Päivän synaksario

1.3.

Pyhä Eudokia on idän kirkon suuresti kunnioittamia marttyyreita. Hän oli syntyperältään samarialainen ja syntyi keisari Trajanuksen hallitusaikana (96–116) Libanonin Heliopoliksessa (Baalbek). Eudokian elämästä ei ole säilynyt varmaa tietoa. Elämäkerta on myöhäistä perua ja luonteeltaan legendaarinen. Sen kulku on seuraava.

Eudokia oli poikkeuksellisen kaunis nuori nainen, joka ei kuitenkaan tuntenut Jumalaa ja ajautui prostituoiduksi. Ammatillaan hän kokosi suuren omaisuuden. Eräänä iltana Eudokian naapuristoon tuli Germanos-niminen askeetti, joka oli matkalla kotiseudulleen ja yöpyi Heliopoliksessa. Illalla isä Germanos toimitti jumalanpalveluksen ja alkoi sen jälkeen lukea isäntäväelleen kirjaa, jossa puhuttiin viimeisestä tuomiosta. Eudokia kuuli lukemisen ikkunasta ja liikuttui syvästi. Hän heräsi ikään kuin horroksesta ja alkoi nähdä syntisen elämänsä mielettömyyden.

Aamulla Eudokia kiiruhti isä Germanoksen luo ja pyysi tätä osoittamaan hänelle pelastuksen tien. Germanos opetti Eudokialle kristinuskoa ja lähetti hänet viikoksi takaisin kotiinsa. Eudokia sulkeutui taloonsa ja vietti päivät rukouksessa itkien syntejään. Germanoskin rukoili koko ajan hänen puolestaan. Viimeisenä yönä Eudokia näki suuren valon ja ylienkeli Mikaelin, joka tuli viemään häntä taivaaseen. Syrjemmällä seisoi Paholainen synkän jättiläisen hahmossa ja syytti Jumalaa siitä, että Hän oli niin nopeasti ottanut vastaan turmeltuneen naisen katumuksen. Silloin taivaasta kuului suloinen ääni: ”Jumalan hyvä tahto (kreikaksi eudokia) on ottaa säälien vastaan ne, jotka katuvat.” Tämän jälkeen ylienkeli palautti Eudokian kotiin luvaten hänelle Jumalan apua taistelussa syntiä vastaan.

Eudokia paastosi ja rukoili vielä muutaman päivän ja meni sitten kaupungin piispan Teodotoksen luo, joka kastoi hänet. Sen jälkeen Eudokia luovutti koko omaisuutensa piispalle, joka määräsi erään hurskaan papin käyttämään sen köyhien hyväksi. Vapauduttuaan rikkauksistaan Eudokia lähti hengellisen isänsä Germanoksen luo, joka sijoitti hänet oman luostarinsa lähellä sijaitsevaan nunnaluostariin.

Heti kilvoitusareenalle astuttuaan Eudokia osoitti suurta intoa. Askeesilla ja kyyneleillä hän pyyhki pois kaikki entisten himojensa jäljet. Hän käytti aina kastepukuaan eikä vaihtanut sitä. Eudokia opetteli ulkoa koko psalttarin. Rukous ja Jumalan sanan mietiskely oli hänen ruokaansa. Jumala otti vastaan hänen kilvoituksensa ja antoi hänelle ihmeiden tekemisen armolahjan. Kun luostarin igumenia joidenkin vuosien kuluttua kuoli, sisaret valitsivat uudeksi johtajakseen Eudokian, joka oli voittanut heidän rakkautensa ja luottamuksensa.

Näihin aikoihin eräs Eudokian entinen rakastaja Filostratos, joka oli kuullut hänen kääntymyksestään, pukeutui munkin pukuun ja esitti isä Germanokselle, että tahtoi kuulla jotakin sielua hyödyttävää pyhän igumenian suusta. Päästyään Eudokian puheille Filostratos alkoi houkutella häntä takaisin entiseen elämään. Eudokia torjui hänet kiivaasti, jolloin mies kaatui maahan kuin kuollut. Eudokian rukoiltua hän kuitenkin toipui ja pyysi nöyrästi tältä anteeksi.

Tarinan mukaan jotkut ilmiantoivat Eudokian keisarille, koska hän oli käyttänyt omaisuutensa rakentaakseen vainotuille kristityille suojapaikkoja erämaahan. Keisari lähetti hallitusmiehen 300 sotilaan kanssa hakemaan Eudokiaa luostarista, mutta jumalallinen voima esti heitä pääsemästä sisään. Kolmen päivän ajan he etsivät sisäänkäyntiä sitä löytämättä. Sitten tuli raju pyörremyrsky, jossa sotilaat menehtyivät hallitusmiestä ja kolmea sotilasta lukuun ottamatta.

Keisari lähetti nyt oman poikansa pidättämään Eudokiaa, mutta tämä putosi hevosen selästä ja kuoli. Nöyrtyneenä keisari kirjoitti Eudokialle pyytäen tätä rukoilemaan poikansa puolesta, että tämä heräisi henkiin. Eudokia vastasi, että hän on liian syntinen voidakseen tehdä sellaisen ihmeen. Samalla hän teki kolme kertaa ristinmerkin hallitsijalle kirjoittamansa kirjeen päälle. Kun lähetti toi Eudokian viestin palatsiin ja se pantiin nuorukaisen ruumiin viereen, tämä heräsi henkiin. Keisari ja koko hovi huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen Jumala, joka tekee tällaisia ihmeitä!” Kerrotaan, että keisari ja monet hänen perheensä jäsenet ottivat kasteen ja että kuolleista nousseesta pojasta tuli myöhemmin kaupungin arkkipiispa. Hänen sisarensa Gelasia taas meni nunnaksi Eudokian luostariin.

Seuraava keisari Hadrianus (117–138) oli innokas epäjumalien palvelija. Hän määräsi Heliopoliksen maaherraksi Diogeneen, joka oli ollut kihloissa prinsessa Gelasian kanssa ennen tämän luostariin menoa. Diogenes lähetti 50 miestä pidättämään Eudokian. Heidän ollessaan vielä matkalla Kristus ilmestyi Eudokialle ja ilmoitti hänelle, että hänen aikansa saada marttyyrikruunu oli koittanut. Heti hän meni kirkkoon ja otti sieltä turvakseen ja tuekseen pienen osasen pyhää ehtoollista. Sotilaiden saavuttua hän lähti vastustelematta heidän mukaansa. Päästäkseen nopeammin maaherran luo he vaelsivat koko yön. Eudokian edellä kulki enkeli, jonka vain hän näki, valaisten soihdulla tietä.

Neljän vuorokauden kuluttua nälällä ja janolla piinattu Eudokia vietiin kuulusteltavaksi. Hänen kasvonsa oli peitetty. Kun liina poistettiin, läsnäolijat huudahtivat hämmästyksestä, niin säteilevä ja hohtava valo hänestä loisti. Eudokia vastasi rohkeasti maaherran kysymyksiin ja kehotti tätä panemaan teloituksen toimeen nopeasti ilman turhia kuulusteluja. Hänelle annettiin kolme mahdollisuutta säilyttää elämänsä: ryhtyä palvelemaan epäjumalia, palata takaisin entiseen elämäänsä tai antaa omaisuutensa valtion kassaan. Eudokia sanoi, että hänen oli mahdotonta palata entiseen elämäänsä sen jälkeen kun hän oli oppinut tuntemaan totuuden. Ja omaisuutensa hän oli luovuttanut pois eikä se siis ollut enää hänen hallinnassaan.

Diogeneksen käskystä neljä miestä tarttui Eudokiaan ja pieksi häntä kaksi tuntia. Sen jälkeen he riisuivat hänet pannakseen hänet kidutuspaaluun. Siinä yhteydessä löytyi rasia, jossa pyhä ehtoollinen oli. Kun maaherra yritti avata sen, siitä leimahti tuli, joka tuhosi ympärillä olleet. Diogenes itse koki toispuoleisen halvauksen. Kun hän alkoi pyytää avukseen auringon jumalaa, salama iski häneen ja hän menehtyi.

Silloin yksi sotilaista näki enkelin laskeutuvan taivaasta. Verhottuaan Eudokian viitalla enkeli keskusteli hänen kanssaan. Sotilas joutui katumuksen valtaan, päästi Eudokian vapaaksi ja alkoi pyytää tätä rukoilemaan kuolleiden tovereidensa puolesta. Täynnä sääliä Eudokia pyysi Jumalaa herättämään heidät henkiin, että he saisivat mahdollisuuden katua. Niin tapahtuikin, ja suuri joukko kansaa kääntyi tämän nähdessään kristinuskoon.

Eudokia jäi kaupunkiin joksikin aikaa opettamaan ihmisiä ja teki siellä monia ihmeitä. Hän herätti henkiin hallitusmies Diodoroksen vaimon, joka oli kuollut kylpylässä, ja erään lesken pojan, jonka peto oli tappanut.

Pian kaupunkiin valittiin uudeksi maaherraksi kuolleen Diogeneksen sijaan Vicentius, joka oli vakaasti päättänyt tehdä lopun Eudokian toiminnasta ja vaikutuksesta. Hän lähetti sotilaita Eudokian asuntoon ja he mestasivat hänet heti ilman minkäänlaisia kuulusteluja. Näin toteutui pyhän Eudokian suurin toive päästä lopullisesti yhdistymään taivaalliseen Ylkäänsä. Pyhittäjä-äiti Eudokian pyhäinjäännösten ääressä tapahtui myöhemmin paljon ihmeitä. Ne todistivat monille sukupolville katumuksen voimasta.

Pyhä Antonina oli kotoisin Bitynian Nikeasta ja eli keisari Maximianuksen aikana (286–305). Häntä syytettiin pakanajumalien pilkkaamisesta ja vietiin keisarin eteen. Kidutuksista huolimatta hän tunnusti rohkeasti Kristusta. Antonina heitettiin vankilaan. Jonkin ajan kuluttua hänet tuotiin ulos, mutta edelleen hän kieltäytyi uhraamasta epäjumalille. Vaikka hänet ripustettiin puuhun ja hänen kylkiään raastettiin, hän pilkkasi epäjumalia ja keisarin väärää uskoa. Antonina luovutettiin pyövelien käsiin, että he riisuisivat hänet alastomaksi ja ruoskisivat häntä.

Kerrotaan, että kun pyövelit lähestyivät Antoninaa repiäkseen vaatteet hänen yltään, enkeli laskeutui taivaasta ja sai heidät perääntymään. Antonina pantiin halstarille tulisten hiilten päälle, mutta Kristuksen avulla hän kesti tämänkin kidutuksen. Sen jälkeen hänet sidottiin säkkiin ja heitettiin Nikean järveen, jonne hän hukkui. Näin pyhä Antonina sai vastaanottaa marttyyrikruunun.

Pyhä Domnina (tai Domnine) syntyi varakkaaseen kristilliseen perheeseen. Perhe eli Luoteis-Syyriassa sijaitsevassa Kyrroksen kaupungissa 400-luvun alkupuolella.

Nuoruudestaan saakka pyhä Domnina rakasti Jumalaa. Hän pyrki jäljittelemään elämässään pyhittäjä Maronia (14.2.), joka oli alueen kuuluisimpia erakkoja. Domnina rakensi hirssioljista pienen majan perheensä puutarhaan. Siellä hän vietti päivänsä jatkuvasti rukoillen ja kyyneleitä vuodattaen. Hän käytti karkeaa karvaista vaatetta ja söi niin vähän, että hänen ruumiinsa kuihtui luurankomaisen laihaksi. Vaikka Domnina eli erakkoelämää, hän oli myös vieraanvarainen ja rakasti lähimmäisiään. Erityisen tärkeää hänelle oli pitää huolta lähistöllä asuvien askeettien tarpeista.

Varhain aamulla, puoliyöpalveluksen aikaan Domnina meni aina läheiseen kirkkoon jumalanpalvelukseen. Pyhä neito ajatteli, ettei rukoilemiselle ollut parempaa paikkaa kuin kirkko. Pian Domnina ryhtyi pitämään huolta kirkkorakennuksesta. Hän sai myös äitinsä ja veljensä lahjoittamaan rahaa kirkon kaunistamiseksi.

Kirkossa rukoillessaan Domnina peitti kasvonsa hevosenjouhista tehdyllä ohuella hunnulla. Näin hän saattoi vuodattaa kyyneliä muiden ihmisten läsnä ollessa samalla tavalla kuin yksin ollessaan. Hänen elämänkertansa kirjoittaja piispa Teodoretos Kyrroslainen (396–466) kertoo, että aina kun pyhä Domnina tarttui hänen käteensä suudellakseen sitä, piispa sai kätensä takaisin kyynelten kastelemana. Pyhän neidon kyyneleet olivat merkki hänen palavasta rakkaudestaan Jumalaan. Pyhä Domnina nukkui rauhassa kuolonuneen 400-luvun puolivälin tienoilla.

Pyhä Albinus syntyi bretagnelaiseen perheeseen Vannesissa vuonna 469. Hän vetäytyi luostariin jo nuorena, ja 35-vuotiaana hänet valittiin luostarin johtajaksi. Albinuksen aikana luostari kukoisti. Ihmiset saapuivat kaukaa ihailemaan munkkeja, jotka olivat kuuluisia keskinäisestä veljellistä rakkaudesta ja toistensa kunnioittamisesta. Myös heidän luostarinsa hyvä järjestys tunnettiin laajalti.

25 vuoden ajan pyhä Albinus toimi Cincillacin (Tintillant) luostarin johtajana, kunnes Angersin piispa Adulfuksen kuoltua hänet vihittiin tämän seuraajaksi. Piispana pyhä Albinus nousi vastustamaan lähisukulaisten välisiä avioliittoja, jotka olivat yleisiä erityisesti ylimystön piirissä. Hän myös keräsi rahaa ostaakseen vapaaksi barbaarien kaappaamia ja vapautti monia syyttömästi vankilaan joutuneita. Albinus tapasi pitää päivittäin opetuspuheen hengelliselle laumalleen. Hän sanoi opetuksen olevan sielulle yhtä tärkeää kuin päivittäinen leipä oli ruumiille.

Ylimysten ja toisten piispojen vastustuksesta huolimatta pyhä Albinus liikkui ympäri valtakuntaa. Hänen tukijanaan toimi pyhä Caesarius Arleslainen (28.8.). Piispa Albinus osallistui Orleansissa pidettyihin kirkolliskokouksiin vuosina 538 ja 541. Näissä kokouksissa hän sai aikaan lähisukulaisten välisiä avioliittoja koskeneita päätöksiä. Pyhä Albinus nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 550.

Pyhä Daavid (Dewi) syntyi vuoden 520 tienoilla Walesissa. Hänen isänsä oli Cardiganin hallitsija Xanthus (Sant) ja äiti puolestaan pyhä Nonna (3.3.). Pojan kastoi pyhä piispa Ailbe, joka oli tuohon aikaan Etelä-Walesissa.

Äiti kasvatti pojastaan hurskaan kristityn. Koulutuksensa Daavid sai Henfynywissä, Cardiganissa. Kerrotaan, että hänen opiskelutoverinsa näkivät usein hänen istuvan kyyhkynen olkapäällään. Kun Daavid päätti opintonsa, hänet vihittiin papiksi. Vihkimyksensä jälkeen hän vetäytyi useammaksi vuodeksi walesilaisen pyhän miehen Paulinuksen oppilaaksi.

Daavidin oppi-isä Paulinus vuodatti jatkuvasti kyyneliä mietiskellessään Jumalan ihmeitä. Alituisen itkemisen takia hänen näkönsä heikkeni ja lopulta hän ei enää nähnyt juuri mitään. Daavid ei kunnioituksesta hengellistä isäänsä kohtaan uskaltanut edes katsoa tämän kyynelien peittämiä kasvoja kuuteen vuoteen. Lopulta Paulinuksen näkö parani, kun Daavid teki ristinmerkin hänen silmiensä yllä.

Jonkin ajan kuluttua pyhä Paulinus kehotti Daavidia lähtemään luotaan. Daavid osoittautui Jumalan aseeksi. Muutamassa vuodessa hän perusti kaksitoista luostaria eri puolille Walesia. Hänen tunnetuin luostarinsa sijaitsi lähellä Meneviaa (Mynyw), syrjäisessä kolkassa Irlanninmeren rannalla. Tälle paikalle olisi 30 vuotta aiemmin halunnut asettua myös pyhä Patrik Irlantilainen (17.3.), mutta enkeli ilmestyi hänelle ilmoittaen, että toinen Jumalan mies tulisi asumaan siellä ja Patrikin tulisi suunnata kohti Irlantia. Tämä ennustus toteutui nyt Daavidissa.

Daavid ja hänen kolme oppilastaan saapuivat Meneviaan enkelin johdattamina. Paikallinen pakanaheimon päällikkö Baia raivostui kuullessaan heidän saapumisestaan. Baia lähti miehineen liikkeelle ajaakseen munkit pois, mutta ennen kuin he ehtivät määränpäähänsä, heille kaikille nousi korkea kuume. Samalla he saivat kuulla, että heidän karjansa oli kadonnut. Baia ymmärsi, että Jumala oli munkkien puolella. Niin pakanapäällikkö heittäytyi Daavidin jalkoihin ja pyysi tältä anteeksi. Hän myös lupasi lahjoittaa pyhälle munkille maata.

Baian parannuttua ja tämän karjan palattua, hänen munkkeja vihaava vaimonsa lähetti palvelijattariaan viekoittelemaan näitä syntiin. Daavid kuitenkin rohkaisi veljiään. Hän muistutti heitä Israelin kansan vaikeuksista erämaassa. ”Kristus on meidän kanssamme, kuka voi olla meitä vastaan?” Daavid kysyi. Jo seuraavana päivänä Baia joutui luopumaan kuninkuudestaan, sillä hänen vihollisensa hyökkäsivät hänen linnoitukseensa ja polttivat sen. Samana päivänä Baian vaimo menetti järkensä.

Daavid asettui rauhassa asumaan perustamaansa luostariin. Hänen veljestönsä eli ankaran askeettisesti. Jos joku halusi tulla luostariin veljestön jäseneksi, tämän täytyi odottaa kymmenen päivää luostarin portilla. Tänä aikana hänen intoaan luostarielämää kohtaan testattiin ja jos hän osoitti kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, hänet otettiin veljestön jäseneksi.

Luostarin veljestö noudatti egyptiläisten erämaaluostareiden elämänrytmiä. He heräsivät varhain ja toimittivat aamupalveluksen. Aamupäivällä veljet työskentelivät pelloilla täydellisessä hiljaisuudessa lausuen vain itsekseen psalmeja ja rukouksia. Iltapäivällä he kopioivat käsikirjoituksia ja rukoilivat, kunnes kokoontuivat yhdessä ehtoopalvelukseen, jota seurasi ruokailu. Syötyään jälkeen he menivät takaisin kirkkoon rukoilemaan. Heidän ruokansa oli yksinkertaista: leipää, vihanneksia, suolaa. Koska he joivat vain vettä – johon oli joskus sekoitettu hieman maitoa – pyhä Daavid sai lempinimekseen Aquaticus, ”veden mies”.

Kerrotaan, että Daavid kävi pyhiinvaelluksella Jerusalemiin pyhän Teilon (9.2.) sekä pyhän Padarnin (15.4.) kanssa. Pyhässä kaupungissa Daavidista tuli piispa; hänen kerrotaan saaneen vihkimyksensä Jerusalemin patriarkalta. Palattuaan matkaltaan takaisin Walesiin hänet kutsuttiin Llandewi-Brefin suureen kirkolliskokoukseen (519), joka järjestettiin pelagiolaisuutta[1] vastaan. Kirkolliskokouksessa Daavidin puheet ja ihmeellinen karisma teki Caeleonin arkkipiispaan Dubriciukseen sellaisen vaikutuksen, että hän antoi oman paikkansa kirkon päänä Daavidille. Daavid vastusteli, mutta suostui lopulta. Piispallinen istuin siirrettiin hänen luostariinsa Meneviaan.

Esipaimenena Daavid kutsui koolle toisen kirkolliskokouksen Monmouthshireen (Câenféon-on-Umsk), jossa hän vahvisti edellisen kokouksen päätökset. Samalla myös kirjattiin muistiin kirkolliset säädökset, joiden avulla Iso-Britannian kirkollista elämää johdettiin vuosisatojen ajan.

Pyhä Daavid kuoli luostarissaan Meneviassa vuonna 589. Kuolemaansa valmistuessaan hän sanoi: ”Iloitkaa, veljet ja sisaret. Pitäkää usko ja tehkää pieniä tekoja, joita olette kuulleet ja nähneet minun tekevän.” Sitten hän pyysi Kristusta ottamaan hänet luokseen ja nukkui rauhassa kuolonuneen. Yksi hänen oppilaistaan näki, kuinka pyhän sielu otettiin taivaaseen.

Pyhän Daavidin muistolle perustettiin useita kirkkoja. Etelä-Walesissa niitä oli ennen uskonpuhdistusta yli 50. Pyhä Daavid onkin yksi Iso-Britannian tunnetuimmista pyhistä. Kuvataiteessa hänet on esitetty seisomassa kummulla kyyhkynen olallaan. Kumpu kuvaa sitä, kuinka hän totuutta julistaessaan nousi muiden puhujien yläpuolelle, ja kyyhkynen symboloi Pyhän Hengen inspiraatiota. Kerrotaan, että Daavidin puhuessa Brefin kirkolliskokoukselle maa hänen allaan kohosi ja kyyhkynen laskeutui hänen olalleen.


[1] Pelagius kielsi perisynnin ja korosti ihmisen vapautta ja omaa vastuuta hengellistymisprosessissa. Idässä hänen painotuksiaan ei olisi mielletty yhtä hereettisiksi kuin lännen kirkossa.

Pyhä Agapios eli 1200-luvulla. Hän oli munkkina Athoksen Pyhällä vuorella Kolitsoun skiitassa, joka kuului Vatopedin luostarille. Agapios eli ohjaajavanhuksensa kanssa ja kilvoitteli askeesissa kaikessa hiljaisuudessa. Eräänä päivänä skiittaan hyökkäsi turkkilaisia merirosvoja. He ottivat Agapioksen vangikseen ja myivät tämän orjana eräälle Magnesian alueella eläneelle islamilaiselle johtomiehelle (agha).

Isäntä kahlitsi Agapioksen peläten, että munkki saattaisi karata pois. Kaksitoista vuotta Agapios teki raskasta ja vaikeaa työtä kahleita kantaen. Kun hän ei ollut työssä, häntä pidettiin pimeässä vankityrmässä. Huolimatta kaikesta tästä pyhä Agapios rukoili jatkuvasti Jumalansynnyttäjää. Hän alistui vangitsijoidensa vaatimuksiin ja piti niitä Jumalan johdatuksena.

Eräänä päivänä Agapios näki näyssä Jumalansynnyttäjän, joka sanoi Agapiokselle, että tämän tulisi nousta ylös ja palata vanhuksensa luo ilman pelkoa. ”Mutta tiedä, että tulet kerran taas palaamaan tänne”, Jumalansynnyttäjä kuitenkin jatkoi. Kun Agapios heräsi, hän totteli Herran äitiä ja lähti matkaamaan takaisin Athokselle vanhuksensa luo. Kukaan ei huomannut hänen lähtöään.

Kun vanhus näki Agapioksen yllättäen palaavan skiitalle, hän luuli Agapioksen karanneen orjuudestaan. Hän nuhteli Agapiosta ja sanoi: ”Miksi olet karannut isäntäsi luota? Palaa hänen luokseen” Pyhä Agapios selitti vanhukselleen, mitä oli tapahtunut ja kertoi Jumalansynnyttäjän ilmestymisestä. Vanhus kuitenkin neuvoi häntä palaamaan takaisin hänet ostaneen muslimi-isännän luo. Vanhus sanoi: ”Sinun ei ole oikein etsiä vapautta ilman isäntäsi lupaa.”

Agapios totteli. Hän palasi isäntänsä luo ja kertoi tälle, mitä hänen vanhuksensa oli sanonut. Agapioksen sanat saivat muslimin liikuttumaan. Hän pyysi Agapiosta kertomaan lisää kristinuskosta. Pyhä Agapios alkoi selittää hänelle kristinuskon opetuksia avoimesti. Hänen kärsivällisyytensä ja hyveidensä esimerkki vaikutti muslimi-isäntään suuresti. Keskustelujen lopputuloksena Agapioksen isäntä ja tämän kaksi poikaa päättivät lähteä Athokselle yhdessä hänen kanssaan.

Kolme muslimia ja Agapios saapuivat Pyhälle vuorelle, joka teki muslimeihin syvän vaikutuksen. Pian heidät kastettiin ja heistä tuli munkkeja. He elivät kaikki yhdessä Agapioksen vanhuksen oppilaina. Vatopedin luostarissa alettiin viettää heidän muistoaan samana päivänä.

Pyhittäjä Martiri, maallikkonimeltään Mina, syntyi 1500-luvun alussa hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Velikije Lukin kaupungissa Pihkovasta kaakkoon. Vanhemmat Kosma ja Stefanida kuolivat pojan ollessa alle kymmenvuotias. Mina varttui nuorukaiseksi rippi-isänsä pappi Boriksen ohjauksessa. Hän kasvoi myös hengellisesti ja oppi turvautumaan kaikessa Jumalaan. Pian isä Boris vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Bogolep, mikä merkitsee Jumalalle otollista, ja hänet nimitettiin rakentajaksi Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostariin Velikije Lukissa. Minakaan ei enää halunnut jäädä maailmaan. Jaettuaan omaisuutensa köyhille hän seurasi ohjaajaansa luostariin ja sai munkkivihkimyksessä nimen Martiri.

Seitsemän vuotta ohjaaja ja ohjattava asuivat samassa keljassa kilpaillen keskenään rukouksessa ja kaikissa luostarikilvoituksissa. He söivät kerran päivässä leipää, vettä ja vihanneksia. Iltapalveluksen jälkeen he lukivat yhdessä pienen ehtoonjälkeisen palveluksen ja neljä aamupalveluksen kanonia, joihin he liittivät vielä kaksi kanonia valintansa mukaan sekä tuhat Jeesuksen rukousta ja kaksisataa rukousta Jumalanäidille. Rukousten ohella he tekivät kuusisataa maahankumarrusta. Yön he viettivät enimmäkseen valvoen ja työtä tehden. Martirin kuuliaisuustehtävänä oli vastata luostarin ruokavarastosta ja rahavaroista ja hoitaa ponomarin eli alttariapulaisen tehtäviä kirkossa. Kerran keskipäivän aikaan hän nukahti ja näki unessa tulisen pylvään, jonka vieressä oli Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikoni. Hän kumarsi tulen kuumentamaa ikonia ja tunsi herätessään koko ruumiinsa hehkuvan samaa lämpöä.

Pian luostariin tuli pajariperheen poika Afanasi, jota munkkien hyveellinen kilvoituselämä liikutti siinä määrin, että hän vihkiytyi itsekin munkiksi saaden nimekseen Avrami. Bogolep uskoi hänet Martirin hengelliseen ohjaukseen. Jonkin ajan kuluttua Avrami sairastui hengenvaaralliseen tautiin. Martirin neuvosta hän lähti Tihvinään kumartamaan Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia, jolloin hän parani nopeasti. Tämän jälkeen Avrami päätti jäädä kokonaan Tihvinään kiitollisuudesta Jumalanäitiä kohtaan.

Sillä välin Martiri näki unessa tulisen pylvään päässä Jumalansynnyttäjän tihvinäläisen ikonin. Näyn innoittamana hänessäkin syttyi palava halu lähetä Tihvinään kunnioittamaan taivaan Valtiatarta. Hän toivoi Jumalanäidin osoittavan, oliko hänen nykyinen elämänsä luostarissa liian levotonta ja pitäisikö hänen vetäytyä täydelliseen hiljaisuuteen.

Tällaiset ajatukset mielessään Martiri alkoi kaikessa hiljaisuudessa valmistautua erakkoelämään. Hän vetäytyi salaa noin 60 kilometrin päähän luostarista ja kaivoi rinteeseen pienen luolan, johon asettui asumaan. Elantonsa hän sai punomalla virsuja eräälle talonpojalle, joka puolestaan toi hänelle ruokaa. Erämaassa paholainen pelotteli häntä monin tavoin, ja lopulta hän sairastui. Silloin hän päätti kirjoittaa hengelliselle isälleen ja pyytää siunausta erakkoelämään. Siunauksen sijaan hän sai vastaukseksi kehotuksen palata kilvoittelemaan yhteiselämäluostariin. Martiri ei rohjennut olla tottelematta ohjaajansa neuvoa, mutta toisaalta häntä vaivasi lupaus käydä kumartamassa Jumalansynnyttäjän ikonia. Hän meni ensin Smolenskiin kunnioittamaan sikäläistä ihmeitätekevää Jumalansynnyttäjän ikonia. Siellä hänelle ilmestyivät unessa pyhittäjät Avrami ja Jefrem Smolenskilaiset (21.8.), jotka lohduttivat häntä sanoen, että hänet oli tarkoitettu elämään erämaassa paikassa, jonka ”Jumala siunaa ja Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä osoittaa”.

Smolenskista Martiri jatkoi matkaansa Tihvinään, jossa hän tapasi oppilaansa Avramin. Jonkin aikaa he kilvoittelivat yhdessä samassa keljassa. Luostarissa kävi kuitenkin paljon pyhiinvaeltajia, mikä häiritsi erakkoelämää janoavaa Martiria. Saatuaan tietää Avramilta, että keskellä läpipääsemätöntä suota oli metsäinen saareke, joka tunnettiin nimellä Zelenaja, ”vihreä”, hän suuntasi kulkunsa sinne. Tällä kertaa hän pyysi aikeelleen igumenin siunauksen ja rukoili varjelusta taivaan Valtiattarelta. Mukaansa hän otti pienen Pyhän Kolminaisuuden ikonin ja samankokoisen Jumalanäidin tihvinäläisen ikonin.

Martiri rakennutti suosaarekkeelle rukoushuoneen ja pyhitti lakkaamattomalla Jumalan ylistyksellä paikan, jota kaikki olivat ennen pelänneet. Ei karu ympäristö eikä puute, eivät metsän pedot eivätkä Paholaisen juonet saaneet häntä horjumaan tai vaipumaan alakuloon. Hänen askeettinen elämänsä toi hänen luokseen pyhiinvaeltajia, joista muutamat jäivät kilvoittelemaan hänen kanssaan. Martiri rakennutti paikalle pienen kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Myöhemmin hänen maineensa kasvaessa luostariin rakennettiin hyväntekijöiden avustuksella useampikin kirkko. Herra siunasi hänen työnsä ja Jumalan armo oli näkyvällä tavalla hänen yllään. Kerran hän sai nähdä unessa Jumalanäidin.

1570-luvulla Martiri kutsuttiin Novgorodiin, jossa arkkipiispa vihki hänet papiksi ja nimitti hänet virallisesti luostarin igumeniksi. Vanhuuden päivinään Martiri kävi myös Moskovassa ja sai tsaarilta lahjoituskirjan luostarin hyväksi.

Pyhittäjä Martiri eli hyvin vanhaksi. Elämänsä lopulla hän kaivoi syvän haudan ja laski siihen arkun, jonka oli itse valmistanut. Tuntikaudet hän istui tuon haudan äärellä rukoillen ja mietiskellen. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän hyvästeli veljet ja kehotti heitä luottamaan horjumatta Pyhään Kolminaisuuteen, elämän antajaan, ja panemaan kaiken toivonsa Jumalanäitiin niin kuin hän oli itsekin tehnyt. Hän kehotti veljiä osoittamaan laupeutta ja vieraanvaraisuutta kaikille luostariin tuleville ja muistutti, ettei heidän pitäisi huolehtia luostarin vaurauden kartuttamisesta, vaan ottaa hallitsijoiltakin vastaan vain pieni korvaus kannetuista esirukouksista. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän joutui hengellisen ilon valtaan. Lausuttuaan vielä muutaman opetuksen sanan ja annettuaan viimeisen siunauksen veljille hän nukkui vanhurskaan valoisaan kuolonuneen maaliskuun 1. päivänä vuonna 1603. Hänen perustamansa luostari tunnetaan Zelenetsin, ”viheriöivän paikan” luostarina.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

2.3.

Pyhä marttyyri Troadios eli Pontoksen Neokesaressa (nyk. Turkin Niksar) keisari Deciuksen aikana (249–251). Kaupungin piispana oli tuohon aikaan pyhä Gregorios Ihmeidentekijä (17.11.). Kun keisari Deciuksen vainot alkoivat, pyhä Gregorios pakeni eräiden kristittyjen kanssa vuorille. Siellä hän näki näyssä, kuinka pyhä Troadios kärsi Kristuksen tähden. Hän sai nähdä, kuinka pyhän marttyyrin sielu kilvoituksensa jälkeen nousi taivaaseen. Eräs Gregorioksen diakoni lähetettiin kaupunkiin ottamaan asiasta selvää. Kun diakoni palasi, hän vahvisti pyhän piispan näyn totuudellisuuden. Pyhä Troadios oli saanut marttyyrien kruunun.

Pyhä Euthalia oli kotoisin Sisiliasta Leontinin kaupungista läheltä Syrakusaa. Hänen samanniminen äitinsä kärsi verenvuototaudista. Äiti näki unessa baskilaiset marttyyrit Alfiuksen, Filadelfoksen ja Cyprianuksen (10.5.), jotka lupasivat hänelle, että jos hän ottaisi kasteen, hän paranisi taudistaan. Äiti uskoi saamaansa viestiin, otti kasteen ja parani heti. Kun Euthalia-tytär näki ihmeen, hänkin uskoi Kristukseen ja meni kasteelle.

Perheen poika Sermilianus oli vannoutunut epäjumalien palvelija ja hän harmistui näistä tapahtumista. Hän alkoi uhkailla äitiään ja yritti jopa kuristaa tämän kuoliaaksi. Palvelijatar ehti kuitenkin väliin ja pelasti emäntänsä pojan käsistä.

Euthalia moitti ankarasti veljeään kammottavan tapahtuman johdosta. Veli ärjäisi vastaan: ”Oletko sinäkin ehkä kristitty?” ”Olen”, vastasi sisar, ”ja olen valmis antamaan henkeni Kristuksen tähden.” Tämän kuultuaan Sermilianus repi vaatteet sisarensa yltä ja alkoi piestä tätä. Sitten hän antoi Euthalian palvelijalleen häväistäväksi. Neidon rukoillessa palvelijan näkö kuitenkin hämärtyi. Silloin Sermilianus hyökkäsi raivoissaan sisarensa kimppuun ja katkaisi häneltä pään. Näin pyhä Euthalia sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 257.

Pyhä Kointos (Quintus) syntyi Fryygiassa 200-luvulla. Kotiseutunsa vuoristoisella ja karulla alueella hän oppi kilvoittelemaan ankarasti. Hän muutti Fryygiasta Aeolikseen, jossa hän jakoi almuja köyhille.

Keisari Aurelianuksen hallituskauden aikana (270–275) maaherra Rufus pidätytti Kointoksen. Maaherra halusi pakottaa hänet uhraamaan epäjumalille. Maaherra joutui kuitenkin äkkiä demonin julman hyökkäyksen kohteeksi. Hädissään hän pyysi apua pyhältä. Hyväsydäminen Kointos ei kantanut kaunaa, vaan pyysi Jumalaa vapauttamaan maaherran demonista. Kun maaherra Kointoksen rukouksien kautta vapautui, hän päästi Kointoksen vapaaksi ja antoi tälle lahjojakin. Kointos myi lahjat ja antoi rahat köyhille.

Myöhemmin Kointos matkasi Kymaionin (Kimeon) kaupunkiin. Siellä pakanat ottivat hänet kiinni. Pyhän Kointoksen rukoiltua maa alkoi kuitenkin järistä, ja pakanallinen temppeli tuhoutui. Pelästyneet pakanat vapauttivat Kointoksen ja antoivat hänen olla rauhassa.

Neljänkymmenen päivän kuluttua pyhä Kointos kuitenkin pidätettiin jälleen. Tällä kertaa pidätysmääräyksen oli antanut Rufuksen tilalle valittu uusi maaherra Klearkos. Hän oli Rufustakin innokkaampi epäjumalanpalvelija ja erittäin julma mies. Uusi maaherra määräsi pyhän Kointoksen kidutettavaksi. Erään legendan mukaan hänen jalkansa katkaistiin, mutta Jumalan voima suojeli Kointosta ja tämän jalat parantuivat heti. Lopulta pakanat päästivät hänet menemään.

Seuraavan kymmenen vuoden ajan pyhä Kointos kierteli eri alueilla. Hän paransi sairaita rukoilemalla heidän puolestaan. Lisäksi hän jatkoi almujenjakelua. Tällaisten Jumalaa miellyttävien tekojen saattelemana pyhä Kointos Tunnustaja ja ihmeidentekijä nukkui kuolonuneen.

Pyhä Hesykhios Palatinus oli senaattori. Hänen arvonsa oli magistraatti (magistrianus), ja hän palveli Antiokian keisarillisessa palatsissa Maximianus Valeriuksen hallituskauden aikana (286–305). Keisari antoi määräyksen, että kaikkien armeijassa ja valtionviroissa työskentelevien tulisi uhrata jumalille ja kieltäytyjät menettäisivät virkansa. Hesykhios rakasti enemmän Kristusta kuin ihmiskunniaa, ja niin hän heitti pois virkavyönsä kaikkien edessä ja lähti palatsista. Vyö oli se vaatteenkappale, joka ilmaisi aseman keisarillisessa palveluksessa.

Kun keisari Maximianus kuuli, mitä Hesykhios oli tehnyt, hän raivostui. Hesykhios pidätettiin. Keisari määräsi, että Hesykhios tulisi riisua, viedä naisten asuintiloihin ja pukea naisten vaatteisiin ja laittaa kehräämään villaa. Jonkin ajan kuluttua Maximianus käski Hesykhioksen tulla eteensä. Hallitsija kysyi pyhältä: ”Eikö sinua hävetä, Hesykhios? Sinulla ei ole enää arvoasemaa, vaan olet nyt alhaisen palvelijan asemassa, josta kristityt eivät voi sinua pelastaa.”

Pyhä Hesykhios vastasi: ”Hallitsija, sinun kunniasi on ajallista, mutta Kristuksen kunnia on pysyvää ja iankaikkista.” Tämän kuullessaan Maximianus vihastui vielä enemmän. Hän määräsi, että pyhän oikeaan käteen tuli sitoa myllynkivi, minkä jälkeen hänet oli heitettävä Orontesjoen vesiin. Pyhä marttyyri Hesykhios antoi sielunsa Herran käsiin noin vuonna 304.

Vähän-Aasian Galatiasta kotoisin oleva pyhä Teodotos eli Kyproksen Kyreneiassa keisari Liciniuksen hallitusaikana (308–324). Hän saarnasi avoimesti epäjumalanpalvontaa vastaan ja kehotti pakanoita kääntymään todellisen Jumalan palvelijoiksi. Keisari oli lähettänyt Kyprokselle maaherraksi Sabinuksen, jonka oli määrä panna toimeen keisarin määräämä kristittyjen vaino. Niinpä maaherra antoi pidätyttää Teodotoksen.

Kun Teodotos kuuli maaherran määräyksestä, hän ei odottanut sotilaiden saapuvan luokseen vaan lähti itse maaherran luo. Maaherran edessä Teodotos tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen. Tämän vuoksi häntä ensin ruoskittiin ja sitten hänen ruumistaan raastettiin. Tämän jälkeen hänet laitettiin polttavan raudan päälle. Jumalan armosta pyhä kuitenkin kesti koetuksen – aivan kuin kaste olisi peittänyt hänet. Sitten kiduttajat lävistivät Teodotoksen jalat nauloilla ja nostivat hänet kävelemään. Kävellessään pyhä huusi: ”Kiittäkää Herraa, kaikki Herran teot!” Monet, jotka näkivät pyhän marttyyrin ihmeellisen kestävyyden, alkoivat uskoa Kristukseen. Kun maaherra kuuli tästä, hän määräsi, että pyhä Teodotos oli heitettävä vankilaan.

Pyhä Teodotos pysyi vankilassa aina keisari Liciniuksen kuolemaan asti. Hänet vapautettiin keisari Konstantinos Suuren (21.5.) vuonna 313 antaman ediktin mukaan. Hän palasi piispanistuimelleen ja toimi piispana vielä kaksi vuotta. Pyhä Teodotos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 326.

Pyhä Chad[1] syntyi 500-luvun lopulla Northumbriassa, Pohjois-Englannissa. Hänellä oli kolme veljeä, joista pyhästä Ceddistä (26.10.) tuli itäsaksien piispa. Kahdesta muusta veljestä, Cynebillistä ja Caelinista, tuli pappeja. Chad ja hänen veljensä olivat kaikki pyhä Aidanin (31.8.) oppilaita Lindisfarnessa.

Chad vietti useita vuosia eräässä irlantilaisessa luostarissa. Hänen veljensä Cedd kutsui hänet kuitenkin takaisin Englantiin Whitbyn kirkolliskokouksen aikaan (664). Saman vuoden loppupuolella pyhä Cedd kuoli ruttoon, ja Chadista tuli veljensä perustaman Lastinghamin (Laestingaeu) luostarin johtaja.

660-luvun alussa Yorkin piispaksi nimitettiin Wilfrid. Hän lähti mannermaalle, jotta hänet voitaisiin vihkiä piispaksi näyttävässä seremoniassa. Wilfrid kuitenkin viipyi matkallaan niin kauan, että Northumbrian hallitsija Oswiu[2] luuli, ettei hän enää aikonut palata. Niinpä hallitsija nimitti piispanistuimelle pyhän Chadin.

Chadin piispanvihkimys oli kuitenkin ongelmallinen. Vihkimiseen tarvitaan vähintään kolme muuta piispaa, mutta Canterburyn piispa oli juuri kuollut ja Wessexin piispaa syytettiin simoniasta eli kirkollisten vihkimysten myymisestä. Syytteistä huolimatta Wessexin piispa Wini oli yksi niistä piispoista, jotka vihkivät Chadin. Kaksi muuta piispaa olivat luultavasti alueelta, jossa ei hyväksytty roomalais-kreikkalaista pääsiäisen ajanlaskua (paschalion), ja niinpä heidän kanonisuutensa oli Rooman näkökulmasta kyseenalainen.

Vihkimyksensä jälkeen pyhä Chad palasi kotiseuduilleen Northumbriaan, jossa hän alkoi tehdä lähetystyötä. Hän piti kunnia-asianaan kulkea aina jalkaisin paikasta toiseen. Kun Chad toimi Northumbriassa, Wilfrid palasi takaisin Englantiin. Oli vuosi 666.

Wilfrid ilmoitti, että Chadin piispanvihkimys oli vähintäänkin epäilyttävä, ellei jopa epäkanoninen. Kolme vuotta myöhemmin Canterburyn arkkipiispa, pyhä Teodor (19.9.) määräsikin Wilfridin Yorkin piispanistuimelle. Pyhä Chad vetäytyi piispanistuimelta ilomielin. Hän sanoi arkkipiispalle: ”Minä jätän mielelläni viran, johon en tuntenut olevani arvollinen, mutta jonka otin vastaan vain kuuliaisuudesta.”

Pyhä Chad palasi Lastinghamiin. Hänen nöyryytensä, hurskautensa ja apostolinen asenteensa oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen pyhään arkkipiispa Teodoriin. Niinpä arkkipiispa nimitti Chadin piispaksi Merciaan. Kerrotaan, että arkkipiispa myös määräsi hänet ratsastamaan hevosella kaikki pidemmät matkat. Kun uusi piispa protestoi, lähes 70-vuotias arkkipiispa nosti hänet itse hevosen selkään.

Merciassa Chad valitsi piispanistuimensa paikaksi Lichfieldin. Hän perusti sinne pienen luostarin, jonne hän saattoi vetäytyä aika ajoin. Mercian hallitsija lahjoitti hänelle maa-alueen Barrowista, jonne perustettiin toinen luostari.

Chad uskoi, että luonnonilmiöt kuten tuuli ja ukkonen olivat Jumalan kädessä. Myrsky toi hänen mieleensä aina tulevan tuomion. Siksi Chedillä tapasi aina myrskytuulen noustessa nousta rukoilemaan koko ihmiskunnan puolesta. Jos myrsky yltyi vaaralliseksi, hän meni kirkkoon ja rukoili ja luki psalmeja niin kauan, että myrsky laantui.

Pyhä Chad menehtyi Lichfieldissä puhjenneeseen ruttoon 2. maaliskuuta vuonna 672. Hän tiesi kuolemansa koittavan jo seitsemän päivää etukäteen. Chadin ystävä Egbert kertoi nähneensä, kuinka pyhä Cedd laskeutui enkelien kanssa vastaanottamaan veljensä sielun. Pyhä Chad haudattiin Pyhän Marian kirkkoon. Häntä alettiin heti kunnioittaa pyhänä, ja hänen reliikkinsä siirrettiin pyhän Pietarin katedraaliin. Niiden kautta alkoi pian tapahtua parantumisihmeitä.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Ceadda ja Ceadde.

[2] Joidenkin lähteiden mukaan hallitsijana oli tuolloin jo Egfrid, Oswiun poika.

Pyhä Arseni syntyi perimätiedon mukaan Tverissä varakkaaseen ylimysperheeseen 1300-luvulla ja sai ajan mittapuun mukaan hyvän koulutuksen. Jäätyään vanhempiensa kuoltua suuren perinnön haltijaksi hän muutti kotitalonsa vaeltajien ja köyhien turvapaikaksi. Omaiset pitivät häntä omituisena ja moittivat tuhlaavaisuudesta. Silloin nuorukainen päätti jättää maailman ja lähti sisäistä kutsua seuraten Kiovan luolaluostariin. Hän pyysi, että igumeni ottaisi hänet veljestöön katumaan monia syntejään. Nöyrästä pyynnöstä igumeni ymmärsi, että Jumalan armo oli nuorukaisen yllä.

Muiden kuuliaisuusveljien tapaan Arseni osallistui luostarin raskaisiin töihin ja teki kaiken nurisematta ja rakkaudella. Kuulun luostarin veljestössäkin hän erottui hartaudellaan, lukeneisuudellaan ja pyhällä elämällään. Ennen pitkää hänen nöyryytensä ja aito hurskautensa herätti Kiovan metropoliitta Kiprianin (16.9.) huomion. Hän vihki Arsenin munkkidiakoniksi. Kun Kiprian siirtyi Moskovan metropoliitaksi, hän otti Arsenin mukaansa ylidiakonikseen ja sihteerikseen.

Vuonna 1390 Tverissä pidettiin venäläisten ja kreikkalaisten piispojen kokous, jossa käsiteltiin Tverin piispaa Eufimia vastaan nostettuja syytteitä. Ruhtinas ja piispa olivat riitaantuneet, ja monet tveriläiset esittivät syytteitä piispaa vastaan. Kun kaikki yritykset kirkollisen rauhan palauttamiseksi kariutuivat, Kiprian erotti piispan ja nimitti hänen seuraajakseen ylidiakoninsa Arsenin. Tämä kauhistui edessään olevaa tehtävää ja yritti kieltäytyä, mutta joutui lopulta taipumaan.

Aitona rukoilijana ja rauhantekijänä Arsenin onnistui rauhoittaa ruhtinaskunnan sisäiset riitaisuudet. Hän johti hiippakuntaa viisaasti ja hänen pyhä elämänsä oli kaikille hyvänä esimerkkinä. Hän oli aina sävyisä, laupias ja huokui rakkautta kaikkia kohtaan. Tarvittaessa hän puolusti sorrettuja ja vaati ruhtinailta oikeudenmukaisuutta alamaisia kohtaan. Luostarikutsumukselleen uskollisena hän muisti aina Kiovan luolaluostaria, jossa oli vihkiytynyt munkiksi. Hän rakennutti muutaman kilometrin päähän Tveristä kirkon luolaluostarin perustajien pyhittäjien Antonin ja Feodosin kunniaksi. Kirkon ympärille syntyi Želtikovon luostari. Arseni kutsui sinne munkkeja ja valitsi igumenin. Hän asui itsekin luostarissa antautuen mietiskelyyn, rukoukseen ja erakkojen kilvoituksiin. 1400-luvun alussa hän rakennutti sinne kivikirkon ja pyhitti sen Kiovan luolaluostarin esikuvan mukaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistolle. Hänen määräyksestään luostaria varten tehtiin Kiovan luolaluostarin Paterikonista kopio, joka on tuon muinaisvenäläisen kirjallisuuden helmen vanhin tunnettu käsikirjoitus.

Hyveellisen elämänsä tähden pyhä Arseni sai Herralta parantamisen lahjan. Kun sairaita tuli hänen luokseen, hän pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heidät, vihmoi heidät pyhällä vedellä tai öljyllä, ja monet paranivat.

Pyhä Arseni jätti sielunsa Herralle vuonna 1409. Hänet haudattiin Želtikovon luostarin pääkirkon sivualttarin kohdalle kiviarkkuun, jonka hän oli itse veistänyt. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina vuonna 1483.

Pyhittäjä Savvati perusti Tverin piispan pyhän Arsenin (2.3.) siunauksella erakkolan noin 15 kilometrin päähän Tveristä. Hän eli äärimmäisen askeettisesti, kantoi raskaita kilvoituskahleita ja vetäytyi ajoittain luolaan, jossa hän piilossa ihmisten katseilta uppoutui keskustelemaan Herran kanssa. Hän antoi sielunsa Herralle 1400-luvun alussa.

Luostarin johtajan tehtävään Savvatia seurasi hänen oppilaansa Jefrosin. Hän eli erakkolassa 60 vuotta poistumatta minnekään. Monet ihmiset, niin munkit kuin ruhtinaat, tulivat kysymään häneltä neuvoa häiriten hänen hiljaisuuttaan. Lopulta hän pakeni heitä Laatokan saarelle ja eli siellä pari vuotta. Kun ihmisiä alkoi sielläkin tulla hänen luokseen, hän palasi Savvatin erakkolaan. Pyhittäjä Jefrosin sai Herralta lahjan tehdä ihmeitä, ja kansa kunnioitti häntä suuresti. Hän nukkui pois rauhassa noin vuonna 1460.

Varsonofi ja Savva olivat veljeksiä. He elivät 1400-luvulla ja toimivat kumpikin vuorollaan Tverin lähelle perustetun Herran temppeliintuomisen luostarin igumenina. Vanhempi veljeksistä Varsonofi tuli igumeniksi, kun luostarin silloinen johtaja pyhittäjä Savva Višeralainen (1.10.) lähti Athosvuorelle, koska tahtoi paeta kansan hänelle osoittamaa kunnioitusta.

Varsonofi johti luostaria viisi vuotta. Sen jälkeen hän luovutti igumenin tehtävän veljelleen Savvalle ja vetäytyi erakoksi. Varsonofi kilvoitteli yksinäisyydessä 40 vuotta ainoana työnään rukous, Jumalan ylistäminen ja pyhien kirjojen lukeminen. Hän ei omistanut mitään, ei edes yhtä kuparikolikkoa, sillä hän rakasti köyhyyttä ja omistamattomuutta. Hän osasi ulkoa melkein koko Raamatun. Hiljaisuus, rukous, ankara itsensä tarkkaaminen ja hengellinen lukeminen soivat hänelle armon selittää pyhiä kirjoituksia. Venäjän metropoliitta Foti kirjoitti hänelle usein pyytäen selitystä epäselviin raamatunkohtiin. Vanhuudenpäivinään Varsonofi palasi luostariin veljensä Savvan luo.

Pyhittäjä Savva johti luostaria yli 50 vuotta. Hänen aikanaan luostarissa noudatettiin tarkkaan ankaria yhteiselämäluostarin sääntöjä. Hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 1467. Pyhittäjä Varsonofi kuoli vähän aiemmin.

Pyhä Joakim syntyi Ithaken saarella vuonna 1786 ja sai kasteessa nimen Johannes. Kun hän oli vielä aivan pieni, hänen äitinsä kuoli. Isä solmi uuden avioliiton. Äitipuoli ei välittänyt pojasta, joka pienestä pitäen kävi ahkerasti kirkossa, rukoili ja paastosi. Evankeliumi ja hengelliset kirjat olivat hänen mielilukemistaan. Tämä kaikki ärsytti äitipuolta niin, että hän taivutti Johanneksen isän keskeyttämään poikansa opinnot ja lähettämään tämän laivapojaksi.

Pian Johanneksen elämä sai kuitenkin uuden käänteen. Laiva ankkuroitui Vatopedin luostarin satamaan, jolloin Johannes sai tilaisuuden vierailla luostarissa. Hän ihastui heti kovasti luostarielämään ja taivutti igumenin vastaanottamaan hänet luostariin, vaikka hän oli vasta 17-vuotias. Laivan kapteeni vastusteli, mutta Johanneksen onnistui Jumalan avulla taivuttaa tämäkin vapauttamaan hänet palveluksestaan. Kun hänen isänsä sai kuulla asiasta, hän murehti pojan menettämistä, mutta äitipuoli oli tyytyväinen.

Nopeasti Johannes vihittiin pieneen skeemaan, jolloin hän sai nimekseen Joakim. Kun hänen kestävyyttään ja nöyryyttään oli koeteltu eri kuuliaisuustehtävissä, hänet vihittiin suureen skeemaan ja valittiin pian luostarin johtokuntaan. Tuohon aikaa Vatopedin luostarin mailla toimiva Athoniada-koulu kukoisti, ja epäilemättä myös nuori munkki Joakim sai sieltä oppia ja vaikutteita.

Kreikan vapaussodan puhjetessa vuonna 1821 isä Joakim, joka oli ollut Athoksella noin 20 vuotta, sai siunauksen lähteä antamaan hengellistä ja eettistä tukea vapaudestaan taistelevalle kansalle. Peloponnesoksella hän huolehti kodeistaan karkotetuista ihmisistä. Hän onnistui siirtämään monia vanhuksia ja naisia lapsineen Joonian saarille, jotka olivat Iso-Britannian alaisuudessa. Kaikkialla isä Joakim nostatti väestön kristillistä tietoisuutta ja vahvisti heitä torjumaan turkkilaisten yritykset käännyttää heitä islamiin mitä erilaisimmilla houkutuksilla.

Kun rauha palasi, isä Joakim, joka tunnettiin lempinimellä Papulakos, ”isäkulta”, vetäytyi taas rakastamaansa hiljaisuuteen. Hän ei palannut Athokselle vaan asettui asumaan synnyinseudulleen Ithakeen, jossa hän rakensi itselleen keljamajan metsäiseen rotkoon. Siellä hän vietti ankaran askeettista elämää paastoten ja lakkaamatta rukoillen. Näin hän edistyi pyhittymisen tiellä ja kohosi tilaan, jossa armon läsnäolosta tuli pysyvä.

Vähitellen ympäristön asukkaat oppivat tuntemaan Papulakoksen ja lopulta hänestä tuli ithakelaisille saaren tärkein henkilö. Kaikki menivät isä Joakimin luokse saamaan lohtua ja parannusta. Tapahtui ihmeparantumisia ja lapsettomat saivat lapsia hänen rukouksiensa voimalla. Hän pysäytti kulkutautiepidemioita. Itse hän oli kansalle elävänä esimerkkinä kristillisestä elämäntavasta. Kaikki saamansa lahjoitukset hän jakoi köyhille. Nälänhädän aikana vuonna 1848 isä Joakim osti kokonaisen laivalastillisen maissia estääkseen laivan kapteenia kiskomasta siitä mustanpörssin hintoja. Sitten hän jakoi maissin tasavertaisesti kaikille. Hinnan hän sai kokoon pyytämällä apua muun muassa Athosvuoren luostareilta. Isä Joakim esti monta kertaa ennaltanäkemisen armolahjallaan riitoja, tappoja ja kostotoimenpiteitä. Papulakoksen aiheuttama hyvä muutos alkoi pian näkyä Ithaken elämässä.

Kerran isä Joakimia paneteltiin saaren englantilaiselle kuvernöörille. Hänen väitettiin kylvävän paniikkia ennustamalla suurta maanjäristystä. Kuvernööri kutsui hänet kuulusteltavaksi. Ylpeä britti syytti vanhusta ja yleensä munkkilaisuutta ja ponnisti vihaisena ylös tuolistaan lyödäkseen häntä. Silloin tuoli yhtäkkiä hajosi ja hän itse kaatui pyörtyneenä lattialle. Toivuttuaan hän kumarsi nöyrästi isä Joakimin edessä ja antoi hänelle luvan jatkaa toimintaansa.

Vanhemmiten isä Joakim siirtyi keljamajastaan asutummille seuduille. Hän huolehti, että kylät saivat kunnolliset kirkot. Usein jo olemassa olleita kirkkoja jouduttiin laajentamaan, kun kansa alkoi kasvavassa määrin käydä jumalanpalveluksissa. Erityisen innokkaasti hän osallistui Stavroksen kylän Pyhän Barbaran kirkon uudelleen rakentamiseen ja huolehti, että sen ympärille rakennettiin majapaikkoja pyhiinvaeltajia varten.

Maaliskuun 1. päivänä 1868 Papulakos oli erään perheen vieraana Vathin kylässä Ithakessa. Siellä hän ilmoitti rauhallisesti, että hän alkaa valmistautua ikuisuusmatkalleen. Hän ei voinut enää syödä. Isä Joakim kutsui luokseen pappismunkki Agapioksen, ripittäytyi tälle ja alkoi sen jälkeen hiljaisuuteen vaipuneena odottaa lähtöään. Päivä oli perjantai. Puoliyön jälkeen isä Joakimin tila huononi, ja lauantaiaamuna maaliskuun 2. päivänä klo 5 hän nukkui pois. Hänen kädestään löytyi paperi, jossa hän esitti toivomuksensa tulla haudatuksi Pyhän Barbaran kirkon taakse. Valtava kansanjoukko oli mukana hautajaisissa.

Heti isä Joakimin kuoleman jälkeen hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhäksi hänet julistettiin kuitenkin vasta vuonna 1998, jolloin Vatopedin luostari otti asiakseen hankkia ekumeeniselta patriarkaatilta virallisen vahvistuksen kunnioitukselle, joka kansan keskuudessa oli jo pitkään vallinnut. Kun hänen luitaan kaivettiin esiin maasta, hänen kallonsa halkesi kahtia. Näin sekä Ithaken saari että Vatopedin luostari saivat oman pyhäinjäännöksensä.

Pyhä Nikolaos Planas syntyi Naksos-saarella vuonna 1851. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ja hyvin toimeentulevia. Perheen maatilalla oli oma pieni Pyhän Nikolaoksen kirkko, jonne Nikolaos pikkupojasta lähtien usein vetäytyi rukoilemaan ja leikkimään pappia. Hänen isänsä kuoli, kun hän oli 14-vuotias, ja äiti siirtyi Nikolaoksen ja hänen sisarensa kanssa Ateenaan. Äiti järjesti pojalle avioliiton, kun tämä oli vain 17-vuotias. Perheeseen syntyi pian poika. 23-vuotiaana Nikolaos vihittiin diakoniksi. Vihkimyksensä jälkeen hän luovutti oman isänperintönsä vaikeuksissa olleelle naksoslaiselle tuttavalleen. Vaimonsa kuoltua Nikolaos antoi poikansa äitinsä hoiviin. Näin hän oli täysin vapaa maallisista huolista. Myöhemmin pojan kasvettua aikuiseksi hän asui tämän perheessä.

Vuonna 1884 diakoni Nikolaos vihittiin papiksi ja määrättiin palvelemaan Pyhän Panteleimonin kirkossa. Seurakuntaan kuului vain 13 perhettä. Eräs toinen pappi sai kuitenkin aikaan, että hänet karkotettiin sieltä ja siirrettiin Pyhän Johannes Metsästäjän kirkon papiksi vielä pienempään seurakuntaan. Tämä oli isä Nikolaokselle kova isku, mutta itse pyhä Panteleimon ilmestyi lohduttamaan häntä.

Koska isä Nikolaoksella ei ollut minkäänlaista papillista koulutusta, hän teki huvittavia virheitä lukiessaan vanhaksi kreikaksi kirjoitettua evankeliumia ja muita kirkollisia tekstejä. Lisäksi hän änkytti. Tästä kaikesta huolimatta hänestä tuli Ateenan suosituin pappi. 52 vuoden ajan hän toimitti liturgian joka päivä. Suuressa paastossa hän toimitti ennen pyhitettyjen lahjojen liturgioita arkipäivisin. Koko aikana hän ei sairastunut kertaakaan. Ennen liturgian alkua hän toimitti kaikki säädetyt palvelukset. Hän meni kirkkoon klo 8, ja palvelus päättyi kahden-kolmen välillä iltapäivällä. Pelkästään proskomidi[1] kesti kaksi tuntia, koska hän muisteli sen aikana nimeltä suuret määrät niin eläviä kuin edesmenneitäkin. Ihmisten hänelle antamat esirukouslaput hän kääri kahteen suureen liinaan, toiseen elävien ja toiseen vainajien nimet, ja kuljetti niitä aina mukanaan. Ektenioissa[2] hän mainitsi loppumattoman määrän pyhiä kuin ei olisi tahtonut jättää yhtäkään heistä pois.

Liturgian isä Nikolaos toimitti joka päivä, niin lumimyrskyjen kuin vallankumoustenkin aikaan. Kesäkuumalla hänen jumalanpalveluspukunsa oli hiestä läpimärkä. Talvella hänen apulaisensa puhaltelivat käsiään jääkylmissä kirkoissa. Oman seurakuntansa lisäksi isä Nikolaos toimitti palveluksia pitkin Ateenaa eri kirkoissa. Nämä olivat enimmäkseen pieniä ja syrjäisiä vanhoja kirkkoja, joissa muuten toimitettiin harvoin liturgioita. Tunnetuin näistä oli sittemmin purettu Profeetta Elisan kirkko, jossa isä Nikolaos toimitti kokoöisiä palveluksia. Siellä kävi Kreikan hengenelämän johtohenkilöitä. Kuorossa lauloivat tunnetut kirjailijat Aleksandros Papadiamantis ja tämän serkku Aleksandros Moraitidis. Joissakin kirjoissaan Papadiamantis kuvailee isä Nikolaosta, heidän oppimatonta mutta viisasta ja pyhää pappiaan.

Isä Nikolaoksessa oli jotain lapsenomaista. Kooltaan hän oli pieni ja hänen kerrotaan muistuttaneen tonttu-ukkoa. Hän ei edes huomannut kiusantekoa ja katsoi kaikkia vilpitön hymy huulillaan. Hänen hyvyytensä ja viattomuutensa vetivät puoleensa ihmisiä, ja hänellä oli paljon rippilapsia. Pieni hurskaiden naisten piiri, joista jotkut vihkiytyivät myöhemmin nunniksi, avusti häntä hänen liturgioissaan. Raha oli isä Nikolaokselle yhdentekevää. Se, mitä uskovat hänelle lahjoittivat, siirtyi useimmiten jo samana päivänä tarvitsevien käsiin.

Eräs suutari oli fanaattinen kommunisti. Työtä tehdessäänkin hän puheli yksikseen, kuinka hän ja hänen aatetoverinsa tappaisivat ensi töikseen kaikki papit. Hänen suutarinverstaansa oli samassa pihapiirissä, missä asui isä Nikolaokselle läheinen perhe. Vieraillessaan perheessä isä Nikolaoksella oli tapana vaihtaa pari sanaa myös suutarin kanssa. Alussa tämä katsoi häntä alta kulmiensa, mutta vähitellen isä Nikolaoksen huomaavaisuus ja lempeät puheet sulattivat jään. Suutari nousi jopa seisaalleen ja otti häneltä siunauksen. Tuttavaperheen jäsenille hän selitti: ”Kun tapamme papit, minä sanon muille, että isä Nikolaos pitää jättää henkiin. Enkä vain sano vaan itse puolustan häntä!” Isä Nikolaos ei tiennyt mitään suutarin poliittisesta vakaumuksesta eikä yleensäkään kommunismista, ja kaiketi hän ei ollut edes tietoinen miehessä aikaansaamastaan muutoksesta.

Usein isä Nikolaos näki ja kuuli pyhien palvelevan kanssaan kirkossa. Kerran hän sanoi hengelliselle tyttärelleen: ”Kuuletko, kuinka enkelit laulavat?” Hän hämmästyi, kun tämä ei kuullut mitään. Kerran taas yksi hänen hengellisistä tyttäristään nukahti hetkeksi kirkossa. Unessa hän näki arvokkaan näköisen papin seuraavan palvelusta. Säpsähdettyään hereille hän sanoi vieressään seisseelle isä Nikolaokselle: ”Joku kunnianarvoisa pappi kuuntelee lauluamme.” ”Shh!”, sanoi isä Nikolaos, etteivät muut kuulisi, ”se on pyhä marttyyripiispa Fokas.” Tuona päivänä vietettiin tämän pyhän muistoa.

Monia sairaita parani isä Nikolaoksen rukoillessa heidän puolestaan. Eräällä naisella oli kovia vatsakipuja. Kerran hänen tultuaan kirkkoon ne yltyivät entistä rajummiksi. Hän kertoi niistä isä Nikolaokselle. Tämä siunasi hänet ja sanoi: ”Tästä lähtien sinulla ei ole kipuja.” Niin tapahtuikin: kivut loppuivat kuin seinään eivätkä enää palanneet.

Jo lapsena isä Nikolaos oli kerran yhtäkkiä sanonut isälleen: ”Juuri nyt meidän purtemme kärsi haaksirikon Konstantinopolin vesillä.” Myöhemmin kävi ilmi, että niin oli todella tapahtunut. Myöhemminkin hänellä oli tällaista selvänäköisyyttä. Kerran eräs nainen antoi hänelle leipomansa kirkkoleivän liturgiaa varten. Isä Nikolaos katsahti häneen ja sanoi: ”Valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan, sillä sinä elät synnissä.”

Vuonna 1919 eräs ateenalainen perhe oli kadottanut kaikki yhteydet poikaansa. Tämä oli kreikkalaisessa pataljoonassa, joka taisteli yhdessä ranskalaisten joukkojen kanssa kommunisteja vastaan Venäjällä. Vanhemmat menivät isä Nikolaoksen luo kysyen, tietäisikö tämä jotakin pojasta. Isä Nikolaos kehotti heitä tulemaan uudestaan seuraavana aamuna. Rukoiltuaan yöllä hän sanoi heille, että poika on elossa ja viikon loppuun mennessä he saavat tältä kirjeen ja kuukauden sisällä hän palaa kotimaahan. Tämä kaikki toteutui.

Eräs nuori tyttö, joka kiinnitti suurta huomiota omaan ulkonäköönsä ja toisten ulkonaiseen olemukseen, oli vaivautunut isä Nikolaoksen nukkavierusta vaatetuksesta tämän vieraillessa heidän kotonaan. Yöllä hän näki unen, jossa isä Nikolaos oli pukeutunut kultaiseen hohtavaan papinpukuun. Kun isä Nikolaos tuli seuraavana päivänä heille, tyttö suuteli suurella kunnioituksella hänen kättään. Isä Nikolaos, joka ei ollut kuullut tytön unesta mitään, sanoi tälle luontevasti: ”Lapseni, piditkö minusta sellaisena kuin minut näit?”

Kesäkuussa 1931, kun isä Nikolaos oli 80-vuotias, hän sai liturgian jälkeen pienen halvauksen. Hänet kannettiin kirkon eteiseen ja paikalle kutsuttiin lääkäri. Kun lääkäri tarttui hänen käteensä antaakseen hänelle ruiskeen, hän kohotti kättään Kristuksen ikonin puoleen ja kuiskasi: ”En pysty enää, Kristukseni.” Isä Nikolaos vietiin kotiin, ja joka päivä joku kävi hänen luonaan lukemassa hänen kanssaan koko aamupalveluksen. Hän ei toimittanut liturgiaa ennen kuin lokakuun 23. päivänä, joka on apostoli Jaakobin, Herran veljen muistopäivä. Se oli hänen viimeinen liturgiansa. Siitä lähtien kaikki rukoukset luettiin hänelle kotona. Torstaina, maaliskuun 2. päivänä, oli ensimmäinen päivä, jolloin isä Nikolaos oli täysin vuoteenomana eikä pyytänyt lukemaan rukouksia. Hän ei syönyt mitään koko päivänä ennen kuin vasta iltaseitsemältä. Kaksi tuntia myöhemmin hänen seuralaisensa ryhtyivät aterioimaan ja hän siunasi heidän ruokailunsa. Heidän keskustellessaan isä Nikolaosta alkoi yhtäkkiä yskittää, ja kolmen yskähdyksen jälkeen hän erosi tästä maailmasta kevyesti kuin lintunen.

Aamulla isä Nikolaoksen ruumis siirrettiin Pyhän Johanneksen kirkkoon, jossa valtaisat ihmisjoukot kävivät hyvästelemässä häntä kolmen päivän ajan. Kirkko oli koko ajan täynnä kuin pääsiäisenä. Kolmessa lähialueen kirkossa oli suruliputus. Paikallinen metropoliitta toimitti hautauspalveluksen, ja vainajien muistelulauantaina isä Nikolaos laskettiin hautaan Pyhän Johanneksen kirkon seinustalle. Kaikki paikat, jopa kattoterassit ja puut, olivat täynnä ihmisiä, jotka saattoivat pyhää pappiaan.

Isä Nikolaos ei unohtanut laumaansa poislähtönsä jälkeenkään. Kerran eräs hänen sukulaisensa kärsi kovista reumaattisista kivuista. Hän pyysi kyynelin avukseen isä Nikolaosta ja kietoutui tälle kuuluneeseen papinpukuun. Heti kivut lakkasivat ja mies nukahti. Sen jälkeen hän palasi työhönsä eivätkä kivut enää koskaan palanneet.

Kreikan sisällissodan aikanaan toisen maailmansodan lopussa eräälle perheelle tiedotettiin, että joukko sissejä tulisi majoittumaan heille. Syystäkin he pelästyivät ja turvautuivat isä Nikolaoksen esirukouksiin. Joku perheenjäsenistä näki hänet unessa ja kuuli hänen sanovan: ”Älkää pelätkö, he tulevat ja lähtevät tekemättä teille pahaa.” Sitten isä Nikolaos kävi siunaamassa kaikki talon huoneet. Seuraavana päivänä kuusi sissiä saapuikin. He nukkuivat olohuoneessa ja lähtivät seuraavana päivänä pois päät painuksissa pyytäen anteeksi, että olivat häirinneet perhettä.

Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti isä Nikolaos Planaksen pyhyyden. Hänen reliikkejään on Ateenassa Pyhän Johannes Metsästäjän kirkossa, joka on sittemmin rakennettu uusiksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

 

[1] Ehtoollisaineiden valmistaminen sakramenttia varten. Pappi suorittaa sen hiljaa proskomidipöydällä, joka sijaitsee yleensä alttarissa.

[2] Papin jumalanpalveluksessa lukema sarja rukouksia.

3.3.

Marttyyrit Eutropios, Kleonikos ja Basiliskos olivat kotoisin Pontoksen alueella sijaitsevasta Amasean kaupungista.[1] He kärsivät vuonna 308 kristittyjen vainoissa. Eutropios ja Kleonikos olivat veljeksiä ja pyhän suurmarttyyri Teodoros Alokkaan (17.2.) sukulaisia. Mahdollisesti Basiliskoskin oli tälle sukua. Eutropios, Kleonikos ja Basiliskos olivat niin läheiset ystävät, että heitä kutsuttiin ”veljeskolmikoksi”. He palvelivat armeijassa yhdessä pyhän Teodoroksen kanssa.

Vainon aikana Eutropios, Kleonikos ja Basiliskos suljettiin vankilaan. Siellä veljekset puhuivat Kristuksesta rohkeasti, ja moni vanki kääntyi kristinuskoon. Amasean maaherra Asklepiodotos määräsi pyhät marttyyrit tulemaan kuulusteltaviksi. Kun pyhät astuivat hänen eteensä, he tunnustivat uskonsa Kristukseen. Heitä hakattiin armottomasti. Kidutusten keskellä pyhä Eutropios kuitenkin rukoili. Vastauksena pyhän marttyyrin rukoukseen Kristus enkeleineen ilmestyi marttyyreille pyhän marttyyri Teodoros Alokkaan kanssa. Sotilaat ja useat paikallaolijat näkivät Kristuksen ja pyysivät Asklepiodotosta lopettamaan marttyyrien kidutuksen. Asklepiodotos määräsi, että marttyyrit tuli viedä pois.

Hieman myöhemmin maaherra Asklepiodotos kutsui Eutropioksen luokseen aterialle. Ruoan ääressä hän kehotti pyhää miestä julkisesti uhraamaan pakanallisille jumalille mutta pysymään sielultaan kristittynä. Eutropios ei ottanut hänen tarjoustaan vastaan.

Seuraavana päivänä marttyyrit tuotiin pakanalliseen temppeliin. Maaherra halusi pakottaa heidät uhraamaan, mutta he kieltäytyivät. Eutropios rukoili. Kerrotaan, että rukouksen jälkeen tuli maanjäristys, jonka voimasta temppelin seinät kaatuivat, jumalatar Artemiksen patsas tuhoutui, ja kaikki pakenivat temppelistä.

Maaherra määräsi pyhille marttyyreille lisää kidutuksia. Lopulta pyhät Eutropios ja Kleonikos ristiinnaulittiin, mutta pyhä Basiliskos (22.5.) jätettiin vankilaan. Hänen mestattiin myöhemmin Komana-nimisessä kaupungissa ja hänen ruumiinsa heitettiin jokeen. Kristityt kuitenkin löysivät ruumiin ja hautasivat sen. Myöhemmin Komanaan rakennettiin kirkko pyhän Basiliskoksen muistolle. Samassa kirkossa pyhä Johannes Krysostomos nukkui pois noin 100 vuotta myöhemmin.[2]

 

[1] Amasea (Amaseia, nyk. Amasya) sijaitsee Vähässä-Aasiassa, nykyisessä Pohjois-Turkissa. Roomalaisaikana se sai arvoaseman ”metropolis” ja ”ensimmäinen kaupunki”.

[2] Ks. Synsaksarion, Marraskuu, s. 199.

Pyhä Piamon oli nuori neito, joka eli 300-luvun alussa. Hän asui äitinsä kanssa eräässä kylässä Ylä-Egyptissä. Elättääkseen itsensä ja äitinsä hän teki käsitöitä. Hän pyhitti koko elämänsä paastolle ja rukoukselle, ja Jumala antoi hänelle profetian armolahjan.

Alueella oli kiistaa siitä, kuinka Niilin vedet tulisi jakaa kylien kesken. Kiistan vuoksi tapahtui jopa murha. Eräänä päivänä suuremman naapurikylän asukkaat päättivät hyökätä pyhän Piamonin kylään ja tuhota sen. He olivat juovuksissa ja heillä oli aseinaan keihäitä ja puunuijia.

Piamonille ilmestyi Herran enkeli, joka varoitti häntä tulevasta hyökkäyksestä. Piamon kertoi heti asiasta papeille, jotta nämä menisivät hyökkääjiä vastaan ja saisivat heidät järkiinsä. Hän sanoi papeille: ”Menkää ja puhukaa heidän kanssaan, ettemme kaikki kuolisi. Pyytäkää heitä lopettamaan vihansa.”

Papit kuitenkin pelästyivät, sillä he tiesivät hyökkääjien olevan humalassa ja vihaisia. He lankesivat Piamonin jalkoihin ja sanoivat olevansa voimattomia. He pyysivät neidolta esirukouksia kylän puolesta. Niinpä Piamon vetäytyi syrjäiseen paikkaan ja vietti koko yön rukoillen Jumalaa. Kun naapurikylän hyökkääjät olivat noin neljän kilometrin päässä kylästä, he eivät äkkiä pystyneet liikkumaan. Heille kerrottiin, että tämä ihme johtui nuoren neidon esirukouksista. Kun he saivat tietää tämän, he lähettivät kylään rauhanlähettilään. Lähettiläs sanoi: ”Kiittäkää Jumalaa ja Piamonin rukouksia: ne pysäyttivät meidät.” Pyhä Piamon nukkui kuolonuneen vuonna 337.

Pyhä Teodoretos oli antiokialainen pappi keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363). Keisari Julianuksen setä, joka myös oli nimeltään Julianus, oli ollut hurskas kristitty ja hänet oli jopa vihitty lukijaksi Antiokian kirkkoon. Veljenpoikansa vaikutuksesta hän kuitenkin kielsi Kristuksen ja palasi epäjumalien palvelijaksi. Hän tiesi kertoa keisarille pyhistä esineistä, joita Antiokian kirkoissa oli, ja kun kirkot suljettiin, ne määrättiin luovutettaviksi valtiolle.

Antiokian papisto pakeni vainoja eri tahoille, ja kaupunkiin jäi ainoastaan pappi Teodoretos muutamien muiden kristittyjen kanssa. Hän julisti rohkeasti sanomaa Kristuksesta ja rohkaisi uskovia pysymään lujina totuutta tunnustaessaan. Keisarin setä Julianus määräsi hänet vangittavaksi. Kuulusteluissa Teodoretosta vaadittiin antamaan luettelo kirkon liturgisista esineistä, mutta hän kieltäytyi. Sen jälkeen hänen jalkojaan ja päätään ruoskittiin ja viilleltiin kolme tuntia. Veri pulppusi kuin lähde Teodoretoksen ruumiista, mutta hänen kasvonsa loistivat taivaallista iloa. Kaikkiin Julianuksen kehotuksiin uhrata epäjumalille hän suhtautui halveksien.

Keisarin setä päätti koventaa Teodoretoksen kidutuksia antamalla polttaa soihduilla hänen kylkiään. Kun soihtuja pitelevät pyövelit lähestyivät häntä, he menettivät yhtäkkiä voimansa ja kaatuivat maahan. Julianuksen ihmetellessä tapahtunutta Teodoretos selitti, että hänen ympärillään oli enkeleitä, jotka eivät sallineet häntä vahingoitettavan. ”Kristittyjen Jumala on suuri”, hän julisti lopuksi ja ilmoitti, että keisarin setä kuolee pian kauhealla tavalla sisälmysten työntyessä ulos hänen suustaan. Hän totesi myös, että Jumalan oikeudenmukainen tuomio kohtaisi pian myös itse keisaria.

Pyövelit alkoivat uskoa Kristukseen, ja nolattu Julianus käski hukuttaa heidät mereen. Teodoretos sanoi heille: ”Menkää, lapseni, vaeltakaa rauhassa tätä tietä. Aivan pian seuraan teitä, ja niin saamme yhdessä iloita taivasten valtakunnassa.” Pian Teodoretos vietiinkin mestattavaksi. Hän käveli iloisena mestauspaikalle ja luovutti sielunsa kiittäen Jumalan haltuun.

Parin päivän kuluttua Julianus takavarikoi kirkon pyhät esineet, kokosi ne kasaksi ja häväistäkseen niitä mahdollisimman paljon istuutui niiden päälle. Hän sai heti tämän jälkeen jonkin parantumattoman tulehdustaudin, niin että madot alkoivat syödä hänen sisälmyksiään ja hän kuoli juuri niin kuin Teodoretos oli sanonut. Myös keisari Julianusta koskeva ennustus toteutui, kun tämä kuoli kurjalla tavalla seuraavana vuonna sotaretkellään Persiassa.

Pyhän Winwaloen[1] vanhemmat olivat jalosukuisia kelttejä Britannian saarilta. Hänen isänsä nimi oli Fracan ja hänen äitinsä oli pyhä Gwen Teirborn (1.6.). Vanhemmat olivat muuttaneet Amoricaan (Bretagne) noin vuoden 460 tienoilla saksilaisvalloitusten tieltä. Tällöin he olivat vannoneet pyhittävänsä kolmannen poikansa Herralle. Huomatessaan kuitenkin, että poika oli hyvin lahjakas, he eivät pitäneet lupaustaan, vaan alkoivat suunnitella tälle maallista elämää.

Eräänä päivänä Fracanin ollessa tarkastamassa laumaansa myrsky yllätti hänet ja salama kaatoi hänet maahan. Fracan tajusi, että kyseessä oli jumalallinen varoitus. Heti kotiin palattuaan hän otti poikansa ja vei tämän Budoc-nimisen pyhän askeetin luo Laurea-nimiselle saarelle. Askeetti otti pojan huostaansa. Winwaloe alkoi nopeasti edistyä hengellisessä elämässä.

Kun pyhän Patrik Irlantilaisen (17.3.) maine levisi, Winwaloe toivoi pääsevänsä Irlantiin kunnioittamaan tuon Irlannin apostolin reliikkejä. Pyhä Patrik ilmestyi kuitenkin Winwaloelle unessa ja ilmoitti, että tämän pitäisi pysyä Bretagnessa.

Jonkin aikaa pyhä Winwaloe oli erakkona Tibidyn saarella. Sieltä hän siirtyi munkkiryhmän mukana Aulnejoen suulle. Koska paikka joensuulla oli hyvin suojaton, koko joukko siirtyi kolme vuotta myöhemmin sisämaahan. Suojaiseen laaksoon he perustivat Landévennecin luostarin, joka oli Bretagnen ensimmäinen luostari (485). Winwaloesta tuli luostarin johtaja. Siellä he jatkoivat pyhän Budocin opettamaa kelttiläistä luostaritraditiota. Landévennecissa pyhä Winwaloe kirjoitti oppi-isänsä elämänkerran.

Kerrotaan, että Winwaloella oli erittäin luottavainen luonne. Kerran eräs hänen munkeistaan pyysi saada lupaa lähteä käymään kotonaan. Munkki sanoi, että hänen äitinsä oli kuolemaisillaan. Winwaloe antoi luvan, munkki lähti lomalle ja palasi myöhemmin luostariin. Munkki selitti, että kun hän saapui kotiinsa, hänen äitinsä oli jo kuollut, mutta hän oli rukouksillaan saanut aikaan ihmeen ja herättänyt äitinsä henkiin. Pyhä Winwaloe oli tyytyväinen tähän selitykseen.

Winwaloeta ihailtiin hänen askeettisuutensa tähden. Hän eli kuin varhaiset irlantilaismunkit. Päivittäin hän resitoi koko Psalttarin kädet sivuille levitettyinä niin että hänen ruumiinsa muodosti ristin. Winwaloe pukeutui vuohenkarvasta tehtyihin vaatteisiin. Viikonpäivät hän eli pelkillä yrteillä ja vihanneksilla. Lauantaisin hän söi hieman juustoa ja sunnuntaisin kalaa. Tällainen paastoaminen oli harvinaista Bretagnen kelttimunkkien keskuudessa. Suurin osa munkeista oli näet innokkaita kalastajia, ja kalaa syötiin usein.

Vuonna 532, pyhän Winwaloen ollessa 85-vuotias hänelle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti, että hän kuolisi pian. Winwaloe kutsui veljestönsä koolle. Hän ohjasi heitä valitsemaan luostarille uuden johtajan, jonka tulisi olla ”makea kuin hunaja ja kitkerä kuin koiruoho”. Hän sanoi: ”Älkää etsikö rauhaa täältä, jotta voisitte nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta taivaissa.” Hän toimitti pyhän liturgian kahden oppilaansa tukemana. Pyhä Winwaloe antoi sielunsa Jumalan haltuun lukiessaan ehtoollisen nauttimisen jälkeen kiitospsalmeja.

Kun viikingit tuhosivat Landévennecin luostarin 910-luvun puolivälissä, osa Winwaloen reliikeistä vietiin Mont Blandiniin (Ghent), osa Château-du-Loiriin ja sieltä eteenpäin Montreuil-sur-Meriin.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Guénolé, Guingalois, Winnol ja Onolaus.

500-luvulla elänyt pyhä Nonna[1] oli pyhän Daavidin, Walesin piispan (1.3.), äiti. Pyhän Nonnan kerrotaan olleen erittäin kaunis. Hänen elämästään on kaksi versiota. Ensimmäisen mukaan Nonna oli jalosukuinen ja naimaton nainen, joka eli pienessä uskonnollisessa naisyhteisössä Ty Gwynissa (Dyfed). Paikallinen Cardiganin hallitsija Xanthus (Sant) joko vietteli tai makasi hänet väkisin, ja hän synnytti miehelle pojan, josta tuli pyhä Daavid.

Toisen version mukaan Nonna oli naimisissa Xanthuksen kanssa, ja vasta elämänsä loppupuolella hän meni Bretagnessa sijaitsevaan luostariin. Joka tapauksessa hän nukkui pois vuoden 540 tienoilla, ja pyhän Daavidin äitinä hänestä tuli kelttikristittyjen suuresti kunnioittama pyhä.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Non ja Nonnita.

Pyhän Johanneksen (Ioane) vanhemmat olivat lapsettomia georgialaiskristittyjä. He rukoilivat apua lapsettomuuteensa pyhältä Shio Mgvimeläiseltä, ja pian heille syntyi poika. Myöhemmin he lähettivät pojan kasvatettavaksi Shio-Mgvimen luostariin. Luostarissa Johannes kasvoi viisaudessa ja pyhyydessä. Myöhemmin häntä alettiin kutsua Krysostomokseksi, ”kultasuuksi”. Pyhästä Johanneksesta tuli Georgian katolikos noin vuonna 980. Pyhä Johannes IV toimi Georgian kirkon päänä aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1001.[1]

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] On olemassa toinenkin Georgian katolikos Johannes (V), joka sai lisänimen Krysostomos. Hän oli Georgian kirkon johtajana vuosina 1033–1049.

4.3.

Nuori Paavali oli lukijana eräässä kirkossa Ptolemaisin kaupungissa Syyriassa keisari Aurelianuksen (270–275) aikana. Kun kristittyjä vainoava keisari saapui kaupunkiin, Paavali teki julkisesti ristinmerkin. Pakanat näkivät tämän ja Paavali pidätettiin heti ja tuotiin keisarin eteen.

Keisarin edessä Paavali julisti, ettei pelännyt mitään muuta kuin Jumalan rangaistusta, helvetin ikuisia kärsimyksiä. Hän myös ilmoitti, ettei mikään saisi häntä luopumaan uskosta, joka tarjosi iankaikkisen elämän. Niinpä Paavalia alettiin kiduttaa. Kun Paavalin sisar Juliana näki veljensä kärsimykset, hän meni keisarin eteen ja sanoi tätä epäoikeudenmukaiseksi ja julmaksi. Sotilaat ottivat hänetkin kiinni, ja häntä kidutettiin samoin kuin veljeään. Sisarusten uskoa ei kuitenkaan saatu murretuksi. Vankityrmäkään ei saanut heitä muuttamaan mieltään: Jumalan armo suojeli sisaruksia pimeässä.

Kun kaksi kiduttajaa näki sisarusten uskon kestävyyden, he kääntyivät kristityiksi. He tunnustivat uskonsa Kristukseen ja heidät teloitettiin heti. Näiden sotilaiden nimet olivat Kodratos (Quadratus) ja Akakios. Myöhemmin heidän joukkoonsa liittyi myös Stratonikos. Tämä alkoi uskoa Kristukseen, kun kuuli nuoren Julianan julistavan, ettei pelännyt mitään, koska Kristus oli hänen kanssaan. Stratonikos heitti kidutusvälineet keisarin eteen ja ilmoitti kristittyjen Jumalan olevan suuri. Näin Stratonikoskin sai marttyyrien kruunun.

Keisari kuitenkin jatkoi yrityksiään saada sisarukset luopumaan pois uskostaan. Hän lupasi jopa avioitua Julianan kanssa, jos neito kieltäisi Kristuksen. Juliana kieltäytyi tarjouksesta ja pysyi vahvana. Keisarin käskystä neito vietiin ilotaloon. Jumalan armo kuitenkin varjeli häntä. Kerrotaan, että jokainen, joka yritti koskea häneen, sokeutui.

Lopulta keisari määräsi, että Paavali ja Juliana tulisi polttaa. Kun marttyyrit olivat jo palavassa roviossa, paikallaolijat alkoivat protestoida. Silloin Aurelianus käski mestata sisarukset. Pyhät marttyyrit antoivat iloiten sielunsa Herralle. Aurelianus määräsi, että marttyyrien ruumiit oli annettava ruuaksi eläimille. Mikään peto ei kuitenkaan lähestynyt pyhiä reliikkejä. Viikon lopulla kristityt tulivat paikalle ja hautasivat pyhien marttyyrien ruumiit kunniallisesti.

Pyhittäjä Gerasimos syntyi rikkaaseen perheeseen Lyykian provinssissa Vähässä-Aasiassa 300-luvun loppupuolella. Hyvin nuorena hän meni yhteiselämäluostariin. Munkkivihkimyksensä jälkeen hän vetäytyi Thebaiksen erämaahan Egyptiin. Hieman myöhemmin, noin vuonna 450, hän siirtyi Palestiinan alueelle. Hän asettui Jordanin rannalle, jonne hän perusti luostarin. Sen alueelle nousi pian 70 erakkomajaa.

Vuonna 451 pidettiin Khalkedonissa kirkolliskokous, joka tuomitsi monofysitismin harhaopiksi. Monofysiittinen opetus korosti Kristuksen jumaluutta hänen ihmisluontonsa kustannuksella. Hieman kirkolliskokouksen päätöksen jälkeen munkki Teodosios kuitenkin levitti näitä harhaoppisia ajatuksia Palestiinan alueella. Teodosios juonitteli myös itselleen Jerusalemin piispanistuimen pyhältä Juvenalikselta (2.7.), joka ajettiin pois Jerusalemista.

Sekavassa tilanteessa kymmenisentuhatta erämaaisää seurasi jonkin aikaa monofysiittistä piispaa ja hänen opetustaan. Heidän joukossaan oli myös Gerasimos ja monia muita kuuluisia erämaakilvoittelijoita. Tilanne ei kuitenkaan jäänyt pitkäaikaiseksi. Vuoden 453 tienoilla Gerasimos vieraili Euthymios Suuren (20.1.) luona Ruban erämaassa. Pyhä Euthymios ohjasi hänet takaisin ortodoksiseen uskoon, ja Gerasimos katui lankeemustaan harhaoppiin.

Ensitapaamisensa jälkeen Gerasimos piti säännöllisesti yhteyttä pyhään Euthymiokseen. Pyhä Euthymios arvosti Gerasimosta niin paljon, että lähetti myöhemmin hänen luokseen nuoren korinttolaispojan, josta tuli sittemmin pyhä Kyriakos (29.9.). Kyriakos tahtoi elää luostarielämää, mutta Euthymios ei itse halunnut häntä omaan luostariinsa kilvoittelijaksi, sillä Kyriakos oli vielä varsin nuori ja parraton.

Erakkojen kilvoituselämä Gerasimoksen luostariyhteisössä oli ankaraa. Viisi päivää viikosta munkit viettivät yksinäisyydessä käsitöitä tehden ja rukoillen. Arkisin erakot eivät syöneet keitettyä ruokaa eivätkä sytyttäneet tulta, vaan heidän ruokanaan oli ainoastaan kuiva leipä, juuret ja vesi. Lauantaisin ja sunnuntaisin kaikki kerääntyivät luostariin viettämään yhdessä pyhää liturgiaa ja osallistumaan ehtoollisen mysteerioon. Iltapäivällä erakot palasivat omiin keljoihinsa.

Kullakin munkilla oli vain yksi vanha vaatekerta ja matto, jonka päällä hän nukkui. Kun he lähtivät ulos keljoistaan, he jättivät ovet auki, jotta kuka tahansa saattoi mennä sisään lepäämään tai ottaa keljasta, mitä tarvitsi. Joka vuosi suuren paaston ajaksi Gerasimos meni rakkaimman oppilaansa Kyriakoksen kanssa erämaahan. Siellä he kilvoittelivat palmusunnuntaihin asti. Joka sunnuntai pyhittäjä Euthymios antoi heille pyhää ehtoollista.

Kun pyhä Euthymios nukkui kuolonuneen vuonna 473, Gerasimos näki hänen sielunsa kohoavan taivaaseen pyhien enkelien saattamana. Gerasimos osallistui pyhittäjä Euthymioksen hautajaisiin oppilaansa Kyriakoksen kanssa.

Johannes Moskoksen kirjoittamassa teoksessa Niitty on pyhään Gerasimokseen liittyvä tunnettu kertomus.[1] Kerran kävellessään Jordanin rannalla Gerasimos kohtasi leijonan, joka karjui kivusta. Peto kohotti turvonnutta käpäläänsä ja näytti sitä pyhälle. Sen käpälään oli mennyt piikkipensaan oka. Gerasimos sääli leijonaa ja veti piikin pois sen käpälästä. Hän puhdisti haavan, laittoi siihen siteen ja lähetti leijonan matkoihinsa. Peto oli kuitenkin niin kiitollinen, ettei halunnut lähteä pois pyhittäjän luota. Se alkoi seurata Gerasimosta kaikkialle, minne tämä meni. Gerasimos alkoi ruokkia leijonaa antamalla sille leipää ja vihanneksia. Hän antoi sille jopa kuuliaisuustehtävän. Leijonan piti paimentaa aasia, joka kulki laurasta Jordanin rantaan hakemaan juomavettä.

Eräällä tällaisella vedenhakumatkalla aasi ja leijona joutuivat kuitenkin erille toisistaan, ja alueella kameleillaan liikkuneet arabit löysivät aasin. He ottivat aasin kiinni ja veivät sen mukanaan. Leijona palasi vanhuksensa luo ilman aasia, silminnähden allapäin. Gerasimos luuli, että se oli syönyt aasin. Niinpä hän laittoi leijonan tekemään aasin työn, kantamaan juomavettä. Myöhemmin samainen kamelinajaja tuli eräänä päivänä takaisin alueelle aasi mukanaan ja sattumalta törmäsi leijonaan. Leijona tunnisti aasin, tarrasi kiinni sen ohjaksiin ja toi aasin Gerasimoksen luo. Näin leijonan viattomuus tuli todistetuksi ja se sai jäädä luostariin pysyvästi. Tämän tapauksen jälkeen sitä alettiin sanoa Jordaniksi.

Pyhittäjä Gerasimos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 475. Hänen kuolemansa hetkellä leijona ei ollut luostarissa. Kun se palasi, se etsiskeli pyhää kaikkialta. Gerasimoksen oppilaat yrittivät selittää leijonalle, että pyhä oli kuollut. Leijona ei kuitenkaan rauhoittunut: se karjui surkeasti ja kieltäytyi syömästä. Munkit eivät millään kyenneet lohduttamaan sitä. Niinpä yksi heistä, Sabbatios kehotti leijonaa tulemaan perässään. Hän johti leijonan pyhän Gerasimoksen haudalle, joka oli muutaman sadan metrin päässä kirkosta. Nähdessään vanhuksen haudan leijona hakkasi päätään maahan. Se karjahti ja kuoli haudalle. Tämän uskollisen leijonan muistoksi pyhittäjä Gerasimos kuvataan ikoneissa yleensä leijonan kanssa.


[1] Johannes Moskos: Niitty, 67–68.

Pyhä Václav[1] oli tšekkien valistajan pyhän Ludmilan (16.9.) pojanpoika. Hän hallitsi Böömiä vuosina 921–929. Korkeassa asemassaankin hän antoi kristinuskon vaatimusten ja pyhien kilvoittelijoiden esimerkin ohjata elämäänsä. Hän rakasti rauhaa ja vaati, ettei ketään saanut kohdella tuomioistuimessa epäoikeudenmukaisesti. Hänen uskonintonsa ja lähimmäisenrakkautensa oli niin suuri, että hän osti orjiksi myytyjä pakanalapsia ja antoi kastaa heidät ja kasvattaa kristityiksi. Itseään kohtaan hän oli ankara. Jos päivä oli kulunut hallintoasioiden hoitamisessa, hän omisti yön rukoukselle. Usein hän leipoi yöllä kirkkoleipiä ja toi ne itse aamulla kirkkoon liturgian toimittamista varten. Václav käänsi Johanneksen evankeliumin tšekin kielelle. Hän myös vaali pyhien muistoa. Kun Saksan kuningas Otto Suuri (912–973) osoitti hänelle myötämielisyyttä luvaten täyttää jonkin hänen toiveensa, Václav pyysi vain yhtä asiaa: marttyyri Vituksen pyhäinjäännöstä. Kuningas myöntyi pyyntöön. Václav rakennutti Prahaan Pyhän Vituksen kirkon, johon pyhäinjäännös sijoitettiin. Hän myös siirrätti isoäitinsä pyhän Ludmilan reliikit Prahaan Pyhän Georgioksen kirkkoon.

Václavin veli Boleslav kadehti veljeään. Hän kutsui Václavin vieraakseen ja salamurhasi hänet syyskuun 28. päivänä vuonna 929. Anastettuaan vallan Boleslav kutsui Böömiin saksalaisia pappeja. Maassa alettiin toimittaa slaavilaisten jumalanpalvelusten sijaan latinalaisia palveluksia Rooman kirkon järjestyksen mukaan.

Pyhän Václavin muistoa vietetään kahdesti vuodessa, hänen kuolinpäivänään syyskuussa sekä maaliskuun 4. päivänä, jolloin muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtämistä Prahaan, jossa ne ovat Pyhän Vituksen kirkossa.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä myös muodoissa Vjatšeslav, Venceslaus ja Wenceslas.

Pyhä Gregorios syntyi 1100-luvulla huomattavaan perheeseen Lesbos-saarella ja sai isänsä tavoin nimekseen Georgios. Tehdäkseen Lesboksen asukkaista tottelevaisia alamaisiaan keisari Manuel I Komnenos oli määrännyt, että saaren johtavien perheiden poikia piti lähettää Konstantinopoliin pantiksi. Ajatuksena oli, että jos saarelaiset käyttäytyisivät hyvin, pojat palautettaisiin takaisin koteihinsa kolmen vuoden kuluttua ja heidän sijalleen otettaisiin uusia. Näin Georgioskin lähetettiin 14-vuotiaana Konstantinopoliin. Hän eli siellä hurskaasti ja paneutui opintoihin. Keisarin myöntämän elintuen hän jakoi suurimmaksi osaksi köyhille. Opettajana hänellä oli oppinut munkki Agathon.

Kun koitti aika, jolloin Georgioksen olisi pitänyt palata kotiinsa, hän ei tahtonutkaan mennä Lesbokselle vaan seurasi opettajaansa ja hengellistä isäänsä Agathonia, joka oli juuri perustanut luostarin Vähään-Aasiaan. Agathonin siunauksella Georgios vietti kolme noviisivuottaan Kolysmavuorella. Sitten hän tahtoi mennä Pyhälle maalle tutustuakseen siellä suuriin kilvoittelijoihin ja saadakseen munkin vihkimyksen. Agathonin annettua siunauksensa hänen aikeilleen hän lähti iloiten matkaan. Rukoiltuaan Jerusalemin pyhillä paikoilla hän suuntasi kulkunsa Jordanin erämaan askeettien luo. Nähdessään heidän ankaran elämäntapansa hän alkoi epäillä, pystyisikö hän itse elämään samalla tavoin. Eräs viisas ohjaajavanhus, jolle hän tunnusti epäilyksensä, lohdutti häntä ja rohkaisi häntä luottamaan Jumalan armoon. Hän jäi tämän vanhuksen ohjaukseen ja sai toivomansa munkiksi vihkimyksen, jolloin hänen uudeksi nimekseen tuli Gregorios.

Munkki Gregorios alkoi viettää ankaraa kilvoituselämää Jordanin erämaassa. Ravintonaan hänellä olivat villiyrtit. Luopumalla omasta tahdostaan ja panemalla kaiken toivonsa Jumalaan hän selvisi voittajana demonien hyökkäyksistä ja sai maistaa hengellistä iloa ja muita Pyhän Hengen hedelmiä.

Kilvoiteltuaan viisitoista vuotta erämaassa Gregorios palasi ensimmäisen hengellisen isänsä Agathonin luostariin. Hänen hyveittensä loistosta saivat nauttia sekä munkit että maallikot. Näihin aikoihin Mysian ikivanhan Assoksen (nyk. Beramkoy) kaupungin piispanistuin jäi tyhjilleen. Assos, joka sijaitsee merenrannalla Lesbos-saarta vastapäätä, oli Efesoksen metropoliittakunnan alainen. Keisari ja patriarkka valitsivat Gregorioksen uudeksi Assoksen piispaksi. Gregorios alistui päätökseen ja piti ehdottomana velvollisuutenaan opettaa laumalleen Jumalan sanaa päivittäin. Elävän veden virrat alkoivat kummuta hänen sisimmästään (Joh. 7:38). Hänen ainoana halunaan oli voittaa sieluja Jumalalle. Näin hän moninkertaisti Jumalalta saamansa leiviskän. Pappeja vihkiessään Gregorios tutki ensin tarkasti ehdokkaan elämän, ettei joutuisi vastuuseen toisten synneistä. Itse hän oli kaikille hyvän kristillisen elämän esikuva.

Paholainen ei kuitenkaan kestänyt katsella pyhän Gregorioksen hyödyllistä toimintaa vaan nostatti muutamia riidanhaluisia ja laiskoja pappeja piispaansa vastaan. Eräs rovasti antoi poikansa Leon Gregoriokselle pyytäen tätä huolehtimaan, että poika on tuomiopäivänä pelastuneiden joukossa. Gregorios neuvoi poikaa joka päivä Jumalan pelkoon, ja tämä osoittautuikin joka suhteessa opettajansa arvoiseksi. Pojan varttuessa piispa luovutti hänen vastuulleen yhä enemmän kirkollisia asioita. Tämä herätti kateutta papistossa. Niinpä jotkut papit menivät Konstantinopoliin ja syyttivät Gregoriosta sopimattomasta suhteesta nuoreen poikaan. Hänet kutsuttiin patriarkan synodin eteen ja hän osoitti helposti syyttömyytensä, ja lopulta syyttäjätkin pyysivät häneltä anteeksi.

Myöhemmin kuitenkin jotkut papeista alkoivat uudelleen levitellä panetteluitaan. Silloin piispa Gregorios poistui Leon kanssa hiippakunnastaan ja siirtyi ensin pienelle Tenedoksen saarelle, jossa viipyi saaren suuressa luostarissa pari vuotta. Siellä Leo vihittiin munkiksi nimellä Leontios. Tenedoksesta he muuttivat Gregorioksen kotisaarelle Lesbokselle. Ensiksi Gregorios meni tapaamaan vanhempiaan, jotka eivät tienneet mitään hänen vaiheistaan. Sen jälkeen hän perusti Priantosvuorelle Leukopedi-nimiselle paikalle luostarin. Paikalliset asukkaat luovuttivat hänelle mielellään tuon karun ja viljelykseen sopimattoman alueen, jota kaiken lisäksi pidettiin demonien tyyssijana.

