaikka saman tien.

Kuningas päätti heittää Simeonin vankilaan, jotta voisi seuraavana päivänä kuulustella tätä uudelleen. Kun Simeonia oltiin sotilasjoukon keskellä viemässä palatsista vankilaan, paikalle riensi kuninkaallinen neuvonantaja ja eunukki Ustazad. Iäkäs eunukki oli luopiokristitty, joka oli kieltänyt Kristuksen ja alkanut palvoa aurinkoa, koska hän oli pelännyt kidutuksia.

Ustazad kumarsi syvään piispa Simeonin edessä. Simeon ei kuitenkaan reagoinut mitenkään Ustazadin tervehdykseen, vaan kulki ohi kuin huomaamatta miestä. Tämä järkytti Ustazadia syvästi. Hän tunsi sydämessään pistoksen ja katui aiempaa pelkuruuttaan.

Tuosta hetkestä Ustazadin käytös muuttui. Hän riisui yltään kalliit valkoiset vaatteensa sekä virkamerkkinsä. Niiden tilalle Ustazad puki mustat suruvaatteet. Hän myös keräsi kaiken rohkeutensa, meni palatsin porttien eteen ja alkoi huutaa katkerasti. “Voi minua! Kuinka voin seisoa Jumalani tuomioistuimen edessä, kun olen Hänet hylännyt? Jopa läheinen ystäväni ja rakastettu piispa Simeon, jumalallisten asioiden opettaja, on kääntynyt minua vastaan!”

Pian kuningas sai kuulla neuvonantajansa käytöksestä. Hän haetutti Ustazadin luokseen ja kysyi tältä, mikä oli aiheuttanut äkillisen muutoksen tämän vaatetuksessa ja käytöksessä. Kuningas tiedusteli, oliko kenties joku Ustazadin perheessä sairastunut. Ustazad vastasi olevansa kristitty. “Pukeuduin suruvaatteisiin, koska kielsin Jumalan”, hän sanoi. “En alkanut palvoa aurinkoa sisäisestä vakaumuksesta, vaan miellyttääkseni sinua”, Ustazad jatkoi ja totesi, että ansaitsi tämän vuoksi kaksinaisen rangaistuksen. “Petin Kristuksen ja sinutkin”, Ustazad sanoi kuninkaalle. Kuninkaan kuullessa palvelijansa tunnustuksen hän raivostui silmittömästi. Šapur määräsi, että Ustazad tulisi mestata siihen paikkaan. Tällä tavalla pyhä Ustazad kärsi marttyyrikuoleman suurena torstaina vuonna 341.

Seuraavana päivänä, joka oli suuri perjantai, Simeon, Abd-Haikla ja Hanania tuotiin uudelleen kuninkaan eteen. Jälleen Šapur yritti pakottaa piispaa palvomaan aurinkoa. Simeon pysyi taipumattomana. Pyhän Simeonin kasvot loistivat kuin aurinko ja hänen ulkomuotonsa säteili jumalallista valoa, jonka nähdessään Šapurkin hämmästyi. “Pöytä on katettu ja minun paikkani siinä on valmistettu”, Simeon sanoi viitaten tulevaan marttyyrikuolemaansa.

Kuninkaan langetettua Simeonille kuolemantuomion persialaissotilaat vangitsivat yhteensä noin sata piispaa, pappia, diakonia ja munkkia. Näille Kristuksen palvelijoille annettiin vaihtoehdoiksi auringon palvominen tai kuolema. Kaikki valitsivat marttyyrikuoleman ja huusivat yhteen ääneen: “Elämämme ei ole mitään verrattuna rakkauteemme Kristusta kohtaan!”

Kuningas määräsi, että kaikki heidät tulisi surmata miekoilla Simeonin, Abd-Haiklan ja Hananian silmien edessä. Kun sotilaat alkoivat tappaa pyhiä marttyyreja, piispa Simeon siunasi hengellistä laumansa ja rohkaisi sitä jumalallisella viisaudellaan: “Meidän Pelastajamme Jeesus Kristus on tuhonnut kuoleman ja tuonut elämän ja kuolemattomuuden. On kuitenkin tarpeen, että puemme turmeltuvan ruumiimme turmeltumattomuuteen ja kuolevaisuutemme kuolemattomuuteen.” Näin puhuen Simeon valoi toivoa marttyyreihin, jotka siirtyivät ajallisesta elämästä iankaikkiseen elämään.

Kun kaikki kristityt oli surmattu piispan ja pappien nähden, sotilaat tarttuivat Abd-Haiklaan ja mestasivat hänet. Tämän jälkeen he sitoivat Hananiaan ja aikoivat tappaa hänetkin. Nähdessään miekan Hanania alkoi vapista peloissaan. Silloin paikalla ollut vaikutusvaltainen kaupungin käsityöläisten johtaja Pusaik huudahti Hananiaalle: “Älä pelkää, Hanania, älä pelkää! Nosta vain hieman katsettasi, niin näet Kristuksen valon!” Pyhät Hanania ja Abd-Haikla tapettiin ja tällä tavalla he saivat marttyyrien kruunut.

Pusaik puolestaan otettiin heti kiinni ja hänet raahattiin kuninkaan eteen. Järkyttynyt Šapur alkoi kysellä virkamieheltään, miksi tämä oli kristittyjen puolella. Pusaik vastasi olevansa itsekin kristitty ja kuolevansa mieluusti uskonsa puolesta. Raivostunut kuningas käski teloittaa pyhän Pusaikin erityisen julmalla tavalla ja määräsi myös tämän tyttärelle Asketrealle kuolemantuomion, sillä tämäkin oli kristitty. Tällä tavoin pyhä Asketreakin liittyi marttyyrien joukkoon.

Lopuksi persialainen pyöveli otti miekan käteensä tappaakseen Simeonin. Ennen kuolemaansa piispa rukoili teloittajiensa puolesta. Hän pyysi Herraa myös pitämään huolta Persiassa asuvista kristityistä aina vainojen päättymiseen asti. Suuren perjantain yhdeksäntenä hetkenä pyhä Simeon kallisti päänsä miekan alle ja sai Herralta marttyyrien kruunun. Kuten Vapahtajan kuolinhetkellä, niin myös Simeonin kuollessa suuri pimeys lankesi Persian ylle. Tämä taivaallinen ilmiö hämmästytti suuresti persialaisia astrologeja ja taivaankappaleiden palvojia. Pimeyden turvin kristityt tulivat salaa hakemaan pyhien marttyyrien ruumiit ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhän Simeonin kuolemaa seurasi Persiassa suuri kristittyjen vaino, joka kesti lähes 40 vuotta aina kuningas Šapurin kuolemaan asti (379). Aluksi persialaiset vainosivat kaikkia kristittyjä ja jopa kuninkaallisessa palatsissa työskennelleet kristityt surmattiin. Kirkkohistorioitsija Sozomenos kertoo, että vuoden vainojen jälkeen kuningas Šapur antoi kuitenkin uudet määräykset tappaa ainoastaan kristittyjen pappeja, piispoja sekä luostariväkeä. Šapurin uusi käsky johtui siitä, että hän oli kuullut läheisimmän eunukkinsa Azatin kuolleen vainoissa, mikä oli järkyttänyt häntä suuresti.

Vainojen päätyttyä 300-luvun lopulla Maiperqatin piispa Marutha siirsi näiden marttyyrien reliikit piispalliseen kaupunkiinsa, joka nimettiin uudelleen Martyropolikseksi. Tämän tapahtuman muistopäivää vietetään 16. helmikuuta.


[1] Abd-Haikla on syyriaa ja tarkoittaa ”temppelin palvelijaa” eli kirkon palvelijaa. Hanania-nimen kreikkalainen muoto on Ananias.

Pyhä Innocentius syntyi Tortonassa 200-luvun loppupuolella. Hänen vanhempansa olivat kristittyjä ja kasvattivat pojastaan hurskaan. Tuohon aikaan kristittyjä vainottiin, mutta Innocentiuksen vanhemmilla oli keisarillinen suojeluskirja. Sen mukaan heitä ei olisi saanut vahingoittaa millään tapaa. Suojeluskirjasta huolimatta Innocentius joutui jo nuorena kärsimään pakanoiden käsissä yhdessä vanhempiensa kanssa. Kukaan heistä ei kuitenkaan suostunut luopumaan kristinuskosta.

Innocentiuksen vanhemmat kuolivat, kun hän oli varttunut nuorukaiseksi, mikä jätti hänet lainsuojattoman asemaan. Suojeluskirja koski ainoastaan vanhempia, mutta ei lasta. Tämän vuoksi Innocentius kutsuttiin oikeusistuimen eteen. Koska nuorukainen kieltäytyi uhraamasta pakanajumalille, häntä kidutettiin ja sen jälkeen hänelle määrättiin kuolemantuomio roviolla polttamalla.

Teloituspäivää edeltävänä yönä Innocentius näki unessa isänsä, joka kehotti häntä lähtemään heti Roomaan. Herättyään Innocentius huomasi vartijoidensa nukkuvan sikeästi, minkä vuoksi hänen onnistui paeta vankilasta ja Tortonasta. Hän meni Roomaan. Siellä Rooman piispa pyhä Miltiades (311–314) otti hänet ystävällisesti vastaan.

Keisari Konstantinuksen julistettua kristinuskon hyväksytyksi uskonnoksi vuonna 313 Innocentius vihittiin Roomassa papiksi. Rooman piispanistuimelle Miltiadesta seurannut pyhä Sylvester (2.1.) vihki Innocentiuksen piispaksi vuoden 326 tienoilla. Sylvester lähetti Innocentiuksen takaisin kotikaupunkiinsa Tortonaan.

Innocentius toimi Tortonan piispana yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Tuona aikana hän levitti innokkaasti kristinuskon ilosanomaa, rakennutti kirkkoja ja muutti entisiä pakanallisia temppeleitä kristittyjen pyhäköiksi. Pyhä Innocentius nukkui kuolonuneen vuoden 350 tienoilla.

Pyhä Akakios oli kotoisin Armenian Melitenestä ja vaikutti 400-luvulla. Jo lukijana kirkossa toimiessaan hän tuli kuuluisaksi viisaudestaan ja pyhän Raamatun tuntemuksestaan. Niinpä piispa Otreus määräsi hänet opettamaan Raamattua ja hyveellistä elämäntapaa tulevalle pyhittäjä Euthymiokselle (20.1.) Myöhemmin Akakioksesta tuli piispa ja hän kaitsi antaumuksellisesti hänelle uskottua hiippakuntaa. Hänen rukoustensa voimalla tapahtui myös ihmeitä. Elettiin aikaa, jolloin kirkon oppia määriteltiin, ja Akakios pyrki kaikin voimin löytämään uskolle oikeita ilmaisuja.

Akakios osallistui aktiivisesti yhdessä pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kanssa Efesoksen kolmanteen yleiseen kirkolliskokoukseen vuonna 431. Kokouksessa tuomittiin Nestorioksen harhaoppi. Akakios oli yksi niistä kahdeksasta piispasta, jotka valittiin keisari Teodosios III:n luo menevään lähetystöön. Sen tehtävänä oli tiedottaa keisarille Nestorioksen käsityksiä kannattavien itäisten piispojen toimista.[1] Tämän jälkeen Nestoriosta kannattanut Antiokian piispa Johannes alkoi kantaa kaunaa Akakiokselle. Johannes erotti Akakioksen piispan asemasta, koska tämä oli osallistunut Nestorioksen seuraajan, oikeauskoisen pyhän Maksimianoksen (21.4.) virkaanasettajaisiin Konstantinopolissa.

Pyhä Kyrillos ja Johannes Antiokialainen tekivät sovinnon vuonna 433. Akakios säilytti asenteensa Kristuksen kahden luonnon yhdistymistä koskevassa kysymyksessä muuttumattomana. Edessan piispan Rabbulan avustamana hän alkoi vastustaa Teodoros Mopsuesilaista, joka oli vaikutusvaltaisimpia antiokialaisia teologeja. Akakios kirjoitti lukuisia opillisesti taipumattomia kirjeitä Armenian piispoille neuvoen heitä, etteivät he ottaisi vastaan Teodoroksen kirjoituksia, koska hän piti tätä nestoriolaisuuden harhaopin isänä. Samalla Akakios opetti heitä säilyttämään oikean uskonnäkemyksen herkän tasapainon.

Saatettuaan päätökseen Herran hänelle maan päällä uskoman tehtävän pyhä Akakios nukkui rauhallisesti kuolonuneen noin vuonna 438 näkemättä Khalkedonin yleistä kirkolliskokousta, joka kokoontui vuonna 451. Siinä hänen edustamansa uskonnäkemys vahvistettiin oikeaksi, mutta opin muotoilu palasi eräissä suhteissa lähemmäksi antiokialaista perinnettä. Melitenen paikallisen kirkolliskokouksen isät ylistivät vuonna 458 pyhän Akakioksen muistoa kutsuen häntä “isäkseen ja opettajakseen”.


[1] Koko 400-luku oli kahden kristologisen tulkintamallin välistä taistelua. Antiokiassa oli oma vanha tulkintatraditionsa, jossa korostettiin Raamatun historiallista tulkintaa, minkä seurauksena antiokialainen kristologia korosti Kristuksen ihmisyyden todellisuutta ja sitä kautta Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden eroa. Aleksandrialainen tulkinta puolestaan painotti enemmän Raamatun allegorista tulkintaa sekä Kristuksen jumaluutta ja Kristuksen persoonan ykseyttä. Tästä syystä Aleksandriassa oli taipumusta monofysitismiin ja Antiokiassa nestoriolaisuuteen. Tilanne oli kuitenkin sekava, ja rintamalinjat elivät koko ajan: moni piispa vaihtoi puolta 430-luvulla.

Pyhä Agapetus (Agapitus) syntyi 400-luvun loppupuolella. Hänet kasvatettiin hurskaaksi ja Jumalaa rakastavaksi ja hän sai hyvän maallisenkin koulutuksen. Agapetuksen isä oli pappi Gordianus, jonka vastapaavi Laurentiusta tukeneet joukot surmasivat vuonna 502.

Agapetus tunnettiin sivistyneenä kulttuurihenkilönä. Hän omisti suuren kokoelman kirkkoisien kirjoituksia, joita hän säilytti perhekartanonsa kirjastossa Caelian kukkulalla. Agapetus suunnitteli myös perustavansa Roomaan kristillisen yliopiston kirjailija ja valtiomies Cassiodoruksen (n. 490–580) kanssa.

Agapetus ja Cassiodorus kehittelivät ajatustaan roomalaisesta korkeakoulusta Egyptin Aleksandrian ja Mesopotamian Nisibiksen akatemioiden pohjalta. He eivät kuitenkaan ehtineet toteuttaa suunnitelmaansa, sillä diakoniksi vihitty Agapetus valittiin Rooman piispanistuimelle vuonna 535. Heti piispanvihkimyksen jälkeen Agapetus alkoi valvoa pyhien kanonien toteuttamista kirkon piirissä. Hän oli toimissaan erittäin suorasukainen ja taipumaton erityisesti areiolaisuutta vastaan. Sekä Afrikan piispat että keisari Justinianos Suuri (527–565) saivat Agapetukselta saman vastauksen: areiolainen ei voi toimia kirkon pappina tai piispana.

Kirkollisten ristiriitojen lisäksi Agapetus joutui keskelle poliittisia ongelmia. Keisari Justinianos Suuri suunnitteli valtaavansa Italian ja sulauttavansa sen osaksi valtakuntaansa. Kuullessaan keisarin suunnitelmista alueitaan kohtaan itägoottilainen hallitsija Theodahad huolestui. Theodahad pyysi Agapetukselta, että tämä matkaisi keisarin luo ja suostuttelisi hänet luopumaan suunnitelmistaan.

Rooman kirkon tuonaikaisen köyhyyden vuoksi Agapetus joutui myymään kirkon esineistöä, jotta voisi rahoittaa matkansa Konstantinopoliin. Matkalla tapahtui ihme. Agapetus kohtasi ramman ja syntymästään asti mykän miehen, joka raahasi itseään maata pitkin. Agapetus ojensi kätensä miehelle, nosti tämän jaloilleen ja asetti pienen palan pyhää ehtoollista miehen suuhun. Mies parani heti rampuudestaan ja mykkyydestään. Hän alkoi ylistää Jumalaa suureen ääneen.

Paavi Agapetus saapui Konstantinopoliin helmikuussa vuonna 536. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, mutta samalla keisari Justinianos ilmoitti, ettei aikonut pysäyttää valloitustoimia. Vaikka Agapetuksen matka epäonnistuikin poliittisesti, kirkollisesti hänellä oli suurempi menestys. Kuultuaan, että Konstantinopolin patriarkka, keisarinna Teodoran suosikki Anthimos oli monofysiitti, Agapetus kieltäytyi keskustelemasta hänen kanssaan. Tämän vuoksi Agapetusta yritettiin ensin lahjoa ja lopulta häntä alettiin uhkailla. Justinianos ilmoitti karkottavansa Agapetuksen, mikäli tämä yhä jatkaisi samaa linjaa suhteessa patriarkkaan. Huolimatta keisarin uhkauksista Agapetus pysyi luonteelleen ominaisesti taipumattomana. “Täynnä intoa ja kaipausta tulin katsomaan kaikkein kristillisintä keisari Justinianosta. Hänen tilallaan näen uhkailevan Diocletianuksen, joka ei kuitenkaan minua pelota”, Anicetus vastasi Justinianukselle verraten tätä kristittyjä vainonneeseen pakanakeisariin.

Vähitellen Agapetus ja keisari Justinianos pääsivät keskustelemaan asiasta avoimesti. Keisari kutsui Anthimoksen julkiseen väittelytilaisuuteen, jossa käsiteltiin kysymystä patriarkan oikeaoppisuudesta. Kokoontumisen aikana keisari vihdoin ymmärsi, että Anthimos oli todellakin monofysiitti. Anthimos syrjäytettiin patriarkan istuimelta ja hänen tilalleen valittiin Menas (536–552), jota Agapetus oli itse vihkimässä patriarkaksi.

Konstantinopolissa Agapetuksen kautta tapahtui myös toinen parantumisihme. Agapetus asetti kätensä sokean miehen päälle ja tämä sai näkönsä. Kun Agapetus oli valmistelemassa kotimatkaa Roomaan, Jumala kutsui hänet taivaalliseen kotiin. Pyhä Agapetus nukkui kuolonuneen huhtikuun 22. päivänä vuonna 536. Agapetukselle järjestettiin hautajaispalvelus Konstantinopolissa. Saman vuoden syyskuussa hänen ruumiinsa kuljetettiin lyijyarkussa Roomaan. Reliikkien siirron muistopäivä 20. syyskuuta vakiintui lännessä pyhän Agapetuksen muistopäiväksi. Sittemmin päivää on kuitenkin vaihdettu: nykyään roomalaiskatolisessa kirkossa Agapetuksen muistopäivää vietetään 22. huhtikuuta.

Pyhä Donnan[1] eli 500-luvulla. Hän oli irlantilainen munkki ja pyhän Columban (9.6.) ystävä ja oppilas. Donnan seurasi hengellistä isäänsä Irlannista Skotlantiin, kun Columba ja joukko hänen oppilaitaan siirtyi Ionaan 500-luvun loppupuolella. Myöhemmin Donnan ja hänen 51 (tai 52) seuraajaansa perustivat yhdessä luostarin Eiggin saarelle Sisä-Hebrideille. Donnan toimi luostarin johtajana.

Pääsiäisyönä vuonna 618 (tai pari vuotta aiemmin) merirosvot hyökkäsivät jumalanpalvelusta toimittavien munkkien kimppuun. Kyseessä oli rosvojoukko, joka oli lähetetty surmaamaan munkit. Hankkeen takana oli eräs arvovaltainen nainen, joka halusi kostaa munkeille sen, että oli menettänyt oikeutensa laidunmaahan luostarille. Toisten lähteiden mukaan kyseiset ryövärit olivat ryöstöretkellä olevia viikinkejä.

Neuvoteltuaan ryöväreiden kanssa Donnan sai luvan toimittaa pääsiäisyön jumalanpalveluksen loppuun. Sen jälkeen merirosvot pakottivat Donnanin ja muut munkit luostarin ruokasaliin. Kun kaikki olivat sisällä, rosvot sytyttivät ruokasalin tuleen. Pakoa yrittäneet he tappoivat miekalla. Pyhän Donnanin lisäksi marttyyrikuoleman kärsi yhteensä 51 munkkia.

Pyhän Donnanin ihmeitätekevän sauvan kerrotaan säilyneen aina uskonpuhdistukseen asti. Tänään muisteltava pyhä Donnan on usein sekoitettu kahteen muuhun pyhään irlantilaiseen munkkiin, joilla oli sama nimi ja jotka elivät samoihin aikoihin.


[1] Tunnetaan myös nimellä Donan ja Dounan.

Solovetskin luostarin igumeni pyhittäjä Zosima syntyi 1400-luvun alussa Tolvuan kylässä Äänisjärven rannalla. Hän sai vanhemmiltaan Gabrielilta ja Varvaralta hurskaan kotikasvatuksen. Opittuaan lukemaan hän paneutui Raamatun ja hengellisten kirjojen tutkimiseen. Vartuttuaan nuorukaiseksi hän päätti kieltäytyä avioliitosta ja omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen. Kun vanhemmat yrittivät taivuttaa hänet menemään naimisiin, hän lähti kotoaan ja vetäytyi yksinäisyyteen. Zosimaa kuitenkin vaivasi se, ettei hänellä ollut kokemusta kilvoituselämästä, ja hänen valitsemansa paikkakin sijaitsi liian lähellä lapsuudenkotia. Hän päätti siirtyä kauemmaksi ja rukoili Jumalaa lähettämään hänelle kokeneen hengellisen ohjaajan. Jumala vastasi nuorukaisen rukoukseen. Sumajoen suussa hän tapasi vanhus Hermanin (30.7.).

Zosima kertoi Hermanille etsivänsä sopivaa kilvoituspaikkaa ja mainitsi myös salaisen toiveensa perustaa erakkomunkkien luostari. Herman puolestaan kertoi hänelle kilvoittelustaan Solovetskin saarella yhdessä pyhittäjä Savvatin kanssa, joka oli siirtynyt Herran luo vuotta aiemmin. Nuoren Zosiman sydämessä syttyi halu päästä Solovetskiin. Yhdessä Hermanin kanssa he purjehtivat saarelle, rakensivat sinne majan ja toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen anoen kilvoitteluelämälleen Jumalan siunausta. Astuessaan aamulla ulos majasta pyhittäjä Zosima näki tavattoman kirkkaan valon loistavan kaikkialla majan ympärillä. Hän kohotti katseensa itään ja näki ilmassa suuren valkoisen kirkon. Näystä hämmästyneenä hän palasi majaan kertoakseen siitä Hermanille, joka sanoi: “Minusta tuntuu, että Herra kokoaa tänne sinun kauttasi paljon munkkeja.” Pitäen näkyä Jumalan siunauksen merkkinä he alkoivat kaataa puita keljojen rakentamista varten. He myös raivasivat kasvimaan ja hankkivat elantonsa omalla työllään hellittämättä kuitenkaan vähääkään rukouskilvoitustaan.

Kerran pyhittäjä Herman lähti veneellä mantereelle hankkimaan täydennystä erakoiden leipäviljavarastoon. Talven tulo kuitenkin yllätti hänet ja hän joutui viipymään mantereella kevääseen asti. Saarelle yksin jäänyttä Zosimaa uhkasi nälkäkuolema. Paholainen käytti tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi ankarasti hänen kimppuunsa pelotellen häntä kaikenlaisilla juonilla ja näyillä. Zosima pani kaiken toivonsa Jumalaan ja turvautui voittamattomiin aseisiin: ristinmerkkiin ja rukoukseen. Ennen pitkää hänen luokseen ilmestyi kaksi tuntematonta miestä, jotka toivat hänelle leipää, jauhoja ja öljyä. Hämmästynyt Zosima ei edes ymmärtänyt kysyä, mistä he olivat tulleet, kun he jo poistuivat eivätkä enää palanneet. Näin Jumala enkeleidensä kautta varjeli Zosiman nälkäkuolemalta.

Keväällä Herman palasi saarelle mukanaan kalastaja Markus, joka myös kaipasi askeettista elämää. Hän vihkiytyi munkiksi ja liittyi kilvoittelijoiden joukkoon. Hänen esimerkkiään seurasivat pian muutamat rannikon asukkaat. Yhteisvoimin munkit rakensivat ensimmäisen puukirkon Herran kirkastumisen kunniaksi paikalle, jossa Zosima oli nähnyt ihmeellisen ilmestyksensä, ja kirkon yhteyteen sivualttarin pyhälle Nikolaokselle. Kirkko ja keljat ympäröitiin aidalla. Näin sai alkunsa Solovetskin luostari.

Luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämän säännöt. Veljestön kasvaessa pyhittäjä Zosima lähetti erään kuuliaisuusveljen Novgorodiin arkkipiispa Joonan luo pyytäen tätä nimittämään luostariin igumenin ja antamaan siunauksensa kirkon vihkimiselle. Arkkipiispa lähetti Solovetskiin pappismunkki Paavalin, joka vihki Kristuksen kirkastumisen kirkon, mutta ei kestänyt vaikeaa elämää erämaassa, vaan palasi pian Novgorodiin. Samoin kävi hänen seuraajakseen lähetetylle igumeni Feodosille. Silloin Solovetskin luostarin veljestö päätti kokouksessaan valita igumenikseen pyhittäjä Zosiman, vaikka tämä suuressa nöyryydessään yritti kieltäytyä. Vasta arkkipiispan siunaus sai hänet taipumaan. Vuonna 1452 Zosima matkusti Novgorodiin papiksi vihkimistä ja igumeniksi nimittämistä varten. Kun hän Solovetskiin palattuaan toimitti ensimmäisen liturgiansa luostarissa, hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot ja kirkon täytti sanomattoman hyvä tuoksu.

Jatkuvasti kasvavan veljestön tarpeisiin rakennettiin uusia keljoja sekä suuri puukirkko Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Zosima myös siirrätti Solovetskin saaren ensimmäisen kilvoittelijan pyhittäjä Savvatin pyhäinjäännökset mantereelta Solovetskiin (ks. 27.9.) ja antoi haudata ne uuden kirkon alttaripäätyyn. Haudalle rakennettiin tsasouna, jossa pyhittäjä Zosima rukoili usein läpi yön aina aamunkoittoon asti. Novgorodilainen kauppias Johannes, joka oli tavannut pyhittäjä Savvatin vähän ennen tämän kuolemaa, maalasi Savvatin ikonin ja lahjoitti sen luostariin.

Vuonna 1470 pyhittäjä Zosima matkusti Novgorodiin pyytämään apua ja tukea arkkipiispa Feofililta, sillä Solovetskin ympäristön asukkaat olivat jo jonkin aikaa häirinneet luostarin elämää, taloudenhoitoa ja kalastusta. Samalla Zosima tapasi monia vaikutusvaltaisia ihmisiä. Heidän joukossaan oli erään rikkaan hallitusmiehen leski Marfa Boretskaja, joka ensin karkotti Zosiman töykeästi luotaan, mutta katui sitten ja kutsui hänet luokseen aterialle. Perimätiedon mukaan pyhittäjä Zosima katsoi aterian aikana murheellisena ja kauhistuneena kuutta pöydän ääressä istunutta pajaria. Jälkeenpäin hän sanoi oppilaalleen Danielille nähneensä ennalta miesten marttyyrikuoleman, sillä hänestä oli näyttänyt kuin he olisivat istuneet pöydän ääressä päättöminä. Pian tämän jälkeen tuli tietoon, että tsaari Iivana III oli mestauttanut miehet.

Pyhittäjä Zosima eli hyvin vanhaksi. Vähän ennen kuolemaansa hän kaivoi itselleen haudan ja alkoi valmistautua lähtöönsä tästä elämästä. Sairastuttuaan hän kutsui luostarin veljet luokseen ja pyysi heitä valitsemaan keskuudestaan uuden igumenin. Murheissaan munkit sanoivat, että he haluaisivat itse tulla haudatuiksi Zosiman kanssa, jos se olisi heidän vallassaan. He myös sanoivat, etteivät he osanneet valita hänelle seuraajaa ja toivoivat, että Kristus itse pyhittäjä Zosiman kautta osoittaisi heille uuden johtajan. Silloin Zosima valitsi igumeniksi hyveellisen munkki Arsenin.

Hyvästeltyään veljestön pyhittäjä Zosima kohotti sammuvat silmänsä kohti taivasta ja lausui: “Ihmisiä rakastava Valtias, anna minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän asettui vuoteelle ja antoi henkensä Herralle, jota hän oli palvellut koko elämänsä.

Pyhittäjä Zosima lähti tästä elämästä huhtikuun 17. päivänä vuonna 1478 kilvoiteltuaan Solovetskin saarella 42 vuotta. Hänet haudattiin Kristuksen kirkastumisen kirkon alttaripäätyyn, hänen itsensä kaivamaan hautaan. Veljestö rakensi haudalle rukoushuoneen, jossa monet uskovat paranivat sairauksistaan ja saivat lohdutusta murheisiinsa. Vuonna 1547 Moskovan metropoliitta Makari (30.12.) määräsi, että pyhittäjä Zosiman muistoa tuli viettää hänen kuolinpäivänään huhtikuussa.

Solovetskin luostarin ihmeidentekijöiden pyhittäjien Zosiman ja Savvatin yhteistä muistopäivää vietetään lisäksi elokuun 8. päivänä, jolloin muistellaan heidän pyhäinjäännöstensä kahta siirtämistä. Reliikkien ensimmäinen siirto tapahtui vuonna 1566, jolloin heidän hautansa avattiin ja heidän pyhäinjäännöksensä siirrettiin vastarakennettuun Kristuksen kirkastumisen kivikirkkoon, jossa on heidän muistolleen pyhitetty sivualttari.

Neuvostovallan aikana pyhittäjien Zosiman, Savvatin ja Hermanin pyhäinjäännökset päätyivät luostarin sulkemisen jälkeen ensin Solovetskin vankileirin museoon ja sieltä erinäisten vaiheiden jälkeen Leningradiin Uskonnon ja ateismin museoon. Kesäkuussa vuonna 1990 reliikit palautettiin Venäjän kirkolle ja elokuussa 1992 ne siirrettiin juhlallisesti Solovetskin luostariin, jossa ne ovat nyt kunnioituksen kohteena.

Pyhä Makarios, maallikkonimeltään Mikael, syntyi Korintissa vuonna 1731 maineikkaaseen Notaraksen sukuun. Samaa sukua oli ollut myös Kefallonian saaren suojeluspyhä Gerasimos (20.10. k. 1579), samoin kaksi Jerusalemin patriarkkaa. Vartuttuaan Mikael opiskeli Kefallonian saarella kuuluisan Eusthatios-nimisen opettajan johdolla.

Kefalloniassa innostus luostarielämään valtasi nuoren Mikaelin ja hän siirtyi vanhemmiltaan salaa Peloponnesokselle Suuren lavran luostariin. Kun vanhemmat saivat tietää hänen kadonneen, isä alkoi etsiä häntä eri luostareista ja lopulta löysi hänet ja toi kotiin. Kotonaan Mikael alkoi viettää askeettista elämää tutkien Raamattua ja pyhien isien opetuksia. Noihin aikoihin Korintin lastenkoulu jäi ilman opettajaa. Mikael suostui opettajaksi ja vieläpä ilman palkkaa – olihan hän varakasta sukua.

Mikael oli toiminut opettajana kuusi vuotta, kun Korintin arkkipiispa Parthenios kuoli. Yksimielisesti korinttilaiset valitsivat Mikaelin uudeksi arkkipiispakseen, vaikka tämä oli vielä maallikko ja vain 33-vuotias. Hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Makarios. Korintin johtomiesten saattamana hän meni Konstantinopoliin, missä ekumeeninen patriarkka Samuel I vihki hänet kirkollisen järjestyksen mukaan ensin diakoniksi, sitten papiksi ja tammikuussa 1765 piispaksi.

Arkkipiispana Makarios toimi tarmokkaasti hiippakuntansa hyväksi pyrkien erityisesti kohottamaan papiston hengellistä ja tiedollista tasoa. Hän myös perusti lukuisia kouluja. Hänen lupaavasti alkanut paimentehtävänsä katkesi kuitenkin Venäjän ja Turkin sotaan (1768–1776). Katariina Suuri nostatti sodan aikana Osmanien valtakunnan kristittyjä asukkaita kapinaan lupaamalla heille sotilaallista apua, joka kuitenkin jäi vain lupaukseksi. Kreikassakin tapahtui monia kansannousuja. Notaraksen suku sekaantui kapinahankkeisiin, ja perheen oli pakko paeta Joonian meren saarille, jotka kuuluivat Venetsian alaisuuteen. Arkkipiispa Makarioskin vietti kolme vuotta Zakynthoksen saarella. Vaaran mentyä ohi hän siirtyi Aigeian meren puolelle Hydran (Idra) saarelle. Siellä hän tapasi nuoren Nikolaoksen, josta sittemmin tuli Filokalian toimittaja Nikodemos Athosvuorelainen. Jo silloin Makarioksen huomio kiinnittyi tähän poikkeuksellisen lahjakkaaseen nuorukaiseen ja on todennäköistä, että he jo tuolloin keskustelivat yhteisistä kirjallisista hankkeista turkkilaisten ikeen alla huokailevien kreikkalaisten valistamiseksi. Vähän ennen sodan päättymistä Turkin sulttaanin hallitus Korkea Portti antoi ekumeeniselle patriarkalle määräyksen, että kaikki Peloponnesoksen piispat oli vaihdettava uusiin. Näin Makarios menetti lopullisesti piispanistuimensa Korintissa mutta sai kuitenkin pienen eläkkeen.

Piispa Makarioksesta tuli nyt eräänlainen kiertävä sisälähetystyöntekijä. Hän vaelsi paikasta toiseen, saarnasi, opetti ja kirjoitti. Tavallisesti hän asui jossakin luostarissa. Ensin hän meni Khios-saarelle ja sieltä vuonna 1777 Athokselle. Tällä käynnillä hän kohtasi Athokselle asettuneen Nikodemoksen ja antoi tälle käsikirjoitusnipun painokuntoon saatettavaksi. Näin sai alkunsa ortodoksisen maailman keskeinen hengellisen elämän opas Filokalia. Teoksen tärkeimmät käsikirjoitukset Makarios oli löytänyt Vatopedin luostarin kirjastosta. Myöhemmin Makarios julkaisi yhdessä Nikodemos Athosvuorelaisen kanssa myös kokoelman Euergetinos, joka sisältää valtavan määrän erämaaisien elämäntarinoita ja opetuksia. Heidän julkaiseminaan ilmestyi monia muitakin teoksia, niiden joukossa muun muassa Moskovan patriarkan Platonin katekismus, joka oli käännetty venäjästä kreikaksi.

Athoksella Makarios liittyi kollybadeihin ja hänestä tuli yksi liikkeen johtajista. Kollybadit pyrkivät palauttamaan takaisin vuosisatojen varrella unohtuneita kirkon alkuperäisiä käytäntöjä. Näistä eniten huomiota saivat usein tapahtuva ehtoolliseen osallistuminen ja vainajien muistopalvelusten pitäminen sunnuntain sijaan lauantaisin. Vääriin käytäntöihin tottuneet oppimattomat munkit kuitenkin vastustivat heitä fanaattisesti. Monien muiden kollybadien tapaan Makarioskin joutui poistumaan Athokselta, jossa hän tosin vieraili vielä uudelleen. Tästä lähtien Makarios asui pääasiallisesti Khioksella ja välillä myös Patmoksella, jossa hänen Kumanavuorelle rakennuttamansa pieni erakkoluostari on edelleen olemassa. Siellä hän kirjoitti Patmoksen Johannes Teologin luostarin perustajan pyhittäjä Kristoduloksen elämäkerran.

Makarioksen nimettömänä kirjoittama pamfletti “Usein tapahtuvasta ehtoolliseen osallistumisesta”, mikä oli kollybadien kuningasajatus, herätti ilmestyessään valtaisan polemiikin. Ne, joiden mielestä ehtoollisella oli sallittua käydä vain muutaman kerran vuodessa, saivat aikaan, että Konstantinopolin Pyhä synodi aluksi tuomitsi kirjan. Myöhemmin kuitenkin patriarkka Neofytos VIII puolusti Makariosta ja tunnusti kollybadien alkukirkon perinteeseen pohjautuvat näkemykset oikeiksi. Kun Nikodemos Athosvuorelainen oli editoinut Makarioksen teoksen, patriarkka jopa suositteli kristikansalle sen lukemista. Pyhää Makariosta voidaankin pitää 1900-luvun puolivälistä lähtien laajasti ortodoksiseen maailmaan levinneen usein tapahtuvan ehtoolliseen osallistumiskäytännön isänä.

Makarios kävi myös Korintissa. Isänsä kuoleman jälkeen poltti kaikki tämän hallussa olleet velkakirjat vapauttaen näin monet veloistaan. Jonkin aikaa hän vietti myös Vähän-Aasian puolella vauraassa Smyrnan kaupungissa ja harjoitti siellä monenlaista hengellistä toimintaa Johannes Mavrogordatoksen taloudellisen tuen turvin. Makarios oli ottanut huolekseen Nikodemos Athosvuorelaisen runsaan kirjallisen tuotannon painatuksen. Mavrogordatoksen lisäksi Smyrnasta löytyi muitakin mesenaatteja, jotka auttoivat Makariosta painatuskuluissa.

Khioksella Makarios toimi kirjallisten töittensä ohella rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana. Hän valmisti kolme pyhää uusmarttyyria Polydoroksen (3.9.), Teodoroksen (17.2.) ja Demetrioksen (14.4.) marttyyrikilvoitukseen. Makarios pani alulle myös uusmarttyyrien eli islamilaisen vallan aikana uskonsa takia surmattujen kristittyjen marttyyrikertomuksien kirjoittamisen. Näin syntyi teos Neo-Leimonarion, “Uusi Niitty”, jonka hänen oppilaansa Athanasios Paroslainen julkaisi Makarioksen kuoleman jälkeen vuonna 1819. Uusmarttyyrien historiaa täydensi myöhemmin Nikodemos Athosvuorelainen teoksellaan Neo Martyrologion, “Uusi marttyyrikertomuskokoelma”.

Ollessaan valmistamassa Neo Leimonarion-teosta painokuntoon pyhä Makarios sai sairauskohtauksen. Hänen kehonsa oikea puoli halvaantui. Hän sairasti vuoteenomana kahdeksan kuukautta Athanasios Paroslaisen ja Nikeforos Khioslaisen hoitaessa häntä. Koko ajan hän suri sitä, ettei hän omasta mielestään ollut vielä pannut alkua katumukselle. Hän siirtyi pyhien kuoroon 74-vuotiaana 17.4.1805, “esipaimenena esipaimenten joukkoon, askeettina askeettien joukkoon ja marttyyrien valmentajana marttyyrien joukkoon”, kuten hänen elämäkerrankirjoittajansa Athanasios Paroslainen toteaa.

Heti pyhän Makarioksen kuolemansa jälkeen, jo ennen hautausta tapahtui suuri ihme. Hautajaisiin tuli äitinsä mukana aasin selässä Argiri-niminen tyttö, joka oli sairastunut isorokkoon nelivuotiaana ja jonka käsivarressa oli 14 märkivää haavaa. Argiri parani äkillisesti, kun Makariosta palvellut veli siunasi hänen käsivartensa Makarioksen päähineellä. Khios-saarella Makariosta kunnioitettiin pyhänä jo hänen elinaikanaan, ja hänen poismenonsa jälkeen kunnioitus levisi koko Kreikkaan ja muuhunkin ortodoksiseen maailmaan. Virallisesti hänet kanonisoitiin heinäkuussa 1983. Myös Makarioksen lähimmät oppilaat ja hengenheimolaiset Nikodemos (14.7.), Athanasios (24.6.) ja Nikeforos (1.1.) on kanonisoitu pyhiksi.

Pyhittäjä Paisi syntyi kauppiasperheeseen Poltavan läänissä Ukrainassa vuonna 1821. Hänen maallikkonimensä oli Prokopi Jarotski. Hän oli lapsesta lähtien hyvin harras ja Jumalaa pelkääväinen. Vanhemmat lähettivät hänet kouluun Kiovaan, mutta hän pinnasi usein oppitunneilta ja meni niiden sijaan Kiovan luolaluostariin, jossa hän seurasi ihaillen munkkien elämää. Lopulta hänet erotettiin tottelemattomuuden vuoksi koulusta. Silloin hän pyrki luolaluostariin kuuliaisuusveljeksi. Kun hänet oli jo hyväksytty kokelaaksi, hänen vanhempansa yrittivät vielä pidätellä häntä maailmassa. Eräänä päivänä hänen ollessaan sairaana Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja lupasi auttaa häntä elämään houkkana Kristuksen tähden.

Pian Prokopi otettiin virallisesti kuuliaisuusveljeksi ja hänet määrättiin toimimaan kanttorina. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli veljestön rippi-isä pyhittäjä Parfeni (17.3.). Lisäksi hänellä oli hengellinen ystävyyssuhde houkka Feofil Kiovalaisen (28.10.) kanssa. Heti luostariin tulostaan lähtien Prokopi alkoi itsekin käyttäytyä kummallisesti, ja ennen pitkää hänet siirrettiin Golosejevon skiittaan. Vuonna 1854 hänet vihittiin viitankantajaksi ja hänen nimensä muutettiin Paisiksi. Vihkimyksen jälkeen hän aloitti varsinaisen houkkakilvoituksen. Hänen käytöksensä herätti veljestössä ärtymystä ja häntä alettiin pitää mielenvikaisena. Hän saattoi mennä kirkkoon paljain jaloin, ja kerran kun hänen piti lukea epistola, hän puhkesi nauramaan ja juoksi ulos kirkosta.

Paisi alkoi viettää vaeltelevaa elämää Kiovassa. Hän ei noudattanut sopivuuden rajoja ja kulki likaisissa vaatteissa. Yön koittaessa hän paneutui pitkäkseen siihen missä sattui olemaan. Levättyään hetken hän kuitenkin nousi ylös ja vietti loppuyön rukoillen seisaallaan. Hänellä ei ollut vaihtovaatteita, ja jos hänelle annettiin uusi viitta, hänen ei tarvinnut kuin pukea se päälleen, niin se jo likaantui ja repeytyi. Munkin myssypäähineen skufian sijaan hän kietoi päähänsä rievun ja hänen kenkänsä olivat joko täynnä reikiä tai ilman pohjia. Hän söi ruoantähteitä, joita hän keräsi saviastiaan. Kirkossa hän oli jatkuvasti liikkeessä, jahtasi kepillään demoneja, jotka hän yksin näki, nuhteli rukoilijoita ja häiritsi jumalanpalveluksen kulkua huudoilla ja kummallisilla ruumiinliikkeillä.

Paisin äärimmäinen itsekieltäymys ja ihmisten taholta häneen kohdistuva halveksunta kasvattivat hänessä selvänäkemisen ja parantamisen armolahjoja. Houkkakilvoitus herätti monissa ihailua ja pyhiinvaeltajia tuli kaukaa tapaamaan häntä. Paisin mielipuuhaa oli ojentaa ihmisiä tuikeasti. Vuonna 1867 Kiovan metropoliitta yritti saada hänet asettumaan valvonnan alaiseksi erilliseen keljaan Kitajevon skiittaan, mutta ilman tulosta.

Autuas Paisi tiesi kuolinpäivänsä etukäteen. Hän palasi luolaluostariin, jossa hänet pantiin sairaalaan. Siellä hän antoi henkensä Jumalan käsiin huhtikuun 17. päivänä vuonna 1893 nautittuaan sitä ennen pyhän ehtoollisen. Ukrainan kirkko kanonisoi hänet vuonna 1993.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

18.4.

Pyhä Sabbas oli syntyperältään gootti ja eli Krimin alueella keisariveljesten Valentiuksen (364–375) ja Valensin (364–378) aikana. Gootit olivat 300-luvun alusta lähtien levittäytyneet Krimiltä länteen, erityisesti Tonavan varrelle Traakiaan ja Moosiaan, jossa areiolainen piispa Wulfila julisti kristinuskoa. Monet ottivat vastaan kasteen; heidän joukossaan myös pyhä Sabbas, joka omaksui kristinuskon jo nuorena ja loisti kirkkaana tähtenä kehittymättömän kansan keskellä. Hän oli lempeä, sävyisä ja nöyrä mutta uskonasioissa ehdoton. Sabbas puhui rohkeasti totuuden puolesta eikä hyväksynyt minkäänlaisia kompromisseja pakanallisten tapojen kanssa. Jumalanpalvelukset olivat hänen voimanlähteensä ja rukouksen avulla hän pyrki jatkuvasti ylläpitämään tuntoa Jumalan läsnäolosta. Hän ylenkatsoi rikkautta, paastosi ja kannusti kaikkia Jumalan mieleiseen elämään.

Kun goottien johtomiehet näkivät kristinuskon leviävän, he alkoivat pakanallisten uhripappien yllyttäminä vainota kristittyjä. Goottiruhtinas Athanarik aloitti vainon kristittyjä alamaisiaan vastaan vuonna 370. Kristittyjä painostettiin syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Sabbaksen kotikylässä muutamat pakanat halusivat pelastaa kristinuskoon kääntyneiden läheistensä hengen ja kehottivat heitä syömään tavallista lihaa uhrilihan asemasta. Kun pyhä Sabbas kuuli tästä, hän meni kansan keskelle ja julisti: “Jos joku syö tuota lihaa, hän lakkaa heti olemasta kristitty!” Hänet karkotettiin vähäksi aikaa kylästä.

Kun Sabbas jonkin ajan kuluttua palasi takaisin kotikyläänsä, uusi vainoaalto puhkesi entistä ankarampana. Pakanakyläläiset päättivät mennä tuomarin luo vannomaan, ettei heidän kylässään ollut ainoatakaan kristittyä. Silloin Sabbas huusi kovalla äänellä: “Älkää vannoko puolestani, sillä minä olen kristitty!” Niinpä kyläläiset vannoivat tuomarille, ettei heidän kylässään ollut kuin yksi kristitty. Tuomari käski tuoda Sabbaksen kuulusteltavaksi, mutta todettuaan hänet köyhäksi mieheksi hän sanoi halveksuen: “Antakaa hänen mennä. Jos hän on noin köyhä, hänestä ei ole sen enempää hyötyä kuin haittaakaan.”

Vaino kuitenkin jatkui ja voimistui entisestään. Vuonna 372 goottien sotapäälikkö Atarid hyökkäsi kylään kolme päivää pääsiäisen jälkeen. Sabbas ja pääsiäisjuhlaan saapunut pappi Sansala pidätettiin. Sabbas vietiin suoraan vuoteesta, eikä hänelle annettu aikaa edes pukeutua. Häntä kiskottiin armottomasti kovaa piikikästä maata pitkin kaupunkiin, jossa häntä hakattiin kepeillä ja ruoskilla koko päivä. Hänen kärsivällisyytensä sai kuitenkin riemuvoiton pakanoiden julmuudesta, sillä aamulla hänen ruumiissaan ei näkynyt jälkeäkään edellisen päivän ruoskinnasta. Tämän jälkeen pakanat sitoivat Sabbaksen kädet hänen harteilleen pantuun kärrynpyörään ja köyttivät hänet jaloistaan toiseen pyörään ja jättivät hänet tuohon asentoon pilkattavaksi ja piinattavaksi. Keskiyöllä vartijoiden nukahdettua eräs nainen vapautti hänet. Sen sijaan että olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja paennut, Sabbas jäi auttamaan naista taloustöissä.

Kun Atarid sai aamulla tietää tapahtuneesta, hän määräsi pyhän Sabbaksen ripustettavaksi käsistään talon kurkihirteen. Sitten Sabbas ja pappi Sansala yritettiin saada syömään uhrilihaa. He kieltäytyivät päättäväisesti noudattamasta määräystä, ja Sabbas julisti suureen ääneen ruoan olevan saastaista ja epäpuhdasta niin kuin oli sen lähettäjä Ataridkin. Silloin yksi Ataridin palvelijoista tarttui keihääseen ja lävisti sillä pyhän Sabbaksen ruumiin. Kaikkien suureksi hämmästykseksi Sabbas ei huutanut tuskasta, vaan osoitti vahingoittumatonta ruumistaan sanoen: “Minusta tuntui kuin olisit heittänyt minua pelkällä villatupolla!” Silloin Atarid määräsi hänet hukutettavaksi.

Joen rantaan vietäessä pyhä Sabbas rukoili ja kiitti Jumalaa siitä, etteivät kärsimykset täällä maan päällä ole mitään verrattuna siihen ikuiseen kunniaan, jonka Jumala on valmistanut palvelijoilleen. Häntä saattaneet Ataridin sotilaat heltyivät ja sanoivat toisilleen: “Emmekö päästäisi tätä viatonta vapaaksi. Atarid ei saisi tietää siitä mitään.” Mutta pyhä Sabbas sanoi heille: “Älkää puhuko tuollaista, vaan tehkää mitä teidän on käsketty. Minä näen sellaista, mitä te ette näe. Edessäni seisoo olentoja, joiden tehtäväksi on annettu johdattaa minut taivaan kirkkauteen ja kunniaan.” Silloin sotilaat heittivät Sabbaksen Museonjokeen (nyk. Buzăujoki) ja painoivat hänet pinnan alle nojaamalla painavaan puupölkkyyn, jonka he olivat sitoneet hänen kaulaansa. Näin pyhä Sabbas antoi henkensä Herralle puun ja veden kautta, jotka ovat vertauskuvia Vapahtajamme ristin ja kasteen kautta suorittamasta pelastustyöstä. Oli vuosi 372, ja hän oli kuollessaan 38-vuotias.

Sotilaat vetivät Sabbaksen ruumiin ylös vedestä ja jättivät sen hautaamattomana rannalle. Kulkukoirat ja villieläimet eivät koskeneet siihen. Kristityt alkoivat vartioida kallisarvoista reliikkiä, ja lopulta Skyytian maaherra sai sen siirretyksi Rooman valtakunnan alueelle, missä kristinusko oli jo vallitsevana.

Pari vuotta pyhän Sabbaksen marttyyrikuoleman jälkeen Basileios Suuri pyysi Vähä-Skyytian hallitsijalta Junius Soranukselta pyhien reliikkejä. Vastauksena pyyntöön hänelle lähetettiin pyhän Sabbaken reliikit sekä kirje, joka sisälsi Sabbaksen marttyyrikertomuksen. Näin Sabbaksen reliikit siirrettiin Kappadokian Kesareaan, jossa kaupungin piispa Basileios Suuri otti ne koko kristityn kansan kanssa vastaan suurin juhlallisuuksin. Kahdessa piispa Askholiokselle osoittamassaan vastauskirjeessä pyhä Basileios ylistää pyhän Sabbaksen hyveitä ja kutsuu häntä “Kristuksen atleetiksi” ja “totuuden puolesta kärsineeksi marttyyriksi”.

Pyhän Sabbaksen muistoa vietetään Romanian kirkossa 12. huhtikuuta. Venäläisessä perinteessä muistopäivä on 15. huhtikuuta ja kreikkalaisessa kirkkokalenterissa 18. huhtikuuta.

Pyhä Agia[1] eli 600- ja 700-lukujen taitteessa Belgiassa. Hän oli naimisissa Hainaultin kreivin Hidulfuksen (23.6.) kanssa. Yhteisestä sopimuksesta aviopari päätti siirtyä kilvoittelemaan luostareihin. Hidulfus meni Lobbesin munkkiluostarin asukkaaksi, ja hänestäkin tuli sittemmin pyhä. Agia puolestaan vihkiytyi nunnaksi Monsissa sijaitsevassa luostarissa. Pyhä Agia nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 714. Häntä on kunnioittanut erityisesti belgialainen maallikkosääntökunta beguiinit.


[1] Tunnetaan myös nimillä Aye ja Austregildis.

Pyhä Kosmas syntyi 700-luvulla Konstantinopolissa. Nuoruudestaan saakka Kosmas kilvoitteli elääkseen Jumalalle otollista elämää. Hän tuli tunnetuksi askeettisuudestaan ja hurskaudestaan. Vartuttuaan aikuiseksi hän meni luostariin ja hänet vihittiin munkiksi. Hieman myöhemmin Kosmaksesta tuli pappi, ja aikanaan hänet vihittiin Khalkedonin piispaksi.

Kosmas vastusti päättäväisesti kuvainraastajien harhaoppia, joka levisi valtakunnassa. Ikonoklastisen keisari Leo V Armenialaisen (813–820) kannattajat yrittivät saada hänet luopumaan ikonien kunnioittamisesta, mutta hän ei taipunut painostuksen alla. Tämän vuoksi Kosmas lähetettiin maanpakolaisuuteen.

Jonkin ajan kuluttua Kosmas sai palata piispanistuimelleen Khalkedoniin, mutta ikonienraastajat alkoivat taas painostaa häntä. Kosmas joutui kärsimään heidän takiaan monenlaisia vaikeuksia. Hänen hengellisenä toverinaan oli arvostettu kilvoittelija munkki Auksentios, joka jakoi monet kärsimykset piispansa kanssa.

Pyhä Kosmas Tunnustaja taisteli oikeaoppisuuden puolesta maallisen elämänsä loppuun asti. Hän nukkui kuolonuneen joko vuonna 815 tai 816. Pyhä Teodoros Studionilainen (11.11.) mainitsee Kosmaan kuoleman eräässä kirjeessään.[1] Pyhän Kosmaan reliikit asetettiin Pyhien apostolien kirkkoon, Konstantinopoliin. Myöhemmin myös munkki Auksentios nukkui rauhassa kuolonuneen.


[1] Theodoros Studionilainen: Kirje 132. Patrologia Graeca 99.

Pyhittäjä Johannes syntyi 700-luvulla. Jo nuorena hän päätti hylätä maailman turhuudet ja omistautua luostarielämälle. Hänet vihki munkiksi Tessalonikassa pyhä Gregorios Dekapolislainen (20.11.), jonka oppilaaksi hän jäi. Johannes palveli Gregoriosta vuosikaudet, ja tämä piti häntä esimerkillisenä kilvoittelijana. Ikonien kunnioittajien vainon käynnistyessä Gregorios ja Johannes lähtivät yhdessä Konstantinopoliin rohkaisemaan kansaa ja vastustamaan ikonoklasmin harhaoppia. Pääkaupungissa heitä kidutettiin, mutta he kestivät kaikki koettelemukset. Gregorioksen kuoltua Johanneksesta tuli hänen seuraajansa luostarin johtajana. Pyhittäjä Johannes nukkui pois kuitenkin jo nelisen vuotta myöhemmin, vuoden 846 tienoilla. Myöhemmin heidän reliikkinsä asetettiin samaan pyhän Nikolaoksen kirkkoon.

Pyhittäjä Naukratios kilvoitteli 800-luvulla konstantinopolilaisessa Studionin luostarissa, jonka tilanhoitajana hän toimi. Naukratioksen hengellinen ohjaaja oli pyhä Teodoros Studionilainen (11.11.), joka kirjoitti Naukratiokselle useita kirjeitä vuosien 809 ja 821 välisenä aikana.

Kun Teodoros osoitti paheksuntansa keisari Konstantinos VI:n avioeroa kohtaan, Naukratios pyrki tukemaan hengellistä isäänsä. Tämän vuoksi Naukratios ajettiin maanpakoon, jossa hän joutui olemaan vuoteen 811 asti. Muutamia vuosia myöhemmin ikonoklastisen keisari Leo V Armenialaisen vainotessa oikeauskoisia kristittyjä Naukratios ruoskittiin ja hänet heitettiin tyrmään. Hän joutui olemaan vankilassa vuodesta 815 vuoteen 820, jolloin keisari Leo V kuoli. Vankeusaikanaan Naukratios jatkoi kirjoittamista hengelliselle isälleen Teodorokselle. Kirjeiden aiheet vaihtelivat opillisista aina kurinpidollisiin teemoihin.

Vapauduttuaan vankilasta Naukratios palasi Studioniin. Kun pyhä Teodoros oli nukkunut kuolonuneen vuonna 826, Naukratios valittiin luostarin johtajaksi. Naukratios lähetti kaikille karkotetuille munkeille kiertokirjeen, jossa hän kertoi Teodoroksen kuolemasta. Hän kehotti myös maanpakoon ajettuja luostariveljiään pitämään kiinni oikeasta uskosta.

Naukratios toimi luostarinjohtajana myös keisari Teofiloksen ankaran vainon aikana. Lopullisesti ikonien kunnioittajat voittivat ikonoklastit ja heidän väitteensä vuonna 843 pidetyssä kirkolliskokouksessa. Seuraavan vuoden tammikuussa Teodoroksen reliikit palautettiin Studionin luostariin. Pyhittäjä Naukratios nukkui rauhassa kuolonuneen 18. huhtikuuta vuonna 848, ja häntä seurasi Studionin luostarin johtajaksi pyhittäjä Nikolaos Studionilainen (4.2.).

Pyhä Athanasia oli kotoisin Eginan saarelta ja eli 800-luvun alkupuolella, jolloin muslimit alkoivat tehdä ryöstöretkiä alueen saarilla. Athanasia hyvän ja hurskaan perheen lapsi. Jo seitsemänvuotiaana hän oppi lyhyessä ajassa psalmit ulkoa ja luki mielellään pyhää Raamattua. Istuessaan kerran nuorena tyttönä kangaspuiden äärellä kutomassa hän näki loistavan tähden laskeutuvan rinnalleen ja valaisevan hänet kirkkaalla valolla, minkä jälkeen se katosi. Tämä tapaus valaisi hänen mielensä ja käänsi sen pois kaikesta turhuudesta. Hän tahtoi ryhtyä nunnaksi, mutta hänen vanhempansa pakottivat hänet naimisiin. Avioliitto kesti vain 16 päivää, sillä berberimerirosvojen joukko Pohjois-Afrikasta hyökkäsi ryöstämään Eginaa. Athanasian aviomies kaatui syntyneissä taisteluissa.

Tämän jälkeen Athanasia suunnitteli taas luostariin menoa, mutta silloin saaren asukkaille annettiin keisarillinen määräys, että naimattomien naisten ja leskien oli solmittava avioliitto vierasmaalaisten miesten kanssa.[1] Athanasia alistui määräykseen, mutta jatkoi uudessa avioliitossaankin rukouksellista ja hyvien töiden kaunistamaa elämäänsä. Tuolloin alkaneen nälänhädän aikana hän auttoi kaikkia, myös Vähän-Aasian Amorionista Kreikkaan levittäytyneitä köyhiä harhaoppisia. Athanasian hurskas esimerkki vaikutti hänen mieheensä niin voimakkaasti, että parin avioliittovuoden kuluttua tämä päätti ryhtyä munkiksi. Elettyään muutaman vuoden munkkina mies kuoli rauhassa.

