Tunisia oli alkukirkon tärkeimpiä alueita, ja sieltä on tullut suuri joukko pyhiä. Kun keisari Septimus Severus (193–211) ryhtyi vainoamaan kristittyjä ja kielsi ketään kääntymästä kristinuskoon, ensimmäisten joukossa pidätettiin joukko katekumeeneja. Perpetua oli 22-vuotias jalosukuinen nainen, joka oli mennyt naimisiin noin vuotta aiemmin, ja hänellä oli muutaman kuukauden ikäinen vauva. Samalla pidätettiin Perpetuan palvelijatar Felicitas, joka oli raskaana, ja tämän aviomies palvelija Revocatus sekä kaksi nuorta miestä Saturninus ja Secundus. Heitä pidettiin ensin muutama päivä arestissa, ja Perpetuan isä kävi paikalla yrittäen muuttaa tyttärensä mielen. Tämä kuitenkin totesi olevansa kristitty eikä asia siitä miksikään muuttuisi.

Arestipäiviensä aikana Perpetua ja muut katekumeenit kastettiin. Heidän opettajansa ilmoittautui itse vapaaehtoisesti pidätettäväksi. Pian sen jälkeen heidät vietiin karthagolaiseen vankilaan. Kaksi diakonia lahjoi vartijat, niin että pidätetyt kristityt pääsivät vankilassa paremmalle osastolle. Vangitut rukoilivat hartaasti ja Pyhä Henki lohdutti heitä. Perpetua kirjoitti: ”Vankilastani on yhtäkkiä tullut palatsi, jossa olen mieluummin kuin missään muualla.” Perpetua oli palava rukoilija, joka oli saanut jumalallisia armolahjoja. Hänen veljensä pyysi häntä kysymään Jumalalta, odottiko Perpetuaa tuomio vai vapaus. Perpetua lupasi kertoa vastauksen seuraavana päivänä.

Yöllä Perpetua näki pronssiset portaat, jotka ulottuivat taivaaseen saakka mutta olivat niin kapeat, ettei niille mahtunut kahta kulkijaa rinnakkain. Molemmin puolin oli miekkoja, tikareita ja muita aseita. Portaiden juuressa oli suuri lohikäärme, joka yritti saada kiipeäviä saaliikseen. Ensimmäisenä portaat nousi heidän opettajansa Saturus, joka sanoi ylhäältä: ”Perpetua, minä odotan sinua. Varo, ettei peto pure sinua.” Perpetua vastasi: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä se ei tee minulle mitään pahaa.” Sitten Perpetua astui lohikäärmeen pään päälle ja nousi ylös asti. Hän näki valtaisan puutarhan ja siellä harmaahapsisen lammaspaimenen sekä tuhansittain ihmisiä puettuina valkoisiin. Paimen antoi hänelle makeaa maitoa ja sanoi: ”Olen iloinen, että olet tullut, lapseni!” Kun Perpetua joi, kaikki ympärillä sanoivat: ”Aamen.”

Kun Perpetua kertoi tämän näyn, kaikki ymmärsivät mitä tuleman piti. Seuraavina päivinä surun murtama isä kävi vankilassa yrittäen vielä hartaasti vedota Perpetuaan. ”Ajattele poikaasi, joka jää jälkeesi. Sääli isääsi, joka on kasvattanut sinut näillä käsillä. Ajattele veljiäsi, äitiäsi ja tätiäsi: mehän emme kehtaa enää näyttäytyä missään”, hän selitti mutta turhaan. Sitten kristityt vietiin kuulusteltaviksi. Forumilla oli odottamassa suuri kansanjoukko. Jokainen tunnusti vuorollaan olevansa kristitty. Kun Perpetuan vuoro tuli, hänen isänsä astui yleisöstä poikalapsen kanssa esiin ja huusi: ”Uhraa! Sääli vauvaasi!” Perpetua kieltäytyi uhraamasta. Kun isä ei rauhoittunut, maaherra Hilarianus hermostui ja määräsi hänet ruoskittavaksi. Perpetua suri isänsä rangaistusta enemmän kuin omaansa. Sitten oikeudenkäyntiä jatkettiin ja kaikki kristityt tuomittiin syötettäviksi pedoille. He vastaanottivat tuomion iloisina ja siirtyivät vankilaan odottamaan voittoseppeleitään.

Vankilassa rukoillessaan Hengessä Perpetua huomasi yhtäkkiä rukoilevansa seitsenvuotiaana kuolleen veljensä puolesta ja alkoi pohtia tämän kohtaloa. Yöllä hän näki näyn, jossa veljen sielu kärsi janoa ja ahdistusta. Perpetua jatkoi rukoilemista veljensä puolesta, ja eräänä yönä hän näki uuden näyn, jossa veli oli puhdas ja hyvinvoiva ja joi vettä kultaisesta maljasta. Perpetua ymmärsi, että veljen sielulla oli rauha.

Felicitas oli kahdeksannella kuukaudella raskaana. Hän pelkäsi, että raskautensa takia häntä ei syötettäisi pedolle yhdessä toisten kristittyjen kanssa. He rukoilivat Jumalalta apua. Pian alkoivat synnytyspoltot, ja synnytys oli kovin kivulias. Vartija kysyi, kuinka Felicitas kestäisi petojen hampaissa, jos jo pelkkä synnyttäminenkin oli noin tuskallista. Felicitas vastasi: ”Sen minkä kärsin nyt, kärsin yksin. Mutta silloin sisälläni on toinen, joka kärsii puolestani niin kuin minäkin kärsin hänen puolestaan.” Kaksi päivää ennen marttyyrikilvoitustaan hän synnytti tytön.

Vankien iloinen ja valoisa olemus ja voimakkaat rukoukset tekivät vaikutuksen vartijoihin, jotka päästivät heidän luokseen yhä enemmän vieraita. Vanginvartijoiden johtaja kääntyi lopulta itsekin kristityksi. Ennen pitkää levisi huhu, että kristityt aikoivat paeta vankilasta taikakeinoin, ja siksi heitä alettiin vartioida tiukemmin ja otteita kovennettiin. Perpetua kuitenkin vetosi sotilastribuuniin todeten, että heidän kilvoituksensa tapahtuisi keisarin syntymäpäivänä ja mikäli jalosukuiset naiset olisivat täysin näännyksissä areenalle tullessaan, se ei olisi keisarille kunniaksi. Tämän jälkeen heille sallittiin sukulaisten ja tuttavien vierailu sekä yhteinen ateriointi heidän seurassaan.

Myös Saturus sai vankilassa ollessaan nähdä hengessään ilmestyksiä. Hän näki, kuinka marttyyrit olivat jättäneet ruumiinsa ja neljä enkeliä saattoi heidän sielujaan kohti itää. He nousivat ylöspäin, kunnes näkivät kirkasta valoa. Saturus sanoi Perpetualle: ”Tämä on se, minkä Herra on meille luvannut, ja me olemme nyt saaneet sen.” Puutarhassa, jossa oli ruusupensaita, kaikenlaisia kukkia ja suuria puita, odotti neljä kirkkaasti sädehtivää enkeliä, jotka lausuivat: ”He ovat täällä.” He siirtyivät aukiolle ja näkivät siellä saman vainon aikana surmatut pyhät marttyyrit Jucunduksen ja Artaxiuksen, jotka oli poltettu elävältä, sekä Quintuksen, joka oli menehtynyt vankilassa. Saturus olisi tahtonut puhutella heitä, mutta enkelit sanoivat: ”Tulkaa ensin tervehtimään Herraa.” He etenivät palatsiin, joka koostui valosta. Sen edessä seisoi neljä enkeliä, jotka panivat heidän ylleen valkoiset viitat. Kaikkialta kuului lakkaamaton veisuu ”Pyhä Pyhä Pyhä”. He näkivät vanhan valkohiuksisen miehen, jolla oli nuorekkaat kasvot. Hänen molemmilla puolillaan oli neljä vanhinta ja muita oli heidän takanaan. Saturuksen ryhmä astui sisään ja lankesi valtaistuimen eteen, enkelit nostivat heidät ylös ja mies kosketti kädellään heidän kasvojaan.

Päivää ennen tuomion täytäntöönpanoa Perpetua näki vielä unen, jossa diakoni Pomponius tuli vankilaan valkoisessa tunikassa ja sanoi: ”Tule Perpetua, me odotamme sinua.” Uni jatkui niin, että he kulkivat käsi kädessä amfiteatteriin ja kävelivät keskelle areenaa. Diakoni sanoi: ”Älä pelkää. Minä olen täällä ja kilvoittelen kanssasi.” Perpetua jäi yksin ja katseli valtavaa yleisöä. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa mies ja käymässä taisteluun egyptiläistä gladiaattoria vastaan. Suunnattoman kookas kuninkaallinen hahmo purppuranvärisessä viitassa ilmoitti, että jos Perpetua kukistaisi egyptiläisen, hän saisi voittajien seppeleen. Pitkän kamppailun jälkeen Perpetua pääsi niskan päälle ja painoi egyptiläisen pään jalkansa alle. Sitten purppuraviittainen mies lausui: ”Rauha sinulle, tyttäreni”, suuteli häntä ja antoi seppeleen. Perpetua lähti kävelemään kohti elämän porttia, josta voittajat kulkevat. Tähän hän heräsi suuresti virvoittuneena näkemästään.

Viimeisenä iltanaan kristityt pitivät juhlan ja nauttivat yhteisen rakkaudenaterian. He puhuivat kaikille paikalla olleille ja kertoivat ilosta, joka heitä odotti kärsimyksissä. He laskivat hyväntahtoista leikkiä niistä, jotka surivat heidän kohtaloaan. Saturus sanoi, että kuolisi mieluiten leopardin hampaisiin, koska pelkäsi kuollakseen karhuja. Saturninus ilmoitti haluavansa kuolla mahdollisimman monen pedon hampaissa saadakseen kirkkaamman kruunun. He myös varoittivat kuulijoitaan Jumalan tuomiosta. ”Katsokaa meitä nyt, niin tunnistatte meidät sinä päivänä”, Saturus sanoi.

Kun tuomion täytäntöönpanon päivä koitti, kristityt lähtivät kohti amfiteatteria iloiten. Heidän käskettiin pukeutua Saturnuksen papiston asuihin, mutta Perpetua kieltäytyi jyrkästi. ”Olemme tulleet tähän tilanteeseen vapaasta tahdostamme, koska emme halua tahria omaatuntoamme. Mehän olemme valmiit kuolemaan juuri siksi, ettei meidän tarvitse suostua mihinkään tällaiseen.” Sotilastribuuni hyväksyi tämän perustelun.

Perpetua käveli areenalle laulaen psalmin sanoja. Saturus, Saturninus ja Revocatus alkoivat puhua kansanjoukolle varottavaan sävyyn. Nähdessään Hilarianuksen he viittilöivät hänelle eleillä: ”Sinä olet tuominnut meidät, Jumala tuomitsee sinut.” Kansa raivostui heidän uhmakkuudestaan, ja niin heidät ruoskittiin.

Sitten pedot laskettiin irti. Saturninuksen ja Revocatuksen kimppuun kävi ensin leopardeja ja sitten karhuja, jotka raatelivat heidät kappaleiksi. Näin heidän esittämänsä toive toteutui kirjaimellisesti. Saturus aiottiin sitoa kiinni villisikaan ja syöttää karhulle, mutta kun gladiaattori yritti sitoa villisian, se pääsi irti ja ruhjoi häntä sarvillaan. Gladiaattori menehtyi myöhemmin vammoihinsa. Kun Saturus oli sidottu, karhu kieltäytyi lähestymästä häntä. Lopulta leopardi tuli ja puraisi Saturusta niin, että verta tuli ryöppyämällä. ”Hyvin pesty! Hyvin pesty!” kansa huusi käyttäen kylpylöistä tuttua sananpartta. Verikasteen saanut Saturus sanoi Pudens-nimiselle sotilaalle: ”Hyvästi. Muista minua, ja muista uskoa. Älä anna tämän häiritä itseäsi vaan vahvistu.” Hän pyysi Pudensilta sormusta, kastoi sen vereensä ja antoi takaisin. Sitten Saturus menetti tajuntansa.

Naisia varten oli varattu raivokas härkä. Heidät riisuttiin alastomiksi, mutta kun kansa näki kyseessä olevan nuoren hienostonaisen sekä vastasynnyttäneen, jonka rinnoista valui vielä maitoa, yleisö kauhistui ja vaati heille vaatteita. Näin ollen heidät puettiin tunikoihin.

Kun härkä puski Perpetuan nurin, tämä jäi istumaan maahan. Kaikkien yllätykseksi hän aivan rauhallisesti pyysi itselleen hiuspinnaa sitoakseen tukkansa. Hän sanoi, ettei halunnut näyttää siltä kuin olisi hautajaisissa: ”Marttyyrin ei sovi kuolla hiukset hajallaan.” Kansa ei halunnut katsella tällaista näytöstä yhtään enempää, ja naiset vietiin pois. Areenalta poistuttuaan Perpetua yhtäkkiä ikään kuin havahtui ja alkoi kysellä, milloin heidät vietäisiin härkien tykö. Hän ei lainkaan muistanut olleensa areenalla eikä uskonut ennen kuin huomasi repeytyneen vaatteensa ja saamansa kolhut.

Lopulta pyhät marttyyrit vietiin mestauslavalle. He hyvästelivät toisensa antamalla rauhansuudelman. Ensimmäisenä kilvoituksensa päätti pyhä Saturus. Perpetuan kohdalla gladiaattori löi harhaan ja osui luuhun asti, niin että Perpetua huusi tuskasta. Perpetua tarttui gladiaattorin käteen ja vei sen kaulalleen näyttäen mihin kohtaan lyönnin pitäisi osua.

Pyhät marttyyrit saivat voittoseppeleensä vuonna 203. Heidän marttyyrikilvoituksensa on yksi parhaiten dokumentoiduista. Kertomus perustuu sekä aikalaistodistukseen että marttyyrien omiin muistiinpanoihin. Se on ollut suosittua lukemistoa varsinkin lännen kirkossa. Pyhiä marttyyreita Perpetuaa, Felicitasta ja heidän kumppaneitaan on kunnioitettu suuresti alkukirkon ajoista saakka niin idässä kuin lännessäkin. Heidän marttyyrikilvoitukseensa liittyvien paikkojen raunioita on säilynyt Karthagossa, Tunisian pääkaupungin Tunisin tuntumassa. Perpetua ja Felicitas on kuvattu muun muassa Ravennan kuuluisissa mosaiikeissa. Lännen kirkossa heidän muistopäivänsä on 7.3.[1], mikä lienee myös heidän kuolinpäivänsä.

Kristuksen marttyyri Tryfon syntyi 220-luvulla Fryygian Lampsakoksessa. Hänen vanhempansa olivat hyväntahtoisia ja hurskaita kristittyjä, jotka innoittivat lapsensakin rakastamaan Jumalaa ja tavoittelemaan pyhyyttä. Tryfonista tuli puhdassieluinen kristitty, joka sai jo nuoruudessaan sellaisen Pyhän Hengen täyteyden, että hänen rukouksensa paransivat sairauksia niin ihmisistä kuin eläimistäkin.

Kerrotaan, että seitsemäntoistavuotiaana Tryfon kutsuttiin keisari Gordianuksen (238–244) luokse parantamaan hänen tyttärensä, jota vaivasi riivaaja. Tryfon karkotti pahan hengen, jonka nähtiin lähtevän pois mustan koiran hahmossa. Kiitollinen keisari antoi Tryfonille runsaasti lahjoja, jotka hän jakoi köyhille kotimatkallaan.

Tryfon välitti Jumalan siunauksia ja paransi kärsiviä aina keisari Deciuksen (249–251) aikana puhjenneeseen vainoon saakka. Hänet ilmiannettiin prefekti Aquiliniukselle. Sotilaiden tullessa Tryfon antautui vapaaehtoisesti ja hänet vietiin Nikeaan. Siellä Tryfon tuli tuomioistuimen eteen iloisena. Prefekti kysyi hänen nimeään ja pyysi kertomaan taustastaan: miten kohtalo ja sattuma olivat häntä kuljettaneet. ”Nimeni on Tryfon”, hän vastasi, ”ja mitä tulee kohtaloon ja sattumaan, niitä ei ole olemassakaan. Me kristityt uskomme, että kaikki on Kaikkivaltiaan Jumalan säätelemää. Hän johtaa maailmankaikkeutta omalla viisaudellaan eikä vain hyvällä onnella. Asemaltani olen vapaa mies, en orja. Palvelen ainoastaan mestariani Kristusta. Hän on minun kruununi, kunniani ja ylpeyteni.”

Kuulustelu teki prefektille selväksi, että Tryfon ei horjunut vakaumuksessaan vaan oli valmis kuolemaan. Kidutuksilla uhkailtaessa Tryfon ilmoitti tahtovansa vain olla puhdas uhri Herralleen Kristukselle. Tryfon pantiin häpeäpaaluun ja häntä hakattiin kolme tuntia puumiekoilla, joilla sotilaat tapasivat harjoitella. Sitten hänet sidottiin prefektin hevoseen ja hänen oli juostava tämän perässä ulos kaupungista avojaloin. Kun Tryfon ei vieläkään suostunut palvomaan keisarin kuvaa, hänen jalkoihinsa lyötiin nauloja ja hänet kiskottiin forumille. Siellä sotilaat löivät häntä, polttivat hänen vartaloaan soihduilla ja repivät hänen ruumiinjäseniään. Tryfon kesti kaiken hyvillä mielin ja rukoili kiduttajiensa puolesta niin kauan kuin jaksoi.

Tapahtumia seurannut kansa hämmästeli ja ihaili nuoren marttyyrin urhoollisuutta ja kestävyyttä. Kristuksen rakkaus kirkasti hänen kärsimyksensä muuttaen ne taivaalliseksi iloksi. Pyhä marttyyri Tryfon menehtyi ennen kuin lopullista mestauskäskyä ehdittiin antaa. Taivaasta nähtiin laskeutuvan jalokivin koristeltu kukkaseppele, joka asettui hänen otsalleen.

Nikean kristityt käärivät pyhän Tryfonin kallisarvoiset reliikit puhtaaseen liinavaatteeseen ja voitelivat ne tuoksuaineilla. He olisivat tahtoneet pitää ne keskellään, mutta pyhä marttyyri ilmestyi muutamille heistä ja ilmoitti tahtovansa tulla haudatuksi kotikyläänsä Lampsakokseen. Reliikit siirrettiin Lampsakokseen, jossa pyhä Tryfon teki vuosisatojen varrella lukuisia ihmeitä. Häntä on kunnioitettu erityisesti puutarhojen ja viljelysten suojelijana.

Pyhittäjäisä Pietari syntyi vuoden 304 tienoilla Galatiassa. Hän aloitti askeettisen kilvoitteluelämän jo lapsuudessaan, vain seitsemän vuoden ikäisenä. Nuorena miehenä hän lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle saadakseen nähdä ja kokea paikat, jotka olivat taivaallisen Sulhasen läsnäolon pyhittämiä. Paluumatkallaan Pietari vaikuttui syvästi nähdessään, kuinka paljon Antiokiassa ja sen ympäristössä kilvoitteli palavahenkisiä erakkoja ja askeetteja. Pietari tunsi kotimaansa olevan siellä, missä oli samanhenkisiä Jumalaa rakastavia kilvoittelijoita, ja niin hän jäi itsekin Antiokiaan.

Pietari ei välittänyt pystyttää itselleen minkäänlaista majaa vaan asui vuorenrinteessä vanhassa hautaluolassa, johon pääsi ainoastaan tikkaita pitkin kiipeämällä. Luolassa oli parvekemainen eteistila, josta noustiin varsinaisiin hautakammioihin. Hän eli kylmällä vedellä ja leivällä, silloin kun sattui sellaista saamaan.

Jumalan armovoima alkoi vaikuttaa pyhän Pietarin kautta. Vuoden 385 tienoilla hän paransi rukouksella ja ristinmerkillä Antiokian korkeimman hallintovirkamiehen Pergamioksen vaimon silmät, joille lääkärit eivät voineet tehdä mitään.

Kerran erään sotapäällikön tytär karkasi kotoaan ja liittyi naisyhteisöön ryhtyäkseen nunnaksi. Isä raivostui niin, että sitoi perheen äidin ja pieksi tätä, kunnes äiti tunnusti, minne tytär oli mennyt. Isä lähti sisaryhteisön luokse ja toi tyttärensä väkipakolla kotiin. Hän piti tytärtään vartioituna, mutta Jumalan avulla tämä onnistui pakenemaan takaisin luostariinsa. Myöhemmin tytär sairastui kivuliaaseen rintasyöpään. Hän kutsui Pietaria avukseen ja parani välittömästi kuullessaan tämän äänen.

Pietari puhdisti ja paransi rukouksillaan myös Daniel-nimisen raivotautisen, joka jäi asumaan hänen oppilaakseen ja kilvoitustoverikseen. Kerran heidän luokseen tuli kalliisti pukeutunut ja voimakkaasti meikattu nuori nainen, joka oli kuullut Pietarin parantaneen silmäsairauden ja halusi nyt itse parantua samasta vaivasta. Pietari ei kuitenkaan ottanut mitään kantaa paranemiseen: sen sijaan hän totesi, että suurten taiteilijoiden taideteoksia ei kannata sotkea lisäämällä niihin omia värejään, ja samalla tavalla Jumalakin on luonut ihmisen rajattomalla viisaudellaan, eikä Jumalan luomaa kauneutta kannattaisi tieten tahtoen sotkea. Sanat tekivät vaikutuksen naiseen. Oltuaan hetken hiljaa Pietari sanoi olevansa tavallinen ihminen ja kykenemätön parantamaan ketään. Nainen lankesi Pietarin jalkoihin ja sanoi, ettei lähtisi pois ennen kuin olisi parantunut. Pietari vastasi: ”Jumala on se, joka parantaa, ja Hän vastaa aina niille, jotka uskovat. Ota vastaan tämä Jumalan antama lääke.” Pietari teki ristinmerkin silmän yli ja silmät paranivat.

Ihme teki syvän vaikutukseen naiseen, joka luopui koruistaan ja meikeistään ja alkoi viettää rukouksellista ja mietiskelevää elämää. Näin Pietari paransi sekä sielun että ruumiin. Naisen pieni poika kävi viikoittain Pietarin ja Danielin luona pyytämässä heidän siunauksensa. Pietari antoi pojalle leipää ja rypäleitä ja antoi hänen istua polvellaan. Pojasta tuli myöhemmin Kyrroksen piispa Teodoretos, joka kirjoitti pyhän Pietari Galatialaisen elämäkerran. Teodoretos piti suurena aarteena Pietarilta saamaansa riepua; Pietari oli kerran repinyt sen kahtia ja sitonut toisen puolen Teodoretoksen ympäri vyöksi. Sen välityksellä tapahtui monia paranemisia.

Pyhittäjäisä Pietari Galatialainen kilvoitteli Kristuksen rakkauden innoittamana peräti 92 vuotta. Säteiltyään Kristuksen valoa koko Antiokialle hän nukkui pois vuoden 403 tienoilla 99 vuoden ikäisenä.

Pyhä Bendimianos (tai Bendedianos) syntyi 400-luvun puolivälissä rikkaaseen ja ylhäiseen perheeseen Vähän-Aasian lounaisosassa sijaitsevassa Mysiassa. Syntyperästään huolimatta hän vietti jo nuorena hyvin vaatimatonta elämää toteuttaen kirjaimellisesti Kristuksen kehotusta: ”Älkää varatko vyöhönne kultaa, hopeaa tai kuparia älkääkä ottako mukaanne laukkua, älkää ylimääräistä paitaa, älkää jalkineita tai sauvaa.” (Matt.10:9.) Bendimianoksella oli vain yksi vaatekerta ja hän kulki paljain jaloin.

Löytääkseen itselleen kokeneen hengellisen ohjaajan nuori Bendimianos lähti kotikaupungistaan ja saapui Konstantinopoliin. Eräältä kaupungin kukkulalta hän näki kaukaisen korkean vuoren ja sai tietää, että sitä kutsuttiin Auksentioksen vuoreksi siellä asuvan kuuluisan kilvoittelijan mukaan. Bendimianos lähti saman tien nousemaan vuorelle. Pyhä Auksentios (14.2.) havaitsi hänen suuren intonsa ja otti hänet auliisti vastaan. Auksentios opetti nuorukaiselle ensin luostarielämän periaatteet ja sitten vihki hänet munkiksi. Bendimianos rakensi itselleen pienen keljamajan vanhuksensa keljan alapuolelle, vaikka paikka oli kostea ja epäterveellinen. Pian Auksentios kuoli ja Bendimianos jatkoi ankaraa kilvoitteluaan omassa ahtaassa keljassaan pitäen enkelien elämää esikuvanaan.

Kristus kuitenkin sääli kilvoittelijaa, jonka terveys oli vaarassa kosteassa ja kylmässä asuinpaikassa, ja tahtoi pitää hänet maan päällä muillekin hyödyksi. Niin Hän ilmestyi Bendimianokselle, kun tämä oli asunut majassaan viisi vuotta, ja käski tämän nousta vuoren huipulle terveellisemmälle paikalle Auksentioksen tyhjilleen jääneeseen keljaan. Uudessa keljassa demonit yrittivät häiritä Bendimianoksen rukousta petolintujen muodossa rääkyen ja repien kynsillään keljan seiniä. Hän ei joutunut kauhun valtaan vaan vastasi hyökkäyksiin entistä palavammalla rukouksella.

Bendimianoksen ympärille kerääntyi pian paljon oppilaita ja paikalle syntyi luostari. Välillä nuoren veljestön elämä oli hyvinkin tiukkaa. Niin leivästä kuin lampukkaöljystäkin oli pulaa. Bendimianoksen rukousten tähden apua kuitenkin aina saapui viime hetkellä. Hänellä oli sekä ennalta näkemisen että sairaiden parantamisen armolahja. Hänen tapanaan oli myös pitää munkeilleen hyödyllisiä opetuspuheita.

Kilvoiteltuaan pyhän Auksentioksen keljamajassa 42 vuotta Bendimianos sairastui. Hän kokosi veljestön ympärilleen ja kehotti munkkeja säilyttämään veljesrakkauden ja osoittamaan armeliaisuutta köyhille. Sen jälkeen hän vetäytyi keljaansa: vastoin tapojaan hän lukitsi oven ja sulki ikkunaluukutkin. Kun keljasta ei kuulunut elonmerkkejä pariin päivään, veljet murtautuivat sisään ja löysivät hänet kuolleena polvillaan, rukoilevassa asennossa.

Pyhä Bendimianos sai hiljaiset hautajaiset, koska noina päivinä vuorille oli satanut niin paljon lunta, että oman veljestön lisäksi vain muutama lähiympäristössä asunut munkki pääsi paikalle hautaamaan häntä.

Irlannin suojelija pyhä Brigid[1] on kaikkien aikojen kuuluisimpia naispyhiä ja Irlannin suosituin pyhimys heti pyhän Patrikin (17.3.) jälkeen. Hän syntyi 450-luvulla Ulsterin Faughartissa. Hänen vanhempansa olivat kääntyneet kristityiksi pyhän Patrikin vaikutuksesta. (Toisen tradition mukaan hänen isänsä oli hovirunoilija ja äiti kristitty, ja Brigid varttui druidin kasvattamana.)

Brigidistä kasvoi kaunis ja hyveellinen neito, jolla oli monia ihailijoita, ja hänen isänsä toivoi voivansa naittaa hänet Ulsterin kuninkaalle. Noin kuudentoista vuoden ikäisenä Brigid kuitenkin päätti omistautua neitseelliseen kilvoituselämään.

Brigid rakensi itselleen keljan ison tammen alle. Paikkaa alettiin kutsua nimellä kill dara, ”tammikelja”. Hänen luokseen tuli seitsemän oppilasta, ja piispa Mel vihki heidät nunniksi. Jumalan armon erikoisesta johdatuksesta tapahtui, että Brigidiä vihkiessään piispa luki latinankielisestä palveluskirjasta vahingossa piispanvihkimyksen sanat. Paikalla ollut toinen piispa Macc Caille järkyttyi kuullessaan mitä tapahtui, mutta Mel sanoi: ”En voi mitään. Jumala on nyt suonut tämän armon Brigidille, toisin kuin yhdellekään toiselle naiselle.”

Näin kill darasta muodostui luostari, jonka johtajattarella oli erityisen kunnioitettu asema. Yhteisö kasvoi nopeasti pyhän Brigidin maineen ansiosta. Sen yhteyteen tuli myös munkkiluostari. Tämä oli ensimmäinen naisen perustama kaksoisluostari. Munkit ja nunnat noudattivat samanlaista elämänrytmiä, mutta molemmilla oli omat kirkkonsa. Brigid johti nunnia ja piispa munkkeja, mutta yhteisissä asioissa Brigid johti koko luostaria.

Ensimmäinen luostarin saama lahja oli lehmä, jonka eräs nainen toi tyttärensä kanssa pääsiäispäivänä. Heillä oli ollut mukanaan myös vasikka, joka oli kuitenkin eksynyt metsään. Brigid sanoi, että lehmä oli luostarin ensihedelmä ja tämän kunniaksi se annettaisiin piispalle. Kun lehmää vietiin piispalle, vasikkakin löytyi matkan varrelta.

Brigid rakasti eläimiä. Hän piti hyvää huolta lehmistä, villiankat tottelivat hänen kutsuaan ja söivät hänen kädestään. Kerran nähdessään villisian pakenevan metsästäjiä Brigid siunasi sen ristinmerkillä; se jäi luostarin sikojen joukkoon eivätkä metsästäjät tavoittaneet sitä.

Kerran eräs köyhä mies näki ketun pujahtavan kuninkaan palatsiin; mies otti ketun kiinni ja surmasi sen luullen tekevänsä kuninkaalle palveluksen. Kyseinen kettu oli kuitenkin kuninkaan rakas lemmikki, ja raivostunut kuningas määräsi onnettomalle miehelle kuolemantuomion ja uhkasi tehdä hänen perheenjäsenistään orjia. Brigid puuttui asiaan hankkimalla pienen ketunpoikasen, jonka hän opetti tekemään temppuja. Kun kuningas näki ketun, hän ihastui siihen ja otti sen hoviinsa lemmikiksi, ja mies pääsi vapaaksi. Kettu tosin karkasi hieman myöhemmin eikä sitä nähty sen koommin.

Pyhä Brigid rukoili lakkaamatta ja kaikkialla. Hän eli maan päällä taivaallista elämää. Siksi taivaallinen siunaus välittyi hänen kauttaan monien iloksi. Kerran eräs mies tuli pyytämään Brigidiltä apua valittaen, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Brigid siunasi vettä ja neuvoi, miten sitä olisi vihmottava. Kun vaimo oli ulkona, mies vihmoi talonsa, ruokavaransa ja vuoteensa pyhällä vedellä. Pian nainen muuttui ja alkoi rakastaa miestään.

Toisen kerran Brigidin luokse tuli suurikokoinen mies, joka kertoi kykenevänsä tekemään työtä kahdentoista miehen edestä – mutta myös syövänsä kahdentoista miehen verran. Hän kärsi ruoan himosta ja pyysi, että voisi syödä vähemmän menettämättä kuitenkaan ruumiinvoimiaan. Brigid antoi hänelle siunauksen ja rukoili hänen puolestaan. Sen jälkeen mies tyytyi samanlaisiin annoksiin kuin muutkin, mutta säilytti voimansa ja työintonsa.

Kildaren luostari synnytti useita uusia luostareita eri puolille Irlantia, ja lopulta sen ympärille kasvoi Kildaren kaupunki.[2] Luostari oli paikalla, jossa vanhan uskonnon aikana paloi pyhä tuli. Brigid ja hänen nunnansa päättivät jättää tulen palamaan, mutta antoivat sille uuden, kristillisen tulkinnan. Näin osoitettiin konkreettisesti, että kristinusko ei ollut vanhan uskonnon viisauden tuho vaan sen täyttymys. Miehet eivät päässeet pyhän tulen luokse. Myöhemmin tulta vaalittiin Brigidin muistoksi.

Pyhä Brigid vieraili Kildaren kilvoittelijoiden perustamissa uusissa luostareissa. Irlannin metsien ja niittyjen halki kulkiessaan hän teki paljon ihmeitä. Hän karkotti pahoja henkiä ja paransi sairaita ristinmerkillä. Hänen läsnäolonsa innoitti monia kääntymään kristityiksi ja rakastamaan Jumalaa.

Pyhä Brigid osallistui myös kirkolliskokouksiin ja oli vaikuttamassa koko Irlannin kirkon kehitykseen. Sikäli hänen arvovaltansa oli käytännössäkin varsin piispallinen. Brigid perusti myös kouluja niin pojille kuin tytöille. Kaikki tuon ajan valtaapitävät ja merkkihenkilöt tunsivat pyhän Brigidin ja pitivät kunnia-asianaan tuoda lahjoja hänelle ja hänen yhteisölleen.

Brigid teki kaikkensa auttaakseen köyhiä ja sairaita. Varsinkin lepraisille hän antoi ruokaa aina tilaisuuden tullen. Kerran Brigid meni hoitamaan erästä kuolemaisillaan olevaa heimopäällikköä. Hän otti lattialta ruokoja ja punoi niistä ristin. Päällikkö kysyi ristin merkitystä. Brigid alkoi selittää, ja lopulta päällikkö otti kasteen vielä ennen kuolemaansa. Ruokoristin vanhin versio oli kolmisakarainen. Irlannissa tuli sittemmin tavaksi punoa ruokoristejä aina pyhän Brigidin muistopäivänä.

Kerran Brigid istui Dara-nimisen sokean nunnan kanssa keskustelemassa hengellisistä asioista. Jumalan salaisuuksiin syventyneinä he eivät huomanneet ajan kulumista, vaan puhuivat läpi yön ja aamu alkoi jo sarastaa. Kauniin auringonnousun koittaessa Brigidin tuli sääli Daraa; hän rukoili ja teki ristinmerkin Daran silmien yli. Silloin pimeys hälveni ja Dara näki punertavan auringonkehrän nousemassa taivaalle puiden ja kukkien välkkyessä aamukasteessa. Jonkin aikaa katseltuaan Dara lausui: ”Sulje silmäni, äiti. Maailman näkyessä en näe Jumalaa enää yhtä kirkkaasti.”

Ilmoitettuaan ennalta oman kuolinhetkensä pyhä Brigid nukkui pois rauhassa helmikuun 1. päivänä vuonna 524. Hän jätti oppilailleen perinnöksi luostarielämän säännöt, joihin oli koottu hänen opetuksiaan. Kildaren luostarissa tapahtui hänen välityksellään lukemattomia ihmeitä monissa pienissä käytännön asioissa.

Pyhän Brigidin kunnioitus levisi jo varhain läpi Euroopan irlantilaisten vaeltajamunkkien levittäessä hänestä kertomuksia, joita käännettiin useille kielille. Hänelle on omistettu kymmenittäin kirkkoja erityisesti Brittein saarilla mutta myös Manner-Euroopassa.

Pyhän Brigidin reliikkien siirron kunniaksi on oma juhlansa 10.6. Dublinin kansallismuseossa säilytetään hänen kenkänsä jäännöstä, joka on koristeltu jalokivin. Kildaren luostarin pyhää tulta ylläpidettiin vuosisadasta toiseen. Vuonna 1220 se sammutettiin Dublinin arkkipiispan pyynnöstä, mutta tuli sytytettiin vielä uudelleen. Lopullisesti se sammutettiin vuonna 1553 protestantismin nousun seurauksena.

Ikoni- ja kuvataiteessa pyhä Brigid on kuvattu muun muassa ruokoristin kanssa, yläpuolellaan Hengen liekki, parantamassa miehen kättä tai karkottamassa pahoja henkiä. Usein hänet on maalattu myös lehmä jalkojensa juuressa, joskus tallin edessä tai hanhien kanssa. Pyhää Brigidiä kunnioitetaan niin oppineiden, runoniekkojen, seppien, parantajien kuin lypsäjienkin suojelijana. Hänen kunnianimityksinään on käytetty sellaisia ilmaisuja kuin ”kyyhkynen lintujen joukossa”, ”viinipuu puiden joukossa” ja ”kelttien Maria”. Brigidin värikkään elämän ympärille on kehkeytynyt valtaisa määrä legendoja.