Leontioksen avulla Gregorios raivasi paikan. Demonien hyökkäykset hän torjui rukouksella ja paastolla. Kun alueen entiset omistajat näkivät paikan raivattuna ja kaunistettuna, he alkoivat katua lahjoitustaan. Jotkut heistä olivat lahkolaisia, ja he hyökkäsivät Gregorioksen kimppuun tyrkäten hänet rotkoon. Jumalan avulla hän selvisi vahingoittumattomana. Hänen vihamiestensä hämmästykseksi putoamispaikka kuivettui eikä siihen enää koskaan ilmestynyt kasvillisuutta.

Vahvistaakseen oppilaansa Leontioksen uskoa Gregorios työnsi kerran maahan vanhan pähkinäpuisen sauvansa, jota oli käyttänyt 12 vuotta, ja sanoi tälle: ”Jos Jumala tulee antamaan meille taivaallisen valtakuntansa, tämä sauva alkaa versoa ja tuottaa hedelmää niin kuin muutkin puut.” Niin tapahtuikin: sauvasta työntyi esiin lehtiä ja myöhemmin myös pähkinöitä, joilla oli parantava vaikutus.

Tällaisia ihmeitä nähdessään alueen entiset omistajat muuttivat lopulta mieltään. He pyysivät pyhältä Gregoriokselta anteeksi ja jättivät hänet rauhaan. Hän rakennutti paikalle kirkon Jumalanäidin kunniaksi ja keljat munkeille, joita hänen maineensa hengellisenä ohjaajana veti luostariin.

Kun pyhä Gregorios oli täyttänyt tehtävänsä maan päällä, enkeli ilmestyi hänelle ja kehotti häntä valmistautumaan lähtöön. Enkeli osoitti hänelle myös paikan, johon hänet piti haudata, ja sanoi, että sen lähelle puhkeaa lähde, josta luostari saa tarvitsemansa veden.

Annettuaan viimeiset neuvonsa ja ohjeet hautauksestaan Leontiokselle ja muulle veljestölle pyhä Gregorios keskittyi rukoilemiseen ja siirtyi rukouksen tilassa Herransa luo korkeassa iässä joko vuonna 1155 tai 1185. Hänen hautansa päälle rakennettiin myöhemmin hänelle omistettu kirkko. Kirkon sisällä oli myös haudasta kumpuava lähde, jonka vesi on parantavaa.

Vuonna 1935 pyhän Gregorioksen luostarin raunioilla tehtiin arkeologisia kaivauksia. Niiden yhteydessä löytyi myös pyhän Gregorioksen hauta. Marraskuun 17. päivänä samana vuonna hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin ristisaatossa Lesboksen Skopeloksen kylän Pyhän Georgioksen kirkkoon, jossa niitä edelleen säilytetään. Lesboksella vietetään vuosittain juhlallisesti pyhän Gregorioksen jäännösten siirron muistopäivää marraskuun 10. päivän jälkeisenä ensimmäisenä sunnuntaina.

Pyhittäjä Gerasim syntyi Kiovassa 1100-luvun alussa. Nuoruudestaan asti hän kaipasi erakkoelämää. Hän meni kuuliaisuusveljeksi Kiovan lähellä olevaan Gniletsin luostariin, jossa hänet lyhyen koeajan jälkeen puettiin munkiksi. Hengellisesti kokeneiden vanhusten ohjauksessa Gerasim antautui luostarikilvoituksiin. Hän nöyryytti ruumistaan ja harjaantui rukouksessa edistyen päivä päivältä hyveissä. Kun Gerasim oli saavuttanut säädetyn 30 vuoden iän, hänelle ehdotettiin pappisvihkimystä. Nöyryydessään hän yritti kieltäytyä siitä, mutta joutui kuitenkin taipumaan veljestön hartaisiin pyyntöihin. Muistaen Vapahtajan sanoja ”jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48), hän ei yrittänyt kätkeä saamaansa talenttia, vaan enensi sitä. Gerasim tapasi toimittaa liturgian joka päivä, ja hän loisti kaikille hyveellisen elämän valoa.

Palaen halusta välittää totuutta lähimmäisilleen ja olla hyödyksi toisille Gerasim lähti pohjoiseen levittämään kristinuskon valoa. Vuoden 1147 elokuussa hän saapui nykyisen Vologdan paikalle, jossa oli tuolloin vain pieni kylä. Hän rakensi metsään keljan ja eli ensin täydessä yksinäisyydessä rukoillen kenenkään häiritsemättä ja laulaen Jumalan ihmeiden kunniaksi yötä päivää.

Vähän kerrallaan ihmiset löysivät Gerasimin keljan ja alkoivat käydä hänen luonaan. Gerasim huomasi, että heidän tietonsa kristinuskosta olivat hyvin vajavaiset ja alkoi opettaa heitä. Hän rakensi kirkon, jonka yhteyteen hän aikoi perustaa luostarin. Maanomistajat ja osa väestöstä suhtautuivat kuitenkin nurjasti kirkon rakentamiseen ja luostarielämään, mutta se ei saanut Gerasimia lannistumaan eikä luopumaan hankkeesta. Hän enensi rukoustaan ja teki työtä väsymättä aamusta iltaan. Samalla hän opetti ihmisiä. Gerasimin isälliset, rakkautta huokuvat opetuspuheet taivuttivat lopulta paikallisten asukkaiden sydämet hänen puolelleen. Monet tulivat tarjoamaan hänelle apuaan ja muutamat halusivat jäädä kilvoittelemaan hänen kanssaan. Näin Vologdan alueelle nousi ensimmäinen luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle. Pyhittäjä Gerasimin elämästä luostarin perustamisen jälkeen ei ole säilynyt tietoja. Hän nukkui pois vuonna 1178.

Yli neljäsataa vuotta myöhemmin vuonna 1612 puolalais-liettualaiset joukot hyökkäsivät Vologdaan ja tuhosivat Gerasimin perustaman luostarin. Hyökkäyksen jälkeen asukkaat jälleenrakensivat kaupunkia mutta unohtivat luostarin. Silloin Gerasim ilmestyi unessa kaksitoista vuotta sokeana olleelle naiselle ja osoitti paikan, jossa hänen pyhäinjäännöksensä olivat, ja pyysi toimittamaan siellä panihidan puolestaan. Muistopalveluksen jälkeen nainen sai näkönsä. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen pyhittäjä Gerasimin hauta on vuodattanut ihmeitä ja erityisesti lukuisia sokeita on parantunut.

Ruhtinas Vasili syntyi Rostovissa vuonna 1209. Kaikki kutsuivat häntä lempinimellä Vasilko. Hän ei ollut täyttänyt vielä kymmentä vuotta, kun hänen isänsä suuriruhtinas Konstantin kuoli. Ennen kuolemaansa hän jakoi ruhtinaskunnan pojilleen määräten Rostovin Vasilille.

Tataarit hyökkäsivät 1230-luvun lopulla Pohjois-Venäjälle Vladimirin suuriruhtinaskuntaan valloittaen Moskovan ja Kolomnan. Vasili taisteli suuriruhtinaan rinnalla vihollisia vastaan. Hän joutui vangiksi ja tataarit veivät hänet leiriinsä. Nähdessään miten urhea, komea ja miehuullinen Vasili oli, he ryhtyivät taivuttamaan häntä puolelleen houkutellen ja uhkaillen. Vasili oli kuitenkin taipumaton. Hän kieltäytyi koskemasta pakanallisten menojen saastuttamaan ruokaan ja juomaan ja vakuutti, että Jumala rakastaa aina niitä, jotka uskovat Häneen. ”Tänä murheen päivänä Hän on nähnyt hyväksi puhdistaa meidät synneistämme tämän koettelemuksen kautta antaakseen meille tulevassa ajassa ikuisen elämän. Kukaan ei saa minua luopumaan uskostani Kristukseen, vaikka nyt joudunkin kärsimään syntieni tähden. Te taas joudutte vastaamaan Herran edessä kristittyjen surmaamisesta”, hän sanoi. Raivostuneet tataarit päättivät kiduttaa Vasilia.

Nähdessään, mitä oli tapahtumassa, Vasili alkoi valmistautua kuolemaan. Nuoret kasvot nälän ja kärsimysten näännyttäminä hän tunnusti Herralle kaikki syntinsä ja rukoili anteeksiantoa. Hän rukoili kaikkien kristittyjen, rippi-isänsä piispa Kirilin, vaimonsa ja kahden poikansa puolesta. ”Nyt kun ruumiini voima kuihtuu ja sydämeni ajatukset katoavat, kannan Sinulle viimeisen kiitokseni. Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Sinun käsiisi minä annan henkeni, anna minulle sija kunniassasi.”

Tataarit kiduttivat kauan pyhää ruhtinasta. Lopulta he surmasivat hänet maaliskuun 4. päivänä vuonna 1238 ja heittivät ruumiin metsään. Hurskas Maria-niminen kristitty löysi ruumiin. Yhdessä miehensä Adrianin kanssa hän kääri sen liinavaatteeseen ja piilotti sopivaan paikkaan. Kun sana Vasilin ruumiin löytymisestä kiiri Rostoviin, piispa Kiril ja Vasilin vaimo Maria lähettivät miehiä hakemaan ruumiin. Pyhän Vasilin reliikit haudattiin Rostoviin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Pyhittäjä Vasilin elämästä tiedetään ainoastaan se, että hän oli 1200-luvun lopussa igumenina vanhassa Mirožin luostarissa Pihkovan lähellä.

Pyhittäjä Joasaf oli samaan aikaan igumenina Snetogorin luostarissa, joka niin ikään oli lähellä Pihkovaa. Hän rakennutti luostariin Jumalanäidin syntymän kirkon ja munkkien keljoja. Joasaf ei kuitenkaan huolehtinut pelkästään luostarin ulkoisesta kukoistuksesta ja kasvusta vaan otti käyttöön ankaran yhteiselämään perustuvan ohjesäännön. Munkeilla ei ollut mitään henkilökohtaista omaisuutta ja kaikkien oli tyydyttävä luostarin tarjoamaan ruokaan ja vaatetukseen. Mitään turhaa ylellisyyttä ei sallittu. Rukous, itsehillintä ja työ täyttivät veljestön elämän.

Maaliskuun 4. päivänä vuonna 1299 saksalaiset hyökkäsivät molempiin kaupungin muurien ulkopuolella oleviin luostareihin. Pyhät Vasili ja Joasaf poltettiin elävältä luostariensa kirkossa yhdessä monien muiden munkkien kanssa. Heidän muistojuhlaansa alettiin viettää Pihkovassa pian heidän kuolemansa jälkeen.

Pyhä ruhtinas Daniel oli Aleksanteri Nevskin (23.11.) neljäs poika. Hän syntyi vuonna 1261 ja jäi kaksivuotiaana orvoksi. Jumala varjeli häntä, niin ettei kukaan pyrkinyt raivaamaan häntä pois tieltä. Perinnöksi hän sai tuolloin vielä vähäisen Moskovan ruhtinaskunnan, jonka merkitys kuitenkin kasvoi hänen hallitusaikanaan. Daniel oli luonteeltaan nöyrä ja rauhaa rakastava. Kun ruhtinasveljesten ja sukulaisten kesken syttyi sisällissota ja joukot lähestyivät Moskovaa, hän lähti rohkeasti niitä vastaan. Taistelulta kuitenkin vältyttiin, kun hän sai lempeillä sanoillaan vihamielisyydet ratkeamaan ilman verenvuodatusta.

Danielin veli ruhtinas Andrei tavoitteli johtavaa asemaa ja Vladimirin suuriruhtinaskuntaa. Vuonna 1292 hän johdatti tataarien joukot Venäjälle. Pystymättä puolustamaan Moskovaa Daniel päästi hyökkääjät rauhanomaisesti kaupunkiin. Muutaman vuoden kuluttua Andreista tuli suuriruhtinas, ja sisällissota syttyi uudelleen ruhtinaiden kesken. Jälleen Daniel osoittautui rauhantekijäksi ja sovitti keskenään riitaantuneet ruhtinaat. Hän ei tavoitellut kunniaa itselleen eikä havitellut valtaa eikä suurempia maa-alueita, vaan hallitsi Jumalaa kiittäen perinnöksi saamaansa Moskovaa. Sen tähden hänen hallintonsa oli siunausten täyttämä. Ilman mitään juonitteluja hän sai perinnöksi merkittävän Perejaslavl-Zalesskin ruhtinaskunnan Moskovasta pohjoiseen. Se lisäsi Moskovan ruhtinaan vaikutusvaltaa niin paljon, että Danielin poika Georgi sai jo suuriruhtinaan arvon. Näin Venäjän hallitsijanvaltikka siirtyi ilman taistelua Danielin sukuhaaralle.

Tästä huolimatta vallanhimo ei saanut Danielia valtaansa. Hän säilytti sydämessään Jumalan pelon ja veljesrakkauden. Hän rakennutti Moskovajoen rannalle luostarin taivaallisen suojelijansa pyhittäjä Daniel pylväskilvoittelijan kunniaksi. Elämänsä lopulla hän vihkiytyi siellä munkiksi. Nöyryydessään hän toivoi, ettei häntä haudattaisi ruhtinaiden tavoin kirkkoon vaan luostarin hautausmaalle niin kuin muutkin munkit. Hän siirtyi rauhassa Herransa luo maaliskuun 4. päivänä vuonna 1303.

Myöhemmin Pyhän Danielin (Danilovin) luostari siirrettiin toiseen paikkaan. Vanha luostari ränsistyi ja ruhtinas Danielin muisto painui unohduksiin. Eräänä päivänä Daniel kuitenkin ilmestyi suuriruhtinas Iivana III:n seurueeseen kuuluvalle nuorukaiselle ja pyysi tätä viemään hallitsijalle seuraavan viestin: ”Miksi olet jättänyt minut unohduksiin? Mutta vaikka olisitkin unohtanut minut, niin Jumalani ei unohda minua koskaan.” Siitä lähtien suuriruhtinas käski toimittaa muistopalveluksia, jakaa almuja ja tarjota aterioita köyhille edesmenneiden sukulaistensa muistoksi. Danielia alettiin yleisesti kunnioittaa pyhänä 1500-luvulla, kun erään Kolomnassa asuvan kauppiaan poika parani ihmeellisesti hänen haudallaan. Kunnioitus sai virallisen vahvistuksen Danielin pyhäinjäännösten löydyttyä maatumattomina vuonna 1652. Pyhäinjäännökset ovat nykyisin Pyhän Danielin (Danilovin) luostarissa, joka kunnostettiin Venäjän kasteen 1000-vuotisjuhlaksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

5.3.

Pyhä Konon eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hän syntyi Isaurian lähistöllä Betanian kylässä, jonka seurakunta oli apostoli Paavalin perustama, ja asui Binadiksen kaupungissa jonkin matkan päässä Seleukia-Trakheotiksesta (nyk. Silifke). Vuoristoisella Vähän-Aasian alueella sijaitseva Seleukia-Trakheotis oli Isaurian pääkaupunki. Kononista tuli kristitty ainutlaatuisella tavalla: ylienkeli Mikael ilmestyi hänelle ja kastoi hänet Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Enkelivoimien johtaja itse antoi hänelle myös pyhän ehtoollisen. Myös myöhemmin pyhä ylienkeli auttoi Kononia eri tilanteissa.

Kononin vanhemmat painostivat poikansa menemään naimisiin. Ylienkeli Mikaelin innoittama Konon suostutteli Anne-vaimonsa elämään kanssaan kuin sisar. He elivät avioliitossa, mutta säilyttivät neitsyytensä ja omistivat koko elämänsä Kristukselle. Kononin pyhä elämä ja hänen sanansa tekivät vaikutuksen hänen vanhempiinsa, ja hekin kääntyivät kristityiksi.

Hieman myöhemmin Kononin vaimo ja hänen vanhempansa kuolivat. Heidät haudattuaan Konon jatkoi Herran palvelemista. Hänen puheensa ja ihmetekonsa saivat monia pakanoita uskomaan Kristukseen. Pyhä Konon eli kurinalaista luostarimaista kilvoituselämää ja sai Jumalalta kyvyn tehdä ihmeitä. Tarinan mukaan Konon sai sellaisen vallan, että saattoi käskeä demoneita orjiksi peltotöihin tai lukita muutamia demoneja suuriin astioihin, jotka hän hautasi talonsa perustuksiin.

Maaherra Magnus saapui Isauriaan toimeenpanemaan keisarin määräämän kristittyjen vainon alueella. Kun vaino alkoi, Konon oli ensimmäisten kärsijöiden joukossa. Hänet pidätettiin ja tuotiin maaherran eteen. Kononia hakattiin raa’asti, mutta hän jatkoi uskonsa julistamista ja kieltäytyi uhraamasta epäjumalille.

Kun Isaurian kristityt kuulivat Kononin kärsimyksistä, he saapuivat paikalle puolustamaan pyhää miestä, jonka puheiden vaikutuksesta monet heistä olivat kääntyneet kristityiksi. Nyt he aikoivat pelastaa Kononin, ja osalla oli mukanaan aseita. Kun maaherra ja Kononin kiduttajat näkivät ihmisjoukon tulevan, he pelästyivät ja pakenivat.

Kristityt löysivät Kononin haavoitettuna ja verisenä kidutuspaikalta ja kantoivat hänet kotiinsa. Konon olisi halunnut kuolla marttyyrina, mutta hän eli vielä kaksi vuotta. Pyhä Konon nukkui rauhassa kuolonuneen toisella vuosisadalla ja hänet haudattiin vaimonsa ja vanhempiensa viereen.

Pyhän Kononin talon paikalle rakennettiin sittemmin kirkko. Kerrotaan, että rakennustöiden aikana eräs kristitty löysi astian, jonne Konon oli sulkenut demoneita. Koska astia oli erittäin painava ja tiukasti suljettu, sen löytäjä luuli sen sisältävän kultaa. Niinpä hän avasi astian ja demonit pakenivat sieltä liekkien muodossa. Ne polttivat kaikki syttyvät materiaalit, iskivät kirkonrakentajat maahan, tuhosivat rakennusta ja asettuivat sen jälkeen raunioihin. Kristityt kutsuivat apuun pyhää Kononia ja julistivat paaston, ja pian pyhä Konon puhdistikin paikan demoneista.

Pyhä Konon Puutarhuri syntyi Nasaretissa. Hän eli keisari Deciuksen toimeenpaneman vainon aikana (249–251). Konon oli jo iäkäs, kun hän jätti kotimaansa ja asettui asumaan Pamfyliaan, Vähän-Aasian eteläosaan. Siellä hän vietti yksinkertaista elämää ja piti pientä puutarhaa.

Alueen maaherra Publius toimi Magydosin kaupungissa Pamfylian rannikolla. Publius määräsi, että kaikkien alueen asukkaiden tuli saapua sinne, jotta hän voisi ilmoittaa kristittyjä vastaan suunnatuista keisarillisista määräyksistä. Tämän kuullessaan kristityt pakenivat jättäen kaiken taakseen. Ainoastaan Konon jäi hylättyyn ja autioon kaupunkiin. Kaupunkiin lähetetyt sotilaat löysivät hänet kiireisenä puutarhatöistä. Konon oli hyväntahtoinen ja viaton sielultaan ja niinpä hän tervehti sotilaita sanoen: ”Terve pojat!” Vapaaehtoisesti hän lähti sotilaiden mukaan ja seurasi heitä vastustelematta maaherran asuntoon.

Sotilaat kertoivat maaherralle, että olivat kiertäneet koko kaupungin ja sen lähiöt. ”Löysimme ainoastaan tämän vanhan miehen puutarhasta. Hänen täytyy vastata kaikkien kristittyjen puolesta”, he sanoivat. Kun maaherra oli kuulustellut Kononia tämän uskosta, hän sanoi tälle: ”En pyydä sinua uhraamaan. Ota vain hieman suitsuketta, viiniä ja oksa ja sano: ’Korkein Zeus, pelasta tämä kansa!’ Sano se, enkä minä pyydä sinulta enempää. Tee se ja elä elämäsi onnellisena meidän kanssamme.” Maaherra myös nimitti kristinuskoa erheeksi ja ihmetteli, kuinka ristillä kuollutta rikollista voitiin pitää Jumalana. Hän kehotti Kononia luopumaan uskostaan tuollaiseen hulluuteen.

Pyhä marttyyri kohotti kuitenkin katseensa taivasta kohti ja nuhteli maaherraa ja hänen alaisiaan. Hän sanoi toivovansa, että hekin voisivat uskoa tuon saman hulluuden. Tämän jälkeen hän ilmoitti, että toivoi ainoastaan pääsevänsä ylistämään Kristusta kaikkien marttyyrikuoleman kärsineiden kristittyjen kanssa.

Publius raivostui. Hän käski kiduttaa Kononia tunkemalla nauloja hänen jalkoihinsa. Tämän jälkeen kiduttajat valjastivat hänet vaunujen eteen. Konon joutui vetämään vaunuja perässään kahden sotilaan piiskatessa häntä. Kidutuksen aikana pyhä marttyyri lauloi psalmeja. Lopulta hän kaatui väsymyksestä. Pyhä Konon lausui rukouksen, teki ristinmerkin ja antoi sielunsa Herran käsiin.

300-luvulla Egyptissä abba Serapion oli vierailemassa kuuluisan erakkoisän abba Johanneksen luona. Siellä hän näki merkillisen unen. Hänelle ilmestyi kaksi munkkia, jotka sanoivat hänelle: ”Kuinka kauan olet kilvoitellut erämaassa etkä ole tavannut abba Markusta, joka asuu Tarmaqan vuorella Egyptin ja Etiopian rajalla? Ei ole toista hänen vertaistaan.” Sitten unen henkilöt kertoivat, että abba Markus kuolee 40 päivän kuluttua. Herättyään munkki Serapion kertoi unensa abba Johannekselle, joka oli vakuuttunut siitä, että uni tuli Jumalalta. ”Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta missä tuo vuori on? Miten löydät sen?” hän ihmetteli. ”Siunaa minut lähtemään, isä”, Serapion vastasi, ”niin Jumala kyllä näyttää minulle tien”.

Aleksandriassa Serapion sai eräältä kauppiaalta tietää, että kyseiselle vuorelle oli 30 päivän jalkamatka. Hän kulki lohduttoman kuivassa erämaassa tapaamatta ensimmäistäkään ihmistä tai eläintä. Serapion oli jo vähällä nääntyä janoon, mutta silloin hänen avukseen tuli enkeleitä, jotka ilmestyivät hänelle unessa miesten hahmoissa. Lopulta Serapion saapui vuorelle, jonka huippu tuntui ylettyvän taivaaseen asti. Huipulta näkyi meri. Harhailtuaan aikansa huipulla hän löysi Markuksen luolan, jonka ylle hän oli nähnyt enkelten laskeutuvan yöllä. Hän kuuli Markuksen veisaavan luolassa psalminjaetta: ”Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt…” (Ps. 90:4). Psalmien välissä hän kiitti Jumalaa siitä, että oli saanut viettää elämänsä kaukana maailman turhuudesta. Lopetettuaan veisuunsa Markus tuli luolan suulle mainiten Serapionin nimen, vaikka ei ollut koskaan häntä tavannut, ja kyynelsilmin toivotti tämän tervetulleeksi. Lämpimästi hän kiitti Serapionia vaivasta, että tämä oli tullut hänen luokseen, ja sanoi jo pitkään tahtoneensa tutustua häneen.

Serapion alkoi kysellä vanhuksen elämästä. Abba Markus kertoi olevansa kotoisin Ateenasta. Hänen perheensä ei ollut kristitty, ja vanhempiensa toivomuksesta hän oli alkanut opiskella filosofiaa. ”Herra kuitenkin armahti minua ja tutustuin kristinuskoon ja otin kasteen”, hän kertoi. ”Vanhempieni kuoleman jälkeen ajattelin, että minäkin olen kuolevainen. Jospa lähtisin pois maailmasta, ennen kuin enkelit tempaavat minut sieltä väkisin!” Markus valitsi erikoisen tavan luopua maailmasta: hän asettui lautalle mereen ja odotti, minne se hänet heittäisi. Niin hän ajelehti vuorelleen. Hän oli tuolloin 25-vuotias.

Ensimmäiset kolmekymmentä vuotta Markus kärsi nälkää, janoa ja kylmyyttä korkealla vuorenhuipulla. Kauheimpia kärsimyksiä olivat kuitenkin demonien aiheuttamat kiusaukset. Lukemattomia kertoja ne vannoivat hukuttavansa hänet mereen. Ne raahasivat häntä vuorenrinnettä alas, niin että iho hankautui vereslihalle, ja huusivat: ”Katoa meidän alueeltamme! Kukaan ei ole koskaan tullut tänne ennen sinua.”

Kun kolmekymmentä vuotta oli kulunut näissä kärsimyksissä, Jumalan armo laskeutui abba Markuksen päälle. Hän itse kertoi: ”Sain erityistä hengellistä ravintoa, joka ruokki ruumiinikin, ja enkelit laskeutuivat luokseni. Demonit eivät enää päässeet lähestymään minua. Sain nähdä taivasten valtakunnan ja vanhurskaiden asuinsijat. Ei ollut mitään asiaa, jota Jumala ei olisi minulle näyttänyt, kun sitä Häneltä pyysin. Ruumiillinenkin tilani muuttui, karvoitus peitti minut, niin että pysyin lämpimänä.” Kun päivä valkeni tämän heidän yöllisen keskustelunsa jälkeen, Serapion huomasi itsekin hämmästyksekseen, että vanhus oli kauttaaltaan pitkän karvoituksen peittämä.

Markus puolestaan kyseli Serapionilta, mitä maailmaan kuuluu. Hän oli iloinen saadessaan tietää kristinuskon levinneen ja pakanuuden väistyneen. Mutta kun hän kuuli, ettei ihmeitä juuri enää tapahtunut, hän valitti kristittyjen heikkoa uskoa: ”Voi maaparkaa, kristityt ovat kristittyjä vain nimellisesti, eivät teoissa.”

Päivä kului keskustelussa ja illan lähestyessä Markus tarjosi vieraalleen herkullisen aterian: kalaa, tuoretta leipää, vihanneksia ja taateleita. Hän selitti yllättyneelle Serapionille, että sen jälkeen kun armo kolmenkymmenen kilvoitusvuoden jälkeen oli verhonnut hänet, Jumala on lähettänyt hänelle joka päivä hänen tarvitsemansa aterian.

Aterian jälkeen abba Markus kertoi Serapionille, että hänen elinpäivänsä olivat tulleet täyteen ja hänen oli aika jättää katoavainen ruumiinsa ja siirtyä taivaallisiin majoihin. ”Jumala lähetti sinut, jotta sinun kätesi hautaisivat ruumiini”, hän lisäsi. Luolassa leimahti kirkas valo, joka heijastui vuorenrinteisiinkin. Markus rukoili hartaasti kaikkien niiden puolesta, jotka rakkaudesta Kristukseen olivat vankiloissa tai viettivät kilvoituselämää erämaissa ja luostareissa. Serapionilta hän otti lupauksen, ettei tämä säilyttäisi mitään osaa hänen ruumiistaan vaan hautaisi hänet kokonaisena hänen omaan luolaansa. Sitten hän syleili tätä isällisesti, rukoili hänen puolestaan ja pyysi häntä polvistumaan kanssaan. Polvillaan Markuksen vieressä Serapion kuuli enkelin huutavan toiselle enkelille: ”Avaa sylisi ja ota vastaan tämä hurskas sielu.” Taivas avautui, ja pyhittäjä Markuksen sielu kokonaan valkoisiin puettuna ohitti voittoisasti demonilaumat, jotka turhaan yrittivät estää sen kohoamista.

Serapion rukoili pyhän Markuksen ruumiin ääressä koko yön ja lauloi aamulla hautauspalveluksen. Hän jätti ruumiin luolaan ja sulki sen oviaukon kivillä. Enkelit, jotka olivat auttaneet häntä tulomatkalla, ilmestyivät hänelle jälleen sanoen: ”Tänään, veljemme, olet haudannut ruumiin, jonka arvoinen ei ole koko maailma.” He saattoivat häntä paluumatkalla ja ihmeellisellä tavalla hän huomasi olevansa abba Johanneksen keljan ovella jo saman päivän iltana. Kuultuaan Serapionin kokemuksista abba Johannes totesi munkeilleen: ”Totisesti, veljet, abba Markus oli täydellinen kristitty, kun taas me olemme kristittyjä vain nimeltä.”

Filokalian ensimmäisessä osassa on kolme laajaa Markus Askeetin kirjoitusta, jotka ovat merkittäviä niin teologisena kuin askeettisenakin opetuksena: Hengellisestä laista, Niille, jotka arvelevat vanhurskautuvansa teoista ja Kirje munkki Nikolaokselle. Kuka kirjoittaja oli ja milloin hän eli, siitä ei kuitenkaan ole varmuutta. Arviot hänen elinajastaan vaihtelevat 300-luvun ja 500-luvun välillä. Nykytutkijat arvelevat, että hän oli sama mies, joka mainitaan Ankaran lähellä sijainneen luostarin igumeniksi 500-luvulla. Tämä Markus lähti myöhemmin pois luostarista ja vetäytyi erakoksi. Kuollessaan hän oli lähes satavuotias.

Oppilaittensa ja muiden hengellisten lastensa pyynnöstä pyhittäjä Markus kirjoitti tutkielmia hengellisestä elämästä. Ne ovat niin suurenmoisia, että Bysantissa kehkeytyi suorastaan sananparsi: ”Myy kaikki ja osta Markus!” (Käsinkirjoitetut kirjat olivat hyvin kalliita.) Pyhittäjä Markuksen kirjoitukset vaikuttivat käänteentekevästi muun muassa pyhän Simeon Uuden Teologin (12.3.) elämään.

Teoksissaan Markus pyrkii kumoamaan harhaoppisten messaliaanien opetukset. He olivat sitä mieltä, että kun joku on kerran saanut Hengen kasteen, hänen ei enää tarvitse osallistua sakramentteihin eikä kirkon elämään, vaan hänelle riittää pelkkä rukoileminen. Pyhä Markus selittää, että koko hengellinen elämä kaikkineen on kasteessa jo saamamme armon aktivointia. Teoksessaan Kasteesta hän kirjoittaa: ”Kristus, täydellinen Jumala, on antanut kastetulle täydellisen armon Hengessä. Emme itse voi lisätä siihen mitään, mutta se kehittyy ja ilmenee meissä siinä määrin kuin toteutamme käskyt.”

Adamin lankeemus on saattanut koko ihmisluonnon luonnonvastaiseen tilaan ja suistanut sen sielulliseen ja ruumiilliseen kuolemaan. Mutta Kristus Uutena Adamina uudisti sen kastevedessä ja asetti ihmisen Kirkon paratiisiin kuin uuteen Eedeniin. Siitä lähtien ihminen on vapaa toimimaan käskyjen mukaan ja toteuttamaan hyveitä päämääränään kohdata Kristus ”sydämensä sisimmässä, kätketyssä ja puhtaassa paikassa”. Näin Pyhän Hengen armo on vapaasti annettu meille kasteestamme lähtien, mutta se jää nupulleen, jollemme käskyjä noudattamalla sytytä sitä kukkaloistoon. Armo johdattaa meidät vähitellen Pyhän Hengen hedelmien tietoiseen maistamiseen.

Kasteessa suotava armon lahja ei suinkaan syökse ihmisiä passiivisuuteen. Päinvastoin se merkitsee pyhittäjä Markuksen mukaan lakkaamattoman taistelun alkua. On taisteltava piileviä himollisia taipumuksia ja demonista alkuperää olevia ajatuksia vastaan. Tämä hengellinen taistelu on juuri sitä, mitä kutsumme katumukseksi (metanoia), ja sitä käydään aina elämän loppuun saakka. Kaikkien kristittyjen on väkisin pakotettava itseään pysymään katumuksen polulla aina kuolemaan asti. Siten näytämme Kristukselle, että olemme päättäväisesti hylänneet esi-isältämme perimämme taipumuksen pahaan. ”Kaikki käskyt sisältyvät tähän yhteen käskyyn: katukaa”, Markus Askeetti sanoo ja lisää: ”Jumala on salatusti käskyissään. Jotka Häntä etsivät, löytävät Hänet sikäli kuin niitä täyttävät.”[1]

Kun ihminen tällä tavoin käy taistelua Kristuksen puolesta uudistetun vapauden hengellisen lain mukaisesti, hänen on jatkuvasti pysyttävä lähellä Häntä pitämällä aina Jumala mielessään ja tarjoamalla Hänelle ensihedelminä kaikki ajatuksensa sitä mukaa kuin ne syntyvät mielessämme. Siten torjumme rukouksen armolla ”kolmen pahuuden jättiläisen” eli tietämättömyyden, velttouden ja unohduksen hyökkäykset. ”Kun Jumalan muistaminen valtaa sinut, moninkertaista rukouksesi, niin että silloinkin kun sinä et muista Jumalaa, Jumala muistaa sinut”,[2] pyhä kilvoittelija suosittelee. Kun kolkutamme kärsivällisesti ja keskittyneesti rukouksella sydämen salaisen pyhäkön ovea, Kristus, Ylimmäinen pappi, avaa sen lopulta, ottaa vastaan uhrimme ja kuluttaa sen Pyhän Hengen tulessa. Niin kasteessa saamamme armo pääsee ikuisesti säteilemään kaikessa loistossaan.


[1] Filokalia I, §190, s. 179.

[2] Filokalia I, §25, s. 163.

Pyhä Virgilius syntyi Aquitainessa 500-luvun alkupuolella. Hänestä tuli munkki Lérinsin luostariin, jossa seurattiin idän isiltä perittyä traditiota. Munkki Virgilius oli erittäin kärsivällinen ja suuri kilvoittelija. Kun hän oli kilvoitellut pitkään Lérinsin luostarissa, hänet pyydettiin Pyhän Symforienin luostarin johtajaksi. Luostari sijaitsi Autunissa, ja sielläkin noudatettiin itäisen kilvoitteluelämän perinteitä.

Virgilius oli hyvä hengellinen ohjaaja. Tämän vuoksi hänet vihittiin vuonna 588 Galliassa sijaitsevan Arlesin arkkipiispaksi. Piispana hän rakennutti kaksi basilikaa ja yhden luostarin Arlesin kaupunkiin. Kerrotaan, että kun toista kirkkoa oltiin rakentamassa, pyhä piispa meni rakennustyömaalle. Hän alkoi rukoilla ja auttoi itsekin kirkonrakentajia pylväiden pystyttämisessä. Hän oli myös paavi Gregorius I Dialogoksen (12.3.) hyvä ja luotettu ystävä. Paavin käskystä hän vuonna 597 vihki Canterburyn piispaksi pyhän Augustinuksen (26.5.).

Hengellistä laumaansa pyhä piispa ohjasi rakkaudellisesti. Erityistä lempeyttä hän osoitti köyhille. Kerran hän paransi erään sokean miehen näön. Lisäksi kerrotaan, että hänen rukouksensa herättivät monia kuolleita henkiin. Piispanakaan hän ei menettänyt intoaan askeettiseen elämään: hän esimerkiksi piti piispallisen asunsa alla karkeaa jouhipaitaa.

Pyhä Virgilius eli iäkkääksi. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 618. Pian hänen kuolemansa jälkeen hänen reliikkinsä alkoivat tuoksua kuin kukkaismeri. Hänen haudallaan tapahtui myös monia ihmeitä.

Pyhittäjä Adrian aloitti kilvoittelunsa Komelin luostarissa. Hän oli munkkidiakoni, kun luostariin vuonna 1540 tuli tuntematon vanhus. Adrian kutsui hänet keljaansa keskustelemaan hengellisistä asioista. Vanhus sanoi, että Adrianista tulisi erakko ja että hän perustaisi luostarin, jossa hän nöyrällä esimerkillään opettaisi hengellisiä lapsiaan. Hän myös kertoi tietävänsä erakkoelämään sopivan asumattoman erämaan. Sanat sytyttivät Adrianin sydämen ja hän meni heti pyytämään igumeni Lavrentilta siunauksen erakkoelämään. Siunauksen saatuaan hän lähti oppilaansa Leonidin kanssa Pošehonin metsään Jaroslavlin alueelle vanhuksen toimiessa oppaana. Heidän saavuttuaan suureen metsään vanhus katosi jäljettömiin jättäen munkit ihmettelemään, oliko hän ollut ihminen vai Jumalan lähettämä enkeli. Kiitollisina he veisasivat Ristin ylentämisen juhlakanonin, sillä oli syyskuun 14. päivä, jolloin kirkko viettää pyhän ristin juhlaa. Heidän veisatessaan ympäristön asukkaat kuulivat ihmeekseen metsästä kirkonkellojen soittoa.

Adrian ja Leonid rakensivat Vethajoen varrelle suuren tammen alle keljan. Kilvoittelun alkutaipaleella heillä oli paljon koettelemuksia, joita aiheuttivat niin pahat henget kuin viekkaat ihmisetkin. Kolmen vuoden kuluttua he lähtivät Moskovaan pyytämään metropoliitalta siunauksen kirkon rakentamiseksi. Pyhä metropoliitta Makari (30.12.) otti heidät vastaan ja antoi siunauksensa. Samalla hän vihki Adrianin papiksi ja nimitti hänet tulevan luostarin igumeniksi.

Palattuaan Adrian alkoi heti sydän täynnä iloa rakentaa kirkkoa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Lähiseudun asukkaatkin iloitsivat ja ihmettelivät, että paikalle oli nousemassa luostari, ja monet tulivat auttamaan vanhuksia. Nämä puolestaan enensivät kilvoituksiaan antaen oppilailleen hyvän esimerkin paastosta ja rukouksesta. Heidän työnsä ja vaivannäkönsä ei mennyt hukkaan; luostari kasvoi ja sen maine kiiri kauas ympäristöön.

Leonidin kuoleman jälkeen luostaria kohtasi suuri onnettomuus. Suuren paaston aikaan maaliskuun 5. päivänä vuonna 1550 sinne hyökkäsi aseistautunut rosvojoukko, joka alkoi pahoinpidellä ja ampua munkkeja. Adrian piiloutui halkovarastoon, mutta rosvot löysivät hänet, sitoivat narun hänen kaulaansa, raahasivat hänet keljaan ja alkoivat kiduttaa häntä. He viiltelivät häntä partaveitsillä ja polttivat tulella vaatien häntä paljastamaan, missä luostarin rahavarat olivat. Adrian vastasi, että heidän omaisuutensa oli taivaassa, mutta rosvot vain pilkkasivat häntä ja jatkoivat kiduttamista. Silloin Adrian alkoi rukoilla: ”Herra, minun Jumalani, anna anteeksi näille ihmisille, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät. Ota vastaan henkeni äläkä muista rikkomuksiani, jotka olen tehnyt edessäsi. Puhtain Jumalansynnyttäjä, älä ylenkatso rukoustani äläkä syntymäkaupunkiani Rostovia. Hengelliset isäni ja veljeni, antakaa minulle anteeksi Jumalan tähden ja siunatkaa. Minä menen jo Kristuksen tuomioistuimen luo enkä enää näe teitä tässä maailmassa. Kuten Herra on sanonut: Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat (1. Moos. 3: 19).” Adrianin lausuttua tämän rukouksen murhamiehet raahasivat hänet pihalle ja surmasivat hänet ajamalla reellä hänen ylitseen. Ruumiin he veivät mukanaan ja heittivät tuntemattomaan paikkaan.

Adrianin pyhäinjäännökset löydettiin monien ihmeellisten vaiheiden jälkeen vuonna 1627. Eräs virkamies otti niistä salaa kappaleen kotiinsa arvellen sen koituvan siunaukseksi. Hän sairastui heti vakavasti ja parani vasta palautettuaan pyhäinjäännöksen Pošehonin luostariin.

Pyhä Johannes (Ioan) syntyi Bulgariassa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän sai vanhemmiltaan kristillisen kasvatuksen, mutta ollessaan vielä nuorukainen hän alkoi liikkua muslimien seurassa. Hän kielsi Kristuksen ja alkoi seurata islamia. Johannes kuitenkin tuli pian järkiinsä. Hän ymmärsi syntinsä vakavuuden ja pakeni Athoksen Pyhälle vuorelle elääkseen katumuksessa.

Johannes vietti kolme vuotta Suuressa lavrassa. Tuona aikana hänen elämänsä oli erittäin askeettista. Hän palveli erästä pyhää vanhusta, joka oli rampa. Hänen omatuntonsa ei kuitenkaan antanut hänelle koskaan rauhaa. Hän oli aina surullinen ja hiljainen. Kaikki, jotka näkivät hänet, ymmärsivät, että Johannes kantoi sisällään raskasta taakkaa.

Lopulta Johannes ilmoitti lähtevänsä matkalle kotimaahansa, mutta menikin Konstantinopoliin. Kun hän saapui kaupunkiin, hän laittoi ylleen turkkilaisasun: fetsin ja punaiset kengät. Siinä asussa hän meni Hagia Sofiaan, joka oli ollut moskeija vuodesta 1453. Sisään tullessaan hän teki ristinmerkin ja maahankumarruksen. Muslimit raivostuivat, ottivat hänet kiinni ja vaativat häneltä selitystä.

Johannes hymyili ja vastasi, että kristittynä hän rukoili kuten todellisen Jumalan tunnustajien tuli rukoilla. Hän myös kertoi heille, että oli nuoruuden erehdyksenä noudattanut islamilaista elämäntapaa, mutta palannut sitten Kristuksen seuraajaksi. Tästä turkkilaiset raivostuivat. He kiduttivat Johannesta. ”Kiellä Kristus ja palaa islamiin, tai sinut tapetaan”, he sanoivat. Johannes kuitenkin kieltäytyi ja ilmoitti, että ilman Kristusta ei ole pelastusta. Turkkilaiset mestasivat Johanneksen Hagia Sofian edessä olevalla aukiolla ja pyhä Johannes sai marttyyrien kunniakkaan kruunun. Tämä tapahtui vuonna 1784.

Piispa Parthenios oli 1700-luvun lopulla esipaimenena Didymoteikhonissa, joka sijaitsee Nyky-Kreikan koilliskulmassa, lähellä Istanbulia. Parthenios vastusti avoimesti turkkilaisten päätöstä pitää viikoittaiset markkinat sunnuntaina. Hän sanoi, että pyhä päivä tuli pyhittää rukoukselle ja Jumalan mielen mukaisille teoille. Kerran piispan lähtiessä kirkosta turkkilaiset sieppasivat hänet. He kiduttivat ja tappoivat pyhän marttyyripiispan seurakuntalaisten silmien edessä vuonna 1805, kuusitoista vuotta ennen Kreikan vapaussodan alkua.

Pyhä Georgios syntyi aivan 1700-luvun lopulla. Hän oli kotoisin Rapsanen kylästä, joka sijaitsee Olymposvuoren juurella. Hän sai kristillisen kasvatuksen ja hänestä tuli kotikylänsä opettaja. Hänen luokallaan oli oppilaana eräs turkkilainen lapsi naapurikylästä. Opettajan lempeys ja arvokkuus vaikuttivat tähän lapseen, jonka käytös ja olemus alkoi muuttua. Lapsen vanhemmat ajattelivat tämän johtuvan kristinuskosta ja vihastuivat.

Vanhemmat raahasivat Georgioksen Tirvanoksen paššan eteen. Tämä oli Thessalian satraapin Ali Paššan sukulainen. Georgios tunnusti uskonsa rohkeasti, ja turkkilaiset alkoivat kiduttaa häntä. He panivat hänet ylikuumennettuun kylpyyn ja mursivat hänen sormensa ja jänteensä. He naulasivat hevosenkenkiä hänen jalkoihinsa ja kuljettivat häntä pitkin kaupunginkatuja. Sitten he asettivat tulikuuman rautakruunun hänen paljaalle iholleen.

Lopulta turkkilaiset sitoivat Georgioksen paaluun. He valuttivat hänen ylleen öljyä ja pikeä, minkä jälkeen he sytyttivät hänet palamaan. Kristuksen armosta kuitenkin vain hänen siteensä paloivat. Lopulta turkkilaiset mestasivat hänet. Tämä tapahtui 5. maaliskuuta 1818. Kuollessaan pyhä Georgios oli vasta kaksikymmentävuotias. Kolmen päivän ajan hänen ruumiinsa yllä oli valopilvi. Kristityt hautasivat hänet, ja hänen haudallaan tapahtuu ihmeitä vielä nykyäänkin.

Pyhä Nikolai (Nikola Velimirović) syntyi vuonna 1880 Lelićin kylässä Länsi-Serbiassa. Hän peri vanhemmiltaan palavan ja horjumattoman uskon Jumalaan. Isä opetti hänet rakastamaan lukemista, ja äiti vei häntä jumalanpalveluksiin läheiseen luostariin, jossa Nikola osallistui usein pyhään ehtoolliseen. Kun Nikola kasvoi, vanhemmat panivat hänet luostarin kouluun. Myöhemmin hän opiskeli Belgradin teologisessa seminaarissa, jossa hänen lahjakkuutensa herätti opettajien kiinnostuksen. Perustutkinnon jälkeen hän jatkoi opintojaan stipendiaattina Bernin yliopistossa Sveitsissä ja valmistui teologian tohtoriksi vuonna 1909. Samana vuonna hän palasi Serbiaan ja vihkiytyi munkiksi Rakovitsan luostarissa saaden nimen Nikolai. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi ja ylennettiin arkkimandriitaksi. Kahden vuoden kuluttua hän palasi opettajaksi Belgradin hengelliseen seminaariin.

Vuodesta 1910 lähtien Nikolai opiskeli myös Pietarin hengellisessä Akatemiassa, jossa hän hämmästytti tiedoillaan ja puhetaidollaan niin opettajia kuin opiskelijoita. Metropoliitta Antoni (Vadkovski) anoi hänelle tsaarilta ilmaisen matkustusluvan kaikkialle Venäjälle. Näillä matkoillaan Nikolai oppi rakastamaan Venäjää.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Serbian hallitus lähetti Nikolain diplomaattiseen työhön Englantiin. Samalla hän luennoi Oxfordin yliopistossa ja sai filosofian tohtorin arvon King’s Collegessa sekä kunniatohtorin arvon Cambridgen ja Glasgowin yliopistoissa.

Sodan jälkeen vuonna 1919 Nikolai palasi Serbiaan, jossa hänet 39-vuotiaana vihittiin piispaksi ja nimitettiin Žičan piispanistuimelle. Sieltä hän sai pian omasta pyynnöstään siirron Ohridin hiippakuntaan, slaavilaisen kirjallisuuden, kulttuurin ja hengellisyyden kehtoon. Nuori lahjakas ja pyhää intoa säteilevä piispa nosti hiippakuntansa kirkollisen elämän uuteen kukoistukseen. Ohridin ja Bitolan hiippakunnat yhdistettiin yhdeksi hiippakunnaksi, jonka piispanistuin sijaitsi Bitolassa. Alueen luostarielämä elpyi. Voimakkaalla persoonallisuudellaan ja puhetaidollaan hän ohjasi kansan uskoa oikeaan kirkolliseen suuntaan. Hän perusti rukouksellisuuteen ohjaavan maallikkoliikkeen, johon kuului pääasiassa maalaisväestöä. Sen piiristä nousseet munkit täyttivät luostarit ja elvyttivät alueen jo hiipumassa olleen kilvoituselämän. Piispa Nikolai järjesti myös sisälähetyskursseja ja julkaisi kirjeitä, jotka tarjosivat hengellistä ravintoa uskovien sieluille.

Vuonna 1936 Nikolai valittiin uudelleen Žičan piispaksi. Hänen tulonsa myötä hiippakunta koki todellisen hengellisen renessanssin. Monet luostarit, ennen kaikkea Žiča ja Studenica, kunnostettiin ja uusia kirkkoja rakennettiin. Piispa Nikolai oli Serbian kirkon historian suurin puheentaitaja ja sananjulistaja. Hänen kootut teoksensa käsittää kolmetoista nidettä. Hänen julistustyönsä oli niin intensiivistä ja monipuolista, että sitä voi verrata vain Serbian arkkipiispan pyhän Savvan (12.1.) elämäntyöhön. Serbian kirkon lähettiläänä pyhä Nikolai matkusti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Hän kävi Konstantinopolissa, Kreikassa ja Athoksen Pyhällä vuorella, jossa hän huolehti ennen kaikkea Hilandarin luostarin kunnostamisesta. Hän osallistui lukuisiin kansainvälisiin tapahtumiin ja kokouksiin.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittivät Jugoslavian. Hitler antoi käskyn tuhota maan älymystö sekä Serbian kirkon johtavat piispat. Patriarkka Gavrilo ja piispa Nikolai lähetettiin pahamaineiselle Dachaun keskitysleirille. He selvisivät kuitenkin hengissä kaikista kärsimyksistä, ja toukokuussa 1945 liittoutuneiden amerikkalaiset joukot vapauttivat heidät. Leirillä Nikolai kirjoitti yhden kuuluisimmista teoksistaan ”Vankilan ikkunan läpi”, jossa hän kutsuu ortodokseja ymmärtämään syntinsä ja katumaan.

Vapauduttuaan Nikolai ei voinut palata Jugoslaviaan, jossa Titon johtamat kommunistit olivat ottaneet vallan ja papistolta oli riistetty vapaus evankeliumin julistamiseen. Hän ymmärsi, että pystyisi parhaiten palvelemaan uskovia lännestä käsin. Nikolai meni ensin Englantiin, mutta siirtyi jo vuonna 1946 Amerikkaan, jossa hän eli ensin pakolaisena ilman virallista asemaa kirkossa. Vähitellen hän löysi oman paikkansa venäläisten emigranttien parista. Nikolai asettui ensin Pyhän Vladimirin seminaariin New Yorkiin ja myöhemmin Pyhän Tiihonin luostariin ja seminaariin Pennsylvaniaan. Vaikka hänen terveytensä oli heikentynyt keskitysleirillä, hän jatkoi aktiivista toimintaansa. Nikolai opetti seminaarissa, piti opetuspuheita kirkossa, luennoi, kirjoitti paljon ja jatkoi omaa tutkimustyötään. Bernistä ja Oxfordista saamiensa tohtorinarvojen lisäksi hänet valittiin saksalaisen Hallen, Pariisiin Sorbonnen ja New Yorkin Columbian yliopistojen kunniatohtoriksi. Opetustyössään niin seminaarissa kuin kirkon ambonilla hän käytti enimmäkseen englannin kieltä välittämättä monien venäläisten emigranttien vastalauseista, sillä hän halusi kaikkien ymmärtävän puheensa sisällön. Hän oli innostava opettaja ja tunsi hyvin opiskelijansa. Elämänsä loppuun asti hän säilytti yhteyden Serbian kirkkoon ja muihin ortodoksisiin kirkkoihin, hengellisiin lapsiinsa ja ystäviinsä. Hän oli kaikkien rakastama ja kunnioittama.

Pyhä piispa Nikolai antoi sielunsa Herralle Pyhän Tiihonin luostarissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1956. Hänet haudattiin serbialaiseen Pyhän Savvan luostariin Libertyvilleen Illinoisiin. Hautaaminen kotimaahan ei tuolloin ollut mahdollista, sillä häntä pidettiin Jugoslaviassa virallisesti kansan vihollisena ja hänen teostensa julkaiseminen oli kokonaan kielletty. Kommunistihallinnon kukistuttua pyhäinjäännökset siirrettiin vuonna 1991 pyhän Nikolain oman toivomuksen mukaisesti hänen kotikyläänsä Lelićiin. Serbian piispojen synodi julisti hänet pyhäksi 19.5.2003.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

6.3.

Pyhä Helena, keisari Konstantinus Suuren (21.5.) äiti, lähti vuonna 362 pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin. Helenan johdolla ja pyhän kaupungin uskovaisten kertomien tietojen avulla pyhän haudan lähistöltä löytyi luola, jossa oli kolme ristiä. Näistä yksi osoittautui Vapahtajan ristiksi sen välityksellä tapahtuneen ihmeen ansiosta. Ristien lisäksi paikalta löydettiin nauloja, joita oli käytetty Vapahtajan ja kahden ryövärin naulitsemiseen omille risteilleen. Ryöväritkin oli siis naulittu ristiin eikä kiinnitetty siihen köysin.

Naulat, joilla ryövärit oli naulittu, olivat tummempia ja ruosteisia, mutta Kristuksen eläväksitekevän ruumiin lävistäneet naulat olivat puhtaita ja kiiltäviä. Tällaisia nauloja löytyi ilmeisesti neljä, joskin lännessä alettiin myöhemmin puhua kolmesta naulasta.

Keisarinna Helena otti pyhät naulat mukaansa Konstantinopoliin ja antoi ne pojalleen. Keisari Konstantinus laitatti yhden naulan kypäräänsä ja toisen hevosensa suitsiin. Tällä hän tahtoi näyttää käyvänsä taistelunsa kristinuskon voitoksi ja Kristuksen nimen kunniaksi. Ilmeisesti kyse oli myös profetian toteuttamisesta, sillä profeetta Sakarjan kirjassa (14:20) sanotaan: ”Silloin on hevosten kulkusissa kirjoitus: Herralle pyhitetty”. Kolmannen naulan keisari asetti forumin lähellä olleen oman patsaansa jalustaan, jotta Kristuksen voima olisi suojelemassa kaupunkia.

Yhtä nauloista säilytetään Roomassa Jerusalemin pyhän ristin katedraalissa (lat. Sanctae Crucis in Hierusalem, italiaksi Santa Croce in Gerusalemme). Israelista löydettiin vuonna 1968 hauta-arkku, jossa oli erään ensimmäisellä vuosisadalla ristiinnaulitun miehen luut; miehen jalan lävistänyt naula oli yhä paikallaan. Nauloja vertailtaessa kävi ilmi, että se oli ainekseltaan, kooltaan ja malliltaan samanlainen kuin Roomassa säilytettävä naula. Sikäli Roomassa säilytetyn naulan alkuperä näyttäisi todella olevan Kristuksen ajan Jerusalemissa.

Tänään vietettävää muistopäivää kutsutaan myös ”kunniallisen ja eläväksitekevän ristin löytämisen” juhlaksi. Syyskuun 14. päivänä vietettävän pyhän ristin juhlan sisältönä oli alun perin nimenomaan ristin löytäminen, mutta kun juhlan keskeiseksi teemaksi vakiintui ristin ylentäminen, ristin löytymistä alettiin muistella yhdessä pyhän ristin naulojen löytymisen kanssa maaliskuun 6. päivänä.

Pyhä Arkadios omistautui jo nuorena luostarielämälle. Hän kilvoitteli Kyproksen saarella keisari Konstantinus Suuren aikana. Keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363) hänen kaksi oppilastaan, Julianos Lääkäri sekä Eubolos, kärsivät marttyyrikuoleman. Heidät surmattiin miekalla. Pyhä Arkadios hautasi oppilaansa ja pian sen jälkeen antoi sielunsa Herralle.

Pyhä Fridolin syntyi 400-luvulla irlantilaiseen ylimyssukuun.[1] Kun hänestä tuli pappi, hän lähti Galliaan, sillä hän halusi välttää mainetta, joka kasvoi hänen viisautensa ja opetustaitojensa seurauksena.

Galliassa Fridolinista tuli monien muiden irlantilaismunkkien tapaan kiertävä lähetystyöntekijä. Aivan ensimmäiseksi hän matkasi Poitiers’ssä sijaitsevaan luostariin, jonka perustaja oli pyhä Hilarion (13.1.). Myöhemmin Fridilonista tuli luostarin johtaja. Hän korjautti rakennukset ja palautti luostariin erinomaisen luostarikurin.

Pyhä Hilarion ilmestyi Fridolinille näyssä ja ilmoitti paikan, jossa hänen pyhäinjäännöksensä sijaitsivat. Hilarionin reliikit olivat näet kadonneet aiemmin vandaalien (germaanikansa) tuhottua luostarin ja sen kirkon. Fridolin sai Klodvig I:ltä (481–511) varoja, joilla hän jälleenrakennutti luostarikirkon ja asetti sinne pyhän piispan reliikit.

Sitten pyhä Hilarion ilmestyi Fridolinille jälleen. Tällä kertaa pyhä käski Fridolinia lähtemään jälleen tienpäälle. Hänen tuli perustaa uusia kirkkoja pyhän Hilarionin muistolle eri paikkoihin: Metziin, Alsaceen, Burgundiin sekä Sveitsiin. Fridolinia alettiinkin kutsua lempinimellä ”irlantilainen vaeltaja”.

Näiden matkojen jälkeen Fridolin saapui viimein Säckingenin saarelle. Saari sijaitsee Constancen järvellä, jonkin matkan päässä Baselin kaupungista. Ensin paikalliset vastustivat häntä, mutta Fridolin voitti heidät puolelleen opetuksellaan. Burgundin hallitsija lahjoitti hänelle maata, ja hän rakennutti sille kirkon sekä pyhälle Hilarionille omistetun luostarin.

Fridolinin perustama luostari oli yhteisluostari, jossa oli tilat sekä nunnille että munkeille. Tällaiset yhteisluostarit olivat yleisiä Fridolinin aikaan, ja niillä oli aina yhteinen johtaja. Myöhemmin kirkolliset kanonit kielsivät yhteisluostarien perustamisen. Kerrotaan, että luostarikoulussa pyhä Fridolin rohkaisi oppilaitaan urheilemaan ja otti itsekin osaa urheiluun. Pyhä Fridolin nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 540.


[1] Eräät lähteet mainitsevat Fridolinin olleen munkkina Luxeuilissa ja pyhän Columbanuksen (23.11) oppilas. Tällöin hän olisi kuollut vuonna 650. Jotkut historioitsijat sijoittavat hänet vasta 700-luvulle.

Pyhittäjä Hesykhios eli 700-luvulla ja oli kotoisin Paflagonian Andrapasta (180 km Ankarasta pohjoiseen). Hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Jo nuorena hän luopui maailmallisista tavoitteista ja suuntasi katseensa kohti taivaallista Jerusalemia. Hän lähti kotiseudultaan Hellespontoksen rannikolle aikoen asettua Bityniaan Maionvuorelle. Paholainen yritti estää häntä lähettämällä kaksi miestä, jotka sanoivat vuorta petojen ja rosvojen tyyssijaksi ja väittivät, ettei hän säilyisi siellä elossa päivää kauempaa. Hesykhios ymmärsi kuitenkin, että demonit olivat yllyttämässä miehiä tällaisiin puheisiin. Hän karkotti kaikki epäilykset mielestään ristinmerkillä ja Jumalan viittausta seuraten asettui asumaan yhdelle vuoren huipuista.

Pyhittäjä alkoi viljellä pientä puutarhaa, josta sai ruokansa. Linnut söivät kuitenkin hänen satonsa. Hän nosti katseensa taivaaseen ja nuhteli niitä: ”Poistukaa munkkien luota ja jättäkää heidän viljelyksensä rauhaan.” Oli kuin linnut olisivat ymmärtäneet hänen puheensa: ne kohosivat siivilleen eivätkä enää palanneet. Myöhemmin Hesykhios laskeutui alemmaksi vuorenrinteelle paikkaan, josta hän löysi vettä, ja rakensi sinne kirkon pyhän apostoli Andreaan kunniaksi.

Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu pikkutyttö, jonka hän paransi. Luovuttaessaan tytön tämän vanhemmille hän sanoi: ”Pyhä Henki sanoo minulle, että täältä lähtöni jälkeen tälle paikalle kohoaa nunnaluostari, ja sisarten lakkaamattomat rukoukset karkottavat täältä kaikki demoniset voimat.” Tämä ennustus toteutui joidenkin vuosien kuluttua. Pyhittäjä tunsi muutenkin myötätuntoa paikallisia asukkaita kohtaan ja auttoi heitä rukouksillaan. Kerran hän paransi ristinmerkillä loukkaantuneen kyntöhärän.

Kolmekymmentä päivää ennen kuolemaansa Hesykhios sai enkeliltä viestin lähestyvästä poismenostaan. Kun kuolinpäivä koitti, hän kutsui luokseen kanssaan asuvat veljet antaakseen heille viimeiset ohjeensa. Keskiyön aikaan hänen vielä puhuessaan hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ja sanoen: ”Herra, Sinun käsiisi annan henkeni” hän lähti taivaallisiin asuntoihin. Tämä tapahtui noin vuonna 792.

Muutamia vuosia myöhemmin Pontoksen Amasean piispa Teofylaktos vei pyhittäjän jäännökset Amaseaan, jossa hän sijoitti ne katedraaliinsa alttarin oikealle puolelle.

Amorionin kaupunki sijaitsi Fryygiassa Vähän-Aasian keskiosassa. Bysanttilaisena aikana se oli tärkeä linnoitus arabien ja turkkilaisten hyökkäyksiä vastaan. Se seisoi paikallaan vuosisatoja mutta välillä koki tuhojakin. Näistä pahin oli kaupungin täydellinen tuhoutuminen keisari Teofiloksen aikana vuonna 838. Bagdadin kalifi al-Mutasim (833–842) valloitti kaupungin, tappoi sen kaikki asukkaat ja hajotti sen maan tasalle. Taistelu kaupungista oli kiivas ja verinen: kummallakin puolella kerrotaan kaatuneen noin 70 000 miestä. Arabien voittoon vaikutti ratkaisevasti kristittyjen joukoissa taistellut kavaltaja Baditzes, joka paljasti muslimeille puolustuksen heikon kohdan. Tuon ajan kristityt surivat Amorionin valloitusta lähes yhtä paljon kuin vuosisatoja myöhemmin surtiin Konstantinopolin joutumista turkkilaisten käsiin. Kristillisissä piireissä Amorionin menetys tulkittiin Jumalan rangaistukseksi keisari Teofilokselle, jonka kotikaupunki se oli. Teofilos nimittäin suhtautui kielteisesti pyhiin ikoneihin ja vainosi niiden kunnioittajia. Myöhemmin Bysantti valloitti Amorionin joksikin aikaa takaisin, mutta se ei koskaan saanut takaisin entistä loistoaan. Lopullisesti Bysantin valtakunta menetti kaupungin vuonna 1110.

Valloitettuaan Amorionin kalifi al-Mutasim säästi kuolemalta vain 42 kaupungin korkeinta sotilas- ja hallintomiestä. Hän vei heidät omaan maahansa ja sulki likaiseen vankilaan, joka vilisi syöpäläisiä. Se oli niin pimeä, etteivät he pystyneet näkemään edes toisiaan. Heidän ruokanaan oli homeinen leipä, jota vartijat silloin tällöin heittivät heidän eteensä. Lopulta jotkut heistä saivat luvan vartioituina ja kahleissa käydä kaupungin kaduilla kerjäämässä leipää, jonka he sitten jakoivat keskenään vartijoiden otettua ensin osansa.

Kaikki tämä kurjuus ei kuitenkaan saanut kristittyjä miehiä menettämään rohkeuttaan ja jalouttaan. Kun he olivat jo äärimmäisen heikkoja, kalifi lähetti heidän luokseen ystävällisyyttä teeskenteleviä lähettiläitään, joiden tehtävänä oli houkutella heidät kääntymään islamiin. Kristityille luvattiin, että heidän ei tarvitsisi tehdä muuta kuin esiintyä rukoilemassa yhdessä kalifin kanssa. ”Tekisittekö te saman, jos olisitte meidän asemassamme?” kristityt kysyivät. Muslimit vastasivat: ”Tietenkin, sillä mikään ei ole tärkeämpää kuin vapaus.” Silloin vangit sanoivat: ”Emme huoli neuvoja ihmisiltä, jotka eivät ole lujia vakaumuksessaan.”

Parin päivän päästä toiset lähettiläät olivat säälivinään heidän tilaansa ja toivat heille almuja. He kertoivat omasta uskonnostaan, joka lupaa heille monenlaisia lihallisia nautintoja. Urheat kristityt vastasivat, että sellaisia lupaava uskonto vain alistaa järjellisen sielumme lihan hirmuvaltaan. Islamilaisille askeeteille he puolestaan todistivat, ettei kukaan profeetta ole koskaan ennustanut Muhammedin tulosta, kun taas Vanha Testamentti on täynnä profetioita Jeesuksesta Kristuksesta.

Näin kului seitsemän vuotta. Vankien usko ei horjunut. He ylläpitivät sitä rukoillen, laulaen psalmeja sekä yksin että yhdessä ja kiittivät Jumalaa, joka oli nähnyt heidät arvollisiksi kestämään näin suuria koetuksia Hänen takiaan.

Maaliskuun 5. päivänä vuonna 845 vankilaan tuli salaa kavaltaja Baditzes, joka oli auttanut kalifia valloittamaan Amorionin ja oli itse kääntynyt islamiin. Hän pyysi luokseen Konstantinoksen, patriisi Teofiloksen sihteerin, ja ilmoitti tälle, että vangeille oli lopulta julistettu kuolemantuomio, joka toteutettaisiin seuraavana päivänä. Baditzes ehdotti, että he sittenkin rukoilisivat kalifin kanssa säilyttäen samalla oman uskonsa sydämessään. Konstantinos karkotti luopion tekemällä ristinmerkin ja ilmoitti Teofilokselle, että heidän viimeinen hetkensä lähestyi.

Seuraavana aamuna upseeri tuli sotilasosaston kanssa hakemaan kristityt vankilasta. Upseeri yritti viimeisen kerran taivuttaa heitä rukoilemaan kalifin kanssa. Kristityt sanoivat, että he rukoilevat kyllä vihollistensa puolesta mutta Kristuksen opettamalla tavalla. He pyysivät Jumalaa valaisemaan muslimien mielet ja ohjaamaan heidät totuuden tuntemiseen. He julistivat anateeman Muhammedille ja kaikille, jotka tunnustavat hänet profeetakseen. Silloin heidät sidottiin ja vietiin Eufratin rannalle Samaran kaupunkiin, jonne suuri joukko muslimeja ja kristittyjä oli kokoontunut seuraamaan heidän mestaustaan. Nähdessään vankien tulevan pyövelit alkoivat uhkaavasti heilutella miekkojaan heidän silmiensä edessä saadakseen heidät pelkäämään.

Upseeri kutsui vangeista eteensä ensin Teodoros Krateroksen, joka oli ollut pappi mutta luopunut pappeudesta ja liittynyt armeijaan, missä hän oli kohonnut korkeaan arvoon. Hän sanoi: ”Eikö sinun, joka olet tarttunut aseisiin ja tappanut ihmisiä, olisi parempi pyytää avuksesi Muhammedia, koska et voi enää panna toivoasi Jeesukseen Kristukseen kiellettyäsi hänet luopumalla pappeudesta?” Teodoros vastasi vakaasti: ”Ei, päinvastoin juuri siitä syystä minun pitää vuodattaa vereni Hänen tähtensä, että siten pyyhkisin pois syntini.” Sitten hän pyysi siunauksen heidän joukkonsa johtajalta patriisi Teofilokselta ja laski päänsä mestauspölkylle. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja arabitkin ihailivat heidän rohkeuttaan.

Marttyyrien saatua voitonseppeleensä kalifi kutsui kavaltajana toimineen Baditzeksen luokseen ja sanoi: ”Jos olisit ollut kunniallinen ihminen, et olisi luovuttanut kaupunkiasi minun käsiini. Ja jos olisit ollut hyvä kristitty, et olisi luopunut uskostasi kavalluksesi jälkeen.” Sitten hän mestautti tämänkin.

Amorionin marttyyrit olivat ensimmäisiä marttyyreja, joita sanottiin ”kolmiottelijoiksi”. Ensinnäkään he eivät hyväksyneet keisari Teofiloksen edustamaa ikonoklasmin harhaoppia, toiseksi he taistelivat urhoollisesti isänmaansa puolesta ja kolmanneksi he kärsivät rohkeasti marttyyrikuoleman uskonsa vuoksi.

Pyhittäjä Job syntyi Moskovassa vuonna 1635. Hänen maallikkonimensä oli Johannes. Hän palveli pappina eräässä kaupungin kirkoista ja eli hyvin askeettisesti. Hän paastosi ankarasti, noudatti munkkien rukoussääntöä ja valvoi öitään rukoillen polvillaan: ”Herra, armahda minua! Säästä minua, Herra.” Hänellä oli hämmästyttävän suuri rakkaus ihmisiin. Aina ja kaikkialla hän etsi tilaisuutta tehdäkseen lähimmäisilleen hyvää. Hän auttoi puutteenalaisia, huolehti sorretuista ja vahvisti hengellisesti heikkoja. Hänen talonsa oli aina avoinna köyhille. Jos hän itse sattui huomaamattaan loukkaamaan jotakuta, hän katui heti ja pyysi anteeksi.

Hyvän papin maine kantautui tsaari Pietari I:n tietoon. Isä Johannes kutsuttiin palvelemaan hovin kirkkoon ja hänestä tuli tsaarin rippi-isä. Käyttäen hyväkseen vaikutusvaltaansa hovissa hän yritti olla entistäkin hyödyllisempi köyhille. Hän vieraili vankiloissa puhumassa Jumalan sanaa ja lunasti velkavankeuteen joutuneita vapaiksi. Vuosien myötä hän omistautui yhä enemmän hengelliselle mietiskelylle ja poistui kotoaan vain toimittamaan jumalanpalveluksia. Samalla hän jatkoi hyväntekeväisyyttä uskottujen ihmisten välityksellä.

Vuonna 1701 isä Johannes jouti panettelijoiden uhriksi. Nämä vakuuttivat tsaarille, että Johannes oli kuullut etukäteen eräiden ihmisten pahoista aikeista mutta ei rippi-isänä ollut paljastanut niitä esivallalle. Johannes karkotettiin pohjoiseen Solovetskin luostariin, jossa hänet tsaarin käskystä vihittiin munkiksi nimellä Job. Nöyrästi hän toimitti saamansa tehtävät luostarin keittiössä ja trapesassa ja hankki vastaansanomattomalla kuuliaisuudella ja ankaralla paastolla ja kilvoittelulla veljestön kunnioituksen. Paholainen yritti houkutella Jobin poikkeamaan pelastukseen johtavalta tieltä ja ilmestyi hänelle kuuluisan lääkärin hahmossa kehottaen häntä säälimään terveyttään. ”Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa”, vastasi Job tyynesti kiusaajalle ja Paholaisen ilmestys katosi. Monien koetusten jälkeen Job vapautettiin veljestön yksimielisellä päätöksellä kuuliaisuustehtävistä ja hän sai tilaisuuden eristäytyä keljansa hiljaisuuteen.

Kun tsaari Pietari I kuuli Jobin pyhästä elämästä, hän vakuuttui tämän syyttömyydestä ja halusi hänet jälleen rippi-isäkseen Moskovaan. Job kuitenkin kieltäytyi lähtemästä Solovetskista. Yhä suurempaa hiljaisuutta kaivaten hän vetäytyi vuonna 1702 Pyhän Kolminaisuuden skiittaan Hanhisaarelle (Anzerin saarelle), jossa hänet pian nimitettiin skiitan johtajaksi. Skiitan veljestön lukumäärä nousi nopeasti kolmeenkymmeneen.

Muistaen Herran sanat ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48) Job näki paljon vaivaa uudessa asemassaan. Hän opetti kaikille nöyrää kuuliaisuutta Jumalaa ja esimiehiä kohtaan pitäen sitä ensimmäisenä pelastuksen tielle johtavana hyveenä. Häntä liikutti erityisesti Kristuksen nöyryys viimeisellä aterialla, kun Hän pesi opetuslastensa jalat. Job palveli lähimmäisiään, vieraili sairaiden luona ja pesi heidän haavojaan. Koskaan hän ei lyönyt laimin kirkon jumalanpalveluksia eikä omaa rukoussääntöään.

Vuonna 1710 Job vihkiytyi suuren skeeman munkiksi saaden nimen Joosua. Hän vetäytyi usein yksinäisyyteen ja vieraili erakkojen luona keskustelemassa hengellisistä asioista. Kerran yöllä rukouksen aikana Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle yhdessä skiitan perustajan pyhittäjä Jeleazar Hanhisaarelaisen (13.1.) kanssa. Jumalanäiti sanoi, että Hanhisaarella oleva mäki tulisi vastedes olemaan nimeltään Golgata ja että sinne rakennettaisiin Kristuksen ristiinnaulitsemiselle omistettu kirkko ja perustettaisiin skiitta. Jumalanäiti lupasi itse vierailla mäellä ja auttaa Jobia. Pian tämän ihmeellisen ilmestyksen jälkeen Job luopui Pyhän Kolminaisuuden skiitan johtajuudesta ja siirtyi Golgatanmäelle oppilaidensa skeemamunkki Matteuksen ja munkki Makarin kanssa. Vuonna 1715 he rakennuttivat sinne Kristuksen ristiinnaulitsemisen kirkon. Pyhittäjä Job teki paljon työtä uuden skiitan hyväksi. Hän kokosi sinne veljestön, johon kuului 20 munkkia. Pyhän elämänsä tähden hän sai osakseen erilaisia ilmestyksiä. Hänen hartaan rukouksensa jälkeen Jumalanäiti ilmestyi hänelle toistamiseen osoittaen Golgatanmäeltä paikan kaivoa varten.

Jumala ilmoitti Jobille ennalta hänen kuolinhetkensä. Omistettuaan koko elämänsä Jumalalle ja lähimmäisilleen hän valmistautui lähtöönsä surren sitä, että oli tehnyt liian vähän sellaista mikä oli Jumalalle mieluista. Kuolinvuoteellaan hän rukoili ja ikään kuin keskusteli hengessään jonkun kanssa. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän huudahti: ”Kiitetty on isiemme Jumala. Siksi en enää pelkää vaan lähden iloiten tästä maailmasta.” Ihmeellinen valo valaisi huoneen, joka tulvahti täyteen hyvää tuoksua, ja jostain kuultiin psalmiveisuun ääntä. Pyhittäjä Job antoi sielunsa Herralle ortodoksisuuden sunnuntaina maaliskuun 6. päivänä vuonna 1720 aamulla ennen auringonnousua. Hän oli kuollessaan 85-vuotias.

Kansa kunnioitti pyhittäjä Jobia pyhänä jo kauan ennen hänen virallista kanonisointiaan vuonna 2000. Hänen rakennuttamastaan skiitasta Golgatanmäellä Hanhisaarella (Anzerin saarella) tuli neuvostovallan aikana 1920–30-luvuilla pelätty kidutuspaikka, jossa kuoli lukemattomia vankeja.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

7.3.

Pyhät piispat Arkadios ja Nestor olivat Trimythuksen kaupungin piispoja. Vaikka Kyproksen saari oli täynnä epäjumalanpalvelijoita, he julistivat pelottomasti Kristuksen olevan todellinen Jumala. Jumalan armon avulla Arkadios ja Nestor käännyttivät monia pakanoita. He myös rakensivat useita kirkkoja. Jotkut pakanat kuitenkin vainosivat heitä. Piispat ajettiin maanpakoon, ja siellä he antoivat sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhä Efraim syntyi 200-luvun lopulla Tonavan eteläpuolella. Hänen kristityt vanhempansa kasvattivat pojasta hurskaan kristityn. Nuorukaisena Efraim teki pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle ja päätti jäädä sinne kilvoittelemaan. Hänet vihittiin papiksi ja hän palveli Pyhän haudan kirkossa, joka oli tuolloin juuri valmistunut.

Pyhiinvaeltajien määrän kasvaessa nähtiin tarpeelliseksi käyttää jumalanpalveluksissa useita kieliä. Efraim oli kielellisesti erittäin lahjakas: palveluksissa hän saattoi käyttää kreikkaa, latinaa ja syyriaa sekä traakialaisten bessien kieltä.[1] Jerusalemin patriarkka Germanos lähetti Efraimin lähetyspiispaksi. Efraim julisti evankeliumia nykyisen Romanian alueella Tonavan suulla ja Mustanmeren rannikolla asuneiden ihmisten luona. Hänet vihittiin Tomisin kaupungin piispaksi.

Piispa Efraim julisti sanomaa Kristuksesta menestyksellisesti. Monet skyytit, gootit ja daakialaiset kääntyivät kristinuskoon. Piispa myös osti vapaaksi orjia, jotka halusivat tulla kristityiksi. Lisäksi hän hautasi salaa vainoissa kuolleiden kristittyjen marttyyrien ruumiita. Hän rakennutti hautapaikoille puusta tai kivestä tehtyjä kirkkoja, joissa papit toimittivat pyhää liturgiaa, yleensä yöaikaan kaikessa hiljaisuudessa.

Keisari Diocletianuksen vainojen aikana vuonna 304 piispa Efraim pidätettiin ja hänet heitettiin vankilaan. Pakanat yrittivät saada hänet palvomaan epäjumalia. Pyhä Efraim kieltäytyi. Tämän vuoksi hänet mestattiin.

Pyhän marttyyripiispan ruumis heitettiin tunkiolle. Kerrotaan, että hänen pyhien reliikkiensä ylle ilmestyi samana päivänä kirkas valo, joka muistutti tähteä. Sanotaan myös, että kristityt tulivat salaa paikalle ja hautasivat hänet.


[1] Nykyisen Bulgarian ja Romanian tienoilla eläneet traakialaiset ja bessit sekoittuivat sittemmin muihin kansoihin ja heidän kielensä on jäänyt tuntemattomaksi.

Krimillä sijaitsevaan Khersonekseen (ven. Herson, nyk. Sevastopol, Ukraina) perustettiin piispanistuin 300-luvun alussa. Paikka oli merkittävä, sillä se toimi alueella olevien roomalaissotilaiden tukikohtana. Alue sai piispoja Jerusalemista, jonka piispa pyhä Germanos (300–314) lähetti lähetyspiispoja levittämään kristinuskoa kaukaisille alueille, erityisesti Krimille sekä skyyttien asuttamille alueille Mustanmeren pohjoispuolelle.

Pyhät Basileios, Eugenios, Elpidios, Agathodoros, Aitherios sekä Kapiton olivat kaikki alueen piispoja 300-luvun alkupuolella. Heistä neljä ensin mainittua eli keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305); Aitherios ja Kapiton vaikuttivat Khersoneksessa keisari Konstantinos Suuren aikana (306–337). Kaikki nämä kuusi pyhää piispaa tekivät lähetystyötä Mustanmeren länsi- ja pohjoispuolella Tonavalta Dnepr-joelle sekä Krimin niemimaalla. Kaikki he myös kärsivät marttyyrikuoleman.

Kun pyhä Basileios saapui Khersonekseen, hän alkoi heti puhua Kristuksesta. Hän kehotti paikallisia asukkaita luopumaan uskostaan vääriin jumaliin, nuhteli heitä moraalittomasta elämästä ja kehotti ottamaan vastaan evankeliumin. Pakanat raivostuivat Basileiokselle. He sanoivat, että piispa yritti tuhota heidän perinteensä. Pian he alkoivat hakata Basileiosta ja ajoivat hänet pois. Basileios vetäytyi Parthenosvuorella sijainneeseen luolaan. Siellä pyhä Basileios iloitsi kärsimyksistään Kristuksen tähden ja rukoili lakkaamatta vainoajiensa puolesta.

Samanaikaisesti Khersoneksessa sattui kuitenkin surullinen tapaus. Kaupungin päällikön poika oli kuollut. Pojan ruumis oli valmistettu hautajaisia varten ja pojan vanhemmat surivat tätä katkerasti. Yöllä poika kuitenkin ilmestyi vanhemmilleen unessa. Hän sanoi, että kaupungista karkotettu muukalainen oli kutsuttava takaisin, jotta tämä rukoilisi hänen puolestaan. Muukalainen oli pyhä Basileios.

Aamulla herättyään pojan vanhemmat alkoivat keskustella siitä, mitä heille oli tapahtunut, ja kävi ilmi, että kumpikin oli nähnyt saman unen. He kiiruhtivat pyhän miehen luo ja pyysivät tätä palaamaan kaupunkiin. Basileios seurasi vanhempia surutaloon ja pojan ruumiin äärelle. Hän rukoili pitkään pojan puolesta ja kaatoi pyhitettyä vettä tämän ruumiin päälle. Silloin poika nousi elävänä ylös. Ihme vakuutti monet evankeliumin totuudesta. Pojan vanhemmat, heidän talonväkensä, sukulaisensa ja tuttavansa alkoivat uskoa Kristukseen, ja niin heidät kaikki kastettiin.

Kaupungissa oli kuitenkin myös paljon niitä, jotka eivät uskoneet Kristukseen ja kovettivat sydämensä ihmeeltä. He eivät halunneet nähdä kristinuskon leviävän. Tämän vuoksi he tunkeutuivat yöllä piispa Basileioksen kotiin ja raahasivat hänet ulos keskellä yötä. He sitoivat piispan köysillä ja vetivät häntä köyden päässä kaupungin kaduilla ja toreilla. Häntä myös kivitettiin. Näin kärsien pyhä Basileios antoi sielunsa Herran käsiin. Hän sai marttyyrikruunun ensimmäisenä Khersoneksen piispoista vuonna 304. Hän kuoli samana päivänä kuin piispa Efraim (ks. ed.), joka oli lähetetty Jerusalemista yhtä aikaa hänen kanssaan.

Jonkin aikaa pyhän Basileioksen marttyyrikuoleman jälkeen Khersonekseen saapui kolme uutta lähetystyöntekijää. Piispat Eugenios, Agathodoros sekä Elpidios kylvivät alueella Jumalan sanaa ja tämän vuoksi he kärsivät marttyyrikuoleman. He saivat Jumalalta marttyyrien kruunun tasan vuosi pyhän Basileioksen kuoleman jälkeen.

Noin vuonna 330, keisari Konstantinos Suuren hallituskaudella, Khersonekseen valittiin jälleen uusi piispa nimeltään Aitherios. Koska hän tiesi paikallisten pakanoiden olevan erittäin vihamielisiä kristittyjä kohtaan, hän kävi Konstantinopolissa ja sai sieltä virallisen suojelusasiakirjan. Keisarillisessa ediktissä määrättiin, että pakanoiden oli poistuttava Khersoneksen kaupungista.

Aitherioksen aikana kaupunkiin rakennettiin ensimmäiset kristilliset kirkot. Hän paimensi hengellistä laumaansa rauhassa. Hän halusi kuitenkin kiittää henkilökohtaisesti keisaria tämän suojeluksesta ja lähti matkalle kohti Konstantinopolia. Matkalla pakanat kuitenkin ottivat piispan kiinni ja heittivät hänet Tonavaan.[1]

Pyhän Aitherioksen kuoleman jälkeen Khersoneksen kaupunki oli jälleen ilman piispaa. Paikalliset kristityt pyysivät keisarilta uuttaa piispaa. Kaupunkiin lähetettiin piispa Kapiton. Kristityt ottivat hänet iloiten vastaan, mutta paikalla oli myös pakanoita. He tulivat Kapitonin luo ja pyysivät tätä todistamaan, että hänen julistamansa sanat Kristuksesta olivat tosia. Todistukseksi he vaativat, että Kapitonin tulisi astua tuleen. ”Jos selviät tulesta vahingoittumattomana, me tiedämme uskosi olevan tosi”, he sanoivat. Pakanat myös lupasivat kääntyä kristityiksi, jos Kapiton suostuisi tähän tulikokeeseen ja selviäisi.

Piispa Kapiton otti haasteen vastaan. Hän teki ristinmerkin ja astui tuleen. Jumalallinen voima suojeli häntä, ja hän astui ulos tulesta täysin vahingoittumattomana. Edes hänen vaatteensa eivät olleet palaneet. Kun pakanat näkivät tämän ihmeen, monet heistä kääntyivät kristityiksi, ja Kapiton kastoi heidät.

Tieto ihmeestä levisi myös ympäristöön, ja monet tulivat piispan luo saadakseen kasteen. Kapiton oli kaupungin piispana muutaman vuoden, ja kristittyjen lukumäärä kasvoi koko ajan. Kerran hänen ollessaan matkalla Konstantinopoliin, merellä nousi myrsky ja laiva rantautui Dneprjoen suulle. Siellä paikalliset pakanat ottivat Kapitonin kiinni ja hukuttivat hänet jokeen. Hänen marttyyrikuolemansa tapahtui 22. joulukuuta, mutta hänen muistoaan vietetään 7.3. yhdessä muiden Khersoneksen marttyyripiispojen kanssa.


[1] Eräiden venäläisten lähteiden mukaan Aistherios oli ainoa tästä pyhien piispojen joukosta, joka ei olisi kärsinyt marttyyrikuolemaa vaan kuoli rauhassa paluumatkalla Konstantinopolista.

Autuas Paavali oli vilpitön, hyväntahtoinen talonpoika 300-luvun Egyptissä. Hänellä oli hyvin kaunis mutta ilkeä ja huikentelevainen vaimo, joka petti häntä salaa. Kerran kun Paavali palasi odottamatta pellolta, hän löysi vaimonsa synninteosta toisen miehen kanssa. Hän hymähti vain: ”No niin, jos kerran asiat ovat näin, minä lähden pois ja ryhdyn munkiksi.” Miehelle hän sanoi: ”Pidä huolta hänestä ja hänen lapsistaan.”

Paavali kulki syvälle erämaahan pyhittäjä Antonios Suuren luo. Hän koputti tämän ovea ja pyysi saada ryhtyä munkiksi hänen ohjauksessaan. Antonios suhtautui torjuvasti: ”Olet liian vanha munkiksi. 60-vuotias ei pysty kestämään puutteellista elämää erämaassa. Palaa kotikylääsi tai mene yhteiselämäluostariin, missä toiset veljet auttavat sinua.” Sitten hän sulki ovensa eikä näyttäytynyt kolmeen päivään.

Kun Antonios aukaisi neljäntenä päivänä ovensa, Paavali oli yhä ulkopuolella ja kieltäytyi lähtemästä mihinkään muualle. Silloin Antonios heltyi ja sanoi hänelle: ”Jos olet kuuliainen ja toteutat kaiken, mitä sanon sinulle, voit pelastua täälläkin.”

Jätettyään Paavalin vielä joksikin aikaa ulos seisomaan Antonios toi hänelle liotettuja palmunlehtiä ja käski hänen punoa niistä köysiä hänen esimerkkinsä mukaan. Paavali teki työtä käskettyä. Antonios moitti hänen työtään ja käski hänen purkaa köyden ja punoa se uudelleen. Vastustelematta ja nöyrästi Paavali aloitti työnsä alusta. Illan koittaessa Antonios otti esiin kolme liotettua leipää. Koetellakseen uutta monta päivää paastonnutta noviisiaan hän alkoi lukea poikkeuksellisen hitaasti ruokailua edeltäviä kahtatoista psalmia. Sen jälkeen Antonios söi yhden leivän, mutta Paavalille hän tarjosi vielä toisenkin. Tämä kuitenkin kieltäytyi. ”Jos sinä, isä, syöt toisen, niin silloin minäkin syön”, hän sanoi. ”Yksi riittää minulle, olenhan munkki”, Antonios vastasi. ”Minullekin riittää yksi”, Paavali sanoi, ”sillä minäkin tahdon ryhtyä munkiksi.”

Abba Antonios koetteli Paavalin kärsivällisyyttä myös käskemällä hänen ensin nostaa vettä kaivosta ja kaataa se sitten maahan. Hän repi Paavalin vaatteen ja käski hänen paikata sen. Kun Antonios näki Paavalin kuuliaisuuden ja kärsivällisyyden ja havaitsi tämän seuraavan kaikessa innokkaasti hänen esimerkkiään, hän sanoi: ”Jos voit elää tällä tavoin joka päivä, jää tänne minun luokseni.” Paavali sanoi: ”Jos jotakin pahempaa kuin tämä tapahtuu minulle, en tiedä kestänkö sen. Mutta siitä, mitä tähän mennessä olen nähnyt, pystyn selviytymään helposti.” Seuraavana päivänä Antonios julisti hänelle iloisesti: ”Nyt sinä olet munkki!”

Joidenkin kuukausien kuluttua Antonios rakennutti Paavalille keljamajan jonkin matkan päähän sanoen: ”Munkkina sinun pitää olla myös yksin, että tottuisit taistelemaan demoneja vastaan.” Paavali asui urheasti yksin kokonaisen vuoden ja sai Jumalalta lahjaksi kyvyn tehdä ihmeitä sekä ajaa pois demoneja.

Kerran pyhän Antonioksen luokse tuotiin nuori mies, jossa asui pelottava ja herjaava riivaajahenki. Antonios sanoi, ettei hän pysty ajamaan sitä pois, koska hän ei ole saanut voimaa karkottaa suurimpia demoneja. Hän lähetti nuorukaisen Paavalin luo ja käski tätä karkottamaan riivaajan. Paavali rukoili palavasti apua Jumalalta, meni nuorukaisen luo, läimäytti tätä viitallaan selkään ja sanoi: ”Abba Antonios käskee sinun lähteä pois tästä ihmisestä.” Mutta demoni vain syyti miehen suulla herjauksia häntä ja Antoniosta vastaan. Silloin Paavali tuli ulos keljastaan keskipäivän kuumimpaan aikaan, asettui rukoilemaan paljaalle kalliolle ja sanoi Kristukselle yksinkertaiseen tapaansa: ”Tiedäkin, Herra, etten lähde tästä paikasta, en syö enkä juo, kunnes kuolen, jollet karkota demonia tästä luodustasi.” Silloin demoni kirkaisi: ”Lähden, lähden! Paavalin yksinkertaisuus karkottaa minut.” Poistuessaan nuorukaisesta se muuttui lohikäärmeen hahmoiseksi ja hukuttautui Punaiseen mereen.

Näin suuria sai aikaan nöyrä ja sävyisä Paavali. Kaikki isät erämaassa kunnioittivat häntä hänen yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa tähden. Palveltuaan hyvin Herraansa hän siirtyi iankaikkisiin majoihin.

Pyhän Emilianuksen nimi maailmassa oli Victorinus. Hän oli syntyperältään roomalainen ja eli lähes koko elämänsä syntistä elämää. Vanhaksi tultuaan hän kuitenkin kääntyi Kristuksen puoleen ja katui tekojaan. Hän vetäytyi luostariin ja hänet vihittiin munkiksi nimellä Emilianus.

Pyhä Emilianus eli elämänsä viimeiset päivät nöyrästi Jumalaa palvellen. Hänen kuuliaisuutensa ja ankara paastonsa hämmästyttivät muita veljiä. He myös panivat merkille, että Emilianus meni öisin luostarin lähellä sijaitsevaan luolaan. Kerran luostarinjohtaja seurasi Emilianusta, ja löysi pyhän miehen luolasta rukoilemassa kyynelsilmin. Emilianusta ympäröi valo ja igumeni kuuli äänen, joka sanoi: ”Emilianus, sinun syntisi ovat anteeksiannetut.”

Luostarinjohtaja oli erittäin liikuttunut näkemästään. Seuraavan aamun aamupalveluksen jälkeen hän pyysi Emilianusta kertomaan kaikille veljille salaisuutensa. Emilianus totteli ja kertoi kaikille Jumalan suuresta armosta itseään kohtaan. Kertomuksen jälkeen luostarinjohtaja sanoi veljestölleen: ”Herra olisi voinut antaa hänen syntinsä anteeksi salassa, mutta meidän tähtemme Hän paljasti armonsa valossa ja äänessä, jotta voisimme nähdä Hänen armonsa katuvia syntisiä kohtaan.” Pyhä Emilianus vietti viimeiset päivänsä hengellisessä ilossa ja nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen elinaikansa ei ole tiedossa.

Pyhä Efraim oli kotoisin Tigrisjoen rannoilta Amidan kaupungista (nykyinen Diyarbakir Kaakkois-Turkissa). Hän oli ylimys, joka lähetettiin keisari Justinos Traakialaisen aikana (518–527) jälleenrakentamaan Antiokiaa sen jälkeen, kun kaupunki oli laajalti tuhoutunut historiansa pahimmassa maanjäristyksessä. Efraim oli poikkeuksellisen ymmärtäväinen, terävä ja aikaansaapa. Niinpä hänet valittiin keisarin esityksestä suoraan kaupunginjohtajasta Antiokian patriarkaksi, samaan tapaan kuin Milanon arkkipiispa pyhä Ambrosius (7.12.) tai Konstantinopolin patriarkka pyhä Nektarios (11.10.), jotka myös siirtyivät piispanistuimelle suoraan valtionhallinnosta.

Noihin aikoihin Antiokian kirkko oli jakautunut Khalkedonin dogman puolustajiin ja Severus Antiokialaisen johtamiin monofysiitteihin. Efraim oli taipumaton ortodoksisuuden puolustaja. Hän osoitti kirjoituksissaan, että pyhän Leon (18.2.) ja Khalkedonin kirkolliskokouksen Kristuksen persoonaa koskevat määritelmät eivät olleet ristiriidassa pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen (9.6.) opetusten kanssa. Näin hän suurin ponnistuksin onnistui saamaan Khalkedonin puolustajille hyvän jalansijan Antiokian kirkossa, joka kuitenkin jakaantui pysyvästi kahtia 500-luvun alkupuolella. Monofysiitit sanoivat ortodokseja melkiiteiksi eli ”keisarilaisiksi”, koska nämä toimivat valtion suojeluksessa.

Tarinan mukaan eräs hereettinen pylväskilvoittelija ehdotti, että sekä Efraim että hän kulkisivat tulen läpi, ja oikeassa olisi se, joka säilyy palamatta. Pannen toivonsa Herraan patriarkka Efraim suostui ehdotukseen. Sytytettiin rovio, ja hän riisuen päällysviittansa astui tuleen viitta kädessään. Tuli sammui välittömästi ja jopa hänen viittansa säilyi vahingoittumattomina. Tämän nähdessään pylväskilvoittelija laskeutui alas pylväältään, ilmoitti luopuvansa Severoksen harhaopista ja pyysi tulla vastaanotetuksi pyhään yhteiseen ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon.

Pyhä Efraim kaitsi Antiokian kirkkoa 18 vuotta ja palautti kaupungin entiseen loistoonsa. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 546.

Pyhä Laurentios syntyi Megaran kaupungissa, Attikassa, 1600-luvun alussa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä nimeltään Demetrios ja Kyriake. He antoivat pojalleen nimen Lambros. Aikuistuttuaan Lambros meni naimisiin Basilike-nimisen naisen kanssa. Heille syntyi kaksi poikaa, joille he antoivat nimiksi Johannes ja Demetrios. Ammatiltaan Lambros oli maanviljelijä, mutta hän teki työtä myös muurarina.

Kun Lambros oli jo iäkäs mies, Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle kolme kertaa öisessä näyssä. Jokaisella kerralla Jumalansynnyttäjä käski Lambrosta menemään Salamiksen saarelle ja rakentamaan sinne kirkon. Lambros kuitenkin oli epäileväinen, eikä tehnyt mitään. Silloin Jumalanäiti ilmestyi hänelle neljännen kerran. Tällä kertaa Jumalansynnyttäjä oli erittäin ankara. Neitsyt näytti Lambrokselle tarkan suunnitelman kirkosta ja luostarista, jotka Lambroksen tulisi rakentaa. Lambros päättikin lähteä heti matkaan, mutta hän ei päässyt rantaa pidemmälle. Myrskyävä meri esti häntä jatkamasta matkaansa.

Seisoessaan rannalla Lambros kuuli taivaasta äänen, joka käski häntä levittämään viittansa mereen. Tällä kertaa Lambros ei epäröinyt hetkeäkään. Hän totteli ääntä, ja hän sai matkata Salamiksen saarelle ihmeellisesti viittansa kannattelemana. Hän löysi helposti Jumalansynnyttäjän hänelle osoittaman paikan. Siellä oli vanhan kirkon rauniot. Niistä Lambros löysi Jumalanäidin ikonin. Silloin Lambros päätti hylätä kaiken maallisen. Hänestä tuli munkki ja hän sai nimen Laurentios. Hän suostutteli vaimonsa seuraamaan esimerkkiään ja ryhtymään nunnaksi. Kaiken omaisuutensa Laurentios käytti luostarin rakentamiseen.

Useita saaren asukkaita tuli auttamaan Laurentiosta rakennustyössä. Monista heistä tuli sittemmin munkkeja. Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojeluksessa oleva yhteisö kasvoi nopeasti. Jumalansynnyttäjä antoi Laurentiokselle myös parantamisen armolahjan. Pyhä ei parantanut ainoastaan kristittyjä vaan myös muslimeja.

Kerran erään osmanihovissa olevan miehen vaimo oli erittäin sairas. Vaimo oli kuullut pyhästä Laurentioksesta. Hän pyysi aviomieheltään, että tämä sallisi pyhän miehen tulla heidän kotiinsa. Muslimi kuitenkin raivostui. Hän ei halunnut kristittyä munkkia kotiinsa. Hänen vaimonsa tila kuitenkin huononi ja vaimo oli jo kuolemaisillaan. Silloin jalosukuinen turkkilainen itse pyysi, että pyhä Laurentios tulisi heidän kotiinsa. Pyhä munkki saapui heti taloon ja rukoili vaimon puolesta. Jo seuraavana päivänä nainen voi paljon paremmin ja viikon kuluttua hän oli täysin terve. Kiitollisena vaimonsa parantamisesta mies palautti luostarille sieltä takavarikoitua omaisuutta.

Pyhän Laurentioksen luo tuli myös Kyriazes-niminen mies, joka ei nähnyt mitään. Kun sokea tuotiin pyhän läheisyyteen, hän vaipui tämän jalkoihin ja pyysi Laurentiosta rukoilemaan Jumalansynnyttäjää puolestaan. Laurentios liikuttui ja rukoili sokean puolesta kyyneleitä vuodattaen. Heti sokean miehen silmät avautuivat. Pyhä Laurentios ylisti Jumalaa ja Jumalansynnyttäjää. Kyriazes palasi iloiten kotiinsa.

Pyhä Laurentios paransi myös erään Georgios-nimisen miehen, jota oli jo 20 vuoden ajan kiusannut epäpuhtauden henki. Kun Georgios oli kuullut pyhän Laurentioksen rukouksien kautta tapahtuneista ihmeistä, hän päätti mennä pyhän munkin luo. Hänkin heittäytyi pyhän Laurentioksen jalkojen juureen ja pyysi esirukouksia. Laurentios rukoili ja riivattu mies vapautui kiusaajastaan.

Pyhä Laurentios sai luostarinsa valmiiksi vuonna 1682. Hänen elämäntapansa, hyveidensä ja ihmetekojensa sanotaan olleen sellaista suuruusluokkaa, ettei niitä voi täydellisesti kuvailla.

Pyhä Laurentios nukkui kuolonuneen 6. maaliskuuta 1707, vaikka hänen muistoaan vietetään vasta 7.3. Hänen kalloaan säilytetään Faneromenen luostarissa. Tästä kallisarvoisesta pyhäinjäännöksestä huokuu hyvää tuoksua. Reliikin äärellä on myös tapahtunut useita ihmeitä.

Pyhittäjämarttyyri Maria syntyi vuonna 1876 ja hänen sisarensa Matrona vuonna 1882 Varjukovkan kylässä Moskovan läänissä talonpoika Naum Groševin perheeseen. Nuoruudessaan sisarukset kävivät erään selvänäkijänä pidetyn vanhuksen luona Rjazanin läänissä ja kysyivät häneltä, miten heidän tulisi elää. Vanhus sanoi heille: ”Luostariin, luostariin…”. Vuonna 1909 sisarukset menivätkin kuuliaisuussisariksi luostariin, jossa he elivät aina siihen asti, kunnes luostari vallankumouksen jälkeen suljettiin. Sen jälkeen he palasivat kotiseudulleen Moskovan alueelle. He asettuivat asumaan pieneen puutaloon Tugolesin kylään Suurmarttyyri Paraskevan kirkon lähelle. Heillä oli vihannesmaa ja lehmä; he leipoivat kirkkoleipiä liturgian toimittamista varten, olivat kirkossa alttaripalvelijoina ja siivosivat kirkon. Muuna aikana he hankkivat lisätuloja tekemällä käsitöitä. Kyläläiset pitivät sisarista heidän ystävällisyytensä tähden.

Marraskuussa vuonna 1937 Suurmarttyyri Paraskevan kirkko suljettiin ja sen papisto pidätettiin. Siitä lähtien sisaret olivat piirikunnan ainoat kirkolliset ihmiset, jotka osasivat muistella kuollutta sukulaista psalttaria lukemalla ja ylipäätään opettaa uskonasioita, kirkollista elämää ja rukouksia.

Seuraavan vuoden alussa seutua kohtasi uusi pidätysten aalto. Pappeja ei enää juuri ollut vapaana, ja pidätykset kohdistuivat maallikkoihin. Kyläneuvoston puheenjohtaja suostui antamaan väärän todistuksen Mariasta ja Matronasta. Hän kirjoitti, että he suhtautuivat vihamielisesti neuvostovaltaan ja kommunistiseen puolueeseen, toimittivat kodeissa jumalanpalveluksia, houkuttelivat kolhoosin työntekijöitä juhlapäivinä lähimpään kirkkoon 15 kilometrin päähän, toivat heille uskonnollisia kirjoja ja kertoivat heille Jeesuksen Kristuksen syntymästä, maailman luomisesta, paratiisista ja viimeisestä tuomiosta.

Helmikuun 26. päivänä vuonna 1938 sisarukset pidätettiin sellaisella kiireellä, etteivät he ehtineet edes kunnolla pukeutua. Tutkintatuomari kuulusteli Mariaa:

– Kutsuitteko te yhdessä Matronan kanssa kotiinne kolhoosin naisia ja pidittekö jumalanpalveluksia erityisesti juhlapyhinä?

– Sellaista ei ole tapahtunut. Mutta joskus kolhoosin naiset ovat itse tulleet käymään luonamme, puhumaan jostakin tai hakemaan jotakin vainajaa varten, esimerkiksi kateliinan arkkuun pantavaksi. Minä itse luen psalttaria ja rukoilen vainajien puolesta.

– Kävittekö te itse kolhoosilaisten luona ja harjoititteko uskonnollisen propagandan ohella neuvostovastaista toimintaa pyrkien häiritsemään kolhoosin työtä?

– Tuossa tarkoituksessa en ole käynyt kolhoosilaisten luona, mutta joskus erityistapauksissa kävin lukemassa psalttaria. En kuitenkaan tee mitään myyräntyötä kolhooseja vastaan enkä ole arvostellut vallitsevaa valtaa.