Tämän jälkeen Athanasia toteutti vihdoinkin haaveensa saada omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Hän liittyi muutamien hurskaitten naisten joukkoon, joilla oli sama päämäärä. Hän jakoi koko omaisuutensa köyhille ja muutti yhdessä näiden naisten kanssa hiljaiseen paikkaan. Eräs pyhä pappi vihki heidät nunniksi ja hänen kehotuksestaan Athanasia suostui muutaman vuoden kuluttua ryhtymään yhteisön johtajaksi. Omissa silmissään hän kuitenkin piti itseään kaikista viimeisenä. Hän ei koskaan suostunut siihen, että sisaret olisivat tavalla tai toisella palvelleet häntä.

Athanasia paastosi ankarasti. Tavallisesti hän söi vain vähän leipää ja joi vettä iltapäivällä klo 15 jälkeen. Suuressa paastossa hänen ravintonaan olivat vain raa’at vihannekset joka toinen päivä. Vettä hän ei silloin juonut ollenkaan. Ainoastaan pääsiäisenä hän söi juustoa. Kivisellä vuoteella päänalusenaan kivinen tyyny hän nukkui lyhyet yöunensa. Hänellä oli kyynelten armolahja, ja ne vuotivat vuolaina psalmilaulun ja rukouksen aikana. Vaateittensa alla hän käytti jouhipaitaa.

Vietettyään neljä vuotta sisarten kanssa Athanasian mielessä kypsyi päätös vetäytyä entistäkin eristäytyneempään elämään. Muut hänen kanssaan luostariin tulleet naiset tahtoivat seurata hänen esimerkkiään. Saatuaan tuekseen hyveellisen ja hurskaan pappismunkin nimeltä Matteus naiset siirtyivät tämän heille osoittamaan kauniiseen, yksinäiseen paikkaan. Siellä oli ikivanha pyhälle ensimmäiselle marttyyrille Stefanokselle omistettu kirkko. Paikallisen piispan siunauksella he asettuivat sinne. Isä Matteus oli itsekin suuri kilvoittelija, joka rukouksillaan paransi sairaita. Erityisesti hän rakasti apostoli Johannesta, joka oli ilmestynyt hänelle muistopäivänsä liturgiassa. Isä Matteus otti huolehtiakseen sisarten aineellisista tarpeista. Joidenkin vuosien kuluttua hänen elämänsä päättyi, kun laiva, jolla hän oli menossa Konstantinopoliin, haaksirikkoutui ja kaikki sen matkustajat hukkuivat. Sisarista alkoi hänen jälkeensä huolehtia pappismunkki Ignatios, joka oli lapsuudestaan lähtien ollut eunukki.

Athanasia jatkoi kilvoitteluaan. Hän oli nöyrä ja erittäin lempeä. Monesti hän sai rukoillessaan nähdä taivaallisia näkyjä. Usein hän näki valoisan pilven ja sen keskellä säteilevän miehen, jonka olemuksessa oli erityistä kauneutta. Mielessään hän ihmetteli, mikä hyve oli kaunistanut tuon miehen. Kerran hän kuuli äänen, joka sanoi: “Hänet on kirkastanut nöyryys ja sävyisyys. Jos sinäkin hankit nämä hyveet, kirkastut samalla tavoin.” Nähdessään päivästä toiseen tämän näyn hän koristi itseään jatkuvasti näillä kahdella hyveellä.

Kun pyhä Athanasia oli kohonnut tällaisiin korkeuksiin, ei ole hämmästyttävää, että Jumala antoi hänelle ihmeiden tekemisen armolahjan. Kerran hänen istuessaan ulkona mieli suunnattuna Jumalaan hänen luokseen tuli joku, jonka silmiä särki, ja pyysi häntä rukoilemaan puolestaan. Athanasia sanoi hänelle nöyrästi lohdutukseksi: “Minullakin on ollut tuo vaiva. Ole kärsivällinen ja Herra parantaa sinut.” Sairas ei kuitenkaan poistunut vaan pyysi luottavaisesti Athanasiaa parantamaan hänet. Silloin hän pani kätensä miehen silmille ja sanoi: “Kristus, joka paransi syntymästä saakka sokean, parantakoon sinutkin, veli.” Sairas otti uskoen vastaan nämä sanat ja parani heti vaivastaan.

Pyhän ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen kirkon viereen Athanasia rakennutti kirkot myös Jumalanäidille, Johannes Kastajalle ja pyhälle Nikolaokselle. Sen jälkeen hän lähti jostakin syystä Konstantinopoliin ja viipyi siellä eräässä kaupungin luostarissa kuusi tai seitsemän vuotta. Konstantinopolissa hän murehti mielessään: “Olen kuin maanpaossa, kun lähdin pois Jumalanäidin kirkosta.” Lopulta hän sai jumalallisen näyn ja rohkaistui sanomaan kanssaan oleville sisarille: “On tullut aika, jolloin meidän on palattava siihen paikkaan, jossa olimme aikaisemmin. Näin näyssä Valtiattaremme Jumalansynnyttäjän kirkon ovet avoinna, ikään kuin ne olisivat pyytäneet meitä palaamaan sinne.” Tämän sanottuaan hän lähti Konstantinopolista ja palasi erakkoluostariinsa Eginan saarelle. Saavuttuaan sinne hän muutaman päivän kuluttua sairastui vakavasti.

Athanasia sai tietää kuolinpäivänsä 12 päivää etukäteen. Hän näki kaksi valkopukuista miestä, jotka ojensivat hänelle paperin sanoen: “Katso, vapautuskirjasi. Ota se ja riemuitse.” Nuo elämänsä viimeiset kaksitoista päivää hän vietti hengellisen näkemisen tilassa syömättä ja juomatta mitään. Sisarille hän toisteli koko ajan: “Laulakaa, sisaret, laulakaa ja ylistäkää Jumalaa jatkuvasti, että Hän armahtaisi meitä ja antaisi syntimme anteeksi.” Kahdentenatoista päivänä hän pyysi sisaria menemään kirkkoon ja lukemaan psalmeja hänen puolestaan: “En itse jaksa, olen kokonaan halvaantunut.” Athanasia oli mielessään lausunut ulkoa oppimiaan psalmeja aina psalmiin 90 asti. Sisaret menivät kirkkoon ja lukivat loput psalmit hänen puolestaan. Hän ehti vielä siunata sisaret. Kaksi heistä hän sulki syliinsä ja sanoi sisaristolle: “Tänään eroamme toisistamme, mutta Herra yhdistää meidät jälleen. Suokoon Hän teille rauhan, rakkauden ja yksimielisyyden.” Sen jälkeen hänen kasvonsa valaistuivat. Vielä hän antoi ohjeita hautaamisestaan ja varoitti sisaria, etteivät he hautajaisten takia jättäisi mitään pois lähestyvän Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlan jumalanpalveluksista. “Kun olette toimittaneet kaiken niin kuin pitääkin, sen jälkeen saattakaa minun alhainen ruumiini maahan”, hän sanoi.

Heti tämän jälkeen Athanasia nukkui rauhallisesti pois nuo kaksi läheisintä sisarta sylissään. Neljäntenäkymmenentenä päivänä Athanasian kuoleman jälkeen kaksi sisarta näki enkelien pukevan hänet kuningattaren asuun. Athanasian elämäkerta kirjoitettiin pian hänen kuolemansa jälkeen.

Athanasian kuoleman vuosipäivänä kaksi riivattua miestä ja yksi nuori nainen ryntäsivät käsin kaivamaan hänen arkkunsa esiin mullasta ja vetivät sen maan pinnalle. Paikalla olleet papit näkivät arkusta vuotavan hyväntuoksuista mirhaa. He aukaisivat arkun kannen ja löysivät pyhän Athanasian ruumiin turmeltumattomana aivan kuin hän olisi juuri kuollut. Se siirrettiin pyhäinjäännösarkkuun, jonka äärellä alkoi tapahtua paljon ihmeitä. Lapset ja aikuiset saivat apua vaivoihinsa. Eräälle naiselle pyhä Athanasia ilmestyi unessa ja sanoi: “Sinä petit miehesi ja olet siten tappanut sielusi. Mene synnintunnustukselle ja kadu, niin minä vapautan sinut sinua ahdistavasta demonista.” Monelle muullekin hän on ilmestynyt ja antanut pelastavaisia ohjeita.


[1] Ilmaisulla (ethnikoí) tarkoitetaan ei-kreikkalaisia miehiä, jotka saattoivat olla kristittyjä (esimerkiksi armenialaisia tai syyrialaisia) tai pakanoita.

Hibatullah oli hyveellinen ja lahjakas ortodoksikristitty, joka eli 1200-luvun alun Damaskoksessa. Nimi Hibatullah on arabiaa ja tarkoittaa ”Jumalan lahjaa”. Vaikka aika oli kristityille vaikea, hän onnistui nousemaan korkeaan asemaan valtionhallinnossa. Hän vastasi talousasioista ja oli hyvissä väleissä Ayyubid-sulttaanin kanssa.[1]

Vaikutusvaltansa avulla Hibatullah onnistui vahvistamaan kristittyjen asemaa ja auttamaan kirkkoa. Hän järjesti Pyhän Neitsyen katedraalin kunnostustyöt. Kirkon eteen muun muassa rakennettiin uusi porttirakennus. Hibatullah kunnostautui myös kirjallisissa töissä. Hän laati kanonisen lain kokoelman, josta tuli Syyrian ja Palestiinan alueen ortodoksien ohjenuora vuosisadoiksi.

Hibatullahin toimet kirkon hyväksi nostattivat kuitenkin kateutta ja vihaa muslimien keskuudessa. Pian nämä onnistuivat järjestämään hänelle potkut työstään, ja Hibatullah heitettiin vankilaan. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1229 kansanjoukko vei hänet vankilasta ja vei hänet katedraalin eteen. Hibatullah sidottiin oikeasta kädestään riippumaan porttiin ja hänen jalkoihinsa laitettiin paino. Sitten väkijoukko alkoi vaatia riutuvalta Hibatullahilta valtavia rahasummia. Pyhä Hibatullah pääsi marttyyrien joukkoon, mutta hänen kuolintavastaan ei ole säilynyt tarkempaa tietoa. Kidutuksen jälkeen sulttaani al-Kamil määräsi kristityt hajottamaan kaikki, mitä pyhä marttyyri oli rakennuttanut kirkkoon. Tieto näistä tapahtumista on säilynyt myös damaskolaisen muslimin Abu Shaman (k. 1267) historiikissa.


[1] Ayyubidit olivat taustaltaan kurdeja ja hallitsivat Lähi-itää ristiretkien jälkeisinä aikoina. He pitivät päämaajaansa vuoroin Kairossa (1171–1174 ja 1218–1250) ja Damaskoksessa (1174–1218 ja 1250–1260).

Athoksen Ivironin luostarissa kilvoitteli 1200-luvulla georgialainen munkki Basili Ratišvili, jonka veljenpojasta tuli Georgian kirkon ylin johtaja, katolikos Ekvtime III (1310–1325). Athoksella Basili näki ilmestyksessä Jumalanäidin varoittavan häntä georgialaisten kohtalosta. Basili matkasi kotimaahansa, jossa hän nuhteli kuningasta ja ylimyksiä näiden jumalattomuuksista ja varoitti heitä Georgian kansaa kohtaavista onnettomuuksista. Hoviväki nauroi munkille, joka tehtävänsä suoritettuaan palasi Athokselle ja kilvoitteli elämänsä loppuun kaikessa rauhassa. Georgia sen sijaan joutui vihollisten valloittamaksi: kuningas surmattiin ja hänen poikansa hajaantuivat eri tahoille.

Pyhä Johannes eli 1500-luvulla. Hän oli kotoisin Joanninan kaupungista Keski-Kreikan länsiosasta. Johanneksen vanhemmat olivat hurskaita ja he opettivat pojalleen kristillisen elämän hyveet. Hän eli hurskasta ja Jumalalle otollista elämää. Johanneksella oli tapana jakaa ansionsa kolmeen osaan. Ensimmäisen osan hän antoi köyhille, toisen vanhemmilleen ja kolmannen käytti omiin tarpeisiinsa.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen Johannes muutti Konstantinopoliin. Muutto ajoittui patriarkka Jeremias I:n hallituskaudelle (1522–1545). Johannes perusti kaupunkiin pienen räätäliliikkeen. Nuori räätäli Johannes oli ulkonäöltään komea ja käytökseltään erittäin ystävällinen. Hän oli myös suorapuheinen ja peloton.

Johanneksen luonteenpiirteet ja ulkonäkö herättivät kateutta hänen musliminaapureissaan. Tämän vuoksi he usein kiusoittelivat ja koettelivat Johannesta. “Onpa harmi, että tuollainen nuori komea mies on kristitty”, he sanoivat Johannekselle. “Jos hylkäisit oman uskosi ja omaksuisit meidän uskomme, sinusta tulisi erittäin varakas ja arvostettu”, he jatkoivat vihjailuaan. Hänen turkkilaiset naapurinsa alkoivat painostaa häntä kääntymään islamiin. He sanoivat, että oli sääli, että noin komea ja vahva nuori mies pysyi kristittynä, kun muslimina häntä odottaisi loistava tulevaisuus.

Johannes piti turkkilaisten puheita mielettöminä. Hän ei aikonut luopua uskostaan Kristukseen. Kun muslimit kuitenkin jatkoivat painostustaan, hartaan nuorukaisen mielessä alkoi kypsyä ajatus, että tässä hänellä on tilaisuus osoittaa rakkautensa Kristukseen kärsimällä marttyyrikuolema. Hän halusi päästä vuodattamaan omaa vertaan Kristuksen tähden.

Johannes ei kuitenkaan halunnut joutua oman tahtonsa viettelemäksi, joten hän meni rippi-isänsä luo ja kysyi tämän neuvoa. Rippi-isä varoitti Johannesta, ettei kristittyjen tulisi etsiä marttyyrikuolemaa omasta tahdostaan, koska lopputuloksesta ei voi olla varma etukäteen. Rippi-isän mukaan marttyyriajatus saattoi olla paholaisen keksintöä, jonka tarkoitus oli saattaa kristitty kieltämään Kristus kidutuksien aikana. Rippi-isä kehotti häntä rukoillen ja paastoten kyselemään Jumalan tahtoa. Johannes tuli surulliseksi rippi-isänsä sanoista, mutta oli tälle kuuliainen.

Suuren paaston aikaan vuonna 1526 Johanneksen turkkilaisnaapurit ahdistelivat kristittyä nuorukaista tavallistakin enemmän yrittäen käännyttää hänet islamiin. Vakaumus kärsiä marttyyrikuolema kasvoi Johanneksen sisimmässä päivä päivältä. Eräänä yönä hän näki unen, jossa hän itse tanssi ja ylisti Jumalaa palavassa pätsissä niin kuin kolme nuorukaista Babyloniassa vuosituhansia aiemmin. Johannes kiiruhti hengellisen isänsä luo ja toisti tälle ajatuksensa marttyyrikuolemasta. Ensin Johanneksen rippi-isä vastusteli, mutta Johanneksen kerrottua unestaan hän antoi lopulta rippilapselleen siunauksen osallistua Kristuksen kärsimyksiin. Pappi antoi Johannekselle pyhän ehtoollisen ja lähetti tämän sitten lähtemään siunauksen kanssa.

Johanneksen palattua räätäliliikkeeseensä muslimit saapuivat pian kiusoittelemaan häntä. Tällä kertaa Johannes vastasi heidän ärsytykseensä pyhän kiivastuksen vallassa. Johannes sanoi heille suorat sanat ja puolusti kristinuskoa islamia vastaan. Hän jopa ivasi islamin profeettaa sanomalla, että Muhammed oli ollut oppimaton mies ja valehtelija. Tämän kuullessaan muslimit hyökkäsivät Johanneksen kimppuun ja hakkasivat häntä kivillä ja kepeillä. Sitten turkkilaiset raahasivat kristityn nuorukaisen paikallisen tuomarin (kadi) eteen.

Johannes pysyi lujasti mielipiteissään kutsuen kristinuskoa ainoaksi todelliseksi uskoksi. Tuomari määräsi oikeudenpalvelijan lyömään häntä suulle, sitten kaatamaan hänet katuun ja pieksämään häntä armotta. Marttyyri kesti kaiken mielellään ja rukoili Jumalalta voimaa viedä kilvoituksensa loppuun. Kidutusten jälkeen hän julisti kirkkaalla äänellä, ettei mikään voi erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta.

Koska Johannes ilmoitti kidutusten keskelläkin pitävänsä kiinni uskostaan, tuomari määräsi hänet poltettavaksi. Kun patriarkka Jeremias I (1522–1545) kuuli uutiset Johanneksen tuomiosta, hän lähetti rahaa muslimituomarille pyytäen tätä lykkäämään tuomion toimeenpanoa kristittyjen pääsiäisen jälkeiselle ajalle.

Tuomari otti rahat vastaan ja siirsi Johanneksen teloituspäivää. Tuomio päätettiin panna toimeen kirkkaan viikon perjantaina. Tuona pyhän pääsiäisen jälkeisenä perjantaina, 18. huhtikuuta 1526, Johannes tuotiin jälleen tuomarin eteen. Sen sijaan että pyhä Johannes olisi kieltänyt Kristuksen, hän alkoikin riemukkaasti laulaa turkkilaisten keskellä pääsiäistroparia: “Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudassa oleville elämän antoi.” Samantien islaminuskoinen kansanjoukko juoksi hakemaan puita ja sytykkeitä, koska he katsoivat kristityn polttamisen koituvan heille siunaukseksi. Pyhä marttyyri Johannes ei lakannut laulamasta, vaikka suuri väkijoukko raahasi häntä kohti suurta roviota aikoen polttaa hänet hengiltä. Tuli oli sytytetty eräälle aukiolle, ja Johannes heitettiin siihen. Aukion laidalla olevan talon asukkaat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että heidän kotinsa edessä poltettaisiin ihminen. Isäntänsä käskystä talon palvelijat ryntäsivät sammuttamaan tulen ja karkottivat ihmisjoukon pois.

Väkijoukko sieppasi jo osittain palaneen Johanneksen mukaansa ja vei hänet kaupungin ulkopuolelle. Vimmaantuneet muslimit sytyttivät uuden, entistä suuremman roihun. Johannes hyppäsi tuleen itse ennen kuin kukaan ehti heittää häntä. Tulen keskellä hän alkoi tanssahdella ja laulaa “Kristus nousi kuolleista” jäljitellen kolmea nuorukaista. Paikalla olleet kristityt eivät kestäneet nähdä Johanneksen kitumista tulessa. He tarjosivat turkkilaisille rahaa, jotta nämä vetäisivät puut tulesta ja joku heistä menisi katkaisemaan marttyyrin pään miekalla. Turkkilaiset suostuivat, ja näin pyhä Johannes sai Jumalalta marttyyrien kruunun.

Turkkilaiset heittivät kuitenkin sekä Johanneksen pään että ruumiin takaisin tuleen. Jälleen kristityt maksoivat suuren summan, sata kultafloriinia, että heidän sallittiin kerätä marttyyrin jäännökset talteen tulen keskeltä. Kristityt toivat pyhäinjäännökset patriarkaatin kirkkoon, missä useat ihmiset kunnioittivat niitä ja hetimiten toimitettiin kokoöinen kiitospalvelus. Uusmarttyyri Johanneksen pyhäinjäännösten äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhitetty vesi, johon reliikit oli kastettu, toimi parannuksen lähteenä.

Pappi Nikolaos Malaksios (n. 1500–1594) alkoi kirjata ylös näitä ihmeitä. Hän myös laati pyhän uusmarttyyri Johanneksen elämäkerran. Isä Nikolaos oli kotoisin Peloponnesoksen niemimaalla sijaitsevasta Nauplionista. Eräs hänen ystävänsä, eksarkki Gregorios saapui Konstantinopolista Nauplioniin tuoden mukanaan pienen palasen uusmarttyyri Johanneksen pyhäinjäännöstä. Nikolaos pyysi ystäväänsä antamaan osan siitä itselleen, ja Gregorios suostui. Gregorios antoi isä Nikolaokselle myös pyhän marttyyrin muistoksi laaditut jumalanpalvelustekstit, jotka oli kirjoittanut munkki Antonios.

Isä Nikolaoksella oli neljävuotias lapsi nimeltään Johannes, joka sairastui vakavasti ja oli jo kuolemaisillaan. Lapsen isä toimitti pyhän uusmarttyyrin kunniaksi rukouspalveluksen ja pyysi pyhää Johannesta auttamaan poikaansa. Tämän jälkeen Nikolaos otti reliikkipalan ja laittoi sen vesilasiin. Hän antoi vesilasin pojalleen pyytäen tätä juomaan veden. Heti juotuaan poika nousi sängystään ja alkoi kävellä huoneessa. Johannes-lapsukainen oli täysin parantunut sairaudestaan pyhän uusmarttyyri Johanneksen reliikin kautta.

Samanlaisia paranemisihmeitä tapahtui myös muualla. Kun rutto iski Nauplioniin vuonna 1553, isä Nikolaos itse, hänen vaimonsa ja yksi lapsensa parantuivat tällä samalla tavalla.

Kun turkkilaiset valloittivat Nauplionin, rovasti perheineen pakeni Venetsiaan, ja pyhäinjäännös seurasi mukana. Siellä Espanjan lähettiläs oli yllättäen sairastunut vakavasti. Hän oli kuullut pyhän Johanneksen reliikkien parantavasta voimasta. Kun isä Nikolaos antoi lähettiläälle pyhäinjäännöksen pyhittämää vettä, tämä parantui heti.

Venetsiassa isä Nikolaos kohtasi myös hurskaan Maria-nimisen kristityn, josta tuli hänen hengellinen lapsensa. Iäkäs Maria kantoi suurta huolta lapsenlapsestaan, punatautia sairastavasta pojasta, jota lääkärit eivät kyenneet parantamaan. Maria pyysi isä Nikolaokselta vettä, johon pyhän uusmarttyyrin reliikki oli kastettu. Luottaen reliikin parantavaan voimaan Maria antoi veden juotavaksi lapsenlapselleen. Poika parani heti sukulaisten ihmetellessä ja ylistäessä Jumalaa.

Tämän ihmeparantumisen jälkeen isä Nikolaos ja pyhän Johanneksen reliikki olivat tervetulleempia vieraita sairastavien venetsialaisten koteihin kuin lääkärit konsanaan. Niiden seitsemän vuoden ajan, jotka isä Nikolaos vietti Venetsiassa, monet sairaat kaupunkilaiset paranivat uusmarttyyrin pyhäinjäännöksen kautta. Venetsiasta isä Nikolaos siirtyi Kreetalle ja ihmeet jatkuivat sielläkin.

Pyhittäjä Eufimi perusti Vienanmeren läheisyyteen Karjalarantaan Pyhän Nikolaoksen luostarin noin vuonna 1410. Yhdeksän vuoden kuluttua norjalaiset tuhosivat luostarin, mutta Eufimi aloitti heti sen jälleenrakentamisen. Samoihin aikoihin vaikutusvaltaisen novgorodilaisen naisen Marfa Boretskajan  kaksi poikaa Antoni ja Feliks hukkuivat Vienanjokeen ollessaan tarkastamassa äitinsä omistamia laajoja maa-alueita. Murheen murtama äiti antoi pyhittäjä Eufimille suuren lahjoituksen, jotta tämä jälleenrakentaisi luostarin hänen poikiensa hautapaikalle.

Edesmenneet Antoni ja Feliks olivat olleet tunnettuja hurskaasta elämästään ja hyväntekeväisyydestään. Karjalanrannan luostarin kalenterissa heidän nimensä merkittiin pyhien joukkoon. Heidän haudalleen rakennettiin ensin rukoushuone ja 1700-luvulla Herran temppeliintuomisen kirkko.

Pyhittäjä Eufimi teki elämäntyönsä karjalaisten valistajana. Hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 1435.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

19.4.

Pyhä Georgios syntyi 700-luvulla. Jo nuorena hänen sydämessään syttyi rakkaus Kristukseen ja hän halusi omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen. Tämän vuoksi Georgios meni luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarissa kilvoitellessaan Georgios tuli pian kuuluisaksi hyveellisestä elämästään. Hänen maineensa kasvoi niin suureksi, että hänet vihittiin eteläisessä Vähässä-Aasiassa sijaitsevan Pisidian Antiokian piispaksi.

Noihin aikoihin kirkkoa vaivasi ikonoklasmin harhaoppi. Monia ortodokseja vainottiin ja kuvainraastajat aiheuttivat ikonien kunnioittajille monenlaisia harmeja ja kärsimyksiä. Keisari Leo V Armenialaisen hallituskaudella (813–820) ikonoklastit kutsuivat piispat koolle Konstantinopoliin. Myös Georgios sai kutsun osallistua kokoukseen. Monien muiden oikeaoppisten piispojen tavoin hän kieltäytyi noudattamasta ikonoklastien vaatimuksia. Tämän vuoksi hänet tuomittiin karkotettavaksi. Pyhä Georgios Tunnustaja vietti loppuelämänsä maanpakolaisena, kunnes hän pääsi taivaalliseen kotiinsa. Hänen tarkkaa kuolinvuottaan ei tiedetä.

Pyhä Tryfon syntyi 800-luvulla. Jo lapsena hän kaipasi enkelielämää, ja hän meni luostariin ollessaan vielä nuori. Tryfon kilvoitteli hiljaisuudessa ja hyveellisyydessä eräässä Vähän-Aasian luostarissa.

Myöhemmin Tryfonin elämä muuttui. Keisari Romanos Lekapenos (hallitsi 919–944) halusi Tryfonin nousevan Konstantinopolin patriarkanistuimelle. Tosiasiassa keisari Romanos toivoi, että pääkaupungin piispaksi tulisi hänen oma poikansa Teofylaktos. Teofylaktos oli tuolloin kuitenkin vasta kuusitoistavuotias, ja keisari ymmärsi, ettei nuorta poikaa voinut vihkiä patriarkaksi. Hän sopi Tryfonin kanssa, että tämä toimisi hänen poikansa ohjaajana, kunnes Teofylaktos olisi tarpeeksi vanha piispanvihkimykseen.

Tämän vuoksi Tryfon valittiin Konstantinopolin patriarkaksi 14. joulukuuta vuonna 928. Kolmen vuoden ajan Tryfon ohjasi kirkkoa viisaasti. Kun Teofylaktos täytti kaksikymmentä vuotta, keisari Romanos alkoi painostaa Tryfonia jäämään eläkkeelle, jotta saisi oman poikansa patriarkan istuimelle. Tryfon kuitenkin vastusti keisarin painostusta. Hän ymmärsi nuoren Teofylaktoksen olevan sopimaton patriarkaksi, sillä poika viihtyi paremmin hevostalleilla kuin kirkossa.

Koska keisari Romanos ei onnistunut syrjäyttämään Tryfonia painostamalla, hän turvautui juonitteluun. Romanos alkoi vehkeillä Kesarean piispa Teofaneksen kanssa. Teofanes tunnettiin ovelana miehenä, mutta hänellä oli muitakin paheita. Kesareassa piispan alaiset kutsuivat häntä siaksi hänen karkeiden ruokailutapojensa vuoksi.

Teofanes saapui Tryfonin luo ja vakuutti valheellisesti tukevansa häntä. Hän keksi tarinan, jonka avulla hän sai Tryfonin antamaan nimikirjoituksensa tyhjälle papyrusarkille. Sitten Teofanes toimitti arkin keisarin käsiin. Tämä kirjoitutti patriarkka Tryfonin nimikirjoituksen ylle: “Täten minä luovun patriarkan asemasta, sillä en koe itseäni arvolliseksi virkaan.” Tämän jälkeen väärennetty dokumentti annettiin virkamiehille. Keisarilliset joukot lähetettiin Tryfonin luo karkottamaan hänet patriarkan asuintiloista.

Tryfon ei vastustellut lainkaan. Nöyrästi hän vetäytyi patriarkanistuimelta ja palasi takaisin vanhaan kotiluostariinsa. Siellä pyhä Tryfon eli yksinkertaista munkin elämää kahden vuoden ajan, kunnes nukkui kuolonuneen vuonna 933. Tryfonin kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa siirrettiin Konstantinopoliin ja haudattiin muiden patriarkkojen joukkoon.

Aikanaan keisari Romanos syrjäytettiin valtaistuimeltaan. Vuonna 944 hän joutui pakenemaan Marmaranmerellä sijaitsevalle Proten saarelle, jossa hän kuoli munkkina neljä vuotta myöhemmin. Bysanttilaiset kronikoitsijat kertovat, että patriarkka Teofylaktoksen piispankausi oli erittäin huono. Teofylaktos välitti ainoastaan hevoskilpailuista sekä talleistaan, joissa oli yhteensä kaksituhatta hevosta. Hän saattoi jopa keskeyttää jumalanpalveluksen Hagia Sofiassa mennäkseen talleille seuraamaan tammojensa varsomista. Ollessaan kerran ratsastamassa Teofylaktos törmäsi ratsuineen seinään. Hän loukkaantui vakavasti, eikä koskaan toipunut kunnolla. Jonkin ajan kuluttua onnettomuudesta Teofylaktos kuoli vuonna 956.

Pyhä Alfege[1] syntyi vuoden 954 tienoilla. Ollessaan vielä nuori mies Alfege meni kilvoittelijaksi Gloucestershiressa sijaitsevaan Deerhurstin luostariin. Muutamia vuosia myöhemmin hän vetäytyi elämään erakkona autiolle alueelle, joka sijaitsi lähellä Bathia. Canterburyn piispan pyhän Dunstanin (19.5.) perustettua uudelleen luostarin Bathiin Alfegesta tuli sen johtaja.

Luostarin johtajana Alfege oli erittäin ankara. Hän vaati luostarisäännön täydellistä noudattamista, eikä sallinut pienintäkään myönnytystä. Alfege sanoi usein, että oli paljon parempi pysyä tavallisena miehenä maailmassa kuin tulla epätäydelliseksi munkiksi. Winchesterin piispa Ethelwoldin kuoltua vuonna 984 Dunstan pakotti Alfegen ottamaan vastaan piispallisen vihkimyksen, vaikka Alfege oli tuohon aikaan vasta 30-vuotias.

Piispana Alfege oli erittäin antelias hiippakuntansa vähäosaisimpia kohtaan. Tämän vuoksi hänen aikanaan Winchesterissä ei ollut lainkaan kerjäläisiä, sillä kaikilla oli ruokaa ja rahaa tarpeidensa mukaan. Winchesterin piispanistuimellakaan Alfege ei luopunut askeettisesta elämäntavastaan. Ankarien paastojensa vuoksi hänestä tuli niin laiha, että kirkkokansa sanoi näkevänsä piispansa käsien lävitse, kun Alfege kohotti ne rukoukseen pyhän ehtoollisjumalanpalveluksen aikana.

Paimennettuaan hengellistä laumaansa Winchesterin hiippakunnassa kahdenkymmenenkahden vuoden ajan Alfege valittiin Canterburyn arkkipiispaksi. Valinnan takia Alfegen oli käytävä Roomassa saadakseen uuteen tehtäväänsä siunauksen paavi Johannes XVIII:lta (1004–1009).

Alfegen elämä Canterburyn arkkipiispana oli kaikkea muuta kuin helppoa. Tuohon aikaan Englanti ja sen asukkaat kärsivät suuresti tanskalaisten hyökkäyksistä. Vuonna 1011 tanskalaiset tekivät sopimuksen kapinoivan jaarli Edricin kanssa ja marssivat Kentiin ja piirittivät Canterburyn. Kaupunkilaiset pyysivät piispaansa pakenemaan, mutta Alfege kieltäytyi jyrkästi. Hän halusi lohduttaa hengellistä laumaansa sen ahdingossa.

Pian piiritystä seurasi kaupungin valtaus ja hirvittävä verilöyly, jossa tanskalaiset tappoivat kaikki kohdalle osuneet ikään ja sukupuoleen katsomatta. Piispa Alfege kiiruhti keskelle kiivainta taistelua ja huusi tanskalaisille: “Armahtakaa viattomat ja kääntäkää sen sijaan raivonne minua kohtaan!” Alfege otettiin välittömästi vangiksi ja hänet heitettiin tyrmään.

Alfege vapautettiin useiden kuukausien vankeuden jälkeen, kun tanskalaisjoukkoihin oli iskenyt tuntematon sairaus. Vaikka moni tanskalainen parani Alfegen rukouksien voimasta, barbaarit vaativat kolmen tuhannen kultakruunun lunnaita piispan vapaudesta. Alfege ilmoitti olevansa liian köyhä maksamaan sellaista summaa.

Tämän vuoksi Alfege vietiin Greenwichiin, missä piispa toistamiseen joutui toteamaan olevansa liian köyhä voidakseen maksaa lunnasrahat. Kuullessaan tämän tanskalaiset päättivät tappaa Alfegen, vaikka eräs heistä, Thorkell Pitkä, yritti pelastaa piispan hengen. Pyhä Alfege murhattiin vuoden 1012 tienoilla.

Myöhemmin pyhän Alfegen reliikit löydettiin ja ne siirrettiin Lontooseen. Vuonna 1023 tanskalaiskuningas Canute siirrätti reliikit Lontoosta Canterburyyn loisteliaassa saatossa. Vaikka pyhää Alfegea ei varsinaisesti surmattu siksi, että hän oli kristitty, englantilaiset pitivät häntä marttyyrina. Tämän vuoksi hänen nimensä esiintyy myös roomalaisissa marttyyriluetteloissa.


[1] Tunnetaan myös nimillä Aelfheah ja Elfege.

Pyhittäjä Simeon syntyi 1500-luvun alkupuolella nykyisen Voloksen alueella papin poikana. Käytyään hengellisen koulun hän siirtyi 15-vuotiaana hurskaasta elämästään tunnetun Dimitriaksen piispan Pakomioksen palvelukseen. Joidenkin vuosien kuluttua tämä vihki hänet ensin munkiksi ja sitten munkkidiakoniksi. Pian tämän jälkeen Simeon meni Kissavoksen luostariin Olymposvuoren alueelle. Siellä hän vietti todellista munkin elämää: paastosi ankarasti, nukkui vähän, käytti vain yhtä vaatekertaa. Yökaudet hän seisoi rukouksessa Jumalan edessä. Hän liikkui aina paljain jaloin, mistä hän sai lisänimen “avojalka”.

Vieläkin ankarampaa askeesia tavoitellen Simeon siirtyi Kissavosta Athoksen Suuren lavran luostariin. Siellä eräs hänen kanssaan alttarissa palvellut veli huomautti hänelle kerran puolileikillään: “Onpas sinulla, diakoni, kaunis tukka!” Vakava Simeon ei pitänyt tämänkaltaisesta käyttäytymisestä ja leikinlaskusta kirkossa. Hän meni keljaansa, leikkasi hiuksensa ja vei ne veljelle sanoen: “Ota, veli, hiukseni, kun ne kerran miellyttävät sinua.” Veli meni sanattomaksi ja muut läsnäolijat ihmettelivät ja ihailivat Simeonin tekoa.

Suuren lavran luostarissa Simeon vihittiin pappismunkiksi. Pian sen jälkeen hän siirtyi edelleen Athoksella pysyen Filotheoksen luostariin. Siellä hän suoritti kuuliaisuustehtäviä muiden veljien kanssa ja jatkoi entistä ankaraa elämäänsä. Hänestä tuli esikuva koko veljestölle. Kaikki kunnioittivat häntä ja lopulta pyysivät, että hän ryhtyisi luostarin igumeniksi. Hänen ei auttanut muu kuin suostua veljien itsepintaisiin pyyntöihin. Heidän ilokseen hän muiden tehtäviensä ohella piti heille päivittäin pieniä opetuspuheita.

Munkkien joukossa oli kuitenkin joitakin, jotka kadehtivat Simeonia ja alkoivat kiihottaa veljestöä häntä vastaan. Simeon kesti kärsivällisesti heidän juonittelujaan, kunnes eräänä pääsiäisenä tapahtui jotakin, mikä sai hänen mittansa täyttymään. Simeonia vastustavat veljet eivät pääsiäisaterian jälkeen mennetkään keljoihinsa vaan siirtyivät luostarin sisäpihalle ja alkoivat siellä hullutella, tanssia kansantansseja ja pelata erilaisia tuon ajan pelejä. Igumeni Simeon huokaili: “Voi minua, minkä vastauksen tulen antamaan Jumalalle! Munkit tanssivat ja huvittelevat kuin epäjumalanpalvelijat.” Kun sama meno jatkui seuraavana aamunakin ennen liturgiapalveluksen alkua, hän ei välittänyt hänelle uskollisten veljien varoituksista vaan meni pihalle ja nuhteli huvittelevia munkkeja ankarasti. Silloin nämä ryntäsivät hänen kimppuunsa, löivät häntä ja lukitsivat hänet luostarimuurin torniin. Sen jälkeen he jatkoivat tanssimista ja laulamista, joivat viiniä ja humaltuivat.

Simeonille uskolliset munkit laskivat hänet tornin ikkuna-aukosta köyden avulla maahan. Pihalla hän sanoi vielä suorat sanat riehuville munkeille ennustaen luostarin rappeutumisen, joka sittemmin toteutuikin. Sen jälkeen hän poistui kokonaan Athokselta ja meni Flamurionin vuorelle. Sieltä hän löysi sopivan paikan, missä hän eli villiomenapuun alla kärsien erityisesti kylmyydestä vuoristoseudun talvikausina. Kolmen vuoden kuluttua hänet löydettiin, ja hänen ympärilleen alkoi keräytyä oppilaita. Ensin paikalle rakennettiin puisia asuinrakennuksia ja seitsemän vuoden kuluttua kirkko, joka omistettiin Pyhälle Kolminaisuudelle ja jossa toimitettiin liturgia joka päivä. Myös kasvimaita ja peltoja raivattiin.

Mutta Simeonin vaikutus ei päättynyt tähän. Kun hän oli saanut luostarin toimimaan, hän lähti sieltä opettamaan turkkilaisvallan alla huokailevaa kansaa. Väki oli Kreikan sisämaan vuoristoissa oppimatonta ja tietämätöntä maalaisväestöä, maanviljelijöitä ja paimenia, joilta turkkilaiset keräsivät raskaita veroja. Kiusaus vapautua veroista kääntymällä islamiin oli suuri. Simeon kierteli kaikkialla Thessalian ja Boiotian maakunnissa saarnaten evankeliumia ja vahvistaen kansaa uskossa. Hän kehotti heitä keskinäiseen yksimielisyyteen, käski välttämään kaikkea taikauskoa ja ennustajien puoleen kääntymistä ja pitämään sunnuntai lepopäivänä, jolloin käydään kirkossa.

Keski-Kreikasta Simeon siirtyi Ateenaan ja Euboian (Evia) saarelle. Rukouksillaan hän paransi monia sairaita. Tämä vahvisti ihmisten uskoa ja he tulivat suurin joukoin synnintunnustukselle hänen luokseen. Saaren turkkilaiset eivät pitäneet tästä ja syyttivät häntä sanoen, että hän käännyttää muslimeja kristinuskoon. Kun paikallinen turkkilainen johtomies sai kuulla tämän, hän käski vangita Simeonin. Tämä vietiin sidottuna torille, missä kansa jo kantoi puita rovioon hänen polttamisekseen. Kahleissaan hän itsekin auttoi puiden kantamisessa. “Tätä minä haluankin”, hän sanoi mutta lisäsi: “Vain jos se on Jumalan tahto, te voitte polttaa minut.”

Nähdessään mitä oli tapahtumassa eräs paikalla ollut etiopialainen ja muutamat naiset kiiruhtivat turkkilaisen johtomiehen äidin luo ja pyysivät tätä pelastamaan kuolemasta viattoman miehen. Äiti menikin heti poikansa luo ja sanoi tälle: “ Mitä oikein olet tekemässä? Mitä vahinkoa tuo mies on tehnyt sinulle, poikani? Miksi tahdot ottaa päällesi hänen verensä? Hän tekee työtä vain kristittyjen keskuudessa, ja kaikki muu on panettelua. Tiedäkin, että se, joka tekee hänelle vääryyttä, ei elä vuottakaan. Ja jos sinä kuolet, niin minä hukuttaudun!” Vielä äiti kehotti poikaansa kuulustelemaan Simeonia. Paljasjalkainen, kuluneeseen viittaan pukeutunut Simeon teki turkkilaiseen johtomieheen suuren vaikutuksen ja kysyttyään häneltä muutamia kysymyksiä päämies päästi hänet vapaaksi ja antoi hänelle luvan mennä, minne hän vain tahtoi.

Tämän jälkeen Simeon palasi Flamurionin luostariin veljien suureksi iloksi. Hän vihki munkeiksi kaikki vielä vihkimättömät veljet ja valitsi uusista tulijoista sopivimmat jäämään luostariin. Ne veljet, jotka olivat seuranneet häntä hänen vaelluksillaan, hän sijoitti eri luostareihin opetettuaan heille ensin luostarielämän periaatteita. Tämän jälkeen hän lähti taas liikkeelle ja meni Konstantinopoliin, jossa patriarkka otti hänet vastaan. Siellä hän sekä opetti että toimi rippi-isänä. Hän osasi Jumalan avulla antaa jokaiselle sopivan neuvon. Hänen suunsa oli kuin jatkuvasti pulppuava lähde, joka virvoitti ihmissieluja. Monet saivat hänen vaikutuksestaan luostarikutsumuksen, ja hän lähetti heidät Flamurionin luostariin. Uusien veljien joukossa oli myös rakennusmiehiä, jotka saivat tehtäväkseen viimeistellä luostarin kirkon ja aluetta ympäröivän muurin.

Iäisyyskutsu kohtasi Simeonia hänen Konstantinopolin vierailullaan. Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen huhtikuun 19. päivänä 1594. Patriarkan läsnä ollessa hänen ruumiinsa haudattiin juhlallisesti Jumalanäidin kirkkoon Halkin saarelle. Kahden vuoden kuluttua Flamurionin luostarista tuli joitakin veljiä asioimaan Konstantinopolissa. He siirsivät luostarinsa perustajan tuoksuvat maalliset jäännökset puiseen arkkuun ja ottivat ne mukaansa luostariin. Niiden välityksellä on vuosisatojen kuluessa tapahtunut paljon ihmeitä. Esimerkiksi eräs vatsasyövän loppuvaihetta sairastanut mies parantui äkillisesti suudeltuaan pyhittäjän sormiluuta ja juotuaan vettä, johon sormi oli kastettu. Parantumisensa jälkeen hän lahjoitti luostarille koko omaisuutensa ja meni itse sinne munkiksi.

Pyhittäjä Simeonin elämäkerran kirjoitti 1760-luvun alussa pappismunkki Germanos, joka myös laati hänelle omistetun jumalanpalvelustekstin.

Pyhä uusmarttyyri Agathangelos, maallikkonimeltään Athanasios, syntyi vuonna 1800 Traakian Ainoksessa. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli vielä pieni, ja vartuttuaan köyhä orpopoika meni merille. Ensin hän purjehti kreikkalaisissa laivoissa, mutta kun hänen ystävänsä Anastasios pestautui turkkilaiseen laivaan, hän seurasi mukana. Turkkilainen laivanomistaja kiinnitti huomiota hänen taitavuuteensa ja älykkyyteensä. Hän päätti käännyttää Athanasioksen muslimiksi ja sen jälkeen adoptoida hänet, koska hänellä ei ollut omia perillisiä. Kerran kun he olivat Smyrnan satamassa, hän vei illalla pojan hautausmaalle ja siellä veitsellä uhaten sai tämän lupaamaan, että hän kääntyy muslimiksi. Saman tien Athanasios ympärileikattiin.

Pian Athanasios alkoi katkerasti katua kääntymystään, johon hän oli pelon vallassa suostunut. Hän pakeni isäntänsä luota ja pukeutui jälleen kristityn vaatteisiin. Monien vaiheiden jälkeen hän päätyi Athosvuorelle, jossa Esfigmenoksen luostarin igumeni Euthymios otti hänet isällisesti vastaan. Kuuliaisuustehtäväkseen hän sai luostarin ruokasalista eli trapezasta huolehtimisen. Katumus kasvoi hänen sielussaan ja vähitellen hänessä kypsyi päätös tunnustaa Kristus niiden edessä, joiden luona oli Hänet kieltänyt. Sielunvihollinen taisteli kuitenkin kaikin keinoin häntä vastaan. Hän näki unessa turkkilaisia ystäviään moittimassa häntä ja houkuttelemassa pois luostarista. Vihdoin Jumalanäiti vapautti hänet kaikesta epäröinnistä ja käski häntä menemään Smyrnaan toteuttamaan aikomuksensa. Tuolloin Athoksella ollut patriarkka Gregorios V (10.4.), joka itsekin kärsi myöhemmin marttyyrikuoleman, vahvisti ilmestyksen aitouden. Hän kuitenkin neuvoi Athanasiosta koettelemaan ensin itseään askeettisin kilvoituksin edessä olevan suuren paaston ajan.

Athanasios vihittiin munkiksi nimellä Agathangelos ja hän vietti koko suuren paaston luostarin puolustustorniin sulkeutuneena syöden vain vettä ja leipää. Hän kantoi raskaita kahleita ja teki joka päivä rukoillessaan kolmetuhatta maahankumarrusta ja kahdeksantuhatta vyötärökumarrusta. Jeesuksen rukous oli jatkuvasti hänen huulillaan. Lisäksi hän luki evankeliumia ja kertomuksia uusmarttyyrien kilvoituksista ruokkien näin itsessään kaipuuta saada kärsiä marttyyrikuolema Kristuksen tähden. Katumuksen armo sai hänen ruumiinsakin säteilemään yliluonnollista valoa.

Pyhä Nikolaos ilmestyi unessa igumenille siunaten Agathangeloksen marttyyrikilvoitukseen. Igumeni lähetti hänet ensin Ivironin skiittaan kumartamaan siellä säilytettävin pyhien uusmarttyyrien Euthymioksen (22.3.), Ignatioksen, Akakioksen (1.5.) ja Onufrioksen (4.1.) reliikkejä. Sen jälkeen hän lähti pääsiäisen jälkeisen kirkkaan viikon maanantaina igumenin ja muutamien luostarin huomattavimpien isien kanssa purjehtimaan kohti Smyrnaa.

Toisen pääsiäisen jälkeisen viikon torstaina, jolloin turkkilainen tuomioistuin piti istuntoa, Agathangelos ilmestyi sen eteen turkkilaisiin vaatteisiin pukeutuneena pyytäen oikeutta, koska hänen turkkilainen isäntänsä oli petoksella pakottanut hänet kääntymään islamiin. “Mutta nyt olen jälleen kristitty ja uskon Herraani Jeesukseen Kristukseen”, hän sanoi ja tempasi esiin ristin, joka hänellä oli piilossa vaatteiden alla, huudahten: “Tämä on Herrani Jeesuksen Kristuksen ase, joka pelastaa minut ja kaikki kristityt, mutta teille se on tuomioksi.” Samoin hän veti näkyville ylösnousemusikonin. Turkkilaiset yrittivät hyvitellä Agathangelosta ja pyytelivät häntä tulemaan järkiinsä. Hänen isäntänsäkin kutsuttiin paikalle. Tämä alkoi syyttää Agathangelosta muka varkauksista, mutta tuomari ei kiinnittänyt häneen mitään huomioita, vaan yritti yhä lempeästi taivutella Agathangelosta pysymään muslimina. Mutta kun se ei onnistunut, hän alkoi uhkailla tätä ja käski heittää hänet vankilaan.

Agathangelos vietiin vielä turkkilaisen maaherran eteen, joka tarjosi hänelle kunniaa ja varallisuutta, jos hän suostuisi palvelemaan Jumalaa muslimina. Vastaukseksi Agathangelos teki ristinmerkin ja lausui Jeesuksen rukouksen. Hänet palautettiin vankilaan, jossa hän kirjoitti kirjeen Smyrnan kristityille, etteivät he ryhtyisi mihinkään toimiin hänen pelastamisekseen. Nämä muistivat apostolisen isänsä pyhän piispa Ignatioksen (20.12.), joka oli 100-luvulla matkallaan Roomaan marttyyrikilvoitukseen esittänyt samanlaisen vetoomuksen. Smyrnan piispa kehotti kaikkia kristittyjä hartaasti ja kyynelin rukoilemaan marttyyrin puolesta tulevana yönä.

Aikaisin aamulla Agathangelosta tultiin hakemaan tuomiopaikalle. Hän hyppäsi iloissaan pystyyn, hyvästeli vankilan kaksi kristittyä vankia – kreikkalaisen ja armenialaisen – pyytäen heidän esirukouksiaan ja antoi viedä itsensä tuomioistuimen eteen. Matkalla hänelle tarjottiin vielä mahdollisuutta paeta Venäjälle, mutta hän ei suostunut. Tuomioistuimen edessä hän pysyi taipumattomana uskossaan. Kun kuolemantuomio oli julistettu, hänet vietiin suurelle aukiolle kaupungin linnoituksen juurelle. Sinne oli jo ehtinyt kerääntyä valtava väkijoukko. Vielä viime hetkinä hänen entinen isäntänsä ja eräs turkkilainen lainopettaja kävivät kuiskaamassa hänelle houkuttelevia tarjouksia, jos hän palaisi islamiin. Mutta Agathangelos ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota vaan taivuttaen niskansa huusi: “Lyökää!” Hänen päänsä putosi miekan iskusta 19.4.1819 hänen ollessaan vasta 19-vuotias.

Välittämättä vartijoiden lyönneistä ja uhkauksista kristityt ryntäsivät heti kastamaan huiveja ja nenäliinoja marttyyrin vereen. Ennen kuulumaton innostus pyyhkäisi yli koko kaupungin kristityn väestönosan. Kaikki julistivat olevansa valmiita kuolemaan uskonsa puolesta vaikka heti. Mestauspaikasta muodostui moneksi päiväksi pyhiinvaelluskohde. Kaikki Smyrnan kristityt, muutkin kuin ortodoksit, kävivät siellä jopa kymmenen kertaa päivässä kunnioittamassa marttyyrin maassa makaavaa ruumista. Eräänä yönä kaksi turkkilaista vartijaa näkivät kolmen tunnin ajan ruumiin välillä kohoavan seisomaan ja sitten taas kaatuvan maahan. Siitä lähtien he antoivat kristittyjen lähestyä ja suudella sitä. He itsekin alkoivat kutsua häntä marttyyriksi. Sunnuntaina pyhän marttyyrin ruumiista alkoi levitä ihana tuoksu. Paatuneimmat turkkilaisvartijat heittivät marttyyrin pään likakaivoon, mutta sen tuoksu oli niin voimakas, että se tuntui sieltäkin. Kaiken tämän seurauksena kristittyjen parissa tapahtui suuri hengellinen herätys. Monet tekivät parannuksen elämässään, vanhoja riitoja sovittiin, köyhiä autettiin, ilotalot tyhjenivät. Ihmiset riensivät synnintunnustukselle.

Lopulta nähdessään tämän kansanliikkeen turkkilaiset taipuivat luovuttamaan pyhän Agathangeloksen ruumiin kristityille, vaikka olivat alun perin päättäneet hukuttaa sen mereen. Saatuaan sen haltuunsa kristityt peittivät sen puhtaalla liinavaatteella ja käärivät kultakoristeiseen kankaaseen. Suitsuttaen ja hautausveisuja laulaen he veivät sen Smyrnan Pyhän Georgioksen kirkkoon. Valtava määrä väkeä oli mukana hautajaisissa. Koska oli kyse marttyyrista, Smyrnan metropoliitta pyysi jo hautaustoimituksen yhteydessä pyhää Agathangelosta rukoilemaan vielä maan päällä olevien puolesta.

Pyhän Agathangeloksen rippi-isä Germanos, joka oli viipynyt Smyrnassa koko ajan, sai mukaansa Athokselle marttyyrin veren tahraamat vaatteet, joita edelleen säilytetään Esfigmenoksen luostarissa. Vuonna 1844 Esfigmenoksen luostarille luovutettiin myös hänen pääkallonsa, oikea kätensä ja jalkansa.

Tunnustajapiispa Viktor syntyi kanttorin perheeseen Zolotojen kylässä Saratovin läänissä vuonna 1875. Hänen maallikkonimensä oli Konstantin Ostrovidov. Opiskellessaan Kazanin hengellisessä akatemiassa Konstantin oli teologian ohella kiinnostunut kirjallisuudesta, filosofiasta ja psykologiasta. Hän sai teologian maisterin arvon ja vihkiytyi munkiksi vuonna 1903. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Viktor.

Lahjakas munkki Viktor vihittiin nopeasti pappismunkiksi ja määrättiin Pyhän Kolminaisuuden kirkon esimieheksi Hvalynskin kaupunkiin Volgan varrelle. Hän toimi siellä vain pari vuotta, mutta ehti tulla tunnetuksi hyvänä luennoitsijana, joka yhdisti puheissaan niin kirjallisuutta, uskontoa kuin psykologiaankin.

Pian pappismunkki Viktor nimitettiin Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin, jossa hän toimi vuosina 1905–1908. Siellä häntä hämmästytti mission välinpitämätön suhtautuminen lähetystyöhön. Katolinen kirkko ja lukuisat protestanttiset kirkot ja lahkot panostivat voimakkaasti toimintaan Palestiinassa ja keräsivät koko ajan käännynnäisiä ortodoksien joukosta. Tämä sai pappismunkki Viktorin peräänkuuluttamaan ortodoksien yhteistyötä.

Kolmen Jerusalemin-vuoden jälkeen Viktor nimitettiin Arkangelin seurakuntakoulun apulaisjohtajaksi. Hän ei kuitenkaan tuntenut kutsumusta opetustyöhön ja liittyi pian omasta toivomuksestaan Aleksanteri Nevskin lavran veljestöön Pietarissa. Kahdeksan vuoden ajan hän johti arkkimandriitan arvoon korotettuna Zelenetsin luostaria noin 50 kilometrin päässä Novaja Ladogasta, kunnes hänet Venäjän vallankumouksen jälkeen nimitettiin Aleksanteri Nevskin lavran varajohtajaksi.

Vuonna 1920 Viktor vihittiin apulaispiispaksi Vjatkan hiippakuntaan. Jo samana vuonna hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Hänen luja uskonsa ja pyhä elämänsä tekivät vaikutuksen muutamiin valtionkoneiston virkamiehiin. Eräs lääninoikeuden sihteeri Aleksander Jeltšugin vaikuttui hänen käytöksestään viranomaisten edessä niin, että vieraili hänen luonaan vankilassa aina kun se vain oli mahdollista. Kun piispa Viktor viiden kuukauden kuluttua vapautettiin, Aleksander haki hänet vankilasta ja saattoi kotiin. Hän jatkoi vierailujaan piispa Viktorin luona ja välitti hänelle tietoja vainotoimista, joita valtionkoneistossa valmisteltiin kirkkoa vastaan. Aleksander palveli myös piispa Viktorin alidiakonina.

Vuonna 1921 Viktor nimitettiin Glazovin piispaksi ja määrättiin edelleen hoitamaan Vjatkan hiippakunnan apulaispiispan tehtäviä. Hän asui Vjatkassa Pyhän Trifonin luostarissa toimien samalla sen johtajana. Suoralla, rauhallisella ja iloisella luonteellaan hän voitti uskovien sydämet puolelleen. Ihmiset ympäröivät hänet aina jumalanpalveluksen jälkeen ja saattoivat luostarikeljalle. Matkalla hän vastaili rauhallisesti heidän kysymyksiinsä ja säilytti kaikissa tilanteissa hyväntahtoisen ja rakkaudellisen hengen.

Vuonna 1922 kommunistien tukema uudistusmielinen liike “elävä kirkko” yritti levittää vaikutustaan Vjatkaan. Hiippakunnan piispan Paavalin siunauksella Viktor kirjoitti uskoville osoitetun kirjeen, jossa hän totesi “elävän kirkon” kannattajien olevan oikeasta ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita pettureita, joiden määräyksillä ei ollut kanonista voimaa. Samalla hän kuitenkin kehotti uskovia lojaalisuuteen neuvostovaltaa kohtaan.

Jo seuraavana päivänä kirjeen julkaisemisesta piispat Paavali ja Viktor pidätettiin. Piispa Viktorin nauttimasta kansansuosiosta johtuen hänet päätettiin viedä Moskovaan kuulusteltavaksi. Kun asia tuli uskovien tietoon, he kokoontuivat rautatieasemalle saattamaan piispaa ja tuomaan hänelle lahjoja ja elintarvikkeita. Paikalle lähetettiin miliisiosasto ylläpitämään järjestystä. Junan lähtiessä liikkeelle väkijoukko liikahti vaunua kohti, ja piispa Viktor siunasi laumaansa vaunun ikkunasta.

Kuulusteluissa piispa Viktor kieltäytyi tunnustamasta “elävää kirkkoa”. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen Tomskin alueelle Siperiaan ja määrättiin asumaan soiden ympäröimässä kyläpahasessa, jonne oli kulkuyhteys vain jokea pitkin. Sinne hänen luokseen matkusti hänen hengellinen lapsensa nunna Maria, joka auttoi häntä karkotusvuosina ja seurasi häntä myöhemminkin.

Karkotusajan päätyttyä vuonna 1926 piispat Paavali ja Viktor palasivat Vjatkaan. Heidän poissa ollessaan hiippakunta oli vajonnut surkeaan tilaan. Eräs apulaispiispoista oli siirtynyt uudistusmielisen kirkon leiriin ja vetänyt mukaansa paljon papistoa. Tunnustajapiispat aloittivat heti määrätietoisen valistustyön, joka sai aikaan suoranaisen joukkopaluun virallisen ortodoksisen kirkon helmaan. Heidän toimintaansa ei kuitenkaan siedetty pitkään. Jo kahden kuukauden kuluttua heidät pidätettiin ja vietiin turvallisuuspoliisin vankilaan Moskovaan. Heidät tuomittiin kolmen vuoden karkotukseen. Paikan he saivat valita suhteellisen vapaasti, mutta asumisoikeus suurissa kaupungeissa, muun muassa Vjatkassa, evättiin. Piispa Viktor asettui Glazovin kaupunkiin mahdollisimman lähelle omaa laumaansa. Patriarkan viranhoitajan sijainen metropoliitta Sergei (Stragorodski) nimitti hänet paikallisen Iževin hiippakunnan piispaksi ja siunasi johtamaan väliaikaisesti myös Vjatkan hiippakuntaa.

Heinäkuussa 1927 metropoliitta Sergei julkaisi viranomaisten painostuksesta julkilausuman kirkon lojaalisuudesta neuvostovallalle. Se sai ristiriitaisen vastaanoton ja repi kirkon rivejä, mihin valtiovalta luonnollisesti oli pyrkinytkin. Viktor kuului niihin piispoihin, jotka eivät hyväksyneet julkilausumaa. Helmikuussa 1928 hän kirjoitti Lähetyskirjeen paimenille, jossa hän suorin sanoin puolusti kirkon sisäistä riippumattomuutta valtiovallasta. Hän nosti esikuviksi Iivana Julman hirmuvaltaa vastustaneen pyhän metropoliitta Filipin (9.1.) sekä Johannes Kastajan.