Elias syntyi vuonna 757 Libanonin Baalbekissä (kr. Heliopolis). 12-vuotiaana hän lähti Damaskokseen oppipojaksi puusepälle, joka oli muslimiksi kääntynyt entinen kristitty. Eräänä päivänä Elia pakotettiin osallistumaan muslimien juhlaan ja tanssimaan heidän mukanaan. Arabien mielestä tämä osoitti hänen kääntyneen islamiin. Tämä oli vakava väite, sillä islamin periaatteiden mukaan muslimi ei voisi luopua uskonnostaan. Elia jätti välittömästi työnsä ja pakeni kotikaupunkiinsa, jossa hän jatkoi elämäänsä kristittynä kaikessa rauhassa.

Elias palasi Damaskokseen seuraavan kerran yhdeksän vuoden kuluttua arvellen tapahtuman jo unohtuneen. Hänen entinen oppimestarinsa kuitenkin tunnisti Eliaksen ja luovutti hänet islamilaiselle tuomioistuimelle. Eliasta kidutettiin, mutta hän ei antanut periksi vaan piti kiinni uskostaan. Hän vastasi kiduttajilleen ainoastaan: ”Pysyn kristittynä. Lyökää te vain, minä kestän kyllä.” Lopulta pyhä Elias mestattiin 21 vuoden ikäisenä helmikuun 1. päivänä vuonna 779.

Lesboksen saarella eli 700-luvun alussa hurskas aviopari Adrianos ja Konstanto. Heillä oli seitsemän lasta, joista viisi meni luostariin. Vanhin lapsista, vuonna 717 syntynyt Daavid sai kutsun luostarielämään itseltään pyhältä Antoniokselta, joka ilmestyi Daavidille tämän paimentaessa perheensä lammaslaumaa. Daavid meni kilvoittelemaan Vähään-Aasiaan, Iden vuorelle Lesbosta vastapäätä. Siellä hän vietti aluksi ankaraa kilvoituselämää luolassa. Myöhemmin Daavid vihittiin pappismunkiksi ja hän perusti pyhille marttyyreille Kyriakokselle ja Julittalle (15.7.) omistetun luostarin. Hänen äitinsä toi vähän ennen kuolemaansa perheen nuorimman pojan 8-vuotiaan Simeonin Daavidin luokse.

Simeonin vartuttua hänetkin vihittiin munkiksi ja papiksi. Hän oli 30-vuotias, kun Daavid kuoli 66 vuoden ikäisenä. Daavid oli suositellut veljelleen palaamista takaisin Lesbokselle, ja Simeon päätti nyt noudattaa neuvoa. Hän meni kotisaarensa eteläisessä satamassa sijaitsevaan Jumalanäidin luostariin. Siellä hän alkoi jäljitellä Simeon Pylväskilvoittelijaa (1.9.) ja nousi kilvoittelemaan pylvään päälle. Simeon eli säiden armoilla ja paastosi ankarasti. Hän otti luostariin veljensä Georgioksen, joka myös oli munkki. Hänetkin vihittiin papiksi. Yhdessä veljekset ja heidän sisarensa nunna Hilaria rakensivat toisten munkkien kanssa luostarin, josta tuli alueen hengellinen keskus.

Noihin aikoihin kuvainraastajien harhaoppi aiheutti suuria ongelmia kirkossa. Lesboksen pääkaupungin Mytilenen piispa Georgios ajettiin maanpakoon, ja hänen tilalleen tuli ikonoklasmin kannattaja piispa Leo, joka alkoi heti vainota Simeonia ja tämän munkkeja. Piispa antoi tuomita Simeonin poltettavaksi roviolla, mutta hän pelastui ihmeellisesti ja sai kilvoitella pylväänsä päällä vielä jonkin aikaa. Lopulta piispa kuitenkin pakotti Simeonin munkkeineen poistumaan Lesbokselta.

Simeon siirtyi ensin läheiselle pikkusaarelle, mutta asettui sittemmin seitsemän oppilaansa kanssa asumattomalle Lagusan saarelle Troijan edustalle ja kilvoitteli siellä 10 metriä korkealla pylväällä. Hänen veljensä Georgios jäi Lesbokselle huolehtimaan luostarista. Lagusasta tuli hengellinen keskus, jonne purjehti kristittyjä suurin joukoin kuulemaan Simeonin opetusta.

Myöhemmin ikonien kunnioittajien asema vaikeutui entisestään, jolloin Simeon laskeutui pylväältään ja meni Konstantinopoliin. Sieltä hän teki matkoja Hellespontoksen alueelle aina Aigeian meren saaria ja Mustanmeren rannikkoa myöten vahvistaen kristittyjä oikeassa uskossa. Hänen läsnäolonsa lohdutti munkkeja, joita oli karkotettu eri tahoille ikonien kunnioittamisen tähden. Vaelluksillaan hän harjoitti kalastusta voidakseen auttaa apua tarvitsevia.

Keisari Teofiloksen (829–842) aikana ikonien kunnioittajien vainot kiihtyivät entisestään. Simeon pidätettiin ja hän joutui kärsimään 150 raipaniskua. Hänet karkotettiin Afusian saarelle, jossa oli muitakin tunnettuja ikonien kunnioittajia kuten pyhät veljekset Teofanes (11.10.) ja Teodoros Merkityt (27.12.). Simeon perusti Afusiaan Jumalanäidille omistetun luostarin, jossa ikonien tähden vainotut munkit saivat katon päänsä päälle.

Lesbokselle jäänyt Georgios joutui hänkin vaikeuksiin. Piispa Leo painosti häntä monin tavoin ja lopulta karkotti hänet Mytilenestä. Piispa otti laittomasti haltuunsa Georgioksen luostarin ja myi sen. Georgios munkkeineen muutti syrjäiseen Myrsinan kylään. Mutta sinnekin kristityt löysivät tiensä ja tulivat kuuntelemaan hänen opetustaan.

Keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen hänen puolisonsa keisarinna Teodora kumosi kaikki ikonien kunnioittajien rangaistukset. Simeon ja Georgios palasivat karkotuksesta Konstantinopoliin, ja heistä tuli yhdessä patriarkka Methodioksen kanssa keisarinnan tärkeimpiä neuvonantajia. Simeon munkkeineen asettui pääkaupungissa Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostariin. Georgiokselle tarjottiin Efesoksen piispanistuinta, mutta hän kieltäytyi vedoten korkeaan ikäänsä. Hän oli tuolloin jo 80-vuotias. Lopulta hän kuitenkin suostui ryhtymään kotisaarensa piispaksi Mytileneen.

Georgioksen mukana myös Simeon palasi munkkeineen Lesbokselle ja asettui monien vainon vuosien jälkeen entiseen luostariinsa, jonka hän sai taas vastuulleen. Siellä pyhä Simeon nukkui kuolonuneen vuonna 844, vain vuosi paluunsa jälkeen.

Georgios jatkoi siunauksellista paimentehtäväänsä. Hän muun muassa paransi vakavasti sairaan ystävänsä rukouksellaan ja ilmoitti tälle, että tämä kuolisi vasta seitsemän vuoden kuluttua, mikä myös kävi toteen.

Kerran talvella piispa Georgios päätti käydä Smyrnassa vieraillakseen perustamissaan luostareissa ja tapaamassa hengellisiä lapsiaan. Siellä hänelle ilmestyi enkeli, joka sanoi hänen aikansa olevan lopuillaan. Hän palasi nopeasti Mytileneen, jossa vietti suuren paaston. Viimeisen liturgiansa hän toimitti suurena torstaina. Suuren lauantain iltana hän antoi sielunsa Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 845 (tai 846). Hänet haudattiin samaan hautaan veljensä Simeonin kanssa. Haudasta oton jälkeen heidän luunsa sijoitettiin samaan pyhäinjäännösarkkuun, johon myöhemmin tuotiin Iden vuorelta myös vanhimman veljen Daavidin jäännökset.

Veljesten perustama luostari toimi Lesboksella aina 1500-luvulle saakka, ja heidän pyhäinjäännöksensä olivat saarella suuresti kunnioitettuja. Sen jälkeen turkkilaiset ottivat luostarin haltuunsa ja perustivat sinne oman islamilaisen yhteisönsä. Samalla he ilmeisesti hävittivät kolmen pyhän veljeksen reliikit.

Anastasios oli kotoisin Nauplionista ja ammatiltaan taidemaalari ja koristekuvioiden tekijä. Hän meni kihloihin, mutta kuultuaan kihlatustaan sopimattomia asioita hän purki kihlauksen muutaman päivän kuluttua. Kostoksi tytön sukulaiset turvautuivat mustaan magiaan, minkä seurauksena Anastasios menetti joksikin aikaa järkensä. Hänen epänormaalia tilaansa hyväkseen käyttäen Nauplionin turkkilaiset saivat hänet kääntymään islamiin. Tultuaan taas tuntoihinsa Anastasios havaitsi käyttävänsä valkoista turkkilaista turbaania ja olevansa ympärileikattu. Hän heitti turbaanin heti maahan ja alkoi huutaa kaikuvalla äänellä: ”Minä olin kristitty ja olen ja pysyn kristittynä!”

Silloin turkkilaiset raahasivat Anastasioksen tuomarin eteen, joka yritti taivutella häntä pysymään muslimina. Anastasios julisti kuitenkin jatkuvasti olevansa kristitty, ja tuomari tuomitsi hänet mestattavaksi. Turkkilainen kansanjoukko käytti kuitenkin oman käden oikeutta ja kävi hänen kimppuunsa. Toiset löivät häntä kepeillä, toiset leikkelivät hänen ruumistaan, ja lopulta hänet paloiteltiin pieniksi kappaleiksi. Pyhä Anastasios kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1655.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Mooseksen laki määrää synnyttäneen äidin puhdistautumisajaksi 40 päivää, Sen jälkeen vanhemmat uhrasivat Herralle vuoden vanhan karitsan tai kaksi kyyhkystä, toisen polttouhriksi ja toisen syntiuhriksi, ja pappi toimitti sovitusmenot, minkä jälkeen nainen oli taas rituaalisesti puhdas. Lisäksi jokainen esikoinen kuului lain mukaan Herralle ja sen kunniaksi hänet oli tuotava temppeliin.[1]

Taivaan ja maan Herra, Israelin lainantaja ei tullut kumoamaan lakia vaan täyttämään sen (Matt. 5:17). Otettuaan itselleen meidän luontomme, joka oli ollut kuoleman alainen Aadamin tottelemattomuudesta alkaen, Hän ryhtyi eheyttämään sitä tottelemalla kuuliaisesti kaikkia lain määräyksiä. Kaiken rikkauden ja armon lähteenä Hän teki itsestään nöyrän ja köyhän. Hän oli kuuliainen laille, jonka oli itse antanut mutta jota ihmiset eivät noudattaneet. Näin Hän osoitti, että tie Jumalan yhteyteen alkaa kuuliaisuudesta. Hän ja Hänen viaton Äitinsä eivät olisi tarvinneet puhdistautumista, mutta he toimivat juutalaisen lain mukaan. Kahdeksantena päivänä Jeesus ympärileikattiin.[2] Sitten he odottivat Betlehemin luolassa ajan täyttymistä, ja lopulta Joosef ja Maria toivat Jeesus-lapsen Jerusalemin temppeliin.

Kristuslapsi tuli kunniansa temppeliin ruumiissa, jonka Hän oli ottanut itselleen tullakseen jumaluutensa täydelliseksi Temppeliksi. Saavuttamaton ja käsittämätön Jumala antoi tuoda itsensä temppeliin, ja kyyhkyset uhrattiin ikään kuin Hänen sijastaan symboleina siitä puhtaudesta, rauhasta ja viattomuudesta, jonka Hän oli tullut tuomaan ihmiselle.

Tuolloin paikalle tuli hurskas ja lakia tarkasti noudattava mies Simeon (3.2.). Hän oli vuosikausia odottanut täyttymystä Pyhän Hengen innoittamalle profetialle, jonka mukaan hän ei kuolisi ennen kuin olisi saanut nähdä Messiaan ja koskettaa Häntä. Simeon, jossa koko Israelin odotus kiteytyy, ojensi kätensä kuin kerubi-istuimeksi vastaanottaakseen Vapahtajan. Hän siunasi Jumalaa ja sanoi: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut; valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.” (Luuk. 2:29–31.)

Simeonin profeetallisissa sanoissa puhuu ensimmäinen liitto ja vanha laki: ne pyytävät lupaa vetäytyä syrjään, kun armon valo koittaa Messiaan ilmestymisen myötä. Tuo vanhus sai katsoa ja koskettaa Vapahtajaa, jota profeetat ja kaikki hurskaat olivat vuosisadasta toiseen odottaneet; hänen suullaan he pyysivät vapautumista kuolevaisuuden siteistä ja ikuisen nuoruuden valtakunnan koittamista. Simeonin sanat julistivat vertauskuvien ajan olevan ohi ja täyttymyksen olevan käsillä.

Simeonin sanomassa oli kuitenkin myös synkeä puolensa. Hän näet jatkoi: ”Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä.” Sanat viittasivat Messiaan kärsimykseen ja siihen, kuinka ylösnousemus tulee jakamaan ihmisiä ja saa toiset kääntymään Häntä vastaan, kun Häneen uskovat nousevat yhdessä Hänen kanssaan. Miekalla Simeon viittasi tuskaan, jonka pyhä Jumalansynnyttäjä tunsi nähdessään Poikansa ristiinnaulittuna.

Naisprofeetta Hanna Asserin heimosta oli jäänyt nuorena leskeksi ja palvellut sen jälkeen Jumalaa paastoten ja rukoillen temppelissä yötä päivää. Hänkin tuli paikalle, ylisti Jumalaa ja alkoi puhua Hänestä kaikille, jotka odottivat Israelin lunastusta. Monet tunsivat Hannan ja tiesivät hänen odottaneen hartaasti Messiasta vuosikymmenestä toiseen. Hanna kiitti ja ylisti Jumalaa.

Apokryfisen tradition mukaan myös Johannes Kastajan isä ylipappi Sakaria tuli temppelissä Mariaa, Joosefia ja Jeesusta vastaan ja ohjasi Jumalanäidin siihen temppelin osaan, joka oli varattu neitseille. Monet fariseukset raivostuivat nähdessään tämän ja menivät kertomaan tapahtumista Herodekselle. Tämä ymmärsi lapsen olevan se uusi kuningas, josta tietäjät olivat hänelle puhuneet muutamaa viikkoa aiemmin. Enkelin johdattamana pyhä perhe pakeni Herodeksen aloittamaa vainoa Egyptiin. Sieltä he – erään tradition mukaan noin kahden ja puolen vuoden kuluttua – palasivat Pyhälle maalle ja siirtyivät Galilean Nasaretiin. Jumalallinen lapsi varttui Nasaretissa kaikessa hiljaisuudessa aina siihen saakka, kunnes Hänelle koitti aika aloittaa julkinen toiminta maailman elämäksi.

Herran temppeliintuomisen juhlaa on vietetty Jerusalemissa 300-luvulta alkaen. Konstantinopoliin se levisi keisari Justinianoksen myötävaikutuksesta vuonna 542 ja on sen jälkeen ollut yksi yleismaailmallisista Herran juhlista. Lännessä sitä kutsutaan myös ”Jumalanäidin puhdistautumisen päiväksi” ja kynttilänpäiväksi.

Munkki Laurentius lähetettiin Roomasta 500-luvun lopulla Englantiin auttamaan pyhää Augustinus Canterburylaista (26.5.) lähetystyön tekemisessä. He saapuivat keväällä 597 Kentiin, joka oli Rooman kirkon lähetystyön keskus alueella. Työ eteni suotuisasti ja noin neljän vuoden kuluttua he kastoivat alueen kuninkaan Ethelbertin. Laurentius lähetettiin Roomaan raportoimaan työn tuloksista ja kysymään lisäohjeita paavi Gregorius Suurelta (12.3.). Augustinuksen kuoltua vuonna 604 Laurentius nimitettiin Canterburyn seuraavaksi piispaksi.

Piispa Laurentius omistautui työlleen innokkaasti. Hän rohkaisi ja innoitti kaikkia alaisiaan ja teki parhaansa kasvattaakseen kirkkoa, jonka perustuksia oli ollut laskemassa, kohti täydellisyyttä. Hän yritti saada kelttiläiset kristityt noudattamaan roomalaista käytäntöä pääsiäisen ajankohdan määrittämisessä, mutta tämä ei toteutunut vielä hänen aikanaan.

Laurentius joutui vaikeuksiin, kun kuninkaaksi tuli vuonna 616 Ethelbertin poika Edbald. Tämä kieltäytyi kristinuskosta ja meni naimisiin isänsä lesken kanssa, minkä Laurentius tuomitsi jyrkästi. Nuoren kirkon asema oli yhtäkkiä vakavasti uhattuna. Kaksi Laurentiuksen pitkäaikaista työtoveria, munkit Mellitus ja Justus pakenivat Galliaan vedoten siihen, että siellä he saisivat palvella Jumalaa vapaasti. Laurentiuskin oli peloissaan ja oli jo tekemässä lähtöä, kun asiat saivat yllättävän käänteen. Hän päätti viettää viimeisen yönsä Pyhien Pietarin ja Paavalin kirkossa, jossa hän rukoili hartaasti ja lopulta nukahti. Apostoli Pietari ilmestyi Laurentiukselle vihaisena iskien tätä paksulla ruoskalla. Pietari kysyi, miksi hän oli hylkäämässä hänelle uskotun lauman ja jättämässä sen susille. Apostoli muistutti, kuinka hänkin oli kärsinyt kahleita, lyöntejä, vankeutta, kipua ja lopulta ristiinnaulitsemisen saadakseen tulla kruunatuksi yhdessä Kristuksen kanssa.

Havahduttuaan Laurentius huomasi, että häneen ihoonsa oli jäänyt ruoskan jälkiä. Seuraavana aamuna Laurentius täynnä rohkeutta meni kuninkaan luokse ja näytti jäljet. Kuningas ihmetteli, kuka oli rohjennut ruoskia kunniallista vanhusta. Laurentius ilmoitti, että Kristus oli lähettänyt ylimmän apostolinsa hänen luokseen kuninkaan pelastuksen tähden. Tämän kuuleminen ja ihmeellisten jälkien näkeminen teki kuninkaaseen sellaisen vaikutuksen, että hän muutti kokonaan asenteensa ja toimintatapansa. Edbald hylkäsi laittoman vaimonsa ja otti kasteen. Hänestä tuli innokas kirkon tukija.

Pyhä Laurentius kuoli helmikuun 2. päivänä vuonna 619. Hänet haudattiin pyhän Augustinuksen viereen Canterburyn Pietarin ja Paavalin kirkkoon, joka myöhemmin nimettiin Pyhän Augustinuksen kirkoksi. Laurentiuksen reliikit päätettiin siirtää vuonna 1091 juhlavampaan paikkaan. Kun hauta avattiin, voimakas suloinen tuoksu täytti koko kirkon. Eräissä vanhoissa irlantilaisissa kalentereissa pyhän Laurentiuksen muistopäivä oli 3.2., mikä usein mainitaan erheellisesti myös hänen kuolinpäiväkseen.

Pyhä Jordanes oli kupariseppä, joka oli kotoisin Trapezuksesta (nyk. Trabzon) ja oli avioliiton myötä muuttanut Konstantinopoliin. Jumalanäidin temppeliin tuomisen juhlapäivänä (21.11.) vuonna 1649 hän huvitteli Trapezuksesta kotoisin olevien turkkilaisten ammattitoveriensa kanssa pelaamalla lautapeliä työpajassaan. Silloin joku turkkilaisista leikin varjolla pyysi apua pyhältä Nikolaokselta, että tämä auttaisi häntä. Mies käytti rumaa ilmaisua pyhästä ja Jordanes vastasi samalla mitalla pilaillen Muhammedin kustannuksella. Syntyi kiusallinen tilanne. Peli jäi kesken ja peliseurue hajaantui koteihinsa.

Seuraavana päivänä Jordanes sai kuulla turkkilaisten kuuluttaneen, että jokainen heidän profeettaansa pilkkaava tuomitaan kuolemaan. Jordanes piiloutui erään vaikutusvaltaisen turkkilaisen ystävänsä kotiin. Seuraavaksi julkaistiin määräys, että myös jokainen Muhammedia herjannutta kristittyä piilotteleva saisi ankaran rangaistuksen. Sen vuoksi Jordaneksen ystävä joutui luovuttamaan hänet viranomaisille.

Jordanekselle jäi nyt vain kaksi vaihtoehtoa: joko kääntyä islamiin tai kuolla. Visiirin houkutuksista välittämättä hän valitsi jälkimmäisen. Hän pyysi vain lupaa saada järjestää asiansa. Hän meni työpajaansa, maksoi laskunsa ja jakoi loput omaisuudestaan kirkoille, luostareille ja orpolapsille. Sitten hän riensi mestauspaikalle niin iloisen näköisenä, että kaikki hämmästyivät. Kun hän oli jo asettunut mestauspölkyn eteen, hänen luokseen kiiruhti vielä oikeudenpalvelija, joka kuiskasi: ”Visiiri käski sanoa sinulle: Säästä elämäsi, sano vain näennäisesti, että otat vastaan islamin. Sen jälkeen olet vapaa menemään minne tahdot ja elämään siellä kristittynä.” Jordanes vastasi: ”Kiitän visiiriä, mutta en ikinä tule sanomaan mitään sellaista.” Hän kumarsi päänsä pölkylle ja pyöveli löi sen poikki.

Pyhä Jordanes mestattiin 40 vuoden ikäisenä helmikuun 2. päivänä vuonna 1650. Jordaneksen omaiset ja ystävät saivat lahjomalla haltuunsa hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Begiologlu-nimiseen paikkaan.

Pyhä Gabriel syntyi 1600-luvun alkupuolella Prinssisaarilla. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi. Kun hän oli jonkin aikaa kilvoitellut luostarihyveissä, hänen mielessään syttyi halu päästä kärsimään marttyyrikuolema. Niinpä hän lähti Konstantinopoliin, jossa hänestä tuli patriarkaatin ”huutaja”. Hänen tehtävänään oli ilmoittaa kristityille jumalanpalvelusten alkaminen islamilaiseen tapaan huutamalla. Osmanien valtakunnassa kirkonkellojen soitto oli islamilaisen lain perusteella kielletty, eikä pääkaupungissa saanut soittaa edes puisia talandoja eli lautoja, joita lyödään puuvasaralla, eikä vastaavanlaisia metallisia simandroja, jotka toimittivat kirkonkellojen virkaa osmanien valtakunnan muilla alueilla.

Kerran kun Gabriel käveli kaupungilla, eräs turkkilainen tyrkkäsi hänet kadulla pois tieltään. Gabriel tyrkkäsi miestä takaisin ja puhkesi riita, jossa hän tuli herjanneeksi Muhammedia. Paikalla olleet muslimit hyökkäsivät heti hänen kimppuunsa ja veivät hänet tuomarin eteen, joka käski panna hänet vankilaan.

Sulttaani ja visiiri, jolle asia muuten olisi kuulunut, olivat poissa kaupungista, joten Gabriel vietiin aamulla käskynhaltijan eteen. Tämä alkoi houkutella Gabrielia kääntymään islamiin vetoamalla muun muassa islamin ulkonaiseen menestykseen: ”Etkö näe, minkä kunnian ja valtakunnan Muhammedin usko on meille antanut?” Mikään ei kuitenkaan saanut marttyyria horjumaan ja hän jatkoi uskonsa tunnustamista ja ärsyttävien huomautusten lausumista Muhammedista vielä käskynhaltijan edessäkin. Tämä epäili, että Gabriel oli tullut hulluksi tai oli juovuksissa. Kun Gabriel vakuutti olevansa täysin kunnossa, käskynhaltija luovutti hänet mestattavaksi. Hän kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1676.

Kristityt eivät saaneet kokoon niin paljon rahaa, että olisivat voineet ostaa marttyyrin ruumiin itselleen. Kolmen päivän kuluttua mestauksesta turkkilaiset heittivät sen mereen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Profeetta Asarja, Obedin poika eli 900-luvulla eKr. Jumalan Hengen innoittamana hän lähti Juudan kuninkaan Asan luokse ja puhui hänelle ja kaikille paikalla olleille innoittavasti ja rohkaisevasti: ”Herra on teidän kanssanne, jos te olette Hänen kanssaan. Jos etsitte Häntä, löydätte Hänet, mutta jos hylkäätte Hänet, Hän hylkää tiedät. – – Mutta olkaa te vahvoja älkääkä menettäkö rohkeuttanne. Te saatte teoistanne palkan.” (2. Aik. 15:2–7.)

Asarjan sanat kuultuaan Asa rohkaistui poistamaan kaikki epäjumalankuvat hallitsemaltaan alueelta. Asa myös kunnosti Herran alttarin temppelin eteishallin edessä ja kutsui Jerusalemiin koolle suuren kokouksen, jossa eri sukukuntien jäsenet uhrasivat Herralle 700 härkää ja 7000 lammasta luvaten palvella Herraa, isiensä Jumalaa koko sydämestään.

Herran temppeliintuomisen juhlan jälkeisenä päivänä ortodoksinen kirkko muistelee hänet tunnistaneita ja vastaanottaneita pyhiä Simeonia ja Hannaa. Kun Kristus tuotiin Jerusalemin temppeliin, Pyhä Henki ilmoitti vanhus Simeonille, että lupauksen täyttymys on nyt koittanut. Hän riensi lasta vastaan, otti hänet syliinsä ja lausui koko sydämestään: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut.” (Luuk. 2:29.)

Simeonin taustasta on erilaisia tarinoita. Luotettavimman mukaan hän oli tavallinen oikeamielinen ja hurskas mies, joka ei ollut pappi eikä farisealainen ja joka Jeesuksen nähdessään oli jo 112 vuoden ikäinen. Toisen tradition mukaan hän oli kuuluisan juutalaisen oppineen Hillelin (70 eKr.–10 jKr.) poika ja Paavalin oppi-isän Gamalielin isä, mutta tämä on tuskin mahdollista.

On olemassa myös legenda, jonka mukaan Simeon oli yksi seitsemästäkymmenestä oppineesta juutalaisesta, jotka valittiin kääntämään Raamattua hepreasta kreikkaan (Septuaginta) faarao Ptolemaios Filadelfoksen (285–246 eKr.) aikana. Simeonin kääntäessä Jesajan kirjaa hän saapui jakeeseen ”neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan” (Jes. 7:14). Ajatus hämmensi häntä niin, että hän aikoi jo kääntää sanan ’neidoksi’. Silloin Jumalan enkeli ilmestyi ja esti häntä muuttamasta pyhän tekstin ajatusta. Enkeli sanoi, että tuo ihmiselle mahdoton asia oli profetia Jumalan Pojan tulosta maailmaan. Tämän vahvistukseksi enkeli lupasi, ettei Simeon näe kuolemaa ennen kuin on nähnyt ja koskettanut neitseestä syntynyttä Messiasta. Jos tämä tarina olisi totta, Simeon olisi ollut lähes 300-vuotias nähdessään Jeesuksen.

Vanhurskas Simeon ymmärretään myös koko muinaisen Israelin ja vanhan liiton edustajana, joka aikansa Jumalan lähettämää lunastusta odotettuaan väistyi evankeliumin valon ja totuuden tieltä.

Pyhän ja vanhurskaan Simeonin reliikit tuotiin Pyhältä maalta Konstantinopoliin, jossa niitä kunnioitettiin keisari Justinianoksen (527–565) aikana rakennetussa Herran veljen Jaakobin kirkossa lähellä Hagia Sofiaa.

Naisprofeetta Hanna, Penuelin tytär, oli ollut leskenä peräti 84 vuotta menetettyään miehensä hyvin nuorena. Seitsemän avioliittovuoden jälkeen hän oli palvellut Jumalaa paastoten ja rukoillen temppelissä yötä päivää. Hanna on esikuva kaikille pyhille leskille, neitseille ja munkeille, jotka ovat vapautuneet maailmallisista huolista voidakseen asua aina temppelissä uhraten Jumalalle paastoa, rukouksia ja ylistyslauluja Herran odotuksessa.

Simeonin ja Hannan esiintymistä on tulkittu eri tavoin. Kirkkoveisuissa he rinnastuvat uhrattaviin kyyhkysiin, sillä he uhraavat rukouksia ja vuodattavat profeetallista Henkeä omasta sisimmästään. Linnut ovat siis esikuva siitä hengellisestä elämästä, jonka toteutumista Simeon ja Hanna edustivat käytännössä. Gregorios Nyssalaisen tulkinnan mukaan Simeonissa ja Hannassa Kristus-lasta tulivat vastaanottamaan laki ja armo. Simeonin nimi näet viittaa tottelemiseen ja Hannan armahtamiseen.

Englantilainen kirkkoisä Bede puolestaan kiinnitti huomiota tekstissä oleviin lukuihin ja tulkitsi Hannan olevan kirkon esikuva. Seitsemän on täyteyden ja luomispäivien luku, ja siksi Hannan seitsemän avioliittovuotta symboloivat vanhaa liittoa ja Kristusta edeltänyttä aikakautta. Leskenä eletyt 84 vuotta symboloivat aikaa, jonka kirkko on maailmassa yksin ilman Ylkäänsä. Luku 84 saadaan näet kertomalla apostolisuuden luku (12) ja aikojen täyttymisen luku (7).

Pyhät Simeon ja Hanna ovat myös hengellisen elämän esikuvia. Heidän esimerkkiään seuraten voimme nähdä Kristuksen sisäisillä silmillämme ja koskettaa Häntä hengellisillä aisteillamme. Silloin voimme julistaa iloiten ja täydellä luottamuksella, että maailmaan on tullut Vapahtaja – ”valo, joka koittaa pakanakansoille, kirkkaus, joka loistaa kansallesi Israelille” (Luuk. 2:32).

Keisari Diocletianuksen (284–305) aloittaman suuren vainon kuudentena vuonna (310) Palestiinan Kesarea virtasi marttyyrien verta. Kaupunkiin tuli pohjoisesta kaksi kristittyä, Adrianos ja Eubulos, jotka ihailivat suuresti marttyyreja ja tahtoivat nähdä omin silmin kuolemaan tuomittuja kristittyjä. Kesarean kaupungin porteilla sotilaat pysäyttivät heidät ja kysyivät heidän määränpäätään ja matkansa tarkoitusta. Adrianos ja Eubulos sanoivat vilpittömästi tahtovansa palvella Kristuksen seuraajia. Heidät vietiin saman tien kuvernööri Firmilianuksen luokse. Tämä antoi raastaa heidän kylkiään rautapiikeillä ja tuomitsi molemmat heitettäviksi pedoille. Adrianos heitettiin leijonille, mutta ne eivät tappaneet häntä, joten hänet mestattiin.

Seuraavana päivänä Eubulokselle tarjottiin vielä mahdollisuutta kieltää uskonsa ja päästä vapaaksi, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta. Niin hänetkin heitettiin leijonille, mutta pedot olivat taas haluttomia koskemaan Kristuksen marttyyriin. Pyhä Eubulos surmattiin mestaamalla. He olivat Palestiinan Kesarean viimeiset marttyyrit.

Mercian kuningaskunnan[1] kuninkaan tytär Werburga syntyi vuonna 650. Hänen sukunsa oli erittäin hurskas; siinä oli ollut lukuisia nunnia, luostarien johtajia ja pyhiä. Werburga hylkäsi useiden ruhtinaiden kosinnan sanoen jo lupautuneensa Herralleen Jeesukselle Kristukselle. Hän aloitti kilvoitteluelämän 25-vuotiaana Elyn luostarissa. Myöhemmin Werburgan setä kuningas Ethelred kutsui hänet Keski-Englannissa olleiden hengellisten naisyhteisöjen valvojaksi. Werburga muutti osan niistä luostareiksi.

Pyhä Werburga kuoli Lincolnshiren Threckinghamissa vuoden 700 tienoilla. Hänet haudattiin Hanburyyn, mutta joskus 800-luvun lopussa hänen reliikkinsä siirrettiin tanskalaisten uhan alta Chesteriin. Siellä ne siirrettiin vuonna 1095 katedraaliin, jossa Werburgan hautapyhäkkö oli suosittu pyhiinvaelluskohde aina protestantismin tuloon asti. Reliikkien siirrolla on oma juhlapäivänsä 21.6. Englannissa on kaksitoista pyhälle Werburgalle omistettua vanhaa kirkkoa.

Tanskan suojelija ja Ruotsin valistaja pyhä Anskar (Ansgarius) syntyi Pohjois-Ranskassa vuoden 801 tienoilla. Hän opiskeli Corbien benediktiiniluostarin koulussa, jossa hänet myös vihittiin munkiksi. Sieltä hän siirtyi Pohjois-Saksaan Weserjoen rantamille, jonne corbielaiset perustivat vuonna 822 ”Uutena Corbiena” tunnetun luostarin. Sen apotti Warin Walan erityinen sydämenasia oli Skandinavian suuntaan tehtävä lähetystyö.

Munkki Anskar tunnettiin sekä taitavana sananjulistajana että köyhien auttajana. Hän otti evankeliumin käskyt kirjaimellisesti. Hän pesi köyhien jalkoja ja tarjosi heille aterioita. Anskar kilvoitteli kaikessa hiljaisuudessa pitämällä karkeajouhista aluspaitaa ja eli pelkällä vedellä ja leivällä niin kauan kuin hänen terveytensä salli. Psalmeja lukiessaan hänellä oli tapanaan lisätä jokaisen psalmin loppuun pieni rukous; tämä tapa levisi vähitellen laajalle.

Paavi Paschalis I (817–824) antoi vuonna 822 siunauksen käynnistää lähetystyö Skandinaviassa. Työtä johti arkkipiispa Ebo, jolla oli läheiset suhteet frankkien hoviin. Hän perusti Tanskaan seurakuntia ja rakennutti kirkkoja. Tanskan kuningas Harald Klak kastettiin vuonna 826 Saksan keisarin Ingelheimin linnassa. Tuolloin päätettiin, että nuori munkki Anskar ryhtyisi jatkamaan Ebon aloittamaa työtä. Anskar lähti Haraldin kanssa Tanskaan kuninkaan ohjaajaksi ja tanskalaisten hengelliseksi opettajaksi.

Anskarin työ eteni hyvin. Hän säilytti luostarissa omaksumansa askeettisen elämäntavan ja kurinalaisuuden myös lähetysmatkoillaan. Hän ei ryhtynyt mihinkään puhumatta asiasta ensin Jumalan edessä. Lukuisia tanskalaisia kastettiin ja muutamia heistä lähetettiin Saksan luostareihin opiskelemaan. Paavi Eugenius II (824–827) ylisti Anskarin saavutuksia. Tilanne vaikeutui kuitenkin vuonna 827, kun Harald syöstiin vallasta ja kirkon toimintaedellytyksiä rajoitettiin.

Vuonna 829 Ruotsin kuningas Björn lähetti frankeille pyynnön lähettää heidän maahansa kristittyjä lähetyssaarnaajia. Anskar seuralaisineen lähti Ruotsiin, jossa heidän määränpäänsä oli Upplannin keskus Birka, Mälarjärven rantamilla (Tukholman lähistöllä). Merellä viikingit hyökkäsivät heidän laivansa kimppuun, ja seurue menetti muun muassa kaikki mukanaan olleet pyhät kirjansa. Anskar ja hänen miehensä saapuivat Birkaan jalkapatikassa.

Anskar otettiin ystävällisesti vastaan. Hän viipyi maassa puolitoista vuotta. Seudulla oli useita kristittyjä vankeja, jotka iloitsivat päästessään taas osallistumaan ehtoolliseen. Kansa kuunteli mielellään evankeliumin opetuksia, mutta vain harvoja kastettiin. Huomattavin heistä oli Birkan päämies Herigar, yksi kuninkaan neuvonantajista. Herigar ja Anskar rakensivat Ruotsin ensimmäisen kirkon.

Palattuaan Pohjois-Saksaan Anskar nimettiin Hampurin piispaksi. Hän teki vuosina 831–832 matkan Roomaan, jossa hän ystävystyi paavi Gregorius IV:n (827–844) kanssa. Paavi korotti vuonna 834 Hampurin hiippakunnan arkkihiippakunnaksi ja antoi Anskarille paavillisen valtuutuksen toimia ”ruotsalaisten, tanskalaisten, slaavilaisten sekä muiden pohjoisten alueiden kansojen keskuudessa”.