– Muistatteko, miten marraskuussa yhdessä sisarenne Matronan kanssa toimititte kodeissa jumalanpalvelusta ja ilmaisitte tyytymättömyytenne neuvostovaltaa vastaan kutsuen bolševikkeja antikristuksiksi?

– Sitä en muista ja kiellän neuvostovastaiset lausunnot.

– Sanotte, ettette ole toimittaneet kotonanne jumalanpalveluksia ja kuitenkin etsinnässä talostanne löytyi jumalanpalveluskirjoja, ristejä, ehtoollisastioita, papinpukuja ja muita kulttiesineitä. Miksi ette puhu totta?

– Myönnän, että minulta löytyi mainittuja esineitä, mutta ne kuuluvat kirkolle. Ne ovat olleet minulla säilytettävänä papin pidätyksestä ja kirkon sulkemisesta lähtien, mutta minä ja sisareni emme ole toimittaneet palveluksia psalttarin lukemista lukuun ottamatta.

– Sanokaa, tunnustatteko syyllistyneenne neuvostovastaiseen toimintaan ja agitaatioon tarkoituksenanne vahingoittaa neuvostovaltaa ja kolhoosia?

– Ei, sitä en tunnusta.

Samalla tavoin kuulusteltiin sisar Matronaa.

– Kertokaa, mitä työtä olette tehneet asuessanne Tugolesin kyläkirkon vieressä? Onko luonanne käynyt kolhoosilaisia ja mistä olette keskustelleet?

– Jo kaksikymmentä vuotta minä ja sisareni Maria olemme avustaneet kirkossa jumalanpalveluksissa ja saaneet elantomme kirkon varoista. Luonamme on joskus käynyt kauempaa tulleita ihmisiä, jotka ovat jääneet yöksi. Mutta kolme kuukautta sitten kirkko suljettiin eikä yöpyjiä siksi enää ole. Olemme keskustelleet uskonnollisista asioista.

– Sanokaa, toimitatteko kotonanne jumalanpalveluksia ja keitä luonanne käy?

– Kotona emme pidä jumalanpalveluksia, mutta kolhoosilaisille ja muille vieraillemme olen kertonut Kristuksesta.

Kuuliaisuussisaret Maria ja Matrona tuomittiin kuolemaan ja heidät siirrettiin sisäasiainkomissariaatin vankilaan Moskovaan. Heidät telotettiin ampumalla Butovon ampumaradalla Moskovan laidalla ja haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

8.3.

Pyhä apostoli Hermes kuluu Kristuksen lähettämän 70 opetuslapsen joukkoon. Hän oli apostoli Paavalin (29.6.) oppilas. Joidenkin tietojen mukaan hän nukkui rauhassa kuolonuneen ilmeisesti ensimmäisellä vuosisadalla, mutta toisten mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman. Jotkut ovat myös yhdistäneet hänet Dalmatiassa sijaitsevaan Salanon (Spalato) kaupunkiin, jossa hän saattoi olla piispana pyhän apostoli Tituksen jälkeen. Kaikki tiedot ovat kuitenkin erittäin epävarmoja. Tänään muisteltava apostoli ei kuitenkaan ole se apostoli Hermas (5.11.), jonka pyhä apostoli Paavali (29.6.) mainitsee kirjeessään roomalaisille (16:14).

500-luvun lopulla syntynyt pyhä Felix oli kotoisin Burgundista, Galliasta. Hän sai siellä myös koulutuksensa. Hänet vihittiin piispaksi ja lähetettiin Canterburyn arkkipiispa Honoriuksen luo. Kun kristitystä Sigebertistä vuonna 631 tuli Itä-Anglian hallitsija, arkkipiispa Honorius lähetti piispa Felixin lähetystyöhön Itä-Angliaan (nyk. Norfolkin, Suffolkin ja Cambridgen alueet).

Samana vuonna Suffolkin rannikolla sijaitsevaan Dunwichiin saatiin piispanistuin. Siitä tuli keskus, josta pyhä Felix aloitti ilosanoman julistuksensa. Hallitsija Sigebertin avulla pyhä piispa perusti pojille koulun, jonka opettajat olivat Canterburysta. Sohamiin hän perusti luostarin. Seitsemäntoista vuoden ajan pyhä Felix uurasti ja levitti evankeliumia Itä-Anglian alueella. Pyhän Felixin aikakaudella irlantilainen vaeltajamunkki pyhä Fursey (16.1.) perusti luostarin Burgh Castlen linnoitukseen, joka sijaitsi Suffolkin Cnobheresburgissa.

Pyhä Felix kuoli vuonna 647 tai 648 Dunwichissa, jonne hänet myös haudattiin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Sohamiin, mutta vuonna 971 reliikit siirrettiin Ramseyn luostariin, Huntingdonshireen. Pyhän mukaan on nimetty Suffolkissa sijaitseva Felixstowen kaupunki sekä Yorkshiren Felixkirk.

Pyhä Paavali oli Plusiaksen (Prusias) piispana Vähän-Aasian Bityniassa, kun ikoninraastaja keisari Teofilos (829–842) aloitti kuvainpuolustajien vainot. Kuvainraastajat eivät ainoastaan kieltäneet ikonien kunnioittamista, vaan he myös tuhosivat pyhiä ikoneita.

Pyhä piispa raivostui nähdessään kuvainraastajien korvaavan kirkkojen ikonit kukkakuvioilla ja eläinhahmoilla. Hän alkoi moittia heitä ja puolustaa kuvia sellaisella innolla, että hänet karkotettiin Bityniaan Olymposvuorelle. Alueella asui ennestään paljon kilvoittelijoita, jotka olivat pyhien kuvien kunnioittamisen puolustajia.

Piispa Paavali sairastui vakavasti ja hänelle nousi korkea kuume. Kahteentoista päivään hän ei pystynyt nukkumaan eikä syömään. Munkit kutsuivat paikalle alueella vaikuttavan pyhittäjä Pietarin (3.1.), joka oli tunnettu ihmeteoistaan. Pyhittäjä Pietari paransi Paavalin kuumeesta. Pyhä Paavali nukkui rauhassa kuolonuneen ennen kuin vainot päättyivät, vuosien 833–843 välisenä aikana.

Pyhä Teofylaktos syntyi vuonna 765. Hän oli lähtöisin vaatimattomista oloista. Jo nuorena hän muutti Konstantinopoliin, missä hän meni pyhän Tarasioksen (25.2.) palvelukseen tämän toimiessa vielä keisarin kansliapäällikkönä. Kun Tarasios valittiin Jumalan tahdosta Konstantinopolin patriarkaksi vuonna 784, Teofylaktos lähti yhdessä ystävänsä pyhän Mikaelin (23.5.) kanssa munkiksi luostariin, jonka Tarasios oli perustanut Bosporin suulle Mustanmeren rannalle. Nämä kaksi ystävystä kilpailivat keskenään kilvoituksissa tutkiskellen päivin ja öin Jumalan sanaa ja luopuen maallisista nautinnoista. Kerran he jopa harjaannuttivat itsehillintäänsä avaamalla luostarin vesisäiliön kovassa helteessä ja antoivat veden vuotaa tyhjiin juomatta mitään.

Jumalan armo vaikutti nuorissa kilvoittelijoissa ja heistä tuli hyveiden esikuvia. Niinpä patriarkka Tarasios vihki heidät noin vuonna 800 piispoiksi Mikaelin Synnadaan ja Teofylaktoksen Bitynian Nikomedeiaan. Piispa Teofylaktos oli laumalleen kristillisen elämän elävä esikuva. Hän opetti kristinuskon totuuksia uutterasti mutta myös toteutti kristillisiä periaatteita käytännössä. Hengellisen isänsä patriarkka Tarasioksen esikuvaa seuraten hän perusti hiippakuntaansa hyväntekeväisyyslaitoksia. Basileios Suuren tavoin hän rakennutti Nikomedeiaan kokonaisen kaupunginosan, jossa oli kaksikerroksisia taloja vammaisia varten. Hän organisoi sairaalan lääkäreineen ja hoitajineen. Potilaiden sielunhoitoon kiinnitettiin suurta huomiota. Sairaalan yhteydessä toimi pyhille palkattaparantajille Kosmakselle ja Damianokselle omistettu kirkko. Patriarkka Tarasioksen tavoin Teofylaktos laaditutti luettelon kaupungin puutteenalaisista, joille jaettiin kuukausittain tietty avustus. Joka viikko sokeille ja muille vammaisille oli tarjolla kuuma kylpy, ja usein piispa itse, Kristuksen tavoin pyyheliinaan vyöttäytyneenä, auttoi heidän pesemisessään ja kuivaamisessaan.

Pyhä Teofylaktos johti rauhassa Nikomedeian kirkkoa aina siihen saakka, jolloin uusi keisari Leo IV Armenialainen (813–820) aloitti pyhien ikonien kunnioittajien vainot. Ikoneita tuhottiin ja niitä kunnioittavia munkkeja vainottiin julmasti. Vuonna 815 patriarkka Nikeforos (2.6.), josta pyhän Tarasioksen kuoltua vuonna 806 oli tullut tämän seuraaja, kokosi Konstantinopoliin joukon munkkeja ja piispoja, joiden joukossa olivat pyhät Sardeksen piispa Euthymios (26.12.), Kyzikoksen piispa Emilianos (8.8.), Tessalonikan piispa Joosef (14.7.), Amorionin piispa Eudoksios, Synnadan piispa Mikael ja myös Teofylaktos. Yhtenä miehenä he menivät keisarin eteen ja selittivät hänelle pyhien ikonien kunnioittamisen teologisia perusteita. Mikään ei kuitenkaan pystynyt muuttamaan keisarin mielipidettä. Silloin pyhä Teofylaktos tuohtuneena ennusti, että keisaria tulee kohtaamaan pyörremyrskyn kaltainen suuri tuho, jonka alta kukaan ei pysty häntä pelastamaan. Ennustus toteutui viiden vuoden kuluttua, kun keisari Leo murhattiin jouluyönä 820.

Lopputuloksena oli, että keisari pani patriarkan viralta ja lähetti muut lähetystön jäsenet maanpakoon eri paikkoihin. Pyhältä Teofylaktokselta revittiin irti parta ja häntä ruoskittiin, minkä jälkeen hänet karkotettiin Aigeian meren rannalla olevaan Strobilonin linnoitukseen. Siellä hän eli vielä kolmekymmentä vuotta. Hänen tuomionsa oli sellainen, ettei hän pystynyt käyttämään hyväkseen edes sitä armahdusta, jonka keisari Mikael II:n noustessaan valtaistuimelle vuonna 820 soi ikonien kunnioituksen tähden karkotetuille ja vangituille.

Vankeudesta käsin Teofylaktos kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Hän kehotti uskovia kieltäytymään ikonoklastien tarjoamista aineellisista eduista ja pysymään lujina pyhien ikonien kunnioituksessa. Eräässä kirjeessään pyhä Teodoros Studionilainen kutsuu häntä totuuden pylvääksi, ortodoksisuuden perustaksi, hurskauden varjelijaksi ja kirkon tukipilariksi.

Kestettyään kärsivällisesti pitkän sairauden pyhä Teofylaktos antoi sielunsa Jumalan haltuun karkotuspaikassaan noin vuonna 840. Kun keisarinna Teodora palautti ortodoksisuuden aseman ja kutsui kaikki ikonien kunnioittamisen vuoksi karkotetut tunnustajat maanpaosta vuonna 843, pyhä patriarkka Methodios käski tuoda pyhän Teofylaktoksen reliikit Nikomedeiaan, jossa ne sijoitettiin hänen itsensä rakennuttamaan Pyhien Kosmaksen ja Damianoksen kirkkoon. Pyhän Teofylaktoksen nimi mainitaan ortodoksisen uskon tukipylväiden joukossa suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina, jolloin vietetään oikean uskon voitonjuhlaa.

Pyhittäjä Lazari oli kotoisin Konstantinopolista, jossa hänet myös vihittiin munkiksi. Hän siirtyi Novgorodiin, Venäjälle arkkipiispa Vasilin aikana (1331–1352) ja eli hänen kanssaan piispantalossa muutaman vuoden esipaimenen kuolemaan saakka. Myös Vasilin seuraaja pyhä Mooses (25.1.) oli suopea Lazaria kohtaan ja kutsui hänet luokseen asumaan. Lazari halusi kuitenkin vetäytyä pohjoiseen Äänisjärvelle Muromkajoen suussa sijaitsevalle saarelle. Kuultuaan saaren olevan novgorodilaisen hallitusmiehen Johanneksen omistuksessa hän pyysi tältä lupaa asettua saarelle ja rakentaa sinne kirkon ja luostarin. Johannes ei halunnut luopua saaresta ilmaiseksi, vaan vaati siitä maksuksi 100 hopearahaa, jotka Lazari onnistui maksamaan hänelle. Ennen lähtöään pohjoiseen Lazari otti vielä siunauksen arkkipiispa Moosekselta ja rukoili hengellisen ystävänsä esipaimen Vasilin haudalla.

Lazari lähti matkaan yhdessä hallitusmies Johanneksen lähettämien veronkerääjien kanssa. Pitkän ja vaarallisen matkan jälkeen hän saapui saarelle, joka oli tuohon aikaan asumaton. Hän rakensi majan ja aloitti erakkoelämän. Lähistöllä asui kastamattomia lappalaisia, jotka erakon tulosta harmistuneina yrittivät monta kertaa saada hänet lähtemään saarelta uhaten jopa tappaa hänet. Silloin Lazari vetäytyi mäelle, jonne hän kaivoi itselleen pienen luolan turvapaikaksi. Kerran Lazarin ollessa poissa majaltaan lappalaiset tunkeutuivat sinne kuvitellen löytävänsä rikkauksia. Petyttyään toiveessaan he sytyttivät majan palamaan. Sen nähdessään Lazari tuli murheelliseksi, sillä majassa oli hänen munkkivihkimyksessä saamansa Jumalanäidin ikoni, jonka hän arveli tuhoutuneen. Hän ajatteli mielessään, ettei ehkä ollut Jumalan tahto perustaa luostaria tuolle paikalle. Majalle tultuaan hän kuitenkin löysi ikonin puun viereltä valoa hohtavana. Ikoni ei ollut maassa vaan riippui ilmassa tyhjän varassa. Liikuttuneena Lazari alkoi rukoilla sen edessä, jolloin hän kuuli äänen sanovan: ”Katson nöyrien palvelijoitteni puoleen enkä jätä tätä paikkaa. Rakenna tänne kirkko Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi.” Ihmeestä hämmästyneenä Lazari ylisti ääneen Jumalanäitiä ja kuuli saman äänen sanovan: ”Tästä pakanallisesta kansasta tulee vielä uskova, ja tulee olemaan yksi kirkko ja yksi Kristuksen lauma.” Samalla ikoni laskeutui Lazarin käsiin, ja hän vei sen iloiten luolaansa.

Toisen kerran piileskellessään luolassaan lappalaisilta ja rukoillessaan peloissaan apua Herralta ja Jumalanäidiltä Lazari näki ilmestyksessä saaren yllä Jumalanäidin, joka siunasi tulevan kirkon paikan. Aamun valjettua hän kiiruhti paikalle ja pystytti sinne ristin.

Pian tämän jälkeen lappalaisten vanhin toi Lazarin luo sokeana syntyneen poikansa pyytäen tätä parantamaan lapsen. ”Silloin lähdemme tältä saarelta niin kuin palvelijasi käskevät”, vanhin sanoi. Lazari kummasteli hänen sanojaan. Hän kuitenkin rukoili Herraa ja Jumalanäitiä, vihmoi lapsen pyhällä vedellä ja antoi hänen suudella Jumalanäidin ikonia, jolloin lapsi sai näkönsä. Lappalainen lähti pois iloiten, mutta palasi pian tuoden lahjoja Lazarille. Myöhemmin hän kääntyi kristinuskoon ja vihkiytyi munkiksi. Myös hänen poikansa ottivat kasteen.

Lazarin luo alkoi tulla kilvoittelijoita kaukaisiltakin seuduilta ja muutamat vihkiytyivät munkiksi. Erakot rakensivat puukirkon Herran ystävän Lasaruksen kuolleista herättämisen kunniaksi. Lazari lähti matkalle Novgorodiin arkkipiispa Mooseksen luo saadakseen hänen siunauksensa. Arkkipiispa kyseli hänen elämästään ja antoi hänelle antiminssin ja lahjoituksia kirkkoa varten. Novgorodissa Lazari sai kuulla hallitusmies Johanneksen kuolleen. Hän kävi tapaamassa tämän poikaa Feodoria, joka otti hänet ystävällisesti vastaan. Edesmenneen isänsä toivomuksesta Feodor palautti hänelle ne sata hopearahaa, jotka Lazari oli antanut maksuksi saaresta, ja antoi vielä lahjoituksenkin luostarin rakentamista varten. Onnistuneen matkan jälkeen Lazari palasi Ääniselle. Piispan siunauksella hän vihki käyttöön Lasaruksen kuolleista herättämisen kirkon. Pian saarelle tuli Kiovasta kaksi munkkia, jotka rakennuttivat Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon. Luostarin veljestö alkoi kasvaa. Kilvoittelijoita tuli kaukaa, jopa Athosvuorelta asti, kuten hyveissä pitkälle edennyt vanhus Feodor, joka kantoi raskaita kilvoituskahleita.

Lazari saavutti korkean 105 vuoden iän. Hän sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Veljestön pyynnöstä hän nimitti seuraajakseen luostarin johtajaksi vanhus Feodorin. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän siunasi veljet, kohotti kätensä ja antoi sielunsa Herralle maaliskuun 8. päivänä vuonna 1391. Veljet hautasivat hänet Pyhän Lasaruksen kirkon alttaripäätyyn paikkaan, johon hän oli aikanaan pystyttänyt ristin.

Samana päivänä muistellaan myös pyhittäjä Afanasia, joka oli igumenina Muroman luostarissa 1400-luvun puolivälissä. Hänet haudattiin tsasounaan, jossa säilytettiin myös hänen kantamiaan kilvoituskahleita. Haudalla tapahtuneiden ihmeiden johdosta häntä on kunnioitettu pyhänä yhdessä pyhittäjä Lazarin kanssa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

9.3.

Pyhä Urpasianos eli Itä-Rooman keisari Galerius Maximianuksen (305–311) aikana. Hänellä oli korkea virka keisarin palveluksessa. Kerran keisari kutsui kaikki virkamiehensä ja armeijaväkensä koolle Nikomedeiaan. Hän määräsi, että heidän tuli uhrata jumalille. Jos joku ei uhraisi, hän menettäisi asemansa ja häntä kohdeltaisiin pettureina.

Pyhä Urpasianos astui keisarin ja senaatin eteen. Hän heitti arvoaseman paljastavan vyönsä ja viittansa maahan heidän eteensä ja huudahti: ”Ota vastaan tämä vyö, hallitsija! Ota takaisin kunniamerkkisi, sillä tänään minä liityn Taivaiden Herran armeijaan!”

Hallitsija mykistyi. Hän ei ollut uskoa korviaan. Hän käski vartijoidensa sitoa Urpasianos puuhun ja ruoskia tätä. Ruoskimisen jälkeen he veivät pyhän marttyyrin vankilaan. Siellä he sulkivat hänet pieneen häkkiin, joka roikkui tulen yläpuolella. Kun pyhä marttyyri paloi, kaikkialle levisi suloinen tuoksu. Pyhä Urpasianos liittyi taivaiden Herran sotajoukkoihin ja sai marttyyrikruunun. Keisarin käskystä pyhän tuhkat kerättiin ja heitettiin mereen.

Sebasteian neljäkymmentä marttyyria kärsivät marttyyrikuoleman pyhän Konstantinus Suuren kanssahallitsijan Liciniuksen aikana (308–323). Licinius oli vuonna 313 allekirjoittanut yhdessä Konstantinus Suuren kanssa Milanon suvaitsevaisuusediktin, joka lopetti kristittyjen vainot. Mutta tultuaan valtakunnan itäisen osan hallitsijaksi ja riitaannuttuaan Konstantinuksen kanssa hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä vuonna 320. Vaino päättyi, kun Konstantinus kukisti hänet ja tuli valtakunnan yksinvaltiaaksi vuonna 324. Näin Sebasteian marttyyrit kuuluivat viimeisiin kristittyihin, jotka uhrasivat henkensä uskonsa tähden alkukirkon aikana Rooman valtakunnan alueella.

Sebasteian marttyyrit olivat palkkasotureita, jotka taistelivat Liciniuksen armeijassa tämän sotiessa armenialaisia vastaan. He olivat kotoisin eri puolilta Rooman valtakuntaa, mutta heitä yhdisti se, että he kaikki olivat kristittyjä. He olivat erinomaisia, urheita sotureita, joita heidän aseveljensä kunnioittivat sekä heidän sotasaavutustensa että toverillisen käytöksensä tähden. He palvelivat Rooman valtakunnan 12. legioonassa, joka oli sijoitettu Sebasteian kaupunkiin, päällikkönään Lysias. Kappadokian ja Vähän Armenian maaherra Agricola oli kutsunut legioonan sinne suojelemaan aluettaan.

Kun kristittyjä sotilaita vaadittiin uhraamaan pakanallisille epäjumalille, he kieltäytyivät ja tunnustautuivat avoimesti kristityiksi. Agricola, joka oli tunnettu vihastaan kristittyjä kohtaan, yritti aluksi imarteluin ja lupauksin saada heidät uhraamaan. Yksi heistä vastasi kaikkien puolesta: ”Kun kerran olemme, kuten sanot, saattaneet elämämme vaaraan rakkaudesta maalliseen keisariin, niin sitä suuremmalla innolla meidän on nyt ryhdyttävä taisteluun rakkaudesta maailmankaikkeuden Valtiaaseen. Meille on olemassa vain yksi elämä ja se on kuolema Kristuksen tähden.” Vankilassa, jonne heidät suljettiin odottamaan kuulustelujen jatkumista, he heittäytyivät polvilleen ja rukoilivat Herraa säilyttämään heidän uskonsa ja vahvistamaan heitä taistelussa.

Seuraavana aamuna Agricola jatkoi houkuttelujaan, mutta yksi sotilaista Candidus paljasti hänen teennäisen lempeytensä alle kätketyn petomaisuuden, niin että hän joutui raivoihinsa. Hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään sotilaille, ennen kuin heidän päällikkönsä Lysias tulisi paikalle, ja niin heidät lähetettiin takaisin vankilaan. Siellä yksi heistä, Quirion, rohkaisi toisia muistuttamalla, kuinka he viimeisellä sotaretkellään olivat olleet erottamattomia kuin yksi sielu ja yksi mieli. ”Huolehtikaa, että tämä yksimielisyys säilyy myös nyt, kun olemme Kristuksen tunnustajia”, hän kehotti.

Seitsemäntenä päivänä Lysias saapui ja vangit vietiin hänen eteensä. Matkalla Quirion vielä muistutti heille: ”Meillä on kolme vihollista: Paholainen, Lysias ja maaherra. Mitä he voivat tehdä meille neljällekymmenelle Kristuksen sotilaalle?” Kun Lysias näki heidän lujuutensa, hän määräsi toisia sotilaita murskaamaan kivillä heidän hampaansa. Mutta Jumalan voimasta sotilaat joutuivat hämmennyksiin ja alkoivat jostain syystä mukiloida toisiaan. Silloin raivostunut Lysias tarttui itse kiveen ja yritti heittää sillä heitä, mutta kivi osuikin maaherraan. Kristityt sotilaat palautettiin vankilaan odottamaan päätöstä siitä, millä tavoin heidät kidutettaisiin kuoliaiksi.

Maaherra Agricola keksi, että vangit pitäisi tappaa kylmään. Sebasteia sijaitsee Vähän-Aasian sisäosissa 1300 metrin korkeudessa, ja talvella parinkymmenen asteen pakkanen on siellä tavallista. Kaupungin länsipuolella oli järvi, joka muodostui Alyos-joen vesistä ja varsinkin talvella vesi oli korkealla. (Nykyisin järvi on kuivattu.) Tähän järveen Agricola käski heittää vankinsa alastomina. Kun sotilaat kuulivat maaherran päätöksen, he kilpailivat keskenään, kuka riisuutuisi nopeammin, niin kuin he olivat aiemmin kilpailleet sotasaaliista. ”Talvi on julma mutta paratiisi suloinen”, he toistelivat toisiaan rohkaisten, ”Olkaamme kärsivällisiä, niin saamme yhden lyhyen yön kärsimyksillä osaksemme ikuisen ilon. Sitten saammekin lämmitellä ainaisesti Abrahamin helmassa! Tämä katoava ruumiimme kuolee joka tapauksessa, olkaamme nyt valmiita kuolemaan vapaaehtoisesti elääksemme ikuisesti. Herra, ota vastaan tämä kokonaisuhri, jota ei Sinun eteesi kanna tuli vaan kylmyys.”

Aikalaisten kuvauksista jää epäselväksi, oliko jää niin heikkoa, että marttyyrit vajosivat jäiseen veteen, kuten ikoneissa tavallisesti esitetään, vai joutuivatko he värjöttelemään pakkasessa jään päällä, mitä kuvaustapaa ikoneissa on myös käytetty. Houkutellakseen heitä uhraamaan epäjumalille maaherra oli käskenyt rakentaa rannalle saunan, jonne luopiot voisivat mennä lämmittelemään. Kun kauhea kylmyys hiipi heidän jäseniinsä aiheuttaen sietämätöntä kipua, yksi heistä ei kestänyt vaan syöksyi ylös järvestä ja kiiruhti saunaan. Äkillinen lämpötilan muutos oli kuitenkin niin rankka, että hän menehtyi saunaan.

Loput 39 marttyyria olivat syvästi murheissaan toverinsa periksi antamisesta ja menehtymisestä. He rukoilivat entistä enemmän toistensa puolesta. Yhtäkkiä valo lankesi alas taivaasta lämmittäen pyhiä marttyyreita, ja enkeleitä laskeutui painamaan heidän päähänsä 39 voitonseppelettä. Tämän näki yksi heidän vartijoistaan nimeltä Aglaios, joka oli lämmittelemässä saunan vierellä. Näkyä katsellessaan hänenkin sisimpänsä valaistui. Kun Aglaios näki neljännenkymmenennen seppeleen vielä leijuvan ilmassa ikään kuin odottaen kenen päälle laskeutuisi, hän herätti toiset viittoihinsa kääriytyneinä nukkuvat vartijat ja hyppäsi itse järvelle huutaen: ”Minäkin olen kristitty!” Marttyyrit ilahtuivat suuresti, kun heidän lukumääränsä näin täydentyi.

Kun Agricola tuli aamulla katsomaan, mitä oli tapahtunut, hän hämmästyi ja kiukustui nähdessään Aglaioksen uhriensa joukossa. Hän käski tuoda heidät kaikki järveltä rantaan, missä heidän sääriluunsa katkaistiin. Sen jälkeen heidän ruumiinsa lastattiin vankkureihin ja vietiin poltettaviksi. Nuorin heistä, Meliton oli vielä elossa, ja Agricolan miehet jättivät hänet rannalle toivoen saavansa hänet vielä uhraamaan epäjumalille. Melitonin äiti, hurskas kristitty leski, oli kuitenkin tullut paikalle vahvistamaan poikaansa marttyyrikilvoituksessa, ettei tämä vain kieltäisi Kristusta. Omin käsin hän nosti poikansa vankkureihin muiden joukkoon sanoen: ”Poikani, älä kadota voitonseppelettäsi vaan mene tovereittesi kanssa ikuiseen iloon.” Kasvot loistaen äiti käveli vankkurien vierellä roviolle, jolla marttyyrien ruumiit poltettiin. Tuhka hajotettiin ilmaan ja marttyyrien luut heitettiin jokeen. Näin kaikki jäljet heistä pyrittiin hävittämään. Kolmen päivän kuluttua pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät Sebasteian piispalle Pietarille ja kertoivat, missä kohden jokea heidän luunsa olivat. Tämän seurauksena heidän reliikkejään sijoitettiin eri paikkoihin, ja heidän kunnioituksensa levisi laajalle.

Ennen marttyyrikilvoitustaan pyhät olivat sanelleet testamenttinsa nuorelle orjalle nimeltä Eunoikos. Siinä he pyytävät, että samoin kuin he kilvoittelivat yhdessä, myös heidän jäännöksensä sijoitettaisiin samaan paikkaan. He lohduttavat omaisiaan ja esittävät toivomuksen, etteivät nämä surisi heitä vaan ennemminkin heitä muistaen auttaisivat köyhiä. He myös toivovat, että heidän läheisensä saisivat osasia heidän reliikeistään muistoksi ja lohduksi. Eunoikos säilytti testamentin jälkipolville ja huolehti sittemmin pyhäköstä, johon suuri osa heidän reliikeistään sijoitettiin, niin kuin marttyyrit olivat toivoneet.

Testamentin lopussa on mainittu kaikkien neljänkymmenen marttyyrin nimet. Ne ovat Akakios, Aetios, Aleksanteri, Athanasios, Candidus (tai Claudius), Kyrillos, Dometianus, Domnus, Ekdikios, Elias, Eunoikos, Eutykhios, Flavius, Gaios, Gorgonios ja toinen Gorgonios, Helianos, Herakleios, Hesykhios, Johannes, Khudion, Leonikios, Lysimakhos, Meletios, Meliton, Nikolaos, Filoktemon, Priskos, Quirion, Sakerdon, Severinus, Sisinios, Smaragdos, Teodulos, Teofilos, Valens, Valerius, Vivianus, Ksanthias ja Aglaios.

Heti Sebasteian marttyyrien kilvoituksensa jälkeen suuret kirkon opettajat alkoivat kirjoittaa heidän kunniakseen ylistyspuheita. Euodios, josta tuli pyhän Basileioksen seuraaja Kesarean piispanistuimelle, on kirjoittanut ensimmäisen laajemman esityksen heistä. Myös pyhän Efraim Syyrialaisen kirjoituksissa on ylistyspuhe heille. Erityisen läheisiä marttyyrit olivat pyhän Basileios Suuren perheelle. Basileioksen vanhemmat olivat heidän aikalaisiaan, ja heillä oli kotonaan heidän pyhäinjäännöksiään. He rakennuttivat ensimmäisen Sebasteian 40 marttyyrille omistetun kirkon Irisjoen rannalle Pontoksessa sijainneelle maatilalleen. Myös Basileioksen sisar pyhä Makrina omisti perustamansa nunnaluostarin heidän muistolleen.

Sebasteian pyhille marttyyreille on sittemmin omistettu lukuisia kirkkoja kaikkialla ortodoksisessa maailmassa. Athosvuorella Kseropotamoksen luostari on omistettu heille. Heidän muistopäivänään, joka sattuu lähes aina suuren paaston aikaan, öljyn ja viinin käyttö on aina sallittu vastoin tavallista suuren paaston arkipäivien käytäntöä.

Pyhän Gregorios Teologin (25.2.) nuorempi veli Kesarios syntyi vuonna 330. Hänen vanhempansa pyhä Gregorios Vanhempi (1.1.) ja pyhä Nonna (5.8.) kasvattivat hänet rakastamaan kristillisiä hyveitä. Hyvinä esikuvina olivat vanhemmat sisarukset – Gregorioksen lisäksi myös sisar Gorgonia (23.2.) on liitetty pyhien joukkoon. Veljensä tavoin myös Kesarios sai hyvän koulutuksen ensin Kappadokian Kesareassa, sitten Palestiinan Kesareassa ja lopuksi Aleksandriassa, missä hän saattoi loppuun matematiikan, astronomian, filosofian ja retoriikan opintonsa. Eniten hän innostui kuitenkin lääketieteestä, jossa tuolloin tutkittiin sekä ruumiillisten sairauksien vaikutusta sieluun että päinvastoin. On todennäköistä, että Kesarios tutustui Aleksandriassa pyhään Athanasios Suureen ja mahdollisesti tapasi myös pyhittäjä Antonioksen. Nämä kirkon tukipilarit epäilemättä hyödyttivät häntä suuresti esimerkillään.

Aleksandriasta Kesarios siirtyi Konstantinopoliin, jossa keisari Konstantios (337–361) otti hänet vastaan kunnianosoituksin ja teki hänestä hovilääkärinsä. Myös tämän seuraaja Julianus Luopio (361–363) arvosti häntä, ja hän olikin keisarin lähipiirissä ainoa kristitty, jota tämä ei lähettänyt karkotukseen. Julianus kohotti hänet arkkiatriksi eli valtakunnan johtavaksi lääkäriksi ja antoi julkiset varat hänen käyttöönsä. Kesarioksen perheenjäsenet olivat jo huolissaan peläten, että Julianuksen vaikutuksesta Kesarioskin luopuisi kristinuskosta. Pyhä Gregorios lähetti veljelleen kirjeen kehottaen häntä jättämään palatsin ja palaamaan kotiseudulleen. Perheen pelko oli kuitenkin turha. Kesarios jäi vielä pääkaupunkiin mutta vain voidakseen tukea vainottuja kristittyjä ja vaikuttaakseen itse keisariin. Mutta pian hän huomasi yrityksensä turhaksi, sillä Julianus etääntyi yhä enemmän kristinuskosta ja vaati lopulta lääkäriänsäkin luopumaan siitä luvaten hänelle palkaksi suuria kunnianosoituksia ja rikkauksia.

Tämän kuultuaan Kesarios tunnusti julkisesti koko hovin edessä, että hän on ja pysyy kristittynä tapahtui mitä tahansa. Sitten hän luopui asemastaan ja palasi Arianzokseen. Siellä hän asui kotitalossaan auttaen sairaita kaupunkilaisia.

Julianuksen kaaduttua sotaretkellä ja Valensin noustua valtaistuimelle (364–378) Kesarios palasi takaisin Konstantinopoliin. Valens nimitti hänet Nikean kaupungin varainhoitajaksi, missä asemassa hän toimi kuolemaansa asti. Hän alkoi heti huolehtia kaupungin puutteessa olevista asukkaista.

Askeettinen elämäntapa, kristittyjen vainon aiheuttamat koettelemukset sekä jatkuva huoli köyhistä ja kärsivistä lähimmäisistä olivat kuitenkin heikentäneet Kesarioksen terveyttä ja hän sairastui vaikeasti. Vähän ennen kuolemaansa hän joutui vielä kokemaan tuhoisan maanjäristyksen, joka raunioitti koko Nikean kaupungin. Hän itse hautautui romahtaneen talon alle, mutta kuin ihmeen kaupalla hänet löydettiin raunioista elävänä. Pelastumistaan hän piti Jumalalta tulleena merkkinä, minkä ansiosta hän päätti ottaa vastaan pappeuden. Kesarios ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa päätöstään, sillä kuolema korjasi hänet pois maaliskuun 10. päivänä vuonna 368.

Lyhyessä mutta sitäkin liikuttavammassa testamentissaan pyhä Kesarios jätti koko omaisuutensa köyhille. Hänet haudattiin Arianzokseen hautaan, joka oli alun perin louhittu hänen vanhempiaan varten. Hautajaisissa pyhä Gregorios piti puheen, jota alettiin myöhemmin pitää hautajaispuheiden esikuvana. Gregorios muisteli ensin edesmenneen veljensä hyviä töitä, osoitti sitten sanansa heidän sureville vanhemmilleen, ja kolmanneksi hän kehotti läsnä olleita ylenkatsomaan tämän katoavaisen maailman turhuuksia ja kilvoittelemaan saadakseen periä iankaikkiset hyvyydet.

Pyhä Pacianus syntyi luultavasti 300-luvun alussa Barcelonassa varakkaaseen perheeseen. Hän sai perusteellisen koulutuksen, mikä näkyy hänen latinankielisen kirjallisuuden tuntemuksessaan. Pacianus oli naimissa ja hänelle syntyi poika, Flavius Dexter. Poika työskenteli myöhemmin keisari Teodosioksen hovissa sekä Honorioksen kuninkaallisen henkivartioston päällikkönä. Flavius Dexter myös kirjoitti teoksen Historia Omnimoda. Vaimonsa kuoleman jälkeen, noin vuonna 363, pyhästä Pacianuksesta tuli Barcelonan piispa.

Piispa Pacianus tuli erityisesti tunnetuksi teologisista kirjoituksistaan, joissa hän opetti uskovia varomaan harhaoppeja ja pysymään uskollisena kirkon traditiolle. Hän varoitti laumaansa erityisesti areiolaisuudesta ja novatiolaisuudesta.

Novatiolaisuuden harhaoppia vastaan Pacianus kirjoitti erityisen teoksenkin, mutta häneltä on säilynyt myös kaksi kirjettä, jotka on osoitettu novatiolaiselle nimeltään Sympronian. Sympronian oli aloittanut kirjeenvaihdon Pacianuksen kanssa ja kirjoitti, että kirkon ei tulisi sallia katumusta ja synninpäästöä kasteen jälkeen tehdyille synneille.

Vastauskirjeissään Pacianus oli samaa mieltä Sympronianin kanssa siitä, että kenenkään ei tulisi tehdä syntiä kasteen jälkeen. Pyhä Pacianus kuitenkin painotti Jumalan armeliaisuutta: Herra ottaa vastaan katuvat syntiset. Hän kirjoitti, ettei kirkko ole synnittömien ihmisten elitistinen kokous: kirkkoon kokoontuvat nöyrät. Katumuksesta pyhä Pacianus totesi, että kristityn piti hävetä synnin tekemistä mutta ei katumusharjoituksia.

Kirjoituksissaan Pacianus korosti kirkon katolisuutta, mikä hänelle merkitsi, että kirkko omistaa uskon yhteyden ja on kaikkialla täydellisesti kuuliainen Jumalalle. ”Etunimeni on Kristitty, mutta sukunimeni on Katolinen. Kristitty sijoittaa minut tiettyyn luokkaan, Katolinen antaa minulle tietyn luonteen”, Pacianus kirjoitti. Häneltä on myös säilynyt opetuspuhe kasteesta sekä kirjoitus, joka kehottaa katumukseen. Pyhä Pacianus eli iäkkääksi ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 390.

Abd al-Masih syntyi Etelä-Arabian Najranissa 600-luvun lopulla, jolloin kyseisellä alueella oli vielä kristittyjä. Nimi on arabiaa ja tarkoittaa ”Kristuksen palvelijaa”. Hän ajautui kuitenkin pois kristittyjen yhteydestä ja liittyi rosvojoukkioon. Abd al-Masih hylkäsi uskontonsa kokonaan ja kääntyi muun joukon tapaan muslimiksi. Kolmetoista vuotta rosvojoukossa liikuttuaan hän kuuli Libanonin Baalbekissä kristityn papin puhuvan Kristuksen sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias.”  Armo kosketti Abd al-Masihin sielua, ja hän päätti palata Kristuksen seuraajaksi.

Abd al-Masih lähti kristittynä pyhiinvaeltajana Jerusalemiin. Siellä patriarkka Johanneksen (705–736) kanssa keskusteltuaan hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Sabbaksen (Mar Saba) luostarissa. Viiden vuoden kuluttua Abd al-Masih siirtyi jatkamaan kilvoitteluaan Siinain vuorelle.

Kerran Abd al-Masih pistäytyi Ramlan kaupungin moskeijassa ja kertoi olevansa kristitty, joka oli välillä ollut muslimi mutta palannut sitten oikeaan uskoon. Hän sanoi, että hänet löytäisi tarvittaessa Pyhän Georgioksen kirkosta. Raivostuneet muslimit tahtoivat surmata hänet, mutta Jumalan armosta hän katosi heidän näkyvistään, vaikka seisoi koko ajan heidän edessään. Abd al-Masih lähti kohti Edessaa, jossa hän rukoili Kristuksen käsittätehdyn kuvan edessä.

Kun Abd al-Masih palasi Siinaille, luostarin johtaja oli kuollut ja hänet valittiin tämän seuraajaksi. Kun hän myöhemmin igumenina vieraili Ramlassa, eräs hänen entisistä rosvokumppaneistaan tunnisti ja ilmiantoi hänet. Abd al-Masih vietiin kuulusteltavaksi. Hän kertoi täysin avoimesti kääntymyksistään. Abd al-Masihia vaadittiin palaamaan islamiin, mutta hän kieltäytyi ja teki avoimesti pilaa muslimien uskonnosta. Hänet tuomittiin kuolemaan ja surmattiin mestaamalla.

Pyhittäjämarttyyri Abd al-Masihin ruumis heitettiin syvään kaivantoon. Yhdeksän kuukautta myöhemmin kristityt kaivoivat salaa hänen reliikkinsä ylös, jolloin niiden huomattiin hohtavan valkoista valoa. Reliikit asetettiin Pyhän Georgioksen kirkkoon Lyddaan. Pyhän Abd al-Masihin kuolinpäivästä ei ole tietoa, mutta hänen muistoaan alettiin viettää maaliskuun yhdeksäntenä. Hänen muistonsa on säilynyt ainoastaan arabiankielisissä Synaksarioneissa.  

Pappismarttyyri Sergei syntyi diakoni Pavel Lebedevin perheeseen Moskovassa vuonna 1875. Perheellä oli tiivis hengellinen yhteys diakoni Feodor Solovjeviin, tulevaan Zosimovin luostarin skeemapappismunkki Aleksiin (19.9.). Sergei opiskeli pappisseminaarissa, meni naimisiin ja vuonna 1898 hänet vihittiin papiksi Novodevitšin nunnaluostarin kirkkoon. Papintyön ohella hän toimi pyhäkoulun opettajana. Vuonna 1901 hänen vaimonsa Sofia kuoli äkillisesti ja isä Sergei jäi kolmevuotiaan poikansa Boriksen huoltajaksi. Hänen kaksi sisartaan ja hänen äitinsä Maria muuttivat asumaan hänen luokseen ottaen tehtäväkseen pojan kasvattamisen.

Vaimonsa kuoleman jälkeen isä Sergei meni Zosimovin luostariin kysymään rippi-isältään Aleksilta, voisiko hän jatkaa pappina naisluostarissa, joissa tuohon aikaan palveli etupäässä naimisissa olevia pappeja, vai olisiko hänen parempi siirtyä muualle. Isä Aleksi sanoi hänelle: ”Jää luostariin. On parempi elää kyyhkysten kuin susien parissa.”

Pappismunkki Aleksi auttoi isä Sergeitä muutenkin selviytymään vaimon menetyksestä. Kerran he sattuivat olemaan yhtä aikaa Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa. Pitkän keskustelun päätteeksi he jäivät yöksi rukoilemaan luostarin pääkirkkoon. Aamun koittaessa vähän ennen puoliyöpalveluksen alkua isä Aleksi avasi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösarkun ja antoi Sergein suudella pyhäinjäännöksiä. Tämä kunnioitti niitä kyyneleet silmissä ja väistyi sivummalle hartaan rukoustunteen vallassa. Isä Aleksi kysyi, mitä hän oli tuntenut suudellessaan reliikkejä, mihin Sergei vastasi: ”Minusta tuntui, kuin olisin painanut kasvoni kukkivaan ruusupensaaseen, ja ilo täytti sieluni.” ”Saat olla onnellinen”, isä Aleksi sanoi, ”sillä vain harvat saavat kokea jotain sellaista”.

Tuon tapauksen jälkeen isä Sergein elämässä alkoi uusi vaihe. Hengellinen työskentely, jumalanpalvelukset, rukous, kirkkoisien kirjoitusten tutkiminen sekä papintehtävät ja uskonnonopetus täyttivät hänen päivänsä. Äitinsä pyynnöstä hän lupasi olla vihkiytymättä munkiksi niin pitkään kuin tämä eläisi. Isä Sergein hengellisyys ja harras palvelutapa pantiin merkille. Hän sai tehtäväkseen opettaa vastavihittyjä pappeja, joita lähetettiin Novodevitšin luostariin harjoittelemaan hänen ohjauksessaan. Hänen saarnansa ja opetuspuheensa kokosivat suurin joukoin kuulijoita. Vuonna 1920 hän sai rovastin arvon.

Keväällä 1922 isä Sergei pidätettiin ensimmäisen kerran kirkon kalleuksien takavarikoinnin vastustamiseen liittyvässä oikeusjutussa. Häntä syytettiin kuulumisesta rikolliseen, patriarkka Tiihonin johtamaan yhteisöön ja kansan kiihottamisesta neuvostovaltaa vastaan. Seuraavana vuonna hänet vapautettiin. Novodevitšin luostari oli suljettu ja hän alkoi palvella seurakuntapappina.

Vuonna 1931 seurasi toinen pidätys. Isä Sergeitä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta sillä perusteella, että hänen kuvansa oli julkaistu New York Times -lehdessä. Kuvassa isä Sergei oli Novodevitšin luostarin pihalla siunaamassa seurakuntalaisia. Kuvatekstissä hänen todettiin olevan yksi velvollisuutensa rehellisesti suorittavista papeista. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Ensimmäisessä karkotuspaikassa Velikij Ustjugissa elämä ei ollut kohtuuttoman raskasta. Sieltä hänet kuitenkin siirrettiin toisten pappien kanssa erääseen kylään ja lopulta aivan syrjäseudulle. Omaisilleen lähettämässään kirjeessä hän nimitti viimeistä siirtoa ”kävelyksi, johon liittyi täydellinen pidättyminen ruoasta ja levosta”. Joutilaisuutta välttääkseen isä Sergei kirjoitti karkotuspaikastaan paljon kirjeitä. Yhdessä toisten karkotettujen pappien kanssa hän toimitti jumalanpalveluksia talossa, jossa asui, ja tutki jatkuvasti Raamattua.

Karkotusajan päätyttyä isä Sergei palasi Moskovaan. Hän toimi jonkin aikaa patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein sihteerinä, minkä toimen hän sai pystyäkseen elättämään äitinsä ja kaksi sisartaan. Samalla hän palveli pappina eräässä Moskovan alueen kirkossa.

Tammikuussa 1938 häntä tultiin jälleen pidättämään. Hän hyvästeli äitinsä kumartumalla maahan tämän edessä ja sanoi: ”Äiti, emme enää tapaa tässä elämässä.” Oikeudenkäynnissä häntä syytettiin väärien todisteiden nojalla vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Butovon ampumakentällä Moskovan lähellä. Isä Sergei haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

10.3.

Kristittyjen vainojen aikana kolmannella vuosisadalla eräs hurskas kristitty nainen nimeltään Rufina pakeni Korintista vuorille. Hänen miehensä oli kuollut ja hän itse oli raskaana, eikä halunnut kidutusten aiheuttavan itselleen keskenmenoa. Vuorella Rufina synnytti pojan, joka sai nimen Kodratos (Quadratus). Rufina kuoli pian synnytyksen jälkeen, mutta Jumalan ihmeellisen huolenpidon ansiosta Kodratos-vauva pysyi hengissä.

Kodratos vietti lapsuutensa ja nuoruutensa erämaassa. Kun hän oli nuori mies, hän tapasi muutamia kristittyjä, jotka valaisivat hänet todellisen uskon valolla. Kodratos alkoi opiskella lääketiedettä Korintissa ja myöhemmin hänestä tuli ammatiltaan lääkäri. Hän menestyi työssään hyvin, mutta eniten hän nautti erämaan yksinäisyydestä. Suurimman osan ajastaan hän viettikin kukkuloilla rukoillen ja mietiskellen Jumalaa. Vuodet kuluivat. Kodratoksen ystävät ja seuraajat tulivat usein kuuntelemaan hänen neuvojaan. Heidän joukossaan olivat Kyprianos, Dionysios, Anektos ja Paavali, Crescens ja monia muita.

Keisari Deciuksen (249–251) määräyksestä Korinttiin saapui armeijan prefekti Jason,[1] jonka oli määrä kiduttaa ja tappaa Korintin kristittyjä. Koska Kodratos oli vanhin, hän puhui kaikkien puolesta. Kodratos puolusti uskoaan Kristukseen ja häntä alettiin kiduttaa. Kärsimyksistään huolimatta pyhä marttyyri rohkaisi muita. Hän kehotti heitä olemaan pelkäämättä ja pitämään kiinni uskostaan.

Koska prefekti ei saanut ketään luopumaan uskostaan, hän käski heittää kaikki marttyyrit petojen eteen. Villipedot eivät kuitenkaan koskeneet pyhiin miehiin. Niinpä heidät kiinnitettiin jaloistaan hevosvaunuihin ja heitä vedettiin ympäri kaupunkia ihmisten heitellessä heitä kivillä. Lopulta heidät määrättiin mestattavaksi miekalla. Teloituspaikalla pyhät pyysivät hetken aikaa rukoillakseen. Sitten heidät yksitellen teloitettiin ja he saivat marttyyrien kruunun.

Kodratoksella oli myös muita oppilaita sekä miehiä että naisia, jotka kärsivät vapaaehtoisesti uskonsa tähden. Naismarttyyreja olivat muun muassa pyhät Khariessa, Nunekhia, Galla, Nike, Basilissa, Galine sekä Teodora. Miesmarttyyreja oli ainakin kahdeksan. Toinen Dionysios tapettiin puukoniskulla yöllä. Victorinus, Victor ja Nikeforos murskattiin suurella kivellä. Claudiuksen kädet ja jalat leikattiin irti. Diodorus heitettiin tuleen, Serapion mestattiin ja Papias hukutettiin.[2]


[1] Eräiden lähteiden mukaan marttyyrit pidätti prokonsuli Tertius.

[2] Miesmarttyyrien nimet luettelee 1300-luvulla elänyt Nikeforos Gregoras. Hän myös lisää heidän joukkoonsa Leonidaksen, jolla on oma muistopäivänsä 16.4. Leonidaskin oli ilmeisesti pyhän Kodratoksen oppilas.

Pyhä Anastasia eli Konstantinopolissa keisari Justinianoksen (527–565) aikana. Hän syntyi rikkaaseen ylhäisöperheeseen ja sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Vartuttuaan hän nautti suurta kunnioitusta hurskautensa ja lähimmäisenrakkautensa tähden, niin että keisari nimitti hänet hovin ensimmäiseksi patriisittareksi. Siihen mennessä tämä arvo oli ollut vain naisilla, jotka olivat saaneet sen joko miehensä aseman tähden tai olivat tehneet jonkin suuren palveluksen valtiolle.

Keisarin Anastasialle osoittama kunnioitus ja ihailu herätti kuitenkin mustasukkaisuutta keisarinna Teodorassa. Kun Anastasia kuuli muodostumassa olevasta skandaalista, hän sanoi itselleen: ”Pelasta itsesi, sieluni! Siten sekä vapautat keisarinnan aiheettomasta mustasukkaisuudesta että valmistat itsesi taivasten valtakuntaa varten.” Hän vuokrasi laivan, otti osan omaisuuttaan mukaansa ja purjehti Aleksandriaan. Siellä hän rakennutti luostarin Pempto-nimiselle paikalle. Nimi merkitsee viidettä ja johtui siitä, että luostari sijaitsi viiden virstan päässä kaupungista. Myöhemmin luostaria alettiin kutsua Patriisittaren luostariksi.

Muutaman vuoden kuluttua, vuonna 548 keisarinna Teodora kuoli vain 40-vuotiaana. Silloin keisari muisti kauniin ja hyveellisen Anastasian. Hän lähetti palvelijoitaan eri puolille valtakuntaa etsimään tätä ottaakseen hänet puolisokseen. Kun Anastasia sai tietää tästä, hän lähti luostaristaan keskellä yötä ja meni Skiitan erämaahan abba Danielin luo. Hän ripittäytyi tälle ja kertoi hänelle keisarin suunnitelmista. Abba Daniel käski hänen pukeutua munkin asuun ja muuttaa Anastasia-nimensä Anastasiokseksi. Sitten hän käski hänen sulkeutua luolaan, joka sijaitsi kaukana Skiitan keskuksesta.

Abba Daniel antoi Anastasialle rukoussäännön ja muita kilvoitusohjeita, joihin kuului sekin, ettei hän saanut poistua luolastaan eikä liioin päästää ketään luokseen. Eräs abba Danielin oppilas sai tehtäväkseen viedä hänelle kerran viikossa ruukullisen vettä ja vähän vaatimattomia ruokatarvikkeita.

”Eunukki Anastasios”, kuten Anastasiaa nyt kutsuttiin, vietti luolassaan 28 vuotta noudattaen tarkkaan abba Danielilta saamiaan ohjeita. Päivin ja öin tämä hovin ylelliseen elämään tottunut patriisinainen taisteli nälkää, janoa ja unta vastaan. Vielä vaikeampia taisteluja aiheuttivat paholaisen ajatushyökkäykset, joiden avulla se yritti saada Anastasian luopumaan eristyneisyydestään. Sielunvihollinen herätti hänen mielessään muistikuvia hänen entisestä elämästään hovissa, hienostuneesta seurasta, josta hän nautti palatsissa. Mutta rukouksin ja kilvoituksin Anastasia voitti paholaisen houkutukset, ja hänestä tuli Pyhän Hengen valittu astia.

Kun Anastasian lähtöhetki lähestyi, hän sai siitä Jumalalta tiedon etukäteen. Heti hän kirjoitti tiilenpalalle viestin abba Danielille ja pyysi tätä tulemaan ja toimittamaan hänen hautauksensa. Abba Daniel kiirehti nopeasti paikalle ja löysi kuumeisen Anastasian vielä elossa. Daniel pyysi hänen esirukouksiaan sekä itselleen että oppilaalleen, joka oli palvellut häntä kaikki nämä vuodet. Anastasia rukoili hartaasti heidän kummankin puolesta suudellen heitä jäähyväisiksi. Sitten hän nautti pyhää ehtoollista, jonka Daniel oli tuonut tullessaan. Heti sen jälkeen Anastasia näki enkelit, jotka olivat tulleet hakemaan häntä, ja toivotti heidät tervetulleiksi. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja tehden ristinmerkin suunsa yli hän lausui: ”Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni.” Näin autuaasti päättyi tämän hämmästyttävän naisen maallinen kilvoitus.

Abba Daniel ja hänen oppilaansa kaivoivat mukanaan tuomillaan työkaluilla haudan, johon he laskivat Anastasian ruumiin. Kotimatkalla abba Daniel kertoi Anastasiaa eunukiksi luulleelle oppilaalleen, että tämä oli se kuuluisa patriisitar, jota keisari Justinianos oli etsinyt ympäri valtakuntaa.

Pyhä Attalus (Attalas) syntyi burgundilaiseen ylhäisöperheeseen 500-luvun loppupuolella. Hänen vanhempansa antoivat hänet Gapin piispan Aregiuksen koulutettavaksi, mutta Attalus karkasi piispan talosta. Hän kaipasi ankarampaa kilvoituselämää ja lähti salaa Lérinsin luostariin. Hän viipyi Lérinsin luostarissa jonkin aikaa, mutta sielläkään ei harjoitettu hänen mielestään tarpeeksi ankaraa elämäntapaa – sellaista kuin siellä oli ollut pyhän Honoratuksen (16.1.) aikana.

Attalus lähti Lérinsin luostarista ja suuntasi kohti Luxeuil’ta. Sikäläisen luostarin oli perustanut pyhä Columbanus (23.11.), joka toimi yhä luostarinsa johtajana. Luxeuil’ssa Attalus löysi vihdoin sellaisen ankaran kilvoituselämän, jota oli kaivannut. Samalla hän sai olla pyhän Columbanuksen oppilaana.

Kun pyhä Columbanus ja irlantilaiset munkit ajettiin pois Luxeuil’sta pyhän Columbanuksen nuhdeltua kuningas Theoderik II:sta siveettömästä elämästä, Attalus valittiin luostarin uudeksi johtajaksi. Hän ei kuitenkaan halunnut johtoasemaa vaan kuuliaisuutta. Niin hän lähti seuraamaan pyhää Columbanusta.

Ensin munkkijoukko asui Sveitsissä, josta he myöhemmin siirtyivät Bobbioon, Italiaan. Siellä pyhä Attalus auttoi oppi-isäänsä rakentamaan paikalle luostarin. Attaluksesta tuli Bobbion luostarin johtaja pyhän Columbanuksen jälkeen vuonna 615. Jotkut munkit pitivät kuitenkin uuden johtajansa askeesia liian ankarana ja alkoivat valittaa. Monet heistä lähtivät pois luostarista ja levittivät ilkeämielisiä huhuja johtajastaan. Pyhää Attalusta eniten vastustaneet munkit kuitenkin kuolivat pian, ja pyhä askeetti saattoi jatkaa tehtäväänsä rauhassa ja Jumalan armon suojelemana. Pyhä Attalus tuli erityisen tunnetuksi ihmetekojensa vuoksi. Hän oli myös oppi-isänsä tavoin areiolaisuuden harhaopin innokas vastustaja. Ihmisiä kohtaan hän sen sijaan oli erittäin lempeä ja myötätuntoinen.

Pyhä Attalus antoi sielunsa Jumalan käsiin vuonna 626 tai 627. Hänet haudattiin Bobbioon pyhän Columbanuksen viereen. Samaan hautaan haudattiin myöhemmin myös pyhä Bertulf (19.8.). Näitä kolmea pyhää miestä on usein kunnioitettu yhdessä. Pyhää Attalusta muistellaan erityisesti Lérinsissä sekä Luxeuil’ssa. Taiteessa pyhää Attalusta on kuvattu apottina myllyn lähistöllä, kädessään sauva, tai tuoli vierellään. Joskus hänet esitetään yhdessä pyhän Columbanuksen kanssa.

Pyhä Johannes Khakhulilainen oli Georgian kuningas Bagrat III:n (975–1014) aikalainen. Hän oli erittäin korkeasti oppinut teologi, kielenkääntäjä sekä kalligrafi. Häntä myös kutsuttiin Kultasuuksi (Krysostomos), sillä hän oli taitava opetuspuheiden pitäjä, kuten pyhä Johannes Krysostomos.[1]

Tiedot pyhän Johanneksen elämästä ovat hieman ristiriitaisia. Joidenkin lähteiden mukaan hänet vihittiin Bolnisin piispaksi ja hän siirtyi myöhemmin Khakhulin hiippakuntaan. On kuitenkin luultavampaa, että hän lähti Khakhulista vuoden 1019 tienoilla ja matkusti pyhälle vuorelle, Athokselle. Hänen matkatovereinaan olivat pyhä Arsen Ninotsmindalainen (31.7.) sekä Johannes Grdzelisdze. Erään tuolta ajalta peräisin olevan georgialaisen käsikirjoituksen mukaan pyhä Johannes ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut piispa. Kyseisessä käsikirjoituksessa lukee: ”Rukoile siunatun munkki Johannes Grdzelisdzen ja hänen hengellisen poikansa Johannes Krysostomoksen puolesta, jotka näkivät vaivaa kirjoittaessaan tämän pyhän kirjan.”

Kilvoitellessaan Athoksella pyhä Johannes auttoi pyhää Euthymios Athoslaista (13.5.). Näistä kahdesta munkista tuli läheiset ystävät. Pyhä Johannes nukkui kuolonuneen luultavasti Athoksella, mutta hänen kuolinvuottaan ei tiedetä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Johannes Krysostomoksella on kolme muistopäivää 13.11., 27.1. ja 30.1.

11.3.

Pyhä Pionios toimi pappina Smyrnassa keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana. Hänet vangittiin helmikuun 23. päivänä Smyrnan kirkon viettäessä marttyyripiispansa Polykarpoksen (23.2.) muistoa. Pionios oli juuri jakanut uskoville pyhää ehtoollista liturgian lopussa. Jumala oli edellisenä yönä antanut hänelle tiedon tulevasta vangitsemisesta. Niinpä hän ja kaksi hänen opetuslastaan Sabina ja Asklepianos olivat jo valmiiksi panneet köyden kaulaansa. Heidät kuljetettiin kaupungin keskusaukiolle, jossa tuomari Polemon vaati heitä uhraamaan epäjumalille. Pionios piti kauniin puolustuspuheen suunnaten sanansa paikalle kokoontuneille pakanoille ja juutalaisille. Kun häntä kehotettiin säästämään elämänsä, hän sanoi: ”Tiedän kyllä, että tämä elämä on suloinen, mutta me tavoittelemme parempaa elämää. Valo on ihanaa, mutta me tahdomme todellista valoa.” Sabina nauroi ääneen kuultuaan tuomarin uhkaukset. Kun tämä tiedusteli syytä nauruun, Sabina vastasi: ”Jumalan armo saa minut nauramaan. Me olemme kristittyjä ja Kristukseen uskovina olemme varmoja, että meitä odottaa ikuinen onni.”

Kuulustelujen jälkeen heidät kaikki kolme vietiin vankilaan. He joutuivat tunkeutumaan väkijoukon läpi, jossa toiset pilkkasivat heitä, toiset kehottivat heitä uhraamaan. Kun kristiveljet toivat heille ruokaa vankilaan, isä Pionios kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Hän sanoi, ettei ole koskaan ollut riippuvainen kenestäkään eikä tahdo olla nytkään, kun hänen ainoana ajatuksenaan on kuolema. Heidät suljettiin pimeään tyrmään, josta he kieltäytyivät lähtemästä, kun heille tarjottiin parempaa vankikoppia. Pimeässä ne pystyivät paremmin keskittymään lakkaamattomaan ylistykseen ja veisaamiseen.

Jonkin päivän kuluttua tuomari Polemon käski raahata isä Pionioksen ulos vankilasta ja tuoda hänet väkisin epäjumalien alttarin eteen. Smyrnan piispa Euktemon oli juuri uhrannut samalla alttarilla epäjumalille. Pionios pysyi kuitenkin horjumattomana pakanoiden herjauksista ja lyönneistä välittämättä. Vielä vähemmän hän kiinnitti huomiota uskonsa hylänneen piispan kehotuksiin syödä epäjumalille uhrattua lihaa.

Kun prokonsuli Quintilius, jolla oli lain mukaan oikeus julistaa tuomio, saapui Efesoksesta Smyrnaan, Pionios joutui lopullisiin kuulusteluihin. Hänet levitettiin ristikolle ja häntä raastettiin rautakynsillä, mutta hän vain huusi, ettei koskaan uhraa epäjumalille, sillä hän odottaa ikuista elämää eikä ikuista kuolemaa. Lopulta hänet tuomittiin elävältä poltettavaksi.

Käveltyään vakaasti tuomiopaikalle Pionios riisuutui itse, asettui polttorovion vieressä olevan paalun ääreen ja pyysi kiduttajiaan naulaamaan hänet siihen kiinni. Hetken harkittuaan hän sanoi: ”Kiiruhdan kuolemaan, että heräisin nopeammin uuteen elämään.” Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja vetäytyi sisimpäänsä hiljaiseen rukoukseen. Paalu nostettiin pystyyn, ja sen ympärille kerättiin sytykkeitä. Kun liekit alkoivat ritistä hänen ympärillään, hän avasi silmänsä ja huusi kasvot ilosta loistaen: ”Herra, ota vastaan henkeni. Aamen!” Pyhä Pionios veti viimeisen henkäyksensä tuskaa tuntematta ja astui kaidasta portista valtakunnan säteilevään, sammumattomaan valoon. Hänen sielunsa kirkkaus heijastui hänen ruumiiseensakin, joka säilyi liekeissä turmeltumattomana ja näytti säteilevän aivan uudenlaista kauneutta, kun kristityt sitä lähestyivät.

Pyhät Trofimos ja Thallos olivat veljeksiä ja kotoisin Stratonikeasta, Lyydian provinssista, Vähästä-Aasiasta. Keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305) prefekti Asklepianos määräsi heidät pidätettäväksi. Tämä tapahtui Fryygian Laodikeassa.

Koska Trofimos ja Thallos eivät suostuneet luopumaan uskostaan Kristukseen, heitä alettiin kivittää. Jumalallinen voima kuitenkin suojeli veljeksiä kuin kilpi, eivätkä kivet haavoittaneet heitä. Prefektiin tämä ihme vaikutti suuresti, ja hän päästi veljekset vapaiksi. Pyhät marttyyrit vangittiin kuitenkin pian uudestaan, koska he eivät salanneet uskovansa Kristukseen. Tällä kertaa heitä kidutettiin julmemmin. Heidät riisuttiin, asetettiin kiveä vasten ja heidän ihoaan alettiin raastaa pois. Lopulta heidät ristiinnaulittiin.

Kun uskovat näkivät pyhät marttyyrit Trofimoksen ja Thalloksen ristiinnaulittuina, he kiiruhtivat heidän luokseen. Ennen kuin pyhät marttyyrit antoivat henkensä Jumalan käsiin, he ehtivät muutamin sanoin rohkaista uskovia. Heidän kuoltuaan kristityt kastoivat liinoja marttyyrien vereen ja säilyttivät näitä kallisarvoisina reliikkeinä. Myöhemmin pyhien marttyyrien ruumiit vietiin heidän kotikaupunkiinsa Stratonikeaan.

Pyhittäjäisä Georgios eli Siinain luostarissa keisari Justinianoksen aikana (527–565), jolloin Jerusalemin patriarkkana oli Pietari I (524–552). Georgios oli suuri paastoaja ja kilvoittelija, jota koristivat monet hyveet. Hänet muistetaan ihmeestä, joka aiheutti aikanaan suurta kohua. Kerran Georgios rukoillessaan ilmaisi halunsa käydä Jerusalemissa ja saada pyhää ehtoollista Ylösnousemuksen kirkossa eli Pyhän haudan kirkossa. Silloin hän Jumalan voimasta siirtyi sinne hetkessä, vaikka Siinailta oli Jerusalemiin kahdentoista päivän matka. Georgios osallistui Jerusalemissa jumalanpalvelukseen ja nautti ehtoollista, jonka hänelle antoi patriarkka Pietari. Eräiden tietojen mukaan tämä ihme tapahtui pääsiäisenä.

Liturgian jälkeen patriarkka Pietari pyysi taloudenhoitajaansa Menasta kutsumaan siinailaisen munkin syömään hänen luonaan. Isä Menas meni abba Georgioksen luo ja kutsui hänet patriarkan tarjoamalle aterialle. Tämä vastasi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto.” Hän meni rukoilemaan, ja yhtäkkiä hän oli omassa keljassaan Siinailla. Kun ateria-aika koitti, munkkia ei löytynyt mistään. Silloin patriarkka kirjoitti närkästyneenä Siinain isille, että heidän pitää lähettää abba Georgios hänen luokseen, koska tämä ei ollut totellut eikä ollut tullut ruokailemaan patriarkan pöytään. Isät hämmästyivät, sillä he tiesivät varmasti, ettei abba Georgios ollut koskaan poistunut Siinailta. He lähettivät patriarkan luo kolme arvostettua munkkia vakuuttamaan, että tämä oli totta.

Abba Georgios itse vahvisti patriarkalle lähettämässään kirjeessä, ettei hän ollut poistunut Siinailta seitsemäänkymmeneen vuoteen eikä ollut koskaan käynyt Palestiinassa. Jos hän olisi ollut paikalla, hän ei olisi halveksinut patriarkan kutsua. Vielä hän lisäsi, että he molemmat lähtisivät tästä elämästä puolen vuoden kuluttua kohtaamaan Herran ja siellä he olisivat ikuisesti erottamattomia. Kuuden kuukauden kuluttua sekä abba Georgios että patriarkka Pietari nukkuivat kuolonuneen rauhassa.

Kirkko muistelee tänään Niitty-teoksen kirjoittajaa Johannes Moskosta. Hänen elämästään kerrotaan hänen kilvoittelutoverinsa pyhän Sofronioksen (ks. alla) elämäkerran yhteydessä. Pyhittäjä Johannes Moskos nukkui pois vuonna 622.

Pyhä Sofronios syntyi vuoden 550 tienoilla Damaskoksessa. Hän lähti kotikaupungistaan jo nuorena, mutta oli lopun ikäänsä ylpeä synnyinpaikastaan. Kun hän kuvaili Damaskosta puheissaan, se oli hänelle ”paikka, johon Paavali saapui sokeana ja josta hän lähti näkökykynsä takaisin saaneena; paikka, jossa pakenevasta vainoojasta tuli saarnaaja…” Kotikaupungissaan Sofronios sai laajan koulutuksen. Hän tutustui sekä kreikkalaiseen että syyrialaiseen kulttuuriin. Hän oli harvinaisen älykäs sekä erittäin lahjakas runoilija. Laajan oppineisuutensa vuoksi hänet tunnetaan myös nimellä Sofronios Sofisti, ’Oppinut’.

Huolimatta laajasta oppineisuudestaan Sofronios kaipasi suurempaa täydellisyyttä ja pohti luostarielämään siirtymistä. Niinpä hän lähti pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan, jotta voisi kunnioittaa pyhiä paikkoja ja etsiä omaa paikkaansa. Hän myös halusi keskustella luostareissa ja erämaissa elävien kilvoittelijoiden kanssa. Matkallaan hän saapui Juudeassa sijaitsevaan, pyhän Teodosios Suuren (11.1.) perustamaan luostariin. Siellä hän tapasi Johannes Moskoksen. Sofronioksesta ja Johanneksesta tuli läheiset ystävät.

Myös Johannes oli opiskellut filosofiaa ja tieteitä, vaikka ei yhtä perusteellisesti kuin Sofronios. Munkki Johannes oli kuitenkin ankaran kilvoittelunsa kautta saanut hengellistä viisautta, ja tämän vuoksi Sofronios piti hieman itseään vanhempaa Johannesta hengellisenä ohjaajanaan. Heidän pyhää ystävyyttään vahvisti myös molempien huoli uskon yhtenäisyydestä. Molemmat kannattivat innokkaasti ortodoksista uskoa ja tukivat Khalkedonin kirkolliskokouksen (451) päätöksiä, jotka olivat aiheuttaneet kovasti teologista kiistelyä ja kirkko oli jakaantunut.

Johannes Moskos halusi tallentaa tulevien sukupolvien hyödyksi kertomuksia erämaaisien elämästä. Hän ja Sofronios lähtivät yhdessä kiertämään ympäri Lähi-itää ja Egyptiä. He vierailivat useissa luostareissa ja erakkoloissa. Vuosina 578–584 he olivat Egyptissä. Siellä Sofronios opiskeli Stefanos Aleksandrialaisen johdolla; tämä oli harjoittanut aristoteelista filosofiaa. Ystävykset tutustuivat myös filosofi Teodorokseen sekä lukijaan ja kalligrafiataiteilija Zoilokseen.

Tähän aikaan Sofronioksen näkö alkoi heikentyä. Lääkärit eivät pystyneet auttamaan häntä. Sofronios meni kunnioittamaan pyhien palkattaparantajien Kyyroksen ja Johanneksen (31.1.) reliikkejä Menuthiksen kirkkoon. Pyhät palkattaparantajat ilmestyivät hänelle ja paransivat hänen näkönsä.[1] Kiitollisena saamastaan avusta Sofronios kirjoitti kokoelman pyhien palkattaparantajien tekemistä ihmeistä. Vuoden 584 jälkeen Sofronioksesta tuli munkki Teodosioksen luostariin. Johannes Moskos sen sijaan luultavasti meni noihin aikoihin Siinaivuoren luostariin.

Kun persialaiset alkoivat vuonna 604 tehdä hyökkäyksiä Rooman valtakunnan alueelle, Moskos pakeni Antiokiaan. Myöhemmin Sofronios ja Johannes olivat jälleen yhdessä Egyptissä. Siellä he avustivat Aleksandrian patriarkkaa pyhää Johannes Laupiasta (12.11.), joka oli valittu patriarkanistuimelle vuonna 610.

Persialaisten hyökkäykset kuitenkin jatkuivat, ja Aleksandrian patriarkka sekä Sofronios ja Johannes pakenivat Kyprokselle. Sofronios ja Johannes kiertelivät myös muualla itäisen Välimeren saaristossa ja matkasivat lopulta Roomaan. Roomassa Johannes sairastui. Hän uskoi Niitty-teoksensa käsikirjoituksen Sofronioksen haltuun. Hän pyysi tulla haudatuksi Siinaille, tai jos se ei olisi mahdollista, Teodosioksen luostariin. Johannes Moskos antoi sielunsa Herran käsiin vuonna 619.

Kahdentoista hengellisen veljensä kanssa pyhä Sofronios purjehti laivalla kohti Siinain vuoren luostaria, jonne heidän oli tarkoitus haudata Johannes Moskos. Arabien käymän valloitussodan vuoksi he kuitenkin ymmärsivät pian, että Siinaille oli mahdotonta päästä. Niinpä he hautasivat Johanneksen Teodosioksen luostariin, kuten tämä oli pyytänyt. Teodosioksen luostarissa pyhä Sofronios kokosi Johannes Moskoksen Niitty teoksen sekä kirjoitti itse pyhien Maria Egyptiläisen (1.4.) ja Johannes Laupiaan elämänkerrat.

Vuoden 627 tienoilla pyhä Sofronios matkasi Pohjois-Afrikkaan muutamien munkkien kanssa. He pakenivat alueella leviävää arabiuhkaa. Pohjois-Afrikassa pyhä Sofronios kohtasi pyhän Maksimos Tunnustajan (21.1.) ja hänestä tuli Maksimoksen ”siunattu herra, isä ja opettaja”, kuten Maksimos häntä kutsui. Sofronioksella oli ilmeisen merkittävä vaikutus siihen, että pyhä Maksimos noihin aikoihin ymmärsi erittäin syvällisesti ne uskon mysteerit, jotka koskevat ihmisen mahdollisuutta jumalallistumiseen sekä Jumalan Pojan kahden luonnon suhdetta Hänen yhdessä persoonassaan.

Tuohon aikaan Bysantin keisarina oli Herakleios (610–641). Hän ymmärsi, että ilman opillista yhtenäisyyttä valtakunta ei pysyisi koossa. Persialaisten ja arabien hyökkäykset heikensivät imperiumia. Niinpä keisari kehitteli Konstantinopolin patriarkka Sergioksen kanssa opin monoteletismista, jonka mukaan Kristuksessa oli vain yksi tahto. Tällä oli määrä yhdistää monofysiittiset ja khalkedonilaiset ortodoksit. Tarkoitus oli hyvä, mutta oppi itsessään oli epäonnistunut. Sekä pyhä Maksimos että pyhä Sofronios totesivat opetuksen hereettiseksi ja alkoivat taistella sitä vastaan. Pyhä Sofronios matkasi heti Egyptiin, jotta voisi paremmin puolustaa oikeaa uskoa.

Aleksandrian patriarkka Kyyros kuitenkin piti kiinni tästä harhaopista, joten iäkäs Sofronios matkusti takaisin Konstantinopoliin. Hän vetosi patriarkka Sergiokseen, jotta tämä seuraisi Khalkedonin kirkolliskokouksen linjaa. Patriarkka yritti ratkaista tilanteen ilmoittamalla, että Kristuksen tahdon ykseydestä tai kakseudesta ei pitäisi lainkaan puhua.

Konstantinopolista pyhä Sofronios matkasi Jerusalemiin, jonka patriarkka oli kuollut. Vuonna 634 Jerusalemin kristityt asukkaat, papit ja munkit valitsivat yksimielisesti Sofronioksen Jerusalemin patriarkaksi. Tämä suostui tehtävään. Ensitöikseen hän kirjoitti Roomaan ja Konstantinopoliin kirjeen, joka on säilynyt. Tämä dokumentti osoittaa pyhän Sofronioksen selkeän näkemyksen Kristuksen persoonasta ja siitä, mitä kirkko opettaa. Hän välttää sekä monofysitismin että nestorialaisuuden harhaopit.

Pyhä Sofronios oli Jerusalemin patriarkkana todistamassa muslimien nopeaa valloitussotaa Lähi-idässä. Hänen synnyinkaupunkinsa Damaskos valloitettiin vuoden 637 loppupuolella. Vuoden 638 alussa Jerusalem joutui muslimien käsiin. Pyhä Sofronios neuvotteli valloittajien kanssa kaupungin luovutuksesta, jotta välttäisi asukkaiden joukkomurhan. Piirityksen jälkeen kristityt avasivat kaupungin portit, ja kalifi Umarin alaiset joukot saivat Jerusalemin haltuunsa. Muutama kuukausi myöhemmin, maaliskuun 11. päivänä vuonna 638, pyhä Sofronios antoi sielunsa Herralle ja siirtyi taivaalliseen Jerusalemiin.

Teologinen kiista ratkesi lopullisesti myöhemmin. Monoteletismi tuomittiin harhaopiksi Konstantinopolin kirkolliskokouksessa (680–681). Herakleioksen haave kirkollisesta yhtenäisyydestä ei toteutunut, ja valtakuntakin alkoi hajota islamilaisen imperiumin levitessä.

Pyhä Sofronios tunnetaan erityisesti kirjallisesta tuotannostaan. Hän kokosi pyhien palkattaparantajien ihmeitä ja pyhien elämänkertoja sekä kirjoitti kirkkohymnejä, noin 950 troparia ja stikiiraa. Hänen kirjoittamissaan hymneissä ja liturgisissa teksteissään yhdistyvät runollinen kauneus ja dogmaattinen totuus. Hänen rukouksistaan paras esimerkki lienee suuren vedenpyhityksen rukous, joka luetaan teofaniajuhlana vettä pyhitettäessä (6.1.). Pyhä Sofronios teki myös parannuksia Pyhän Sabbas Pyhitetyn (5.12.) luostarisääntöön.


[1] Katso Synaksarion, Tammikuu (31.1.), 483.

Pyhä Eulogius oli kotoisin Espanjan Cordobasta. Hän eli 800-luvulla, jolloin Espanja oli muslimien hallussa. Hänen perheensä oli varakas, vaikka suku olikin menettänyt paljon omaisuuttaan muslimihallinnon aikana. Perhe oli kuitenkin pitänyt kiinni kristinuskosta, eikä ollut kääntynyt islamiin.

Eulogiuksen äiti halusi pojastaan papin, ja niin tämä lähetettiin seitsemänvuotiaana Pyhän Zoilon basilikan yhteydessä olevaan kouluun. Eulogius oli hyvin älykäs ja ahkera opiskelija, ja pian hän ohitti tiedoillaan jo opettajansakin. Niin hän alkoi etsiä itselleen uutta ohjaajaa, joka voisi auttaa häntä etenemään opinnoissaan.

Silloin Eulogius tapasi Esperaindeo-nimisen luostarin johtajan, joka tunsi erittäin hyvin kirkkoisien kirjoitukset ja latinan kielen hienoudet. Hänestä tuli nuoren Eulogiuksen opettaja, ja hän vaikutti suuresti tämän ajatteluun. Myöhemmin Eulogius vihittiin papiksi. Eulogius rukoili paljon. Hänen kerrotaan viettäneen kokonaisia öitä rukouksessa. Hän myös vieraili useissa luostareissa Cordoban laitamilla.

Vuonna 850 afrikkalaiset muslimit, jotka pitivät hallussaan Cordobaa, alkoivat vainota kristittyjä. Vainojen syynä olivat luultavasti joko eräiden kristittyjen hyökkäykset Muhammedia vastaan tai heidän pyrkimyksensä käännyttää muslimeja. Muutaman vuoden aikana Espanjan marttyyrien lukumäärä kasvoi merkittävästi.

Monien muiden pappien tavoin myös Eulogius pidätettiin. Vankeutensa aikana hän luki toisille vangituille Raamattua. Hän myös kirjoitti rohkaisevan kirjeen kahdelle kristitylle neidolle, pyhille Floralle ja Marialle (24.11.), jotka olivat myös vangittuina. Floran ja Marian vanginnut virkamies oli uhannut myydä neidot ilotaloon, jos nämä eivät luopuisi uskostaan Kristukseen. Eulogius kirjoitti heille: ”He uhkaavat teitä häpeällisellä orjuudella, mutta älkää pelätkö. Mikään ei voi koskea teidän sieluihinne, tekivätpä he ruumiillenne mitä tahansa.” Nämä kaksi neitoa mestattiin, minkä jälkeen muut vangitut vapautettiin.

Kun Cordoban metropoliitta kuoli, Eulogius valittiin hänen seuraajakseen. Eulogiusta ei kuitenkaan ehditty vihkiä piispaksi, kun hänet jo pidätettiin uudelleen. Pidätyksen syynä oli, että Eulogius oli piilotellut Lucretia-nimistä muslimineitoa, joka oli kääntynyt kristityksi. Oikeudessa Eulogiusta syytettiin Lucretian viettelemisestä ja sieppaamisesta. Hän vastasi, ettei pappi voinut kieltäytyä auttamasta apua hakevia. Hän myös sanoi, että hänen velvollisuutensa oli opettaa neidolle, että Jumala on asetettava vanhempien edelle. Pyhä Eulogius julisti rohkeasti evankeliumia ja puhui profeetta Muhammedia vastaan. Hänet määrättiin mestattavaksi. Pyhä Lucretia mestattiin neljä päivää myöhemmin. Tämä tapahtui vuonna 859.

Pyhä Eulogius haudattiin Cordobaan. Vuonna 883 hänen reliikkinsä siirrettiin Pohjois-Espanjaan Oviedon katedraaliin, jonne myös pyhän Lucretian pyhäinjäännökset vietiin. Ne ovat siellä tänäkin päivänä.

Pyhä Lucretia (Leocritia) syntyi Corbodassa. Hänen vanhempansa olivat varakkaita maureja eli Andalusian muslimeja. Heidän suvussaan oli kuitenkin yksi kristitty nunna. Hän sai Lucretian kiinnostumaan kristinuskosta, ja lopulta tämä otti kasteen ja kääntyi kristityksi kaikessa hiljaisuudessa.

Kun Lucretian vanhemmat saivat tietää tästä, he tekivät kaikkensa saadakseen tyttärensä palaamaan islamiin. Lucretiaa vartioitiin niin, että hän oli käytännössä vankina omassa kodissaan. Hän lähetti viestin isä Eulogiukselle, joka neuvoi häntä pakenemaan tilaisuuden tullen. Lopulta Lucretia sai luvan osallistua sukulaisensa häihin, ja niiden aikana hän pääsi karkaamaan. Lucretia meni pyhän Eulogiuksen luo, ja tämä avusti häntä piiloutumaan. Lucretia siirtyi talosta taloon ja pysytteli maan alla. Lopulta piilottelujärjestelyt pettivät, ja Lucretia löydettiin hänen ollessa tapaamassa sisartaan.

Pyhä Lucretia ruoskittiin, ja neljän päivän kuluttua hänet mestattiin. Ruumis heitettiin Guadalquivir-jokeen. Kuolinpäivä oli 15.3.859, mutta hänen muistoaan vietetään yhdessä pyhän Eulogiuksen kanssa.

Pyhä Georgios eli armenialaissyntyisen keisari Johannes Tzimiskiksen hallintokaudella (969–976). Hän oli naimisissa ja hänellä oli lapsi, mutta jumalallisen rakkauden tähden hän vetäytyi luostariin. Georgioksesta tuli munkki ja hän alkoi vaellella paikasta toiseen. Hän liikkui kaupungeissa, maaseudulla sekä erämaissa.

Georgios sai nähdä jumalallisen näyn, jossa ilmoitettiin hänen maallisen vaelluksensa olevansa tulossa päätökseensä. Sen jälkeen hän asettui pyhän Johannes Teologin kirkkoon Konstantinopolin Diiponin alueelle Hagia Sofian lähistöllä. Siellä pyhä Georgios nukkui kuolonuneen seitsemän päivän kuluttua. Kun kristityt olivat hautaamassa häntä, he huomasivat, että viitan alla hänen ruumiinsa oli kauttaaltaan raskaiden rautaketjujen peittämä. He huudahtivat: ”Herra armahda!” Pyhä Georgios haudattiin kirkon narteksiin marmoriseen hautaan. Myöhemmin hänen haudallaan tapahtui useita parantumisihmeitä.

Pyhä Teodora oli Tessalonikan hallitsijan Johannes Petralifaksen tytär. Hän syntyi vuonna 1210 ja eli levottomana aikana, jolloin ristiretkeläiset olivat valloittaneet Konstantinopolin. Bysantin valtakunnassa säilyi kuitenkin vielä itsenäisiä alueita kuten Nikea, Trapezus ja Epeiros, mutta näidenkin hallitsijat kävivät keskenään valtataisteluja. Pyhä Teodora sai puolisokseen Epeiroksen hallitsijan Mikael Dukas II:n.

Teodora oli kuin äiti kaikille alamaisilleen. Hän käytti korkeaa asemaansa hallitsijan puolisona etenkin köyhien ja sairaiden hyväksi. Kansa rakasti häntä suuresti. Teodoraa kohtasi raskas koettelemus, kun Mikael yhtäkkiä rakastui silmittömästi erääseen ylhäiseen leskeen. Omaa vaimoaan hän alkoi halveksia ja pahoinpidellä käskien palvelijoiden pitää emäntänään uutta tunkeilijaa. Tämän kauhean koettelemuksen Teodora kesti Jumalaan luottaen. Hän ei lannistunut vaan piti syyttömästi kärsimiään murheita timantteina, jotka koristaisivat häntä taivaassa.

Lopulta Mikael karkotti vaimonsa luotaan. Viisi vuotta Teodora vaelteli kodittomana sinne tänne sylissään pieni esikoispoikansa Nikeforos. Kerran hän kohtasi metsän reunalla erään papin, joka alkoi kysellä hänen vaiheitaan. Ensin Teodora tahtoi salata, kuka hän oli, mutta pappi vannotti häntä kertomaan totuuden. Kuultuaan hänen tarinansa pappi otti hänet ja lapsen kotiinsa ja piti heistä huolta siihen saakka, kunnes Teodoran koettelemus päättyi.

Epeiroksen pääkaupungissa Artassa despootti Mikaelin toimet olivat herättäneet suurta pahennusta ja kaikki kaipasivat hyveellistä ja armeliasta Teodoraa. Kerran Mikaelin ollessa kaukana kaupungista ylhäiset miehet pidättivät hänen jalkavaimonsa ja saivat tämän tunnustamaan, että hän oli magiaan turvautumalla saanut hallitsijan hylkäämään laillisen vaimonsa. Kun hallitsija palattuaan kuuli tästä, hän tuli tuntoihinsa ja alkoi etsiä Teodoraa kaikkialta. Saatuaan kuulla puolisonsa katumuksesta Teodora palasi kaupunkiin miehensä luokse. Koko kaupunki kerääntyi toivottamaan hänet tervetulleeksi takaisin. Siitä lähtien hän eli rauhassa puolisonsa kanssa ja hänestä tuli tämän tukija niin hengellisissä kuin valtakunnallisissakin asioissa. Erityisesti hän auttoi Mikaelia hoitamaan suhteita Nikean keisarikuntaan. Esikoisensa lisäksi he saivat vielä neljä lasta. Yhdessä puolisot huolehtivat pelastuksestaan antamalla runsaasti almuja, rukoillen ja tehden Jumalalle otollisia töitä. He rakennuttivat kaupunkiin kaksi kaunista kirkkoa Jumalanäidin kunniaksi. Lisäksi Teodora rakennutti nunnaluostarin ja sen yhteyteen pyhälle Georgiokselle omistetun kirkon.

Elettyään avioliitossa noin 40 vuotta Teodora meni Mikaelin kuoltua nunnaksi perustamaansa luostariin. Hän kilvoitteli ankarasti jatkaen samalla hyviä tekojaan kansan keskuudessa. Nöyrästi hän palveli luostarin sisaria. Näin hän eli vielä monta vuotta.

Teodora sai Jumalalta tiedon, että hänen hetkensä lähteä tästä elämästä oli koittamassa. Koska Pyhän Georgioksen kirkko ei ollut vielä viimeistelty, hän pyysi pyhää Georgiosta ja Jumalanäitiä rukoilemaan Kristukselta hänelle vielä puoli vuotta jatkoaikaa, että saisi työn päätökseen. Kun tämä aika oli kulunut, hän kutsui sisaret luokseen ja antoi heille viimeiset neuvonsa. Hänen ruumiinsa haudattiin kirkon eteiseen ja sen äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä. Pyhä Teodora on Keski-Kreikassa sijaitsevan Artan kaupungin suojelija ja hänen muistopäiväänsä vietetään joka vuosi juhlallisesti toimittamalla ristisaatto, jossa hänen reliikkejään kannetaan kaupungin kaduilla.

Pyhä Eufimi syntyi hartaiden rukousten hedelmänä lapsettomille vanhemmille pappi Miheille ja tämän vaimolle Annalle 1300-luvun lopulla Novgorodin kaupungissa. Vanhemmat ristivät lapsen Johannekseksi ja toivat hänet jo kapaloissa kirkkoon Jumalanäidin ikonin eteen. Näin he ikään kuin palauttivat Taivaan Valtiattarelle lahjan, jonka olivat häneltä saaneet.

Jo viidentoista vuoden iässä Johanneksen sielussa syttyi niin palava rakkaus Jumalaan, että hän halusi jättää maailman ja ryhtyä munkiksi. Hän meni läheiseen vasta perustettuun Vjažitsan luostariin, jonka igumeni Pahomi vihki hänet enkelielämään nimellä Eufimi. Nuori munkki hämmästytti kaikkia nöyryydellään, täydellisellä kuuliaisuudellaan ja hengellisellä ymmärryksellään. Hänen maineensa kiiri Novgorodin arkkipiispa Simeonin tietoon, joka kutsui hänet luokseen ja oli niin vaikuttunut hänen tapaamisestaan, ettei enää päästänyt häntä luostariin vaan nimitti hänet piispantalon rahastonhoitajaksi.

Muutaman vuoden kuluttua arkkipiispa Simeonin kuoltua Eufimi anoi eroa tehtävästään ja vetäytyi Hutynin luostariin viettämään vaikenevaa elämää. Varsin pian kuitenkin Lisja Goran, ”Kettumäen”, Jumalansynnyttäjän syntymälle omistetun luostarin munkit pyysivät hänet igumenikseen. Eufimi osoitti suurta kyvykkyyttä hengellisenä ohjaajana. Hän oli myötätuntoinen ja huolehti isällisesti kaikista.

Kun Novgorodin arkkipiispa Eufimi lisänimeltään ”Parrakas” kuoli, kaikki halusivat yksimielisesti Lisja Goran igumeni Eufimin hänen seuraajakseen. Ehdokkaiden nimet asetettiin tavan mukaan Pyhän Sofian katedraalin alttarille, ja arpa lankesi hänelle. Näin hänestä vuonna 1429 tuli Novgorodin arkkipiispa.

Muistaen Herran sanat: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48) Eufimi lisäsi askeettista kilvoitteluaan ja pyrki kasvattamaan Herralle satakertaisen sadon. Hän oli piispana noin kolmekymmentä vuotta, mutta mitkään huolet ja virkatehtävät eivät saaneet häntä luopumaan rukoussäännöstään. Jos hän ei ehtinyt hoitamaan sitä päiväsaikaan, hän suoritti sen yöllä. Aamun koittoon saakka hän veisasi ylitystä Jumalalle keljansa yksinäisyydessä ja tuli ensimmäisenä kirkkoon aamupalvelukseen. Suuren paaston ensimmäisen viikon hän vietti aina Vjažitsan luostarissa ja paastosi syömättä mitään. Muilla paastoviikoilla söi vain joka toinen päivä eikä koskaan kyllikseen. Hän pani aina toivonsa ja luottamuksensa Jumalan apuun.

Eufimi jakoi joka päivä almuja tarvitseville. Hänen antelias kätensä ylettyi aina Konstantinopoliin, Athosvuorelle ja Jerusalemiin asti. Aabrahamin tavoin hän osoitti vieraanvaraisuutta kaukaa vierailta mailta tulleille muukalaisille ja pyhiinvaeltajille eikä antanut kenenkään lähteä luotaan murheellisena. Hän lisäsi jumalanpalveluskirjojen määrää järjestämällä kirjojen kopiointia. Eufimi myös rakennutti Novgorodiin lukemattomia kirkkoja ja kunnostutti vanhoja pitäen pyhäkköjen kaunistamista sydämenasianaan.

Suurimman osan ajastaan pyhä Eufimi käytti kuitenkin hengellisen laumansa opettamiseen pitäen ohjenuoranaan apostolin sanoja: ”julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota” (2. Tim. 4:2). Hän ojensi synnintekijöitä ensin lempeästi, mutta turvautui tarvittaessa myös pyhään vihaan rukoillen samalla sydämessään, että he tekisivät parannuksen. Rikkaiden ja ylimysten rikkeet hän paljasti rohkeasti tuomiten laittomat avioliitot ja kaiken vääryyden.

Eufimi teki myös paimenmatkoja laajan hiippakuntansa alueella ja vieraili Konevitsan luostarissa. Häntä ja pyhittäjä Arseni Konevitsalaista (12.6.) yhdisti keskinäinen kiintymys, sillä he molemmat olivat kilvoitelleet Novgorodin Lisja Goran luostarissa.

Eräänä yönä vuonna 1439 Sofian katedraalin ponomari Aaron näki näyssä kaikkien Novgorodin edesmenneiden piispojen kulkevan kirkon eteisestä alttariin ja palaavan sitten kirkkosaliin toimittamaan rukouspalvelusta Jumalanäidin Korsunilaisen ikonin edessä. Näin he ikään kuin osoittivat taivaallisen hyväksyntänsä Eufimin aktiiviselle työlle Novgorodin arkkipiispana. Kuultuaan tästä ihmeestä Eufimi määräsi vuosittain vietettäväksi Novgorodin esipaimenten yhteistä juhlaa ja jakoi sen johdosta köyhille runsaita lahjoituksia. Samana vuonna löydettiin katedraalin kunnostustöiden yhteydessä ihmeellisellä tavalla pyhäinjäännöksiä. Kukaan ei tiennyt, kenen reliikkejä ne olivat, ennen kuin Novgorodin edesmennyt arkkipiispa pyhä Johannes (7.9.) ilmestyi unessa Eufimille ja ilmoitti kyseessä olevan hänen reliikkinsä.

Sovintosunnuntaina vuonna 1458 hallitusmiehet, papisto ja kansa tulivat tavan mukaan pyytämään anteeksi esipaimeneltaan ennen suuren paaston alkua. Eufimi antoi ja pyysi anteeksi ja opetti kaikkia viettämään paaston ajan puhtaasti. Illalla hän lähti, ei Vjažitsan luostariin, jossa hän tavallisesti vietti paaston ensimmäisen viikon, vaan Lisja Goran Jumalansynnyttäjän luostariin, josta hänet oli valittu piispaksi. Matkalla Eufimi sairastui, mutta osallistui siitä huolimatta jumalanpalveluksiin ja paastosi mitään syömättä koko ensimmäisen paastoviikon. Vaikka hän kärsi silminnähtävästi, hänen kasvonsa loistivat iloa ikään kuin hän olisi palannut kotimaahan pitkältä matkalta. Hän iloitsi siitä, että hänen henkensä oli vapautumassa ruumiin kahleista. Ennen kuolemaansa pyhä Eufimi siunasi kaikkia, pyysi anteeksi ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Kiitettyään Jumalaa kaikesta hän antoi puhtaan sielunsa hiljaa ja rauhallisesti Herralle maaliskuun 11. päivänä. Kuolinhetkellä hänen ruumiistaan lähti suunnattoman hyvä tuoksu. Ruumista hautausta varten voideltaessa hänen päältään löydettiin kilvoituskahleet, joita kukaan ei ollut huomannut hänen eläessään.

Pyhä Eufimi haudattiin rakastamaansa Vjažitsan luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Vähän ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut Moskovan metropoliitta Joonalle pyytäen anteeksi rikkomuksiaan sekä siunausta niin tähän kuin tulevaan maailmaan. Metropoliitta lähetti pappismunkki Jevmenin tuomaan Eufimille synninpäästökirjan hautaan pantavaksi. Jevmenin saapuessa Eufimin kuolemasta oli kulunut jo kuusitoista päivää. Hauta kuitenkin avattiin, jolloin Eufimin ruumiin todettiin lepäävän siinä kuin nukkuvana ilman mitään maatumisen merkkejä. Jumala kirkasti pyhän Eufimin muiston tekemällä hänen haudastaan ihmeiden lähteen. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo vajaat 40 vuotta kuolemansa jälkeen.

Pyhä Sofroni (Stojko Vladislavov) syntyi Keski-Bulgariassa Kotelin kaupungissa vuonna 1739. Hänen isänsä oli karjakauppias, mutta Stojko hakeutui eräiden vaiheiden jälkeen kirkon palvelukseen. Vuonna 1765 hän tutustui Hilandarin luostarin munkki Paisiin, ensimmäiseen bulgarialaiseen historioitsijaan, jolla oli suuri merkitys bulgarialaisten kansallistunteen herättäjänä islaminuskoisten turkkilaisten hallitsemassa maassa. Paisin vaikutuksesta Stojkosta tuli innokas kirjailija ja kansallisen kulttuurin puolustaja. Oppineisuudestaan huolimatta hän oli elämässään hyvin epäonninen ja teki monissa elämänvaiheissaan vääriä ratkaisuja, joista joutui kärsimään. Hän sai kokea kovia niin turkkilaisten kuin kateellisten maanmiestensä taholta.

Stojko matkusti Athosvuorella, palveli seurakuntapappina ja meni lopulta luostariin. Sieltä hänet vuonna 1794 nimitettiin Vratsan piispaksi nimellä Sofroni. Vuonna 1803 hän jätti piispanistuimen ja siirtyi Bukarestiin, jossa hän kirjoitti parhaat teoksensa. Hänen omaelämäkertansa Syntisen Sofronin elämä ja kärsimykset todistaa suuresta hengenlujuudesta, sävyisyydestä ja kärsivällisyydestä, joilla hän suhtautui kaikkiin kokemiinsa vastoinkäymisiin. Hän oli myös täydellisen kaunaton hänelle vääryyttä tehneitä kohtaan. Pyhä Sofroni nukkui pois vuonna 1813. Bulgarian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1964.

Hurskas kiovalainen aatelisnainen Maria Šepeleva osallistui vuonna 1832 pyhän Mitrofan Voronežilaisen (23.11.) kanonisointijuhlaan. Juhlallisuuksien aikana arkkipiispa Antoni ilmoitti, että Maria synnyttäisi vammaisen pojan, josta kuitenkin tulisi Jumalan palvelija. Vuonna 1840 Šepelevin perheeseen todella syntyi täysin kuuromykkä poika, jolle annettiin nimeksi Vladimir. Leskeksi jäänyt äiti huolehti parhaansa mukaan pojan uskonnollisesta kasvatuksesta. Kun poika oli täyttänyt viisitoista vuotta, Kiovan metropoliitta Filaret kutsui hänet ja hänen äitinsä pääsiäisen ehtoopalvelukseen kotikirkkoonsa. Palveluksen jälkeen hän tervehti Vladimiria kolmesti pääsiäistervehdyksellä ”Kristus nousi kuolleista!”. Kolmanteen tervehdykseen poika vastasi ”Totisesti nousi!” ja siitä lähtien hän alkoi puhua normaalisti.

Metropoliitta Filaret otti Vladimirin suojelukseensa, ja tämän äidin kuoleman jälkeen huolehti hänen kasvatuksestaan. Vladimir toimi metropoliitan kuuliaisuusveljenä Kiovan luolaluostarissa ja opiskeli Kiovan hengellisen akatemian parhaiden opettajien johdolla. Metropoliitan rippi-isä vanhus Parfeni (17.3.) vastasi Vladimirin hengellisestä kasvatuksesta ohjaten häntä rukoukseen. Aivan erityisesti hän varjeli tätä kiintymästä rahaan ja omaisuuteen. Kerran metropoliitan luona vieraillut rikas kauppias antoi Vladimirille kiiltävän kultarahan. Kun pyhittäjä Parfeni näki hänen leikkivän kolikolla heitellen sitä ilmaan, hän huomautti ankarasti: ”Miksi leikit paholaisen kanssa?” Viisaan vanhuksen sanat painuivat heti Vladimirin mieleen.

Seitsemäntoistavuotiaana Vladimirista tuli virallisesti Kiovan luolaluostarin kuuliaisuusveli, ja hän sai tehtävän kirjapainossa. Vuonna 1872 hänet vihittiin munkiksi nimellä Aleksi ja muutaman vuoden kuluttua pappismunkiksi. Samalla hänet määrättiin pyhiinvaeltajien rippi-isäksi, mitä tehtävää hän hoiti kuolemaansa asti. Toimiessaan luostarin lähempien luolien kalustonhoitajana hän otti pyhiinvaeltajat vastaan lämpimän ystävällisesti ja esitteli luolat kertoen sinne haudattujen kilvoittelijoiden elämästä. Myöhemmin hänet siirrettiin hoitamaan vastaavaa tehtävää luostarin pääkirkkoon. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia pitkään siellä toimitetuista suurenmoisista jumalanpalveluksista. Eräät sisarukset, joita hän oli auttanut taloudellisesti, alkoivat panetella häntä ja syyttivät hänen kavaltaneen heiltä suuren summan rahaa. Syytöksineen he saattoivat luostarin niin kuohuksiin, että isä Aleksi katsottiin parhaaksi siirtää luolaluostarin alaiseen Kristuksen kirkastumisen skiittaan. Niin hän joutui eroamaan hänelle rakkaasta luostarista, jossa hän oli kilvoitellut jo yli 30 vuotta.

Muutaman vuoden kuluttua isä Aleksi siirrettiin niin ikään luolaluostarin alaiseen Golosejevon luostariin, joka sijaitsi Kiovan laitamilla ja jossa hän vietti loppuelämänsä, kaikkiaan yli 21 vuotta. Hän toimi kirkkokalustonhoitajana ja oli edelleen luolaluostarin veljestön rippi-isänä. Viisailla neuvoillaan ja oikein ajoitetuilla varoituksen sanoillaan hän herätti myös pyhiinvaeltajien huomion. Isä Aleksi tunnettiin ensin vain Kiovassa, mutta ennen pitkää tieto hänen myötätuntoisesta ja rakkautta huokuvasta suhtautumisestaan lähimmäisiinsä levisi ympäri Venäjää ja pyhiinvaeltajat alkoivat tungeksia hänen keljansa ulkopuolella. Hän iloitsi jokaisen kohtaamisesta ja tarjosi kaikille tulijoille teetä ja pullaa. Tavallisen kansan lisäksi myös piispat kävivät hänen luonaan keventämässä omaatuntoaan. Aleksi oli Kiovan metropoliittojen Joannikin ja Flavianin rippi-isä. Tšernigovin arkkipiispa Antoni halusi vielä kuolinvuoteellaan puhua hänen kanssaan ja antoi sielunsa Herralle hänen läsnä ollessaan.

Jumala antoi isä Aleksille hengellisen erottelukyvyn ja selvänäköisyyden lahjan, jota hän käytti kehottaessaan ihmisiä katumukseen. Hänen toimittamansa jumalanpalvelukset koskettivat rukoilijoiden sielua.