Kuukauden kuluttua piispa Viktor pidätettiin. Häntä syytettiin kirjoittamiensa neuvostovastaisten dokumenttien järjestelmällisestä levittämisestä. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille ja lähetettiin Solovetskiin.

Solovetskin keskitysleirillä piispa Viktor määrättiin köysitehtaan kirjanpitäjäksi. Yhdessä kolmen muun piispan ja muutamien pappien kanssa hän toimitti metsässä salaisia jumalanpalveluksia. Hänen lempeä ja ystävällinen luonteensa ja herkkä hymynsä säilyivät vankileirin oloissakin. “Jokaista ihmistä pitää lohduttaa jotenkin”, hän tapasi sanoa ja myös osasi lohduttaa kaikkia. Keväällä purjehduskauden alkaessa puolen vuoden tauon jälkeen hän sai paljon paketteja ja jakoi muutaman päivän aikana niiden sisällön melkein kokonaan toisille vangeille.

Piispa Viktor kärsi kolmen vuoden tuomionsa Solovetskissa, mutta sen päätyttyä häntä ei vapautettu. Sen sijaan hänet karkotettiin pieneen kylään Siperiaan Petšorajoen varrelle. Samassa kylässä eli karkotettuna useita pappeja ja uskovia maallikoita. Karkotettuja – varsinkin papistoa – vainottiin kiivaasti. Lopulta heidät vangittiin. Tutkinnassa kävi ilmi, että karkotetut olivat saaneet apua, niin elintarvikkeita, rahaa kuin muutakin tavaraa Arkangelista, josta muutamat heistä olivat kotoisin. Kun avun lähettäjäksi osoittautui Arkangelin piispa Apollos, viranomaiset vangitsivat hänetkin sekä muutaman hurskaan naisen, jotka olivat kuljettaneet paketteja Arkangelista karkotetuille. Karkotetut eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin toistensa ja paikallisten talonpoikien avustamiseen. Viranomaiset kuitenkin totesivat, että he olivat vierailleet toistensa luona ja nostivat sillä perusteella syytteen neuvostovastaisesta toiminnasta.

Kuulustelut aloitettiin välittömästi. Piispa Viktoria vaadittiin allekirjoittamaan perättömiä todisteita toisista vangituista. Kahdeksan ensimmäisen kuulusteluvuorokauden aikana hänen ei annettu istuutua eikä nukkua. Kuulustelijat vaihtuivat ja hokivat vuorollaan yhtä ja samaa: “Allekirjoita, allekirjoita, allekirjoita!” Mutta pyhä piispa ei myöntänyt syyllisyyttään eikä antanut väärää todistusta toisista. Ensimmäisten kuulustelujen jälkeen hänet siirrettiin vankilaan Ust-Sysolskiin (nyk. Syktyvkar). Kuulustelujen aikana hän osoitti rohkeutta ja säilytti rauhallisen ja iloisen mielialan. Hän ei edes odottanut viranomaisilta armoa, vaan oli valmis kulkemaan edessään olevan ristin tien loppuun saakka. Vuonna 1933 hänet jälleen karkotettiin samalle seudulle Siperiaan kuin edellisellä kerralla, tosin entistä syrjäisempään Neritsan kylään. Siellä hän asui kyläneuvoston puheenjohtajan talossa, jossa kaikki mieltyivät häneen. Työkseen hän hakkasi halkoja. Kevättalvella päivien pidetessä hän vetäytyi usein syvälle metsään rukoilemaan.

Huhtikuun lopulla piispa Viktorille nousi kova kuume. Paikalle kutsuttu lääkäri-pappi totesi hänellä aivokalvontulehduksen. Muutaman päivän kuluttua tunnustajapiispa Viktor antoi henkensä Herran käsiin. Hän oli tuolloin 58-vuotias.

Vuonna 1997 piispa Viktorin pyhäinjäännökset löydettiin Neritsan kylän hautausmaalta. Ne siirrettiin Vjatkaan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostariin, jossa ne ovat edelleen. Pyhä Viktor kanonisoitiin vuonna 2000.

Autuas Matrona (Nikonova) syntyi köyhän talonpojan perheeseen Sebenon kylässä Tulan läänissä vuonna 1881. Perheessä oli jo ennestään kolme lasta ja raskausaikana äiti suunnitteli antavansa viimeisen lapsensa lastenkotiin. Ennen synnytystä hän näki unen, jossa tyttölapsi ilmestyi hänelle valkoisena lintuna, jolla oli ihmiskasvot ja suljetut silmät. Lapsi syntyi aikanaan sokeana tai oikeammin silmättömänä – suljetut luomet peittivät tiiviisti tyhjiä silmäkuoppia – ja muistaen unen äiti päätti pitää lapsen.

              Matronan kasteeseen liittyi erikoisia ennusmerkkejä. Hyvä tuoksu täytti kirkon eteisosan, kun lapsi upotettiin kasteveteen. Jotkut näkivät tuoksuvan savupatsaan levittäytyvän kastealtaan ylle, ja kylän kaikkien kunnioitusta nauttiva pappi julisti Matronan olevan Jumalan valitsema pyhä lapsi. Matronan kasvaessa hänen erikoislaatuisuutensa alkoi tulla ilmi. Yöllä vanhempien nukkuessa hän oli hämmästyttävästi kivunnut ikonihyllyn päälle, jossa hän leikki ikonien kanssa aivan kuin hengellinen yhteys pyhiin olisi tuottanut hänelle iloa ja lohtua. Sokeudestaan huolimatta hän rakasti ikoneita, jotka hän saattoi nähdä vain hengellisin silmin.

Hurskaat vanhemmat veivät Matronan usein läheiseen kyläkirkkoon ja ennen pitkää hän oppi käymään siellä yksinkin. Hän kasvoi kirkon suojissa ja oppi ulkoa kirkkoveisut ja jumalanpalvelusten kulun.

Matronan ollessa vielä pieni ihmiset säälivät häntä, mutta hän ei ymmärtänyt heidän säälittelyään. Kun äiti huokaisten kutsui häntä onnettomaksi lapsirukakseen, Matrona sanoi hämmästyneenä: “Mikä onneton minä olen?!” Hän näytti itse ymmärtävän, että Jumala oli antanut hänelle jotain sellaista mitä muilla ei ollut.

              Kun Matrona oli seitsenvuotias, läheiset tajusivat hänen näkevän asioita, joita he eivät itse nähneet. Matrona näki ihmisten salaiset synnit, jopa ajatuksetkin, ja aavisti tulevia tapahtumia. Murheelliset saivat hänen rukouksistaan lohtua ja sairaat paranivat. Nikonovien luo alkoi tulla ihmisiä ensin lähikylistä ja sitten myös kauempaa. Kiitokseksi saamastaan avusta he toivat perheelle elintarvikkeita. Näin Matronasta, jonka oli pelätty koituvan perheelleen rasitteeksi, tulikin ennen pitkää sen ruokkija.

Nuorena Matrona pääsi jopa matkustamaan, kun paikallisen tilanomistajan tytär otti hänet mukaansa pyhiinvaellusmatkoille eri puolille Venäjää. Kerran he kävivät Kronstadtissa, jossa pyhä Johannes Kronstadtilainen kutsui 14-vuotiasta Matronaa seuraajakseen ja Venäjän kahdeksanneksi pylvääksi.

Muutaman vuoden kuluttua Matronan jalat odottamatta halvaantuivat. Hän ei enää koskaan pystynyt kävelemään, vaan otti ihmisiä vastaan istuen sängyllään jalat risti-asennossa. Kasvot loistaen hän opasti hiljaisella äänellä kaikkia, jotka etsivät häneltä lohdutusta. Hän näki ennalta onnettomuudet, jotka pyyhkäisisivät Venäjän yli bolševikkivallankumouksen myötä. Erään tuttavan säälitellessä hänen sokeuttaan hän sanoi: “Kerran Jumala avasi silmäni ja näytti minulle maailman ja koko luomakuntansa. Näin auringon, taivaan tähdet ja kaiken maan päällä olevan, kaiken maallisen kauneuden: vuoret, joet, vihreän nurmen, kukat ja linnut.”

Noin vuonna 1925 Matrona hoitajineen muutti Moskovaan. Hänen kaksi vanhempaa veljeään olivat liittyneet kommunistiseen puolueeseen ja Matronan asuminen heidän talossaan kävi sietämättömäksi kaikille. Moskovassa Matrona majaili sukulaisten ja tuttavien luona ilman pysyvää asumislupaa. Hän vaihtoi usein asuinpaikkaa. Kommunistit pelkäsivät hänen vaikutustaan ihmisiin ja yrittivät muutaman kerran pidättää hänet, mutta Matrona aavisti aina ennalta heidän aikeensa. Muutaman kerran hän muutti uuteen paikkaan vain pari tuntia ennen miliisien tuloa.

Kerran erään miliisin tultua pidättämään Matronaa tämä neuvoi häntä palaamaan kotiin niin nopeasti kuin suinkin luvaten, ettei karkaisi sillä välin minnekään. Kotona miliisin vaimo oli saanut pahoja palovammoja petrolikeittimestä ja mies tuli parahiksi kiidättämään hänet sairaalahoitoon. Töihin palattuaan hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja sanoi, ettei ikinä pidättäisi Matronaa.

Matronan luona kävi päivittäin jopa neljäkymmentä vierasta niin Moskovasta kuin muualtakin. Jokaisella oli oma murheensa tai sairautensa. Toisen maailmansodan aikana häneltä tultiin kysymään rintamalla taistelevista sotilaista. Toisille hän vakuutti miehen tai pojan palaavan sodasta, toisia taas neuvoi toimittamaan muistopalveluksen. Monet tulijat pyysivät neuvoa ja apua arkielämän murheisiin ja vastoinkäymisiin – äkilliseen sairauteen, työpaikan menetykseen, avioeroon, onnettomaan rakkauteen – eikä Matrona kieltänyt apuaan keneltäkään. Läsnäolijoiden hämmästykseksi hän saattoi kutsua nimeltä kaukaa tulleita tuntemattomia ihmisiä. Toisinaan hän puhui suoraan, toisinaan vertauskuvallisesti kuulijan hengellisen käsityskyvyn mukaan. Koskaan hän ei kuitenkaan asettunut opettajan asemaan, vaan antoi lyhyesti konkreettiset vastaukset. Hän kehotti ihmisiä käymään synnintunnustuksella ja ehtoollisella sekä solmimaan kirkollisen avioliiton. Hän varoitti menemästä ennustajien ja tietäjien luo. Kommunistisina juhlakulkuepäivinä hän neuvoi läheisiään pysyttelemään sisällä ja pitämään ikkunat ja tuuletusluukutkin suljettuina, sillä ilma oli täynnä demoneja.

Matrona laski usein leikkiä, kun häneltä kysyttiin kuinka voi pelastua. Hän sanoi: “Tarttukaa vain kaikki minua kantapäästä niin pelastutte; älkää päästäkö minusta irti, vaan pitäkää lujasti kiinni!” Ennen kuolemaansa hän kehotti ihmisiä tulemaan haudalleen, rukoilemaan hänen puolestaan ja kertomaan hänelle murheensa kuin elävälle. “Minä kuulen ja autan teitä”, hän sanoi.

Autuas Matrona antoi henkensä Herralle vuonna 1952 ja hänet haudattiin Danilovin luostarin hautausmaalle. Reilun kolmenkymmenen vuoden kuluttua hänen haudastaan muodostui yksi Moskovan pyhistä paikoista. Tieto siellä tapahtuvista ihmeistä kiiri ympäri Venäjää ja toi haudalle pyhiinvaeltajia. Vuonna 1998 Matronan reliikit siirrettiin Jumalanäidin suojeluksen nunnaluostariin. Siitä lähtien uskovat ovat jonottaneet luostarin kirkossa kunnioittaakseen Moskovan uutta suojelijaa ja saadakseen häneltä lohdutusta murheisiinsa.

Autuas Matrona kanonisoitiin paikallisesti Moskovan hiippakunnassa vuonna 1999. Vuonna 2004 hänen kunnioituksensa pyhänä tunnustettiin koko Venäjän kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

20.4.

Pyhä apostoli Sakkeus eli ensimmäisellä vuosisadalla ja kuului Vapahtajan 70 apostolin joukkoon. Sakkeus oli rikas publikaani, ammatiltaan verojenkerääjä ja asui Jerikossa. Apostoli ja evankelista Luukas kertoo Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta (Luuk. 19:1–10). Pienikokoisena ja uteliaana miehenä Sakkeus kiipesi puuhun nähdäkseen Vapahtajan tämän kulkiessa ohi (Luuk.19:3).

Kirkkoisä Kyrillos Aleksandrialainen (k. 444) kirjoitti tästä hengellisen tulkinnan: Sakkeus pyrki näkemään Jeesuksen, mutta moninaisuus esti häntä näkemästä. Tämä moninaisuus ei Kyrilloksen mukaan ollut niinkään ihmisjoukko, vaan Sakkeuksen syntien paljous. Siksi Sakkeuksen oli noustava maallisen yläpuolelle voidakseen nähdä Vapahtajan niin fyysisillä kuin hengellisillä silmillään.

Jeesus Kristus ei kulkenut puun ohitse, vaan pysähtyi sen kohdalle ja sanoi publikaanille: “Sakkeus, tule kiireesti alas. Tänään minun on määrä olla vieraana sinun kodissasi.” Kristuksen vierailu Sakkeuksen katon alla aiheutti paheksuntaa. Ihmiset sanoivat, että Sakkeus oli syntinen mies, eikä sellaisen kodissa vieraileminen ei ollut sopivaa Vapahtajalle.

Vapahtajan läsnäolo ja sanat muuttivat kuitenkin Sakkeuksen elämän. Hän sanoi Vapahtajalle: “Herra, näin minä teen: puolet omaisuudestani annan köyhille, ja keneltä olen liikaa kiskonut, sille maksan nelinkertaisesti takaisin.” (Luuk. 19:8.) Tämä Sakkeuksen anteliaisuus innoitti kirkkoisä Ambrosius Milanolaista (n. 339–397), joka pyysi kuuntelijoitaan kiinnittämään huomiota publikaanin suureen omaisuuteen. “Teille kerrotaan Sakkeuksen olleen rikas, jotta tietäisitte, etteivät kaikki rikkaat miehet ole ahneita”, pyhä Ambrosius kirjoittaa.

Vapahtajan noustua taivaaseen Sakkeus matkasi julistamassa evankeliumia apostoli Pietarin kanssa. Myöhemmin Sakkeus vihittiin Palestiinan Kesarean piispaksi. Pyhä apostoli Sakkeus nukkui rauhassa kuolonuneen.

Evankeliumikertomus Sakkeuksen ja Vapahtajan kohtaamisesta luetaan Suuren paaston valmistusviikkoja edeltävänä sunnuntaina. Tämän vuoksi kyseistä pyhäpäivää kutsutaan Sakkeuksen sunnuntaiksi. Pyhää apostoli Sakkeusta muistetaan myös Herran seitsemänkymmenen apostolin muistopäivänä 4. tammikuuta.

Viktor, Akindynos , Zotikos, Zenon ja Severianos kärsivät marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen aikana (284–305) seuraten pyhän suurmarttyyri Georgioksen esimerkkiä. Nähdessään, että pyhä Georgios säilyi vahingoittumattomana, vaikka hänet oli sidottu kidutuspyörään, he kaikki viisi julistivat yhteen ääneen olevansa kristittyjä. Heidät teloitettiin heti, ja näin he saivat marttyyrien kruunut. (Näillä marttyyreilla on joissain kalentereissa oma muistopäivänsä 18.4. )

Kristoforos, Theonas, Caesarius ja Antoninos olivat keisarin henkivartijoita. Kun he näkivät, että pyhä Georgios herätti keisarin vaatimuksesta rukouksellaan henkiin jo kauan kuolleena olleen henkilön, he heittivät keisarin ja paikalle kokoontuneen kansanjoukon edessä maahan sotilasvyönsä ja aseensa ja julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Heidät vangittiin heti. Muutaman päivän kuluttua heidät vietiin Diocletianuksen eteen, joka määräsi heidät kidutettaviksi. Heitä raadeltiin rautakynsillä ja poltettiin soihduilla. Lopuksi heidät heitettiin tuleen, ja niin he saivat Kristukselta voitonseppeleet.

Pyhä Marcellinus eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Pohjois-Afrikasta. Marcellinus oli vihitty papiksi ja hän saapui Eurooppaan lähetystyöhön. Yhdessä tovereidensa Vincentin ja Domninuksen kanssa Marcellinus julisti evankeliumia Galliassa alueella, joka myöhemmin on tunnettu nimellä Dauphiné.

Marcellinus ja hänen toverinsa tekivät Embrunin kaupungista keskuspaikan kristinuskon sanoman levittämiselle. Ennen pitkää kaikki kaupunkilaiset olivat kääntyneet kristityiksi. Tämän vuoksi Marcellinus, Vincent ja Domninus rakennuttivat kaupunkiin suuren kirkon.

Hieman myöhemmin Marcellinus vihittiin Embrunin ensimmäiseksi piispaksi. Piispuutensa aikana hän paransi sairaita ja teki muitakin ihmeitä. Marcellinuksen elämän loppupuolella areiolaiset alkoivat vainota häntä. Iäkäs piispa joutui pakenemaan Auvergen kukkuloille, jossa hän eli eristettyä elämää. Joinakin öinä hän tosin hiipi salaa Embruniin, jossa hän rohkaisi papistoa ja opetti kaupungin kristittyjä. Pyhä Marcellinus nukkui kuolonuneen vuoden 374 tienoilla.

Pyhä Teotimos eli 300-luvulla. Hän oli kotoisin Dacia Ponticasta Skyytiasta. Teotimos oli sukujuuriltaan osittain roomalainen. Hän sai lisänimekseen “Filosofi”, sillä hänellä oli laaja maallisen kirjallisuuden tuntemus. Hän oli opiskellut erityisesti kreikkalaista filosofiaa ja retoriikkaa. Kun Teotimos kääntyi kristityksi, hän aloitti erittäin ankaran kilvoitteluelämän. Myöhemmin hänestä tuli pyhien Johannes Cassianuksen ja Germanuksen (29.2.) ensimmäinen opettaja. Näiden kahden pyhän miehen lisäksi Teotimos oli myös pyhän Johannes Krysostomoksen (13.11.) ystävä. Krysostomos lähetti hänen luokseen munkkeja, jotta nämä tekisivät lähetystyötä hunnien parisa.

Tomiksen piispa Germanuksen kuoltua Teotimos valittiin kaupungin piispanistuimelle. Tämä tapahtui keisari Teodosioksen hallintokaudella (378–385). Piispana ollessaan Teotimos rakennutti kauniita kirkkoja. Hän järjesti myös luostarielämän Skyytiassa. Tämän jälkeen piispa Teotimos matkasi muutamien evankeliumin valoa levittävien lähetystyöntekijöiden kanssa Tonavan yli hunnien alueille.

Pakanalliset hunnit, jotka olivat vaellelleet Teotimoksenkin hiippakunnan alueella, hyökkäsivät aika ajoin kristittyjen kimppuun. Kohdattuaan Teotimoksen hunnit kuitenkin lopettivat ryöstöretkensä. He alkoivat kutsua Teotimosta nimellä “roomalaisten jumala” nähdessään tämän tekemät ihmeteot.

Tämän jälkeen Teotimos matkusti Konstantinopoliin ja osallistui siellä vuonna 403 kokoontuneeseen kirkolliskokoukseen. Kokouksen tarkoitus oli tuomita aleksandrialaisen Origeneen (k. 254) kirjoitukset. Teotimos ei suostunut suoralta kädeltä tuomitsemaan harhaoppiseksi Origeneen koko tuotantoa, joka oli erittäin laaja ja syvällinen. Pyhä Teotimos nukkui kuolonuneen vuoden 410 tienoilla.

Pyhä Hieronymus (15.6.) mainitsee Teotimoksen kirjoituksissaan. Hän kuvailee Teotimosta hyväksi paimeneksi, viisaaksi teologiksi ja lahjakkaaksi kirjoittajaksi. Hieronymus toteaa Teotimoksen kirjoittaneen lyhyitä teoksia dialogimuotoihin. Kirjoituksissaan Teotimos osoittaa syvällisen teologisen tiedon lisäksi myös retoriikan ja filosofian tuntemusta. Teotimos kirjoitti muun muassa sydämen ja mielen roolista rukouksessa. Luultavasti tämän vuoksi häntä pidetään romanialaisen Filokalian isänä.

Pyhittäjä Teodoros syntyi Konstantinopolissa 300-luvulla. Hän oli rikkaasta mutta hurskaasta perheestä. Hän jätti entisen elämänsä ja meni erääseen alueen monista luostareista. Teodoros tuli tunnetuksi ankarasta kilvoituksestaan. Hänellä oli aina yllään sama karkea vaate, minkä tähden häntä alettiin kutsua nimellä Trikhinas, Jouhipaita. Hän tapasi nukkua lyhyet yöunensa paljaalla kivellä. Pyhän Hengen armo tuli Teodoroksen osaksi niin runsaana, että hän saattoi parantaa sairaita ja tehdä muita ihmeitä.

Pyhittäjä Teodoros Jouhipaitakilvoittelijan nukuttua kuolonuneen 400-luvun alussa hänen haudastaan alkoi valua hyväntuoksuista mirhaa. Myöhemmin hänen luostariaan alettiin nimittää hänen mukaansa Jouhipaitaluostariksi (Trikhinas).

Pyhä Marcianus[1] eli 400-luvulla. Hän syntyi Ranskan Bourgesissa köyhään perheeseen. Kun visigootit alkoivat valloittaa Marcianuksen synnyinalueita, nuori mies pakeni kotiseudultaan. Marcianus meni maallikkoveljeksi Auxerressa sijaitsevaan luostariin, jonka oli perustanut pyhä Germanus Auxerrelainen (31.7.).

Luostarin johtajana toimi tuohon aikaan Mamertinus. Hän päätti koetella nuorta Marcianusta ja antoi tälle mahdollisimman halpa-arvoisen kuuliaisuustehtävän. Marcianuksen piti paimentaa luostarin Mérillen maantilalla laiduntavia lehmiä ja lampaita. Marcianus otti tehtävän iloiten vastaan.

Marcianus toimi loppuelämänsä luostarin karjan paimenena. Jumala antoi kilvoittelijalle armolahjan, joka mahdollisti hänelle ihmeellisen suhteen eläinkuntaan. Hänen paimentamansa kotieläimet menestyivät ja lisääntyivät erityisen hyvin. Linnut tulivat syömään ruokaa hänen kädestään. Marcianuksen käskystä myös sudet ja karhut pakenivat, eivätkä hyökänneet karjan kimppuun.

Kerran takaa-ajettu villikarju hakeutui Marcianuksen luo, jotta pyhä mies suojelisi sitä metsästäjiä vastaan. Hän pitikin pelokkaan villisian suojissaan, kunnes metsämiehet olivat menneet, ja sen jälkeen vapautti eläimen. Pyhän Marcianuksen tarkkaa kuolinvuotta ei tiedetä, mutta kuolema sijoittuu vuosien 470–488 väliselle ajalle. Marcianuksen kuoleman jälkeen luostari nimettiin uudelleen hänen mukaansa.


[1] Tunnetaan myös nimillä Marcion ja Marian.

Pyhä Anastasios I eli 500-luvulla. Hän syntyi Palestiinassa ja tutustui pyhien isien opetuksiin jo lapsuudessaan. Vartuttuaan aikuiseksi Anastasios toimi Aleksandrian ja Antiokian patriarkkojen välisenä lähettiläänä. Kun Antiokian patriarkka Domninos nukkui kuolonuneen vuonna 561, Anastasios valittiin hänen seuraajakseen. Tämän käänteen Anastasioksen elämässä oli jo muutamia vuosia aiemmin ilmoittanut pyhittäjä Simeon Styliitta (1.9.).

Patriarkkana Anastasios kunnostautui ortodoksisen uskon puolustajana. Hän muun muassa kutsui Antiokiaan koolle kirkolliskokouksen, jossa piispat vahvistivat sitoutuvansa kannattamaan Khalkedonin ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) päätöksiä. Anastasios tyrmäsi myös aftartodoketismin[1] harhaopin, vaikka itse keisari oli asettunut harhaoppisten puolelle. Vuonna 570 Anastasios joutui hovijuonittelujen uhriksi. Niiden seurauksena keisari Justinos II (565–578) lähetti hänet maanpakoon. Anastasioksen tilalle piispanistuimelle nostettiin Gregorios-niminen kirkonmies.

Anastasios pakeni Konstantinopoliin. Maanpakolaisvuosiensa aikana hän kirjoitti useita dogmaattisia teoksia. Hän ystävystyi pääkaupungissa tuohon aikaan Rooman piispan lähettiläänä työskennelleen pyhän Gregorius Dialogoksen (12.3.) kanssa. Kun Gregorius hieman myöhemmin vihittiin Rooman piispaksi, hän vetosi heti keisari Marikios I Tiberiukseen (582–602), jotta tämä palauttaisi Anastasioksen piispanistuimelle.

Keisari suostui Gregoriuksen pyyntöön, mutta Anastasios itse oli haluton palaamaan patriarkan tehtäviin. Hän piti hiljaisesta ja rauhallisesta elämästään, jonka täyttivät rukous ja kirjoittaminen. Kun kuitenkin monet ystävät useita kertoja anoivat Anastasiosta palaamaan Antiokiaan, hän suostui lopulta. Kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen maanpakolaisuuden jälkeen Anastasios nousi jälleen Antiokian piispanistuimelle. Hän toimi nyt oman seuraajansa Gregorioksen seuraajana, sillä tämä oli kuollut vuonna 594.

Seuraavien viiden vuoden aikana Anastasios johti hengellistä laumaansa viisaudella. Häntä kunnioitettiin koko kirkossa. Paimenena hän joutui kohtaamaan myös vaikeuksia, jotka vaikuttivat kirkon elämässä kuin sudet lammaslauman keskellä. Näistä ongelmistaan Anastasios kertoi ystävälleen Rooman piispa Gregoriukselle, joka lohdutti häntä kirjeissään.

Patriarkka Anastasios puolestaan neuvoi Gregoriusta olemaan hermostumatta liikaa, kun Konstantinopolin patriarkka oli ottanut itselleen arvonimen ekumeeninen patriarkka. Anastasios kirjoitti Gregoriukselle, että Konstantinopolin patriarkan teko ei ollut edes huomion arvoinen. Samassa yhteydessä Anastasios puhutteli Gregoriusta ylistävään sävyyn.

Tarkkanäköisen Gregoriuksen vastaus Anastasiokselle sisälsi jonkin verran ironisia sanakäänteitä. Gregorius kirjoittaa ystävänsä kirjeen olevan “kuin mehiläinen, joka kantaa mukanaan sekä hunajaa että pistintä”. Gregorius jatkoi Anastasioksen sanojen tekevän hänet kylläiseksi hunajalla ja lävistävän pistimellä. Tämä oli Gregoriuksen mukaan kuitenkin hyvä asia. Hän viittasi kuningas Salomon sanoihin: “Rakastavan lyöntikin on rakkautta, vihamiehen suudelmakin pelkkää vihaa.” (Sananl. 27:6).[2]

Pyhä Anastasios eli korkeaan ikään ja nukkui kuolonuneen vuonna 599. Hänen teologisia kirjoituksiaan on säilynyt meidän päiviimme asti. Niiden joukossa on viisi opillista opetuspuhetta sekä kirkon juhlapäiviin liittyviä saarnoja, joissa käsitellään muun muassa Kristuksen temppeliintuomista, ilmestysjuhlaa sekä Kristuksen kirkastumista. Näiden lisäksi Anastasios kirjoitti muutamia kommentaareja Matteuksen evankeliumiin. Eräissä teksteissään hän käsitteli muun muassa sitä, ettei kristittyjen tule pyrkiä kostamaan.


[1] Aftartodoketismin mukaan Kristuksen ruumis ei ollut tavallista ihmisolemusta: Kristus ei olisi voinut kuolla, sillä hänen ruumiinsa oli katoamaton hedelmöitymisestä lähtien. Tästä näkökulmasta Krituksen kärsimys oli mahdollista vain siten, että Hän omasta tahdostaan teki ihmeen muuttamalla ruumiinsa kärsimystä kokevaksi.

[2] Gregorius Dialogos: Epistola XXVII (Nicene and Post-Nicene Fathers XII, 221–222).

Pyhä Anastasios II eli 500- ja 600-lukujen taitteessa. Anastasios oli munkki ja toimi ilmeisesti Siinain luostarin igumenina. Antiokian patriarkka Anastasios I:n kuoltua vuonna 599 Anastasios II valittiin hänen seuraajakseen piispanistuimelle. Patriarkkana Anastasios II ohjasi hengellistä laumaansa hyvän paimenen vakaalla otteella. Hän kirjoitti myös useita tekstejä juutalaisia vastaan. Taustalla oli ajan poliittiset jännitteet. Juutalaiset olivat kapinoineet Syyrian alueella, mikä myös kostettiin heille verisesti. Bysantin ja Persian välisissä taisteluissa juutalaiset olivat asettumassa persialaisten puolelle, mikä johti hieman myöhemmin bysanttilaisen Jerusalemin hävittämiseen.

Vuonna 609 keisari Fokas (602–610) teki kohtalokkaan virheen yrittämällä pakottaa kaikki Antiokian juutalaiset ottamaan kristillisen kasteen. Jo aiemminkin keisarin suorittamat juutalaisten ja monofysiittien vainot olivat nostattaneet vastarintaa. Nyt Fokaksen teoista seurasi suoranainen juutalaisten kansannousu. Kapinalliset ottivat vangikseen Anastasioksen, joka oli ollut patriarkkana kymmenen vuoden ajan. He murhasivat pyhän Anastasioksen raa’asti. Kapinalliset sitoivat hänen silvotun ruumiinsa köyteen ja vetivät sitä pitkin Antiokian katuja. Tämän jälkeen he viskasivat pyhän Anastasioksen ruumiin liekkeihin. Pyhä patriarkka luettiin marttyyriksi, koska hänen kuoli edustamansa kristinuskon takia – olkoonkin että hänen kohtaamansa vihan taustalla oli kristillisen keisarin epäkristillinen politiikka.

Pyhittäjä Johannes eli todennäköisesti 800-luvulla. Jo nuorena hän rakkaudesta Kristukseen jätti vanhempansa ja ottaen päälleen Kristuksen ikeen lähti vieraaseen maahan. Myöhemmin hän teki pyhiinvaelluksen Palestiinan pyhille paikoille ja asettui kilvoittelemaan Sukan Lauraan, jonka pyhittäjä Hariton (28.9.) oli perustanut 300-luvulla. Se tunnetaan myös nimellä Vanha Laura erotukseksi toisesta laurasta, jonka pyhä Hariton perusti myöhemmin. Siellä hän kilvoiteltuaan innokkaasti eri hyveissä siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhittäjäisä Athanasios oli kotoisen Uudesta Patrasta, nykyisestä Ipatista (Hypate), jossa hän syntyi vuonna 1305 ja sai kasteessa nimen Andronikos. Hän ei itse koskaan puhunut suvustaan, joka kaikesta päätellen oli tunnettu ja varakas. Hänen äitinsä kuoli hänen syntyessään. Isäkin kuoli jonkin ajan kuluttua ja jätti pojan veljensä huollettavaksi. Tuolloin Aragonin ruhtinas Alfonsus Fatrigues, joka oli ottanut haltuunsa Ateenan latinalaisen herttuakunnan (1317–1330), valloitti myös Uuden Patran. Andronikos, jonka ruhtinas tahtoi lähettää palvelijaksi kotiinsa, pakeni setänsä kanssa Tessalonikaan. Setä kuoli pian, ja eräs keisarillinen sihteeri otti Andronikoksen suojelukseensa. Nuorukainen oli tiedonhaluinen ja tahtoi opiskella. Koska hänellä ei ollut siihen tarvittavia varoja, hän seisoi koulun ulkopuolella ja kuunteli ikkunasta opetusta. Tämän huomattuaan jotkut opettajat antoivat hänelle opetusta ilmaiseksi.

Tessalonikasta käsin Andronikos vieraili Athosvuorella ja sai suurta hyötyä keskusteluista hengellisten isien kanssa. Hän oli kuitenkin vielä liian nuori saadakseen luvan jäädä Athokselle. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin. Siellä hän kävi kaupungin lukuisissa kirkoissa ja kunnioitti niissä olevia pyhäinjäännöksiä. Pääkaupungissa hän tutustui myös moniin oppineisiin hengellisiin isiin kuten Gregorios Siinailaiseen (8.4.) ja pyhään Isidorokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan (1347–1349), joka innosti häntä ryhtymään munkiksi.

Konstantinopolista Andronikos purjehti Kreetalle. Siellä hän pääsi erään hyväsydämisen varakkaan kristityn palvelukseen auttamaan tätä hyväntekeväisyydessä. Mies alkoi toivoa, että hän saisi Andronikoksesta itselleen vävyn. Kun tämä ymmärsi asian, hän pakeni Kreetalta ja suuntasi kulkunsa uudelleen Athokselle.

Athoksella Andronikos meni Magulan skiittaan, joka oli tuohon aikaan Athoksen hesykasmin keskus. Siellä pyhän Gregorios Siinailaisen oppilaat neuvoivat häntä menemään suurten kilvoittelijoiden pappismunkki Gregorioksen ja munkki Mooseksen oppilaaksi, jotka asuivat Athoksella Milean vuorialueella. Hän noudatti neuvoa. Kun Andronikos täytti 30 vuotta, pappismunkki Gregorios vihki hänet munkiksi nimellä Athanasios. Sydän palavana ja täydellisesti luottaen ohjaajiinsa isä Athanasios palveli heitä kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä. Kärsivällisesti hän kantoi selässään ylös vuorelle kaiken, mitä he tarvitsivat. Talvella satoi paljon lunta ja oli hyvin kylmä. Kerran vuorelle kiivetessään Athanasios jäi lumen saartamaksi. Hän sitoi jalkoihinsa kankaiset rätit ja liukui lumista vuorenrinnettä alas, kunnes päätyi erään alempana olevan majan katolle. Siellä asuvat neljä munkkia ottivat hänet suojiinsa, ja niin hän pelastui paleltumiselta.

              Jatkuvat merirosvojen hyökkäykset pakottivat kuitenkin hesykastiveljet lähtemään pois majastaan. Isä Mooses vetäytyi Ivironin luostarin muurien suojiin. Gregorios otti mukaansa Athanasioksen ja siirtyi Beroian (nykyinen Veria) alueelle, kuten heitä ennen olivat tehneet sekä Gregorios Siinailainen (6.4.) että Gregorios Palamas (14.11.). Siellä kuitenkin uskovien jatkuva pyhiinvaellus häiritsi heidän hiljaista elämäänsä. He kuulivat, että Thessaliassa Stagoin (nykyinen Kalampaka) pikkukaupungin yläpuolella kohosi mahtavia korkeita kalliomuodostelmia, jotka olivat kuin Luojan itsensä sinne hiljaista rukouskilvoitusta varten istuttamia. Niinpä he siirtyivät Thessaliaan. Kalliot olivat vaikuttavia, mutta niiden onkaloissa asusti vain korppikotkia ja muita petolintuja. Ainoastaan lähellä kaupunkia Stylos-nimisellä vuorenhuipulla – nimi tarkoittaa pilaria – oli jo asunut kilvoittelijoita ja kallion sisään oli rakennettu kirkko. Sinne Gregorios ja Athanasios asettuivat.

Isä Gregorios säikkyi kuitenkin paikan karuutta. Hän olisi halunnut lähteä pois, mutta Athanasios vakuutti hänelle, ettei heiltä koskaan tulisi puuttumaan mitään tarpeellista, ja sai hänet jäämään. Ja todellakin kun paikalliset asukkaat saivat tietää munkkien saapumisesta, he tulivat saamaan heiltä hengellisiä neuvoja ja samalla toivat heille kaikkea, mitä he tarvitsivat.

Pian heidän ympärilleen kerääntyi muita veljiä. Silloin isä Gregorios antoi Athanasiokselle siunauksen viettää viisi päivää viikossa erakkoelämää. Athanasios asui kallion seinämässä olevassa luolassa punoen villanyörejä ja toistellen jatkuvasti: “Sielu, ole tarkkaavainen, että tulisit pelastetuksi, ruumis, tee työtä että tulisit ravituksi.” Usein rukouksen aikana hän koki haltioitumisen tiloja, joista hän ei kuitenkaan koskaan puhunut oppilailleen. Eräänä yönä Gregorios näki demonien hyökkäävän Athanasiosta vastaan saadakseen hänet heitetyksi luolastaan alas ammottavaan syvyyteen. Tämän jälkeen vanhus ei enää sallinut Athanasioksen asua kallioseinämän luolassa vaan käski häntä laskeutumaan matalammalla olevaan luolaan. Siellä hän vietti kuusi päivää viikosta. Lauantai-iltaisin hän palasi muiden munkkien luo Pilarin kirkkoon sunnuntaivigiliaan.

Kun Athanasios oli asunut jonkin aikaa uudessa luolassaan, sinne nousi eräänä yönä varkaita, jotka toivoivat löytävänsä sieltä jotakin arvokasta. Tämä järkytti Athanasiosta, ja hän pyysi vanhukseltaan siunauksen muuttaa alueen korkeimman kallion laakealle huipulle. Sitä ympäröivät joka taholta huikeat äkkijyrkät rinteet. Nykyisinkään ei vielä ole yksimielistä selitystä sille, kuinka ensimmäinen ihminen oli yleensä päässyt tuolle paikalle. Vanhus Gregorios olisi tahtonut jättää Athanasioksen seuraajakseen Styloksen veljestön igumeniksi, mutta suostui kuitenkin lopulta hänen pyyntöönsä ja antoi hänen mukaansa kaksi veljeä. Heistä toinen nimeltä Jaakob vihittiin papiksi, niin että pieni veljestö saattoi viettää liturgiaa omalla vuorenhuipullaan. Yhteen huipun tuntumassa olevaan luolaan rakennettiin pieni kirkko Jumalanäidille ja toisessa luolassa veljet asuivat.

Kymmenen vuotta Stylokselle asettumisensa jälkeen vanhus Gregorios kyllästyi maallisten johtomiesten hänelle aiheuttamiin vaikeuksiin ja päätti poistua Thessaliasta ja palata kotikaupunkiinsa Konstantinopoliin. Athanasios jäi kuitenkin Stagoihin ja määräsi uuden igumenin Styloksen luostarin veljestölle. Alussa hän salli vain 14 munkin asua kanssaan kallion laella Meteorassa, kuten hän kutsui omaa asuinpaikkaansa. Nimi, joka tarkoittaa ilmassa leijuvaa, kuvaa hyvin paikan mahtavia kallioita, jotka tuntuvat todella sijaitsevan taivaan ja maan välillä.

Pian Athanasioksen luo alkoi kuitenkin pyrkiä niin monia veljiä, että hänen piti organisoida Meteoran erakkoasumuksensa yhteiselämäluostariksi. Sinne saapui myös jo vihittyjä munkkeja, jotka merirosvojen takia eivät enää voineet asua rauhassa Athoksella. Heistä kaikista tuli pyhän Athanasioksen kuuliaisuusveljiä. Hän opetti heille lakkaamatonta rukousta ja mielen varjelemista ja muita hesykastisia perinteitä.

Pyhä Athanasios omisti kallioluostarin Kristuksen kirkastumisen muistolle ja rakennutti sinne tuolle juhlalle omistetun kirkon. Hänen kirjoittamansa luostarin ohjesääntö on säilynyt. Siinä hän määräsi, että luostari oli avaton eli naisilta oli pääsy kielletty samoin kuin Athoksella. Tätä noudatettiinkin aina 1920-luvulla syttyneeseen tulipaloon saakka, jolloin lähikylän asukkaat naiset mukaan luettuina auttoivat palon sammuttamisessa. Vasta noihin aikoihin kallioon rakennettiin portaat, joita myöten luostariin pääsee pitkän kapuamisen jälkeen. Sitä ennen sinne oli mahdollista nousta vain verkossa, joka hilattiin luostarista käsin ylös. Rohkeimmat saattoivat kiivetä luostariin kallionseinämään kiinnitettyjä köysitikkaita myöten.

Pyhä Athanasios oli saanut arvostelukyvyn armolahjan, niin että hän osasi johtaa veljiä pelastukseen. Hänellä oli myös profetoimisen lahja. Hän ennusti turkkilaisten epäonnistuneen hyökkäyksen Tessalonikaa vastaan, joka toteutui vuonna 1372. Myöhemmällä iällä Athanasios siirsi luostarin johdon oppilaalleen Gregoriokselle voidakseen jatkaa rakastamaansa hesykastista elämää. Gregorioksen jälkeen johtajaksi tuli Makarios. Kun tämä kuoli ja 78-vuotias Athanasios tunsi omankin lähtönsä lähestyvän, hän luovutti johtajuuden munkki Joasafille, joka oli kuninkaallista sukua. Sairastettuaan 40 päivää Athanasios siirtyi vuonna 1380 pyhien isien kuoroihin.

Kuningasmunkkina tunnettu Joasaf, maallikkonimeltään Johannes Uroš Paleologos syntyi 1300-luvun puolivälissä ja kuului tunnettuun serbialaiseen Nemanjan hallitsijasukuun. Hänen isänsä Simeon Uroš, jonka äiti oli kreikkalaista Paleologoksen sukua, oli veljensä Stefan Dushanin kuoleman jälkeen kieltäytynyt tunnustamasta tämän seuraajaa ja oli muodostanut Epeiroksen ja Thessalian maakunnista erillisen kuningaskunnan. Sen pääkaupunkina oli Trikala – kaupunki joka oli antiikin aikana tunnettu lääketieteen jumalan Asklepioksen palvontapaikkana. Simeonin vaimo oli Epeiroksen kreikkalaisen hallitsijan Johannes II Paleologoksen tytär Thomais. Kun Simeon kuoli vuonna 1371, hänen nuoresta pojastaan Johanneksesta tuli hänen seuraajansa.

Johannes oli pienestä pitäen ollut hurskas lapsi, joka rakasti jumalanpalveluksia. Kuninkaanakin hän ajatteli ennen kaikkea, kuinka pääsisi vapaaksi maallisista velvollisuuksistaan ja voisi omistautua kokonaan taivaallisille asioille. Munkin kaapu veti häntä puoleensa enemmän kuin kuninkaallinen purppura. Trikala sijaitsee lähellä Meteoraa, ja nuori kuningas vieraili siellä mielellään. Pyhä Athanasios teki häneen suuren vaikutuksen ja hän tahtoi saada tämän hengelliseksi opettajakseen. Lopulta hän sai vanhus Athanasiokselta siunauksen jättää valtakuntansa sukulaisensa Aleksios Angelos Filanthropinoksen haltuun. Itse hän meni munkiksi Meteoraan kuitenkaan varsinaisesti luopumatta kruunusta. Kerrotaan, että kokeillakseen uuden munkkinsa kuuliaisuutta ja nöyryyttä Athanasios heti alkuun lähetti entisen kuninkaan myymään munkkien tekemiä luutia Trikalan markkinoille.

Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Nimellä on kuninkaallinen alkuperä, sillä se viittaa intialaiseen prinssiin, joka legendan mukaan kääntyi kristityksi. Joasaf oli Athanasioksen uskollinen oppilas ja heidän välillään vallitsi keskinäinen kunnioitus ja rakkaus. Athanasioksen kuollessa Joasaf oli Athoksella, mutta palasi Meteoraan tämän seuraajaksi ja alkoi omilla ja sisarensa Angelina Paleologinan, Epeiroksen ruhtinaan lesken, varoilla rakentaa voimallisesti Meteoran luostaria. Athanasioksen rakennuttamaa kirkkoa laajennettiin siten, että alkuperäisestä kirkosta tuli kokonaisuudessaan uuden kirkon alttariosa. Rakennettiin keljarakennus, sairaala iäkkäille munkeille ja muita tiloja suuren luostarin toimintaa varten. Rakentaminen oli erityisen vaivalloista, koska kaikki rakennustarvikkeet piti sen ajan keinoin hilata köysin korkealle kallion laelle.

Kun turkkilaiset alkoivat yhä tiuhempaan hyökkäillä Thessaliaan, Joasaf joutui pakenemaan Athokselle Vatopedin luostariin. Vaaran mentyä ohi hän palasi vuonna 1401 takaisin Meteoran kalliolle, missä hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan haltuun vuonna 1423. Athanasioksen tavoin hänkin oli kieltäytynyt ottamasta vastaan pappisvihkimystä ja käytti itsestään mieluummin nimitystä Meteoran isä kuin igumeni. Meteorassa on säilynyt useita hänen allekirjoittamiaan asiakirjoja. Joissakin niissä on allekirjoituksena “Joasaf, kuningas munkkien joukossa”. Kun muillekin Meteoran kallioille alkoi 1500-luvulla nousta luostareita, Athanasioksen perustamaa ja suurimmaksi osaksi Joasafin rakennuttamaa luostaria alettiin kutsua Suureksi Meteoraksi.

Luostarissa on kumarrettavina sekä pyhittäjä Athanasioksen että pyhittäjä Joasafin pääkallot. Muutenkin Suuren Meteoran luostari on tunnettu lukuisista reliikeistään. Siellä säilytetään muun muassa pyhän Gregorios Teologin, Johannes Siinailaisen ja pyhän patriarkka Johannes Laupiaan pääkalloja ja pyhän Johannes Krysostomoksen oikeaa kättä.

Pyhien Athanasioksen ja Joasafin lisäksi Meteoran alueelta tunnetaan monia muitakin pyhiä, joista mainittakoon Dionysios Laupias (28.3.), Varlaamin luostarin perustajat Nektarios ja Teofanes (17.5.), Rusanun luostarin perustajat Maksimos ja Joasaf ja Pyhän Stefanoksen luostarin perustajat Antonios ja Filotheos.

Pyhittäjä Aleksanteri Oševenilainen syntyi vuonna 1427 pienessä kylässä noin 60 kilometrin päässä Belozerskin kaupungista. Hänen isänsä Nikifor oli hurskas maanviljelijä, joka tunnettiin lisänimellä Oševen[1]. Nikifor eli vaimonsa Fotinian kanssa kristillisesti kaikessa rauhassa ja rakkaudessa. Heille syntyi aluksi poikia ja tyttäriä, mutta myöhemmin lapsia ei muutamaan vuoteen enää syntynytkään. Vanhemmat olivat tästä kovin pahoillaan. Fotinia kävi läheisessä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa rukoilemassa, että Jumala antaisi heille vielä yhden pojan. Kerran hänen rukoillessaan ja itkiessään maahan vaipuneena hän näki odottamatta kirkkaassa valossa punaviittaisen naisen, jonka kasvot sädehtivät kuin aurinko. Tämä oli itse Jumalansynnyttäjä, jota seurasi kaksi valkopukuista nuorukaista sekä harmaahapsinen vanhus. Jumalansynnyttäjä sanoi vanhusta osoittaen: “Iloitkaa, hyvät puolisot, sillä teidän pyynnöstänne ja vanhus Kirilin esirukousten tähden Jumala antaa teille kuulun pojan. Hän saattaa kunniaan Herran nimen ja Herra puolestaan nostaa hänet kunniaan ja monet pelastuvat hänen kauttaan.” Noustessaan maasta ilmestyksen jälkeen Fotinia oli iloissaan ja peloissaan eikä oikein ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Aleksi. Aikanaan hänet annettiin erään opettajana toimineen lukkarin oppiin. Aleksi edistyi niin nopeasti, että lukkari ajatteli mielessään: “Hän on saanut kirjojen ymmärtämisen lahjan Jumalalta; ei se ole minun opetukseni tulosta.”

Kerran Aleksi tapansa mukaan meni Jumalanäidin kirkkoon. Hän kumartui Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä ikonin eteen ja rukoili kyyneleet silmissään: “Herra Jeesus Kristus, ainosyntyinen Poika, älä kätke minulta käskyjäsi, vaan anna ymmärrystä minulle, joka etsin Sinua, sillä Sinä olet siunattu iankaikkisesti. Aamen.” Rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: “Nouse äläkä pelkää. Saat sen, mitä pyydät.” Aleksi nousi heti ylös, kiitti Jumalaa ja palasi kotiinsa kasvot ilosta säteillen.

Vanhemmat iloitsivat Aleksin edistymisestä. Myös naapurit sanoivat, että Aleksissa oli jotakin erityistä, että hänestä säteili hyvyyttä, kauneutta ja viisautta. Aleksi puolestaan yritti olla kaikessa kuuliainen vanhemmilleen. Hän myös harjoitti itsehillintää, söi vain kerran päivässä ja nukkui vähän. Kun hänen äitinsä huomasi tämän, hän koetti lempeästi hillitä poikaansa, mutta tämä pyysi, että äiti antaisi hänen Jumalan avulla jatkaa aloittamaansa kilvoitusta. Aleksin viisaasta ja kypsästä vastauksesta hämmästyneenä äiti rohkaistui kertomaan hänelle aikoinaan kokemastaan ilmestyksestä, Jumalanäidistä ja pyhittäjä Kirilistä. Tämä kaikki lisäsi entisestään Aleksin kilvoitusintoa.

Aleksin täytettyä kahdeksantoista vuotta vanhemmat halusivat hänen solmivan avioliiton. Aleksi puolestaan halusi karttaa maailmaa ja sen houkutuksia ja pyrkiä yhä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Hän sai vanhemmiltaan siunauksen lähteä muutamien ystäviensä kanssa pyhiinvaellukselle pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen luostariin. Nuorukaiset osallistuivat pyhittäjä Kirilin muistopäivän juhlaan kesäkuun 9. päivänä, minkä jälkeen juhlaväki hankkiutui paluumatkalle. Aleksi sen sijaan piiloutui omalta seurueeltaan ja kertoi vain yhdelle ystävälleen aikovansa jäädä luostariin vielä joksikin aikaa. Vanhemmilleen hän kirjoitti kirjeen, jossa hän pyysi lupaa viipyä luostarissa vähän pidempään.

Ystävien lähdettyä Aleksi meni tapaamaan luostarin igumenia ja pyysi päästä veljestöön kolmen vuoden koeajalle. Nuorukaisen ymmärtäväinen puhe teki vaikutuksen igumeniin ja hän lähetti Aleksin erään viisaan ja Raamatun kirjoituksiin perehtyneen lukijana toimivan munkin oppiin. Tämä mieltyi heti Aleksiin niin, että piti tätä enemmän veljenään kuin oppilaanaan.

Aleksi enensi kilvoituksiaan. Hän rasitti ruumistaan paastoamalla ja valvomalla, rukoili paljon, luki jatkuvasti pyhiä kirjoja ja kävi joka päivä kirkossa. Hän seurasi kaikessa ohjaajansa neuvoja ja kuunteli innokkaasti hänen opetuksiaan. Hän oli altis palvelemaan muita veljiä, teki työtä päivät pitkät, ja kaikki pitivät hänestä.

Vuoden kuluttua Aleksin isä Nikifor tuli luostariin tapaamaan poikaansa. Igumeni osoitti hänelle erityistä vieraanvaraisuutta. Nähdessään, miten Aleksi eli luostarissa ja miten igumeni ja veljestö arvostivat häntä, Nikifor ei enää halunnut kiusata häntä pyynnöillä palata kotiin, vaan antoi hänelle siunauksen jatkaa luostarielämää.

Kun Aleksi oli kilvoitellut luostarissa yli kuusi vuotta, hän meni igumenin puheille, kertoi rakkaudestaan enkelielämään ja halustaan elää niin, etteivät maailman himot koskettaisi häntä edes vastoin hänen tahtoaan. Nähtyään 25-vuotiaan nuorukaisen rakkauden Jumalaan igumeni käsitti hänen olevan Jumalan erityinen valittu ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri.

Munkkivihkimyksen jälkeen Aleksanteri enensi kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt karkottaen unisuuden ylistysveisuja laulamalla. Päivisin hän näännytti ruumistaan työllä ja kilvoituksilla. Hän hoiti palvelutehtäviä luostarin leipomossa ja keittiössä ja oli aina sävyisä ja kärsivällinen. Kaikki igumenia myöten ihmettelivät hänen nöyryyttään ja reippauttaan ja pitivät häntä esimerkillisenä kilvoittelijana.

Aleksanteri kuitenkin syytti itseään siitä, että toiset kunnioittivat häntä. Hän arveli sen tekevän tyhjäksi hänen kilvoituksensa ja riistävän häneltä kuoleman jälkeen taivaallisen autuuden. Niinpä hän pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen Kargopolin alueelle, jonne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Igumeni kieltäytyi antamasta siunaustaan pitäen häntä aivan liian nuorena erakkoelämään. Hän varoitti Aleksanteria ylpeyden demonista ja kaikista erakkoelämän vaaroista ja kiusauksista.

Aleksanteri kuunteli vastaan sanomatta igumeniaan ja alistui nöyrästi hänen tahtoonsa. Hän jatkoi nuhteetonta elämäänsä luostarissa kilvoitellen kuin ruumiiton henkiolento. Usein hän valvoi ja rukoili yöt läpeensä. Hän ravitsi itseään vain vedellä ja leivällä näännyttäen nuorta ruumistaan. Talvisin hän kärsi kylmää ja tyytyi pitämään huonoja, moneen kertaan paikattuja vaatteita.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli toistamiseen igumenin luo ja pyysi jälleen siunausta lähteä joksikin aikaa Kargopolin alueelle. Nähdessään hänen nöyryytensä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli hänen kanssaan ja päästi hänet menemään. Aleksanteri lähti luostarista mukanaan vain välttämättömät vaatteet ja vähän leipää. Hän purjehti järviä ja jokia pitkin Kargopoliin ja sieltä edelleen kylään, jossa hänen vanhempansa asuivat.

Aleksanteri viipyi jonkin aikaa vanhempiensa luona. Ennen lähtöä hän meni isänsä pyynnöstä katsomaan tämän Äänisjoen toiselta puolelta hankkimaa maa-aluetta. Isän mielestä se sopi erinomaisesti luostarin paikaksi ja hän toivoi Aleksanterin jäävän sinne. Aleksanteri mieltyi heti suon ja metsän ympäröimään paikkaan. Hän torkahti siellä hetkeksi ja kuuli äänen, joka kutsui häntä nimeltä ja sanoi: “Otollinen palvelijani Aleksanteri! Olen valmistanut sinulle paikan, jonne olet nyt tullut. Asetu tänne ja pelasta sielusi. Niin saat rauhan ikuisiksi ajoiksi ja monet pelastuvat sinun kauttasi.”

Aleksanteri havahtui hereille täynnä iloa. Hän päätti heti lähteä Belozerskin luostariin pyytämään igumenilta siunauksen saada palata takaisin ja asettua löytämälleen paikalle, niin kuin Herra oli häntä kehottanut.

Igumeni ei nuhdellut Aleksanteria pitkästä poissaolosta, vaan otti hänet rakkaudella vastaan. Aleksanteri jatkoi kuitenkin vielä kilvoitteluaan Belozerskissa. Hän voitti kaikki nöyryydessä, ajatteli jatkuvasti sielun lähtöä ruumiista ja vuodatti heltymyksen kyyneleitä. Igumeni neuvoteltuaan veljestön kanssa vihki hänet pian diakoniksi.

Aleksanteri palveli Jumalaa sielun puhtaudessa. Kun hänellä ei ollut palveluvuoroa kirkossa, hän meni keittiöön tai leipomoon auttamaan veljiä. Hän ei tuntenut joutilaisuutta eikä ylpistynyt saatuaan diakoninvihkimyksen.

Jonkin ajan kuluttua Aleksanteri tuli jälleen igumenin luo ja pyysi siunausta lähteäkseen löytämälleen paikalle. Igumeni ei ensin halunnut päästää häntä, mutta Aleksanterin kerrottua kuulemastaan ihmeellisestä äänestä ja lupauksestaan palata tuolle paikalle, igumeni ei enää vastustellut. Hän antoi Aleksanterille matkatoveriksi kokeneen vanhemman munkin ja siunasi hänet Jumalansynnyttäjän ja pyhän Nikolaoksen ikoneilla.

Syksyllä Jumalanäidin syntymäjuhlan aikaan Aleksanteri tovereineen saapui tulevan luostarin paikalle Kargopolin alueelle. Hän pystytti heti ikonikatoksen, asetti siihen saamansa ikonit ja rukoili Jumalanäidiltä suojelusta pahojen henkien juonia vastaan sekä pelastusta sielulleen. Isänsä avustuksella hän palkkasi työmiehiä rakentamaan keljan ja kirkon. Määrättyään isänsä rakennustöiden valvojaksi Aleksanteri toverinsa kanssa matkusti Novgorodiin saadakseen arkkipiispa Joonalta siunauksen luostarin perustamiselle. Vakuututtuaan Aleksanterin ymmärtäväisyydestä ja järkevyydestä arkkipiispa vihki hänet papiksi ja nimitti hänet rakennettavan Oševenin luostarin igumeniksi.

Novgorodissa Aleksanteri vieraili myös hyväntekeväisyydestään kuulun pajarinvaimon Anastasian luona. Tämä omisti pohjoisessa Tšurjagajoella kokonaisen pitäjän, jonka verotusoikeudesta hän antoi osan luostarille sen toimeentulon turvaamiseksi.

Palattuaan pohjoiseen Aleksanteri vihki rakennetun kirkon pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Hän jatkoi ankaraa kilvoittelua harjoittaen paastoa, itsehillintää, kokoöistä valvomista ja rukousta. Hän sai kokea pahojen henkien hyökkäyksiä ja hänen hikensä vuoti luostarin rakennustyömaalla. Ennen pitkää hänen kanssaan tullut munkki ilmoitti, ettei hän enää kestänyt jatkuvaa uurastusta, ankaraa kilvoitusta ja työtä ilman lepoa. Lisäksi paikka oli autio ja asumaton ja talvi oli alkamassa. Murhemielin he hyvästelivät toisensa ja pyhittäjä Aleksanteri jäi talveksi yksin. Hän eli kuin enkeli ihmisruumiissa, ja sana hänen hyveellisestä elämästään levisi kaikkialle ympäristöön.

Pyhittäjä Aleksanterin luokse alkoi tulla pappeja, diakoneja, munkkeja ja pyhiinvaeltajia. Heitä tuli yksitellen, kaksin ja kolmisin ja he halusivat päästä viettämään hyveellistä elämää hänen kanssaan. Kuin rakastava isä hän otti heidät kaikki iloiten vastaan. Luostari kasvoi ja järjestäytyi. Pyhittäjä Aleksanterin vaatimuksesta kukaan ei saanut sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli luostarissa yhteistä. Hän myös kehotti veljiä aina toistamaan mielessään Daavidin psalmeja tai Jeesuksen rukousta. Näin heidän tekemänsä työ saisi siunauksen ja heidän sielunsa pyhittyisi. Aleksanterin opetukset lankesivat hyvään maahan ja veljestö kantoi Jumalalle satoa kukin saamiensa lahjojen ja vaivannäkönsä mukaan.