Anskar vastusti viikinkien harjoittamaa orjakauppaa. Hän osti mahdollisuuksien mukaan vapaaksi tanskalaisia ja slaavilaisia vankeja ja tarjosi heille mahdollisuutta kouluttautua luostareissa Jumalan palvelukseen. Hän perusti Tanskaan lähetyskoulun, johon tuli toistakymmentä poikaa.

Pyhä Anskar oli kolmetoista vuotta Hampurin arkkipiispana. Hänen saarnansa innoittivat ja rohkaisivat. Hän rakennutti useita kirkkoja ja perusti kirjaston ja sairaaloita sekä järjesti köyhäinapua. Anskar organisoi myös useita lähetysmatkoja Tanskaan, Ruotsiin ja Norjaan. Katedraalinsa yhteyteen Hampurissa hän perusti luostarin, jossa koulutettiin lähetystyöntekijöitä.

Frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan kuoleman (840) jälkeen ajat muuttuivat vaikeammiksi myös Ruotsissa. Birkassa puhkesi levottomuuksia ja tuolloinen piispa Gazbert joutui lähtemään sieltä. Viikingit hyökkäsivät Hampuriin vuonna 845, ja Anskarinkin oli paettava. Kristinuskoa suosinut Tanskan kuningas Horik kuoli vuonna 854, ja lähetystyö joutui vaikeuksiin myös Tanskassa. Anskar siirtyi Bremeniin, ja tapahtumien lopputuloksena Hampurin arkkihiippakunta yhdistettiin Bremenin hiippakuntaan, ja paavi Nikolaus I (858–867) nimitti Anskarin sen johtajaksi.

Anskar kävi elämänsä loppupuolella vielä toisen kerran Birkassa elvyttääkseen kirkon elämän alueella. Ruotsin kuningas Olavi otti hänet ystävällisesti vastaan ja osoittautui halukkaaksi kristillisen lähetystyön tukijaksi. Toisin kuin Keski-Euroopassa, kuninkaan tahto ei kuitenkaan ollut asiassa ratkaiseva vaan oli selvitettävä kansan tahto. Järjestetty kansankokous hyväksyi kirkon lähetystyön jatkamisen alueella.

Pyhä Anskar nukkui pois vuonna 865. Hänet haudattiin Bremeniin. Pyhän Anskarin elämäkerran kirjoitti hänen oppilaansa Rimbert, joka lähetettiin 850-luvulla Bremenistä ruotsalaisten luo.

Pyhää Anskaria kunnioitetaan Tanskan suojelijana, sillä hänen työnsä hedelmät osoittautuivat pysyvimmiksi juuri Tanskassa sekä Pohjois-Saksassa. Seuraavalla vuosisadalla tanskalaiset alkoivat kristillistyä suuremmassa mittakaavassa. Ruotsissa pyhän Anskarin kylvämät kristinuskon siemenet puhkesivat täyteen kukoistukseen vasta 1000-luvulla, jolloin kristinusko levisi uudestaan ruotsalaisten keskuuteen.

Uglitšin nuori ruhtinas Roman oli kuuliaisuutensa ja hartautensa tähden vanhempiensa ilo ja silmäterä. Isänsä Vladimirin ja vanhemman veljensä kuoltua hänestä tuli 26-vuotiaana Uglitšin ruhtinas. Oman kassansa kartuttamisen sijaan hän huolehti koko ruhtinaskunnan hyvinvoinnista rakennuttaen sairaaloita, vaivaistaloja, julkisia rakennuksia sekä useita kirkkoja. Vaimonsa kuoltua lapseton Roman omistautui kokonaan paasto- ja rukouskilvoituksille sekä hyväntekeväisyydelle. Hän nukkui kuolonuneen 50-vuotiaana vuonna 1285. Pyhän Romanin reliikit löydettiin maatumattomina kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta vuonna 1605 ne tuhoutuivat tulipalossa sekasorron aikana ja vain osia niistä säästyi tuholta.

Pyhä Simeon oli ensin piispana Polotskissa. Vuonna 1263 liettualaisten hyökkäys pakotti hänet siirtymään Tveriin, jossa hänet otettiin ystävällisesti vastaan. Simeonista tuli Tverin ensimmäinen piispa. Kirkkaalla älyllään ja korkealla moraalillaan hän sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hän suhtautui isällisesti kaikkiin, oli helposti lähestyttävä ja piti erityistä huolta köyhistä ja hyljeksityistä. Hän osasi myös käsitellä ja ojentaa niitä, jotka olivat taipuvaisia sortamaan toisia. Hänen aikanaan Tverissä oli kaksi suurta tulipaloa. Pyhä Simeon teki kaikkensa lohduttaakseen ja auttaakseen tulipaloista kärsineitä ja näki paljon vaivaa kaupungin ja sen kirkkojen jälleenrakentamiseksi. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1289.

Pyhä Sabbas oli ylhäistä syntyperää ja vaikutti Kreikan Joanninassa 1400-luvulla. Nuoruudessaan hän astui vapaaehtoisen köyhyyden tielle Kristusta seuraten ja vietti koko elämänsä erakkona Joanninan järven saarella Pyhän Johannes Kastajan luostarin alaisuudessa. Hänellä ei koskaan ollut uutta viittaa tai kahta kenkäparia. Kun hän näki köyhän tai sairaan, hän oli heti valmis antamaan tälle niin kenkänsä kuin vaatteensa.

Sabbaksen hengellisiä lapsia olivat pyhät veljekset Nektarios ja Teofanes, jotka perustivat Barlaamin luostarin Meteoran kallioille Thessaliaan. Hän toisti usein oppilailleen mielilausettaan: ”Hengellisen elämän peruskivi on nöyryys.” Veljekset todistivat, etteivät he koskaan nähneet ohjaajavanhuksensa menettävän malttiaan tai kuulleet hänen tuomitsevan ketään. Joka ilta Sabbas nousi rukoilemaan tunnin kuluttua auringonlaskusta ja jatkoi rukoilemistaan läpi yön ja aamupäivän lopettaen vasta puolenpäivän jälkeen. Hän ei koskaan syönyt ennen yhdeksättä hetkeä (klo 15). Hän ei milloinkaan pannut tippaakaan öljyä ruokaansa, joka muodostui pelkästä leivästä sekä vedessä keitetyistä palkokasveista ja vihanneksista.

Kuolinpäivänään Sabbas pyysi saada osallistua pyhään ehtoolliseen ja lähetti sen jälkeen oppilaansa toimittamaan tavanomaista jumalanpalvelusta jääden itse lepäämään. Seuraavana päivänä oppilaat löysivät hänet kuolleena vuoteeltaan skeemavaatteeseen pukeutuneena käsivarret ristissä rinnallaan. Hänen kasvoillaan väreili syvä rauha. Huoneen täyttävä hyvä tuoksu oli merkkinä siitä, että hänet oli otettu pyhien joukkoon.

Stamatios ja Johannes olivat kotoisin Spetsain saarelta. Heidän isänsä kuoli, kun he olivat vielä pieniä, ja he kasvoivat veljiensä hoidossa. Aikuiseksi vartuttuaan he alkoivat harjoittaa pienimuotoista kaupankäyntiä kuten useimmat muutkin saarelaiset.

Vuonna 1822 Kreikan itsenäisyystaistelujen levottomina aikoina veljekset olivat purjehtimassa pienessä oliiviöljyllä lastatussa laivassa. Tuulet heittivät laivan Khioksen saarelle, joka oli turkkilaisten hallussa. Laivan seitsenhenkinen miehistö nousi maihin. He pyysivät paikallista kristittyä maksua vastaan hankkimaan heille välineitä, joilla korjata laivan kärsimät vauriot. Khioslainen ei kuitenkaan ollut luotettava ja kävi ilmoittamassa heidän tulostaan paikallisille turkkilaisille viranomaisille. Heitä tultiin heti pidättämään. Kaksi merimiehistä lähti pakoon ja heidät ammuttiin, toiset kaksi hyppäsivät mereen ja hukkuivat. Laivan kapteeni Nikolaos pidätettiin yhdessä Stamatioksen ja Johanneksen kanssa. Heidät vietiin Khioksen paššan eteen. Tämä määräsi Nikolaoksen mestattavaksi. Koko matkan mestauspaikalle häntä kehotettiin kääntymään islamiin. ”Nytkö aloittaisin uudenlaisen elämän?” hän vastasi. ”Olen syntynyt kristityksi ja kristittynä myös kuolen.” Perillä hänet mestattiin.

Stamatios ja Johannes heitettiin vankityrmään. Siellä kaksi muslimia teki paššan käskystä kaikkensa saadakseen heidät kääntymään islamiin. Pašša oli luvannut muslimeille suuria lahjoja, jos he onnistuisivat tehtävässään. Mutta mitkään uhkaukset tai lupaukset eivät saaneet nuorukaisia taipumaan. Muslimit pyysivät paššalta lupaa kiduttaa vankeja. Muiden uusmarttyyrien tapauksista viisastuneena pašša totesi vain, että jos nuo gavurit[1] saavat jotakin päähänsä, ei sitä saa sieltä millään pois. Parempi on olla haaskaamatta voimia kidutukseen ja katkaista heidän kaulansa hetimiten.

Vankilassa veljekset aavistivat loppunsa koittavan seuraavana päivänä. He saivat lähetetyksi Khioksen piispalle kirjallisen synnintunnustuksen ja pyysivät samalla häntä keksimään keinon, kuinka he saisivat pyhää ehtoollista. Erään kristityn vangin vaimolla oli lupa käydä vankilassa, ja tämän kautta piispa lähetti rohkaisun sanoja veljeksille ja käski heidän valmistautua ehtoolliseen. Koko yön veljet lauloivat rukouskanonia Jumalansynnyttäjälle ja muita ulkoa osaamiaan veisuja. Ennen muuta he pyysivät Jumalanäitiä rukoilemaan Poikaansa, että Hän antaisi heille voiman käydä pelkäämättä kuolemaan.

Varhain aamulla Stamatios ja Johannes hyvästelivät muut vangit ja jakoivat heille vaatteitaan ja osan rahoistaan. Pian samainen kristitty nainen toi heille piispan hänelle antamat ehtoollislahjat. Kyynelsilmin he nauttivat ehtoollisen kiittäen Herraa. Naisen mukana he lähettivät loput rahansa piispalle pyytäen tätä toimittamaan heille hautauspalveluksen ja muistopalveluksia.

Pian veljekset vietiin paššan eteen. Kun heitä kehotettiin kieltämään uskonsa, he huusivat olevansa kristittyjä ja pysyvänsä kristittyinä. ”Vaikka hakkaatte meidät palasiksi, me emme kiellä uskoamme”, he sanoivat. Heti heidät vietiin pois paššan palatsista tuomiopaikalle. Heidän edellään kuljetettiin pelotukseksi kahta terävää miekkaa. Johannes kalpeni hetkeksi miekat nähdessään, mutta Stamatios rohkaisi häntä ja kehotti: ”Pyydä Jumalanäitiä antamaan sinulle voimaa.” Mestauspaikalla molemmat huusivat kovalla äänellä: ”Kristuksen tähden menemme kuolemaan, olemme kristittyjä, kristittyjä, kristittyjä! Herra, muista meitä valtakunnassasi!” Heidät mestattiin välittömästi ja he saivat marttyyrikruunun.

Pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin mereen. Eräs kristitty nahkuri, joka oli työnsä vuoksi jatkuvasti meren rannalla, sai tehtäväkseen tarkkailla, painaisiko meri ruumiit rannalle. Neljän päivän kuluttua ne ajautuivatkin rantaan ja Khioksen kristityt hautasivat ne salaa eräälle pellolle.

Japanin valistaja Nikolai, maallikkonimeltään Johannes Kasatkin, syntyi maalaiskylässä Smolenskin läänissä vuonna 1836. Diakonin poikana hän kävi koulunsa papiston lapsille tarkoitetussa ankeassa oppilaitoksessa. Älykäs ja iloinen Johannes suoriutui kuitenkin opinnoistaan niin hyvin, että pääsi vapaaoppilaaksi Pietarin hengelliseen akatemiaan. Neljännellä vuosikurssilla hänen silmiinsä osui ilmoitus, jossa haettiin pappia Venäjän konsulaatin kirkkoon Japanin Hakodateen. Samana iltana vigilian aikana hänelle kirkastui, että Jumala kutsui juuri häntä lähetystyöhön Japaniin. Päätettyään opintonsa hän vihkiytyi munkiksi nimellä Nikolai, ja jo saman viikon aikana hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi. Matkalla Siperian kautta Japaniin hän tapasi pyhän piispa Innokentin (tulevan Moskovan metropoliitan, ks. 31.3.), joka antoi hänelle siunauksensa ja hyödyllisiä neuvoja.

Kesäkuussa 1861 Nikolai saapui Hakodateen. Työsarka osoittautui kuitenkin aivan toisenlaiseksi kuin hän oli kuvitellut. Japani oli vastikään avautunut ulkomaalaisille, ja näihin suhtauduttiin avoimen vihamielisesti. Heitä heiteltiin kivillä ja saatettiin tilaisuuden tullen sivaltaa sapelillakin. Kristinuskoa pidettiin ilkeämielisenä lahkona, ja sen tunnustaminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

Jumalan avulla Nikolai alkoi opetella japanin kieltä. Aikaa meni kahdeksan vuotta, mutta vaivan tuloksena hän oppi puhumaan kuin synnynnäinen japanilainen. Kielen lisäksi hän perehtyi maan historiaan ja kirjallisuuteen. Vähän kerrassaan hän alkoi myös kylvää kristinopin siemeniä piittaamatta viranomaisten uhkauksista. Yksi ensimmäisistä käännynnäisistä oli Savabe, joka kävi opettamassa miekkailua Venäjän konsulin pojalle. Hän kertoi kristinuskosta ystävälleen lääkäri Sakaille, ja Jumalan armo kosketti hänenkin sydäntään. Maan lainsäädäntö esti laajamittaisen käännytystyön, mutta käännynnäisten lukumäärän sijaan Nikolai pyrki kasvattamaan uskoon tulleista aitoja ja rohkeita kristittyjä. Savaben ja Sakain avulla hän kokosi yhteisön, johon kuului viisitoista japanilaista uskovaa.

Vasta vuonna 1873 Japanissa kumottiin vanhat kristinuskon vastaiset asetukset, ja maassa voitiin aloittaa vapaa kristinuskon julistaminen. Nikolai oli kuitenkin jo neljä vuotta aiemmin matkustanut Venäjälle anomaan lähetysaseman avaamista Japaniin ja lähetysasema oli avattu vuonna 1870. Heti lainsäädännön salliessa maassa käynnistyi julkinen ortodoksisen uskon julistus. Hakodatessa salaa perustettu nuori kirkko alkoi kasvaa ja vahvistua. Samalla toiminnan keskus siirtyi uuteen pääkaupunkiin Tokioon. Eri puolille maata rakennettiin kirkkoja, toimitettiin jumalanpalveluksia, järjestettiin luentotilaisuuksia ja avattiin kouluja. Ensimmäinen japanilainen pappi vihittiin vuonna 1875. Pyhä Synodi pani merkille Nikolain työn kantaman hedelmän ja kutsui hänet vuonna 1880 Venäjälle piispaksi vihkimistä varten. Tämä oli pyhän Nikolain toinen ja samalla viimeinen matka kotimaahansa. Viimeiset 32 vuottaan hän vietti Japanissa.

Japanilaisen papiston kouluttamista varten Nikolai perusti pappisseminaarin, jossa hän opetti itse. Elämänsä viimeisiin päiviin asti hän valvoi tarkkaan seminaarin toimintaa ja tunsi kaikki oppilaat nimeltä. Teologisten aineiden lisäksi seminaarissa opetettiin venäjää, japania ja kiinaa, minkä tarkoituksena oli turvata hengellisen kirjallisuuden kääntäminen paikallisille kielille. Vaikka Nikolai välitti Japanin nuorelle kirkolle venäläiset liturgiset tavat ja perinteet, hänen tarkoituksenaan oli alusta lähtien perustaa aito paikalliskirkko, jossa käytettiin japanin kieltä ja joka nousi Japanin kansan keskuudesta.

Nuori kristillinen seurakunta joutui kuitenkin vastatusten paitsi pakanuuden myös perinteisten japanilaisten kunniasääntöjen kanssa. Esimerkiksi käskyä rakastaa vihollista pidettiin lähinnä raukkamaisuutena.

Uskontotuuksien opettamista japanilaisille vaikeutti myös ortodoksisen kirjallisuuden täydellinen puuttuminen. Käännöksiä syntyi vain vähitellen. Kaiken muun työn ohella pyhä Nikolai uurastikin itse herkeämättä käännöstyön parissa. Vuosien saatossa hän käänsi japaniksi melkein koko Raamatun sekä keskeiset ortodoksiset jumalanpalveluskirjat kuten Oktoekhoksen, Triodionin, Pentekostarionin ja Mineat. Hänen ansiostaan ortodoksiset jumalanpalvelukset voidaan toimittaa japaniksi kaikessa rikkaudessaan. Lisäksi hänen johdollaan käännettiin parhaiden venäläisten teologien teoksia.

Taloudellisista vaikeuksista ja vihamielisistä hyökkäyksistä huolimatta Nikolai toteutti myös hartaan toiveensa ja rakennutti Tokioon suurenmoisen ortodoksisen katedraalin, jota kansa alkoi kutsua Nikolain taloksi. Kirkon yhteyteen sijoitettiin hiippakuntakeskuksen ja pappisseminaarin lisäksi naisopisto ja kirjapaino.

Perustamassaan Japanin ortodoksisessa kirkossa Nikolai toteutti ihanteita, jotka Venäjällä hyväksyttiin vuosien 1917–1918 kirkolliskokouksessa, mutta jotka vallankumouksen tähden jäivät siellä toteutumatta. Näitä ovat erityisesti yhteisöllisyyden ihanne sekä pappien valinta vaalilla. Nikolai itse yritti olla avoin ja kaikkien tavoitettavissa. Koko elämänsä ajan hän piti päiväkirjaa, jota kertyi kokonaista 30 nidettä ja joka vaikeina aikoina korvasi hänelle ystävän.

Venäjän ja Japanin välisen sodan syttyessä vuonna 1905 Nikolai osoitti samalla sekä suurta harkintaa että suurta rakkautta hengellistä laumaansa kohtaan. Hän kehotti japanilaisia pappeja täyttämään velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja rukoilemaan menestystä Japanin armeijalle, mutta katsoi, ettei itse voinut osallistua sodan aikana jumalanpalveluksiin, joissa hän olisi joutunut rukoilemaan omaa maataan vastaan. Tässäkään tilanteessa hän ei kuitenkaan palannut Venäjälle, vaan pysyi laumansa kanssa, vaikka jumalanpalveluksista pois jääminen oli hänelle suuri uhraus.

Elämänsä loppupuolella pyhä Nikolai sai osakseen koko Japanin, myös ei-kristittyjen, kunnioituksen ja maallisissa lehdissäkin hänestä kirjoitettiin ”pyhänä arkkipiispana”. Vasta kristinuskoon kääntyneille japanilaisille hän antoi omalla elämällään loistavan esimerkin ihmisestä, joka eli kokonaan evankeliumin hengessä.

Vuoden 1911 lopulla Nikolai sairastui. Tammikuussa hän joutui sairaalaan ja helmikuun 3. päivänä hän siirtyi pyhien sakramenttien saattelemana Herransa luo. Japanin ortodoksikristityt olivat jo hänen eläessään kunnioittaneet häntä omana apostolinaan ja hänen haudastaan tuli heti pyhiinvaelluskohde. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Nikolain jo neuvostovallan aikana vuonna 1970.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Fileas oli sivistynyt, rikas ja jalosukuinen egyptiläinen, joka työskenteli valtionhallinnossa ja harrasti filosofiaa. Aikuisiällään hän kääntyi kristityksi, ja hänestä tuli Thmuisin piispa.

Keisari Diocletianuksen (284–305) suuren vainon aikana vuonna 303 Fileas pidätettiin ja vietiin vankilaan. Sieltä hän kirjoitti hiippakuntansa kristityille ylevän kirjeen, jossa hän kuvasi kristittyjen kidutuksia ja heidän kestävyyttään: ”Kristusta kantaen marttyyrit kestävät kaikki mahdolliset kärsimykset, mitä pahuus vain voi keksiä, eikä vain kerran, vaan joissain tapauksissa kahdestikin. Aseistetut vartijat eivät kilpaile ainoastaan keksimällä toinen toistaan hurjempia uhkauksia, vaan myös toteuttamalla ne. Mutta kristityt eivät horju, sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”

Pyhä Fileas vietiin prefekti Culcianuksen kuulusteltavaksi. Prefekti oli vaikuttunut Fileaksen suuresta maallisesta omaisuudesta eikä voinut ymmärtää, miksi tämä ei voinut uhrata keisarien kunniaksi ja elää rauhassa mukavaa elämää. Fileas kieltäytyi tyynesti uhraamasta eikä suostunut edes teeskentelemään uhraavansa. ”Ainoa Jumalalle sovelias uhri on puhdas sydän, vilpitön elämä ja nuhteeton puhe”, hän totesi. Fileas kertoi prefektille, että Kristus, todellinen Jumala, on kuollut syntiemme tähden ja noussut omalla voimallaan, ja Häneen yhdistymällä mekin voimme saavuttaa ikuisen elämän. Fileas ei lainkaan pelännyt kuolemaa vaan päinvastoin pyysi: ”Suo minulle suurin mahdollinen armo ja hoida oma velvollisuutesi viivyttelemättä.”

Fileaksen puolustusasianajaja, nuori vaimo, lapset ja muita sukulaisia heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja vaativat häntä muuttamaan mieltään, mutta hän pysyi horjumattomana kuin kallio aaltojen keskellä. Hän piti katseensa Jumalassa ja ilmoitti varsinaisen perheensä olevan apostolit ja marttyyrit.

Prefekti kysyi Fileakselta, oliko Kristus Jumala. Fileas vastasi: ”Kyllä. Mutta Hän ei puhunut itsestään Jumalana vaan osoitti sen ilmentämällä Jumalan voimaa. Hän toteutti käytännössä Jumalan tekoja voimallaan. Hän puhdisti lepraisia, sai sokeat näkemään, kuurot kuulemaan, rammat kävelemään, mykät puhumaan, paransi halvaantuneita, herätti kuolleita eloon.” Prefekti kysyi vielä, että eikö Jeesus ollut kuitenkin aivan tavallinen mies, jota ei voisi edes verrata todellisiin suurmiehiin kuten Platoniin? Fileas totesi, että Hän todella oli Platoniakin suurempi.

Fileas tuomittiin kuolemaan. Hänen veljensä yritti vielä väittää Fileaksen pyytäneen armahdusta, mutta Fileas kumosi tämän itse sanomalla Culcianukselle: ”Älä kuuntele tuota onnetonta miestä. En lainkaan halua kumota tuomiotani vaan olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa keisareille, sinulle ja koko hoville, sillä teidän avullanne minusta tulee Kristuksen kanssaperillinen ja saan vielä tänään omakseni Hänen valtakuntansa.”

Fileaksen kuulustelun aikana Filoromos-niminen virkamies, joka oli ollut salaa kristitty, ei enää malttanut pysyä hiljaa vaan huudahti Fileaksen sukulaisille: ”Miksi haluatte tämän uskovaisen miehen tulevan uskottomaksi Jumalalleen? Ettekö näe, että hänen silmänsä eivät enää näe teidän kyyneliänne? Maalliset kyyneleet eivät voi liikuttaa miestä, jonka silmät katselevat jo taivaan kirkkautta.” Tapahtumia seurannut väki raivostui näistä sanoista ja vaati prefektiä mestauttamaan molemmat välittömästi.

Pyhät marttyyrit Fileas ja Filoromos vietiin pois ja mestattiin. Heidän jalo kilvoituksensa tapahtui vuonna 306.

Abraham valittiin mesopotamialaisen Arbilin kaupungin piispaksi edeltäjänsä piispa Johanneksen (1.11.) kärsittyä vuonna 343 marttyyrikuoleman Persian kristittyjen vainossa. Abraham sai monia kääntymään kristityiksi, ja uusia seurakuntia perustettiin. Jo seuraavana vuonna Abraham kuitenkin pidätettiin ja vietiin maagien päämiehen Aderforan eteen.

Abraham ilmoitti persialaisille pelottomasti: ”Olen kristitty. Palvon todellista Jumalaa, ja palvon Häntä kuolemaani asti. Teidän on aivan turha yrittää saada minua palvomaan luotuja Luojan sijaan.” Pahoinpitelykään ei saanut Abrahamia suostumaan kumartamaan aurinkoa. Kun Abrahamia vaadittiin tottelemaan kuningas Šapur II:n määräyksiä, hän vastasi: ”Jumalatonta kuningastanne minä en pidä minkään arvoisena, ja hänen vääriä jumaliaan kohtaan tunnen vain sääliä. Mitä enemmän hän yrittää murskata meidät ja tuhota pyhän uskomme, sitä suurempi on se kirkkaus, jonka me saamme Jumalassa. Kuningas omistautuu pahalle turhan tähden.”

Pyhä Abraham osoittautui uskossaan järkähtämättömäksi. Kidutuksen jälkeen hänet surmattiin mestaamalla Thelamissa vuonna 344.

Pyhä Isidoros syntyi Egyptissä 360-luvulla. Hän opiskeli Aleksandriassa sekä maallisia tieteitä että teologiaa. Hänestä tuli innokas pyhien isien opetusten seuraaja; erityisen rakas hänelle oli pyhä Johannes Krysostomos. Isidoros opetti jonkin aikaa retoriikkaa Pelusionissa, mutta hänen rakkautensa hengellisiin asioihin oli niin voimakas, että pian hän jätti opetustyön ja vetäytyi kilvoittelemaan Nitrian erämaahan.

Vuoden erämaassa kilvoiteltuaan Isidoros palasi Pelusioniin, jossa piispa Ammonios vihki hänet papiksi ja antoi hänen tehtäväkseen sekä katekumeenien että uskovien opettamisen. Pyhän Isidoroksen retoriset taidot, pyhien kirjoituksien syvällinen tunteminen ja erämaassa saavutettu sisäinen hiljaisuus olivat sellainen yhdistelmä, että hänestä tuli koko Egyptin tuntema opettaja. Monet pakanat ja juutalaiset kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan.

Pelusioniin tuli vuonna 413 uusi piispa, Eusebios, joka osoittautui niin hankalaksi, että Isidoros vetäytyi takaisin erämaahan. Eräiden tietojen mukaan hän lähti erämaahan, koska arkkipiispa Teofilos oli asettanut hänet toimituskieltoon. Monet mieleltään maailmalliset ihmiset inhosivat Isidorosta ja kadehtivat hänen viisauttaan, mainettaan ja vaikutusvaltaansa. Hän kilvoitteli loppuelämänsä erakkomunkkina, ainoana vaatteenaan karkea tunika ja ruokavalionaan pelkät kasvikset. Näin hän seurasi kirjaimellisesti pyhän Johannes Kastajan elämäntapaa.

Pyhä Isidoros kirjoitti Raamatun kommentaareja, filosofiaa ja teologiaa. Erämaakeljastaan hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänen kirjeitään on säilynyt yli kaksi tuhatta.[1] Niiden kieli on äärimmäisen kaunista ja hienostunutta, ja sisältö ilmentää sekä teologista oppineisuutta että nöyrää hengellisyyttä. Isidoros ratkoi monia Raamatun tulkintaan liittyviä ongelmia. Hän käsitteli Pyhän Kolminaisuuden ja inkarnaation salaisuuksia syvällisesti kumoten niin juutalaisten, areiolaisten, sabelliaanien kuin nestoriolaistenkin väitteet.

Isidoros ylisti pappeuden suuruutta mutta nuhteli niitä piispoja, pappeja, diakoneja ja munkkeja, joiden käytös ei ollut heidän kutsumuksensa arvoinen. Hän ei pelännyt maallisia mahtimiehiä ja lähetti tarvittaessa moitteita myös hallintovirkamiehille ja jopa keisari Teodosios II:lle muistuttaen heitä velvollisuuksistaan kansaa ja pyhää kirkkoa kohtaan. Hän pyrki aina innoittamaan kristittyjä rakastamaan hengellisyyttä ja hyväntekemistä. Koska Isidoros itse ei ollut maailmallinen, hän saattoi hengellisen auktoriteettinsa nojalla esittää puolueettomia mielipiteitä maailmallisiin kysymyksiin.

Tultuaan Aleksandrian patriarkaksi pyhä Kyrillos kieltäytyi muistelemasta Johannes Krysostomosta liturgian muistelurukouksissa. Pyhä Isidoros kirjoitti hänelle muistuttaen, että Jumala on kieltänyt tuomitsemasta kuulopuheiden ja panettelujen perusteella. Kirjeen jumalallinen viisaus ja kaukonäköisyys muuttivat kokonaan pyhän Kyrilloksen asenteen, ja hänestä tuli yksi pyhän Johanneksen hartaimmista kunnioittajista. Vuonna 433 Isidoros kirjoitti Kyrillokselle sovittelevaan sävyyn pyytäen tätä käyttämään maltillisempia äänenpainoja väitellessään Antiokian piispan kanssa: ”Pyydän sinua lopettamaan tämän eripuran, ettei hurskauden varjolla toimiminen johtaisi pysyvään skismaan.”

Isidoros oli profeetallinen hahmo, jota monet kuuntelivat ja kunnioittivat, mutta hänellä oli myös paljon kiivaita vastustajia. Pyhä Isidoros nukkui pois todennäköisesti vuonna 449.

Rabanus syntyi vuoden 784 tienoilla, ilmeisesti Mainzissa. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti lukemista yli kaiken. Jo nuorena hän meni opiskelemaan Fuldan luostariin, jonka pyhä Bonifatius (5.6.) oli perustanut. Myöhemmin häntä opetti englantilainen Alcuin, joka oli Kaarle Suuren neuvonantaja. Alcuin alkoi kutsua häntä nimellä Maurus pyhän Bonifatiuksen oppilaan Mauruksen (15.1.) mukaan.

Rabanus oli askeetti, joka pidättyi viinistä ja lihasta ja noudatti tarkkaan luostarisääntöjä. Kaiken kilvoituksiltaan ja rukouksiltaan jääneen ajan hän käytti lukemiseen ja kirjoittamiseen. Hänen kuuliaisuustyönsä oli Fuldan luostarin kirjastossa, jonka Kaarle Suuri oli perustanut.

Rabanus rakasti Raamattua niin, että opetteli kreikkaa, hepreaa ja syyriaa voidakseen perehtyä pyhään kirjaan mahdollisimman syvällisesti. Laatimissaan kommentaareissa hän nojautui Origeneksen, Hesykhios Jerusalemilaisen ja muiden kirkkoisien ajatuksiin.

Rabanus oli ennen kaikkea hengellinen opettaja. Hän laati papistolle opetuskirjallisuutta, jossa hän keskittyi jumalanpalveluselämään. Usein hän korosti, että puhtaat tarkoitusperät ja sydämen hurskaus olivat oleellisempia kuin ylenpalttiset ulkoiset kilvoitukset, itsensä rääkkääminen tai pyhiinvaelluksen vaarat. Hän painotti katumuksen teologiaa, Jumalan kaipausta, mietiskelyä, Jumalan anteeksiantamusta, Vapahtajan voittoisaa kirkkautta ja tulevan maailman iloa. Rabanus ohjasi ja opetti myös maallikkoja syvempään hengellisyyteen, rukouselämään ja kohtuullisiin kilvoituksiin. Hän kehitti katumusharjoituksia, jotka sopivat myös kuninkaallisille.

Rabanus laati myös hymnejä ja runoja, joista monet perustuivat Psalmeihin. Osaa niistä käytetään roomalaiskatolisessa kirkossa vielä nykyäänkin. Kuuluisin on Veni, creator spiritus, ”Tule, Luoja-Henki”. Dogmaattisissa asioissa hän vastusti jyrkästi kaikenlaisia uudistuksia.

Toisinaan Rabanus joutui jättämään kirjojen maailman. Vuonna 805 puhkesi nälänhätä ja rutto, ja Rabanus uurasti kaikin voimin kärsiviä auttaakseen. Joskus apotti määräsi hänet työskentelemään rakennuksilla, kun luostariin tehtiin laajennuksia.

Rabanus vihittiin papiksi 30 vuoden iässä vuonna 815. Hänestä tuli pian luostarin koulun johtaja. Vuonna 822 hänet valittiin jo luostarin johtajaksi. Hänen johdollaan Fuldan luostarin laajennustyöt saatiin valmiiksi ja luostarin maille rakennettiin toinenkin luostari sekä kirkkoja.

56 vuoden ikäisenä pyhä Rabanus luopui apotin tehtävistä ja vetäytyi hiljaiseen erakkoelämään. Jumalalla oli kuitenkin hänelle vielä tehtävä. Vuonna 847 Rabanus valittiin Mainzin arkkipiispaksi 71 vuoden ikäisenä. Hän järjesti hetimiten kirkolliskokouksen, jossa hän vaati papistoa noudattamaan tinkimättömästi kirkon periaatteita ja sääntöjä. Tämä sai eräät papit niin raivoihinsa, että he alkoivat jo suunnitella hänen surmaamistaan. Juoni kuitenkin paljastui, ja pyhä Rabanus antoi vihamiehilleen anteeksi.

Korkeasta iästään huolimatta pyhä Rabanus kiersi hiippakunnassaan väsymättömästi, opetti kaikkia ja sovitteli kiistoja. Nälänhädän aikana hän ruokki omassa kodissaan 300 henkeä päivässä. Lopulta pyhän Rabanuksen terveys ei enää kestänyt. Rakennettuaan puolen vuosisadan ajan Kristuksen kirkkoa niin sanoin kuin teoin hän nukkui pois vuonna 856. Häntä on kunnioitettu erityisesti Saksassa.

Nikolaos syntyi Kreetalla vuonna 793. Kun hän oli 10-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät hänet Konstantinopoliin, missä hänen setänsä oli munkkina Studionin luostarissa. Siellä Nikolaoksesta tuli pyhän igumeni Teodoroksen (11.11.) elinikäinen oppilas. Igumenin ohjauksessa hän varttui hyveissä ja viisaudessa. Kun Nikolaos oli vihitty munkiksi, hänestä tuli igumeninsa avustaja. Hengellisessä isässään hän näki itsensä Kristuksen. Nikolaos oli aina sopeutuvainen ja nöyrä. Muut munkit ihmettelivät hänen paastoamistaan, valvomistaan, hiljaisuuttaan ja jatkuvaa rukoustaan. Kuuliaisuudesta hän suostui ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Noihin aikoihin pyhien kuvien raastajien harhaoppi tuotti suuria vaikeuksia ja kärsimyksiä kirkon elämälle. Varsinkin munkit joutuivat vainojen uhreiksi, koska he puolustivat pyhiä ikoneita. Myös Studionin luostari hajotettiin. Nikolaos seurasi igumeniaan tämän eri karkotuspaikkoihin, huolehti hänestä ja toimi hänen kirjurinaan. Yhdessä Teodoroksen kanssa häntä piestiin ja kidutettiin nälällä. Keisari Leon kuollessa vuonna 820 vaino taukosi joksikin aikaa, ja Teodoros ja Nikolaos vapautuivat vankilasta. Mutta myös uusi keisari Mikael II oli ikonien vastustaja eikä päästänyt heitä Konstantinopoliin. He asuivat jonkin aikaa Khalkedonissa Akrytaksen niemellä sijaitsevassa Pyhän Tryfonin luostarissa. Sieltä he siirtyivät Prinkipoksen saarelle, missä pyhittäjä Teodoros antoi henkensä Jumalan haltuun Nikolaoksen läsnäollessa marraskuun 11. päivänä vuonna 826. Igumeninsa kuoleman jälkeen uskollinen oppilas jäi asumaan hänen hautansa lähistölle.

Keisari Teofiloksen (829–842) aikana vaino ikonien kunnioittajia kohtaan alkoi uudestaan entistä julmempana. Nikolaos sai turvapaikan erään hurskaan ylhäisönaisen tilalta Konstantinopolin esikaupungista Firmopoliksesta. Myöhemmin nainen lahjoitti tilansa kokonaan Studionin luostarille.