Vuotta ennen kuolemaansa isä Aleksi sairastui vakavasti. Hänellä oli sydänvika ja hänet vapautettiin jumalanpalvelusten toimitusvuoroista. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän jakoi pois vähäisen omaisuutensa. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle maaliskuun 11. päivänä vuonna 1917.

Vuonna 1925 pyhä Aleksi ilmestyi kolme kertaa unessa piispalle pyytäen hautaamaan hänet toiseen paikkaan, sillä hauta oli täynnä vettä. Lupa uudelleen hautaamiseen saatiin vain vaivoin, sillä kirkon vaino oli jo alkanut. Isä Aleksin hauta osoittautui todellakin veden täyttämäksi. Ennen uudelleen hautaamista arkku tuotiin kirkkoon, joka tuli täyteen hyvää tuoksua. Ukrainan ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhittäjä Aleksi Golosejevolaista pyhänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhittäjä Varnava (Barnabas) syntyi Veliki Ustjugissa. Hän palveli pappina yhdessä kaupungin kirkoista. Vuonna 1417 hän siirtyi Vetlugajoelle Krasnaja-nimiselle mäelle ja kilvoitteli siellä yksinäisyydessä 28 vuotta. Hän palveli Jumalaa psalmiveisuin ja rukouksin ja söi villiyrttejä. Metsän pedot muuttuivat hänen läheisyydessään lauhkeiksi kuin Aadamin ympärillä paratiisissa. Seutu oli täysin asumatonta ja Varnavan luona kävi ihmisiä vain harvakseltaan pyytämässä hänen siunaustaan. Joillekin kävijöille hän kertoi, että hänen kuolemansa jälkeen paikalle syntyisi luostari.

Perimätiedon mukaan pyhittäjä Makari Želtovodilainen (25.7.) kävi vuonna 1439 pyhittäjä Varnavan luona pyytämässä neuvoa ja siunausta ennen asettumistaan Unžajoelle. Pyhittäjä Varnava eli hyvin vanhaksi ja antoi henkensä Herralle vuonna 1445. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kilvoituspaikalleen kerääntyi munkkeja, jotka rakensivat sinne kaksi kirkkoa ja perustivat luostarin. Aikojen saatossa luostarin paikalle syntyi Varnavino-niminen pikkukaupunki ja luostarin pääkirkosta tuli kaupungin kirkko, joka omistettiin apostoli Barnabaksen muistolle.

Ortodoksisuuden ensimmäiset tuulahdukset tulivat Kiinaan 1600-luvun lopulla, kun toistasataa venäläistä joutui kiinalaisten vangeiksi Amurjoen varrella sijainneen Albazinin linnoituksen piirityksessä. Vankien joukossa oli pappi Maksim Leontjev, joka huolehti venäläisten sielunhoidosta ja toimitti heitä varten jumalanpalveluksia Pekingissä. Vuonna 1715 Pekingiin perustettiin venäläinen ortodoksinen lähetysasema tätä työtä varten. Varsinainen ortodoksinen lähetystyö alkoi 1800-luvulla, kun Raamattu ja keskeiset jumalanpalvelukset käännettiin kiinaksi. Kiinalaisten ortodoksien määrä kasvoi ja heidän uskonsa syveni ja vahvistui.

Vuonna 1900 boksareina tunnettu taistelulajeja harjoittava salaseura hyökkäsi leskikeisarinna Cixin (1835−1908) tuella länsimaalaisia ja kristittyjä vastaan. Pekingin kaduille ilmestyi kesäkuun 10. päivänä julisteita, joissa kiinalaisia yllytettiin länsimaalaisia vastaan ja uhattiin niitä, jotka yrittäisivät piilottaa kristittyjä. Seuraavana yönä boksarit kiersivät palavat soihdut käsissään Pekingin kortteleita ja pidättivät kaikki löytämänsä ortodoksikristityt. Kristityt yritettiin pakottaa kieltämään uskonsa. Monet suostuivat kidutuksia peläten polttamaan suitsuketta epäjumalankuvien edessä, kun taas toiset tunnustivat rohkeasti uskonsa Kristukseen. Heidän talonsa poltettiin ja heidät vietiin kaupungin ulkopuolelle pakanatemppeliin, jossa heidän vatsansa viillettiin auki, heidät mestattiin tai poltettiin kuoliaaksi. Monet näistä kiinalaisista ortodokseista menivät kuolemaan hämmästyttävän urheasti.

Paavali Wan, ortodoksinen katekeetta, kuoli rukous huulillaan. Lähetysaseman koulun opettajatarta Ia Wenia kidutettiin kahdesti. Ensin hänet hakattiin ja peitettiin puolikuolleena kevyesti mullalla. Kun hän tuli tajuihinsa, pakanavartija kuuli hänen valituksensa ja kantoi hänet vartiokojuun. Jonkin ajan kuluttua boksarit ottivat Ian uudelleen kiinni ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Molemmilla kerroilla Ia Wen tunnusti Kristuksen kiduttajiensa edessä iloisesti.

Isä Mitrofan Tsi Tšung oli ensimmäinen kiinalainen pappi. Pyhä Nikolai Japanilainen (3.2.) oli vihkinyt hänet papiksi ja hän oli väsymättä palvellut lähetysasemalla 15 vuotta. Monet kristityt miehet, naiset ja lapset etsivät turvaa hänen talostaan boksarien hyökätessä. Heitä oli talossa lähes 70 henkeä, kun boksarit tunkeutuivat sisään. He tavoittivat isä Mitrofanin istumasta pihalla talonsa edessä ja hakkasivat häntä tikareilla rintaan, kunnes hän kuoli. Isä Mitrofanin vaimo Tatjana surmattiin katkaisemalla häneltä pää, samoin surmattiin hänen 23-vuotias poikansa Jesaja.

Jesajan kihlattu 19-vuotias Maria oli tullut isä Mitrofanin taloon kaksi päivää ennen verilöylyn alkamista. Boksarien piiritettyä talon Maria auttoi toisia pakenemaan muurin yli. Kun boksarit mursivat oven, Maria syytti heitä rohkeasti viattomien ihmisten surmaamisesta. Sotilaat eivät uskaltaneet tappaa häntä; he vain haavoittivat häntä käteen ja lävistivät hänen jalkansa pistimellä. Isä Mitrofanin toinen poika Sergei suostutteli Mariaa piiloutumaan, mutta hän vastasi: ”Olen syntynyt Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkon lähellä ja täällä aion myös kuolla!” Pian sotilaat ja boksarit palasivat ja surmasivat rohkean Marian, joka piti kuolemaa pääsynä autuaaseen lepoon.

Isä Mitrofanin kahdeksanvuotiaalta pojalta Johannekselta murrettiin olkapäät ja leikattiin varpaat, nenä ja korvat. Kysymykseen, tekikö se kipeää, hän vastasi, ettei häneen koskenut. Toiset pojat kiusasivat ja nimittivät häntä demonien pojaksi, mutta hän vastasi: ”Olen Jumalaan uskova, enkä demonien opetuslapsi!” Hän pyysi naapureilta vettä juotavaksi, mutta nämä eivät antaneet. Lopulta hänet surmattiin.

Marttyyrien joukossa oli myös Albazinin linnoituksesta Kiinaan siirtyneiden jälkeläisiä. Kliment Kui Kin, Matteus Hai Tsuan, hänen veljensä Vitus, Anne Chui sekä joukko muita menivät rohkeasti kidutuksiin ja kuolemaan rukoillen samalla vainoojiensa puolesta. Pekingin venäläisen lähetyksen tuhannesta kristitystä 222 sai osakseen katoamattoman marttyyriseppeleen. (Boksarikapinan verilöylyissä kristittyjä menehtyi jonkin verran enemmänkin.) Jo kahden vuoden kuluttua vuonna 1902 Venäjän kirkon pyhä synodi päätti, että näiden marttyyrien muistoa tuli kunnioittaa Kiinassa ja viettää heidän muistoaan kesäkuun 11. päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

12.3.

Vanhurskas Aaron oli Jumalan näkijä Mooseksen ja naisprofeetta Mirjamin veli. Aaron sai johtaa vanhan liiton jumalanpalveluselämää. Jumala antoi hänen palvelustehtäväänsä varten tarkat ohjeet erityisestä jumalanpalvelusasusta, johon kuuluivat rintakilpi, efodi-kasukka, viitta, kirjottu paita, turbaani ja kangasvyö. Näiden kirjailuun käytettiin kultaa, sinipunaista, purppuraista ja karmiininpunaista villaa sekä hienoa pellavaa. Kun Aaron ja hänen poikansa vihittiin papilliseen palvelustehtäväänsä, vihkiminen kesti seitsemän päivää. Aaron pestiin vedellä, jumalanpalvelusvaatteet puettiin hänen ylleen, ja hänet voideltiin pyhällä öljyllä. Tämän jälkeen hänen poikansa vihittiin, ja he saivat pappeuden ikuiseksi tehtäväkseen. (2. Moos. 28–29.)

Aaronin elämässä ja toiminnassa oli lukuisia esikuvia uuden liiton totuuksista. Aaronin sauva puhkesi viheriöimään esikuvana ristinpuun eläväksitekevästä voimasta. Kun israelilaiset taistelivat amalekilaisia vastaan, Aaron kannatteli Mooseksen käsiä, niin että ne muodostivat ristin merkin, jolloin israelilaiset olivat voittoisia.

Ylipappi Aaronin muistoa vietetään myös joulun edellä pyhien esi-isien sunnuntaina, ja eräissä kalentereissa häntä on muisteltu yhdessä veljensä Mooseksen kanssa syyskuun neljäntenä.

Pyhä Paavali[1] syntyi Britanniassa vuonna 492. Jo hyvin nuorena hän meni pyhän Germanus Auxerrelaisen oppilaan Iltudin perustamaan luostarikouluun. Siellä hän ystävystyi muun muassa pyhän Daavidin (1.3.), pyhän Samsonin (28.7.), pyhän Gildas Viisaan (29.1.), pyhän Malon (15.11.) sekä pyhä Brieucin (1.5.) kanssa.

Paavalista tuli erakko vain 16 vuoden ikäisenä. Hän asettui perheensä maille, yksinäiseen paikkaan ja kilvoitteli siellä pyrkien pääsemään lähemmäksi Jumalaa. Kuusi vuotta myöhemmin hän ja kaksitoista hänen koulutoveriaan vihittiin papeiksi.

Kun hallitsija Markus pyysi Paavalia tulemaan piispaksi kansalleen, pyhä erakko pakeni kumppaneineen Amoricaan (Bretagne). He kulkivat useissa paikoissa, kunnes asettuivat Leoniin. Pääluostarinsa he perustivat Batzin saarelle. Erään legendan mukaan alueella oli raivoisa lohikäärme, jonka pyhä mies karkotti rukouksillaan. Alueen hallitsija sekä kuningas Childebert onnistuivat suostuttelemaan nöyrän Paavalin ottamaan vastaan piispanvihkimyksen. Paavali vihittiin Leonin piispaksi, ja hänen piispanistuimensa tuli mantereella olleeseen luostariin. Paikalle kasvoi sittemmin kaupunki, jonka nimeksi tuli St. Pol de Léon.

Piispana pyhä Paavali rakennutti alueelle useita kirkkoja ja perusti luostareita. Hän myös hävitti vanhoja pakanallisia palvontapaikkoja. Kun pyhä mies oli jo iäkäs, hän asetti oman oppilaansa jatkamaan aloittamaansa lähetystyötä. Sen jälkeen hän itse vetäytyi Batzin saarelle. Siellä hän paastosi, rukoili ja valvoi innokkaasti. Pyhä Paavali nukkui kuolonuneen vuonna 572.


[1] Pyhä Paavali tunnetaan myös nimillä Pol ja Aurelianus.

Pyhä Gregorius syntyi Roomassa vuoden 540 tienoilla varakkaaseen perheeseen. Hänen isänsä oli roomalainen senaattori nimeltään Gordianus. Hänen äitinsä oli pyhä Silvia (Sylvia) Roomalainen (3.11.). Gregoriuksen perheeseen kuului myös yksi veli nimeltään Palatinus ja kolme sisarta. Hänen kaksi tätiään olivat nunnia, ja samasta suvusta oli jo aiemmin tullut Rooman piispoja. Gregoriuksen isoisä oli paavi Felix III (483–492), joka nousi paaviksi leskeksi jäätyään. Myös paavi Agapitus I (535–536) oli Gregoriuksen sukua.

Lapsuutensa kesät Gregorius vietti perheensä kanssa Sisiliassa, jossa hänen isänsä omisti suuren maatilan. Gregorioksen isä kuoli pojan ollessa vielä nuori, eikä leskeksi jäänyt pyhä Silvia mennyt uudelleen naimisiin.[1] Gregoriuksen isä oli ollut uskonnollinen mies, mutta hänen äitinsä Silvia oli aivan erityisen hengellinen ihminen. Äitinsä innoittamana nuori Gregorius alkoi rakastaa Raamatun lukemista. Gregorius nautti myös kirkossa olemisesta: hän katseli mielellään ikoneja ja seinämaalauksia.

Silvia järjesti pojilleen hyvän maallisen kasvatuksen, ja Gregoriuskin sai ylimysnuorukaiselle tyypillisen latinankielisen koulutuksen. Hän osoitti kunnioitusta opettajiaan kohtaan, ja hyvän muistinsa ansiosta hän menestyi opinnoissaan erinomaisesti. Kun Gregorius oli päättänyt lakiin keskittyvät opintonsa, hänestä tuli prefekti. Hän kaipasi kuitenkin luostarielämää. Hänen isänsä kuolema oli vaikuttanut häneen syvästi ja hän tahtoi omistaa elämänsä Jumalalle.

Vuoden 573 tienoilla Gregorius päätti hylätä maailman. Hän myi pois isältään perimänsä suuren omaisuuden ja perusti kuusi luostaria Sisiliaan. Seitsemännen luostarin pyhä Gregorius perusti kotitaloonsa, Roomaan. Tämän luostarin hän omisti pyhälle apostoli Andreakselle. Gregorius myös jakoi omaisuuttaan avokätisesti köyhille.

Kerrotaan, että suuresta omaisuudestaan pyhä Gregorius piti itsellään ainoastaan hopeisen astian, jota hän käytti ruokaillessaan. Kerran hän kohtasi kauppiaan, joka oli menettänyt kaiken omaisuutensa. Kun kauppias pyysi Gregoriukselta almuja, tämä antoi hänelle hopeisen ruoka-astiansa. Myöhemminkin pyhä Gregorius rakasti erityisesti köyhyyttä, ja tämän vuoksi itse Herra ilmestyi hänelle.

33-vuotiaana Gregorius asettui Pyhän Andreaksen luostariin ja seuraavana vuonna hänet vihittiin munkiksi. Pyhä Gregorius aloitti kilvoitteluelämänsä innolla. Muutos prefektin elämästä munkin kilvoitteluihin kuitenkin näkyi pian hänen terveydentilassaan. Hän oli usein sairaana, mutta jatkoi silti ankaraa kilvoitteluelämää. Vaikka sairastaville munkeille oli luostarisäännössä annettu lupa lihan syömiseen, Gregorius ei koskaan syönyt lihaa. Hän paastosi ankarasti, rukoili paljon ja ahersi keljassaan kopioimalla pyhiä kirjoituksia sekä tekemällä kalligrafioita.

Gregorius ei kuitenkaan voinut pysyä luostarissa pitkään, sillä vuonna 578 Rooman paavi Benedictus I (575–579) kutsui hänet palvelukseensa. Hän vihki pyhän Gregoriuksen diakoniksi. Gregoriuksesta tuli yksi seitsemästä piispallisesta diakonista (regionarii), joiden vastuulla oli tietty osa kaupungista. Toimenkuvaan kuului muun muassa köyhäinhuolto.

Kerran diakoni Gregorius näki Rooman orjamarkkinoilla myytävänä nuorukaisia, jotka olivat kotoisin Britannian Yorkshiresta. Sääli kosketti Gregoriuksen sydäntä. Kun hän kuuli, että anglit olivat pakanoita, hän päätti pyytää paavi Benedictukselta lupaa lähteä lähetystyöhön pohjoiseen. Ensin paavi antoi Gregoriukselle siunauksensa, ja tämä alkoi jo valmistella matkaa. Suuri joukko roomalaisia kuitenkin kokoontui esittämään paaville vetoomuksen, että tämä ei päästäisi Gregoriusta lähtemään. Niinpä paavi päätti pitää pyhän Gregoriuksen luonaan Roomassa.

Jonkin aikaa pyhä Gregorius eli jälleen luostarissa, kunnes vuonna 579 paaviksi tuli Pelagius II. Uusi paavi lähetti Gregoriuksen edustajakseen Konstantinopoliin. Siellä Gregorius tutustui itäiseen kirkolliseen elämään, vaikka ei ehtinytkään oppimaan kreikkaa. Hän myös solmi läheiset suhteet keisarilliseen hoviin sekä muihin merkkihenkilöihin, joiden kanssa hän jatkoi myöhemminkin kirjeenvaihtoa.[2] Konstantinopolin patriarkka Eutykhioksen (k. 582) kanssa hän tosin joutui riitaan opillisista asioista. Heillä oli pitkä ja uuvuttava kiistely, jonka aiheena oli ruumiin ylösnousemus. Patriarkka oli kirjoittanut teoksen, jossa hän kielsi ylösnousemusruumiin käsin kosketeltavuuden. Pyhä Gregorius sen sijaan puolusti ylösnousemusruumiin konkreettisuutta viittaamalla Kristuksen omiin sanoihin (Luuk. 24:38–40).

Muutamia vuosia myöhemmin, patriarkka Eutykhioksen ollessa kuolinvuoteellaan, pyhä Gregorius lähetti tälle lämpimän tervehdyksen. Kun Gregoriuksen sanansaattaja tuli takaisin, hän kertoi, että sairas patriarkka oli ottanut itseään kiinni kätensä ihosta ja sanonut: ”Minä tunnustan, että tässä lihassa minä jälleen nousen ja näen Jumalani.”

Konstantinopolissa pyhä Gregorius yritti myös hankkia materiaalista ja sotilaallista apua Roomalle ja Italialle, jonne lombardit olivat tehneet valloitussotia 560-luvun lopulta alkaen.

Vuoden 586 tienoilla paavi Pelagius kutsui Gregoriuksen takaisin Roomaan. Siellä hän asui jälleen Pyhän Andreaksen luostarissa, mutta toimi pääasiassa paavin uskottuna neuvonantajana. Paavi Pelagius kuoli ruttoepidemiassa vuonna 590. Hänen kuoltuaan pyhä Gregorius valittiin Rooman piispanistuimelle. Valinta oli yksimielinen, vaikka Gregorius oli vasta nuori diakoni. Seitsemän kuukauden ajan Gregorius kuitenkin vältteli tehtävän vastaanottamista, koska piti itseään arvottomana siihen. Gregorius lähetti jopa anomuksen Konstantinopoliin keisari Maurikios I:lle (582–602) pyytäen, ettei keisari antaisi suostumusta hänen paaviksi vihkimiselleen.

Samaan aikaan rutto jatkoi leviämistään kaupungissa. Pyhä Gregorius kutsui ihmisiä katumukseen ja järjesti saaton, jonka kärjessä kannettiin Jumalansynnyttäjän ikonia. Saattoon osallistuivat ruttoon sairastuneiden lisäksi myös kaupungin kaikki munkit ja nunnat. Saattoon liittyy ihme. Kerrotaan, että aiemmin ylienkeli Mikael oli ilmestynyt miekka kädessään Roomassa olleen linnoituksen (nyk. Sant Angelo) ylle. Kristittyjen katumussaaton ansiosta pyhä enkeli kuitenkin asetti miekkansa takaisin tuppeen.

Kun rutto oli laantunut Roomassa, pyhä Gregorius lähti pakoon. Hän ei halunnut tulla vihityksi paaviksi. Gregorius piilotteli eräässä luolassa. Hänet kuitenkin löydettiin ja tuotiin Roomaan vastoin tahtoaan. Syyskuun alussa vuonna 590 hänet vihittiin Rooman paaviksi. Pyhä askeetti tunsi haikeutta vihkimyksensä takia. Onnittelujen keskellä hän murehti menettämäänsä mahdollisuutta elää vapaana maailman huolista.

Varhaisissa piispallisissa kirjeissään pyhä Gregorius kertoo tunteistaan. ”Piispana olen sidottu maailmaan enemmän kuin maallikkona”, hän totesi. ”Olen menettänyt leponi suuren ilon: ulkoisesti minut korotetaan, mutta sisäisesti tämä on lankeemus.” Kirjeissään Gregorius myös käytti vain yhtä ainoaa paavillista titteliä: ”Jumalan palvelijoiden palvelija” (Servus Servorum Dei).

Pyhän Gregoriuksen aloittaessa työnsä Rooman paavina kirkko eli suurten ongelmien keskellä. Sitä repivät harhaopit ja skismat. Lisäksi kansalaiset olivat nälissään. Niinpä pyhä piispa jakoi heti paaviutensa alussa ruokaa ja muita tarvikkeita ihmisille. Hänen onnistui myös tehdä loppu lombardien uhkasta, joka oli vaivannut Roomaa ja koko Italiaa jo useita vuosikymmeniä. Kun hyökkäävät lombardit olivat jo Rooman kaupunginporteilla, pyhä Gregorius käytti diplomaattisia taitojaan ja lombardit luopuivat valloitusaikeistaan.

Seuraavaksi Gregorius Suuri kävi tarmokkaasti muiden kirkollisten ongelmien kimppuun. Oman piispallisen palatsinsa hän järjesti luostarimaiseksi. Erityisesti hän taisteli donatiolaisten harhaoppia vastaan. Donatistit vaikuttivat erityisesti Afrikassa ja opettivat, että kirkon sakramenttien pätevyys oli riippuvainen niitä toimittavien pappien pyhyydestä. Pyhä Gregorius ohjasi myös areiolaisia gootteja oikeaan uskoon. Lisäksi hän teki työtä Bretagnen pakanoiden käännyttämiseksi.

Gregoriuksen rooli liturgisena kehittäjänä oli suuri. Hänen nimensä yhdistetään kirkkomusiikkiin sekä erityisesti gregoriaaniseen kirkkolauluun. Lisäksi hän rohkaisi ihmisiä kunnioittamaan reliikkejä ja järjesti kaupungille säännöllisesti kirkollisia kulkueita. Ortodoksisessa kirkossa pyhä Gregorius tunnetaan erityisesti Ennenpyhitettyjen lahjain liturgian isähahmona. Aiemmin liturgia tunnettiin vain suullisena perinteenä, mutta Gregorius kirjoitti palveluksen tekstit latinaksi. Myöhemmin Konstantinopolissa kokoontunut kuudes ekumeeninen kirkolliskokous (680) hyväksyi liturgian käytön koko kirkossa. Liturgiaa vietetään ortodoksisessa kirkossa edelleen suuren paaston arki-iltoina.

Kerrotaan, että kerran ojentaessaan pyhää ehtoollista eräälle yläluokan naiselle Gregorius huomasi tämän hymyilevän ylimielisesti. Pyhä piispa veti heti kätensä takaisin, eikä antanut naiselle ehtoollista. Hän käski naista selittämään, mikä tätä huvitti. Nainen vastasi: ”Hymyilin, koska leivoin itse tänä aamuna leivän, jota tarjosit minulle Herran ruumiina.” Sanomatta sanakaan paavi meni silloin alttarin eteen ja polvistui. Hän alkoi rukoilla, ja seurakunta rukoili hänen kanssaan. Silloin ehtoollisleipä alkoi kaikkien silmien edessä näyttää oikealta ihmislihalta. Tämän jälkeen Gregorius rukoili toisen rukouksen, ja leivän ulkomuoto muuttui takaisin leiväksi. Roomalaisnainen lähestyi nyt pyhää ehtoollista uskolla ja kunnioituksella.

Paavi Gregorius kirjoitti useita teoksia, joita on säilynyt nykypäivään asti. Hän sai lempinimensä Dialogos vuoden 594 tienoilla kirjoittamastaan teoksesta, jonka nimi oli ”Dialogeja koskien italialaisten isien elämää ja ihmeitä” (Dialogi de vita et miraculis patrum italiorum). Myös hänen aiempi kirjoituksensa ”Pastoraalinen sääntö” (Liber Regulae Pastoralis) on ollut erittäin tunnettu. Siinä Gregorius esittää ihanteellisen papin mallin.

Gregorius kirjoitti myös teoksen Moralia, joka on mystinen ja allegorinen kommentaari Jobin kirjaan. Hänen tulkintansa Jobin kirjaan pysyi suosittuna koko keskiajan. Lisäksi hän kirjoitti useita lyhyitä kommentaareja ja opetuspuheita muihin Raamatun kirjoihin kuten Hesekieliin, Laulujen lauluun, I Samuelin kirjaan ja evankeliumeihin. Näiden kirjoitusten lisäksi pyhä Gregorius jätti jälkeensä yli 850 kirjettä.

Pyhän Gregoriuksen sihteeri ja luottomies diakoni Pietari kertoi nähneensä usein, kuinka Pyhä Henki ilmestyi kyyhkysen muodossa ja saneli opetustaan Gregoriuksen korvaan. Gregorius itsekin tunnusti, että kuuli joskus Pyhän Hengen äänen sisällään.

Pyhä Gregorius säilytti paavinakin ollessaan suuren nöyryyden. Eräs erämaaisä nimeltään Johannes Persialainen kertoi, että oli mennyt Roomaan päästäkseen kunnioittamaan pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin reliikkejä. Roomassa hän kohtasi paavillisen saattueen ja aikoi kumartua paavin edessä. ”Abba, älä kumarra”, sanoivat kuitenkin saattueeseen kuuluvat. Johannes Persialainen kertoo hämmästelleensä kehotusta. Hän ajatteli, että olisi sopimatonta olla kumartamatta paaville. Niinpä hän kehotuksesta huolimatta alkoi kumartua pyhän Gregoriuksen edessä. Pyhä paavi kuitenkin ehti ensin: hän meni maahan Johanneksen eteen, eikä noussut siitä ennen kuin Johannes oli noussut. Johannes kertoo, että paavi myös antoi hänelle nöyrän kunnioittavan suudelman sekä kolme kolikkoa omakätisesti. Paavi myös käski huolehtia Johanneksen tarpeista.[3]

Pyhä Gregorius Suuri nukkui kuolonuneen vuonna 604. Viimeiset kaksi vuottaan hän oli liikuntakyvytön. Hänen sairautensa aiheutti hänelle suuria kipuja. Hänen viimeinen tekonsa maan päällä oli lämpimän talviviitan lähettäminen eräälle köyhälle piispalle, joka kärsi kylmyydestä. Hautajaisistaan pyhä Gregorius oli toivonut yksinkertaisia, ja hänen toivettaan kunnioitettiin. Hän oli jopa kieltänyt ruumiinsa kunnioittamisen ekskommunikaation uhalla.

Pyhän Gregoriuksen reliikit ovat Roomassa Pyhän Pietarin katedraalissa. Roomalaiskatolisessa kirkossa pyhää Gregorius Suurta pidetään yhtenä kirkon suurista opettajista pyhien Augustinuksen, Hieronymuksen ja Ambrosiuksen rinnalla. Hänen muistopäivänsä lännessä on 3.9.


[1] Joidenkin lähteiden mukaan Gordinianus tosin kuoli vasta myöhemmin, vuonna 573, Gregorioksen ollessa noin kolmekymmenvuotias.

[2] Näiden joukossa olivat muun muassa keisarin sisar Theoktiste, joka puhui sujuvasti latinaa, patriisi Narses ja hovilääkäri Teodoros.

[3] Johannes Moskos: Niitty §151, s. 94.

Pyhittäjä Teofanes syntyi ylhäiseen ja varakkaaseen perheeseen Konstantinopolissa vuonna 759, jolloin hallitsijana oli ikoneja vastaan taisteleva keisari Konstantinos Kopronymos (741–775). Jo nuorena Teofanes menetti kenraali-isänsä, ja hänen kasvatuksestaan huolehti äiti Teodote. Ajan tavan mukaan äiti kihlasi hänet jo 12-vuotiaana Megalo-nimisen ylimystytön kanssa. Kun nuoret kahdeksan vuoden kuluttua vihittiin, Teofanes kertoi vaimolleen heidän jäätyään kahden kesken, että hän oli aina tahtonut ryhtyä munkiksi. Hän sai tämän suostumaan siihen, että he eläisivät kuin veli ja sisar. Näin he kilvoittelivat kaksi vuotta eläen neitsyydessä vaikka olivat avioliitossa.

Megalon isä vastusti kovasti nuorten päätöstä ja koetti taivuttaa Teofanesta perumaan sen. Lopulta hän sai keisari Leo IV:n (775–780) nimittämään Teofaneksen Kyzikoksen kaupungin maaherraksi, jonka tehtäviin kuului valvoa siellä käynnissä olevia linnoitustöitä. Näin appi toivoi, että Teofanes unohtaisi askeettiset pyrkimyksensä hoitaessaan maallisia velvollisuuksiaan. Näin ei kuitenkaan käynyt – päinvastoin Teofanes sai tilaisuuden vierailla ympäristössä asuvien kilvoittelijoiden luona. Samalla hän hoiti hyvin saamansa tehtävän ja käytti linnoitusprojektiin jopa omia varojaan. Kilvoittelija nimeltä Gregorios hillitsi hänen haluaan luopua maailmasta ja neuvoi häntä jatkamaan elämäänsä entiseen tapaan.

Teofaneksen ollessa 21-vuotias sekä keisari että hänen appensa kuolivat. Näin hän oli vapaa järjestämään elämänsä omien pyrkimystensä mukaisesti. Holhoojahallitsijana toiminut keisarinna Irene vapautti hänet pyynnöstä maaherran tehtävistä. Vapautettuaan orjansa ja jaettuaan pois suunnattoman omaisuutensa Teofanes vei vaimonsa erääseen luostariin Prinssisaarille. Tämä vihittiin siellä nunnaksi nimellä Irene. Teofanes ei tavannut häntä enää koskaan sen jälkeen, mutta kirjoitti hänelle kirjeitä kehottaen häntä pysymään lujana kutsumuksessaan. Nunna Irene teki paljon työtä pyhien ikonien kunnioittamisen hyväksi, ja patriarkka Methodios kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa ja ylistyspuheen hänen kunniakseen.

Pyhä Teofanes itse asettui Kyzikoksen alueella olevalle Sigrianen vuorelle. Siellä hänet vihittiin munkiksi Polykhronionin luostarissa, jossa igumenina oli hurskas abba Kristoforos. Sieltä Teofanes siirtyi jonkin ajan kuluttua sukunsa maatilalle Kalymnos-saareen Propontikseen. Hänen ympärilleen kerääntyi luostarielämästä kiinnostuneita, mutta hän kieltäytyi ohjaamasta heitä ja luovutti uuden yhteisön johtamisen toisesta luostarista tulleelle kokeneelle munkille. Itse hän alkoi elää erakkona harjoittaen kirjojen kopiointia. Kun Kalymnoksen luostarin igumeni kuoli, veljet alkoivat yksimielisesti vaatia Teofanesta johtajakseen. Tämä ei kuitenkaan tahtonut menettää hiljaisuudessa vietettävän elämän armoa, vaan palasi Sigrianen vuorelle. Sieltä Teofanes hankki omakseen ”Suuri pelto” (Megalos agros) -nimisen paikan, jolla oli vanha tuhoutunut luostari.

Teofanes rakennutti vanhan luostarin uudelleen. Veljiä kerääntyi hänen ympärilleen, eikä hänellä enää ollut muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä heidän johtajakseen. Hän osasi keskustella yhtä hyvin yksinkertaisten kuin oppineidenkin kanssa ja opetti munkkejaan lempeällä auktoriteetilla. Hän auttoi heitä perustamaan elämänsä oikean opin varaan ja neuvoi heille himojen hillitsemisen taitoa. Täydentääkseen kokemustaan Teofanes kiersi ottamassa oppia muista Bitynian ja Hellespontoksen luostareista. Paastoineen, valvomisineen ja kyyneleineen hänestä tuli kaikille munkkikilvoituksen täydellinen esikuva. Lähimmäisenrakkaus kuului hänen hyveisiinsä, ja nälänhädän aikana hän määräsi jakamaan luostariin varastoidut ruokatarvikkeet puutteenalaisille. Teofaneksen ponnistelujen ja rukousten tuloksena Sigrianen ”Suuren pellon” luostarista kehittyi yksi tuon ajan huomattavimmista luostarikeskuksista.

Igumeni Teofanes oli kilvoitustensa ohella myös oppinut mies ja kirjailija. Teofaneksen Kronikka on tärkeä historiallinen lähde. Siinä hän esittää aikajärjestyksessä Rooman ja Itä-Rooman valtakunnan historian keisari Diocletianuksen ajoista vuodesta 284 aina keisari Mikael I:n aikoihin vuoteen 813.

Vuonna 787 pyhittäjä Teofanes kutsuttiin Nikeaan osallistumaan seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa vahvistettiin pyhien ikonien kunnioittaminen. Tämä köyhästi pukeutunut munkki hämmästytti kaikkia syvällisellä kirkollisen tradition tuntemuksellaan. Palattuaan luostariinsa Teofanes sairastui munuaiskiviin. Kivulias tauti piti häntä vuoteenomana koko hänen loppuikänsä. Hän kesti sairautensa niin kärsivällisesti, että siitä tuli suorastaan hänen tikapuunsa taivasten valtakuntaan.

Kun keisari Leo V Armenialainen alkoi uudelleen vainota ikonien kunnioittajia vuonna 815, hän kutsui Teofaneksen Konstantinopoliin saadakseen tämän kuuluisan ja vaikutusvaltaisen igumenin puolelleen. Sotilaat, jotka tulivat hakemaan häntä, ottivat hänet väkisin mukaansa kiinnittämättä huomiota hänen sairauteensa.

Saavuttuaan Konstantinopoliin Teofanes kieltäytyi tapaamasta keisaria. Tämä raivostui ja sulki hänet vangiksi Pyhien Sergioksen ja Bakhoksen luostariin. Siellä tuleva hereettinen patriarkka Johannes Mantis yritti turhaan saada hänet ikonien vainoojien puolelle. Pyhä Teofanes torjui suurenmoisella tavalla kaikki hänen väitteensä ja houkutuksensa. Lopulta hänet suljettiin kahdeksi vuodeksi pimeään vankilaan Eleutherioksen palatsiin.

Nähdessään Teofiloksen pysyvän horjumattomana vakaumuksessaan keisari määräsi hänet karkotettavaksi Samothraken saarelle. Pitkä vankeus ja matkan vaivat uuvuttivat Teofaneksen lopullisesti. Hän eli Samothrakessa vain noin kolme viikkoa ja antoi sitten sielunsa Jumalan käsiin maaliskuun 12. päivänä vuonna 817 (tai 818). Hänen haudastaan tuli heti parannusten lähde Samothraken asukkaille.

Vuonna 822 Teofaneksen omat munkit tulivat Samothrakeen ja siirsivät hänen reliikkinsä juhlallisesti ”Suuren pellon” luostariin. Tässä tilaisuudessa pyhä Teodoros Studionilainen, jota Teofanes oli monin tavoin tukenut, piti puheen hänen kunniakseen.

Pyhä Nikodemus syntyi vuonna 900 Kalabriassa, Italian eteläkärjessä. Hänestä tuli pyhän Fantinuksen (30.8.) oppilas. Pyhän Nikodemuksen askeesi oli erittäin ankaraa. Hän eli luolassa ja käveli aina paljain jaloin. Hänen ruokanaan olivat ainoastaan villimarjat ja hän pukeutui eläimennahkaan. Pyhä Nikodemus antoi sielunsa Herralle 90 vuoden iässä, vuonna 990.

Kirkko on kunnioittanut kolmea henkilöä antamalle heille arvonimen ”Teologi”. Ensimmäinen on apostoli ja evankelista Johannes Teologi (26.9 ja 8.5.), Herran rakastettu opetuslapsi, joka ammensi syvälliset ajatuksensa suoraan Sana-Jumalalta. Toinen on pyhä Gregorios Teologi (25.1.), pyhän Basileios Suuren ystävä ja kilvoittelutoveri, joka julisti Pyhän Kolminaisuuden salaisuutta ja vei kirkon voittoon taistelussa areiolaisia vastaan. Kolmas on suuresti rakastettu mutta aikoinaan myös kiistelty hahmo, Simeon Uusi Teologi.

Pyhä Simeon syntyi Vähän Aasian Paflagoniassa perheeseen, joka kuului maalaisaateliin. Syntymävuosi oli todennäköisimmin 957. Hänen alkuperäinen nimensä – Simeon on hänen nimensä munkkina – ei ole tiedossa. Yksitoistavuotiaana hänet lähetettiin setänsä luo Konstantinopoliin opiskelemaan. Hän sai peruskoulutuksen, mutta ei tahtonut edetä opinnoissaan akateemiselle tasolle.

Oman kertomansa mukaan Simeon kuului aikansa moderneihin nuoriin miehiin, joka pukeutui tyylikkäästi ja käyttäytyi maailmalliseen tapaan. Hän oli vastuussa patriisisetänsä suuresta taloudesta. Ulkonainen vaikutelma osoittautui kuitenkin Simeonin kohdalla vääräksi: maailmallinen elämänmeno ei tyydyttänyt häntä, vaan sisimmässään hän etsi yhteyttä Jumalaan. Hän halusi löytää henkilön, joka olisi pystynyt auttamaan häntä hänen hengellisessä etsinnässään, mutta hänelle sanottiin: ”Hyviä hengellisiä ohjaajia ei meidän aikanamme enää ole.” Kirkollinen elämä olikin alkanut Bysantissa tietyllä tavalla rutinoitua. Simeon ei kuitenkaan hellittänyt ja lopulta hän löysi itselleen ohjaajavanhukseksi munkki Simeonin kuuluisasta Studionin luostarista.

Vanhus Simeon kieltäytyi kuitenkin ottamasta tuolloin vielä kovin nuorta Simeonia munkiksi ja lainasi sen sijaan hänelle Markus Askeetin teoksen Hengellisestä laista.[1] Tämä kirjoitus käänsi nuorukaisen elämän suunnan. Simeon paneutui teokseen pyrkien toteuttamaan sen ohjeita käytännössä. Samalla hän noudatti ohjaajavanhuksensa hänelle antamaa rukoussääntöä. Hän oli tuolloin 20-vuotias.

Kerran tapahtui jotain odottamatonta, josta Simeon itse kertoo viitaten itseensä Georgios-nimisenä: ”Eräänä iltana, kun Georgios taas seisoi rukoilemassa ja lausui pikemminkin mielessään kuin suullaan ’Jumala, ole minulle syntiselle armollinen’, jumalallinen valonleimaus täytti koko huoneen. Nuorukainen ei enää tiennyt missä oli, ja unohti täysin olevansa seinien sisällä ja katon alla. Kaikkialla hän näki vain valoa eikä tuntenut maata jalkojensa alla. Hän ei pelännyt putoavansa, ei liioin kantanut mitään huolta maallisista eikä tuntenut mitään muutakaan mitä fyysiset ihmiset yleensä tuntevat. Mitään tällaista ei tullut hänen mieleensä, vaan hän oli kokonaan aineettomassa valossa ja näytti, kuin hän olisi itsekin muuttunut valoksi. Hän unohti koko maailman ja kylpi kyynelissä ja sanoin kuvaamaton ilo ja riemu täyttivät hänet kokonaan. Siitä hänen mielensä kohosi taivaaseen ja näki siellä toisen, vielä kirkkaamman valon. Ja sen valon piirissä hän hämmästyksekseen näki sen enkelimäisen munkkivanhuksen, joka oli antanut hänelle tuon ’pienen käskyn’ (rukoussäännön) ja kirjan.”

Maallisten huolten paineessa tämä ihmeellinen kokemus kuitenkin vähitellen unohtui, ja Simeon vajosi omien sanojensa mukaan aina ”viemäriojaan” saakka. Vanhuksen esirukousten tähden Herra lopulta ”tarttui häntä hiuksista ja tempasi hänet väkisin ylös alennustilasta”, kuten hän on itse asiaa kenties hieman liioitellen kuvannut.

Ollessaan 27-vuotias Simeon jätti maailman lopullisesti maallisen isänsä vastalauseista huolimatta ja meni Studionin luostariin. Vanhus Simeon, joka on elämänlaatunsa vuoksi saanut lisänimekseen ”Harras”, ei kuitenkaan ollut luostarin igumeni, ja nuoren Simeonin ehdoton omistautuminen ja kuuliaisuus hänelle herätti nurinaa veljestön ja varsinkin johtavien munkkien keskuudessa, ja igumenikin tuli vedetyksi mukaan tähän jupinaan. He alkoivat levitellä perättömiä pahoja puheita. Igumenin suosituksesta ja vanhus Simeonin neuvosta Simeon siirtyikin Studionin luostarin naapurissa olevaan Pyhän Mamaksen luostariin, josta käsin hän piti edelleen yhteyttä ohjaajaansa. Vanhus Simeon lohdutti nuorta Simeonia tässä tilanteessa sanoen, että tämä tulee vielä saamaan kaksi kertaa niin suuren armon kuin hänellä itsellään oli. Jo samana iltana jumalallinen valo täytti Simeonin mielen ja hän sai sellaisen viisauden, että muut munkit olivat ihmeissään. Tästä alkoi hänen raikkaan lähteen tavoin kumpuava kirjallinen tuotantonsa, joka jatkui aina vanhuuteen saakka.

Muutenkin valokokemukset uusiutuivat Simeonin elämässä, vaikka välillä olikin hengellisesti kuivia kausia. Lopulta Kristus itse puhui hänelle valosta ja otti hänet ”veljekseen, kanssaperillisekseen ja ystäväkseen”, kuten hän itse sanoi, ja valoisa tila jäi pysyväksi.

Kun Simeon oli ollut Pyhän Mamaksen luostarissa kaksi vuotta, hänet vihittiin papiksi 30-vuotiaana. Vihkimyksen aikana hän näki Pyhän Hengen laskeutuvan hahmottomana valona pyhien ehtoollislahjojen päälle. Tämä sama näky toistui aina hänen toimittaessaan liturgiaa. Hänen omat kasvonsa muuttuivat enkelimäisiksi eikä kukaan pystynyt kohtaamaan hänen katsettaan, kun hän kääntyi siunaamaan kansaa. Pian luostarin igumeni kuoli ja Simeon valittiin 31-vuotiaana Pyhän Mamaksen luostarin johtajaksi. Hänen piti uudistaa niin aineellisesti kuin hengellisestikin rappeutunut luostari. Se oli muodostunut entisen hautausmaakirkon ympärille, ja veljestö tarvitsi kunnolliset asuinrakennukset. Uusi igumeni joutui näin huolehtimaan myös monista käytännön asioista.

Veljestön hengellisen tilan kohottamiseksi igumeni Simeon alkoi pitää säännöllisiä opetuspuheita. Hänen suullisissa samoin kuin kirjallisissakin opetuksissaan oli uudenlaista tuoreutta ja elävyyttä, koska ne eivät olleet pelkkää kirjaviisautta vaan kumpusivat kokemuksesta. Hän itse sanoi olevansa lähimmäisiään rakastava köyhä, joka löydettyään suuren Hyväntekijän pyrki rakkaudesta toisiin köyhiin osoittamaan heillekin tien Hänen luokseen. Simeon kertoi harvinaisen avoimesti omista kokemuksistaan saadakseen siten myös muut vakuuttuneiksi hengellisestä todellisuudesta. Kun Studionin luostarin kuuluisa igumeni Teodoros (11.11.) ja tämän seuraajat painottivat ulkonaista hyvää järjestystä ja kristillistä käyttäytymistä, Simeon meni syvemmälle sisäiseen todellisuuteen. Hänen opetuksensa olivat eräänlainen protesti ulkonaista painottavalle sovinnaiselle luostarielämälle.

Simeon oli mystikko sanan parhaassa merkityksessä. Hän arvosteli etenkin sitä jatkuvaa valittelua, että ”nykyään” – näin jo Simeonin aikalaiset puolustelivat omaa laimeuttaan – ei ole mahdollista pitää evankeliumin käskyjä ja päästä samoihin hengellisiin korkeuksiin kuin entisaikojen pyhät isät ja äidit. Oman kokemuksensa perusteella Simeon julisti väkevästi, että Pyhä Henki toimii samalla tavoin kaikkina aikoina ja että Hänen toimintansa on tuntuvaa, ei salaista. Kuuluisassa hymnissään (nro 27) hän ilmaisee asian näin:

Oi ystävät! Älkää sanoko, että on mahdotonta saada jumalallinen Henki.
Älkää sanoko, että on mahdollista pelastua ilman Henkeä.
Älkää sanoko, että joku voi tietämättään tulla osalliseksi Hengestä.
Älkää sanoko, ettei Jumala näyttäydy ihmisille.
Älkää sanoko, että ihmiset eivät näe jumalallista valoa
tai että jumalallisen valon näkeminen on mahdotonta.
Se on näet täysin mahdollista niille, jotka sitä tahtovat.

Igumeni Simeon puhui munkeilleen paljon sydämen heltymyksestä ja kyyneleistä. Jumalan kosketusta ei voi olla tuntematta. Tämä oli aihe, johon hän tuon tuostakin palasi. Nämä puheet ärsyttivät monia munkkiveljiä, jotka olivat tottuneet muodolliseen, kaavamaiseen luostarielämään. Niinpä kerran kun Simeon piti kirkossa tavanomaista opetuspuhetta veljestölle, viisitoista munkkia kavahti pystyyn ja syöksyi huutaen ulos koko luostarista. He kiiruhtivat suoraa päätä patriarkan puheille syyttämään tälle igumeniaan. Patriarkka ei kuitenkaan löytänyt Simeonin toimista moitteen sijaan ja tuomitsi kapinoivat munkit karkotettaviksi Pyhän Mamaksen luostarista. Mutta Simeon ei hylännyt heitä, vaan haki kadonneet lampaansa takaisin.

Simeonin maine kasvoi jatkuvasti Konstantinopolissa, ja sitä mukaa kasvoi myös hänen kadehtijoidensa määrä. Hänen pahin vihollisensa oli entinen Nikomedeian metropoliitta Stefanos, jolla oli paljon vaikutusvaltaa ja joka oleskeli pysyvästi Konstantinopolissa patriarkan lähipiirissä. Hän oli itäisen skolastisen teologian edustaja, sovinnainen kirjaviisas, joka oli piintynyt muotoihin ja määrittelyihin. Kaikki pitivät karismaattista Simeonia pyhänä, ja tämä oli Stefanokselle liikaa. Kerran Stefanos tapasi Simeonin patriarkan luona ja esitti tälle vaikean teologisen kysymyksen Pyhän Kolminaisuuden persoonien keskinäisestä suhteesta. Stefanos halusi saada Simeonin esittämään vahingossa jonkin ei-ortodoksisen näkemyksen päästäkseen syyttämään häntä harhaoppiseksi. Simeon lupasi vastata hänelle kirjallisesti seuraavana päivänä. Hän selitti Pyhän Kolminaisuuden persoonien välistä suhdetta erittäin ortodoksisesti ja syvällisesti. Pyhästä Hengestä kirjoittaessaan hän ei kuitenkaan malttanut olla vihjaamatta Stefanoksen persoonaan, mikä tietysti kärjisti ennestäänkin heidän välejään:

Pyhää Henkeä ei lähetetty epäuskoisille eikä filosofeille,
ei kaunopuhujille eikä kunnianhimoisille,

ei pakanallista kirjallisuutta opiskeleville,
ei niille, jotka eivät tunne kristillisiä kirjoituksia,
ei niille, jotka ovat suurieleisiä,
ei niille, jotka puhuvat vuolaasti ympäripyöreitä,
ei niille, joilla on kuuluisa nimi,
ei niille, jotka hakeutuvat mahtimiesten suosioon,
vaan Pyhä Henki lähetettiin
niille, jotka ovat hengessään köyhiä ja elävät köyhyydessä,
niille, jotka ovat sekä sydämeltään että ruumiiltaan puhtaat,
niille, jotka puhuvat yksinkertaisesti
ja elävät vieläkin yksinkertaisemmin
eksymättä ajatustensa sokkeloihin.

Lopulta Stefanos keksi syyttää Simeonia siitä, että tämä kunnioitti liikaa hengellisen isänsä Simeon Hartaan muistoa. Simeon Harras oli kuollut vuonna 986 (tai 987), ja joka vuosi hänen kuolinpäivänään Simeon toimitti luostarissaan juhlallisia jumalanpalveluksia hänen kunniakseen, vaikka Simeon Harrasta ei vielä ollut virallisesti julistettu pyhäksi.

Tällainen pyhien muiston kunnioittaminen ei kuitenkaan ollut mitenkään harvinaislaatuista. Virallinen kanonisointi ei vielä tuolloin ollut käytäntönä vakiintunut, eikä se ollut välttämätön edellytys pyhän maineessa kuolleen henkilön muiston kunnioittamiselle. Stefanoksen juonittelut Simeonia vastaan jatkuivat kuusi vuotta. Edes se, että Simeon luopui – osittain juuri juonitteluiden tähden – igumenin asemasta toimittuaan siinä 25 vuotta, ei hillinnyt hänen intoaan.

Lopulta Stefanos sai patriarkan puolelleen. Tämän määräyksestä Simeon pidätettiin ja kuljetettiin yksi munkkiveli seuranaan Bosborin toiselle rannalle Krysopolikseen, joka oli määrätty hänen karkotuspaikakseen. Laiva jätti heidät ilman ruokatarpeita paljaalle kalliolle. Tämä tapahtui noin vuonna 1020. Ensi töikseen aina lannistumaton Simeon meni lähellä olevaan raunioituneeseen Pyhän Marinan kirkkoon kiittämään Jumalaa kaikesta tapahtuneesta. Kirkko sattui kuulumaan Simeonin hengelliselle lapselle Kristoforos Fagurakselle, joka luovutti sen hengellisen isänsä käyttöön. Pian patriarkka katui Simeonin karkotusta ja pyysi häntä palaamaan takaisin pääkaupunkiin, mutta Simeon kieltäytyi kunniasta. Hän perusti Pyhän Marinan kirkon yhteyteen uuden luostarin ja kilvoitteli siellä vielä 17 tai 18 vuotta.

Vanhoilla päivillään Simeon kävi viimeisen kerran katsomassa kotiseutuaan Paflagoniaa. Lähestyessään kahdeksannen vuosikymmenensä loppua hän sairastui johonkin vaikeaan pitkäaikaiseen vatsatautiin, luultavasti syöpään. Luostarin munkit kehittivät eräänlaisen nosturilaitteen, jolla he kääntelivät vuoteenomaksi joutunutta igumeniaan.

Pyhä Simeon tiesi ennalta kuolinpäivänsä. Tuona päivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja pyysi munkkejaan laulamaan hautajaisveisuja. Kyynelsilmin tuohukset kädessään nämä toteuttivat isänsä ja opettajansa toivomuksen. Kesken laulun Simeon sanoi: ”Sinuun käsiisi, Valtias Kristus, minä annan henkeni.” Tämän sanottuaan hän kuoli. Oli maaliskuun 12. päivä todennäköisesti vuonna 1037. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua hänen pyhät jäännöksensä kaivettiin esiin. Niistä lähti hyvä tuoksu.

Pyhä Simeon oli tuottelias kirjailija. Häneltä on säilynyt 92 opetuspuhetta ja 55 hymniä. Inspiraation saatuaan hän kirjoitti spontaanisti, ja hänen innostuksensa sytyttää lukijankin. Puheissaan hän käsittelee syvällisiä aiheita kuten katumusta, rukousta, hengellistä ohjausta, pyhää ehtoollista, Pyhän Hengen kastetta, yhdistymistä Jumalaan ja ihmisen jumalalistumista. Hymneistä tunnetuimpia ovat ne, joissa Simeon kuvailee Jumalan ja ihmisen välistä rakkautta. Yksi Simeonin hymneistä kuuluu rukouksiin, jotka luetaan ennen pyhää ehtoollista.

Uusi Teologi lienee alkuaan ollut Simeonin vastustajien tälle antama pilkkanimi. Hänen ystävänsä ja oppilaansa ottivat sen kuitenkin ilomielin käyttöön. Ja niin pilkkanimestä tuli kunnianimi, jolla tämä värikkäässä omalaatuisuudessaan syvästi ortodoksinen isä tunnetaan edelleen kirkon historiassa. Suomeksi pyhän Simeon Uuden Teologin ja hänen ohjaajavanhuksensa Simeon Hartaan opetuksia on julkaistu Filokaliassa.[2]

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Suom. nunna Kristoduli, Filokalia I, 160–180.

[2] Filokalia III, 76–30, ja Filokalia IV, 313–324. Suomeksi on julkaistu myös arkkipiispa Vasili Krivoseinin teos ”Simeon Uusi Teologi” (suom. Irmeli Talasjoki, Valamon luostarin julkaisuja 91).

13.3.

Pyhä Publios (Puplios) eli keisari Markus Aurelioksen (161–170) vainojen aikaan. Hän oli Ateenan piispana jonkin aikaa pyhän Dionysios Areiopagitan (3.10.) jälkeen. Eusebios mainitsee Publioksen Kirkkohistoriassaan. Pyhä Publios kuoli keisarin vainoissa ja hänen seuraajansa Ateenan piispanistuimelle oli Kodratos (Quadratus).

Kristiina Persialainen-nimisiä marttyyreita lienee kaksi eri henkilöä. Persian Nisibiksessä syntynyt neito Iazdoi oli Iazdin-nimisen maagin tytär. Hän kääntyi kristityksi ja sai kasteessa ”kristittyyn” viittaavan nimen Kristiina. Kun hän tunnusti uskonsa Kristukseen, hänet ruoskittiin kuoliaaksi. Pyhän Kristiinan marttyyrikuolema tapahtui 300-luvulla.

Toisissa lähteissä tänään muisteltava pyhä Kristiina eli 500-luvulla Karka d-Bet Slokhissa eli nykyisen Pohjois-Irakin Kirkukissa. Hän oli kaupungin johtajan tytär, ja alkuperäiseltä nimeltään Sira tai Sirina. Hän kääntyi kristityksi ja sai nimen Kristiina. Hänet kuristettiin kuoliaaksi Seleukia-Ktesifonin vankilassa vuonna 559.

Pyhästä Nikeforoksesta (2.6.) tuli Konstantinopolin patriarkka vuonna 806. Hän oli kiivas ikonien puolustaja, ja häneltä on säilynyt kolme kirjoitusta ikonoklasmia vastaan. Kun ikonoklastinen keisari Leo Armenialainen (813–820) tuli valtaan, pyhä Nikeforos karkotettiin Prokonnikseen vuonna 815. Siellä hän kuoli vuonna 828 ja hänet haudattiin Pyhän Teodoroksen luostariin.

Kun pyhästä Methodioksesta (14.6.) tuli Konstantinopolin patriarkka vuonna 842, hän välittömästi pyysi keisari Mikaelilta ja tämän äidiltä, pyhältä keisarinna Teodoralta (11.2.), luvan tuoda pyhän Nikeforoksen reliikit Konstantinopoliin. Patriarkka Methodioksen johtama pappien ja munkkien saattue lähti hakemaan pyhän Nikeforoksen reliikkejä Pyhän Teodoroksen luostarista.

Kun he löysivät reliikit, he huomasivat niiden olevan maatumattomia ja tuoksuvan hyviltä. Reliikit siirrettiin vuonna 846 Prokonniksesta Konstantinopoliin keisarillisella laivalla. Matkan ajan saattue lauloi hymnejä. Keisari Mikael ja koko senaatti olivat kynttilät käsissään vastassa laivaa, kun se saapui Konstantinopolin satamaan. He kunnioittivat pyhän Nikeforoksen pyhäinjäännöksiä, minkä jälkeen reliikit vietiin Hagia Sofian kirkkoon. Pyhän Nikeforoksen kunniaksi kirkossa vietettiin kokoöinen jumalanpalvelus. Lopulta reliikit siirrettiin Pyhien Apostolien kirkkoon. Pyhän Nikeforoksen käsiä säilytetään Athoksella serbialaisessa Hilandarin luostarissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

14.3.

Pyhä Benedictus syntyi noin vuonna 480 Nursiassa, pienessä vuoristokaupungissa, joka sijaitsee Roomasta koilliseen. Hänen kristillinen perheensä kuului varakkaaseen yläluokkaan. Kun Benedictus oli 14-vuotias, hänet lähettiin Rooman opiskelemaan.

Roomassa Benedictus kuitenkin järkyttyi kaupungin moraalittomasta elämästä. Hän keskeytti opintonsa ja pakeni salaa. Ensin hän asettui Effiden kylään, pyhän apostoli Pietarin kirkon tuntumaan. Hän kuitenkin kaipasi yhä askeettisempaa elämää. Niinpä Benedictus vetäytyi vuoriston yksinäisyyteen. Siellä hän kohtasi yhteiselämäluostarissa asuvan munkin nimeltä Romanus. Romanus vihki Benedictuksen munkiksi. Hän myös lähetti Benedictuksen elämään Subiacossa sijaitsevaan luolaan, jonne Benedictus asettui erakoksi. Romanus toi hänelle aika ajoin ruokaa, jota oli säästänyt omasta ruoka-annoksestaan. Kukaan muu kuin Romanus ei edes tiennyt Benedictuksen olinpaikkaa. Benedictus oli tuolloin noin 20-vuotias.

Kolmen vuoden ajan pyhä Benedictus taisteli yksinäisyydessä kiusauksia vastaan. Jumala kuitenkin ilmoitti hänen olinpaikkansa eräälle papille, joka saapui pääsiäispäivänä tuomaan hänelle ruokaa. Ajanlaskutajunsa menettänyt Benedictus tervehti pappia sanoilla: ”Ymmärrän, että täytyy olla pääsiäinen, koska minulla on kunnia tavata sinut.” Tämän kohtaamisen jälkeen tieto pyhästä Benedictuksesta levisi, ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä, jotka halusivat saada häneltä hengellistä ohjausta.

Eräänä päivänä demoni ilmestyi rukoilevalle Benedictukselle linnun hahmossa. Tämän jälkeen lihalliset himot alkoivat ahdistaa häntä niin rajusti, että hän aikoi jo luopua yksinäisyydestään. Jumalallinen armo sai hänet kuitenkin heittäytymään alastomana nokkosten ja piikkipensasten sekaan. Kivun avulla pyhä Benedictus voitti lihalliset kiusauksensa ja Jumalan armosta hän saavutti himottomuuden suhteessa lihan himoihin.

Tuohon aikaan läheisen Vicovaron luostarin johtaja kuoli. Munkit pyysivät Benedictusta luostarinsa johtajaksi. Benedictus suostui, mutta kun hän alkoi vaatia evankeliumin käskyjen tiukkaa noudattamista, munkit alkoivat niskoitella, koska eivät olleet valmiita luopumaan vakiintuneesta helposta elämäntavastaan. Ennen pitkää he nousivat täyteen vastarintaan. Lopulta eräät heistä yrittivät jopa myrkyttää Benedictuksen. Niinpä Benedictus lähti luostarista ja palasi erämaahan.

Pyhän miehen luo alkoi taas saapua ihmisiä, jotka halusivat kuulla häneltä pelastavaisia sanoja. Heidän joukossaan oli muun muassa pyhä Maurus Monte Cassinolainen (15.1.). Jotkut asettuivat elämään Benedictuksen lähelle. Oppilaiden määrä kasvoi niin suureksi, että Benedictus jakoi heidät kahdeksitoista yhteisöksi. Jokaisessa yhteisössä oli kaksitoista munkkia, joilla oli oma skiittansa. Skiittojen johtoon Benedictus valitsi kaksitoista munkkia kokeneimmista oppilaistaan. Nämä johtajat olivat vastuussa Benedictukselle yhteisöjensä elämästä ja munkkien hengellisestä kasvusta. Benedictus oli kaikkien hengellinen isä., mutta ainoastaan noviisit asuivat häneen luonaan, jotta voisivat saada häneltä päivittäistä hengellistä ohjausta.

Pyhä Benedictus sai Jumalalta ennaltanäkemisen armolahjan sekä kyvyn parantaa sairauksia. Hänen armolahjansa herättivät kuitenkin myös kateutta. Eräs hänen kadehtijoistaan oli Florentus-niminen pappi, joka yritti kaikin keinoin vaikeuttaa hänen elämäänsä. Hän jopa lähetti Benedictukselle myrkytetyn leivän, jota tämä ei kuitenkaan syönyt. Koska Florentus ei onnistunut pettämään Benedictusta, hän yritti saada hänen oppilaansa lankeamaan. Hän jopa lähetti naisia tanssimaan alastomina luostarin puutarhassa.

Kun pyhä Benedictus sai tietää tästä, hän päätti lähteä Subiacosta suojellakseen munkkiveljiään lankeemukselta. Noin vuonna 529 Benedictus matkasi pienen oppilasjoukon kanssa Monte Cassinon vuorelle, Campagnaan. Paikalla vietettiin vieläkin pakanallisia menoja ja palvottiin Apollo-jumalaa. Siellä oli Apollolle omistettu temppeli. Pyhä Benedictus särki temppelin epäjumalanpatsaan ja rikkoi sen alttarin. Hän rakennutti paikalle Toursin piispalle, pyhälle Martinus Laupiaalle (11.11.) omistetun kirkon. Paikalliset asukkaat hän onnistui käännyttämään kristinuskoon. Pyhä Benedictus perusti paikalle Monte Cassinon luostarin. Luostarista tuli pitkäksi aikaa lännen kirkon teologinen keskuspaikka, ja sinne koottiin merkittävä kirjasto.

Monte Cassinossa pyhä Benedictus kirjoitti loppuun luostarisääntönsä, joka perustui idän erämaaisien ohjeisiin, pyhän Basileios Suuren (1.1.) ja Johannes Cassianuksen (29.2.) opetuksiin sekä hänen omaan hengelliseen kokemukseensa. Pyhän Benedictuksen luostarisääntö ohjasi luostarielämää lännessä vuosisadasta toiseen, ja on säilyttänyt asemansa benediktiiniläissääntökunnassa nykyaikaan saakka.

Pyhän Benedictuksen mukaan luostari on kirkon kuva sekä ”Herran palvelemisen koulu”. Benedictuksen luostarisääntö on hyvin kattava. Sen 73 luvussa käsitellään erilaisia luostarielämän ulottuvuuksia. Hän kirjoittaa muun muassa jumalanpalvelusohjeista, paastoamisesta, päivittäisen ruoan ja juoman määrästä, puhumisesta ja hiljaisuudesta sekä vieraiden vastaanottamisesta, munkkien vaatetuksesta ja jopa jalkineista.

Säännön keskeisimmät painotukset ovat köyhyys, kuuliaisuus ja työnteko. Benedictus kirjoittaa, että luostariasukkaan oli luovuttava kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudesta. Jokainen luostariin pyrkijä eli vuoden ajan noviisina, jotta hän oppisi luostarisäännön ja tottuisi elämään luostarissa.

Johtajan asema luostarissa on hieman samanlainen kuin piispan asema kirkossa; hän on ikään kuin Kristuksen paikalla. Tämän vuoksi hän ei saisi koskaan opettaa, kehottaa tai määrätä mitään sellaista, mikä on vastoin Herran lakia. Benedictus kirjoittaa, että luostarinjohtajan tulisi ohjata hengellistä laumaa kaksinkertaisella opetuksella. Ensinnäkin hänen tulisi osoittaa heille mikä on oikein ja pyhää enemmänkin teoillaan kuin sanoillaan. Toiseksi luostarinjohtajan tulisi myös itse pidättyä tekemästä sitä, minkä hän sanoillaan opettaa olevan Jumalan lakia vastaan.

Munkin on puolestaan osoitettava ehdotonta kuuliaisuutta johtajalle, joka siis on ikään kuin piispa omassa luostarissaan. Benedictus kirjoittaa, että munkin tulee totella luostarinjohtajaa, vaikka tämä tekisikin joskus väärin. Hän kehottaa muistamaan Herran ohjeen: ”Tehkää niin kuin he sanovat, mutta älkää tehkö niin kuin he tekevät.” Jokaiselle teolle on pyydettävä siunaus. Benedictus kirjoittaa, että nöyryyden ensimmäinen aste on kuuliaisuus ilman viivettä. Hänen mukaansa Herra sanoo kuuliaisista munkeista: ”He tottelevat jo ennen kuin käsken”. Opettajista ja luostarin johtajista Herra puolestaan toteaa: ”Joka kuulee teitä, kuulee minua”.[1]

Munkkien on myös tehtävä jatkuvasti työtä. Benedictus uskoi työnteon moraaliseen arvoon. Hänen mukaansa joutilaisuus on sielulle vahingollista. Ora et labora, rukoile ja tee työtä, onkin pyhän Benedictuksen luostarisäännön tiivistymä ja hänen tunnetuin ajatuksensa.

Benedictuksen luostareissa yhdistettiin ruumiillinen työ ja opiskelu. Vanhempien munkkien tehtävänä oli opettaa nuorempia luostariasukkaita sekä kopioida käsikirjoituksia. Tämä edesauttoi monien ensimmäisten vuosisatojen varhaiskristillisien tekstien säilymistä tuleville sukupolville. Benedictus kehotti nuoria munkkeja kunnioittamaan iäkkäämpiä isiä, ja vanhempia munkkeja hän kehotti rakastamaan nuorempia.

Vuonna 547 Jumala ilmoitti pyhälle Benedictukselle hänen kuolemansa olevan koittamassa. Kun hänen lähtöhetkensä lähestyi, hänet kannettiin kirkkoon, jossa hän sai pyhää ehtoollista. Pyhä Benedictus kuoli seisaallaan, ollessaan oppilaidensa tukemana. Hänet haudattiin samaan hautaan kaksoissisarensa pyhän Scholastican (2.2.) kanssa.

Pyhän Benedictuksen reliikkien historia on monivaiheinen. Kun lombardit tuhosivat Monte Cassinon luostarin, reliikit jäivät joksikin aikaa unohduksiin. 700-luvun alussa muutamat munkit kuitenkin siirsivät ne omaan luostariinsa Fleury-sur-Loireen (nyk. Saint-Benoît-sur-Loire). Siellä ne ovat kunnioitettavana tänäkin päivänä. Pyhän Benedictuksen muistopäivä on 14. maaliskuuta niin idän kuin lännenkin kirkossa.


[1] Vrt. Luuk. 10:16.

Pyhä Euskhemon Tunnustaja eli Vähässä-Aasiassa Dardanellien salmen lähistöllä, nykyisen Luoteis-Turkin alueella. Hän vihkiytyi jo nuorena munkiksi ja tuli tunnetuksi askeettisesta ja hyveellisestä elämästään. Hän oli niin täynnä Pyhää Henkeä, että hän jopa herätti kuolleista erään lapsen. Lisäksi hänen rukoustensa voima karkotti tuhoeläimet vihannespuutarhoista.

Ikonoklasmin harhaopin riehuessa valtakunnassa Euskhemon vihittiin Lampsakoksen piispaksi. Pyhä piispa puolusti kiivaasti ikonien kunnioitusta. Ikonoklastinen keisari Teofilos (829–842) pidätytti piispan ja karkotti tämän maasta. Pyhä Euskhemon antoi sielunsa Jumalan käsiin maanpakolaisuudessa.

Pyhä suuriruhtinas Rostislav, joka sai kasteessa kristillisen nimen Mikael, oli yksi merkittävimpiä kirkollisia vaikuttajia ja valtiomiehiä 1100-luvun Venäjällä. Hän peri isältään Smolenskin ruhtinaskunnan, jota hän johti yli 40 vuotta lujittaen sen asemaa ja vaikutusvaltaa. Elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta hän vaikutti Kiovan suuriruhtinaana. Alaiset rakastivat häntä, sillä hän oli luonteeltaan rauhaa rakastava eikä vihastunut helposti. Hän antoi anteeksi loukkaukset ja muisti aina omia syntejään. Hänen aikanaan Venäjän piispojen keskuudessa heräsi ensi kertaa ajatus autokefaliasta eli riippumattomuudesta Bysantin kirkosta, mikä aiheutti paljon hämminkiä kirkon elämässä. Rostislav-Mikaelin hartaana toiveena oli saada päättää elämänsä Kiovan luolaluostarin munkkina, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1167.

Pyhä Teognostos oli kotoisin Konstantinopolista. Jo nuorena hän perehtyi kirkon kanoneihin ja oppiin ja osoittautui viisaaksi ja Jumalaa rakastavaksi mieheksi. Konstantinopolin patriarkka nimitti hänet vuonna 1328 Kiovan ja koko Venäjän metropoliitaksi. Teognostos vaikutti edeltäjänsä metropoliitta Pietarin (21.12.) nopeaan kanonisointiin ilmoittamalla Konstantinopoliin tämän haudalla tapahtuneista ihmeistä. Hän myös siirsi metropoliitan istuimen Kiovasta Moskovaan. Näin Moskova vakiinnutti asemansa Venäjän johtavana ruhtinaskuntana ja kirkollisena keskuksena.

Vuonna 1342 Teognostos joutui matkustamaan suuriruhtinaan kanssa Ordaan tapaamaan uutta kaania. Venäjän metropoliittojen ja kaanien välillä oli vanha sopimus, jonka mukaan papisto oli vapautettu veronmaksusta. Teognostoksen vihamiesten toimittamien vääristeltyjen tietojen johdosta tataarit vaativat häntä sanomaan sopimuksen irti ja sallimaan veronkeruun myös kirkonmiehiltä, mutta hän ei suostunut tähän. Teognostosta kidutettiin, mutta hän pysyi lujana uhaten tataareja kauheilla kirouksilla, jos he rikkoisivat vanhan kunniasopimuksen. ”Kristus meidän Jumalamme lunasti kirkkonsa uskottomilta kalliilla verellään. Sen tähden kirkon papisto on vapaa kaikesta orjuudesta ja alamaisuudesta kaikkia paitsi Jumalaa kohtaan”, hän sanoi.

Omia varojaan Teognostos sen sijaan ei säästellyt, vaan jakoi tataareille 600 ruplaa hopeaa. Viimein hänet vapautettiin ja hän pääsi palamaan Moskovaan. Siellä häntä kohtasi suuri murhe, sillä pian hänen paluunsa jälkeen suuri osa kaupunkia tuhoutui tulipalossa, ja peräti 18 kirkkoa vaurioitui. Tulipalo oli jo neljäs hänen aikanaan. Lannistumatta Teognostos kuitenkin ryhtyi kunnostamaan kirkkoja ja antoi kreikkalaisten ikonimaalareiden korjata katedraalin vahingoittuneet freskot.

Pyhä Teognostos oli myös munkkien suojelija. Hänen siunauksellaan vihittiin käyttöön pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) perustaman Pyhän Kolminaisuuden luostarin ensimmäinen kirkko.

Työn ja vuosien heikentämänä Teognostos sairastui vakavasti vuoden 1350 lopulla, mutta jatkoi silti sinnikkäästi ja nöyrästi toimintaansa kirkon hyväksi. Ennen kuolemaansa hän vihki lähimmän työtoverinsa Aleksin (12.2.) Vladimirin piispaksi ja siunasi hänet seuraajakseen Venäjän metropoliitanistuimelle. Pyhä Teognostos oli erittäin lahjakas ja teologisesti oppinut esipaimen. Hän seurasi omana aikanaan Bysantissa luomattomasta valosta kehkeytynyttä kiistaa ja puolusti Gregorios Palamaksen edustamaa ortodoksista näkemystä. Hänen 25-vuotisen metropoliittakautensa aikana Bysantin vaikutus nuoressa Venäjän kirkossa oli suuri.

Pyhä Teognostos antoi sielunsa rauhassa Herralle maaliskuun 11. päivänä vuonna 1353. Neljäntenätoista päivänä hänet haudattiin edeltäjänsä metropoliitta Pietarin viereen. Vuonna 1471 hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina ja kolmen vuoden kuluttua niiden äärellä tapahtui ensimmäinen ihme kuuroutuneen miehen parantuessa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

15.3.

Keisari Diocletianuksen aloittaman suuren vainon toisena vuonna (305) Palestiinan käskynhaltija Urbanus ryhtyi panemaan toimeen keisarin säädöksiä velvoittaen kaikki kansalaiset uhraamaan epäjumalille. Hän määräsi Kesareiaan järjestettäväksi suuren juhlan, jossa vastaanhangoittelevia kristittyjä heitettäisiin petojen syötäviksi. Yhtäkkiä kuusi nuorta miestä, jotka olivat itse jo valmiiksi panneet käsiraudat käsiinsä, ryntäsi amfiteatteriin huutaen olevansa kristittyjä. Yksi heistä, Timolaos oli kotoisin Pontoksesta, Dionysios oli Libanonin Tripolista ja Romulus oli Diospoliksen kirkon alidiakoni. Heidän kanssaan oli kaksi egyptiläistä Aleksanteri ja Plesios (tai Paisios) sekä Aleksanteri, joka oli kotoisin Gazasta.

Urbanus häkeltyi heidän äkillisestä ilmestymisestään, mutta selvisi pian ja antoi vangita heidät. Joidenkin päivien kuluttua heidän joukkoonsa liitettiin Agapios, joka oli jo kestänyt kauheita kidutuksia, ja toinen Dionysios, joka oli vangittu, kun hän vieraili vankilassa huolehtimassa heistä. He kaikki pysyivät järkähtämättöminä uskossaan ja tunnustivat Kristusta kuin yhdestä suusta. Sen tähden heidät mestattiin samana päivänä kaikki yhdessä ja näin he saivat taivaalliset voitonseppeleet.

Pyhä Nikandros eli Egyptissä keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305). Koska hän rakasti Kristuksen vuoksi kärsineitä pyhiä marttyyreja, hän oli ottanut tehtäväkseen järjestää heille kunnialliset hautajaiset. Kerran kun hän oli suorittamassa tätä tehtäväänsä, hän löysi marttyyrien pyhiä jäännöksiä, jotka oli heitetty huolimattomasti maastoon. Hän palasi paikalle yöllä ja alkoi kerätä reliikkejä. Paikalla sattui kuitenkin olemaan eräs epäjumalanpalvelija, joka meni heti maaherran luo ja teki ilmoituksen Nikandroksesta. Maaherra määräsi Nikandroksen heti pidätettäväksi. Kun pyhä marttyyri oli urheasti tunnustanut uskonsa, hänet nyljettiin elävältä. Pyhä Nikandros pääsi liittymään rakastamiensa marttyyrien joukkoon.

Pyhä Sakarias syntyi vuonna 741. Hänen isänsä Polykhromios oli Kalabriasta kotoisin oleva kreikkalainen. Etelä-Italiassa, jota kutsuttiin nimellä Magna Graecia, oli perinteisesti vahva kreikkalainen yhteisö ja kulttuuri. Sen kasvattina pyhästä Sakariaksesta tuli viimeinen kreikkalaissyntyinen Rooman paavi. Ennen paaviuttaan hän työskenteli paavi Gregorios III:n (10.12.) diakonina. Tämän kuoltua Sakarias valittiin Rooman piispanistuimelle vuonna 741.

Samana vuonna Bysantin keisariksi nousi Konstantinos V Kopronymos, joka oli kuvainraastaja. Paavina Sakarias tuomitsi keisarin kahdessa kirjeessään. Sakarias johti Roomassa kaksi kirkolliskokousta vuosina 743 ja 745. Hän myös tuki voimakkaasti pyhän Bonifatiuksen (5.6.) tekemää lähetystyötä Saksassa. Lisäksi Sakarias käänsi Pyhän Gregorios Dialogoksen (12.3.) Dialogit kreikaksi. Tällä tavoin hän pyrki pitämään yllä lännen ja idän suhteita, jotka olivat erittäin huonot. Osittain tämä johtui Bysantin ikonoklastisten keisareiden toimeen panemista vainoista, joiden seurauksena idän kristittyjä pakeni länteen, erityisesti Italiaan.

Pyhä Sakarias rakasti rauhaa. Poliittisissa ongelmatilanteissa hän pyrki ennemminkin taivuttelulla kuin voimakeinoilla saamaan aikaan sovun. Hän esimerkiksi esti lombardien hallitsijoiden suunnittelemat hyökkäykset Ravennaan, Perugiaan ja Pentapolikseen. Pyhä Sakarias nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 752.

Pyhittäjä Nikander rakensi 1500–1600-lukujen vaihteessa uudelleen vanhan Kristuksen ylösnousemuksen luostarin noin 50 kilometrin päässä Borovitšin kaupungista Novgorodin läänissä. Hän oli uudistetun luostarin ensimmäinen johtaja ja oli pyhällä elämällään hyvänä esikuvana veljestölle. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1603.

Pyhä marttyyri Manuel oli kotoisin Kreetan Sfakiasta ja syntyi vuoden 1759 tienoilla. Vuoden 1770 kansannousun jälkeen turkkilaiset vallanpitäjät ottivat hieman toisella kymmenellä olleen pojan vangikseen ja käännyttivät hänet väkisin islaminuskoon. Manuel onnistui kuitenkin pakenemaan ja löysi turvapaikan Mykonoksen saarelta. Siellä hän palasi kristinuskoon.

Manuel solmi avioliiton, josta syntyi kuusi lasta. Vuosia kestäneen avioliiton jälkeen hän sai tietää, että hänen vaimonsa petti häntä. Hän ei rangaissut vaimoaan eikä julkisesti häpäissyt tätä, vaan ainoastaan otti lapsensa ja muutti toiseen taloon. Manuelin vaimon siskonmies loukkaantui kuitenkin kälynsä kohtelusta, ja ilkeänä ja väkivaltaisena miehenä etsi tilaisuutta kostaa Manuelille.

Kerran Manuel oli purjehtimassa Samokselta Mykonokseen puulastissa, kun hän kohtasi sattumoisin merellä turkkilaisen laivan, joka vartioi Aigeian merta. Niin kuin tapana oli, Manuelin laiva kutsuttiin tarkastukseen. Turkkilaisella laivalla palveli Manuelin vaimon siskonmies, joka käytti tilaisuutta hyväkseen ja kertoi laivan kapteenille, että Manuel oli ollut muslimi, joka nyt esiintyi taas kristittynä. Kapteenin kysymykseen Manuel vastasi: ”Olen kristitty syntymästäni saakka.” Tähän päällikkö vastasi: ”Joskus olit kristitty, sitten sinusta tuli omasta tahdostasi turkkilainen. Sinun täytyy nyt palata meidän uskoomme, sillä muussa tapauksessa annan kiduttaa sinua aina kuolemaan saakka.” Tähän Manuel sanoi vain: ”Olen syntynyt kristityksi, olen kristitty ja kristittynä tahdon kuolla.” Kapteeni suuttui vastauksesta ja luovutti hänet pahoinpideltäväksi ottaen hänet vangiksi.

Joidenkin päivien kuluttua he saapuivat Khioksen saaren satamaan, missä oli Turkin laivaston tukikohta ja amiraalin asuinpaikka. Manuel pyysi laivalla ollutta kristittyä merimiestä, joka oli kotoisin Hydran saarelta, tuomaan hänen luokseen rippi-isän Khiokselta, niin että hän voisi käydä synnintunnustuksella. Kukaan rippi-isä ei kuitenkaan uskaltanut tulla laivaan. Yksi rippi-isä lähetti kuitenkin hydralaisen merimiehen myötä hänelle neuvoja ja rohkaisua. Heti marttyyri sai lisää voimaa ja sanoi: ”Mitäpä väliä sillä on, kuolenko tänään vai myöhemmin. Maailma on väliaikainen. Parempi minun on kuolla nyt uskoni tähden ja pelastaa sieluni kuin kuolla myöhemmin ja joutua kadotukseen.”

Samana päivänä kapteeni luovutti Manuelin amiraalille, joka kuulusteltuaan tätä määräsi hänet mestattavaksi. Hänet vietiin hallintopalatsin ulkopuolelle, jossa hän itse polvistui ja painoi päänsä mestauspölkylle odottaen iloiten kuoliniskua. Mutta pyöveli, jonka oli määrä antaa se, joutui yhtäkkiä suuren pelon valtaan ja heittäen miekan maahan pakeni paikalta. Tämä aiheutti suurta hämminkiä turkkilaisten keskuudessa, mutta marttyyri ei nostanut katsettaan todetakseen, mitä oli tapahtunut, vaan pysyi polvillaan rukoukseen keskittyneenä. Silloin joku aliupseeri tempaisi miekan käteensä ja löi Manuelia kaulaan ja muualle ruumiiseen, mutta ei onnistunut katkaisemaan hänen päätään. Lopulta hän heitti marttyyrin maahan, polki häntä jaloillaan ja tarttuen häntä hiuksista teurasti hänet kuin Kristuksen todellisen lampaan. Päivä oli maanantai ja kello noin 10.

Kristityt iloitsivat marttyyrin rohkeudesta ja valmistautuivat ottamaan suurin kunnianosoituksin haltuunsa hänen ruumiinsa. Saaren kuvernööri ennakoi tämän ja käski kiinnittää sekä marttyyrin ruumiiseen että hänen päähänsä raskaat kivet ja heittää ne molemmat meren syvyyksiin. Hänen pyhä sielunsa kohosi kuitenkin taivaaseen, ja Kristus, jota tunnustaen hän oli urheasti käynyt kuolemaan, liitti sen siellä marttyyrien kuoroihin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

16.3.

Pyhä Aristobulos eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hän kuuluu Herran seitsemänkymmenen opetuslapsen joukkoon ja pyhä apostoli Paavali mainitsee hänet kirjeessään roomalaisille (16:10). Joidenkin tietojen mukaan Aristobulos olisi ollut sama henkilö kuin pyhien apostolien Johanneksen ja Jaakobin isä Sebedeus.

Pyhää Aristobulosta kunnioitetaan Britannian apostolina. Tradition mukaan Aristobuloksen Britanniaan lähetti apostoli Paavali. Sikäläisiä asukkaita pidettiin raakalaisina, mutta enimmäkseen he antoivat Aristobuloksen toimia rauhassa. Muutaman kerran he tosin kohtelivat kaltoin pyhää apostolia, joka raahattiin julkiselle aukiolle ja kansanjoukkojen pilkattavaksi. Aristobulos kesti kuitenkin kaikki vaikeudet. Hän vaelsi ympäri Britanniaa, opetti kansaa ja perusti kirkkoja, joihin hän vihki pappeja ja diakoneja. Aristobulos sai ilmeisesti nukkua kuolonuneen rauhassa, joskin eräiden lähteiden mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhää Aristobulosta muistellaan myös 31.10. eräiden toisten apostoli Paavalin mainitsemien opetuslasten kanssa sekä 4.1. Herran seitsemänkymmenen apostolin joukossa.

Pyhä Aleksanteri oli Rooman piispana vuosina 109–116 (toisen ajoituksen mukaan 106–115). Hän oli viides Rooman piispa Pietarin jälkeen, eli häntä kunnioitetaan kuudentena paavina. Irenaios Lyonilainen ja Eusebius Kesarealainen mainitsevat hänet kirjoituksissaan. Pyhän Aleksanterin elämästä tai kuolemasta ei tiedetä juuri mitään. Hänen kerrotaan käyttäneen siunattua vettä ja suolaa kristittyjen kotien pyhittämiseen. Rooman kirkossa 400-luvulla kirjatun tradition mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman 3. toukokuuta, joka on hänen muistopäivänsä roomalaiskatolisessa kirkossa. Ilmeisesti Aleksander mestattiin Via Nomentanalla. (Paikka löydettiin vuonna 1855.) Eräät lähteet tosin kertovat, että hänet tapettiin polttamalla keisari Hadrianuksen (117–138) aikana.

Sabinos, joka oli syntynyt Egyptin Hermopoliksen tunnetuimpaan ylhäisösukuun, eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305). Hän oli palavasieluinen kristitty ja nautti suurta arvonantoa kaupungin kristittyjen parissa. Kun kristittyjen vainot puhkesivat noin vuonna 303, hän piiloutui yhdessä muiden kristittyjen kanssa kaupungin ulkopuolelle, sillä hän tiesi keisarin miesten etsivän häntä.

Eräs kerjäläinen, jolle Sabinos oli antanut almun, kavalsi kristittyjen piilopaikan, ja heidät kuljetettiin kahleissa maaherra Arrianoksen eteen, joka itsekin kääntyi myöhemmin kristinuskoon (14.12.). Kun maaherra näki Sabinoksen rohkeuden, hän ruoskitutti tätä julmasti saadakseen hänet siten uhraamaan epäjumalille. Sabinos ei kuitenkaan vastannut maaherran kysymyksiin ja käskyihin vaan pysyi vaiti, jolloin joku miehistä sanoi, että hän oli menettänyt järkensä. Silloin Sabinos aukaisi suunsa ja sanoi: ”Minä olen kyllä järjissäni, mutta en puhu, koska kieltäydyn luopumasta Kristuksesta ja uhraamasta epäjumalille!”

Kuulustelut tapahtuivat kaupungin ulkopuolella. Kun tuomarit ja syyttäjät palasivat veneillä joen yli kaupunkiin, aallot kohosivat yhtäkkiä korkeiksi ja Sabinosta kuljettanut vene pelastui täpärästi haaksirikolta. Tästä Arrianus sai aiheen syyttää pyhää marttyyria tuomioistuimen edessä siitä, että tämä turvautui magiaan välttääkseen oikeudenmukaisen tuomion.

Sabinosta alettiin kiduttaa kärventämällä hänen ruumistaan soihduilla. Mutta mikään ei saanut häntä lopettamaan Kristuksen tunnustamista. Hän kehotti maaherraa mitä pikimmin surmaamaan hänet, sillä kuolema olisi hänelle pääsytie iankaikkiseen elämään. Kun päätös lopulta annettiin, hänet vietiin veneessä keskelle jokea ja heitettiin virtaan painava kivi jalkoihin sidottuna. Näin hän sai marttyyriseppeleen.

Pyhittäjä Kristodulos syntyi pienessä kylässä Vähän-Aasian Bityniassa noin vuonna 1020 ja sai kasteessa nimen Johannes. Hän menestyi opinnoissaan erinomaisesti. Jumalan armon valaistessa hänen mielensä alkoi kaivata ajallisen elämän sijaan jotain pysyvää ja ikuista. Kun vanhemmat näkivät hänen orastavan luostarikutsumuksensa, he pyrkivät estämään sen kasvun ja vastoin hänen tahtoaan päättivät kihlata hänet erään hyvään perheeseen kuuluvan neidon kanssa. Ennen kirkollista kihlausta Kristodulos kuitenkin pakeni kotiseudultaan kilvoittelijoistaan kuululle Bitynian Olymposvuorelle, jossa hänestä tuli viisaan ohjaajavanhuksen oppilas. Tämä vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimeksi Kristodulos, joka tarkoittaa Kristuksen palvelijaa. Nuori munkki noudatti tarkkaan vanhuksensa ohjeita ja edistyi kilvoitteluelämässä. Kolmen vuoden kuluttua vanhus kuitenkin kuoli.

Ohjaajansa poismenoa murehtinut Kristodulos pelkäsi, että hänen vanhempansa yrittäisivät houkutella tai pakottaa hänet takaisin maailmalliseen elämään. Niinpä hän lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, missä hän kävi kumartamassa pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin reliikkejä. Roomassa apostolit ilmestyivät Kristodulokselle unessa paljastaen hänelle hänen tulevan tehtävänsä ja kehottivat häntä pysymään kestävänä koettelemuksissa.

Italiasta Kristodulos siirtyi Palestiinaan, jonka autiomaassa hän vietti ankaraa elämää. Sitten hän meni yhteiselämäluostariin, mutta pian hän joutui muiden veljien kanssa pakenemaan turkkilaisten hyökkäyksiä. Munkit purjehtivat Vähään-Aasiaan ja asettuivat Latrosvuorelle, joka oli tunnettu luostarielämän keskus. Siellä Kristodulos jatkoi askeettisia kilvoituksiaan syöden pääasiallisesti ohraleipää. Suurina juhlapäivinä hän söi kuitenkin kaikkea, koska ei tahtonut antaa vaikutelmaa, että hän olisi manikealainen. Tämän harhaopin kannattajat pitivät joitakin ruoka-aineita itsessään pahoina. Hänen arvostelukykynsä teki vaikutuksen Latroksella sijainneen Styloksen luostarin munkkeihin, jotka tahtoivat valita hänet johtajakseen. Hiljaisuutta rakastava Kristodulos tahtoi ensin kieltäytyä, mutta patriarkka Kosmas (1075–1081) vaati häntä ottamaan vastaan igumenin aseman ja nimitti hänet samalla kaikkien Latroksen luostareiden arkkimandriitaksi. Munkit kunnioittivat häntä suuresti ja ottivat hänen sanansa vastaan Jumalan sanoina.

Tilanne muuttui kuitenkin, kun turkinsukuiset selzukit ryhtyivät voittoisan Mantzikertin taistelun jälkeen hävittämään koko Vähän-Aasian aluetta. He tappoivat useita munkkeja Latroksellakin. Silloin Kristodulos pakeni sieltä muiden veljien kanssa aikomuksenaan palata takaisin Palestiinaan. Matkalla hän tapasi Lyykian Strobiloksessa munkki Arsenioksen, jolla oli hallussaan esi-isiensä rakennuttama suuri luostari. Arsenios lahjoitti Kristodulokselle luostarin, jolla oli paljon tuloja Kos- ja Leros-saarilla sijaitsevista tiluksista, ja vetäytyi itse vanhuuden lepoon rauhalliseen paikkaan, missä nukkui pian kuolonuneen.

Kaupungin asukkaiden runsaslukuiset vierailut luostarissa saivat kuitenkin aikaan hämmennystä veljestössä, ja niin Kristodulos päätti siirtyä Strobiloksen luostarin omistamille maille Kos-saarelle. Sinne hän rakensi uuden luostarin Jumalanäidin kunniaksi. Mutta sielläkin elämä muuttui levottomaksi, kun saarelaiset alkoivat tungeksia luostarissa. Nyt Kristodulos alkoi etsiä todella rauhoitettua ja autiota paikkaa. Pitkien etsintöjen jälkeen hän löysi Patmos-saaren, joka oli tuohon aikaan asumaton. Kristodulos kiiruhti Konstantinopoliin pyytämään keisari Aleksios I Komnenokselta (1081–1118), että tämä luovuttaisi saaren hänelle. Kristodulos tahtoi rakentaa sinne luostarin Kristuksen rakastetulle opetuslapselle Johannekselle, jolle oli siellä näytetty Ilmestyskirjaan sisältyvät ilmestykset. Keisari tajusi heti olevansa tekemisissä pyhän ja jalosieluisen miehen kanssa. Niinpä hän ehdotti, että Kristodulos ottaisi mieluummin johtaakseen Thessaliassa Boloksen kaupungin (nykyinen Volos) lähellä Zagoran vuorella (nykyisin Pilios) olevat luostarit, joissa oli paljon munkkeja mutta ei sopivaa johtajaa heille. Tähän pyhä Kristodulos vastasi, että ainoa asia, mitä hän halusi, oli hiljainen paikka, jossa hän voisi vapaana maallisista huolista omistautua rukoukseen. Kuuliaisuudesta hän kuitenkin suostui laatimaan ohjesäännön Zagoran munkeille. Jos he hyväksyisivät sen, hän voisi ryhtyä heidän johtajakseen.

Säännössään pyhittäjä Kristodulos esitti, että munkin tuli olla kärsivällinen kiusauksissa ja elää täydellisessä omistamattomuudessa ja kuuliaisuudessa. Koska munkin todellinen kutsumus on pysyä ilman mielen hajaannusta Jumalan ja Hänen pyhiensä läsnäolossa, hän kehotti heitä välttämään paljoja yhteyksiä ulkopuolisiin ja tunnustamaan tarkoin pahat ajatuksensa hengelliselle isälleen. Nuorille munkeille hän suositteli 3000 maahankumarrusta päivällä ja saman verran öiseen aikaan, mutta heikommat ja vanhemmat saivat tehdä niitä sen verran kuin jaksoivat.

Saatuaan Typikoninsa eli ohjesääntönsä valmiiksi Kristodulos luovutti sen keisarille, joka oli siihen hyvin tyytyväinen. Mutta Zagoran munkit, jotka olivat tottuneet leväperäiseen elämään, eivät olleet lainkaan innostuneita saamaan häntä johtajakseen. Kristodulos huokasi helpotuksesta tämän kuultuaan ja uudisti Patmosta koskevan pyyntönsä. Keisari Aleksios päätti luovuttaa koko Patmoksen saaren (34 km2) hänen omistukseensa vapauttaen sen maallisen vallan alaisuudesta ja verojen maksusta. Lisäksi keisari määräsi, että luostarille oli keisarin kustannuksella annettava joka vuosi tietty määrä viljaa, niin että munkit voisivat maallisista huolista vapaina omistautua rukoilemaan sekä keisarin että koko valtakunnan puolesta.

Kun Kristodulos saapui kallisarvoisen khrysobullan eli keisarillisen lahjoituskirjan kanssa saarelle, hän ensi töikseen tuhosi siellä olleen Artemis-jumalattaren patsaan ja sitten rakennutti kirkon Kristuksen rakkaimman opetuslapsen Johanneksen kunniaksi. Karulla kallioisella saarella Kristodulos näytti esimerkkiä rakennusmiehille osallistumalla ahkerasti rakennustöihin. Hän kantoi kiviä ja laastia, vaikka oli jo iäkäs. Pitkän työpäivän jälkeen hän illalla kohotti kätensä Jumalan puoleen ja rukoili aamun valkenemiseen saakka.

Kristoduloksen maine veti hänen luokseen paljon ihmisiä. Paljon kävijöitä tuli lähisaarilta etenkin silloin, kun saarilla puhkesi nälänhätä. He pyysivät häntä rukoilemaan, että Jumala lähettäisi heille apua. Kristodulos käski luostarinsa taloudenhoitajamunkkia tarjoamaan aterian kaikille vieraille. Tämä ihmetteli, mistä löytäisi ruokatarpeet niin monelle ihmiselle. Kristodulos määräsi hänet valmistamaan ruokaa siitä mitä hänellä oli. Kaikki tulivat kylläisiksi, ja ruokaa jäi tähteeksi enemmän kuin sitä oli alun perin ollut. Tämän ihmeen jälkeen taloudenhoitaja teki epäröimättä kaiken, mitä igumeni häneltä pyysi.

Pyhä Kristodulos viipyi saarella viisi vuotta johtaen luostarin rakennustöitä ja järjestäen veljestön elämää pyhän Basileioksen ja pyhittäjä Sabbaksen sääntöjen mukaiseksi. Erityisesti hän painotti sitä, että veljien piti erkaantua maailmasta ja pitää ainoana huolenaan sielunsa pelastamista. Tämän jälkeen kuitenkin valtiolliset olot muuttuivat taas epävakaiksi. Keisari kävi taistelua normanneja vastaan valtakunnan länsiosissa. Näin turkkilaiset saivat tilaisuuden ja alkoivat hyökkäillä kaikille Aigeian meren saarille.

Tuohon aikaan luostari oli melkein valmis, mutta sen muurit ja linnoitukset eivät vielä olleet tarpeeksi vahvat kestämään piiritystä. Niinpä pyhittäjä päätti poistua Patmokselta ja etsiä taas kerran turvallisempaa paikkaa. Hän keräsi munkkinsa kokoon ja määräsi heidät seuraamaan itseään turvaan. Kaikki ruokatarvikkeet hän käski jakaa luostarin maallikkotyömiehille, jotka asuivat perheineen saarella. Kun munkit vastustelivat ja tahtoivat ottaa viljan mukaansa, hän käski antaa sen lainaksi saarelaisille, niin että he joskus voisivat maksaa sen takaisin. Tähän veljet suostuivat.

Igumeninsa johdolla munkit purjehtivat Euboian (Evia) saarelle, jonka maaherrana toimi Kristoduloksen hengellinen lapsi Eumeithios. Hän ilahtui kovasti hengellisen isänsä tulosta ja lähetti heti heille laivalastillisen viljaa. Kun munkit näkivät tämän, he pyysivät Kristodulokselta anteeksi nurkumistaan. Pyhittäjän maine levisi saarella ja eräs saaren rikas johtomies lahjoitti heidän käyttöönsä omistamiaan suuria rakennuksia. Kristodulos tahtoi kuitenkin palata Patmokselle. Heti kun tilanne siellä oli rauhoittunut, hän lähetti läheisimmän oppilaansa Sabbaksen valmistelemaan veljestön siirtymistä takaisin saarelle. Itse hän tunsi loppunsa lähestyvän. Sabbaksen lähdön jälkeen hän eli Euboialla vielä 11 kuukautta.

Kun suuren paaston ensimmäinen viikko koitti, Kristodulos sulkeutui keljaansa ollakseen siellä yksin Jumalan edessä. Toisen viikon alussa hän kutsui munkit luokseen. Hän antoi heille viimeiset neuvonsa, kehotti heitä olemaan kokoamatta katoavaista tavaraa, pysymään Patmoksen hiljaisuudessa haaveilematta rikkaista kaupunkiluostareista, joissa yhteydet maailman ihmisiin häiritsevät munkkien rukousta. Kehotettuaan heitä vielä ottamaan hänen ruumiinsa mukaansa Patmokselle palatessaan, hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin maaliskuun 16. päivänä 1093.

Euboialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet mistään hinnasta luopua pyhittäjä Kristoduloksen kallisarvoisista reliikeistä. Niinpä Kristoduloksen munkit lähtivät Patmokselle ilman niitä. He palasivat kuitenkin salaa takaisin, jolloin heidän onnistui tehdä ”hurskas ryöstö” ja ottaa ne haltuunsa. Tuulikin auttoi heidän laivaansa, niin etteivät takaa-ajoon lähteneet euboialaiset saaneet heitä kiinni. Pyhittäjän reliikit sijoitettiin pieneen varta vasten rakennettuun kirkkoon, jossa ne ovat tänäkin päivänä. Kerran eräs sisilialainen ruhtinas yritti ryöstää ne, mutta kun merenkäynti oli vähällä hukuttaa hänen laivansa, hän tuli tuntoihinsa ja palautti ne takaisin. Samoin on käynyt parille muullekin vastaavalle yritykselle.

1000-luvulta lähtien aina tähän päivään Patmoksen Pyhän Johannes Teologin luostari on säteillyt ortodoksisen munkkilaisuuden valoa laajalti koko kristilliseen maailmaan. Se on kasvattanut kirkolle monia patriarkkoja ja piispoja, ja siellä säilytetään paljon arvokkaita käsikirjoituksia, ikoneita ja muuta kirkollista esineistöä. Vuonna 1988 Patmoksella vietettiin juhlallisesti ekumeenisen patriarkan ja kaikkien ortodoksisten kirkkojen edustajien läsnä ollessa luostarin 900-vuotisjuhlaa.

1400-luvun lopulla syntynyt Malakias oli rhodoslaisen papin poika. 22-vuotiaana hän jätti Rhodoksen ja matkasi Peloponnesoksella sijaitsevaan Kolossekseen. Hän kierteli myös Aigeanmeren saarilla ja matkasi lopulta Jerusalemiin pyhiinvaellukselle.

Pyhässä kaupungissa Malakias puhui kristinuskon totuudesta ja Muhammedin tekemistä erehdyksistä. Muslimit alkoivat syyttää häntä profeettansa pilkkaamisesta, ja Malakias raahattiin viranomaisten eteen. Nämä yrittivät saada Malakiaksen luopumaan uskostaan. Malakias pysyi kuitenkin uskollisena Kristukselle ja tunnusti kristinuskon totuutta rohkeasti. Tämä sai muslimit raivon valtaan, ja he ryhtyivät kiduttamaan häntä. Hakattuaan pyhää Malakiasta aikansa he lävistivät hänen kantapäänsä, vetivät niiden läpi narun ja kiinnittivät sen hevoseen. Näin hänet kiskottiin kaupungin ulkopuolelle. Siellä Malakiasta pisteltiin metallisella aseenkärjellä. Lopuksi hänet nostettiin tulen päälle ja poltettiin elävältä.

Pyhä Malakias kärsi marttyyrikuoleman 29. syyskuuta vuonna 1500. Myöhemmin Jerusalemin patriarkka Germanos I (1537–1579) asetti maaliskuun 16. päivän hänen muistopäiväkseen.

Kristuksen tähden houkka Pimen ja Anton Meskhi elivät 1200-luvulla Georgiassa. Tuohon aikaan mongolit tekivät jatkuvia valloitushyökkäyksiä Georgiaan. Koko Georgian valtio ja erityisesti Georgian kirkko kärsi mongolien ikeen alla. Useat georgialaiset kuolivat marttyyreina, mutta pieni osa taipui pelastamaan ajallisen ruumiinsa kieltämällä Kristuksen.

Pyhä Pimen, jonka suku oli kotoisin Georgian itäosista, oli munkkina Davit-Garejin erämaassa. Hänen kanssaan kilvoitteli Anton Meskhi, joka puolestaan oli kotoisin Etelä-Georgiasta. Pyhät munkit nuhtelivat hallitsijoita ja puhuivat kovin sanoin ylhäisön moraalittomuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. He eivät halunneet kansan seuraavan kuninkaansa huonoa esimerkkiä. Pyhät kilvoittelijat tekivät myös lähetystyötä Dagestaniassa Georgian koillispuolella. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhät Pimen ja Anton nukkuivat pois rauhassa ja heidät luettiin pyhien joukkoon.

Pyhä Demetre, joka sai lisänimen Hurskas, syntyi vuonna 1259 Georgian kuningasperheeseen. Hänen isänsä oli kuningas Davit V, joka oli noussut Georgian kuninkaanistuimelle vuotta ennen poikansa syntymää. Demetren äiti oli kuningatar Gvantsa. Demetre oli pyhän kuningatar Tamaran (1.5.) lapsenlapsenlapsi.

Kun Demetre oli vielä lapsi, Jumala koetteli häntä monin tavoin kasvattaakseen häntä. Demetre jäi orvoksi hyvin nuorena. Mongolit surmasivat hänen äitinsä, kun poika oli vasta sylivauva. Kun nuori kuninkaallinen oli kymmenvuotias, hänen isänsä kuoli. Kaksi vuotta myöhemmin eli vuonna 1271 kuninkaallinen hovi lähetti Demetren mongolihallitsija Abaqa-kaanin (1256–1282) luo Ordaan.[1] Koska georgialaiset olivat mongolivallan alla, heidän tuli pyytää kaania julistamaan Demetre kuninkaaksi, minkä tämä tekikin.