Monet tulivat pyhittäjä Aleksanterin luo saadakseen hänen siunauksensa tai kysyäkseen neuvoa jossakin vaikeassa asiassa. Aleksanteri kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja ja kaikki ihmettelivät sitä Jumalan armoa, joka virtasi hänen suustaan, hänen ihmeellistä viisauttaan ja asioiden arvostelukykyään. Pyhiinvaeltajat toivat luostariin lahjoja. Aleksanteri kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili hyväntekijöiden puolesta.

Myös pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat ja sukulaiset kävivät hänen luonaan ja toivat luostariin kaikkea tarpeellista. Muita useammin hänen luokseen tulivat hänen veljiensä Amvrosin ja Lukianin pojat Nikon ja Pjotr. Pyhittäjä Aleksanterin opetusten innostamina pojat pyrkivät luostariin, ja ennen pitkää pyhittäjä itse vihki heidät munkeiksi. Aleksanterin veli Amvrosi kuitenkin kiivastui asiasta kuultuaan. Hän päätteli, ettei Aleksanteri halua ottaa luokseen vieraita munkkeja, jotka eivät kestä raskasta elämää, ja houkuttelee siksi veljenpoikiaan luostariin. Sadatellen hän säntäsi luostariin valmiina käymään veljensä kimppuun. Aleksanteri tuli häntä vastaan keljansa kuistille ja sanoi rauhallisesti: “Lapsistanne ei ollut hyötyä kenellekään, mutta nyt he ovat Jumalan palvelijoita.” Tämän sanottuaan hän palasi keljaansa. Aleksanterin nöyrät sanat saivat Amvrosin hetkessä rauhoittumaan. Hän vain huokaisi syvään ja jätti poikansa Jumalan haltuun.

Pian tämän jälkeen pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat kuolivat. Hän hautasi heidät ja tajusi entistä selvemmin oman kuolevaisuutensa. Hän enensi kilvoituksiaan ja noudatti paastoa ja pidättyväisyyttä aina näännyksiin asti. Monet veljestössä eivät kestäneet ankaraa elämää ja lähtivät pois. Uudet luostariin tulijatkaan eivät viipyneet pitkään, sillä vain harvat pystyivät kilvoittelemaan johtajansa tavoin.

Aleksanterin pyhän elämän ahdistamina demonit nousivat hyökkäykseen häntä vastaan, mutta hänen rukouksensa poltti niitä kuin tuli ja karkotti ne. Silloin demonit keksivät uuden juonen hänen nujertamisekseen. Ne nostattivat pyhittäjä Aleksanterin vihkimissä sukulaispojissa vihan häntä kohtaan, niin että nämä yksissä tuumin karkasivat luostarista johonkin tuntemattomaan paikkaan. Aleksanteri pahoitti mielensä. Hän itki ja valitti, ei syönyt eikä juonut, mutta yön tullen hän nousi rukoilemaan anoen Herraa vahvistamaan häntä taistelussa demoneja vastaan. Hän rukoili aamuun asti ja kuuli lopulta demonien sanovan: “Sinä olet voittanut meidät Kristuksen armolla ja kärsivällisyydelläsi!” Tämän jälkeen demonit katosivat tietymättömiin eivätkä enää ahdistelleet häntä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Aleksanteri sairastui niin, ettei pystynyt liikuttamaan ainoatakaan jäsentään. Silloin pyhittäjä Kiril Belozerskilainen ilmestyi hänelle, siunasi hänet ristillä ja lupasi rukoilla Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta hän paranisi. Heti tämän jälkeen Aleksanteri nousi sairasvuoteeltaan, meni kirkkoon ja kertoi veljestölle ihmeellisestä parantumisestaan.

Kun pyhittäjä Aleksanteri tunsi lähtönsä Herran luo lähestyvän, hän ei enää puhunut muusta kuin kuolemasta. Hän varoitti veljiä, että hänen kuolemansa jälkeen luostaria tulisi kohtaamaan suuri kiusaus. Hän jätti veljet Kaikkivaltiaan Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä huostaan, kehotti heitä turvautumaan pyhän Nikolaoksen ja kaikkien pyhien esirukouksiin ja pysymään murheiden kohdatessa kärsivällisinä paikoillaan. Vaikka hän oli ruumiillisesti jättämässä veljet, hän lupasi hengellisesti olla aina heidän kanssaan. Veljet pyysivät häneltä viimeisen siunauksen. Hän suuteli kaikkia, pyysi ja antoi anteeksi. Kuolinhetkensä lähestyessä hän osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi kaikki eläväksitekevällä ristillä ja itsensä ristinmerkillä ja lausui: “Rauha kaikille. Ihmisiä rakastava Herra, suo minun seisoa oikealla puolellasi, kun tulet kunniassasi tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan.” Sitten hän sanoi viimeiset sanansa: “Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni” ja antoi puhtaan sielunsa rukoillen Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1479. Pyhittäjä Aleksanteri oli kuollessaan 52 vuoden ikäinen.

Pyhittäjän haudasta Oševenin luostarissa tuli parannusten lähde sairaille. Hän myös ilmestyi usein luostarinsa munkeille. Pappismunkki Feodosi kirjoitti pyhittäjä Aleksanterin elämäkerran vuonna 1567 vajaat sata vuotta tämän kuoleman jälkeen.


[1] Sukunimet olivat tuohon aikaan käytössä vain yläluokan parissa. Tavallisilla maanviljelijöillä oli joskus sukunimen tapaisia lisänimiä, joiden olemassaolo saattoi kertoa arvostetusta asemasta kyläyhteisössä.

Pyhän Gabrielin vanhemmat olivat ortodoksisia maanviljelijöitä Puola-Liettuassa Zverkin kylässä noin 13 kilometrin päässä Zabłudówista. Kylä sijaitsee nykyisessä Itä-Puolassa lähellä Białystokin kaupunkia. Gabriel menehtyi vuonna 1690 ollessaan kuusivuotias. Koirat löysivät hänen ruumiinsa pellolta, ja kyläläiset hautasivat sen kirkon lähelle. Aluella levinneen uskomuksen mukaan paikallinen juutalainen oli kaapannut Gabrielin kotoaan ja surmannut hänet suorittamalla julman rituaalimurhan. Tällainen uskomus oli juurtunut syvälle, vaikka rituaalimurhat eivät ole koskaan kuuluneet juutalaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin alueella raivosi tuhoisa epidemia. Vanhemmat yrittivät haudata kuolleet lapsensa mahdollisimman lähelle Gabrielin hautaa. Lopulta hauta romahti, minkä jälkeen Gabrielin reliikit löytyivät maatumattomina.

Vuonna 1755 reliikit siirrettiin Slutskin Pyhän Kolminaisuuden luostariin Minskin lääniin. Samalla Gabrielin traagista kuolemaa käytettiin jälleen antisemitistisiin tarkoituksiin ja juutalaisia syytettiin avoimesti hänen surmaamisestaan. Gabrielin kunnioitus levisi ympäri Venäjää ja hänet kanonisoitiin vuonna 1820.

Nykyisin pyhän Gabrielin reliikit ovat Puolassa Białystokin kaupungissa Pyhän Nikolaoksen katedraalissa. Pyhää lapsimarttyyri Gabrielin pidetään lasten suojeluspyhänä. Valitettavasti pyhän Gabrielin erikoista elämäkertaa on alusta alkaen käytetty antisemitistisiin tarkoituksiin, näin myös meidän aikanamme esimerkiksi Valko-Venäjällä 1990-luvulla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

21.4.

Teodoros oli innokas 18-vuotias kristitty, joka oli kotoisin Pamfylian Pergestä. Keisari Antonius Piuksen aikana (138–161) Pergen maaherra Teodotos kokosi alueeltaan nuoria miehiä keisarin sotajoukkoihin. Kun värvärit tulivat Pergeen ja näkivät Teodoroksen, he kokeneilla silmillään havaitsivat heti, että tästä kehittyisi ihanteellinen sotilas, joka pystyisi pelastamaan muitakin taisteluissa. Kun Teodorosta lähdettiin viemään maaherran luo, hän ymmärsi, että oli koittanut hänen jo pitkään odottamansa tilaisuus saada todistaa Kristuksesta ja kiitti Herraa siitä. Maaherrakin oli iloinen nähdessään komean nuorukaisen ja käski lyödä häneen leiman, jolla sotilaiksi värvätyt merkittiin. Mutta Teodoros heittäytyi maahan ja huusi: “Minut on jo lapsesta lähtien sinetöity Kristus-kuninkaan sinetillä pyhässä kasteessa enkä tahdo ryhtyä keisari Antoniuksen sotilaaksi.” Maaherra hämmästyi ja käski hänen uhrata jumalille. Teodoros pilkkasi jumaluustaruja, jolloin suuttunut maaherra käski ruoskia häntä häränjänteillä.

Ruoskintaa oli tarkoitus jatkaa niin pitkään, että Teodoros antaisi periksi ja uhraisi. Mutta hän vain rukoili ja pyysi Kristukselta voimaa kestää loppuun asti. Silloin hänet pantiin tulikuuman rautaisen ritilän päälle, mutta maa järisi ritilän alla ja siitä kumpusi lähde, joka sammutti tulen. Ihme sai pakanapappi Dioskoroksen kääntymään kristityksi. Keisari käski tämän hypätä ensimmäisenä ristikolle, joka kuumennettiin uudelleen. Dioskoros hyppäsi sen päälle huutaen: “Teodoroksen Jumala, auta minua ja ota henkeni rauhassa!” Hän kuoli heti. Paikalla olleet kristityt hautasivat hänet lähistölle.

Teodoros itse vietiin takaisin vankilaan. Yöllä Pergen piispa Pegasos meni vankilaan rohkaisemaan marttyyria. Hän lankesi Teodoroksen jalkoihin ja suudellen niitä sanoi: “Kiitän Sinua, Herrani Jeesus Kristus, että vaikka olenkin arvoton paimentamaan laumaasi, Sinä valitsit yhden niistä lampaista, jonka olet minulle uskonut, että hänestä tulisi koko lauman esikuva ja edelläkävijä.”

Viiden päivän kuluttua Teodoros vietiin uudestaan Teodotoksen eteen. Tämä painosti häntä uhraamaan Zeukselle. Kerrotaan, että marttyyri vastasi: “Saanko kysyä Zeuksen patsaalta, tahtooko se, että uhraan sille?” “Kysy vain”, maaherra sanoi. Silloin patsaassa asuva demoni alkoi puhua: “Kolme vuotta on jo kulunut, kun olen yrittänyt johtaa tämän nuorukaisen haureuteen irrottaakseni hänet siten Kristuksen laumasta mutta turhaan. En tahdo häneltä uhria, sillä tiedän, että hän karkottaa minut täältä, niin kuin toiset marttyyrit ovat jo minut karkottaneet entisiltä asuinsijoiltani. En tiedä minne kätkeytyä, sillä koko maailma on alistumassa Ristiinnaulitun valtaan.” Tämän jälkeen demoni löi Zeuksen patsaan murskaksi.

Hämmentyneenä kaikesta tästä Teodotos kysyi Teodorokselta, missä on kristittyjen voima ja mitkä ovat Kristuksen salaisuudet. Teodoros näki kuitenkin, ettei hän ollut vilpitön, ja vastasi, ettei kristittyjen ollut sallittua antaa pyhää koirille. Loukkaantunut maaherra käski sitoa hänet villien muulien vetämien vankkureiden perään, jotka sitten lähtivät raahaamaan häntä autiomaahan. Sotilaat, jotka sitoivat häntä muulivankkureihin, olivat itsekin alkaneet uskoa Kristukseen ja pyysivät, että hän johtaisi heidät pelastukseen. Teodoros rukoili, että Jumala pelastaisi hänet, niin että hän voisi johdattaa uskoon myös muita. Silloin paikalla olleet näkivät, kuinka taivaasta laskeutui ikään kuin vaunu, joka irrotti Teodoroksen vankkureista ja palautti hänet tuomiopaikalle.

Kun Teodoros oli kolmannen kerran tuomittavana, hänet heitettiin palavaan uuniin yhdessä uskovien sotilaiden Sokrateksen ja Dionysioksen kanssa. Kuin kolme nuorukaista kasteen virvoittamina he seisoivat tulessa ja Teodoros lauloi ylistystä Jumalalle kehottaen seuralaisiaan yhtymään Halleluja-lauselmaan. Teodoros tahtoi kovasti, että hänen hurskas äitinsä Filippa olisi näkemässä hänen kilvoituksensa. Jumala toteutti hänen toiveensa. Aikansa tulessa laulettuaan nuorukaiset nukahtivat. Kun Teodoros heräsi, hän näki, että paikalle oli tullut hänen äitinsä, joka oli ollut kolme vuotta sotavankina. Hän lohdutti äitiään ja muistutti tälle, että kärsimykset ovat hänelle valmistautumista ikuiseen iloon. Äiti sai Jumalalta tiedon, että Teodoros ristiinnaulitaan ja hänen toverinsa tapetaan miekalla.

Maaherra hämmästyi kuullessaan aamulla, että Teodoros ja hänen toverinsa olivat säilyneet hengissä tulesta. Hän määräsi tämän ristiinnaulittavaksi ja hänen toverinsa miekalla surmattaviksi. Sotilaat vetivät Teodoroksen ulos polttouunista, mutta hänen toverinsa he tappoivat miekoillaan polttouunin sisälle.

Teodoros pyysi, että hänet ristiinnaulittaisiin pää alaspäin, koska hän piti liian suurena kunniana saada samanlainen kuolema kuin Herransa. Sotilaat eivät kuitenkaan olleet saaneet sellaista käskyä ja ristiinnaulitsivat hänet tavalliseen tapaan. Viimeisiksi sanoikseen Teodoros huusi: “Nyt olen polkenut jalkoihini sinut, paholainen, enkä enää pelkää, koska olen kiinni elämänpuun oksissa!” Filippa rukoili poikansa ristin juurella, ja siihen hänet myös mestattiin miekalla.

Teodoros riippui ristillä kolme vuorokautta. Nähdessään, ettei hänen sielunsa lähtenyt ruumiista, hän huusi Kristuksen tavoin: “Abba Isä, ota minun henkeni.” Nämä sanat huulillaan hän luovutti sielunsa Jumalan käsiin. Pergen kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen. Myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko. Kreikkalaisessa kalenterissa pyhien Teodoroksen ja Filippan muistopäivää vietetään 19.4.

Pyhä Januarius (Gennaro) oli Italian Campanian alueella sijaitsevan Beneventumin piispana keisari Diocletianuksen (284–305) vainojen aikaan. Hänen alaisuudessaan toimivat diakonit Proculus, Sosius ja Faustus. Samassa hiippakunnassa palveli myös Desiderius, joka oli vihitty lukijaksi. Acutius ja Eutychius kuuluivat pyhän Januariuksen hengelliseen laumaan maallikkojäseninä.

Piispana Januarius pyrki valaisemaan ihmisten sydämet evankeliumin valolla. Hän oli arvostettu hengellinen paimen, ja monet pakanatkin kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi. Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Vainojen puhjetessa Januariuksen hengellisen lauman jäseniä vangittiin. Heidän joukossaan olivat diakonit Sosius ja Proculus sekä Acutius ja Eutychius. Kun piispa Januarius sai kuulla kaittaviensa kärsimyksistä, hän meni käymään heidän luonaan vankilassa. Tämä tuli kuitenkin viranomaisten tietoon, ja he pidättivät Januariuksen.

Januarius raahattiin tuomioistuimen eteen. Tuomarina oikeudenkäynnissä toimi Campagnan maaherra Timoteus.[1] Hän määräsi, että piispa tulisi heittää vankilaan. Kun diakoni Faustus ja lukija Desiderius kuulivat piispansa ahdingosta, he kiiruhtivat vankilaan hänen avukseen. He menivät virkamiesten luo ja alkoivat kysellä näiltä, miksi piispa oli pidätetty. Tämän vuoksi Timeoteus määräsi heidätkin vangittaviksi.

Myöhemmin pyhät marttyyrit tuotiin kidutettaviksi. Kun piispa Januarius työnnettiin tuliseen pätsiin, tapahtui ihme. Jumala suojeli häntä niin, että hän säilyi vahingoittumattomana liekkien keskellä. Nähdessään tämän maaherra Timoteus pelästyi. Hän arveli, että ihmiset saattaisivat ihmeen voimasta kääntyä kristityiksi, ja määräsi piispa Januariuksen ja hänen kumppaninsa mestattaviksi hetimiten.

Kuullessaan Januariuksen tuomiosta lähellä sijaitsevan Napolin[2] asukkaat kiiruhtivat paikalle ja yrittivät pelastaa piispan. Januarius kuitenkin esti kansanjoukon aikeet ja sanoi heille, että marttyyrikuolemansa kautta hänestä tulisi kaupungin suojeluspyhä. Ennen kuolemaansa pyhä Januarius rukoili vielä maaherra Timoteuksen puolesta, joka oli yllättäen menettänyt näkönsä. Kun hän päätti rukouksensa, maaherran näkö palautui. Ihmeestä huolimatta Timoteus ei peruuttanut marttyyrien kuolemantuomiota.

Pyhä Januarius ja hänen toverinsa saivat Jumalalta marttyyrien kruunut. Tämä tapahtui vuoden 305 tienoilla. Napolilaisten lisäksi myös muiden lähikaupunkien kristittyjä tuli kunnioittamaan heidän kuolemaansa, ja kaikki veivät pyhien marttyyrien reliikkejä omiin kaupunkeihinsa. Pyhän diakoni Sosiuksen reliikit vietiin Misenoon, jossa hänen muistoaan vietetään 23. syyskuuta. Pozzuolin kaupunkilaiset ottivat haltuunsa diakoni Proculuksen sekä Acutiuksen ja Eutychiuksen reliikit. Diakoni Faustuksen sekä lukija Desideruksen pyhäinjäännökset jäivät Beneventumin kaupunkilaisille.

Pyhä Januarius täytti Napolin kaupungille antamansa lupauksen. Hänen reliikkinsä siirrettiin Napoliin, ja ne suojelivat kaupunkia muun muassa tulivuori Vesuviuksen purkauksen aikana niin, että laavavirrat pysähtyivät. Januariuksen reliikit, joita säilytetään Napolin katedraalissa, sisältävät hänen pääkallonsa lisäksi myös pullollisen jähmettynyttä verta. Aika ajoin tämä veri muuttuu nestemäiseksi ja alkaa kuohua aivan kuin se olisi tuoretta. Pyhän Januariuksen muistoa vietetään Napolissa 19. syyskuuta.

Muutamia vuosia myöhemmin kristittyjen vainojen päätyttyä ja kristinuskon saadessa rauhassa levittäytyä Rooman imperiumin alueelle Maximiana-niminen leski menetti ainoan poikansa. Surun murtama Maximiana itki lohduttomasti kirkossa, jonne hänen rakkaan poikansa ruumis oli siirretty hautauspalvelusta varten.

Kun Maximiana silmäili surullisena kirkkoa, hänen katseensa osui kirkkolippuun, jossa oli pyhää Januariusta esittävä luonnollisen kokoinen kuva. Jumalallisen armon ohjaamana Maximianan murheen murtama mieli siirtyi muistelemaan vanhurskasta profeetta Elisaa, joka oli herättänyt kuolleista sunemilaisen naisen pojan asettumalla tämän ylle (2. Kun. 4:32–36). Jumalallisen ajatuksen innoittamana Maximiana otti pyhän Januariuksen kuvan ja vei sen poikansa ruumiin luo. Hän asetti kirkkolipun kuolleen poikansa päälle niin, että kuvan kasvot olivat pojan kasvoja vasten ja muut ruumiin jäsenet pojan ruumiin jäseniä vasten.

Tämän jälkeen Maximiana rukoili Jumalaa. ”Armahda minua ja herätä minun poikani, kuten kerran herätit profeetta Elisan kautta sunemilaisnaisen pojan.” Jumala teki pyhän Januariuksen kuvan kautta ihmeen hurskaalle leskelle: tämän kuollut poika virkosi henkiin. Monet poikaa suremaan tulleet ihmiset näkivät ihmeen ja ylistivät Jumalaa ilosta suunniltaan.


[1] Toisissa lähteissä maaherran nimeksi mainitaan Menignus.

[2] Napolin kaupungin nimi tulee kreikan kielen ilmaisusta Neapolis, ”Uusi kaupunki”.

Pyhä Maximianus syntyi varakkaaseen roomalaiseen perheeseen. Myöhemmin hän muutti Roomasta Konstantinopoliin, jossa hän tuli tunnetuksi hyveellisyydestään ja ankarasta elämästään. Hän rakasti suuresti pyhiä marttyyreja ja rakennutti muistomerkkejä heidän kunniakseen. Koska Maximianus oli myös älykäs ja oppinut, patriarkka Sisinios (426–427, ks. 11.10.) vihki hänet papiksi.

Sisinioksen kuoleman jälkeen Konstantinopolin patriarkan istuimelle nousi antiokialainen Nestorios (428–431). Kun uusi patriarkka toi julki harhaoppiset näkökantansa, Maximianus nousi vastustamaan häntä. Kun Nestorios oli lähetetty maanpakoon, keisari ja kansa valitsivat yksimielisesti hänen sijalleen patriarkaksi Maximianuksen. Hänen aikanaan pahennuksen aiheet ja harhaoppien aiheuttamat mellakat laantuivat, ja Kristuksen kirkossa vallitsi rauha. Paimennettuaan hyvin laumaansa kaksi vuotta ja viisi kuukautta (431–434) pyhä Maximianus antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun.

Pyhä Beuno[1] syntyi kuudennella vuosisadalla. Hän oli ylhäistä sukua ja kotoisin Clwydistä. Beunon isä oli nimeltään Beugi (Hywgi) ja hänen isoisänsä oli Walesin kuninkaallisia. Beuno oli myös pyhän neitsytmarttyyri Winefride Treffynnonlaisen (3.11) eno.

Beunon vanhemmat olivat kauan toivoneet poikalasta mutta turhaan. Vanhempien jo luovuttua toivosta enkeli ilmestyi heille ja ilmoitti pojan syntymästä. Vartuttuaan nuorukaiseksi Beuno lähti opiskelemaan Herefordshireen. Opintojen päätyttyä hän jätti vanhempiensa kodin mennäkseen luostariin. Kilvoiteltuaan luostarissa jonkin aikaa Beuno lähti sieltä ja perusti oman luostariyhteisön Caernarvonshiressa sijaitsevaan Clynnogiin. Veljestönsä lisäksi Beuno toimi myös sisarentyttärensä Winefriden hengellisenä ohjaajana.

Beunon elämän suuri käänne liittyi alueen valtaapitävien välienselvittelyyn. Pohjois-Walesin hallitsija Cadvan voitti taistelussa Northumberlandian hallitsija Ethelredin, joka oli vuoden 607 tienoilla surmauttanut verilöylyssä Bangorin munkit. Pyhä Beuno lahjoitti Cadvanille kultaisen valtikan. Kiitokseksi tästä Cadvan lupasi Beunolle maa-alueen luostarin rakentamista varten.

Hallitsijan lahjoittama maatila sijaitsi lähellä ”Beunon lähteenä” (Fynnon Beuno) tunnettua paikkaa Llanwundassa. Kun Beuno oli jo laskemassa luostarinsa perustusta, hänen luokseen saapui nainen käsivarsillaan pienokainen. Nainen ilmoitti, että maa-alue oli lapsen isänperintö. Beuno huolestui kuulemastaan. Hän otti naisen mukaansa ja meni hallitsija Cadvanin luo.

Beuno ilmoitti Cadvanille, ettei hän voinut pyhittää Jumalalle toisten perintömaata. Cadvan ei kuitenkaan suostunut kuuntelemaan, ja Beuno päätti jo luopua hankkeesta. Hallitsija Cadvanin serkku Gwyddeiant ratkaisi tilanteen lupaamalla Beunon luostaria varten oman perintömaansa, joka sijaitsi Clynnog Fawrissa. Beuno rakensi paikalle kirkon vuoden 616 tienoilla. Hallitsija Cadvan kuoli samoihin aikoihin. Hänen seuraajansa hallitsijanistuimelle oli hänen poikansa Cadwallon. Uusi hallitsija kohteli Beunoa ja tämän luostaria isäänsäkin avokätisemmin.

Pyhä Beuno teki useita ihmeitä. Kerran hänen luokseen tuli mies, joka oli menettänyt onnettomuudessa kulmakarvansa. Beuno kosketti miehen kulmia sauvansa rautaisella päällä ja ne paranivat. Kiitokseksi parantunut mies rakennutti kirkon neljän mailin päähän Clynnogista. Kirkon nimi on vielä nykyäänkin Llanael Hayarn, mikä merkitsee rautaisen kulmakarvan kirkkoa.

Myöhemmin Beuno tai hänen oppilaansa perustivat useita muitakin luostareita Itä-Walesiin ja Clwydiin. Beuno tuli myös tunnetuksi ihmeistä, jotka tapahtuivat hänen esirukoustensa kautta. Kuuluisimpia ovat kolme tapausta, joissa pyhän Beunon rukoukset herättivät ihmisen kuolleista. Tämän lisäksi Beunon mainetta lisäsivät hänen puheenlahjansa, jotka tekivät suuren vaikutuksen moniin Pohjois-Walesin asukkaisiin.

Pyhä Beuno nukkui kuolonuneen vuoden 630 tienoilla. Hänet haudattiin Clynnog Fawriin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin uuteen kirkkoon (Eglwys y Bedd), jossa niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Pyhän Beunon kunnioittaminen säilyi uskonpuhdistuksenkin yli. Englannin kuningatar Elisabeth I:n aikakaudelta on säilynyt dokumentteja, joissa valitetaan ihmisten tapaa uhrata lampaita ja vasikoita pyhän Beunon haudan luona. Vielä 1700-luvun lopulla sairaita lapsia kylvetettiin parantumisen toivossa pyhän Beunon kaivossa (Ffynnon Beuno), joka on säilynyt nykyaikoihin saakka. Pyhä Beuno nimetäänkin usein Pohjois-Walesin tärkeimmäksi paikallispyhäksi.


[1] Tunnetaan myös nimellä Beunor.

Pyhä Malrubius[1] syntyi vuoden 642 tienoilla kuninkaalliseen irlantilaissukuun. Vartuttuaan hän meni pyhän Comgallin (10.5.) perustamaan luostariin, joka sijaitsi Pohjois-Irlannin Bangorissa. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja myöhemmin papiksi. Täytettyään 29 vuotta Malrubius lähti Skotlantiin levittämään evankeliumia piktien keskuuteen. Aluksi hän asettui Ionan saarelle ja siirtyi myöhemmin mantereelle.

Saavuttuaan Skotlannin mannermaalle Malrubius rakennutti ensitöikseen kirkon ja luostarin Apurcrossaniin (Applecross) County Rossiin. Hän toimi luostarinsa johtajana ja tuli pian tunnetuksi hurskaudestaan ja askeettisesta elämästään. Applecrossista käsin Malrubius teki myös lähetystyötä laajalla alueella. Hänen levittämänsä evankeliumin ilosanoma ja tekemänsä ihmeet tekivät vaikutuksen kansaan, ja monet kääntyivät kristityiksi. Tämän vuoksi Malrubius tunnetaankin piktien apostolina.

Malrubius uurasti Jumalan sanan levittämiseksi yli 50 vuoden ajan. Kun hän oli 80-vuotias, hän kohtasi norjalaisia merirosvoja, joita hän yritti ohjata todellisen Jumalan palvelemiseen. Väkivaltaiset merirosvot eivät kuitenkaan halunneet kuullakaan Kristuksesta ja tappoivat pyhän Malrubiuksen. Tämä tapahtui vuonna 722.[2]

Myöhemmin pyhän Malrubiuksen kuolinpaikalle rakennettiin kirkko. Hänen mukaansa nimettiin myös useita paikallisia seurakuntia (Maree, Mulbury, Murry ja Summuruff). Tämän lisäksi Malrubiuksen itsensä rakennuttaman kirkon läheisyydessä Loch Mareen järvellä sijaitsevalla Eilean Mareen saarella on Malrubiuksen kaivona tunnettu lähde, josta virtaava vesi on parantanut erityisesti mielisairaudesta kärsiviä. Gaelin kieleen on myös jäänyt pyhän nimestä huudahdus Ma Ruibbe!, jota kuullaan vieläkin Harrisin seuduilla


[1] Tunnetaan myös nimellä Maelrubha ja Maelrubba.

[2] Toisten lähteiden mukaan Malrubius kuoli rauhassa kuolonuneen vuosien 721–724 välisenä aikana.

Pyhä Anastasios syntyi Kyproksella 600-luvun alkupuolella. Hän sai hyvän filosofisen koulutuksen ja vietti jonkin aikaa luostarielämää kotisaarellaan. Sieltä hän siirtyi Lähi-idän kuuluisimpaan luostarikeskukseen Siinaille päästäkseen siellä hiljaisuudessa ja rukouksessa juomaan todellisen viisauden lähteistä. Hän kertoi omasta elämästään seuraavan tapauksen, vaikka yrittikin esittää sen ikään kuin jollekin toiselle tapahtuneena. Hän oli kerran nähnyt arabien kohtelevan julmasti kristittyä sotavankia ja tahtoi auttaa kristiveljeään. Koska hänellä ei ollut rahaa ostaa tätä vapaaksi, hän vain yksinkertaisesti riisui tämän rautakahleista ja pukeutui itse kahleisiin hänen sijaansa. Kahden päivän kuluttua kristityt, joiden sydäntä Jumala oli koskettanut, lunastivat hänet vapaaksi 200 kultarahalla. Kristus palkitsi Anastasioksen suuren uhrautuvaisuuden lähimmäisensä hyväksi antamalla hänen sieluunsa ja ruumiiseensa poikkeuksellisen armovoiman. Anastasios pyysi Herraa jo hillitsemään armonsa virtoja, jotka huumasivat hänet ihanuudellaan.

Erämaan näköalapaikalta Anastasios havaitsi, että monofysiittien toiminta kaikkialla Lähi-idässä saattoi kirkon vaaraan. Hän osallistui monofysitismin vastaiseen taisteluun sekä kirjoituksillaan että lähetysmatkoillaan Egyptiin ja Syyriaan. Matkoillaan hän järjesti julkisia väittelytilaisuuksia, joissa hän taitavasti osoitti harhaoppisten opit vääriksi. Hän antoi heille luettavaksi pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen tekstejä ja muiden samojen isien kirjoituksia, joihin vastapuolen edustajat itsekin vetosivat. Hän kirjoitti selityksiä Raamatun kirjoihin ja teologisia tutkielmia, joissa hän vastasi aikalaistensa kysymyksiin sillä auktoriteetilla, jonka Pyhän Hengen armo hänelle antoi. Hän myös kirjoitti muistiin hyödyllisiä kertomuksia isistä, jotka olivat eläneet Siinain erämaassa.

Eräässä kirjoitelmassaan Anastasios kertoo munkista, joka oli viettänyt koko elämänsä välinpitämättömästi. Kun munkki sairastui ja lähestyi kuolemaa, hän ei osoittanut minkäänlaista pelkoa, niin että toiset isä hämmästyivät. Päinvastoin hän oli iloinen ja luottavainen. Heidän ihmetellessään munkki kertoi heille, että sillä hetkellä jolloin enkelit olivat näyttäneet hänelle pergamenttipalan, johon oli kirjoitettu kaikki hänen syntinsä, hän oli vastannut heille: “Todellakin, olen syyllistynyt kaikkeen tuohon, mutta en ole koskaan tuominnut ketään tai muistellut kokemiani vääryyksiä. Olen aina pitänyt mielessäni Herran sanat: ‘Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita.’” Silloin hän oli nähnyt, kuinka pergamentti oli revitty kappaleiksi, ja niin hän saattoi valmistautua astumaan Kristuksen eteen ilolla, jota mikään ei varjostanut.

Eräänä päivänä nähdessään pyhän Johannes Siinailaisen laskeutuvan alas Siinain vuoren huipulta pyhittäjä Anastasios lausui, että tästä tulee vielä Siinain luostarin igumeni. Vähän ajan kuluttua tämän jälkeen 700-luvun alussa pyhittäjä Anastasios nukkui pois rauhassa.

Pyhä Aleksi Gneušev palveli koko elämänsä pappina Bortsurmanin kylässä nykyisen Nižni Novgordin alueella. Hän syntyi papinperheeseen vuonna 1762. Hän kävi pappisseminaarin ja meni naimisiin, minkä jälkeen hänet 22-vuotiaana vihittiin diakoniksi Bortsurmanin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kyläkirkkoon. Kolmetoista vuotta myöhemmin hänet vihittiin kirkon papiksi.

Eräänä yönä isä Aleksia pyydettiin naapurikylään viemään ehtoollista kuolevalle. Hän harmistui, että häntä tultiin häiritsemään keskellä yötä, ajoi asiaa toimittamaan tulleen miehen pois ja kävi uudelleen nukkumaan. Jonkin ajan kuluttua omatunto alkoi kuitenkin vaivata häntä ja hän lähti matkaan. Astuessaan taloon hän näki, että talonpoika oli jo kuollut ja että vainajan vieressä seisoi enkeli ehtoollismalja kädessään. Näystä hämmästyneenä Aleksi lankesi maahan polvilleen ja rukoili koko yön. Aamulla hän palasi kotiin muuttuneena miehenä.

Tuosta päivästä lähtien pyhä Aleksi omistautui Jumalan ja ihmisten palvelemiselle. Hän alkoi toimittaa liturgian joka päivä, jos se vain oli mahdollista, ja noudatti voimiensa mukaan luostarirukoussääntöä. Keskiyöllä hän nousi lukemaan puoliyöpalveluksen, 12 psalmia, päivän pyhän elämäkerran ja päivän tekstin kirkkoisien opetuspuhekokoelmasta. Aamulla olivat vuorossa aamurukoukset ja hetket sekä akatistos pyhittäjä Sergei Radonežilaiselle, suurmarttyyri Barbaralle tai pyhälle Mitrofan Voronežilaiselle. Päivällä hän luki neljä katismaa psalttarista ja illalla kanonin ja akatistoksen Vapahtajalle sekä kanonin suojelusenkelille ja iltarukoukset. Hän teki päivittäin jopa 1500 kumarrusta lausuen Jeesuksen rukousta. Jumalanpalveluksilta ja rukoussäännöltä vapaaksi jäävänä aikana hän otti vastaan ihmisiä ja auttoi salaa köyhiä. Hän opetti luokseen tulevia sellaisella nöyryydellä ja rakkaudella, että taivutti ihmisten sydämet väkisinkin puoleensa. Vain noituutta harjoittaviin hän suhtautui ankarasti eikä päästänyt heitä luokseen, jos he eivät ensin sanoutuneet irti pimeisiin voimiin liittyvistä puuhistaan. Myös noitien ja tietäjien apuun turvautuvia hän ojensi ankarasti.

Jumala palkitsi vanhurskaan Aleksin hyvän kilvoituksen suomalla hänelle parantamisen ja selvänäkemisen armolahjat. Hän sai osakseen myös monia jumalallisia ilmestyksiä. Kerran liturgian aikana hän kuuli paratiisillista laulua ja näki itsensä Herran, joka käski hänen kaitsea Kristuksen laumaa. Vanhurskas Aleksi kirjoitti muistiin kokemansa Vapahtajan, Jumalanäidin ja pyhien ilmestykset. Muutamista hän kertoi Arzamasin luostarin igumenia Marialle, jota hän kunnioitti.

Yhdeksän vuotta ennen kuolemaansa vanhurskas Aleksi siirtyi vanhuudenlepoon. Silti hän toimitti yhä liturgian entiseen tapaansa melkein joka päivä. Viimeiset vuodet hän asui talonsa yhteydessä olevassa pienessä keljassa. Jätettyään kaikki maalliset huolet hän antautui askeettiseen rukouskilvoitukseen. Hän piti jouhipaitaa, nukkui kovalla alustalla pelkän huovan päällä ja söi vain kerran päivässä eikä koskaan lihaa. Tieto hänestä esirukoilijana ja ihmeidentekijänä kantautui kauas. Kun pyhittäjä Serafim Sarovilaisen luo tuli ihmisiä vanhurskaan Aleksin asuinseudulta, hän käännytti heidät takaisin sanoen, että heillä oli oma esirukoilijansa. “Hän rukouksineen on kuin palava kynttilä Jumalan valtaistuimen edessä. Vaikka tuo uurastaja ei ole tehnyt munkkilupauksia, hän ylittää monet munkit. Tähden tavoin hän loistaa kristinuskon taivaalla”, pyhittäjä Serafim sanoi.

Pyhä Aleksi Bortsurmanilainen teki paljon ihmeitä. Hän herätti rukouksellaan kuolleen pojan ja paransi kuusivuotiaan Tatjanan, joka ei ollut koskaan pystynyt kävelemään. Eräs kauppias, joka vapautui häntä piinanneista riivaajista pyhän Aleksin rukousten avulla, rakennutti Bortsurmanin kirkkoon harkkorautalattian.

Vuoden 1848 alussa pyhä Aleksi alkoi silminnähden heikentyä eikä enää kyennyt toimittamaan jumalanpalveluksia. Hänen pyynnöstään omaiset veivät hänet kirkkoon palveluksiin. Heikkenemisestään huolimatta hän piti suurena syntinä kieltäytyä auttamasta ihmisiä ja täytti viimeisillä voimillaan kaikkien pyynnöt. Kuolinpäivänään 21. huhtikuuta 1848 hän istui avoimen ikkunan ääressä siunaten kansaa, joka oli kauniina kevätpäivänä kokoontunut nähdäkseen hänet vielä kerran. Näin hän päätti maallisen vaelluksensa.

Pyhä Aleksi haudattiin Bortsurmanin kyläkirkon alttaripäätyyn. Ennen kuolemaansa hän oli vakuuttanut kaikille, ettei hän unohtaisi niitä, jotka tulisivat muistelemaan häntä. Lähikylien asukkaat kunnioittivat hänen hautaansa. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä haudalla toimitettiin panihidoja ja monet sairaat paranivat vaivoistaan. Tapana oli myös ottaa haudalta hiekkaa ja nauttia se veden kanssa vaikean sairauden kohdatessa. Lokakuussa vuonna 1913 Bortsurmaniin saapui Nižni Novgorodin hengellisen konsistorin lähettämä komissio, jonka tehtävänä oli tutkia sekä suulliset että painetut kertomukset Aleksi Bortsurmanilaiseen liittyvistä ihmeistä. Ihmeet vahvistettiin tosiksi, mutta vallankumous esti kanonisoinnin. Neuvostoaikana viranomaiset yrittivät moneen kertaan hävittää haudan, mutta kansan kilvoittelijaa kohtaan osoittama kunnioitus ja paikalla tapahtuneet eittämättömät ihmeet estivät aikeet. Venäjän kirkko kanonisoi vanhurskaan Aleksi Bortsurmanilaisen vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

22.4.

Pyhä apostoli Natanael oli kotoisin Galilean Kaanaasta. Hän kuuluu Kristuksen kahdentoista apostolin joukkoon. Hänet on toisinaan samaistettu apostoli Simon Kiivailijaan (10.5.) tai apostoli Bartolomeukseen (11.6.). Jälkimmäisessä tapauksessa hänen alkuperäinen koko nimensä olisi Natanael bar Tolmai (”Tolmain poika”). Natanaelin kohtaamisesta Vapahtajan kanssa on kerrottu pyhän apostoli Johanneksen evankeliumin alussa (Joh 1:45–50).

Natanael oli hurskas juutalainen ja tunsi hyvin pyhät kirjoitukset, minkä vuoksi hän odotti Messiaan ilmestymistä. Eräänä päivänä Natanaelin luo saapui betsaidalainen Filippus, joka ilmoitti hänelle kohdanneensa Messiaan. ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista”, Filippus julisti Natanaelille.

Kuullessaan Filippuksen sanat Natanael yllättyi suuresti. Hän ei ollut odottanut, että Messias voisi olla kotoisin Nasaretista. Tämän vuoksi hän kysyi Filippukselta: ”Nasaretistako? Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?” Varmana asiastaan Filippus vastasi Natanaelille: ”Tule, niin näet.”

Natanael noudatti Filippuksen neuvoa ja yhdessä he menivät Kristuksen luo. Nähdessään Natanaelin saapuvan Vapahtaja sanoi: ”Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä!” Jälleen Natanael koki yllätyksen ja kysyi Vapahtajalta, kuinka tämä saattoi tuntea hänet. Vapahtaja paljasti nähneensä Natanaelin jo ennen kuin Filippus oli kutsunut tätä. ”Näin sinut viikunapuun alla”, Kristus sanoi Natanaelille. Kuullessaan Vapahtajan sanat Natanael uskoi Kristukseen. Hän huudahti: ”Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin kuningas!”

Kristittyjä vainonneen keisari Marcus Aureliuksen valtakaudella (161–180) Lyonsin (Lugdunensis) alueella elävät pakanat luulivat onnistuneensa tappamaan kaikki seudun kristityt. Lyonsista pakenivat hengissä kuitenkin kristityt Epipodius ja Aleksander, jotka olivat olleet ystäviä lapsuudesta asti. He löysivät turvapaikan erään kaupungin ulkopuolella asuvan kristityn lesken luota. Lopulta heidän piilopaikkansa löydettiin ja heidät pidätettiin.

Epipodius ja Aleksander tuotiin tuomarin eteen. Tämä alkoi pilkata heitä ja sanoi Epipodiukselle: ”Me palvomme jumalia ilkamoiden ja juhlien. Te kristityt seuraatte surullista uskontoa. Te palvotte miestä, joka naulittiin ristille. Hän tuomitsee kaikki elämän ilot, ja on mielissään, kun hänen seuraajansa uuvuttavat itsensä paastolla.” Sanottuaan tämän tuomari jatkoi: ”Olisi harmi, jos nuori mies kuolisi tuollaisen huonon asian vuoksi.” Näillä puheillaan tuomari yritti saada Epipodiuksen ja Aleksanderin luopumaan uskostaan.

Ystävykset pysyivät kuuroina tuomarin sanoille ja julistivat urheasti olevansa kristittyjä. Tuomari hämmästyi Epipodiuksen ja Aleksanderin rohkeutta. Pakanoista koostuva yleisö alkoi kuitenkin huutaa, ja sen ärtymys tarttui tuomariinkin. Niin paljon verta oli vuodatettu ja kaikkia kristittyjä ei ollut vieläkään tuhottu! Tuomari määräsi, että ystävykset oli erotettava. Nuorempaa Epipodiusta alettiin kiduttaa, mutta hän ei suostunut kieltämään Kristusta. Tämän vuoksi pyhä Epipodius mestattiin miekalla ja hän sai Jumalalta marttyyrin kruunun.

Kaksi päivää Epipodiuksen kuoleman jälkeen tuomari käski tuoda eteensä Aleksanderin. Hän yritti järkyttää tätä kuvailemalla marttyyrien kärsimyksiä. Aleksander ei kuitenkaan taipunut tuomarin säikyttelyn alla. ”Luuletko voivasi pelotella minua kidutuksilla, joita niin monet marttyyrit ovat kestäneet”, Aleksander kysyi tuomarilta. ”Sinä vain lisäät haluani seurata heitä”, hän totesi. Kolme miestä vuoron perään alkoi ruoskia ankarasti Aleksanderia. Tämän jälkeen tuomari määräsi hänet ristiinnaulittavaksi. Pyhä Aleksander kuoli heti, kun hänet kiinnitettiin ristille. Pyhät Epipodius ja Aleksander saivat Herralta marttyyrien kruunut vuonna 178.

Pyhä Teodoros syntyi 500-luvun alkupuolella Sykeoissa, joka oli kylä Vähän-Aasian Ankaran hallintoalueella. Kylän läpi kulki Konstantinopoliin johtava kuninkaallinen tie. Kerran Sykeoin majatalossa yöpyi keisarin lähetti Kosmas, joka oli Konstantinopolissa kuuluisa kamelinratsastuskilpailujen voitoistaan. Majatalossa työskenteli ilotyttönä Maria, jonka äiti ja sisar harjoittivat samaa ammattia. Kosmaksen kanssa vietetyn yön jälkeen Maria tuli raskaaksi ja näki jo samana yönä unessa suuren loistavan tähden laskeutuvan kohtuunsa. Kun hän mainitsi tästä Kosmakselle, tämä sanoi: “Varjele itseäsi, ehkä Jumala katsoo puoleesi ja tekee sinun kohtusi hedelmästä piispan kirkolleen.” Monet pyhät miehet, joille Maria kertoi tapauksesta, vakuuttivat hänelle, että hänen lapsestaan tulee vielä suuri Jumalan mies.

Pojan syntymän jälkeen Maria ja hänen omaisensa muuttivat elämäntapaansa. Kasteessa lapsi sai nimekseen Teodoros, ja Maria huolehti hyvin hänen kasvatuksestaan. Kun Teodoros oli 6-vuotias, Maria tahtoi lähettää hänet Konstantinopoliin sotilaskoulutukseen. Silloin pyhä Georgios Voittaja (23.4.) ilmestyi hänelle ja sanoi: “Älä turhaan vaivaudu, sillä taivaallinen Hallitsija tarvitsee häntä.” Äiti luopui suunnitelmasta ja luovutti pojan 8-vuotiaana hyvän opettajan koulutettavaksi. Suuri vaikutus Teodorokseen oli perheen palvelijalla Stefanoksella, jonka esimerkkiä seuraten hän oppi paastoamaan ja rukoilemaan. Koulusta palattuaan hänellä oli tapana kavuta kalliorinnettä pitkin läheiselle vuorelle, jossa oli pyhälle suurmarttyyri Georgiokselle omistettu kirkko. Siellä hän tutkiskeli pyhää Raamattua ja rukoili. Kotiinsa hän palasi vasta illalla. Usein hän näki pyhän Georgioksen ja tunsi hänen apunsa.

Kun Teodoros oli 14-vuotias, hän kohtasi isä Glykerioksen, joka ohjasi häntä munkkilaisuuteen. Noihin aikoihin aluetta vaivasi kova kuivuus. Kun isä Glykerios polvistui yhdessä Teodoroksen kanssa rukoilemaan Jumalalta sadetta, pilvet peittivät taivaan ja runsas sade kasteli alueen. Silloin vanhus sanoi iloissaan Teodorokselle: “Tästä lähtien Jumala antaa sinulle kaiken, mitä Häneltä pyydät.”

Tämän tapaamisen jälkeen Teodoros päätti lähteä kotoaan ja omistautua kokonaan askeettiseen elämään. Hän asettui pysyvästi asumaan Pyhän Georgioksen kirkkoon, jonka alttarin alle hän oli kaivanut piilopaikan. Siellä hän oppi Jumalan avulla nopeasti koko Psalttarin ulkoa. Hänen äitinsä ja isoäitinsä toivat hänelle leipää ja ruokaa. Suuren osan ravinnostaan Teodoros syötti askeettisessa innossaan linnuille ja villieläimille. Jo tällöin hän alkoi tehdä suuria ihmeitä ja jopa herätti rukouksillaan henkiin kuolleen lapsen. Jonkin ajan kuluttua hän kaivoi itselleen luolan vuorenrinteeseen ja pysyi siellä kätkössä kaksi vuotta. Eräs diakoni toi hänelle sinne leipää ja vettä.

Kun Anastasiopoliksen piispa Teodosios kuuli nuoresta kilvoittelijasta, hän tuli tapaamaan tätä. Nuorukainen teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän vihki tämän heti kaikkiin pappeuden asteisiin. Hänestä tuli siis pappi poikkeuksellisesti jo 18-vuotiaana, ja näin hän saattoi toimittaa liturgiapalveluksia.

Näihin aikoihin Teodoroksessa syttyi palava halu päästä käymään niillä paikoilla, joilla Herramme itse oli vaeltanut ja joista hän itse oli niin paljon lukenut pyhää Raamattua tutkiskellessaan. Hän lähti pyhiinvaellukselle Palestiinaan. Kun hän oli käynyt kumartamassa kaikkia pyhiä paikkoja, hän taivalsi lopuksi Jordanille ja meni Khozeban luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Sen jälkeen hän palasi kotiseudulleen Galatiaan ja jatkoi siellä askeettisia kilvoituksiaan asettuen Pyhän Georgioksen kirkkoon. Armo loisti hänestä, ja rukouksillaan hän paransi monia sairaita ja karkotti pahoja henkiä. Kerran hänet kutsuttiin lähikylään, jossa valtaisat heinäsirkkaparvet uhkasivat tuhota peltojen sadon. Teodoros toimitti litanian pelloilla ja seuraavana päivänä asukkaat löysivät heinäsirkat kuolleina.

Entiset kilvoitukset eivät enää riittäneet Teodorokselle, vaan hän aloitti uuden kilvoitusmuodon pyytäen lähiseudun asukkaita valmistamaan itselleen rautaisen häkin, jossa hän voisi viettää paastonajat ja paastopäivät. Asukkaat tekivät hänelle myös puisen häkin, jossa he kuljettivat hänet oman kylänsä Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon siunaukseksi itselleen. Häkissään hän vietti siellä ajan joulusta palmusunnuntaihin. Sen jälkeen kyläläiset kantoivat hänet takaisin Pyhän Georgioksen kirkon luo ja hän siirtyi rautaiseen häkkiinsä. Karhu vieraili säännöllisesti häkin luona hakemassa makupaloja, ja susiakin nähtiin sen lähistöllä.

Eräs noituuden harjoittaja kadehti Teodoroksen tekemiä ihmeitä ja koetti myrkyttää hänet lähettämällä hänelle myrkytetyn kalan. Teodoros siunasi lahjan ja söi kalan, mutta myrkky ei mitenkään vaikuttanut häneen. Tämä johti velhon täydelliseen katumukseen. Teodoroksen nähden hän poltti taikakirjansa, minkä jälkeen Teodoros opetti hänelle kristinuskoa ja kastoi hänet.

Noihin aikoihin Teodoros sairastui vakavasti ja näki jo enkelten tulevan hakemaan sieluaan. Hän itki katkerasti tuntien, ettei ollut vielä saattanut katumustaan päätökseen. Hän suri myös pienen veljestönsä puolesta, joka tarvitsi opetusta ja kehittämistä mutta joka oli nyt jäämässä ilman paimenta. Kirkossa hänen yläpuolellaan oli pyhien palkattaparantajien Kosmaksen ja Damianoksen (1.7.) fresko. Hänestä näytti, että nämä pyhät laskeutuivat hänen luokseen ja kokeillen hänen pulssiaan havaitsivat hänet hyvin sairaaksi. He pyysivät pyhiä enkeleitä odottamaan vielä vähän, kunnes he rukoilisivat elämän ja kuoleman Herraa pidentämään hänen elinikäänsä. Jumala suostui heidän pyyntöönsä ja Teodoros parantui.

Teodoroksen ympärille kokoontunut veljestö kasvoi jatkuvasti, kun monet hänen parantamansa miehet halusivat jäädä hänen oppilaikseen. Pyhän Georgioksen kirkko kävi liian pieneksi ja veljestö rakennutti itselleen uuden, arkkienkeli Mikaelille omistetun kirkon. Sen yhteydessä oli myös kaksi pientä kappelia, joista toinen oli omistettu Johannes Kastajalle ja toinen Jumalansynnyttäjälle. Teodoros määräsi veljestönsä igumeniksi oppilaansa Filumenoksen, joka vihittiin papiksi. Näin hän saattoi itse omistautua täydellisemmin Jumalalle otolliseen askeettiseen kilvoitteluunsa. Hänen ihmeitä aikaansaava rukouksensa oli turvana koko seudulle. Se toi sadetta kuivuuden aikana, antoi jauhojen riittää nälänhädän kohdatessa, paransi sairaita ja riivattuja, jotka saattoivat viettää luostarissa monta päivää odottaen Jumalan armoa. Teodoros otti heidät vastaan Pyhän Georgioksen kirkossa, jota hän laajensi ja kaunisti.

Kun Anastasiopoliksen piispa Timoteos kuoli, kaupungin papit ja johtavat kansalaiset menivät Ankaran metropoliitan luo pyytäen häntä nimittämään Teodoroksen heidän piispakseen. Teodoros itse kilvoitteli rauhassa luolassaan eikä tahtonut kuullakaan mitään tällaista. Silloin hänen kannattajansa yksinkertaisesti ryöstivät hänet ja veivät vaunuissa Ankaraan. Metropoliitta otti hänet iloiten vastaan ja onnistui taivuttamaan hänet piispanvihkimykseen. Teodoros lupasi kuitenkin luostarinsa veljille, ettei hän piispanakaan tule hylkäämään heitä. Ensi töikseen piispana hän vihki uudistamansa Pyhän Georgioksen kirkon. Sitten hän palasi Anastasiopolikseen ja alkoi kuuliaisesti paimentaa hänelle uskottua hiippakuntaa.

Piispana pyhä Teodoros kävi vielä kerran Jerusalemissa ja kierteli Palestiinan luostareissa. Häntä alkoi vaivata ajatus, että piispaksi ryhdyttyään hän oli langennut pois munkkilaisuudesta. Hän jopa suunnitteli, ettei hän enää palaisikaan hiippakuntaansa vaan jäisi Pyhän Sabbaksen luostariin. Pyhä Georgios, joka oli ollut hänen suojelijansa lapsuudesta lähtien, puuttui kuitenkin asiaan ja ilmestyi hänelle käskien häntä ankaraan sävyyn palaamaan kotiseudulleen.

Paluumatkalla piispa Teodoros otettiin kaikkialla vastaan iloiten ja hän toimitti litanioita. Monia parantumisia tapahtui hänen rukoustensa ansiosta. Anastasiopolikseen saavuttuaan hän paransi siellä jo kuolemaisillaan olleen pienen pojan. ”Kukapa voisi kertoa kaikki hänen piispakautenaan tekemänsä ihmeet”, huokaa hänen elämäkertansa kirjoittaja ja läheinen oppilaansa Georgios, joka sanoo itse olleensa omin silmin niitä näkemässä.

Teodoros koki kuitenkin piispan tehtävään liittyvien käytännön asioiden hoidon hyvin raskaaksi, sillä ne sitoivat hänen ajatuksiaan, jotka olivat tottuneet liikkumaan taivaallisissa asioissa. Oltuaan kymmenen vuotta piispana hän päätti luopua tehtävästään ja kehotti Anastasiopoliksen asukkaita etsimään itselleen uuden paimenen. “Minä olen tästä lähtien nöyrä munkki ja lähden luostariini, jossa olen luvannut palvella Herraa koko elämäni”, hän sanoi. Kaupungin asukkaat olivat kovasti pahoillaan ja asiasta valitettiin aina ekumeeniseen patriarkaattiin saakka. Patriarkka Kyriakos (595–606) osoitti kuitenkin ymmärtämystä Teodorosta kohtaan ja käski Ankaran metropoliitan suostua hänen eroanomukseensa. Teodoros säilytti kuitenkin piispan arvonsa ja sai luvan vastaisuudessakin käyttää piispallista omoforia, koska hän luopui piispallisista tehtävistä moitteettomasti palveltuaan. Annettuaan hyödyllisiä neuvoja seuraajalleen piispa Sergiokselle Teodoros poistui Anastasiopoliksesta ja palasi takaisin luostariinsa.

Jonkin ajan kuluttua keisari Maurikios ja patriarkka Kyriakos (27.10.) kutsuivat Teodoroksen Konstantinopoliin saadakseen hänen siunauksensa. Siellä hän paransi yhden keisarin pojista elefanttitaudista ja karkotti riivaajia. Hänen osakseen tuli suuria kunnianosoituksia ja keisari otti hänen perustamansa luostarit erityissuojelukseensa myöntäen niille verovapauden. Kirkollisesti niistä tuli stavropigiaalisia eli ne siirrettiin suoraan patriarkaatin alaisuuteen, niin ettei paikallinen piispa voinut puuttua niiden asioihin.

Luostariinsa palattuaan pyhittäjä Teodoros alkoi pyytää suojelijaltaan pyhältä suurmarttyyri Georgiokselta, että hän saisi jostakin tämän reliikkejä luostarinsa pyhitykseksi. Silloin pyhä Georgios ilmestyi unessa Germioin piispalle ja käski hänen luovuttaa osan hallussaan olevista reliikeistä Teodorokselle Pyhän Georgioksen kirkkoon. Piispa kehotti Teodorosta tulemaan hakemaan niitä. Riemuissaan Teodoros lähti matkaan. Matkan varrella hänet kutsuttiin toimittamaan litania, jossa rukoiltiin sadetta kuivuudesta kärsivälle seudulle. Heti sen jälkeen alkoi kolme vuorokautta kestänyt rankkasade. Saatuaan kallisarvoiset reliikit Teodoros palasi kotiluostariinsa.

Teodoros paransi monia sairaita, mutta itse hän kärsi pysyvästä haavautumasta, jota hän ei hoitanut ja josta sen tähden vuoti verta, kun hänen karheat vaatteensa hankasivat sitä. Lisäksi hän poti joka kesä noin puolitoista kuukautta silmätulehdusta. Hän kiitti Jumalaa vaivoistaan ja sanoi, että Jumala oli antanut ne hänelle kestettäväksi aina elämän loppuun asti. Hän omaksui itselleen Herran sanat: “Minun armoni riittää sinulle, sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor.12:9).

Käydessään Konstantinopolissa pyhä Teodoros ilmoitti, että keisari Maurikios tullaan murhaamaan, mikä tapahtui hieman myöhemmin, vuonna 602. Toisella käynnillään siellä hän sanoi patriarkka Tuomaalle, että suuret onnettomuudet uhkaavat kaupunkia. Iäkäs patriarkka säikähti ja pyysi Teodorosta rukoilemaan, että Jumala korjaisi hänet pois ennen ennustusten toteutumista. Eräänä päivänä Teodoros lähetti patriarkalle viestin: “Olemme rukoilleet pyyntösi mukaan. Tänään lähdet. Rukoile, että tapaamme Herran luona.” Saman päivän iltana patriarkka Tuomas siirtyi pois tästä maailmasta, kun keisari oli ensin käynyt hyvästelemässä hänet.

Pian tämän jälkeen Teodoros palasi luostariinsa keisarin, patriarkan ja monien ylhäisten miesten saattaessa hänet matkalle. Siellä hän vietti hiljaista rukouksen täyttämää elämää. Monenlaisten sairauksien, onnettomuuksien ja muiden ongelmien ahdistamat ihmiset tulivat hänen luokseen. Hänellä oli tapana jakaa heille parannukseksi ja onnettomuuksien karkottamiseksi siunaamaansa vettä. Sen voimalla tapahtui monia ihmeitä: ihmiset ja eläimet parantuivat, aviopuolisot sopivat riitansa, lapsettomat saivat lapsia, vihat ja kaunat unohtuivat. Pyhä Teodoros paransi myös ajatussyntejä ja sydämen salaisia sairauksia. Hän neuvoi kaikkia välttämään vihamielisyyttä, rakastamaan toisiaan ja olemaan vieraanvaraisia ja armeliaita.