Teofiloksen kuoleman jälkeen keisarinna Teodora ja patriarkka Methodios lopettivat vainon, ja ikonien tähden kärsineet uskontunnustajat pääsivät palaamaan takaisin luostareihinsa. Pyhän Naukratioksen (18.4.) johdolla Studionin luostari kohosi entiseen kukoistukseensa. Kun pyhittäjä Teodoroksen reliikit siirrettiin Studioniin (ks. 26.1.), myös Nikolaos palasi luostariin ja eli siellä yhteisön keskellä ankaraa ja eristäytynyttä kilvoitteluelämää.

Naukratioksen kuoltua veljestö keskeytti Nikolaoksen eristäytymiskilvoituksen vaatien häntä igumenikseen. Kolme vuotta Nikolaos toimi luostarin johtajana. Sen jälkeen rakkaus hiljaisuuteen voitti: hän nimitti seuraajakseen hyveistään tunnetun Sofronioksen ja siirtyi takaisin Firmopolikseen viettämään erakkoelämää. Muutaman vuoden kuluttua Sofronios kuitenkin kuoli, ja Nikolaoksen oli veljien vaatimuksesta palattava uudelleen igumeniksi.

Noihin aikoihin pyhä patriarkka Ignatios (23.10.), joka oli vastustanut keisari Mikael III:n enon Bardan kanonien vastaista avioliittoa, erotettiin virastaan. Patriarkan istuimelle nousi Fotios (6.2.), joka oli vielä valintahetkellä maallikko ja joka vihittiin nopeasti kaikkiin pappeuden asteisiin. Tämä merkitsi uusien kärsimysten alkua rauhaa rakastavalle Nikolaokselle. Hän asettui Ignatioksen puolelle ja vetäytyi Studionin luostarin sivuluostariin Prenetokseen Nikomedeian lahden rannalle. Siellä keisari vieraili hänen luonaan yrittäen turhaan voittaa hänen vastustuksensa.

Nikolaos karkotettiin Prenetoksestakin. Jo iäkkäänä ja raskaiden elämänkohtaloittensa heikentämänä hän joutui vaeltelemaan ympäriinsä, kunnes löysi turvapaikan erään Studionin luostarin rikkaan hyväntekijän luota, joka antoi hänen käyttöönsä talon Konstantinopolissa. Sielläkin Nikolaos joutui jatkuvan painostuksen alaiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut toimia vastoin omaatuntoaan hyväksymällä Fotioksen, vaan lähti kaupungista Prokonnesoksen saarelle. Sieltä hän siirtyi Mytileneen ja Khersokseen.

Seitsemän vuoden kuluttua Nikolaos tuotiin väkisin takaisin Studionin luostariin, jossa häntä kiusattiin ja ahdistettiin monin tavoin. Vasta kun Basileios Makedonialainen (867–886) nousi valtaan ja palautti Ignatioksen patriarkaksi, Nikolaoksen asema helpottui. Uusi keisari yritti suostutella häntä ryhtymään uudestaan Studionin igumeniksi. Vedoten korkeaan ikäänsä ja heikentyneeseen terveyteensä Nikolaos kieltäytyi. Vapaana maallisista huolista hän tahtoi jo ryhtyä valmistautumaan ikuiseen lepoon.

Askeettisilla kilvoituksillaan ja oman tahtonsa kieltämisellä Nikolaos voitti lihallisuuden hengen ja hänestä tuli armon välittäjä. Monia ihmeitä tapahtui hänen kauttaan jo hänen eläessään. Hän paransi keisari Basileioksen vaimon Eudoksian ja patriisi Manuelin vaimon Helenan ilmestymällä heille unessa. Hänen puheensa olivat usein profeetallisia, ja hän myös tiesi ennalta oman kuolinpäivänsä. Ennen sitä hän kutsui munkit ympärilleen ja tiedusteli, puuttuiko heiltä jotakin. ”Vehnää!” he vastasivat. Kuoleva isä sanoi silloin: ”Hän, joka lohdutti Israelia erämaassa, lähettää teille runsaasti vehnää kolmen päivän kuluessa.”

Pyhä tunnustaja Nikolaos Studionlainen nukkui pois 75 vuoden iässä helmikuun 4. päivänä 868. Kolme päivää myöhemmin luostarin satamaan purjehti keisari Basileioksen lähettämä viljalla lastattu laiva.

Pyhä Georgi oli Vladimirin suuriruhtinaana 1200-luvun alussa, kun mongolit hyökkäsivät Venäjälle. Mongolit surmasivat kaikki hänen kolme poikaansa ja sytyttivät palamaan Vladimirin Jumalansynnyttäjän katedraalin, jonka suojiin monet kaupungin asukkaat olivat paenneet. Tulipalossa kuoli paljon ihmisiä, heidän joukossaan Georgin vaimo. Menetettyään näin perheensä Georgi rukoili Jumalaa ja toivoi, että saisi itsekin kärsiä ja kuolla kristinuskon tähden. Hänen rukouksensa kuultiin ja hän menehtyi vuonna 1238 toivottomassa taistelussa mongoleja vastaan, jotka löivät hänen päänsä irti.

Taistelun jälkeen Rostovin piispa Kiril löysi Georgin ruumiin, jonka hän tunnisti suuriruhtinaan vaatteista, ja vei sen haudattavaksi Rostoviin. Jonkin ajan kuluttua löytyi hänen päänsäkin ja se pantiin samaan arkkuun ruumiin kanssa. Seuraavana vuonna Georgin maalliset jäännökset siirrettiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Silloin nähtiin hämmästyttävä ihme: pyhän Georgin miekalla irtileikattu pää oli kasvanut kiinni ruumiiseen. Hänen reliikkinsä asetettiin katedraaliin hänen poikiensa viereen.

Pyhittäjä Kiril syntyi 1400-luvun loppupuolella hurskaaseen ja vauraaseen perheeseen. Viidentoista vuoden ikäisenä hän karkasi kotoaan mennäkseen pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) luostariin, jonne oli matkaa noin 80 kilometriä. Viisitoista kilometriä kuljettuaan hän tapasi harmaahapsisen munkkivanhuksen, joka siunasi hänen hyvän aikeensa ja saattoi hänet aina Komelin luostariin asti. Kun he saivat luostarin näköpiiriinsä, vanhus katosi, ja Kiril ymmärsi hänen olleen Jumalan lähettämä saattaja.

Luostarissa Kiril lankesi pyhittäjä Kornilin jalkoihin pyytäen päästä veljestöön. Selvänäköinen Kornili tunsi heti, että nöyrästä nuorukaisesta tulisi oikea kilvoittelija, ja vihki hänet munkiksi käskien hänen palvella muita munkkiveljiä nöyrästi, kuuliaisesti ja kärsivällisesti. Kiril heittäytyi kilvoituksiin koko innollaan. Päivisin hän toimitti hänelle annettuja palvelutehtäviä ja öisin hän rukoili ja ylisti Jumalaa. Hänen puhdas hengellinen elämänsä elähdytti koko veljestöä.

Seitsemän vuoden kuluttua Kirilin isä sai tietää poikansa olevan Komelin luostarissa ja tuli tapaamaan häntä. Sen sijaan, että olisi taivutellut Kiriliä palaamaan maailmaan, hän odottamatta ilmoitti haluavansa itsekin vihkiytyä munkiksi ja elää poikansa kanssa samassa luostarissa. Pyhittäjä Kornili täytti isän pyynnön ja antoi tälle vihkimyksessä nimen Varsonofi. Kirilin äiti seurasi miehensä hyvää esimerkkiä vihkiytyen nunnaksi läheisessä naisluostarissa, jossa hän antoi sielunsa Jumalalle vain viikko vihkimyksen jälkeen. Kirilin isä eli vielä kolme vuotta. Hänen kuoltuaan Kiril totesi: ”Minäkin olen kuolevainen” ja enensi entisestään kilvoituksiaan. Jumala palkitsi hänen uhrautuvaisuutensa työssä ja rukouksessa antamalla hänelle kyynelten lahjan.

Elettyään luostarissa noin kymmenen vuotta Kiril sai pyhittäjä Kornililta siunauksen vetäytyä erämaahan. Hän meni ensin pohjoiseen ja vaelsi Vienanmeren rannikolla eläen sienillä, petulla ja yrttikasveilla. Sieltä hän suuntasi kulkunsa Novgorodin ja Pihkovan seuduille, kävi luostareissa ja pyhillä paikoilla, mutta ei koskaan yöpynyt maallikkojen luona eikä ottanut vastaan lahjoituksia lukuun ottamatta pientä määrää leipää. Vaelleltuaan näin seitsemän vuotta hän rukoili Herraa ja Jumalanäitiä osoittamaan hänelle vakituisen kilvoituspaikan. Silloin hän kuuli taivaasta äänen, joka kehotti häntä menemään itään Valgetjärvelle (venäjäksi Beloozero). Vähän myöhemmin Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja antoi saman ohjeen.

Saavuttuaan Uusjärvelle (Novoozero) Valgetjärven piirikuntaan Kiril asettui vuonna 1517 Kaunissaareen ja alkoi heti rakentaa pientä erakkolaa, johon tuli kaksi kirkkoa, toinen Kristuksen ylösnousemuksen ja toinen Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikonin kunniaksi. Pian kirkkojen valmistuttua Kiril vihittiin papiksi. Hänen hyveidensä tuoksu veti puoleensa kasvavan joukon oppilaita, joita hän ohjasi viisaudella ja rakkaudella. Hän ei koskaan menettänyt sisäistä rauhaansa ja pysytteli Jumalan avulla kaikkien kiusausten yläpuolella. Hengellisten kilvoitusten ohella hän uurasti myös ruumiillisessa työssä ollen kaikille hyvän kilvoittelijan esikuvana.

Kirilin hyveellisen elämän maine toi hänen luokseen vierailijoita, jotka hän otti aina iloiten vastaan. Heti Kirilin asetuttua Uusjärvelle pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen lähetti vanhus Nikiforin (9.2.) käymään hänen luonaan hengellisen rakkauden ja yhteyden osoitukseksi.

Kerran luostarista varastettiin kirkonkellot. Varkaat kuitenkin eksyivät ja harhailtuaan aikansa luostarin ympärillä jäivät kiinni. Pyhittäjä Kiril nuhteli heitä lempeästi sanoen: ”Lapseni, ei kukaan ole koskaan rikastunut varastamalla, mutta monet ovat menettäneet sen mitä itse omistivat.” Käskettyään antaa varkaille syötävää hän päästi heidät menemään.

Pyhittäjä Kiril paransi monia sairaita, varsinkin sokeita. Jumalan armo oli näkyvällä tavalla hänen kanssaan. Kerran suurena torstaina Kirilin oppilas Dionisi näki hänen palvelevan liturgiassa salaperäisen diakonin kanssa. Palveluksen päätyttyä diakoni katosi ja Dionisin tiedustellessa hänestä Kirililtä tämä sanoi vain: ”Dionisi, älä utele Jumalan asioita äläkä ennen kuolemaani kerro kenellekään, mitä Herra on sinulle ilmoittanut.”

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Kiril kutsui munkkiveljet luokseen ja kehotti heitä elämään keskinäisessä rakkaudessa ja kuuliaisuudessa ankarasti kilvoitellen. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen helmikuun 4. päivänä vuonna 1532 hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja antoi henkensä Jumalalle lausuen viimeisiksi sanoikseen: ”Kunnia Jumalalle kaikesta.” Samalla hänen kasvonsa loistivat ihmeellistä valoa. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Aleppossa vuonna 1686 eräät pahansuopaiset muslimit alkoivat levittää tietoa, että Josef-niminen kristitty oli luvannut kääntyä muslimiksi. Väkijoukko otti Josefin kiinni, ja kun hän totesi, ettei ollut koskaan harkinnutkaan sellaista, he pahoinpitelivät hänet ja veivät sitten turkkilaisen tuomarin tuomittavaksi.

Tuomari sanoi Josefille: ”Tule muslimiksi. Erottaudu väärästä uskosta ja ota vastaan totuus. Minä voin ottaa sinut palvelukseeni ja teen sinusta mahtimiehen.” Tämän kuullessaan Josef vastasi säälivänsä heidän uskontoaan: ”Kuinka huono-onnisia te olettekaan! Mistä te olette löytäneet tuollaisen uskon ja pidätte sitä oikeana?” Josef sanoi, että koko maailma nauroi heidän paastolleen, jossa ”kaikki makaavat koko päivän kuin kuolleet haudoissaan odottamassa, milloin nousta ylös jatkamaan mässäilyä”. Tämän kuullessaan muslimit joutuivat silmittömän raivon valtaan ja lähtivät saman tien viemään Josefia mestattavaksi. Teloituspaikalle päästyään pyhä marttyyri Josef polvistui ja otti vastaan marttyyrien kruunun.

Nikolai Kandaurov syntyi Kubanin alueella vuonna 1880. Koko suku isän puolelta kuului sotilassäätyyn, äidin puolella taas oli monia pappeja. Nikolain isä kuoli satunnaisen terrori-iskun uhrina vuonna 1898. Terrorismin ohella ajalle oli ominaista uskonnonvastainen propaganda. Se muokkasi yleistä ilmapiiriä niin, että monet pappisperheiden pojat eivät halunneet seurata isiensä jälkiä. Nikolai, joka oli saanut kotonaan hyvin uskonnollisen kasvatuksen, päätti kulkea vastavirtaan ajan aatteiden kanssa. ”Täytyyhän jonkun ryhtyä papiksikin”, hän sanoi äidilleen päätettyään lähteä pappisseminaariin. Opiskeluaikanaan hän meni naimisiin. Perheeseen syntyi myöhemmin kolme poikaa ja kolme tytärtä.

Pappisvihkimyksen jälkeen Nikolai palveli Pohjois-Kaukasiassa. Kansalaissodan aikana hän nimitti saarnoissaan kansalaissotaa kansan itsemurhaksi välittämättä siitä, sijaitsiko seurakunta valkoisten vai punaisten joukkojen hallitsemalla alueella. Joskus valkoisia upseereja tuli jumalanpalveluksen jälkeen pyytämään, ettei hän pitäisi sellaisia saarnoja.

Neuvostovallan vakiinnutettua asemansa Pohjois-Kaukasiassa alkoivat uskovien vainot. Paikalliset viranomaiset suhtautuivat kuitenkin myönteisesti isä Nikolaihin ja neuvoivat häntä pakenemaan tulevaa pidätystä, mutta hän pysyi paikallaan. Vuonna 1930 hänet pidätettiin ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Sillä välin hänen vaimonsa kuoli nälkään. Nälänhätä oli alueella niin kova, että jos kadulla kuoli hevonen, siitä ei parin tunnin kuluttua ollut jäljellä edes kavioita. Kissat ja koiratkin katosivat kaduilta.

Vapauduttuaan isä Nikolai palveli jonkin aikaa Valko-Venäjällä ja sitten eräässä Moskovan alueen kylässä. Hänen sisarensa, joka toimi laulunopettajana ja tunsi veljensä musiikkikorvan, neuvoi häntä useasti jättämään pappeuden: ”Sinun täytyy pelastaa itsesi, ajattele perhettäsi. Siirry laulajaksi teatteriin, niin sinulla tulee olemaan kaikkea, niin mainetta kuin rahaakin.” Näihin ehdotuksiin isä Nikolai vastasi, että hän oli jo ottanut ristinsä ja kantaisi sen loppuun saakka.

Tammikuussa 1938 isä Nikolaita tultiin pidättämään hänen ollessaan lastensa kanssa kotona iltaa viettämässä. Hän hyvästeli kaikki lämpimästi mutta vakavasti. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Hänet haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan. Venäjän kirkko kanonisoi hänet lukemattomien muiden Venäjän uusmarttyyrien kanssa vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Agatha on eräs kaikkien aikojen kuuluisimpia ja kunnioitetuimpia naispyhiä. Hän syntyi vuoden 235 tienoilla varakkaaseen perheeseen Sisilian Cataniassa. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän omistautui Herralle ja kaunisti itseään uskolla ja hyveillä. Keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana 15-vuotias Agatha pidätettiin. Hänen kauneutensa teki vaikutuksen prefekti Quintinianukseen, joka tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Avioliiton myötä prefekti olisi päässyt käsiksi Agathan perheen omaisuuteen. Kun Agatha kieltäytyi, prefekti lähetti hänet asumaan Afrodisia-nimisen turmeltuneen naisen luokse, jotta tämä taivuttaisi Agathan hyväksymään tarjouksen. Mikään ei kuitenkaan saanut Agathaa muuttamaan mieltään. Afrodisia sanoi, että kiveäkin olisi helpompi taivuttaa kuin Agathan mieltä.

Agatha tuotiin uudestaan Quintinianuksen eteen, ja tämä kysyi: ”Sinä olet ylhäistä syntyperää. Miksi siis käyttäydyt kuin orja?” ”Siksi että olen Kristuksen orja”, Agatha vastasi, ”eikä koko luomakunnassa ole vapaampia olentoja kuin Kristuksen orjat, sillä he kykenevät hallitsemaan itsensä Hänen armostaan.” Agatha ivasi jumalia, joita Quintinianus tarjosi hänen palvottavakseen. Quintinianus löi häntä kasvoille ja antoi viedä hänet vankilaan.

Seuraavana päivänä Agathalle ilmoitettiin, että hänen oli uhrattava, mikäli tahtoi pelastaa henkensä. Hän vastasi, että ainoa pelastus on Kristuksessa, elävän Jumalan Pojassa. Agatha sidottiin ja piestiin, häntä raastettiin rautapiikeillä ja hänen haavojaan poltettiin palavilla soihduilla. ”Nämä kidutuksesi ovat minulle pelkkä ilo”, hän huusi prefektille. ”Vilja ei saavuta aittaa ennen kuin se on puitu ja seulottu, eikä minun sieluni saavuta ikuista autuutta ennen kuin kärsimykset ovat erottaneet sen ruumiistani.” Quintinianus käski leikata Agathan rinnat irti ja heittää hänet verta vuotavana tyrmään.

Pyhä Agatha rukoili, että saisi jo nähdä Kristuksen kasvojen kirkkauden. Vankityrmässä hän antoi henkensä Jumalan käsiin. Kun ihmiset kuulivat hänen menehtyneen vankilassa, he riensivät vankilaan mukanaan mirhaa ja tuoksuaineita hänen hautaamistaan varten. Samaan aikaan kun he laskivat Agathan ruumista suureen marmoriseen sarkofagiin, kaupungilla nähtiin valonhohteinen nuorukainen, jota seurasi suuri joukko valkopukuisia lapsia. Nuorukainen vei Agathan haudalle marmorilaatan, jossa luki: ”Pyhä vapaaehtoisesti itsensä uhrannut sielu, Jumalan kunnia, maan suojelus.” Heti tämän jälkeen koko joukko katosi.

Pyhän Agathan marttyyrikuoleman yksivuotispäivänä Etnan tulivuori alkoi purkautua ja Catania uhkasi peittyä virtaavaan laavaan. Kristityt ja pakanat ryntäsivät yhdessä Agathan haudalle, ottivat liinan hauta-arkun päältä, nostivat sen kepin nokkaan ikään kuin sotalipukseen ja lähtivät tulipunaista laavavirtaa vastaan. Laava pysähtyi välittömästi. Sama ihme on tapahtunut sittemmin historiassa useita kertoja, viimeksi 1840-luvulla. Liinaa kuljetetaan yhä hänen muistopäivänään Cataniassa.

Pyhää Agathaa on kunnioitettu maanjäristyksiltä suojelijana, kellonvalajien suojelijana ja rintasairauksista parantajana. Häneen on liitetty suuri määrä legendoja. Paavi Damasus (366–384) laati hymnin hänen kunniakseen. Roomassa omistettiin hänelle 500-luvulla kaksi kirkkoa, joista toisen rauniot ovat yhä Via Appian varrella. Paavi Gregorius Suuri sijoitti Agathan reliikkejä kunnostuttamaansa entiseen areiolaisten kirkkoon, mutta siirsi myöhemmin osan niistä Pyhän Stefanoksen luostariin Caprin saarelle. Agathan reliikkejä on sittemmin levinnyt hyvin laajalle. Osaa säilytetään yhä Cataniassa.

Pyhittäjä Teodosios kuului erääseen Antiokian huomattavimmista suvuista. Joskus 300-luvun puolivälin jälkeen hän jätti kotinsa, sukulaisensa ja kaikki maailmalliset huolet lähteäkseen etsimään ”kallisarvoista helmeä” (Matt. 13:46). Teodosios siirtyi Kilikian Skopelokseen ja asettui pieneen majaan merenrannalle. Hän pukeutui karkeaan viittaan ja kantoi raskaita rautakahleita, jotka hän oli kytkenyt kaulaansa, kupeilleen ja ranteisiinsa. Teodosioksen hiukset kasvoivat maahan asti, joten hän sitoi ne vyötärönsä ympäri.

Pyhä Teodosios kuoletti himon, vihan, ylpeyden ja kaikki muut sielussa raivoavat pedot lakkaamattoman rukouksen ja psalmiveisuun avulla. Hän teki käsityötä ansaitakseen elantonsa ja voidakseen tarjota jotain pientä virkistystä vierailleen. Hänen luonaan kävi paljon kansaa, ja muutamat heistä päättivät jäädä hänen luokseen ja jakaa hänen elämäntapansa. Teodosios vaati, että oppilaat elättäisivät itsensä eivätkä olisi rasitukseksi toisille: ”Olisi aivan naurettavaa, että me, jotka emme edes tarvitse paljon, istuisimme vain sisällä kädet ristissä ja niittäisimme sitten mitä toiset ovat kylväneet. Onhan maailmassa elävien työskenneltävä kovasti elättääkseen vaimonsa ja lapsensa, maksaakseen veronsa ja antaakseen jotain vielä köyhillekin.”

Teodosios tuli tunnetuksi myös ihmeidentekijänä. Hän otti sauvansa ja löi kallionkielekettä luostarinsa yläpuolella, ja siitä puhkesi vesivirta. Hänen maineensa oli sellainen, että myrskyyn joutuneet merimiehet huusivat avuksi hänen nimeään.

Eräänä päivänä Teodosioksen luostariin tuli isaurialaisjoukko, joka oli jo jonkin aikaa riehunut alueella ja ottanut kaksi kirkonmiestä panttivangeiksi. Teodosiokselle ja hänen munkeilleen he eivät kuitenkaan tehneet mitään, ainoastaan pyysivät leipää ja esirukouksia. Tapahtuman jälkeen Antiokian piispa pyysi Teodosiosta palaamaan kaupunkiin, jossa olisi turvallisempaa. Teodosios noudatti ohjetta ja vietti viimeiset vuotensa kaupungissa kilvoitellen.

Pyhä Teodosios nukkui pois vuoden 412 tienoilla. Hänen kilvoituksissa pyhittynyt ruumiinsa, jota hänen kahleensa yhä kaunistivat, kannettiin saatossa läpi Antiokian ja laskettiin pyhän Afrahatin (19.1.) ja marttyyri Julianoksen (21.6.) viereen.

Pyhä Avitus syntyi Viennessä, Lyonin eteläpuolella, vuoden 451 tienoilla. Hänen isänsä oli kaupungin piispa ja perhe kuului hurskaaseen ylimyssukuun. Avitus meni lähialueen luostariin ja kilvoitteli siellä, kunnes vuonna 490 hänet valittiin isänsä seuraajana Viennen piispaksi. Tuolloin frankkien kuningasta ei ollut vielä kastettu ja Burgundian[1] johdossa oli vandaaleista polveutuva areiolainen Gundebald.

Avitus oli luonteeltaan harras, nöyrä ja rauhaa rakastava. Hän järjesti apua köyhille ja lunasti vapaaksi burgundialaisten Pohjois-Italiasta ottamia vankeja. Avitus voitti vähitellen puolelleen niin kansan kuin areiolaisen kuninkaan luottamuksen. Kuullessaan frankkien kuninkaan Klodvig I:n (481–511) valmistautuvan kasteeseen, hän lähetti tälle onnittelukirjeen. Gundebaldin pojan Sigismundin Avitus sai käännytettyä ortodoksis-katoliseen uskoon.

Avitus teki kaikkensa pitääkseen kirkon yhtenäisenä. Hän sovitteli riitaantuneita, ojensi hienovaraisesti velvollisuuksiaan laiminlyöviä ja johdatti syntisiä ja harhaoppisia Jumalan luo. Avituksen johdolla pidettiin kirkolliskokouksia, joissa tuomittiin areiolaisuus ja vahvistettiin kirkkojärjestystä.

Avitus oli innokas kynänkäyttäjä. Hänen kirjoituksistaan suurin osa on kadonnut, mutta säilyneitäkin on sievoinen määrä: 78 kirjettä, kolme kokonaista ja kolmisenkymmentä katkelmallista opetuspuhetta sekä kuusi runoa, joista yksi on omistettu hänen sisarelleen Fuscinalle ja muille nunnille. Avitus kirjoitti myös keisari Anastasiokselle opillisen esityksen, jossa hän kumosi Eutykheen monofysitismin.

Pyhä Avitus oli aikansa kirkon johtohahmoja Galliassa. Hänen maineensa viisaana ja oppineena uskon tulkitsijana ja valaistuneena esipaimenena levisi laajalle. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 525.

Pyhä Bertulf syntyi 600-luvun puolivälissä pakanalliseen perheeseen Saksassa. Nuorena hän muutti Flanderiin[1], jonka paikallinen kristillinen yhteisö teki häneen syvän vaikutuksen. Saatuaan opetusta hän otti kasteen. Bertulf toimi Wambert-nimisen kreivin taloudenhoitajana ja kävi tämän perheen mukana pyhiinvaelluksella Roomassa. Lopulta Bertulf sai periä Wambertin maatilan Rentyssä. Hän perusti sinne luostarin ja vietti siellä koko loppuelämänsä.

Pyhä Bertulf oli hurskas ja oikeamielinen, ja hänet tunnettiin avokätisyydestään köyhiä kohtaan. Hän nukkui pois vuoden 705 tienoilla. Pyhän Bertulfin haudan äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Jumalan armo vaikutti hänen pyhien jäännöstensä kautta aina siihen saakka, kunnes hugenotit hävittivät ne vuonna 1578. Taiteessa pyhä Bertulf on kuvattu munkkina jakamassa almuja tai kotkan siipien suojissa – tarinan mukaan kotka suojasi häntä kerran sateen yllättäessä.

Pyhä Polyeuktos syntyi Konstantinopolissa 900-luvun alussa. Vanhemmat antoivat tehdä hänelle kastraation jo nuorena, koska toivoivat hänen näin pääsevän hyvään hovieunukin virkaan. Pojasta tuli kuitenkin munkki ja hän luopui kaikesta yksityisomaisuudesta. Hänet tunnettiin oppineisuudestaan ja arvokkaasta käytöksestään. Niinpä keisari Konstantinos VII Porfyrogennetos (912–951) yhdessä Konstantinopolin papiston kanssa valitsi hänet patriarkaksi vuonna 956.

Polyeuktosta alettiin kutsua uskonintonsa ja kaunopuheisuutensa ansiosta ”toiseksi Krysostomokseksi”. Vuonna 957 hän kastoi Venäjän suuriruhtinaan Olgan (11.7.), joka oli tullut Konstantinopoliin saadakseen opetusta kristinuskossa. Patriarkka lausui hänelle profeetalliset sanat: ”Siunattu olet sinä kaikkien Venäjän naisten joukossa, koska olet hylännyt pimeyden ja tahtonut päästä valoon. Venäjänmaan lapset tulevat siunaamaan sinua sukupolvesta sukupolveen!”

Patriarkkakautensa aikana Polyeuktos joutui käymään kiivasta taistelua edesmenneen keisari Romanos I:n sukulaisten ahneutta vastaan. Heidän juonittelujensa seurauksena keisari Konstantinos, joka oli itse Romanoksen vävy, päätti lopulta tuomita ja erottaa patriarkan. Keisari ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa, sillä Polyeuktos siirtyi Herran luo ennen tuomion täytäntöönpanoa vuonna 970.

Pyhä Adelaide (saks. Adelheid) syntyi Saksassa vuoden 960 tienoilla. Hänen isänsä, Guelderin kreivi Megengose perusti Kölnin seudulle kaksi luostaria, Vilichin luostarin Reininjoen varrelle ja Pyhän Marian luostarin Kölniin. Adelaide vihkiytyi nunnaksi ja toimi kummankin luostarin johtajana. Adelaide otti Vilichin luostarissa käyttöön pyhän Benedictuksen säännön vuoden 1000 tienoilla. Hän piti huolta siitä, että kaikki hänen nunnansa oppivat latinaa ja kykenivät näin seuraamaan ja ymmärtämään jumalanpalveluksia. Nälänhädän aikana Adelaide uurasti väsymättömästi järjestääkseen apua vähävaraisille. Kölnin arkkipiispa Heribert (16.3.) kunnioitti Adelaidea suuresti ja kysyi usein hänen neuvojaan kirkollisissa ja poliittisissa kysymyksissä.

Pyhä Adelaide kuoli Pyhän Marian luostarissa Kölnissä vuonna 1015. Hänet haudattiin Vilichiin, jossa häntä kunnioitetaan edelleen suuresti. Häntä on pyydetty avuksi erityisesti silmäsairauksissa. Parantumisia tapahtui pitkään hänen hautansa vieressä olleen lähteen veden välityksellä. Nykyään lähdettä ei enää ole. Taiteessa pyhä Adelaide on kuvattu pitelemässä kädellään joko pyhän Benedictuksen luostarisääntöä tai kirkkoa, josta kumpuaa parantavan veden virta.

Pyhä Antonios oli ateenalainen ja lähtöisin köyhästä kristitystä perheestä. Jo 12-vuotiaana hän pestautui albanialaisten muslimien palvelukseen auttaakseen palkallaan perhettään. Vuonna 1770, kun Antonios oli 16-vuotias, hänen isäntänsä lähtivät kukistamaan Peloponnesoksella puhjennutta kristityn väestön kapinaa. Antonios seurasi heidän mukanaan.

Peloponnesoksella albaanit myivät Antonioksen turkkilaisille, jotka alkoivat heti käännyttää häntä islamiin mutta tuloksetta. Uudet isännät veivät hänet turkkilaisten armeijan luo Tonavan alueelle. Siellä hän vaihtoi omistajaa peräti viisi kertaa. Kaikki hänen isäntänsä olivat fanaattisia muslimeja, jotka tekivät kaikkensa houkutellakseen nuoren pojan omaan uskoonsa. Lopulta Antonioksen osti kristitty kupariseppä Konstantinopolista. Poika työskenteli hänen työpajassaan ja asui hänen perheessään. Vihdoin hän sai myös tilaisuuden käydä synnintunnustuksella ja osallistua pyhään ehtoolliseen. Hänen kiitollisuutensa kristittyä isäntäänsä kohtaan oli suuri.

Eräänä yönä Antonios näki merkillistä unta, jonka hän kertoi kuparisepän vaimolle. Hänelle ilmestyi kaunis nainen, joka lupasi antaa hänelle voimia kestää kaikki vaarat, kehotti häntä pysymään urheana ja lopulta peitti hänet vaatteellaan. Antonios päätteli tästä, että häntä odottaa marttyyrikuolema. Sepän vaimo sen sijaan kehotti häntä olemaan uskomatta uniin.

Aamulla Antonios meni isäntänsä työpajaan. Hänen siellä istuessaan hänen edellinen turkkilainen isäntänsä sattui kulkemaan siitä ohi ja tunnisti hänet. Heti hän alkoi huutaa, että Antonios oli lähtenyt hänen luotaan vastoin hänen tahtoaan ja että tämä oli ollut muslimi. Hän toi paikalle myös vääriä todistajia. Yhdessä he raahasivat Antonioksen Rumelian käskynhaltijan Muratin tuomittavaksi ja pahoinpitelivät häntä matkalla.

Oikeusistuimen edessä Antonios tunnusti rohkeasti uskonsa ja selitti, että oli kristittyjen vanhempien lapsi eikä ollut koskaan kieltänyt uskoaan. Hänen rohkea esiintymisensä herätti käskynhaltijassa ihailua ja tämä ymmärsi, että nuorukaista syytettiin väärin. Hän moitti syyttäjiä, jotka raivostuivat tästä entistäkin enemmän. Kahden kesken Murat pyysi Antoniosta nimellisesti kieltämään Kristuksen, jonka jälkeen hän pääsisi vapaaksi ja saisi taas palata omaan uskoonsa. Antonios muisti kuitenkin Herran sanat: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa” (Matt. 10:33). Hän ei suostunut kieltämään Kristusta edes nimellisesti. Silloin Murat kirjoitti Antoniokselle kuolemantuomion, koska pelkäsi, että muutoin asiasta syntyisi mellakka. Tuomio lähetettiin visiiri Mehmet Melekille, joka oli Muratin ystävä. Samalla Murat tiedotti tälle salaa, että päätös on väärä ja on annettu painostuksen alaisena.

Visiiri yritti hänkin suojella Antoniosta ja sulki tämän vankilaan ilmoittaen kuulustelevansa häntä uudelleen, mutta suunnitteli vapauttavansa hänet tilaisuuden tullen. Vankilassa Antonios kehotti muita kristittyjä vankeja olemaan kärsivällisiä ja pysymään lujina, varsinkin uskon kysymyksissä, ja jakoi heille rahojaan. Isännälleen hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi kaikilta kristityiltä. Pappeja hän pyysi rukoilemaan puolestaan, jotta hän kestäisi marttyyrikilvoituksensa. Hän pahoitteli sitä, että oli ehtinyt palvella vain vähän aikaa hyvää isäntäänsä, joka oli kalliilla rahalla ostanut hänet vapaaksi turkkilaisilta. Hän esitti myös toivomuksen, että hänelle toimitettaisiin tavanomaiset muistopalvelukset. Lopuksi Antonios pyysi vielä kirjeessään isäntäänsä ilmoittamaan Ateenaan hänen vanhemmilleen, kuinka hyvän lopun hän oli saanut.

Antonioksen syyttäjät eivät visiirin harmiksi rauhoittuneet vaan kävivät vähän väliä vaatimassa, että tämä tapettaisiin. Kun visiiri pitkitti asiaa, he kääntyivät syytöksineen itsensä sulttaanin puoleen. He syyttivät visiiriäkin ja väittivät tätä lahjotuksi. Valtakunta oli tuolloin heikkouden ja sekasorron tilassa, ja Venäjän ja Turkin sodan syttymistä pelättiin. Sulttaani Abdul ei tahtonut mellakoita ja antoi päätöksen: Antonioksen oli joko käännyttävä muslimiksi tai kuoltava.

Visiiri joutui luovuttamaan Antonioksen pyövelin käsiin. Iloiten tämä antoi sitoa kätensä selän taakse ja kiiruhti kuolemaan kuin olisi menossa juhlaan. Kumartaessaan päänsä mestauspölkylle hän sanoi: ”Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni.” Pyöveli löi häntä kevyesti niskaan kolme kertaa siinä toivossa, että kipu saisi hänet viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Kun näin ei käynyt, hän viimein katkaisi pyhän Antonioksen kaulan. Tämä tapahtui vuonna 1774. Kristityt ostivat Antonioksen ruumiin, kantoivat sen voittosaatossa Elävöittävän lähteen kirkolle ja hautasivat läheiseen hautausmaahan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun apostoli ja evankelista Johannes oli perustanut Smyrnan seurakunnan, hän asetti sen piispaksi Bukolos-nimisen kristityn. Bukolos oli nuoruudestaan saakka pitänyt itsensä puhtaana himoista ja maailman liasta, ja niin hänestä tuli Pyhän Hengen asuinsija. Armon kirkastamana hän valaisi kaikkia niin sanoillaan kuin esimerkillään, ja kastoi uskoon tulleet valon lapsiksi. Sanotaan, että hän toi Kristuksen luokse enemmän kansaa kuin kukaan muu hänen aikanaan. Hän piti huolta köyhistä ja vapautti rukouksillaan monia pimeyden voimien alaisuudesta.

Kun pyhä Bukolos tunsi, että oli koittamassa aika kohdata Herra, hän vihki seuraajakseen pyhän Polykarpoksen (23.2.) ja nukkui pois rauhassa 100-luvun alkupuolella. Bukoloksen haudalle kasvoi puu, jonka kautta tapahtui paranemisia satojen vuosien ajan.