Kuningas Demetre hallitsi kansaansa viisaasti ja lempeästi. Hän jakoi omaisuuttaan köyhille, sairaille ja orvoille. Hän myös rakennutti ja korjasi kirkkoja ja luostareita. Hänellä oli monia suunnitelmia maansa parhaaksi, mutta kaanin vaatimat georgialaissotilaat verottivat kansaa raskaasti. Suuri määrä georgialaisia nuorukaisia taisteli ja kaatui kaanin sodissa.

Georgiassa alkoivat sisäiset ristiriidat. Epätoivoinen kansa alkoi ryöstää kirkolle kuuluvia maita ja kyliä. Tänä vaikeana aikana myös kuningas Demetre lankesi syntiin. Hän oli jo naimisissa, mutta ryösti itselleen eteläisen Georgian hallitsijan Beka Jakelin tyttären, Natelan. Natela ja Demetre saivat yhdessä pojan, jonka he nimesivät Giorgiksi. Myöhemmin heidän poikansa sai lisänimen Giorgi V ”Älykäs” (1314–1346).

Kaani Abaqan kuoleman jälkeen mongolien keskuudessa alkoi sisäinen valtataistelu hänen seuraajastaan. Valta vaihtui lyhyessä ajassa useita kertoja, ja lisäksi oli vielä epäonnistuneita vallankaappausyrityksiä. Lopulta kaaniksi nousi Arghum, jota vastaan hänen pääministerinsä Bugha Chingsang alkoi taistella. Tämä päätyi teloitettavaksi 17. tammikuuta vuonna 1289. Bugha Chingsangin mukana teloitettiin myös hänen liittolaisensa.

Kuningas Demetre sai käskyn saapua Ordaan, koska häntä epäiltiin osallisuudesta juonitteluun. Kuningas ymmärsi heti, miksi kaani halusi puhutella häntä. ”Olen varma, että kaani aikoo tehdä minulle pahaa, mutta minun kuningaskuntani on avuton hänen edessään, jos en mene Ordaan”, hän ilmoitti hovilleen. ”Kuinka monia kristittyjä kuolee? Kuinka monesta tulee kaanin orjia? Kuinka paljon kirkkoja tuhotaan? Minun elämäni ei voi olla niin arvokas, että voisin elää ja kantaa tämän synnin sillä aikaa kun kristityt sielut joutuvat tuhoon. Minä haluan mennä kaanin luo. Tapahtukoon Jumalan tahto. Jos minut surmataan, olen varma, että kansani pelastuu.”

Hovi yritti estää kuninkaan lähdön. He kertoivat kuninkaalle, että tämä kohtaisi varman kuoleman ja että maa jäisi silloin ilman hallitsijaa. Ainoastaan katolikos Abraam tuki kuningas Demetren päätöstä. Hän sanoi kuninkaalle: ”Jos sinä uhraat oman elämäsi sinun kansasi tähden, me tämän maan piispoina kannamme sinun syntisi ja rukoilemme Jumalaa, että sinut luettaisiin pyhien marttyyrien joukkoon.” Katolikos jatkoi: ”Itse Herra on sanonut, ettei kukaan voi osoittaa suurempaa rakkautta, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta” (Joh. 15:13). Kun kuningas kuuli nämä sanat, hän ilostui. Hän alkoi valmistella matkaansa mongolien Ordaan. Matkalle hän otti mukaansa katolikoksen sekä oman poikansa Davitin, pappi Mosen sekä useita hovinsa jäseniä.

Ordassa mongolit vangitsivat kuninkaan, vaikka heillä ei ollut mitään todisteita häntä vastaan. Kun kuningas virui vankilassa, joukko georgialaisia kristittyjä tunkeutui sisään ja tarjosi hänelle pakomahdollisuutta. Tämä liikutti kuningasta suuresti. Hän ilmoitti kuitenkin tienneensä jo alusta lähtien millaisen kuoleman tulisi kohtaamaan. Hän sanoi antavansa elämänsä kansansa puolesta. Demetre jatkoi: ”Jos pakenen nyt, kansani tuhotaan. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa?” (Mark.8:36.)

Kaani määräsi kuninkaan teloitettavaksi. Pyhä kuningas valmistautui kuolemaansa. Hän rukoili hartaasti, osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sitten sielunsa Jumalan käsiin. Teloitusta seuraamassa olleet näkivät kuninkaan kuolinhetkellä ihmeen: aurinko pimeni ja koko kaupungin ympärille tuli pahaenteinen hohde.

Pyhän marttyyrikuninkaan reliikkejä vartioitiin, mutta katolikos Abraam ja pappi Mose onnistuivat saamaan ruumiin haltuunsa. Tiflisin kalastajamiesten avulla he kuljettivat pyhät reliikit takaisin Georgiaan. Pyhä marttyyri haudattiin Mtskhetassa sijaitsevaan Svetitskhovelin katedraaliin.


[1] Sana orda tulee turkkilaismongolilaisesta sanasta ordu, joka tarkoitti leiriä. Orda oli mongolien sotaleiri ja päämaja. Tämä kyseinen leiri sijaitsi Mughanissa, Azerbaidzanissa. Vrt. Kultainen orda.

Pyhä Serapion oli kotoisin Moskovan lähistöltä. Jo nuorena hän halusi jättää maailman ja mennä luostariin, mutta vanhemmat vastustivat hänen kutsumustaan. Heidän toivomuksestaan hän meni naimisiin ja ryhtyi seurakuntapapiksi. Kun hänen vaimonsa vuoden kuluttua kuoli, hän vihkiytyi munkiksi, mutta jatkoi vanhempiensa tähden työtään seurakuntakirkon pappina. Vasta heidän kuoltuaan hän antoi vapautuskirjan isänsä maaorjille, jakoi omaisuutensa köyhille ja meni Dubenin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostariin. Pian hänet nimitettiin luostarin rakentajaksi. Hän tuli niin kuuluisaksi askeettisista kilvoituksistaan, että luostaria alettiin hänen mukaansa kutsua Serapionin erakkolaksi. Serapion itse kaipasi ankaraa kilvoituselämää ja mahdollisuutta hengelliseen mietiskelyyn. Hän jätti Dubenin luostarin ja siirtyi Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Kun lavran johtaja igumeni Simon nimitettiin vuonna 1495 Moskovan metropoliitaksi, Serapionista tuli hänen seuraajansa igumenina.

Pyhä Serapion nautti suuriruhtinas Iivana III:n (1462–1505) suosiota. Kerran vihamiehet panettelivat kolmea pajaria syyttäen heitä noituudesta. Iivana III raivostui ja tuomitsi pajarit poltettavaksi. Metropoliitta yritti turhaan puolustaa syyttömiä. Vasta pyhän Serapionin puuttuminen asiaan ja kahdenkeskinen keskustelu suuriruhtinaan kanssa sai tämän rauhoittumaan ja vapauttamaan tuomitut. Tämän tapauksen jälkeen Serapion sai kansan parissa pyhän miehen maineen ja häntä verrattiin pyhään Nikolaokseen.

Serapion osallistui vuoden 1504 kirkolliskokoukseen, jossa käsiteltiin luostareiden maaomaisuutta koskevaa kiistaa. Hän puolusti viisaasti kirkon ja luostareiden oikeutta omaisuuteen, joka teki mahdolliseksi hyväntekeväisyyden harjoittamisen.

Serapion valittiin Novgorodin arkkipiispaksi vuonna 1506, aikana jolloin tuo kaunis kaupunki joutui kestämään monia koettelemuksia. Kolmen vuoden ajan siellä riehui rutto, johon menehtyi tuhansia ihmisiä. Serapion järjesti ristisaattoja ja antoi lopulta määräyksen rakentaa yhdessä päivässä kirkko Jumalanäidin kunniaksi. Kirkkoa vihittäessä kolme sairasta – sokea, halvaantunut ja riivattu – parantuivat, ja pian kuolemaa kylvänyt rutto laantui. Samana vuonna raju tulipalo tuhosi suuren osan Novgorodin kauppakaupunkia vaatien satoja uhreja. Jälleen Serapion johti ristisaattoa ja toimitutti rukouspalveluksen, jonka aikana hän itki niin, ettei voinut lausua sanaakaan.

Samoihin aikoihin ruhtinas Feodor Borisovitš esitti taloudellisia vaatimuksia Novgorodin hiippakuntaan kuuluvalle Volokolamskin luostarille ja sen johtajalle igumeni Joosefille (ks. 9.9.). Tämä etsi suojelusta Moskovan suuriruhtinaalta Vasili III:lta (1505–1533) ja metropoliitalta Simonilta. Samalla Joosef lähetti erään vanhuksen viemään tiedon asiasta arkkipiispa Serapionille. Ruton takia lähetti joutui kääntymään takaisin kesken matkan. Kun Serapion sitten sai muuta kautta tietää igumeni Joosefin hakeutuneen Moskovan metropoliitan suojelukseen ilman hänen siunaustaan, hän loukkaantui, syytti Joosefia ja määräsi hänet jumalanpalvelusten toimituskieltoon. Tämä teko puolestaan sai metropoliitta Simeonin vihastumaan siinä määrin, että hän riisti Serapionilta arkkipiispan arvon ja käski sulkea hänet Andronikin luostariin Moskovaan. Vuonna 1509 kirkolliskokous käsitteli syntynyttä kiistaa. Se vahvisti Joosefin oikeuden toimia luostarinsa johtajana ja määräsi Serapionin elämään Andronikin luostarissa. Vasta kahden vuoden kuluttua Moskovan metropoliitta vähän ennen kuolemaansa kutsui Serapionin luokseen ja teki sovinnon tämän kanssa. Samalla myös igumeni Joosef ja Serapion sopivat kiistansa. Serapion sai suuriruhtinaalta luvan siirtyä Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet syvässä nöyryydessä paastoten ja rukoillen. Ennen kuolemaansa hän vihkiytyi suureen skeemaan ja antoi henkensä Herran käsiin maaliskuun 16. päivänä vuonna 1516.

Pyhä Ambrosi Tunnustaja syntyi vuonna 1861. Hänen maallikkonimensä oli Besarion Khelaia. Koulutuksensa Besarion sai ensin Samegrelon teologisessa koulussa. Vuonna 1885 hän valmistui Tiflisin seminaarista. Samana vuonna hänet vihittiin papiksi.

Isä Besarion palveli kahdeksan vuotta pappina Sokhumin (Suhum) kaupungissa Luoteis-Georgiassa. Samalla hän opetti georgian kieltä kouluissa. Hän myös johti useita hyväntekeväisyysyhdistyksiä. Vuonna 1896 Besarion jäi leskeksi ja seuraavana vuonna hän lähti opiskelemaan Kazanin teologiseen akatemiaan.

Kazanissa Besarion seurasi kiinnostuneena kaupungin kulttuurielämää. Hän oli myös erityisen kiinnostunut kotimaansa nationalistisesta itsenäisyysliikkeestä. Besarion tutki Georgian historiaa ja laati aiheesta useita kirjoituksia. Hänen kristinuskon ja islamin välistä taistelua Georgiassa käsittelevä esseensä oli niin mukaansatempaava, että eräs professori kehotti häntä tutkimaan aihetta enemmän. Isä Besarion tekikin aiheesta oman maisterintyönsä.

Vuonna 1901 Besarion päätti opintonsa Kazanissa. Samana vuonna hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Ambrosi. Hän palasi kotimaahansa. Georgiassa hän osallistui liikkeeseen, joka yritti saada Georgian kirkolle autokefaalisen aseman. Tämän vuoksi pyhä Ambrosi karkotettiin Venäjälle vuonna 1905.

Kun Ambrosi jälleen palasi Georgiaan, hänestä tehtiin arkkimandriitta ja hänet määrättiin Chelishin luostarin igumeniksi. Luostari oli aikoinaan ollut Georgiassa teologisen koulutuksen keskus. Luostarin opiskelijamäärä oli kuitenkin nopeassa laskussa. Ambrosi onnistui kokoamaan joukon nuoria ja lahjakkaita ihmisiä opiskelijoiksi seminaariin. Itse hän alkoi opettaa heille seminaarissa kirkkolaulua ja pyhän evankeliumin resitointia.

Ambrosi käytti paljon aikaansa Chelishin luostarin vanhojen käsikirjoitusten etsimiseen ja entisöimiseen. Kävellessään kerran luostarinpihan poikki pyhä Ambrosi kuuli maan alta ikään kuin tukahtunutta ääntä. Hän alkoi kaivaa maata äänen kohdalta. Maasta löytyi muinainen evankeliumikäsikirjoitus. Se oli peräisin 800- tai 900-luvulta ja tuli tunnetuksi Chelishi-evankeliumin nimellä.

Ambrosi nimitettiin Tiflisissä sijaitsevan Kristuksen Kirkastumisen luostarin igumeniksi. Kun Georgiassa ollut Venäjän kirkon eksarkki Nikon murhattiin vuonna 1908, Ambrosi oli yksi niistä, joita syytettiin osallisuudesta murhaan. Häneltä riistettiin oikeudet palvella kirkossa, ja hänet karkotettiin Riazanissa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Siellä hän oli arestissa yli vuoden ajan. Vuonna 1910 Ambrosi vapautettiin syytteistä, ja hän saattoi jälleen palvella kirkossa.

Georgiaan palannut arkkimandriitta Ambrosi liittyi vuonna 1917 rintamaan, joka pyrki saamaan Georgian kirkolle autokefalian. Muutamien kuukausien kuluttua tässä onnistuttiinkin. Georgian kirkko julistettiin autokefaaliseksi. Arkkimandriitta Ambrosi vihittiin Chqondidin metropoliitaksi. Myöhemmin hänet siirrettiin Tskum-Abkhazetin alueelle.

Vuonna 1921 pyhästä Ambrosi kruunattiin koko Georgian katolikokseksi eli patriarkaksi. Hieman hänen vihkimyksensä jälkeen neuvostohallitus alkoi kuitenkin vainota kirkkoa ankarasti. Yhteensä noin 1 200 kirkkoa ryöstettiin, otettiin muuhun käyttöön tai tuhottiin. Papistoa pidätettiin ja karkotettiin. Myöhemmin pappeja myös teloitettiin.

Helmikuun alussa vuonna 1922 Italian Genovassa pidettiin konferenssi, jonne kokoontui 34:n eri kansallisuuden edustajia. Konferenssin tarkoituksena oli parantaa Neuvostoliiton ja Länsi-Euroopan suhteita sekä keskustella Keski- ja Itä-Euroopan talouden uudelleenrakentamisesta. Katolikos Ambrosi lähetti konferenssin osallistujille asiakirjan, jossa hän vetosi heihin Georgian kirkon ja kansan puolesta. Hänen kirjoituksensa ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan puolustamaan Georgian kristittyjä, vaan hän oli huolissaan koko ihmissuvun puolesta. Hän painotti kristillisten hyveiden merkitystä. Kansalta ja hallitukselta, jolta riistetään kristilliset hyveet, riistetään myös tulevaisuus.

Kun bolsevikkihallinto sai tietää pyhän Ambrosin lähettämästä anomuksesta, hänet pidätettiin. Ambrosi oli peloton: hän kritisoi hallintoa sen tekemistä rikoksista, epäoikeudenmukaisuudesta ja pyhäinhäväistyksistä. Kun häntä kuulusteltiin, hän lausui: ”Uskon tunnustaminen on jokaisen kansan hengellinen tarve, ja vaino korostaa sen välttämättömyyttä. Usko syvenee, kun se joutuu ristiriitaan ja alkaa patoutua, ja lopulta se purskahtaa esiin uudella innolla. Näin on ollut ennen, ja näin on oleva meidänkin maassamme. Georgia ei ole poikkeus tästä universaalista laista.” Vainoajilleen pyhä Ambrosi sanoi: ”Minun sieluni kuuluu Jumalalle, sydämeni kotimaalleni, ja ruumillani te saatte tehdä mitä vain itse tahdotte.”

Pyhä katolikos tuomittiin vangittavaksi. Hänen tuomionsa pituus oli seitsemän vuotta, yhdeksän kuukautta ja 28 päivää. Vuoden 1924 lopulla pyhä Ambrosi ja joukko muita vangittuja vapautettiin, mutta raskas vankeusaika oli vaatinut veronsa ja katolikoksen terveys oli heikentynyt. Pyhä Ambrosi nukkui kuolonuneen pari vuotta myöhemmin, vuonna 1927. Georgian kirkon pyhä synodi kanonisoi katolikos-patriarkka Ambrosin vuonna 1995. Kärsimyksiensä tähden hän sai lisänimen Tunnustaja.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

17.3.

Pyhä Aleksios (lat. Alexius) syntyi Roomassa keisari Arkadiuksen hallintokaudella (395–408). Hänen isänsä oli jalosukuinen senaattori Eufemianus, ja hänen äitinsä nimi oli Aglais. Eufemianus ja Aglais olivat hurskaita kristittyjä, jotka olivat jo kauan rukoilleet Jumalalta lasta, kun heille vihdoin syntyi poika. He olivat kiitollisia Jumalalle pojastaan, kastoivat tämän ja antoivat tälle nimeksi Aleksios.

Aleksios oppi lukemaan kuusivuotiaana. Hän luki kaikenlaista kirjallisuutta, mutta erityisellä mielenkiinnolla pyhää Raamattua. Vartuttuaan hän sai aikansa parhaan koulutuksen. Hän opiskeli kielioppia ja historiaa sekä muita aineita. Elämäntavassaan Aleksios jäljitteli vanhempiaan: hän paastosi kovasti ja jakoi almuja. Niinpä hänestä kasvoi viisas ja hurskas nuori mies.

Kun Aleksioksesta tuli täysi-ikäinen, hänen vanhempansa järjestivät hänelle avioliiton roomalaisen ylhäisötytön kanssa. Neito oli kaunis ja hurskas. Aleksioksessa oli kuitenkin syttynyt halu jättää maailma ja palvella ainoastaan Jumalaa. ”Mikä tämä maailma on?”, hän kyseli itseltään, ”Tällainen elämä on aivan turhaa. Parempi osa on niillä, jotka palvelevat Jumalaa.”

Aleksios oli haluton menemään naimisiin, mutta ei uskaltanut vastustaa vanhempiaan. Häät sovittiin ja ensimmäinen päivä ehdittiin jo juhlia. Samana iltana Aleksios kuitenkin päätti lähteä. Hän ei koskenut morsiameensa, vaan ojensi tälle vihkisormuksensa sekä arvokkaan vyönsä. Hän pyysi nuorta vaimoaan pitämään ne. ”Olkoon Jumala kanssamme”, Aleksios sanoi. Sitten hän lähti satamaan ja nousi laivaan, joka oli juuri lähdössä Syyriaan.

Syyriaan saavuttuaan Aleksios myi kalliit vaatteensa ja loput sormuksensa. Rahat hän jakoi köyhille ja pukeutui ryysyihin. Luottaen jumalalliseen kaitselmukseen Aleksios päätti lähteä vaeltamaan kohti itää. Syyrian Laodikeasta hän matkasi kauppakaravaanin kanssa Pohjois-Mesopotamiaan Edessan kaupunkiin, joka oli alueen kristittyjen keskuspaikka.

Edessassa Aleksios ei kertonut nimeään eikä taustaansa. Näin hän sai pysytellä tuntemattomana. Seitsemäntoista vuoden ajan hän eli Edessassa kerjäläisenä. Hän vietti kaikki päivänsä kirkossa ja marttyyrien hautakappelissa.[1] Päiväsaikaan hän ei koskaan syönyt mitään eikä pyytänyt keneltäkään mitään. Illan tultua hän asettui seisomaan kirkon ovelle ja ojensi kätensä. Jumalan mies seisoi käsi ojennettuna ja laski kätensä, kun oli saanut tarpeeksi jokapäiväistä leipäänsä varten. Hän söi joka ilta saman annoksen: leivän ja vihanneksia. Jos hän sai joskus rahaa enemmän, hän antoi ne saman tien toisille kerjäläisille.

Jumalan mies pukeutui rääsyihin ja pysytteli toisten kerjäläisten kanssa. Yön tultua hän kuitenkin nousi salaa ja jätti kerjäläiset. Hän asettui pimeässä nojaamaan muuria tai pylvästä vasten ja ojensi kätensä suorana sivuille. Näin hän rukoili kuin ristiinnaulittuna. Aamulla kun kirkko avattiin, hän tuli sisään ensimmäisten joukossa ja jatkoi rukousta kaikessa hiljaisuudessa. Aleksios rakasti Jumalaa ja sen vuoksi tämä raskas kilvoitus tuntui hänestä kevyeltä. Hän osallistui usein pyhään ehtoolliseen.

Roomassa Aleksioksen vanhemmilla oli kova huoli pojastaan. Äiti oli pukeutunut säkkikankaaseen ja suri poikaansa lohduttomana. Aleksioksen morsiankin odotti turhaan uutisia sulhasestaan. Isä onnistui saamaan selville, että Aleksios oli noussut Syyriaan lähteneeseen laivaan. Hän lähetti palvelijoitaan Lähi-itään etsimään Aleksiosta.

Ennen pitkää perheen palvelijoita saapui Edessaan. He puhuivat kaupungin piispan Rabbulan (412–436) kanssa ja kertoivat tälle, mitä Roomassa oli tapahtunut. Piispa ihmetteli heidän kertomustaan, mutta ei osannut auttaa. Kun palvelijat kävivät kirkossa, Aleksios tunnisti heidät, mutta ei sanonut mitään. Illan tullen palvelijat kulkivat Aleksioksen ohi ja antoivat tälle almuja. He eivät tunnistaneet Aleksiosta jalosukuiseksi isännäkseen, koska tämä oli rääsyissä ja ulkonäkökin oli muuttunut raskaan kilvoittelun takia. Palvelijat lähtivät kaupungista tyhjin käsin.

Eräs kirkonpalvelija, joka meni kirkkoon varhain valmistelemaan liturgian toimittamista, huomasi kerran aamuyön hämärässä, kuinka muiden nukkuessa Jumalan mies rukoili ulkona kuin ristinnaulittuna. Kirkonpalvelija kiinnostui asiasta ja alkoi tarkkailla häntä. Hän huomasi, että Aleksios rukoili samaan tapaan joka yö. Eräänä yönä hän meni Aleksioksen luokse ja alkoi kysellä tältä, kuka tämä oli ja mistä oli tullut. Aleksios vastasi vain: ”Miksi kuulustelet minua? Kysele noilta muilta, he kyllä kertovat sinulle mikä minä olen ja mistä.” Kirkonpalvelija sanoi asettavansa itsensä kirouksen alle, ellei saisi vastauksia. Aleksios säikähti tällaista uhkausta ja uskoutui hänelle. Hän kertoi taustansa ja sanoi tunnistaneensa omat palvelijansa näiden käydessä kaupungissa. Kirkonpalvelija innostui suuresti ja alkoi itsekin rukoilla samaan tapaan kuin pyhä Aleksios.

Jonkin ajan kuluttua Aleksios sairastui. Kirkonpalvelija olisi halunnut järjestää hänelle hoitoa, mutta Aleksios ei suostunut ottamaan vastaan mitään sellaista, mitä ei suotu kaikille kerjäläisille. Hänet vietiin hoitokotiin, joka oli köyhiä ja muukalaisia varten. Pian tämän jälkeen kirkonpalvelija sai kuulla, että Aleksios oli kuollut. Hän juoksi piispa Rabbulan luokse ja kertoi tälle koko tarinan. Piispa Rabbula tahtoi nähdä pyhän miehen ruumiin ja kunnioittaa sitä, joten he menivät yhdessä hautapaikalle. Piispa määräsi hautaluolan avattavaksi, mutta heidän suureksi hämmästyksekseen haudassa ei ollut Aleksioksen ruumista, ainoastaan tämän rääsyt. Järkyttynyt piispa lupasi omistaa loppuelämänsä köyhien ja muukalaisten asioiden ajamiseen. Näille rakennettiinkin Edessaan useita majapaikkoja ja hoitokoteja.

Jumalan miehen vanhimmat syyrian- ja kreikankieliset elämäkerrat päättyvät tähän. Myöhemmissä versioissa sen sijaan kerrotaan myös Aleksioksen myöhemmistä vaiheista. Niiden perusteella hän oli päättänyt paeta Edessasta. Syy oli se, että Jumalanäiti oli ilmestynyt kirkon papille ylistäen ”Jumalan miestä”. Pappi ja monet muut olivat alkaneet osoittaa Aleksiokselle kunnioitusta ja tämä ymmärsi, että hänen oli parasta paeta, jos hän aikoi jatkaa salaista kilvoitustaan ilman ihmisten kunnioitusta.

Näin ollen pyhä Aleksios lavasti kuolemansa ja lähti Edessasta salaa. Hän vaelsi rannikolle ja astui Tarsokseen menevään laivaan. Jumalallisesta johdatuksesta tuulet kuitenkin kuljettivat laivan Roomaan. Pyhä Aleksios ymmärsi tämän Jumalan tahdoksi ja suuntasi askeleensa kohti vanhempiensa kotia. Saavuttuaan vanhempiensa luo pyhä Aleksios pyysi isältään almuja kuin kerjäläinen. Eufemianus ei tunnistanut poikaansa. Hänestä oli kuitenkin tullut poikansa menettämisen jälkeen entistä anteliaampi, joten hän määräsi palvelijansa antamaan kerjäläiselle suojan. Eufemianus määräsi, että kerjäläiselle tuli antaa tähteitä hänen pöydästään niin kauan kuin tämä halusi asua hänen pihallaan.

Pyhä Aleksios Jumalan mies vietti vuosikausia vanhempiensa kodin edustalla. Entiseen tapaansa hän paastosi päivät ja vietti yöt rukouksessa. Kaiken ylimääräisen hän jakoi toisille köyhille. Palvelijoiden pilkan pyhä Aleksios otti vastaan tyytyväisenä, sanomatta sanaakaan. Kerrotaan, että Aleksioksen kelja oli vastapäätä hänen vaimonsa ikkunaa ja hän kärsi suuresti kuullessaan vaimonsa itkevän hänen menettämistään, mutta rakkaus Jumalaan auttoi häntä kestämään tuskan.

Kun Aleksios tunsi, että hänen kuolemansa lähestyi, hän pyysi paperia ja mustetta ja ryhtyi kirjoittamaan elämäntarinansa. Siinä hän myös pyysi vanhemmiltaan ja vaimoltaan anteeksi sitä tuskaa, jonka oli heille aiheuttanut. Pyhä Aleksios nukkui kuolonuneen kirjoittaessaan tätä kirjettä, kynä ja paperi kädessään.

Samana päivänä Rooman piispa oli toimittamassa liturgiaa Pyhän Pietarin kirkossa. Paikalla oli keisari Honorius (395–423) sekä paljon kirkkokansaa. Silloin alttarista kuultiin ääni: ”Etsikää Jumalan miestä. Hän rukoilee kaupungin ja kaikkien teidän puolesta. Hän on jo jättämässä ruumistaan!” Kirkkokansan rukoillessa ääni kuultiin uudestaan, ja se ilmaisi Jumalan miehen löytyvän Eufemianuksen talosta.

Kirkkokansa kiirehti Eufemianuksen talolle. He löysivät pyhän Aleksioksen majastaan. Hän oli jo antanut sielunsa Herran käsiin, ja hänen kasvonsa loistivat. Kädessään Aleksios piti paperia. Kun se luettiin, pyhän Aleksioksen vanhemmat ja hänen vaimonsa heittäytyivät itkien suutelemaan hänen ruumistaan. Nähdessään Aleksioksen vanhempien surunkyyneleet keisari ja paavi kehottivat heitä ennemmin iloitsemaan: he olivat synnyttäneet pyhän miehen, joka nyt oli Kristuksen kanssa iankaikkisuudessa.

Pyhän Aleksioksen reliikit asetettiin kaupungin keskelle. Monet kuurot saivat kuulonsa, sokeat näkönsä ja mykät puhekykynsä, kun he koskettivat pyhän ruumista. Keisari ja paavi kantoivat pyhän ruumiin kirkkoon. Ruumis oli kirkossa viikon ajan, kunnes se asetettiin kryptaan. Reliikeistä alkoi virrata mirhaa, joka paransi sairaat. Aleksios Jumalan miehen ruumis haudattiin Pyhän Bonifatiuksen kirkkoon.

Pyhän Aleksios Jumalan miehen elämäkerta on ollut suosittua lukemistoa eri puolilla kristikuntaa. Vanhimmassa, syyriankielisessä versiossa puhutaan vain ”Jumalan miehestä”. Elämäkerran kreikankielisessä versiossa Jumalan miehen nimeksi täsmennettiin Aleksios.[2] Paluu Roomaan kerrotaan vasta elämäkerran myöhemmissä versioissa. Kertomuksen lopussa on kosolti legendaarisia piirteitä, jotka saattavat olla peräisin Johannes Kojussa-asujan (15.1.) elämäkerrasta. Tarinasta tunnetaan myös sellainen versio, jossa Aleksios menehtyy, kun hänet työnnetään alas kotitalonsa portailta. Pyhän Aleksioksen elämäkerta on ollut erityisen suosittu Venäjällä. 1000-luvulla hänestä kirjoitettiin pitkä eeppinen runoelma.

Pyhän Bonifatiuksen kirkko rakennettiin uuteen formaattiin 1200-luvun alussa, ja samalla se uudelleenvihittiin Pyhän Aleksioksen kunniaksi. Tämä Sant’Alession kirkko on nykyäänkin Rooman keskeisiä nähtävyyksiä. Kirkossa on myös kuuluisa Jumalanäidin ikoni, joka tuotiin Roomaan Bysantista 900-luvulla. Pyhän Aleksioksen reliikeistä kuuluisin on hänen päänsä, joka Bysantin keisari lahjoitti Athoksen Suurelle lavralle vuonna 1398.


[1] Kyseessä on ilmeisesti Edessan marttyyrien Gurian, Samonaksen ja Habibin (15.11.) hautakappeli.

[2] Kertomukseen myös lisättiin ”Jumalansynnyttäjän kirkko”, jollainen rakennettiin Edessaan vasta vuonna 489.

Pyhä Patrik syntyi vuoden 385 tienoilla luultavasti Bannavem Taberniae-nimisessä kylässä Walesissa.[1] Hänen isänsä oli roomalainen veronkerääjä Calpurnius ja isoisänsä pappi. Kun Patrik oli noin 16-vuotias, hänen kotiseudulleen tuli merirosvoja. He ottivat vankeja, joista Patrik oli yksi. Hänet tuotiin Irlantiin ja myytiin orjaksi.

Patrikin isäntä laittoi nuorukaisen paimeneksi. Kotimaassaan Patrik oli ollut hyvin tietoinen korkeasta asemastaan yhteiskunnassa, joten orjuus oli hänelle erittäin nöyryyttävää. Patrik ei kuitenkaan katkeroitunut. Ollessaan yksin paimenessa vuorilla hän alkoi rukoilla. Vähitellen hänestä tuli rukouksen mestari. Hän kertoo, ettei hän pakkanen, lumi tai sade ei haitannut häntä lainkaan, kunhan vain pääsi rukoilemaan. Aiemmin hän ei ollut juurikaan välittänyt kristillisestä elämästä. Orjuutensa aikana Patrik oppi myös paikallisen iirin kielen.

Kului kuusi vuotta. Tänä aikana Patrik näki unessa kaksi näkyä. Ensimmäinen uninäky paljasti, että Patrik palaisi kotiinsa. Toisessa ilmoitettiin, että Patrikin laiva oli valmis. Niinpä 22-vuotias Patrik karkasi isännältään ja lähti kohti rannikkoa. Hän patikoi halki Irlannin yli 300 kilometrin matkan. Lopulta hän saapui rannikolle, missä hänen onnistui päästä laivaan.

Laiva purjehti merellä kolmen päivän ajan ja rantautui sitten tuntemattomaan paikkaan Galliassa, ilmeisesti Bretagneen. Kapteeni ja laivanmiehistö sekä Patrik etsivät alueelta viikkojen ajan ihmisasutusta, mutta ketään ei näkynyt. Koska heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, kapteeni haastoi kristityn Patrikin hankkimaan heille ruokaa. Patrik vastasi kapteenille: ”Käänny uskoen Herran Jumalan puoleen. Hänelle mikään ei ole mahdotonta.” Hieman tämän jälkeen ryhmä näki lauman villisikoja, jotka he tappoivat ja söivät villihunajan kanssa. Myöhemmin Patrik tunnusti, että olisi halunnut jäädä paikalle ja etsiä käsiinsä gallialaisia kristittyjä. Hän kuitenkin palasi vanhempiensa luokse Walesiin.

Myöhemmin Patrik palasi Galliaan ja alkoi opiskella Auxerressa pappeutta varten. Siellä hänen opettajanaan toimi pyhä Germanus Manilainen. Patrik vietti Auxerressa noin viisitoista vuotta ja hänet vihittiin papiksi luultavasti vuoden 417 tienoilla. Piispaksi pyhä Patrik vihittiin noin vuonna 432.

Omaelämänkerrallisessa teoksessaan Tunnustus pyhä Patrik kertoo monista vaikeuksistaan ja koettelemuksistaan. Yksi sellainen liittyy hänen piispanvihkimykseensä. Hän oli kerran uskoutunut ystävälleen ja kertonut tälle, kuinka hän oli huolissaan eräästä synnistä, jonka oli tehnyt alle 15-vuotiaana. Hänen ystävänsä oli vakuuttanut hänelle, että Jumala on armollinen. Ystävä myös tuki Patrikin valintaa piispaksi. Kuitenkin myöhemmin ystävä kääntyi Patrikia vastaan: hän kertoi kaikille, mitä Patrik oli tehnyt, ja yritti näin estää Patrikin piispanvihkimyksen. Vielä monia vuosia myöhemmin Patrik suri ystävänsä petollisuutta.

Kristinusko oli levinnyt Irlantiin viimeistään 300-luvulla, mutta varhaisimmista vaiheista ei ole säilynyt tarkkoja tietoja. Roomasta lähetettiin vuonna 430/431 Irlannin piispaksi Palladius, joka ehti kuitenkin olla maassa vain vuoden ennen kuolemaansa. Patrik päätettiin lähettää jatkamaan Palladiuksen työtä. Kun Patrik saapui maahan vuonna 435, hän ei ollut ainoa evankeliumin julistaja Irlannissa. Erityisesti kaakkoisrannikolla toimi lukuisia kristittyjä, jotka levittivät evankeliumin sanomaa ja kristillistä elämää.

Patrikista tuli nopeasti tunnetuin ja menestyvin kristinuskon levittäjä. Aina kun hän saapui johonkin kylään, ihmisjoukko kokoontui kuuntelemaan häntä. Piispa kertoi heille todellisesta ja elävästä Jumalasta. Hän käytti apilanlehteä esimerkkinä, jolla hän valaisi oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Apilan kolme lehteä, jotka kasvavat yhdestä varresta, ovat kuva yhdestä Jumalasta kolmessa Persoonassa. Usein tapahtui, että Patrikia kuunneltuaan kaikki halusivat tulla kristityiksi, ja sitten kaikki siirtyivät lähimmän vesipaikan luo, jotta voisivat saada kasteen. Kerrotaan, että pyhä Patrik kastoi usein jopa satoja ihmisiä samana päivänä.

Munsterin hallitsija Aenguksen kääntymyksestä on olemassa kuuluisa tarina. Hallitsija oli kuuntelemassa pyhän Patrikin puhetta. Kun pyhä lopetti opetuksensa, Aengus kertoi hänelle halustaan tulla kristityksi. Ihmisjoukko piiritti heitä uteliaina. Patrik otti esiin kirjansa ja etsiskeli paikkaa, jossa voisi toimittaa kasteen. Päästyään veden äärelle hän aloitti toimituksen. Hänen piispansauvansa oli tiellä ja hän halusi sen pois käsistään. Sauvan päässä oli piikki, ja Patrik päätti iskeä sen maahan pystyyn. Vahingossa hän iski piispansauvansa Aenguksen jalan läpi. Patrik jatkoi kasteen toimittamista huomaamatta mitä oli tapahtunut. Aengus ei valittanut, hän ainoastaan meni aivan kalpeaksi. Pyhä Patrik kaatoi vettä hänen päänsä yli ja lausui kastesanat. Kun kaste oli suoritettu, Patrik tarttui piispansauvaansa ja kauhistui huomatessaan, että se oli läväissyt hallitsijan jalan. ”Miksi et sanonut mitään? Tämähän on kauheaa! Sinun jalkasi vuotaa verta ja sinusta tulee rampa!” Patrik huudahti järkyttyneenä. Aengus vastasi hiljaisella äänellä luulleensa, että jalan lävistäminen kuului kastetoimitukseen. Sitten hän jatkoi: ”Kristus vuodatti verensä minun puolestani ja minä olen iloinen, että sain kärsiä hieman kipua kasteessa ollakseni kuten meidän Herramme.”

Toisen kuuluisan tarinan mukaan pyhä Patrik karkotti Irlannista käärmeet, jotka luikertelivat mereen hänen käskystään. Tarinasta on kerrottu vuosisatojen varrella erilaisia versioita. Ne päättyvät usein toteamukseen, että Irlannissa ei ole käärmeitä tänäkään päivänä.

Huolimatta menestyksestään Irlannin valistajana Patrik pysyi aina nöyränä ja antoi kaikesta kunnian Jumalalle, joka oli valinnut hänet. Tämäkin näkyy hänen omissa teksteissään, joissa hän saattoi kirjoittaa: ”Minä, Patrik, syntinen, olen kaikista tietämättömin ja kaikista vähäisin uskovien joukossa, monien halveksima. Vain Jumalan armosta niin monet ihmiset ovat syntyneet uudelleen Hänessä minun kauttani.” Toisaalla hän kirjoitti, että edes hänen tulonsa pakanallisten irlantilaisten luo saarnaamaan evankeliumia ei ollut hänen oma aikaansaannoksensa, vaan hänen osakseen tullutta Jumalan armoa.

Patrikin sanat itsestään ”monien halveksimana” eivät olleet vailla perustaa. Lähetystyö irlantilaisten parissa ei ollut helppoa. Pyhä Patrik kohtasi usein vihamielisyyttä ja loukkauksia. Häntä pilkattiin entiseksi orjaksi ja vierasmaalaiseksi. Tunnustuksessaan pyhä Patrik kirjoittaa Kristuksen tulleen köyhäksi ihmisten tähden ja jatkaa: ”Minä, köyhä ja kurja odotan joka päivä, että minut murhataan, otetaan kiinni tai tehdään orjaksi.” Patrik kuitenkin toteaa, ettei pelkää. ”Asetan itseni kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, joka on valinnut minut tähän tehtävään.”

Monista vaikeuksista ja vaaroista huolimatta pyhä Patrik pysyi uskollisena kutsumukselleen irlantilaisten valistajana. Ihmisten opettamisen ja kastamisen ohella hän perusti monia kirkkoja ja luostareja ympäri Irlantia.

Vuoden 444 tienoilla pyhä Patrik siirsi piispanistuimensa Armaghiin. Tuolloin hänellä oli jo muita piispoja apulaisinaan. Useita irlantilaisia oli myös vihitty papeiksi ja diakoneiksi. Pyhä Patrik järjesti kirkon olot ottaen huomioon irlantilaisten erityisluonteen. Irlannin kelttiläinen kulttuuri oli luonnonläheistä: keltit eivät pitäneet kaupungeista. Niinpä Irlannin piispojen istuimetkaan eivät sijainneet kaupungeissa vaan luostareissa.

Jumala paljasti pyhälle Patrikille etukäteen hänen kuolinhetkensä. Ennen kuolemaansa pyhä piispa lähti vielä viimeiselle matkalleen tarkastamaan seurakuntien tilaa. Tarinan mukaan Patrik kohtasi matkallaan yllättävän näyn. Jumalannäkijä Mooseksen tavoin Patrik huomasi tien vieressä pensaan, joka paloi, mutta ei kulunut tulessa. Pyhä piispa meni pensaan luo ja silloin enkeli ilmoitti hänelle, että viimeisenä päivänä hän tulisi toimimaan tuomarina irlantilaisille.

Pyhä Patrik kuoli 17. maaliskuuta vuonna 461.[2] Hänen hautapaikkaansa ei aluksi tiedetty, mutta pyhä Columba Ionalainen (9.6.) sanoi Pyhän Hengen ilmoittaneen sen hänelle. Pyhä Patrik oli haudattu Sauliin ensimmäisen kirkkonsa lähistölle. Jumalallinen armo, joka pyhän Patrikin välityksellä valaisi koko Irlannin, tuotti myöhemminkin yhä uusia pyhiä kilvoittelijoita. Irlantia onkin kutsuttu ”Pyhien saareksi.” Kuvataiteessa pyhän Patrikin tunnusmerkkejä ovat erityisesti apila ja käärmeet, jotka hän karkotti sauvallaan. Hänet on kuvattu usein myös kynän ja kirjan kanssa. Pyhää Patrikia kunnioitetaan erityisesti muun muassa Nigeriassa, jonne katolinen kirkko levisi irlantilaisen papiston välityksellä.


[1] Muita vaihtoehtoja Patrikin synnyinpaikaksi ovat Gallia tai Skotlannissa sijaitseva Kilpatrick.

[2] Joidenkin tietojen mukaan Patrik tosin kuoli vasta vuonna 492.

Pyhä Marinos oli kristitty sotilas Palestiinan Kesareassa 200-luvun puolivälissä. Tiedot hänestä perustuvat Eusebiuksen Kirkkohistoriaan (7:15). Marinos oli jalosukuinen ja saanut sotilaallisia kunniamerkkejä. Häntä oltiin ylentämässä sadanpäälliköksi, kun eräs hänen kadehtijansa alkoi syyttää häntä kristityksi, joka ei uhraa keisarille. Kuulusteltavaksi jouduttuaan Marinos ilmoitti olevansa kristitty. Hän sai kolme tuntia aikaa miettiä, luopuisiko hän uskostaan vai elämästään.

Marinos lähti kävelemään. Hän kohtasi kadulla piispa Teoteknoksen, joka tarttui hänen käteensä ja vei hänet kirkkoon. Piispa ohjasi Marinoksen pyhän pöydän äärelle ja siirsi hänen viittaansa sen verran, että miekka tuli näkyviin. Sitten piispa otti evankeliumikirjan ja käski hänen valita näistä kahdesta kumman halusi. Marinos otti epäröimättä vastaan evankeliumikirjan. Teoteknos kehotti häntä pitämään kiinni Jumalasta ja saavuttamaan valitsemansa osan Hänen vahvistamanaan. ”Mene rauhaan”, piispa hyvästeli Marinoksen.

Airut kutsui pyhän Marinoksen tuomioistuimen eteen. Marinos ilmoitti tuomarin edessä olevansa kristitty. Hänet vietiin saman tien surmattavaksi, ja näin pyhä Marinos liittyi marttyyrien joukkoon. Lännessä häntä on muisteltu 3.3.

Pyhä Gertrude syntyi vuoden 626 tienoilla ylimyssukuun, joka vaikutti nykyisen Belgian, Ranskan ja Luxemburgin rajatienoilla. Kun Gertrude oli kymmenen vuoden ikäinen, eräillä juhlilla alettiin suunnitella hänen ja tietyn ylimyksen pojan välistä avioliittoa. Kun Gertrudelta kysyttiin, menisikö hän naimisiin kyseisen pojan kanssa, hän vastasi ettei huolisi ketään, koska oli jo lupautunut Kristukselle.

Gertrude aloitti luostarielämän neljäntoista ikäisenä, kun hänen lähipiirinsä ylimysneidot perustivat Nivellesiin perintövarojen turvin luostarin vuonna 640. Pyhä Gertrude nousi sen johtajaksi seitsemän vuotta myöhemmin, vaikka oli vasta vähän yli kahdenkymmenen. Häntä rakastivat sisarten lisäksi niin luostarissa vierailleet pyhiinvaeltajat kuin köyhät ja muukalaisetkin. Luostarin lähipiiriin kuuluivat muun muassa irlantilaiset pyhät Foillan (31.10.) ja Ultan (2.5.).

Gertruden johtamana Nivellesin luostari kukoisti. Hän piti aina huolta siitä, että kaikkien velvollisuuksien keskelläkin hänellä oli aikaa rukoukselle ja lukemiselle. Getruden hengellisyydestä ja hänen maineestaan kertoo jotain se, että jo hänen elinaikanaan joukko merihätään joutuneita munkkeja huusi avuksi hänen nimeään ja pelastui kuolemalta.

Pyhä Gertrude oli toisille lempeä, mutta itseään kohtaan hän oli niin ankara, että kovat kilvoitukset lopulta mursivat hänen terveytensä. Pyhä Gertrude nukkui pois vuonna 659, Kristuksen tavoin ainoastaan 33 vuoden ikäisenä. Edellisenä päivänä hän oli saanut pyhältä Ultanilta viestin, jossa kerrottiin hänen nukkuvan pois huomenna. Ultan kirjoitti, että syytä pelkoon ei ollut, sillä häntä olisivat vastaanottamassa pyhä Patrik, joukko muita pyhiä ja pyhiä enkeleitä. Pyhää Gertrudia on kunnioitettu erityisesti Belgiassa, eritoten matkustavaisten ja kuolemaa tekevien suojelijana. Koska muistopäivä osuu kevään alkuun, häntä on alettu pitää myös puutarhureiden suojelijana.

Pyhittäjä Teosteriktos, jonka nimi merkitsee ”Jumalan tukemaa”, syntyi Vähän-Aasian Trigliassa 700-luvun alussa. Hän meni jo nuorena kotiseudullaan sijainneeseen Peleketeksen Pyhän Johannes Teologin luostariin. Luostari sijaitsi korkealla vuorella, ja sen nimi merkitsee kallioon hakattua. Myöhemmin hänestä tuli luostarin igumeni. Kun keisari Konstantinos Kopronymoksen käskystä (741–775) alkoi ankara pyhien ikonien kunnioittajien vaino, Aasian maaherra Mikael Lakhanodrakon, jota hänen julmuutensa tähden kutsuttiin nimellä Mekhanodrakon eli ”Juonittelijalohikäärme”, tunkeutui sotilaineen luostariin suurena torstaina liturgian aikana vuonna 763 (tai 764). Hän pidätti 38 huomattavinta munkkia. Kidutettuaan heitä eri tavoin hän vei heidät Efesokseen ja sulki heidät hylättyyn kylpylään, jonka oviaukon hän käski muurata umpeen. Monet kuolivat siellä nälkään ja haavoihinsa. Luostariin jääneitä munkkeja Lakhanodragon ruoskitutti ja antoi kidutettavaksi. Heidän nenänsä leikattiin pois, heidän partansa siveltiin tervalla ja sytytettiin tuleen. Luostari kirkkoineen poltettiin.

Tämän jälkeen igumeni Teosteriktos, jonka nenä oli leikattu ja parta poltettu, vietiin Konstantinopoliin, missä häntä pidettiin vangittuna oikeuspalatsin tyrmässä yhdessä pyhittäjä Stefanos Uuden (28.11.) ja 342 muun pyhien ikonien kunnioittajan kanssa.

Kun vaino päättyi, Teosteriktos palasi takaisin luostarinsa raunioille ja alkoi jälleenrakentaa sitä pyhän Niketaksen (3.4.) kanssa, joka oli lähellä sijaitsevan Medikioksen luostarin igumeni. Niketas oli hänen hengellinen isänsä, jonka elämäkerran hän myöhemmin kirjoitti. Pyhä Teosteriktos kuoli korkealla iällä kärsimysten seppelöimänä oikean uskon tunnustajana.

Konstantinos Kopronymoksen 760-luvulla aloittamassa ikonien kunnioittajien vainossa kärsi marttyyrikuoleman myös munkki Paavali. Hän oli kreetalainen, ja hänet vangitutti Kreetan kenraali Teofanes Lardarytis. Tämä näytti hänelle toisaalta ristiinnaulitun Kristuksen ikonin ja toisaalta hirveitä kidutusvälineitä. Paavalia pyydettiin valitsemaan, polkisiko hän ikonin jalkoihinsa vai suostuiko kidutettavaksi. Vastaukseksi pyhä kumartui ja suuteli ikonia. Heti sotilaat naulasivat hänet katapultille kahden laudan väliin, sitten he työnsivät rautoja koko hänen ruumiiseensa ja ripustivat hänet ilmaan pää alaspäin. Lopuksi he sytyttivät tulen hänen alleen. Näin autuas Paavali sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui 17. maaliskuuta vuonna 765.

Pyhittäjä Makari, maallikkonimeltään Matteus, syntyi vuonna 1400 Kašinin kaupungin lähellä Tverin läänissä. Hänen isänsä palveli pajarina ruhtinaan hovissa, mutta Matteus halusi ennemmin olla taivaallisen Kuninkaan palvelija. Vanhemmat kuitenkin halusivat hänen menevän naimisiin ja Matteus joutui taipumaan isänsä tahtoon. ”Tapahtukoon Herran tahto; tehkää minulle, mitä haluatte”, hän sanoi. Vanhemmat etsivät morsiamen ja Matteus vihittiin avioliittoon. Vuoden kuluttua hänen vanhempansa kuolivat ja kolmen vuoden kuluttua kuoli myös vaimo Helena. Heitä kaikkia Matteus sitten muisti rukouksissaan läpi elämänsä.

Vapaana kaikista maallisista siteistä Matteus meni Klobukovin Pyhän Nikolaoksen luostariin ja sai siellä munkkivihkimyksessä nimen Makari. Hän pyrki jäljittelemään lapsuudestaan asti rakastamiensa pyhien kilvoittelijoiden elämää ja alistui kuuliaisesti paitsi igumenin myös muiden veljien, niin vanhojen kuin nuortenkin tahtoon. Yöt hän vietti rukoillen ja psalmeja laulaen, ja päivisin luki kuuliaisuustehtävien jälkeen pyhien elämäkertoja.

Sielussaan Makari kaipasi päästä kaupunkiluostarista erämaan hiljaisuuteen. Hän vetäytyi seitsemän munkin kanssa noin 18 kilometrin päähän Kašinista kahden järven väliselle kannakselle lähelle Volgaa ja perusti sinne pienen erakkolan. Maa-alue kuului pajari Ivan Koljagalle, joka alkoi pelätä erakkolan laajentuvan suureksi luostariksi laajoine viljelyksineen. Hänen sydämessään leimahti sellainen viha Makaria kohtaan, että hän päätti surmata tämän. Odottamaton sairaus herätti hänet kuitenkin katumukseen. Hän käski kantaa itsensä Makarin luo, tunnusti pahat aikeensa ja pyysi anteeksi. Haluten pyyhkiä kokonaan pois syntinsä hän lahjoitti erakkolalle maata. Munkit rakensivat kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Tieto pajari Ivanin kääntymyksestä levisi kansan parissa ja toi Makarin luo monia pelastustaan etsiviä.

Koitti aika valita luostarille johtaja. Makari piti itseään ansiottomana niin korkeaan tehtävään ja pyysi vuorollaan jokaista mukanaan erakkolaan tullutta munkkia ottamaan vastaan pappeuden ja igumenin arvon. Vain veljestön yhteinen toivomus sai hänet taipumaan ja ryhtymään itse luostarin johtajaksi. Ensimmäiseen alttaripalvelukseensa hän valmistautui rukoillen pitkään yksinäisyydessä.

Igumenina Makari ahkeroi luostarin töissä yhdessä veljestön kanssa. Lisäksi hän opetti veljestöä ja luostarissa vierailevia. Nähdessään hänen paikatun ja kuluneen viitansa jotkut nauroivat hänelle, mutta Makari oli tyytyväisempi kuullessaan pilkkaa kuin ylistystä. Hänelle tuotti iloa ja lohdutusta kulkea yksin luonnon hiljaisuudessa. Joskus villieläimet tulivat syömään hänen kädestään.

Hengellinen elämä kukoisti pyhittäjä Makarin luostarissa. Joosef Volokolamskilainen (ks. 9.9.), joka vieraili siellä vuonna 1478, vertasi sitä Athosvuoren luostareihin. Hän sanoi, että on turha lähteä Athokselle asti, sillä Kaljazinin luostarissa voi pelastua yhtä hyvin.

Pyhittäjä Makari ei muuttanut rukoussääntöään koko sinä aikana, jonka hän kilvoitteli erakkolassaan. Astuttuaan ankaran kilvoittelun tielle hän pysyi sillä aina hautaan asti. Herra soi Makarille selvänäköisyyden ja ihmeiden tekemisen lahjan, niin että tämä paransi useita halvaantuneita ja riivattuja.

Puhdistettuaan kyyneliä vuodattamalla sielunsa pyhä Makari antoi henkensä Herralle 83 vuoden ikäisenä vuonna 1483. Hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden kuluttua ja ne levittivät ympärilleen hyvää tuoksua.

Pyhä Gabriel oli merkittävä hahmo 1700-luvun Georgiassa. Tiedetään, että hän sai hyvän koulutuksen. Hänellä oli pieni ompelimo Tiflisissä. Hän pyrki pysymään syrjässä maailman turhuuksista, ja suurimman osan puotinsa tuotoista hän jakoi köyhille. Lopulta Gabriel hylkäsi puotinsa ja suuntasi Davit-Garejin erämaahan, jonka luostarissa hänet vihittiin munkiksi.

Veljestön keskuudessa Gabriel tunnettiin halustaan auttaa toisia sekä suuresta rakkaudellisuudestaan. Hän auttoi kaikkia, huolehti kaikista ja rohkaisi kaikkia. Gabriel kirjoitti paljon, ja hänen teoksillaan oli sittemmin suuri vaikutus Georgian hengelliseen kirjallisuuteen. Omien teologisten kirjoitustensa lisäksi hän laati patrististen tekstien kokoomateoksia. Hänen omia kirjoituksiaan ovat esimerkiksi Hierarkkisen liturgian selitys, jossa kuvataan ja tulkitaan pyhä liturgiapalvelus kohta kohdalta, Kunnioitettavan skeemamunkki Onisforen elämä ja työt ja Lyhyt kertomus Porfirista. Hän myös laati kirjoituksia, jotka koskivat kanonista lakia.

Suuren paaston aikaan vuonna 1802 eräs ylidiakoni saapui Tiflisistä Davit-Garejin luostariin, koska kaipasi askeettista elämää. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi kuitenkin ikävöidä perhettään ja päätti palata kotiinsa. Pyhä Gabriel lähti saattamaan häntä matkalle kohti Tiflistä. Matkalla heidän kimppuunsa hyökkäsi aivan yllättäen joukko dagestanilaisia muslimeja, jotka tappoivat pyhän Gabrielin. Luostarin veljet kantoivat pyhän Gabrielin ruumiin takaisin luostariin ja hautasivat hänet.

Pyhittäjä Parfeni, maallikkonimeltään Pjotr Krasnopevtsev, syntyi köyhän kirkonpalvelijan perheeseen Tulan läänissä Simonovon kylässä vuonna 1790. Perheen työntäyteinen elämä opetti hänelle jo lapsena kärsivällisyyttä, totutti hänet tyytymään vähään ja turvautumaan kaikessa Jumalaan. Nuorena seminaariopiskelijana hän yöpyi kerran kirkkaana yönä taivasalla. Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa ja katsahtaessaan ylös näki päänsä päällä valkoisen kyyhkysen. Se ei lentänyt, vaan leijui hänen yllään vuoroin kohoten ja laskeutuen. Pjotr ei voinut irrottaa katsettaan linnusta ja seurasi sitä aamunkoittoon asti. Taivaallisen maailman kaipuu ja ihanuus täytti hänen sydämensä. Mikään maallinen ei enää houkutellut häntä.

Pjotr alkoi tilaisuuden tullen vetäytyä pois ihmisten seurasta metsän hiljaisuuteen ja vietti siellä tuntikausia antautuen rukoukseen ja sisäiseen katseluun. Kerran hän näki ilmestyksessä munkin, joka sanoi hänelle: ”Munkki on muukalainen ja elää maan päällä kuolleena kaikelle.” Hän tulkitsi sanat kutsuksi luostarielämään ja ajatteli siitä eteenpäin lakkaamatta munkiksi ryhtymistä. Kiintymys vanhempiin esti häntä kuitenkin heti toteuttamasta aiettaan, sillä hän oli heidän tukensa, jolta he kysyivät neuvoa kaikissa vaikeissa tilanteissa.

Vuonna 1814 Pjotr teki pyhiinvaellusmatkan Kiovan luolaluostariin, jossa rakkaus luostarielämään kasvoi entisestään hänen sielussaan. Viiden vuoden kuluttua hän irrottautui lopullisesti perheestään ja meni kuuliaisuusveljeksi Kiovan luolaluostariin. Siellä hänet määrättiin kirkkoleipien leipojaksi.

Myöhemmin vanhus kertoi: ”En ollenkaan pohtinut luostarikilvoituksia enkä sitä, että omaksuisin itselleni tietyn rukoussäännön tai elämänjärjestyksen. Ajattelin vain, miten voisin rukoilla, rukoilla lakkaamatta ja tehdä työtä voimieni mukaan, olla kaikessa kuuliainen esimiehelle kuin Jumalalle ja olla loukkaamatta ja tuomitsematta ketään. Näin minulla ei ollut aikaa seurata toisten tekemisiä; tunsin vain itseni.” Tällä tavoin hän Pyhän Hengen ohjaamana hankki itselleen jo aloittelijana hyveitä, jotka tavallisesti ovat vasta pitkällisen kilvoituksen hedelmiä.

Pjotrin ankara elämä, vastaansanomaton kuuliaisuus ja nöyryys eivät jääneet huomaamatta igumeni Antonilta[1], joka teki hänestä heti samana vuonna kirkkoleipäleipomon johtajan. Tuossa tehtävässä hän kilvoitteli kaksitoista vuotta. Hän rukoili hellittämättä ja oli täynnä rakkautta lähimmäisiään kohtaan. Hänellä ei ollut mitään ylimääräistä omaisuutta ja kuitenkin hän oli aina valmis luopumaan omastaan puutteessa olevien hyväksi. Kerran talvipakkasilla häneltä vietiin turkki. Varas saatiin kiinni ja tuotiin hänen luokseen, mutta hän ei ainoastaan antanut tämän pitää turkkia, vaan lahjoitti vielä rahaakin ruokaa varten.

Vuonna 1824 Pjotr vihittiin munkiksi nimellä Pafnuti. Hän lisäsi kilvoituksiaan, vietti yöt läpeensä rukouksessa ja syventyi jäljentämään pyhien elämäkertoja ja Iisak Syyrialaisen kirjoituksia. Hän tuli otolliseksi näkemään hengellisiä näkyjä, joissa Jumalanäiti ja pyhät ihmiset ilmestyivät hänelle.

Pian pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 1830 Pafnuti määrättiin luolaluostarin veljestön rippi-isäksi. Toisten syntien kuuleminen herätti hänen sielussaan syvää murhetta ja säälintunnetta. ”Ihmisparat! Jospa he tietäisivät, millaiset hyvyydet he vaihtavat synnin löyhkään. Jospa he tietäisivät, miten heidän syntinsä loukkaavat Jumalan laupeutta ja suuruutta”, hän tapasi sanoa.

Pafnuti vihittiin omasta pyynnöstään suureen skeemaan vain 48 vuoden iässä. Vihkimyksessä hän sai nimen Parfeni pyhän Parthenioksen (7.2.), Lampsakoksen piispan mukaan, joka oli ilmestynyt hänelle ilmoittaen, että luostarin vanhintenneuvosto soisi hänelle skeemavihkimyksen hänen nuoresta iästään huolimatta. Vihkimyksen myötä hän omistautui lakkaamattomalle rukoukselle, joka täytti hänen sielunsa suurella autuudella ja ilolla. Hän suhtautui syvällä kunnioituksella ja lapsenomaisella rakkaudella Jumalanäitiin, jonka hän sai nähdä ilmestyksissä useita kertoja. Muutamia vuosia hän asui pienessä keljassa; hän peitti sen ikkunan Jumalanäidin ikonilla, jonka edessä paloi lampukka, ja sanoi: ”Mihin minä tarvitsen aistein havaittavaa valoa? Kaikkeinpuhtain on silmieni ja sieluni valo!” Eräässä ilmestyksessä Jumalanäiti ilmoitti hänelle suuren skeeman merkityksen: se on omistautumista rukoukselle koko maailman puolesta.

Välillä kun pyhiinvaeltajat tungeksivat Parfenin luokse saamaan hengellistä ohjausta, hän suunnitteli sulkeutuvansa kokonaan keljaansa, mutta ymmärsi, ettei se ollut Jumalan tahto. Hengellisiä lapsiaan hän kehotti taistelemaan himoja vastaan, rukoilemaan lakkaamatta Pyhän Hengen saamiseksi ja lukemaan päivittäin evankeliumia ja psalttaria.

Skeemavihkimyksen jälkeen elämänsä viimeisten 17 vuoden ajan Parfeni toimitti joka päivä liturgian ja sai siitä suurta hengellistä lohtua ja iloa. Herra vahvisti häntä lähettämällä ihmeellisiä ilmestyksiä. Kerran kerubiveisun aikaan hän näki Kristuksen laskeutuvan taivaasta alttaripöydälle, Isän Jumalan siunaavan laskeutumisen ja Pyhän Hengen olevan Kristuksen yllä. Toisen kerran toistaessaan rukousta ”Jeesus, asu minussa” hän kuuli hiljaisen äänen sanovan: ”Joka syö minun ruumiini ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Kiovan metropoliitta Filaret (Amfiteatrov) kunnioitti isä Parfenia. Tämä toimitti tavallisesti jokapäiväisen liturgian metropoliitan kotikirkossa ja oli hänen rippi-isänään. Kun Parfeni vanhetessaan ei enää jaksanut mennä kirkkoon, hänen keljansa viereiseen huoneeseen sisustettiin kotikirkko, jossa hän toimitti liturgian. Kukaan ei voinut olla läsnä palveluksissa tuntematta erityistä heltymystä, sillä rukouksen henki välittyi Parfenin sielusta läsnäolijoiden sydämeen. Kirkko olikin usein aivan täynnä rukoilijoita. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää kyennyt toimittamaan palveluksia itse, mutta oli aina paikalla ja osallistui päivittäin pyhään ehtoolliseen.

Keväällä 1855 vanhus Parfeni alkoi silminnähden heiketä. Suurena torstaina liturgian jälkeen hän kutsui keljaansa luostarin johtajan ja läheisimmät pappismunkit, joiden kummina hän oli ollut munkiksi vihittäessä. Hän hyvästeli heidät ja antoi kullekin viimeisen opetuksen ja siunaukseksi ikonin, evankeliumin tai jonkin muun pyhän esineen pyytäen heitä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Seuraavana päivänä, suurena perjantaina, joka osui tuona vuonna maaliskuun 25. päiväksi eli Neitsyt Marian ilmestysjuhlaksi, hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Ukrainan kirkko viettää pyhittäjä Parfenin muistoa maaliskuun 17. päivänä, jotta se ei jäisi ilmestysjuhlan varjoon.

Pyhittäjä Parfeni kirjoitti laajalle levinneen päivittäiseen käyttöön tarkoitetun rukouksen, jossa hän sanoo: ”Herra, päästä minut aikaa tuhoavasta joutilaisuuden hengestä ja turhista ajatuksista, jotka estävät Sinun läsnäolosi ja hajottavat tarkkaavaisuuteni rukouksen aikana. Jos ajatukseni rukoillessani kääntyvät pois Sinusta, auta minua, etten tekisi sitä tieten tahtoen ja etten kääntäessäni mieltäni pois Sinusta, samalla kääntäisi Sinusta sydäntänikin.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Antoni (Smirnitski), Voronežin arkkipiispa 1826–1846.

18.3.

Sotilaat Trofimos ja Eukarpion elivät keisari Diocletianoksen vainojen aikaan (303–305). He olivat sotilaita ja toimivat Bitynian maaherran henkivartijoina. He osoittivat sellaista vihaa kristittyjä kohtaan, että heidän päällikkönsä nimesi heidät ajamaan takaa kristittyjä ja kiduttamaan heitä julmasti, jos he pysyisivät uskossaan.

Kun Trofimos ja Eukarpion kerran ottivat kiinni muutamia kristittyjä, he näkivät yllättäen suuren tulisen pilven tulevan alas taivaasta. Pilvestä kuului ääni, joka kysyi: ”Miksi te niin kiihkeästi vainoatte minun palvelijoitani? Kukaan ei voi alistaa niitä, jotka uskovat minuun.” Sitten ääni kehotti sotilaita liittymään Kristuksen palvelijoiden joukkoon, jotta he itse löytäisivät taivaallisen valtakunnan.

Sotilaat heittäytyivät maahan peloissaan. He eivät uskaltaneet edes katsoa ylöspäin. He sanoivat toisilleen: ”Todella tämä on suuri Jumala, joka on ilmestynyt meille. Meidän olisi parasta olla Hänen palvelijoitaan.” Silloin Herra puhui jälleen: ”Nouskaa ylös, katukaa, sillä teidän syntinne on annettu anteeksi.” Kun Trofimos ja Eukarpion nousivat he näkivät pilven sisällä sädehtivän ihmishahmon, joka oli pukeutunut valkoiseen. Hahmoa ympäröi suuri joukko marttyyrikuoleman kärsineitä kristittyjä, jotka he itse olivat aiemmin tappaneet.

Hämmästyneet sotilaat huudahtivat yhteen ääneen toiveensa: ”Ota meidät vastaan! Meidän syntimme ovat sanoinkuvaamattoman hirveitä.” He tunnustivat Jumalan yhdeksi, ainoaksi ja Luojaksi ja ilmoittivat haluavansa olla hänen palvelijoitaan. Silloin pilvi kohosi takaisin taivaaseen, ja sotilaat jäivät yksin.

Tämän ihmeen myötä uudestisyntyneet sotilaat menivät Nikomedeian kaupunkiin. Siellä he vapauttivat kaikki vangitut kristityt vankiloista ja kertoivat näille, mitä heille oli tapahtunut. Trofimos ja Eukarpion kastettiin. He alkoivat julistaa kaupungissa sanomaa Kristuksesta.

Kun maaherra kuuli henkivartioidensa kääntyneen kristityiksi, hän kiiruhti Nikomedeiaan. Hän kutsui Trofimoksen ja Eukarpionin luokseen ja kuulusteli näitä. Hän kysyi sotilailta: ”Oletteko tulleet hulluiksi vai onko teidät noiduttu, kun olette luopuneet jumalien palvonnasta?” Tähän Trofimos ja Eukarpion vastasivat, että oli vain yksi Vapahtaja. He totesivat olevansa valmiit kuolemaan Kristuksen nimen tähden.

Trofimos ja Eukarpion luovutettiin kidutettaviksi. Raakojen kidutusten aikana pyhät marttyyrit kiittivät Jumalaa: he olivat varmoja, että Herra antaisi anteeksi heidän aiemmat syntinsä. Lopulta heidät päätettiin tappaa polttamalla. Kun tuli oli sytytetty, pyhät marttyyrit menivät iloiten tuleen ja antoivat sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhä Kyrillos syntyi Jerusalemissa 310-luvun alussa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, ja näin Kyrillos sai kristillisen kasvatuksen. Kiitollisena tästä kasvatuksestaan Kyrillos painotti myöhemmin, että kristittyjen tuli kunnioittaa vanhempiaan. ”Mitä ikinä teemmekään heidän hyväkseen, emme voi koskaan olla heille sitä mitä he vanhempina ovat olleet meille”, pyhä Kyrillos opetti. Kyrilloksella oli myös sisar, jonka nimeä ei kuitenkaan tiedetä. Sisar meni myöhemmin naimisiin ja sai pojan, jonka nimeksi tuli Gelasios. 360-luvun puolivälissä piispa Kyrillos sai olla vihkimässä sisarenpoikaansa Kesarean piispaksi.

Teini-ikäinen Kyrillos sai nähdä omin silmin Jerusalemin muuttumisen kristilliseksi pyhäksi kaupungiksi ja pyhiinvaelluskeskukseksi, kun siellä aloitettiin 320-luvun puolivälissä massiiviset rakennusprojektit keisari Konstantinus Suuren (21.5.) johdolla. Tämän innoittamana Kyrillos vihkiytyi diakoniksi hyvin nuorena. Hänet vihki Jerusalemin arkkipiispa Makarios I (314–333). Kyrillos ei solminut avioliittoa, mutta ei myöskään mennyt luostariin, vaan vietti yksinäistä erakkoelämää keskellä Jerusalemin kaupunkia.

Jerusalemin piispan Makarioksen seuraaja arkkipiispa Maksimos (333–348) vihki Kyrilloksen papiksi vuoden 346 tienoilla. Arkkipiispa Maksimos antoi Kyrilloksen vastuulle katekumeenien opettamisen. Pyhältä Kyrillokselta säilynyt opetuspuheiden kokoelma on eräs varhaiskirkon kuuluisimpia kirjoituksia. Kahdeksantoista ”katekeettista opetuspuhetta” on tarkoitettu kasteeseen valmistautuville ja viisi ”mystagogista opetuspuhetta” juuri kastetuille kristityille. Katekeettisten opetuspuheiden keskeinen osa on uskontunnustuksen yksityiskohtainen selitys. Hän toivoi, että jokainen kristitty kaivertaisi uskontunnustuksen sydämensä tauluihin.

Kyrillokselta on säilynyt myös kaksi evankeliumin pohjalta pidettyä opetuspuhetta. Toinen niistä koskee Kristuksen parantamaa halvaantunutta miestä ja toinen hänen ensimmäistä ihmetekoaan, veden muuttamista viiniksi Kaanaan häissä.

Arkkipiispa Maksimoksen kuoltua hänen seuraajastaan nousi iso riita, sillä areiolaiset pyrkivät saamaan istuimelle oman edustajansa. Lopulta Kyrilloksesta tuli Jerusalemin piispa, ilmeisesti vuonna 350. Kaupungissa oli käynnistetty lisää rakennusprojekteja, ja yhä enemmän kristittyjä alkoi tulla pyhiinvaellukselle Jerusalemiin.

Helluntaina vuonna 351 Jerusalemissa tapahtui hyvin erikoinen ihme. Pyhän kaupungin taivaalle ilmestyi kirkas risti. Se sädehti loistavaa valoa ja ylettyi Golgatalta Öljymäelle.[1] Kaikki ymmärsivät tämän suotuisaksi enteeksi, koska risti oli kristittyjen silmissä elämän ja ylösnousemuksen symboli. Kyrillos kirjoitti tapahtumasta areiolaiselle keisari Konstantiokselle (351–363). Pyhä piispa toivoi, että tämä ihme kääntäisi keisarin ortodoksisuuteen.

Pyhä Kyrillos taisteli kiivaasti Areioksen ja Makedonioksen harhaoppeja vastaan. Niinpä monet areiolaispiispat alkoivat juonitella saadakseen syöstyä hänet pois Jerusalemin piispanistuimelta. Erityisesti areiolainen Kesarean metropoliitta Akakios halusi Kyrilloksen pois Jerusalemista.[2] Häntä vaivasi myös kahden piispanistuimen välinen arvojärjestys: Nikean kirkolliskokous (325) oli antanut Jerusalemille erityisen kunniasijan, ja kaupunki oli nousemassa alueen tärkeimmäksi kirkolliseksi keskukseksi, vaikka Kesarea olikin periaatteessa yhä alueen johtava piispanistuin. Tämä sai Akakioksen juonittelemaan keisarin kanssa pyhää Kyrillosta vastaan.

Juonittelujen seurauksena pyhä Kyrillos joutui jättämään piispanistuimensa ja Jerusalemin kaupungin kolme kertaa elämänsä aikana. Ensimmäisellä kerralla hänet ajettiin maanpakolaisuuteen Jerusalemiin iskeneen nälänhädän jälkeen. Sen alkaessa pyhä Kyrillos käytti kaikki varansa ihmisten ruokkimiseen. Kun nälänhätä kuitenkin jatkui, pyhä piispa alkoi käyttää kirkon varoja ostaakseen viljaa nälkää näkeville ihmisille. Kyrilloksen viholliset kuitenkin käyttivät tätä häntä vastaan. He alkoivat levittää pyhästä piispasta ilkeämielisiä huhuja. Pyhä Kyrillos ajettiin kaupungista voimakeinoin ja hänen tilalleen piispanistuimelle nostettiin areiolainen.

Pyhä Kyrillos pakeni Tarsokseen, jossa piispa Silvanos otti hänet lämpimästi vastaan. Piispa Silvanos pyysi Kyrillosta pitämään opetuspuheita hengelliselle laumalleen, minkä pyhä Kyrillos tekikin. Tarsoksessa Kyrillos odotti, että hänen karkotustaan käsiteltäisiin seuraavassa kirkolliskokouksessa, joka kokoontui Seleukiassa vuonna 359. Tämä synodi kumosi Kyrillosta vastaan nostetut syytteet. Tästä vihastunut Akakios sai keisarin pidätyttämään pyhän Kyrilloksen.

Tämän jälkeen Akakios taivutteli keisarin kutsumaan koolle toisen kirkolliskokouksen, jossa Kyrillos ja hänen näkemyksensä tuomittaisiin. Areiolaisten piispojen kokoontuminen toteutui, ja heidän vuonna 360 pitämässään kokouksessa pyhän Kyrilloksen syrjäyttäminen vahvistettiin uudelleen.

Pian kuitenkin valta vaihtui Rooman keisarikunnassa. Keisariksi nousi Julianus Luopio (361–363), joka harjoitti valtakautensa alkupuolella uskonnollista suvaitsevaisuutta. Tämä merkitsi sitä, että Kyrillos saattoi palata hengellisen laumansa johtoon. Myös muut piispat, jotka oli karkotettu Konstantioksen aikana, tulivat takaisin maanpaosta. Keisarin suvaitsevaisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa: hän halusi hävittää kristinuskon kokonaan ja palauttaa pakanuuden valtioonsa. Niinpä hän jonkin ajan kuluttua kielsi Kristuksen avoimesti.

Julianus Luopio antoi yllättäen juutalaisille luvan jälleenrakentaa Jerusalemin temppelin, jonka roomalaiset olivat tuhonneet lähes 300 vuotta aiemmin. Keisari jopa antoi valtion varoja temppelin rakentamiseen, ja Pyhän kaupungin lähialueiden juutalaiset alkoivat valmistella hanketta. Pyhä Kyrillos kuitenkin totesi, että Vapahtajan sanat temppelin hävityksestä (Luuk. 21:6) eivät voisi kumoutua. Kristityt alkoivat rukoilla ja toimittivat ristisaaton laulaen psalmeja. Rakennustyöt oli hädin tuskin saatu alulle, kun yllättäen kaupungissa tapahtui voimakas maanjäristys. Kaikki, mitä oli ehditty rakentaa, hajosi. Temppelivuorella leimahti esiin tuli, joka poltti rakentajia ja sytytti heidän rakennusmateriaalinsa. Kaikki ihmiset olivat järkyttyneitä ja peloissaan. Kristityt pakenivat Öljymäelle, ja monet luulivat lopun koittavan.[3]

Julianus Luopion aikana pyhä Kyrillos karkotettiin piispanistuimelta toisen kerran. Hänen tilalleen Jerusalemin piispaksi tuli pyhä Kyriakos (28.10.), joka kuitenkin kuoli pian marttyyrikuoleman yhdessä äitinsä Annan kanssa.

Vuonna 363, keisari Julianus Luopion kuoleman jälkeen, Kyrillos sai taas palata piispanistuimelleen. Areiolaisen keisari Valensin (364–378) aikana hänet kuitenkin karkotettiin jälleen, nyt kolmannen kerran. Kyrillos palasi Jerusalemiin vasta keisari Teodosius Suuren hallintokaudella (379–395).

Vuonna 381 pidettiin Konstantinopolissa toinen ekumeeninen kirkolliskokous. Pyhä Kyrillos osallistui synodiin, jossa tuomittiin Makedonioksen harhaoppi. Nikean kirkolliskokouksessa (325) tehty uskontunnustus muotoiltiin Nikealais-Konstantinopolilaiseksi tunnustukseksi, joka on yhä ortodoksisen kirkon tärkein uskontunnustus.

Viisi vuotta kirkolliskokouksen jälkeen pyhä Kyrillos Jerusalemilainen nukkui kuolonuneen. Hän oli tuolloin ollut Jerusalemin piispana yhteensä kolmekymmentäviisi vuotta, josta ajasta hän oli viettänyt noin kuusitoista vuotta maanpaossa. Pyhän Kyrilloksen erityiseksi ansioksi voidaan hänen kasteopetustensa lisäksi lukea Jerusalemin aseman kohottaminen. Hänen johdollaan Jerusalemissa alettiin viettää pyhillä paikoilla suuria juhlia saattoineen, erityisesti suuren viikon aikana. Nämä Jerusalemin paikallisjuhlat ja liturgiset käytännöt levisivät pian koko ortodoksiseen kirkkoon. Suuren viikon jumalanpalvelusjärjestyksen yksityiskohdista suuri osa periytyykin 300-luvun Jerusalemista.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Ihmeellä on oma muistopäivänsä 7.5.

[2] Akakios oli entinen Kesarean metropoliitta, joka tuomittiin Sardeksen (Sardica) kirkolliskokouksessa vuonna 344.

[3] Näistä tapahtumista eivät raportoineet ainoastaan kristilliset historioitsijat. Maanjäristyksestä kertoo myös historioitsija Ammianus Marcellinus.

19.3.

Pyhä Krysanthos oli tunnetun aleksandrialaisen senaattorin Polemioksen poika. Polemios siirtyi Roomaan keisari Numeriuksen aikana (283–284). Krysanthos opiskeli filosofiaa, mutta se ei voinut tyydyttää hänen mieltään. Kun hänen käsiinsä osui evankeliumi, tuo henkilöityneen Viisauden kirja, se täytti hänet ihmetyksellä. Jumalan johdatuksesta hän löysi nopeasti itselleen kristinuskon opettajaksi pappi Karpoforoksen, joka vainojen takia eli piilossa eräässä luolassa. Isä Karpoforos myös kastoi hänet.

Viikon kuluttua kasteestaan Krysanthos palasi Roomaan ja vanhempiensa tyrmistykseksi alkoi julistaa kristinuskoa. Polemios yritti ensin saada poikansa muuttamaan mieltään, mutta kun se ei onnistunut, hän sulki tämän likaiseen tyrmään ja jätti moneksi päiväksi vaille ruokaa toivoen, että nälkä murtaisi hänen tahtonsa.

Mutta kävikin päinvastoin: pitkä paasto ja yksinäisyys vain vahvistivat Krysanthoksen uskoa. Niinpä isä vaihtoi taktiikkaa. Hän pani pojan ylellisesti sisustettuun huoneeseen ja lähetti sinne nuoria kauniita tyttöjä pehmittämään häntä hyväilyin ja suudelmin. Krysanthos pysyi välinpitämättömänä heidän houkutuksilleen rukoillen Jumalaa avukseen samalla tavoin kuin Vanhan Testamentin siveä Joosef aikoinaan. Kävikin niin, että tytöt eivät saaneet mitään aikaan ja lopulta syvä uni valtasi heidät.

Polemiokselle suositeltiin kaunista ja viisasta Ateenasta kotoisin olevaa neitoa Dareiaa, joka oli perehtynyt filosofiaan. Hänen uskottiin pystyvän vaikuttamaan Krysanthoksen ajatuksiin. Dareia esiteltiinkin Krysanthokselle, ja hän yritti mairitteluilla voittaa tämän puolelleen. Krysanthos vastasi puhuen hänelle kuoleman väistämättömyydestä ja viimeisestä tuomiosta. Hän myös selitti neidolle, kuinka järjenvastaista on palvella maan alkuvoimia tulta ja vettä ja personifioida ne ihmismuotoon.

Kuunnellessaan Krysanthoksen perusteita Dareia alkoi itse viehättyä niihin sisältyvästä viisaudesta. He päättivät solmia näennäisen avioliiton voidakseen elää neitseellisesti koko elämänsä ja valmistautua puhtaisiin häihin taivaassa. Joidenkin elämäkertojen mukaan Dareia olisi ollut Vestan neitsyt, joka oli vannonut 30 vuoden neitsyysvalan. Krysanthos ja Dareia ottivat tehtäväkseen julistaa kristinuskoa Rooman nuorisolle ja saivatkin monia nuoria miehiä ja neitoja omistautumaan kokonaan Kristukselle.

Pakanat tulivat tästä levottomiksi. He ilmiantoivat Krysanthoksen ja Dareian kaupungin prefektille Celerinukselle, joka vangitutti heidät ja luovutti Krysanthoksen tribuuni Claudiukselle. Tämä vei Krysanthoksen Jupiterin temppeliin, ja kun tämä kieltäytyi uhraamasta, hänet sidottiin kostutetuilla häränjänteillä, jotka kuivuessaan kutistuivat ja pureutuivat hänen lihaansa. Jumala kuitenkin varjeli häntä ihmeellisellä tavalla tässä ja muissa kidutuksissa, niin ettei hänelle tapahtunut mitään. Hänet heitettiin pimeään vankityrmään, mutta se täyttyi valolla. Häntä lyötiin ruo’oilla, mutta ne tuntuivat muuttuvan pehmeiksi kuin höyhenet. Claudius ymmärsi tässä kaikessa Jumalan voiman ja pyysi Krysanthosta kertomaan hänelle uskostaan. Hän alkoi itsekin uskoa Kristukseen. Hänen kanssaan uskoivat myös hänen vaimonsa Hilaria, heidän poikansa Jason ja Mauros sekä hänen alaisuudessaan olleet sotilaat. He kaikki saivat kasteopetusta ja Jumalalle kiitollisina hekin ilmoittivat olevansa valmiita kärsimään Kristuksen nimen tähden.

Kun keisari Numerius sai kuulla tästä, hän määräsi Claudiuksen heitettäväksi mereen kivi kaulassaan ja hänen molemmat poikansa mestattaviksi. Kristityt hautasivat ruumiit luolaan Salariakadun lähelle. Hilaria asettui sinne valvomaan ja rukoilemaan heidän haudoillaan. Kun sotilaat tulivat pidättämään häntäkin, hän pyysi saada vielä viimeisen kerran rukoilla rakkaittensa haudoilla ja siellä hän antoi henkensä Jumalan käsiin. Hänen kaksi palvelijatartaan hautasivat hänet samaan paikkaan, jonne rakennettiin myöhemmin pieni kirkko.

Krysanthos suljettiin vankilaan ja Dareia lähetettiin ilotaloon, mutta Jumalan varjeleva voima ei jättänyt heitä. He joutuivat yhä uusiin kidutuksiin, mutta mikään ei muuttanut heidän mielipiteitään. Lopulta heidät heitettiin elävinä hiekkakuoppaan, jonne vyörytettiin kivenlohkareita ja maata heidän päälleen. Näin he saattoivat loppuun marttyyrikilvoituksensa ja siirtyivät taivasten valtakuntaan.

Seuraavana vuonna kun kristityt olivat kokoontuneet viettämään pyhien Krysanthoksen ja Dareian taivaallista syntymäpäivää toimittamalla pyhän liturgian, Numerianuksen sotilaat yllättivät heidät ja saivat määräyksen täyttää kivillä katakombin, jossa he olivat. He kaikki ehtivät vastaanottaa pyhän ehtoollisen pappi Diodoroksen ja diakoni Marinuksen jakamana sillä aikaa, kun sotilaat heittivät kivenlohkareita luolaan. Kaikki hautautuivat elävältä. Näin hekin pääsivät sinne, missä heidän kilvoitustoverinsa Krysanthos ja Dareia sekä Claudius perheineen ja sotilaineen jo olivat.

Pyhä Pankharios, joka oli kotoisin Rooman valtakunnan pohjoisilta raja-alueilta, syntyi kristittyyn perheeseen ja sai kristillisen kasvatuksen. Keisari Diocletianuksen hallitusaikana (286–305) hän tuli Roomaan. Pitkästä ja komeasta Pankharioksesta tuli nopeasti keisarin suosikki ja johtava senaattori. Säilyttääkseen keisarin ystävyyden ja siihen sisältyvät taloudelliset edut hän luopui kristinuskosta.

Kun Pankharioksen äiti ja sisar kuulivat hänen kieltäneen Kristuksen, he kirjoittivat hänelle kirjeen, jossa muistuttivat häntä viimeisestä tuomiosta. Silloin Kristus tunnustaa omikseen ne, jotka ovat tunnustaneet Häntä hallitsijoiden ja ruhtinaiden edessä ja he pääsevät nauttimaan iankaikkisista hyvyyksistä. Ne taas, jotka ovat kieltäneet Hänet, joutuvat Hänen kieltämikseen, ja heitä odottaa tuomio, minkä Pankharios itsekin tiesi.

Saatuaan tämän kirjeen Pankharioksen omatunto heräsi ja hän käsitti lankeemuksensa suuruuden. Hän heittäytyi maahan ja alkoi itkien rukoilla Jumalalta armahdusta. Jotkut hovin jäsenet, jotka näkivät hänet, kertoivat tästä keisarille. Tämä kutsui Pankharioksen luokseen ja tiedusteli tältä: ”Sanopa, oletko sinäkin nasaretilainen?” Hän vastasi: ”Olen, minä olen nasaretilainen ja kristitty.” Keisari uhkasi häntä pitkällisillä kidutuksilla, jollei hän muuttaisi mieltään, mutta Pankharios pysyi lujana uskossaan.

Keisari kutsui senaatin koolle ja kysyi siltä, mitä Pankhariokselle pitäisi tehdä. Senaattorit päättivät, että hänet pitäisi ruoskia alastomana amfiteatterissa ja lähettää sen jälkeen Nikomedeiaan sikäläisen maaherran surmautettavaksi. ”Emme halua olla osallisia sinulle niin rakkaan henkilön vereen”, he sanoivat. Niin tehtiinkin, ja Pankharios todisti Kristuksesta myös Nikomedeian maaherran edessä, minkä jälkeen hänet mestattiin.

Pyhittäjä Vassan elämä liittyy Pihkovan luolaluostarin alkuvaiheisiin 1470-luvulla. Hänen aviomiehensä pappi Johannes, josta sittemmin tuli pyhittäjä Joona (29.3.), pakeni perheineen Tartosta katolilaisten aloittamaa vainoa ja tuli Pihkovaan. Vassa jakoi napisematta kaikki miestään kohdanneet vastoinkäymiset. Hän rakasti yli kaiken Jumalaa, omistautui pyyteettömästi perheelleen, palveli väsymättä lähimmäisiään ja kesti horjumatta vastoinkäymiset ja kärsimykset eläen kaikessa apostolin ohjeen mukaan: ”Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki” (1. Piet. 3:4).

Pappi Johannes löysi Pihkovan läheltä mäenrinteestä luolan. Hän päätti perustaa paikalle luostarin ortodoksien tueksi ja ryhtyi kaivamaan rinteeseen luolan länsipuolelle uutta luolaa kirkkoa varten. Maria-vaimo kahden poikansa kanssa osallistui uutterasti työhön. Jonkin ajan kuluttua Maria sairastui ja vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Vassa. Kronikan mukaan hän oli ensimmäinen luostarielämään vihkiytynyt henkilö Pihkovan luolaluostarin historiassa.

Vassaan liittyy myös luostarin ensimmäinen ihme, joka tapahtui vuoden 1473 tienoilla pian hänen kuolemansa jälkeen. Hänet haudattiin miehensä pappi Johanneksen löytämään luolaan, mutta seuraavana yönä näkymätön voima nosti arkun maasta. Johannes ja Vassan rippi-isä arvelivat unohtaneensa jotakin hautauspalveluksesta ja toimittivat ruumiinsiunauksen toistamiseen. Sitten he laskivat arkun uudelleen samaan hautaan, mutta jälleen se nousi maan pinnalle. Johannes ymmärsi, että kyseessä oli Jumalan antama merkki eikä enää haudannut arkkua, vaan kaivoi sitä varten syvennyksen seinään luolan sisäänkäynnin kohdalle.

Kun liiviläiset taas kerran hyökkäsivät Pihkovan luolaluostariin, eräs ristiritari yritti avata miekalla arkun kannen, mutta arkusta iski tuli, joka poltti häntä estäen aikeen. Arkun oikeaan laitaan jäi liekin polttama jälki, josta huokui hyvää tuoksua.

Pyhittäjä Innokenti oli lähtöisin moskovalaisesta Ohljabininin ruhtinasperheestä. Hänestä tuli 1400-luvulla pyhittäjä Nil Sorskin (7.5.) ensimmäinen ja läheisin oppilas. Jo ennen kuin pyhittäjä Nil perusti skiitan Sorajoelle he tekivät yhdessä pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle, Konstantinopoliin ja Athosvuorelle. Innokentin on arveltu vihkiytyneen munkiksi Valgetjärven (Belozerskin) luostarissa. Hän siirtyi kuitenkin Nil Sorskin perustamaan skiittaan, jossa hän kilvoitteli paastoten ja valvoen. Ohjaajansa tavoin hän omisti kaiken rukoukselta vapaaksi jäävän ajan Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Nil lähetti Innokentin Vologdaan Komelin seudulle sanoen: ”Jumala antaa sinun loistaa siellä ja luostaristasi tulee yhteiselämään perustuva luostari. Minun erakkolani taas pysyy kuolemani jälkeenkin entisellään ja veljet asuvat siellä yksin keljoissaan.”

Innokenti siirtyi Komelin seudulle ja perusti Sorajoen mallin mukaisen skiittamaisen luostarin lähes läpipääsemättömän metsän ja suon keskelle. Jumalan tahdosta hänen ympärilleen kokoontui hengellistä elämää janoava suuri veljestö, jota hän itse ohjasi pelastukseen. Hän myös jäljensi ohjaajavanhuksensa Nilin kirjoituksia ja kirjoitti johdannon Nilin mielen rukousta käsittelevään luostarisääntöön (Ustaviin). Siinä pyhittäjä Innokenti toteaa sydämen puhdistuvan himoista ja pahoista ajatuksista ennemmin valvomisen ja sisäisen rukouksen kuin ulkoisten sääntöjen ja ruumiillisen askeesin avulla. Hän myös puolustaa voimakkaasti skiittaelämää muutaman veljen pienyhteisöissä vakuuttaen sen sopivan aloitteleville kilvoittelijoille, toisin kuin erakkoelämä, johon tulee ryhtyä vain pitkän kuuliaisuudessa koettelun jälkeen.

Pitkän ja armontäyteisen elämänsä päätteeksi Innokenti laati veljestölleen testamentin, jossa hän sanoo: ”Muistakaa minua, syntistä, pyhissä rukouksissanne. Teitä, isiämme ja veljiämme, minä anon elämään niin, ettei teillä olisi keskinäisiä riitoja eikä kiistoja, vaan että keskuudessanne vallitsisi rakkaus Kristuksessa ja hengellinen rauha.” Lisäksi hän pyysi veljiä rakentamaan kirkon kaikkien munkkien ja erakkojen suojelijan Johannes Kastajan kunniaksi.

Pyhittäjä Innokenti nukkui pois rauhallisesti maaliskuun 19. päivänä vuonna 1521 (tai mahdollisesti 1491). Hänen tarkempi elämäkertansa tuhoutui, kun Kazanin tataarit tuhosivat ja polttivat luostarin vuonna 1538 ja surmasivat monia munkkeja.

Pyhä Demetrios Tornaras oli kreikkalainen ja eli 1500-luvulla. Hän oli ammatiltaan kaapintekijä, ja työnsä vuoksi hän joutui usein tekemisiin turkkilaisten kanssa. Eräänä päivänä muslimit yrittivät saada Demetrioksen luopumaan uskostaan ja kääntymään islamiin. Kun tämä kieltäytyi, turkkilaiset raahasivat hänet tuomarin eteen. He syyttivät Demetriosta islamin pilkkaamisesta. Tuomari määräsi seuraavan tuomion: Demetriosta tulisi ruoskia ja kiduttaa niin kauan, että tämä kääntyisi muslimiksi. Demetrios kuitenkin rakasti Kristusta, eikä luopunut uskostaan, vaikka häntä kidutettiin rankasti. Kun kiduttajat näkivät, ettei Demetrios aio kääntyä islamiin, tuomari käski mestata hänet. Pyhä Demetrios sai marttyyrien kruunun vuonna 1564. Pyhän marttyyrin kuolinpaikka on jäänyt tuntemattomaksi, mutta joidenkin lähteiden mukaan kyseessä oli Konstantinopoli.

Sofia oli Slutskin[1] ja Kopylin kuuluisan ruhtinassuvun viimeinen edustaja. Eräät hänen kaukaisista esi-isistään olivat aikanaan hallinneet Kiovaa, toiset Novgorodia. Sofia syntyi vuonna 1585. Hänen äitinsä kuoli myöhemmin samana vuonna ja isä vuoden kuluttua Sofian syntymästä. Orpo pienokainen jäi kaukaisten sukulaistensa hoitoon ja holhoukseen. Nämä olivat velkaantuneet Radzivillin ruhtinaille ja päättivät hyötyä huollettavansa suuresta omaisuudesta. He allekirjoittivat Radzivillin ruhtinaan kanssa sopimuksen, jonka mukaan Sofia annettaisiin täysi-ikäisenä ruhtinas Januš Radzivillin puolisoksi. Ruhtinas Januš sai sopimuksen mukaan käydä tapaamassa tuolloin vasta 11-vuotiasta Sofiaa.

Sofian tultua täysi-ikäiseksi ruhtinas Januš pyysi Rooman paavilta luvan, että hän katolilaisena saisi solmia avioliiton Sofian kanssa, joka ehdottomasti halusi säilyttää ortodoksisen uskonsa ja vaati lisäksi, että myös avioliitosta syntyvät lapset sukupuoleen katsomatta kastettaisiin ortodoksiseen uskoon. Vihkiminen toimitettiin ortodoksisin menoin Brestissä vuonna 1600.

Sofian elämä ei ollut helppoa. Hänen ainoana ilonaan ja lohtunaan oli ortodoksinen usko. Jo lapsesta lähtien hän oli tottunut turvautumaan kaikissa murheissaan Jumalaan.

Venäjän läntisen alueen ortodoksit oli liitetty Brestin kirkolliskokouksessa vuonna 1596 Rooman kirkon yhteyteen. Sofia teki kaikkensa suojellakseen ortodoksista uskoa ja kansaa, joka ei hyväksynyt liittymistä. Hän tuki aineellisesti alueen kirkkoja ja luostareita. Slutskin kaupunki kuului tuolloin Sofialle ja nuorella ruhtinattarella oli suuri hengellinen vaikutus sen asukkaisiin. Hän taivutti miehensä hankkimaan Puolan kuninkaalta suojeluskirjan kaupungin ortodokseille, jotka eivät suostuneet liittymään Roomaan. Tämän ansiosta Slutsk säilyi Luoteis-Venäjän ainoana ortodoksisena kaupunkina kaikkien muiden taipuessa Rooman kirkon alaisuuteen.

Sofian vaikutus oli niin suuri, että myös myöhemmät Radzivillin suvun ruhtinaat kunnioittivat ja puolustivat alueen ortodoksien oikeuksia, vaikka olivatkin itse katolilaisia.

Sofia kuoli ensimmäiseen synnytykseensä maaliskuun 19. päivänä vuonna 1612. Myös lapsi syntyi kuolleena. Sofia oli tuolloin vain 26 vuoden ikäinen. Hänet haudattiin Slutskiin Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Kansa kunnioitti häntä pyhänä jo varhain ja piti häntä erityisesti odottavien äitien suojelijana.

Venäjän vallankumouksen jälkeen Sofian pyhäinjäännökset vietiin Minskiin museoon. Toisen maailmansodan aikana ne palautettiin kirkolle ja sijoitettiin Minskin Pyhän Hengen katedraaliin. Hurskas Sofia kanonisoitiin virallisesti vuonna 1984.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Slutskin kaupunki sijaitsee Valko-Venäjällä Minskistä etelään.

20.3.

Aadamin ja Eevan esikoinen Kain surmasi veljensä Abelin kateuden tähden. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, mutta ei ottanut vastaan Kainin uhria. Kain kävi veljensä kimppuun ja surmasi hänet. (1. Moos. 4) Näin Abel oli ensimmäinen, joka kuoli siksi, että rakasti Jumalaa. Viattoman verensä syyttömästi vuodattaneena vanhurskas Abel on myös esikuva Kristuksesta ja hänen kuolemastaan.

Pyhät marttyyrit Aleksandra, Claudia, Eufrasia, Matrona, Juliana, Eufemia ja Teodosia elivät keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305) Mustanmeren etelärannikolla. Nämä seitsemän naista menivät Amisoksen (nyk. Samsun) kaupungin maaherran luo.

Maaherra oli pidättänyt ja surmannut useita kristittyjä ja tämän vuoksi pyhät neidot nuhtelivat maaherraa tämän julmuudesta. He kutsuivat häntä epäinhimilliseksi ja petomaiseksi olennoksi sekä totuuden viholliseksi. Rohkeasti he myös ilmoittivat olevansa kristittyjä ja tunnustivat Kristuksen olevan ainoa todellinen Jumala.

Maaherran käskystä sotilaat hyökkäsivät naisten kimppuun. He repivät pois heidän vaatteensa ja hakkasivat heitä sauvoilla. Sitten sotilaat leikkasivat naisten rinnat irti. Lopulta he heittivät naiset tuliseen pätsiin. Siellä pyhät marttyyrit antoivat sielunsa Jumalan käsiin ja liittyivät marttyyrien kuoroon.

Pyhä Cuthbert syntyi vuonna 634. Hän oli luultavasti irlantilainen, maallikkonimeltään Mulloche, ja syntyi kuninkaalliseen perheeseen.[1] Ilmeisesti perhe muutti Skotlantiin, kun Cuthbert oli vielä vauva. Hänen äitinsä Saba lähti pyhiinvaellusmatkalle Roomaan jättäen poikansa Kenswith-nimisen köyhän lesken hoitoon. Saba kuoli Rooman matkallaan, ja Kenswith jäi kasvattamaan Cuthbertia. Cuthbert kutsui Kenswithia äidikseen ja oli kiintyi häneen.

Kerrotaan, että lapsena Cuthbert nautti leikkimisestä ja peleistä toisten lasten kanssa. Hän oli kaikkia ikäisiään vahvempi ja voitti heidät juoksussa, painissa ja muissa leikeissä, vaikka ontuikin pahasti. Hän kuitenkin vakavoitui ja lopetti leikit, kun eräs nuorempi poika nuhteli häntä sopimattomasta käytöksestä. Cuthbertin ruumiillinen ja henkinen vahvuus oli avuksi hänen myöhemmissä kilvoituksissaan munkkina.

Vartuttuaan Cuthbert työskenteli lammaspaimenena. Eräänä yönä ollessaan paimenessa Leader Waterin läheisillä kukkuloilla pyhä Cuthbert näki näyn, jossa enkelit kuljettivat pyhän Aidanin (31.8.) sielua kohti taivasta. Cuthbert herätti toiset paimenet ja kertoi näille, mitä oli nähnyt. Hän sanoi, että kyseessä täytyi olla jonkun pyhän piispan tai muun merkittävän henkilön sielu. Muutama päivä myöhemmin Cuthbert ja muut paimenet saivat kuulla Lindisfarnen piispa Aidanin kuolemasta. Kuolema oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, kun Cuthbert oli nähnyt näyn. Näyn innoittamana Cuthbert päätti ruveta munkiksi. Hän oli tuolloin viidentoista.

Kun pyhä Cuthbert oli 17–18-vuotias, hän meni Melrosen luostariin. Kerrotaan, että hänen saapuessaan luostarin portille häntä oli vastassa luostarin priori Boisil. Kun Cuthbert oli antanut pois hevosensa, hän meni kirkkoon. Pyhä Boisil seurasi nuorukaista ja sanoi: ”Katso, Herran palvelija.” Boisilista tuli toinen Cuthbertin opettajista. Toinen oppi-isä oli Melrosen luostarin varsinainen johtaja isä Eata. Cuthbert oli kiintynyt molempiin opettajiinsa, ja he ottivat hänet mukaansa matkoilleen.

Luostarissa veljet ihailivat pyhän Cuthbertin kilvoitteluintoa. Hän vietti usein yöt rukouksissa ja paastosi ankarasti. Näihin aikoihin ruttoepidemiat riehuivat maassa, ja monet pyrkivät säästymään sairaudelta taikauskoisin keinoin. Cuthbert kulki kylästä kylään puhumassa ihmisten kanssa. Hän rohkaisi heitä ja opetti heille evankeliumin totuutta ja kehotti heitä pysymään uskossa. Joskus pyhä Cuthbert myös paransi ihmisten sairauksia rukouksillaan ja ajoi pois riivaajia. Toisin kuin muut kelttiläiset munkkisaarnaajat, Cuthbert kulki matkoillaan usein hevosella. Hän saattoi jättää luostarin jopa kuukauden ajaksi.

Kun pyhä Eata sai alueen luostaria varten Riponista, hän valitsi muutamia Melrosen munkkeja ja otti heidät mukaansa. Munkkien joukossa oli myös Cuthbert. Heidät kuitenkin karkotettiin Riponista vuonna 661, sillä he eivät suostuneet seuraamaan roomalais-kreikkalaista pääsiäisajanlaskua (paschalion). Kelttiläinen kristikunta noudatti omaa vanhaa pääsiäisen määrittämisen laskutapaansa ja vastusti Rooman edellyttämää ajanlaskua. Tämän kiistan seurauksena munkit palasivat Melrosen luostariin.

Samana vuonna Boisil sairastui ruttoon. Cuthbert vietti pyhän Boisilin kanssa hänen viimeiset päivänsä ja luki opettajalleen Johanneksen evankeliumia. Kun pyhä Boisil kuoli, Cuthbertista tuli Melrosen luostarin priori. Pian hän kuitenkin sairastui itsekin ruttoon. Kun hän kuuli, että veljestö oli rukoillut koko yön hänen parantumistaan, hän nousi ylös. Hän pukeutui ja alkoi hoitaa tehtäviään priorina. Hän parantui rutosta, mutta hänen terveytensä ei koskaan palautunut täydellisesti.

Vuonna 664 Cuthbert osallistui Whitbyn kirkolliskokoukseen. Siellä päätettiin, että kirkko siirtyisi uuteen pääsiäisen ajanlaskutapaan. Niinpä myös Cuthbert hyväksyi uuden ajanlaskun. Jonkin aikaa kirkolliskokouksen jälkeen Cuthbert lähetettiin prioriksi Lindisfarneen. Hänen tarkoituksenaan oli saada luostarin veljestö Rooman kirkon alaisuuteen, sillä myös siellä vastustettiin uutta pääsiäisen ajanlaskutapaa.