Pyhittäjä Teodoros lähti tästä elämästä vuonna 613 suurena lauantaina, joka tuona vuonna sattui huhtikuun 22. päiväksi. Se oli samalla hänen erityisen suojelijansa pyhän Georgioksen muistopäivän aatto.

Pyhä Opportunan tarkkaa synnyinvuotta ei tiedetä, mutta hän eli 700-luvulla. Opportuna syntyi Normandiassa lähellä Esmesia. Hän oli Séezin piispana toimineen Chordegangin sisar. Opportuna oli vielä erittäin nuori, kun piispa Chordegang vihki hänet nunnaksi. Hän meni kilvoittelijaksi Montreuilin luostariin, jonka johtajana oli tuolloin hänen serkkunsa Lantildis.

Myöhemmin Opportunasta tuli Montreuilin luostarin johtaja. Esimerkillisen elämänsä, nöyryytensä ja rukouselämänsä vuoksi häntä kuvailtiin ”kaikkien nunnien todelliseksi äidiksi.”

Syksyllä 769 piispa Chordegang oli palaamassa pyhiinvaellukselta Roomasta ja aikoi vierailla Montreuilin luostarissa, joka oli vain viitisen kilometriä Séezistä. Matkalla luostariin piispa murhattiin. Opportuna järkyttyi suuresti kuullessaan rakkaan veljensä kohtalosta. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauan jälleennäkemistä tämän kanssa. Pyhä Opportuna nukkui itsekin kuolonuneen pian veljensä jälkeen. Tämä tapahtui vuoden 770 tienoilla.

Pyhästä Opportunasta tuli erittäin kunnioitettu Ranskassa. Hänen reliikkinsä siirrettiin normannien ryöstöretkien aikaan Moussyn luostariin Pariisin lähistölle. Osa reliikeistä on sittemmin siirretty Pariisiin ja Almenesches’iin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

23.4.

Pyhä Therinos eli keisari Deciuksen vainojen aikaan eli vuoden 250 tienoilla Bothoruksessa, Thesprotian alueella. Paikka sijaitsi vastapäätä Korfun saarta. Therinos oli hurskas kristitty ja oli tullut tunnetuksi hyveistään ja anteliaisuudestaan

Alueelle saapui maaherra Filippos, joka oli saanut tehtäväkseen pakottaa kaikki seudun asukkaat palvomaan keisarin jumalia. Maaherran saapumista oli seuraamassa suuri väkijoukko. Yhtäkkiä väkijoukon keskeltä kuului Therinoksen ääni: hän alkoi pilkata epäjumalia ja huusi, että keisarin jumalat olivat vain demonisia harhakuvia.

Therinos pidätettiin heti ja hänet raahattiin maaherran eteen. Hän ilmoitti maaherralle, ettei aikoisi palvoa epäjumalia, vaan pysyisi uskollisena ainoalle oikealle Jumalalle. Maaherra määräsi, että Therinos tuli heittää tuliseen pätsiin, ja käsky täytettiin saman tien. Jumala kuitenkin suojeli Therinosta liekkien keskellä. Hän seisoi tulenlieskojen lomassa ja alkoi laulaa. Kun ihmiset näkivät ihmeen, he alkoivat huudahdella ilosta ja ihmetyksestä. Tämän jälkeen Therinos vedettiin pois kuumasta pätsistä, ja hänen kimppuunsa usutettiin seitsemän sarvipäistä kaurista. Nämä eivät kuitenkaan koskeneetkaan häneen, vaan painoivat sarvensa hänen jalkojensa juureen kuin kumartaen häntä.

Monien kidutusten jälkeen Therinos sai surmansa, ja Jumala otti pyhän marttyyrinsa taivaallisiin asuinsijoihin. Therinoksen kuolintavasta ei ole säilynyt varhaista tietoa, mutta hänen arvellaan saaneen surmansa mestaamalla.

Pyhä Georgios syntyi ylhäiseen sukuun Vähän-Aasian Kappadokiassa. Kun poika oli 10-vuotias, hänen isänsä kuoli. Tämän jälkeen hänen äitinsä, joka oli miehensä tietämättä kääntynyt kristityksi, palasi poikansa kanssa kotiseudulleen Palestiinaan, missä hänellä oli maatiloja. Siellä hän kasvatti poikansa kristillisessä hengessä. 18-vuotiaana nuorukaisena Georgios sai kutsun sotapalvelukseen. Kun hän oli päättänyt sotilaskoulutuksensa, keisari Diocletianus (284–305) korotti hänet tribuunin arvoon ja myöhemmin vielä korkeampiin sotilasarvoihin. Näihin aikoihin Georgioksen äiti kuoli, jolloin poika sai haltuunsa suuren omaisuuden, mikä lisäsi entisestäänkin hänen arvostustaan keisarin hovissa.

Keisari Diocletianus oli innokas epäjumalien palvelija, joka tahtoi tehdä lopun tuolloin jo laajalle levinneestä kristinuskosta. Vuonna 304 hän kutsui kaikki valtakunnan itäisten alueiden maaherrat ja muut johtomiehet, joiden joukossa oli myös Georgios, Nikomedeiaan informoidakseen heitä kristinuskon vastaisista toimenpiteistään. Silloin Georgios päätti, että hänelle oli nyt koittanut aika tunnustaa uskonsa Kristukseen. Ennen Nikomedeiaan lähtöään hän jakoi omaisuutensa köyhille ja vapautti orjansa.

Kokouksessa käyttämässään puheenvuorossa Georgios sanoi keisarille ja muille läsnäolijoille: “Kuinka kauan te aiotte jatkaa taisteluanne kristittyjä vastaan? Kuinka kauan vuodatatte viatonta verta ja aiheutatte kärsimystä noille ihmisille, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, ja yritätte pakottaa heitä uskomaan epäjumaliin? Epäjumalat eivät ole jumalia, älkää eksykö ja pettäkö itseänne. Kristus on ainoa Jumala ja ainoa Herra.” Kaikki käänsivät katseensa keisariin, joka vihastumiseltaan ei saanut sanaa suustaan ja vain nyökkäsi edustajalleen Magnentiukselle, että tämä kuulustelisi Georgiosta. Magnentiuksen kysymykseen, mikä sai hänet puhumaan tuolla tavoin, Georgios vastasi: “Totuus pakotti minua.” “Ja mikä sitten on totuus?” Magnentius kysyi. Georgios vastasi: “Totuus on Kristus. Hän, jota te nyt vainoatte.” Magnentius tiedusteli ällistyneenä Georgiokselta: “Oletko sinä kristitty?” “Olen Kristuksen palvelija ja siksi luottaen Hänen voimaansa tulin tänne esittämään teille vastalauseeni ja kertomaan totuuden”, hän vastasi. Koko kokousväki joutui suuren hämmingin valtaan.

Keisari muutti taktiikkansa, koska pelkäsi mellakkaa kansan keskuudessa. Hän yritti taivuttaa Georgioksen puolelleen lupaamalla tälle suuria kunnia-asemia ja rikkauksia. Tämä ei kuitenkaan millään tavoin vaikuttanut Georgiokseen. Niinpä tuli kidutusten vuoro. Sotilaat saivat käskyn sohia keihäillään hänen vatsaansa, josta alkoi vuotaa verta. Keihästen kärjet eivät kuitenkaan toimineet täydellä teholla, vaan vääntyivät ikään kuin ne olisivat olleet jotakin pehmeää ainetta. Yöksi Kristuksen taistelija heitettiin vankilaan ja hänen rintansa päälle pantiin raskas kivi.

Aamulla Georgios sidottiin pyörään, jonka alla oleva piikkinen lauta repi hänen ruumistaan joka pyörähdyksellä. Tuskiensa keskellä hän kiitti koko ajan Jumalaa. Yhtäkkiä taivaasta kuului ääni: “Älä pelkää mitään, minä olen sinun kanssasi!” Tämän jälkeen leimahti kirkas valo, ja Georgios seisoi terveenä läsnäolijoiden edessä kidutuspyörästä irrotettuna.

Kun Georgios vietiin hyvässä kunnossa keisarin eteen, kaksi keisarillista henkivartijaa Anatolios ja Protoleon, jotka tiesivät, mitä kidutuksia hän oli joutunut kestämään, tunnustivat kovalla äänellä uskovansa Kristukseen. Diocletianus käski mestauttaa heidät heti. Myös keisarinna Aleksandra (21.4.) tunnustautui kristityksi, jolloin Magnentius pakotti hänet vetäytymään palatsiin. Sitten Georgios heitettiin kalkinsammutusaltaaseen, missä hänen ruumiinsa olisi pitänyt syöpyä niin, ettei edes luita olisi jäänyt jäljelle. Mutta kun kolmen päivän kuluttua tultiin katsomaan, Georgios seisoi sammuneessa kalkissa kädet koholla Jumalaa kiittäen. Kansa puhkesi huutamaan: “Suuri on Georgioksen Jumala!” Seuraavaksi Georgios pakotettiin kulkemaan kengissä, joiden pohjasta pisti esiin tulikuumia nauloja. Georgios rohkaisi itseään sanomalla: “Juokse, Georgios, Häntä kohden, jota sinä rakastat!” Ja jälleen hän ei kärsinyt mitään vahinkoa.

Seuraavana päivänä keisari kutsui velhon nimeltä Athanasios valmistamaan myrkyllisen juoman, joka saisi Georgioksen menettämään järkensä. Georgios joi sen, mutta juoma ei vaikuttanut häneen millään tavoin. Keisari alkoi kysellä Kristuksen voimasta ja Georgios mainitsi Hänen parantaneen sairaita ja herättäneen kuolleita. Viekkaasti Athanasios käski silloin keisaria vaatimaan, että Georgios osoittaisi Kristuksen voiman herättämällä kuolleen. Lähettyvillä oli jonkun jo kauan sitten kuolleen pakanan hauta. Georgios alkoi hartaasti rukoilla, että Herra näyttäisi voimansa. Yhtäkkiä maa vapisi, hauta aukeni ja kuollut seisoi keskellä arkkuaan. Velho Athanasios lankesi Georgioksen jalkoihin ja huudahti: “Sinun Jumalasi, Georgios, on totinen Jumala. Anna minulle anteeksi!” Tämäkään ei tehnyt keisariin vaikutusta, vaan hän käski heti tappaa Athanasioksen ja kuolleista nousseen miehen, koska molemmat julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Jumalaa ylistävä Georgios vietiin takaisin vankilaan.

Monet uskoivat Kristukseen nähdessään nämä ihmeet. He lahjoivat vanginvartijat ja tulivat Georgioksen luo vankilaan. Siellä tämä opetti heille kristinuskon totuuksia vahvistaen heitä uskossa ja paransi heidän sairauksiaan. Hän paransi rukouksillaan myös köyhän miehen sairaan härän, kun tämä tuli sitä häneltä pyytämään.

Seuraavana päivänä keisari haetutti Georgioksen Apollon temppeliin. Georgios teeskenteli suostuvansa uhraamaan, mutta tekikin ristinmerkin Apollon kuvapatsaan edessä. Patsaassa asuvat demonit tunnustivat kauhistuneina, että yksin Kristus on todellinen Jumala. Apollon papit ja hänen palvojansa karkottivat huutaen Georgioksen ulos temppelistä ja veivät hänet takaisin palatsiin. Keisarinna Aleksandra tunkeutui suunniltaan olevan väkijoukon läpi Georgioksen luo ja langeten hänen jalkoihinsa huusi: “Georgioksen Jumala, auta minua!” Paatunut Diocletianus ei enää kestänyt vaan määräsi heidät molemmat mestattaviksi. Keisarinna ehti kuitenkin kuolla ennen mestausta.

Kun mestauspäivä koitti, Georgios meni mestauspaikalle suuren väenpaljouden seuraamana. Hän kiitti Jumalaa kaikista Hänen hyvistä teoistaan ja pyysi Herraa auttamaan kaikkia, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa. Sitten hän kumarsi päänsä ja antautui mestattavaksi.

Noudattaen isäntänsä toivomusta Georgioksen palvelijat ottivat hänen maalliset jäännöksensä ja veivät ne hänen kotiseudulleen Palestiinan Lyddaan. Paikalle rakennettiin 300-luvulla suuri Pyhän Georgioksen kirkko, jossa hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut lukemattomia ihmeitä. Samaan kirkkoon otettiin kunnioitettavaksi myös kahleet, joihin Georgios oli kiinnitetty.

Pyhä Georgios oli vaikuttava hahmo, ja siksi häneen on liitetty runsaasti legendoja ja tarinaperinnettä. Tunnetuin näistä on kertomus kuninkaantyttärestä, jonka hän pelasti lohikäärmeen kidasta. Kyseessä on myöhäsyntyinen legenda, jota ei mainita ensimmäisten vuosisatojen elämäkerroissa. Toisella vuosituhannella teema yleistyi pyhää Georgiosta kuvaavissa ikoneissa: hänet alettiin kuvata valkoisella hevosella ratsastavana soturipyhänä, joka lyö lohikäärmeen kädessään olevalla pitkällä peitsellä. Kyseessä on yksi kaikkein tunnetuimmista ikonisista kuva-aiheista. Se symboloi pahasta saatua voittoa, joka saavutetaan seuraamalla Kristusta ja suostumalla kärsimään Hänen tähtensä.

Tunnetaan myös ihmeitätekeviä pyhän Georgioksen ikoneja. Kuuluisin näistä on Athoksella Zografoksen luostarissa, joka on omistettu hänelle. Luostarin perustivat 900-luvulla kolme veljestä, jotka eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, kenelle pyhälle he omistaisivat luostarinsa. He turvautuivat rukoukseen ja seuraavana aamuna löysivät luostarin vielä vihkimättömästä kirkosta pyhän Georgioksen ikonin, joka oli yön aikana maalautunut heidän kirkkoon jättämälleen paljaalle ikonilaudalle. Kirkko ja koko luostari omistettiin pyhälle Georgiokselle. Luostarista käytetty nimitys Zografos tarkoittaa taiteilijaa ja viittaa taivaalliseen ikonimaalariin.

              Pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja on aina ollut kaikkein kunnioitetuimpia pyhiä idän kristillisten kansojen keskuudessa. Erityisesti ristiretkien jälkeen hänen kunnioituksensa voimistui myös lännessä. Hänelle on omistettu tuhansia kirkkoja niin idässä kuin lännessäkin. Pyhän Georgioksen kunnioitusta ovat vahvistaneet erityisesti monet hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet. Hänet on valittu kokonaisten maiden kuten Englannin ja Georgian suojeluspyhäksi. Hän on erittäin suuresti kunnioitettu myös Etiopiassa ja Egyptissä, jossa hänet tunnetaan nimellä Mari Girgis. Egyptin koptilaisessa kirkossa pyhän Georgioksen kautta on tapahtunut lukemattomia ihmeitä, myös meidän aikanamme. Palestiinassa häntä ovat perinteisesti kunnioittaneet myös muslimit.

Suomen itäisillä ortodoksisilla alueilla pyhä Georgios on tunnettu pyhänä Jyrkinä ja lännessä nimillä Yrjö ja Yrjänä. Hänen muistopäivänsä ovat vanhastaan rytmittäneet maataloustöitä keväisin (kevät-Jyrki) ja syksyisin (syys-Jyrki) niin Karjalassa kuin Länsi-Suomessakin. Häntä pidetään myös partiolaisten suojelijana.

Pyhä Aleksandra oli keisari Diocletianuksen (284–305) puoliso. Hän oli läsnä pyhän Georgioksen (23.4.) kärsiessä marttyyrikuoleman. Nähdessään, kuinka pyhä marttyyri vastusti rohkeasti keisaria ja säilyi Jumalan armosta vahingoittumattomana ankarissa kidutuksissa, keisarinna alkoi itsekin uskoa Kristukseen. Kun hän kertoi asiasta puolisolleen, tämä vangitutti hänet ja käski mestata hänetkin yhdessä pyhän Georgioksen kanssa. Kuultuaan saamansa tuomion keisarinna vaipui rukoukseen ja antoi sielunsa Jumalalle ennen kuin pyövelin miekka ehti koskettaa häntä.

Kun keisarinnan palvelijat Apollon, Iisak ja Kodratos havaitsivat, että heidän emäntänsä rakkaudesta Kristukseen oli luopunut kaikesta, hekin kääntyivät kristityiksi. He menivät keisarin eteen ja syyttivät häntä kutsuen häntä pedoksi, koska hän ei ollut säästänyt edes omaa vaimoaan, jonka kanssa hänellä oli yhteisiä lapsia. Tämän kuultuaan keisari käski heittää heidät vankilaan. Koko yön hän mietti, miten surmauttaisi heidät. Aamulla hän käski mestata Kodratoksen, mutta Apollonin ja Isaakin hän jätti vankilaan, jossa heidän annettiin nääntyä nälkään.

Pyhä Gerard[1] syntyi vuonna 935 Preussin Colognessa (nyk. Köln). Hänen perheensä kuului ylhäiseen sukuun, jonka johtohahmo oli Gerardin isä Ingranne. Gerard suoritti opintonsa Colognen katedraalikoulussa toivoen saavansa pappisvihkimyksen. Hänen suunnitelmansa kuitenkin muuttuivat, kun hänen äitinsä Emma kuoli salamaniskuun. Poika piti äitinsä kuolemaa rangaistuksena omista synneistään. Tämän vuoksi Gerard päätti omistaa koko elämänsä Jumalan palvelemiseen ja katumuksen harjoittamiseen. Hän meni Pyhälle Pietarille omistettuun luostariin, jossa hän alkoi kilvoitella hyveissä.

Gerardin hyveellinen elämä tuli pian tunnetuksi alueella. Kun Colognen arkkipiispa Bruno sai kuulla Gerardista ja tämän kilvoitteluinnosta, hän kutsui tämän luokseen. Vuonna 963 arkkipiispa Bruno lähes pakotti Gerardin hyväksymään piispanvihkimyksen. Tällä tavoin vasta 28-vuotias Gerard nousi Toulin piispanistuimelle.

Gerard toimi Toulin piispana 31 vuoden ajan. Piispallisten tehtäviensä lisäksi hän toimitti joka päivä täydet hetkipalvelukset. Joka päivä hän myös luki pyhiä kirjoituksia sekä pyhien elämäkertoja, joiden opetuksia hän tapasi mietiskellä öisin.

Gerard tuli tunnetuksi puhetaidoistaan Toulissa ja sen ympäristössä. Hän myös lähetti lahjakkaita pappejaan maaseudulle opettamaan sikäläisiä kristittyjä. Gerard teki Toulista kuuluisan koulutuskeskuksen. Hänen vaikutuksestaan kaupunkiin tuli irlantilaisia, skotlantilaisia ja kreikkalaisia munkkeja. Gerard piti huolta, etteivät papiksi opiskelevat keskittyneet ainoastaan älylliseen ponnisteluun. Hänen mukaansa oli tärkeämpää viettää hengellistä kilvoitteluelämää, ja tämän vuoksi pappisoppilaiden tuli pyrkiä erityisesti kehittämään sisäistä elämäänsä hyveillä. Samaa periaatetta Gerard toteutti myös omassa elämässään pyrkien jatkuvasti edistymään hurskauden harjoittamisessa.

Piispuutensa aikana Gerard rakennutti uudelleen useita kirkkoja ja luostareita kuten Pyhän Stefanoksen katedraalin ja Pyhän Mansuetin ja pyhän Martinuksen luostarit. Gerard perusti Touliin myös sairaalan. Vuonna 982 alueelle tuli nälänhätä, jota seurasi ruttoepidemia. Gerard pyrki auttamaan ensin nälänhädän uhreja ja sitten sairastuneita. Kun hallitsija Otto II sai kuulla Gerardin anteliaisuudesta, hän asetti Gerardin alaisuuteen kaikki maan luostarit.

Toulin esipaimen pyhä Gerard nukkui kuolonuneen vuonna 994. Hänen elämäkertansa kirjoitettiin jo samana vuonna. Sen laati Pyhän Aperin luostarin johtaja Widric. Pyhä Gerard kanonisoitiin vuonna 1050, eli vain neljä vuotta ennen kirkon jakaantumista. Kanonisoinnin vahvisti paavi Leo IX (1049–1054), joka oli aiemmin palvellut Toulin piispana nimellä Bruno.


[1] Tunnetaan myös nimillä Gerald ja Geraud.

Pyhä Adalbert (Adelbert) syntyi Böömissä ylhäiseen sukuun vuoden 956 tienoilla. Hän sai kasteessa nimen Voitech. Nuorena hänet lähetettiin koulutettavaksi arkkipiispa Adalbert Magdeburgilaisen luo. Tämä teki Voitechista oman kaimansa nimeten hänet konfirmaation yhteydessä Adalbertiksi. Arkkipiispa myös paransi oppilastaan vaivanneen sairauden.

Kun arkkipiispa kuoli, Adalbert palasi Prahaan. Hänellä oli mukanaan suuri ja arvokas kirjakokoelma, jonka hän oli kerännyt opiskeluaikanaan. Prahan piispa Thietmar vihki nuoren Adalbertin alidiakoniksi, ja tässä asemassa Adalbert palveli piispaa tämän kuolemaan asti.

Piispa Thietmar nukkui kuolonuneen vuoden 982 tienoilla. Vaikka Adalbert oli vielä alle kolmenkymmenen, hänet vihittiin Prahan uudeksi piispaksi. Noustuaan piispanistuimelle hän vieraili usein vankien luona ja auttoi köyhiä. Hän pyrki jakamaan tulonsa pyhän Gregorius Dialogoksen (12.3.) asettaman mallin mukaan. Edeltäjänsä kuolinvuoteen äärellä oleminen oli tehnyt nuoreen piispa Adalbertiin suuren vaikutuksen, ja hän toisteli usein: ”On helppoa pitää päässään mitraa ja kantaa piispansauvaa, mutta on pelottavaa tehdä tiliä piispuudestaan elävien ja kuolleiden Tuomarille.”

Hyväntekeväisyyden lisäksi Adalbert antautui myös lähetystyöhön nuoruutensa koko innolla. Hän pyrkimyksenään oli, että Unkari ja Böömi kääntyisivät kokonaan kristityiksi. Mutta vaikka Adalbert uurasti kaikin voimin uskon levittämiseksi ja teki parhaansa hengellisen laumansa hyväksi, hänen hiippakuntansa kristityt eivät olleet tyytyväisiä uuteen paimeneensa. Alueella oli myös poliittisia hankaluuksia, jotka pakottivat Adalbertin jättämään hiippakuntansa. Surullisena hän vetäytyi piispanistuimelta vuonna 990 ja muutti Roomaan.

Roomassa Adalbert tutustui syntyperältään kreikkalaiseen luostarinjohtajaan pyhään Neilokseen. Hänen vaikutuksestaan Adalbert siirtyi asumaan Rooman Aventinella sijaitsevaan Pyhien Bonifatiuksen ja Aleksioksen luostariin, jossa hän vietti kolme vuotta. Tämän jälkeen Rooman paavi Johannes XV pyysi, että Adalbert palaisi hiippakuntaansa. Paluun mahdollisti se, että alueen hallitsija Boleslas oli luvannut antaa Adalbertille tukensa.

Tällä kertaa Adalbert otettiin ilolla vastaan. Palattuaan Prahaan hän ryhtyi heti toimiin. Ensitöikseen hän perusti hiippakuntansa alueelle suuren luostarin. Tässä uudessa Brevnovin luostarissa elettiin pyhän Benedictuksen (14.3.) luostarisäännön mukaan, ja Adalbert vihki sen kirkon käyttöön vuonna 993.

Ei mennyt kuitenkaan kauan, kun Adalbert jälleen kohtasi vaikeuksia. Eräs aviorikoksen tehnyt aatelisnainen, joka katui syntiään, pyysi piispa Adalbertilta turvapaikkaa. Tuohon aikaan aviorikoksesta kiinni jääminen oli hengenvaarallista. Adalbert auttoi katuvaa naista ja antoi hänen mennä suojaan erääseen nunnaluostariin. Naisen syyttäjät kuitenkin saapuivat paikalle, raahasivat hänet ulos luostarista ja tappoivat hänet. Tämän vuoksi Adalbert erotti ehtoollisyhteydestä suuren joukon aatelisia, jotka olivat osallistuneet murhaan.

Ekskommunikaatioon joutuneet ylhäisön jäsenet vihastuivat Adalbertiin, ja tämä joutui jälleen pakenemaan Roomaan. Hän saapui kaupunkiin vuonna 995 ja meni tuttuun Pyhien Bonifatiuksen ja Aleksioksen luostariin. Hieman myöhemmin hänet valittiin sen johtajaksi. Adalbert toimi luostarin johtajana, kunnes Rooman paavin Gregorius V:n kokoon kutsuma kirkolliskokous määräsi, että hänen olisi palattava hiippakuntaansa.

Tällä välin joitakin Adalbertin sukulaisia oli kuitenkin murhattu Prahassa. Oli ilmeistä, ettei Adalbert voinut palata Prahan piispanistuimelle, jos aikoi säilyttää henkensä. Kirkollisen siunauksen saatuaan hän menikin lähetystyöntekijäksi Pommeriin[1]. Hänen matkatovereinaan olivat Benedictus ja Gaudentius, ja yhdessä he onnistuivat käännyttämään muutamia pakanoita kristinuskoon.

Lähetystyöntekijät kohtasivat myös paljon vastarintaa. Monet suhtautuivat heihin epäilevästi ja lopulta nämä epäilykset johtivat siihen, että Adalbert ja hänen kumppaninsa surmattiin vakoilusta syytettynä. Pyhä Adalbert sai marttyyrien kruunun vuonna 997.


[1] Rannikkoalue Puolan ja Saksan rajamailla.

Autuas Georgi Šenkurskilainen oli pyhittäjä Varlaam Vagalaisen, Šenkurskilaisen (19.6.) aikalainen. Nämä pyhät kilvoittelivat 1400-luvulla. Autuaasta Georgista tiedetään vain, että hän kilvoitteli Kristuksen tähden houkkana. Ikoneissa hänet kuvataan paitasillaan ja avojaloin. Vagajoen varrella, jossa Šenkurskin kaupunki sijaitsee, häntä kunnioitettiin pyhänä jo 1500-luvulla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

24.4.

Pyhät marttyyrit Pasikrates ja Valentinus olivat kotoisin Moesian valtakunnasta, joka käsitti nykyisen Serbian ja Bulgarian ja oli itsenäistynyt vuonna 44 jKr. Heidän kotikaupunkinsa oli Dorostolos, latinaksi Durostorum, nykyinen Bulgarian Silistra. He palvelivat Rooman armeijassa Diocletianuksen aikana (284–305) erään maanmiehensä johtamassa legioonassa. Kristittyjen vainon alettua he havaitsivat surukseen, että monet kristityt taipuivat kidutusten pelosta uhraamaan epäjumalille. Siksi he päättivät itse mennä rohkeasti tunnustamaan Kristuksen kaikkien edessä. Heillä oli innoittajanaan aikaisemmin marttyyrikuoleman kärsinyt maanmiehensä pyhä Julianus Veteraani (27.5.).

Välittömästi sen jälkeen kun Pasikrates ja Valentinus olivat tunnustaneet uskovansa Kristukseen, heidät vangittiin ja vietiin maaherra Aulozanoksen eteen, joka yritti pakottaa heidät uhraamaan epäjumalille. Kun Apollon patsas tuotiin Pasikrateksen eteen, tämä sylkäisi sitä sanoen, ettei se ole muuta ansainnut. Hänet heitettiin vankilaan, missä hänen käsiinsä ja jalkoihinsa pantiin raskaat kahleet. Hän kuitenkin suuteli niitä hellästi kuin kallisarvoista koristusta, sillä hän näki ne välineinä, joiden kautta hän osallistui Kristuksen kärsimyksiin.

Kun marttyyrit tuotiin seuraavan kerran tuomioistuimen eteen, Pasikrateksen veli heittäytyi hänen jalkoihinsa ja pyysi häntä seuraamaan omaa esimerkkiään eli teeskentelemään uhraavansa epäjumalille. Pasikrates karkotti veljensä sanoen, että tästä lähtien he olivat vieraita toisilleen, sillä hän ei tahtonut pitää sukulaisenaan ketään, joka oli kieltänyt Kristuksen. Itse hän meni epäjumalien alttarin lähelle ja ojensi kätensä tuleen julistaen, että vaikka tuli tuhoaisi hänen katoavan lihansa, hänen sielunsa säilyisi katoamattomana ja himoista vapaana ja hän saisi periä iankaikkisen elämän.

Tämän jälkeen kuulusteltiin myös Valentinusta, joka osoitti samaa päättäväisyyttä kuin toverinsakin. Näin heidät molemmat tuomittiin mestattavaksi. Pasikrateksen äiti seurasi heitä mestauspaikalle rohkaisten poikaansa pysymään lujana uskossaan loppuun asti. Pasikrates oli marttyyrikuoleman kärsiessään 21- ja Valentinus 29-vuotias. Pian heidän jälkeensä myös kaksi muuta Dorostoloksesta kotoisin olevaa pyhää Nikandros ja Markianos (8.6.) kärsivät marttyyrikuoleman.

Välittömästi pyhän Georgioksen marttyyrikuoleman jälkeen keisari Diocletianus määräsi tapettavaksi kiduttamalla kaikki ne, jotka olivat uskoneet Kristukseen nähtyään pyhän Georgioksen marttyyrikilvoitukseen liittyvät suuret ihmeet ja jotka oli sen tähden vangittu.

Eusebios, Neon, Leontios, Longinos, Kristoforos, Demetrios, Danabos, Donatos, Therinos, Nestabes ja Nike vietiin Diocletianuksen eteen, ja kun he kaikki kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät riisuttiin alasti, ruoskittiin ja heitä pisteltiin keihäillä, niin että sisälmykset tulivat esiin. Lopulta heidät mestattiin, ja heidän kallisarvoisista reliikeistään tuli uskoville parannusten lähde.

Pyhä Sabbas oli syntyjään gootti. Hän palveli Rooman keisarillisessa armeijassa, jossa hänet ylennettiin sotajoukon komentajaksi (stratelates). Sabbasta kuvaillaan komeaksi mieheksi, jolla oli kullan kaltaisena hohtaneet hiukset ja parta sekä vahva ja rauhallinen katse.

Tuohon aikaan keisari Aurelianus vainosi kristittyjä (270–275). Sabbas oli itse hurskas kristitty ja auttoi vankilaan raahattuja marttyyreja kaikin mahdollisin keinoin. Hän pyrki muuttamaan rakkautensa Kristukseen hyveellisiksi teoiksi, minkä vuoksi Jumala antoi hänelle armolahjan ajaa pois pahoja henkiä.

Kristittyjä auttavasta Sabbaksesta tehtiin ennen pitkää ilmianto. Hänet tuotiin kuulusteltavaksi keisarin eteen. Urheasti Sabbas repi yltään arvoasemaansa ilmaisevan vyön ja heitti sen maahan keisarin eteen. Tämän jälkeen hän ilmoitti Kristuksen olevan ainoa todellinen Jumala.

Keisari tuomitsi Sabbaksen kidutettavaksi. Ensin hänen ruumistaan poltettiin palavilla soihduilla ja tämän jälkeen hänet heitettiin kuumennettua tervaa sisältävään jättimäiseen pataan. Jumala suojeli kuitenkin pyhää marttyyria, ja Sabbas säilyi koettelemuksista täysin vahingoittumattomana. Tämän ihmeen nähdessään seitsemänkymmentä sotilasta kääntyi heti kristityiksi. Suurella innolla he huusivat uskovansa Kristukseen. Rangaistukseksi keisari käski heti mestata heidät kaikki. Näin sotilaat hylkäsivät maallisen armeijan ja liittyivät pyhien marttyyrien taivaallisiin joukkoihin.

Sabbas sen sijaan heitettiin vankilaan. Tyrmässä itse Vapahtaja ilmestyi hänelle. Kristus rohkaisi häntä ja valoi sotilaaseensa jumalallista rohkeutta. Näyn innoittamana Sabbas tunnusti uskonsa Kristukseen toisen kuulustelun aikana jopa innokkaammin kuin aiemmin. Kun keisari ymmärsi, ettei hän saisi Sabbasta luopumaan uskostaan, hän langetti entiselle sotilaalleen kuolemantuomion. Pyhä Sabbas liittyi marttyyrien taivaallisiin joukkoihin, kun hänet hukutettiin Tiberjokeen vuonna 272.

Pyhä Elisabet vaikutti mitä ilmeisemmin 400-luvulla. Hänen vanhempansa Eunomianos ja Eufemia asuivat Traakian Herakleiassa ja olivat hurskaita kristittyjä. He olivat kuitenkin lapsettomia, mikä teki heidät surullisiksi. Päivittäin he pyysivät Jumalaa antamaan heille lapsen.

Kuudentenatoista aviovuotenaan Eunomianos ja Eufemia osallistuivat muiden kaupunkilaisten kanssa pyhän marttyyri Glykerian (13.5.) muistopäivän juhlallisuuksiin. Koska Glykeriaa pidettiin erityisesti Herakleian suojeluspyhänä, kokoöiset vigiliat ja ristisaatot jatkuivat alueella kokonaisen viikon ajan. Erään ristisaaton ja jumalanpalveluksen jälkeen Eunomianos ja Eufemia jäivät kahdestaan kirkkoon. He rukoilivat hartaasti toisella vuosisadalla elänyttä pyhää marttyyria vapauttamaan heidät lapsettomuudesta.

Keskiyöllä aviopari lopetti hetkeksi rukouksensa ja päätti levätä kirkon lattialla. Tuolloin Eunomianos näki unessa pyhän Glykerian. Pyhä marttyyri kysyi mieheltä, miksi tämä pyysi häneltä sellaista, mitä vain Jumala saattoi antaa. Marttyyri kuitenkin lupasi, että Jumala siunaisi avioparia lapsella, mikäli aviomies kilvoittelisi nöyryydessä. Glykeria sanoi myös, että avioparin tulisi nimetä tuleva lapsi Elisabetiksi. Eunomianos lupasi toimia Glykerian kehotusten mukaan. Herättyään Eunomianos kertoi heti näystä vaimolleen. Eufemia sanoi nähneensä samanlaisen näyn. Pian tämän jälkeen Eufemia tuli raskaaksi ja yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti tyttölapsen, jolle vanhemmat antoivat näkynsä mukaan nimeksi Elisabet.

Elisabet oppi lukemaan jo kolmevuotiaana. Hänen isänsä antoi hänelle luettavaksi pyhien elämäkertoja, joista Elisabet piti erityisen paljon. Elisabet jopa opetteli niitä ulkoa, jotta voisi toteuttaa niiden antamaa mallia omissa elämäntilanteissaan.

Elisabetin ollessa kahdentoista hänen äitinsä Eufemia kuoli. Eunomianos alkoi suunnitella tyttärelleen avioliittoa. Elisabet halusi kuitenkin Kristuksen morsiameksi, ja Eunomianos päätti siirtää asian käsittelyä myöhemmäksi. Kolmen vuoden kuluttua Eunomianos kuitenkin kuoli ja Elisabetista tuli orpo viisitoistavuotiaana.

Vihdoin Elisabet saattoi toteuttaa suunnitelmansa. Hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vapautti perhettään palvelleet orjat. Itse hän lähti Herakleiasta ja meni Konstantinopolissa sijaitsevaan Pyhän Georgioksen luostariin, jossa hänen tätinsä kilvoitteli. Täti otti nuoren neidon kaitsettavakseen.

Luostarissa Elisabet kasvoi jatkuvan rukouksen ja kilvoittelun ilmapiirissä. Hänen oma askeettisuutensa oli tinkimätöntä. Hän söi ainoastaan yrttejä ja vihanneksia ja kieltäytyi leivästä, viinistä ja öljystä. Suuren paaston hän saattoi olla kokonaan syömättä nauttien ainoastaan pyhää ehtoollista. Yllään Elisabet piti karkeaa jouhipaitaa ja käveli avojaloin ympäri vuoden. Talvisin hänen ruumistaan kylmäsi, mutta sisäisesti hänessä paloi rakkaus Jumalaan.

Elisabet asetti itselleen myös muunlaisia kilvoittelumuotoja. Kerran hän seurasi kolmen vuoden ajan nöyrän publikaanin esimerkkiä, jonka Vapahtaja antoi kertoessaan fariseuksesta ja publikaanista (Luuk. 18:10–14). Tuona aikana Elisabet ei kertaakaan kohottanut katsettaan taivaaseen. Sisäisillä silmillään hän kuitenkin katseli jatkuvasti Kristusta, ja öisin rukoillessaan hän hohti taivaallista valoa. Kun luostarin igumenia oli kuolemassa, hän valitsi Elisabetin seuraajakseen. Pyhä patriarkka Gennadios (17.11.) siunasi Elisabetin luostarin johtajaksi.

Elisabet teki paljon ihmetekoja. Pyhittyneenä kilvoittelijana hän sai Jumalalta armolahjan parantaa niin ruumiin kuin sielunkin sairauksia. Kristus soi hänelle myös selvänäköisyyden armolahjan. Elisabet varoitti keisari Leoa, että pääkaupunkia uhkasi hirvittävä tuho vuonna 465. Tästä vaarasta oli ennustanut myös pyhä Daniel Styliitta (11.12). Kahden pyhän ansiosta pääkaupunki säästyi täydelliseltä tuholta.

Kiitollinen keisari lahjoitti Elisabetille maa-alueen luostarin rakentamista varten Hebdomon seudulta. Kyseisessä paikassa oli kuitenkin raunioita, joissa majaili vaarallinen käärme. Peto oli tappanut ja vahingoittanut useita ihmisiä, eikä kukaan uskaltanut kulkea sen pesän lähistöllä. Rohkea kilvoittelija meni kuitenkin paikalle paljasjaloin suojanaan ainoastaan risti. Elisabet murskasi hengenvaarallisen käärmeen tallaamalla sen jalkoihinsa. Näin hän vapautti kaupunkilaiset vitsauksesta.

Kun sana Elisabetin rohkeasta teosta ja muista ihmeistä levisi, yhä useampia konstantinopolilaisia alkoi saapua hänen luokseen. Tulijoiden joukossa oli useita sairaita, jotka toivoivat Elisabetin rukoilevan heidän puolestaan. Elisabetin luo tulivat myös isä ja hänen tyttärensä, joka kärsi verenvuotosairaudesta. Isä oli kuluttanut paljon rahaa lääkäreihin, mutta nämä eivät pystyneet parantamaan tyttöä. Kun isä pyysi apua Elisabetilta, tämä neuvoi isää olemaan armelias köyhille. ”Sinun tyttäresi paranee, jos uskot horjumattomasti ja olet nöyrä”, Elisabet jatkoi. Isän luvattua seurata Elisabetin ohjeita tämä otti öljyä ja voiteli sillä tyttären. Tällä tavalla Elisabet paransi Jumalan voimalla tyttären, aivan niin kuin Kristus itse oli parantanut samasta sairaudesta kärsineen naisen.

Elämänsä loppupuolella Elisabet palasi kotiseudulleen Traakiaan. Siellä hän kävi kunnioittamassa alueen pyhiä paikkoja. Pyhä Glykeria ilmestyi hänelle eräässä Jumalansynnyttäjälle omistetussa kirkossa. Elisabet ei kuitenkaan tiennyt, kuka Glykeria oli, ja kun hän tiedusteli tämän henkilöllisyyttä, marttyyri neuvoi häntä menemään pappismarttyyri Romanoksen kirkkoon. ”Minun taloni on siellä ja siellä näet minut”, Glykeria sanoi.

Kun Elisabet meni näkynsä ohjaamana Pyhän Romanoksen kirkkoon, hän näki siellä pyhän marttyyri Glykerian ikonin, josta hän tunnisti heti pyhän. Tämän jälkeen pyhä Glykeria kertoi Elisabetille ikonin kautta, että tämä saisi pian liittyä hänen seuraansa taivaallisiin esikartanoihin. Glykeria kertoi jopa Elisabetin tulevan kuolinhetken, joka oli pyhän Georgios Voittajan (23.4.) juhlan jälkeinen päivä.

Elisabet palasi luostariinsa ja antoi sisaristolleen vielä viimeiset ohjeet. Määrättynä päivänä hän nautti vielä ennen kuolemaansa pyhän ehtoollisen. Tämän jälkeen hän ojensi kätensä kohti taivasta ja lausui vanhurskaan Simeonin sanat: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, sillä minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi.” Tämän sanottuaan pyhä Elisabet antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhän Elisabetin ruumis säilyi turmeltumattomana ja hänen haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Sokeat saivat näkönsä ja monet vapautuivat riivaajien vallasta, ja jopa Elisabetin haudalta otettu maa paransi ihmisiä.

Pyhä Wilfrid[1] syntyi vuoden 634 tienoilla Yorkissa ylhäiseen perheeseen. Jumalallinen rakkaus syttyi Wilfridin sydämeen jo hänen lapsuudessaan. Hän meni Lindisfarnen luostariin opiskelemaan vain kolmentoista vuoden ikäisenä. Luostariyhteisön jäsenenä Wilfrid eli erittäin askeettisesti. Hän oli myös innostunut tutkimaan pyhiä kirjoituksia, ja siksi monet ihailivat nuorta kilvoittelijaa. Vietettyään luostarissa muutamia vuosia Wilfrid matkasi ensin Canterburyyn ja lähti sen jälkeen pyhiinvaellusmatkalle Roomaan, jossa hänen suunnitelmissaan oli opiskella kirkollisia perinteitä.

Saavuttuaan Roomaan vuonna 653 Wilfrid kävi kunnioittamassa kaupungin pyhiä paikkoja. Tämän jälkeen hän aloitti teologiset opinnot. Hänen opettajakseen tuli ylidiakoni Bonifatius, joka ohjasi Wilfridiä pyhien evankeliumitekstien tulkinnassa ja pääsiäisen ajankohdan laskemisessa. Pääsiäisen ajankohta oli kiistanaihe roomalaisten ja kelttiläisten kristittyjen välillä.

Kun Wilfrid sai opintonsa päätökseen, hän päätti palata kotimaahansa. Hän sai siunauksen matkaansa Rooman piispalta ja lähti kohti synnyinseutuaan. Matkalla Wilfrid pysähtyi kolmen vuoden ajaksi Lyonsiin, jonka arkkipiispana toimi tuohon aikaan Delfinus. Piispa arvosti suuresti Wilfridia ja toimi hänen opettajanaan sen ajan, jonka hän viipyi Lyonsissa.

Wilfrid palasi Englantiin vuonna 658. Samana vuonna hänet nimitettiin Riponin luostarin johtajaksi. Wilfrid tuki kiihkeästi Roomassa käytettyjen liturgisten tapojen omaksumista kelttien keskuudessa. Vuonna 664 pidettiin Whitbyssa kirkolliskokous, jossa Rooman kanta voitti. Pian tämän jälkeen Wilfrid valittiin Northumbrian kuningaskunnan pääkaupungin Yorkin piispaksi.

Wilfrid arveli, että hänen vihkimisensä voisi aiheuttaa ristiriitaisuuksia Englannissa, joten hän matkasi piispaksi vihkimistä varten Galliaan. Siellä Pariisin piispanistuimella oli tuohon aikaan Wilfridin ystävä Agilbert. Palattuaan piispaksi vihkimisensä jälkeen Englantiin vuonna 666 Wilfrid koki yllätyksen. Hänen poissa ollessaan piispanistuimelle olikin valittu pyhä Chad (2.3.).[2]

Wilfrid ei halunnut aiheuttaa kirkossa eripuraisuutta, joten hän vetäytyi Riponin luostariin ja aikoi elää siellä hiljaisuudessa kilvoitellen. Hänen suunnitelmansa muuttuivat kuitenkin pian, sillä Mercian hallitsija Wulfer pyysi häntä saapumaan mailleen. Hallitsija halusi, että Wilfrid vakiinnuttaisi kristinuskon aseman Mercian alueella.

Wilfrid suostui hallitsijan pyyntöön. Hän perusti Mercian alueelle useita luostareita ja opetti ihmisille oikeaa uskoa. Tämän jälkeen Kentin hallitsija puolestaan pyysi Wilfridia johtamaan Canterburyn hiippakuntaa, joka oli tuohon aikaan ilman piispaa. Tässä tehtävässä Wilfrid toimi noin kolmen vuoden ajan, kunnes Teodorus vihittiin Canterburyn arkkipiispaksi vuonna 669.

Noustuaan arkkipiispanistuimelle Teodorus halusi oikaista vääryyden, joka oli tehty Wilfridille. Hän pyysi Chadia jättämään piispalliset tehtävät ja vetäytymään kilvoittelijaksi Lastinghamin luostariin. Chad suostui ilomielin, ja tällä tavalla Wilfrid nousi Yorkin piispaksi. Myöhemmin Chadista tehtiin Mercian alueen piispa.

Piispana Wilfrid ohjasi väsymättömästi laumaansa evankeliumin mukaiseen elämään. Hän perusti myös lukuisia luostareita ja rakennutti kirkkoja erityisesti Hexhamin alueelle. Wilfridin esimerkillinen elämä teki moniin syvän vaikutuksen. Näiden joukossa oli Northumbrian hallitsijan Egfridin vaimo, pyhä kuningatar Etheldreda (9.6.). Piispan hengellisyyden innoittamana Etheldreda erosi miehestään ja vihkiytyi nunnaksi. Näiden tapahtumien vuoksi Egfrid vihastui Wilfridille. Katkeroitunut hallitsija päätti tuhota Wilfridin.

Egfrid painosti Canterburyn arkkipiispaa Teodorusta, ja yhdessä hallitsija ja piispa jakoivat Wilfridin hiippakunnan neljään osaan ilman Wilfridin suostumusta. Wilfrid tunsi tulleensa syrjäytetyksi ja vetosi tämän vuoksi Rooman piispaan. Matkallaan Roomaan hän pysähtyi vuoden ajaksi Frisian alueelle, jossa hän teki lähetystyötä.

Rooman piispa tuki Wilfridin palauttamista piispanistuimelle. Hallitsija Egfrid ei kuitenkaan totellut piispojen määräyksiä. Sen sijaan hän heitti Wilfridin yhdeksäksi kuukaudeksi tyrmään. Lopulta Egfrid suostui vapauttamaan Wilfridin sillä ehdolla, että tämä poistuisi hänen valtakuntansa alueelta.

Vankeuden jälkeen Wilfrid suuntasi Sussexin alueelle sekä Wightin saarelle, jossa hän teki lähetystyötä etelä-saksien parissa hyvällä menestyksellä. Englannin viimeiset vahvat pakanalliset alueet sijaitsivat Sussexin seuduilla, ja Wilfrid onnistui kääntäämään eteläsaksit todellisen Jumalan palvelemiseen. Samana päivänä kun Wilfrid kastoi heimojen johtajat, aluetta pitkään vaivannut kuivuus loppui hänen rukoustensa voimasta. Tämän vuoksi monet ihmiset uskoivat Kristukseen ja halusivat Hänen seuraajikseen. Saatuaan hallitsijalta Selseystä maa-alueen Wilfrid perusti sinne luostarin, johon tuli sekä häntä seuranneita munkkeja että juuri kristillisen kasteen saaneita, jotka halusivat kilvoitella luostarissa.

Yorkin hallitsija Egfridin kuoltua vuonna 686 valtaistuimelle nousi hänen veljensä Aldfrid. Hän palautti Wilfridin koko hiippakuntansa johtoon ja kaikki näytti palaavan rauhallisiin uomiin. Pian tuli kuitenkin ongelmia uudenkin hallitsijan kanssa, kun Wilfridin vihamiehet onnistuivat kääntämään tämän häntä vastaan. Wilfrid joutui vetäytymään Merciaan, jossa hän toimi Lichfieldin alueen piispana ja perusti useita luostareita. Näiden joukossa olivat muun muassa Peterboroughin, Brixworthin, Eveshamin ja Wingin luostarit.

Vuonna 703 kokoontunut kirkolliskokous päätti, että Wilfridin tulisi luopua piispanistuimestaan Yorkissa, luovuttaa luostariensa hallinta toisten käsiin sekä lähteä jälleen maanpakoon. Jälleen kerran Wilfrid vetosi Roomaan. Hän kulki jalan Englannista Roomaan Frisian, Neustrian, Austrasian ja Lombardian seutujen läpi. Tutkittuaan asiaa Rooman piispa Johannes VI päätti, ettei kellään ollut oikeutta viedä Wilfridiltä hänen piispanistuintaan

Kun Wilfrid palasi Englantiin vuonna 705, Canterburyn arkkipiispa teki hänen kanssaan sovinnon. Myös Mercian hallitsija ilmoitti alistuvansa Roomassa tehtyyn päätökseen ja kunnioittavansa Wilfridin arvovaltaa. Yorkin hallitsija Aldfrid ei kuitenkaan halunnut totella piispojen päätöksiä. Pian tämän jälkeen hän sairastui vakavasti. Kuolinvuoteellaan Aldfrid tunnusti syntinsä ja pyysi seuraajaansa noudattamaan piispallisia määräyksiä.

Aldfridin seuraaja ei kuitenkaan halunnut tehdä sovintoa Wilfridin kanssa. Sen sijaan hän ilmoitti, että jollei Wilfrid lähtisi Yorkista kuuden päivän aikana, kaikki Wilfridin tukijat tapettaisiin. Kuuden kuukauden karkotusajan jälkeen Wilfrid saattoi kuitenkin palata, sillä uusi hallitsija syrjäytettiin valtaistuimelta. Yorkin uudeksi piispaksi valittu Johannes Beverleylainen pysyi piispanistuimellaan. Wilfrid puolestaan sai johdettavakseen Hexhamin hiippakunnan sekä Riponin luostarin.

Elämänsä viimeiset neljä vuotta Wilfrid vietti Hexhamissa sijaitsevassa luostarissa, jossa hän käytti aikansa valmistautuen Herran kohtaamiseen. Vuonna 709 hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen Riponissa olevalla haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Myöhemmin Wilfridin pyhäinjäännökset siirrettiin Canterburyn katedraaliin. Roomalaiskatolisessa kirkossa Wilfridin muistopäivä on 12. lokakuuta.


[1] Tunnetaan myös nimellä Wilfrith.

[2] Ks. Synaksarion, Maaliskuu, s. 41–42.

Pyhä Dukas eli 1500-luvulla. Hän oli kotoisin Mytilenestä, jossa hän oppi räätälin ammatin. Nuoruusvuosinaan Dukas muutti Konstantinopoliin. Siellä hän menestyi hyvin yksityisompelijana, joka valmisti rikkaille muslimeille vaatteita.

Kerran Dukaksen asiakkaana ollut korkea-arvoisen muslimivirkamiehen vaimo ihastui komeaan nuorukaiseen. Nainen yritti houkutella Dukasta haureuteen kanssaan, mutta hurskas nuorukainen kieltäytyi ja pakeni talosta päättäen, ettei koskaan palaisi sinne. Musliminainen ei kuitenkaan hyväksynyt tappiotaan. Hän seurasi Dukasta tämän työpajalle ja yritti jälleen viekoitella tätä syntiin. ”Nuorukainen, tule talooni kuten ennenkin. Mieheni on armeijassa, eikä hän välttämättä palaa”, virkamiehen vaimo sanoi Dukakselle. ”Menen kanssasi naimisiin, jos käännyt muslimiksi. Mutta tule kuitenkin talooni, vaikka pysyisitkin kristittynä”, hän jatkoi. Tämän jälkeen nainen uhkasi, että Dukas saisi maksaa hengellään, jos ei tottelisi häntä.

Kun siveellinen Dukas edelleen kieltäytyi antautumasta synnintekoon naisen kanssa, tämä vihastui nuorukaiseen. Nainen meni visiirin luo ja valehteli tälle, että kristitty Dukas oli tehnyt hänelle sopimattomia ehdotuksia. Visiiri lupasi naiselle, että Dukas joutuisi maksamaan teoistaan, koska nainen oli arvostetun sotilaan vaimo. Tämän vuoksi Dukas pidätettiin. Koska nuorukainen kieltäytyi vaihtamasta uskoaan pelastaakseen henkensä, hänet tuomittiin kuolemaan. Muslimit hakkasivat hänen ruumiinjäsenensä poikki ja jättivät hänet kuolemaan rautapiikkeihin lävistettynä. Näin pyhä Dukas siirtyi marttyyrien joukkoon. Tämä tapahtui vuonna 1564.

Transilvanian metropoliitta Iorest-Elias syntyi talonpoikaisperheeseen Transilvaniassa 1500–1600-lukujen vaihteessa. Hän meni nuorena Putnan luostariin Moldaviassa ja kilvoitteli siellä esimerkillisenä munkkina ja hyvänä ikonimaalarina. Hyveellisen elämänsä tähden hänet vihittiin pappismunkiksi. Hänen loistavat opetuspuheensa tekivät vaikutuksen niin luostarin veljestöön kuin pyhiinvaeltajiin.

Vuonna 1640 isä Iorest valittiin Moldavian ruhtinas Vasile Lupun suosituksesta Transilvanian metropoliitaksi. Kolmen vuoden ajan hän johti Transilvanian kirkkoa. Hän vihki pappeja ja kirkkoja sekä opetti kansaa ja teki parhaansa varjellakseen ortodokseja lännestä leviävältä Calvinin harhaopilta. Vuonna 1643 metropoliitta Iorest-Elias vangittiin, koska hän vastusti aktiivisesti ortodoksien käännyttämistä kalvinismiin. Yhdeksän kuukauden ajan häntä pahoinpideltiin vankilassa, kunnes hänet lopulta vapautettiin lunnaita vastaan. Pyhä Iorest-Elias joutui pakenemaan Moldaviaan, jossa hänet sittemmin nimitettiin Huşin piispaksi. Palveltuaan hyvin kirkkoa hän antoi henkensä Herralle vuonna 1657 (tai 1678).

Transilvanian metropoliitta Sava (Brankovič) syntyi noin vuonna 1615 perheeseen, joka polveutui keskiaikaisesta serbialaisesta hallitsijasuvusta. Vanhemmat olivat kotoisin Hertzegovinasta, mutta 1500-luvun loppupuolella he olivat paenneet sieltä Transilvaniaan. Poika sai kasteessa nimen Simeon. Hänen syntymänsä jälkeen perhe asettui Belgradin pohjoispuolelle Baanaatin alueelle. Nuori Simeon sai parhaan mahdollisen koulutuksen. Vartuttuaan hän lähti jatkamaan opintojaan ulkomaille. Hän matkusteli Unkarissa, Serbiassa ja Bulgariassa. Opintonsa Simeon kuitenkin vei päätökseen kotimaassaan. Hän sai olla setänsä metropoliitta Longinin opissa Comanan luostarissa Bukarestin eteläpuolella.

Päätettyään opintonsa Simeon palasi takaisin kotiseudulleen. 30-vuotiaana hän solmi avioliiton, ja hänet vihittiin papiksi. Pian hänen vaimonsa kuitenkin kuoli. Nuoren miniänsä kuoleman jälkeen Simeonin äiti Maria vihkiytyi nunnaksi.

Leskeksi jäänyt Simeon toimi pappina kymmenen vuotta. Hän käännytti monia muslimeja kristinuskoon ja sai islamiin kääntyneitä kristittyjä palaamaan takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Hänen hengellinen vaikutuksensa alueella oli niin suuri, että vuonna 1656 papiston ja maallikoiden edustajien muodostama kirkolliskokous valitsi hänet yksimielisesti Alba Iulian ja Transilvanian metropoliitaksi. Hänet vihittiin Valakiassa munkiksi ja pian sen jälkeen piispaksi. Nimekseen hän sai Sava serbien suuren valistajan pyhän Savvan (12.1.) mukaan.

Metropoliitta Savan tehtäväksi tuli puolustaa ortodoksisuutta Transilvaniassa, jossa kalvinistit tekivät voimakkaasti lähetystyötä. Alueen ruhtinaat suosivat kalvinisteja toivoen hyötyvänsä suhteista länteen. Ennen pitkää Sava ajautuikin konfliktiin maallisen vallan kanssa. Hänet karkotettiin piispanistuimeltaan: hän oli vuodet 1660–1662 pakolaisena eikä voinut hoitaa piispallisia tehtäviään.

Palattuaan piispanistuimelleen Sava ei edelleenkään suostunut yhteistyöhön kalvinistien ja paikallisen ruhtinaan kanssa. Sen takia hänen työtään vaikeutettiin kerta toisensa jälkeen, ja hänen laumansa joutui edelleenkin elämään vahvan kalvinistisen käännytyspainostuksen alaisena. Vuonna 1668 Sava matkusti Venäjälle etsien sieltä tukea ja pyrkien vahvistamaan alueen uskonnollisia siteitä Venäjään. Tämä sai ruhtinas Mikaelin ja protestantit aloittamaan suoranaisen vainon häntä vastaan.

Vaikeuksista huolimatta pyhä Sava taisteli väsymättä ortodoksisen uskon puolesta yli kahdenkymmenen vuoden ajan käyttäen kaikkia mahdollisia keinoja laumansa uskon vahvistamiseksi. Hän perusti hiippakuntakeskukseen kirjapainon, joka julkaisi jumalanpalveluskirjoja, oppikirjoja papistolle ja maallikoille sekä katekismuksen. Sava laati kirjoja ja artikkeleita sekä julisti määrätietoisesti ortodoksista uskoa kalvinisteja vastaan. Vuonna 1675 hän kutsui Alba Iuliaan kirkolliskokouksen, joka päätti ryhtyä käyttämään romaniaa liturgisena kielenä slaavin sijaan. Hän yritti myös kohentaa papistonsa hengellistä ja moraalista tilaa.

Todellisena uskontunnustajana pyhä Sava joutui myös kärsimään julistustyönsä tähden. Kalvinisteihin kuulunut Transilvanian ylitarkastaja alkoi esittää vääriä syytöksiä häntä vastaan. Näiden syytösten vuoksi Sava joutui oikeuteen ja hänet heitettiin vankilaan vuonna 1680.

Pyhä Sava virui vankilassa kolme vuotta, joiden aikana häntä kidutettiin ja herjattiin toistuvasti. Vuonna 1683 hänet viimein vapautettiin Valakian ruhtinas Šerbanin myötävaikutuksella. Julmat kidutukset olivat kuitenkin tuhonneet pyhän Savan terveyden niin, että hän menehtyi samana vuonna, huhtikuun 24. päivänä. Romanian kirkko kanonisoi pyhän Savan 21.10.1955. Myös Serbian kirkko kunnioittaa häntä pyhänä.

Joosef Stoica syntyi pienessä kylässä Nǎsǎudin alueella nykyisessä Pohjois-Romaniassa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja. Joosef perehtyi ortodoksisuuteen pappien ja munkkien opastuksella Maramureşin kirkoissa ja skiitoissa. Hän alkoi jo varhain tuntea kutsumusta kirkon työhön. Hänet vihittiin papiksi ja muutaman vuoden kuluttua vuonna 1660 Moldavian metropoliitta Dosoftei vihki hänet Maramureşin piispaksi. Joosef sai tehtäväkseen vaalia kirkkokansassaan uskon puhtautta. Tämä ei ollut helppoa, sillä ortodoksisuuteen vihamielisesti suhtautuvat tahot vaikeuttivat ortodoksipiispojen toimintaa, niin että heidät usein karkotettiin piispaistuimeltaan jo parin vuoden kuluttua.