Pyhä Dorotea eli Kappadokian Kesareassa (nyk. Kayseri Keski-Turkissa) 200-luvun lopussa. Hän oli jalosukuinen, mutta hänen vanhempansa olivat kuolleet. Dorotea pidätettiin keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana. Kun Dorotea ei suostunut uhraamaan jumalille, hänet jätettiin kahden uskonsa kieltäneen naisen, Kristiinan ja Kallistan huostaan. Nämä eivät kuitenkaan saaneet Doroteaa muuttamaan mieltään, vaan päinvastoin molemmat palasivat kirkon yhteyteen Dorotean vaikutuksesta. Tästä kuullessaan maaherra Sapriciuksen kärsivällisyys loppui. Kristiina ja Kallista sidottiin selät vastakkain ja poltettiin elävältä. Dorotea määrättiin mestattavaksi.

Kuullessaan tuomiosta Dorotea iloitsi: ”Kristus, sieluni Ylkä, kiitän Sinua tästä kutsusta astua Sinun paratiisiisi.” Tämän kuullut Teofilos-niminen lakimies sanoi pilkallisesti: ”Dorotea, lähetä minullekin jotain kukkia tai hedelmiä Ylkäsi puutarhasta.” ”Voin lähettääkin”, Dorotea vastasi.

Kun Doroteaa oltiin teloittamassa, paikalle tuli kaunis lapsi, jolla oli kolme kaunista omenaa ja kolme punaista ruusua, vaikka oli keskitalvi. Dorotean pyynnöstä lapsi – joka oli enkeli – antoi hedelmät ja kukat Teofilokselle ja sanoi: ”Tässä on se mitä Dorotea lupasi. Terveisiä hänen Ylkänsä puutarhasta.” Teofilos järkyttyi eikä voinut enää olla uskomatta. Hän alkoi ylistää Kristusta suureen ääneen työtoveriensa suureksi hämmästykseksi. Teofilos ilmoitti Sapriciukselle, että hänen ainoa toiveensa oli kuolla niin nopeasti kuin mahdollista ja päästä paratiisiin, jossa Dorotea odotti häntä. Kidutuskaan ei saanut häntä muuttamaan mieltään, ja niin hänetkin surmattiin mestaamalla.

Kristuksen marttyyri Fausta eli Kyzikoksessa 300-luvun alkuvuosina. Neito jäi orvoksi 13-vuotiaana ja peri vanhempiensa suuren omaisuuden. Rikkaudet ja nuoruuden houkutukset eivät saaneet häntä astumaan syrjään Kristuksen tieltä. Hän paastosi, rukoili ja tutki pyhiä kirjoituksia innokkaasti.

Roomalaiset kiinnostuivat neidosta tämän omaisuuden tähden ja kohdistivat vainotoimet häneen. Asiaan tarttui Euilasios-niminen senaattori, joka vaati Faustaa uhraamaan jumalille uhaten muutoin hukuttaa hänet. Neito kieltäytyi: ”Minulla on todellinen Jumala, Jeesus Kristus, joka on taivaissa. En kiellä häntä, etten menettäisi perintöä, joka minua odottaa.”

Pyhän Faustan hiukset ajeltiin pois ja hänet piestiin. Myöhempien kuulustelujen aikana Jumalan armo kosketti Euilasiosta tämän kuunnellessa Faustan sanoja ja hän päästi neidon vapaaksi. Kun keisari kuuli tästä, hän määräsi molemmat pidätettäväksi. Asiaa lähti selvittämään Maksimos-niminen julma mies.

Pyhä Fausta tuomittiin kuolemaan polttamalla. Roviolla hän lauloi ylistystä Jumalalle. Silloin armo kosketti myös Maksimosta, joka huudahti näkevänsä taivaan avoinna ja Jumalan Pojan kirkkaudessaan. Maksimos heitti pois viittansa ja huusi: ”Jumalan pyhät, haluan olla teidän kanssanne. Pyytäkää Jumalaa ottamaan minun kääntymykseni vastaan!” Hän teki ristinmerkin ja hyppäsi tuleen. Näin kaikki kolme saivat marttyyrien kruunun. Pyhään Faustaan on liitetty suuri määrä legendoja.

Pyhä Julianos oli nuori lääkäri Syyrian Emesassa (Homs) 300-luvun alussa. Hänen vanhempansa olivat opettaneet hänet tuntemaan perusteellisesti niin lääketieteen kuin Raamatunkin. Kun kristittyjen vaino alkoi, monet pelkäsivät ja jotkut kielsivät uskonsa. Kuultuaan, että diakoni Luukas ja lukija Mokios (29.1.) oli vangittu ja että heitä oli kidutettu, Julianos lähti rohkeasti vankilaan tapaamaan heitä. Hän tahtoi kunnioittaa heidän kärsimyksiään ilmaisemalla myötätuntonsa ja kenties rohkaisemalla heitä marttyyrikilvoituksessaan.

Kun Julianos näki, kuinka marttyyreja vietiin kohti petoeläimiä, hän ryntäsi esiin, halasi heitä ja pyysi heitä rukoilemaan puolestaan. Pyhä Julianos pidätettiin välittömästi ja suljettiin vankilaan. Hänen päähänsä, jalkoihinsa ja käsiinsä hakattiin kaksitoista rautanaulaa, minkä jälkeen hänet päästettiin menemään. Hän raahautui eräälle luolalle ja kuoli rukous huulillaan. Lääkäri Julianos on sittemmin luettu pyhien palkattaparantajien joukkoon.

Pyhä Vedast[1] oli kotoisin Ranskan länsiosista, mutta jätti kotiseutunsa jo nuorena Kristuksen tähden. Hän lähti Meusen jokilaaksoon Kaakkois-Ranskaan ja alkoi kilvoitella erakkona Toulin kaupungin lähistöllä. Hän eli kuin enkeli lihassa. Kun alueen piispa sai tietää Vedastin hyveellisestä kilvoituksesta, hän vihki tämän papiksi.

Kun kuningas Klodvig oli vuonna 496 voittanut alemannit, hän antoi voitosta kunnian kristityn vaimonsa Jumalalle ja ryhtyi täyttämään lupaustaan kääntyä kristityksi. Kuningas lähti kohti Reimsiä ystävänsä piispa Remigiuksen (1.10.) kastettavaksi. Matkalla hän pysähtyi Toulissa ja tiedusteli, oliko alueella pappia, joka voisi lähteä hänen mukaansa ja opettaa matkalla kristinuskon salaisuuksia. Kaikki ajattelivat heti Vedastia, ja kuningas hyväksyi hänet.

Pyhä Vedast kulki kuninkaan kanssa kuin apostoli Filippus etiopialaisen hoviherran mukana (Ap.t. 8). Kun he ylittivät Aisnejokea, Vedast rukoili sokean kerjäläisen puolesta ja tämän näkö palautui. Ihmeen jälkeen kuninkaan viimeisetkin epäilykset hälvenivät. Kuningas kastettiin Reimsissä joulupäivänä vuonna 496.

Piispa Remigius siunasi Vedastin tekemään lähetystyötä frankkien keskuudessa. Vedast kulki kylissä evankeliumia julistaen. Hän myös järjesti apua köyhille ja sairaille. Näin Jumalan rakkaus levisi hänen kauttaan kaikille.

Pian Remigius vihki Vedastin piispaksi Pohjois-Ranskan Arrasiin. Kaupungissa oli aiemmin ollut runsaasti kristittyjä, mutta vandaalien hyökkäyksen seurauksena se oli lähes autioitunut. Katedraalissa säilytettiin karhuja, ja toinen kirkko oli raunioina. Kaupunkiin saapuessaan Vedast kohtasi kaksi miestä, sokean ja ramman, jotka pyysivät almua. Kumpikin parantui hänen rukoiltuaan. Tästä alkoi kirkon uusi nousu paikkakunnalla.

Pyhä Vedast teki väsymättömästi työtä kaupungissa 40 vuoden ajan. Hän kunnioitti vanhuksia, oli ystävä nuorille ja isällinen lapsille. Jumalanäidille omistettu kirkko jälleenrakennettiin. Vedast rakennutti kirkkoja, vihki pappeja, opetti uskovia ja perusti hyväntekeväisyyttä tekeviä yhteisöjä. Vuonna 510 myös Cambrain kaupunki tuli hänen alaisuuteensa.

Pyhän Vedastin elämään sisältyi muitakin kuin parantamisihmeitä. Kerran hänet oli kutsuttu kuninkaallisiin juominkeihin; kun hän saliin astuessaan teki tavalliseen tapaansa ristinmerkin, kaikki likööripullot hajosivat itsestään. Tämä merkillinen tapahtuma johti monien kääntymykseen. Kerran Vedast pelasti köyhän perheen hanhen suden hampaista ja antoi sen takaisin omistajilleen.

Kun pyhä Vedast oli 94 vuoden ikäinen ja sairauden heikentämä, ihmiset näkivät kirkkaan pilven nousevan hänen majastaan kohti taivasta. Tästä kuullessaan Vedast ymmärsi kyseessä olevan merkki hänen kuolemansa lähestymisestä. Hän hyvästeli lähimmät työtoverinsa ja nukkui pois rauhassa helmikuun 6. päivänä vuonna 540. Arrasissa on vietetty hänen muistoaan kuolinpäivän lisäksi myös 15.7. ja 1.10. Pyhää Vedastia on kunnioitettu myös Englannissa. Kuvataiteessa hänet on kuvattu jaloissaan karhu, susi tai lapsi.

Barsanufios syntyi Egyptissä 400-luvun jälkipuolella. Nuoruudessaan hän seurasi kerran hippodromilla käytävien hevoskilpailujen yleisöä, joka myötäeli tapahtumia kiihkoisasti. Hän alkoi miettiä, eikö Jumalan valtakunnan lasten tulisi kilvoitella oman voittopalkintonsa puolesta yhtä antaumuksellisesti. Barsanufios jätti kotinsa ja sukunsa ja vaelsi Palestiinaan, jossa hän jäi Markellos-nimisen ohjaajavanhuksen oppilaaksi.

Barsanufios kipusi täydellistymisen portaita askelma askelmalta. Hän pysytteli kaukana ihmisistä omistautuakseen kokonaan mietiskelylle ja rukoukselle. Näin hänen sydämensä puhdistui ja hän saavutti vapauden himoista.

Ennen pitkää Barsanufios siirtyi Gazan alueelle abba Seridoksen luostarin tuntumaan. Barsanufioksen kelja oli vaikeakulkuisessa ja salaisessa paikassa, jonka tunsi vain abba Seridos. Tämä toi hänelle kerran viikossa pyhät salaisuudet eli ehtoollisen sekä kolme leipää ja vettä seuraavaa viikkoa varten. Barsanufios eli sellaisen hengellisen ilon vallassa, että viikko saattoi vierähtää ennen kuin hän muisti syödä. Hän vuodatti suloisia kyyneleitä ja tempautui aika ajoin hengellisen katselun huumaavaan tilaan. Apostoli Paavalin tapaan hän saattoi sanoa itsestään: ”Tunnen tässä luostarissa erään miehen – Jumalan Poika on todistajani –, joka kykenee elämään ilman ruokaa, juomaa tai vaatteita vaikka Herran tuloon saakka. Häneltä ei puutu mitään näistä, sillä hänen ruokansa, juomansa ja vaatteensa on Pyhä Henki.”

Barsanufioksen maine levisi laajalle ja hän välitti hengellistä viisauttaan kirjeitse. Niin maallikot kuin luostarikilvoittelijatkin kirjoittivat hänelle kysyen neuvoja rukouselämään, Raamatun epäselviin kohtiin, opillisiin ongelmiin, ihmissuhteisiin ja jokapäiväisiin käytännön asioihin. Barsanufios vastasi suullisesti Seridokselle, joka kirjoitti asiat muistiin myöhemmin. Kun Seridos pelkäsi, ettei muistaisi kaikkea, Barsanufios aavisti hänen ajatuksensa ja sanoi: ”Mene keljaasi ja kirjoita pelkäämättä, sillä Pyhä Henki ohjaa sinua kirjoittamaan kaiken oikeassa järjestyksessä.”

Barsanufioksesta huokui kaikkien häneltä apua pyytäneiden osaksi myötätuntoa, joka oli samankaltaista kuin Isän Jumalan rakkaus. Hän rohkaisi, lohdutti ja nuhteli ihmisiä, jakoi heidän ilonsa ja surunsa sekä pyrki peittelemään heidän vikojaan. Hän piti jokaisen sielun hyötyä ikään kuin omanaan. ”Vapaaehtoisesti ja iloiten uhraan itseni teidän sielujenne puolesta”, hän sanoi.

Rukouksillaan ja opetuksillaan pyhä Barsanufios antoi hengellisille lapsilleen elämän, niin kuin Isä Jumala antaa elämän Pojalleen. Hän lupasi, että viimeisenä päivänä hän toisi heidät kaikki Jumalan tuomioistuimen eteen ja lausuisi enkelten kuullen: ”Katso, minä ja lapset, jotka Jumala on minulle antanut.”[1] Jumalallisella Barsanufioksella oli sellainen luottamus Jumalaan, että hän antoi syntinsä tunnustaneille synninpäästön Jumalan nimessä, vaikka ei ollut pappi. Hän profetoi tulevia tapahtumia. Monet hänen oppilaistaan paranivat sairauksistaan tai vapautuivat himojen hyökkäyksistä kietoutumalla hänen viittaansa tai koskettamalla hänen lähettämiään esineitä. Hänet tunnettiin kuitenkin ennen muuta arvostelukykyisenä opettajana.

Barsanufioksen maineen levitessä alettiin huhuta, että hän ei olisi lainkaan ihminen. Jotkut munkit puolestaan arvelivat, että häntä ei ollut olemassakaan, vaan Seridos oli keksinyt hänet voidakseen saada omia ajatuksiaan lävitse olemattomaan pyhimykseen vedoten. Barsanufios kutsui epäilijät keljaansa ja pesi heidän jalkansa. Tämä jäi ainoaksi kerraksi, jolloin hän avasi keljansa.

Barsanufios välitti oppilailleen ”vapauden lakia” (Jaak. 1:25), jonka piiriin päästään irrottautumalla kaikista maallisista huolista sekä kuolemalla itselleen ja koko maailmalle. Näin on mahdollista omistautua kokonaan Jumalan muistamiseen sisäisesti vapaana. Barsanufios kehotti välttämään välinpitämättömyyttä ja lähestymään Jumalaa luottavaisesti ja kiitollisena.

Barsanufios kertoi oppilailleen avoimesti taisteluista, joita oli käynyt ennen kuin oli saavuttanut täydellisen levon, mutta saamistaan armovaikutuksista hän oli hyvin vaitelias. Toisinaan hän kuitenkin mainitsi jotain näyistään ja kokemistaan hurmoksista. Silloinkin hän oli puhuvinaan jostakusta toisesta: ”Tunnen erään täkäläisen Jumalan palvelijan, joka voi herättää kuolleita, karkottaa riivaajia, parantaa vaikeasti sairaita, pysäyttää sotia sekä sulkea ja avata taivaita Eliaan tavoin.”

Rooman valtakuntaa vaivasi tuhoisa ruttoepidemia vuosina 542–543. Barsanufiosta pyydettiin toimimaan välittäjänä Jumalan edessä koko vaaranalaiseksi joutuneen maailman puolesta. Noihin aikoihin Barsanufios mainitsi eräässä kirjeessään, että maailmassa oli kolme Jumalan silmissä täydellistä ihmistä, jotka ovat ylittäneet ihmisluonnon rajoitukset ja saaneet vallan sitoa ja päästää. Nämä kolme seisovat Jumalan ja maailman välissä ja rukouksillaan pitävät maailmaa pystyssä. Heidän rukouksiensa ansiosta Jumala antaa kurituksensa armahtavaisesti. Barsanufioksen oppilaat uskoivat hänen olevan yksi näistä kolmesta pyhästä.

Vuosikausia kilvoiteltuaan Barsanufios jätti keljansa toiselle vanhukselle, uskolliselle oppilaalleen Johannekselle. Hän kuvasi tätä näin: ”Mitäpä autuaan, nöyrän ja kuuliaisen lapseni elämästä voitaisiin sanoa? Hän on yhtä minun kanssani ja on kokonaan kieltänyt oman tahtonsa kaikessa. Herra on sanonut, että ’joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän’ ja että ’oppilas tuntee mestarinsa’.”[2]

Pyhä Johannes otti Barsanufioksen elämäntavan mallikseen joka suhteessa. Hän suuntautui Jumalaan koko olemuksellaan ja sai sisäisen näkökyvyn ja profetoimisen lahjan. Hänellä oli myös alituisten kyynelten lahja. Hän piti yhteyttä hengelliseen isäänsä ja tunsi tämän ajatukset, vaikka ei nähnyt häntä tai edes kirjoittanut hänelle. Tästä syystä häntä alettiin sanoa Johannes Profeetaksi. Barsanufioksen tavoin Johannes Profeetta piti yhteyttä oppilaisiinsa kirjeitse, joita välittivät aluksi abba Seridos ja myöhemmin abba Doroteos (5.6.). Johannes selitti Barsanufioksen opetuksia ja lisäsi niihin käytännöllisiä neuvoja.

Kerran eräät isät päättivät koetella Barsanufioksen ja Johanneksen samanmielisyyttä ja kävivät vuorotellen molempien luona esittäen kummallekin saman kysymyksen. Johannes ei suostunut vastaamaan vaan käski tehdä niin kuin Barsanufios sanoo. Barsanufios puolestaan sanoi: ”Tehkää niin kuin veli Johannes on sanonut. Barsanufioksen ja Johanneksen Jumala on yksi ja sama.”

Kun Johannes kilvoitteli erakkona kahdeksattatoista vuottaan 540-luvun alussa, abba Seridos kuoli jättäen luostarin johdon veljestön vanhimman vastuulle. Barsanufios sulkeutui täydelliseen hiljaisuuteen, ja pian Johanneskin ilmoitti maallisen kilvoittelunsa päättyvän viikon kuluessa. Kukaan munkeista ei suostunut ottamaan vastaan igumenin tehtäviä, vaan jokainen vanhimmasta nuorimpaan kieltäytyi vuorollaan. Lopulta igumeniksi valittiin Ailianos-niminen veli, joka oli vasta jättänyt maailman. Johannes siunasi valinnan, jonka tueksi löytyi myös Barsanufioksen antama ennustus. Ailianos pyysi Johannesta jäämään luokseen vielä kahdeksi viikoksi ja opettamaan, miten luostaria johdetaan. Johannes Profeetta suostui ja pysyi tässä elämässä vielä kaksi viikkoa. Niiden jälkeen hän kokosi veljestön luokseen, halasi jokaista ja lähetti heidät pois. Hän antoi henkensä Jumalan haltuun yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Pyhän Barsanufioksen on arveltu nukkuneen pois vuonna 563, mutta hänen kuolemansa ajasta ja paikasta ei ole varmaa tietoa. Hänen huhuttiin olevan elossa vielä 50 vuoden kuluttuakin. Jerusalemin patriarkka määräsi hänen keljansa muurin purettavaksi, mutta ketään ei löytynyt. Legendan mukaan keljasta lehahti tuli, joka poltti muurin hajottaneita työmiehiä.

Pyhä Barsanufios on kirkon historian salaperäisimpiä pyhiä. Kaikki tiesivät hänestä, mutta juuri kukaan ei nähnyt häntä. Hänen opetuksensa olivat rohkeampia ja mystisempiä kuin useimpien muiden erämaaisien. Barsanufioksen kirjeet ovat olleet vuosisadasta toiseen innoittavaa ja hyödyllistä luettavaa kaikille hengellisestä elämästä kiinnostuneille. Barsanufios on ollut idän kirkossa suuresti kunnioitettu pyhä. Esimerkiksi Konstantinopolin Hagia Sofiassa hänen kuvansa oli kunniapaikalla Efraim Syyrialaisen ja Antonios Suuren rinnalla.

Pyhä Amandus syntyi Nantesin lähistöllä vuoden 590 tienoilla. Hänen perheensä oli vanhaa gallianroomalaista sukua ja Amandus sai hyvän koulutuksen. Noin 20-vuotiaana hän jätti kotinsa ja lähti luostariin Yeun saarelle.[1] Hänen isänsä teki kaikkensa, jotta hän palaisi maailmaan, ja Amandus joutui pakenemaan isänsä toimia Toursiin. Siellä hän rukoili pyhän Martinuksen (11.11.) haudalla, että saisi elää koko elämänsä pyhiinvaeltajana ja pakolaisena Kristuksen tähden, kuten hänen kuuluisa aikalaisensa pyhä Columbanus (23.11.).

Amandus lähti kulkemaan itään päin ja asettui Bourgesiin. Kaupungin piispa Austregisilius (20.5.) antoi hänelle keljan kaupungin muurista katedraalin läheltä. Viisitoista vuotta siellä kilvoiteltuaan Amandus teki pyhiinvaelluksen Roomaan, jossa hän kunnioitti apostolien Pietarin ja Paavalin hautoja. Hän yritti jäädä Pyhän Pietarin basilikaan yöksi saadakseen valvoa apostolin haudalla, mutta kirkkovahdit heittivät hänet ulos. Kun Amandus istui yöllä kirkon portailla, hän näki näyssä, kuinka pyhä Pietari ilmestyi hänelle ja pyysi häntä palaamaan Galliaan, jossa hänen olisi kylvettävä evankeliumin siementä ja kärsittävä suuresti sen tähden.

Amandus palasi Bourgesiin, jossa frankkien kuningas Dagobert (629–639) asetti hänet lähetystyöntekijäksi. Noyonin piispa Anskar vihki hänet piispaksi ilman vakituista tukikohtaa. Amandus lähti saman tien kohti pohjoista ja ryhtyi julistamaan evankeliumia Gentissä, nykyisen Belgian alueella. Amandus kulki yleensä yksin, eikä hänellä ollut vakituista kotia. Tuon tuosta pakanat pilkkasivat tai pahoinpitelivät häntä. Vaikeuksista huolimatta Amandus sai kuitenkin perustettua seurakuntia.

Tournain kaupungissa Amandus herätti henkiin miehen, joka oli vähän aiemmin hirtetty. Ihmeen nähtyään ihmiset tulivat joukoittain pyytämään kastetta. Tapauksen jälkeen myös ympäröivän maaseudun väki alkoi kääntyä kristityiksi.

Myöhemmin Amandus joutui kuningas Dagobertiin epäsuosioon moitittuaan tämän moraalitonta elämäntapaa. Hänet karkotettiin pohjoisesta, minkä jälkeen hän kulkeutui aina Gascogneen saakka ja yritti levittää kristinuskoa Pyreneiden vuorien villien baskien keskuuteen. Lopulta kuningas Dagobert kutsui hänet takaisin, sillä hänelle oli syntynyt poika, Sigebert, ja hän halusi, että pojan kastaisi valtakunnan pyhin mies. Loistelias kastejuhla järjestettiin Orleansissa.

Hovielämä ei Amandusta viehättänyt, ja hän lähti taas vaeltamaan. Hän perusti luostareita Tournain lähistölle ja Gentiin sekä rakennutti kirkkoja. Hän kävi jopa Tonavalla asti ja yritti puhua slaavilaisille heimoille, mutta kun työ ei edistynyt, hän palasi takaisin.

Amandus kävi toisen kerran Roomassa ja toimi sen jälkeen Maastrichtissa. Amandus kiersi Länsi-Euroopan kuninkaiden hoveissa ja piispojen luona saaden järjestettyä kirkolliskokouksen, jossa tuomittiin monoteletismi ja vahvistettiin kirkkojärjestykseen kuuluvia seikkoja. Kokouksen pöytäkirjojen kanssa hän lähti kolmannen kerran Roomaan. Sen jälkeen hän jatkoi vaeltelevan lähetyssaarnaajan työtään ja oli mukana perustamassa luostareita muun muassa Nivellesissä. Kolmekymmentä vuotta kierreltyään hän palasi Gascogneen ja jatkoi työtään siellä, nyt paremmalla menestyksellä.

Lopulta pyhä Amandus vetäytyi Elnoneen perustamaansa luostariin[2], jolle kuningas Dagobert oli antanut ylenpalttisia lahjoituksia. Siellä Amandus vietti neljä viimeistä vuottaan. Kilvoitustensa uuvuttamana nukkui pois vuoden 675 tienoilla.

Pyhää Amandusta voidaan pitää tärkeimpänä yksittäisenä belgialaisten kristillistäjänä ja Belgian luostarielämän isänä. Häntä on kunnioitettu myös Pohjois-Ranskassa ja Englannissa. Amanduksen pyhä ruumis siirrettiin 880-luvulla Pariisiin turvaan norjalaisten viikinkien hyökkäykseltä. Myöhemmin reliikit palautettiin Elnonen kirkon kryptaan. Kirkko tuhoutui vuoden 1066 tulipalossa, mutta krypta varjeltui. Palon jälkeen reliikkiarkkua kuljetettiin lähialueilla samalla kun kerättiin varoja kirkon jälleenrakentamiseen, ja reliikkien ympärillä tapahtui ihmeitä.

Pyhä Fotios syntyi konstantinopolilaiseen ylhäisöperheeseen vuonna 810. Hänen isänsä oli patriarkka Tarasioksen (25.2.) veli ja hänen enonsa keisarinna Irenen sisaren mies. Fotioksen vanhemmat arvostivat suuresti munkkilaisuutta, ja ikonien kunnioittajia kohdanneissa vainoissa he kärsivät marttyyrikuoleman tuettuaan vainottuja munkkeja. Näin he jättivät pojalleen rikkauden ja korkean aseman lisäksi perinnöksi horjumattoman rakkauden oikeaan uskoon.

Fotios sai parhaan mahdollisen koulutuksen kaikilla oman aikansa tieteenaloilla. Opinnot kiehtoivat poikkeuksellisen lahjakasta nuorukaista niin paljon, että hän vietti yötkin kirjojen ääressä. Hänestä tulikin aikansa johtava oppinut ja keskeinen hahmo sekasortoista ikonoklastista kautta seuranneessa Bysantin hengenelämän renessanssissa. Fotios toimi Magnauran palatsin keisarillisen koulun professorina opettaen teologiaa ja Aristoteleen filosofiaa. Hänellä oli myös valtiollisia tehtäviä. Kun keisari lähetti hänet diplomaattina Bagdadin kalifin luo, hän kirjoitti siellä ulkomuistista veljelleen opetukseksi otteita 280:stä eri tieteenaloja käsittelevästä kirjasta. Tämä teos on Fotioksen kuuluisa Myriobiblos, jossa on säilynyt otteita monista sittemmin kadonneista antiikin ajan teksteistä. Kun Fotios oli suorittanut loppuun diplomaattisen tehtävänsä Bagdadissa, hänet nimitettiin keisarin neuvoston pääsihteeriksi. Silti hänelle jäi aikaa opetustyöhön ja tieteellisiin tutkiskeluihin.

Vuonna 857 keisari Mikael III:n eno Bardas anasti vallan ottaen alikeisarin tittelin ja pakotti pyhän patriarkka Ignatioksen (23.10.) eroamaan, koska tämä ei hyväksynyt hänen avioeroaan ja uutta avioliittoaan. Hän sai papiston valitsemaan 37-vuotiaan Fotioksen uudeksi patriarkaksi, vaikka tämä oli vielä maallikko. Fotios itse vastusti päätöstä henkeen ja vereen. Hän kirjoitti Bardakselle: ”Melkeinpä olisin mieluummin kuollut.” Painostettuna hän kuitenkin joutui suostumaan, ja niinpä hänet vihittiin viikon sisällä ensin munkiksi, sitten lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi. Kuudentena päivänä, joka oli joulupäivä vuonna 857, Syrakusan metropoliitta vihki hänet yhdessä Konstantinopolin piispojen ja papiston kanssa piispaksi. Samassa tilaisuudessa hänet asetettiin myös Konstantinopolin patriarkaksi keisari Mikaelin ja tämän äidin Teodoran läsnäollessa.

Ignatioksen kannattajat yrittivät kaikin tavoin vastustaa uutta patriarkkaa ja kyseenalaistaa hänen epätavallisen nopean vihkimyksensä. Fotios pyrki välttämään konflikteja ja teki kaikkensa saadakseen rauhan ja yhteyden palaamaan kirkkoon. Hän toimi päättäväisesti jäljellä olevia manikealaisia ja ikonien raastajien harhaopin kannattajia vastaan. Erityistä intoa hän osoitti evankeliumin levittämisessä slaavilaisten ja muiden ympäröivien kansojen keskuuteen.

Ignatioksen kannattajat eivät kuitenkaan leppyneet, vaikka Fotios esittikin paheksumisensa valtion heihin kohdistamia vainoja kohtaan. Niinpä Fotios joutui vuonna 859 kutsumaan koolle kirkolliskokouksen, joka vahvisti Ignatioksen eron ja karkotti hänet Mytileneen. Pyhien apostolien kirkossa kokoontui vuonna 861 uusi kirkolliskokous, joka sai nimekseen ”Ensimmäinen ja toinen kirkolliskokous”, koska siinä oli kaksi väliajan erottamaa istuntoa, joista jälkimmäinen vahvisti ensimmäisen päätökset. Virallisena asiana oli ortodoksisuuden palauttaminen ja ikonoklasmin lopullinen tuomitseminen. Samalla vahvistettiin Fotioksen nimitys patriarkaksi, mille paavin legaatit antoivat täyden tukensa vastoin paavin itsensä antamia ohjeita.

Paavi Nikolaos I (858–868), joka oli Ignatioksen kannattaja, käytti konfliktin suomaa tilaisuutta hyväkseen esittääkseen ensimmäistä kertaa avoimesti Rooman paavien vaatimuksen tuomiovallasta yli ”koko maailman ja katolisen kirkon”. Rooman kirkolla oli kunnia-asema ja yleisesti tunnustettu auktoriteetti opillisten kysymysten ratkaisussa, mutta paavi alkoi nyt vaatia sitä johtajuutta, jota frankkien valtakunta ei enää voinut ylläpitää Kaarle Suuren kuoleman ja valtakunnan jakaneen Verdunin sopimuksen (843) jälkeen. Näin Rooma alkoi vaatia ylivaltaa koko kirkossa. Paavit esittivät, että itse Kristus oli antanut heille vallan ja oikeuden sekaantua muiden patriarkaattien sisäisiin asioihin. He alkoivat painostaa niitä hyväksymään roomalaisia käytäntöjä kuten pappien selibaatin, lauantaipaaston ja happamattoman ehtoollisleivän.

Paavi Nikolaoksen vastarinta ja hänen sekaantumisensa Bysantin kirkon sisäisiin asioihin, vaikka häntä oli vain pyydetty lausumaan selvä kantansa ikonoklasmiin, sai Fotioksen tuomitsemaan Rooman uusia käytäntöjä. Hän kirjoitti: ”Pienten traditiosta peräisin olevien asioiden kumoaminen johtaa lopulta dogmien täydelliseen halveksuntaan.” Tämän vastauksen ärsyttämänä paavi kirjoitti kaikille idän piispoille syyttäen Fotiosta eräänlaisesta hengellisestä aviorikoksesta, koska tämä oli laittomasti ottanut haltuunsa toiselle kuuluvan piispanistuimen. Omasta aloitteestaan hän määräsi Konstantinopolin patriarkan viralta pannuksi, mikä oli jotain ennen kuulumatonta. Vaatien paaveille oikeutta arvioida jopa kirkolliskokouksia hän lisäksi julisti Fotioksen koolle kutsuman ”Ensimmäisen ja toisen kirkolliskokouksen” päätökset kumotuiksi.

Tämäkään ei vielä riittänyt Nikolaokselle, vaan hän kutsui Roomaan läntisten piispojen kirkolliskokouksen, joka julisti Fotioksen viralta pannuksi ja erotti kaikki hänen vihkimänsä papiston jäsenet ehtoollisyhteydestä. Kun keisari Mikael III esitti vastalauseensa näille toimenpiteille, paavi ilmoitti hänelle vuonna 865 saaneensa ylivallan koko yleiseen kirkkoon Kristukselta itseltään. Sen jälkeen hän peräkkäisissä kirjeissä vuodatti herjauksia Fotiokselle. Tämä Vapahtajan todellinen opetuslapsi ei reagoinut niihin millään tavoin.

Pyhä patriarkka ei antanut näiden huolten tukahduttaa apostolista toimintaansa. Keisarin tukemana hän edisti slaavilaisten kansojen evankeliointia lähettäen oppineen ystävänsä Konstantinoksen (munkkina Kyrillos) ja tämän veljen Methodioksen, joka oli munkkina Olympoksella, lähetystyöhön kasaarien luo Etelä-Venäjälle. Kolme vuotta myöhemmin hän Määrin ruhtinaan pyynnöstä lähetti veljekset suurelle lähetysmatkalle, josta alkoi Balkanin slaavien kääntyminen kristinuskoon.

Samoihin aikoihin noin vuonna 866 Bulgarian ruhtinas Boris (kristittynä Mikael, muistopäivä 2.5.), jonka Fotios oli kastanut Konstantinopolissa keisarin toimiessa kummina ja joka oli johtanut koko kansansa kristinuskoon, alkoi etääntyä Konstantinopolista kääntyen paavin puoleen. Syynä oli, että Konstantinopoli oli kieltäytynyt antamasta Bulgarialle omaa patriarkkaa. Paavi tarttui heti tilaisuuteen ja lähetti Bulgariaan läntisiä lähetyssaarnaajia, joita oli neuvottu panemaan voimaan kaikki Rooman kirkon uudet käytännöt. Etenkin uskontunnustukseen oli lisättävä Filioque eli että Pyhä Henki lähtee myös Pojasta.

Tämä sai Fotioksen rikkomaan hiljaisuutensa. Hän lähetti kaikille idän piispoille kiertokirjeen, jossa hän tuomitsi kiivaasti kaikki latinalaisten erehdykset, etenkin Filioquen. Hän kokosi suuren kirkolliskokouksen Konstantinopoliin. Se julisti vuonna 867 ortodoksisen uskon voiton kaikista harhaopeista ja tuomitsi paavi Nikolaoksen ja hänen lähetyssaarnaajansa Bulgariassa kirkonkiroukseen. Näin syntyi skisma, joka erotti nämä kaksi kirkkoa. Se edelsi lopullista välirikkoa, joka tapahtui vuonna 1054. Riidan päähenkilöt tuskin aavistivat, että kristikunta kärsii heidän aloittamastaan tapahtumasarjasta vielä yli tuhannen vuoden kuluttuakin.

Vuonna 867 kanssahallitsijana toiminut Basileios I, Makedonialaisten kuningassuvun perustaja, antoi salamurhata keisari Mikael III:n, joka tunnetaan lisänimellä Juoppo. Fotios kruunasi kansan tahdon mukaan Basileioksen keisariksi, mutta ei päästänyt tätä ehtoolliselle, koska hänen kätensä tihkuivat vielä hänen edeltäjänsä verta. Silloin uusi keisari sulki Fotioksen Jumalanäidin suojeluksen luostariin ja kutsui Ignatioksen takaisin patriarkaksi. Vaikka Ignatios yrittikin estellä, Fotioksen viholliset alkoivat vainota tämän vihkimää papistoa.

Kirkollisten levottomuuksien jatkuessa keisari päätti vuonna 869 luovuttaa patriarkkoja koskevan kysymyksen Rooman istuimen käsiteltäväksi. Paavinistuimelle oli tuolloin noussut Nikolaoksen seuraaja Hadrianus II (867–872), jolle päätös oli kuin lahja taivaasta. Paavi kutsui välittömästi koolle kirkolliskokouksen, joka vielä kerran tuomitsi Fotioksen ja mitätöi vuoden 867 kirkolliskokouksen päätökset polttaen julkisesti sen asiakirjat sekä määräsi uuden kirkolliskokouksen kokoontumaan Konstantinopoliin.

Tämä kokous, jota roomalaiskatolilaiset pitävät kahdeksantena yleisenä kirkolliskokouksena, pidettiin vuonna 870 ja siihen osallistui suhteellisen vähän piispoja. Keisarin säikyttäminä he tuomitsivat Fotioksen ja karkottivat hänen kannattajansa valtakunnan reuna-alueille. Yli 200 piispaa menetti istuimensa ja suuri määrä pappeja palautettiin maallikoiksi. Kun Fotios itse raahattiin kokouksen eteen, hän pysyi vaiti. Lopulta hän sanoi vain: ”En odota oikeuttani tältä maailmalta.” Kolme vuotta hän kesti valittamatta tylyä vankeutta ilman kirjoja ja mahdollisuutta tavata ystäviään.