Cuthbert toimi Lindisfarnen luostarin priorina noin kahdentoista vuoden ajan. Alussa hänellä oli monia vaikeuksia laiskimpien munkkien kanssa, mutta hiljalleen kaikki alkoivat kunnioittaa häntä ja seurata hänen esimerkkiään kilvoitteluelämässä. Kerran yöllä eräs munkki näki Cuthbertin menevän merenrantaan. Munkki seurasi Cuthbertia ja näki pyhän miehen kävelevän suoraan merenaaltoihin, kunnes oli kaulaansa myöten vedessä. Cuthbert vietti aaltojen keskellä koko yön ja lauloi ylistyslauluja Jumalalle. Munkki myös kertoi, että kun Cuthbert vihdoin palasi rannalle, hänen luokseen ui kaksi hyljettä. Hylkeet kuivasivat Cuthbertin jalat, jotta tämä ei kylmettyisi.

Cuthbertin suhde luontoon oli muutenkin erityinen. Hän piti paljon Lindisfarnen kallioista ja rannoista. Kerrotaan, että linnut ja petoeläimetkin tulivat hänen luokseen, kun hän kutsui niitä.

Cuthbert piti veljestöstään, mutta hän kaipasi täydellistä yksinäisyyttä. Niinpä hän matkusti jonkin matkan päähän Lindisfarnesta pienelle saarelle. Siellä hän vietti aikansa rukouksessa ja paastossa. Vuonna 676 hän päätti siirtyä vieläkin kauemmas ihmisistä. Hän vetäytyi Inner Farneen, jonne hän rakensi itselleen pienen keljan. Jonkin matkan päähän keljasta hän rakensi myös vierasmajan Lindisfarnesta vierailevia munkkeja varten. Yhdeksän vuoden ajan pyhä kilvoitteli erakkona.

Vuonna 684 pidettiin Twyfordin kirkolliskokous, johon osallistui pyhä arkkipiispa Teodor (19.9.). Synodi valitsi pyhän Cuthbertin Hexamin piispaksi. Cuthbertille lähetettiin tieto hänen valinnastaan, mutta hän kieltäytyi jättämästä yksinäisyyttään. Jopa hallitsija Ecgfrith (670–685) sekä pyhä piispa Trumwine menivät hänen luokseen suostutellakseen häntä ottamaan vastaan piispuuden. Lopulta Cuthbert meni kirkolliskokoukseen. Hän taipui synodin päätökseen ja suostui piispanvirkaan. Melkein heti hän kuitenkin vaihtoi piispanistuimia pyhän Eatan kanssa. Eata meni Hexamiin, ja pyhästä Cuthbertista tuli Lindisfarnen piispa pääsiäisenä 685.

Cuthbertin elämä Lindisfarnen piispana oli hyvin samankaltaista kuin hänen elämänsä luostarinjohtajana. Hän eli hyvin askeettisesti, oli nöyrä ja omistautui hengelliselle laumalleen. Erityisesti hänet tunnettiin ihmeidentekijänä ja sairaiden parantajana. Kerran hän paransi erään naisen kuolevan vauvan suutelemalla lasta. Pyhä Cuthbert sai jo eläessään nimen ”Britannian ihmeidentekijä”.

Cuthbert toimi piispana kuitenkin vain kahden vuoden ajan. Vaikka hän oli vasta hieman yli viidenkymmenen, hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän jätti piispantehtävät ja vetäytyi jälleen Inner Farnen yksinäisyyteen vuoden 686 lopulla. Helmikuussa 687 hän sairastui.

Cuthbert itse toivoi tulevansa haudatuksi saarelleen itse pystyttämänsä ristin itäpuolelle, ja hän antoi jo eräälle papille ohjeet hautaamistaan varten. Lindisfarnen veljestö tahtoi kuitenkin saada pyhän Cuthbertin leposijan lähelleen. Niinpä Cuthbertia suostuteltiin siihen, että hänet haudattaisiin Lindisfarnen kirkkoon. Aluksi Cuthbert vastusteli. Hän totesi, että pyhiinvaeltajajoukot, jotka tulisivat kunnioittamaan hautaa, olisivat veljestölle häiriöksi. Lisäksi hän tahtoi hautansa olevan hengellisten taistelujensa paikalla. Veljestö kuitenkin ilmoitti rakastavansa Cuthbertia niin paljon, että kestäisi mielellään hieman epämukavuutta. Niinpä Cuthbert lopulta suostui.

Sairastunut Cuthbert ei myöskään alussa halunnut, että kukaan olisi huolehtinut hänestä. Kun pappi vieraili hänen luonaan ja kertoi lähettävänsä joitakin munkkeja pitämään hänestä huolta, hän ei sallinut sitä. Hän lähetti papin matkaan ja pyysi tätä palaamaan ”oikeaan aikaan”. Kun pappi tiedusteli, mistä hän tietäisi oikean ajan, pyhä Cuthbert vastasi: ”Kun Jumala tahtoo, Hän näyttää sen sinulle.”

Pappi palasi Lindisfarneen ja pyysi veljestöä rukoilemaan Cuthbertin puolesta. Viiden päivän ajan riehui myrsky, joka esti veljestöä menemästä Cuthbertin luo. Myrskyn laannuttua munkit menivät Inner Farneen. He löysivät pyhän Cuthbertin vierasmajasta. Hän oli istunut siellä viisi päivää ja viisi yötä ja syönyt pelkkiä sipuleita. Hän kertoi, että tuona aikana demonit olivat kiusanneet häntä enemmän kuin koskaan ennen.

Tällä kertaa Cuthbert suostui siihen, että osa veljistä jäisi hoitamaan häntä. Eräs näistä oli pappi nimeltä Bebe ja toinen oli munkki Walhstod, jota Cuthbert pyysi erityisesti jäämään hoitajakseen. Vaikka Wahlstod oli sairastanut pitkän aikaa punatautia, hän suostui hoitamaan Cuthbertia. Kun munkki koski pyhään piispaan, hän parantui vaivastaan.

Hieman ennen kuolemaansa pyhä Cuthbert antoi veljestölle elämänohjeita. Hän kehotti heitä olemaan vieraanvaraisia, mutta välttämään harhaoppisten seuraa. Cuthbert myös painotti rauhan ja sopusoinnun tärkeyttä. Epäsopua kylväviä ihmisiä oli vältettävä. Lisäksi hän sanoi, että oli perehdyttävä pyhien isien opetuksiin ja sovellettava ne käytäntöön. Tämän jälkeen pyhä piispa alkoi rukoilla. Kun pyhä Cuthbert oli rukoillut koko illan, hän nousi ylös ja osallistui pyhään Ehtoolliseen. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Herran käsiin. Tämä tapahtui vuonna 687.

Yksitoista vuotta myöhemmin pyhän Cuthbertin hauta avattiin. Hänen reliikkinsä löytyivät maatumattomina. Vuosisatojen ajan reliikkejä siirrettiin paikasta toiseen. Ensin pelättiin viikinkien tuhoavan ne. Vuonna 1537 protestanttisen kuninkaan Henri VIII:n virkamiehet tulivat tuhoamaan Cuthbertin reliikit. Kun he avasivat haudan, pyhän ruumis oli edelleen maatumaton. Virkamiehet hämmentyivät niin, että jättivät reliikit rauhaan. Nykyään reliikkejä säilytetään Durhamissa.


[1] Toinen vaihtoehto on, että hän syntyi varakkaaseen anglosaksiseen perheeseen, joka asusti Northumbriassa, Englannissa. Hänen identiteetistään kiistellään: sekä englantilaiset että skotit ovat omineet hänet itselleen, mutta luultavammin hän oli keltti irlantilaista syntyperää.

Pyhä Niketas Tunnustaja eli ikonoklastisen keisari Leo III Isaurialaisen hallintokaudella (717–741).[1] Hän oli Vähän-Aasian Bityniassa sijaitsevan Apolloniaksen arkkipiispa. Niketasta arvostettiin erityisesti hänen Raamatun tuntemuksensa takia. Hän oli myös erittäin hurskas, antelias ja ystävällinen. Niketas opetti ihmisiä pysymään uskollisina kirkon opetukselle ja kunnioittamaan ikoneja. Hän myös osoitti suurta myötätuntoa ikonien puolustajia kohtaan. Tämän vuoksi hänet karkotettiin Apolloniaksesta. Maanpaossa Niketas sairastui vakavasti ja antoi sielunsa Herran käsiin.


[1] Joidenkin lähteiden mukaan hän eli noin sata vuotta myöhemmin, ikonoklastisen keisari Leo (V) Armenialaisen (813-820) aikaan.

Pyhä Mikael oli kotoisin Galileassa sijaitsevasta Tiberiaan kaupungista. Hän oli munkkina Pyhän Sabbaksen (Mar Saba) luostarissa. Hänen aikanaan kalifina oli Damaskoksesta käsin hallinnut Abd al-Malik (685–705), joka tunnetaan Jerusalemin Kalliomoskeijan rakennuttajana. Mikaelin hengellisenä isänä oli vanhempi askeetti, joka oli Mikaelin tavoin kotoisin Tiberiaasta.

Kalifi Abd al-Malikin aikaan kristittyjen, muslimien ja juutalaisten välillä vallitsi rauha. Jerusalemiin saapui pyhiinvaeltajia kaikkialta maailmasta. Itse kalifi teki pyhiinvaelluksen Pyhään kaupunkiin. Kalifin seurueeseen kuului muun muassa hänen vaimonsa Saida ja suuri joukko palveluskuntaa.

Myös Mikael matkasi vanhuksensa lähettämänä Pyhään kaupunkiin myymään heidän tekemiään käsitöitä. Hän saapui Jerusalemiin ja jätti tavaransa Pyhän Sabbaksen luostarin ylläpitämään majapaikkaan. Hän meni Pyhän haudan kirkkoon kunnioittaakseen Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen pyhiä paikkoja. Sitten Mikael suuntasi markkinapaikalle. Kalifin vaimon palveluksessa oleva eunukki näki Mikaelin markkinapaikalla. Hän vei nuoren munkin emäntänsä luo väittäen, että tämä tahtoisi ostaa hänen tavaroitaan.

Saida yritti vietellä nuoren munkin. Mikael kuitenkin vastusti häntä ja hänen houkutuksiaan. Niinpä nainen määräsi Mikaelin kidutettavaksi. Sen jälkeen hän valehteli aviomiehelleen, että Mikael oli yrittänyt raiskata hänet. Kalifi keskusteli Mikaelin kanssa. Vähitellen kalifi alkoi ihailla nuorukaisen askeettista luonnetta. Hän pyysi Mikaelia tulemaan hänen alaisuuteensa ja lupasi kohdella häntä kuin poikaansa. ”Myönnä vain, että Muhammed on profeetta ja apostoli”, kalifi sanoi. Mikael kuitenkin kieltäytyi. Hän sanoi, ettei Muhammed ollut profeetta eikä apostoli. Sen sijaan hän kutsui Muhammedia valehtelijaksi.

Kun muslimit kuulivat Mikaelin sanat, he raivostuivat. Kristityt sen sijaan iloitsivat pyhän Mikaelin urheudesta. Kalifi uhkasi pyhää Mikaelia kuolemantuomiolla, jos ei hän kääntyisi islamiin. Mikael ei kuitenkaan pelännyt kalifia tai kuolemaa. Hän vastasi kalifille, että oli olemassa vain kolme vaihtoehtoa: ”Sinä lähetät minut takaisin hengellisen isäni luo, tai Kristuksen luo, tai käännyt itse kristityksi.”

Muslimit yrittivät monin tavoin kiduttaa nuoren munkin hengiltä. Hänen alleen sytytetty tuli kuitenkin sammui, ja Mikaelille annettu myrkky ei tuntunut vaikuttavan häneen. Silloin muslimit alkoivat vaatia, että Mikaelin oli heti kuoltava. ”Jos hän ei heti kuole, me joudumme kadotukseen”, muslimit huusivat.

Niinpä kalifi tuomitsi pyhän Mikaelin kuolemaan. Hänet kuljetettiin kaupungin ulkopuolelle ja siellä hänet mestattiin. Jerusalemin kristityt olisivat halunneet pitää pyhän Mikaelin reliikit kaupungissa, mutta Pyhän Sabbaksen luostarin munkit veivät marttyyrin reliikit takaisin luostariinsa. Siellä veljestö kokoontui reliikkien luo, ja tuohukset kädessään he lauloivat niiden edessä hymnejä marttyyrien kunniaksi. Pyhän Mikaelin reliikkejä tuli kunnioittamaan myös eräs munkki, joka oli ollut sairaana kolme vuotta. Heti kun hän suuteli niitä, hän parani sairaudestaan.

Vuonna 796 muslimit kävivät Pyhällä maalla keskenään verisiä taisteluita, joiden osapuolina olivat hallituksen joukot ja palestiinalaiset beduiiniheimot. Levottomuuksien aikana molemmat osapuolet ryöstelivät säälimättä kylien ja kaupunkien kristittyjä. Arabijoukot tuhosivat Eleutheropoliksen ja hävittivät Gazan, Askelonin ja muitakin kaupunkeja maan tasalle. Maaseutuväestöä pakeni Jerusalemiin, jonka linnoituksia yritettiin vahvistaa nopeasti. Kaupungin asukkaat torjuivat hyökkäykset, mistä he kiittivät Jumalaa. Jouduttuaan perääntymään beduiinijoukkiot suuntasivat raivonsa alueen luostareihin. He hyökkäsivät Pyhittäjä Haritonin luostarin kimppuun ja ryöstelivät lähikyliä. Sitten he suuntasivat kulkunsa Pyhittäjä Sabbaksen kuuluisaan luostariin.

Aluksi Sabbaksen luostari vahvoine muureineen kesti näiden erämaan aseistautuneiden rosvojoukkojen hyökkäyksen. Uhka jatkui kuitenkin kuukaudesta toiseen. Munkit rukoilivat Jumalalta vahvistusta ja rohkaisivat toinen toistaan kestämään kaikki koettelemukset ja jopa kuolemaan mieluummin kuin jättämään kilvoittelupaikkansa, joissa he olivat munkiksi vihkimisensä yhteydessä luvanneet pysyä elämänsä loppuun saakka.

Maaliskuun 13. päivänä vuonna 797 noin kuusikymmentä beduiinia, jotka olivat hajaantuneet erämaahan armeijan joukkojen saapumisen pelossa, kokoontui yhteen ja hyökkäsi Pyhän Sabbaksen Lavraan. Muutamat munkit menivät ulos heitä vastaan yrittäen rauhoitella heitä. He muistuttivat, kuinka luostari oli usein auttanut beduiineja ja osoittanut muslimeille vieraanvaraisuutta samalla tavoin kuin kristityillekin. Ainoana vastauksena joukko vaati munkkeja antamaan heille luostarin kullan ja aarteet. Kun isät sanoivat, ettei heillä ollut tarpeeksi varoja edes omaan ylläpitoonsa, beduiinit tarttuivat jousipyssyihinsä ja haavoittivat noin kolmeakymmentä munkkia. Ryöstettyään luostarista kaiken, mitä irti saivat, he sytyttivät munkkien keljat tuleen. Mutta yhtäkkiä he näkivät hallituksen joukkojen lähestyvän horisontissa ja pakenivat kiireesti.

Kuusi päivää myöhemmin maaliskuun 19. päivänä beduiinijoukko palasi vahvistetuin voimin takaisin sunnuntaivigilian aikana. He ryntäsivät sisään kirkkoon ja teurastivat muutamia munkkeja kuin uhrieläimiä, toisten pään he murskasivat kivillä. Muutamat munkit ehtivät paeta kallionhalkeamiin ja luoliin beduiinien ajaessa heitä takaa. Kun nämä lähestyivät luolaa, jonne viisi munkkia oli piiloutunut, yksi veljistä astui ulos. Näin hän uhrasi itsensä pelastaakseen toiset.

Loput veljestöstä kerättiin kirkon eteen. Beduiinit käskivät heitä luovuttamaan luostarin aarteet ja ilmoittamaan, ketkä olivat heidän johtajiaan. Kun munkit pysyivät vaiti, heidät suljettiin maanalaiseen käytävään, jota pyhittäjä Sabbas oli aikoinaan käyttänyt kulkiessaan keljansa ja kirkon väliä. Hyökkääjät alkoivat savustaa käytävässä olevia munkkeja. Kahdeksantoista heistä tukehtui savuun. Loput vedettiin ulos ja hakattiin puolikuoliaaksi, minkä jälkeen kirkko ja keljat ryöstettiin. Kun ryöstäjät lopulta lähtivät, he jättivät jälkeensä 20 kuollutta ja monta vaikeasti haavoittunutta. Jonkin ajan kuluttua hyökkäyksessä mukana olleita beduiineja kohtasi kulkutautiepidemia, johon useat heistä menehtyivät.

Pyhän Jefrosinin maallikkonimi oli Jefrem. Hän syntyi 1500-luvulla Karjalassa lähellä Laatokkaa ja eli nuorena jonkin aikaa Valamon luostarissa. Siellä hän tutustui ankaraan kilvoituselämään ja oppi tuntemaan jumalanpalvelusjärjestyksen. Hän ei kuitenkaan jäänyt luostariin vaan muutti Novgorodiin, jossa hän eli vuosikausia. Sitten hän siirtyi itään Ustjužnan kaupungin lähelle Dolosskojen kylään ja palveli pitkään lukijana kylän kirkossa. Hän oli jo kypsässä iässä, kun Jumalan armo kosketti hänen sydäntään niin, että hänessä syttyi voittamaton kaipuu munkkielämään. Järjestettyään asiansa hän lähti matkaan ottamatta mukaansa mitään muuta kuin päällään olevat vaatteet. Siitä lähtien hän pyrki hellittämättä kohti Jumalaa eikä ajatuksissaankaan kääntynyt enää koskaan katsomaan taakseen.

Jefrem meni Tihvinän luostariin ja pyysi sen johtajaa vihkimään hänet munkiksi. Hänen kypsä ikänsä, Valamossa vietetty nuoruus ja vuodet kirkon palveluksessa lukijana herättivät veljestössä luottamusta. Jefrem puettiin pian munkin viittaan ja hän sai vihkitoimituksessa nimekseen Jefrosin. Saavutettuaan halajamansa hän heittäytyi iloiten askeettisiin kilvoituksiin. Hän valisti mieltään lukemalla Jumalan sanaa, taltutti lihansa paastolla ja itsehillinnällä, oli kuuliainen igumenille ja munkkiveljille ja toimitti saamansa palvelutehtävät tunnollisesti säilyttäen omantuntonsa puhtaana kaikessa.

Elettyään jonkin aikaa Tihvinän luostarissa Jefrosin alkoi tuntea kaipuuta erakkoelämään. Vuonna 1600 hän lähti igumenin siunauksella erämaahan. Hänellä ei ollut mukanaan omaisuutta, mutta hänen sydämensä oli tulvillaan iloa. Jefrosin vaelsi tutulle seudulle noin 50 kilometrin päähän Ustjužnan kaupungista. Sinozero-järven rannalta metsän ja läpipääsemättömien soiden keskeltä hän löysi sopivan paikan. Hän pystytti ristin, kaivoi asumuksekseen luolan ja aloitti ankaran kilvoituselämän. Kahteen vuoteen pyhä Jefrosin ei nähnyt ainoatakaan ihmistä eikä syönyt leipää. Hänen ravintonaan olivat metsän antimet, marjat ja sienet. Käsityönään hän punoi verkkoja. Asuttuaan vuoden luolassa hän rakensi itselleen pienen keljan.

Kahden vuoden kuluttua ihmiset löysivät Jefrosinin. Hiljaisessa erämaassa alkoi kaikua hengellinen opetus. Jefrosinin ympärille kerääntyi pieni veljestö, ja jo ensimmäisenä vuonna tarvittiin suurempi tila yhteistä rukousta varten. Yhteisin ponnistuksin veljestö rakensi kirkon, joka parin vuoden kuluttua pyhitettiin Neitsyt Marian ilmestymisen kunniaksi.

Pyhittäjä Jefrosin kilvoitteli erämaassa yksitoista vuotta. Venäjällä elettiin 1600-luvun alussa sekasorron aikaa. Puolalaiset joukot valloittivat Smolenskin ja Moskovan, ruotsalaiset Novgorodin. Levottomuuksien aikana monet Ustjužnan kaupungin asukkaat etsivät suojaa Jefrosinin luostarista, joka syrjäisen sijaintinsa vuoksi tarjosi hyvän turvapaikan. Maaliskuun 19. päivänä vuonna 1612 pyhittäjä Jefrosin kuitenkin varoitti luostarin suojiin tulleita lähestyvästä onnettomuudesta. Hän sanoi, että puolalaisjoukko tulisi pian hävittämään luostarin ja kehotti kaikkia, jotka halusivat pelastaa henkensä, pakenemaan. Monet eivät uskoneet häntä, vaan sanoivat: ”Mikset sinä itse lähde tästä pyhästä paikasta?” Jefrosin vastasi heille: ”Minä olen tullut tänne kuolemaan Kristuksen tähden.”

Vanhuksen ennustus tuhosta saattoi erään Joona-nimisen munkin pelon valtaan. Hän halusi lähteä luostarista monien muiden mukana, mutta Jefrosin pidätteli häntä sanoen: ”Miksi antaisimme pelolle sijaa sielussamme? Taistelun koittaessa on osoitettava rohkeutta kilvoituksessa. Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka? (Room. 8:35).” Jefrosin totesi Joonalle, että he munkit olivat antaneet Jumalalle lupauksen pysyä kuolemaansa asti tuolla paikalla. Maallikkoja taas ei sitonut mikään lupaus ja heidän piti ajatella ja suojella myös perhettään. Näin puhuen hän valoi rohkeutta ja hengellistä intoa Joonan sieluun. Sitten Jefrosin pukeutui skeemamunkin asuunsa ja rukoili koko sen päivän ja seuraavan yön Jumalaa ja Hänen puhtainta Äitiään, että he ottaisivat hänet vanhurskasten joukkoon.

Seuraavana päivänä 20. maaliskuuta viholliset hyökkäsivät luostariin surmaten miekalla kaikki, jotka kohtasivat. Verenvuodatuksen keskellä pyhittäjä Jefrosin seisoi pelkäämättä munkinviitassaan maahan pystyttämänsä ristin vierellä. Sotilaat vaativat häntä luovuttamaan luostarin kalleudet. Hän vastasi: ”Tämän luostarin omaisuus on Jumalanäidin kirkossa.” Näin sanoen hän viittasi Jumalassa kätkettynä olevaan katoamattomaan rikkauteen, mutta puolalaiset luulivat hänen tarkoittavan maallisia aarteita ja syöksyivät kirkkoon. Eräs sotilaista iski Jefrosinia miekalla kaulaan, ja tämä kaatui kuolleena maahan. Viholliset eivät löytäneet kirkosta mitään varastamisen arvoista. Siitä kiukustuneena pyhittäjän murhaaja iski hengetöntä vanhusta nuijalla päähän murtaen tämän kallon. Myös munkki Joona sai surmansa. Lähiseudun asukkaat hautasivat pyhittäjä Jefrosinin ja kaikki tämän kanssa kuolleet.

Neljäkymmentäneljä vuotta myöhemmin Jefrosinin pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon kellotornin alle, jonne uskovat tulivat vuosisatojen ajan kunnioittamaan niitä. Hänen kunnioituksensa pyhänä vahvistettiin virallisesti vuonna 1911.

Kristuksen marttyyri Myron eli 1700-luvun jälkipuoliskolla ja oli kotoisin Herakleionista (Iraklion), jota turkkilaisvallan aikana kutsuttiin Kantiaksi. Hän oli hurskaiden vanhempien lapsi, hyvin käyttäytyvä ja puhdassydäminen. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli kaunispiirteinen ja miellyttävä. Vartuttuaan hän alkoi harjoittaa räätälin ammattia viettäen säännöllistä ja kaikin puolin moitteetonta elämää.

Myronin naapurina oli turkkilaisia, jotka tahtoivat päästä hänen seuraansa, mutta hän karttoi keskusteluja heidän kanssaan. He kadehtivat ja vihasivat häntä. Niinpä he eräänä päivänä taivuttivat yhden turkkilaispojan syyttämään Myronia siitä, että tämä oli pakottanut hänet luonnonvastaisiin tekoihin. Tämän panettelun nojalla turkkilaiset tempasivat Myronin mukaansa ja veivät hänet tuomarin eteen huutaen, että hän oli raiskannut turkkilaisen pojan. Kun tuomari kysyi Myronilta, oliko syytös totta, tämä vastasi hämmästyneenä, ettei hän edes tiennyt sellaista tekoa olevan olemassakaan. Hänen panettelijansa eivät kuitenkaan rauhoittuneet vaan huusivat, että hänen täytyy joko kääntyä islamiin tai tulla tapetuksi.

Tuomari sanoi silloin Myronille, että hänen ainoa mahdollisuutensa säilyttää henkensä oli kääntyä islamiin. Myron torjui sen jyrkästi: ”En koskaan kiellä uskoani ja Kristuksen nimeä.” Hänet heitettiin vankilaan odottamaan uutta kuulustelua.

Kun Myron sitten vietiin toistamiseen tuomioistuimen eteen, samat panettelijat olivat taas paikalla. Tuomari lupaili hänelle ylellistä elämää ja korkeita arvoasemia muslimimaailmassa, mutta nämä houkutukset eivät tehneet Myroniin mitään vaikutusta. Uhkauksiinkin hän suhtautui välinpitämättömästi. ”Kristityksi olen syntynyt, kristittynä myös kuolen”, hän huudahti. Silloin tuomari julisti hänelle kuolemantuomion.

Kun Myronia kuljetettiin hirttopaikalle kaupungin ulkopuolelle, hän tervehti kaikkia vastaan tulevia kristittyjä sanoen: ”Antakaa minulle anteeksi, veljet, minäkin annan anteeksi teille.” Hänen isänsä Demetrios seurasi mukana itkien ja valittaen. Kun he saapuivat hirttopaikalle, marttyyri pyysi lupaa mennä isänsä luo. Hän lankesi tämän jalkoihin ja suuteli hänen jalkojaan ja käsiään. Hän pyysi isältään siunauksen ja lohdutti tätä vakuuttamalla, että syytökset häntä vastaan olivat vääriä. Sen jälkeen hän meni pyövelien luo kehottaen heitä panemaan tuomion täytäntöön. He kietoivat köyden hänen kaulaansa ja hirttivät hänet. Näin autuas Myron sai marttyyrin kuihtumattoman seppeleen.

Seuraavana yönä, kun Myronin ruumis vielä riippui hirsipuussa, Herakleionin ulkopuolella olevat turkkilaisvartijat näkivät taivaallisen valon laskeutuvan hänen päälleen. He kertoivat siitä monelle. Tämän kuultuaan kristityt ylistivät Jumalaa, joka antaa kunnian pyhilleen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

21.3.

Pyhä Beryllos[1] eli Antiokiassa ensimmäisellä vuosisadalla. Hänestä tuli pyhän apostoli Pietarin (29.6 ja 16.1.) oppilas. Beryllos matkusti pyhän apostolin kanssa aina Roomaan saakka. Roomassa Pietari vihki hänet Sisiliassa sijaitsevan Catanian piispaksi.

Cataniassa pyhä Beryllos paimensi hengellistä laumaansa viisaasti. Lisäksi hän sai monia ihmisiä kääntymään kristinuskoon palavilla puheillaan ja ihmeteoillaan. Jopa eräs pakana, joka oli kiihkomielinen ja kaiken järkipuheen saavuttamattomissa, kääntyi kristityksi nähtyään, kuinka Beryllos muutti rukouksillaan katkeran lähdeveden makeaksi.

Vuoden 90 tienoilla pyhä Beryllos nukkui rauhassa kuolonuneen korkean iän saavuttaneena. Hänet liitettiin pyhien joukkoon, ja hänen pyhäinjäännöksensä ovat tehneet ihmeitä ja parantaneet Catanian asukkaita vuosisatojen ajan.


[1] Nimi esiintyy eri lähteissä myös muodoissa Birillos, Birillus, Brillus ja Kyrillos.

Pyhät Filemon ja Domninus olivat kotoisin Roomasta. Vainojen aikaan he matkasivat ympäri Italiaa kaupungista kaupunkiin ja julistivat uskoaan Kristukseen. He myös kastoivat ne, jotka halusivat kääntyä kristityiksi. Tämän vuoksi pakanat pidättivät heidät. Filemon ja Domninus tuotiin paikallisen maaherran eteen. Maaherran taivutteluista huolimatta he eivät luopuneet uskostaan Kristukseen. ”Hän on kaikkien Jumala”, he sanoivat. Mitkään lupaukset lahjoista tai pelotteet eivät saaneet pyhiä luopumaan Kristuksesta. Tämä sai pakanat raivon valtaan, ja niin Filemon ja Domninus riisuttiin, sidottiin ja hakattiin mustelmille. Lopulta heidät mestattiin, ja he liittyivät kruunattujen marttyyrien joukkoon.

Pyhä Serapion eli 300-luvulla.[1] Hän tunsi hyvin maallisen kirjallisuuden ja tuli tunnetuksi puhujantaidoistaan. Jo hyvin nuorena hän toimi jonkin aikaa kuuluisan Aleksandrian katekeettisen koulun johtajana. Serapion kuitenkin kaipasi mahdollisuutta käyttää enemmän aikaa rukoukseen ja katumusharjoituksiin, joten hän jätti arvostetun asemansa ja meni erämaahan.

Erämaassa hän kohtasi pyhän Antonios Suuren (17.1.). Serapionista tuli tämän kilvoittelijoiden suuren esikuvan läheinen oppilas Hän tutustui myös pyhään Athanasios Suureen (18.1.). Athanasios kirjoittaa teoksessaan Antonios Suuren elämä, että Serapionin vieraillessa Antonioksen luona tämä kertoi usein asioista, jotka tapahtuivat kaukana sieltä missä he olivat. Kun pyhä Antonios siirtyi taivaallisille asuinsijoille, hän jätti Serapionille toisen jouhipaitansa ja viittansa.

Jumala kuitenkin keskeytti Serapionin hiljaiselon ja siirsi hänet toiseen tehtävään. Hänet vihittiin Thmuisin piispaksi Niilin suistoon, lähelle Diospolista. Pyhä Serapion toimi innokkaasti oikeaoppisuuden palvelijana. Hän oli Aleksandrian arkkipiispan pyhän Athanasioksen läheinen työtoveri. Näin Thmuisin ja Aleksandrian piispat vastustivat areiolaisuuden harhaoppia yhdessä.

Vuonna 339 pyhä Athanasios kirjoitti Serapionille Roomasta, jossa hän oli maanpaossa, antaen Serapionille kirkollisten säädösten noudattamista koskevia neuvoja. Vuonna 353 Athanasios lähetti Serapionin areiolaisen keisari Konstantioksen ja paavi Liberiuksen luo. Tuolla matkalla Serapion toimi piispoista ja papeista koostuvan delegaation johtajana. Keisari ei taipunut vaan päinvastoin määräsi Serapionin karkotukseen areiolaisuuden vastustamisen takia.

Kun makedonialaisuuden harhaoppi, joka kielsi Pyhän Hengen täyden jumaluuden, alkoi levitä, pyhä Serapion kirjoitti asiasta Athanasiokselle vuoden 359 tienoilla. Tuohon aikaan Athanasios oli pakolaisena erämaassa. Saadessaan kuulla tästä väärästä opetuksesta pyhä Athanasios kirjoitti Serapionille neljä kirjettä, joissa hän vastusti tätä harhaoppia. Pyhän Serapionin kehotuksesta Athanasios laati myös muita kirjoituksia, joissa hän vastusti erityisesti areiolaisuuden harhaoppia. On myös säilynyt Athanasioksen Serapionille kirjoittama kirje, joka käsittelee Areioksen kuolemaa.

Athanasios Suuri ja Serapion olivat ortodoksisen uskon kirkkaimmat valot tuon ajan Egyptissä. Athanasios arvosti pyhää Serapionia erittäin paljon. Hän jopa pyysi tätä korjaamaan tai lisäämään hänen kirjoituksiinsa asioita, jos Serapion ajatteli, että niissä oli jotain virheitä tai puutteita.

Pyhän Athanasioksen tavoin myös pyhä Serapion tunnetaan erityisesti kirjallisista töistään. Häneltä on säilynyt useita kirjoituksia. Näistä merkittävin on liturgisten rukousten kokoelma Eukhologion, joka löydettiin ja julkaistiin 1890-luvulla. Se on merkittävimpiä alkukirkon liturgisia tekstejä. Serapionilta on myös säilynyt teos manikealaisuutta vastaan. Manikealaiset opettivat, että vain sielu on Jumalan luoma mutta ruumis oli lähtöisin pahasta tai suorastaan Paholaisesta. Pyhä Serapion kuitenkin osoitti teoksessaan, että ihmisruumista voidaan käyttää sekä hyvän että pahan välineenä sydämen asenteesta riippuen. Niin sielu kuin ruumiskin ovat siis yhtä lailla Jumalan tekoa. Pyhä Serapion kirjoitti myös useita kirjeitä sekä teoksen, joka koski psalmeja. Psalmiteos ei kuitenkaan ole säilynyt. Opetuksissaan Serapion korosti, että ihmisen sisin puhdistetaan hengellisellä tiedolla, sielulliset himot puhdistetaan anteliaisuudella ja epäterveet halut pidättyväisyydellä ja katumuksella.

Pyhä Serapion nukkui kuolonuneen maanpakolaisuudessa vuoden 360 tienoilla. Monet kirkon suurista pyhistä arvostivat häntä. Pyhän Athanasioksen lisäksi häntä kunnioitti esimerkiksi pyhä Hieronymus (15.6.), joka kutsui Serapionia Tunnustajaksi, koska tämä oli joutunut pakenemaan oikean opin tunnustamisen vuoksi. Roomalaiskatolisessa perinteessä Serapion tunnetaan oppineisuutensa ansiosta myös nimellä Serapion Skolastikko.


[1] Nimestä on joskus käytetty myös muotoa Sarapion.

Pyhittäjä Serapion vietti askeettista elämää Egyptissä 300-luvulla. Kyseessä on mahdollisesti sama Serapion, jota muistellaan Thaisin yhteydessä 8.10. Serapion eli täydellisen vapaana kaikesta aineellisesta. Hän oli hyvin armelias ja luovutti pois kaiken, mitä hänellä oli, jopa omat vaatteensa. Serapionilla ei ollut edes omaa keljamajaa, vaan hän vaelteli ympäriinsä viettäen kulkurimaista kilvoituselämää. Hän kietoutui vain kangaspalaan, mistä tulee hänen lisänimensä Sidonios, joka viittaa lakanaan pukeutumiseen. Kun eräs munkki kysyi häneltä, mikä oli vienyt hänen vaatteensa, hän näytti evankeliumikirjaansa. Lopulta kun hänellä ei ollut muuta annettavaa, hän myi senkin. Kun hänen oppilaansa tiedusteli, mitä evankeliumikirjalle oli tapahtunut, hän vastasi: ”Usko minua, lapseni, että tehdäkseni Herrani tahdon myin Hänet itsensäkin ja annoin rahat köyhille.”

Serapionin ihmisrakkaus oli niin suuri, että hän myi itsensä useampaankin kertaan orjaksi ihmisille, jotka hän tahtoi pelastaa pahan vallasta. Kerran hän käski oppilaansa myydä hänet teatteriseurueelle, jonka jäsenet olivat vielä pakanoita, ja palauttaa kaupparahat sen jälkeen hänelle. Serapion palveli tottelevaisesti uusia isäntiään tehden koko päivän työtä mitään syömättä. Illalla hän söi vähän; yöllä hän rukoili ja opetteli ulkoa pyhää Raamattua. Nähdessään hänen hyveellisen elämänsä näyttelijät alkoivat kunnioittaa häntä suuresti. Teoillaan ja sanoillaan pyhä Serapion johdatti vähitellen heidät kaikki Jumalan tuntemiseen. Kun heidät sitten kastettiin, he kiittivät häntä sanoen: ”Koska olemme sinun kauttasi oppineet tuntemaan todellisen Jumalan ja Hänen voimansa, suomme sinulle vapauden, samalla tavoin kuin sinä vapautit meidät synnin ja paholaisen orjuudesta.” Silloin Serapion kertoi, ettei hän suinkaan ollut orja vaan vapaa mies, ja oli ryhtynyt orjaksi vain pelastaakseen heidät heidän eksytyksestään. Samalla hän palautti heille rahat, jotka he olivat hänestä maksaneet.

Kerrotaan, että Serapion saapui retkillään Ateenaan, eikä hän ollut neljään päivään syönyt mitään. Niinpä hän puhui Agoralla: ”Ateenan miehet, auttakaa minua! Olen tullut Egyptistä, ja nuoruudestani lähtien minua on ahdistanut kolme velkojaa. Kahdesta olen jo selviytynyt, mutta kolmas uhkaa, että jos en maksa hänelle velkaa tänään, hän tuomitsee minut kuolemaan.” Kun kuulijat kysyivät, keitä velkojat olivat, Serapion vastasi: ”Ensimmäinen on ahneus, toinen on haureus ja kolmas kiintymys ruokaan. Tästä viimeisestä velkojasta en voi kokonaan vapautua, koska se tietäisi kuolemaa.” Silloin ateenalaiset antoivat hänelle muutamia kolikoita, niin että hän sai ostetuksi leipää.

Ateenasta Serapion meni Lakedaimoniin, missä hän taas myi itsensä orjaksi – tällä kertaa manikealaisuutta[1] tunnustavalle miehelle. Kahdessa vuodessa hän onnistui palauttamaan miehen ja hänen perheensä kirkon helmaan. Hänen isäntänsä alkoi suuresti kunnioittaa häntä, mutta tämä ei miellyttänyt Serapionia. Niin hän lähti salamatkustajana purjehtimaan kohti Roomaa. Viisi päivää hän oli laivalla syömättä mitään. Laivamiehet, jotka olivat luulleet hänen kuuluvan johonkin matkaseurueeseen, ihmettelivät ja alkoivat kysellä häneltä maksua matkasta. Serapion sanoi, ettei hänellä ollut rahaa eikä ruokaakaan, ja sanoi heidän voivan palauttaa hänet lähtösatamaan, jos tahtoivat. Koska tässäkään ei ollut mitään järkeä, hän pääsi Roomaan.

Roomassa Serapion tahtoi saada tietoa sikäläisistä kilvoittelijoista. Hänelle suositeltiin vierailua erään neitseen luona, joka oli elänyt vuosikausia sulkeutuneena tapaamatta ketään. Kolmen päivän odotuksen jälkeen tämä kilvoittelijatar suostui tapaamaan Serapionin. Serapion huomasi, että hengellinen ylpeys oli alkanut vaivata naista ja ehdotti hänelle: ”Jos olet kokonaan kuollut maailmalle ja sen mielipiteille, niin ota vaatteesi pois. Minäkin riisuudun ja sitten kuljemme yhdessä alasti pitkin Rooman katuja.” ”En voi”, kilvoittelija vastasi, ”minuahan pidettäisiin hulluna tai riivattuna.” ”Mitä sinua kiinnostavat ihmisten sanomiset? Sinähän sanoit olevasi kuollut maailmalle”, Serapion huomautti. ”Näen nyt, etten ole päässyt sille asteelle”, neitseen oli tunnustettava. Serapionille alastomana pitkin katuja kulkeminen ei olisi tuottanut vaikeuksia.

Jatkaen kiertelevää elämäänsä Serapion Sidonios suoritti monia muitakin ihmeellisiä ja erikoisia tekoja, jotka osoittivat hänen syvän rakkautensa syntisiä kohtaan. Värikkään kilvoituksensa jälkeen pyhittäjä Serapion kuoli noin 60 vuoden iässä. Palladioksen mukaan hän kuoli Roomassa, mutta muiden lähteiden mukaan jossain Egyptin erämaaluostareista.


[1] Aineen ja hengen, hyvän ja pahan taistelua korostava dualistinen harhaoppi.

Pyhä Tuomas oli jo lapsena tunnettu poikkeuksellisesta hartaudestaan ja viisaudestaan. Patriarkka Johannes IV Paastoaja (2.9.) vihki hänet keisari Maurikioksen aikana (582–602) Konstantinopolin suuren kirkon diakoniksi. Hänestä tuli sakellarios eli Hagia Sofian kirkon taloudenhoitaja. Johannes Paastoajan seuraajaksi tuli pyhä patriarkka Kyriakos (27.10.), joka kuoli vain kolmen kuukauden kuluttua. Tuomas valittiin seuraavaksi patriarkaksi tammikuussa 607.

Kolmena patriarkkavuotenaan Tuomas puolusti tuloksekkaasti oikeata uskoa harhaoppeja vastaan ja antoi uskoville hyvän esimerkin evankeliumin mukaisesta elämästä. Hänellä oli läheinen hengellinen yhteys pyhän Teodoros Sykeonilaisen kanssa. Sairastuttuaan hän pyysi tätä tulemaan luokseen Konstantinopoliin elämänsä viimeisiksi päiviksi. Pyhä patriarkka antoi henkensä Jumalan käsiin maaliskuun 25. päivänä vuonna 610.

Pyhä Jaakob (Jakobos) kaipasi jo hyvin nuorena askeettista elämää. Niinpä hän jätti maailman ja meni Konstantinopolissa sijaitsevaan Studionin luostariin. Siellä hänestä tuli pyhittäjä Teodoros Studionilaisen (11.11.) hengellinen lapsi. Hieman myöhemmin Jaakob vihittiin luostarissa munkiksi. Pyhittäjä Teodoros rakasti Jumalaa palavasti ja oli ortodoksien uskon innokas puolustaja. Studionin yhteiselämäluostari oli suorastaan ikonien sekä kunnioittamisen linnake että hengellisen ja älyllisen toiminnan keskus.

Myös Jaakob sai hengelliseltä isältään innoitusta erityisesti parhaisiin hyveisiin ja oppi pitämään ikonien kunnioittamista oleellisena osana ortodoksista uskoa. Hän kilvoitteli luostarissa ankarasti rukoillen, paastoten ja työtä tehden. Jonkin ajan kuluttua hänet valittiin Sisiliassa sijaitsevan Catanian piispaksi.

Ikonoklastisen keisari Konstantinos V Kopronymoksen hallintoaikana (741–775) piispa Jaakobia yritettiin saada luopumaan ikonien kunnioittamisesta. Hänet heitettiin vankilaan, häntä pidettiin nälässä ja häntä lyötiin, mutta hän kesti kaiken urheasti. Lopulta pyhä Jaakob karkotettiin. Hän nukkui kuolonuneen luultavasti maanpakolaisuutensa aikana. Pyhä Teodoros Studionilainen kirjoitti hengellisestä lapsestaan Jaakobista tämän kuoleman jälkeen: ”Me suremme häntä poikanamme, ja hän oli vieläpä sellainen poika, jota minä syntinen en olisi edes arvollinen kutsumaan pojakseni.”

Uusmarttyyri Mikael oli kotoisin Granitsan kylästä Thessalian Agrafasta. Hän oppi jo lapsena rakastamaan Jumalaa ja Hänen käskyjään. Isänsä kuoleman jälkeen hän avioitui ja muutti Tessalonikaan, missä hän harjoitti leipurin ammattia. Ansaitsemistaan rahoista hän piti vain sen verran, mitä perheen ruokkimiseen tarvittiin, ja jakoi loput köyhille. Vapaa-aikanaan hän kävi ahkerasti kirkossa. Hänen rakkautensa Jumalaan kasvoi niin suureksi, että hän halusi ryhtyä munkiksi. Suku kuitenkin esteli häntä muistuttaen, että hänen velvollisuutensa oli huolehtia vaimostaan ja leskiäidistään.

Ristin kumartamisen sunnuntaina, eli suuren paaston kolmantena sunnuntaina vuonna 1544 Mikael päätti pyhää ristiä suudellessaan, että seuraisi Kristusta aina kuolemaan saakka. Kolme päivää myöhemmin nuori turkkilaispoika tuli hänen leipomoonsa ostamaan leipää. Mikael kysyi häneltä tiukkaan sävyyn, mitä uskontoa hän tunnusti ja ymmärsikö hän uskomaansa. Islamin lain opettaja kulki juuri ohi kadulla, ja poika kutsui tämän apuun. Keskustelu kiihtyi, ja kaupan ympärille kerääntyi kuulijoita, jotka lopulta kävivät käsiksi uskaliaaseen kristittyyn ja veivät hänet turkkilaisen tuomarin eteen väittäen hänen herjanneen Muhammedia.

Vaikka Mikael oli oppimaton, hän selvitti vakaasti uskonsa Pyhään Kolminaisuuteen ja Herran Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulemiseen. Tuomari uhkasi polttaa hänet elävältä näiden islamin kannalta herjaavien mielipiteiden tähden. Mikael huusi: ”Uskon Herraani Jeesukseen Kristukseen, maailmankaikkeuden Luojaan ja omaan Vapahtajaani, ja olen valmis kestämään mitä tahansa kidutuksia Hänen tähtensä. Ottakaa rahani ja ostakaa niillä polttopuut roviolleni, sillä minä en missään tapauksessa uhraa yhdessä teidän kanssanne!”[1]

Mikael vietiin vankilaan odottamaan teloitustaan. Hän otti ilosta loistaen vastaan kristittyjä, jotka tulivat rohkaisemaan häntä. Armon valon kirkastamin kasvoin hän kertoi heille, että Kristus itse oli ilmestynyt hänelle ja poistanut hänestä kaiken pelon. Torstaina maaliskuun 21. päivänä 1544 pyhä Mikael vietiin vielä kerran tuomarin eteen, joka luki uudestaan ääneen hänen uskontunnustuksensa, ja vielä kerran pyysi häntä luopumaan uskostaan luvaten palkkioksi etuisuuksia ja kunniaa. ”Mitä minua hyödyttäisivät raha ja kunnianosoitukset?” Mikael vastasi. ”Pankaa toimeksi, sillä minä tahdon koko sydämestäni tulla uhratuksi Pyhän Kolminaisuuden alttarille!” Nämä sanat liikuttivat tuomarinkin kyyneliin asti, mutta toivuttuaan liikutuksesta tämän oli pakko julistaa kuolemantuomio.

Koko kaupunki kerääntyi teiden varsille, kun Mikaelia kuljetettiin mestauspaikalle. Jotkut seurasivat kulkuetta talojen parvekkeilta ja katoilta tai kiipesivät puihin nähdäkseen paremmin. Muslimit huutelivat hänelle vihaisesti ja kristityt rukoilivat hiljaa, että marttyyri saisi voitonseppeleen. Kun kulkue saapui rovion ääreen, pyhän marttyyrin päälle kaadettiin rikkiä, niin että heti tulen sytyttyä hänen ruumiinsa leimahti liekkiin kuin soihtu. Hiljaisesti Jumalaa ylistäen hän siirtyi ikuisiin asuntoihin.


[1] Viitattaneen muslimien harjoittamaan rituaaliseen teurastukseen.

Pyhittäjä Serafim syntyi vuonna 1866 Jaroslavlin läänissä Vahromejevon kylässä. Hänen maallikkonimensä oli Vasili Nikolajevitš Muravjov. Hänen vanhempansa olivat hyvin hartaita ja hyväsydämisiä ortodokseja.

Vasili oli vain kymmenvuotias, kun hänen isänsä kuoli. Koska äitikin oli sairaalloinen, vastuu perheen toimeentulosta jäi nuoren Vasilin harteille. Perhetuttavan kautta hän pääsi kauppa-apulaiseksi Pietariin. Vasilin sielussa eli kuitenkin salainen haave luostarikilvoituksesta. Neljätoistavuotiaana hän sai Aleksanteri Nevskin lavran ohjaajavanhukselta profeetalliseksi osoittautuneen siunauksen: tämä kehotti Vasilia jäämään maailmaan, tekemään hyviä tekoja, perustamaan perheen, kasvattamaan lapset ja sitten yhteisestä päätöksestä vaimonsa kanssa omistamaan loppuelämänsä luostarikilvoitukselle. Vasili otti vanhuksen sanat vastaan kuin suoraan Jumalalta ja eli koko elämänsä saamansa ohjeen mukaan. Elämä maailmassa oli hänelle tästä eteenpäin kuuliaisuuden kilvoitusta, jota kesti yli 40 vuotta.

Jumala oli suonut Vasilille poikkeuksellisia lahjoja. Nuorena oppipoikana hän opetteli itsenäisesti lukemaan ja perehtyi Venäjän historiaan. Matemaattisen lahjakkuutensa ansiosta hänestä tuli jo 17-vuotiaana vanhempi kauppa-apulainen. Palkkansa hän lähetti aina äidilleen.

Kauppa-apulaisen tehtävissä Vasili joutui käymään Moskovassa ja muissa kaupungeissa. Samalla hän vieraili työnantajansa luvalla pyhillä paikoilla. Sergei Radonežilaisen luostarin alaisessa Getsemanen skiitassa Herra johdatti hänet vanhus Varnavan (17.2.) puheille. Pitkän keskustelun päätteeksi vanhus otti hänet rippilapsekseen. Isä Varnavan ohjauksessa Vasili harjoitti Jeesuksen rukousta ja opetteli vaalimaan mielen puhtautta. Vanhus varjeli häntä maallisilta viettelyksiltä ja valmisti häntä luostarielämään. Heidän rippi-suhteensa kesti lähes 20 vuotta aina vanhus Varnavan kuolemaan saakka.

Kaiken arkisen toimintansa perustana Vasili piti kolmea käskyä: totuutta, rakkautta ja hyvyyttä, joita hän myöhemmin tähdensi ja suositteli kaikille, jotka etsivät häneltä hengellistä ohjausta.

Vuonna 1890 Vasili solmi avioliiton Olga Ivanovnan kanssa, joka myös tunsi kutsumusta luostarielämään, mutta oli saanut kehotuksen mennä naimisiin. Pian perheeseen syntyi poika Nikolai ja tytär Olga, joka kuoli pienenä. Tyttären kuoleman jälkeen puolisot alkoivat yhteisestä päätöksestä elää keskenään kuin veli ja sisar.

Vuonna 1892 Vasili perusti työnantajansa antaman lainan avulla oman yrityksen. Hän myi ja välitti turkiksia ja solmi ennen pitkää liikesuhteita myös ulkomaille, Saksaan, Itävalta-Unkariin, Englantiin ja Ranskaan. Hän menestyi hyvin kauppa-alalla, mutta ei unohtanut perimmäistä kutsumustaan. Kaupankäyntiä hän piti hyväntekeväisyyden välineenä ja antoi lahjoituksia luostareille, kirkoille ja sairaaloille. Juhlapäivinä hän kutsui köyhiä kotiinsa aterialle.

Vallankumousvuonna 1917 monet varakkaat kauppiaat siirsivät pääomansa ulkomaille ja pakenivat Venäjältä, mutta Vasili menetteli toisin. Suljettuaan yrityksensä hän lahjoitti omaisuutensa luostareille unohtamatta taloudellista apua tarvitsevia entisiä työntekijöitään. Syyskuussa vuonna 1920 hän liittyi Aleksanteri Nevskin lavran veljestöön. Hän oli tuolloin 54-vuotias. Hänen ensimmäinen kuuliaisuustehtävänsä oli toimia alttariapulaisena eli ponomarina jumalanpalveluksissa. Vasili vihittiin munkiksi jo samana syksynä, ja hän sai nimen Varnava. Hänen vaimonsa vihittiin samana päivänä nunnaksi Pietarin Novodevitšin luostarissa.

Varnavan ja Pietarin metropoliitta Benjaminin (31.7.) välille kehittyi pian lämmin ja luottamuksellinen suhde. Jo vuoden kuluttua metropoliitta vihki Varnavan pappismunkiksi. Hän sai vastuullisia tehtäviä ja toimi muun muassa luostarin rahastonhoitajana. Hänen määrätietoisuutensa ja ankaruutensa itseään kohtaan herätti yleistä hämmästelyä. Samalla hän osoittautui veljestön vankkumattomaksi tueksi neuvostovallan vaikeina alkuvuosina.

Vuoden 1926 lopulla isä Varnava vihkiytyi suureen skeemaan. Hän valitsi nimekseen Serafim pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) mukaan, jonka kanonisointijuhlaan hän oli osallistunut vuonna 1903 ja jota hän piti esikuvanaan kilvoitteluelämässä. Ennen skeemavihkimystä hän näki pyhittäjä Serafimin unessa.

Veljestö valitsi skeemamunkki Serafimin lavran rippi-isäksi. Hänen hengelliseen ohjaukseensa hakeutui maallikoiden, munkkien ja pappien ohella merkittäviä piispoja, muun muassa metropoliitta Serafim Tšitšagov (28.11.) ja Venäjän kirkon tuleva patriarkka Aleksi I (Simanski, k. 1970). Viimeksi mainittu tuli vuonna 1927 hiippakuntapiispana ollessaan isä Serafimin luo. Vainoa ja pidätystä peläten hän kysyi, eikö hänen olisi parempi paeta ulkomaille. Isä Serafim vastasi hänelle: ”Isä Esipaimen, kenelle te jätätte Venäjän kirkon? Teidänhän pitää johtaa sitä!” Näin hän ennusti, että piispa Aleksista oli tuleva patriarkka. Lavran entisestä varajohtajasta piispa Nikolaista (Jaruševitš), joka oli vihkinyt isä Serafimin munkiksi, tuli myös Serafimin hengellinen lapsi.

Jumalan armo valaisi vanhus Serafimia ja antoi hänelle arvostelukyvyn ja lohduttamisen lahjan. Sana armoitetusta ohjaajavanhuksesta kiiri Pietarin ympäristöön. Vainon ja vallankumouksen hämmennyksiin saattamia ihmisiä tuli virtanaan pyytämään häneltä siunausta, vahvistusta ja lohdutusta. Serafim ei itse koskaan tuominnut ketään, vaan piti kaikkia syntejä sielunvihollisen aikaansaannoksina. Monia hän kehotti turvautumaan Jeesuksen rukoukseen. Isä Serafim näki ennalta kirkon vainon voimistumisen ja Venäjän muuttumisen valtaisaksi keskitysleiriksi, jolloin Jeesuksen rukous olisi paras pelastuksen väline. Samalla hän kehotti kaikkia muistamaan rukouksissaan kirkkoa johtavaa metropoliitta Sergeitä ja maallista esivaltaa. ”Niin täytyy tehdä”, hän sanoi, eikä muita selityksiä tai perusteluja tarvittu.

Isä Serafim toimi lavran rippi-isänä kolme vuotta. Päivittäinen, tuntikausia kestävä synnintunnustusten kuuntelu ja seisominen kirkon kylmällä kivilattialla verotti hänen voimiaan. Kerran hän otti synnintunnustuksia vastaan kaksi vuorokautta ilman taukoa. Serafimin terveydentila huononi nopeasti, mutta hän ei valittanut. Hänen kasvonsa säteilivät aina kirkasta iloa, eikä kukaan osannut aavistaa hänen kärsivän hirvittävistä kivuista. Lopulta hän päätyi vuoteenomaksi.

Lääkityksestä huolimatta isä Serafimin terveydentila huononi ja hänellä todettiin sydämen vajaatoiminta, reumatismi, vaikeita jalkavaivoja ja muita sairauksia. Lääkärit suosittelivat hänelle muuttoa maalle, mutta hän näki, että kirkkoa odotti entistä ankarampi vaino ja halusi pysyä luostarissa kohdatakseen kuoleman yhdessä veljestön kanssa. Vasta Pietarin metropoliitta Serafimin vaatimuksesta hän antoi periksi ja muutti vuonna 1930 Vyritsan kylään 80 kilometrin päähän Pietarista. Metropoliitan siunauksella isä Serafimin entinen vaimo skeemanunna Serafima Novodevitšin luostarista tuli huolehtimaan hänestä.

Pian Pietaria ja koko Venäjää kohtasi uusi vainon aalto. Yhtenä yönä pidätettiin yli viisisataa munkkia. Vuoden 1933 loppuun mennessä Pietarin toimivien kirkkojen määrä oli romahtanut 495:sta 61:een. Luostarit ja niiden kaupunkitalot ryöstettiin ja hävitettiin. Ristit raastettiin alas kirkkojen kupoleista, ja kymmeniätuhansia pappeja virui vankiloissa ja keskitysleireillä.

Samaan aikaan Vyritsassa oli hengellinen saareke, joka säteili lujaa uskoa, toivoa ja Kristuksen rakkautta. On ihme, ettei isä Serafimia pidätetty kertaakaan, vaikka säälimätön vainokoneisto ulotti toimintansa kaukaisimpiinkin kyliin. Sairasvuoteeltaan käsin hän toimi hengellisenä ohjaajavanhuksena lähes 20 vuotta. Aluksi hänen luonaan kävi vain hänen läheisimpiä hengellisiä lapsiaan, mutta tulijoiden virta kasvoi nopeasti ja joskus hän otti vastaan jopa satoja ihmisiä päivässä. Pyhä Serafim suhtautui kaikkiin lämpimästi, syleili, suuteli ihmisiä otsalle ja rohkaisi heitä. Useimmiten hän puhui yksinkertaisesti ilman kaunopuheisia opetuksia ja melkein aina hän hymyili. Hänen rukoustensa kautta tapahtui ihmeellisiä parantumisia.

Isä Serafimin luona kävi myös toisenlaisia henkilöitä – erikoiskomission miehiä, jotka tekivät öisin kotietsintöjä. Kerran tuollaisen etsinnän aikana vuoteella makaavan vanhuksen ja valtiovallan edustajan katseet kohtasivat hetkeksi. Vanhus kosketti miehen kättä ja pani sitten oman kätensä miehen pään päälle sanoen: ”Annettakoon syntisi sinulle anteeksi, Jumalan palvelija…” ja hän mainitsi miehen nimen. Hetkessä tämän kasvot pehmenivät, ja muutkin kotietsintää tekemässä olleet rauhoittuivat. Ennen lähtöään mies sanoi: ”Jos tuollaisia vanhuksia olisi enemmän, me kaikki olisimme uskovia.”

Itseään kohtaan isä Serafim oli ankara. Hän paastosi, valvoi ja rukoili ilman mitään helpotuksia tai myönnytyksiä. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään. Läheisestä kirkosta tuotiin hänelle pyhä ehtoollinen kerran viikossa.

Taivaallisen suojelijansa esimerkkiä seuraten isä Serafim aloitti poikkeuksellisen rukouskilvoituksen. Hän rukoili kiven päällä puutarhassa pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ikonin edessä niinä päivinä, jolloin tunsi vointinsa paremmaksi.

Sodan alettua isä Serafim alkoi rukoilla kiven päällä puutarhassa päivittäin. Hän oli jo 76-vuotias ja niin heikko, että hänet usein talutettiin tai suorastaan kannettiin kivelle. Omaiset anoivat häntä luopumaan kilvoituksesta sanoen, että keljassakin voi rukoilla, mutta vanhus ei hellittänyt. Kylmästä, sateesta, viimasta ja helteestä välittämättä hän vaati päästä rukouskivelleen. ”Yksi esirukoilija voi pelastaa maan, kaikki sen kylät ja kaupungit”, hän sanoi.

Kun saksalaiset valloittivat Vyritsan, he majoittivat sinne joukko-osaston, joka koostui ortodoksisista romanialaisista sotilaista. Kukaan kylässä ei joutunut kärsimään, ja kirkossa toimitettiin säännöllisesti jumalanpalveluksia. Niihin osallistuivat niin romanialaiset sotilaat saksalaisissa univormuissaan kuin Vyritsan venäläiset asukkaat.

Kaiken keskellä vanhus kantoi myös henkilökohtaisen murheen taakkaa. Hänen poikansa Nikolai teloitettiin vuonna 1941. Muutaman vuoden kuluttua kuoli skeemanunna Serafima.

Sodan jälkeen isä Serafimin luo tuli ihmisiä eri puolilta Venäjää. Toiset halusivat tietää kadonneiden läheistensä kohtalosta, toiset kysyivät, miten aloittaa elämä sodan jälkeen. Vanhus näki yhdellä silmäyksellä ihmisten hengellisen tilan ja heidän tarpeensa ja osasi sanoa jokaiselle oikeat lohdutuksen sanat. Opetuksissaan hän tähdensi rakkautta vihamiehiin sanoen: ”Sytyttäkäämme edes kerran elämässämme tuohus niiden puolesta, joille olemme tehneet pahaa.” Hän paransi sairaita ja ennusti tulevia tapahtumia. ”Tulee aika, jolloin ihmisiä ei käännetä poispäin Jumalasta vainoilla, vaan rahalla ja tämän maailman houkutuksilla. Silloin tuhoutuu enemmän sieluja kuin avoimen jumalanvastaisuuden aikana”, vanhus Serafim ennusti.

Viimeiset vuodet isä Serafim eli kokonaan vuoteenomana. Hänen kuolemaansa edeltävänä aamuna, Lasaruksen lauantaina vuonna 1949, hänelle ilmestyi Jumalanäiti, joka osoitti oikealla kädellään taivasta. Vanhus Serafim osallistui pyhään ehtoolliseen. Illalla hän pyysi nostamaan itsensä nojatuoliin ja alkoi rukoilla. Kahden aikaan yöllä hän pyysi lukemaan kuolinhetken rukouksen. Pyhä Serafim siunasi itsensä ristinmerkillä ja lausui: ”Pelasta, Herra, ja armahda koko maailmaa” siirtyen samalla ikuisille asuinsijoille.

Kolmen päivän ajan Vyritsaan virtasi ihmisiä hyvästelemään vanhusta. Ensimmäisenä päivänä eräs sokea tyttö parani, kun hänen äitinsä toi hänet arkun äärelle ja käski suudella isä Serafimin kättä. Monet tunsivat arkun luona hyvän tuoksun, joka tuntui leijailevan myös Vyritsan kaduilla. Pyhittäjä Serafim Vyritsalaisen haudalla on tapahtunut paljon ihmeitä. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo kauan ennen virallista kanonisointia vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

22.3.

Keisari Trajanuksen hallituskaudella (98–117) Antiokian kaupungissa[1] eli yhdessä viisi kristittyä neitsyttä. He olivat pyhittäneet elämänsä Jumalalle ja viettivät aikansa rukoillen ja paastoten. Neidot pitivät myös huolta Kristuksen tähden kuolleiden marttyyrien ruumiista ja hautasivat ne. Keisari Trajanuksen tytär Drosis, jonka sydäntä oli koskettanut rakkaus Kristukseen, meni usein salaa neitseiden luo. Lisäksi Drosis otti usein osaa heidän hurskaisiin tekoihinsa.

Drosis oli kihlattu Hadrianukselle, yhdelle keisarin neuvonantajista, josta myöhemmin tuli keisari (117–138). Hadrianus huomasi, että joku varasti kristittyjen marttyyrien ruumiita yöaikaan. Hän ilmoitti tästä keisarille. Niinpä Trajanus asetti ruumiiden lähettyville sotilaita vartioon. Sotilaat saivat kiinni Drosiksen ja viisi muuta neitoa. Heidät tuotiin keisarin eteen.

Keisari määräsi, että Drosis tuli sulkea yhteen palatsin huoneista. Siellä häntä tuli suostutella kaikin keinoin luopumaan kristinuskosta. Viisi neitsyttä Trajanus sen sijaan määräsi heitettäväksi sammioon, joka oli täynnä sulaa pronssia. Siellä pyhät marttyyrit antoivat sielunsa Herralle.

Viiden neitseen pronssiset ruumiit asetettiin keisarin käskystä näytille julkiseen kylpylään. Pian kylpylään meneviä pakanoita alkoi salaperäisesti menehtyä toinen toisensa jälkeen. Trajanus kuuli pian kuolemantapauksista. Keisari kysyi maageiltaan, mikä aiheutti kuolemat. Nämä vastasivat, että syynä olivat kristittyjen neitseiden ruumiit ja pyysivät keisaria poistamaan ne kylpylästä. Näin keisarin oli luovuttava marttyyrien ruumiiden häpäisystä.

Samana yönä keisari näki unta, jossa pelottavakasvoinen paimen johdatti viittä puhdasta karitsaa taivaallisilla poluilla. Paimen ilmoitti keisarille, että tämä suotta luuli häpäisseensä surmauttamansa neidot. ”Hyvä paimen Kristus on ottanut heidät sinulta”, paimen sanoi. Paimen myös ilmoitti, että keisarin tytär tulisi pian liittymään laumaan.

Herätessään unestaan keisari oli raivoissaan. Hän määräsi sytytettäväksi kaksi suurta uunia, jotka oli määrä asettaa kaupungin kumpaankin päähän. Kummankin uunin viereen laitettiin kyltti, jossa luki keisarillinen määräys: ”Galilealaiset, jotka palvotte ristiinnaulittua, pelastakaa itsenne kidutuksista ja säästäkää meidät vaivalta. Heittäytykää uuniin.”

Useat kristityt heittäytyivätkin uuneihin ja antoivat itsensä uhrina Jumalalle. Kun Drosis kuuli tästä, hän rukoili huoneessaan, että Kristus antaisi hänenkin liittyä marttyyrien joukkoon. ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, anna minunkin nousta taivaan valtakuntaan, sinne missä jo asustavat ne viisi neitoa, jotka opastivat minut sinun pelkoosi”, pyhä Drosis rukoili hartaasti.

Vartijoiden nukkuessa syvää unta Drosis pakeni palatsista. Kukaan ei huomannut hänen pakoaan. Hän kulki kaupungin läpi kohti tulista pätsiä. Samalla hän pohti sitä, ettei häntä ollut vielä kastettu. ”En ole saanut pyhää kastetta. Kuinka voin mennä Jumalan luo ilman häävaatetta?” hän ajatteli. Drosis rukoili ja voiteli itse itsensä kalliilla ja tuoksuvalla mirhalla, jota oli ottanut mukaansa. Tämän jälkeen hän meni kaivon luo ja upottautui siihen sanoen: ”Jumalan palvelijatar, Drosis, kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kasteensa jälkeen pyhä Drosis piiloutui seitsemän päivän ajaksi.[2] Hän vietti aikansa paastoten ja rukoillen. Tuona aikana muutamat kristityt löysivät hänet, ja Drosis kertoi heille koko tarinansa. Kahdeksantena päivänä hän nukkui rauhassa kuolonuneen ja pääsi liittymään pyhien joukkoon.


[1] Keisari Trajanus eli Antiokiassa vuodesta 115 vuoteen 116. Eräiden lähteiden mukaan Drosiksen ja neitseiden marttyyrikuolemat kuitenkin tapahtuivat Roomassa.

[2] Varhaiskirkon itäisimmillä alueilla mirhallavoitelu suoritettiin ennen kastetta. Erityisesti Antiokian alueella oli tapana, että kastetut pitivät kastepukua koko kasteen jälkeisen viikon ja keskittyivät rukouselämään.

Pyhä Paavali oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka Rooman paavi lähetti Galliaan 240-luvun lopulla. Hänen kumppaneistaan Toulouse’iin lähetetty pyhä Saturnius (29.11.) sekä Lutetiaan (Pariisi) mennyt pyhä Denis (Dionysios, 9.10.) saivat osakseen marttyyrien kruunun. Pyhä Paavali sekä loput neljä lähetyssaarnaajaa sen sijaan eivät kohdanneet välivaltaista kuolemaa. Monien vaarojen keskellä he perustivat seurakuntia eri puolille Galliaa.[1]

Pyhä Paavali meni Narbonnen seudulle ja vaikutti laajalla alueella. Hän julisti evankeliumia niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Paavali perusti seurakunnan Béziersiin, minkä jälkeen hän vihki oppilaansa Afrodisiuksen piispaksi. Itse hän meni Narbonnen kaupunkiin, joka oli provinssin pääkaupunki. Narbonnessa hänen julistuksensa otettiin iloisesti vastaan, ja pian hän rakensi paikalle kirkon.

Pyhä Paavali kohtasi kuitenkin muutakin kuin iloa. Kerrotaan, että kaksi hänen diakoniaan olivat kateellisia hänelle. Niinpä he pahan hengen yllyttämänä syyttivät häntä häpeällisestä rikoksesta. Paavali oli viaton, eikä hänen ollut lainkaan vaikeaa osoittaa syyttömyytensä. Kaikki ympäröivien alueiden piispat todistivat myös hänen hyvän luonteensa puolesta. Pyhä piispa ajoi rukouksillaan pois demonin, joka oli vaivannut kahta diakonia.

Pyhä Paavali nukkui rauhassa kuolonuneen luultavasti 290-luvulla. Hänen yhteytensä Narbonneen teki kaupungista kuuluisan. Hänen reliikkinsä jäivät kaupunkiin, mutta valitettavasti ne paloivat lähes kokonaan Ranskan vallankumouksen aikana. Eräässä myöhäisemmässä traditiossa pyhä Paavali samastettiin roomalaiseen prokonsuli Sergius Paulukseen, jonka apostoli Paavali käännytti kristinuskoon (Ap. t. 13).


[1] Pyhä Gatianus (18.12.) Toursiin, pyhä Trofimus (29.12.) Arlesiin, pyhä Paavali (22.3.) Narbonneen, pyhä Saturninus (29.11.) Toulouseen, pyhä Austremonius (1.11.) Auvergneen (Arvernes) ja pyhä Martial (30.6.) Limogesiin.

Nuori neitsyt Drosis, jonka nimi merkitsee kreikaksi kastetta, kärsi marttyyrikuoleman Antiokiassa 300-luvun alussa. Hänet on usein virheellisesti sekoitettu edellä mainittuun pyhään Drosikseen, jonka muistopäivää vietetään samana päivänä.

Pyhä Drosis pidätettiin ja luovutettiin Antiokian maaherralle, joka yritti saada hänet luopumaan Kristuksesta. Pyhä neito pysyi kuitenkin uskossaan. Niinpä hänet heitettiin tuliseen pätsiin. Drosis naurahti kidutuksille osoittautuen muinoin tuliseen pätsiin heitetyn kolmen nuorukaisen veroiseksi. Hän antoi itsensä polttouhrina Jumalalle ja astui Herran häähuoneeseen voittajaksi kruunattuna. Johannes Krysostomos (13.11 sekä 27.1 ja 30.1.) omisti erään kauneimmista opetuspuheistaan tälle pyhälle marttyyrille.[1]


[1] Patrologia Graeca 50, 683–694.

Pyhä Basileios oli Galatian Ankyran kaupungin pappi. Hänen piispansa Markellos vastusti areiolaisuutta niin voimakkaasti, että meni toiseen äärimmäisyyteen. Hän alkoi kannattaa modalismin harhaoppia, joka ei tunnustanut Jumalassa kolmea persoonaa vaan katsoi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen olevan yhden Jumalan kolme ilmenemismuotoa. Basileios vastusti piispansa käsitystä ja täynnä intoa opetti ortodoksisesti Jumalan kolmesta persoonasta. Kun Basileios luovutettiin keisari Konstantiokselle kuulusteltavaksi, hän tunnusti vakaasti ortodoksisen vakaumuksensa ja hänet vapautettiin.

Kun Julianus Luopio nousi valtaan vuonna 361 ja alkoi palauttaa pakanuutta valtakuntaan, tunnustaja Basileios taisteli kaikin voimin epäjumalanpalvelusta vastaan. Pian hän joutui kuulusteltavaksi. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi tottelevansa vain yhtä Hallitsijaa, jonka vallassa on sekä taivas että maa. Kun Basileios loukkasi keisarin nimeä, Prokonsuli Saturninus pani hänet piinapenkkiin. Kidutusten aikana hän rukoili: ”Herra, ikiaikojen Jumala, kiitän Sinua, että olet tehnyt minut otolliseksi vaeltamaan elämään johtavaa kärsimyksen tietä. Kiitän Sinua, että pääsen niiden luokse, jotka olet tehnyt lupaustesi perillisiksi ja jotka jo nauttivat niistä.”

Kun keisari pysähtyi Ankyrassa matkallaan sotaretkelle Persiaa vastaan vuonna 362, Basileios tuotiin hänen eteensä. Julistettuaan olevansa kristitty hän ilmoitti keisarille, että Jumala, jonka alttarit keisari oli tuhonnut, olisi tuhoava hänen valtaistuimensa ja että hänen ruumiinsa jäisi tallattavaksi ja hautaamatta. Loukkaantuneena Julianus määräsi, että Basileioksen ruumiista oli joka päivä leikattava irti yksi lihakaistele.

Kärsittyään muutamia päiviä tätä kidutusta Basileios vaati päästä keisarin puheille. Julianus arveli Basileioksen olevan valmis kieltämään uskonsa. Hän meni Asklepioksen temppeliin ja antoi valmistaa uhrin. Mutta kun Basileios tuotiin hänen eteensä, tämä heitti sen päivän lihariekaleensa keisaria päin sanoen: ”Ole hyvä, tässä on sinulle lihaa syötäväksi, kun kerran sitä kaipaat. Tiedäkin, että kuolema on minulle voitto: kärsin Jeesuksen Kristuksen tähden. Hän on minun turvani, voimani ja elämäni!” Raivostunut keisari määräsi leikkaamaan hänen lihaansa niin syvälle, että sisälmykset tulivat esiin. Näiden kidutusten keskellä pyhä marttyyri rukoili Jumalalta voimaa viedä kilvoituksensa loppuun ja päästä hänen valtakuntaansa.

Basileios säilyi hengissä ja hänet vietiin vankilaan. Kerrotaan, että yöllä Kristus itse vieraili hänen luonaan. Aamulla maaherra vaati, että Basileiosta olisi kärvennettävä tulikuumilla raudoilla. Keskellä palavan lihansa käryä Basileios huudahti: ”Jeesus, minun valoni, Jeesus, minun toivoni. Kiitän Sinua, isieni Jumala, että otat vihdoinkin pois minun sieluni tästä kuoleman paikasta. Älä salli minun häpäistä kristityn nimeäni. Herra, se on Sinun nimesi: säilytä se minussa puhtaana ja tahrattomana. Ota vastaan palvelijasi henki, kun hän kuolee tunnustaessaan Sinut ainoaksi todelliseksi Jumalaksi.” Näin puhuen pyhä Basileios antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuonna 362.

Pyhä Euthymios syntyi 1700-luvun lopulla hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Dimitsanassa Peloponnesoksella. Hän oli nuorin viidestä lapsesta. Synnytys oli vaikea. Tuskissaan äiti pyysi vapauttajakseen pyhää marttyyri Eleutheriosta (15.12.), jonka nimi merkitsee vapautta. Hän lupasi antaa lapselle pyhän Eleutherioksen nimen, jos hän itse ja lapsi jäisivät henkiin. Näin myös tapahtui.

Perheen isä siirtyi kahden vanhemman poikansa kanssa liikemieheksi Moldaviaan Iasin kaupunkiin. Saatuaan jonkin verran koulusivistystä Eleutherios ja hänen toiset veljensä lähtivät hekin Iasiin.

Opiskeluaikanaan Eleutherioksen valtasi halu lähteä munkiksi Athoksen Pyhälle vuorelle. Niinpä hän hyvästeli isänsä ja veljensä ja suuntasi kulkunsa Konstantinopoliin. Vuoden 1806 Venäjän ja Turkin välinen sota esti häntä kuitenkin purjehtimasta Athokselle. Hän meni Odessaan, mutta sieltäkään ei ollut tuolloin mahdollista matkustaa Pyhälle Vuorelle. Lopulta hän päätyi Bukarestiin. Siellä hän tutustui Ranskan konsuliin ja johonkin korkea-arvoiseen virkamieheen. Päästyään seurapiireihin Eleutherios unohti Athoksen ja alkoi viettää hillitöntä elämää.

Huvitteluun tarvittiin myös rahaa, ja Eleutherios liittyi erään Turkin rauhanlähettilään seuraan, joka oli rikas. Toisaalta hän toivoi pääsevänsä tämän kanssa Konstantinopoliin, sillä synnillinen elämä alkoi pikkuhiljaa tympäistä häntä. Eleutherios kävi kovaa sisäistä kamppailua. Matkustaessaan Bulgariassa hän erään muslimiksi kääntyneen kristityn vaikutuksesta päätti yhtäkkiä ryhtyä muslimiksi. Eleutherios kielsi Kristuksen, kääntyi islamiin ja otti ympärileikkauksen. Hän alkoi kuitenkin pian katua tekoaan. Hän muisteli lapsuudenkotinsa kristillistä elämää, ja katumuksen kyyneleet vuosivat hänen silmistään. Turkkilaiset tulivat epäluuloisiksi nähdessään hänet surullisena, ja lähettiläs kielsi häntä poistumasta talosta.

Adrianopoliksessa Eleutherios onnistui livahtamaan ulos majapaikasta ja kiirehti heti kaupungin katedraaliin ehtoopalvelukseen tavatakseen Adrianopoliksen piispan Kyrilloksen, josta tuli myöhemmin patriarkka (1813–1818) ja joka hirtettiin Adrianopoliksessa Kreikan vapaustaistelujen aikana. Eleutherios kertoi tarinansa kirkon isännöitsijälle ja pyysi tätä tuomaan hänelle kristittyjen vaateparren. Isännöitsijä kuitenkin pelkäsi turkkilaisia niin, että karkotti vihaisesti hänet saman tien kirkosta eikä edes päästänyt häntä piispan puheille. Murheissaan Eleutherios palasi turkkilaisen rauhanlähettilään luo. Tämä kutsui häntä ottopojakseen ja koetti kaikin tavoin piristää hänen mielialaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Eleutherios alkoi rukoilla Jumalanäitiä pelastamaan hänet. Hän pyyteli: ”Kaikkeinpyhin Jumalanäiti, ole minulle suojana, niin kuin olit muinoin Maria Egyptiläiselle.”

Turkkilainen lähettiläs ja Eleutherios matkustivat seuraavaksi Adrianopoliksesta Konstantinopoliin. Siellä Eleutherioksen onnistui paeta turkkilaisen talosta. Hän meni patriarkaattiin tutun peloponnesokselaisen rippi-isän puheille. Tämä kuunteli häntä ja antoi hänelle neuvoja, mutta turkkilaisten kostoa peläten ei suostunut hankkimaan hänelle kristityn pukua. Eleutherios riensi saman tien Venäjän suurlähetystöön. Siellä olijat hämmästyivät nähdessään hänet turkkilaisessa asussa, sillä hän oli kouluaikanaan asunut siellä jonkin aikaa ja he muistivat hänet kristittynä. Siellä Eleutherios sai ensimmäisen kerran täyden tuen. Hänelle annettiin kristityn vaatteet, ja kaikki kokoontuivat juhlimaan hänen paluutaan Kristuksen laumaan. Neljän päivän kuluttua hänet vietiin laivaan, joka poikkesi kulkureitillään Athokselle. Eräs ystävällinen kreikkalainen kristitty lähti varta vasten saattamaan häntä perille.

Saavuttuaan Athokselle Eleutherios meni Suureen Lavraan. Siellä asui noihin aikoihin entinen Konstantinopolin patriarkka Gregorios (10.4.), jonka turkkilaiset sittemmin hirttivät hänen toisella patriarkkakaudellaan vuonna 1821. Hänelle Eleutherios tunnusti lankeemuksensa. Patriarkka tunsi suurta myötätuntoa häntä kohtaan ja kiitti Jumalaa hänen paluustaan kristinuskoon. Hän piti Eleutheriosta luonaan ja lähetti hänet joka päivä neljänkymmenen päivän ajan rippi-isä Meletioksen luo kuuntelemaan uskosta luopuneille tarkoitettuja katumusrukouksia, niin kuin kirkko on säätänyt. Sitten hänet voideltiin uudelleen pyhällä mirhavoiteella ja näin hänet liitettiin takaisin Kristuksen laumaan.

Tämän jälkeen Eleutherios meni Pyhän Annan Skiittaan pappismunkki Basileioksen luo. Tämä oli valmistanut muitakin katuneita kristinuskosta luopuneita marttyyrikilvoitukseen. Hän otti Eleutherioksen veljestöönsä. Tämän sielussa oli leimahtanut niin palava rakkaus Kristukseen, että hän tahtoi marttyyrikuolemalla pyyhkiä pois kieltämisensä. Jo kahdenkymmenen päivän kuluttua hän sai Basileiokselta siunauksen lähteä Konstantinopoliin ja tunnustaa Kristus julkisesti, mutta vain siinä tapauksessa, että joku tunnistaisi hänet entiseksi muslimiksi ja vetäisi oikeuteen. Itse hän ei saisi ilmiantaa itseään.

Konstantinopolissa edes Eleutherioksen entisen isännän palvelijat eivät tunnistaneet häntä, vaikka hän keskusteli heidän kanssaan. Mielenmuutos ja lyhytaikainen oleskelu Athoksella olivat muuttaneet häntä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Vastoin isä Basileioksen kieltoa Eleutherios oli jo valmis ilmiantamaan itsensä turkkilaisille viranomaisille. Hän kohtasi kuitenkin kaupungilla erään Suuren Lavran munkin, joka taivutti hänet palaamaan Athokselle ja karaisemaan vielä itseään askeettisessa kilvoittelussa.

Athoksella Eleutherios kävi useissa luostareissa ja keskusteli monen hengellisen isän kanssa. Lopulta hän asettui Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, missä hän antautui vanhus Akakioksen johdettavaksi. Siellä hän onnistui lyhyessä ajassa kukistamaan lihalliset himot. Hän paastosi, rukoili, valvoi rukouksessa ja eli hengellisen liikutuksen ja ylentymisen tilassa. Kun isä Akakios näki hänet kerran hyvin surullisena ja kyyneleet silmissä keljan pihalla, hän tiedusteli murheen syytä. Nuori noviisi vastasi: ”Isä, sieluni kääntyy pois maailmasta. Kaipaan vain taivaallista elämää.”

Kun vanhus Akakios sai Jumalalta vakuutuksen, että Eleutherios oli kypsä marttyyrikilvoitukseen, hän vihki tämän suureen skeemaan antaen hänelle munkkinimeksi Euthymios. Syvä hartaus ja liikutus täytti nuoren munkin. Vanhus Akakios yllätti hänet jopa harjoittelemasta kaulan ojentamista mestauspölkylle. Kerran hän näki Euthymioksen keljassa kirjoitettuna numeroita 5000, 3000 ja 2000. Hänen kysyessään, mitä ne tarkoittivat, Euthymios vastasi, että matkalla marttyyrikilvoitukseensa Konstantinopoliin hän ei pystyisi suorittamaan laivassa päivittäistä rukoussääntöään maahankumarruksineen ja siksi hän täytti sen jo etukäteen. Ennen lähtöään hän vieraili Ivironin luostarissa, jossa hänen serkkunsa oli munkkina. Tämä vei hänet Portaitissan Jumalanäidin ikonin eteen sanoen Jumalanäidille: ”Sinun käsiisi, Valtiatar. minä luovutan tämän Euthymioksen. Vahvista häntä taistelussa näkymättömiä vihollisia vastaan ja johdata hänet Poikasi ja Jumalamme eteen täydellisenä otollisena uhrina.” Vielä Athoksella ollessaan Euthymios näkikin sitten unen, jossa Jumalanäiti painoi kätensä hänen päänsä päälle ja ikään kuin piti siitä kiinni. Herättyään hän tunsi haltioitunutta iloa kyynelten vuotaessa hänen silmistään.

Helmikuun 19. päivänä 1814 Euthymios lähti Konstantinopoliin kohti marttyyrikuolemaa saattajanaan ja rohkaisijanaan munkki Gregorios. Munkkiveljet saattoivat häntä ja yksi heistä sanoi hänen lähdettyään: ”Veli Euthymios saattaa marttyyrikilvoituksensa hyvään päätökseen.” Kun toiset kysyivät, kuinka hän voi olla siitä niin varma, hän sanoi: ”Kun syleilin Euthymiosta jäähyväisiksi, hänestä lähti niin hyvä tuoksu, ettei sitä voi verrata mihinkään tuoksuöljyyn.” Hänen ruumiinsa oli jo elävänä pyhäinjäännös.

Palmusunnuntaina maaliskuun 22. päivänä Euthymios osallistui pyhään ehtoolliseen Pyhän Johannes Edelläkävijän kirkossa Konstantinopolissa. Sieltä lähdettyään hän pukeutui nopeasti turkkilaiseen asuun, syleili jäähyväisiksi vanhus Gregoriosta ja toisessa kädessään risti ja toisessa virpovitsat voiton merkkeinä hän meni suoraan visiirin palatsiin keskelle kiireistä valtion asioita käsittelevää kokousta. Siellä hän julisti hämmästyneelle visiirille olevansa kristitty ja polki jalkoihinsa turkkilaisen päähineensä.

Kiusaantunut visiiri luuli ensin, että sisään tunkeutunut nuori mies oli hullu tai juovuksissa ja käski heittää hänet ulos. Euthymios vakuutti kuitenkin olevansa täysin kunnossa. Visiiri moitti ensin palvelijoitaan, että he olivat päästäneet tuollaisen miehen hänen luokseen, ja käski sitten panna hänet vankilaan.

Vapauduttuaan muista velvollisuuksistaan visiiri kutsui Euthymioksen kuulusteluun. Mitkään uhkaukset ja houkutukset eivät saaneet häntä palaamaan islamiin. ”Yksi on todellinen usko, kristinusko, ja yksi on todellinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki”, tunnusti Euthymios uskonsa. Hänet tuomittiin mestattavaksi miekalla. Kun pyöveli tahtoi sitoa hänen kätensä, hän sanoi sen olevan tarpeetonta, sillä hän meni kuolemaan vapaaehtoisesti. Euthymios ei osoittanut minkäänlaista pelkoa. Risti ja virpovitsat kädessään hän kulki kohti kuolemaa kuin olisi menossa häätaloon. Paikalle kokoontui runsaasti kristittyjä seuraamaan hänen urheaa kilvoitustaan.

Viimeisinä sanoinaan Euthymios lausui: ”Herra Jeesus Kristus, Sinun käsiisi minä annan henkeni.” Pyöveli ei kuitenkaan onnistunut ensi iskulla katkaisemaan hänen päätään, jolloin hän vielä sanoi: ”Lyö kunnolla.” Toinenkaan isku ei onnistunut, ja niin pyöveli tarttui häntä hiuksista ja katkaisi hänen kaulansa edestä päin.

Vanhus Gregorios onnistui suurella vaivalla ja isolla rahalla ostamaan itselleen pyhän marttyyrin ruumiin. Kun hän kolmen päivän kuluttua nosti ylös pyhän Euthymioksen irtileikatun pään, tämän silmät avautuivat kaksi kertaa ja hän katsoi aivan kuin elävänä iloisin ilmein läsnä olevia, jotka kirjoittivat muistiin tämän erikoisen tapauksen. Heti hänen kuolemansa jälkeen hänen marttyyriveren värjäämät vaatteensa saivat aikaan monia sairaiden paranemisia. Erään lääkärin kolme vuotta silmäsairaana ollut 9-vuotias tytär parantui, kun hänen silmiensä yli tehtiin ristinmerkki pyhän Euthymioksen hiuksilla ja vaatteilla.

Pyhä Euthymioksen ruumis haudattiin Athosvuorelle, jossa hänen reliikkinsä ovat kunnioitettavina Pyhän Johannes Edelläkävijän skiitassa. Hänen kotikaupunkiinsa Dimitsanaan on rakennettu hänelle omistettu kirkko.

Marttyyripiispa Vasili (Zelentsov) syntyi rovastin perheeseen Rjazanin läänissä vuonna 1870. Hän suoritti oikeustieteen tutkinnon yliopistossa ja teologisen tutkinnon Pietarin Hengellisessä akatemiassa. Sen jälkeen hän opetti Jekaterinoslavin pappisseminaarissa ja toimi hiippakunnan sisälähetystyöntekijänä. Vuosina 1917–1918 hän oli Venäjän kirkon kirkolliskokouksen jäsenenä.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1919 isä Vasili vihkiytyi munkiksi ja palveli seurakuntapappina Pultavassa. Hänen jumalanpalveluksensa ja saarnansa vetivät puoleensa ihmisiä. Jopa lahkolaiset tulivat kuuntelemaan häntä. Hän opetti seurakuntalaisiaan keskittymään rukoukseen niin, etteivät he rukouksen aikana huomaisi ketään eivätkä mitään. Hän otti kirkossa käyttöön kansan yhteislaulun ja järjesti hengellisiä keskustelutilaisuuksia sunnuntaisin.

Isä Vasili auttoi köyhiä ja otti huollettavakseen neljä orpolasta. 1920-luvun alussa hän perusti kristillisen nuorisoseuran vastapainoksi kommunistiselle nuorisojärjestö Komsomolille. Hän vastusti julkisesti kirkkojen ryöstämistä, minkä jälkeen hänet pidätettiin vuonna 1922 ja tuomittiin teloitettavaksi, mutta uskovien anomuksesta tuomio muutettiin viiden vuoden vankileirituomioksi. Kolmen vuoden kuluttua isä Vasili armahdettiin. Hän otti vankilasta mukaansa erään kuolleen naisvangin lapsen ja kasvatti tämän yhdessä neljän entisen huollettavansa kanssa.

Syksyllä 1925 isä Vasili vihittiin Prilukan apulaispiispaksi Pultavan hiippakuntaan. Vuoden kuluttua hänet pidätettiin Harkovissa. Pultavassa viranomaiset eivät olleet uskaltaneet tehdä sitä, sillä he pelkäsivät hänelle uskollisen työläisväestön reaktiota.

Piispa Vasilia kuulusteltiin valtiollisen poliisin kidutuskammiossa, minkä jälkeen hänet karkotettiin Solovetskin vankileirille. Sieltä käsin hän esitti vakavia huomautuksia Venäjän kirkkoa johtaneen metropoliitta Sergein (Stragorodski) ’Julkilausumaa’ ja valtiota myötäilevää uutta kirkollista linjaa vastaan, vaikka oli aiemmin ollut lähellä metropoliittaa. Piispa Vasilin mielestä metropoliitta Sergein yritys saavuttaa rauha kirkon vainoajien kanssa ei ollut Kirkon totuuden mukainen, sillä rauha tarkoitti hänen mielestään Kristuksen rauhaa eikä ”maallista hyvinvointia ja turvallisuutta”. Piispa Vasilin aloitteesta Solovetskin vankileirin piispat laativat vastauksen metropoliitan ’Julkilausumaan’. Siinä he kehottivat ilmoittamaan avoimesti bolševikkihallitukselle, että ”Kirkko ei voi sietää uskontoon vihamielisesti suhtautuvan hallituksen sekaantumista puhtaasti kirkollisiin asioihin.”

Solovetskista piispa Vasili siirrettiin vuonna 1928 karkotuspaikkaan Irkutskin alueelle. Siellä hänen asenteensa metropoliitta Sergein politiikkaa kohtaan muuttui yhä leppymättömämmäksi. Hän lähetti eräälle hengelliselle tyttärelleen pitkän käsikirjoituksen vaatien toimittamaan sen metropoliitalle. Kirjoituksessa puhuttiin muun muassa ”välttämättömästä taistelusta neuvostovaltaa vastaan kaikin mahdollisin keinoin aina aseelliseen vastarintaan asti”. Pitkän empimisen jälkeen piispa Vasilin hengellinen tytär luovutti käsikirjoituksen vuonna 1929 metropoliitta Sergeille. Joulukuussa pian tämän jälkeen piispa Vasili pidätettiin ja vietiin Moskovaan pahamaineiseen Ljubjankan vankilaan. Siellä häntä kidutettiin ja hän sai kuolemantuomion. Peloton esipaimen teloitettiin ampumalla tammikuussa 1930. Hänet haudattiin Vagankovin hautausmaalle. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi piispa Vasilin vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

23.3.

Pyhä Nikon syntyi Italiassa Napolin alueella 200-luvulla. Hänen isänsä oli pakana ja äitinsä kristitty. Hän meni armeijaan, ja eräänä päivänä hän oli suuressa vaarassa. Silloin Nikon muisti äitinsä opetukset ja huudahti: ”Herra Jeesus Kristus, auta minua!” Lisäksi hän teki ristinmerkin ja syöksyi taisteluun. Hän selvisi hengissä taistosta ja sai osakseen paljon kunniaa.

Kun Nikon palasi kotimaahansa, hän kertoi siellä äidilleen, mitä oli tapahtunut. Hän myös kertoi tälle aikeestaan tulla kristityksi ja mennä kasteelle idässä. Niin hän lähti Khioksen saarelle ja vietti siellä aikaa yksinäisyydessä. Hän paastosi ja rukoili viikon valmistautuen näin pyhään kasteeseen. Nikonille ilmestyi enkeli, joka ojensi hänelle sauvan ja käski hänen mennä alas rantaan. Rannassa oli laiva, joka kuljetti hänet Ganosvuorelle Traakiaan. Siellä Nikon kohtasi piispa Teodoros Kyzikoksen, joka eli erakkoelämää eräässä vuoren luolassa. Piispa opetti Nikonille kristinuskon perusopit ja kastoi hänet.

Nikon päätti jäädä piispan hengelliseksi oppilaaksi. Kolmen vuoden kuluttua Teodoros vihki hänet papiksi. (Joidenkin lähteiden mukaan myös piispaksi.) Ennen siirtymistään tuonilmaisiin Teodoros antoi vielä Nikonin ohjaukseen hengellisen laumansa, joka koostui 190 kilvoittelijasta. Nämä pyhät olivat lähteneet pakoon keisari Deciuksen (249–251) aloittamaa kristittyjen vainoa ja elivät askeettisesti rukoillen.

Nikon ja hänen 190 oppilastaan päättivät etsiä itselleen sopivan paikan. He lähtivät Mytileneen, mutta eivät viipyneet siellä kauan, vaan jatkoivat matkaa Italiaan. Kotimaassaan Nikon ehti tavata vielä viimeisen kerran kuolemaisillaan olleen äitinsä ja osallistua tämän hautajaisiin. Italiassa Nikon myös kastoi yhdeksän kaupunkilaista. Nämä liittyivät Nikonin opetuslasten joukkoon.

Tämän jälkeen koko joukko matkasi Sisiliaan.[1] Siellä he asettuivat asumaan vuorelle muinaisen kylpylän raunioihin. Sisilian prefekti Quintinianus[2] sai kuitenkin tietoonsa Nikonin ja hänen kumppaneidensa olinpaikan. Hän käski pidättää heidät kaikki ja tuoda hänen eteensä. Kun pyhä Nikon ja 199 kilvoittelijaa eivät suostuneet kieltämään Kristusta, prefekti määräsi heidät ruoskittaviksi. Sitten heidät mestattiin yksitellen, ja ruumiit heitettiin tuliseen pätsiin. Pyhää Nikonia kidutettiin kaikista rajuimmin: häntä poltettiin, hänet sidottiin härkäparin taakse ja hän raahautui niiden mukana, hänen leukansa murrettiin kivillä ja hänen kielensä leikattiin. Lopulta pyhä Nikon mestattiin.

Pakanat veivät pyhän Nikonin ruumiin pellolle, että petoeläimet söisivät sen. Paikalle, jossa pyhän reliikit olivat, sattui kuitenkin tulemaan eräs demonin kiusaama paimen. Paimen kaatui maahan ja demoni pakeni hänestä. Paimen kertoi kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut, ja uutiset ihmeestä levisivät nopeasti. Myös lähellä sijaitsevan Messinan piispa Teodosios kuuli ihmeestä. Hän ja hänen papistonsa menivät paikalle ja löysivät pyhien reliikit. Piispa Teodosios rakennutti kappelin pyhien marttyyrien kunniaksi.


[1] Roomalainen Martyrologia virheellisesti ehdottaa marttyyrien kärsimyspaikaksi Palestiinan Kesareaa.

[2] Sama prefekti tuomitsi myös pyhän Agathan (Synaksarion, Helmikuu, s. 83–84).

Nikon oli pappismunkki jo tullessaan pyhittäjä Antonin perustamaan Kiovan luolaluostariin. Antoni antoi hänen tehtäväkseen vihkiä munkiksi uudet luostariin tulijat, joiden joukossa oli myös nuoria ylimysmiehiä kuten pyhittäjät Jefrem (28.1.) ja Varlaam (19.11.). Näiden nuorten pajarien munkiksi vihkiminen herätti suuriruhtinas Izjaslavin (1054–1078) vihan luostaria ja erityisesti Nikonia kohtaan ja hän haetutti Nikonin luokseen. ”Sinäkö rohkenit minulta lupaa kysymättä vihkiä pajarit munkiksi?” hän kysyi. ”Minä vihin heidät taivaallisen Kuninkaan Jeesuksen Kristuksen käskystä, sillä Hän kutsui heidät tähän kilvoitukseen”, Nikon vastasi. Kiukustunut suuriruhtinas uhkasi vangita hänet ja hajottaa luostarin, mutta Nikon vastasi rauhallisesti: ”Hallitsija, tee niin kuin haluat, mutta on sopimatonta, että käännyttäisin taivaallisen Kuninkaan sotilaita takaisin.” Luolaluostarin munkit hankkiutuivat jo pakenemaan suuriruhtinaan vihaa, mutta ruhtinatar sai puolisonsa rauhoittumaan ja jättämään heidät rauhaan.

Veljestön kasvaessa ja luolien käydessä ahtaaksi Nikon lähti etsimään itselleen uutta kilvoituspaikkaa. Hän vaelsi Asovanmerelle ja asettui yksinäiselle seudulle Tmutorokanin lähistölle. Paikallisilla asukkailla ei ollut käsitystä munkkielämästä, mutta he alkoivat pian kunnioittaa Nikonia ja seurata hänen opetustaan ja kilvoitustaan. Nikon rakennutti Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Hänen ympärilleen syntyi Kiovan luolaluostarin kaltainen luostari, joka kasvoi Jumalan armosta ja hänen esirukouksillaan.

Vuonna 1065 Nikon poikkesi eräällä matkallaan Kiovan luolaluostariin tapaamaan pyhittäjä Feodosia (3.5.), jonka hän oli vihkinyt munkiksi ja joka nyt oli luostarin igumeni. Feodosi otti hänet vastaan suurella kunnioituksella ja hengellistä iloa tuntien. He kumarsivat maahan toistensa edessä, syleilivät ja itkivät jälleennäkemisen ilosta. Feodosi pyysi Nikonia jäämään luolaluostariin, ja tämä lupasi palata, kun olisi ensin saanut järjestettyä oman luostarinsa asiat.

Nikonin palattua Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Feodosi osoitti hänelle kunnioittavaa rakkautta ja piti häntä hengellisenä isänään. Joutuessaan joskus lähtemään luostarista hän uskoi koko veljestön Nikonin johtoon. Nikonin sitoessa kirjoja pyhittäjä Feodosi istui usein vieressä kehräämässä sidonnassa tarvittavaa lankaa.

Nikonin oli hyvä elää Feodosin kanssa, mutta kun Kiovassa syntyi levottomuuksia, jotka johtivat suuriruhtinas Izjaslavin karkottamiseen, hän palasi Tmutorokaniin saadakseen rauhassa jatkaa rukoustaan. Vuonna 1078 hän palasi jälleen Kiovan luolaluostariin. Pyhittäjä Feodosi oli jo kuollut ja autuas Stefan (27.4.) oli valittu hänen seuraajakseen. Pian veljestö kuitenkin pyysi Nikonia igumeniksi. Hän oli munkeille täydellisten luostarihyveiden elävä esimerkki. Pyhän Nikonin aikana luolaluostarin kirkko sai ihmeellisellä tavalla kaunistuksekseen freskot, kun jo edesmenneet pyhittäjät Antoni ja Feodosi ilmestyivät kreikkalaisille ikonimaalareille kutsuen heidät Kiovaan kaunistamaan luolaluostarin kirkkoa.[1]

Pitkään Jumalan mieleisesti kilvoiteltuaan pyhittäjä Nikon nukkui pois rauhassa maaliskuun 23. päivänä vuonna 1088. Hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.


[1] Ks. Synaksarion, Helmikuu, s. 232–234.

Pyhä Vassian oli Joosef Volokolamskilaisen (9.9.) sukulainen ja pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen (1.5.) läheinen oppilas. Pafnuti vihki hänet munkiksi. Vuonna 1455 Vassianista tuli Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtaja, sitten Novospasskin luostarin arkkimandriitta ja vuonna 1467 Rostovin arkkipiispa. Pyhällä Vassianilla oli kyky puhua viisaasti ja opettavaisesti, ja hän toimi usein välittäjänä ruhtinaiden kiistoissa. Hän osoitti kristillistä isänmaanrakkautta kirjoittamalla suuriruhtinas Iivana III:lle (1462–1505) kehottaen tätä tarttumaan toimeen Venäjää valtansa alla pitäneiden tataareiden kukistamiseksi. Vassian kirjoitti myös hengellisen ohjaajansa pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen elämäkerran. Pyhä Vassian saavutti korkean iän ja kuoli vuonna 1481.

Pyhä Vasili oli pienkauppiaan poika Jaroslavlista. Hän pääsi kauppa-apulaiseksi Mangazejaan Pohjois-Siperiaan venäläisten uudisasukkaiden pariin 1500-luvun lopulla. Hän oli hurskas ja rehellinen nuorukainen, joka rukoili paljon ja vietti puhdasta elämää. Hänen kauppiasisäntänsä sitä vastoin eli himojensa vallassa ja halusi jopa tehdä syntiä 19-vuotiaan Vasilin kanssa. Tämä kieltäytyi, jolloin isäntä uhkasi kostaa hänelle.

Eräänä pääsiäisviikon aamuna kävi ilmi, että kauppaan oli murtauduttu. Isäntä kutsui Vasilia, mutta tämä oli kirkossa rukoilemassa eikä halunnut lähteä pois kesken jumalanpalveluksen. Silloin kauppias ilmoitti tapauksesta kaupunginjohtajalle sanoen, että Vasili oli osallinen ryöstöön. Vasili haetettiin poliisikonttoriin, jossa kaupunginjohtaja kauppiaan yllyttämänä alkoi kiduttaa häntä yrittäen saada hänet tunnustamaan rikoksen. Vasilia pahoinpideltiin niin, että hän kaatui muutaman kerran puolikuolleena lattialle, mutta virottuaan hän vakuutti olevansa syytön. Lopulta raivostunut kauppias löi häntä suurella avainnipulla ohimoon, jolloin hän kaatui kuolleena maahan. Vasilin ruumis pantiin arkkuun ja upotettiin suohon. Tämä tapahtui noin vuonna 1600.