Joosef perusti piispanistuimensa ensiksi Pyhän Mikaelin luostarin yhteyteen Periin. Kun luostarin toiminta lakkasi, hän siirtyi Hustin kaupunkiin. Piispuutensa loppuajan hän piti piispanistuintaan Giulestin ja Budestin luostareissa Maramureşin alueella. Pyhä Joosef tunsi suurta rakkautta ja myötätuntoa kaittaviaan kohtaan. Hän puolusti väsymättä ortodoksista oppia katolisia vastaan aikana, jolloin romanialaisten uskonnollinen yhtenäisyys Transilvaniassa oli rikkoutunut. Voimiaan säästämättä hän vieraili seurakunnissa. Hän pyrki vahvistamaan kansan yhteyttä ortodoksisiin pappeihin opettamalla uskovia niin kirjallisesti kuin suullisesti. Hänen ansiostaan alueen ortodoksit pysyivät uskollisina omalle uskolleen ja perinteelleen.

Vuonna 1701 Joosef kutsuttiin Wieniin, missä häntä painostettiin luopumaan ortodoksisesta uskosta. Hän torjui ehdotuksen esittäen vastalauseensa niille, jotka olivat petollisesti käännyttäneet Transilvanian ortodokseja pois isiensä perinteestä. Hän vaati oikeutta häpeällisten syytösten edessä, jotka oli nostettu hänen karkottamisekseen piispanistuimeltaan. Pian hänestä kuitenkin levitettiin uusia syytöksiä, joiden tarkoituksena oli tahrata hänen maineensa. Hänet kutsuttiin valtionoikeuden eteen Sibiun kaupunkiin Transilvaniaan. Pyhä Joosef esiintyi oikeuden edessä arvokkaasti ja rohkeasti. Hänet vangittiin, mutta Maramureşin kansan ja papiston vaatimuksesta hänet päästettiin vapaaksi.

Maaliskuussa 1715 Joosefin viholliset turvautuivat samoihin valheellisiin syytöksiin, joita he olivat aiemmin käyttäneet pyhiä piispoja Iorest-Eliasta ja Savasta vastaan. Hänet vangittiin ilman oikeudenkäyntiä Hustissa. Maramureşin kristityt nousivat välittömästi vaatimaan piispansa vapauttamista. Vuoden loppuun mennessä pyhä Joosef vapautettiin, mutta hänelle ei annettu lupaa toimittaa jumalanpalveluksia eikä hoitaa piispallisia tehtäviä. Vuonna 1711 hän pääsi palaamaan piispanistuimelleen, mutta menehtyi pian siirtyen monien koettelemusten ja kärsimysten keskeltä pyhien kuoroihin. Romanian kirkko kanonisoi pyhän Joosefin, Maramureşin piispan vuonna 1992.

Pyhä Nikolaos syntyi kristittyyn perheeseen pienessä Vähän-Aasian kaupungissa vuonna 1752. Hänen isänsä oli kuuluisan turkkilaisen johtomiehen aga Kara Osmanologlun tilanhoitaja. Nikolaos meni 22-vuotiaana kihloihin erään kotiseutunsa kristityn neidon kanssa saatuaan aikeelleen isänsä siunauksen. Häät oli suunniteltu pidettäväksi pääsiäisen jälkeisenä apostoli Tuomaan sunnuntaina. Sitä ennen Nikolaos lähti suorittamaan jotakin tehtävää Magnesian kaupungissa. Kaikkien tunteman turkkilaisen ylimyksen lähettinä hän sonnustautui matkaa varten komeasti punaiseen fetsiin ja turkkilaisiin jalkineisiin, jollaisia kristityt eivät periaatteessa olisi saaneet käyttää. Hänellä oli siihen kuitenkin lupa isännältään.

Kun Magnesian oikeudenpalvelijat näkivät Nikolaoksen pukeutuneen kristityiltä kiellettyihin vaatteisiin, he pidättivät hänet ja veivät tuomarin eteen, vaikka tiesivätkin sekä hänen että hänen isänsä olevan suuren agan palveluksessa. Tuomari alkoi kysellä häneltä, tahtoiko hän ehkä kääntyä islamiin käyttäessään vain muslimeille sallittua vaatetusta. Nikolaos vastasi rohkeasti: “Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin uskoni. Käytän näitä vaatteita teidän muslimien luvalla, koska isäni on teidän palveluksessanne.” Tuomariin tämä ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta, vaan hän määräsi Nikolaoksen ruoskittavaksi. Ensin häntä ruoskittiin kevyesti, mutta koska hän ei muuttanut mieltään, häntä lyötiin kerta kerralta yhä kovemmin. Pyhä Henki verhosi hänet niin suurella voimalla, että hän unohti kaiken maallisen, oman lihansa, vanhempansa, kihlattunsa. Toisen ruoskintakerran jälkeen hän julisti olevansa valmis kestämään kaikkein kauheimmankin kuoleman rakkaudesta Kristukseen. Kolmannella ja neljännellä ruoskintakerralla häntä lyötiin jo vatsaan, ja lopulta hänet heitettiin puolikuolleena vankilaan. Parin päivän kuluttua Nikolaos jätti sielunsa Luojansa käsiin ylistäen Herraa, joka oli tehnyt hänet otolliseksi kärsimään pyhän nimensä tähden.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

25.4.

Koko maailman tuntema pyhän evankeliumin kirjoittaja Markus kuului Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Hän syntyi Jerusalemissa ensimmäisen vuosisadan alussa. Markus oli toiselta nimeltään Johannes ja sukua pyhälle apostoli Barnabakselle (11.6.). Hänen äitinsä nimi oli Maria, ja heidän talonsa sijaitsi Siionin vuorella[1].

Yönä, jona Juudas petollisella suudelmalla kavalsi Kristuksen ja sotilaat lähtivät viemään Kristusta pois, Markus seurasi heidän jäljessään. Hän oli kietonut ylleen ainoastaan pellavaisen liinavaatteen. Kun sotilaat ottivat hänet kiinni, Markus riistäytyi irti heidän käsistään ja pakeni paikalta alastomana jättäen vaatteen jälkeensä (Mark. 14:51–52).

Kristuksen taivaaseen astumisen jälkeen Markuksen kotitalosta tuli paikka, jossa kristityt kokoontuivat, ja eräät apostolit pitivät sitä tukikohtanaan (Ap. t. 12:12). Apostoli Pietari vieraili usein heidän talossaan. Hän piti nuoresta Markuksesta kuin omasta pojastaan ja opetti tälle uskonasioita.

Markus kulki lähetysmatkoilla pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin sekä Barnabaksen seurassa. Nöyrästi hän avusti vanhempia apostoleja ja kuunteli heidän opetuksiaan. Markus purjehti Barnabaksen ja Paavalin kanssa Kyprokselle, jossa Markus näki Paavalin Pafoksen kaupungissa tekemän ihmeen. Paavali sokaisi noidan nimeltä Barjesus Elymas, joka asusti paikallisen käskynhaltijan Sergius Pauluksen luona ja yritti estää tämän kääntymistä Kristuksen seuraajaksi. Ihmeen nähtyään käskynhaltija alkoi uskoa Kristukseen. Myöhemmin Markus ja Paavali sekä Barnabas matkustivat Pamfylian Pergeen, jossa Markus erosi heidän seurastaan ja palasi Jerusalemiin (Ap. t. 13:6­–13).

Apostoli Markus palasi Jerusalemiin, josta hän lähti uudelle matkalle Roomaan apostoli Pietarin kanssa. Roomasta hän suuntasi Egyptiin. Siellä Markus organisoi Egyptiin kristillisen seurakunnan, mistä syystä häntä kunnioitetaan Egyptin kirkon perustajana.

Myöhemmin Markus matkasi Antiokiaan, jossa hän tapasi Paavalin. Antiokiasta hän matkasi Barnabaan kanssa Kyprokselle ja palasi sieltä takaisin Egyptiin, jonne hän perusti yhdessä Pietarin kanssa useita seurakuntia. Markus matkusti myös Babylonin kaupunkiin, nykyisen Kairon alueelle. Babylonista apostoli Pietari lähetti Vähä-Aasian kristityille kirjeen, jossa Pietari kutsui apostoli Markusta pojakseen (1. Piet. 5:13).

Kun apostoli Paavali tuotiin kahleissa Roomaan, Markus oli samaan aikaan Efesoksessa, jonka piispana toimi pyhä Timoteus (4.1.). Markus ja Timoteos matkasivat yhdessä Roomaan, jossa hän kirjoitti pyhän evankeliuminsa.

Roomasta Markus palasi Egyptiin. Hän perusti Aleksandriaan kristillisen koulun. Siitä tuli tulevina vuosisatoina kuuluisa, sillä se kasvatti joukon tunnettuja kirkkoisiä ja opettajia, kuten Klemens Aleksandrialaisen, Dionysios Aleksandrialaisen (5.10.) sekä Gregorios Ihmeidentekijän (5.11.). Aleksandriassa Markus teki myös ihmeen: hänen rukoustensa kautta sokea mies sai näkönsä. Tämän seurauksena lähes kolmesataa pakanaa saapui Markuksen luo ja pyysi saada pyhän kasteen.

Markus teki lähetystyötä myös Afrikan mantereen sisäosissa. Mendessionin kaupungissa hän vapautti riivaajan vallassa olleen lapsen. Kun lapsen vanhemmat halusivat maksaa Markukselle tämän parantamisesta, hän kieltäytyi ja kehotti vanhempia antamaan rahat köyhille. Monet kaupunkilaiset kääntyivät ihmeen nähtyään kristityiksi. Markus perusti Mendessioniin kirkon sekä vihki sen palvelukseen papistoa.

Jonkin ajan kuluttua Markus sai Jumalalta näyssä kehotuksen palata matkoiltaan takaisin Aleksandriaan. Kaupungin kristityt ottivat hänet iloisina vastaan, mutta pakanat ja juutalaiset kadehtivat apostolia tämän menestyksen takia.

Eräänä vuonna pääsiäinen sattui samaan ajankohtaan kuin aleksandrialaisten pakanoiden viettämän Serapis-jumalan juhlamenot. Pääsiäisyön liturgiaa toimittamassa ollut Markus otettiin kiinni. Pakanat pahoinpitelivät Markuksen, raahasivat hänet kadulle ja heittivät vankilaan.

Vankilassa Vapahtaja ilmestyi Markukselle ja vahvisti apostoliaan, jotta tämä kestäisi edessä olevat kärsimykset. Seuraavana päivänä vihainen joukko raahasi apostolia jälleen pitkin katuja. He aikoivat viedä Markuksen oikeuteen tuomittavaksi, mutta ennen kuin he saapuivat oikeuden eteen, pyhä apostoli antoi sielunsa Herran käsiin. Kuollessaan hän sanoi: ”Sinun käsiisi Herra, minä annan sieluni.”

Kun pakanat huomasivat, että apostoli oli kuollut, he aikoivat polttaa hänen ruumiinsa. He sytyttivät tulen, mutta yllättäen kaikki pimeni. Ukkonen jyrähti ja maa järisi. Ihmisjoukko pakeni paikalta kauhuissaan jättäen Markuksen ruumiin paikoilleen.

Kristityt ottivat pyhän apostolin ruumiin ja hautasivat sen kiviseen kryptaan. Tämä tapahtui mahdollisesti 4. huhtikuuta vuonna 63. (On myös tieto, jonka mukaan apostoli Markus kuoli vasta vuoden 75 tienoilla.) Kirkossa kuitenkin vakiintui tapa muistella apostoli ja evankelista Markusta huhtikuun 25. päivänä.

Vuonna 310 pyhän Markuksen haudan päälle rakennettiin kirkko. Paikasta tuli Aleksandrian kristittyjen tärkein keskus. Kun Arabiasta tulleet muslimit alkoivat hallita Egyptiä ja sortaa kristittyjä, pyhän apostolin reliikit vietiin turvaan[2] Venetsiaan, jossa ne asetettiin pyhälle apostoli ja evankelista Markukselle pyhitettyyn kirkkoon. Vuonna 1968 osa näistä reliikeistä palautettiin Egyptiin, jossa koptilaisen kirkon piispat ja kirkkokansa ottivat ne vastaan suurin juhlallisuuksin.

Ikonografiassa evankelista Markus kuvataan toisinaan leijonana. Leijona edustaa Kristuksen kuninkaallista voimaa (Ilm. 5:5). Symboliikka on peräisin apostoli Johanneksen (Ilm. 4:7) sekä profeetta Hesekielin (Hes. 1:10) näkemistä ilmestyksistä.

Joidenkin bysanttilaisten hagiografien mukaan pyhän apostoli ja evankelista Markuksen lisäksi oli olemassa kaksi muutakin Markusta, jotka kuuluivat Kristuksen lähettämien 70 apostolin joukkoon. Nämä Markukset ovat tuntemattomampia. Heistä toista kutsuttiin niin ikään nimellä Johannes Markus (27.9.), ja toista muistellaan 30.10.


[1] Talon oletetulla paikalla on syyrialaisortodoksinen Pyhän Markuksen luostari.

[2] Siirron toteuttivat kaksi venetsialaista kauppiasta, jotka varastivat reliikit.

Keisari Zenonin kuoleman jälkeen Bysantin valtaistuimelle nousi keisari Anastasios (491–518). Elettiin aikaa, jolloin idän kirkko oli jakautunut kahtia niihin, jotka sitoutuivat Khalkedonin kirkolliskokouksen opinmääritelmään ja niihin, jotka eivät hyväksyneet sitä. Jälkimmäisiä nimitettiin monofysiiteiksi, ja heitä oli suurin osa Egyptin ja Syyrian kristityistä.

Anastasios näytti aluksi tukevan ortodoksista uskoa. Ennen kruunausta ja keisariksi voitelua hän antoi patriarkka Eufemiokselle (489–495) kirjallisen uskonvakuutuksen, missä hän sitoutui olemaan toimimatta millään tavoin Khalkedonin yleisen kirkolliskokouksen päätöksiä vastaan. Mutta hyvin nopeasti Anastasios näytti todelliset kasvonsa ja alkoi suosia monofysiittejä. Toistuvasti hän pyysi Eufemiosta luovuttamaan hänelle takaisin hänen uskonvakuutuksensa, johon patriarkka ei kuitenkaan suostunut. Lopulta hän syytti Eufemiosta vehkeilystä vihollisen kanssa käyttäen tekosyynä tämän kritiikkiä hänen jatkuvia pitkiä sotaretkiään kohtaan ja karkotti hänet patriarkan istuimelta kansan vastalauseista huolimatta.

Tämän jälkeen Konstantinopolin patriarkaksi asetettiin Makedonios, joka oli aikaisemmin ollut pappi ja Kristuksen suuren kirkon kalustonhoitaja. Hän oli patriarkka Gennadioksen veljenpoika ja tunnettu niin uskonsa kuin elämänsäkin puhtaudesta. Hänen oli pakko ensin allekirjoittaa Zenonin Henotikon-dokumentti, joka tuomitsi Khalkedonin neljännen kirkolliskokouksen sen päätösten aiheuttamien jakaantumisten vuoksi – ei siis varsinaisesti itse päätöksiä vaan niiden seuraukset. Makedonios, joka oli vakaumuksellinen monofysitismin vastustaja, tahtoi kuitenkin palauttaa kirkon ykseyden ja kutsui sen vuoksi koolle kirkolliskokouksen, joka vahvisti Khalkedonin kokouksen päätökset. Tämä toimenpide selkiytti tilannetta, mutta ei yhdistänyt kirkkoa vaan päinvastoin syvensi rajalinjoja entisestäänkin.

Keisari Anastasios oli ensin jättävinään patriarkka Makedonioksen rauhaan. Pian hän kuitenkin pyysi saada takaisin uskonvakuutuksensa, jonka Eufemios oli jättänyt seuraajansa haltuun lähtiessään maanpakoon. Myös Makedonios kieltäytyi luovuttamasta sitä ja joutui näin pysyvästi keisarin vihoihin. Anastasios oli valmis käyttämään kaikkia keinoja nöyryyttääkseen Makedoniosta. Antiokian patriarkan Severuksen myötävaikutuksella ja keisarin oman hallituksen hiljaisella suostumuksella monofysiitit saivat mahdollisuuden tulla Konstantinopolin kirkkoihin ja opettaa niissä. He myös yrittivät ilkeämielisillä syytöksillään liata patriarkan maineen. Ortodoksikristityt eivät kuitenkaan hylänneet paimentaan vaan tukivat häntä kaikin tavoin. Vuonna 510 tuhansittain kansaa munkkeja, nunnia, miehiä, naisia ja lapsiakin kerääntyi kaupungin kaduille huutamaan: “Kristiveljet ja -sisaret, nyt on tullut aika käydä marttyyrikuolemaan. Emme saa jättää isäämme vaille suojelusta tuon tyrannin armoille, joka ei ansaitse valtaistuinta!” Kuultuaan mellakasta Anastasios linnoittautui palatsiinsa. Valmistuen pakenemaan hän kutsui luokseen Makedonioksen, jonka kanssa hän ei ollut vuosiin suostunut vaihtamaan sanaakaan. Mutta vastaukseksi tähän eleeseen Makedonios vain moitti häntä hänen harhaoppisia tukevista toimistaan.

Vähän myöhemmin kun Makedonios oli virallisesti julistanut tukevansa Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä, keisari vaati häntä luovuttamaan itselleen kirkolliskokouksen alkuperäiset pöytäkirjat, jotka Makedonios oli sijoittanut Hagia Sofian kirkon alttarille. Kun pyhä patriarkka kieltäytyi luovuttamasta niitä, hänet erotettiin tehtävistään herjaavien syytteiden nojalla elokuun 6. päivänä vuonna 511. Seuraavana päivänä harhaoppiset ryntäsivät Pyhän Sofian kirkkoon toimittamaan liturgiaa patriarkan maatessa itkien kasvoillaan kirkon nurkassa. Seuraavana yönä hänet vietiin edeltäjänsä tavoin karkotukseen Khalkedoniin ja sieltä myöhemmin Eukhaitaan. Hunnien hyökkäyksen uhatessa hän pakeni lopulta Gangraan, missä hän kuoli – mahdollisesti väkivallan uhrina – huhtikuun 25. päivänä vuonna 516.

Pyhittäjä Silvester eli 1300-luvulla. Hänen elämäkertansa ei ole säilynyt ja tiedot hänestä ovat peräisin irrallisista tekstikatkelmista ja suullisesta perimätiedosta. Silvester oli yksi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilaista. Rakkaus hesykastiseen elämään syttyi hänessä jo nuorena. Hengellisen isänsä pyhittäjä Sergein siunauksella hän vetäytyi metsään Obnorajoen varrelle, jonne hän rakensi erakkokeljan. Siellä Silvester omistautui lakkaamattomalle rukoukselle. Pitkään aikaan kukaan ei tiennyt mitään hänen erakkoelämästään.

Kerran eräs paikallinen asukas eksyi metsässä ja löysi sattumalta Silvesterin erakkokeljan. Silvester oli pahoillaan kilvoituspaikkansa paljastumisesta, mutta vastaili kuitenkin miehen kysymyksiin. Hän kertoi tulleensa vuosikaudet toimeen metsässä syömällä pettua ja kasvien juuria. Mies jatkoi pian matkaansa, mutta palasi jonkin ajan kuluttua tuoden mukanaan leipää ja jauhoja.

Pian Silvesterin erakkokeljan paikka ja hänen kilvoituksensa tulivat yleiseen tietoon ja hänen luokseen alkoi tulla hengellistä ohjausta kaipaavia ihmisiä. Silvester otti heidät vastaan rakkaudella ja antoi kilvoituselämään pyrkiville siunauksen rakentaa oman keljan hänen lähelleen. Erakkojen määrän kasvaessa paikalle rakennettiin Moskovan metropoliitta Aleksin (12.2.) siunauksella kirkko ja perustettiin Kristuksen ylösnousemukselle pyhitetty luostari. Silvesteristä tuli sen ensimmäinen igumeni. Luostarin johtajana hän antoi veljestölle hyvän esimerkin rukoilijana ja väsymättömänä uurastajana.

Rakkaus hesykastiseen elämään säilyi pyhittäjä Silvesterin sydämessä. Aika ajoin hän vetäytyi luostarista metsään antautuen yksinäiseen rukoukseen. Hengellistä ohjausta kaipaavat ihmiset hakeutuivat kuitenkin sielläkin hänen luokseen ja Silvester kävi heidän kanssaan metsässä pitkiä keskusteluja. Jo hänen elinaikanaan tuo luostarin lähellä oleva metsä tunnettiin suojeltuna metsänä ja paikalliset asukkaat välittivät sukupolvelta toiselle pyhittäjän toivomuksen säästää metsä hakkuilta.

Kuolemansa edellä pyhittäjä Silvester sairastui. Hän lohdutti veljiä, jotka surivat lähestyvää eroa ohjaajastaan, sanoen: “Älkää surko, rakkaat veljeni. Kaikessa toteutuu Jumalan tahto. Pitäkää Herran käskyt. Älkää karttako ahdinkoa tässä elämässä, jotta saisitte palkkion taivaissa. Jos minulla tulee olemaan uskallus Jumalan edessä ja jos työni on Hänelle mieleen, tämä pyhä paikka ei jää tyhjäksi lähtöni jälkeenkään. Rukoilkaa vain Herraa Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, jotta pääsisitte pahan hengen kiusauksista.”

Pyhittäjä Silvester antoi henkensä Herralle noin vuonna 1379. Hänen haudallaan alkoi pian tapahtua parantumisihmeitä. Metsään paikalle, jossa hän oli keskustellut pyhiinvaeltajien kanssa, rakennettiin tsasouna. Vuonna 1645 luostarin igumeni Job antoi määräyksen kaataa puita pyhittäjä Silvesterin metsästä neuvottelematta veljestön kanssa. Heti hän menetti näkönsä ja parantui vasta kaduttuaan tekoaan ja kunnioitettuaan pyhän Silvesterin reliikkejä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

26.4.

Pyhästä Basileuksesta tuli Pontoksen Amaseian piispa 300-luvun alussa Diocletianuksen, Galeriuksen ja Maximus Daian toimeenpanemien kristittyjen vainojen aikana. Sekä opetuksellaan että esimerkillään hän osoitti, että kristityn tulee aina olla valmis vuodattamaan verensä Kristuksen tähden. Vainojen päätyttyä hän vahvisti uskossa Pontoksen alueen seurakuntia, otti osaa Ankyran ja Neokesareian kirkolliskokouksiin ja opetti uskovaisia suojautumaan harhaopeilta.

Sen jälkeen kun Konstantinus Suuri oli julistanut kristittyjen vainot päättyneiksi vuonna 312, hänen kanssahallitsijansa ja lankonsa Licinius, joka oli saavuttanut Tonavan maiden herruuden, meni Nikomedeiaan tekemään lopun Maximus Daian ilkiteoista. Voitettuaan tämän hän sai valtaansa keisarikunnan koko itäisen osan. Silloin kävi ilmi, että Licinius oli vain teeskennellyt olevansa myötämielinen kristittyjä kohtaan, mutta oli todellisuudessa kiinni vanhassa uskonnossa. Niinpä hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä.

Liciniuksen vaimolla Konstantialla, joka siis oli keisari Konstantinus Suuren sisar, oli palveluksessaan viehättävä kristitty neito Glafyra, johon Licinius rakastui. Hinnalla millä hyvänsä hän tahtoi saada tämän itselleen. Glafyra itse sai tietää tästä eräältä hovimieheltä ja kertoi asiasta emännälleen Konstantialle. Pelastaakseen neidon keisarinna alkoi levittää tietoa, että Glafyra oli saanut pahan epilepsiakohtauksen. Sitten hän lähetti tämän mieheksi puettuna turvaan Amaseiaan. Piispa Basileus otti neidon isälliseen suojelukseensa. Amaseiassa ei vielä tuohon aikaan ollut kirkkoa, ja piispa oli juuri saanut luvan sen rakennuttamiseen. Glafyra luovutti piispalle omista varoistaan suuren rahasumman tähän tarkoitukseen.

Kaupunkiin saavuttuaan Glafyra kirjoitti keisarinnalle onnistuneesta pakomatkastaan ja pyysi samalla tältä tukea kirkkohankkeelle. Kirje kuitenkin siepattiin matkalla ja sen sisältö tuli Liciniuksen tietoon. Hän lähetti heti aseistettuja miehiä Amaseiaan pidättämään sekä Glafyran että piispa Basileuksen. Kun sotilaat saapuivat kaupunkiin, he saivat tietää, että Glafyra oli kuollut muutamaa päivää aikaisemmin. He pidättivät kuitenkin Basileuksen, ja häntä lähdettiin kahlehdittuna viemään Nikomedeiaan, jossa Licinius tuolloin piti hoviaan. Basileuksen molemmat diakonit Teotimos ja Parthenios seurasivat vapaaehtoisesti piispaansa.

Nikomedeiassa Basileus suljettiin vankilaan. Diakoneja piti vieraanaan hurskas kristitty Elpidoforos. Hän oli vanginvartijoiden tuttu ja saattoi näin käydä salaa Basileuksen luona ja pitää hänestä huolta vankilassa. Yöllä ennen astumistaan Liciniuksen eteen Basileus näki näyn, jossa hänelle ilmoitettiin, että hänet tullaan mestaamaan miekalla ja ruumis heitetään mereen, missä se kuitenkin säilyy vahingoittumattomana. Hän sai vielä tietää, että Kallistratoksen piispa Eutykhioksesta tulee hänen seuraajansa Amaseian piispanistuimelle. Heti hän kutsui luokseen vankilaan molemmat diakoninsa ja Elpidoforoksen. He lauloivat yhdessä psalmeja ja rukoilivat. Kun piispa kohotti kätensä ja lausui kyynelsilmin psalmin sanoja: “Vaikka muuttaisin merten taa, sielläkin Sinä minua ohjaat ja talutat väkevällä kädelläsi”, diakonit ymmärsivät mitä tuleman pitää. Basileus kertoi heille näystään ja lähetti heidän mukanaan kehotuksen ja vahvistuksen sanoja laumalleen Amaseiaan.

Aamulla piispa Basileus todellakin vietiin Liciniuksen eteen. Hänen ylevyytensä ja tietty majesteettisuutensa – tarkoittaahan hänen nimensäkin kuningasta – hämmensi alhaisista oloista lähtöisin ollutta Liciniusta siinä määrin, että tämä poistui kesken kuulustelun ja jätti sen loppuun viemisen Nikomedeian maaherran tehtäväksi. Maaherra ehdotti, että Glafyran asia jätettäisiin vaille käsittelyä ja että Basileus alkaisi kunnioittaa jumalia kuten muutkin hyvät Rooman kansalaiset, jolloin hänelle myönnettäisiin ylimmäisen papin titteli. Tästä pyhä piispa sai aiheen muistuttaa läsnäolijoita kaikista niistä rikoksista ja törkeyksistä, joita pakanajumalat myyttien mukaan olivat tehneet. Kuinka tällaisia olentoja voitaisiin muka kunnioittaa jumalina? Paatuneihin pakanoihin Basileuksen sanat eivät kuitenkaan tehneet mitään vaikutusta. Keisarin käskystä maaherra tuomitsi hänet kuolemaan.

Basileus kulki mestauspaikalle riemuiten vapautumisestaan katoavaisen elämän vankilasta. Hän ylisti Jumalaa ja rukoili kaittaviensa puolesta. Sitten hän syleili diakonejaan ja Elpidoforosta ja sanoi iloisesti pyövelille: “Tee, ystäväni, se, mitä sinun on käsketty tehdä.” Tällä tavoin hän siirtyi Herransa luo.

Licinius määräsi pyhän piispan ruumiin heitettäväksi mereen kauas kaupungin rannasta, etteivät kristityt löytäisi sitä. Diakonit surivat kovasti, kun eivät saaneet edes haudata piispaansa. Mutta Herra ei jättänyt heitä murheen valtaan. Seuraavana yönä enkeli ilmestyi Elpidoforokselle ja ilmoitti hänelle, että piispa Basileus odottaa heitä Sinopessa. Myös diakoni Parthenios näki unessa saman ilmestyksen. Näin he vakuuttuivat sen totuudesta ja lähtivät Sinopeen. Siellä enkeli ilmestyi Elpidoforokselle uudestaan ja osoitti hänelle paikkaa Sinopen niemen kärjessä. Sieltä vähän merenpinnan alta löytyi pyhän piispa Basileuksen ruumis. Se oli säilynyt muuttumattomana ja näytti kuin nukkuvalta. Pää oli kiinni ruumiissa ja ainoa merkki mestauksesta oli niskassa näkyvä punainen juova. Ruumiista lähti ihana tuoksu. Riemuiten miehet veivät pyhäinjäännökset Amaseiaan, missä ne sijoitettiin pyhän piispan itsensä rakennuttamaan kirkkoon.

Pyhä Richarius (Riquier) oli syntyperältään ylhäistä pakanallista sukua ja kotoisin Pohjois-Ranskan Cellesistä läheltä Amiensia. Richariuksen nuoruudessa 500-luvun lopulla seudun asukkaat olivat vielä pääosin pakanoita. Kun kaksi kelttiläistä lähetyssaarnaajaa saapui alueen rannikolle, he saivat erittäin vihamielisen vastaanoton. Nuori Richarius otti lähetyssaarnaajat kuitenkin suojelukseensa, jotta nämä säilyisivät hengissä. Vastapalvelukseksi munkit alkoivat kertoa hänelle kristinuskosta. Richarius kuunteli heidän sanojaan koko yön. Tämän jälkeen hän tunnusti kyynelsilmin heille syntinsä. Kristityksi tultuaan Richarius alkoi tuntea halua ryhtyä julistamaan Vapahtajan ilosanomaa ja päätti omistaa elämänsä evankeliumin levittämiseen. Hän vapautti kaikki palvelijansa, ja katumuksellisen valmistautumisajan jälkeen hänet vihittiin papiksi.

Pappi Richarius muutti useiksi vuosiksi Englantiin, jossa hän valmistautui tehtäväänsä. Palattuaan hän aloitti lähetyssaarnaajan työn. Intomielisyydellään hän vakuutti monet kristinuskon totuudesta, ja useat kääntyivät kristityiksi kuultuaan hänen opetustaan. Richarius vapautti myös useita vankeja matkustaessaan pohjoisen provinsseissa ja jakoi saamansa rahat köyhille.

Monet halusivat Richariuksen hengelliseen ohjaukseen. Hän perusti heitä varten kirkon ja luostarin lähelle synnyinpaikkaansa Centulaa (Centulum). Richarius vetäytyi itsekin luostariin, jossa olemista hän rakasti yli kaiken.

Eräänä päivänä kuningas Dagobert (629–639) tuli vierailulle Richariuksen luo. Tämä antoi kuninkaalle siunauksen ja neuvoi, kuinka kristillisen hallitsijan tulisi käyttää valtaansa. Richarius sanoi Dagobertille, että maallisen hallitsijan tuli aina ylistää taivaan ja maan ainoaa valtiasta, Jumalaa. Kuningas oli vastuussa teoistaan Luojalle. ”Sen, jonka osana on totella, pitää tehdä itsestään tiliä Jumalalle. Mutta se, joka määrää muita, vastaa itsensä lisäksi myös kaikista alaisistaan”, Richarius opasti hallitsijaa. Kuunnellessaan askeetin puhetta Dagobert alkoi kunnioittaa häntä hänen suorapuheisuutensa vuoksi. Richarius ei mielistellyt hallitsijaa, vaan ohjasi häntä rehellisesti ja lempeästi.

Saavutettuaan korkean iän Richarius halusi vetäytyä yksinäisyyteen valmistautuakseen lähestyvään kuolemaansa. Sopiva paikka kilvoittelua varten järjestyi, kun hallitsija ja muut maan korkea-arvoiset henkilöt antoivat hänelle pienen maatilkun Crécyn metsästä ja rakennuttivat sinne erakkomajan. Sinne Richarius asettui oppilaansa Sigobardin kanssa.

Richariuksen tarkoitus oli pysytellä yksinäisyydessä ja täydellisessä Jumalan mietiskelyssä ja rukouksessa kuolemaansa saakka. Pian hänen asuinpaikkansa tuli kuitenkin yleiseen tietoon. Sairaita ja köyhiä samoin kuin rikkaita ja silmäätekeviä vaelsi Richariuksen luo saamaan siunauksen ja lievitystä ongelmiinsa. Jumalan armosta Richarius sai voiman auttaa rukouksillaan kaikkia. Jopa villieläimet ja luonto tottelivat häntä.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Richarius pyysi oppilastaan Sigobardia valmistamaan puunrungosta arkun. Tämän jälkeen Richarius rukoili: ”Olkoon maailman Vapahtaja armollinen minulle. Hän on ollut lohdutukseni tässä elämässä, olkoon hän palkintoni tulevassa elämässä.”

Pyhä Richarius nukkui kuolonuneen vuonna 645. Pian tämän jälkeen hänen oppilaansa tulivat hakemaan hänen ruumiinsa. He hautasivat pyhän Richariuksen Centulaan, ja pian hänen reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Centulaan rakennettiin hieman myöhemmin myös suuri kirkko, ja sen luostarista tuli yksi kuuluisimmista keskiaikaisessa lännessä. Paikkakuntaa alettiin sittemmin kutsua nimellä Saint-Riquier.

Pyhä Stefan syntyi noin vuonna 1346 Ustjugissa. Hänen isänsä Simeon oli katedraalin kirkonpalvelija. Stefanin äidistä on säilynyt perimätieto, jonka mukaan tämä kerran kolmevuotiaana pikkutyttönä kohtasi kirkon ovella autuaan Prokopi Ustjugilaisen (8.7.). Pyhä Prokopi kumarsi maahan asti tyttösen edessä ja sanoi: “Tässä tulee Permin piispa Stefanin äiti; Stefanista tulee suuri Jumalan palvelija.”

Aloitettuaan koulunkäynnin Stefan hämmästytti kaikki lahjakkuudellaan. Hän oppi nopeasti aakkoset ja käytti vapaa-aikansa Raamatun lukemiseen. Vuoden kuluttua hän oli jo lukijana katedraalin jumalanpalveluksissa.

Monien Pohjois-Venäjän kaupunkien tapaan Ustjug oli tuohon aikaan vauras kauppakaupunki. Sitä ympäröivissä metsissä oli komien (syrjäänien) asuttamia kyliä. Permin maa – kuten seutua kutsuttiin – käsitti suuren alueen Petšora- ja Vienanjokien välissä. Se kuului hallinnollisesti ensin Novgorodin ja myöhemmin Moskovan ruhtinaskuntaan. Metsästystä harjoittavat komit elivät paljolti omissa oloissaan, mutta kävivät vilkasta kauppaa venäläisten kaupunkien, erityisesti Ustjugin, kanssa. Stefankin oli nuoresta pitäen tekemisissä komien kanssa ja oppi samalla heidän kielensä.

Vartuttuaan nuorukaiseksi Stefan päätti jättää maailman ja omistautua Jumalan palvelemiselle. Hän meni Rostoviin Pyhän Gregorios Teologin luostariin, joka oli tunnettu oppineista munkeistaan. Siellä hänet vuonna 1365 vihittiin munkiksi.

Nuori munkki syventyi tutkimaan Raamattua. Keskustelut hengellisesti kokeneiden ja oppineiden munkkien kanssa sekä kreikan kielen opiskelu kasvattivat häntä hengellisesti ja lisäsivät teologista tietämystä. Stefanin tuleva elämäkertakirjoittaja pyhittäjä Epifani Viisas, joka kilvoitteli luostarissa yhtä aikaa hänen kanssaan, on kertonut, miten he jatkuvasti keskustelivat yhdessä raamatuntulkinnasta ja pyhien isien kirjoituksista. Luostarissa pyhä Stefan kirjoitti muutamia teoksia, joista ilmeni tekijän teologinen tietämys ja rakkaus mietiskelyyn. Tekstit eivät ole kuitenkaan säilyneet meidän päiviimme. Näin Stefan edistyi munkkielämän kilvoituksissa ja hyveissä, etenkin nöyryydessä ja rakkaudessa.

Stefanin sydämeen oli jo lapsuudessa syttynyt halu valistaa pakana-komit kristinuskon valolla. Tämän toiveen innoittamana hän laati kominkielen kirjaimiston käyttäen hyväkseen puumerkkejä, joiden avulla komimetsästäjät kävivät kauppaa venäläisten kanssa. Luomansa kirjaimiston avulla hän käänsi komiksi jumalanpalveluskirjoja ja osia Raamatusta.

Vietettyään luostarissa noin kymmenen vuotta Stefan tunsi olevansa valmis evankeliumin julistustyöhön. Hän matkusti Moskovaan saadakseen aikeelleen siunauksen. Metropoliitta Aleksi, joka oli huolehtinut kristinuskon levittämisestä kaukaisten kansojen pariin, oli kuollut. Metropoliittakunnan asioita hoiti Simonovin luostarin arkkimandriitta Mikael, joka ymmärsi nuoren munkkidiakoni Stefanin suunnitelman merkityksen. Hän pyysi suuriruhtinaalta Stefanille suojeluskirjan ja lähetti hänet Kolomnan piispa Gerasimin puheille. Pitkien keskustelujen päätteeksi piispa Gerasim vihki Stefanin pappismunkiksi ja siunasi hänet lähetystyöhön. Hän antoi Stefanille antiminssin, mirhavoidetta, pyhäinjäännösten osasia sekä välttämättömät jumalanpalvelustarvikkeet ja ehtoollisastiat. Tämän jälkeen Stefan kävi kotikaupungissaan hyvästelemässä vanhempansa. Syksyllä 1379 hän suuntasi kulkunsa Permin maahan.

Pakana-komit palvoivat luonnonvoimia – vettä ja tulta – sekä villieläimiä ja puita. Heidän pääjumalansa oli “kultaiseksi vaimoksi” kutsuttu kivinen epäjumala, jolle he uhrasivat parhaimman osan saaliistaan. Tietäjät ja uhripapit pitivät kansaa vallassaan. Ne, jotka uskalsivat nousta heidän pakanallisia uskomuksiaan vastaan, joutuivat hengenvaaraan. Kristinuskon julistajan asemaa hankaloitti vielä se, että komit olivat saaneet tarpeekseen ruhtinaiden lähettämistä ahneista veronkerääjistä ja suhtautuivat vihamielisesti kaikkeen venäläiseen.

Stefan aloitti julistustyönsä Pyrasin kylästä (nykyisin Kotlasin kaupunki), jonka asukkaat kävivät usein Ustjugissa ja olivat tekemisissä venäläisten kanssa. Kun he kuulivat vierasheimoisen puhuvan sujuvasti omaa kieltään, he osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta.

Aluksi pyhän Stefanin toiminta ei tuottanut tuloksia. Komeista oli outoa ja vastenmielistä kuulla kerrottavan, että heidän jumalansa olivat valheellisia ja hyödyttömiä epäjumalia ja että oli olemassa vain yksi todellinen Jumala, kaiken Luoja, maan päälle ihmiseksi tullut Kristus. Kylän asukkaat tekivät kaikkensa häiritäkseen Stefania. Kerran he tietäjien yllyttäminä yrittivät polttaa hänet. Stefanin sävyisyys, kärsivällisyys ja rakkaus sekä täydellinen antautuminen Jumalan tahtoon, joiden avulla hän kesti kaikki koettelemuksensa, kosketti kuitenkin lopulta komien sydäntä. Hänen persoonallisuutensa teki heihin vaikutuksen ja he hyväksyivät hänen vakuuttavat ja yksinkertaiset perustelunsa uuden uskon puolesta. Lähes kaikki Pyrasin kylän asukkaat muutamia piintyneimpiä pakanoita lukuun ottamatta ottivat vastaan pyhän kasteen.

Pyhä Stefan valitsi vastakääntyneiden joukosta muutamia miehiä apulaisikseen ja lähti heidän kanssaan matkalle kohti Vytšegdajoen yläjuoksua. Hän pysähtyi kylissä julistamaan kristinuskoa ja johdatti kaikkialla pakanoita kääntymykseen. Lyhyessä ajassa hän kastoi komeja monissa joenvarren kylissä Pyrasin ja Ust-Gaman välimaastossa ja pystytti kaikkialle ristejä ja tsasounia uuden uskon symboleiksi.

Suuressa Ust-Gaman kylässä olivat komien tärkeimmät epäjumalankuvat ja siellä pyhä Stefan joutui suurimpaan vaaraan. Kylässä asuvat uhripapit olivat seuranneet Stefanin menestyksellistä julistustyötä ja tunsivat hänen uhkaavan asemaansa. He lietsoivat kansassa vihaa pyhää Stefania kohtaan. Heti kun hän ilmestyi kylään, häntä vastaan hyökkäsi raivostunut väkijoukko. Stefanin sävyisä ilme ja ystävällinen kominkielinen puhe sai väen kuitenkin rauhoittumaan ja tahtomattaankin komit alkoivat kuunnella, mitä Stefan heille sanoi. Pyhä Stefan tiesi, että epäjumalia palvovat komit uskoivat jonkinlaiseen mahtavaan henkeen, joka oli luonut kaiken, mutta jota he eivät olleet kelvollisia kumartamaan. Tätä epämääräistä uskomusta hyväksikäyttäen hän pyrki selittämään heille kristinuskon perusteet. Todistaakseen pakanallisten epäjumalien voimattomuuden Stefan sytytti tuleen paikan, jossa palvottiin “kultaiseksi vaimoksi” kutsuttua epäjumalaa. Kun Ust-Gaman asukkaat ryntäsivät kirveet ja keihäät käsissään häntä kohti, hän kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili kyyneliä vuodattaen eksyneiden valistumista. Hänen rauhallisuutensa ja sävyisyytensä hämmästytti komeja eikä kukaan rohjennut käydä hänen kimppuunsa. Munkki Epifani Viisas onkin todennut, että komit olivat perusluonteeltaan sävyisiä ja ettei heillä ollut tapana aloittaa taistelua.

Näin pyhä Stefan eteni vaarojen ja vaikeuksien saattelemana syvälle Permin maahan. Hän opetti vakuuttavasti sanoillaan, tuhosi epäjumalienkuvia ja käännytti yhä uusia pakanoita kristinuskoon. Hänen lähetystyönsä ratkaiseva hetki oli kohtaaminen komien pääuhripappi Paman kanssa. Pama yritti horjuttaa kansansa kasvavaa kunnioitusta Stefania kohtaan ehdottamalla, että he astuisivat yhdessä tuleen ja osoittaisivat siten, kumman Jumala oli todella olemassa. Rukoiltuaan Stefan päätti antautui julmaan koetukseen ja kehotti Pamaa seuraamaan itseään. Paman rohkeus kuitenkin petti ja hän perääntyi. Tämä oli alkuna lukuisten komien kääntymiselle kristinuskoon. Vym- ja Vytšegdajoet muuttuivat päivittäin kastealtaiksi suuria kansanjoukkoja kastettaessa.

Pyhä Stefan ansioitui myös Permin maan kirkkojen rakentajana. Ensimmäinen hänen rakennuttamansa kirkko oli Neitsyt Marian ilmestyksen kirkko Vymjoen suussa. Sen jälkeen hän rakennutti Pyhän Nikolaoksen ja Ylienkeli Mikaelin kirkot Ust-Vymin kylään. Yleensä hän rakennutti Jumalan huoneet entisille epäjumalien palvontapaikoille. Hän kiinnitti huomiota kirkkojen kauneuteen ja hankki tai maalasi itse niihin ikonit. Kaikissa hänen rakennuttamissaan kirkoissa jumalanpalvelukset toimitettiin komin kielellä. Pyhä Stefan opetti komeille laatimansa kirjaimiston, jonka avulla he saattoivat lukea evankeliumia, psalttaria, hetkipalveluskirjaa ja muita komiksi käännettyjä tekstejä. Neitsyt Marian ilmestyksen kirkon yhteyteen perustettiin komeja pappeuteen valmistava koulu. Näin kansa kristinuskon ohella pääsi osalliseksi kulttuurista ja kirjasivistyksestä.

Kun Ustjugin venäläiset asukkaat kuulivat Stefanin menestyksekkäästä apostolisesta työstä, he antoivat lahjoituksia kirkkojen rakentamiseksi. Muutamat papit ryhtyivät avustamaan Permin valistajaa. Toimittuaan neljä vuotta lähetystyössä Stefan matkusti Moskovaan saadakseen komeille oman piispan.

Venäläisten piispojen kokous ja suuriruhtinas Dimitri Donskoi päättivät, että vasta valistetun Permin maan ensimmäiseksi piispaksi tuli asettaa Stefan itse. Metropoliitta Pimen toimitti piispaksi vihkimisen Vladimirin kaupungissa talvella 1383. Palattuaan Ust-Vymiin pyhä Stefan perusti Neitsyt Marian ilmestyskirkon yhteyteen piispanistuimen ja seudun ensimmäisen luostarin. Myöhemmin hän rakennutti vielä kolme luostaria ja muutamia majataloja. Piispallisella vallallaan hän puolusti paikallista väestöä novgorodilaisten sotilasjoukkioiden toistuvilta hyökkäyksiltä. Vuonna 1386 hän matkusti itse Novgorodiin saadakseen komeihin kohdistuvat hyökkäykset loppumaan. Neljän vuoden kuluttua hän matkasi Moskovaan, jossa sai suuriruhtinaalta etuisuuksia nälänhädästä kärsivälle Permin maalle.

Hengellinen ystävyysside liitti pyhän Stefanin pyhittäjä Sergei Radonežilaiseen. Hän toivoi saavansa tavata pyhittäjä Sergein Moskovan matkallaan, mutta aika ei antanut myöten. Kymmenen kilometrin päässä pyhittäjä Sergein luostarista hän kääntyi siihen suuntaan, jossa luostari sijaitsi, kumarsi maahan ja lausui: “Rauha sinulle, hengellinen veli!” Pyhittäjä Sergei, joka ruokaili tuolla hetkellä veljestön kanssa, nousi pöydästä, rukoili ja kumarsi hänen suuntaansa lausuen: “Iloitse sinäkin, Kristuksen lauman paimen, ja olkoon Jumalan rauha kanssasi!” Pyhän Stefan Permiläisen ja pyhittäjä Sergei Radonežilaisen hengellisestä yhteydestä kertoo heille osoitettu yhteinen rukous, joka yhä nykyäänkin luetaan päivittäin Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin trapesassa veljestön ruokailun yhteydessä.

Pyhän Stefanin teologinen oppineisuus ja hänen kykynsä ja lahjansa tekivät hänestä suuren auktoriteetin Venäjän kirkossa. Hiippakunnan syrjäisestä sijainnista huolimatta suuriruhtinaat ja metropoliitat kutsuivat hänet usein Moskovaan osallistumaan kirkolliskokouksiin tai kuullakseen hänen mielipiteensä eri asioista. Vuoden 1396 alussa pyhä Stefan matkusti jälleen Moskovaan metropoliitta Kiprianin kutsusta. Perillä hän sairastui. Kahdeksantoista vuotta kestänyt näännyttävä työ ja kilvoitukset olivat murtaneet hänen terveytensä. Hän oli vasta 50-vuotias, mutta näytti ikäistään paljon vanhemmalta. Huhtikuun 26. päivänä 1396 hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Kremliin Vapahtajan kirkastumisen kirkkoon.[1] Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Stefan Permiläisen 1500-luvulla.


[1] Moskovan Kremlin Vapahtajan kirkastumisen kirkko, joka tunnetaan venäjäksi nimellä Spas na Boru (Vapahtajan kirkko Borussa), purettiin neuvostovallan aikana vuonna 1933.

Pyhittäjä Joannikios eli 1300-luvulla ja oli kotoisin Dukljan alueelta Adrianmeren tuntumasta. Nuoresta lähtien hän rakasti yksinäisyyttä ja mietiskelevää elämää. Jo varhain hän jätti vanhempiensa kodin ja meni Itä-Serbiaan, jossa hän asettui Crna Rekan metsäseudulle parin kilometrin päähän Ibarjoesta. Alue tunnettiin 1200-luvulla eläneen serbialaisen askeetin Pietari Korišalaisen kilvoituspaikkana.

Joannikios asui luolassa harjoittaen lakkaamatonta Jeesuksen rukousta ja ankaraa askeesia. Vuosien myötä hänen hengellisen elämänsä maine levisi ympäri Serbiaa ja monet tulivat kuulemaan hänen opetustaan ja saamaan häneltä siunauksen. Eräät jäivät kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan. Joannikios antoi rakentaa kirkon ja keljoja oppilaitaan varten. Maineensa kasvaessa hän kuitenkin päätti paeta ihmisten hänelle osoittamaa kunnioitusta ja vetäytyi Devičin metsään Kosovossa. Siellä hän kilvoitteli useita vuosia täydellisessä yksinäisyydessä taistellen demoneja vastaan, jotka koettivat saada hänen mielensä irtaantumaan lakkaamattomasta rukouksesta. Lopulta hän sai kyynelten lahjan rukouksessa.

Kun Serbian hallitsija despootti Georgi Brankovič (1427–1456) sai kuulla Joannikioksen pyhästä elämästä, hän toi psyykkisesti sairaan tyttärensä Marian tämän luokse. Joannikios paransi lapsen heti. Hallitsija oli hämmästyksissään ja kysyi, miten voisi palkita pyhän, jolloin tämä pyysi häntä rakennuttamaan Devičiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille omistetun luostarin.[1]

Pyhittäjä Joannikios saavutti korkean iän. Hän nukkui kuolonuneen Devičin luostarissa vuonna 1430 lähes sadan vuoden ikäisenä ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä alkoi pian tapahtua ihmeitä. Kun vihollisjoukot tuhosivat Devičin luostarin ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana, ne eivät pystyneet vahingoittamaan pyhittäjä Joannikioksen hautaa. Toisen maailmansodan jälkeen luostari on toiminut nunnaluostarina.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Eräiden tietojen mukaan pyhittäjä Joannikios eli 1200–1300-luvulla ja kuoli ennen vuotta 1320. Näiden lähteiden mukaan parantumisihme tapahtui pyhittäjä Joannikioksen haudalla.

27.4.

Pyhä Simeon eli ensimmäisellä vuosisadalla. Joidenkin laskelmien mukaan hän oli Vapahtajan syntymän aikoihin kymmenvuotias ja toiset puolestaan mainitsevat hänen olleen hieman yli 20-vuotias. Simeon oli yksi pyhän Joosef Kihlaajan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Salomen neljästä pojasta. Koska Joosef kihlasi ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän, Simeonia alettiin sittemmin kutsua ”Herran veljeksi” juutalaisen tavan mukaan.

Vapahtajan taivaaseen astumisen jälkeen Simeonin veli apostoli Jaakob (23.10.) valittiin Jerusalemin ensimmäiseksi piispaksi. Jaakob kuitenkin kärsi marttyyrikuoleman vuonna 62. Apostolit ja Herran sukulaiset kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Simeon valittiin yksimielisesti Jerusalemin piispanistuimelle, ja näin hänestä tuli kaupungin järjestyksessä toinen piispa. Aika oli erittäin levotonta, sillä juutalaiset pyrkivät vapautumaan roomalaisvallasta. Myös Jerusalemin kristittyjä kuoli roomalaisen prokuraattori Gessius Floruksen järjestämässä verilöylyssä. Juutalaisten kapinointi roomalaisvaltaa vastaan johti siihen, että vuonna 66 roomalaiset aloittivat sotatoimet Jerusalemia vastaan. Alussa heillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi joukkoja kaupungin valloittamiseen. Simeon muisti Herran sanat: ” Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. Silloin on kaikkien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin.” (Luuk. 21:20–21.) Profeetallisten sanojen innoittamat kristityt pakenivat kaupungista Pellaan, nykyisen Jordanian alueelle. Vuonna 70 roomalaiset valloittivat ja hävittivät Jerusalemin ja sen loisteliaan temppelin. Sen jälkeen kristittyjä alkoi palata kaupunkiin.

Piispa Simeon levitti evankeliumin valoa kaikkialle ympärilleen opastaen sekä juutalaisia että pakanoita Kristuksen tuntemiseen. Kerrotaan myös, että jumalallisen kiivauden vallassa hän hävitti eräitä epäjumalanpalvontapaikkoja. Simeonin aikana kirkko kukoisti, ja monet juutalaiset kääntyivät kristityiksi nähtyään ihmeet, joita Simeonin rukousten kautta tapahtui. Myös Jerusalemin kohtalo ja temppelin hävitys sai monet juutalaiset kiinnostumaan kristittyjen sanomasta uudella tavalla.

Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa, ja Simeon joutui kärsimään paljon. Vuoden 82 tienoilla hänet tuomittiin juomaan uutetta, joka oli valmistettu skorpionien ja käärmeiden myrkystä. Jumalallinen varjelus kuitenkin suojeli Simeonia, ja hän selvisi myrkystä vahingoittumattomana.

Oltuaan Jerusalemin piispana yli neljäkymmentä vuotta Simeon joutui keisari Trajanuksen (98–117) vainon uhriksi. Trajanus oli määrännyt vainojen toimeenpanijaksi konsuli Atticuksen. Toimet kohdistuivat kristittyjen lisäksi myös juutalaisiin, sillä nämä olivat kapinoineet Roomaa vastaan. Eräät harhaoppiset, joiden väärän opetuksen Simeon oli paljastanut, ilmiantoivat hänet Atticukselle.

Konsuli pidätytti Simeonin. Hän antoi sotilaidensa kiduttaa piispaa, joka oli tuolloin yli satavuotias, kenties jopa 120 vuoden ikäinen. Iäkkään Simeonin kestävyys yllätti kaikki ja teki vaikutuksen myös Atticukseen. Tästä huolimatta hän lopulta määräsi Simeonin ristiinnaulittavaksi. Simeon otti tuomion vastaan iloiten: ristinkuolemalla hän saisi seurata Vapahtajansa esimerkkiä. Pyhä Simeon sai Herralta marttyyrien kruunun vuosien 98–107 tienoilla.

Pyhä Simeon kuuluu Herran 70 apostolin joukkoon. Häntä on yleensä pidetty eri henkilönä kuin pyhä apostoli Simon ”Kiivailija” (Selootti), joka tunnetaan myös lisänimellä Kananeus[1] ja jonka muistopäivää vietetään 10.5.


[1] Sana viittaa ”kiivailijaan”, vaikka se onkin usein ymmärretty ”Kaanalaiseksi” tai ”Kanaanilaiseksi”, mikä on ilmeinen väärintulkinta.

Pyhä Pollion oli Pannonian Cibaliksen, nykyisen Vinkovitsin, kirkon päälukija keisari Diocletianuksen vainon aikana 300-luvun alkuvuosina. Kaksi vuotta piispansa Eusebioksen marttyyrikuoleman jälkeen häntä alettiin syyttää siitä, että hän pilkkaa jumalia ja keisareita. Häntä kuulusteltiin Sirmionin, nykyisen Sremska Mitrovitsan, maaherran Probuksen edessä. Kuulustelun aikana hän todisteli kuulijoille, että todella rohkeita ovat ne, jotka kärsimyksistä huolimatta tahtovat pitää Kristuksen käskyt. Kun tuomari kysyi häneltä, mitä nämä käskyt olivat, hän vastasi: “Kristus on opettanut meitä uskomaan yhteen todelliseen Jumalaan. Elääksemme Hänen tahtonsa mukaan meidän on pyrittävä siveyteen, alistuttava hallitsijoiden ja viranomaisten määräyksiin, kunnioitettava vanhempiamme, osoitettava rakkautta ystäviämme kohtaan, annettava anteeksi vihollisillemme ja ennemminkin luovutettava omastamme kuin otettava toisilta.” Vielä Pollion lisäsi, että ne, jotka tämän uskon säilyttääkseen ovat valmiita halveksimaan kuolemaakin, tulevat riemuitsemaan iankaikkisessa valossa ja nauttimaan ikuisista hyvyyksistä, jotka ovat paljon ihanampia kuin mikään katoavainen.

Kieltäydyttyään uhraamasta epäjumalille Pollion ilmoitti olevansa valmis kestämään iloiten mitä tahansa rangaistuksia, joita hänelle määrättäisiin. Probuksen käskystä hänet poltettiin elävältä jonkin matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Hän päätti marttyyrikilvoituksensa kiittäen ja ylistäen Herraa, joka katsoi hyväksi kutsua hänet taivaalliseen isänmaahan.

400-luvulla elänyt pyhä Asicus[1] oli ilmeisesti yksi pyhän Patrik Irlantilaisen (17.3.) ensimmäisistä opetuslapsista. Asicus oli naimisissa ja ammatiltaan kupariseppä. Hän matkasi pyhän Patrikin mukana tämän lähetysmatkoilla ja hänet vihittiin papiksi.

Joidenkin lähteiden mukaan Patrik vihki Asicuksen piispaksi Elphiniin, mutta toisten mukaan Asicuksesta tuli paikkakunnan piispa vasta pyhän Patrikin kuoleman jälkeen. Piispanistuimella Asicus kaipasi kuitenkin erakkoelämää. Hän jätti piispalliset tehtävänsä ja meni yksin Rathlin O’Birnen saarelle, joka sijaitsi Donegalin lahdella. Hän kilvoitteli saarella erakkona seitsemän vuotta. Asicuksen veljestö halusi kuitenkin Asicuksen palaavan luostarin johtoon. Kun he löysivät hänet, iäkäs Asicus suostui heidän pyyntöönsä, mutta matkalla luostariin hän nukkui kuolonuneen Ballantraessa. Tämä tapahtui vuoden 470 tienoilla.


[1] Tunnetaan myös nimellä Tassach.

Maughold[1] oli vaarallinen ja pelätty merirosvo 400-luvulla. Kerran ryöstöretkellä Irlannissa hän sattui tapaamaan siellä pyhän Patrikin (17.3.), joka teki lähetystyötä alueella. Kohtaamisen vaikutuksesta Maughold kääntyi kristityksi. Patrik määräsi hänelle erikoisen katumusharjoituksen rangaistukseksi tämän synneistä. Maugholdin tuli istuttava pieneen nahkaveneeseen (kelttiläisellä kielellä cwrwgl) ilman airoja ja jättäytyä tuulen vietäväksi.

Maughold rantautui Manin saarelle. Siellä hän kohtasi kaksi pyhän Patrikin aikaisemmin kastamaa oppilasta, Romuluksen ja Conindruksen. Nämä ottivat Maugholdin ystävällisesti vastaan. Yhdessä nämä kolme miestä ryhtyivät viettämään ankaraa kilvoitteluelämää ja Maughold katui entisiä syntejään. Aikanaan myös Maughold ryhtyi lähetystyöntekijäksi. Paikalliset asukkaat valitsivat hänet piispakseen. Manin saaren piispa pyhä Maughold nukkui kuolonuneen vuoden 498 tienoilla.