Sillä välin idän piispat havahtuivat huomaamaan, että he olivat pelkuruudessaan alistaneet kirkkonsa Rooman sanelupolitiikalle. He taivuttivat keisarin julistamaan kirkolliskokouksen mitätöidyksi ja päästämään Fotioksen vapaaksi. Keisari otti hänet kunnioittavasti vastaan palatsissa ja teki hänestä lastensa kotiopettajan. Fotios huolehti hetimiten rauhan solmimisesta Ignatioksen kanssa. Pyhät patriarkat, jotka olivat joutuneet vastakkaisten puolueiden pelinappuloiksi, syleilivät toisiaan. Fotios antoi kaiken tukensa iäkkäälle ja sairaalle patriarkalle, jonka luona hän kävi päivittäin.

Kun patriarkka Ignatios kuoli lokakuun 27. päivänä vuonna 877, kirkko valitsi yksimielisesti Fotioksen jälleen kerran patriarkaksi. Fotioksen ansiosta pyhän Ignatioksen kunnioittaminen tuli pian osaksi kirkon elämää. Onkin soveliasta, että ortodoksisuuden sunnuntaina kirkko ylistää heitä molempia yhdessä: ”Ikuinen muisto oikeauskoisille ja loistaville patriarkoille Ignatiokselle ja Fotiokselle.”

Uusi kirkolliskokous kutsuttiin koolle Konstantinopoliin vuonna 879. Fotios johti puhetta, ja paavi oli lähettänyt paikalle oman edustajansa. Kokous vahvisti Fotioksen palauttamisen patriarkan istuimelle, mitätöi vuoden 870 kokouksen ja palautti yhteyden idän ja lännen kirkon välille tuomiten kaikki uudistukset, varsinkin uskontunnustuksen Filioque-lisäyksen. Fotioksen suurin unelma kirkon rauhan ja ykseyden palautumisesta oli toteutunut. Hän jatkoi rauhantekijän rooliaan sopimalla vihollistensa kanssa ja huolehtimalla isällisesti myös entisistä Ignatioksen kannattajista.

Yksi raskas koettelemus oli kuitenkin vielä odottamassa Fotiosta. Kun keisari Leo VI (886–912) nousi valtaistuimelle isänsä Basileios I:n kuoltua, hän erotti Fotioksen. Hän näet epäili Fotioksen varoittaneen Basileiosta vallankaappausyrityksestä, jota Leo oli hautonut. Fotios suljettiin vangiksi Armenialaisluostariin, jossa hän joutui olemaan viisi yksinäistä vuotta. Tuona aikana hän kirjoitti ilman lähdekirjoja teoksensa Pyhän Hengen mystagogia, jossa hän kumoaa systemaattisesti Filioque-harhaopin. Tästä teoksesta tuli hänen testamenttinsa kirkolle. Hän siirtyi edesmenneiden pyhien isien ja kirkon opettajien joukkoon helmikuun 6. päivänä 893. Haudalla alkoi pian tapahtua ihmeitä, jotka muuttivat hänen paatuneimpienkin vihollistensa mielen.

Fotiosta on usein pidetty taipumattomana fanaatikkona ja häntä on syytetty kaikesta aikakautensa kirkollisesta epäsovusta ja jakaantumisesta, joka valmisti tietä vuoden 1054 suurelle skismalle. Nykyisin, kun tapahtumia on alettu tutkia ennakkoluulottomasti, tätä nöyrää ja kärsivällistä uskontunnustajaa arvostetaan jo lännenkin kirkon piirissä. Pyhä Fotios on ortodoksisuuden suuria valoja ja evankeliumin hengen luotettava todistaja.

Pyhittäjä Arseni kuului kuuluisaan georgialaiseen ruhtinassukuun. Hän syntyi 1000-luvun loppupuolella Kahetiassa (Itä-Georgiassa) Ikalton kylässä ja sai hurskaan kristillisen kotikasvatuksen. Hengellisen koulutuksen hän hankki Konstantinopolin akatemiassa, jossa hän perehtyi teologian ohella luonnontieteisiin. Opintojen jälkeen Arseni vihkiytyi munkiksi ja kilvoitteli kuuliaisuudessa georgialaisessa luostarissa Antiokian lähellä hurskaan vanhus Efraimin ohjauksessa. Siellä hän harjoitti innokkaasti teologista ja kirjallista työtä tutkien muun muassa syitä, jotka johtivat ei-kalkedonilaisten kirkkojen eroamiseen ortodoksisuudesta 400-luvulla. Lisäksi hän käänsi muun muassa pyhien patriarkka Fotioksen ja Johannes Damaskolaisen teoksia georgiaksi. Hengellisen ohjaajansa kuoltua hän palasi Konstantinopoliin jatkamaan kirjallista työtään.

Ortodoksisuuden puhtautta puolustaessaan pyhä Arseni sai jo eläessään oppineen tiedemiehen maineen. Georgian kuninkaan Daavid III Uudistajan (26.1.) kutsusta hän palasi vuonna 1114 Georgiaan ja toimi jonkin aikaa opettajana Gelatin akatemiassa Länsi-Georgiassa. Myöhemmin hän johti synnyinseudulleen perustamaansa Ikalton akatemiaa. Arseni toimi monien vuosien ajan kuningas Daavid III:n rippi-isänä ja vaikutti hyvillä neuvoillaan Georgian kirkon kukoistukseen. Pyhittäjä Arseni nukkui pois vuonna 1127. Georgian kirkko on kautta vuosisatojen pitänyt häntä pyhänä kunnioittaen hänen terävä-älyisyyttään, hengellistä viisauttaan ja puhdasta ja hurskasta elämäänsä.

Pyhittäjä Dorofeja oli ruhtinaallista sukua. Hän asui Kašinin kaupungissa Moskovasta pohjoiseen 1600-luvun alussa. Kun hänen miehensä oli kuollut puolustaessaan kaupunkia puolalaisten ja liettualaisten hyökkäyksiltä, Dorofeja päätti jättää maailman ja sen katoavaiset hyvyydet. Hän teki itselleen keljan sodassa tuhoutuneen Herran temppeliintuomisen luostarin vielä savuaviin raunioihin. Hän ei ollut enää nuori, mutta alkoi kilvoitella innokkaasti paastossa, valvomisessa, lakkaamattomassa rukouksessa ja muissa Herran yksin tietämissä kieltäymyksissä vuodattaen runsaita kyyneliä. Kaikki varansa hän käytti luostarin jälleenrakentamiseen ja sodasta kärsineen kansan auttamiseen jättäen itselleen hädin tuskin sen minkä tarvitsi elääkseen.

Dorofejan ilmeinen pyhyys ja myötätuntoinen olemus vetivät puoleensa sisaria, ja luostari heräsi uudelleen eloon. Hänen luostarin raunioista löytämänsä Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni asetettiin jälleenrakennetun kirkon keskiosaan, jossa se oli vuosisatojen ajan pyhiinvaeltajien kunnioituksen kohteena.

Hartaista pyynnöistä huolimatta Dorofeja kieltäytyi igumenian asemasta pysytellen mieluummin taka-alalla. Suureen skeemaan vihkiydyttyään hän kaksinkertaisti hengelliset kilvoituksensa ollen nuorille sisarille loputtoman hengellisen innon esikuvana. Hän nukkui kuolonuneen 80-vuotiaana vuonna 1629. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä on tapahtunut ihmeitä. Pyhittäjä Dorofejaa kunnioitetaan erityisesti Kašinissa. Ensimmäisenä hänet on kanonisoinut Venäjän ulkomaalaiskirkko.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Italialaissyntyinen ylimys Audactus nimettiin 200-luvun lopussa Fryygian alueen talousministeriksi. Hän hoiti tehtävää yrittämättäkään salata olevansa kristitty. Hänet pidätettiin vuoden 305 tienoilla, keisari Maximianuksen vainon aikana. Audactus tunnusti Kristuksen Herrakseen ja hänet surmattiin. Hänen marttyyrikuolemansa jälkeen vaino ulotettiin kaikkiin kristittyihin. Sotilaat saartoivat mahdollisimman suuren joukon miehiä, naisia ja lapsia ja käskivät heidän uhrata jumalille. Kun he eivät suostuneet, sotilaat sytyttivät koko alueen tuleen ja kristityt paloivat kuoliaaksi.

Pyhä Parthenios eli Hellespontoksen Melitopoliksessa 300-luvun alkupuolella. Hänen isänsä oli Kristodulos-niminen diakoni. Parthenios oli yksinkertainen kalastaja, joka ei osannut lukea, mutta hän kuunteli tarkasti pyhien kirjoitusten luentaa kirkossa ja pyrki aina toteuttamaan opetukset myös käytännössä. Hän antoi ansionsa köyhille pitämättä mitään itsellään. Parthenioksen hyveiden maine kantautui kaupungin piispan korviin, ja tämä päätti vihkiä Parthenioksen papiksi.

Saatuaan Parthenioksen suostumaan pappeuteen piispa antoi hänen tehtäväkseen kulkea ympäri hiippakuntaa vierailemassa kristittyjen kotona. Jumalan armo oli Parthenioksen mukana ja kantoi runsasta hedelmää. Kerran hän kohtasi miehen, jota härkä oli puskenut sarvillaan suoraan silmään niin, että silmä oli repeytynyt irti. Parthenios asetti silmän takaisin kuoppaansa, voiteli miehen pyhällä öljyllä ja kolmen päivän kuluttua silmä oli Jumalan armosta parantunut ennalleen.

Kerran Parthenioksen luokse tuli nainen, jolla oli tuskallinen syöpäkasvain rinnassaan, ja tätä hävetti näyttää vaivaansa lääkärille. Parthenios paransi naisen siunaamalla hänet ristinmerkillä.

Näistä ihmeistä kuultuaan Kyzikoksen metropoliitta Askalos vihki Parthenioksen Lampsakoksen piispaksi. Lampsakoksen kaupunki oli vielä epäjumalienpalveluksen vallassa. Parthenios rukoili, paastosi ja puhui Jumalan Hengen innoittamana. Hänen evankeliumin mukaisen elämänsä esimerkin innoittamana koko kaupunki muuttui vähitellen kristilliseksi.

Pyhä Parthenios vieraili Konstantinos Suuren hovissa kertomassa kirkon menestyksestä kaupungissaan. Hän sai luvan purkaa Lampsakoksen pakanalliset temppelit, ja hänelle annettiin varoja kirkon rakentamiseen. Kun kirkko oli jo melkein valmis, tapahtui onnettomuus. Parthenios oli löytänyt suuren marmorilaatan, joka oli sopiva alttaripöydäksi. Kun sitä tuotiin paikalle, vetohärkä villiintyi niin, että ajomies putosi maahan ja murskaantui kuoliaaksi vaunujen pyörän alle. Pyhä Parthenios tunnisti tämän vihollisen teoksi ja rukoili palavasti: ”Herra Jeesus Kristus, elämän ja kuoleman Valtias! Virvoita kuollut, sillä Sinä olet kaikkien elämä ja ylösnousemus.” Näiden sanojen jälkeen ajomies avasi silmänsä, ja marmorilaatta asetettiin paikoilleen.

Tämän ihmeen jälkeen Parthenioksen luokse alkoi virrata väkeä, joka pyysi häntä parantamaan erilaisia vaivoja. Monet parantuivat hänen rukoustensa kautta. Heidän joukossaan oli muun muassa Smyrnan prefektin Dionysioksen tytär Dafne, Azanios-niminen halvaantunut sotilas, mielisairas mies nimeltä Thalassios, halvaantunut mies nimeltä Kallistos, persialainen nainen Zoila ja lukuisia muita naisia. Ihmeidentekijä Parthenios oli kaupunkinsa turva ja rakastava isä kaikille.

Kerran Parthenios meni Traakian pääkaupunkiin Herakleiaan, jonka piispa oli vakavasti sairaana ja pyysi häneltä apua. Jumala ilmoitti Partheniokselle, että sairauden todellinen syy oli piispan ahneus. Parthenios ilmoitti hänelle: ”Sinä et kärsi ruumiillisesta sairaudesta vaan hengellisestä. Sinä teet vääryyttä köyhille. Palauta heille, mitä olet heiltä ottanut, niin saat parantua niin ruumiillisesti kuin sielullisestikin.” Piispa tunnusti syntinsä ja pyysi taloudenhoitajaansa ja apulaisiaan keräämään pois kaiken hänen kultansa ja hopeansa. Hän sanoi, että Parthenios saisi tehdä niillä mitä halusi. Parthenios kieltäytyi ottamasta mitään ja pyysi piispaa jakamaan ne köyhille omin käsin. Piispa antoi kantaa itsensä kaupungin suojelijan Pyhän Glykerian kirkkoon, jossa hän jakoi omaisuutensa köyhille. Tämän jälkeen hän tervehtyi täydellisesti.

Samalla matkalla Herakleian kirkon ylidiakoni Hypatianos pyysi Partheniosta siunaamaan hänen vasta kylvetyt peltonsa. Pian Parthenioksen rukoiltua puhkesi sade ja hän jäi yöksi ylidiakonin kotiin. Aamulla hän lausui tälle: ”Veljeni, pidä varasi, ettet tee syntiä niin kuin piispasi. Viime yönä sain tietää, että muutaman päivän kuluttua sinusta tulee piispa. Neuvoni sinulle on: rakasta köyhiä.” Parthenios kävi ilmoittamassa tämän myös piispalle ja purjehti takaisin Lampsakokseen.

Pyhä Parthenios nukkui pois rauhassa. Lukuisia piispoja kokoontui hänen hautajaisiinsa, jotka pidettiin hänen rakennuttamassaan kirkossa. Erityisen liikuttuneena hänen poislähtöään suri Hypatianos, joka oli tällä välin vihitty Herakleian piispaksi. Pyhän Parthenioksen elämäkerran kirjoitti Krispinos-niminen maallikko.

Pyhä Mastridia oli kaunis neito, joka kilvoitteli nunnana Jerusalemissa 500-luvulla. Hän oli sävyisä, lempeä ja tunsi rakkautta kaikkia kohtaan. Muuan häpeämätön mies ihastui häneen ja alkoi häiritä hänen kilvoitteluaan. Varjellakseen kumpaakin synniltä Mastridia päätti jättää kaiken. Hän otti mukaansa ainoastaan korillisen papuja ja kilvoitteli seitsemäntoista vuotta erakkona avoimen taivaan alla. Noiden vuosien aikana hänen sisäinen silmänsä terävöityi ja mielensä kirkastui. Pyhän maan kumpuilevilla kukkuloilla ja erämaissa hän katseli taivaallisen Ylkänsä kauneutta.              

Voittoisasti kilvoiteltuaan pyhä Mastridia nukkui pois rauhassa vuoden 580 tienoilla. Hän siirtyi enkelten kuoroon jumalallista armoa säteillen, koko olemukseltaan puhdistuneena.

Pyhittäjä Luukkaan isovanhemmat olivat kotoisin Eginan saarelta mutta muuttivat Kreikan mantereelle, koska muslimimerirosvot tekivät jatkuvasti hyökkäyksiä heidän kotisaarelleen. He asettuivat Salonan eli nykyisen Amfissan kaupungin lähellä sijaitsevaan Kastorionin kylään. Siellä Luukas syntyi vuonna 890 kolmantena poikana seitsenlapsiseen perheeseen. Jo lapsena hän oli sisäänpäin kääntynyt ja askeettinen. Hänen ravintonaan oli kauraleipä ja vihannekset. Vanhemmat yrittivät houkutella häntä syömään lihaa mutta turhaan. Keskiviikkoisin ja perjantaisin hän paastosi auringonlaskuun asti. Tähän kaikkeen hänellä ei ollut ketään esikuvaa, vaan se oli hänelle ikään kuin luontaista.

Toinen jo lapsena Luukkaassa ilmennyt piirre oli rakkaus köyhiä kohtaan. Hänen oma perheensä oli hyvin toimeentuleva ja heillä oli lampaita, joita Luukaskin joutui paimentamaan. Jos hän kohtasi jonkun köyhän, hän antoi tälle eväänsä. Toisinaan hän palasi kotiinsa vailla vaatteitaan annettuaan ne jollekin tarvitsevalle. Vanhempien moitteet ja selkäsaunat eivät muuttaneet hänen elämänasennettaan.

Isänsä kuoleman jälkeen nuori Luukas omistautui täysin hengelliselle elämälle. Hän antautui kokonaan rukoukseen ja pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Hänen äitinsä tahtoi nähdä, mitä poika tekee öisin ulkona, ja piiloutui jonnekin lähistölle. Hän näki pojan rukoilevan hyvin keskittyneesti, eivätkä tämän jalat koskettaneet maata, vaan poika seisoi parikymmentä senttiä maanpinnan yläpuolella ikään kuin kohoamassa ylöspäin. Äiti näki tämän kolmena yönä seuratessaan poikansa kilvoitusta.

Sopivan tilaisuuden tarjouduttua Luukas lähti kotiseudultaan Thessaliaan pyrkiäkseen siellä johonkin luostariin. Matkalla sotilaat ottivat hänet kiinni luullen häntä paenneeksi orjaksi ja ruoskivat häntä. Hän sanoi olevansa Kristuksen orja. Vapauduttuaan hän palasi kotiinsa, missä hän joutui kuulemaan sukulaistensa moitteita ja valitusvirsiä. Jumala puuttui kuitenkin asioihin. Luukkaan kotiseudulle tuli kaksi roomalaista munkkia, jotka olivat matkalla Pyhälle maalle. 14-vuotias Luukas lähti salaa heidän mukaansa väittäen heille olevansa orpo, jota kukaan ei etsisi. Kun he saapuivat Ateenaan, munkit jättivät Luukkaan sinne erääseen luostariin. Igumeni kysyi häneltä moneen kertaan hänen kotipaikkaansa ja sukuaan, mutta poika ei suostunut vastaamaan. Lopulta igumeni vihki hänet pieneen skeemaan.

Tällä välin Luukkaan hurskas äiti itki ja valitti Jumalan edessä poikansa menetystä. Se tuntui hänestä hyvin raskaalta, koska hän oli itsekin suonut pojalleen mahdollisuudet omistautua Jumalan palvelemiseen vapaana maallisista tehtävistä. Äidin rukoukset hellyttivät Jumalan, ja luostarin igumeni näki kolmena yönä unessa murheellisen naisen syyttävän häntä lapsensa ryöstämisestä. Hän kutsui Luukkaan luokseen, moitti tätä kavaluudesta, koska hän oli valehdellut taustastaan, ja karkotti hänet luostarista käskien hänen poistua koko Ateenan alueelta. Luukkaan kyyneleet saivat igumenin vähän lauhtumaan. Hän lohdutti Luukasta, että tämä löytää kyllä myöhemmin jostakin muualta kilvoittelupaikan, ja lähetti tämän kotimatkalle.

Kun Luukas astui sisään kotiovesta, hänen surusta laihtunut äitinsä puhkesi ylistysveisuihin. Poika palveli äitiään neljä kuukautta osoittaen hänelle kaikkea kunnioitusta. Sen jälkeen hän asettui äitinsä siunauksesta läheiselle Joannitran vuorelle, minne hän rakensi erakkomajan Pyhien Kosmaksen ja Damianoksen pikkukirkon lähelle. Yösijakseen hän kaivoi majan maalattiaan hautasyvennyksen, jossa hän nukkui vähät unensa. Luukas rukoili yökaudet tehden maahankumarruksia ja huutaen: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” Kun hän ei enää jaksanut tehdä maahankumarruksia, hän lankesi kasvoilleen maahan ja kohottaen käsiään huusi: ”Herra, armahda!” Näin kertoi hänen oppilaansa, joka oli salaa seurannut hänen rukousohjelmaansa. Luukkaalla oli oma puutarha, jota hän viljeli rasittaakseen ruumistaan ja ruokkiakseen vieraitaan. Hän kuljetti sen satoa myös läheisiin kyliin, missä köyhät saivat nauttia hänen kättensä työstä. Hän oli myös hyvä eläimille, pelasti kauriin metsästäjien käsistä ja ruokki lintuja. Kerran hän ruokki kahta käärmettäkin.

Ankarasta kilvoittelustaan huolimatta Luukas oli aina iloinen ja valoisa ja säteili rakkautta ympärilleen. Iloisena hän tarjosi sekä ruumiin että hengen ravintoa luokseen tuleville, niin että kaikki tulivat varmasti kylläisiksi. Hänen ainoa murheensa oli se, ettei häntä ollut vihitty suureen skeemaan. Jumala järjesti tämän asian. Sattui, että hänen luonaan poikkesi kaksi iäkästä ja harrasta munkkia, jotka olivat matkalla Roomaan. Kuullessaan Luukkaan huolen ja nähdessään 18-vuotiaassa askeetissa täydellisen munkin he vihkivät hänet suureen skeemaan. Sen jälkeen Luukas eristäytyi vielä enemmän ja lisäsi kilvoituksiaan. Jumala soi hänelle ihmeiden tekemisen ja profetoimisen armolahjat. Luukas varoitti etukäteen bulgaarien hyökkäyksestä, joka toteutui vuonna 917. Monet alkoivat käydä hänen luonaan, ja hän ohjasi kaikkia sovintoon Jumalan kanssa. Kerran hän paljasti yhdellä silmäyksellä erään miehen tekemän murhan ja sai tämän tunnustamaan tekonsa ja katumaan sitä.

Viivyttyään Joannitran vuorella seitsemän vuotta pyhittäjä Luukas joutui muutamien oppilaidensa kanssa pakenemaan bulgaarien hyökkäyksiä läheiselle saarelle. Kun bulgaarit tulivat laivoillaan sinnekin, hän joutui pakenemaan uimalla. Seuraavaksi hän hankki laivan ja keräten siihen sukulaisensa ja tuttavansa vei heidät kaikki Korinttiin. Siellä hän päätti mennä kouluun oppiakseen lukemaan pyhiä kirjoituksia, sillä hän oli lukutaidoton. Muiden oppilaiden kurittomuudet häiritsivät häntä kuitenkin niin paljon, että hän päätti pysyä mieluummin vähätietoisena kuin oppia ilkeyksiä.

Noihin aikoihin Korintin lähellä eli pylväskilvoittelija, joka pyysi häntä oppilaakseen. Luukas oli iloinen tilaisuudesta saada kilvoitella kuuliaisuusveljenä. Hän huolehti kilvoittelijasta, toi tälle vettä ja puita, kalasti ja valmisti ruokaa. Hän oli hyvin kiintynyt vanhukseensa ja puolusti tätä arvostelijoita vastaan. Näin jatkui kymmenisen vuotta.

Kun bulgaarien kanssa solmittiin rauha vuonna 927, Luukas pääsi palaamaan erakkomajaansa Joannitran vuorelle. Siellä hän jatkoi askeettisia kilvoituksiaan ja vaeltajista huolehtimista. Kerran Korintin arkkipiispa kulki sitä kautta ja pyhittäjä tarjosi hänelle vihanneksia puutarhastaan. Arkkipiispa tahtoi vierailla hänen keljassaan. Sen äärimmäinen vaatimattomuus teki häneen vaikutuksen ja hän halusi jättää pyhittäjälle rahaa. Tämä ei kuitenkaan tahtonut ottaa sitä, vaan ilmoitti tarvitsevansa ennemmin rukousta ja opetusta. Mutta kun piispa sanoi hänen tuolla tavoin halveksuvan armeliaisuuden hyvettä ja käski hänen antaa rahat muille, jollei itse niitä tarvinnut, hän suostui ottamaan ne. Luukkaalla oli vakava ongelma. Nöyrästi hän kysyi arkkipiispalta: ”Kuinka me, jotka syntiemme tähden elämme vuorilla ja erämaissa, voimme osallistua pyhään ehtoolliseen?” Piispa siunasi hänet hankkimaan keljamajaansa pyhitetyt ehtoollislahjat, säilyttämään niitä huolellisesti ja nauttimaan ehtoollista niistä.

Kerran kun pyhittäjä Luukas oli käymässä luostarissa Theben lähellä, kaupunginjohtaja tuli hänen luokseen pyytämään, että hän rukoilisi hänen kuolemansairaan poikansa vuoteen ääressä. Ensin Luukas ei ollut halukas lähtemään ja totesi vain, että Jumala yksin pystyy parantamaan. Luostarin igumeni sai hänet kuitenkin suostutelluksi. Seuraavana aamuna nuorukainen oli niin terve, että hyppäsi hevosen selkään ja meni kylpylään.

Luukkaan maine kasvoi ja yhä enemmän ihmisiä alkoi tulla hänen luokseen. Säilyttääkseen hiljaisuutensa hän päätti kuuluisan hengellisen ohjaajan Teofylaktoksen neuvosta siirtyä rauhalliseen ja ilmastoltaan suotuisaan Kalamionin pieneen satamakylään. Siellä hän sai elää rauhassa kolme vuotta, kunnes unkarilaisten hyökkäys pakotti hänet muuttamaan kuivalle ja vedettömälle Ampelonin saarelle. Hän haki veneellä vettä mantereelta, ja hänen nunnaksi vihitty sisarensa toi hänelle aika ajoin leipää. Saarelle oli paennut muitakin ja hän jakoi kaiken saamansa heidän kanssaan. Paha ihottuma alkoi vaivata Luukasta. Vaikka hän sai näyssä tiedon parantavasta lääkeyrtistä, hän kesti mieluummin sairauden odottaen Jumalalta parannusta, mikä aikanaan tulikin.

Lopulta olot rauhoittuvat, ja saarella olleet pakolaiset palasivat koteihinsa mantereelle. He tahtoivat saada Luukkaan asumaan lähelleen. He veivät hänet katsomaan kotiseutuaan, ja häntä miellytti suuresti paikan kauneus ja rauhallisuus. Kun siellä vielä oli paljon lähteitä ja hyvä ilmasto, hän päätti asettua sinne. Hän raivasi paikan lähteen ympäriltä Steirionin vuorelta, istutti puita ja teki siitä kauniin puutarhan. Keljansa hän rakensi vähän kauemmaksi. Tuolla paikalla hän tahtoi viettää loppuelämänsä yhdessä lähimpien oppilaidensa kanssa piilossa maailman silmiltä.

Luukkaan toive hiljaisesta elämästä ei kuitenkaan toteutunut, sillä maan johtohenkilöt kilpailivat keskenään hänen ystävyydestään. Hän kertoi heille ennalta heidän uransa vaiheet ja profetoi 20 vuotta etukäteen, että arabien valloittama Kreeta saataisiin takaisin. Tämä toteutui Nikeforos Fokaksen liittäessä Kreetan takaisin Bysantin alueisiin vuonna 961. Monta kertaa pyhittäjä varoitti hyvissä ajoin ihmisiä merirosvojen ja muiden rosvojoukkojen hyökkäyksistä, niin että he ehtivät piiloutua. Taivaallinen ääni antoi hänelle etukäteen tiedon vaaroista.

Viivyttyään Steirionissa lähes seitsemän vuotta pyhä Luukas sairastui. Hän tiesi loppunsa lähenevän, vaikka ei puhunutkaan asiasta kenellekään. Hän alkoi tehdä ystäviensä ja naapureidensa luo vierailuja, joiden lopuksi hän hyvästeli jokaisen sydämellisesti sanoen: ”Rukoilkaa puolestani, veljet, sillä kukapa tietää näemmekö enää.” Palattuaan keljaansa hän eli vielä kolme kuukautta.

Kun kävi ilmeiseksi, että pyhittäjä on kuolemaisillaan, lähiseudun asukkaat kiirehtivät hänen kuolinvuoteensa ääreen katselemaan hänen valoisia kasvojaan ja kuuntelemaan hänen viimeisiä sanojaan. Edes lumisade ei pystynyt estämään heitä. Kun Luukkaan oppilas Gregorios kysyi, minne hänet pitää haudata, hän suostui lopulta sanomaan, että hauta on kaivettava keljan lattian alle. Hän ennusti, että paikalle rakennetaan kirkko Jumalan kunniaksi. Se tulee säilymään aina maailman loppuun asti ja suuri määrä kristittyjä ylistää siellä Jumalaa. Viimeisinä sanoinaan pyhä Luukas lausui: ”Sinun käsiisi, Herra, annan henkeni.”

1100-luvun alussa paikalle nousi pyhittäjä Luukkaalle omistettu kahdeksankulmainen kirkko, joka lienee suurin ja kaunein nykyaikaan saakka säilynyt kyseisellä tyylillä rakennettu kirkko. Sen suurenmoiset mosaiikit tunnetaan laajalti. Pyhittäjä Luukkaan hauta on kirkon perustuksissa pyhälle Barbaralle omistetussa kappelissa. Kirkko on nykyisin suojeltu muistomerkki, jota paikallinen luostari kuitenkin saa käyttää. Paikalla on tapahtunut useita parantumisihmeitä, ja siellä käy niin pyhiinvaeltajia kuin turistejakin.

Pyhä marttyyri Georgios syntyi maalaispapin perheeseen Alkianoksen kylässä Kreetalla vuonna 1846. Jo nuoresta pitäen hän osallistui perheen maataloustöihin. Kirjasivistystä hän sai sen verran, että juuri ja juuri oppi lukemaan. Hän innostui pyhien elämäkerroista ja iltaisin pellolta tultuaan hän luki niitä myöhään yöhön. Vanhemmat joutuivat patistelemaan häntä yöunille muistuttaen, että raskas työpäivä odotti häntä seuraavana aamuna. Hän vastasi: ”En saa nukuttua kunnolla, jollen ensin ravitse itseäni pyhien kirjojen lukemisella.”

Georgioksen lukemista kuunteli hänen sokea veljensä Johannes. Kerran luettuaan jonkun suurmarttyyrin elämäkerran, Georgios huokasi: ”Oi Kristukseni, salli minunkin vuodattaa vereni rakkaudesta Sinuun.” Veli protestoi: ”Etkö ymmärrä, että siinä tapauksessa pitäisi nousta vaino kristittyjä vastaan? Sinä ja jotkut muut saattaisitte kyllä kestää ja kärsiä marttyyrikuoleman, mutta kuinka monet kieltäisivät uskonsa ja tuhoutuisivat!” Georgios vain toisti: ”Niin, Kristukseni, jos on Sinun tahtosi, anna minun vuodattaa vereni rakkaudesta Sinuun, niin kuin Sinä vuodatit omasi rakkaudesta minuun.” Veli ei enää sanonut mitään, mutta säilytti keskustelun muistissaan.

Kun Kreetan kreikkalainen väestö nousi vuonna 1861 kapinaan turkkilaisia vallanpitäjiä vastaan, nuori Georgios toimi lähettipoikana eri sissiryhmien välillä. Furnin vuoristokylässä hänet pidätettiin ilmiannon perusteella yhdessä muiden vapaustaistelijoiden kanssa. Alueen pašša oli erittäin julma ja tahtoi kostaa kansannousun verisesti. Hän surmasi vankinsa leikkaamalla heiltä ensin irti eri ruumiinosia ja lopulta katkaisi heidän päänsä, vaikka hänen esimiehensä Mustafa-pašša oli antanut määräyksen vapauttaa heidät.

Kun Georgioksen vuoro tuli, tilanteeseen puuttui turkkilainen upseeri, joka oli kotoisin hänen kotikylästään. Tämä oli tuntenut Georgioksen pikkulapsesta saakka ja muisti, kuinka tämän isä oli parantanut hänen oman pikkuveljensä loukkaantuneen jalan. Upseeri tahtoi vapauttaa hänet ja ehdotti, että Georgios kääntyisi islamiin. Georgios kieltäytyi jyrkästi. Turkkilainen muistutti, että Georgioksen vanha isä kuolisi suruun kuullessaan poikansa kuolemasta. ”Miten käy sisarellesi ja sokealle veljellesi ilman sinua?” hän muistutti sääliä tuntien. Georgios pysyi horjumattomana ja suositteli sen sijaan turkkilaiselle, jonka perheolot hän tunsi: ”Sinun itsesi pitäisi kääntyä kristityksi, onhan äitisi kristitty ja tunnet hyvin uskomme.”

Eräs kristitty upseerikin suositteli Georgiokselle, että hän tottelisi turkkilaista ja kääntyisi näennäisesti islamiin, mutta kotiin päästyään olisi taas kristitty. Georgios moitti häntä ankarasti: ”Etkö, kapteeni Manuel, tunne Kristuksen sanoja: ’Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.’ (Matt.10:32) Jos minä nyt kiellän Hänet, minun täytyy myöhemmin verelläni pyyhkiä kieltoni pois. Olen itse pyytänyt Kristukselta saada kärsiä marttyyrikuoleman ja nyt Hän on suonut minulle tämän armon. Kuinka voisin siitä kieltäytyä?”

Kun houkutukset eivät auttaneet, poika vietiin kidutuspaikalle. Hänelle tarjottiin rommia kipujen lievittämiseksi, mutta hän kieltäytyi sanoen: ”Minulla on pitkä matka edessäni ja pääni pitää olla selvä.” Kun muut surmatut kristityt itkivät kuka omaa elämäänsä, kuka vaimoaan ja lapsiaan, Georgios seisoi hievahtamatta kuin kivipatsas. Hän ei edes huokaillut, vaan oli kuin sulhanen häissään. Hymyillen hän kiitti kiduttajiaan: ”Kiitän teitä, sillä näillä vähäisillä tuskilla tuotatte minulle suuren kunnian ja ilon. Olkaa hyvä, paloitelkaa minut useammaksi kappaleeksi kuin muut, sillä mitä enemmän kidutatte minua, sitä suuremman kunnian Kristus suo minulle.” Niinpä häneltä leikattiin irti kädet, jalat, nenä ja muut elimet, sen jälkeen kaivettiin vielä silmät päästä ja lopuksi pää hakattiin irti. Näin hän jätti tämän maailman voittoisasti.

Turkkilaiset panivat Georgioksen maalliset jäännökset muiden kristittyjen vapaustaistelijoiden ruumiiden joukkoon ja hautasivat ne tuntemattomaan paikkaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Profeetta Sakarja oli pappissukua ja eli 500-luvulla eKr. Hän palasi Babylonian pakkosiirtolaisuudesta Israelin maahan sen jälkeen, kun Persian kuningas Kyyros oli vuonna 538 eKr. antanut juutalaisille luvan palata omaan maahansa. Maa oli vielä persialaisten vallan alla, mutta käskynhaltija Serubbabel oli juutalainen. Profeetta Sakarja aloitti toimintansa Jerusalemissa vuonna 520 yhdessä profeetta Haggain (16.12.) kanssa.

Profeetta Sakarja kannusti kansaa palaamaan Jumalan luokse. Hän rohkaisi juutalaisia temppelin jälleenrakennustyöhön, jota samarialaiset jarruttivat, ja kehotti heitä luottamaan käskynhaltija Serubbabeliin ja ylipappi Joosuaan, jotka Jumala oli asettanut heidän johtajikseen. Temppelin jälleenrakentaminen olisi merkki kansan pääsemisestä takaisin Jumalan suosioon.

Profeetta Sakarja sai kahdeksan profeetallisen näyn sarjan, jossa on vahva messiaaninen henki. ”Vielä minä annan Siionille lohdutuksen, vielä minä valitsen Jerusalemin omaksi kaupungikseni.” (Sak. 1:17.) Sakarjan kautta Jumala lupasi palata takaisin Siioniin ja asua Jerusalemissa, sillä Hän rakastaa kansaansa.

Hengellisesti katsoen profeetta Sakarjan julistama uudistunut kaupunki kuvaa kirkkoa, todellista Jerusalemia, johon kaikki kansat tulevat polvistuakseen Messiaan edessä. Sakarjan tukema Serubbabel oli Daavidin kuninkaallista sukua ja yksi Messiaan edelläkävijöistä juutalaisen kansan historiassa.

Kolmannessa näyssään (2:5) profeetta Sakarja näki enkelin tulevan alas taivaasta mitatakseen tämän uuden Jerusalemin, jonka ympärille ei enää rakenneta muureja, sillä Herra itse on sen tulisena muurina.