Viidenkymmenen vuoden kuluttua Vasilin arkku nousi suon pinnalle. Hänen ruumiinsa oli säilynyt maatumattomana, ja monia ihmeitä tapahtui sen äärellä rukoileville. Vuonna 1670 pyhäinjäännökset siirrettiin Turuhanskin Pyhän Kolminaisuuden luostariin, missä ihmeitä tapahtui yhä lisää. Pyhää Vasilia kunnioitetaan hurskaan elämän esikuvana ja ihmeidentekijänä erityisesti Siperiassa.

Pyhä Luukas oli kotoisin Adrianopoliksesta. Kun hän oli kuusivuotias, hänen isänsä kuoli. Silloin eräs hyvä mies Zagorasta otti hänet suojelukseensa keventääkseen hänen monilapsisen leskiäitinsä taakkaa. Mies oli kauppias ja asui jonkin aikaa Venäjällä. Sitten hän palasi Konstantinopoliin, jossa Luukas oli hänen kanssaan.

Kun Luukas oli 13-vuotias, hän joutui tappeluun turkkilaispojan kanssa ja löi tätä. Silloin paikalla olleet turkkilaiset ryntäsivät hänen kimppuunsa ja alkoivat pahoinpidellä häntä. Hädissään hän huusi: ”Päästäkää minut, niin minusta tulee muslimi.” Näin hän sai heidät rauhoittumaan, ja yksi heistä, tunnettu mies, otti hänet kotiinsa. Heti hän käski Luukasta kieltämään Kristuksen, minkä tämä tekikin lausuen samalla islamin uskontunnustuksen. Mutta kun Luukkaan mieli rauhoittui, hän tajusi lankeemuksensa ja alkoi katua sitä. Turkkilainen ei päästänyt häntä ulos talostaan, mutta Luukkaan onnistui kuitenkin lähettää suojelijalleen viesti, että tämä tekisi kaikkensa vapauttaakseen hänet ennen kuin hänet ympärileikataan. Suojelija kääntyi heti Venäjän lähetystön puoleen. Sieltä tehtyyn tiedusteluun turkkilainen vastasi, että poika oli tullut hänen taloonsa vapaaehtoisesti ja kääntynyt omasta tahdostaan islamiin eikä häntä enää voisi luovuttaa takaisin. Heti tämän jälkeen hän varmistaakseen asian sitoi pojan kädet ja ympärileikkasi tämän väkisin. Kun Venäjän lähetystössä saatiin tietää tästä, Luukkaan suojelija sai ohjeet neuvoa poikaa pakenemaan ja tulemaan lähetystöön.

Muutaman päivän kuluttua Luukas sai tilaisuuden paeta, ja hän riensi Venäjän suurlähetystöön. Ensitöikseen hän vaihtoi ylleen kristityn vaatteet. Konsuli lähetti hänet jo samana päivänä Smyrnaan. Siellä hän meni synnintunnustukselle, ja rippi-isä neuvoi häntä menemään Athokselle, missä hän voisi rauhoittua ja välttää uudet vaarat.

Athoksella Luukas kohtasi monia vaikeuksia. Ensinnäkin häntä ei hänen nuoruutensa ja parrattomuutensa tähden haluttu monessa paikassa ottaa lainkaan vastaan. Toisaalta hänessä itsessään oli levottomuutta, ja hänelle sattui joka paikassa erilaisia kiusauksia ja koettelemuksia, jotka saivat hänet vähän väliä siirtymään luostarista tai skiitasta toiseen. Lopulta hän lähti pois Athokselta ryhtyäkseen kirkkovahdiksi johonkin kirkkoon.

Jumala ei kuitenkaan siunannut tätäkään suunnitelmaa. Luukas kävi monissa paikoissa, mutta ei löytänyt mistään haluamaansa suojelusta ja turvaa. Lopulta hän meni Smyrnaan. Siellä riehui ruttoepidemia, ja sen säikäyttämänä Luukas palasi takaisin Athokselle. Pyhällä vuorella hän jatkoi kiertelyään luostarista toiseen, kunnes päätyi Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, jossa oli ollut jo aikaisemminkin. Siellä hän taas kertoi rippi-isälle kaikista kiusauksistaan. Tämä lähetti hänet Gregorioksen luostariin, jossa hän sai tehtäväkseen huolehtia kirkosta. Mutta sieltäkin hänet jostakin syystä karkotettiin, vaikka hän itse anelikin kyynelsilmin, että saisi jäädä sinne.

Tämän jälkeen Luukas meni itseensä ja alkoi ajatella, että syynä siihen, ettei hän pystynyt asettumaan aloilleen mihinkään, oli hänen kääntymisensä islamiin. Hän päätteli, että hänen on puhdistettava tämä syntinsä omalla verellään tunnustamalla Kristus julkisesti ja tulemalla hänen marttyyrikseen. Kun hän puhui tästä rippi-isälleen, tämä yritti ensin estellä peläten, kestäisikö hänen rohkeutensa.

Pappismunkki Bessarion ja rippi-isä Ananias näkivät Luukkaan palavan innostuksen saada kärsiä marttyyrikuolema, ja lopulta he päättivät panna hänet 50 päivän koeajalle, jolloin hänen piti tehdä 800 maahankumarrusta päivässä, lukea paljon rukouksia ja syödä kerran vuorokaudessa vettä ja leipää. Iloissaan Luukas aloitti tämän marttyyriuteen valmistavan kilvoituksensa.

Luukkaalle löytyi kuitenkin hyvä laivakyyti jo 32 päivän jälkeen. Hän tahtoi kärsiä marttyyrikuolemansa Mytilenessä Lesbos-saarella, joka oli kuuluisa monista uusmarttyyreistaan. Rippi-isä Ananias lähetti vanhus Bessarionin hänen mukaansa tukemaan häntä. Kun he saapuivat Lesbokselle, Luukas tunsi ensin marttyyrikutsumuksensa vain vahvistuvan. He jäivät Pamfilan kylään, jonka kirkossa Luukas nähdessään pyhän Barbaran ikonin huomautti ihaillen: ”Kuinka kauheita kidutuksia hän kestikään, vaikka oli nainen. Herra vahvisti häntä.” Luukkaan intoa lisäsi vielä sekin, että paikalliset papit Parthenios ja Gregorios kuvasivat hänelle hartaasti joitakin vuosia aikaisemmin Lesboksella kuolleen pyhän uusmarttyyri Teodoroksen (17.2.) marttyyrikilvoitusta.

Jo seuraavana päivänä Luukas kuitenkin tunnusti isä Bessarionille, että monenlaiset ajatukset ahdistivat häntä: ”Yksi ajatus sanoo minulle: etkö sääli nuoruuttasi, miksi menetät elämäsi turhien toiveiden tähden? Entäpä jos kaikki se mitä sinulle sanotaan onkin valhetta, eikä ole olemassa ylösnousemusta, tuomiota, palkkaa, marttyyreita?” Auttaakseen häntä vapautumaan tällaisista herjaavista ajatuksista isä Bessarion luki hänelle pyhän Basileios Suuren pahan hengen pois häätämiseksi kirjoittamat rukoukset. Seuraavana aamuna Luukas osallistui ennen pyhitettyjen lahjojen liturgiaan. Lähestyessään ehtoollismaljaa hän pyysi kumartaen anteeksi kaikilta kirkossa olevilta. Silloin nämä havaitsivat jotain ennen näkemätöntä: hänen kyyneleensä valuivat niin vuolaina, että kirkon lattia kastui laajalti.

Kun vanhus Bessarion kysyi pyhän ehtoollisen jälkeen Luukkaalta, vieläkö epäuskoiset ajatukset ahdistavat häntä, tämä vastasi iloisena: ”Kunnia Jumalalle, heti ehtoollisen nautittuani ne kaikki hävisivät. Nyt mieleni on rauhallinen, ja meidän pitää mennä nopeasti tekemään se, minkä takia olemme tulleet.” Samaan aikaan levisi tieto, että kahdeksanhenkinen turkkilaisperhe oli paennut saarelta kääntyäkseen kristinuskoon. Tämä ilahdutti kovasti Luukasta. Hän riisui pois munkinasunsa ja pukeutui turkkilaisvaatetukseen. Sen alle pantiin athosvuorelainen kuolinvaate, ja pappi Parthenios voiteli hänet öljyllä, jonka oli tuonut Jerusalemista, Kristuksen pyhältä haudalta. Luukkaan hiuksiin kätkettiin vielä pieni palanen pyhän uusmarttyyri Teodoroksen marttyyriveren tahraamasta paidasta. Sen jälkeen Luukas tukijoineen, joihin kuului myös kaksi lesboslaista pappia, meni Pyhän Barbaran kirkkoon, missä toimitettiin rukouspalvelus ja pyydettiin pyhää Barbaraa vahvistamaan nuorta marttyyria. Sitten olikin jo jäähyväisten aika: he syleilivät toisiaan ja Luukas kiitti heitä kaikkia.

Luukas lähti yksin kulkemaan kohti marttyyriutta, ja isä Bessarion seurasi häntä matkan päästä. Pian Luukas pysähtyi odottamaan häntä ja sanoi hänelle: ”Isä, kirjoita äidilleni ja lohduta häntä. Tee myös kumarrus puolestani rippi-isälleni, piispalle ja kaikille veljille.” Vielä vähän ennen turkkilaisen tuomioistuimen eteen astumistaan hän alkoi epäröidä, mutta vanhus Bessarionin uskoa täynnä olevat sanat rohkaisivat häntä jatkamaan kilvoitustaan, vaikka vanhus jättikin ratkaisun kokonaan hänelle itselleen. Saarelaisetkin olivat huolissaan turkkilaisten mahdollisista kostotoimenpiteistä, kun turkkilaisia oli kääntymässä kristityksi ja samaan aikaan muslimiksi aikoinaan kääntynyt Luukas oli käymässä marttyyrikuolemaan Kristuksen tähden.

Tuomioistuimen eteen mennessään Luukas kohtasi Mytilenen metropoliitan, jota turkkilaiset olivat juuri kuulustelleet kadonneen turkkilaisperheen tähden. Metropoliitta ei kuitenkaan pelännyt vaan lähetti heti kaikkiin kirkkoihin kehotuksen toimittaa rukouspalveluksia Luukkaan puolesta, että Jumalanäiti vahvistaisi häntä.

Luukas kertoi tuomarille lapsena kokemastaan ympärileikkauksesta ja palaamisestaan takaisin kristityksi. Pelko ei enää ahdistanut häntä tuomioistuimen edessä. Mitkään turkkilaisten lupaukset ja uhkaukset eivät saaneet häntä horjumaan. Luukasta kuulusteltiin useaan kertaan, ja hän vietti muutaman päivän vankilassa. Eräs kristitty pääsi sinne tukemaan häntä, ja metropoliitta huolehti, että hänelle lähetettiin pyhää ehtoollista.

Sunnuntaina maaliskuun 23. päivänä 1802 Luukas vietiin hirtettäväksi. Kun hirttosilmukka oli jo kierretty hänen kaulaansa, pyöveli kehotti häntä vielä kerran muuttamaan mielensä, johon hän vastasi: ”Kumarran Kristustani ja uskon vain Häneen.” Silloin joku turkkilaisista sanoi: ”Tulkoon Kristus nyt pelastamaan sinut!” Tähän marttyyri vastasi: ”En tahdo, että hän vapauttaa minut täällä, sillä tahdon kuolla rakkaudesta Häneen.” Sitten köyttä vedettiin ja hyvin rauhallisesti jäsenten nytkähtelemättä hän antoi sielunsa Jumalan käteen.

Pyhän Luukkaan ruumis riippui hirressä kolme vuorokautta. Silmät ja suu olivat kiinni ja näytti kuin hän nukkuisi. Ruumiista lähti ihmeellisen hyvä tuoksu. Vanhus Bessarion kävi moneen kertaan katsomassa sitä juuri tuon tuoksun takia. Hän ylisti koko sydämestään Jumalaa yhdessä toisten kristittyjen kanssa, että Hän oli vahvistanut nuorta poikaa voittamaan niin näkyvät kuin näkymättömätkin viholliset.

Kolmen päivän kuluttua turkkilaiset ottivat ruumiin alas hirsipuusta, panivat sen veneeseen ja purjehtivat avomerelle. Heillä oli mukanaan noin satakiloinen kivenjärkäle, jonka he sitoivat marttyyrin kaulaan, ja sen jälkeen suurella ponnistuksella työnsivät hänen ruumiinsa mereen. Silloin tapahtui jotakin hyvin erikoista: pyhän marttyyrin ruumis veti perässään kiveä ja kellui meren pinnalla. Yhtäkkiä veneen ympärille puhkesi myrsky, vaikka muuten meri oli rauhallinen. Veneessä oli yksi kristitty, nimeltään Johannes. Operaatiota johtava turkkilainen aliupseeri kysyi tältä, mitä nämä kummalliset ilmiöt ovat. ”Vai et tiedä, mitä ne ovat. Ne ovat Jumalan viha, koska teidän mereen heittämänne mies oli Jumalalle otollinen ja teidän olisi pitänyt antaa kristittyjen haudata hänet”, hän vastasi. Lopulta meri heitti veneen kallioihin. Kaikki kuitenkin pelastuivat. Pyhän marttyyrin ruumis ajautui tuona yönä rannalle, ja kristityt hautasivat sen salaa.

Vanhus Bessarion ei tiennyt näistä tapahtumista mitään. Kyynelsilmin hän kiitti yhä uudelleen Jumalaa, että kaikki oli tapahtunut Hänen kunniakseen, mutta oli kovasti murheissaan, että marttyyrin ruumis oli tuhottu. Silloin juuri tuona samana yönä pyhä Luukas ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Älä ole murheissasi, isä, en ole enää meressä.” Seuraavana päivänä hän sai kuulla, että ruumis oli löytynyt ja se oli haudattu salaiseen paikkaan. On säilynyt tieto, että pyhän Luukkaan reliikkejä säilytettiin vuoteen 1884 Pyhän Simeonin kirkossa.

Edellä mainittu kristitty Johannes oli veneessä ottanut talteen pyhän marttyyrin hiuksia ja hänen vielä eläessään eräitä pyhälle Luukkaalle kuuluneita esineitä kuten liinan, johon hän oli kuivannut jatkuvasti valuneita kyyneliään. Niitä jaettiin eri ihmisille, myös Pamfilan kylän papeille Partheniokselle ja Gregoriokselle. Eräs isä Parthenioksen sukulainen sairastui noina päivinä niin vakavaan mielenhäiriöön, että lääkärit päättelivät hänen jo kuolevan. Silloin isä Parthenios toimitti vedenpyhityksen ja kastoi sitten pyhitettyyn veteen pyhälle Luukkaalle kuuluneita esineitä. Tätä vettä hän juotti sairaalle, joka nousi heti istumaan ja pyysi ruokaa. Hän parani täysin ja ylisti Jumalaa sekä ihmeitätekevää lääkäriään, uusmarttyyri Luukasta. Myös eräs halvaantunut nainen parani heti, kun hänet siunattiin ristinmuotoisesti pyhän Luukkaan hiuksilla ja hänen käyttämillään esineillä.

Anastasia Bobkova syntyi talonpoikaisperheeseen vuonna 1890. Vanhempiensa kuoltua hän meni vuonna 1920 Pyhän Kolminaisuuden Aleksanteri Nevskin luostariin, joka sijaitsi Klinskin piirikunnassa Moskovan läänissä. Seitsemän vuoden kuluttua neuvostoviranomaiset sulkivat luostarin ja Anastasia muutti Volokolamskin alueelle. Hän hoiti palvelutehtäviä Šestakovon kylän kirkossa ja kävi ihmisten kodeissa lukemassa psalttaria vainajien puolesta.

Muutaman vuoden kuluttua viranomaiset päättivät sulkea kirkon. Asiaa pohdittiin seurakunnankokouksessa, jonka aikana paikalle tuli kommunistisen nuorisojärjestön naisia. Seurakuntalaiset ryhtyivät tarmokkaasti työntämään heitä ulos, jolloin yksi nainen kaatui. Viisi henkeä, Anastasia mukaan lukien, pidätettiin ”viranomaisten vastustamisesta”. Hänet tuomittiin kolmeksi kuukaudeksi työojennusleirille.

Vapauduttuaan Anastasia palasi kylään. Kiivaimpien vainojen aikana vuonna 1938 viranomaiset kuulustelivat kyläneuvoston puheenjohtaja Šustovaa. Hän kertoi pitäneensä Neuvostoliiton korkeimman neuvoston vaalikampanjaa eräässä talossa, kun Anastasia tuli sisään ja aloitti vastavallankumouksellisen ja neuvostovastaisen kampanjan sanoen: ”Neuvostovalta pidättää syyttä suotta pappeja, jotka tekevät työtä kansan hyväksi ja ovat perustuslain mukaan tasa-arvoisia. Missä tässä on oikeudenmukaisuus? Neuvostovallassa se on vain paperilla.”

Samana päivänä kuulusteltiin kyläneuvoston sihteeriä, joka kertoi, että Anastasialla oli yhteyksiä nunniin ja että heillä oli yhteisiä kokoontumisia, joissa kävi tuntemattomia ihmisiä. ”Mielestäni he harjoittavat vastavallankumouksellista ja neuvostovastaista toimintaa”, sihteeri sanoi.

Anastasia pidätettiin ja häntä kuulusteltiin kolmen päivän ajan. Hän kielsi olleensa mukana neuvostovastaisessa toiminnassa, mutta myönsi kaiken mitä oli sanonut. Hän kertoi myös sanoneensa: ”Me emme tarvitse neuvostovaltaa. Joka tarvitsee, menköön äänestämään. Meillä on oma taivaallinen valtamme.”

Kuuliaisuussisar Anastasia tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin ampumalla ja haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan Butovon ampumakentälle lähellä Moskovaa.

Pyhittäjä Sergei (Mitrofan Srebrjanski) syntyi vuonna 1870 Voronežin läänissä. Useimpien pappien poikien tapaan hän suoritti pappisseminaarin, mutta ei heti vihkiytynyt papiksi, vaan hakeutui yhteiskunnallisten ajatusten innoittamana opiskelemaan eläinlääketiedettä Varsovaan. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa Olga Ispolatovskajaan ja alkoi kiinnostua ortodoksisuudesta vakavammin. Hän alkoi pohtia, oliko hän sittenkään valinnut oikean tien ihmisten palvelemiseksi. Pian avioliiton solmimisen jälkeen vuonna 1893 hän otti vastaan diakoninvihkimyksen, ja vuoden kuluttua hänet vihittiin papiksi.

Isä Mitrofan palveli rakuunarykmentin pappina Orjolin kaupungissa. Hän osoittautui vakavaksi ja erinomaiseksi opetuspuheiden pitäjäksi, jonka sanoja kuulijat imivät itseensä kuin kuiva maa sadetta. Hänen ympärilleen muodostui vahva seurakunta.

Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlassa vuonna 1903 isä Mitrofan esiteltiin suuriruhtinatar Elisabet Feodorovnalle (5.7.), johon hänen vilpitön uskonsa, nöyryytensä ja mutkattomuutensa teki myönteisen vaikutuksen.

Japanin sodan alettua vuonna 1904 isä Mitrofanin rakuunarykmentti lähti kohti rintamaa. Hän itse ei epäillyt hetkeäkään seurata laumaansa, vaan jakoi sen kanssa kaikki sodan vaikeudet. Hänen ansioluettelossaan todetaan hänen osallistuneen viiteen taisteluun. Vihollisen tulituksen kestäessä hän toimitti jumalanpalveluksia, ripitti haavoittuneita ja hautasi kaatuneita. Sodan päätyttyä hän palasi rykmentin mukana Orjoliin.

Vuonna 1908 suuriruhtinatar Elisabet suunnitteli Martan ja Marian luostarin perustamista Moskovaan. Muutamat henkilöt, isä Mitrofan mukaan lukien, tekivät suunnitelmia yhteisön elämän järjestämiseksi. Suuriruhtinatar mieltyi isä Mitrofanin ehdotukseen, valitsi sen hankkeensa perustaksi ja kutsui isä Mitrofanin luostarin papiksi ja rippi-isäksi.

Rohkenematta kieltäytyä tarjotusta tehtävästä isä Mitrofan lupasi ajatella asiaa ja antaa vastauksensa myöhemmin. Paluumatkalla Moskovasta hän ajatteli rakasta seurakuntaansa Orjolissa, joutui hämmennyksiin ja päätti kieltäytyä suuriruhtinattaren tarjouksesta. Samassa hän tunsi oikean kätensä halvaantuvan: hän ei pystynyt liikuttamaan sormiaan eikä taivuttamaan kättään. Hän ymmärsi, että Jumala rankaisi häntä tahtonsa vastustamisesta, ja lupasi lähteä Moskovaan, jos vain paranisi. Vähän kerrassaan tunto palasi käteen ja parin tunnin kuluttua se oli entisellään.

Kun isä Mitrofan ilmoitti seurakuntalaisilleen aikovansa muuttaa Moskovaan, nämä alkoivat itkeä ja anoivat häntä jäämään Orjoliin. Hän lykkäsi lähtöään ja päätti lopulta luopua muutosta. Pian hänen oikea kätensä alkoi ilman mitään selvää syytä turvota niin, että se haittasi jumalanpalvelusten toimittamista. Lääkäri ei osannut sanoa, mistä vaiva johtui. Samaan aikaan Orjoliin tuotiin Moskovasta Jumalanäidin ihmeitä tekevä Ivironilainen ikoni. Sen edessä rukoillessaan isä Mitrofan päätti toistamiseen suostua suuriruhtinatar Elisabetin ehdotukseen ja lähteä Moskovaan. Harrasta pelkoa tuntien hän suuteli ikonia ja tunsi pian kätensä tervehtyvän. Siitä hän ymmärsi, että hänen muutollaan oli Jumalan siunaus ja että hänen oli nöyrryttävä seuraamaan Jumalan tahtoa.

Saadakseen asialle ohjaajavanhusten siunauksen isä Mitrofan matkusti Zosimovin luostariin tapaamaan skeemapappismunkki Aleksia (19.9.) ja muita vanhuksia. Hän kertoi heille epäilyksistään. Miten hän seurakuntapappina pystyisi toimimaan luostarin rippi-isänä? Oliko hän ryhtymässä tehtävään, joka ylitti hänen voimansa? Mutta vanhukset siunasivat hänet tarttumaan toimeen.

Syyskuussa 1908 isä Mitrofan nimitettiin Martan ja Marian yhteisön papiksi. Suuriruhtinatar Elisabet piti hänen tuloaan Jumalan erityisen siunauksen merkkinä ja kirjoitti hänestä muistiinpanoihinsa: ”Isä Mitrofan opettaa sisaria. Kolmesti viikossa meillä on hienoja luentoja, joita vieraatkin tulevat kuuntelemaan. Aamurukousten yhteydessä hän lukee evankeliumia ja pitää lyhyen opetuspuheen. Teetä juomme yhdessä papin ja hänen vaimonsa kanssa ja lopuksi puhutaan uskonnosta. Isä Mitrofanin luennot ovat hyvin mielenkiintoisia. Hän on paitsi syvällisen uskova ihminen myös suunnattoman oppinut. Hän aloittaa puheensa Raamatusta ja lopettaa kirkkohistoriaan ja osoittaa koko ajan, mitä ja miten sisaret voivat puhua auttaakseen kärsiviä sieluja. Hän on avara ihminen, jossa ei ole mitään ahtaan fanaattista.”

Isä Mitrofan puolestaan kirjoitti luostarin toimintaa suunnitellessaan, että Kristuksen palvelemiseen antautuneita ihmisiä on kahta laatua, ja he ovat seuranneet kahta tietä, munkkilaisuutta ja diakoniaa. Munkkilaisuus pelastaa ihmisiä sisäiseen kirkastumiseen johtavan kilvoituksen kautta, diakonissat taas palvelevat Jumalaa ja pelastavat lähimmäisiään ja omankin sielunsa toimeliaan rakkauden voimalla.

Vaikeuksista huolimatta luostari laajeni. Vuonna 1914 siihen kuului 96 sisarta ja sen yhteydessä toimi sairaala ja poliklinikka köyhiä varten, orpotyttöjen lastenkoti, pyhäkoulu, kirjasto, köyhien naisten ja perheiden ruokala sekä käsityökerho. Tunnustukseksi toiminnastaan isä Mitrofan sai vuonna 1916 mitran kanto-oikeuden.

Vallankumouksen jälkeen luostarin johtaja suuriruhtinatar Elisabet pidätettiin. Hän kuoli marttyyrina Siperiassa Alapajevskissa kesällä 1918.

Luostari jäi isä Mitrofanin vastuulle. Vuoden 1919 lopussa hän vihkiytyi vaimonsa Olgan kanssa luostarielämään. Avioliittovuosinaan he olivat kasvattaneet kolme orpoa sukulaistyttöä ja toivoneet kovasti omaa lasta, mutta Herra ei ollut antanut toiveen täyttyä. Martan ja Marian luostariin muutettuaan he olivat tehneet lupauksen pidättäytyä avioelämästä ymmärtäen, että Jumala kutsui heitä uudenlaiseen palvelutehtävään. Vallankumouksen jälkeen uskonvainojen alettua he vihkiytyivät patriarkka Tiihonin siunauksella munkiksi ja nunnaksi nimillä Sergei ja Elisabet. Pian patriarkka Tiihon korotti isä Sergein arkkimandriitaksi.

Vuonna 1923 isä Sergei pidätettiin, koska hän oli lukenut kirkossa patriarkan paimenkirjeen, jossa tämä kehotti vastustamaan kirkon kalleuksien takavarikointia. Viisi kuukautta hän virui vankilassa ilman, että häntä vastaan nostettiin syytettä ja lopulta hänet karkotettiin vuodeksi Tobolskiin.

Helmikuussa 1925 isä Sergei palasi Martan ja Marian luostariin. Ei kuitenkaan mennyt montakaan viikkoa, kun viranomaiset päättivät sulkea luostarin ja karkottaa sisaret. Isä Sergeitä vastaan tehtiin ilmianto, jonka perusteella häntä syytettiin neuvostovastaisesta agitaatiosta sisarten parissa, ja hänet vietiin Butyrkan vankilaan. Kun äiti Elisabet sai tietää syytteestä, hän alkoi ajaa isä Sergein vapauttamista. Kesällä valtiollinen poliisi (OGPU) keskeytti oikeusjutun, ja isä Sergei vapautettiin.

Tällä välin luostari oli lopullisesti suljettu ja sisaret karkotettu. Isä Sergei ja äiti Elisabet muuttivat Tverin alueelle Vladytšnjan kylään ja asettuivat hirsitaloon, jossa oli aiemmin asunut Elisabetin isä rovasti Vladimir Ispolatovski. Isä Sergei kävi rukoilemassa Jumalanäidin suojeluksen (Pokrovan) kirkossa ja vuonna 1927 hän alkoi toimittaa siinä jumalanpalveluksia. Hengelliset lapset alkoivat käydä hänen luonaan. Vainoista välittämättä isä Sergei jatkoi rippi-isän ja sananjulistajan kilvoitustaan. Ihmiset pyysivät häneltä apua ja muutamat paranivat uskonsa mukaan hänen rukoustensa kautta sairauksistaan.

Muutamat kyläläiset suhtautuivat vihamielisesti kirkkoon ja isä Sergein avoimeen julistustyöhön. Vuonna 1931 he ilmoittivat viranomaisille, että Sergeillä oli uskonnollisesti huumaava vaikutus kansaan; hän piti hyviä opetuspuheita, joissa kehotti ihmisiä tukemaan kirkkoa ja uskonnollisia päämääriä; hän oli poliittisesti vahingollinen henkilö, joka oli pikaisesti poistettava. Kyläläisiltä koottua todistusaineistoa vääristeltiin, mutta silti siitä käy ilmi, että kansa piti häntä aitona ohjaajavanhuksena ja kilvoittelijana, jonka rukoukset auttoivat monia sairaita.

Isä Sergei tuomittiin neuvostovastaisesta toiminnasta viideksi vuodeksi karkotukseen pohjoiseen Pinegajoen varrelle. Hän oli kuusikymmenvuotias ja sairasti edellisten vankila- ja karkotustuomioiden jälkeen vaikeaa sydänlihastulehdusta. Pinegalla hänet sijoitettiin kylään, jossa oli paljon karkotettua papistoa. Hänen mukanaan seurasivat äiti Elisabet ja Maria Zamorina, joka tunsi isä Sergein jo tämän Orjolin vuosilta. He asuivat yhdessä kuin pienenä luostariyhteisönä. Maria vihkiytyi sittemmin nunnaksi nimellä Militsa.

Karkotetut papit olivat metsätöissä ja tukinuitossa. Isä Sergein tehtävänä oli ohjastaa tukkikuormaa vetävää hevosta ja raivata kantoja. Jumalan avulla hän suoriutui kaikista töistä. Hän oli hyvissä väleissä esimiesten kanssa; kaikki rakastivat väsymätöntä vanhusta, joka tyytyi nöyrästi karkotusvangin osaansa.

Kahden karkotusvuoden jälkeen isä Sergei vapautettiin korkean ikänsä ja hyvin täytettyjen työtehtävien perusteella. Hän kävi Moskovassa hyvästelemässä lopullisesti Martan ja Marian hajotetun luostarin ja asettui jälleen asumaan Vladytšnjan kylään hengellisten lasten hänelle ostamaan taloon. Jumalanäidin suojeluksen kirkko oli suljettu, ja hän kävi rukoilemassa naapurikylän Profeetta Elian kirkossa. Paikallisten viranomaisten vastustus pakotti hänet myöhemmin lopettamaan kirkossa käynnin ja rukoilemaan kotona.

Isä Sergei omisti loppuelämänsä hengellisten lastensa ja kärsivien kristittyjen hengelliselle ohjaukselle aikana, jolloin suurin osa kirkoista oli suljettu ja monet papit pidätetty. Herra palkitsi hänen kilvoituselämänsä ja nöyryytensä antamalla hänelle selvänäköisyyden ja parantamisen lahjan.

Sodan aikana saksalaiset valloittivat Tverin. Venäläinen joukko-osasto sijoittui Vladytšnjan kylään, jossa oli odotettavissa suuri taistelu. Siviiliväestöä kehotettiin siirtymään kauemmas eturintamasta, mutta isä Sergei ja nunnat Elisabet ja Militsa pysyivät paikoillaan. Saksalaiset koneet lensivät päivittäin ylitse, mutta yksikään pommi ei pudonnut kylään. Myös sotilaat ihmettelivät asiaa, ja hekin uskoivat jonkun suojelevan kylää rukouksillaan.

Isä Sergein viimeinen rippi-isä rovasti Kvintilian Veršinski asui Tverissä ja kävi usein hänen luonaan. ”Joka kerta keskustellessani hänen kanssaan ja kuunnellessani hänen lämminsydämistä puhettaan näin edessäni entisaikojen erämaakilvoittelijan hahmon. Hän oli kokonaan jumalallisen kaipauksen vallassa. Se tuntui erityisesti hänen puhuessaan. Hänen lempiaiheitaan olivat rukous ja hengellinen raittius. Kaikki hänessä oli epätavallista ja herätti minussa ihmetystä. Kerran hän sanoi minulle: ’Pahoja ihmisiä ei ole; on vain ihmisiä, joiden puolesta pitää erityisesti rukoilla.’ Hänen puheissaan ei ollut jälkeäkään kaunasta ihmisiä kohtaan, vaikka hän oli joutunut kärsimään paljon. Hän suhtautui ihmisiin tavattoman sävyisästi ja lämpimästi. Hän löysi nopeasti keskustelukumppanin sielusta kipeän kohdan ja paransi sen. Epäilemättä hänellä oli myös kyky lohduttaa ihmisiä.”

Pyhittäjä ja tunnustaja Sergei nukkui kuolonuneen maaliskuun 23. päivänä vuonna 1948. Hautajaisissa niin miehet kuin naisetkin itkivät. Monet ottivat taskuistaan pieniä valkoisia liinoja tai ikoneita, ja painettuaan ne vainajan ruumista vasten kätkivät ne taas taskuihinsa. Hautausmaalla kiuru laskeutui taivaan korkeuksista ja lenteli haudan yllä laulaen sointuvaa lauluaan. Näin luomakuntakin ylisti Jumalaa, joka on ihmeellinen pyhissään. Pyhittäjä Sergein kunnioitus ei vähentynyt vaan kasvoi hänen kuolemansa jälkeen. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

24.3.

Pyhä Artemon syntyi ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen perheensä oli jalosukuinen ja vaikutti Vähä-Aasian Pisidiassa sijaitsevassa Seleukian kaupungissa. Kun pyhä apostoli Paavali (29.6.) saapui lähetysmatkoillaan kaupunkiin, Artemon kuuli hänen puhuvan. Hän vakuuttui pyhän apostolin sanoista ja päätti liittyä tämän opetuslasten joukkoon.

Artemon seurasi apostolia, kun tämä matkasi Kyprokselle (Ap. t. 13:4). Hän teki lähetystyötä kaikkialla, minne meni, välittämättä siitä, kuinka paljon joutui kärsimään evankeliumin julistamisen takia. Artemon oli apostoli Paavalin mukana, kun tämä vangittiin ja laitettiin vankilaan.

Koska Artemon oli hurskas ja hyveellinen, pyhä apostoli nimitti Artemonin piispaksi tämän kotikaupunkiin Seleukiaan. Piispana Artemon piti erityisesti huolta papistonsa koulutuksesta. Hän myös saavutti suuren suosion köyhien ja sorrettujen keskuudessa, sillä hän suojeli heitä erityisesti. Joka päivä pyhä Artemon toimitti liturgian. Hän myös opetti hengelliselle laumalleen, että jokaisen päivän tulisi olla juhlapäivä. Pyhä Artemon nukkui rauhassa kuolonuneen erittäin korkeassa iässä.

300- ja 400-luvulla Egyptissä tuhannet ihmiset lähtivät rakkaudesta Jumalaan pois maallisen hälinän keskeltä erämaihin viettämään munkin tai nunnan elämää. Yksi heistä oli Karion (4.11.). Hän oli avioliitossa ja jätti kahden lapsensa huoltamisen vaimonsa harteille ryhtyen itse munkiksi Sketiksen erämaahan. Kun nälänhätä iski Egyptiin, vaimo ei enää pystynyt elättämään lapsia ja tuli heidän kanssaan Sketikseen pyytäen lasten isää, ettei tämä jättäisi heitä kuolemaan nälkään. Silloin Karion otti poikansa Sakariaksen luokseen Sketikseen. Hän kasvatti poikaa ankarien luostariperiaatteiden mukaisesti.

Parrattoman nuoren pojan läsnäolo herätti kuitenkin pahennusta. Silloin abba Karion sanoi Sakariakselle: ”Lähdetään täältä. Isät nurisevat meidän vuoksemme.” He menivät Thebaiksen erämaahan, mutta siellä toistui sama asia. Tässä vaiheessa Sakarias alkoi ymmärtää, mistä oli kyse. Hän meni ja upotti itsensä rikkipitoiseen järveen aina nenäänsä myöten. Sakarias viipyi siellä niin pitkään, että hänen ihonsa syöpyi kuin hänellä olisi ollut spitaali. Jopa hänen isällään oli vaikeuksia tunnistaa hänet. Hänestä tuli sen näköinen, ettei hän taatusti herättänyt mitään sopimattomia ajatuksia kenessäkään. Kun hän meni seuraavana sunnuntaina ehtoolliselle Skiitan kirkossa, abba Isidoros, Skiitan pappismunkki, sanoi: ”Viime sunnuntaina Sakarias otti vastaan pyhän ehtoollisen kuin ihminen, tänä sunnuntaina hän lähestyy ehtoollismaljaa kuin enkeli.”

Tämä itsensä uhraaminen teki Sakariaksesta Jumalan armon valitun astian. Jopa itse pyhittäjä Makarios Suuri (19.1.) vieraili hänen luonaan ja kysyi: ”Sano minulle, mitä on munkin työskentely.” Kieltäydyttyään ensin puhumasta suuren opettajan edessä Sakarias sanoi lopulta: ”Omasta puolestani ajattelen, että munkki on se, joka pakottaa itseään kaikessa.”

Abba Mooses Egyptiläinen, joka ihaili kovasti Skiitan munkkien kilvoituksia, tuli myös nuorukaisen luo ja pyysi häneltä hyödyllistä sanaa. Nöyryydessään Sakarias heittäytyi hänen jalkoihinsa, jolloin hän jatkoi: ”Poikani, näin Pyhän Hengen laskeutuvan päällesi ja siitä lähtien olen kovasti tahtonut keskustella kanssasi.” Silloin Sakarias otti munkinpäähineensä, heitti sen maahan ja polki sitä jaloillaan sanoen: ”Joka ei hyväksy, että häntä kohdellaan tällä tavoin, siitä ei voi tulla munkkia.”

Sakarias ei elänyt pitkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, abba Mooses tuli häntä katsomaan ja kysyi häneltä, mitä hän näki. Hän vastasi: ”Isä, eikö ole parempi pysyä hiljaa?” Hetken päästä hän antoi henkensä. Skiitan pappi Isidoros kohotti silmänsä taivaaseen ja sanoi: ”Iloitse, poikani Sakarias, sillä taivaan portit ovat sepposen selällään ottamassa sinua vastaan!”

Stefan ja Pietari olivat syntyperältään Kazanin islamilaisia tataareja, jotka alkoivat uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen ja ottivat kasteen vuonna 1552. Tsaari Iivana IV Julma (1533–1584) oli juuri vallannut Kazanin kaupungin, minkä myötä siellä oli alkanut ortodoksinen lähetystyö.

Tataari Stefan, jonka jalat olivat olleet osittain halvaantuneet 20 vuotta, kuuli kristittyjen Jumalasta ja arveli tämän voivan parantaa hänet. Hän päätti ottaa kasteen. Jo samana päivänä Stefan tunsi jalkojensa vahvistuvan pelkän päätöksen voimasta. Hän pyysi pappi Timofeita kastamaan hänet. Pappi epäili tataarin kääntymyksen kestävyyttä, mutta tämä vannoi pysyvänsä uskollisena kristittyjen Jumalalle. Samaan aikaan muitakin tataareja kääntyi ortodokseiksi; heidän joukossaan oli myös Pietari.

Kun venäläinen sotajoukko vetäytyi Kazanista, käskynhaltijaksi nimitetty kaani Ših-Aleb joutui tataarien painostuksesta pakenemaan kaupungista. Monet venäläiset kauppiaat ja sotilaat eivät ehtineet poistua ajoissa ja saivat syntyneissä levottomuuksissa surmansa tataarien kädestä. Stefan, joka ei suostunut luopumaan kristinuskosta, hakattiin kappaleiksi ja hänen talonsa ryöstettiin. Näin hän kärsi marttyyrikuoleman.

Pietarin omaiset yrittivät saada hänet luopumaan kristinuskosta. He toivat hänet kotiinsa ja kutsuivat häntä entisellä musliminimellä, mutta Pietari tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen Pelastajaan ja sanoi: ”Olen saanut pyhässä kasteessa nimen Pietari, en sitä nimeä, jolla te minua kutsutte.” Nähdessään Pietarin lujan vakaumuksen perhe luovutti hänet kidutettavaksi. Kärsimystensä keskellä Pietari tunnusti Kristusta sanoen: ”Olen kristitty.” Näitä sanoja toistaen hän menehtyi. Pyhä marttyyri haudattiin Kazaniin paikalle, jossa oli vanha Kristuksen Ylösnousemuksen kirkko.

Pyhä Parthenios oli kotoisin Mytilenestä Lesbokselta. Hänen poikkeuksellinen älykkyytensä tuli ilmi jo lapsena. Hänen vanhempansa olivat hyvässä taloudellisessa asemassa ja antoivat hänelle erinomaisen koulutuksen. Parthenioksesta tulikin yksi oman aikansa viisaista miehistä. Hän oli myös erittäin harrasmielinen, tutki pyhää Raamattua ja isien teoksia ja tunsi erityistä mieltymystä jumalanpalveluksiin, joissa hän kävi ahkerasti.

Pyhä Parthenios luovutti suuret lahjansa kirkon palvelukseen, ja hänet vihittiin nopeasti lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi. Kun Khios-saaren metropoliitta kuoli, patriarkaatti valitsi hänet saaren uudeksi metropoliitaksi vuonna 1639, jolloin hän sai piispanvihkimyksen. Hän paimensi hänelle uskottua Kristuksen laumaa Jumalalle otollisella tavalla vuosikausia, kunnes hänet vuonna 1656 valittiin Konstantinopolin patriarkaksi.

Paholainen ei kestänyt nähdä hyvää paimenta Kristuksen suuren kirkon johdossa. Salaliitto, joka oli johtanut vuotta aikaisemmin patriarkka Kyrillos Lukariksen kuolemaan, levitti lonkeronsa myös rauhaa rakastavan Parthenioksen ympärille. Häntä syytettiin sulttaanin tuomioistuimen Korkean Portin edessä liittoutumisesta Valakian ruhtinaan kanssa. Heidän väitettiin suunnittelevan yhdessä kansannousua Osmanien valtakuntaa vastaan. Syytöksen perustana oli patriarkan ruhtinaalle lähettämä kirje, jossa hän pyysi tältä taloudellista tukea patriarkaatille ja jonka turkkilaiset olivat tulkinneet väärin. Lisäksi tuli vielä erään tataariruhtinaan ilmianto. Hän oli nähnyt Etelä-Venäjällä yhden patriarkaatin metropoliitoista jonkun kasakkaruhtinaan hovissa, missä tälle osoitettiin suurta arvonantoa. Tataari oli tästä vetänyt johtopäätöksen, että metropoliitta oli patriarkaatin agentti, joka oli valmistelemassa suunnitelmaa Turkkia vastaan.

Patriarkka Parthenios kutsuttiin visiirin eteen. Tämä tutki häntä ja havaitsi kaikki syytökset perättömiksi. Mutta hän ei voinut loukata tataariruhtinasta esittämällä tämän epäluulot perättömiksi eikä liioin tahtonut itselleen mainetta, että hän katsoo asioita läpi sormien. Niinpä hän luovutti syyttömän patriarkan Konstantinopolin kaupunginjohtajalle käskien surmata tämän valtionpetturina.

Kaupunginjohtaja alkoi houkutella Partheniosta kääntymään islamiin, jolloin hän säästyisi kuolemalta, ja lupasi hänelle arvoasemia ja rikkauksia. Pyhä patriarkka vastasi: ”Minä en ole juonitellut valtakuntaa vastaan, kuten itse hyvin tiedätte, vaan kärsin epäoikeudenmukaisesti. Mutta ei tule kuuloonkaan, että pelastaakseni henkeni kieltäisin uskoni. En kiellä rakasta Kristustani, vaikka uhkailisitte minua tuhansilla kuolemilla. Hänen pyhä nimensä on minun iloni ja riemuni.”

Silloin kaupunginjohtaja määräsi pyhän Parthenioksen kidutettavaksi monin eri tavoin. Hän kesti kidutuksensa kärsivällisesti ja iloitsi nähdessään omassa ruumissaan Kristuksen kärsimyksen merkit. Kun kaupunginjohtaja näki, että patriarkka pysyi lujana uskossaan Kristukseen, hän lähetti tämän sidottuna telotuspaikalle, missä hänet hirtettiin Lasaruksen lauantaina 1657. Pyhän patriarkka Parthenioksen ruumis riippui hirsipuussa kolme vuorokautta, ja joka yö taivaallinen valo hohti hänen päänsä ympärillä. Sen jälkeen ruumis heitettiin mereen. Kristityt löysivät sen ja hautasivat salaa eräälle saarelle lähellä Konstantinopolia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

25.3.

Herran Jeesuksen Kristuksen sikiämisen juhlaa vietetään noin viisi päivää kevätpäiväntasauksen jälkeen. Kristus käänsi historian kulun. Se mikä ennen vei alas kohti kuolemaa, on nyt nousua kohti ikuisuuden loputonta kevättä. Siksi on sopivaa, että kun luonnossa pimeys antaa sijaa valolle, kirkko viettää Vanhurskauden Auringon maailmaan laskeutumisen juhlaa.

Jumalansynnyttäjän ilmestys on kaikkien Herran juhlien juuri ja perustus. Kristuksen sikiäminen on ihmeiden ihme, jonka seurausta ovat niin Kristuksen syntymäjuhla kuin pääsiäinenkin. Siksi ilmestysjuhlaa vietetään joka vuosi samana päivänä, vaikka se sattuisi suurelle viikolle tai pääsiäiseksi. Vanhan tradition mukaan Jumala loi maailman keväällä, ja jumalaksi halunnut Aadam ajettiin ulos paratiisista nimenomaan 25. maaliskuuta. Näin ollen on sopivaa, että myös ihmisluonnon parantava ”toinen luominen” aloitetaan samana päivänä. Vanhan perimätiedon mukaan myös kirkon ensimmäinen pääsiäinen eli Kristuksen ristiinnaulitseminen tapahtui 25. maaliskuuta. Kyseessä on siis elämän voiton päivä. Tästä lienee syntynyt uskomus, jonka mukaan Punaisenmeren ylittäminenkin tapahtui samana päivänä.

Ihmiskunta joutui kuoleman alaisuuteen Eevan keväisen tottelemattomuuden kautta, ja niin myös ihmiskunnan vapahtaminen tapahtui Neitseen keväisen kuuliaisuuden kautta. Eeva joutui käärmeenhahmoisen enkelin puheen eksyttämäksi ja ajautui pois Jumalan yhteydestä, ja vastaavasti myös Neitsyt Maria sai enkeliltä hyvän sanoman Jumalan synnyttämisestä. Eeva eksytettiin tottelemattomuuteen, mutta Maria uskoi ja totteli Jumalaa. Näin Mariasta tuli Eevan tekojen hyvittäjä ja hänen puolustajansa. Ihmissuku oli joutunut kuoleman alaisuuteen neitseen kautta, ja niin se sai myös vapautua Neitseen kautta. Kuuliaisuus hyvitti tottelemattomuuden.[1]

Lankeemuksen jälkeen Jumala armossaan ja pitkämielisyydessään alkoi valmistella ihmiskuntaa pelastukseen sukupolvi toisensa jälkeen niin myötä- kuin vastoinkäymistenkin kautta. Tämä johti sen suuren salaisuuden toteutumiseen, jonka Hän oli pitänyt kätkettynä omassa kolminaisessa elämässään jo ennen aikojen alkua. Tuo salaisuus oli Sanan lihaksi tuleminen.

Jumala tiesi ennalta ihmisen lankeemuksen ja sen traagiset seuraamukset. Luomisen päämäärä, kuten pyhä Nikolas Kabasilas opettaa, oli valmistaa Hänelle Äiti, joka viattoman sielunsa kauneudella kääntäisi Kaikkivaltiaan Luojan katseen puoleensa. Näin hyveiden kaunistama Neitsyt tuli Sanan hääkammioksi, taivaallisen Kuninkaan palatsiksi ja jumalallisen suunnitelman täyttymykseksi. Pyhästä Neitsyestä tuli astia, joka sulki sisäänsä sen joka pitää kaiken sisällään.

Puoli vuotta Herran Edelläkävijän Johannes Kastajan sikiämisen jälkeen jumalallisen armon sanansaattaja ylienkeli Gabriel saapui Neitsyt Marian luokse Galilean Nasaretiin. Nuori Maria oli kihlattu vanhurskaalle Joosefille, joka oli hänen neitsyytensä suojelija. Ylienkeli ilmestyi Marialle ihmisen hahmossa, kädessään sauva, ja tervehti häntä lausuen: ”Iloitse Armoitettu, Herra on sinun kanssasi.” Maria hämmentyi enkelin sanoista ja kysyi itseltään, oliko tämä ilosanoma petosta, niin kuin Eevan saamat sanat muinoin. Enkeli kuitenkin rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää, Maria, sillä sinä olet saanut suosion Jumalan edessä. Älä ihmettele ilmiasuani tai näitä ilon sanoja. Sinun ihmisluontosi joutui muinoin käärmeen pettämäksi ja tuomittiin tuskaan ja murheeseen. Olen tullut julistamaan sinulle todellisen ilon ja vapahduksen ensimmäisen äitimme kirouksesta. Katso, sinä tulet raskaaksi ja synnytät Pojan profeetta Jesajan ennustuksen täyttymykseksi. Ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus. Hänestä tulee suuri ja häntä on kutsuttava Korkeimman Pojaksi.”

Tällaisia sanoja kuullessaan Neitsyt huudahti: ”Kuinka tämä on mahdollista? Enhän tunne miestä?” Hän ei epäillyt jumalallista sanaa uskon puutteen takia, kuten Sakarias, vaan ihmetteli, miten tämä mysteeri saattoi tapahtua hänessä ilman aviovuodetta. Enkeli ymmärsi Marian epäilykset eikä syyttänyt häntä vaan alkoi selittää hänelle, millainen tämä uudenlainen syntyminen olisi. ”Pyhä Henki tulee yllesi, ja Korkeimman voima varjoaa sinut.” Maria oli armoitettuna valmistettu Hänen tulemiseensa. Enkeli muistutti, että Elisabetkin oli tullut raskaaksi vanhoilla päivillään, ja että missä Jumala niin tahtoo, siellä voitettaisiin luonnonjärjestys. Pyhä Henki tekisi Mariassa suuremman ihmeen kuin koko maailmankaikkeuden luominen oli ollut.

Neitsyt omistautui koko vapaan tahtonsa voimalla jumalallisen suunnitelman toteutumiseen. Hän vastasi nöyrästi: ”Katso, olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle sinun sanasi mukaan.” Näillä sanoilla hän antoi omasta ja koko ihmisluonnon puolesta suostumuksen, joka mahdollisti jumalallisen voiman tulemisen hänen sisälleen. Vapahtajan sikiäminen tapahtui tuolla samalla hetkellä.

Näin Kaikkeuden Kuningas, joka pitää kaiken sisällään, tyhjensi itsensä läpikäyden sanoin kuvaamattoman nöyrtymisen asettuakseen asumaan neitseen kohtuun. Hän yhdistyi ihmisluontoon ja pukeutui Mariasta saamaansa lihaan. Neitseellinen veri tuli hänen kuninkaalliseksi purppuraviitakseen. Jumalan Pojasta tuli Ihmisen poika, yksi persoona kahdessa luonnossa. Jumala pukeutui ihmisyyteen, ja Neitseestä tuli todellinen Jumalansynnyttäjä (Theotokos), jotta ihminen voisi vapautua tuonelasta ja tulla Jumalan lapseksi armosta.

Lihaksitulemisen salaisuus oli enkeleiltäkin kätketty, ja se tapahtui Kolminaisuuden yhteistyönä, jossa olivat läsnä Isän hyvän tahto, Pojan alastuleminen ja Pyhän Hengen varjoaminen. Mutta lihaksitulemisen toteutuminen ei ollut ainoastaan Jumalan yksipuolinen teko. Siihen tarvittiin myös ihminen – nainen, jota Herra oli odottanut ja jonka Hän oli valinnut ainutlaatuiseen tehtävään. Inkarnaatio oli yhtä lailla Marian ja hänen vapaan tahtonsa aikaansaannos, sillä hän antoi itsensä vapaaehtoisesti Jumalan haltuun ja toimi rohkeasti sen toteutumiseksi. Hän myös antoi itsestään maallisen aineksen, josta Kristuksen maallinen olemus muodostui. Ihmisen vapahtaminen oli Jumalan tahdon ja ihmisen vapauden yhteinen aikaansaannos. Ihmisen usko ja jumalallinen suunnitelma toteuttivat yhdessä suuren mysteerin, joka oli valmistettu jo aikojen alussa. Jumala tuli ihmiseksi Mariassa, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi Mariasta syntyneessä.

Näin Neitsyt Maria, aviota tuntematon morsian, sai tulla kirkkaaksi lähteeksi, josta kumpuaa pelastusta ja siunausta uudistuneelle ihmisluonnolle. Kirkon opettajille valkeni, että profeettojen muinoin kokemat ihmeet viittasivat juuri tähän mysteeriin, joka on kaiken keskipiste ja täyttymys. Mooseksen näkemä palava mutta kulumaton pensas, Danielin näkemä louhimaton vuori, Hesekielin näkemä suljettu portti josta vain Israelin Jumala saattoi kulkea, Jaakobin näkemät portaat taivaaseen – kaikki tämä osoittautui esikuviksi Jumalansynnyttäjästä ja hänessä toteutuneesta ihmeestä.

Ainaisena neitseenä Maria jätti myös esikuvan neitseellisestä elämänmuodosta, jonka hän avasi ihmiselle aivan uudella tavalla. Juutalaisuudessa avioelämä ja jälkeläiset olivat kaikki kaikessa; Marian myötä myös neitseellisyys osoittautui arvokkaaksi valinnaksi, jonka kautta niin mies kuin nainenkin voi tulla Jumalan temppeliksi.

Neitsyt Mariassa koko ihmiskunta, eikä ainoastaan ihmiset vaan koko ihmisen lankeemuksen turmelema luomakunta, vastasi Jumalalle myöntävästi. Luomakunta oli huoaten odottanut Neitseen vastausta, sillä se merkitsi ihmisen vapahduksen alkua ja ihminen luomakunnan kruununa on koko todellisuuden kirkastumisen alku. Siksi tämä päivä on erityinen juhlapäivä, jolloin Aadamin lapset laulavat Jumalan kunniaksi yhdessä enkelien kanssa. Sanan sikiämisessä taivas ja maa ovat yhdistyneet, ja tämä on ihmisen ja Jumalan yhteinen ilo.


[1] Kappale mukailee pyhän Irenaioksen 100-luvulla laatimaa kirjoitusta (Adversus haereses V, 19:1).

Eräiden tietojen mukaan Sennufios oli nitrialainen erakko, joka vaikutti keisari Leo Armenialaisen aikana (813–820). Nitrian erakkoyhteisö oli kuitenkin kadonnut jo vuosisatoja aikaisemmin, joten mahdollisesti hän eli jossakin muualla Egyptissä.

Sennufios muistetaan epätavallisesta ihmeestä. Kerran hän näki näyn ja kuuli sanat: ”Lähde maastasi ja keljastasi ja mene Tessalonikaan Kivenhakkaajien luostariin. Siellä näyttäydyn sinulle.” Sennufios totteli näkyä ja taivalsi Tessalonikaan. Hän löysi kyseisen luostarin, mutta ei nähnyt siellä mitään erikoista. Niin hän palasi takaisin Egyptiin, mutta jälleen ääni käski hänen mennä Tessalonikaan, jossa hän saisi nähdä Jumalan Pojan kuvan sekä vieläpä kuolla siellä.

Sennufios lähti taas matkaan. Eräänä päivänä kun hän oli rukoilemassa Kivenhakkaajien luostarin kirkossa, tapahtui lievä maanjäristys ja rappaukset varisivat kirkon seinästä. Niiden alta paljastui poikkeuksellinen mosaiikki, jossa parraton Kristus Immanuel istui kunniassaan sateenkaaren päällä. Tarinan mukaan mosaiikin tekijä oli valmistanut kirkon aspikseen tavanomaisen Jumalanäitiä esittävän mosaiikin, mutta eräänä aamuna hän oli huomannut kuvan muuttuneen esittämään Kristusta kunniassaan. Nähdessään tämän erikoisen mosaiikkikuvan Sennufios huudahti: ”Kunnia Sinulle, Jumala! Kiitän Sinua!” Tämän jälkeen hän veti viimeisen henkäyksensä ja nukkui pois. Parantumisia ja muita ihmeitä alkoi tapahtua niille, jotka koskettivat pyhän Sennufioksen ruumista. Kukaan uskoen lähestynyt ei poistunut saamatta jumalallista lohdutusta. Hänen hautajaisissaan kuultiin enkelten laulua.

Pyhittäjä Sennufioksen näkemä vanha mosaiikki, josta on säilynyt tarkka kuvaus, löytyi uudestaan vuonna 1927 Pyhittäjä Daavidin (Osios David) kirkosta. Tällä tavoin varmistui, että nykyisin Pyhittäjä Daavidin nimellä tunnettu pyhäkkö on alun perin ollut Kivenhakkaajien luostarin kirkko.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

26.3.

Herran juhlia seuraavina päivinä vietetään aina kyseisen tapahtuman mahdollistajien ja niiden toteutumiseen keskeisesti vaikuttaneiden muistoa. Sanan sikiämisen juhlan jälkeisenä päivänä muistellaan ylienkeli Gabrielia, joka lähetettiin Neitsyt Marian luo hyvän sanoman välittäjänä.

Ylienkeli Gabriel oli ollut kautta historian Jumalan armon välittäjä ja jumalallisen suopeuden sanansaattaja. Enkelinä Gabriel on tulinen olento, joka muutoksenalaisuudesta vapaana katselee alati jumalallista kirkkautta. Jumala asetti Gabrielin palvelevaksi hengeksi, joka lähetetään alas niitä varten, jotka perivät pelastuksen. Hänen palvelustehtävänsä huipentuma oli se, kun hän sai esittää pyhälle Neitseelle tervehdyksen: ”Iloitse!” Gabrielin sanat ovat eläneet enkelimäistä pyhyyttä ja puhtautta kaipaavien huulilla vuosisadasta toiseen.

Gabrielin nimi käännetään usein ”Jumalan mies”. Kirjaimellisesti nimi merkitsee ”Jumala on sankarini” tai ”Jumala on mieheni”. Näin ihmisen ja Jumalan yhteenliittymä on ollut salatusti läsnä jo enkelin nimessä osoituksena siitä valtaisasta tehtävästä, johon hänet aikojen alussa asetettiin. Ylienkeli Gabrielin varsinainen juhlapäivä on ruumiittomien olentojen juhla 8.11.

Kodratos (Quadratus) oli piispana Anatoliassa luultavasti keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305). Epäjumalanpalvelijat yrittivät saada häntä luopumaan piispallisista tehtävistään ja kielsivät häntä opettamasta Kristuksen nimeen. Pyhä Kodratos ei kuitenkaan välittänyt kielloista. Hän vieraili kristittyjen luona vankiloissa ja jatkoi ihmisten kastamista. Kodratos kehotti kristittyjä säilyttämään uskonsa, joka antaa katoavan elämän sijasta iankaikkisen elämän. Epäjumalanpalvojat saivat kuulla, että Kodratos jatkoi tehtäviään piispana. Raivostuneina he ottivat Kodratoksen kiinni ja kiduttivat häntä. Tämän jälkeen he mestasivat pyhän Kodratoksen, joka sai siten Jumalalta marttyyrien kruunun.

Samoihin aikoihin elivät myös Teodosios, Emmanuel ja Sabinos sekä neljäkymmentä muuta kristittyä, jotka näkivät kristiveljiensä ja -sisariensa kuolevan hirveissä vainoissa. Nämä urheat Kristuksen sotilaat menivät pakanoiden luo omasta tahdostaan ja tunnustivat olevansa kristittyjä. Pakanat ottivat heidät kiinni ja heittivät vankilaan. Jonkun ajan kuluttua heitä alettiin kiduttaa raa’asti ja lopulta heidät mestattiin.

Pyhä Maxima ja hänen miehensä Montanus, joka oli pappi, elivät Singidunumissa (nyk. Belgrad) keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305). Eräs keisarin virkamies nimeltään Galerius määräsi, että kaikkien kristittyjen tuli uhrata epäjumalanpatsaille. Pyhä aviopari kieltäytyi. He matkustivat Sirmiumiin päästäkseen loitolle vainoojista. Vuonna 304 heidät kuitenkin pidätettiin. Roomalaissotilaat toivat heidät tuomittaviksi maaherra Probuksen eteen.

Avioparille annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko he uhraisivat epäjumalille tai heidät tapettaisiin. Pyhä Montanus kieltäytyi uhraamasta. Hän totesi, että epäjumalille uhraaminen olisi Jeesuksen Kristuksen hylkäämistä. Tämän jälkeen Probus kääntyi pyhän Maximan puoleen. Hän ajatteli, että nainen olisi heikompiluonteinen kuin aviomiehensä, joten hän yritti taivutella pyhää naista luopumaan uskostaan. Maxima kuitenkin puolusti uskoaan niin kaunopuheisesti ja vakuuttavasti, että Probus alkoi pelätä kuulijoiden kääntyvän kristityiksi. Tästä syystä oikeudenkäynti lopetettiin lyhyeen.

Pyhä aviopari mestattiin miekalla. Heidän ruumiinsa heitettiin Savajokeen. Kristityt vaaransivat henkensä saadakseen nostettua marttyyrien päät ja ruumiit joesta. Pian tämän jälkeen heidän pyhäinjäännöksensä siirrettiin Roomaan, pyhän Priscillan katakombeihin. Pyhien reliikit olivat siellä puolitoista vuosituhatta.

Vuonna 1804 eräitä pyhän Priscillan katakombien hautoja avattiin. Pyhän Maximan reliikit löytyivät ja ne osoittautuivat harvinaisen hyväkuntoisiksi. Ne siirrettiin erääseen Roomassa sijaitsevaan yksityiseen kappeliin, jonka omisti vaikutusvaltainen Sinibaldin perhe. Sata vuotta kului, kunnes vuonna 1927 Sinibaldin suku antoi pyhän Maximan reliikit eräälle luostarisääntökunnalle Roomassa. Nämä puolestaan lähettivät reliikit Yhdysvaltoihin, jossa reliikit matkasivat vuosikymmeniä, kunnes päätyivät Ohion North Royaltoniin Pyhän Claran nunnaluostariin, jossa noudatetaan bysanttilaista jumalanpalvelusjärjestystä.

Krimillä ja Tonavan pohjoisrannalla eli gootteja 300-luvulta lähtien. Heidän keskuudessaan tehtiin lähetystyötä, ja jo ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 325 osallistui goottilainen piispa. Gootit olivat hiljalleen omaksumassa kristillisen elämän, kun Athanaric tuli valtaan 360-luvun puolivälissä. Athanaric halusi kansansa pysyvän pakanoina. Historioitsija Sozomenos kertoo, että hallitsija raivostui, kun näki alaistensa kääntyvän kristinuskoon areiolaisen piispa Wulfilan (Ulfila, k. 383) opetusta kuultuaan. Niinpä Athanaric aloitti kristittyjen vainon goottien keskuudessa vuonna 372. Hän määräsi kristittyjä kidutettavaksi ja tapettavaksi, usein ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Näissä vainoissa kuolivat esimerkiksi pyhät Niketas Gootti (15.9.) sekä Sabbas Gootti (12.4.).

Hallitsija Athanaricin virkamiehet asettivat epäjumalanpatsaan vankkureille ja ajoivat hitaasti kristittyjen telttojen ohi. Patsasta palvoneet ja sille uhranneet säästettiin, mutta muut poltettiin elävältä telttoihinsa. Joidenkin lähteiden mukaan pyhiä marttyyreja oli yhteensä 308. Kuitenkin heistä tiedetään nimeltä vain 26, ja nimistä on eri käsikirjoituksissa erilaisia versioita.[1]

Nimeltä tunnettujen joukossa olivat papit Bathusius ja Wereka sekä näiden pojat ja tyttäret, munkki Arpyla ja maallikkomiehet Abepas, Agnas, Ryax, Igathrax, Hiskos, Syllas, Sigetzas, Suerilas, Seimblas, Guimblas, Thearhas ja Filgas. Pyhien marttyyrien joukossa oli myös runsaasti maallikkonaisia. Näitä olivat pyhät Anna, Baris[2], Moiko (Manca), Wirko (Virko), Alla ja Animais (Animaida).[3] Nämä pyhät marttyyrit olivat teltassa, joka oli toiminut kirkkona. Telttakirkko sytytettiin palamaan, ja pyhät antoivat sielunsa Herran käsiin. Heidän joukkoonsa luetaan myös eräs nimeltään tuntemattomaksi jäänyt mies, joka oli juuri tuomassa uhrilahjaa kirkkoon. Hänet otettiin kiinni ja hän tunnustautui kristityksi. Niinpä hän antoi itsensä Kristukselle toisten marttyyrien tavoin polttouhrina.

Goottilaisten marttyyrien kanssa kunnioitetaan myös kahta kuninkaallista naista. Goottilaisen hallitsijan leski, kristitty kuningatar Gaatha sekä hänen tyttärensä, prinsessa Dulcida, kuljettivat pyhien marttyyrien reliikit turvaan vuosien 383–391 välisenä aikana. He keräsivät reliikit ja toivat ne Syyriaan muutamien pappien sekä erään Thyellas-nimisen maallikkomiehen avustuksella.

Kuningatar Gaatha palasi myöhemmin kotimaahansa, jossa hänet kivitettiin kuoliaaksi. Pyhän Gaathan kanssa marttyyrikruunun sai myös hänen poikansa Agathon. Prinsessa Duclida sen sijaan vei pyhät reliikit Vähässä-Aasiassa sijaitsevaan Kyzikokseen. Siellä hän antoi muutamia pyhäinjäännöksiä rakenteilla olevaan kirkkoon. Pyhä Duclida nukkui kuolonuneen rauhassa.


[1] Käsikirjoituksissa myös painotetaan tänään muisteltavien pyhien marttyyrien puhdasta uskoa: he eivät olleet areiolaisia, kuten valtaosa kristityistä gooteista todellisuudessa oli.

[2] Nimi tunnetaan myös muodoissa Beride ja Baride.

[3] Goottilaisten nimien alkuperäisistä muodoista ei ole varmuutta, koska kreikkalaiset ja latinalaiset kirjoittajat tapasivat kirjoittaa goottinimet niin kuin parhaiten taisivat.

Pyhittäjä Basileios vietti kilvoitteluelämää Vähän-Aasian vuoriseudulla 900-luvun alussa. Syystä tai toisesta hänet vangittiin vakoojaksi epäiltynä ja vietiin Konstantinopoliin patriisi Samonaksen kuulusteltavaksi. Kuulustelun aikana Jumalan mies paljasti Samonaksen oman epäsiveellisen tilan. Basileios tuomittiin kidutettavaksi ja suljettiin sen jälkeen vankilaan. Basileioksen vankilassa olemiseen liittyy kolme ihmekertomusta. Kun hänet kolmen päivän kuluttua tuotiin ulos, hänen ruumiissaan ei näkynyt enää mitään jälkiä kidutuksista. Hänet heitettiin leijonan eteen, mutta se jätti hänet rauhaan. Ja kun hänet yritettiin hukuttaa mereen, delfiini kantoi hänet rannalle.

Vankeuden ja kuulustelujen jälkeen eräs Konstantinopolin johtomies nimeltä Johannes otti Basileioksen asumaan omaan kotiinsa, missä tämä vietti koko loppuelämänsä. Selvänäkemisen ja ennalta tietämisen armolahjoillaan hän kohotti aikalaistensa moraalia, ilmoitti ennalta keisari Konstantinoksen kokeman tappion arabeja vastaan Kreetalla vuonna 949 ja paljasti hallitsijan vävyn Saronitoksen vallankaappausyrityksen. Saronitos pidätytti hänet ja luovutti ruoskittavaksi, mutta Jumalan viha kohtasi häntä ja hän menehtyi pian. Basileios palasi taas Johanneksen kotiin. Hovin hurskaat prinsessat ihailivat pyhittäjän armolahjoja ja kutsuivat hänet vierailuille palatsiin. Kuninkaallisten suosionosoitukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet Basileiokseen, ja hovielämä turhanpäiväisine muodollisuuksineen ja hienosteluineen pysyi hänelle vieraana.

Vähän ennen autuasta kuolemaansa Basileios vetäytyi yksinäisyyteen. Kun hänen oppilaansa löysivät hänet, hän oli jo nukkunut pois. Pyhän Basileios Uuden hautajaisiin osallistui suuri väkijoukko. Monet tahot kilpailivat siitä, kuka saisi haltuunsa hänen ruumiinsa. Hänen kesti-isäntänsä Johannes taisteli kuitenkin sitkeästi oikeudesta saada haltuunsa pyhittyneen vieraansa armontäyteiset reliikit. Saatuaan ne hän luopui itsekin maailmasta ja vietti loppuelämänsä huolehtien pyhittäjä Basileioksen hautapaikasta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

27.3.

Profeetta Hanani eli Juudan kuninkaan Asan aikana (911–870 eKr.). Hänen nimensä merkitsee ”suosiollista”. Asan kolmantenakymmenentenäkuudentena hallitusvuotena Israelin kuningas Baesa hyökkäsi Juudan alueelle. Silloin Asa päätti tehdä liiton Syyrian kuninkaan kanssa. Hän otti kullan ja hopean, joka oli Herran temppelissä ja palatsin aarrekammioissa ja lähetti kaiken Syyriaan. Hän käski lähettilään sanoa Syyrian hallitsijalle: ”Minun isäni ja sinun isäsi olivat keskenään liitossa. Tehkäämme mekin liitto. Tässä lähetän sinulle hopeaa ja kultaa. Riko se liitto, jonka olet tehnyt Israelin kuninkaan Baesan kanssa. Silloin hän lähtee pois ahdistamasta minua” (2. Aik. 16:3).

Tässä tilanteessa profeetta Hanani tuli Asan luo ja nuhteli häntä. Profeetta sanoi kuninkaalle: ”Koska olet turvautunut Syyrian kuninkaaseen etkä Herraan, Jumalaasi, Syyrian kuninkaan sotajoukko pelastuu joutumasta sinun valtaasi.” Hän muistutti kuninkaalle, että tämän entiset valloitukset olivat perustuneet siihen, että hän oli turvautunut Jumalaan. Hän sanoi kuninkaalle: ”Olihan nubialaisia ja libyalaisiakin suuri joukko ja heillä oli suuret määrät sotavaunuja ja hevosia, mutta koska sinä turvauduit Herraan, Hän antoi heidät sinun käsiisi. Herran valvova katse kiertää koko maata, jotta Hän voisi vahvistaa niitä, jotka vilpittömin sydämin palvelevat Häntä. Sinä olet nyt tehnyt tyhmästi. Tästä lähtien joudut jatkuvasti käymään sotia” (2. Aik. 16:7–9).

Kuningas Asa suuttui profeetta Hananille ja heitätti hänet vankilaan. Samalla hän kuritti muutamia muitakin vastustajiaan. Hananin profetia kuitenkin kävi toteen: ”Asan ja Baesan, Israelin kuninkaan, välillä oli sota niin kauan kuin he elivät.” (1. Kun. 15:32). Pyhän profeetta Hananin kuolintavasta ja -ajasta ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä Filetos ja hänen vaimonsa Lydia elivät keisari Hadrianuksen hallintokaudella (117–138). Heillä oli kaksi poikaa, Teoprepios ja Makedon. Tämä pyhä perhe oli hyvin hurskas ja päivittäin he rukoilivat Jumalaa. Vainon puhjettua koko perhe pidätettiin ja heidät tuotiin keisarin eteen. Keisari kuulusteli heitä, mutta Filetos sai Pyhältä Hengeltä sellaisen viisauden vastata hänen kysymyksiinsä, ettei keisari enää tiennyt, mitä sanoa perheelle. Lopulta hän lähetti heidät kaikki Illyrian maaherra Amfilokhioksen luo. Siellä heitä kidutettiin muun muassa puisilla miekoilla hakkaamalla.

Kun valtion virkailija Kronides näki marttyyrien kärsivällisyyden ja kestävyyden, hän alkoi uskoa Kristukseen. Rohkeasti ja avoimesti hän tunnusti uskonsa. Tämän vuoksi hänet otettiin kiinni ja heitettiin vankilaan muiden kanssa. Kun pyhät lauloivat ja rukoilivat vankilassa illalla, heidän luokseen tuli taivaallinen enkeli, joka vahvisti heitä. Seuraavana aamuna marttyyrit tuotiin Amfilokhioksen eteen. Tämä uhkasi heitä kidutuksilla ja heitti heidät sitten ammeeseen, joka oli täynnä tulikuumaa pihkansekaista öljyä.

Myöhemmän tarinan mukaan öljy jäähtyi, kun se kosketti pyhien marttyyrien ihoa, ja Amfilokhios tämän ihmeen nähdessään alkoi itsekin uskoa. Kun keisari kuuli Roomassa, mitä oli tapahtunut, hän päätti matkata itse Illyriaan. Paikalle saavuttuaan keisari määräsi, että kuusi marttyyria oli heitettävä pataan, jota kuumennettiin useiden päivien ajan, mutta marttyyrit selvisivät tästäkin hengissä, ja keisari palasi Roomaan häpeissään. Tarina symboloi kristittyjen marttyyrien maallisesta vallasta saavuttamaa voittoa.

Kärsimystensä jälkeen pyhät marttyyrit Filetos, Lydia, Makedon, Teoprepios sekä Kronides ja Amfilokhios kiittivät Jumalaa saamastaan hyvästä osasta, antoivat sielunsa Jumalan käsiin ja saivat marttyyrien kruunut.

Pyhittäjä Johannes syntyi vuonna 304 Thebaiksen Lykopoliksessa, Egyptissä. Hän oppi nuorena puusepän ammatin. Kuitenkin jo noin 20 vuoden iässä Johannes hylkäsi maailman ja alkoi viettää kilvoitteluelämää. Hän etsi itselleen ohjaajavanhuksen. Pyhän Johanneksen kilvoitusinto ja nöyryys tekivät hänen hengelliseen isäänsä vaikutuksen. Koetellakseen Johannesta vanhus määräsi hänelle kummallisia kuuliaisuustehtäviä.

Eräänä päivänä vanhus otti puoliksi maatuneen kepin ja antoi sen Johannekselle. Hän määräsi, että Johanneksen tuli istuttaa se ja kastella sitä kahdesti päivässä, kunnes se juurtuisi. Vedenhakupaikka sijaitsi kilometrien päässä, mutta Johannes ei valittanut. Kokonaisen vuoden ajan hän kantoi vettä ja kasteli kepin kahdesti päivässä. Kuuliaisuus ja nöyryys kastelivat Johanneksen huomaamatta hänen oman sielunsa maaperää, niin että vanhempana hän oli kypsä saamaan profetoimisen armolahjan.

Johannes eli vanhuksensa kanssa kaksitoista vuotta, kunnes tämä kuoli. Seuraavan neljän vuoden ajan Johannes kierteli yhteiselämäluostareissa. Sen jälkeen hän siirtyi takaisin kotiseudulleen. Kun hän oli noin neljänkymmenen, hän asettui asumaan kallion huipulle. Hän rakensi paikalle keljan, jonne muurasi itsensä. Arkipäivänsä Johannes vietti rukoillen. Hän myös paastosi ankarasti eikä koskaan syönyt ennen auringonlaskua.

Lauantaisin ja sunnuntaisin Johannes otti vastaan miehiä, jotka tulivat kaukaa kuullakseen hänen opetustaan. Hän avasi pienen ikkunan ja puhui paikalle tulleiden kanssa. Erityisesti hän kehotti ihmisiä nöyryyteen. Hän piti sitä kaikkein ylimpänä hyveenä. Hän sanoi, että nöyryyden avulla ihminen pystyy torjumaan demonin, joka lietsoo ihmistä luottamaan Jumalan sijasta omaan kilvoitteluunsa.

Pyhittäjä Johannes painotti, että ylpeyden ja turhamaisuuden karkottaminen sydämestä oli erityisen tärkeää munkeille. Hän mainitsi esimerkkeinä monia munkkeja, jotka olivat turhamaisuutensa vuoksi langenneet. Hän kertoi eräästä munkista, joka oli elänyt erittäin pyhää elämää ja kilvoitellut ankarasti, mutta ylpistyttyään tämä kilvoittelija oli langennut ensin haureuteen, sitten epätoivoon ja lopulta aivan kaikenlaisiin synteihin.

Pyhittäjä Johannes varoitti myös vääränlaisesta nöyryydestä ja nuhteli siitä pyhää Petroniosta (22.10.). Pyhä Petronios oli tullut kuuden muun munkin kanssa tapaamaan pyhää Johannesta. Erakko kysyi munkeilta kuuluiko kukaan heistä papistoon. ”Ei”, he vastasivat, vaikka Petronios oli vihitty diakoniksi. Petronios oli nuorin joukosta, eikä hän ollut halunnut kertoa matkatovereilleen olevansa diakoni. Silloin pyhä Johannes osoitti Petroniosta ja sanoi: ”Tämä mies on diakoni.” Petronios kielsi sen. Pyhä erakko otti kuitenkin pyhän Petronioksen käden ja suuteli sitä. Hän sanoi: ”Poikani, varo koskaan kieltämästä Jumalan sinulle antamaa armoa, ettei nöyryys petä sinua valheeseen. Me emme saa koskaan valehdella. Emme edes hyvästä syystä, sillä mikään epätosi ei voi olla Jumalasta.”

Koko loppuelämänsä pyhä Johannes eli suljetussa keljassaan. Tuona aikana hän ei koskaan nähnyt naista eikä koskenut rahaan. Hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita ja hänen keljansa läheisyyteen rakennettiin myös vierasmaja, jossa hänen oppilaansa pitivät huolta vierailijoista.

Jumala antoi pyhälle Johannekselle profetoimisen armolahjan. Sen avulla hän pystyi näkemään luonaan käyneiden salaiset ajatukset. Hän myös varoitti ennalta Niilin tulvista, jotta sadot pelastuisivat. Lisäksi pyhä Johannes profetoi keisari Teodosios Suuren (379–395) saavuttaman voiton tyranni Maximuksesta sekä Eugeniuksesta. Armolahjansa vuoksi pyhä Johannes sai lisänimen ”Thebaiksen profeetta”.

Pyhittäjä Johannes sai myös parantamisen armolahjan. Välttääkseen kunniaa hän ei kuitenkaan poistunut luolastaan. Sen sijaan hän siunasi öljyä, joka lähetettiin sairaalle ja tämä parani. Joskus hän jopa ilmestyi sairaalle unessa. Eräs parantamisihme tapahtui senaattorin vaimolle. Pyhä Johannes paransi tämän näkökyvyn siunaamansa öljyn välityksellä. Naisten parantamiseen hän käytti aina tällaista väliainetta, sillä hän kieltäytyi puhumasta kenenkään naisen kanssa.

Erään keisarin virkamiehen vaimo halusi kuitenkin kovasti keskustella pyhän miehen kanssa. Hänen miehensäkin pyysi Johannekselta, että tämä puhuisi hänen vaimolleen. Nainen oli tehnyt vaikean ja vaarallisen matkan Lykapolikseen tavatakseen kuuluisan kilvoittelijan. Johannes vastasi aviomiehelle, että hän oli asettanut itselleen rikkomattoman säännön olla näkemättä naisia. Aviomies kertoi tämän vaimolleen, joka aneli miestään yrittämään uudestaan.

Aviomies meni taas Johanneksen luo ja sanoi, että hänen vaimonsa kuolisi murheeseen, jos Johannes ei suostuisi tapaamaan häntä. Johannes pyysi miestä sanomaan vaimolleen, että seuraavana yönä tämä saisi nähdä hänet.

Kun nainen sinä yönä nukkui, pyhittäjä Johannes ilmestyi hänelle unessa. Johannes sanoi naiselle: ”Sinun suuri uskosi velvoitti minut tulemaan tänne. Hillitse kuitenkin halusi nähdä Jumalan palvelijoita maanpäällä. Mietiskele vain heidän elämäänsä ja jäljittele heidän tekojaan.” Hän jatkoi kysyen naiselta: ”Miksi halusit nähdä minut? Olenko minä pyhä tai profeetta kuten Jumalan todelliset palvelijat? Minä olen syntinen ja heikko mies. Vain sinun vahvan uskosi vuoksi minä turvauduin Jumalaan, joka suo sinun parantua sairauksistasi. Elä aina Jumalan pelossa, äläkä koskaan unohda Hänen antamiaan lahjoja.”

Kun nainen seuraavana aamuna heräsi, hän kuvaili unessa näkemänsä miehen aviomiehelleen ja tämä vahvisti, että kyseessä oli todellakin Johannes. Aviomies palasi Johanneksen luo kiittääkseen häntä, mutta pyhä Johannes ei sallinut kiitosta. Hän vain antoi miehelle siunauksensa.

Pyhittäjä Johanneksen viimeisenä elinvuonna (394) hänen luonaan vieraili Palladios, josta tuli myöhemmin Helenopoliksen piispa. Palladios kirjoittaa pyhän Johanneksen kohtaamisesta teoksessaan Historia Lausaica. Palladios paljastaa olleensa mielessään kärsimätön ja harmitelleensa sitä, että Johannes oli ennen häntä ottanut vastaan erään maaherran. Kun aika kului ja Johannes edelleen puhui hallintomiehen kanssa, Palladios aikoi jo lähteä pois. Silloin hänen luokseen tuli mies, joka toi viestin Johannekselta Palladiokselle: ”Älä ole vihainen ja kärsimätön, sillä minä lähetän maaherran pois aivan kohta ja keskustelen sitten kanssasi.” Palladios hämmästyi tästä suuresti ja ymmärsi, että pyhällä Johanneksella oli kyky nähdä salattuja. Hän päätti jäädä odottamaan.

Kun Johannes sitten tuli Palladioksen luo, hän nuhteli tätä. Palladios pyysi anteeksi, minkä jälkeen pyhä Johannes kertoi hänelle Palladioksen elämää koskevista asioista, jotka hän oli nähnyt ennalta. Johannes muun muassa kertoi Palladiokselle, että tästä tulisi myöhemmin piispa. 90-vuotias Johannes sai Jumalalta etukäteen tiedon myös kuolemastaan. Viimeisenä kolmena elinpäivänään hän ei enää ottanut vastaan vieraita. Sen sijaan hän polvistui rukoilemaan ja kolmen päivän kuluttua hän nukkui kuolonuneen.

Sanotaan, että Johanneksen maineen pyhänä miehenä voitti vain pyhittäjä Antonios Suuri (17.1.). Hänen nöyryyttään ja kuuliaisuuttaan arvostettiin laajalti. Pyhää Johannesta ihailivat hänen aikalaisensa pyhät Hieronymus (15.6.), Augustinus Hippolainen (15.6.) ja Johannes Cassianus (29.2.). Pyhän Johanneksen muistopäivä roomalaiskatolisessa kirkossa on 19.3. ja koptilaisessa kirkossa 17.11.

Pyhä Matrona eli 300-luvulla ja oli jalosyntyisen juutalaisnaisen Pautillan palvelijatar. Hänen emäntänsä oli Tessalonikassa palvelevan keisarillisen sotaväen ylipäällikön vaimo. Pautilla kävi päivittäin synagogassa, ja Matrona saattoi häntä aina synagogan ovelle saakka. Hän itse oli kristitty ja rukoili salaa Herraa Jeesusta. Sillä välin kun Matronan emäntä oli synagogassa, hän itse kiiruhti kirkkoon, mutta huolehti tarkkaan, että oli aina synagogan ovella odottamassa, kun Pautilla tuli sieltä ulos.

Kun juutalaisten pääsiäinen koitti, Matrona tahtoi olla läsnä kristittyjen suuren viikon palveluksissa, jotka johdattavat uskovia ylösnousemuksen juhlaan. Palvelukset olivat pitkiä, ja kerran Matrona tuli myöhässä synagogan ovelle. Yksi hänen palvelijatovereistaan ilmiantoi hänet heidän emännälleen paljastaen, että Matrona oli kristitty. Pautilla raivostui tästä ja huusi, että jos kerran Matrona oli pettänyt häntä tässä suhteessa, hän petkutti muissakin asioissa. Hän määräsi muut palvelijat kiinnittämään Matronan hihnoilla rangaistuspenkkiin ja lyömään häntä ruokosauvoilla.

Pautillan syytöksiin Matrona vastasi: ”Myönnän kyllä, että olen kristitty, mutta olen aina totellut sinua kaikissa muissa paitsi uskoani koskevissa asioissa. Miksi siis olet antanut raadella ruumistani tällä tavoin? Jos tahdot tappaa minut sen vuoksi, että palvon Jeesusta Kristusta, sinulla on täysi valta minun ruumiiseeni. Mutta minun sieluani sinä et vallitse, sillä se kuuluu ainoastaan Jumalalle. En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä Herrani Jeesus Kristus tulee minun avukseni!”

Matrona heitettiin vankilaan kolmeksi päiväksi, ja kun vankisellin ovi avattiin, Pautilla näki hämmästyksekseen hänen olevan täysin kunnossa. Lyönneistä ei näkynyt jälkeäkään. Kasvot loistaen hän lauloi ylistystä Herralle. Silloin Pautilla luovutti Matronan uudelleen ruoskittavaksi vielä pahemmin kuin ensimmäisellä kerralla. Sama toistui kolme kertaa. Lopulta Matronan ruumis ei enää kestänyt yhä uusia pieksemisiä. Kuolinhetkellään hän huudahti: ”Herra Jeesus, Sinä minun puhtahin Vapahtajani, jonka vuoksi olen kärsinyt kaikki nämä kidutukset, ota nyt minut vastaan marttyyriesi joukkoon!”

Pautilla naamioi Matronan kuoleman onnettomuudeksi. Hän antoi heittää tämän ruumiin alas kalliolta, ettei häntä syytettäisi murhasta. Joidenkin tietojen mukaan Pautilla myöhemmin liukastui ja putosi viinikuurnaan loukaten itsensä niin pahoin, että menehtyi.

Tessalonikan arkkipiispa Aleksanteri siirsi 500-luvulla pyhän Matronan reliikit kaupunginmuurien sisälle paikkaan, johon hän rakennutti tälle omistetun Pyhän Matronan kirkon.

Pyhä Paavali syntyi 800-luvun puolivälissä Konstantinopolissa hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen. Hänen veljensä oli pyhä ihmeidentekijä Pietari, Argoksen piispa (3.5.). Vartuttuaan Paavali kävi tapaamassa erakko Pietaria, joka oli tunnettu ihmeteoistaan ja profetioistaan ja jota keisari oli turhaan yrittänyt saada muuttamaan hoviin. Pietari vihki Paavalin ja hänen nuoremman veljensä munkiksi ja opetti heille askeettisen elämän perusteet. Poikien esimerkkiä seurasivat pian heidän vanhempansa ja sisarensa ja lopuksi vielä sisarussarjan nuorimmat Pietari ja Platon, jotka myös vihkiytyivät luostarielämään. Paavali toimi heidän hengellisenä isänään ja osoitti heille omalla esimerkillään, mitä munkkeus käytännössä on.

Paavali rakasti luostariaan eikä olisi tahtonut jättää sitä, mutta patriarkka Nikolaos I Mystikko (16.5.) tahtoi ”asettaa lampun lampunjalkaan” (Matt. 5:15). Toisen patriarkkakautensa aikana (912–925) hän vihki Paavalin Korintin piispaksi.

Kun keisari Leo IV:n neljäs avioliitto jakoi mielipiteitä kirkossa, pyhä Paavali toimi rauhan ja sovun rakentajana. Hänen veljensä Pietari oli tullut hänen suojiinsa Korinttiin peläten, että patriarkka painostaisi häntäkin vihkiytymään piispaksi. Kävi kuitenkin niin, että kun Argoksen asukkaat piispansa kuoltua kääntyivät Paavalin puoleen pyytäen neuvoa uuden piispan valitsemisessa, Paavali itse vihki heille piispaksi Pietarin, tulevan ihmeidentekijän. Pyhä Paavali jatkoi hengellisen laumansa johtamista Korintissa läheisessä yhteistyössä veljensä Pietarin kanssa aina autuaaseen kuolemaansa saakka.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

28.3.

Pyhittäjä Hesykhios syntyi 300-luvun lopulla Jerusalemissa ja pysytteli koko elämänsä Pyhässä kaupungissa ja sen ympäristössä. Hän tutki ahkerasti pyhää Raamattua ja viipyi usein pyhillä paikoilla. Näin sana juurtui hänen sydämeensä, ja hän oppi tuntemaan Jumalan harvinaisen syvällisellä tavalla. Jerusalemia ympäröivän erämaan luostareissa hän omaksui erakkojen hyveitä.

Noin vuonna 412 Jerusalemin patriarkka velvoitti Hesykhioksen ottamaan vastaan papiksi vihkimyksen ja pysymään Jerusalemissa. Pappismunkki Hesykhioksen tuli käyttää viisautensa aarteita Ylösnousemuksen kirkon eli Pyhän haudan kirkon hyväksi. Myöhemmin Hesykhioksesta tuli patriarkka Juvenaliksen tärkeä avustaja opillisissa ja raamatuntulkintaa koskevissa asioissa. Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen rinnalla Hesykhios edusti ortodoksista opetusta Kristuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta aikana, jolloin kirkko sanoutui irti nestoriolaisesta opintulkinnasta. Kyrillos Skythopolislainen mainitsee kirjoittamassaan pyhän Euthymioksen elämäkerrassa Hesykhioksen olleen kirkon teologi ja opettaja, ”jonka valo valaisee koko maailman”.

Hesykhios Jerusalemilaisen kerrotaan selittäneen kommentaareissaan koko pyhän Raamatun, mutta vain pieni osa on säilynyt. Tärkeimmät ovat hänen kommentaarinsa Psalmien kirjaan sekä 3. Mooseksen kirjan kommentaari, joka on säilynyt latinaksi. Jobin kirjan kommentaari on säilynyt armeniaksi. Lisäksi tunnetaan lyhyitä huomautuksia Jesajan ja pienten profeettojen kirjoihin. Tunnetaan myös joukko erittäin hienoja homilioita muun muassa Jumalanäidin kunniaksi.

Vanhan Testamentin kohdalla Hesykhios korosti eettistä ja hengellistä tulkintaa. Hesykhios oli poikkeuksellisen hyvä puhuja, joka piti suurenmoisia Raamattuun pohjautuvia saarnoja pyhien ihmisten ja liturgisen vuoden eri tapahtumien kunniaksi.

Kaikkien kunnioittama pyhittäjä Hesykhios vaipui rauhallisesti kuolonuneen 400-luvun puolivälissä, mahdollisesti pian Khalkedonin neljännen yleisen kirkolliskokouksen (451) jälkeen. Filokalian I osassa olevaa opetuspuhetta ”Henkisestä raittiudesta ja rukouksesta” on pidetty Hesykhios Jerusalemilaisen kirjoittamana, mutta sittemmin sen kirjoittajaksi on osoitettu toinen Hesykhios, joka toimi igumenina Siinain Palavan Pensaan luostarissa 600-luvulla.

Pyhä Hilarion eli 700-luvulla. Hänestä tuli jo nuorena munkki ja hän eli monia vuosia erakkona. Pyhän elämän vuoksi hänet vihittiin pappeuteen ja myöhemmin hänestä tuli Peleketen luostarin igumeni. Luostari sijaitsi lähellä Dardanellien salmea (nyk. Turkin luoteiskulma) ja se oli omistettu pyhälle Johannes Teologille.

Pyhä Hilarion sai Jumalalta armolahjan tehdä ihmeitä. Hän muun muassa paransi sairaita. Hänen rukoustensa kautta kuivuus loppui ja epäonnisten kalamiesten verkot täyttyivät kaloista. Lisäksi hänellä oli selvännäkemisen armolahja. Pyhä Hilarion myös kirjoitti hengellisiä teoksia, joissa oli eettisiä ohjeita hengellistä elämää varten. Esimerkiksi 1400-luvun venäläinen pyhä Joosef Volokolamskilainen (9.9.) tunsi Hilarion Uuden kirjoitukset.

Vuonna 754 sotapäällikkö Lakhanodrakon saapui Peleketen luostariin. Hän etsi ikonien kunnioittajia. Hän pidätytti 42 munkkia, jotka lähetettiin Edessan alueelle ja murhattiin. Jäljelle jääneitä munkkeja kidutettiin monin eri tavoin. Pyhä Hilarion kuoli tässä vainossa ikonien kunnioittamisen vuoksi ja Jumala antoi hänelle marttyyrien voittoseppeleen. Noin kymmenen vuotta pyhän Hilarionin kuoleman jälkeen, vuonna 763 tai 764, Peleketen luostari tuhoutui tulipalossa. Pyhä Hilarion jatkoi kuitenkin ihmisten auttamista, sillä hänen haudallaan on tapahtunut lukuisia ihmeitä.

Pyhittäjä Stefanos aloitti luostarielämän jo nuorena. Hyveellisen elämänsä tähden hänet valittiin Vähän-Aasian Bityniassa sijaitsevan Triglian luostarin igumeniksi. Ikonien kunnioitusta vastustaneen keisari Leo Armenialaisen hallitusaikana (813–820) keisarin lähettiläät pidättivät hänet. Stefanosta yritettiin pakottaa luopumaan pyhien ikonien kunnioittamisesta ja allekirjoittamaan sitä vastustava epäortodoksinen julistus. Stefanos ei suostunut tähän, vaan kutsui pidättäjiään harhaoppisiksi. Sen tähden häntä kidutettiin ja hänet heitettiin vankilaan. Lopulta hänet tuomittiin karkotettavaksi. Karkotuspaikassaan pyhä Stefanos antoi rohkeasti kilvoitelleen sielunsa Herran käsiin.

Pyhä Bojan syntyi 800-luvun alkuvuosina. Hänen isoisänsä Krum (802–814) ja isänsä Omurtag (816–831) olivat Bulgarian hallitsijoita. Bojanilla oli veli nimeltään Malamir (Malomir, Vladimir), josta tuli Bulgarian hallitsija Omurtagin kuoleman jälkeen.

Näihin aikoihin bulgaarit eivät vielä olleet kristittyjä. Kristinusko oli kuitenkin jo vähitellen alkanut levitä bulgaarien keskuuteen. Tässä tärkeässä roolissa olivat kristityt sotavangit. Bulgarian kaani Krum oli valloittanut vuonna 813 muutamia Bysantin valtakuntaan kuuluvia kaupunkeja ja ottanut niiden kristittyjä asukkaita vangeiksi.

Kun Malamir oli Bulgarian kaanina, Bojan tutustui kristinuskoon erään tällaisen vangin kautta. Kinamon-niminen kreikkalainen kristitty virui pitkään vankilassa. Tämä oli oppinut mies ja kieltäytyi osallistumasta pakanallisiin uhrimenoihin. Bojanin mielenkiinto heräsi ja hän pyysi Malamiria vapauttamaan Kinamonin. Malamir antoikin Kinamonin Bojanin orjaksi. Kinamon kertoi Bojanille kristinuskosta. Hän osoitti nuorelle prinssille pakanuuden erheet ja kertoi, että usko Kristukseen oli oleellinen pelastuksen kannalta. ”Ilman Kristusta ihmisen sisimmällä ei ole valoa eikä sielulla elämää”, hän sanoi. Bojan ymmärsi Kinamonin sanoissa piilevän totuuden ja halusi tulla kristityksi.

Bojan otti vastaan pyhän kasteen. Tämän jälkeen hän omistautui rukoukselle, paastolle ja Jumalan mietiskelylle uudestisyntyneen innolla. Kun hänen veljensä Malamir kuuli Bojanin kääntyneen kristityksi, hän vaati Bojania luopumaan kreikkalaisten uskosta ja palaamaan pakanuuteen. Bojan ei kuitenkaan suostunut luopumaan Kristuksesta, vaan vastasi hänelle: ”Ennemmin kuolen kuin elän pakanana. Kunnioitan Kristusta Pelastajaa ja kuolen Hänen puolestaan.” Malamir tuomitsi veljensä kuolemaan.

Mestauspaikalle mennessään marttyyri Bojan julisti, että usko, jonka puolesta hän menettää henkensä, tulee leviämään koko Bulgariaan ja epäjumalanpalvelus häviää maasta. Profeetallisesti hän ilmoitti, että kaikkialle maahan pystytetään ristejä ja rakennetaan todellisen Jumalan temppeleitä, joissa papit toimittavat jumalanpalveluksia. Sitten hän sanoi veljelleen, ettei tämä saavuttaisi mitään julmuudellaan. ”Kuolema korjaa sinut pian”, pyhä marttyyri päätti puheensa.

Pyhä marttyyri Bojan mestattiin miekalla vuoden 833 tienoilla. Hänen sanansa alkoivat pian käydä toteen. Hänen veljensä Malamir kuoli kolme vuotta myöhemmin ilman perillistä. Malamirin veljestä Presianista tuli Bulgarian hallitsija (836–852). Myöhemmin Presianin poika prinssi Boris teki bulgaareista kristittyjä ja sai itse kasteessa nimen Mikael. Tämän apostolienvertaisen Bulgarian kastajan muistopäivää vietetään 2.5. Näin Bulgarian kääntyminen kristinuskoon, josta pyhä Bojan oli puhunut, tapahtui vain muutamia vuosikymmeniä hänen marttyyrikuolemansa jälkeen.

Jevstrati oli syntyperäinen kiovalainen, joka eli 1000-luvulla. Hän oli rikas mies, joka antautui vapaaehtoiseen köyhyyteen ja siirtyi munkiksi Kiovan luolaluostariin. Jevstrati oli nöyrä ja sävyisä ja noudatti niin ankaraa paastoa, että sai lisänimen Paastoaja. Hän saattoi Vapahtajan esimerkin mukaan paastota yhtäjaksoisesti 40 päivää.

Vuonna 1096 aasialainen polovtsien eli kumaanien paimentolaiskansa hyökkäsi Kiovaan. He mursivat luolaluostarin portit, ryöstivät keljat, häpäisivät kirkot, surmasivat muutamia munkkeja ja ottivat toisia vangiksi. Myös pyhittäjä Jevstrati joutui vangiksi. Yhdessä viidenkymmenen muun kristityn kanssa hänet vietiin Hersonesiin (Korsuniin) ja myytiin orjaksi paikalliselle juutalaiselle. Tämä yritti pakottaa heidät luopumaan kristinuskosta pitämällä heitä nälässä. Vangit päättivät kuitenkin mieluummin kuolla kuin kieltää Kristuksen. Yksi toisensa jälkeen he kuolivat, kuka kolmen, kuka seitsemän, kuka kymmenen päivän kuluttua.

Lopulta elossa oli vain paaston karaisema Jevstrati, joka oli ollut syömättä neljätoista päivää. Harmistunut juutalainen päätti kostaa hänelle. Pääsiäisenä hän ristiinnaulitsi Jevstratin ja herjasi samalla karkeasti Kristusta. Jevstrati puolestaan kiitti Herraa, että oli tullut otolliseksi kärsimään samalla tavalla kuin Hän. ”Uskon”, hän sanoi, ”että Herra kerran sanoo minulle niin kuin Hän sanoi ryövärille: Tänään olet minun kanssani paratiisissa (Luuk. 23:43).” Raivostunut juutalainen tempaisi keihään ja lävisti sillä Jevstratin. Näin pyhä marttyyri Jevstrati pääsi taivasten valtakuntaan kuoleman voittajan Kristuksen luo ja sai laulaa voittoveisua yhdessä taivaallisten sotavoimien kanssa.

Marttyyri Jevstratin ruumis heitettiin mereen, minkä jälkeen merellä tapahtui lukuisia ihmeitä. Ne saivat monet juutalaiset uskomaan Kristukseen ja ottamaan kasteen. Myöhemmin marttyyrin pyhäinjäännökset löydettiin ihmeellisesti eräästä luolasta ja siirrettiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhä Dionysios oli Larissan piispa. Hän perusti Meteoraan Pyhän Nikolaoksen luostarin, joka tunnetaan myös nimellä Anapausas. Pyhä Dionysios nukkui kuolonuneen vuonna 1510.

Pyhä Johannes (georgiaksi Ioane) Saakadze syntyi vuonna 1668 Georgiassa. Hän meni Davit-Garejin erämaahan, ja pian hänet vihittiin pappismunkiksi sekä sen jälkeen Manglisin piispaksi. Vuonna 1724 Ione jätti taakseen Davit-Garejin ja matkusti Dagestanin puolelle, Derbendiin. Hän rakensi paikalle puisen kirkon ja teki lähetystyötä paikallisen muslimiväestön keskuudessa. Hänen apunaan oli 11 muuta hurskasta kristittyä. Pyhän Ioanin nöyryys ja ihmeet tekivät vaikutuksen paikallisiin. Jopa Dagestanin viranomaiset huomasivat väsymättömän lähetystyöntekijän.

Tuohon aikaan Georgian hallitsija ja Venäjän tsaari Pietari Suuri (hallintavuodet 1682–1725) kävivät kirjeenvaihtoa, jonka aiheena oli lähetystyön tärkeys Kaspianmeren rannikolla. He molemmat avustivat Johannesta. Heidän lahjoitustensa avulla pyhä Johannes saattoi rakentaa kaksi kirkkoa, joista toinen oli omistettu Jumalansynnyttäjän syntymiselle ja toinen suurmarttyyritar Katariinalle.

Vuonna 1737 pyhä Johannes lähti Dagestanista. Hän jätti oppilaansa sinne ja suuntasi itse Astrakhaniin. Astrakhan sijaitsee lähellä paikkaa, jossa Volga laskee Kaspianmereen. Sinne Johannes rakensi kirkon, joka oli omistettu pyhälle Johannes Teologille. Vuonna 1746 kirkko muutettiin luostariksi, jonka igumeniksi valittiin Johanneksen oppilas arkkimandriitta German.

Astrakhissa Johannes sai tietää, että monet syntyperäiset georgialaiset kulkivat Ossetiassa sijaitsevan Kizliarin kaupungin läpi, mutta paikalla ei ollut kirkkoa, jossa he olisivat voineet osallistua jumalanpalveluksiin. Niinpä hän päätti taas lähteä matkaan. Hän meni Kizliariin, jonne hän rakensi kirkon. Myöhemmin hän vielä perusti paikkakunnalle pappeuteen valmistavan koulun.

Vuonna 1751 pyhä Johannes antoi sielunsa Herran käsiin. Hän oli kuollessaan 80-vuotias. Hänen kuolinpaikkansa oli Kizliar ja hänet haudattiin kirkkoon, jonka hän oli itse rakennuttanut. Myöhemmin Georgian kuningas Teimuraz II (1744–1761) siirrätti pyhän Johanneksen mirhaa tihkuvat reliikit Tiflisiin. Siellä hänet haudattiin Sionin katedraaliin Jumalansynnyttäjän Manglisilaisen ikonin eteen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

29.3.

Rooman valtakunnassa kristittyjen vainot päättyivät keisari Konstantinos Suuren ediktiin vuonna 313. Persiassa tämä merkitsi kuitenkin kristittyjen vainojen alkua. Kristittyjä epäiltiin erityisesti veljeilystä Rooman valtakunnan kanssa, joka oli Persian vihollisia. Niinpä Persian kuningas Sapor (Šapur) II (310–331) aloitti valtakunnassaan kristittyjen vainon vuonna 327. Hän lähetti maagejaan ympäri valtakuntaa tuhoamaan kristittyjen alttareita, polttamaan luostareita ja pakottamaan kristittyjä luopumaan uskostaan. Vainoissa mainitaan kuolleen 18 000 kristittyä. Itse keisari Konstantinos Suuri kirjoitti Persian kuninkaalle pyytäen tätä lopettamaan vainot, mutta tuloksetta.