[1] Tunnetaan eri kielillä nimillä Macc Cuill, MacCuill, Macaille, Maccaldus, Maccul, Maguil, Maghor, Mawgan. Latinalainen versio nimestä on Machallus.

Pyhä Eulogios, joka asui eräässä Thebaiksen kylässä Egyptissä keisari Justinianuksen aikana (518–527), ansaitsi elantonsa kivenhakkaajana. Joka ilta palattuaan töistä hän kiersi kylää etsien matkustavaisia tai erämaasta käsitöitään myymään tulleita munkkeja, jotka hän sitten kutsui luokseen. Hän otti heidät sydämellisesti vastaan, pesi heidän jalkansa ja valmisti heille aterian, jonka aikana käytiin kauniita hengellisiä keskusteluja. Tähän hän käytti koko päiväpalkkansa. Ruoantähteet hän antoi koirille säästämättä mitään seuraavaksi päiväksi, sillä hän luotti kokonaan Jumalan huolenpitoon.

Abba Daniel oli yksi niistä, joita Eulogios usein kestitsi ja majoitti kodissaan. Hän ihaili suuresti Eulogioksen elämäntapaa ja alkoi rukoilla, että Jumala antaisi tälle paljon varallisuutta, niin että hän pystyisi auttamaan entistä useampia ihmisiä. Pitkän paaston ja paljon rukouksen jälkeen Kristus ilmestyi Danielille ja lupasi toteuttaa hänen anomuksensa, jos hän suostuisi takaamaan, ettei Eulogioksen sielu kärsi vahinkoa. Abba Daniel suostui iloiten. Muutaman päivän kuluttua Eulogios hakatessaan suurta kiveä löysi sen alta kätköpaikan, joka oli täynnä kultaa. Peläten, että kyläpäällikkö ottaisi häneltä rahat, Eulogios päätti siirtyä aarteineen Konstantinopoliin. Siellä hänen rikkautensa avasi hänelle pääsyn ylhäisiin piireihin ja hän kohosi prefektin arvoon. Hän hankki itselleen mahtavan talon ja eli ylellisesti. Köyhät hän unohti kokonaan.

Kahden vuoden kuluttua abba Daniel sai uuden ilmestyksen, jossa hän näki, kuinka paholainen veti perässään kahleissa olevaa Eulogiosta. Heti hän tajusi, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhti Konstantinopoliin palauttaakseen suojattinsa hyveen tielle. Eulogioksen palvelijat eivät kuitenkaan päästäneet köyhää munkkia lähellekään isäntäänsä ja kerran portinvartija pahoinpiteli abba Danielin puolikuoliaaksi.

Itkien Daniel pyysi Jumalanäitiä vapauttamaan hänet takauksesta, jonka hän oli antanut Eulogioksen puolesta. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja ensin moitti häntä Eulogioksen asioihin puuttumisesta, mutta lupasi sitten – Danielin suureksi helpotukseksi – palauttaa Eulogioksen entiseen Jumalalle otolliseen tilaansa. Kolme kuukautta tämän jälkeen keisari Justinus kuoli ja valtaistuimelle nousi Justinianus. Eulogios sekaantui salaliittoon, joka tahtoi kukistaa uuden keisarin. Salaliitto kuitenkin paljastui, ja keisari etsi siihen osallisia tappaakseen heidät. Eulogios oli etsittyjen henkilöiden joukossa.

Pelastaakseen henkensä Eulogios jätti kaiken omaisuutensa ja pakeni köyhäksi maatyöläiseksi naamioituneena takaisin kotikyläänsä. Siellä hän jatkoi entistä kivenhakkaajan työtään. Jumala ei ollut unohtanut hänen aikaisempia hyviä tekojaan, ja Hänen avullaan Eulogios omaksui nopeasti uudestaan aikaisemman pyhän elämäntapansa.

Käydessään seuraavan kerran kylässä abba Daniel kohtasi siellä entisen köyhiä rakastavan Eulogioksen. Daniel kertoi Eulogiokselle oman osuutensa hänen kohtaloonsa. He molemmat itkivät liikutuksesta ja kiittivät Jumalaa, joka oli pelastanut Eulogioksen rikkauden vaaroista. Jumala antoi Eulogiokselle terveyttä ja hän saattoi jatkaa työntekoa ja vieraanvaraisuuttaan lähes 100-vuotiaaksi. Hänen muistopäiväänsä juhlittiin erityisesti Konstantinopolissa Pyhän Mokioksen kirkossa, jossa myös hänen reliikkinsä todennäköisesti olivat.

Abba Daniel kertoi Eulogioksen tarinan oppilaalleen ja kielsi tätä levittämästä sitä edelleen omana elinaikanaan. Oppilas totteli häntä. Vasta ohjaajavanhuksensa kuoleman jälkeen hän kertoi sen muille erämaaisille Jumalan kunniaksi sekä opetukseksi siitä, ettei pidä tavoitella katoavaa mammonaa vaan on etsittävä ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa.

Pyhittäjä Johannes syntyi Irenopoliksessa vuonna 771. Hänen vanhempansa Teodoros ja Gregoria olivat hurskaita kristittyjä ja kasvattivat pojastaan Jumalaa rakastavan lapsen. Johanneksen rakkaus Jumalaa kohtaan kasvoi niin voimakkaaksi, että hän halusi lähteä luostariin ollessaan vain yhdeksän vuoden ikäinen. Pian hänestä tulikin yhteisluostarin asukas ja hänet vihittiin munkiksi.

Luostarissa nuori Johannes oli kuuliainen hengelliselle isälleen, joka oli ikonienkunnioittaja. Hengellisen ohjaajansa mukana hän pääsi osallistumaan Nikeassa järjestettyyn seitsemänteen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen vuonna 787. Synodiin kokoontui yhteensä 350 piispaa, jotka tekivät päätöksillään lopun ensimmäisestä kuvainraastajien harhaopin aallosta. Kokouksen jälkeen Johannes ja hänen hengellinen isänsä menivät yhdessä Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa Johanneksen hengellinen isä nimitettiin pääkaupungissa sijaitsevan Dalmatoksen luostarin johtajaksi. Luostarin oli vuonna 382 perustanut syyrialainen pyhittäjä Isaakios (30.5.), ja sillä oli tunnustettu erityisasema ortodoksisuuden linnakkeena. Dalmatoksen luostarin igumenin tehtävä olikin toimia Konstantinopolin muiden luostarien valvojana.

Kun Johannes saavutti kolmenkymmenen vuoden iän, hänet vihittiin munkiksi ja papiksi. Vuonna 805 hänet lähetettiin igumeniksi Vähän-Aasian Bityniaan. Hän sai vastuulleen Olymposvuorella sijaitsevan luostarin, jonka kreikkalainen nimi monê ton katharôn tarkoittaa ”Puhtaiden luostaria”.

Luostarissa Johannes ohjasi hengellistä laumaansa apostolisella otteella, viisaasti ja Jumalaa miellyttäen. Hänen alaisuudessaan olevat munkit mieltyivät hengelliseen paimeneensa. Noin kymmenen vuotta kului rauhallisesti. Vuonna 813 keisarinistuimelle nousi kuitenkin Leo V Armenialainen. Uusi keisari oli ikonoklasti ja alkoi vainota ortodokseja. Juuri ennen vainon puhkeamista Jumala varoitti Johannesta tulevista vaikeuksista. Johannes kokosi munkkinsa yhteen kehottaakseen heitä pysymään lujina. ”Olkaa tarkkaavaisia ja valppaita, ettei teistä tulisi paholaisen uhreja ettekä kieltäisi pyhien ikonien kunnioitusta”, Johannes sanoi munkeilleen ja jatkoi sitten jumalallisen tiedon valaisemana, ”sillä te ette näe minua enää tässä elämässä.”

Johanneksen puhuessa munkeilleen keisarin sotilasjoukko oli jo lähtenyt liikkeelle. Sotilaat hyökkäsivät useisiin luostareihin, ja lopulta he saapuivat myös Puhtaiden luostariin. Syntyneessä sekasorrossa munkit pyrkivät pelastamaan luostarin omaisuudesta sen mitä voivat ja pakenivat hajaantuen eri tahoille. Sotilaat hajottivat ja sotkivat luostarin paikkoja.

Johannes vangittiin ja tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, jossa hänet vietiin alastomana keisari Leon eteen. Nähdessään keisarin Johannes alkoi heti nuhdella häntä kovin sanoin kutsuen keisaria jumalattomaksi ja roistomaiseksi mieheksi. Keisari raivostui ja määräsi Johanneksen ruoskittavaksi.

Rangaistuksen jälkeen Johannes joutui kolmeksi kuukaudeksi arestiin oman luostarinsa sivuluostariin (metokhion). Sitten hänet karkotettiin Lampen alueella sijaitsevaan Pentadaktilonin linnakkeeseen, jossa hänen jalkoihinsa sidottiin rautakahleet. Hänet heitettiin vankityrmään, jossa hän joutui virumaan 18 kuukautta. Vankeutensa jälkeen pyhä Johannes tuotiin jälleen Konstantinopoliin keisari Leon kuulusteltavaksi.

Kärsimyksistä huolimatta Johanneksen kanta pyhien ikonien kunnioittamiseen ei ollut muuttunut. Tämän vuoksi keisari Leo siirsi Johanneksen tapauksen ikonoklastisen patriarkka Teodotos I Kassiteraksen käsiteltäväksi. Teodotos kidutti Johannesta pitkän aikaa pitämällä tätä nälässä ja ilman vettä. Jumalan avulla hän kuitenkin pysyi hengissä. Koska mitkään vaikeudet eivät saaneet Johannesta murtumaan, hänet päätettiin lähettää Kriotauroksen linnakkeeseen. Siellä Johannesta pidettiin vangittuna ahtaassa ja valottomassa tyrmässä kahden vuoden ajan. Näissä koettelemuksissa hän laihtui langanlaihaksi. Koko ajan tunnustaja pysyi kuitenkin kiitollisena Jumalalle ja ylisti Häntä. Johannes piti myös yhteyttä toisiin ikonienkunnioittajiin ja kirjoitti muun muassa pyhittäjä Teodoros Studionilaiselle (11.11.).

Vuonna 820 Leo V:n kuoleman jälkeen hallitsijanistuimelle nousi Mikael II. Uusi keisari vapautti kaikki Leon vangitsemat ja salli hänen karkottamiensa ihmisten palata maanpaosta. Koska uusi keisarikin oli ikonoklasti, vapautetut eivät kuitenkaan saaneet palata pääkaupunkiin. Vapautettujen joukossa ollut Johannes matkusti Bityniaan.

Vuonna 829 keisari Mikael II kuoli, jolloin hänen poikansa Teofilos nousi hallitsijaksi. Teofilos palautti ikonoklasmin valtakuntaan Konstantinopolin patriarkkojen tuella. Häntä tuki ensin harhaoppinen patriarkka Antonios I Kassymatas ja tämän kuoleman jälkeen Johannes VII Grammatikos, joka valittiin patriarkaksi vuoden 836 tienoilla.

Patriarkka Johannes Grammatikoksen aikakaudella Bitynian Khalkedonissa oleskellut Johannes pidätettiin jälleen. Hänet karkotettiin Marmaran merellä sijaitsevalle Afusian saarelle. Uudessa karkotuspaikassaan hän kohtasi toisia ikonienkunnioittajia, jotka olivat myös joutuneet karkotetuiksi. Johannes eli saarella kahden ja puolen vuoden ajan. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän sai Jumalalta näyn, jossa hän sai tietää kuolinhetkensä. Pyhittäjä Johannes Tunnustaja antoi sielunsa Jumalan käsiin 830-luvun loppupuolella.

Pyhittäjä Stefan kilvoitteli nuoresta lähtien Kiovan luolaluostarissa pyhittäjä Feodosin ohjauksessa (3.5.), joka vihki hänet munkiksi. Feodosi tapasi joskus pyytää Stefania pitämään veljestölle opetuspuheen puolestaan. Ennen kuolemaansa hän veljestön pyynnöstä nimitti Stefanin seuraajakseen luostarin johtajana. Feodosi luovutti hänelle igumenin vastuun ja velvollisuudet, kehotti häntä säilyttämään ankaran luostarisäännön, huolehtimaan köyhistä ja rukoilemaan luostarin hyväntekijöiden puolesta.

Stefanista tuli pyhittäjä Feodosin ansiokas seuraaja. Hän saattoi päätökseen luostarin pääkirkon rakennustyöt ja rakennutti lähelle uuden luostarin, jonne hän siirsi melkein koko veljestön. Vanhaan luostariin hän jätti vain muutamia munkkeja, joiden tuli valvoa pyhittäjäisien hautoja ja toimittaa päivittäin liturgia heidän muistokseen. Stefanin alaisuudessa luostarin toiminta kehittyi, ja luostarin perustajaisien pyhien Antonin ja Feodosin esirukousten avulla sen hengellinen elämä vahvistui. Sielunvihollinen nostatti kuitenkin muutamissa munkeissa kaunaa Stefania kohtaan. Lopulta levottomuus sai sellaiset mittasuhteet, että Stefan karkotettiin luostarista. Hän kantoi nöyrästi ansaitsemattoman loukkauksen ja rukoili vainoojiensa puolesta.

Hyväntekijöiden avustuksella Stefan alkoi rakennuttaa lähistölle Klovojoen varrelle uutta luostaria, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän Blahernan ikonin kunniaksi. Näin hän halusi kunnioittaa Blahernan ikonia, jonka kautta Jumalanäiti oli ilmestynyt konstantinopolilaisille ikonimaalareille ja lähettänyt heidät Kiovan luolaluostariin kaunistamaan sen kirkkoa. Uuteen luostariin kerääntyi pian suuri veljestö, joka noudatti pyhittäjä Feodosin ankaraa luostarisääntöä.

Pyhittäjä Stefanin maine kantautui kauas. Volynian Vladimirin piispan kuoltua vuonna 1091 Stefan valittiin hänen seuraajakseen. Piispana hän tuli kerran rukoilemaan luostariin, jonka hän oli rakennuttanut Klovojoelle. Siellä hän näki ihmeellisessä näyssä pyhittäjä Feodosin reliikkien loistavan jumalallista valoa hautaluolassa. Näyn innoittamana hän kiiruhti luolaluostariin ja sai kuulla, että igumeni ja veljestö olivat päättäneet siirtää pyhittäjä Feodosin reliikit hautaluolasta luostarin pääkirkkoon. Näin pyhä Stefan sai muiden piispojen kanssa olla mukana siirtämässä hengellisen isänsä ja ohjaajansa pyhäinjäännöksiä.

Pyhä Stefan palveli piispana kolme vuotta. Hän oli kaikille sävyisyyden ja laupeuden esikuva. Palkaksi hyveellisestä elämästään hän sai kuihtumattoman kunnian seppeleen. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1094.

Vuonna 1594 tai 1595 serbialaiset kapinoivat turkkilaisia sortajiaan vastaan Banatin alueella. Kapinoiden aikana serbit pitivät yllä henkeä kantamalla pyhän Savvan[1] kuvaa. Pyhä Savva (Sava) oli ollut Serbian ensimmäinen arkkipiispa. Rakastettu pyhä oli nukkunut kuolonuneen vuoden 1235 tienoilla ja hänen reliikkejään säilytettiin Mileševon luostarissa.

Kostaakseen serbeille ja kukistaakseen kapinat turkkilaisarmeijan johtaja Sinan Pašša meni suurena perjantaina Mileševon luostariin. Pašša varasti pyhän Savvan pyhäinjäännökset ja vei ne mukanaan Belgradiin. Siellä reliikit poltettiin huhtikuun 27. päivänä. Tällä tavalla pyhä Savva sai vielä marttyyrin kruununkin vuosisatoja kuolonuneen nukkumisensa jälkeen, ja tapahtumalle vakiintui oma muistopäivänsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Muistopäivä on Serbiassa 14.1. mutta Venäjällä ja Suomessa 12.1.

28.4.

Pyhä Jason oli kotoisin Tarsoksesta. Hän kuuluu Vapahtajan seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Jason tapasi pyhän apostoli Paavalin (29.6.), kun tämä oli levittämässä evankeliumia Tessalonikassa. Jason vakuuttui apostolin sanoista ja useiden muiden tavoin hänkin kääntyi kristityksi. Hän tarjoutui majoittamaan Paavalin ja tämän mukana matkanneen Silaksen luokseen, ja nämä hyväksyivät tarjouksen.

Apostoli Paavalin sanat ja pyhien kirjoitusten tulkinta kohtasivat Tessalonikassa myös torjuntaa ja ärtymystä. Paavalille vihastuneet juutalaiset alkoivat etsiä häntä, mutta eivät löytäneet häntä mistään. Tämän vuoksi he ottivat kiinni Jasonin ja muutamia hänen tovereitaan. He raahasivat heidät kaupungin viranomaisten eteen ja syyttivät Jasonia siitä, että tämä oli majoittanut luokseen keisaria vastaan juonittelevia miehiä.

Juutalaiset huusivat: ”Nyt ne koko maailman villitsijät ovat tulleet tännekin, ja Jason on ottanut heidät kotiinsa. Kaikki he rikkovat keisarin säädöksiä ja pitävät kuninkaana toista miestä, erästä Jeesusta.” (Ap. t. 17:5–8). Pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa Jasonin antaneen oman elämänsä alttiiksi vaaralle apostoli Paavalin puolesta. Krysostomos toteaa myös, että Jasonin teko oli osoitus todellisesta rakkaudesta, joka näkee vaivaa toisen puolesta (1. Tess. 1:3).[1]

Jason ei kuitenkaan joutunut olemaan vankina pitkään. Häneltä ja hänen tovereiltaan vaadittiin takuusumma, minkä jälkeen heidät vapautettiin (Ap. t. 17:9). Päästyään vapaaksi Jason lähti apostoli Paavalin mukaan ja matkasi hänen kanssaan Makedoniaan ja Aasiaan. Paavalin seuraajien joukossa Jason tapasi Sosipatroksen (tunnetaan myös nimellä Sopater). Tämä oli kotoisin Peloponnesoksen Akhaiasta. Kirjeessään roomalaisille apostoli Paavali kutsui heitä ”maanmiehikseen”.[2] Tällä Paavali viitannee Jasonin kotikaupunkiin, Tarsokseen, josta hän on myös itse kotoisin.

Apostoli Paavali antoi Tarsoksen seurakunnan johtamisen Jasonin tehtäväksi. Sosipatroksen käsiin hän luovutti Ikonionin seurakunnan. Kun apostolit olivat vahvistaneet näiden kirkkojen perustukset kristillisyyden lujalle kalliolle, he lähtivät länteen, jossa he jatkoivat evankeliumin julistamista.

Jason ja Sosipatros saapuivat Kerkyran (lat. Corcyra, nyk. Korfu) saarelle ja alkoivat rakentaa kirkkoa saaren pääkaupungin muurien ulkopuolelle. He omistivat kirkon ensimmäiselle marttyyrille pyhälle Stefanokselle. Apostolien lakkaamattomat ylistysveisut Jumalalle vetivät ihmisiä puoleensa. Jasonin ja Sosipatroksen vaikutuksesta monet kääntyivät kristityiksi. Saaren kuninkaana oli tuohon aikaan Kerkyllinos, joka huolestui kuullessaan apostolien menestyksestä ja haetutti sen vuoksi Jasonin ja Sosipatroksen luokseen.

Kuningas yritti saada apostolit uhraamaan jumalilleen, mutta he kieltäytyivät jyrkästi epäjumalanpalvonnasta. ”Tee ruumillemme mitä tahansa haluat. Sinulla ei kuitenkaan ole mitään valtaa sieluumme, koska se kuuluu Jumalalle”, apostolit huudahtivat kuninkaalle.

Jason ja Sosipatros heitettiin vankilaan. Tyrmässä he kohtasivat seitsemän miestä, jotka oli tuomittu varkaudesta. Miesten nimet olivat Saturninus, Jakiskholos (Insischolus), Faustianus, Januarius, Marsalios, Eufrasios ja Mammos. Apostolit puhuivat heille ikuisesta elämästä. Varkaat kuuntelivat heitä tarkkaavaisesti, ja apostolien esimerkillinen kärsivällisyys teki heihin vaikutuksen. Jonkin ajan kuluttua kaikki seitsemän kääntyivät kristityiksi.

Ryövärien lisäksi kristinuskon omaksui vanginvartija Antonios, joka huomasi ihmeellisen valon ja tuoksun täyttävän vankilan, kun apostolit olivat siellä. Apostolien sanat vakuuttivat hänetkin kristinuskon totuudesta.

Kuninkaan kuultua, että apostolit olivat saaneet ryövärit kääntymään kristityiksi, hän lähetti vankilaan sotilaita. Astuessaan sisään nämä kohtasivat hämmästyttävän näyn. Rauhallinen Antonios istui paikallaan hymyillen iloisesti, ja hänen vierellään oli säteilevä olento, jolla oli toisessa kädessään miekka ja toisessa risti. Vangeilla oli kultaiset kruunut. Vankilan holveissa kaikui laulu: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot...”

Kuningas haetutti kristityksi kääntyneen vanginvartijan eteensä. ”Miksi hylkäsit isiesi uskon?” hän kysyi Antoniokselta. Tämä ei sanonut mitään. Sen sijaan hän teki ristinmerkin kuninkaan kasvoille. Ärsyyntynyt kuningas käski hakata Antoniokselta käden irti.

Pyhää Henkeä täynnä Antonios pysyi kuitenkin rohkeana, ja enkelin vahvistamana hän alkoi rukoilla. Rukouksen voimasta nousi myrsky, joka heitti maahan kuninkaan vaimon ja kaksi poikaa. Kuninkaan sydän pysyi kuitenkin kylmänä, ja hän määräsi Antonioksen mestattavaksi.

Antonios vietiin kaupungin ulkopuolelle, ja hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Kristityt hakivat Antonioksen ruumiin ja hautasivat hänet apostolien rakentamaan Pyhän Stefanoksen kirkkoon. Kaksi päivää myöhemmin kuningas haetutti Jasonin ja Sosipatroksen luokseen. Kuningas ilmoitti apostoleille, että Antonios oli kuollut. Nämä eivät kuitenkaan säikähtäneet, vaan alkoivat ylistää Jumalaa, joka oli antanut Antoniokselle marttyyrien katoamattoman kruunun.

Seuraavana päivänä seitsemän kristityiksi kääntynyttä ryöväriä vietiin prefekti Carpianuksen eteen. Heitä alettiin kuulustella ja kiduttaa. Prefekti yritti saada heitä luopumaan Kristuksesta. Kuningas Kerkyllianoksen viisitoistavuotias tytär Kerkyra sattui paikalle ja näki kaiken palatsin ikkunasta. Hän kiinnostui näkemästään ja kysyi palvelijattariltaan, mitä oli tekeillä. Kun kuninkaantytär sai tietää ryöväreiden kärsivän Kristuksen tähden, hän ilmoitti haluavansa kuulua heidän joukkoonsa. ”Minäkin olen kristitty”, hän huudahti. Kerkyra juoksi isänsä luo ja julisti tälle: ”Minä hylkään epäjumalanpalveluksen, sillä haluan Kristuksen morsiameksi.”

Kuningas Kerkyllianos järkyttyi suuresti tyttärensä kääntymyksestä ja meni sanattomaksi kuullessaan tämän sanat. Toivuttuaan järkytyksestä Kerkyllianos alkoi heti suostutella tytärtään luopumaan uudesta uskosta. ”Lapseni, haluatko kuolla ristiinnaulitun miehen puolesta, joka ei voinut auttaa edes itseään”, kuningas kysyi tyttäreltään. Kerkyra ei kuitenkaan suostunut kieltämään Kristusta. Hän ilmoitti isälleen, että Kristuksen tähden kuolleet olivat siunattuja.

Kuninkaan pohtiessa, mitä hänen tulisi tehdä tyttärelleen, Kerkyra lahjoitti kaikki korunsa köyhille. Hän valmistautui innokkaasti marttyyrikärsimyksiin, joiden hän tiesi odottavan itseään. Pian kuningas luovuttikin tyttärensä sotilaiden käsiin. Nämä raahasivat hänet kylään, jossa prefekti Carpianus alkoi kiduttaa häntä. Prefekti ei kuitenkaan saanut Kerkyraa luopumaan uskostaan Kristukseen, joten hän heitti hänet vankilaan.

Kuningas Kerkyllianos lähetti raa’an ja väkivaltaisen mustan sotilaan tyttärensä luo käskien tämän raiskata neidon. Jumalan voima kuitenkin suojeli Kerkyraa. Läheisestä metsästä saapui karhu, joka istui vankilan ovelle ja karjui niin, ettei sotilas uskaltanut astua sen ohi vankilaan. Kerkyra rauhoitti karhun pelkällä puheellaan. Sitten neito puhui hämmästyneelle sotilaalle Kristuksesta. Sotilas hylkäsi pahat aikeensa ja kääntyi kristityksi. Kerkyra antoi hänelle uuden nimen Kristodulos, ”Kristuksen palvelija”. Annettuaan sotilaalle ristin Kerkyra lähetti hänet pois. Kohdatessaan kaupunkilaisia Kristodulos sanoi heille, mitä Kerkyra oli neuvonut häntä sanomaan: ”Minä etsin Kristusta. Minä rakastan ja palvon häntä.” Kuullessaan Kristoduloksen sanat kaupunkilaiset ottivat hänet heti kiinni. Prefekti Carpianus antoi kiduttaa sotilasta ja lopulta surmautti hänet. Näin Kristodulos sai marttyyrikruunun.

Kun Kristodulos oli mestattu, Carpianus meni itse vankila-alueelle. Karhu oli kuitenkin edelleen paikalla, joten hän päätti sytyttää vankilan tuleen. Karhu pakeni tulta metsään. Kerkyra sen sijaan säästyi liekeiltä Jumalan ihmeellisen huolenpidon ansiosta: enkeli tuli hänen luokseen ja suojeli häntä tulelta. Kun Carpianus huomasi, että Kerkyra oli selvinnyt liekeistä vahingoittumattomana, hän määräsi neidon vietäväksi kaupungin ulkopuolelle. Siellä Kerkyra surmattiin. Pyhä marttyyri antoi sielunsa iloiten Kristuksen käsiin.

Pyhän Kerkyran kuoleman jälkeen kristityiksi kääntyneet ryövärit heitettiin patoihin, joissa oli kiehuvaa pikeä. Entiset ryövärit pyysivät Herraa armahtamaan heitä, niin kuin Hän oli armahtanut katunutta ryöväriä Golgatalla, ja antoivat sielunsa Hänen käsiinsä.

Nähdessään ryövärien horjumattoman uskon Kristukseen monet kääntyivät kristityiksi. Nämä uudet kristityt ottivat pyhien marttyyrien ruumiit ja hautasivat ne kunniallisesti. Kuullessaan tästä kuningas Kerkyllianos määräsi joukkonsa vainoamaan kristittyjä. Kristityt pakenivat eräälle saarelle, ja kuningas joukkoineen lähti ajamaan heitä takaa. Merimatkalla laiva kuitenkin upposi ja Kerkyllianos sotilaineen hukkui mereen.

Kuninkaan kuoleman jälkeen pyhät apostolit vapautettiin ja he jatkoivat lähetystyötään pakanoiden joukossa. Opetuksellaan he saivat monia kääntymään kristityiksi. Rauhallinen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Korfun uusi hallitsija Datianus pidätytti jälleen apostolit. Datianus määräsi Sosipatroksen astumaan tynnyriin, joka sisälsi tulikuumaa tervaa. Sosipatros teki ristinmerkin ja pudottautui tervapataan. Näin pyhä apostoli Sosipatros antoi henkensä Jumalan käsiin ja sai marttyyrien kruunun.

Liekit alkoivat kuitenkin levitä tynnyristä ja polttivat useita pakanoita, jotka olivat paikalla seuraamassa pyhän apostolin surmaamista. Näky kauhistutti kuningas Datianusta, joka heittäytyi maahan ja alkoi anoa anteeksiantoa Sosipatroksen Jumalalta. Kuningas kääntyi Jasonin puoleen ja pyysi tältä apua ja ohjausta.

Jason hautasi ystävänsä Sosipatroksen. Hän kastoi kuninkaan ja antoi tälle uuden nimen Sebastianos. Jason kastoi myös monia muita, jotka olivat ihmeet nähtyään alkaneet uskoa Kristukseen. Lisäksi hän kutsui paenneet kristityt takaisin kaupunkiin. Korfun vanhat epäjumalanpalvontapaikat hävitettiin. Kristityt rakensivat uusia kirkkoja, ja erityisen tunnetuksi tuli suuri kirkko, joka omistettiin pyhälle Kerkyralle. Tämän kirkon lähelle kuningas Sebastianos asettui asumaan ja viettämään askeettista elämää.

Kuningas Sebastianoksen kuoleman jälkeen Jason teki useita ihmetekoja. Hänen kerrotaan muun muassa herättäneen kuolleista nuoren kruununprinssin. Eräänä päivänä Jason kuuli taivaallisen äänen ilmoittavan, että hän tulisi pian astumaan taivaalliseen valtakuntaan, jossa Sosipatros jo odotti. Jumalallisen ilmoituksen innoittamana Jason valmisti itselleen hautapaikan lähelle Sosipatroksen hautaa. Pian tämän jälkeen pyhä apostoli Jason nukkui kuolonuneen kuudenkymmenen vuoden iässä. Kreikkalaisessa kalenterissa muistopäivä on 29.4. Suomessa noudatetaan venäläistä käytäntöä, jossa muiston viettäminen on siirretty päivää aiemmaksi.


[1] Johannes Krysostomos: Hom. Act. 37 (Nicene and Post-Nicene Fathers  Series I,. Vol XI).

[2] Room. 16:21. Vanha suomennos ”heimolaisikseen” , uusi käännös ”maanmiehikseen”.

Eräs aikansa tunnetuimmista irlantilaisista, pyhä Cronan syntyi 500-luvulla Ely O’Carrollin alueella Offalyssa, Keski-Irlannissa. Hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan tiedetään ainoastaan hänen isänsä nimi Odran.

Cronan teki ensimmäisen keljansa Puaydiin, jossa hän kilvoitteli jonkin aikaa yksin. Pian hän alkoi kuitenkin rakentaa ympäristöön majoja ja antoi ne erakoille, jotka tarvitsivat asuinpaikkaa. Cronan ei itse ottanut rakentamistaan majoista minkäänlaista korvausta, vaan siirtyi uudelle paikalle aina tyhjin käsin. Kerran Cronanin oppilas sattui ottamaan mukaansa säkillisen tavaroita, joiden hän ajatteli olevan tarpeellisia. Tämän vuoksi Cronan määräsi oppilaalleen katumusharjoituksen, jota tämä teki lopun elämäänsä. Tällä tavoin kilvoitellen pyhä Cronan pystytti yhteensä viisikymmentä erakkomajaa.

Cronan perusti myös kukoistavat luostariyhteisöt Offalyn Lusmagiin sekä Monahinchaan, joka sijaitsee keskellä eteläistä Irlantia. Itselleen Cronan rakensi keljan Roscrean liepeillä sijaitsevaan Seancrossiin. Siellä hänen luonaan vieraili muun muassa pyhä Molua, jolle hän antoi viimeisen ehtoollisen (viaticum). Seancrossin karuilta alueilta Cronan siirtyi vuoden 610 tienoilla vielä Roscreaan. Sinne hän perusti luostarin ja sen yhteyteen koulun, josta tuli sittemmin kuuluisa. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa Cronan sokeutui. Pyhä Cronan nukkui kuolonuneen korkeassa iässä vuoden 640 tienoilla.

Cronanin elämäkerta on koottu vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen. Hänen tarinansa oli kuitenkin säilynyt suullisena perintönä ennen kirjallista kokoamistaan. Erään tradition mukaan pyhä Cronan teki samantapaisen ihmeen kuin Vapahtaja Kaanan häissä. Viinin sijasta hän muutti veden olueksi. Kun hän tarjosi juomaa vierailleen, kaikki humaltuivat.

Cronanin elämään liittyy myös kuuluisa kertomus, joka lienee syntynyt poikkeuksellisen kauniin evankeliumikäsikirjoituksen innoittamana. Tarinan mukaan eräs Cronanin munkeista nimeltään Dimma oli käsikirjoitusten kopioija. Jostain syystä Dimmalla oli aikaa neljän evankeliumin kopioimiseen vain yksi ainoa päivä auringonnoususta auringonlaskuun. Tehtävän mahdottomuudesta huolimatta Cronan pyysi Dimmaa kopioimaan koko evankeliumikirjan. Tämä aloitti työn ja jatkoi sitä niin kauan, että oli saanut sen kokonaan valmiiksi. Tähän meni aikaa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, mutta Dimma ei edes huomannut ajankulua, sillä koko tuona ajanjaksona aurinko ei näyttänyt laskevan lainkaan. Dimma luuli siis tehneensä kaiken yhden päivän aikana. Tähän päivään asti on säilynyt erittäin kaunis evankeliumikirja, joka tunnetaan nimellä ”Dimman kirja”. Kirjan tekijän Dimma MacNathin arvellaan olleen Cronanin oppilas. Kyseistä teosta säilytettiin vuosisatoja Roscrean luostarissa, mutta nykyisin se on Trinity Collegen kirjastossa Dublinissa.

Pyhä Pamfilus valittiin 600-luvun loppupuolella Keski-Italiassa sijaitsevan Sulmonan[1] ja Corfiniumin yhdistetyn hiippakunnan piispaksi. Askeettisena ja anteliaana tunnettu Pamfilus sijoitti piispanistuimensa Abruzzin kaupunkiin.

Piispaksi vihkimyksensä jälkeen Pamfilus toteutti muutamia uudistuksia. Edeltäjistään poiketen hän otti tavakseen nousta toimittamaan sunnuntain aamupalvelusta keskellä yötä. Yöpalveluksen jälkeen hän jatkoi palvelusta toimittamalla suoraan pyhän liturgian. Jumalanpalveluksen jälkeen Pamfilus jakoi aina almuja vähäosaisille. Auringonnousun aikaan hän nautti aterian yhdessä köyhien kanssa.

Pamfiluksen uudistukset herättivät kapinamieltä hänen hengellisen laumansa keskuudessa. Osa papistosta ja kirkkokansasta vastusti tätä uutta järjestelyä. He huomauttivat Pamfilukselle, ettei kukaan muu piispa Italiassa toimittanut jumalanpalvelusta niin aikaisin – palvelus oli ohi jo ennen aamun koittoa. Vastustajat menivät jopa niin pitkälle, että tekivät Pamfiluksesta väärän ilmiannon Rooman paaville väittäen häntä areiolaiseksi.

Syytösten vuoksi paavi kutsui Pamfiluksen Roomaan. Pamfilus vakuutti kuitenkin paavin omasta puhdasoppisuudestaan. Hänen puheensa ortodoksisuutensa puolesta oli niin vaikuttava, että paavi antoi hänelle runsaan lahjoituksen hiippakunnan köyhiä varten. Pyhä Pamfilus nukkui kuolonuneen korkeassa iässä vuoden 700 tienoilla.


[1] Latinaksi Sulmo, kreikaksi Sulmon, nykyään Sulmona.

Pyhä Kiril syntyi ja varttui Kiovan ruhtinaskuntaan kuuluvassa Turovin kaupungissa (nykyinen Turaw Valko-Venäjällä) 1130-luvulla. Hänen vanhempansa olivat varakkaita, mutta Kiril ei kiintynyt rikkauteen eikä tämän maailman katoavaan kunniaan. Nuoresta lähtien hän tutki pyhiä kirjoituksia venäläisten ja kreikkalaisten opettajien johdolla. Kreikkalaisia oleskeli tuohon aikaan Kiovan metropoliittakunnan keskuksessa sekä Turovin kreikkalaissyntyisen ruhtinattaren hovissa.

Vartuttuaan täysi-ikäiseksi Kiril meni Turovissa sijaitsevaan Pyhien Boriksen ja Glebin luostariin. Luostarissa oli myös Turovin piispanistuin. Munkkina Kiril ylitti muut uutteruudessa ja kilvoituksissa. Hän paastosi ja rukoili tehden itsestään Pyhän Hengen astian. Hän hyödytti monia opettaessaan ja kehottaessaan munkkiveljiä kuuliaisuuteen igumenia kohtaan, sillä munkki, joka ei ole kuuliainen igumenille, ei voi pelastua. Pyhältä Kirililtä on säilynyt kolme luostarielämää käsittelevää kirjoitusta, joista yksi on mahdollisesti peräisin tältä hänen varhaiskaudeltaan.

Sitten pyhä Kiril aloitti pylväskilvoituksen sulkeutumalla ilmeisesti jonkinlaiseen vartiotorniin. Hän pysytteli siellä pitkän aikaa näännyttäen ruumistaan paastolla ja raviten sieluaan rukouksella. Tämä erikoinen kilvoitus ja pyhän Kirilin hengelliset kirjoitukset tekivät hänet tunnetuksi ympäri maata. Lopulta hänet Turovin ruhtinaan ja kansan pyynnöstä vihittiin Turovin piispaksi.

Piispana pyhä Kiril kilvoitteli entistä enemmän tuottaakseen Jumalalle kunniaa. Hän kirjoitti opetuspuheita kirkkovuoden juhliksi ja selitti ylevästi evankeliumia ja Vanhaa testamenttia. Jokaisen opetuspuheen hän aloitti hartautta herättävällä johdannolla. Hän selitti tapahtumien ja vertauksien hengellisen merkityksen ja pani Raamatun henkilöiden suuhun suurenmoisia puheita. Puheensa hän päätti kuulijoille osoitetulla opetuksella tai rukouksella. Opetuspuheiden sisältö todistaa, että pyhä Kiril tunsi syvällisesti Raamatun ja kirkkoisien kirjoitukset.

Turovin Pyhän Nikolaoksen luostarissa oleskellessaan pyhä Kiril kirjoitti myös rukouskokoelman, joka käsittää kolmesta kuuteen rukousta viikon jokaiselle päivälle. Katumuksen tunteen täyttämät rukoukset muistuttavat hengeltään pyhän Efraim Syyrialaisen kirjoituksia ja esitystavaltaan ne ovat lähellä Andreas Kreetalaisen runoelmia. Pyhän Andreaksen tavoin hän kirjoitti myös Suuren katumuskanonin Herralle.

Tehtyään koko elämänsä työtä Kristuksen Kirkon hyväksi pyhä Kiril antoi sielunsa Herralle vuonna 1183. Jumalanpalvelusteksteissä häntä ylistetään Venäjän kultasuuksi.

Aleksanteri Oševenilaisen elämäkertaan liittyvien ihmeiden yhteydessä kerrotaan, että igumeni Kiril, maallikkonimeltään Kiriak, aloitti kilvoittelunsa Oševenin luostarissa pyhittäjä Aleksanterin kuoleman jälkeen todennäköisesti 1400-luvun lopulla. Sittemmin hän perusti Äänisjoelle Jumalansynnyttäjälle omistetun luostarin. Kyseessä saattaa olla sama henkilö, joka perusti Jumalansynnyttäjän luostarin Syrjän kylään. Tosin eräiden tietojen mukaan tämä pyhittäjä Kiriak nukkui pois jo vuonna 1402.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

29.4.

Kristuksen marttyyri Teognis ja hänen kanssaan marttyyrikilvoituksen kärsineet Rufus, Antipatros, Teostikhos, Artemas, Magnos, Teodulos, Thaumasios ja Filemon elivät 200-luvun lopulla ja olivat kotoisin eri paikkakunnilta. Heidät vangittiin kristittyjen vainon aikana ja tuotiin kuulusteltaviksi Kyzikokseen. Kun heiltä tiedusteltiin heidän uskoaan, he vastasivat rohkeasti uskovansa Kristukseen ja pilkkasivat pakanallista eksytystä. Heitä rangaistiin erilaisilla kidutuksilla, mutta he eivät suostuneet kumartamaan epäjumalia. He antoivat itsensä eläviksi uhreiksi elävälle Jumalalle ja heidät kaikki mestattiin miekalla. Kuolemansa jälkeen Kyzikoksen marttyyreista on tullut maksuttomia lääkäreitä niille, jotka uskoen turvautuvat heidän esirukouksiinsa. Kreikkalaisessa kalenterissa heidän muistopäivänsä on 28.4.

 

Pyhittäjä Nikeforos oli kotoisin Vähän-Aasian Anatolian maakunnasta. Hän meni luostariin hyvin nuorena. Luopuen kaikista maallisista asioista hän antautui veljestön nuorimpana palvelemaan muita isiä ja veljiä. Mitä syvemmälle nöyryyteen hän sukelsi ahdistaen ruumistaan askeesilla, sitä enemmän hän myös edistyi sisäisessä näkemisessä. Hän ei kuluttanut hetkeäkään turhiin puuhiin vaan keskittyi koko ajan Jumalan muistamiseen. Erityisesti öisten jumalanpalvelusten aikana hän profeettakuningas Daavidin tavoin “ei suonut silmilleen unta eikä lepoa silmäluomilleen, ennen kuin löysi Herralle sijan” (Ps.132:4–5).

Nikeforoksen palava rakkaus Jumalaa ja Hänen pyhiään kohtaan sai hänet tarttumaan hengellisiin aseisiin ikonien puolesta ikonoklasmin jälkitaisteluissa keisari Leo Armenialaisen aikana (813–820). Eräät panettelijat, jotka tahtoivat päästä keisarin suosioon, ilmiantoivat hänet ikonien puolustajana. Kidutusten aikana Nikeforos pysyi järkkymättömänä. Jumalan antama kärsivällisyys sammutti kidutusten aiheuttaman tuskan ja vahvisti pyhää entisestään – samalla tavoin kuin hehkuva rauta karaistuu, kun se kastetaan kylmään veteen.

Kidutusten jälkeen Nikeforos karkotettiin Konstantinopolin edustalla oleville Prinssisaarille, missä häntä pidettiin ankarassa vankeudessa. Mutta hän iloitsi puutteesta ja koettelemuksista, joita hän sai kärsiä rakkaudesta Kristukseen, niin kuin hän oli aikaisemmin iloinnut vapaaehtoisista askeettisista kilvoituksistaan.

Keisari Leon murhan jälkeen vuonna 820 Nikeforos vapautettiin yhdessä muiden tunnustajien kanssa. Sen sijaan että hän olisi palannut luostariinsa, hän meni Bityniaan syrjäiseen metsäiseen Sebazen (tai Sebaten) saareen, joka sijaitsee lähellä Prenetosta (nykyisin Karamürsel). Suurella työllä hän raivasi saaren asuinkelpoiseksi. Pian Nikeforoksen saarelle perustamaan uuteen luostariin kerääntyi paljon oppilaita, joita hänen pyhän elämänsä kirkkaus veti puoleensa. Hän oli kaikille luostarikilvoituksen elävä esimerkki ja opetti enemmän hiljaisuudellaan kuin pitkillä keskusteluilla.

Kun seutua kohtasi ankara nälänhätä, pyhä Nikeforos avasi luostarinsa ruokavarastot ja jakoi auliisti ruokatarpeita kaikille pyytäjille. Varastot eivät kuitenkaan vähentyneet vaan päinvastoin enenivät ihmeellisellä tavalla. Tällä tavoin pyhä Nikeforos pelasti alueen asukkaat nälkäkuolemalta samaan tapaan kuin aikoinaan patriarkka Joosef Egyptissä. (1. Moos. 41).

Kun Nikeforoksen lähtöhetki taivaallisiin asuntoihin koitti, hän kutsui oppilaansa ympärilleen ja kehotti heitä jatkamaan herpaantumatta hengellisiä kilvoituksiaan ja pysymään uskollisina Jumalan käskyille ja kirkon pyhälle traditiolle. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Herransa käsiin.

Pyhä Johannes syntyi ylhäiseen Kalokteneksen sukuun myrskyisän 1100-luvun keskivaiheilla. Hänen vanhempansa olivat olleet kauan lapsettomia, kunnes isä oli luvannut Jumalansynnyttäjälle, että jos he saavat lapsen, he omistavat hänet kirkon palvelukseen. Äiti Maria kasvatti poikaa huolellisesti. Koulussa Johannes oli aina paras oppilas. Hän oli erityisesti kiintynyt Jumalansynnyttäjään jo lapsesta lähtien. Kun hän taas kerran koulupoikana lauloi hartaasti Jumalanäidin ikonin edessä Akatistos-hymnin kertosäettä ”Iloitse, Morsian aviota tuntematon”, Jumalanäiti vastasi hänelle:”Iloitse sinäkin, Theban suojelija.” Ensin poika säikähti, mutta toivottuaan hämmästyksestään hän alkoi yhä suuremmalla rakkaudella lähestyä Jumalansynnyttäjää.

Kun Johannes oli 12-vuotias, hänen kuten muidenkin ylhäisöpoikien lisäkoulutus annettiin keisarin hoviväen päällikön päätettäväksi. Tämä näki, että Johannes oli sopivampi pappissäätyyn kuin sotilasuralle. Niinpä Johannes meni luostariin, missä hän muistaen Jumalanäidin tervehdyksen alkoi valmistautua tulevaan tehtäväänsä.

Elettiin levottomia ristiretkien aikoja, jolloin Bysantin valtakunta alkoi murentua. Normannit olivat hyökänneet Thebaan (nykykreikaksi Thiva), Manner-Kreikan silloiseen pääkaupunkiin, ja tuhonneet sen täydellisesti. Theba oli ollut Euroopan johtava silkinvalmistuskeskus. Sieltä siirrettiin väkeä sotavankeina Sisiliaan, normannien tukikohtaan, opettamaan sikäläisille asukkaille silkkilankojen ja -kankaiden valmistusta, ja ennen niin kukoistava Theban kaupunki jäi melkein autioksi. Pian paikkakunnalle muutti paljon juutalaisia, ja viimeiset kristityt ansaitsivat elantonsa heidän palveluksessaan. Juutalaiset isännät eivät sallineet heidän viettää kristillisiä juhlia, jotka alkoivat vähitellen vaipua unohduksiin. Kirkot olivat kurjassa tilassa, sillä normannit olivat vieneet mukanaan niiden ikonit ja pyhät esineet. Tilanne oli sekasortoinen niin ulkonaisesti kuin sisäisestikin. Theban metropoliitta kuoli epätoivoisen tilanteen masentamana pian normannien valloituksen jälkeen. Konstantinopolista lähetetty seuraaja kuoli matkalla jo ennen Thebaan saapumistaan.

Tässä vaiheessa Johannes päätettiin vihkiä piispaksi ja lähettää metropoliitaksi Thebaan. Muisto Jumalanäidin tervehdyksestä auttoi häntä ottamaan vastaan tämän raskaan tehtävän. Heti saavuttuaan hän alkoi toimia kaupungin hyväksi. Ensimmäiseksi hän rakennutti uudelleen Jumalanäidin kirkon entistäkin ehommaksi ja kauniimmaksi. Hän käytti rakennustöihin sukunsa varoja. Tähän kirkkoon sijoitettiin kaupungissa säilynyt ikivanha Jumalanäidin ikoni, jota pidetään evankelista Luukkaan maalaamana. Apostoli Luukas oli aikanaan kärsinyt marttyyrikuoleman Theban eli Boiotian alueella.

Metropolitan nopea asioihin puuttuminen ja huolenpito, hänen isälliset opetuksensa ja ehtymätön armeliaisuutensa tekivät vaikutuksen kaupungin juutalaisiin, niin että he alkoivat kohdella lempeämmin alaisinaan työskenteleviä kristittyjä. Jotkut heistä kääntyivät itsekin kristinuskoon. Metropoliitan viisaiden toimenpiteiden ansiosta silkkiteollisuus alkoi jälleen toimia, kauppa kukoistaa eivätkä köyhät enää kärsineet, koska hän tuki heitä varoillaan.

Johannes huolehti laajemminkin kaupungista ja sen ympäristöstä. Hänen toimestaan Ismenosjoen juoksua käännettiin, niin että siitä saatiin kasteluvesi kaupunkia ympäröivälle hedelmälliselle tasangolle. Jokea alettiin juoksun kääntämisen jälkeen kutsua metropoliitan mukaan nimellä Agiannis, ”Pyhä Johannes”. Joen uoman käännekohtaan kaupunkilaiset pystyttivät metropoliitan kuoleman jälkeen nyt jo raunioituneen kirkon hänen muistokseen. Metropoliitan aloitteesta kaupunkiin johdettiin juomavedeksi puhdasta lähdevettä vuorilta.

Pyhä Johannes perusti paljon kärsineiden kaupunkilaisten keskuuteen monia hyväntekeväisyyslaitoksia: sairaaloita, vanhainkoteja, köyhäintaloja. Itse hän vieraili niissä lähes päivittäin tuodakseen toivoa niiden asukkaille ja vahvistaakseen työntekijöitä. Hän perusti myös Jumalalle omistautuneiden neitseiden yhteisön, jossa elettiin luostarimaista elämää. Siellä toimi tyttökoulu, ja sisaret osallistuivat kirkon laupeudentyöhön.

Kohotettuaan kaupungin niin hengellisesti, henkisesti kuin aineellisestikin suurempaan kukoistukseen kuin mikä sillä oli ollut ennen normannien hyökkäystä, pyhä Johannes siirtyi rauhassa Herransa luo jättäen hiippakuntansa Jumalanäidin suojelukseen. Kiitollisuutensa osoitukseksi kaupunkilaiset rakensivat keskelle kaupunkia hänelle omistetun kirkon, johon hänen ihmeitä tekevät reliikkinsä sijoitettiin.

Georgian ja Turkin rajalla sijaitseva Lazatin alue oli aikoinaan georgialaisen kulttuurin keskus. Juuri sieltä pyhä apostoli Andreas aloitti kristinuskon julistamisen Georgian kansalle. Bysantin kukistuttua vuonna 1453 osmanit käännyttivät lazien heimon väkisin islamiin. Tästä huolimatta lazit säilyttivät kansallisen kulttuurinsa, vaalivat esi-isiensä muistoa ja säilyttivät rakkautensa kotimaahansa. Viime aikoina georgialaiset ovat solmineet yhteyksiä Turkin puolella asuviin lazeihin. Monet Georgian rajojen sisällä asuvat lazit ovat puolestaan kääntyneet islamista takaisin esi-isiensä ortodoksisen uskoon. He ovat välittäneet Georgian kirkon pyhälle synodille tietoja kristittyjen esi-isiensä marttyyrikilvoituksista osmanivallan aikana.

Vuosina 1600–1620 noin kolmesataa kristittyä sotilasta mestattiin Dudikvatin vuorella. Papatin vuorella erään luostarin papisto kärsi marttyyrikuoleman. Näiden tietojen perusteella Georgian kirkko on kanonisoinut kaikki Dudikvatin ja Papatin vuorilla kärsineet papit ja maallikot sekä kaikki Kristuksen tähden marttyyrikuolemaan käyneet lazi-kansan jäsenet. Heidät kanonisoitiin vuonna 2003.

Pyhä Vasili (Vasilije) syntyi vuonna 1610 köyhään mutta hurskaaseen serbialaiseen perheeseen Popova Poljessa Hertsegovinassa. Kasteessa hän sai nimen Stojan. Lempeä ja nöyrä Stojan oppi aitoa hengellisyyttä ensin kotonaan, jossa jumalalliset asiat olivat etusijalla. Toiseksi hän sai hengellistä ravintoa jumalanpalveluksista, joissa hän seisoi liikahtamatta hartaan pelon vallassa aivan kuin olisi seissyt Jumalan valtaistuimen edessä.

Stojanin vartuttua vanhemmat lähettivät hänet läheiseen Zavalan luostariin, jossa hänen opetuksestaan vastasi hänen setänsä, igumeni Serafim. Pyhien isien kirjoitusten lukeminen sytytti Stojanin sydämessä rakkauden askeettiseen elämään ja halun ryhtyä munkiksi. Hän vietti ensin vähän aikaa Zavalan luostarissa, mutta siirtyi sieltä Tvrdošin kaupunkiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän sai nimen Vasili pyhän Basileios Suuren mukaan. Pian munkki Vasili vihittiin pappismunkiksi ja kutsuttiin Montenegroon Cetinjen metropoliitta Mardarioksen alaiseksi.

1600-luvun alussa Serbia ja koko Balkan oli turkkilaisvallan alla. Kristittyjä kääntyi islamiin, mutta samalla myös jesuiitat tekivät käännytystyötä ortodoksien parissa yrittäen taivuttaa heitä liittymään uniaatteihin. Nuori pappismunkki Vasili arvosteli ankarin sanoin hyökkäyksiä ortodoksista uskoa vastaan ja vaati metropoliittaa puolustamaan ortodoksisuutta. Metropoliitta suhtautui asiaan välinpitämättömästi. Sen sijaan hän kääntyi Vasilia vastaan karkottaen hänet takaisin Tvrdošiin.

Vasili asettui Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Sieltä käsin hän vieraili ortodoksisissa kirkoissa ja perheissä vahvistaen ihmisten uskoa. Vaikka Vasili oli piispansa karkottama, kansa piti häntä ortodoksisen uskon loistavana puolustajana. Vasili aloitti myös suuren kirjallisen, liturgisen ja hengellisen uudistusliikkeen, jonka perustana oli aktiivinen osallistuminen kirkon liturgiseen ja askeettiseen elämään. Hänen nähtiin usein kulkevan talosta taloon Hertsegovinassa julistamassa evankeliumia serbeille. Hänen toimintansa herätti myös turkkilaisten vallanpitäjien huomion. Viranomaiset alkoivat pitää häntä niin poliittisena kuin uskonnollisena vihollisena, ja hänen henkensä oli jatkuvasti vaarassa. Lopulta uskova kansa kehotti häntä pakenemaan Venäjälle.

Vasili vietti Venäjällä yli vuoden. Palatessaan Tvrdošiin hän toi mukanaan jumalanpalveluspukuja, kirjoja ja rahaa, jotka hän jakoi kirkkoihin ja perheille ympäri Hertsegovinaa. Hänen onnistui jopa avata koulu Tvrdošiin ja rakennuttaa sen pihalle kirkko. Nämä apostoliset teot eivät jääneet huomaamatta. Niin katoliset uniaatit kuin turkkilaisetkin ahdistelivat häntä ja lopulta hän joutui pakenemaan jälleen, tällä kertaa Athosvuorelle.

Matkalla Vasili pysähtyi Pechissä saadakseen Serbian patriarkka Paisioksen siunauksen ja kertoakseen serbien tukalasta tilanteesta Hertsegovinassa sekä omasta toiveestaan käydä Athosvuorella. Patriarkka pani merkille Vasilin syvän hengellisyyden. Hän piti tätä hyvänä piispaehdokkaana ja neuvoi häntä palaamaan pian takaisin.

Vasili vietti Athoksella vuoden. Hän asui serbialaisessa Hilandarin luostarissa, mutta vieraili myös monissa skiitoissa ja keljoissa tavaten Pyhän vuoren askeetteja ja hesykasti-isiä. Paluumatkalla Pechissä vuonna 1638 hän tapasi jälleen patriarkan, joka vihki hänet Trebinjen metropoliitaksi. Vaikka Vasili oli vielä alle 30-vuotias, häntä pidettiin hengellisesti kyllin viisaana taistelemaan Serbian kirkon lounaisosia koettelevia vaikeuksia vastaan.

Vasili tarttui heti innolla työhön. Pelkäämättä hän kiersi hiippakuntaansa vahvistaen laumansa uskoa. Aika oli kuitenkin yksi vaikeimmista Serbian kirkon historiassa. Turkkilaiset ryöstelivät kirkkoja ja luostareita. Tvrdošin luostari, jonka Vasili oli valinnut piispanistuimensa paikaksi, tuhottiin vain pari kuukautta hänen virkaan asettamisensa jälkeen. Kun turkkilaiset vielä salamurhasivat Itä-Hertsegovinan ja Zahumljen[1] metropoliitta Paisioksen, Vasilin vastuulle jäi myös tämän hiippakunta eli käytännöllisesti katsoen koko Serbian kirkon lounaisosa.

Tvrdošin luostarin tuhoamisen jälkeen Vasililla ei ollut majapaikkaa. Harkittuaan tilannetta ja kysyttyään neuvoa hän siirsi piispanistuimensa Ostrogin luostariin. Ensin hän asui ala-luostarissa, mutta siirtyi sitten ylä-luostariin asettuen entisen igumenin pyhittäjä Jesajan luolaan. Sieltä käsin hän johti hiippakuntaansa yli viisitoista vuotta.

Pyhä Vasili eli askeettisesti. Hän rukoili yötä päivää, paastosi, valvoi ja teki lukemattomia maahankumarruksia vahvistaakseen sieluaan ja saadakseen Jumalan Pyhän Hengen osallisuuden. Jumalan teki hänen kauttaan monia ihmeitä. Turkkilaisvallan aikanakin hänen onnistui rakennuttaa ja kunnostaa muutamia Ostrogin luostarin kirkkoja. Vasilin keljasta Ostrogin luostarissa tuli uskon linnake ja serbialaisen ortodoksian keskus 1600-luvulla.

Välillä pyhä Vasili kiersi vahvistamassa koettelemusten keskellä elävän kansan uskoa. Monet, jotka tunsivat hänen rukoustensa ihmeitä tekevän voiman ja saivat häneltä apua, pitivät häntä pyhänä jo hänen eläessään. Pahimpina vainon aikoina ihmiset tulivat joukoittain Ostrogin luostariin saadakseen häneltä hengellistä ja aineellista lohdutusta.

Vasilin suurin lahja laumalleen oli hänen kirkas läsnäolonsa vaikeuksien aikana. Hänen sitoutuneisuutensa ja uskollisuutensa Herralle välitti siunausta ympärilleen ja teki hänestä kestävyyden esikuvan ja lohduttajan koko kärsivälle ja vainotulle kansalle.

Kilvoiteltuaan monia vuosia rukoillen, paastoten ja nähden vaivaa Jumalan valtakunnan tähden pyhä Vasili antoi sielunsa rauhassa Herralle keljassaan Ostrogin luostarissa huhtikuun 29. päivänä 1671. Hän oli 60-vuotias ja oli uskollisesti ja pelkäämättä johtanut laumaansa yli 30 vuoden ajan. Kun hän oli henkäissyt viimeisen kerran, hänen keljansa täytti kirkas valo ja ihmeellisen ihana tuoksu levisi ympäristöön. Keljan alapuolella olevasta kalliosta puhkesi selittämättömällä tavalla kasvamaan viiniköynnös. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Seitsemän vuotta kuolemansa jälkeen pyhä Vasili ilmestyi unessa Pyhän Luukkaan luostarin johtajalle igumeni Rafaelille kehottaen tätä avaamaan hänen hautansa. Rafael lähti heti munkkiensa kanssa Ostrogiin. Kun he avasivat haudan, he löysivät pyhän Vasilin vahanvärisen ruumiin, joka tuoksui basilikalta. Reliikit asetettiin kansan kunnioitettavaksi pyhäinjäännösarkkuun luostarin kirkkoon. Siitä lähtien Vasilia on kunnioitettu pyhänä.