Neljännessä näyssä Messiasta nimitetään ”Uudeksi Versoksi”. Kirkon historiassa erityisasemaan nousi Sakarjan kuvaus Kristuksen Jerusalemiin ratsastuksesta: ”Riemuitse, tytär Jerusalem! katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa Hän on, Hän on nöyrä, Hän ratsastaa aasilla, aasi on Hänen kuninkaallinen ratsunsa.” (Sak. 9:9.) Kirkossa näistä sanoista on riemuittu vuosisadasta toiseen erityisesti palmusunnuntaisin. Profetia jatkuu kuvauksella siitä, kuinka Messias julistaa kaikille kansoille rauhan sanomaa ja Hänen valtansa ulottuu maan ääriin. Tämäkin on toteutunut hengellisesti pyhässä kirkossa.

Profeetta Sakarja ennusti myös Kristuksen kavaltamisen kolmellakymmenellä hopearahalla ja Hänen koko ristinkärsimyksensä: ”Ja he kohottavat katseensa minuun, kohottavat katseensa Häneen, jonka ovat lävistäneet. He surevat Häntä, niin kuin surraan ainoaa Poikaa.” Sakarja ilmoitti myös lävistämisen merkityksen: se puhdistaa maailman synnin ja lopettaa epäjumalien palvelemisen. ”Sinä päivänä Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Kirkkoisien mukaan Sakarjan näkemät seitsemän palavaa lamppua eli ”Herran silmää” ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa, jotka Kristus lähetti kirkolleen helluntaina.[1]

Profeetta Sakarja kuvasi myös Herran päivän tapahtumia ihmiskunnan historian lopulla, jolloin ”Herra, teidän Jumalanne, tulee Jerusalemiin, ja kaikki pyhät ovat Hänen mukanaan.” (Sak. 14:5.) Viimeisen taistelun jälkeen Jumalan voima loistaa kirkkaana ja alkaa loputon juhla, johon kutsutaan juutalaiset ja kaikki kansat, ja pyhässä kaupungissa kaikki on Herralle pyhitettyä. Silloin Herra on kaikki kaikessa.

Pyhä profeetta Sakarja nukkui pois vanhalla iällä ja haudattiin profeetta Haggain viereen. Mainittakoon myös, että Sakarjan messiaanisen ja hengellisen sanoman lisäksi eräät hänen ennustuksensa näyttävät sopivan hyvin toisen maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin, kun juutalaisen kansan jäännökset saivat Jerusalemin taas haltuunsa kansanmurhan jälkeen. Sakarja esimerkiksi kuvaa, kuinka Jerusalemin kujilla leikkii taas lapsia, vaikka ”tämä kaikki onkin uskomatonta niiden silmissä, jotka noina päivinä ovat jäljellä tästä kansasta” (Sak. 8:6).

Pyhä Agathangelos oli kaukaista sukua apostoli Paavalille. Hänestä tuli Damaskoksen piispa vuoden 220 tienoilla. Agathangelos osoitti kristinuskon voiman ja totuuden herättämällä erään miehen kuolleista. Vainon puhjetessa piispa Agathangelos pidätettiin ja tuotiin keisarin tribuunin kuulusteltavaksi. Kun piispa kieltäytyi uhraamasta jumalille, hänet tuomittiin heitettäväksi leijonille. Leijonat eivät koskeneet häneen, mutta hänen rohkeutensa sai monet kääntymään kristityiksi. Lopulta pyhä Agathangelos surmattiin vuoden 235 tienoilla.

Keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana eräs aleksandrialainen tietäjä kiihotti kansanjoukon hyökkäämään kristittyjä vastaan. He ottivat kiinni Quinta-nimisen kristityn naisen, veivät hänet epäjumalan temppeliin ja yrittivät saada hänet väkisin kunnioittamaan heidän jumalaansa. Quinta puolestaan kääntyi pois ja ilmaisi inhonsa heidän uskontoaan kohtaan. He sitoivat Quintan jaloista ja vetivät häntä hevosen perässä läpi kaupungin. Pahasti ruhjoutunut nainen vietiin lopulta ruoskittavaksi ja surmattiin kivittämällä. Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 249. Pyhä Quinta mainitaan Rooman martyrologiassa ja Eusebioksen Kirkkohistoriassa (6:41).

Martta ja Maria olivat egyptiläisiä sisaruksia. He asuivat Tanisin kaupungissa Lykarion-nimisen nuorukaisen luona. Kaikki kolme kilvoittelivat ja viettivät Jumalalle omistautunutta elämää jo ennen kuin varsinaisia luostareita oli olemassa. Eräänä päivänä sisarukset näkivät ikkunasta, kun kaupungin korkein hallintovirkamies oli menossa ohitse. Sisarukset huusivat olevansa kristittyjä. Heidät pidätettiin välittömästi. Sisarukset sanoivat, että Kristuksen tähden kuoleminen ei ole kuolemista lainkaan vaan valtatie ikuiseen elämään. Pyhät marttyyrit Martta, Maria ja Lykarion naulittiin ensin ristille, ja julman kidutuksen jälkeen kaikki kolme mestattiin.

Pyhä Teodoros oli kotoisin pienestä Eukhaitan kaupungista, joka sijaitsi Pontoksessa lähellä Ameseiaa. Hän oli kuuluisa urheudestaan ja erinomaisesta puhetaidostaan. Keisari Licinius (308–324) määräsi hänet Pontoksen Herakleian kaupungin kuvernööriksi ja sotilasjohtajaksi tietämättä, että hän oli kristitty. Heti virkaansa astuttuaan Teodoros alkoi avoimesti esiintyä kristittynä, ja pakanoita kääntyi koko ajan kristinuskoon. Herakleia kristillistyi päivä päivältä.

Kuullessaan tästä Nikomedeiassa oleskeleva keisari huolestui kovasti ja kutsui Teodoroksen luokseen. Tämä kuitenkin pyysi, että keisari itse tulisi hänen luokseen tuoden mukanaan jumalien patsaita, niin että he voisivat yhdessä osoittaa niille sopivaa kunnioitusta. Teodoros tahtoi näet kärsiä marttyyrikuoleman kotiseudullaan ja vahvistaa siten hallintokaupunkinsa vastakääntyneitä kristittyjä uskossa. Keisari ilahtui kirjeestä, joka näytti osoittavan vääriksi huhut Teodoroksen kristinuskoon tunnustautumisesta. Hän lähti jumalien patsaat mukanaan Herakleiaan, missä Teodoros kaupunkilaisten kanssa oli järjestänyt hänelle loistavan vastaanoton.

Keisari kiitti kaupungin hyvää järjestystä ja kutsui kuvernöörin osoittamaan hurskautta uhraamalla jumalille. Teodoros, joka oli edellisenä yönä saanut näyssä tietää, että hänelle oli koittanut aika kärsiä marttyyrikuolema, oli suostuvinaan. Hän pyysi, että keisari antaisi jumalien patsaat hänen säilytettävikseen, jotta hän voisi myös yksityisesti osoittaa niille kunnioitusta. Keisari luovutti ne ilomielin, ja Teodoros vietti yönsä hakkaamalla ne kappaleiksi. Aamulla hän jakoi palaset köyhille.

Kahden päivän kuluttua keisari kutsui Teodoroksen uhrijuhlaan. Hän istui keisarin oikealla puolella, kun järkyttynyt sadanpäämies saapui keisarin luo sanoen: ”Teitä on petetty. Eilen näin erään köyhän kantavan käsissään Artemis-jumalattaren kultaista päätä. Teodoros on petturi!” Keisari järkyttyi niin, että meni sanattomaksi. Teodoros sanoi vain: ”Asia on, kuten sadanpäämies sanoo. Kristuksen avulla murskasin patsaat, ja hyvin tein, sillä eiväthän sinun jumalasi pystyneet puolustamaan edes itseään. Kuinka he voisivat auttaa muita?”

Keisari käski heti asettaa Teodoroksen laudalle ja antaa hänelle 700 raipaniskua häränjänteillä ja sitten lyödä häntä vielä niskaan lyijypaloin vahvistetulla ruoskalla. Lopulta häntä vielä kärvennettiin. Kidutusten aikana Teodoros toisteli: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala!” Lopulta hänet heitettiin vankilaan, missä hän oli viikon ilman ruokaa. Sen jälkeen hänet naulittiin ristiin. Sotilaat tökkivät pistimillään hänen ruumistaan ja lapset harjoittelivat jousiammuntaa pitäen häntä maalinaan. Nuolet puhkaisivat hänen silmänsä. Ristin lähettyvillä seisoi Teodoroksen sihteeri Varus, joka hänen pyynnöstään kirjoitti muistiin hänen kärsimyksensä.

Yöksi Teodoros jätettiin riippumaan ristille. Aamulla kaksi sotilasta tuli ottamaan pois hänen kuolleen ruumiinsa, mutta hämmästyksekseen he näkivät hänet elossa ja terveenä ristin juurella. Yöllä enkeli oli irrottanut hänet ristiltä ja parantanut hänen vammansa. Enkeli myös kehotti häntä rohkeasti käymään kilvoitustiensä loppuun. Sotilaihin tämä teki valtavan vaikutuksen ja he julistautuivat heti kristityiksi. He toivat paikalle koko sotilasosastonsa sekä ne sotilaat, jotka myöhemmin määrättiin rankaisemaan heitä.

Teodoroksen ihmeparantuminen sai koko kaupungin kuohuksiin, eikä kansannousu ollut kaukana. Nopeasti Licinius lähetti sotilaita tappamaan Teodoroksen. Jotkut kristityt tahtoivat taistella hänen puolestaan, mutta Teodoros esti sen. Hän tiesi, että hänelle oli koittanut aika sinetöidä liittonsa Kristuksen kanssa. Rauhallisesti hän astui telottajien eteen. Siunattuaan itsensä eläväksitekevän ristin merkillä hän painoi päänsä mestauspölkylle ja otti vastaan kuolettavan iskun.

Juhlakulkueessa kristityt kantoivat pyhän Teodoroksen ruumiin hänen kotikaupunkiinsa Eukhaitaan. Siellä hänen reliikkiensä äärellä tapahtui vuosisatojen kuluessa lukuisia ihmeitä, niin että kaupunkia alettiin kutsua hänen mukaansa Teodoropolikseksi. Reliikkien siirron muistoa vietetään 8.6.

Pyhä Paavali syntyi 500-luvun lopulla ja toimi nuoruudessaan viihdyttäjänä kuninkaiden ja ruhtinaiden hoveissa. Hän kuitenkin jätti maailmalliset huvitukset ja vetäytyi erakoksi Trierin lähistölle. Sieltä hän meni Tholeyn luostariin, jossa palveli ensin leipurina ja myöhemmin luostarin koulun opettajana. Vuonna 630 kuningas Dagobert I (k. 638) nimitti Paavalin Verdunin piispaksi ja lahjoitti hänelle lähistöltä maa-alueen.

Paavali oli merkittävä johtaja, lempeä sielunpaimen ja kyvykäs hallintomies. Hän kehitti jumalanpalveluselämää ja sai ihmiset pitämään sunnuntaita pyhäpäivänä. Paavali oli mukana tekemässä ja tukemassa lähetystyötä nykyisen Ranskan itärajan suunnalla. Hän nukkui pois vuoden 649 tienoilla. Taiteessa hänet on kuvattu kynttilä kädessään tai uunin kanssa leipuriaikojensa muistoksi.

Northumbrian kuninkaan Oswiun tytär, prinsessa Elfleda[1] syntyi vuonna 653. Käydessään sotaan Mercian pakanallista kuningasta Pendaa vastaan Oswiu lupasi antaa tyttärensä Jumalalle ja lahjoittaa maata kirkolle, mikäli voittaisi taistelun. Oswiun joukot voittivat ja hän antoi nuorimman tyttärensä, vain noin vuoden vanhan Elfledan pyhän Hildan (17.11.) kasvatettavaksi.

Vuonna 657 Hilda ja Elfleda siirtyivät Whitbyn uuteen kaksoisluostariin, josta tuli hengellisen elämän ja kirkollisen kulttuurin tärkeä keskus. Siellä esimerkiksi kirjoitettiin ensimmäinen Gregorius Suuren elämäkerta. Luostariin tuli myös Elfledan leskeksi jäänyt äiti, kuningatar Enfleda, joka valittiin abbedissaksi Hildan jälkeen vuonna 680. Enfledan jälkeen luostarin johtajaksi valittiin Elfleda. Hän oli arvostettu hahmo, joka toimi sovittelijana piispojen välisissä kiistoissa.

Pyhä Elfleda nukkui pois vuonna 713 tai 714. Tanskalaiset ryöstivät luostarin vuoden 800 tienoilla. Pyhän Elfledan reliikit löydettiin uudelleen vuonna 1125.

Pyhä Savva II oli Serbian kuninkaan Stefanin poika ja pyhän Savvan, Serbian ensimmäisen arkkipiispan (12.1.), veljenpoika. Setänsä jälkiä seuraten hän meni munkiksi Athosvuorelle Hilandarin luostariin ja omistautui innokkaasti askeettisille kilvoituksille.

Serbian arkkipiispan pyhän Arsenin (28.10.) kuoltua vuonna 1266 Savva valittiin hänen seuraajakseen. Hän johti kirkkoa suurella antaumuksella ja Jumalan rakkaudella, kunnes nukkui pois vuonna 1269 (tai 1271). Hänen reliikkinsä ovat Pechin luostarissa.

Ljubov Semjonovna Suhanova syntyi porvarisperheeseen Rjazanin läänissä vuonna 1852. Lapsuus kului äidin ja Olga-sisaren kanssa pienessä talossa Jumalanäidin Kazanin ikonille pyhitetyn luostarin lähistöllä. Viisitoista ensimmäistä elinvuottaan Ljubov eli vuoteenomana pystymättä seisomaan tai kävelemään. Huoneessa, jossa hän makasi, oli pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikoni, ja hän rakasti tuota pyhää koko sielustaan tietäen, miten paljon hyvää tämä oli tehnyt ihmisille. Juuri pyhän Nikolaoksen kautta Herra ilmoitti hänelle tahtonsa.

Kerran Ljubovin ollessa yksin kotona pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Nouse, Ljubov, kävele ja elä houkkana.” Ljubov nousi jaloilleen, ja samassa pyhä katosi. Kotiin palatessaan äiti tapasi tyttärensä seisomasta ja heittäytyi riemuissaan syleilemään häntä. Äidin kysymyksiin, miten hän oli noussut jaloilleen, Ljubov vastasi kertomalla, mitä oli tapahtunut.

Äiti oli iloissaan ihmeellisestä parantumisesta, mutta murehti tyttärelleen määrätyn epätavallisen kilvoituksen takia. Hän kertoi huolestaan ja epäilyksistään papille, joka rauhoitteli häntä sanoen: ”Se on Jumalan tahto. Älä estele tyttöä, päästä hänet menemään. Kulkekoon houkkana. Herra ohjaa ihmisen askeleita.”

Äiti alistui Jumalan tahtoon, ja Ljubov alkoi käydä Rjazanin kirkoissa rukoilemassa. Hän asui pitkään Kazanin luostarissa sisarten kanssa, mutta palasi sitten kotitaloonsa sulkeutuen uunin ja seinän väliseen rakoon. Siellä hän eli erakkona kolme vuotta. Sitten hän ilmeisesti ylhäältä saamastaan kehotuksesta jätti yksinäisen kilvoituspaikkansa ja lähti palvelemaan ihmisiä. Siitä eteenpäin hänen osanaan oli rukoilla toisten puolesta, antaa hyviä neuvoja, olla lempeä ja huomaavainen, varoittaa vaaroista ja osoittaa myötätuntoa. Hän kuljeskeli Rjazanin kaduilla, pistäytyi vähävaraisten kauppiaiden puoteihin ja otti sieltä kyselemättä sen mitä tarvitsi. Kauppiaat eivät ajaneet häntä pois, sillä hänen käyntinsä oli varma merkki siitä, että kauppa kävisi sinä päivänä. Toiset kauppiaat puolestaan kutsuivat häntä luokseen, mutta hän ei ollut kuulevinaan vaan meni ohitse. Joskus hän kävelemisestä väsyneenä istahti jonkin talon kuistille ja sai sieltä ruokaa. Toisilta hän otti mielellään, toisille taas sanoi: ”Teillä on itsellännekin vähän” eikä suostunut ottamaan mitään. Kotiin hän ei vienyt mitään, vaan jakoi matkan varrella köyhille kaiken mitä oli saanut.

Ihmiset, joiden omatunto ei ollut puhdas, pelkäsivät Ljubovin selvänäköisyyttä. Toiset puolestaan nauroivat hänelle, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti hymyn tuskin väistyessä hänen kasvoiltaan. Ljubovin vaatetus oli yksinkertainen mutta siisti. Mustiin hän ei pukeutunut vaan käytti värillisiä mekkoja ja piti päässään sinistä tai ruusunpunaista huivia. Ruusunpunaista väriä hän rakasti ja toivoi, että hänen kuoltuaan arkkukin verhoiltaisiin ruusunpunaisella kankaalla.

Ljubovilla oli selvänäkemisen lahja. Hän kävi tutuissa taloissa ja tietäen, missä tavaroita säilytettiin, sanaakaan sanomatta otti sakset, leikkasi paperista kuvioita ja antoi niitä merkiksi tulevista tapahtumista: hevosen tai veturin merkiksi edessä olevasta matkasta, kruunun avioliitosta ja arkun kuolemasta. Hän leikkasi kuviot hyvin taitavasti, antoi ne mitään sanomatta ja meni pois. Ja ennustukset toteutuivat.

Vähän ennen tsaari Nikolai II kukistamista vuonna 1917 autuas Ljubov kulki Rjazanin kaduilla hokien: ”Jerikon muurit sortuvat.” Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti, hän ei suostunut selittämään, ja vasta jälkeenpäin ihmiset ymmärsivät sanojen merkityksen.

Autuas Ljubov nukkui kuolonuneen vuonna 1920. Häntä kunnioittaneet ihmiset hankkivat haudalle muistomerkin. Neuvostoaikana hautausmaan lähelle perustettiin kehityksessään jälkeenjääneiden lasten asuntola, ja hautausmaa jäi rappiolle. Eräs sotilas pystytti kuitenkin haudalle omilla varoillaan ristin ja metalliaidan. Hän kertoi elämässään olleen paljon murhetta, epäonnea ja sairautta, mutta unessa hän oli nähnyt autuaan Ljubovin, joka oli kehottanut häntä matkustamaan Rjazaniin, etsimään sieltä Ljubov Semjonovnan haudan ja pystyttämään aidan, minkä jälkeen hänestä tulisi terve ja onnellinen. Hän teki kaiken niin kuin oli käsketty ja parani vaivastaan. Terveys palasi ennalleen ja epäonni lakkasi vainoamasta häntä.

Vuonna 1992 autuaan Ljubovin hautapaikalle rakennettiin rukoushuone. Pyhäinjäännökset ovat Rjazanin Pyhän Nikolaoksen kirkossa, jonne ne siirrettiin vuonna 1998. Rjazanilaiset kunnioittavat autuasta Ljubovia tai Ljubuškaa, kuten he häntä hellästi kutsuvat, omana esirukoilijanaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Markellos ja tämän poika Pankratios elivät Antiokiassa Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen maanpäällisen elämän aikana. Kuultuaan Jeesuksen tekemistä ihmeistä ja Hänen jumalallisesta opetuksestaan he lähtivät Jerusalemiin nähdäkseen Herran omin silmin. Molemmat alkoivat uskoa Kristukseen.

Pankratioksesta tuli apostoli Pietarin läheinen ystävä ja työtoveri. Herran taivaaseenastumisen jälkeen hän kulki Pietarin mukana tämän lähetysmatkoilla. Pietari vihki hänet Sisilian Taorminan piispaksi. Pyhä Pankratios kärsi marttyyrikuoleman Taorminassa. Hänellä on muistopäivä myös 9.7.

Markellos sai johtaakseen toisen sisilialaisen kaupungin, Syrakusan. Hänen opetuksensa sai monia kääntymään kristityiksi. Pyhä Markellos nukkui pois rauhassa.

Filagrios oli samoihin aikoihin Kyproksen piispana. Tunnustettuaan Herran nimeä ja kärsittyään paljon totuuden tähden hän siirtyi Herran luokse.

Sen jälkeen kun pyhä Quinta (8.2.) oli surmattu Egyptissä vuonna 249, väkijoukko kävi kunniallisen Apollonia-nimisen iäkkään kristityn naisen kimppuun. Tämä oli Aleksandrian kirkon diakonissa. Häntä hakattiin niin, että hampaat irtosivat. Väkijoukko vei Apollonian kaupungin ulkopuolelle, sytytti rovion ja uhkasi polttaa hänet elävältä, ellei hän suostuisi lausumaan epäjumalanpalveluksessa käytettyjä sanoja. Apollonia pyysi heitä hellittämään ensin otteensa ja päästämään hänet irti. Vapaaksi päästyään hän juoksi suoraan liekkeihin ja paloi kuoliaaksi.

Pyhälle Apollonialle on omistettu kirkkoja ja alttareita erityisesti lännessä. Hänen reliikkejään – muun muassa hampaita – on Roomassa ja muualla Italiassa, Ranskassa ja Belgiassa. Roomassa hänet kuitenkin on usein sekoitettu toiseen Apollonia-nimiseen marttyyriin, joka kärsi keisari Julianus Luopion aikana. Tänään muisteltavaa marttyyri Apolloniaa on kunnioitettu hammaslääkärien suojelijana ja hammassäryssä auttajana. Eräissä legendoissa hänet on kuvattu nuoreksi kaunottareksi ja kuninkaan tyttäreksi.

Keisarien Valerianuksen ja Gallienuksen aikana (253–280) Syyrian Antiokiassa eli nuori kristitty nimeltä Nikeforos. Hänen paras ystävänsä oli kristitty pappi Saprikios. He olivat niin läheisiä, että näytti kun heillä olisi ollut yksi sielu, yksi sydän ja yksi tahto. Paholainen ei kuitenkaan kestänyt nähdä tällaista kaunista ystävyyttä, vaan tuhosi sen juonillaan. Se muuttui sellaiseksi vihaksi, että toinen kääntyi syrjään, jos toinen tuli kadulla vastaan.

Ennen pitkää Nikeforoksen omatunto alkoi kolkuttaa ja hän ymmärsi, kuinka sopimatonta tällainen viha oli kristittyjen välillä. Hän lähetti useita kertoja välittäjiä Saprikioksen luo pyytämään, että tämä Kristuksen rakkauden tähden antaisi hänelle anteeksi. Pappi Saprikios ei kuitenkaan suostunut ja jatkoi Kristuksen verettömän uhrin toimittamista sopimatta veljensä kanssa (vrt. Matt. 5:22). Silloin Nikeforos päätti toimia itse: hän meni ja heittäytyi Saprikioksen jalkoihin anteeksi pyytäen. Tämäkään ei auttanut. Leppymätön pappi ei suonut silmäystäkään jalkojensa juuressa makaavalle entiselle ystävälleen.

Näihin aikoihin kristittyjen vaino puhkesi uudelleen, ja pappina Saprikios pidätettiin ensimmäisten joukossa. Prokonsulin tuomioistuimen edessä hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen ja sanoi olevansa valmis ennemmin menemään kuolemaan kuin kieltämään Hänet. Kidutuksissa hän pysyi järkkymättömänä ja hänet määrättiin mestattavaksi. Nikeforos oli syvästi suruissaan, koska hän ymmärsi, että Saprikios oli menossa marttyyrikuolemaan, mutta leppymättömyytensä tähden tuskin hyötyisi siitä mitään. Hän teki vielä viimeisen yrityksen, kun Saprikiosta kuljetettiin mestauspaikalle. Kulkien hänen ja teloituskomppanian vierellä hän huusi: ”Kristuksen marttyyri, anna minulle anteeksi, millä olen sinua loukannut!” Viha ja halveksunta oli ainoa vastaus.

Teloituspaikalla tapahtui jotakin outoa. Kun pyöveli oli jo kohottamassa miekkaansa ja marttyyrikruunu laskeutumassa alas taivaasta Saprikiosta kohti, Saprikios kääntyi yhtäkkiä teloittajansa puoleen ja kysyi: ”Miksi te tahdotte katkaista pääni?” ”Koska olet kieltäytynyt noudattamasta keisarin käskyä uhrata epäjumalille”, teloittaja vastasi. ”Älkää tappako minua sen tähden. Minä uhraan kyllä”, Saprikios sanoi pelkurimaisesti. Jumalan armo oli hylännyt hänet hänen kovasydämisyytensä tähden. ”Älä, rakas veljeni, älä tee noin!” Nikeforos huudahti kauhuissaan. ”Älä kiellä Herraa ja menetä voitonseppelettä, jonka olet monin kärsimyksin ansainnut!” Mutta Saprikios ei enää kuunnellut ystäväänsä. Silloin Nikeforos kääntyi teloittajien puoleen ja huusi: ”Minä olen kristitty! Uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen, jonka Saprikios kielsi. Tappakaa minut hänen sijastaan!”

Asia vietiin maaherran ratkaistavaksi. Hän käski päästää Saprikioksen vapaaksi ja mestata Nikeforoksen. Tämä painoi iloiten päänsä mestauspölkylle ja seuraten Kristuksen esimerkkiä uhrasi elämänsä ystävänsä puolesta, joka sydämensä kovuuden tähden oli menettänyt kaikkien kilvoitustensa palkinnon.

Pyhän Nikeforoksen esimerkki jäi kristityille eläväksi kuvaukseksi siitä, mitä tarkoittavat pyhän Raamatun sanat: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” ”Mutta jos te ette anna anteeksi toisillenne, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” ”Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.”[1]

Pyhä Romanos oli lähtöisin Kilikian Rhossoksesta mutta kilvoitteli Antiokiassa neljännellä vuosisadalla. Hän asettui pieneen majaan, jossa oli aiemmin kilvoitellut toinen askeetti. Romanos eli koko elämänsä yksin ilman oppilaita. Hänellä oli vain yksi karkea viitta, hänen hiuksensa kasvoivat lähes maahan asti ja viittansa alla hän kantoi isoja rautakahleita. Romanos ei koskaan käyttänyt tulta, ei edes minkäänlaisia tuohuksia. Ravinnokseen hän nautti pelkkää leipää ja vettä.

Romanos oli luonteeltaan välitön, lempeä ja nöyrähenkinen. Jumalallinen armo säteili hänestä ja hyveellisillä kilvoituksillaan hän keräsi itselleen taivaallisten niittyjen hunajaa. Sitä hän ei kuitenkaan nauttinut yksin: hänen luokseen virtasi väkeä, ja hän puhui jokaiselle lempeästi ja suloisesti kehottaen aina kaikkia rakkauteen, sopusointuun ja rauhaan. Pelkästään hänen näkemisensä sai monet rakastamaan Jumalan asioita.

Pyhän Romanoksen rukousten kautta tapahtui lukuisia ihmeitä. Monet paranivat taudeistaan ja hedelmättömät naiset saivat lapsia. Vaikka hänellä oli tällainen Pyhän Hengen voima, hän aina nimitti itseään vain pelkäksi mierolaiseksi ja kerjäläiseksi.

Hyödytettyään lukemattomia ihmisiä läsnäolollaan ja sanoillaan pyhä Romanos nukkui pois 300-luvun lopussa. Enkelien joukkoihin siirryttyäänkin hän jätti jälkeensä katoamattoman muiston, joka kukkii iäti kirkon hengellisillä laitumilla.

Attracta[1] oli irlantilainen kelttineito, joka pakeni kotoaan 400-luvun puolivälin tienoilla ja tahtoi omistautua Jumalan palvelemiseen. Pyhä Patrik (17.3.) vihki hänet nunnaksi. Attracta perusti Connaughtiin vierastalon matkantekijöitä varten. Hän palveli sairaita ja hoiti heitä yrteillä, joiden vaikutukset hän tunsi tarkasti. Pyhä Attracta nukkui pois rauhassa. Hänen perustamastaan vierastalosta tuli erittäin maineikas, ja se toimi 1500-luvulle saakka.

Pyhä Sabinus syntyi Etelä-Italian Canosassa[1] vuoden 515 tienoilla. Hänet tunnettiin viisaana ja hengellisenä hahmona, ja hänestä tuli jo nuorena kirkon vastuunkantaja. Paavi Agapitus (535–536) lähetti hänet edustajanaan Konstantinopoliin, jossa hän osallistui vasta valitun patriarkan Menaksen (25.8.) johtamaan kirkolliskokoukseen vuonna 536.

Pyhä Sabinus vihittiin kotikaupunkinsa Canosan piispaksi. Hänellä oli kuitenkin paikkakunnalla kadehtijoita ja vihamiehiä. Kerran eräs ylidiakoni jopa tahtoi surmata hänet ja juotti hänelle maljan, jossa oli kuolettavaa myrkkyä. Jumalan armovoiman avulla pyhä Sabinus ei kärsinyt lainkaan myrkkyä juotuaan. Ylidiakoni sen sijaan kuoli itse jonkin ajan kuluttua – oman sisäisen myrkkynsä riuduttamana, kuten sanottiin.

Elämänsä lopulla pyhä Sabinus menetti vähitellen näkönsä, mutta hän ei pitänyt tätä onnettomuutena vaan keskittyi sisäiseen näkemiseen. Hänen hengelliset silmänsä näkivät Jumalan maailmaan ja tunsivat ennalta monia tapahtumia. Pyhä Sabinus kuoli 51 vuoden ikäisenä vuonna 566 ja hänet haudattiin Tripaltaan. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Bariin.[2]

Pyhä Teilo[1] syntyi 500-luvun alussa Penallyn tienoilla Etelä-Walesissa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Eliud, mutta munkkina hänet tultiin tuntemaan nimellä Teilo. Hän opiskeli pyhän Dyrigin (14.11.) ja myöhemmin Paavali Aurelianuksen (12.3.) johdolla. Kun Walesin alueella puhkesi rutto, Teilo lähti vaeltelemaan Bretagneen, jossa hän tapasi monia pyhiä munkkeja kuten pyhän Samsonin (28.7.).

Seitsemän vuoden kuluttua Teilo palasi Walesiin ja nousi kirkon johtohahmoksi alueella. Tuohon aikaan käytiin monenlaisia valtapoliittisia taisteluita. Teilo oli rauhan mies. Hän sanoi: ”Ihmisen suurin viisaus on pidättyä loukkaamasta toista, mikäli se vain on hänen vallassaan.”

Pyhä Teilo nukkui pois rauhassa 500-luvun loppupuolella. Hänen hautansa on Llandaffin katedraalissa. Pyhälle Teilolle on omistettu useita kirkkoja Walesissa ja muutamia Bretagnessa.

Pyhä Pietari oli Damaskoksen piispa umaijadi-dynastian lopulla. Hän opetti avoimesti, että islamin opetus Raamatun tapahtumista oli erheellistä. Kalifi Walid (743–744) pidätytti Pietarin ja määräsi hänen kielensä katkaistavaksi. Tämän jälkeen hänet karkotettiin valtakunnan toiselle laidalle Etelä-Arabiaan, jossa hän menehtyi tuntemattomissa olosuhteissa.[1]

Tänään vietetään toisenkin Pietari-nimisen damaskolaisen pyhän muistoa. Pietari eli 1100-luvulla ja hänet tunnetaan kirjoituksistaan, jotka ovat mukana Filokalian monissa versioissa, tosin eivät suomennoksessa. Hän painotti, että Jumalan tunteminen ja mystinen hengellinen tieto ovat kaikkien kristittyjen saavutettavissa, maallikkojenkin. Hän opetti myös lakkaamatonta rukousta ja korosti sen olevan mahdollista kaikissa tilanteissa. Pietarin elämästä ei tiedetä mitään, mutta hänen kirjoituksensa osoittavat hänet palavahenkiseksi kilvoittelijaksi, jolla oli perusteellinen omakohtainen kokemus voittoisasta taistelusta himoja vastaan.

Pyhittäjä Pankrati oli pappismunkki Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Palvellessaan Jumalaa pyhyydessä ja vanhurskaudessa hän sai ihmeiden tekemisen armolahjan. Hän käytti saamaansa lahjaa kaikkien apua tarvitsevien hyväksi. Hän paransi sairaita rukouksella, paastolla ja öljyvoitelulla. Hänet on haudattu luostarin etäisiin luoliin.

Noin 50 kilometriä Aunuksesta pohjoiseen sijaitsee pieni Vasojärven luostari, jonka syntyvaiheet liittyvät kahteen kilvoittelijaan, Gennadiin ja Nikiforiin. Gennadi pyhitti tulevan luostarin paikan erakkokilvoituksillaan, Nikifor puolestaan oli luostarin rakentaja.

Pyhittäjä Gennadi oli hurskaiden ja varakkaiden vanhempien poika, jonka sielussa syttyi jo varhain into munkkielämän kilvoituksiin. Sen ajamana hän jätti maailman suunnaten kulkunsa pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) luo. Aleksanteri ei ensin halunnut rikkoa yksinäistä kilvoitteluaan ja suostui ottamaan nuorukaisen ohjaukseensa vasta, kun tämä anoi sitä häneltä hellittämättä. Kun Gennadi oli elänyt ohjaajansa läheisyydessä muutamia vuosia osoittaen kestävyytensä kilvoituksissa, työssä, valvomisessa, kuuliaisuudessa ja paastossa, Aleksanteri totesi koeajan päättyneen ja antoi Gennadille siunauksen yksinäiseen kilvoituselämään. Gennadi vetäytyi Vasojärvelle ja rakennettuaan sen rannalle pienen keljan vietti siinä loppuelämänsä erakkona. Hänen kilvoituselämänsä maine ei voinut olla leviämättä ympäristöön, ja monet tulivat pyrkimään hänen oppilaikseen saadakseen elää ja kilvoitella hänen ohjauksessaan. Vasta elämänsä lopulla Gennadi salli muutaman veljen asettua keljansa lähettyville viettämään hiljaista rukouselämää.

Ennen kuolemaansa Gennadi sai Herralta ilmoituksen, että hänen kilvoituspaikalleen nousee kirkko ja yhteiselämäluostari. Lohdutettuaan tällä tiedolla oppilaitaan hän antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 8. päivänä noin vuonna 1516.

Pyhittäjä Nikiforin lapsuudesta tiedetään vain, että hän oli syntyisin Syvärijoen lähettyviltä. Hän tuli munkiksi vihittynä pyhittäjä Aleksanterin luo, jonka kilvoitusten maine oli kiirinyt ympäri Aunuksen seutua ja joka oli jo perustanut luostarinsa Syvärille. Aleksanteri puolestaan tiesi Nikiforin viettävän kilvoituselämää ja kantavan kilvoituskahleita vaatteidensa alla, ja otti hänet veljestöönsä.

Syvärin luostarista käsin Nikifor teki kaksi pyhiinvaellusmatkaa. Aleksanterin pyynnöstä hän kävi Kiril Uusjärveläisen (4.2.) luostarissa pyytämässä tältä siunauksen ja keskustelemassa tämän kanssa luostarielämästä. Tämän jälkeen Nikifor lähti pyhittäjä Aleksanterin estelyistä huolimatta pitkälle pyhiinvaellukselle Kiovan luolaluostariin, ja sieltä palatessaan hän paloi halusta perustaa oma luostari pohjoiseen. Etsiessään sopivaa paikkaa hän saapui Vasojärvelle, jossa pyhittäjä Gennadi oli kilvoitellut vähän aiemmin. Tuolle erakkokilvoittelun pyhittämälle paikalle Nikifor perusti Kristuksen kirkastumisen luostarin omistaen loppuelämänsä sen rakentamiselle. Hän nukkui kuolonuneen rauhassa luostariin kokoamansa veljestön ympäröimänä helmikuun 9. päivänä vuonna 1557.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Haralampos vaikutti Magnesian kaupungissa Vähässä-Aasiassa lähellä Efesosta. Keisari Septimus Severuksen aikana (194–211) hän oli jo yli satavuotias ja oli ehtinyt palvella kirkkoa pappina useita vuosikymmeniä. Alueen maaherra Lukianos sai kuulla, että Haralampos halveksi perinteisiä jumalia, ja vangitsi hänet. Kun Haralampokselta kysyttiin, miksi hän ei tottele keisarin määräyksiä ja kumarra jumalia, hän vastasi palvelevansa taivaallista hallitsijaa Kristusta ja tottelevansa vain Häntä. Kidutuksilla peloteltaessa hän totesi: ”Jollemme kärsi täällä ajassa, emme peri ikuisia hyvyyksiä.”