Vainojen aikana monia kristittyjä suljettiin vankilaan odottamaan kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Beth-Asan luostarissa asui kaksi kristittyä veljestä, Joona ja Barakhisho, jonka nimi tarkoittaa Jeesuksen siunausta. Kun he kuulivat, että Hubahamin kaupungin vankilassa oli yhdeksän kristittyä, he päättivät lähteä kaupunkiin. Vaarasta välittämättä he halusivat vierailla vangittujen kristittyjen luona ja lohduttaa heitä kidutusten ja kuoleman edellä.

Vankilassa olevien kristittyjen nimet olivat Zanithas, Lasarus, Marutha, Narses, Elia, Mares (Marinos), Habib, Saba sekä Sivsithina (Sembeeth). Veljekset rohkaisivat heitä pysymään uskossaan loppuun asti. Vangit olivat vakaumuksessaan horjumattomia loppuun saakka ja tunnustivat rohkeasti uskoaan Kristukseen. Näin ollen heidät määrättiin kidutettaviksi, ja lopulta heidät surmattiin 27.3.

Veljekset Joona ja Barakhisho pidätettiin saman tien. Tuomari käski heitä palvomaan Persian kuningasta sekä aurinkoa, kuuta, tulta ja vettä. Veljekset vastasivat tuomarille, että vain hullu palvoisi kuolevaista miestä taivaiden kuolemattoman Kuninkaan sijaan.

Veljekset erotettiin toisistaan. Pyhä Barakhiso heitettiin vankilaan. Joonaa puolestaan alettiin kiduttaa. Häntä piestiin, mutta hän vain ylisti Jumalaa. Pieksemisen jälkeen hänet raahattiin järvenjäälle[1] ja jätettiin virumaan sinne yöksi. Tämän jälkeen Barakhisho haettiin vankilasta. Hänelle valehdeltiin, että hänen veljensä oli suostunut uhraamaan. Pyhä marttyyri vastasi, että se oli mahdotonta. Hän puhui niin voimallisesti Pyhästä Kolminaisuudesta, että kaikki hämmästyivät. Virkamiehet määräsivät, että kuulustelujen tulisi vastaisuudessa tapahtua öisin, jotteivät ihmiset kääntyisi kristityiksi.

Barakhishoa alettiin kiduttaa tulisella raudalla. Hän kuitenkin sanoi, ettei pelkää kiduttajien tulta tai kidutusvälineitä. Hän myös julisti, että Jumalan puolesta taisteleminen oli urheutta, eikä kiduttajien kannattaisi viivytellä. Barakhishon rohkeus ja uskollisuus Kristukselle ärsytti kiduttajia niin paljon, että nämä keksivät uusia tapoja kiduttaa häntä.

Joona löydettiin seuraavana aamuna järvenjäältä vielä elossa. Hän sanoi viettäneensä ihan yön Herran Jeesuksen Kristuksen ristin voiman vahvistamana. Maagit yrittivät saada hänet horjumaan uskossaan sanomalla, että hänen veljensä oli kieltänyt Kristuksen. Joona kuitenkin keskeytti heidän valheelliset puheensa ja sanoi: ”Tiedän, että kauan sitten hän hylkäsi Saatanan ja hänen enkelinsä.” Maagit yrittivät vielä pelotella ja taivutella Joonaa eri tavoin, jotta tämä kieltäisi Kristuksen. Hän vastasi, ettei Kristuksen palvelija halunnut mitään muuta kuin nähdä ainoan todellisen Kuninkaan, jonka valtakunta on ikuinen.

Tämän jälkeen Joona tapettiin. Hänen ruumiinsa sahattiin osiksi, jotta kristityt eivät voisi saada siitä pyhäinjäännöstä. Veljensä kuoleman ja kaikkien kidutusten jälkeenkin Barakhishoa yritettiin vielä kerran saada luopumaan Kristuksesta. Hän kuitenkin sanoi: ”Jumala, ruumiini luoja, palauttaa sen ennalleen. Hän myös tuomitsee sinut ja sinun kuninkaasi.” Sitten Barakhisho surmattiin, ja hän liittyi veljensä kanssa Jumalan pyhien marttyyrien joukkoon.

Kun eräs veljesten vanha ystävä kuuli heidän kuolemastaan, hän osti kaikkien yhdentoista marttyyrin ruumiit 500 drakhmalla ja kolmella silkkivaatteella. Hän joutui vannomaan, ettei koskaan kertoisi kenellekään ostosta. Pyhien marttyyrien kärsimyksistä kirjoitti Jesaja-niminen kuninkaan ritari, joka oli tapauksen silminnäkijä.


[1] Erityisesti Pohjois-Persian vuoristoseuduilla voi olla talvisin koviakin pakkasia.

Pyhä Markus vihittiin Syyrian Arethusan (nykyinen Al-Resta) piispaksi pyhän Konstantinus Suuren hallitusaikana (307–337). Hän taisteli innokkaasti epäjumalanpalvelusta vastaan ja oli omin käsin hajottamassa epäjumalantemppeliä, jonka tilalle rakennettiin kirkko. Nikean ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen Markus kuului puoliareiolaisiin piispoihin, jotka kieltäytyivät hyväksymästä Nikean uskontunnustuksen ilmausta, että Poika on samaa olemusta (homoousios) kuin Isä. Markus oli mukana Sardican ja Sirmiumin paikallisissa kirkolliskokouksissa vuosina 343 ja 351. Vuonna 359 hän jopa sepitti uuden uskontunnustuksen, jonka avulla hän yritti sovittaa keskenään ortodoksit ja areiolaiset kirkon yhtenäisyyden palauttamiseksi. Mutta pian piispa Markus tajusi virheensä ja liittoutui kokonaan ortodoksismielisten kanssa. Tämä tapahtui hiukan ennen kuin keisari Julianus Luopio nousi valtaan vuonna 361 ja alkoi väkivalloin palauttaa takaisin Rooman vanhaa uskontoa.

Kun Arethusan ei-kristityt asukkaat kuulivat valtakunnan uudesta uskonnollisesta tilanteesta, heissä heräsi halu tehdä loppu piispa Markuksesta, sillä he kantoivat hänelle kaunaa temppelinsä tuhoamisesta. Julianus antoi heille täyden tukensa siitäkin huolimatta, että Markuksen vanhemmat olivat aikoinaan pelastaneet Julianuksen, kun hänen vanhempansa olivat joutuneet salamurhaajan uhriksi. Markus piiloutui, ja epäjumalanpalvelijat saivat luvan etsiä häntä lähiseuduilta Julianuksen sotilaiden avulla. Häntä ei löytynyt, mutta sen sijaan toiset kristityt joutuivat kärsimään ja heitä kidutettiin, että he ilmaisisivat piispansa piilopaikan. Tätä Markus ei kestänyt vaan antautui itse pakanoiden käsiin. Hänen harmaita hapsiaan säälimättä nämä hyökkäsivät hänen kimppuunsa, riisuivat hänet ja alkoivat piestä häntä.

Lopulta pyhä piispa heitettiin viemäriojaan. Sitten hänet vedettiin sieltä pois ja luovutettiin pojannulikoiden kiusattavaksi. He pistelivät häntä terävillä piikeillä, minkä jälkeen hänen haavoitettu ihonsa kasteltiin suolavedellä. Sitten hänet voideltiin hunajalla ja nostettiin korissa ilmaan. Siellä hän joutui roikkumaan paahtavassa auringossa mehiläisten ja muiden herhiläisten ruokana. Kidutuksista huolimatta pyhä Markus pysyi horjumattomana uskossaan eikä suostunut minkäänlaiseen kompromissiin. Pakanat pyysivät häneltä avustusta rakentaakseen uudelleen tuhotun temppelinsä, mutta hän kieltäytyi sanoen, että varojen antaminen tällaiseen tarkoitukseen olisi samaa kuin uskon kieltäminen. Tämä kaikki ei voinut olla tekemättä vaikutusta epäjumalanpalvelijoihin. Kun he huomasivat, etteivät saaneet häntä horjumaan, he päästivät hänet lopulta vapaaksi. Monet heistä kääntyivät itsekin kristinuskoon.

Samaan aikaan elänyt Kyrillos oli Foinikian (Libanon) Heliopoliksen (Baalbek) kaupungin diakoni. Hänkin oli pyhän Konstantinus Suuren hallitusaikana tuhonnut lukuisia epäjumalanpatsaita. Kun tilanne muuttui pakanoiden eduksi keisari Julianus Luopion aikana, nämä ottivat hänet kiinni, viilsivät auki hänen vatsansa ja repivät esiin hänen suolensa. Jotkut heistä jopa söivät hänen maksansa. Nämä ennenkuulumattomat rikokset eivät jääneet vaille rankaisua. Pakanoiden keskuudessa levisi tuskallinen sairaus. Joidenkin hampaat irtosivat, toisten kieli mätäni ja jotkut menehtyivät.

Askelonissa ja Gazassa, minne kristinusko ei vielä ollut päässyt laajemmin juurtumaan, epäjumalanpalvelijat ottivat kiinni kristittyjä pappeja ja hurskaita naisia. He viilsivät auki heidän vatsansa ja jättivät heidät sikojen syötäviksi pellolle. Sebasteian kaupungissa epäjumalanpalvelijat mursivat auki pyhän Johannes Kastajan reliikkien säilytyslippaan, heittivät reliikit tuleen ja hajottivat tuhkan tuuleen. Nykyisin eri puolilla maailmaa kunnioitettavana olevat pyhän Johannes Kastajan reliikit ovat hyvin pieniä osasia, jotka säästyivät tältä hävitykseltä.

Pakanoiden yritykset saattaa epäjumalien palvonta uudelleen voimaan epäonnistuivat. Suuri enemmistö väestöstä suhtautui tällaisiin pyrkimyksiin välinpitämättömästi. Kun keisari Julianus tahtoi kerran järjestää Antiokiassa suuren juhlan Apollon kunniaksi, hän joutui hämmästyksekseen havaitsemaan, että vain hän ja hänen hoviväkensä olivat temppelissä muiden kaupunkilaisten pilkatessa heitä.

Pyhä Diadokhos syntyi 400-luvun alussa. Hänet valittiin Epeiroksen Fotiken kaupungin piispaksi hieman Khalkedonissa vuonna 451 pidetyn neljännen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen. Hänestä tuli myöhemmin yksi monofysiittien päävastustajista, joka antoi terävän älynsä ja monipuolisen sivistyksensä ortodoksisen uskon palvelukseen.

Pyhä Diadokhos oli rukouksen mies ja hengellinen isä. Pyhän Hengen valaisemana hän oli luomassa ortodoksista Jumalan kokemisen teologiaa. Hänen aikanaan kristittyjen piirissä vaikutti kristologisten harhaoppien lisäksi lahkoja, jotka kehittivät perustajiensa hengellisiä harhakuvitelmia opinkappaleiksi. Näistä tunnetuin on messaliaanit. Heidän keskuudessaan opetettiin, että kaste ja muut sakramentit eivät pystyneet ajamaan pahaa henkeä täysin ulos sielusta, joten se asui kristittyjenkin sydämessä yhdessä armon kanssa.

Teoksessaan ”Sata kohtaa kilvoitteluelämästä” pyhä Diadokhos kumoaa selkeästi tämän hereettisen opetuksen. Hän osoittaa, että hengellinen elämä ja rukoukseen johtavat armon kokemukset ovat nimenomaan kasteen aiheuttamaa kukoistusta, joka toteutuu kastetun osallistuessa kirkon elämään. Hän selittää: ”Ennen pyhää kastetta armo on sielun ulkopuolella ja kehottaa sielua hyvään. Sielun syvyyksissä taas asuu Saatana, joka pyrkii tukkimaan sielulta kaikki kanavat Jumalan yhteyteen. Kasteessa kaikki kääntyy: paha henki joutuu ulos ja armo alkaa vaikuttaa sielun sisällä.”[1]

Kun Saatana on karkotettu sielusta, se löytää sijan ruumiista ja alkaa sen kautta houkutella sielua nautintoihin. Sen tähden ihmisen täytyy pakottaa itseään ja pyrkiä alistamaan ruumiinsa viisaalla askeettisella kilvoituksella. Silloin armo voi tehdä työtään sydämessä, ja mieli säilyy kirkkaana ja kykenee valppaana muistamaan Jeesusta. Vapahtajan nimi, jonka muisti säilyttää palavana sydämen hehkussa, on kuin kuluttava tuli, joka puhdistaa sielusta kaikki himojen jäljet ja kohottaa sen rakkauden huipulle.

Kaste uudistaa Jumalan kuvan ihmisessä pesten pois kaikki synnin tahrat. Mutta toinen lahja, Jumalan kaltaisuus, edellyttää myös ihmisen yhteistyötä. Vasta kun itse alamme rukoilla ja kilvoitella, armo ryhtyy maalaamaan Jumalan kuvan päälle myös kaltaisuutta. Ja vasta kaltaisuuden saavutettuaan ihmismieli voi kohota Jumalan rakkauden täyteyteen.[2]

Pyhä Diadokhos antoi apostolin kehotukselle ”rukoilkaa lakkaamatta” syvällisen tulkinnan kirjoittaessaan: ”Joka tahtoo puhdistaa sydämensä, pitäköön sen aina hehkuvana Herran Jeesuksen muistamisella. Se olkoon hänen mietiskelyjensä ainoana aiheena ja alituisena aherruksenaan. Niille, jotka haluavat vapautua turmeluksesta, ei riitä, että he rukoilevat aika ajoin, vaan heidän on pyrittävä pysymään alinomaa rukouksessa…Hyvettä rakastava polttaa aina sydämestään kaikkea maallista Jumalan muistamisella, niin että paha vähitellen kuluisi loppuun Jumalan muiston liekeissä ja sielu saavuttaisi jälleen luonnollisen kirkkautensa ja entistäkin suuremman kunnian.”[3] Pyhä Diadokhos kuoli rauhassa todennäköisesti jonkin verran ennen vuotta 486.


[1] Filokalia I, §76, s. 311.

[2] Filokalia I, §89, s. 322.

[3] Filokalia I, §97, s. 330.

Ankarasta luostarisäännöstään tunnetulla irlantilaisella pyhällä Columbanuksella (23.11.) oli useita seuraajia. Eräs heistä oli pyhä Eustathius, joka oli yksi Columbanuksen rakkaimmista oppilaista. Pyhä Columbanus ja hänen irlantilaismunkkinsa ajettiin maanpakolaisuuteen Luxeuilin luostarista vuoden 610 tienoilla, koska Columbanus oli rohjennut nuhdella kuninkaallisten siveettömyyttä.

Eustathius seurasi oppi-isäänsä tälle merimatkalle.

Pyhän Columbanuksen ja munkkien laiva kuitenkin ajautui myrskyssä takaisin Gallian rannikolle ja he jäivät mantereelle. Vuoden 616 tienoilla Eustathiuksesta tuli Luxeuilin luostarin johtaja. Pyhä Columbanus oli aiemmin palvellut tässä tehtävässä 25 vuoden ajan ja saavuttanut valtaisan maineen. Luostarin veljestö oli suuri: Eustathiuksen alaisuudessa oli noin 600 munkkia. Hänen luostarijohtajuutensa aikana Luxeuil tuotti runsaasti piispoja ja pyhiä, mikä johtui pitkälti Eustathiuksen omasta esimerkistä. Hän oli nöyrä ja kilvoitteli paastossa ja jatkuvassa rukouksessa.

Myöhemmin gallialainen kuningas Cloithare lähetti pyhän Eustathiuksen Pohjois-Italian Bobbioon, jonne Columbanus oli perustanut luostarin. Kuninkaan toiveen mukaisesti Eusthatios yritti suostutella pyhää Columbanusta palaamaan takaisin Galliaan. Columbanuksen viholliset olivat näet kuolleet ja hänen olisi ollut turvallista palata.[1] Pyhä Columbanus vastasi kuitenkin kieltävästi.

Paluumatkallaan kohti Luxeuil’ta Eustathius julisti kristinuskoa Doubsin alueen pakanoille, ja nämä kääntyivät pian kristityiksi. Hän myös perusti alueelle luostarin. Bavarian alueelle Eustathius jätti osan munkeistaan, jotta nämä tekisivät siellä lähetystyötä. Itse hän palasi Luxeuilin luostariin.

Luxeilissa Eustathiusta kuitenkin odotti ongelma. Hän ei ollut halunnut ottaa lähetystyöntekijämunkkiensa joukkoon erästä Agrestius-nimistä munkkia, josta oli sittemmin tullut harhaoppinen. Agrestius meni Mâconin kirkolliskokoukseen ja yritti siellä saada tuomittua pyhän Columbanuksen luostarisäännön ja hänen välittämänsä tradition. Eustathius käytti kuitenkin vaikutusvaltaansa, eikä kirkolliskokous hyväksynyt Agrestiuksen argumentteja. Kokous päinvastoin hyväksyi pyhän Columbanuksen luostarisäännön.

Agrestius ei kuitenkaan luovuttanut. Eustathius oli antanut hänelle rauhansuudelman, mutta Agrestius vihasi pyhää miestä ja yritti siksi saada puolelleen tämän oppilaita. Luxeuilin luostarin tytärluostareista Remiremont harhautui seuraamaan Agrestiusta Eustathiusta vastaan, mutta nunnaluostarin abbedissa Fara (3.4.) puolusti pyhää Columbanusta ja hänen oppilaitaan. Hän torjui Agrestiuksen syytökset ja muistutti, että ihmetyöt puhuivat Agrestiuksen kantaa vastaan ja Eustathiuksen puolesta. Fara kertoi, että oli itse kokenut näitä ihmeitä: Eustathius oli parantanut Faran, kun tämä oli vielä nuori neito

Ristiriidat kuitenkin ratkesivat pian, sillä Agrestius kuoli. Hänen oma palvelijansa iski häntä kirveellä. Eustathius saattoi rauhassa jatkaa suuren luostariyhteisönsä johtamista.

Pyhä Eustathius nukkui kuolonuneen vuoden 625 tienoilla. Kerrotaan, että hieman ennen kuolemaansa hän näki näyn. Näyssä Jumala antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa: hän voisi valita joko neljäkymmentä päivää kestävän hitaan ja väsyttävän kuolinkamppailun tai kolmekymmentä päivää kestävät voimakkaat kärsimykset. Pyhä Eustathius valitsi jälkimmäisen, sillä hän tahtoi päästä nopeammin nauttimaan taivaallisista asuinsijoista.


[1] Vrt. Synaksarion, Marraskuu, 315–321.

Pyhä Eustathios Tunnustaja vaikutti kuvainraastajien harhaopin aikaan. Hän eli munkkina, kunnes uskovaiset alkoivat pyytää, että hänet vihittäisiin pappeuteen. Hänet vihittiinkin papiksi ja hieman myöhemmin Kioksen piispaksi. Kios sijaitsee Bitynian rannikolla, Vähässä-Aasiassa.[1] Monia vuosia hän paimensi viisaasti hengellistä laumaansa.

Kun ikonoklastit alkoivat tuhota ikoneita, pyhä Eustathios ryhtyi puolustamaan ikoneita. Puhuessaan ikonien kunnioittamisen puolesta hän tukeutui erityisesti Raamatun teksteihin käyttäen Jumalan sanaa ikonoklasteja vastaan. Hänet ilmiannettiin keisarille. Hänet hakattiin, hänet heitettiin vankilaan ja syrjäytettiin piispanistuimelta. Lopulta hänet lähetettiin maanpakoon. Pyhä tunnustaja antoi sielunsa Jumalan käsiin maanpaossa 800-luvulla kärsittyään puutetta, nälkää ja loukkauksia kolmen vuoden ajan.


[1] Kaupungin muinainen nimi oli Kieros. Myöhemmin sen nimeksi tuli Prousias eli Plousias.

Pihkovan luolaluostarin paikalla Kamenets-joen laaksossa kilvoitteli ennen luostarin perustamista erakkoja, joista nimeltä tunnetaan vain 1400-luvun alussa elänyt pyhittäjä Markus. Muiden erakkojen tapaan hän asui mäenrinteessä olevissa luolissa. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina luostarin perustamisen jälkeen.

Pihkovan luolaluostarin perustaja ja ensimmäinen rakentaja pyhittäjä Joona oli alun perin nimeltään Johannes ja palveli pappina Jurjevissa (nyk. Tartto) yhdessä pappi Isidorin (8.1.) kanssa. He olivat viimeiset ortodoksiset papit katolilaisten saksalaisten hallitsemassa kaupungissa. Vuonna 1470 Johannes pakeni perheensä kanssa Pihkovaan saksalaisten toimeenpanemaa vainoa. Kuultuaan Isidorin marttyyrikuolemasta hän päätti asettua luolaan ja perustaa luostarin ortodoksisen uskon linnakkeeksi toisuskoisen Liivinmaan rajalle. Pian Johanneksen vaimo sairastui ja kuoli vihkiydyttyään sitä ennen nunnaksi nimellä Vassa (19.3.). Johannes hautasi hänet luolaan. Seuraavana yönä näkymätön voima nosti arkun maasta. Yhdessä Vassan rippi-isän kanssa Johannes hautasi arkun toistamiseen, mutta yöllä se jälleen nousi maasta. Ihmeen liikuttamana Johannes vihkiytyi itsekin munkiksi. Hän otti nimekseen Joona ja alkoi kilvoitella entistä ankarammin. Hän kaivoi omin käsin luolaan kirkon, joka vuonna 1473 pyhitettiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Kirkkoa vihittäessä temppeli-ikonin luona tapahtui ihme: sokea nainen sai näkönsä.

Pyhittäjä Joona kilvoitteli perustamassaan Pihkovan luolaluostarissa kuolemaansa asti. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1480. Hänen kuoltuaan huomattiin, että hän oli kantanut viittansa alla epämukavaa rautapaitaa. Se ripustettiin hänen haudalleen todisteeksi hänen salaisista kilvoituksistaan. Pyhittäjä Joonan pyhäinjäännökset ovat Pihkovan luolaluostarin luolissa pyhien Markuksen ja Vassan reliikkien vieressä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

30.3.

Pyhä profeetta Joad oli kotoisin Samariasta ja eli kymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta. Hänestä kerrotaan Ensimmäisen kuningasten kirjan 13. luvussa. Jumala lähetti profeetta Joadin Juudasta Beteliin ilmoittamaan Israelin kuningas Jerobeamille, että tämän epäjumalanpalvelus oli häpeällistä. Herra sanoi profeetalle: ”Älä syö leipää, älä juo vettä äläkä palaa kulkemaasi tietä.”

Saapuessaan kuninkaan luo Joad tapasi tämän uhraamassa alttarilla. Profeetta alkoi julistaa tuomiota alttarille. Hän huusi: ”Alttari, alttari! Näin sanoo Herra: Daavidin sukuun syntyy poika, Josia on hänen nimensä. Hän uhraa tällä alttarilla kukkuloitten papit, jotka polttavat täällä uhreja. Tällä alttarilla poltetaan vielä ihmisten luita!” Lisäksi Joad ilmoitti, että alttari halkeaisi ja sen päällä olevat tuhkat leviäisivät ympäriinsä.

Kuningas Jerobeam ojensi kätensä osoittamaan profeetta Joadia ja käski miestensä ottaa profeetan kiinni. Kuninkaan käsivarsi jäykistyi kuitenkin paikalleen, eikä hän voinut laskea sitä alas. Lisäksi profeetan sanat kävivät toteen sillä hetkellä: alttari halkesi ja tuhkat levisivät ympäriinsä.

Kun kuningas näki kaiken tämän, hän pyysi profeettaa rukoilemaan puolestaan. Hän sanoi Joadille: ”Pyydä Herraa, Jumalaasi, leppymään ja rukoile puolestani, jotta voisin laskea käteni.” (13:6) Profeetta rukoili ja kuninkaan käsi parani. Kuningas pyysi profeettaa tulemaan kotiinsa ja aterioimaan kanssaan. Profeetta kuitenkin kieltäytyi vedoten saamiinsa Herran sanoihin ja palasi toista tietä takaisin.

Betelissä asui väärä profeetta, jonka nimi oli Emba. Hänen poikansa kertoivat hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut. Isä kysyi pojiltaan, mitä kautta profeetta oli lähtenyt takaisin kohti Juudeaa. Vastauksen kuultuaan hän käski poikiansa satuloimaan itselleen aasin. Emba ratsasti aasilla Joadin perään. Hän tapasi profeetan istumassa suuren puun varjossa.

Emba kysyi Joadilta: ”Oletko sinä se Jumalan mies, joka tuli Juudasta?” Joad vastasi myöntävästi. Silloin Emba kutsui Joadin luokseen aterialle. Joad kieltäytyi. Hän toisti Herran antaman kiellon olla aterioimatta Betelissä. Emba kuitenkin valehteli Joadille ja sanoi, että enkeli oli käskenyt häntä ottamaan Joadin kotiinsa ja antamaan tälle ruokaa. Näillä sanoilla hän sai Joadin kääntymään takaisin ja aterioimaan kotonaan.

Aterian aikana Herra ilmoitti Joadille, että tottelemattomuutensa takia hän ei enää pääsisi lainkaan omaan kotiinsa. Herra sanoi profeetalle: ”Sinä olet kääntynyt takaisin ja syönyt ja juonut paikassa, jossa kielsin sinua syömästä leipää ja juomasta vettä. Tämän vuoksi sinun ruumiisi ei pääse isiesi hautaan.” (13:22) Matkalla takaisin Juudeaan Joad kohtasi tiellä leijonan, joka tappoi hänet. Hänen ratsunaan ollut aasi jäi seisomaan Joadin ruumiin viereen. Leijonakin jäi siihen, muttei koskenut aasiin eikä syönyt Joadin ruumista. Ohikulkijat näkivät leijonan, aasin ja ruumiin ja kertoivat niistä kaupungissa.

Kun Emba kuuli tästä, hän otti aasinsa ja ratsasti paikalle. Hän kuljetti Joadin ruumiin takaisin kotiinsa ja järjesti hautajaiset. Profeetta haudattiin Emban sukuhautaan, eikä hänen ruumiinsa päässyt lepäämään hänen isiensä luo. Hautajaisten jälkeen Emba sanoi pojilleen: ”Kun minä kuolen, pankaa minut siihen hautaan, johon Jumalan mies on haudattu. Asettakaa minun luuni hänen luittensa viereen. Sillä se tuomio on käyvä toteen, jonka hän Herran käskystä langetti Betelin alttarille ja kaikille uhrikukkuloiden pyhäköille, joita on Samarian kaupungeissa.” (13:31–32.)

Pyhä Eubula oli hurskas kristitty ja pyhän suurmarttyyri Panteleimonin (27.7.) äiti. Eubula oli naimissa Eustorgius-nimisen pakanan kanssa. He elivät Nikomedeiassa (nyk. Izmit Pohjois-Turkissa). Vuonna 284 Eubula synnytti pojan, jolle vanhemmat antoivat nimen Pantoleon ja josta tuli myöhemmin pyhä palkattaparantaja ja suurmarttyyri Panteleimon. Pyhä Eubula olisi halunnut antaa pojalleen kristillisen kasvatuksen, mutta hän nukkui kuolonuneen pojan ollessa vielä nuori vuoden 303 tienoilla.

Pyhä Johannes II valittiin Jerusalemin piispaksi pyhän Kyrilloksen (18.3.) jälkeen vuonna 386. Hän toimi tässä tehtävässä yli kolmekymmentä vuotta. Johannes II muistetaan ennen kaikkea Pyhän Siionin basilikan rakennuttajana. Basilika sijaitsi alueella, jossa ehtoollisen asettaminen ja Pyhän Hengen vuodattaminen tapahtuivat. Se oli kristillisen Jerusalemin tärkeimpiä pyhiä paikkoja. Pyhä Johannes II nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 417.

Kun maaherra Pompeianus saapui Kybistran alueelle Kilikian Taurusvuoren juurelle toteuttamaan keisarien Diocletianuksen (284–305) ja Maximianuksen antamia kristittyjen vastaisia määräyksiä, hurskas leski Juliana kätkeytyi lastensa Johanneksen ja Thesmenian kanssa syrjäiseen paikkaan, missä hän saattoi turvallisesti ja häiritsemättä kasvattaa lapsensa kristityiksi.

Kun Johannes oli täyttänyt 13 vuotta, hän meni kerran salaa rukoilemaan paikalliseen kirkkoon, joka oli vainon takia jäänyt käyttämättömäksi. Hän tapasi siellä toisen kristityn, joka neuvoi häntä rukoilemaan ennemmin vuorella kuin kirkossa, jossa hän saattaisi tulla pidätetyksi. Johannes kertoi asiasta äidilleen, joka antoi hänelle suostumuksen. Äiti arveli, että Johannes käy vuorella ja palaa sitten kotiin, mutta Johannes hyvästeltyään äitinsä ja sisarensa lähtikin kuivalle erämaa-alueelle, joka levittäytyi Taurusvuorilta kohti Armeniaa.

Kaksi päivää kuljettuaan Johannes tapasi egyptiläisen munkin nimeltä Farmuthe (11.4.). Tämä otti hänet keljaansa viikoksi opettaakseen hänelle luostarielämän periaatteita. Sen jälkeen Johannes kulki enkelin johdattamana kuivuneelle kaivolle, joka oli noin viiden metrin syvyinen ja jossa kuhisi erilaisia matelijoita. Hän muisti patriarkka Joosefin ja profeetat Danielin, Jeremian ja Joonan, jotka olivat laskeutuneet syviin paikkoihin ennalta kuvaten Kristuksen laskeutumista tuonelaan. Tahtoen seurata heidän esimerkkiään Johannes teki ristinmerkin ja heittäytyi kaivoon. Enkeli auttoi häntä laskeutumaan pehmeästi kaivon pohjalle. Siellä hän kohotti kätensä rukoukseen ja rukoili neljäkymmentä päivää mitään syömättä. Matelijat pelästyivät hänen tuloaan ja poistuivat kaivosta. Myöhemmin Farmuthe tapasi viedä Johannekselle ruokaa.

Noin vuoden kuluttua kiusaaja tuli Farmuthen luo Johanneksen äidin palvelijan muodossa. Hän taivutti Farmuthen menemään Johanneksen luokse ja pyytämään tätä palaamaan kotiinsa, jossa kaikki surivat hänen lähtöään. Farmuthe välitti Johannekselle palvelijan sanat: ”Etkö näe, että äitisi kyyneleet mitätöivät kaikki kilvoitukseksi?” Nuoruudestaan huolimatta Johannes oli jo saanut henkien erottamisen armolahjan. Hän ilmoitti vanhus Farmuthelle, että Paholainen käytti tätä kätyrinään, ja lähetti hänet takaisin omaan luolaansa. Paholainen yritti edelleenkin kiusata nuorta Kristuksen sotilasta tuomalla hänen mieleensä hänen kotiväkensä, mutta Johannes ei kiinnittänyt huomiota näihin ajatuksiin. Pitkän ajan kuluttua Paholainen ilmestyi hänelle hänen äitinsä ja sisarensa hahmossa, jotka tulivat hänen kaivonsa reunalle palvelijoineen pyytäen häntä nousemaan sieltä pois ja keskustelemaan kanssaan. Mutta tähänkin hyökkäykseen Johannes vastasi rukouksella eikä ryhtynyt keskustelemaan ilmestysten kanssa.

Tätä taistelua kesti kymmenen vuotta. Kun Johannekselle koitti aika antaa sielunsa kilvoittelun Alkuunpanijan käsiin, Jumala johdatti paikalle munkki Khrysioksen, joka oli elänyt erämaassa jo 30 vuotta. Seisten kolme päivää kaivon reunalla tämä vannotti Johannesta Jumalan nimessä kertomaan hänelle kaikki kilvoituksensa mitään salaamatta. Kun Johannes oli saanut elämäntarinansa kerrotuksi, hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Khrysios peitti vainajan ruumiin viitallaan ja hänen hautansa kaivon kivikannella. Luettuaan tavanomaiset hautauspsalmit hän istutti haudalle taatelipalmun. Se kasvoi epätavallisen nopeasti ja tuotti paljon hedelmää. Tästä aikaisemmin kuivasta paikasta tuli parannusten lähde lähiseutujen asukkaille.

Pyhittäjä Johanneksen tarkka syntymäaika ja perhetausta eivät ole tiedossa, sillä luovuttuaan maailmasta hän piti tärkeänä elää maan päällä ikään kuin muukalaisena. Hän opetti muukalaisuuden olevan eroamista kaikesta, niin että voi kokonaan omistautua Jumalalle. Todennäköisesti Johannes syntyi 500-luvun jälkipuoliskolla ja sai hyvän kasvatuksen. Vain 16 vuoden ikäisenä hän kieltäytyi kaikista tämän maailman turhista iloista ja vetäytyi Siinain luostariin sen vuoren juurelle, jolla Jumala oli aikoinaan ilmaissut kirkkautensa Moosekselle.

Luopuen kaikesta itseluottamuksesta ja omista mieltymyksistään Johannes antoi itsensä kuuliaisesti ja nöyrästi kokonaan ohjaajavanhus Martyrioksen haltuun. Vapaana kaikesta huolehtimisesta nuori Johannes alkoi kiivetä hengellisiä portaita kohti Jumalaa lisäten joka päivä ”tulta tuleen, hehkua hehkuun, intoa intoon”. Hän näki ohjaajassaan Kristuksen kuvan ja oli vakuuttunut, että tämä oli vastuussa hänestä Jumalan edessä. Hänen ainoana huolenaan oli luopua kokonaan omasta tahdostaan voidakseen viipymättä toteuttaa kaikki Martyrioksen käskyt ja neuvot – nekin, joiden tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää.

Vaikka Johannes selvisikin erinomaisesti luostarielämänsä alkuvaiheesta, Martyrios piti häntä noviisina neljä vuotta ja vihki hänet munkiksi vasta, kun hän oli kahdenkymmenen. Vihkimyksessä mukana ollut munkki Strategios sanoi, että Johanneksesta tulisi vielä yksi maailman suurista valoista. Kun Martyrios vieraili myöhemmin oppilaansa kanssa tunnetun munkki-isän Johannes Sabbaslaisen luona, tämä pesi Johanneksen jalat kiinnittämättä huomiota Martyriokseen. Heidän lähdettyään Johannes julisti, ettei hän tuntenut nuorta munkkia, mutta Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle, että hän pesi Siinain luostarin igumenin jalkoja.

Jo nuorena Johannes osoitti suurta arvostelukykyä. Niinpä kerran ollessaan suorittamassa jotakin tehtävää maallikkojen luona hän söi hyvin vähän, vaikka siitä seurasikin, että maallikot alkoivat ihailla hänen askeesiaan. Hän kuitenkin tunnusti tämän pienen ylpeyden aiheen ja piti sitä vähemmän vaarallisena kuin paljon syömisen mahdollisesti aiheuttamia kiusauksia.

Yhdeksäntoista vuotta Johannes Siinailainen sai elää siinä autuaallisessa huolettomuudessa, jonka kuuliaisuus suo. Hengellisen isänsä rukousten tähden kuuliaisuusveli pysyy vapaana ristiriidoista ja matkaa turvallisesti kohti himottomuuden satamaa ”kuin nukkuen”, kuten pyhittäjä Johannes myöhemmin kirjoitti kuuluisan teoksensa Portaat neljännellä askelmalla. Martyrioksen kuoltua Johannes päätti jatkaa hengellistä kohoamistaan yksinäisyydessä. Hän ei lähtenyt tälle vaikealle, täynnä ansoja olevalle tielle luottaen omaan arviointiinsa, vaan erään vanhus Georgioksen suosituksesta, joka myös opetti hänelle hesykastien eli vaikenemiskilvoittelijoiden elämäntapaa. Kilvoittelupaikakseen Johannes valitsi Tholaksen erämaan noin kuuden kilometrin päässä pääluostarista. Samalla alueella asui muitakin erakkoja. Siellä hän vietti 40 vuotta Jumalan rakkauden roihutessa yhä kirkkaammin hänen sydämessään. Hän vältti yhteydenpitoa ihmisiin ainoana työnään lakkaamaton rukous ja tarkkaavaisuus. Näin hän pyrki ”pitämään ruumiittoman minänsä suljettuna ruumiilliseen asuntoon” (Portaat, 27 askelma).

Pyhittäjä Johannes söi kaikkia saatavilla olevia ruokatarvikkeita, mutta vain vähäisessä määrin. Näin hän sekä piti ruumiinsa kurissa että vältti kiusauksen ylpeillä sillä, ettei syö sitä tai tätä. Lamauttavasta alakulosta, joka usein iskee juuri erakoihin, hän sai voiton muistelemalla kuolemaa ja sen jälkeisiä palkintoja. Johannes tunsi ennen kaikkea katumuksen valoisan murheen, joka antaa ilon ja puhdistaa sielun kaikesta saastasta. Vaikeneminen vapautti hänet kaikesta turhamaisuudesta ja kunnian tavoittelusta. Suuttumuksen ja vihan hän voitti jo eläessään olemalla kuuliainen vanhukselleen. Unta hän säännösteli nukkumalla vain sen verran, mikä oli välttämätöntä aivojen kunnossa pysymiseksi.

Mitä armolahjoja pyhittäjä Johannes sitten sai Jumalalta? Ennen kaikkea hän sai lahjoista suurimman: jumalallisen nöyryyden. Sen syvällisen merkityksen tuntevat ainoastaan ne, joilla on siitä omakohtaista kokemusta.

Koska Johanneksen keljamaja Tholaksessa oli lähellä muita majoja, hänen oli tapana vetäytyä kaukaiseen luolaan Siinain vuoren juurelle. Siellä hän saattoi vapaasti rukoilla huokauksin ja kyynelin, niin ettei kukaan kuullut häntä. Nämä kyyneleiset rukoukset tuottivat pyhittäjä Johannekselle suloista kipua ja olivat hänen jokapäiväistä juhlaansa. Sydämen lakkaamaton rukous teki hänet voittamattomaksi, niin etteivät pahat ajatukset päässeet häntä ahdistamaan. Toisinaan Johannes tempaantui hengessään enkelijoukkojen keskelle, niin ettei tiennyt, oliko hän vielä ruumiissa vai jo poissa siitä. Silloin hän pyysi lapsen yksinkertaisuudella Jumalaa opettamaan hänelle teologian salaisuuksia. Rukouksen hehkusta ulos tultuaan hän tunsi itsensä kuin tulen puhdistamaksi tai toisinaan kokonaan valoa hohtavaksi.

Monia vuosia Johannes piti hyveensä tarkasti piilossa ihmisiltä. Mutta kun Jumala näki ajan koittaneen, Hän johdatti hänelle oppilaaksi Mooses-nimisen munkin. Näin Johanneksen valo alkoi loistaa muillekin koko kirkon rakennukseksi. Johannes ei ensin tahtonut vastaanottaa Moosesta, mutta muiden erakkojen toimiessa välittäjänä tämän onnistui lopulta murtaa hänen vastarintansa. Eräänä päivänä Mooses oli mennyt hakemaan multaa heidän pieneen puutarhaansa. Keskipäivän kuumuudessa hän asettui lepäämään varjoon jonkin kallionkielekkeen alle. Silloin abba Johannes sai keljassaan ilmestyksen, että Mooses oli vaarassa. Hän alkoi heti rukoilla. Illalla Mooses kertoi, että hän oli yhtäkkiä nukkuessaan kuullut ohjaajavanhuksensa äänen kutsuvan itseään. Hän heräsi ja samalla hetkellä kallio alkoi irrota ja olisi murskannut hänet, jollei hän olisi ehtinyt paeta.

Pyhittäjä Johanneksen rukouksilla oli myös voima parantaa niin näkyviä kuin näkymättömiäkin haavoja. Hän vapautti esimerkiksi erään munkin haureuden himosta, joka oli saattanut tämän epätoivon partaalle. Toisessa tilanteessa hän sai rukouksellaan aikaan sateen. Ennen kaikkea hän tuli kuitenkin tunnetuksi kyvystään antaa hengellistä opetusta. Tässä Jumalan hänelle antama armo näkyi parhaiten. Oman kokemuksensa perusteella Johannes jakoi auliisti muille neuvoja, kuinka taistella himoja ja tämän maailman ruhtinaan asettamia ansoja vastaan. Jotkut alkoivat kadehtia häntä tämän armoitetun opetuskyvyn tähden ja syyttelivät häntä ylimielisyydestä ja munkille sopimattomasta puheliaisuudesta. Vaikka Johannes tiesi vaikuttimensa puhtaiksi, hän ei ryhtynyt puolustelemaan itseään vaan yksinkertaisesti lopetti opettamisen vuoden ajaksi. Hänen vapaaehtoinen vaikenemisensa teki kaikkiin erämaaisiin suuren vaikutuksen. Vasta kun hänen panettelijansa alkoivat katua syytöksiään ja pyysivät hartaasti häntä jatkamaan toimintaansa, hän alkoi jälleen vastaanottaa vierailijoita.

Riisuttuaan kokonaan pois vanhan ihmisen himoineen ja haluineen pyhittäjä Johannes loisti kirkkaana tähtenä koko Siinain niemimaalla. Kaikki kunnioittivat häntä, mutta itse hän piti itseään vielä aloittelijana. Siksi hän teki opintomatkoja Egyptin eri luostareihin löytääkseen niistä evankelisen elämän esikuvia. Suuren vaikutuksen häneen teki eräs Aleksandrian lähellä sijainnut koinobioluostari, jota johti erittäin arvostelukykyinen igumeni. Pyhä Johannes kiinnitti huomionsa siihen, että tässä luostarissa munkit varoivat erityisesti loukkaamasta vähimmässäkään määrin toisten veljien omaatuntoa. Hän vieraili myös luostariin kuuluvassa sivuluostarissa, jota kutsuttiin Vankilaksi. Siellä raskaisiin synteihin syyllistyneet munkit elivät vapaaehtoisesti äärimmäisessä askeesissa anoen Jumalalta anteeksiantoa.

Kun pyhittäjä Johannes oli viettänyt erämaassa 40 vuotta, Jumala valitsi hänet – kuten muinoin Mooseksen – erämaakilvoittelijoiden uuden Israelin johtajaksi ja teki hänestä Siinain luostarin igumenin. Kerrotaan, että kun hänen igumeniksi vihkimisensä päivänä luostarissa olleet 600 pyhiinvaeltajaa olivat asettuneet aterialle, itse suuri profeetta Mooses valkoiseen tunikaan pukeutuneena palveli ruokapöydässä antaen ohjeita kokeille, tarjoilijoille ja muille avustajille.

Johannes Siinailainen oli kuin toinen Mooses, joka oli vihkiytynyt hengellisen lain salaisuuksiin ja jonka kasvoja armon valo kirkasti. Hän tuli paimeneksi, parantajaksi ja ohjaajaksi kaikille. Johannes kantoi sisimmässään Jumalan kirjoittamaa kirjaa eikä hän tarvinnut muita kirjoja opettaakseen munkeilleen tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta.

Raithon luostarin igumeni, jonka nimi oli myöskin Johannes, pyysi kerran Siinain Johannesta kuvaamaan hänelle lyhyesti ja systemaattisesti, mitä niiden, jotka ovat ryhtyneet harjoittamaan hengellistä elämää, pitäisi tehdä pelastuakseen. Tällöin Johannes kirjoitti hänelle vastaukseksi teoksen Hengellisen lain taulut, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Hyveiden portaat, nykyään yleensä Portaat. Siinä Johannes Siinailainen esittää kolmenkymmenen porrasaskelman muodossa hengellisen elämän eri vaiheet. Tämä teos on ollut jo vuosisatoja keskeinen ja tärkeä opas evankeliseen elämään niin munkeille kuin muillekin kristityille. Johannes ei siinä anna sääntöjä vaan johdattaa sielun hengelliseen taisteluun ja ajatusten oikeaan arviointiin esittämällä käytännön esimerkkejä, viisaita huomioita, lyhyitä ja ytimekkäitä periaatteita sekä arvoituksia, jotka usein sisältävät myös huumoria. Hänen sanansa on lyhyydessään täynnä asiaa ja tunkeutuu sielun syvyyksiin kuin miekka. Se katkoo pois kaiken itsetyytyväisyyden ja jäljittää sieltä tekopyhän askeesin ja ylpeyden juuret. Tämä sana on käytännössä toteutettua evankeliumia, joka johtaa sitä ahkerasti lukevan turvallisesti taivasten valtakunnan portille, missä Kristus on meitä odottamassa.

Elämänsä lopussa pyhittäjä Johannes määräsi seuraajakseen luostarin johtajana veljensä Georgioksen, joka oli ryhtynyt harjoittamaan hesykastista elämää samoihin aikoihin kun hänkin. Kun Johannes oli kuolemaisillaan, Georgios sanoi hänelle: ”No niin, sinä hylkäät minut ja lähdet. Minä olen kuitenkin rukoillut, että sinä lähettäisit minut edeltä, sillä ilman sinua en pysty toimimaan veljestön paimenena.” Mutta pyhittäjä Johannes vakuutti hänelle: ”Älä sure äläkä pelkää. Jos löydän armon Jumalan edessä, en jätä sinua tänne vuodeksikaan.” Ja niin todella tapahtui: kymmenen kuukautta veljensä lähdön jälkeen myös Georgios siirtyi Herran luo.

Pyhä Sakarias oli Korintin piispa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Hän paimensi laumaansa Jumalan tahdon mukaan ja oli arvostettu ja pidetty uskovien keskuudessa. Turkkilaiset alkoivat väittää hänen käyvän kirjeenvaihtoa lännen hallitsijoiden kanssa rohkaisten heitä valtaamaan Korintin. Sakarias heitettiin vankilaan. Sieltä hänet vietiin oikeusistuimen eteen, missä tuomari piti häntä ilman muuta syyllisenä ja ilmoitti, että hän voisi jäädä henkiin vain kieltämällä Kristuksen. Tähän piispa vastasi: ”Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin Herrani Jeesuksen Kristuksen, todellisen Jumalan ja maailmankaikkeuden Luojan. Hänen pyhän nimensä tähden olen valmis vuodattamaan vereni.”

Tämän kuultuaan tuomari käski lyödä Sakariasta ja viedä hänet sitten takaisin vankilaan. Sielläkin häntä kidutettiin julmasti, mutta hän ei muuttanut mieltään. Kun mikään ei tehonnut häneen, tuomari määräsi lopulta, että hänet oli paistettava vartaassa hiljaisella tulella. Kun Sakariaksen kaittavat kuulivat tästä epäinhimillisen järkyttävästä kuolintavasta, joka uhkasi heidän piispaansa, he kiiruhtivat alueen maaherran luo ja tarjosivat tälle suuren rahasumman, että rangaistuksen laatua muutettaisiin. Tämä käskikin mestata hänet omaan valtaansa kuuluvalla alueella. Tällä tavoin pyhä piispa Sakarias sai marttyyriseppeleen.

Pyhä Sofroni syntyi Ukrainassa Tšernigovin kasarmilla vuonna 1704 (tai 1703). Hänen maallikkonimensä oli Stefan Kristalevski. Hänen isänsä oli talonpoikaissäädystä lähtöisin ollut sotilas. Stefan suoritti tutkinnon Kiovan hengellisessä akatemiassa ja liittyi sen jälkeen Krasnogorin Kristuksen kirkastumisen luostarin[1] veljestöön. Vuonna 1730 hänet vihittiin munkiksi nimellä Sofroni. Valvoessaan kirkossa munkkivihkimystä seuraavana yönä hän kuuli äänen sanovan: ”Kun sinusta tulee piispa, rakenna kirkko kaikkien pyhien kunniaksi.”

Muutaman vuoden kuluttua pappisvihkimyksen jälkeen isä Sofroni kutsuttiin Perejaslavliin piispantalon taloudenhoitajaksi. Ollessaan työtehtävissä Pietarissa hän herätti pyhän synodin huomion. Häntä pyydettiin liittymään Aleksanteri Nevskin luostarin veljestöön, ja vuonna 1746 hänet nimitettiin sen johtajaksi. Apulaisekseen Sofroni kutsui lapsuudenystävänsä pappismunkki Sinesin ja nimitti hänet luostarin alaisuuteen perustetun Pyhittäjä Sergein erakkolan rakentajaksi. Yhteinen pastoraalinen työ lähensi entisestään näitä kahta kilvoittelijaa ja teki heistä erottamattomat aina kuolemaan asti. Sofroni osoittautui kyvykkääksi johtajaksi ja veljestönsä hengelliseksi ohjaajaksi.

Vuonna 1753 Sofroni valittiin keisarinna Elisabetin (1741–1761) suosituksesta Irkutskin piispaksi. Tuo silloisen Venäjän laajin hiippakunta oli ollut seitsemän vuotta ilman esipaimenta. Pyhä Sofroni ymmärsi, että häntä odotti vaikea työsarka. Ennen Siperiaan lähtöään hän etsi itselleen oppineita ja hengellisesti kokeneita apulaisia ja kävi pyhiinvaelluksella ensimmäisessä luostarissaan Krasnogorissa.

Saavuttuaan Irkutskiin ja tutustuttuaan hiippakunnan asioihin Sofroni pyysi pyhää synodia lähettämään Siperiaan hyviä ja koulutettuja pappeja. Hän nimitti hengellisen ystävänsä Sinesin arkkimandriitaksi Kristuksen taivaaseenastumisen luostariin Irkutskiin. Tämä johti luostaria uskollisesti 33 vuotta, aina kuolemaansa asti.

Pyhä Sofroni kiinnitti huomiota lasten uskontokasvatukseen. Opetuspuheissa ja yksityisissä keskusteluissa hän toi väsymättä esille korkeita kristillisiä ihanteita. Hän opasti papistoa jumalanpalvelusten toimittamisessa, huolehti naisten asemasta ja oikeuksista ja kantoi huolta pienten kansojen ja paimentolaisheimojen elämästä. Kaiken tämän keskellä hän ei lyönyt laimin henkilökohtaista kilvoitteluaan. Hän vietti suuren osan yöstä rukoillen ja nukkui lattialla. Hänen hengellinen kilvoituksensa oli jatkoa sille kristillisen hengen nousulle, jonka Tšernigovin arkkipiispa Feodosi (9.9.), Rostovin metropoliitta Dimitri (21.9.) ja Irkutskin piispa Innokenti (26.11.) olivat panneet alulle.

Tuntiessaan terveytensä heikkenevän Sofroni anoi eroa piispallisista tehtävistä. Vastauksen antamista viivytettiin Pietarissa pyhässä synodissa, sillä kelvollisen seuraajan löytäminen ei ollut helppoa. Viimeiset päivänsä pyhä Sofroni vietti rukoillen. Hän nukkui pois vuonna 1771 maaliskuun 30. päivänä, joka oli tuona vuonna toinen pääsiäispäivä. Meni kuitenkin peräti kuusi kuukautta ennen kuin Irkutskiin tuli toinen piispa toimittamaan juhlallisen hautauspalveluksen. Koko tuon ajan pyhän Sofronin ruumis oli kirkossa arkussa, eikä siinä näkynyt maatumisen merkkejä.

Myöhemmin pyhän Sofronin haudalla alkoi tapahtua ihmeitä. 1800-luvun lopulla ja uudelleen 1900-luvun alussa hänen reliikkiensä todettiin säilyneen maatumattomina. Reliikit kuitenkin tuhoutuivat katedraalin tulipalossa vuonna 1917. Säilyneet osat koottiin pyhäinjäännöslippaaseen ja asetettiin muistoarkkuun. Pyhä Sofroni kanonisoitiin kirkolliskokouksessa, joka kokoontui Venäjän vallankumousvuosina 1917–1918.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Luostari muutettiin vuonna 1789 Jumalansynnyttäjän suojeluksen (Pokrovan) nunnaluostariksi.

31.3.

Patriarkka Jaakobilla, joka sai Herralta nimen Israel (1. Moos. 32:29), oli jo kymmenen poikaa ensimmäisen vaimonsa Lean sekä orjattariensa kanssa, mutta rakastamansa Raakelin kanssa hän ei ollut saanut yhtään lasta. Raakel suri lapsettomuuttaan ja vaati Jaakobilta jälkeläistä. ”Auta minua saamaan lapsia tai muuten minä kuolen”, hän huudahti miehelleen. Jaakob suuttui näistä sanoista. Hän vastasi Raakelille: ”Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?” (vrt. 1. Moos. 30:1–2.)

Raakel rukoili Herralta apua hedelmättömyyteensä, ja lopulta hän tuli raskaaksi. Hän synnytti pojan, jolle antoi nimeksi Joosef. Nimettyään esikoisensa Raakel sanoi: ”Antakoon Herra minulle vielä toisen pojan.” (1 Moos. 30:24) Tällä hän viittasi Joosefin nimeen, joka muistuttaa heprean sanaa jasaf, ’lisätä’. Efraim Syyrialainen (28.1.) kirjoittaa, että Raakel ymmärsi Joosefin syntymän olevan Jumalasta. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kommentaarissaan Efraim laittaa Raakelin suuhun sanat: ”Minä olen oppinut, että minua enentää ei minun mieheni vaan Herra.”[1]

Joosefista tuli isänsä Jaakobin lempilapsi. Kun Joosef oli 17-vuotias, Jaakob teetti pojalleen pitkän ja värikkään puvun. Tästä Joosefin veljet kuitenkin katkeroituivat ja muuttuivat vihamielisiksi Joosefia kohtaan (1. Moos. 37:3–4). Pyhä Ambrosius Milanolainen (7.12.) huomauttaa, että Jaakobin suhteesta Joosefiin voidaan oppia vanhemman ja lasten välisen todellisen rakkauden luonne. Hän kirjoittaa, että liiallinen rakkaus saattaa tehdä lapselle haittaa, sillä se voi kasvattaa lasta kohti hillittömyyttä; tai jos rakkaus kohdistuu yhteen lapseen toisten kustannuksella, se saattaa kääntää toiset lapset häntä vastaan.

Joosef näki kaksi unta, jotka molemmat olivat profeetallisia, mutta loukkasivat hänen veljiään. Siksi veljet ottivat Joosefin kiinni, riisuivat häneltä värikkään puvun ja heittivät hänet tyhjillään olevaan kaivoon. He päättivät myydä Joosefin orjana kauppiaille, jotka olivat matkalla Egyptiin. He vetivät hänet ylös kaivosta ja myivät hänet kahdestakymmenestä hopeasekelistä. Sitten pojat uskottelivat isälleen Jaakobille, että Joosef oli kuollut.

Pyhä Afrahat Persialainen (29.1.) kirjoittaa: ”Joosef, jota vainottiin, oli vainotun Jeesuksen kuva. Joosefin isä puki hänet värikkääseen viittaan, ja Jeesuksen Isä puki Hänet neitseestä otettuun ruumiiseen. Joosefin isä rakasti Joosefia enemmän kuin hänen veljiään, ja Jeesus on Isänsä rakas ja rakastettu Ainokainen. Joosef näki näkyjä ja uneksi unia; Jeesus täytti näyt ja profeettojen sanat.” Afrahat jatkoi vertailua kunnes päätyi aina Joosefin kohtaloon kateellisten veljiensä käsissä ja ylösnousemiseen: ”Joosefin veljet heittivät Joosefin kuiluun; Jeesuksen veljet laskivat Hänet alas tuonelaan. Joosef nousi kuilusta; Jeesus nousi tuonelasta.”[2]

Egyptissä Joosefin isännäksi tuli faraon hoviherra ja henkivartijain päällikkö nimeltään Potifar. Joosef oli kaunis vartaloltaan ja kasvoiltaan.[3] Tämän vuoksi Potifarin vaimo kiinnostui nuorukaisesta ja pyysi tätä makaamaan kanssaan. Joosef kuitenkin kieltäytyi. Hän pysyi kannassaan, vaikka Potifarin vaimo yritti houkutella häntä useaan otteeseen. Pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kommentoi Joosefin käytöstä: ”Joosef oli orja, mutta ei orja ihmisille. Tämän vuoksi hän oli jopa orjuudessa vapaampi kuin kaikki ne, jotka ovat vapaita.” Vaimo suuttui niin, että väitti Joosefin yrittäneen raiskata hänet, ja Joosef suljettiin syyttömänä vuosikausiksi vankilaan. Joosef kesti kaikki koettelemukset kärsivällisesti.

Joosef sai kohota vankilasta korkeaan valta-asemaan, koska hän onnistui Jumala avulla tulkitsemaan Egyptiä hallinneen faaraon unet. Joosefin viisaan toiminnan ansiosta Egypti selvisi maata kohdanneesta kuivuudesta ilman nälänhätää. Sen sijaan Pyhällä maalla Joosefin veljet joutuivat vaikeuksiin ja tulivat Egyptiin pyytämään apua. He eivät tunteneet Joosefia, joka koetteli heitä. Lopulta hän paljasti kuka oli, ja hänen sukulaisensa tulivat asumaan Egyptiin.

Vanhurskaan Joosefin värikäs elämä sisältää lukuisia esikuvia Kristuksen kärsimyksistä ja ylösnousemuksesta. Siksi kirkkoisät ovat laatineet paljon opetuspuheita ja kirjoitelmia Joosefin elämästä ja tulkinneet sen yksityiskohtia Kristus-keskeisesti. Kirkko muistelee Joosefia myös pääsiäistä edeltävällä suurella viikolla, suurena maanantaina.


[1] St. Ephraim the Syrian: Commentary on Genesis, §28, 177.

[2] Saint Aphrahat: Select Demonstrations 21:23, s. 396.

[3] 1. Moos 37:23–36, 1. Moos. 39:6.

Pyhä Akakios Tunnustaja[1] eli keisari Deciuksen kaudella (249–251). Hän oli piispa joko Pisidian ja Fryygian rajamailla tai Armenian Melitenessä (nyk. Malatya). Akakios eli hurskaasti ja oli erittäin antelias. Hänen hengellinen laumansa kunnioitti häntä ja ihmiset antoivat hänelle lempinimen Agathangelos, ”hyvä enkeli”. Häntä kutsuttiin myös Ihmeidentekijäksi (Thaumaturgos). Kerrotaan, että hänen piispuutensa aikana yksikään hänen hiippakuntansa alueella elänyt kristitty ei kieltänyt uskoaan vainoissa.

Vuonna 251 konsuli Marcianus saapui kaupunkiin, jossa Akakios oli piispana. Hän pidätytti Akakioksen, ja tämä tuotiin hänen kuulusteltavakseen. Akakios vakuutti Marcianukselle, että kristityt olivat uskollisia keisarille ja kunnioittivat häntä. Marcianus sanoi, että Akakioksen tuli todistaa tämä uhraamalla keisarille kuten Jumalalle. Tästä Akakios kieltäytyi.

Konsuli ja pyhä piispa keskustelivat pitkään. He puhuivat enkelien luonnosta sekä kreikkalaisista ja roomalaisista myyteistä. Lisäksi he filosofoivat yhdessä Jumalan luonteesta. Akakioksen ja konsuli Marcianuksen keskustelun pöytäkirjat ovat säilyneet kokonaisuudessaan. Marcianus aloitti lausumalla:

– Koska teillä on onni asua Rooman lakien alaisuudessa, teidän tulee rakastaa ja kunnioittaa meidän hallitsijoitamme, jotka ovat teidän suojelijoitanne.

– Kaikista alamaisista kukaan ei rakasta keisaria enemmän kuin kristityt. Me rukoilemme taukoamatta hänen puolestaan, että Jumala antaisi hänelle pitkän iän, menestystä, onnistumista ja kaikkea siunausta; että Jumala antaisi hänelle oikeudenmukaisuuden ja viisauden hengen hallita kansaansa; että hänen hallinta-aikansa olisi suotuisa ja menestyksellinen, siunattu ilolla, rauhalla ja runsaudella kaikissa maakunnissa, jotka ovat hänen hallintavallassaan.

– Kaikkea tätä minä suosittelen, mutta jotta keisari voisi olla paremmin vakuuttunut teidän alamaisuudestanne ja uskollisuudestanne, tule nyt ja uhraa hänelle minun kanssani.

– Olen jo kertonut sinulle, että rukoilen suurta ja todellista Jumalaa keisarin puolesta, mutta keisarin ei tulisi vaatia uhria meiltä. Sellainen ei kuulu hänelle eikä kenellekään ihmiselle.

– Kerro meille mitä Jumalaa sinä palvot, että myös me voisimme osoittaa Hänelle uhreja ja kunnianosoituksia.

– Toivon sydämestäni, että sinä tuntisit Hänet.

– Kerro minulle Hänen nimensä.

– Häntä kutsutaan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaksi.

– Ovatko nämä jumalten nimiä?

– Eivät toki, vaan ihmisten joille todellinen Jumala puhui: Hän on ainoa Jumala ja Häntä yksin tulee palvoa, pelätä ja rakastaa.

– Mikä on tämä Jumala?

– Hän on korkein Adonai (Herra), joka istuu kerubien ja serafien yläpuolella.

– Mikä on serafi?

– Korkeimman Jumalan palvelija, yksi taivaallisten voimien pääherruuksista.

– Mitä harhakuvitelmia nämä ovat? Pistä syrjään tuollaiset näkymättömien olentojen päähänpistot ja palvo sellaisia jumalia, jotka voit nähdä.

– Kerro minulle, keitä ovat ne jumalat joille haluaisit minun uhraavan?

– Apollon, ihmisten pelastaja, joka varjelee meitä kulkutaudeilta ja nälänhädältä. Hän valaisee, varjelee ja hallitsee maailmankaikkeutta.

– Tarkoitatko sitä kurjaa, joka ei voinut varjella omaa elämäänsä? Häntä, joka oli rakastunut nuoreen naiseen (Dafne), juoksi hänen perässään eikä tiennyt, ettei koskaan saisi haltuunsa halujensa kohdetta? Siksi onkin selvää, ettei hän voi ennalta nähdä tulevia asioita, koska hänen omakin kohtalonsa oli häneltä pimennossa. Yhtä selvää on myös se, ettei hän voinut olla mikään jumala, koska luotu olento pystyi petkuttamaan häntä. Kaikki myös tietävät, että hänellä oli alhainen halu kauniiseen poikaan, Hyakinthokseen, ja tolkuttomuuksissaan hän murskasi pään tuolta käskyläiseltään, tuolta rikollisen halunsa kohteelta.[2] Ja eikö kyseessä olekin se sama jumala, joka ryhtyi Neptunuksen kanssa muurariksi, meni töihin Troijan kuninkaalle ja rakensi kaupunginmuurit? Tämmöiselle jumaluudelleko sinä vaadit minua uhraamaan? Vai Esculapiukselle, jota Jupiterin salama löi? Vai Venukselle, jonka elämä oli häpeällistä? Vai sadalle muulle hirviölle, joille sinä uhraat? Ei, vaikka elämäni olisi siitä kiinni, en antaisi jumalallisia kunnianosoituksia sellaisille, joita en voisi punastelematta jäljitellä ja joita kohtaan en voi tuntea mitään muuta kuin halveksuntaa ja inhoa. Te palvotte sellaisia jumalia, joiden esimerkin mukaan eläviä te rankaisisitte.

– Teillä kristityillä on tapana herjata meidän jumaliamme. Näin ollen minä määrään sinut nyt tulemaan kanssani Jupiterin ja Junon kunniaksi pidettävään juhlaan ja tunnustamaan ja suorittamaan se, mikä on heidän majesteettisuutensa arvon mukaista.

– Kuinka voin uhrata miehelle, jonka haudan tiedetään olevan Kreetalla? Vai miten on? Onko hän noussut takaisin?

– Sinun täytyy joko uhrata tai kuolla.

– Tuo on dalmatialaisten ryöväreiden tapa. Kun he ovat vieneet matkustajan kapealle tielle, he eivät jätä hänelle muuta mahdollisuutta kuin antaa rahansa tai henkensä. Mutta omasta puolestani ilmoitan sinulle, että minä en pelkää mitään mitä voit tehdä minulle. Lait rankaisevat aviorikkojia, varkaita ja murhaajia. Jos olisin syyllinen noihin asioihin, olisin itse ensimmäisenä tuomitsemassa itseni. Mutta jos koko rikokseni on todellisen Jumalan palvominen, ja minut tulee sen vuoksi tappaa, kyseessä ei ole enää laki vaan silkka epäoikeudenmukaisuus.

– Minulla ei ole määräystä tuomita, vaan neuvoa sinua tottelemaan. Jos kieltäydyt, minä tiedän, miten voin pakottaa sinut tottelemaan.

– Minulla on laki, jota tottelen. Se käskee minua olemaan kieltämättä Jumalaani. Jos ajattelet itse olevasi sidottu ottamaan käskyjä ihmiseltä, joka hetken kuluttua jättää tämän maailman ja jonka ruumiista sitten tulee madonruokaa, paljon tiukemmin on minut sidottu tottelemaan kaikkivaltiasta Jumalaa, joka on ääretön ja ikuinen. Hän on julistanut: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minä kiellän minun Isäni edessä.”

– Nyt sinä mainitset sinun lahkosi erheen, josta minä olen pitkään halunnut kuulla. Sanot siis, että Jumalalla on poika?

– Epäilemättä Hänellä on yksi.

– Kuka on tämä Jumalan poika?

– Totuuden ja armon Sana.

– Onko se Hänen nimensä?

– Sinä et kysynyt Hänen nimeään, vaan mikä Hän on.

– Mikä sitten on Hänen nimensä?

– Jeesus Kristus.

Konsuli Marcianus kysyi kenen naisen kanssa Jumalalla oli tämä poika. Akakios vastasi, että Sanan jumalallinen syntyminen on eriluonteinen kuin ihmisen, ja todisti sen pyhän profeetan kielellä viitaten psalminsanoihin.

– Onko Jumala sitten ruumiillinen?

– Hänet tuntee vain Hän itse. Me emme voi kuvata Häntä: Hän on meille näkymätön tässä kuolevaisessa tilassamme.

– Jos Jumalalla ei ole ruumista, kuinka Hänellä voi olla sydän tai mieli?

– Viisaudella ei ole riippuvuutta tai yhteyttä järjestettyyn ruumiiseen. Mitä tekemistä on ruumiilla ymmärryksen kanssa?

Sitten Marcianus painosti Akakiosta uhraamaan niin kuin eräät hereettiset montaniolaiset olivat tehneet. Marcianus kehotti piispaa vaikuttamaan kristittyihin.

– Eivät nämä ihmiset tottele minua, vaan Jumalaa. Kuulkoot he minua, kun neuvon heille mikä on oikein, mutta halveksikoot minua, jos tarjoan heille päinvastaista ja yritän johtaa heidät harhateille.

– Anna minulle kaikkien heidän nimensä.

– Ne ovat kirjoitettu taivaisiin, Jumalan näkymättömiin arkistoihin.

– Missä ovat taikurit, sinun seuralaisesi, ja tämän taitavasti rakennetun erheen opettajat (papisto)?

– Ei kukaan maailmassa kammoksu taikuutta enemmän kuin me kristityt.

– Taikuus on uusi uskonto, jota te esittelette.

– Me tuhoamme ne jumalat, joita te pelkäätte, vaikka olette itse ne luoneet. Me sitä vastoin emme pelkää sitä, minkä olemme tehneet omin käsin, vaan Häntä joka loi meidät, ja joka on kaiken Herra ja koko luomakunnan Hallitsija. Hän rakasti meitä kuin meidän hyvä Isämme ja pelasti meidät kuolemalta ja helvetiltä niin kuin varovainen ja lempeä sielujemme paimen.

– Anna minulle nimet, jotka tarvitsen, niin vältät kidutuksen.

– Minä olen tuomioistuimen edessä. Kysyt minulta minun nimeäni, ja tyytymättömänä haluat tietää vielä toistenkin nimet! Toivotko valloittavasi monia, vaikka minä pystyn yksin saattamaan sinut hämmennyksiin? Jos haluat tietää meidän nimemme, minä olen Akakios. Jos haluat tietää enemmän, minua kutsutaan myös Agathangelokseksi, ja minun kaksi kumppaniani ovat Piso, troijalaisten piispa ja pappi Menander. Tee nyt mitä tahdot.

– Sinä saat olla vankilassa kunnes keisari on tutustunut tähän tapaukseen ja lähettää sinua koskevat ohjeensa.

Vaikka Akakios puhui rohkeasti, Marcianus ei tuominnut häntä kuolemaan. Päinvastoin Marcianus oli niin vaikuttunut Akakioksesta ja hänen keskustelutaidoistaan, että ei halunnut ryhtyä tuomitsemaan tätä itse. Akakios heitettiin kuulustelun päätteeksi vankilaan. Marcianus lähetti oikeudenkäynnin pöytäkirjan keisari Deciukselle. Raportoitu keskustelu Akakioksen ja Marcianuksen välillä ilmeisesti huvitti keisaria, sillä hänen kerrotaan hymyilleen sitä lukiessaan, ja luettuaan kaiken hän antoi yllättäen käskyn päästää Akakios vapaaksi. Keisari jopa salli tämän jatkaa julistustyötään rauhassa. Konsuli Marcianuksen keisari ylensi maaherraksi.

Pyhä Akakios nukkui kuolonuneen pian näiden tapahtumien jälkeen. Hän jäi kirkon suuresti kunnioittamien pyhien joukkoon.


[1] Nimi tunnetaan myös muodossa Akatios. Akakios Tunnustajaa ei tulisi sekoittaa toiseen pyhään Akakiokseen, joka eli Melitenessä 400-luvulla. Tämän Akakioksen muistopäivä on 17.4.

[2] Kreikkalaisen mytologian mukaan Apollon ja Hyakinthos heittelivät kiekkoa, kunnes Apollon tehdäkseen vaikutuksen poikaan heitti niin kovaa kuin jaksoi. Kiekko osui Hyakinthokseen kohtalokkain seurauksin. Myytin mukaan hyasintti syntyi pojan verestä.

Pyhä Hypatios oli keisari Konstantinus Suuren aikana (306–337) pienen Gangran (nykyisin Turkin Gankari) hiippakunnan piispana Paflagoniassa, Vähän-Aasian pohjoisosissa. Hän osallistui Nikean ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen vuonna 325, ja myöhemmin hän palautti opetuksillaan ja kirjoituksillaan monia areiolaisia oikeaan uskoon. Hypatios rakennutti kirkkoja kaikkialle hiippakuntaansa sekä kasvatti ja koulutti niihin itse hyvät papit. Hän perusti myös vierasmajoja, hoitokoteja ja muita hyväntekeväisyyslaitoksia Gangran kaupunkiin. Tehdessään vierailuja seurakuntiin Hypatios Kristuksen esikuvaa seuraten kulki aasilla ratsastaen, ja hänen seurueeseensa kuului vain kaksi munkkia.

Piispa Hypatioksen elämäntavan sanottiin muistuttavan pyhän Johannes Kastajan elämää erämaassa. Velvollisuuksiensa keskelläkin hän vietti munkin hiljaista elämää ja vetäytyi mielellään johonkin luolaan rukoilemaan tai tutkimaan pyhää Raamattua. Näinä mietiskelyhetkinä syntyivät Hypatioksen kirjoitukset. Tunnetuin on hänen Salomon sananlaskujen kommentaarinsa, jonka hän osoitti ylhäissyntyiselle oppilaalleen Gaianalle. Kirjoitus inspiroi tämän ylhäisönaisen sellaiseen anteliaisuuteen, että hän luovutti koko suuren omaisuutensa kirkon työhön.

Todellisen paimenen tavoin Hypatios eli mukana myös kaittaviensa arkisissa huolissa. Jumalan armon avulla hän vapautti rukouksillaan seudun maamyyristä, jotka olivat suurin joukoin tuhoamassa satoa.

Hypatioksen maine ihmeidentekijänä kiiri myös Konstantinus Suuren pojan keisari Konstantioksen (352–360) korviin. Kerrotaan, että hän kutsui Hypatioksen Konstantinopoliin tuhoamaan ison myrkkykäärmeen, joka oli päässyt luikertelemaan keisarilliseen aarrekammioon, niin ettei kukaan uskaltanut astua sinne sisään. Kun piispa näki käärmeen, hän löi sitä kurkkuun ristipäisellä sauvallaan ja vei sen Forumille, jossa käärme poltettiin roviolla. Kiitollinen Konstantios kaiverrutti Hypatioksen kuvan aarrekammion oviin ja vapautti Gangran vuotuisesta verosta, joka oli ollut raskas taakka varsinkin alueen köyhille. Kannattamastaan areiolaisesta harhaopista keisari ei kuitenkaan luopunut.

Kun Hypatios oli palaamassa pääkaupungista Gangraan, novatiolaiset[1] olivat järjestäneet hänelle väijytyksen Luzianan rotkossa. He syöksyivät hänen kimppuunsa lyöden häntä kivillä, kepeillä ja miekoilla. Puolikuolleena Hypatioksella oli vielä voimaa toistella ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen sanoja: ”Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!” (Ap. t. 7:60). Lopulta eräs fanaattinen nainen heittäytyi hänen kimppuunsa ja antoi hänelle kivenmurikalla kuolettavan iskun ohimoon. Peläten vangitsemista rikolliset kätkivät hänen ruumiinsa olkikasaan ja lähtivät pois.

Jonkin ajan kuluttua pellon omistaja tuli hakemaan olkia pehkuiksi eläimilleen. Hän hämmästyi nähdessään olkikasan yllä yliluonnollisen valon ja kuullessaan samalla ihanaa laulua. Tutkiessaan olkikasaa hän löysi pyhän Hypatioksen ruumiin. Kun Gangran asukkaat kuulivat tapahtuneesta, he siirsivät ruumiin juhlallisessa ristisaatossa kaupunkiinsa.

Hypatioksen tappanut nainen joutui kauhistuttavan tekonsa jälkeen mielenhäiriön valtaan. Hän kuitenkin parani tultuaan katuvaisena uhrinsa haudalle. Siitä lähtien hauta oli ihmeiden lähde niille, jotka uskoen pyysivät apua pyhältä piispalta.


[1] Skismaattinen ryhmä, joka ei hyväksynyt vainoissa uskonsa kieltäneiden kristittyjen ottamista takaisin kirkon yhteyteen edes katumuksen kautta. Nimensä se oli saanut tätä kantaa edustaneen roomalaisen papin Novatiuksen mukaan.

Pyhä Blasios syntyi 800-luvun puolivälissä Fryygiassa, Aplataninain kylässä lähellä Amorionin kaupunkia. Kun Blasios oli kahdeksan vuoden ikäinen, kalifi al-Mutasimin johtamat muslimijoukot valloittivat ja tuhosivat Amorionin (ks. 6.3.).

Blasioksen vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan Konstantinopoliin patriarkalliseen kouluun. Kun Blasios oli päättänyt opintonsa vuoden 867 tienoilla, pyhä Fotios (23.10.), joka oli vastikään palannut patriarkan istuimelle, vihki hänet diakoniksi palvelemaan Hagia Sofian kirkossa.

Jonkin aikaa diakonina toimittuaan Blasioksessa heräsi halu tehdä pyhiinvaellus Roomaan. Matkalla hänen kumppaninsa kuitenkin petti hänet ja myi hänet orjaksi eräälle skyyttalaiselle. Uusi isäntä vapautti hänet pian, ja Blasios jatkoi matkaansa purjehtimalla Tonavaa alaspäin. Hänen onnettomuutensa jatkuivat, kun merirosvot hyökkäsivät jokilaivan kimppuun. Varastettuaan Blasiokselta vaatteetkin rosvot jättivät hänet alastomana autioon paikkaan. Jumalan enkeli tuli hänen avukseen ja johdatti hänet Bulgariaan. Siellä Blasios tutustui piispaan, joka oli itsekin lähdössä Roomaan tsaari Boriksen lähettämänä edistämään Bulgarian kirkon itsenäistymistä. Hänen mukanaan Blasios pääsi ikuiseen kaupunkiin.

Roomassa Blasios kunnioitti kaikkia apostolien ja ensimmäisten kristittyjen pyhittämiä paikkoja. Hän ei enää tahtonut palata itään, vaan jäi munkiksi Pyhän Cesarioksen luostariin. Apotti Eustratios Kyzikoslainen puki hänet viipymättä munkin viittaan ja antoi hänelle mahdollisuuden viettää varsin erakkomaista elämää omassa keljassaan. Luostariyhteisön elämään hän saattoi ottaa osaa aina halutessaan.

Blasios otti luostarissa samanaikaisesti hoitaakseen kolme kuuliaisuustehtävää: hän toimi luostarin kirjurina, kanonarkkina eli laulunjohtajana ja kirkonhoitajana. Jokainen päivä merkitsi hänelle edistymistä hyveessä. Hän ei koskaan syönyt ennen iltaa, ja suuren paaston aikana hän söi vain kerran viikossa. Hän ei koskaan maistanut leipää, viiniä tai muita hyvänmakuisia ruokia. Työtä tehdessään hän lausui ulkoa psalmeja ja suurimman osan yöstä hän vietti rukoillen tai lukien kuvauksia pyhien kilvoituksista.

Ennen kaikkea Blasios kunnostautui nöyryydessä ja lempeydessä. Ne ovat hyveitä, joista voi tunnistaa Kristuksen tahdon mukaan elävän ihmisen. Blasios vietti Roomassa 18 vuotta, eikä kukaan koskaan kuullut hänen lausuvan vihaista sanaa tai riitelevän kenenkään kanssa. Blasioksen ulkonäkö paljasti hänen sielunsa himottomuuden ja Jumalan läsnäolon hänessä. Hän oli vastentahtoisesti suostunut pappisvihkimykseen, ja suuri joukko vierailijoita tuli luostariin varta vasten tapaamaan häntä. Myös paavi otti hänet usein vastaan ja turvautui hänen viisauteensa. Blasioksen mainetta lisäsivät ihmeet, joita Jumala teki hänen välityksellään. Välttyäkseen turhamaisilta ajatuksilta Blasios päätti lopulta lähteä pois Roomasta. Hän purjehti kohti Konstantinopolia yhdessä kolmen oppilaansa Luukkaan, Simeonin ja Joosefin kanssa.

Matkalla merirosvot hyökkäsivät aluksen kimppuun ja ottivat laivan kapteenin ja miehistön vangeiksi. Monien vaikeuksien kautta Blasios ja hänen oppilaansa selvisivät merirosvojen käsistä ja saapuivat lopulta Bysantin pääkaupunkiin. Studionin luostarin igumeni Anatolios otti heidät mielellään vastaan luostariinsa. Pyhä patriarkka Anatolios Kauleas (12.2.) paljasti Blasiokselle, että kolme vuotta aikaisemmin hän oli nähnyt unessa Blasioksen vierailevan luonaan ja siitä lähtien oli tuntenut lämmintä ystävyyttä häntä kohtaan. Blasioksen viisaus, johon yhdistyi vilpittömyys ja yksinkertaisuus, teki suuren vaikutuksen niin patriarkkaan kuin keisari Leo VI Viisaaseen (866–912).

Pyhä Blasios vietti neljä vuotta Studionin luostarissa igumenin arvostamana ja pyhiinvaeltajien kunnioittamana. Sen jälkeen hän siirtyi Athokselle, jossa tuohon aikaan asui vain kourallinen erakoita. Pyhä Blasios onkin yksi ensimmäisistä nimeltä tunnetuista Athosvuoren asukkaista. Siellä asuneet erakot suhtautuivat pääkaupungista tulleeseen munkkiin viileästi ja varauksellisesti, mutta vähitellen Blasios lempeydellään ja kärsivällisyydellään voitti kaikkien luottamuksen. Hän vietti Athoksella 12 vuotta erakkoelämää toimittaen pyhää liturgiaa yhdessä enkelien kanssa. Näin hän kohosi äärimmäisen himottomuuden korkeuksiin. Lopulta hän jätti omassa vaikutuspiirissään olleiden hesykastiveljien ohjauksen yhdelle ensimmäisistä oppilaistaan. Itse hän lähti takaisin Konstantinopoliin pyytämään keisarilta suojelusta tiettyjä henkilöitä vastaan, jotka väittivät omaavansa omistusoikeudet Athosvuoren alueeseen ja vaikeuttivat suuresti erakkojen elämää. Keisari Leo VI antoi hänelle vuonna 908 auliisti khrysobullan eli lahjoituskirjan, joka takasi Athosvuorelle pysyvän itsenäisyyden ja suojeli munkkeja kaikkien ulkopuolisten asioihin puuttumiselta.

Konstantinopolissa pyhä Blasios sairastui vakavaan ja nopeasti kuolemaan johtavaan tautiin. Niinpä hän pyysi, että hänelle tuotaisiin hänen papinpukunsa. Hän toimitti kyynelsilmin viimeisen liturgiansa, ja kolme päivää myöhemmin siirtyi pois tästä elämästä. Hänen ruumiinsa haudattiin Studionin luostarin kryptaan.

Pyhittäjä Ipati kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla, jolloin Kiova ja lähes koko Venäjä oli mongolivallan alla. Ipatin kuuliaisuustehtävänä oli hoitaa sairaita munkkeja. Päivisin hän hoiti palvelutehtäväänsä ja öisin seisoi rukouksessa nukkuen vain vähän. Uhrautuvaisuutensa tähden pyhä Ipati sai Jumalalta lahjan parantaa sairaita. Hänet haudattiin luolaluostarin etäisiin luoliin, ja vuosisatojen varrella monet hänen pyhäinjäännöksiään uskoen kunnioittaneet ovat parantuneet vaivoistaan.

Pyhä Joona syntyi 1300-luvun lopulla Soligalitšin kaupungin lähellä Kostroman seudulla. Lapsesta lähtien hän pyrki luostarielämään. 12-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi eräässä paikallisessa luostarissa, josta hän siirtyi Moskovaan Simonovin luostariin. Hän toimitti nurkumatta saamansa kuuliaisuustehtävät ja noudatti tarkkaan luostarin ensimmäisten johtajien ohjeita. Nämä olivat pyhiä miehiä. Luostarin perustaja oli Sergei Radonežilaisen veljenpoika Feodor, josta tuli sittemmin Rostovin piispa (28.11.). Hänen jälkeensä luostaria johti pyhä Kiril, Belozerskin luostarin tuleva igumeni (9.6.).

Kerran metropoliitta Foti (2.7.) vieraili Simonovin luostarissa. Poiketessaan leipomoon hän näki uupuneen Joonan, joka oli nukahtanut oikea käsi päänsä päällä ikään kuin papilliseen siunaukseen taipuneena. Käden asento ja rauhallinen ilme Joonan kasvoilla tekivät vaikutuksen esipaimeneen. Hän ei halunnut herättää nukkuvaa nuorukaista, vaan siunasi hänet ja ennusti läsnäolijoille, että Joonasta tulisi Venäjän kirkolle suuri piispa ja että hän ohjaisi monet pelastuksen tielle.

Vuonna 1431 Joona vihittiin Rjazanin ja Muromin piispaksi. Hän käännytti hiippakunnassaan monia pakanoita kristinuskoon. Hän oli tunnettu pyhästä elämästään, ja metropoliitta Fotin kuoleman jälkeen hänet valittiin koko Venäjän kirkon johtoon.

Tuohon aikaan Venäjän metropoliitat asetettiin tehtäväänsä Konstantinopolissa. Ruhtinaiden väliset sotatoimet estivät kuitenkin Joonan virkaanasettamismatkan. Tästä syystä Liettuan ruhtinas lähetti Konstantinopoliin oman kandidaattinsa Gerasimin, joka vihittiin metropoliitaksi. Tämä kohtasi kuitenkin pian väkivaltaisen kuoleman, jonka jälkeen Joona lähti Konstantinopoliin. Päästyään Bysantin pääkaupunkiin hän sai tietää, että patriarkka Joosef oli jo asettanut Venäjän metropoliitaksi erään piispa Isidorin. Nimitystä ei voinut peruuttaa, mutta patriarkka lupasi pitää Joonan mielessään, jos metropoliitan istuin vapautuisi.

Vuonna 1439 metropoliitta Isidor osallistui Firenzen kirkolliskokoukseen, jossa hän henkilökohtaisista kunnianhimoisista syistä kannatti ortodoksien unioitumista eli yhdistymistä Rooman kirkon kanssa.[1] Hän palasi Moskovaan kardinaaliksi ylennettynä, mutta ei löytänyt kannattajia Venäjältä; niin kansa kuin suuriruhtinaskin torjuivat yhdistymisen Rooman kirkkoon. Isidor vangittiin ja suljettiin Tšudovin luostariin. Venäjän piispat kokoontuivat kirkolliskokoukseen tuomitsemaan hänen menettelynsä. Kun samalla kävi ilmi, että Konstantinopolin patriarkka Mitrofaneskin oli hyväksynyt yhdistymisen Rooman kirkkoon, Venäjän kirkko nousi puolustamaan ortodoksista uskoa. Joulukuussa 1448 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka toistamiseen valitsi Joonan Kiovan ja koko Venäjän metropoliitaksi. Asuinpaikakseen hän otti Moskovan, jonka vuoksi hänet tunnetaan myös Moskovan metropoliittana. Joona oli ensimmäinen Venäjän metropoliitta, joka astui virkaansa ilman Konstantinopolin patriarkan vahvistusta. Näin Venäjän kirkko irtaantui Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta ja siitä tuli autokefaalinen eli täysin itsenäinen kirkko.

Koko Venäjän metropoliittana Joona pyrki parantamaan Moskovan ja Liettuan ruhtinaiden huonoja välejä. Hän huolehti erityisesti Lounais-Venäjän hiippakunnista, joista hän kitki uniaattien vaikutusta. Joona kutsui kaikkia rauhaan selittäen, että viha on tuhoisa voima, ja opetti katumusta ja kuuliaisuutta. Hän toivoi hurskauden ja korkean moraalin vallitsevan kaikkialla. Kansalle Joona oli todellinen hyvä paimen ja evankeliumin hyveiden esikuva. Jumala palkitsi hänen työnsä kirkon hyväksi antamalla hänelle parantamisen ja profetian armolahjat.

Vuonna 1451 tataarit hyökkäsivät odottamatta kohti Moskovaa. He hävittivät kaupungin ympäristöä ja valmistautuivat hyökkäämään Moskovaan. Pyhä Joona kokosi papiston ristisaattoon ja kiersi kaupungin muureja pitkin rukoillen sille ja sen asukkaille Jumalan varjelusta. Eräs munkkivanhus Antoni ennusti, että Jumalanäiti pelastaisi Moskovan Joonan rukousten tähden. Heinäkuun 2. päivänä, jolloin kirkko viettää Jumalanäidin viitan Blahernan kirkkoon pyhäinjäännökseksi asettamisen juhlaa, tataarien joukot joutuivat sekasortoon ja lähtivät selittämättömän pelon vallassa pakoon. Tapahtuman muistoksi Joona rakennutti Kremliin Jumalanäidin kirkon tuon juhlan kunniaksi.

Pyhän Hengen armon täyttämänä Joona saavutti korkean iän. Hän siirtyi Herransa luo suuren viikon tiistaina maaliskuun 31. päivänä vuonna 1461 saatuaan muutama päivä aiemmin Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Arkussa hän oli enemmän nukkuvan kuin vainajan näköinen. Hänet haudattiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraaliin. Yhdentoista vuoden kuluttua katedraalin kunnostustöiden yhteydessä Joonan pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina. Vuodesta 1547 häntä on kunnioitettu koko Venäjän pyhänä.

Pyhän Joonan muistoa vietetään Venäjällä erityisen juhlavasti kesäkuun 15. päivänä. Lisäksi häntä muistellaan Moskovan esipaimenten yhteisenä juhlapäivänä 5. lokakuuta.


[1] Kokouksen kulkua kuvataan pyhän Markus Efesolaisen elämäkerrassa: Synaksarion, Tammikuu, s. 307–311.

Pyhä Innokenti (Ivan Venjaminov) syntyi vuonna 1797 pienessä kylässä Irkutskin alueella Siperiassa köyhän kirkonpalvelijan poikana. Hän oli vain kuusivuotias, kun hänen isänsä kuoli, ja hänen setänsä otti hänet kasvatettavakseen. Ivan oli älykäs poika. Seitsemänvuotiaana hän jo luki epistolan joulupäivän liturgiassa. Hän oli myös teknisesti lahjakas ja oppi valmistamaan kelloja ja tekemään puusepän töitä. Koko elämänsä ajan hän teki työtä käsillään.

Ivan valmistui pappisseminaarista, meni naimisiin ja vihittiin pian papiksi. Hän oli juuri aloittanut lupaavan työn seurakuntapappina Irkutskissa, kun Irkutskin piispa Mikael sai kirkon ylimmältä johdolta määräyksen löytää pappi lähetystyöhön Alaskaan. Hiippakunnan kaikki papit kieltäytyivät tehtävästä perhesyihin vedoten, isä Ivan heidän joukossaan. Hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun hän kuuli erään venäläisen uudisasukkaan puhuvan aleuttien hurskaudesta ja halusta kuulla Jumalan sanaa. Palava into sai hänet hetkessä valtaansa ja hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ennen pitkää hän jo oli perheineen matkalla Irkutskista koilliseen kohti Alaskaa.

Seitsemän kuukautta kestäneen vaarallisen matkan jälkeen, lokakuussa vuonna 1823, isä Johannes (Ivan) saapui Alaskan rannikon pääkaupunkiin Sitkaan. Vietettyään siellä talven hän siirtyi varsinaiseen määräpaikkaansa Unalaskan saarelle Aleuteille. Sieltä hän löysi puoliksi luhistuneen käyttämättömän kirkon. Alueella ei ollut toiminut vakituista pappia aikoihin. Vaikka monet asukkaista oli kastettu, he tuskin tunsivat evankeliumin ja kristinuskon alkeitakaan.

Ensitöikseen isä Johannes alkoi rakentaa kirkkoa apunaan muutama paikallinen mies, joille hän työn ohessa opetti katekismusta. Hän oppi hämmästyttävän nopeasti aleuttien kielen ja alkoi viivyttelemättä kääntää liturgisia tekstejä ja evankeliumia.

Isä Johannes ulotti toimintansa laajalle alueelle. Hän matkusti saarelta toiselle pienellä veneellä, julisti evankeliumia, kastoi ja teki samalla runsaasti täsmällisiä havaintoja alueen kasvistosta ja eläimistöstä sekä paikallisten asukkaiden tavoista. Neljän ensimmäisen Alaskan-vuotensa aikana hän kirjoitti aleuttien kielen kieliopin. Hän käänsi ja julkaisi aleutiksi evankeliumin, katekismuksen ja monia rukouksia sekä kirjoitti kirjan ”Tie taivasten valtakuntaan” (Ukazanie puti v Tsarstvie Nebesnoje). Siinä hän lyhyesti ja yksinkertaisesti osoitti, että kaste on ainoa varma tie ikuiseen iloon Kristuksen kanssa. Kirja levisi laajalle. Siitä otettiin peräti 47 painosta ja se käännettiin monille kielille.

Kun isä Johannes kerran lähetysmatkoillaan saapui ensimmäistä kertaa eräälle saarelle, hän hämmästyi huomatessaan sen asukkaiden kokoontuneen rannalle häntä vastaan. Eräs kaikkien shamaanina kunnioittama vanha mies oli jo vuotta aikaisemmin ilmoittanut heille lähetyspapin saapumisen. Tuo vanhus oli kasteestaan lähtien jo kolmenkymmenen vuoden ajan nähnyt usein ilmestyksissä kaksi enkeliä, jotka olivat opettaneet häntä rukoilemaan puhdassydämisesti ja antaneet hänelle armolahjan parantaa sairaita.

Tehtyään kymmenen vuotta lähetystyötä Unalaskan seudulla ja kitkettyään sieltä kaiken epäjumalanpalveluksen isä Johannes asettui vuonna 1836 mantereelle Sitkaan. Venäläinen siirtokunta sijaitsi siellä sotaisan tlingit-intiaaniheimon alueella. Shamaaniensa yllytyksestä intiaanit olivat useamman kerran surmanneet joukoittain siirtokunnan venäläisiä asukkaita ja vastustaneet kaikkia yrityksiä julistaa evankeliumia keskuudessaan. Isä Johannes alkoi heti saavuttuaan opetella heidän kieltään ja tapojaan ja oivalsi heidän kulttuurinsa rikkauden. Lopulta isorokkoepidemia osoittautui oveksi, jonka Jumalan kaitselmus avasi heimon kristillistämiseksi. Kun yli puolet heimosta oli shamaanien loitsuista huolimatta kuollut tautiin ja kun elossa olevat näkivät venäläisten säästyneen tartunnoilta, he alkoivat vähitellen hyväksyä rokotukset. Heistä tuli lempeämpiä ja kunnioittavampia venäläisiä kohtaan. He suhtautuivat isä Johannekseenkin hartaan kunnioittavasti, seurasivat hänen toimittamiaan jumalanpalveluksia, kyselivät häneltä kuolemanjälkeisestä elämästä ja kutsuivat häntä kilvan koteihinsa. Kerran eräs intiaani heitti epäröimättä hienoin puuleikkauksin koristellun rasian tulisijaan lämmittääkseen Jumalan miestä.

Isä Johannes oli mukana rakennuttamassa Sitkaan Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkkoa, josta tuli sittemmin hänen oma katedraalinsa. Hän löysi myös aikaa tehdäkseen käännöstöitä sekä etnografisia ja luonnontieteellisiä muistiinpanoja lähetysmatkoiltaan. Hän oli hyvin taitava käsistään, veisti koriste-esineitä, rakensi koneita ja jopa soittimia. Tuonkaltaiset käytännön työt olivat mieluisia hänelle itselleen, mutta samalla ne lähensivät häntä kansaan, jolle hän opetti taitojaan. Lisäksi hän perusti kouluja ja laati itse tarvittavat oppikirjat, joissa venäjän rinnalla käytettiin alkuperäiskansojen kieltä.

Vuonna 1838 isä Johannes matkusti Pietariin valvomaan tieteellisten kirjojensa ja käännöstensä painattamista ja anomaan kirkon johdolta lisää tukea Alaskan lähetykselle. Hänet otettiin lämpimästi vastaan, ja hänen kertomuksensa lähetyskentältä tekivät vaikutuksen arvovaltaisiin piispoihin niin Pietarissa kuin Moskovassakin. Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) luonnehti Johannesta toteamalla, että tällä oli apostolin persoonallisuus.

Pietarissa ollessaan isä Johannes sai tiedon vaimonsa äkillisestä kuolemasta. Metropoliitta Filaret toivoi hänen heti vihkiytyvän munkiksi, mutta hän myöntyi vasta, kun hänen kuudelle lapselleen oli ensin luvattu opiskelupaikat valtion kustannuksella. Omasta toivomuksestaan hän sai uudeksi nimekseen Innokenti, Irkutskin ensimmäisen piispan pyhän Innokentin mukaan. Pyhä synodi teki päätöksen Kamtšatkan ja Alaskan piispanistuimen perustamisesta ja asetti ensimmäiselle ehdokassijalle isä Innokentin. Tapaaminen tsaari Nikolai I:n kanssa sinetöi asian ja vuonna 1840 Innokenti vihittiin piispaksi Pietarissa Kazanin katedraalissa.

Kolmen vuoden poissaolon jälkeen Innokenti palasi piispana Sitkaan mukanaan uusia lähetystyöntekijöitä ja merkittäviä lahjoituksia. Viivyttelemättä hän ryhtyi rakennuttamaan uusia kirkkoja ja kouluja. Perustettuaan Sitkaan seminaarin hän lähti pitkälle paimenmatkalle aloittaen sen Kodiakin saarelta, jonka pyhittäjä Herman (9.8.) oli aikanaan pyhittänyt kilvoitteluelämällään.

Kolmen vuoden ajan piispa Innokenti kiersi kooltaan valtavaa hiippakuntaansa ja Kamtšatkan niemimaan paljolti vielä tutkimattomia jäätiköitä mukanaan vain muutama seuralainen. Hän matkusti koiravaljakolla tai jopa jalkaisin kestäen monenlaista puutetta, varsinkin kylmää. Matkanteon katkaisivat usein lumimyrskyt, jotka pakottivat seurueen jäsenet kaivamaan itselleen suojan lumeen ja odottamaan myrskyn päättymistä. Innokenti kesti matkanteon kaikki vaikeudet samalla kärsivällisyydellä, jolla apostolit kohtasivat osakseen tulleet koettelemukset. Hän asui alkuperäisasukkaiden leirikylissä asettuen kaikkien palvelijaksi ja perusti kirkkoja ja kouluja kaikkialle, missä kulki.

Vuonna 1850 Jakutian alue Itä-Siperiassa liitettiin Innokentin hiippakuntaan, ja hänet korotettiin arkkipiispaksi. Heti hän alkoi opetella jakuutin kieltä ja siirsi toimintansa painopistettä Alaskasta Siperian puolelle. Piispanistuinkin siirrettiin Sitkasta Jakutskin kaupunkiin. Kun Innokenti ensimmäisen kerran luki liturgiassa evankeliumin jakutin kielellä, paikalliset asukkaat ilahtuivat niin suuresti, että pyysivät lisäämään päivän kirkkokalenteriin vuosittaiseksi juhlapäiväksi. Ennen pitkää jakuutin kielellä julkaistiin Uusi testamentti ja psalmit sekä tärkeimmät jumalanpalvelustekstit.

Innokenti julisti kristinuskoa myös korjakkien, tšuktšien ja tunguusien keskuudessa. Apostolinen into, joka paloi hänen sydämessään, sai hänet kiertämään hiippakuntansa kaukaisimmatkin kolkat, jotta toteen kävisivät profeetan sanat: ”Heidän äänensä käy yli kaiken maan, heidän sanansa maanpiirin ääriin” (Ps. 19:4).

Vuonna 1857 arkkipiispa Innokenti kutsuttiin Pietariin osallistumaan kirkon korkeimman hallintoelimen pyhän synodin työskentelyyn. Sen tuloksena hänen hiippakuntaansa perustettiin kaksi apulaispiispan paikkaa, toinen Sitkaan ja toinen Jakutskiin. Innokenti puolestaan oli jälleen löytänyt uuden lähetysalueen Amurjoen varrelta ja Mantsuriasta, ja se veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hän matkusti Kiinan ja Siperian rajalla virtaavaa Amuria pitkin pysähtyen kylissä toimittamassa jumalanpalveluksia ja perustaen seurakuntia. Hän tunsi myötätuntoa alkeellisissa oloissa elävää kansaa kohtaan ja tahtoi auttaa sitä niin aineellisesti kuin hengellisesti. Tuolloin hän myös tapasi nuoren Nikolai Kasatkinin (3.2.), joka oli matkalla lähetystyöhön Japaniin, ja antoi hänelle siunauksensa ja hyviä neuvoja.

Innokentin kirjoitukset Amurin tilanteesta vaikuttivat siihen, että Amurin varsi ja Ussurinmaa siirtyivät Venäjän haltuun. Hän siirrätti piispanistuimensa Blagoveštšenskiin Amurin varrelle ja päätti aloittaa sieltä evankeliumin julistamisen kiinalaisille. Korkea ikä ja heikkenevä näkö pakottivat hänet kuitenkin ajattelemaan lepoa. Hän suunnitteli pyytävänsä pyhältä synodilta luvan asettua eläkepäivikseen luostariin, kun hän vuonna 1867 sai yllättäen tiedon, että hänet oli valittu edesmenneen metropoliitta Filaretin seuraajaksi Venäjän kirkon päämieheksi. Kaikkein suurimpana yllätyksenä valinta tuli Innokentille itselleen. Hän vetäytyi koko päiväksi yksinäisyyteen ja vietti yön polvillaan rukoillen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten hänet, köyhän maalaiskirkon ponomarin poika, oli voitu valita Moskovan metropoliitaksi seuraamaan virassa kaikkien arvostamaa ja oppinutta metropoliitta Filaretia.

Matkalla Moskovaan Innokenti sai kaikissa Siperian kaupungeissa riemastuneen vastaanoton. Monessakaan paikassa ei ollut koskaan ennen nähty metropoliittaa. Lämpimimmin hänet kuitenkin otettiin vastaan hänen kotiseudullaan Irkutskissa, jossa hän joutui kelirikon takia viipymään pidempään.

Kymmenen viimeistä vuotta Moskovan metropoliittana Venäjän kirkon johdossa kruunasivat pyhän Innokentin elämäntyön. Hän oli sitä ennen tehnyt lähetystyötä lähes 45 vuotta, joista piispana 28 vuotta. Silti hän otti uuden tehtävän vastaan täynnä nöyryyttä: ”Kuka minä olen voidakseni ottaa vastaan edeltäjieni opetusviran ja vallan? Olen menneen ajan ja kaukaisen seudun kasvatti, joka on viettänyt yli puolet elämästään kaukaisessa maassa. Olen vain Kristuksen vainion nöyrä sadonkorjaaja, lasten ja uskossaan lapsenmielisten opettaja.”

Vaikka Innokenti oli jo yli 70-vuotias, sairas ja melkein sokea, hän oli yhä täynnä intoa. Hän järjesti uudelleen kirkollisten koulujen toimintaa, vähensi byrokratiaa ja perusti vuonna 1870 lähetysseuran, joka hänen johdollaan yhdeksän vuoden aikana sai aikaa erinomaisia tuloksia. Hän vältti muodollisuuksia ja kansliabyrokratiaa ja sai osakseen niin papiston kuin kansan rakkauden. Sokeuduttuaan kokonaan hän anoi eroa virastaan, mutta sitä ei hänelle myönnetty. Niin hän jatkoi hallintoasioiden hoitamista ja toimitti jumalanpalveluksia ulkomuistista.

Viimeisenä elinvuotenaan pyhä Innokenti oli miltei jatkuvasti sairaana. Suurella viikolla vuonna 1879 hän tunsi kuolemansa lähestyvän ja pyysi toimittamaan sairaanvoitelun sakramentin. Suurena torstaina hän osallistui viimeisen kerran pyhään ehtoolliseen ja aamuyöstä suurena lauantaina antoi henkensä Jumalalle. Hänet haudattiin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan pyhän metropoliitta Filaretin viereen.

Vuonna 1974 Amerikan ortodoksinen kirkko esitti Venäjän kirkolle pyynnön metropoliitta Innokentin kanonisoimiseksi. Kolmen vuoden ajan hänen elämästään ja toiminnastaan koottiin materiaalia niin Amerikassa kuin Venäjällä, ja vuonna 1977 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.