Toisen maailmansodan aikana vuonna 1942 Ostrogin luostaria pommitettiin, mutta pyhän Vasilin suojeluksen ansiosta ammukset eivät vahingoittaneet rakennuksia. Yksi kranaatti putosi Vasilin kilvoitusluolan suulle, joka oli muutettu kappeliksi, mutta ei räjähtänyt. Pyhä Vasili on yksi Serbian rakastetuimmista pyhistä. Hänelle on omistettu useita kirkkoja ja hänen muistoaan vietetään hänen varsinaisen muistopäivänsä lisäksi vuoden mittaan useiden kirkkojuhlien yhteydessä.


[1] Zahumlje on Hertsegovinan keskiaikainen nimitys.

Pyhittäjä Nektari (maallikkonimeltään Nikolai Tihonov) syntyi köyhään perheeseen Jeletsin kaupungissa vuonna 1853. Hänen isänsä oli mylläri ja kuoli nuorena. Nikolailla oli läheiset välit äitinsä kanssa, mutta tämäkin kuoli varhain, ja Nikolai jäi kokonaan orvoksi. Hän oli muutaman vuoden töissä kauppa-apulaisena, kävi vapaa-aikana kirkossa ja luki hengellisiä kirjoja.

Kaksikymmenvuotiaana Nikolai lähti Optinan luostariin mukanaan repussa vain evankeliumikirja. Optinan skiitassa hän tapasi vanhus Amvrosin (10.10.). Hän ei koskaan kertonut kenellekään, mistä he puhuivat keskenään, mutta keskustelun jälkeen hän jäi skiittaan. Hänestä tuli vanhus Anatolin (Zertsalov, 25.1.) rippilapsi, mutta hän kävi saamassa ohjausta myös pyhittäjä Amvrosilta.

Nikolain ensimmäinen kuuliaisuustehtävä oli hoitaa kukkia. Sitten hänet määrättiin alttariapulaiseksi. Hän asui kaksikymmentä vuotta kirkon vieressä eikä antautunut keskusteluihin muiden veljien kanssa. Hän kävi vain vanhus Amvrosin ja rippi-isänsä luona ja palasi heti keljaansa. Myöhemmin hän sanoi usein, että munkilla on vain kaksi uloskäyntiä keljastaan; toinen kirkkoon ja toinen hautaan. Nikolai vietti päivät kuuliaisuustehtävissä ja valvoi yöt rukoillen ja lukien. Nuorena miehenä hänen oli vaikea herätä varhain aamuyöllä alkavaan jumalanpalvelukseen. Hän myöhästyi usein kirkosta ja tuli paikalle unisin silmin. Veljet valittivat hänestä vanhus Amvrosille, mutta tämä vastasi leikillisen tapaansa: “Odottakaa vain, kun Nikolai on nukkunut tarpeekseen, hän kelpaa kaikille.”

              Vanhusten ohjauksessa Nikolai edistyi hengellisesti. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 1887 ja hän sai nimen Nektari. Vuonna 1898 hänet vihittiin pappismunkiksi. Sen jälkeen hän tuskin poistui keljastaan. Oli sellainenkin aika, että hän liimasi sinisen paperin keljansa ikkunoiden peitoksi. Noina vuosina hän luki ja opiskeli, eikä vain hengellistä vaan myös tieteellistä kirjallisuutta. Hän perehtyi matematiikkaan, historiaan, maantieteeseen ja kaunokirjallisuuteen sekä opiskeli latinaa ja ranskaa. Taiteilija Bolotov opetti häntä maalaamaan ja vanhus Nektari säilytti kiinnostuksen kuvataiteisiin läpi elämänsä. Lisäksi hän piti runoista.

Jo noina vuosina isä Nektari paransi sairaita. Hänellä oli selvänäkemisen, ihmeiden tekemisen ja harkintakyvyn lahjat, mutta nöyryydessään hän kätki ne ulkonaisen houkkuuden alle. Ulkoiselta olemukseltaan hän oli pienikokoinen ja pyöreäkasvoinen. Puoliksi harmaantuneet hiussuortuvat valahtivat esiin korkean munkinmyssyn, skufian alta. Kädessä hänellä oli granaatinpunainen rukousnauha. Monet panivat merkille, että isä Nektarin kasvot olivat ikään kuin iättömät. Toisinaan ne olivat vanhat ja ankarat, toisinaan nuorekkaan eläväiset tai valoisat kuin lapsen kasvot.

Vuonna 1913 Optinan veljestö kokoontui valitsemaan ohjaajavanhusta. Nöyrä Nektari ei edes mennyt veljestön kokoukseen. “Valitsevat ilman minuakin kenet pitää”, hän ajatteli aavistaen selvänäköisesti mitä oli tapahtuva. Ohjaajavanhukseksi valittiin juuri hänet. Silloin isä Nektari alkoi vastustella: “Ei, isät ja veljet, minä olen vähäinen järjeltäni enkä pysty kantamaan sellaista taakkaa.” Mutta isä arkkimandriitta sanoi hänelle: “Isä Nektari, ota vastaan kuuliaisuustehtävä.” Kuuliaisuustehtävästä isä Nektari ei voinut kieltäytyä ja niin hän joutui sopeutumaan nimitykseen. Aina hän kuitenkin sanoi itsestään: “Mikä vanhus minä olen? Miten voisin olla entisten ohjaajavanhusten seuraaja? Olen heikko ja voimaton. Heillä oli armoa kuin kokonaisia limppuja, mutta minulla on vain viipale.” Näin hän sanoi, vaikka teki eläessään ihmeitä ja ennusti tulevia tapahtumia.

Vanhus Nektari otti vieraita vastaan edellisten ohjaajavanhusten talossa. Joskus hän jätti eteisen pöydälle kirjoja. Tapaamista odotellessaan vieraat selasivat niitä ja löysivät vastaukset kysymyksiinsä. Nektari puolestaan sanoi, että itse vanhus Amvrosin kelja puhuu hänen puolestaan.

Vanhus Nektari suhtautui jokaiseen ihmiseen eri tavalla. Jonkin vieraan hän jätti omine ajatuksineen keljan hiljaisuuteen; toisen kanssa hänellä sukeutui pitkä ja vilkas keskustelu. Monet hämmästelivät hänen tietojaan ja kysyivät, missä yliopistossa hän oli opiskellut. He eivät olleet uskoa korviaan, kun vanhus vastasi, ettei ollut opiskellut missään. “Kaikki oppineisuutemme on peräisin Raamatusta”, vanhus Nektari sanoi itsestään.

Ohjaajavanhukset joutuivat myös käymään laajaa kirjeenvaihtoa. Monet pyhiinvaeltajat olivat todistamassa, miten vanhus Nektari vastasi kirjeisiin avaamatta niitä. Edeltäjiensä tapaan hän oli myös hyvä lohduttaja. Hänen leikinlaskunsa osoittautui joskus tehokkaammaksi ojentajaksi kuin kymmenet saarnat.

Vanhus Nektari suhtautui ennakkoluulottomasti taiteilijoihin. Hän sanoi: “Taidetta voi tehdä niin kuin mitä tahansa työtä, niin kuin tehdään puusepäntöitä tai paimennetaan lehmiä. Mutta kaikki on tehtävä ikään kuin Jumalan silmien edessä.” Vanhus Nektari oli itse hyvä esimerkki tällaisesta työskentelystä. Tieteiden ja kielten opiskeleminen ja kuvataiteen maalaaminen eivät koskaan häirinneet hänen rukouksellista keskittyneisyyttään, ja hänen sielunsa oli aina suuntautunut Jumalaan.

Vuonna 1920 Optinan luostarin skiitan johtaja Feodosi nukkui pois ja vanhus Nektari nimitettiin hänen seuraajakseen. Edeltäjiensä tapaan hän vihkiytyi suureen skeemaan.

Vallankumouksen myötä tilanne Venäjällä muuttui koko ajan huonommaksi. Ihmisten vaikeudet kasvoivat kasvamistaan ja ohjaajavanhuksen kilvoitus kävi yhä raskaammaksi. Vanhus Nektari vuodatti lakkaamatta kyyneliä Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän ikonien edessä, niin että hänen silmänsä tulehtuivat. Kun hän tuli ulos tapaamaan ihmisiä, hänellä oli aina kädessään nenäliina, jolla hän pyyhki silmiään. Juuri kun ihmiset tarvitsivat häntä eniten, häntä alkoi kiusata ajatus jättää luostari ja lähteä vaeltajaksi. Unessa Optinan edesmenneet ohjaajavanhukset ilmestyivät hänelle sanoen: “Jos haluat olla kanssamme, älä jätä hengellisiä lapsiasi.” Eikä hän jättänyt heitä, vaan jatkoi kärsivän kansan puolesta rukoilemista.

Kerran vanhus Nektarilta kysyttiin, joutuiko hän ottamaan päälleen luonaan käyvien kärsimykset ja synnit voidakseen auttaa ja lohduttaa heitä. Hän vastasi: “Kyllä, muuten ei voi auttaa. Joskus tuntuu kuin päälläni olisi kasa kiviä. Syntiä ja kärsimystä tuodaan niin paljon, ettei sitä jaksa edes kestää. Mutta silloin tulee armo ja hajottaa kivet kuin kasan kuivia lehtiä ja voit taas aloittaa alusta.”

Optinan luostari jatkoi toimintaansa neuvostoajan alkuvuosina, mutta sen päivät olivat luetut. Palmusunnuntaina vuonna 1923 luostari suljettiin ja vanhus Nektari pidätettiin. Hänen keljastaan löydettiin leluja, nukkeja ja palloja. Kotietsinnän tekijät kysyivät, mitä varten lelut olivat, ja vanhus Nektari vastasi: “Olen itse lapsen kaltainen.” Etsijät löysivät myös kirkkoviiniä ja purkkiruokaa, ja vanhus kehotti heitä syömään ja juomaan.

Vanhus Nektaria syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta vaikutusvaltaisten ystävien avulla tuomio muuttui karkotukseksi läheiseen Plohinon kylään. Siellä häntä varten lämmitettiin erään talon kesäkäytössä ollut puolisko. Vanhus Nektari oli nähnyt ennalta tämän elämässään tapahtuvan muutoksen. Jo ennen lokakuun vallankumousta hän oli sanonut hengellisille lapsilleen, että Optinan luostari hävitetään. Hän oli myös profetoinut: “Pian alkaa kirjojen nälkä. Hengellisiä kirjoja ei ole saatavilla. Koittaa vaikenemisen aika…” Lisäksi hän ennusti tsaariperheen surmaamisen.

Muutamat munkit kysyivät vanhus Nektarilta, mitä heidän pitää vastata, jos heiltä mahdollisissa kuulusteluissa kysytään, ovatko he munkkeja. Vanhus vastasi: “Vastatkaa, että olette munkkeja. Munkkius on toinen kaste. Jos kiellätte sen, kiellätte toisen kasteenne, ja se merkitsee, että kiellätte myös Kristuksen.”

Pian viranomaiset vaativat, että vanhus Nektarin oli poistuttava Kalugan alueelta. Hengellisten lastensa avustuksella hän siirtyi Brjanskin alueelle Holmištšin kylään. Ihmiset löysivät hänet sieltäkin. Tavallisen kansan ohella myös piispat kävivät kysymässä häneltä neuvoa. Kirkkopoliittisissa kysymyksissä vanhus Nektari valitsi kuninkaallisen keskitien. Hän muisteli palveluksissa neuvostovallalle myönnytyksiä tehnyttä metropoliitta Sergeitä sanoen, että tämä oli yhä kirkon päämies, vaikka olikin tehnyt syntiä suostuessaan myönnytyksiin. Samalla hän kuitenkin pyrki säilyttämään yhteyden myös niihin, jotka eivät hyväksyneet metropoliitta Sergeitä. Hyvän paimenen tavoin hän otti vastaan molempien osapuolten edustajia.

Vuonna 1928 vanhus Nektarilla todettiin tyrä ja huhtikuussa kävi ilmeiseksi, että hänen maallinen elämänsä oli päättymässä. Hän tunsi ennalta kuoleman lähestyvän ja alkoi hyvästellä läheisiään jo pari kuukautta aiemmin. Hän antoi viimeiset ohjeensa ja siunauksensa ja luovutti hengelliset lapsensa toisten rippi-isien vastuulle. Pyhittäjä Nektari nukkui pois rauhallisesti 29.4. (12.5.) vuonna 1928. Hänet haudattiin Holmištšin kylän hautausmaahan.

Pyhittäjä Nektari kanonisoitiin heinäkuussa vuonna 1989. Hänen pyhäinjäännöksensä nostettiin haudasta ja sijoitettiin uudelleen avattuun Optinan luostariin. Kun reliikkejä kannettiin juhlallisessa saatossa luostarialueella, niistä kohosi hyvä tuoksu. Pyhittäjän mantia oli säilynyt maatumattomana. Itse reliikit olivat meripihkan väriset. Niiden äärellä tapahtuu ihmeitä.

Varnava ja Anna Golovatjukin monilapsiseen perheeseen Malaja Ilovitsan kylässä Volynian läänissä (Ukrainassa) syntyi vuonna 1894 poika, joka sai kasteessa nimen Jakov (Jaakob). Nuorena hän auttoi usein isäänsä, joka oli luidenniksauttaja – hän suoristi ja sitoi luita, jotka olivat murtuneet tai lähteneet pois sijoiltaan. Tästä nuorena hankitusta kokemuksesta oli Jakoville myöhemmin hyötyä. Vuonna 1912 hän astui asepalvelukseen Venäjän armeijaan ja oli ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla sotilaslääkärinä. Sodan lopulla hän joutui vangiksi. Saksalaiset lähettivät hänet Alpeille, jossa hän oli kolme vuotta töissä eräässä maatalossa, kunnes onnistui pakenemaan ja palasi kotikyläänsä.

Vuonna 1925 Jakov meni kuuliaisuusveljeksi Potšajevin luostariin. Seitsemän vuotta hän kilvoitteli tunnollisesti eri kuuliaisuustehtävissä. Sitten hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Joosef. Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja vuonna 1936 pappismunkiksi. Isä Joosef tultiin nopeasti tuntemaan ympäri Volyniaa ankarana kilvoittelijana ja taitavana lääkärinä, joka osasi niksauttaa sijoiltaan menneen luun paikoilleen. Sairaita kuljettavat talonpoikaiskärryt vierivät yksi toisensa perään Potšajevin lavran vanhojen muurien suojaan hakemaan häneltä apua. Tulijoiden virta ei keskeytynyt yölläkään. Luostarin johdon siunauksella isä Joosef siirtyi pieneen taloon luostarin hautausmaalle. Siellä hän saattoi ottaa tulijat vastaan ilman että siitä koitui häiriötä luostarille. Parhaina päivinä hänen luonaan kävi jopa viisisataa henkeä, jotka janosivat joko ruumiillista tai hengellistä parannusta.

Isä Joosef asui hautausmaan talossaan lähes kaksikymmentä vuotta omistautuen kokonaan Jumalan ja lähimmäisten palvelemiseen. Monet sairaat paranivat hänen esirukoustensa kautta.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehitettyä Ukrainan isä Joosef ennusti rohkeasti saksalaisten tappiota ja kehotti kirkkokansaa pysymään uskollisena Moskovan patriarkalle. Sodan lopulla aseistautunut joukkio yritti ampua hänet, mutta paikallisten asukkaiden ja munkkien väliintulo pelasti hänet täpärästi. Välikohtauksen jälkeen isä Joosef siirrettiin asumaan takaisin lavraan.

1950-luvun lopulla Neuvostoliitossa alkoi Hruštševin vaino. Kirkkoja ja luostareita suljettiin järjestelmällisesti, munkkeja karkotettiin tekaistujen syytteiden nojalla ja monia heistä lähetettiin luostareista kotiseudulleen ilman paluuoikeutta.

1960-luvun alussa viranomaiset päättivät sulkea Potšajevin lavran. Ensiksi he pyrkivät ottamaan haltuunsa luostarin Pyhän Kolminaisuuden kirkon. Munkkeja, lähiseudun tavallisia uskovia asukkaita ja pyhiinvaeltajia ryhdyttiin pidättämään, karkottamaan ja vangitsemaan. Isä Joosef oli yksi niistä, jotka innoittivat kansan nousemaan vastarintaan, uhmaamaan viranomaisia ja puolustamaan lavraa. Hän toimitti Pyhän Kolminaisuuden kirkossa läpi vuorokauden akatistoksia ja rukouspalveluksia sairaiden puolesta. Uskovat voittivat taistelun. Kirkko pysyi ortodoksien hallussa, mutta eräänä yönä isä Joosefia tultiin hakemaan. Hänet vietiin psykiatriseen sairaalaan ja pantiin samalle osastolle aggressiivisten psyykkisesti sairaiden potilaiden kanssa. Hänelle annettiin väkisin lääkkeitä, jotka saivat hänen ruumiinsa turpoamaan ja ihon halkeilemaan. Hänen hengelliset lapsensa vetosivat viranomaisiin vanhuksen vapauttamisen puolesta. Kolmen kuukauden kuluttua isä Joosef vietiin johtavan lääkärin työhuoneeseen. Häneltä kysyttiin, voiko hän parantaa sairaita, jotka ovat hänen kanssaan samalla osastolla. Vanhus vastasi, että hän parantaa kaikki sairaat kahdessa viikossa, ja pyysi tuomaan evankeliumikirjan, ristin ja jumalanpalveluspuvun toimittaakseen vedenpyhityksen. “Parantakaa ilman vedenpyhityksiä”, hänelle sanottiin. “Se on mahdotonta”, vanhus vastasi. “Kun sotilas lähtee taisteluun, hänelle annetaan ase. Meidän aseemme näkymätöntä vihollista vastaan on pyhä risti, pyhä evankeliumi ja pyhä vesi.” Tämän vastauksen jälkeen hänet vietiin takaisin osastolle. Vanhus Joosef vapautettiin sairaalasta vasta, kun korkeassa asemassa olevat ihmiset, jotka hän oli aikanaan parantanut, vetosivat hänen puolestaan.

Vapauduttuaan vanhus Joosef meni asumaan kotikyläänsä sukulaistensa luo. Kun hänen olinpaikkansa tuli uskovien tietoon, kansanjoukot alkoivat virrata kylään. Vanhus toimitti päivittäin vedenpyhityksiä ja paransi sairaita. Viranomaiset kävivät levottomiksi ja asettivat hänen talonsa kohdalle ympärivuorokautisen miliisivartion. Eräs vanhuksen sukulaisista ei kestänyt viranomaisten painostusta. Hän houkutteli isä Joosefin petoksella mukaansa ja vei traktorilla kylän takana olevalle suolle. Pahoinpideltyään vanhuksen hän heitti tämän joulukuun pakkasilla suonsilmäkkeeseen. Kahdeksan tunnin kuluttua hengelliset lapset löysivät jo kuolemaisillaan olevan isä Joosefin ja veivät hänet Potšajevin lavraan. Heti samana yönä hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Amfiloki. Hänen ei uskottu elävän aamuun asti, mutta Jumalan armosta hän toipui.

Vanhus Amfiloki ei kuitenkaan voinut jäädä pysyvästi lavraan ilman viranomaisten lupaa. Ollakseen saattamatta luostaria vaikeuksiin hän asettui jälleen sukulaistensa luokse. Ihmiset tulivat kuten ennenkin tapaamaan häntä aina Georgiasta, Moldaviasta, Moskovasta ja Keski-Aasian neuvostotasavalloista asti. Rukouspalvelusten jälkeen hän pyysi pyhiinvaeltajia asettumaan pihalle katetun valtavan pöydän ääreen, jossa kaikki nauttivat yhteisen aterian. Sen jälkeen laulettiin kirkkoveisuja ja hengellisiä lauluja. Vanhus Amfilokilla oli kaunis baritoni ja kaikki iloitsivat hänen laulustaan. Näin vanhus omisti päivänsä työlle ihmisten hyväksi, mutta yöt hän vietti rukoillen.

Vanhus Amfiloki tiesi etukäteen, milloin hänen luokseen oli tulossa vaikeasti sairaita. Joskus hän meni yölläkin tapaamaan jotakuta sairasta. Hänen selvänäköisyydestään on säilynyt monia kertomuksia.

Neuvostoviranomaiset yrittivät kaikin tavoin estää ihmisiä käymästä vanhuksen luona. Linja-autovuoroja lakkautettiin, mutta ihmiset tulivat jalan. Kerran kommunistisen puolueen Ternopolin aluekomitean ensimmäinen sihteeri toi vanhuksen luo 19-vuotiaan poikansa, jonka jalassa oli sidekudossyöpä. Vanhus Amfiloki pyysi poikaa jäämään luokseen kahdeksi viikoksi, mutta varoitti isää, että hän hoitaisi poikaa vain rukouksella. Kahden viikon ajan poika osallistui joka päivä vedenpyhitykseen, joi pyhitettyä vettä ja söi siunattua ruokaa. Syöpäkasvain katosi. Kiitollinen isä käytti vaikutusvaltaansa ja järjesti vakituisen linja-autovuoron Kremenetsin kaupungista Malaja Ilovitsan kylään.

Vanhus Amfiloki aavisti ennalta pikaisen kuolemansa. Useamman kerran hän sanoi, että häntä palvelevien kuuliaisuussisarten joukossa oli “juudas”. Muutaman kerran hänet oli yritetty myrkyttää ja hän oli menettänyt tajuntansa pariksi tunniksi. Nöyrästi hän kesti kaikki kärsimykset ja koetti herättää syyllisessä katumusta. Neljä kuukautta ennen kuolemaansa hän sanoi kyyneleet silmissään: “Voi, miten pelottavaa onkaan, kun jäätynyt maa kopisee arkun kanteen.”

Pyhittäjä Amfiloki nukkui pois tammikuun 1. päivänä vuonna 1971. Hänen hautajaisiinsa Potšajevin lavraan tuli ihmisiä kaikkialta Neuvostoliitosta. Heti ruumiinsiunauksen jälkeen eräs uskova nainen parani pyhittäjän arkun äärellä. Kolmenkymmenen vuoden ajan pyhittäjän haudalla paloi aina tuohuksia, toimitettiin muistopalveluksia ja rukoiltiin. Haudalla tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Keväällä vuonna 2002 Ukrainan ortodoksinen kirkko liitti vanhus Amfilokin pyhien joukkoon. Kanonisointijuhlaan saapui yli 20.000 pyhiinvaeltajaa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

30.4.

Pyhä apostoli Jaakob oli kotoisin Betsaidasta, köyhästä galilealaiskylästä. Hänen isänsä oli Sebedeus ja äitinsä Salome. Salome oli Jumalansynnyttäjän kihlanneen Joosefin tytär ensimmäisestä avioliitosta. Näin siis ihmiskunnan Vapahtaja oli maailman mukaan pyhän Jaakobin eno, koska Hän oli Jaakobin äidin Salomen velipuoli.[1] Jaakobin nuorempi veli oli pyhä apostoli Johannes Teologi (26.9.).

Kun veljekset Jaakob ja Johannes olivat isänsä kanssa veneessä selvittelemässä kalaverkkoja, Vapahtaja kulki ohi. Herra kutsui Jaakobin ja Johanneksen seuraamaan itseään. Nämä jättivätkin heti isänsä ja verkot ja riensivät Herransa mukaan (Matt. 4:21–22). Näin Jaakob ja Johannes liittyivät Herran kahdentoista apostolin joukkoon.

Muiden apostolien tavoin Jaakob kulki Vapahtajan mukana, kun tämä matkasi paikasta toiseen. Vapahtaja kutsui Sebedeuksen poikia nimellä ”Ukkosenjylinän pojat” (Mark. 3:17). Herra oli erityisen mieltynyt Jaakobin veljeen apostoli Johannekseen, josta tuli Vapahtajalle ”se rakas opetuslapsi.”

Yhdessä nuoremman veljensä ja apostoli Pietarin (29.6.) kanssa Jaakob sai nähdä Kristuksesta loistavan luomattoman valon Taborin vuorella, jossa Kristuksen kirkastuminen tapahtui (Matt. 17:1–8). Kirkastumisen ikonissa Jaakob kuvataan usein katsojasta oikealle. Hän on kaatunut maahan selälleen ja suojaa kasvojaan käsillään Kristuksen jumalalliselta valolta. Kirkkoisä Johannes Krysostomos kirjoittaa Herran valinneen Jaakobin kirkastumisensa näkijäksi, koska tämä oli vahva sekä sanoissaan että teoissaan. Veljensä kanssa Jaakob näet ilmoitti olevansa valmis juomaan maljan, jonka Vapahtaja joutuisi juomaan.[2] Jaakob oli mukana, kun Kristus herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Samoin hän myös seurasi Vapahtajan tuskaa Getsemanen puutarhassa.

Pyhän Hengen laskeutumisen jälkeen apostoli Jaakob matkasi moniin maihin, mahdollisesti aina Espanjaan saakka. Kaikkialla, minne hän meni, hän julisti evankeliumia. Sen jälkeen hän palasi takaisin Jerusalemiin. Sielläkin hän julisti Kristuksen olevan maailman Pelastaja. Jaakob myös nuhteli fariseuksia ja kirjanoppineita heidän epäuskostaan ja kylmäsydämisyydestään.

Juutalaiset eivät pystyneet kumoamaan Jaakobin tapaa vedota pyhiin kirjoituksiin. Niinpä he palkkasivat Hermogenes-nimisen noidan, jotta tämä johtaisi apostolin harhaan. Ensin Hermogenes lähetti Jaakobin luo oppilaansa Filetoksen. Apostoli sai kuitenkin Filetoksen uskomaan Kristukseen ja ottamaan vastaan kasteen. Tästä kuultuaan Hermogenes tuli itse Jaakobin luo. Jaakob puhui noidan kanssa, ja sen seurauksena Hermogeneskin poltti kaikki taikakirjansa ja pyysi kastetta. Jaakobin kautta Kristus oli saanut jälleen kaksi uskollista seuraajaa.

Kun juutalaiset huomasivat juonensa epäonnistuneen, he suostuttelivat Herodes Agrippaan pidättämään Jaakobin ja tuomitsemaan hänet kuolemaan. Jaakobin surmaamisesta ovat kirjoittaneet apostoli Luukas (Ap. t. 12:1–2) ja Kesarean piispa Eusebios (n. 260–340).  Kun Jaakob kuuli, että hänet oli tuomittu kuolemaan, hän pysyi rauhallisena ja jatkoi Kristuksesta todistamista. Eräs vääristä todistajista, nimeltään Joosia, vaikuttui suuresti apostolin urheudesta. Hän alkoi uskoa, että Jeesus oli Messias. Kun apostolia oltiin viemässä teloitettavaksi, Joosia heittäytyi tämän jalkojen juureen. Hän katui syntiään ja pyysi apostolilta anteeksiantoa. Jaakob syleili Joosiaa ja sanoi: ”Rauha ja anteeksianto sinulle”. Silloin Joosia tunnusti uskonsa Kristukseen kaikkien edessä. Hänet mestattiin pyhän apostolin kanssa. Tämä tapahtui Jerusalemissa vuonna 44. Pyhä Jaakob oli ensimmäinen apostoli, joka kärsi marttyyrikuoleman.

Apostoli Jaakobin kuoleman jälkeen hänen reliikkinsä päätyivät läntisen tradition mukaan Espanjaan, Santiago de Compostelaan, jossa niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhiinvaellusliike reliikkien luokse käynnistyi 800-luvulla ja jatkuu edelleen suosittuna. Roomalaiskatoliset pitävät pyhän Jaakobin kaupunkia Santiago de Compostelaa maailman kolmanneksi pyhimpänä paikkana Jerusalemin ja Rooman jälkeen.


[1] Toisen tulkinnan mukaan (ks. Joh. 19:25) Jaakobin ja Johanneksen äiti Salome oli Jeesuksen äidin sisar.

[2] Matt. 20:22, Mark. 10:39. Johannes Krysostomos: Hom. Matt. 56 (Nicene and Post-Nicene Fathers 2nd series, vol X).

Pyhä Eutropius syntyi kristikunnan itäisillä alueilla. Joidenkin tietojen mukaan hän oli kotoisin Persiasta. 200-luvun puolivälissä Eutropius saapui Roomaan, jonka piispa siunasi hänet tekemään lähetystyötä gallialaisten keskuudessa. Eutropius meni ensin Roomasta Arlesiin ja Guyennen alueelle, jossa hän asettui Saintesiin. Jotkut pakanat kuitenkin vihastuivat Eutropiuksen puheista, ja Saintesin asukkaat jopa ajoivat hänet pois kaupungistaan. Tämän vuoksi Eutropius asettui asumaan erakkomajaan kaupungin ulkopuolelle.

Majassaan Eutropius vietti aikansa rukoillen ja paastoten. Aika ajoin hän jätti majansa ja teki lähetystyötä maaseudulla. Joskus hän kävi myös puhumassa Kristuksesta kaupungissa. Eutropiuksen yksinkertainen puhe ja kirkkaat silmät tekivät moniin vaikutuksen. Osa heistä halusi kääntyä kristityiksi ja pyysi Eutropiukselta pyhää kastetta. Kristinuskon sanoman hiljalleen levitessä Eutropius uskaltautui yhä useammin kaupunkiin, jossa häntä seurasi suuri ihmisjoukko. Nämä antoivat hänelle lempinimen ”Jumalan lähettiläs”.

Kerran väkijoukon läpi tunkeutui kaunis neito nimeltään Eustella, jonka isä oli roomalainen maaherra. ”Opettaja, minä haluan omaksua uskon Kristukseen. Opeta minulle uskon totuuksia!” tyttö huudahti Eutropiukselle. Eutropius suostui Eustellan pyyntöön, ja pian tyttö otti vastaan pyhän kasteen.

Kun Eustellan isä kuuli tyttärensä kääntymyksestä, hän raivostui. Ensin hän yritti saada tyttärensä luopumaan kristinuskosta, mutta yritykset jäivät tuloksettomiksi. Eustella ei palannut pakanuuteen, vaan piti kiinni uskostaan Kristukseen. Hän pakeni isäänsä ja asettui asumaan lähelle Eutropiuksen erakkomajaa.

Tyttärensä paon jälkeen Eustellan isä kutsui koolle kaikki kaupungin teurastajat. Hän antoi heille määräyksen tappaa Eutropius. Lisäksi hän käski teurastajia tuomaan Eustellan takaisin palatsiin. Teurastajat menivät Eutropiuksen majalle, josta he löysivät pyhän miehen rukoilemassa. He raahasivat hänet ulos majasta, hakkasivat häntä kepeillä ja lopulta tappoivat hänet kirveeniskuilla. Tällä tavalla pyhä Eutropius sai Jumalalta marttyyrien kruunun.

Kauhistuneena omasta murhateostaan teurastajat pakenivat paikalta, eivätkä edes yrittäneet ottaa mukaansa Eustellaa. Nuori neito sekä muutamat muut hurskaat kristityt ottivat pyhän Eutropiuksen ruumiin ja hautasivat sen erakkomajan paikalle. Pian tämän jälkeen Eustella itsekin nukkui kuolonuneen ja seurasi näin hengellistä isäänsä ikuiseen elämään.

Pyhän Eutropiuksen hautapaikka unohtui muutamaksi vuosisadaksi. 500-luvulla kaksi munkkia löysi haudan ja he siirsivät Eutropiuksen reliikit kirkkoon. Pyhän Eutropiuksen kirkosta tuli pian suosittu pyhiinvaelluskohde ja siellä tapahtui useita ihmeitä.

Pyhät Marianos ja Jaakob vaikuttivat kolmannella vuosisadalla, keisari Valerianuksen vainojen aikaan. He olivat kotoisin Numidian Lambesassa, jossa Marianos oli vihitty paikallisen kirkon lukijaksi ja Jaakob diakoniksi. Kun he olivat vuonna 259 käymässä Cirtan kaupungissa (nykyisin Algerian Constantine), heidät pidätettiin ja tuomittiin kidutettaviksi.

Pyhää Marianosta kohdeltiin erityisen raa’asti, sillä hänen epäiltiin Jaakobin tavoin olevan diakoni. Kun Marianos kidutusten jälkeen nukahti vankityrmässä, hän näki unen, jossa häntä kutsuttiin seuraamaan pyhää Kyprianos Karthagolaista (31.8.) mestauslavalle. Pyhä Kyprianos oli saanut Herralta marttyyrien kruunun Karthagossa edellisenä vuonna. Marianos kertoi unestaan vankitovereilleen. Tuolloin selvisi, että myös Jaakob oli nähnyt unta tulevasta voitostaan.

Cirtan maaherran kuulusteltua Jaakobia ja Marianosta hän lähetti kristityt kahlittuina takaisin näiden kotikaupunkiin Lambesaan, jonne oli matkaa noin 130 kilometriä. Siellä kumppanit tuomittiin kuolemaan. Marianos ja Jaakob vietiin jokilaaksoon, jossa heidät oli määrä mestata. Ennen kuolemaansa pyhä Marianos puhui profeetallisesti onnettomuuksista, jotka kohtaavat viattomien kristittyjen murhaajia. Tämän jälkeen pyhät Marianos ja Jaakob saivat Jumalalta marttyyrien kruunut. Marianoksen äiti Maria, joka oli seurannut poikansa kärsimyksiä ja kuolemaa, tuli paikalle ja suuteli Marianoksen ruumista.

Pyhien Marianoksen ja Jaakobin marttyyrikuolemasta kirjoitti eräs heidän vankitoverinsa, jonka nimi ei ole säilynyt jälkipolville. Muinaisessa karthagolaisessa kalenterissa pyhiä Marianosta ja Jaakobia muistellaan 6. toukokuuta, joka lienee heidän kuolinpäivänsä. Roomalainen Martyrologia sen sijaan asettaa pyhien muiston huhtikuun 30. päiväksi, joka vakiintui heidän muistopäiväkseen.

Donatos oli keisari Teodosios Suuren hallitusaikana (379–395) piispana Euroian kaupungissa Epeiroksen maakunnassa, jonka pääkaupunki on Joannina. Soreian kylässä hänen hiippakunnassaan oli lähde, jonka vesi oli myrkyllistä, niin että kaikki sitä juoneet kuolivat. Kun Donatos kuuli tästä, hän lähti pappeineen lähteelle. Heidän rukoiltuaan lähteen vesi puhdistui, ja kaikki saattoivat vahingoittumatta juoda sitä.

Lähteen puhdistumisesta kerrotaan tarinaa, jonka mukaan heidän saapuessaan sen äärelle kuului kovaa jylinää ja lähteestä nousi esiin lohikäärmeen tapainen peto. Se yritti kietoa pyrstönsä sen aasin jalkojen ympärille, jonka selässä piispa istui. Silloin Donatos löi sitä selkään köydellä, joka hänellä oli aasia varten. Lohikäärme heitti heti henkensä. Alueen kristityt pystyttivät rovion, jolla he polttivat pedon ruumiin.

Kun keisari sai kuulla piispa Donatoksen tekemistä ihmeistä, hän kutsui tämän palatsiinsa ja pyysi polvilleen heittäytyen yhdessä keisarinnan kanssa häntä rukoilemaan heidän tyttärensä puolesta, jota demoni riivasi. Kun tyttö tuotiin paikalle, piispa nuhteli pahaa henkeä ja se pakeni. Palkaksi keisari tahtoi lahjoittaa Donatokselle puolet tyttärelleen varaamistaan myötäjäisistä. Donatos kuitenkin kieltäytyi ja pyysi saada vain yhden maapalstan hiippakunnastaan rakentaakseen sinne kirkon.

Kun Donatos oli vielä Konstantinopolissa parantamassa keisarin tytärtä, kaupunkia ja ympäröivää maaseutua koetteli kova kuivuus. Silloin keisari sanoi hänelle: “Arvoisa isä, koko kaupunki häiritsee minua jatkuvasti huutamalla ja vakuuttamalla, että sinulla on armo Jumalalta saada aikaan sade. Ole hyvä, täytä tämäkin pyyntöni.” Pyhä piispa meni rukoilemaan kaupungin ulkopuolelle. Kohta lankesi sekä kaupunkiin että sen ympäristöön sellainen rankkasade, että sen luultiin jo aiheuttavan vedenpaisumuksen. Piispa itse kuitenkin palasi takaisin palatsiin ollenkaan kastumatta. Palattuaan Epeirokseen Donatos rakennutti heti kirkon saamalleen maa-alueelle.

Kerran erään miehen kuoltua hänen velkojansa esti hautaamisen. Silloin Donatos herätti miehen kuolleista, ja tämä kävi keskustelun velkojansa kanssa. Kun velkakirja oli revitty kappaleiksi, Donatos kehotti miestä nukkumaan uudelleen, kunnes kaikkien kuolleiden yleinen ylösnousemus koittaa.

Saavutettuaan korkean iän Donatos kuoli rauhassa. Hänet haudattiin hänen rakennuttamaansa kirkkoon, jonne hän oli jo eläessään valmistanut itselleen hautapaikan. Häntä on kunnioitettu muinaisen Epeiroksen suojelijana. Keisari Justinianus nimitti kaksi linnoitustaan hänen mukaansa.

Donatoksen reliikkien sijainnista on olemassa läntinen traditio, jonka mukaan ne ovat Muranon saarella Venetsian lähellä. Pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen antaman tiedon mukaan taas ne on kätketty Sulin alueelle Epeirokseen.

Pyhittäjä Klemens Hymnografi eli 800-luvulla. Hän kilvoitteli munkkina konstantinopolilaisessa Studionin luostarissa, jossa hänen oppi-isänään toimi pyhä Teodoros Studionilainen (11.11.). Klemens työskenteli hengellisen ohjaajansa sihteerinä, ja Teodoros kutsui kirjeissään Klemensiä rakkaaksi pojakseen. Opettajansa tavoin Klemens kuului ikonienkunnioittajiin. Teodoroksen kuoltua vuonna 826 Klemensistä tuli Studionin luostarin johtaja. Jonkin ajan kuluttua hänet ajettiin maanpakoon ikonien kunnioittamisen vuoksi. Klemensin kuolinpaikkaa tai -vuotta ei tiedetä.

Pyhittäjä Klemens laati useita runollisia kanoneita Jumalansynnyttäjän ja pyhien kunniaksi, mutta vain muutamia on säilynyt meidän päiviimme saakka. Näiden joukossa on kanonit seitsemälle pyhälle efesolaisnuorukaiselle (4.8.), pyhälle profeetalle ja Jumalan näkijälle Moosekselle (4.9.) sekä pyhille ylienkeleille (8.11.). Klemens Hymnografia ei tule sotkea toiseen Klemensiin, josta tuli Studionin luostarin johtaja vuonna 868.

Pyhä Argyre (nykykreikaksi Argiri) syntyi 1600-luvun lopulla kreikkalaiseen kristittyyn perheeseen Vähän-Aasian Prussassa (nykyinen Bursa). Hänestä kasvoi kaunis ja Jumalaa pelkäävä neito. Hän solmi avioliiton kristityn miehen kanssa. Pian häiden jälkeen heidän turkkilainen naapurinsa rakastui Argyreen ja yritti vietellä hänet. Kun Argyre torjui yritykset, naapuri syytti häntä turkkilaisen tuomarin edessä sanoen, että hän oli muka luvannut kääntyä islamiin. Argyre pidätettiin. Hänen miehensä piti parhaana siirtää oikeudenkäynti Konstantinopoliin. Argyren syyttäjä tuli esittämään valheitaan myös sikäläiseen tuomioistuimeen. Argyre vastasi, ettei hän tiedä koskaan sanoneensa mitään uskonsa kieltämiseen liittyvää, ja vakuutti, että hän on kristitty ja kristittynä hän tahtoo myös kuolla. Tämän jälkeen hänet tuomarin määräyksestä ruoskittiin ja suljettiin vankilaan. Sitten häntä kuulusteltiin toisen kerran, taas ruoskittiin ja vietiin takaisin vankilaan. Tätä jatkui 17 vuoden ajan.

Tuomiotaan kärsivät turkkilaisnaiset kiusasivat ja herjasivat Argyrea vankilassa. Hän kesti kaiken urhoollisesti rakkaudesta Sulhaseensa Kristukseen. Kaiken tämän lisäksi hän vielä piti ruumistaan kurissa paastoilla ja valvomisilla, kuten monet hänen kanssaan vangittuina olleet kristityt naiset todistivat. Tietoisuus siitä, että hän oli vankilassa Kristuksen tähden, täytti Argyren sydämen sellaisella ihanuudella ja ilolla, että hän torjui vaikutusvaltaisen kristityn Manolis Kiurtzbasiksen ehdotukset saada hänet vapaaksi. Vankila oli muuttunut hänelle kuninkaalliseksi palatsiksi.

Argyre kuoli vankilassa vuonna 1725 ja kristityt hautasivat hänet. Kolmen vuoden kuluttua, kun hänen luitaan ryhdyttiin kreikkalaiseen tapaan ottamaan pois haudasta, kävi ilmi, että hänen ruumiinsa oli säilynyt maatumattomana ja että siitä lähti ihanaa tuoksua. Nostettuaan ruumiin pois haudasta kristityt pappiensa johdolla sijoittivat sen patriarkka Paisioksen siunauksella hautausmaan lähellä olevaan Pyhän Paraskevan kirkkoon, missä se on edelleenkin kristittyjen kunnioitettavana.

Pyhä Ignati syntyi Pokrovskojen kylässä Vologdan läänissä vuonna 1807. Hänen maallikkonimensä oli Dimitri Brjantšaninov. Dimitrin isä Aleksander kuului vanhaan Brjantšaninovin aatelissukuun. Hän oli harras ortodoksi ja noudatti perheessään perinteellisiä hurskaita tapoja. Ignatin äiti Sofia oli sivistynyt nainen. Hän oli mennyt nuorena naimisiin ja omistautui kokonaan perheelleen.

Dimitri oppi aikaisin lukemaan. Hänen lempikirjansa oli askeetti-isien elämästä ja kilvoituksista kansantajuisesti kertova Utšilištše blagotšestija (Hurskauden koulu), joka vaikutti voimakkaasti hänen herkkään sieluunsa. Dimitri oli poikkeuksellisen älykäs ja vakava poika, jolla oli jalo ja voimakas luonne. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt pätemään ikäistensä lasten parissa, vaan vetäytyi mielellään omiin oloihinsa rukoilemaan.

Saatuaan erinomaisen kotikasvatuksen viisitoistavuotias Dimitri matkusti isänsä kanssa Pietariin aloittaakseen opinnot pioneeriopistossa. Matkalla hän sanoi ensi kerran isälleen haluavansa munkiksi, mutta tämä ei kiinnittynyt poikansa sanoihin mitään huomiota.

Pietarissa nuori Brjantšaninov läpäisi loistavin arvosanoin pioneeriopiston pääsykokeet ja pääsi suoraan toiselle luokalle. Hän oli koko opintojen ajan kurssinsa paras oppilas. Lisäksi hän oli harvinaisen vaatimaton ja hurskas. Sekä opiskelutoverit että opettajat pitivät hänestä. Suuriruhtinas Nikolai, tuleva tsaari Nikolai I, otti hänet suojatikseen.

Länteen suuntautuvan pääkaupungin seurapiirielämä jätti Dimitrin sieluun tyhjyyden tunteen. Opiskelukaan ei pystynyt tyydyttämään hänen hengellistä nälkäänsä. Tuskaisia kyyneliä vuodattaen hän rukoili, ettei Jumala antaisi hänen ajautua turhuuteen ja epätoivoon. Näiden murheiden keskellä häntä elähdytti ystävyys Mihail Tšihatševin kanssa, joka myös opiskeli pioneeriopistossa ja haaveili rukouselämästä ja kilvoituksista. Nuorukaisia yhdisti yhteinen pyrkimys palvella Kristusta ja heidän ystävyytensä kesti läpi elämän.

Opiskeluaikanaan Dimitri oli odotettu vieras monissa arvostetuissa perheissä ja kulttuuriväen illanistujaisissa. Maalliset seurapiirit odottivat häntä kutsuvasti syli avoinna, mutta eivät saaneet hänestä pysyvää otetta. Dimitriä kiinnosti enemmän rukous, kirkossa käyminen ja opiskelu. Hän vakuuttui, että kristinusko toteutui täydellisimmin munkkiudessa. Hän alkoi pitää yhteyttä Valamon luostarin edustuston (podvorin) ja Aleksanteri Nevskin lavran munkkeihin. Nämä hämmästyivät hänen hengellistä kypsyyttään ja ohjasivat häntä lukemaan pyhien isien kirjoituksia.

Pyhien isien teokset, keskustelut munkkien kanssa ja ennen kaikkea tutustuminen Optinan luostarin tulevaan ohjaajavanhukseen Leonidiin (11.10.) vahvistivat Dimitrin sydämessä lapsuudesta saakka eläneen aikomuksen mennä luostariin. Aikeen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut helppoa.

Dimitri valmistui upseeriksi vuonna 1826. Heti samana vuonna hän anoi eroa virasta mennäkseen luostariin, mutta joutui kohtaamaan ankaraa vastustusta. Tuohon aikaan oli hyvin harvinaista, että aatelissäätyyn kuuluva siirtyi kirkon palvelukseen. Dimitrin vanhemmat kieltäytyivät ehdottomasti antamasta siunaustaan hänen luostariin menolleen. Esimiehet kieltäytyivät myöntämästä virkaeroa, ja itse tsaari Nikolai I vastusti hänen eroaan. Dimitrin hartaat pyynnöt, henkilökohtaiset selitykset, päättäväisyys ja harvinaislaatuinen tahdikkuus eivät tuottaneet tulosta. Hän ei saanut eroa virastaan, vaan joutui esimiesten määräyksestä lähtemään 24 tunnin varoitusajalla virkatehtäviin Dvinskin (nyk. Daugavpils) linnoitukseen Latviaan.

Latviassa Dimitri sairastui ja anoi uudelleen eroa. Seuraavan vuoden syksynä hänet vihdoin vapautettiin virastaan. Uusi käänne piristi häntä ja hän toipui nopeasti. Hän matkusti Syvärin luostariin, jossa vanhus Leonid tuolloin kilvoitteli, ja liittyi luostarin veljestöön.

Syvärin luostarissa Dimitri palveli keittiöapulaisena. Kun hän kumarsi kunnioittavasti veljille, hän tunsi usein jumalallisen armon ikään kuin syöksyvän päälleen ja jättävän hänet useiksi päiviksi jonkinlaiseen yliluonnolliseen tilaan. Munkit kunnioittivat häntä hänen ehdottoman kuuliaisuutensa tähden. Dimitri puolestaan käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden ilmaistakseen ajatuksensa vanhus Leonidille, joka kasvatti häntä jo harvinaiseksi käyneen aidon luostariperinteen hengessä.

Ennen pitkää vanhus Leonid joutui siirtymään Syvärin luostarista Ploštšanin erakkolaan ja sieltä edelleen Optinan luostariin. Dimitri Brjantšaninov seurasi häntä uskollisesti. Optinassa niukka ruokavalio vaikutti haitallisesti kuuliaisuusveli Dimitrin muutenkin huonoon terveyteen. Näihin aikoihin hänen äitinsä sairastui vakavasti ja toivoi saavansa hyvästellä vanhimman poikansa ennen kuolemaansa. Dimitri kävi tapaamassa äitiään ja siirtyi sen jälkeen Kiril Uusjärveläisen luostariin. Luostarin ankara ohjesääntö miellytti Dimitriä, mutta paikan kostea ilmasto ei sopinut hänelle. Hän sairastui ja joutui palaamaan Vologdaan sukulaistensa hoiviin. Toivuttuaan hän asui Vologdan piispan siunauksella ensin Semigorodin luostarissa ja sitten hiljaisemmassa Dionisi Glušitsalaisen luostarissa.

Eri luostareissa vietetyt vuodet kehittivät Dimitrin hengellistä ymmärrystä ja vahvistivat hänen haluaan antaa elämänsä Jumalan johdettavaksi. Vuonna 1831 Vologdan piispa Stefan täytti hänen hartaan toiveensa ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Ignati pyhän Ignatios Teoforoksen mukaan. Kuukauden kuluttua hänet vihittiin pappismunkiksi.

Nähdessään isä Ignatin hengellisen kypsyyden piispa Stefan nimitti hänet pienen, jo suljettavaksi määrätyn Pelšeman Lopotovin luostarin johtajaksi. Nuoruudestaan ja huonosta terveydestään huolimatta Ignati osoitti heti olevansa kyvykäs johtaja ja hengellinen isä. Parissa vuodessa hän jälleenrakensi luostarin niin hengellisesti kuin aineellisesti. Veljestön määrä kohosi nopeasti kolmeenkymmeneen.

Nuoren igumenin menestyksekäs toiminta pantiin merkille Pietarissa. Myös tsaari Nikolai I sai kuulla entisen suojattinsa vaiheista. Vuoden 1833 lopulla Ignati saikin kutsun saapua pääkaupunkiin. Keisarin määräyksestä hänet nimitettiin Pietarin lähellä Suomenlahden rannalla sijaitsevan Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtajaksi ja korotettiin arkkimandriitaksi, vaikka hänellä oli ikää vasta 27 vuotta.

Pyhä Ignati sai tehtävän muuttaa surkuteltavaan tilaan vajonnut luostari malliyhteisöksi, jossa hovin vieraat voisivat vierailla. Luostarin maantieteellinen sijainti, kostea ilmasto, ränsistyneet rakennukset, pääkaupungin läheisyys ja yhteys hoviin olivat jyrkässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä Ignati oli lukemansa perusteella tottunut pitämään edellytyksenä ihanteelliselle luostarielämälle. Hän pani kuitenkin kaiken luottamuksensa Jumalaan. Lyhyessä ajassa hän sai rakennukset kunnostettua, palautti voimaan ankarat yhteiselämän säännöt ja järjesti säännölliset jumalanpalvelukset. Lisäksi hän kokosi luostariin erinomaisen kuoron, jota avustivat monet venäläisen musiikin suurmiehet.

Arkkimandriitta Ignati onnistui tehtävässään niin hyvin, että pyhiinvaeltajien virta luostariin kasvoi tuoden mukanaan monia kilvoituselämään pyrkiviä. Toistuvista sairauksistaan ja uupumuksestaan huolimatta isä Ignati osoittautui myös erinomaiseksi hengelliseksi ohjaajaksi. Hän oli täynnä kärsivällisyyttä inhimillisiä heikkouksia kohtaan ja tiesi, miten kohdella kutakin veljestön jäsentä. Hän piti erityisen tärkeänä, että munkit paljastavat ajatuksensa hengelliselle ohjaajalleen ja käyvät sisäistä hengellistä taistelua aseinaan tarkkaavaisuus, raitishenkisyys ja Jeesuksen rukous. Neljän vuoden kuluttua arkkimandriitta Ignati nimitettiin Pietarin hiippakunnan luostareiden valvojaksi. Hänen myönteinen vaikutuksensa laajeni koskemaan koko hiippakunnan kilvoituselämää.

Arkkimandriitta Ignatissa yhdistyivät monet lähes yhteen sovittamattomilta tuntuvat piirteet. Nuoresta iästään huolimatta hän oli hengellinen ohjaaja ja rippi-isä mutta myös erinomainen luostarinjohtaja ja hallintomies. Luostarissa kävi jatkuvasti arvovieraita ja Ignati itse joutui usein vierailemaan Pietarissa. Elämän ulkoisesta hajanaisuudesta huolimatta hän pysyi sisäisesti askeettina. Hän kykeni kaikissa tilanteissa säilyttämään sisäisen keskittyneisyytensä ja lausumaan mielessään Jeesuksen rukousta. Eräässä kirjeessään hän kirjoittaa: “Sain viettää munkkiuteni alkuajan hiljaisissa luostareissa ja omaksua ankaran askeesin periaatteet. Säilytin saman suuntauksen myös Pyhittäjä Sergein luostarissa, niin että olin vastaanottohuoneessani luostarin edustava arkkimandriitta, mutta omassa keljassani kuin skiitan asukas.”

Arkkimandriitta Ignatin menestys toi hänelle myös vihollisia. Hänen saamansa vastuulliset tehtävät herättivät kateutta eräissä papiston jäsenissä. Seurapiireissä muutamat loukkaantuivat, kun hän arvosteli niissä vallitsevaa moraalista holtittomuutta, ja pyrkivät kostoksi vaikeuttamaan hänen työtään. Koettelemusten keskellä Ignati ei lakannut kiittämästä Jumalaa. Hän kirjoitti: “Juuri näissä koettelemuksissa armollinen Herra antoi minun oppia tuntemaan sanoin kuvaamattoman ilon ja sielun rauhan. Niissä Hän antoi minun maistaa rakkautta ja hengellisiä siunauksia samalla hetkellä, kun tapasin vihamieheni, ja tuon vainoojan kasvot muuttuivat silmissäni kuin enkelin kasvoiksi. Mikä siunaus onkaan saada olla uhri niin kuin Jeesus oli, tai paremminkin, mikä siunaus on tulla ristiinnaulituksi Vapahtajan rinnalle niin kuin viisas ryöväri ja sanoa: Me olemme ansainneet tuomiomme… Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi (Luuk. 23:41–42).”

Koettelemusten keskellä Ignati vetäytyi keljaansa antautuakseen rukoukseen. Hän kylpi kyynelissä, kunnes jumalallinen lohdutus tuli täyttäen hänet sanoin kuvaamattomalla ilolla. Jumalan sanan lähde puhkesi kuin itsestään pulppuamaan hänen sydämessään, ja sen ohjauksessa hän antautui kirjoittamaan hengellisiä teoksiaan. Kun hän paljon myöhemmin lähti huoneestaan, hänen kasvonsa loistivat tyyntä kirkkautta.

Pyhä Ignati piti opetustehtävää tärkeimpänä työnään ja suuntasi siihen kaikki voimansa. Hengellinen ohjaustyö oli hänelle myös ilon ja lohdutuksen lähde murheiden keskellä. Pyhittäjä Sergein luostarissa hän kiireistään huolimatta kirjoitti suurimman osan teoksistaan.

Vuonna 1847 monien sairauksien uuvuttama Ignati vapautettiin väliaikaisesti tehtävistään. Hän vetäytyi vajaaksi vuodeksi sairauslomalle Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostariin Volgan varrelle. Sen rauhassa ja hiljaisuudessa hän kirjoitti kirjeitä hengellisille lapsilleen ja jatkoi erityisesti Jeesuksen rukousta käsittelevien teosten kirjoittamista. Hän varoitti Jeesuksen rukousta harjoittavia seuraamasta liian nopeasti isien opettamaa rukoustekniikkaa, jossa mieli pyritään kiinnittämään sydämeen. Sen sijaan hän suosittelee aloittelijoille katumuksellista asennetta ja huomion kiinnittämistä rukouksen sanoihin, joita tulee ensin lausua puoliääneen ja vähitellen hiljaa sisäisesti. Tällainen tarkkaavaisuuden keskittäminen saattaa mielen sopusointuun sydämen kanssa ja kohottaa sen todelliseen, eksytyksestä vapaaseen hengelliseen katseluun.

Välivuoden jälkeen pyhä Ignati palasi igumenin tehtäviin Pyhittäjä Sergein luostariin. Hänen ruumiinvoimansa kuitenkin heikkenivät ja ajatus pysyvään lepoon vetäytymisestä kävi yhä useammin hänen mielessään. Vuonna 1856 hän vieraili Optinan luostarissa suunnitellen asettuvansa sinne pysyvästi, mutta aie ei koskaan toteutunut. Seuraavana vuonna hänet valittiin Pietarin metropoliitan esityksestä Kaukasian piispaksi Stavropoliin.

Pyhä Ignati ei ollut koskaan tavoitellut piispan arvoa. Mutta kuuliaisena kaitselmuksen säädökselle hän käytti kaikki voimansa laajan hiippakunnan kaitsemiseen. Neljän vuoden kuluttua hän sairastui jälleen vakavasti ja anoi virkaeroa. Hänen pyyntönsä täytettiin ja vuonna 1861 hän siirtyi muutamien uskollisten oppilaidensa kanssa pysyvästi Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostariin. Sieltä käsin hän kirjoitti lapsuudenystävälleen Mihail Tšihatševille: “Koskaan eläessäni en ole ollut asemaani niin tyytyväinen kuin nyt. Tuntuu kuin suojelusenkelini olisi Jumalan käskystä sanellut minua koskevan eromääräyksen pyhälle synodille, niin suuresti se vastaa sisäistä mielenvirettäni ja terveydentilaani.”

Yhteisymmärryksessä luostarin johdon kanssa pyhä Ignati kohensi aineellisiin vaikeuksiin ajautuneen luostarin elämää. Lyhyessä ajassa sen rakennukset korjattiin ja rakennettiin uusi kirkko. Vapaa-aikanaan hän kirjoitti ja järjesti teoksensa viisi laajaa nidettä käsittäväksi kokoelmaksi, jonka viides osa Lahja aikamme munkkilaisuudelle (Prinošenie sovremennomu monašestvu) on julkaistu suomeksi nimellä Areena[1]. Koottujen teosten kuudes osa, kokoelma askeetti-isien opetuksia ja esimerkkejä heidän elämästään (Otetšnik), ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen. Piispa Ignatin teokset levisivät jo hänen elinaikanaan Venäjän luostareihin ja saivat niissä innostuneen vastaanoton. Teoksissa yhdistyvät pyhien isien opetuksen erinomainen tuntemus ja toisaalta hänen omat kokemuksensa. Suomeksi pyhän Ignatin opetuksia on luettavissa myös kokoelmassa Jeesuksen rukous.[2]

Koottujen teosten lisäksi pyhältä Ignatilta on säilynyt yli 800 kirjettä, joissa hänen persoonallisuutensa ilmenee kaikkein elävimmin. Juuri kirjeissä on nähtävissä hänen tavaton hyvyytensä, hengellinen harkintansa ja ymmärryksensä oman aikansa elämää kohtaan.

Ensimmäisenä vuotena Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostarissa pyhän Ignatin terveydentila koheni hiukan, mutta pian hänen vointinsa alkoi jälleen heiketä. Kuolemaansa saakka hän pysyi luostarissa poistumatta sieltä minnekään. Vuonna 1867 hän toimitti vaivoin pääsiäisyön jumalanpalveluksen. Se oli hänen viimeinen liturgiansa. Kahden viikon kuluttua mirhantuojanaisten sunnuntaina hän antoi henkensä Herralle 60 vuoden ikäisenä.

Kuudentena päivänä kuolemasta pidettyihin hautajaisiin kokoontui viisituhatta henkeä. Kaikki ihmettelivät, ettei ruumiista lähtenyt tavanomaista kalman hajua. Ruumiinsiunauskin muistutti enemmän juhlaa kuin hautajaisia.

Pyhän Ignatin lapsuudenystävä Mihail Tšihatšev kertoo omaelämäkerrassaan Ignatin ilmestymisistä kuolemansa jälkeen muutamille hengellisille lapsilleen. Pyhä Ignati kanonisoitiin vuonna 1988.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Ignati Brjantšaninov: Areena (Valamon luostari, 1996).

[2] Jeesuksen rukous. Otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien teoksista.  Koonnut Valamon luostarin igumeni Hariton  (Toinen, uusittu painos, Valamon luostari, 1999).