Tämän jälkeen vanhusta alettiin kiduttaa epäinhimillisesti. Hänen koko ruumistaan päästä jalkoihin raastettiin rautakynsillä. Tuskiensa keskellä hän sai sanotuksi: ”Kiitän teitä, veljet, koska kiduttamalla ruumistani tuotatte minulle ikuisen autuuden.” Tämä ärsytti paikallista johtomiestä, joka tempasi rautapiikit oikeudenpalvelijoilta ja alkoi omin käsin raastaa pyhän ruumista. Legendan mukaan miehen kädet irtosivat kyynärpäistä ja jäivät kiinni pyhän vanhuksen ruumiiseen: silloin maaherra Lukianos sylkäisi Haralamposta kasvoille, jolloin maaherran pää jumittui niin, että kasvot kääntyivät taaksepäin. Heitä ympäröivä kansa säikähti ja alkoi pyytää syntejään anteeksi. Maaherra ja johtomies pyysivät Haralamposta rukoilemaan ja palauttamaan heidät entiselleen, minkä tämä tekikin. Johtomies otti heti kasteen. Maaherra lopetti vainot, kunnes kertoisi keisarille tapahtuneesta.

Koko Magnesian kaupunki kerääntyi Haralampoksen ympärille. Asukkaat tunnustivat syntinsä ja tulivat suurin joukoin kasteelle. Tapahtui paljon ihmeitä, ja jopa kuollut heräsi henkiin. Kun keisari Severus sai tästä kuulla, hän huolestui ja lähetti 300 sotilasta hakemaan Haralampoksen Pisidian Antiokiaan, missä hän itse tuolloin oleskeli. Sotilaat kohtelivat Haralamposta julmasti iskien nauloja hänen selkäänsä. Legendan mukaan hevonen, jonka selkään he istuttivat pyhän miehen, puhkesi puhumaan moittien sotilaiden julmuutta, ja loppumatkan Haralampos sai matkustaa vaunuissa.

Heti Haralampoksen saavuttua Antiokiaan keisari heitti hänet leimuavaan uuniin lävistettyään ensin hänen rintansa vartaalla. Tuli ei kuitenkaan vahingoittanut vanhusta. Nuorekkain loistavin kasvoin hän seisoi liekkien keskellä ”Mikä on vahingoittumattomuutesi salaisuus?” keisari tivasi. ”Kristuksen voima!” pyhä vastasi. Keisari tahtoi kokeilla hänen kykyjään ja toi hänen eteensä 30 vuotta riivattuna olleen miehen. Pyhä kysyi miehessä olevalta pahalta hengeltä, kuinka se oli mennyt mieheen. ”Hän ryösti naapurinsa ja tappoi tämän perillisen, ja niin sain tilaisuuden asettua häneen”, paha henki vastasi, minkä jälkeen Haralampos ajoi sen ulos. Tämän jälkeen Haralampos vielä rukoili hartaasti, ja äskettäin menehtynyt nuorukainen heräsi kuolleista keisarin nähden. Prefekti Karpos huomautti tällöin keisarille: ”Tapa tuo ihminen. Hän tekee tällaista noitakeinoin.”

Jo suopeaksi käyneen keisarin asenne muuttui, ja hän alkoi taas vaatia Haralamposta uhraamaan epäjumalille. Kiduttamista jatkettiin. Häntä lyötiin kivellä suuhun ja kärvennettiin soihduilla. Tuli kuitenkin hyppäsi marttyyrin yli ja poltti lähellä seisovia. Keisari joutui tästä niin raivon valtaan, että alkoi ampua nuolia kohti taivasta ja huusi: ”Tule alas, Kristus, taistelemaan kanssani. Muuten minä nousen ylös, hajotan taivaankannen ja sammutan auringon!” Vastauksena näihin hurjiin sanoihin tapahtui suuri maanjäristys ja puhkesi rajuilma. Keisari Severus ja prefekti Krispos kohosivat ilmaan pääsemättä alas. Paikalla oli myös Severuksen tytär prinsessa Galene, joka tunnettiin filosofisista harrastuksistaan. Hän oli alkanut uskoa Kristukseen ja pyysi Haralamposta päästämään isänsä alas. Tämä rukoili ja miehet laskeutuivat maanpinnalle.

Kolme päivää keisari mietti näitä ihmeellisiä tapahtumia palatsissaan. Galene puolestaan näki näyssä ihanan puutarhan ja asumuksen sen keskellä. Hänen isänsä oli myös paikalla, mutta vartija ei päästänyt tätä sisään puutarhaan. ”Tämä on sinua varten”, vartija sanoi Galenelle. Tämän jälkeen Galene alkoi esiintyä avoimesti kristittynä, mikä suututti hänen isäänsä. Keisari lähetti tyttärensä epäjumalantemppeliin. Temppelissä Galene kuitenkin hajotti jumalien patsaat.

Keisarin kunnioitus Haralamposta ja tämän kautta tapahtuneita Jumalan ihmeitä kohtaan ei kestänyt kuukautta kauempaa. Hän kutsui Haralampoksen jälleen eteensä ja alkoi uudestaan painostaa häntä uhraamaan perinteisille jumalille. Kun tämä kieltäytyi, keisari lähetti hänet erään kevytmielisen lesken luo pilatakseen näin vanhuksen maineen. Sielläkin pyhä teki ihmeitä, ja suuri joukko ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Silloin keisari antoi lopullisen päätöksen hänen mestauksestaan.

Pyövelien kuljettaessa Haralamposta mestauspaikalle tämä lauloi psalmia 92: ”Hyvä on kiittää Herraa ja laulaa ylistystä Sinun nimellesi, Korkein.” Ennen kuin pyövelit ehtivät käydä häneen käsiksi, hän kohotti kätensä ja silmänsä taivaaseen kiittäen Jumalaa. Taivaat avautuivat ja hän näki itsensä Kristuksen enkeleineen tulevan hakemaan häntä. Ennen lähtöään marttyyri tahtoi vielä pyytää armonosoituksia niille, jotka tutustuvat hänen marttyyrikilvoitukseensa ja kutsuvat avukseen hänen esirukouksiaan. Hän pyysi Jumalaa pelastamaan heidät ja heidän kotieläimensä erilaisilta kulkutaudeilta. Sen jälkeen hän kallisti päänsä ja antoi henkensä Herransa käsiin. Prinsessa Galene hautasi hänet kultaiseen arkkuun.

Pyhän Haralampoksen elämäkerta sisältää runsaasti legendaarista aineistoa, mutta pohjautuu tosiasioihin. Hänestä on aikojen saatossa tullut kuuluisa ja suuresti kunnioitettu pyhä, jonka reliikkien kautta on tapahtunut runsaasti ihmeitä.

Pyhän Haralampoksen kallo päätyi Valahian valtakunnan hallitsijasuvulle nykyiseen Romaniaan, jonne sen ilmeisesti lahjoitti Bysantin keisari. Tataarit ahdistelivat valtakuntaa 1300-luvun loppuvuosina. Silloisella ruhtinaalla oli palveluksessaan pappismunkki Meteoran Pyhän Stefanoksen luostarista Kreikan Thessaliasta. Kun tataarit vetäytyivät pois, kiitollinen ruhtinas lahjoitti vuonna 1412 pyhän Haralampoksen kallon Pyhän Stefanoksen luostarille, missä sitä edelleen säilytetään kallisarvoisena reliikkinä.

Pyhän Haralampoksen esirukoukset ovat saaneet aikaan paljon ihmeitä. 1700-luvun alussa hän ilmestyi eräälle munkille, paransi hänet ja lopetti Konstantinopolissa raivonneen ruton. Samoin hän teki lopun myös Epeiroksessa ihmishenkiä niittäneestä kulkutaudista vuonna 1812. Kun tuhoisa espanjantautina tunnettu influenssa rantautui Athosvuorelle vuonna 1918, munkit hakivat pyhän Haralampoksen kallon Meteorasta Athokselle ja toimittivat rukoushetken sen edessä. Epidemia Athoksella laantui hetimiten. Monia muita yksittäisille ihmisille tapahtuneita parantumisihmeitä on aikojen kuluessa kirjattu muistiin aina nykyaikoihin saakka.

Rooman valtakunnassa alkoi vuonna 308 uusi kristittyjen vaino. Sen toisena vuonna Palestiinan Kesarean maaherra Firmilinus määräsi pidätettäväksi ryhmän gazalaisia kristittyjä. Heidät tuotiin Kesareaan. Toiset heistä tuomittiin pakkotyöhön, kun heidän vasemman kätensä jänteet oli ensin katkaistu ja oikea silmänsä sokaistu.

Toiset joutuivat kärsimään vielä ankarampia kidutuksia. Heidän joukossaan oli neitsyt Ennatha, joka aiottiin pakottaa prostituoiduksi. Ennatha ei pelästynyt uhkausta, vaan alkoi sättiä keisaria näin brutaaleista määräyksistä. Hänet luovutettiin ruoskittavaksi ja hänen kylkiään raastettiin säälimättömästi. Tämän nähdessään kesarealainen Valentina ryntäsi esiin huutaen: ”Kuinka kauan aiotte kiduttaa tällä kauhealla tavalla minun sisartani?” Vartijat ottivat hänetkin kiinni ja veivät tuomioistuimen eteen. Kristuksen nimeen turvaten Valentina kieltäytyi ehdottomasti uhraamasta epäjumalille. Hänet vietiin lähelle rakennetun pienen alttarin eteen. Hän potkaisi alttaria niin, että se kaatui ja sen edessä palanut tuli sammui. Tämän jälkeen vainooja antoi raastaa hänen kylkensä riekaleiksi. Lopuksi hänet ja Ennatha poltettiin kuoliaiksi. Näin heistä tuli todellisia sisaria kärsimysyhteydessään Kristukseen.

Pyhä Paavali, joka oli myös pidätetty Gazassa, tuomittiin kuolemaan samana päivänä. Juuri ennen mestausta Paavali pyysi saada sanoa jotain. Luvan saatuaan hän rukoili kirkkaalla äänellä Jumalaa vapauttamaan kristityt vainoista, suomaan samarialaisille ja juutalaisille uskon ja valaisemaan pakanuuden pimeydessä olevat Kristuksen valolla. Sitten hän rukoili vielä hänet tuominneen tuomarin ja keisarien sekä pyövelinsä puolesta. Lopuksi hän paljasti niskansa ja painoi päänsä mestauspölkylle katselijoiden seuratessa liikuttuneina. Näin pyhä marttyyri Paavali sai syntyä uuteen elämään.

Pyhä Zenon oli kotoisin Kappadokian Kesareasta (nyk. Kayseri Keski-Turkissa), jossa hän sai nuoruudessaan usein kuulla pyhän Basileios Suuren (1.1.) opetusta. Basileioksen kylvämä opetus puhkesi Zenonissa kauniiseen kukkaan. Keisari Valensin kuoleman (378) jälkeen Zenon jätti ylimyssukunsa ja työnsä keisarillisena viestinviejänä ja vaihtoi palatsin hautaluolaan Antiokian lähistöllä.

Pyhä Zenon kilvoitteli haudassa vuosikausia yksinään, rääsyihin pukeutuneena. Hän haki itselleen vettä lähteestä pitkän matkan takaa, ja eräs hyväntekijä toi hänelle leipää joka toinen päivä. Rukous ja kilvoitus puhdistivat Zenonin sisäiset silmät niin, että hän saattoi kohottaa sielunsa taivaallisiin, nauttia Jumalan näkemisestä ja levätä Jumalassa.

Kerran eräs vieras näki Zenonin tulevan lähteeltä kahden raskaan vesiruukun kanssa ja meni auttamaan häntä. Keljansa suuaukolle päästessään Zenon kuitenkin odotti hetken, kaatoi veden pois ja palasi lähteelle hakemaan uutta kantamusta. Hänen periaatteenaan ja sääntönään näet oli olla ottamatta minkäänlaista hyötyä itselleen toisten vaivannäöstä.

Sunnuntaisin Zenon lähti seurakuntakirkkoon, jossa hän osallistui pyhiin salaisuuksiin. Ehtoollisen jälkeen hän palasi luolalleen. Koska hän ei omistanut mitään, hänen ei tarvinnut pelätä varkaita. Siksi hän ei edes yrittänyt sulkea luolansa suuta mitenkään. Hän sai kuitenkin huomattavan perinnön. Osan siitä hän jakoi itse puutteenalaisille ja loput hän jätti Antiokian piispan Aleksanterin huostaan pyytäen tätä jakamaan varat köyhille.

Eräänä yönä vuorelle tuli isaurilaisjoukko, joka surmasi lukuisia munkkeja ja nunnia. Kun he lähestyivät Zenonin keljaa, tämä oli rukoilemassa ja näki kolme enkeliä keljansa suulla. Isaurilaiset kulkivat aivan Zenonin keljan sisäänkäynnin vierestä, mutta eivät huomanneet sitä.

Yli neljäkymmentä vuotta kilvoiteltuaan pyhittäjä Zenon nukkui pois rauhassa vuoden 416 tienoilla.

Pyhä Scholastica oli lännen luostarilaitoksen isän pyhän Benedictuksen kaksoissisar. Hän oli veljensä veroinen kilvoittelija ja uskon sankari. Scholastica omistautui Jumalalle jo nuoruudessaan. Hän kaunisti sielunsa kaikkinaisilla hyveillä tehden siitä arvollisen asuinsijan Kristukselle.

Kun Benedictus asettui Monte Cassinoon, Scholastica jätti neitseiden yhteisön, jossa oli elänyt, ja tuli asumaan veljensä lähistölle. Benedictus omisti joka vuosi yhden päivän sisarensa tapaamiseen. He keskustelivat koko päivän jumalallisen elämän salaisuuksista ja tulevasta maailmasta, jonka autuus on luvattu hyvän kilvoituksen kilvoitelleille. Päivän päätteeksi he nauttivat pienen aterian, minkä jälkeen he hyvästelivät ja jatkoivat kilvoituksiaan kukin tahollaan.

Scholastican ohjauksessa kilvoitteli muutamia sisaria, mutta he eivät koskaan järjestäytyneet varsinaiseksi luostariksi.

Scholastican ja Benedictuksen viimeiseksi jääneessä tapaamisessa vuonna 543 Scholastica tiesi jo kuolemansa olevan lähestymässä ja pyysi Benedictusta jäämään koko yöksi hänen luokseen, jotta he voisivat jatkaa keskusteluaan. Benedictus kieltäytyi vedoten luostarinsa sääntöihin. Scholastica painoi päänsä alas ja oli hetken rukouksessa. Pian puhkesi niin raju myrsky, etteivät Benedictus ja hänen mukanaan ollut munkki voineet lähteä mihinkään. Benedictus sanoi sisarelleen: ”Sinä sait tämän aikaan!” Scholastica vastasi: ”Minä pyysin sinulta palvelusta, ja sinä kielsit sen. Kun pyysin sitä Jumalalta, Hän antoi.” He toimittivat yhdessä yöpalveluksen ja keskustelivat Jumalan valtakunnan autuudesta aamuun saakka.

Kolmen päivän kuluttua Benedictus näki keljansa ikkunasta sisarensa sielun nousevan taivaaseen kyyhkysen hahmossa. Hän kiitti Jumalaa ja lähetti munkkeja hakemaan Scholastican ruumiin, jota varten oli jo valmistettu hauta Monte Cassinon luostariin. Näin sisarusten ruumiit saivat olla kuolemassa yhdessä niin kuin heidän sielunsa olivat olleet yhtä elämässä.

Pyhä Scholastica nukkui pois vuonna 547. Hänen reliikkejään on sittemmin siirretty Le Mansiin. Pyhä Scholastica on benediktiininunnien suojelija.

Austreberta syntyi Ranskassa vuoden 630 tienoilla. Hänen vanhempansa olivat ylimyksiä kuningas Dagobertin hovissa. Lapsena Austreberta näki kerran lammen pintaan katsoessaan itsellään nunnan hunnun. Hänen isänsä kuitenkin uhkasi luostarikutsumuksen toteutumista ryhtymällä järjestämään avioliittoa. Austreberta karkasi kotoaan ja etsiytyi pyhän Omerin (9.9.) luokse. Omer antoi Austrebertalle luostarivaatteet, ja tämä aloitti kilvoituselämän. Myöhemmin pyhä Filibert (20.8.), joka johti Rouenin lähellä uutta Jumiègesin luostaria, vihki Austrebertan nunnaksi.

Austreberta kilvoitteli Jumiègesissa, kunnes hänen isänsä teki sovinnon hänen kanssaan, minkä jälkeen Austreberta siirtyi Sommejoen varrelle Abbevillen luostariin. Pyhän Austrebertan hurskaus ja iloinen, elämänmyönteinen asenne teki kaikkiin vaikutuksen, ja hänen rukoustensa välityksellä alkoi tapahtua ihmeitä.

Filibert teki Austrebertasta ennen pitkää johtajan Pavillyn uuteen luostariin, jonka eräs Amalbert oli rakennuttanut omalla kustannuksellaan, koska hänen tyttärensä kilvoitteli sen sisaristossa. Luostarin nunnat olivat kuitenkin kurittomia, ja Austreberta otti käyttöön tiukemman järjestyksen. Tämä aiheutti katkeruutta. Eräät nunnat yrittivät päästä Austrebertasta eroon keksimällä valheellisia syytöksiä, jotka he kävivät esittämässä Amalbertille. Kun Amalbert tuli uhkailemaan Austrebertaa, tämä taivutti päänsä tyynesti alas ja pyysi lyömään sen poikki. Tämä sai Amalbertin järkiinsä, ja Austreberta sai vastedes johtaa luostaria parhaaksi katsomallaan tavalla. Pyhä Austreberta nukkui pois rauhassa vuonna 704.

Anna Novgorodilainen oli Ruotsin kuninkaan Olavi Sylikuninkaan (k. n. 1022) tytär, ruotsalaiselta nimeltään Ingegärd. Venäjällä hänet tunnettiin ortodoksisella nimellä Irina. Nimen Anna hän otti ennen kuolemaansa vihkiytyessään suureen skeemaan.

Annan isä Olavi oli Ruotsin ensimmäinen kristitty kuningas. Otettuaan ennen vuotta 1000 kasteen Länsi-Götanmaalla englantilaiselta piispa Sigfridilta (15.2.) Olavi pyrki monin tavoin levittämään kristinuskoa Ruotsissa. Anna varttui isänsä hovissa ensin Uppsalassa ja myöhemmin Sigtunassa ja Skarassa. Naisen asema oli Ruotsissa hyvin vapaa. Anna oppi lukemaan ja kirjoittamaan, sai uskonnonopetusta ja perehtyi kansanrunouteen. Hän osallistui hovin juhliin, otti omassa talossaan vastaan vieraita, hoiti maatilansa asioita ja teki matkoja eri puolille maata. Ruotsalainen kansanperinne muistaa hänet hyväsydämisenä, viisaana, rohkeana ja aloitteellisina naisena. Näiden ominaisuuksien ansiosta hänestä tuli rauhanrakentaja konfliktien aikana. Ensimmäisen kerran hän toimi sovittelijana Ruotsin ja Norjan välillä pitkään jatkuneissa sotaisuuksissa.

Anna annettiin puolisoksi Novgorodin ruhtinaalle Jaroslav Viisaalle. Avioliittosopimuksen mukaan Anna sai hallintaansa Ladogan kaupungin ja siihen kuuluvan laajan maa-alueen, joka vastaa suunnilleen nykyistä Inkerinmaata. Näin ollen Inkerinmaa on todennäköisesti saanut nimensä Annan (Ingegärd-Irina) mukaan.

Venäläisten kronikoiden mukaan Anna saapui Novgorodiin vuonna 1016. Hän asui vuoroin Novgorodissa ja Kiovassa sen mukaan, missä ruhtinashovi milloinkin sijaitsi. Hänelle syntyi ainakin kuusi poikaa ja neljä tytärtä, jotka saivat hurskaan kotikasvatuksen. Kiovan metropoliitta pyhä Ilarion ylisti Annan perheen kirkollista elämää. Anna otti suojiinsa myös muiden maiden kuninkaallisten perheiden epäsuosioon joutuneita tai orvoiksi jääneitä lapsia.

Vuonna 1037 Kiovaan perustettiin ruhtinattaren taivaallisen suojelijan Pyhän Irenen luostari, johon Annalla lienee ollut läheiset suhteet. Novgorodissa hän osallistui vuonna 1045 Pyhän Sofian katedraalin peruskiven muuraukseen.

Pyhä Anna nukkui rauhassa kuolonuneen Novgorodissa helmikuun 10. päivänä vuonna 1050. Kuolemansa edellä hän vihkiytyi suureen skeemaan. Hän oli ensimmäinen ruhtinatar, joka kuolemansa edellä nöyrtyi vaihtamaan ruhtinaallisen asunsa vaatimattomaan nunnan pukuun. Hänen jälkeensä monet ruhtinaat ja ruhtinattaret seurasivat tätä tapaa aina Venäjän vallankumoukseen asti. Pyhän Annan reliikit ovat Novgorodissa Pyhän Sofian katedraalissa, joka palautettiin kirkolliseen käyttöön Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Pyhittäjä Prohor tuli Kiovan luolaluostariin Smolenskista 1000-luvun lopussa. Igumeni Johannes vihki hänet munkiksi. Prohorin kilvoittelun erikoisuus oli, ettei hän koskaan syönyt tavallista leipää, vaan keräsi savikkakasveihin kuuluvan maltsan lehtiä, hienonsi ne omin käsin ja leipoi niistä itselleen leipää. Kesällä hän keräsi maltsaa talven varalle eikä syönyt edes kasviksia. Jumala näki hänen kilvoituksensa ja muutti maltsan karvauden hänen suussaan makeudeksi. Prohor söi leipäänsä iloiten ja kiitollisena ja eli huolettomana kuin taivaan lintu maata kyntämättä, siementä kylvämättä.

Tuohon aikaan Venäjälle tuli hirvittävä nälänhätä ja monet olivat vaarassa kuolla nälkään. Maltsaa kuitenkin kasvoi enemmän kuin koskaan. Prohor keräsi sitä suurin määrin, leipoi siitä leipää ja jakoi puutteessa oleville, ja suureksi ihmeeksi se oli kaikkien mielestä maukkaampaa kuin puhdas vehnänen. Kerran eräs munkkiveljistä otti Prohorilta salaa yhden leivän, mutta se osoittautui niin karvaaksi, että sitä oli mahdoton syödä. Munkki tunnusti syntinsä igumenille, joka ei kuitenkaan uskonut kertomusta, vaan lähetti toisen veljen varastamaan Prohorilta leivän, joka sekin osoittautui syömäkelvottomaksi. Tehtyään vielä yhden kokeen igumeni viimein vakuuttui, että vain Prohorin käsistä saatu leipä oli maukasta ja ravitsevaa.

Venäjän ruhtinaiden välisten sotaisuuksien aikana matkustaminen kävi niin vaaralliseksi, ettei kauppiaita enää tullut Kiovaan ja maahan tuli puute suolasta. Silloin Prohor keräsi luostarikeljojen uuneista tuhkaa omaan keljaansa. Rukoiltuaan hartaasti ja siunattuaan tuhkan hän jakoi sitä kaikille tarvitseville, jolloin se muuttui puhtaaksi suolaksi. Kun suolakaupalla rikastuneet kauppiaat kuulivat Prohorin jakavan kansalle suolaa ilmaiseksi, he vihastuivat häneen ja valittivat asiasta ruhtinas Svjatopolkille. Tämä päätti ottaa suolakaupan omiin käsiinsä ja lähetti miehensä hakemaan Prohorin suolan hovin varastoon. Mutta kun suola oli tuotu hoviin, kaikki totesivat sen muuttuneen tuhkaksi. Kolmen päivän kuluttua se heitettiin varastosta portin ulkopuolelle. Prohorin kehotuksesta ihmiset menivät keräämään tuhkaa, joka oli jälleen muuttunut suolaksi.

Kun ruhtinas Svjatopolk kuuli tuhkalle ja leiville tapahtuneista ihmeistä sekä Prohorin kilvoituksista, hän alkoi kunnioittaa Prohoria. Hän lupasi itse haudata Prohorin, jos tämä kuolisi ennen häntä, ja päinvastaisessa tapauksessa pyysi Prohoria valmistamaan hänet hautausta varten.

Elettyään tämän jälkeen monta vuotta ankarasti kilvoitellen Prohor sairastui ja lähetti sotaretkellä olevalle ruhtinaalle sanan lähestyvästä kuolemastaan. Svjatopolk jätti heti joukkonsa ja kiirehti Prohorin luo. Prohor puhui hänelle pitkään laupeudesta lähimmäisiä kohtaan, haudantakaisesta elämästä ja tulevasta tuomiosta. Siunattuaan ja hyvästeltyään ruhtinaan hän kohotti kätensä taivasta kohti ja antoi henkensä Jumalalle. Yhdessä munkkien kanssa ruhtinas Svjatopolk kantoi Prohorin ruumiin luolaan ja pani sen hautaan.

Pyhittäjä Longin kilvoitteli pyhittäjä Paavali Obnoralaisen luostarissa (10.1.) 1500-luvun alussa. Hän tuli luostariin nuorena, toimitti erilaisia kuuliaisuustehtäviä ja hankki vuosien myötä munkkielämässä niin suuren kokemuksen, että häntä pidettiin arvostettuna vanhuksena. Läheisessä pyhittäjä Kornilin luostarissa hänellä oli samanmielinen hengellinen ystävä munkki Simon. Molemmissa luostareissa oli suuri veljestö ja elämä sen vuoksi levotonta. Myös kasvava arvostus ja ihailu kiusasivat näitä kahta nöyrämielistä munkkia, ja he päättivät yhdessä siirtyä kilvoittelemaan yksinäiseen paikkaan, jossa he minkään häiritsemättä saisivat omistautua palvelemaan Jumalaa. Vuonna 1535 tai 1537 he lähtivät vesitse ensin Solvytšegodskiin, jossa he viipyivät jonkin aikaa Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa. Sieltä he jatkoivat matkaa jalkaisin Vytšegdajoen vasenta rantaa aina Korjažemkajoen suulle asti.[1] Sen rannalle tiheään metsään he rakensivat keljan ja rukoushuoneen.

Autettuaan Longinin erakkoelämän alkuun pyhittäjä Simon (24.11.) vetäytyi noin 60 kilometrin päähän Soigajoelle, jossa hänen ympärilleen muodostui pieni luostariyhteisö. Longin jatkoi kilvoittelua yksin. Hän antautui mietiskelemään jumalallisia asioita ja vietti yöt ja päivät rukouksessa. Pian hänen kilvoituselämänsä maine kantautui ympäristöön ja hänen luokseen hakeutui oppilaita, jotka halusivat liittyä hänen seuraansa. Longinin vastustelu vain lisäsi heidän intoaan. He pyysivät häntä rakennuttamaan ahtaaksi käyneen rukoushuoneen tilalle kirkon ja perustamaan yhteiselämäluostarin. Rohkenematta vastustaa Jumalan tahtoa Longin lopulta taipui heidän pyyntöihinsä, ja niin sai alkunsa pieni Korjažemkan Pyhän Nikolaoksen luostari. Longin itse oli sen ensimmäinen igumeni. Hän nukkui pois muutaman vuoden kuluttua luostarin perustamisesta helmikuun 10. päivänä 1540. Kuolemansa jälkeenkin hän huolehti luostarista ja paikallisista uskovista tekemällä heidän hyväkseen monia ihmeitä.

Pyhän Anna Novgorodilaisen päivänä vietetään myös Novgorodin pyhien esipaimenten Joakimin, Luukkaan, Hermanin, Arkadin, Grigorin, Martirin, Antonin, Vasilin, Simeonin, Gennadin, Pimenin ja Afonin yhteistä muistoa. Heidän pyhät reliikkinsä Hermania, Gennadia ja Pimeniä lukuun ottamatta on haudattu tai siirretty Novgorodin Pyhän Sofian katedraaliin.

Piispa Joakim oli yksi niistä kreikkalaisista papeista, jotka pyhä ruhtinas Vladimir toi Hersonesista Kiovaan päätettyään valistaa Venäjän pyhällä kasteella. Vuonna 993 hänet vihittiin Konstantinopolissa Novgorodin piispaksi. Joakim julisti kristinuskoa Novgorodissa, rakennutti sinne kirkkoja, muun muassa ensimmäisen puisen Pyhän Sofian kirkon, ja perusti koulun, jossa lapsille opetettiin uskon totuuksia. Pyhä Joakim nukkui pois vuonna 1030. Hänen reliikkinsä siirrettiin 1600-luvun lopussa kiviseen Pyhän Sofian katedraaliin. Hänet on kuvattu katedraalin alttarin seinämaalaukseen ensimmäisenä Novgorodin piispojen joukossa.

Pyhä Luukas, lisänimeltään Juutalainen, oli ensimmäinen Venäjällä syntynyt Novgorodin piispa (1035–1060). Hänen aikanaan rakennettiin kivinen Pyhän Sofian katedraali, joka on säilynyt meidän päiviimme asti. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina viisisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhä Herman vihittiin Novgorodin piispaksi vuonna 1078. Sitä ennen hän kilvoitteli Kiovassa perustaen Berestovoon luostarin, jonka kumaanit[1] tuhosivat vuonna 1096. Ilmeisesti luostaria kohdannut onnettomuus sai hänet matkustamaan Novgorodista Kiovaan, jossa hän kuoli samana vuonna palaamatta enää Novgorodiin.

Pyhä Arkadi (ks. 18.9.) perusti Novgorodin lähelle Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarin. Sen munkkien iankaikkista pelastusta tavoitteleva elämä osoitti kaikille, että ihmisen ei tule elää maata vaan taivasta varten. Arkadi itse oli luostarin igumeni ja hänet tunnettiin hyveellisenä ja harkintakykyisenä ihmisenä. Vuonna 1157 hänet valittiin yksimielisesti kansankokouksessa Novgorodin piispaksi. Hän johti hiippakuntaa viisi vuotta ja nukkui pois rauhassa.

Pyhä Grigori, maallikkonimeltään Gabriel, oli Novgorodin suuren arkkipiispan Johanneksen (7.9.) veli. Nämä pyhät veljekset perustivat vanhemmiltaan saamansa perinnön turvin luostarin, jossa he vihkiytyivät munkiksi. Kun arkkipiispaksi valittu Johannes aikanaan tunsi kuolemansa lähestyvän, hän luopui virastaan valmistautuakseen yksinäisyydessä iäisyysmatkaa varten, ja nimitti seuraajakseen veljensä Grigorin. Kerran pyhän Grigorin johtaessa ristisaattoa Sofian katedraalista Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkkoon salama löi puiseen kirkkoon niin, että se syttyi tuleen ja ihmiset kaatuivat jyrähdyksen voimasta maahan. Jumalan varjeluksesta ja pyhän Grigorin esirukouksien tähden palo kuitenkin sammui. Kirkosta löytyi kaksi miestä kuolleena, mutta muut eivät vahingoittuneet. Pyhä Grigori johti Novgorodin hiippakuntaa kuusi vuotta ja nukkui pois vuonna 1193. Hänet haudattiin veljensä lähelle Pyhän Sofian katedraaliin. Hänen reliikkinsä avattiin vuonna 1558. Hänen haudallaan on muistoarkku, jonka kanteen hänet on kuvattu kokovartalokuvana.

Novgorodin arkkipiispa pyhä Martiri syntyi Staraja Russassa. Hän perusti kotikaupunkinsa lähelle Kristuksen kirkastumisen munkkiluostarin. Pyhän arkkipiispa Grigorin kuoltua novgorodilaiset eivät päässeet yksimielisyyteen hänen seuraajastaan. Silloin he asettivat Sofian katedraalin alttarille arpaliput, joissa oli kolmen ehdokkaan nimet, ja pyysivät sokeaa miestä nostamaan arvan. Jumalan armosta arpa lankesi Martirille, joka vuonna 1193 vihittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Pyhä Martiri oli väsymätön kirkkojen rakentaja. Hän muurasi kaupungin portille rakennetun Jumalansynnyttäjän kirkon peruskiven, vihki Kristuksen ylösnousemuksen kirkon uudessa naisluostarissa Mjatšinajärven lähellä ja Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kirkon saman pyhän nimeä kantavassa munkkiluostarissa sekä muurasi suurmarttyyri Eufemialle pyhitetyn naisluostarin peruskiven. Lisäksi hän rakennutti kivisen Kristuksen kirkastumisen kirkon.

Pyhän Martirin aikana Novgorodissa tapahtui seuraava ihme. Eräs hurskas kaupunkilainen kävi joka päivä kirkossa ja sai sieltä mukaansa kirkkoleivän. Kerran hän nukahti kotimatkalla tien puoleen. Koirat vainusivat leivän ja yrittivät napata sen, mutta ponnahtivat pois näkymättömän voiman ajamina. Kun tapauksesta kerrottiin Martirille, hän rakennutti paikalle Neitsyt Marian syntymän kirkon ja antoi perustaa naisluostarin.

Vuonna 1199 arkkipiispa Martiri lähti kaupungin edustajien kanssa Vladimiriin lepyttämään novgorodilaisiin tyytymätöntä suuriruhtinas Vsevolodia. Iän painama Martiri kuoli kuitenkin matkalla Seligerjärven rannalla elokuun 24. päivänä. Hänen ruumiinsa tuotiin Novgorodiin ja haudattiin Pyhän Sofian katedraaliin. Katedraalin alttarissa on häntä esittävä ikoni.

Pyhä Antoni oli Hutynin luostarin munkki ennen valintaansa Novgorodin arkkipiispaksi. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Konstantinopoliin ja kirjoitti siitä tarkan selostuksen. Matkaltaan hän toi puisen ristin, johon oli upotettu palanen Herran eläväksitekevää ristiä, ja lahjoitti sen Pyhän Sofian katedraaliin kaupungin pyhitykseksi. Hänet valittiin arkkipiispaksi vuonna 1212, kun tyytymättömät kaupunkilaiset olivat karkottaneet edellisen arkkipiispa Mitrofanin. Kahdeksan vuoden kuluttua Mitrofan kuitenkin palasi Novgorodiin ja Antoni joutui väistymään hänen tieltään. Elämänsä loppupuolella Antoni palasi vielä muutamaksi vuodeksi piispanistuimelle. Hänen sairastuttuaan ja menetettyään puhekykynsä hänet siirrettiin jälleen syrjään. Antoni vetäytyi Hutynin luostariin, jossa hän monien kärsimysten puhdistamana nukkui pois vuonna 1231.

Pyhä Vasili, maallikkonimeltään Grigori, tunnettiin Novgorodissa hyveellisenä pappina. Hän vihkiytyi munkiksi vuonna 1331, kun hänet valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Vasili johti hiippakuntaa vaikeana sisällissotien ja repivien ristiriitojen aikana. Hän kävi usein tapaamassa Moskovan suuriruhtinasta Iivana Kalitaa suostutellen tätä rauhaan Novgorodin kanssa ja puolustaen Novgorodin vanhoja oikeuksia. Kun kaupungissa kokoontui vuonna 1344 kaksi keskenään vihamielistä kansankokousta valitsemaan johtajaa, pyhä Vasili taivutti osapuolet tekemään sovinnon. Kahden tuhoisan tulipalon jälkeen hän käytti piispantalon varoja kaupungin jälleenrakentamiseen ja ihmisten auttamiseen. Pyhän Vasilin uhrautuvaisuus ja lähimmäisenrakkaus tulivat kaikkien tietoon Pihkovan ruttoepidemian aikana, kun hän pihkovalaisten kutsusta matkusti paikalle rukoilemaan kärsivien puolesta. Hän toimitti jumalanpalvelukset kolmessa kirkossa ja kulki ristisaatossa Pihkovan ympäri lohduttaen sen asukkaita. Paluumatkalla Novgorodiin hän sairastui itse ja kuoli 3. heinäkuuta 1352 annettuaan hyvän paimenen tavoin henkensä lampaidensa puolesta (Joh. 10:11).

Pyhään arkkipiispa Vasiliin liittyy myös tarina valkoisesta klobukista. Tarinan mukaan keisari Konstantinos (21.5.) oli lahjoittanut sen Rooman paavi Sylvesterille (2.1.). Paavilta klobukki siirtyi myöhemmin Konstantinopolin patriarkalle, joka lahjoitti sen Vasilille. Valkoinen klobukki oli Venäjän kirkolle merkki ortodoksisuuden keskuksen periytymisestä ja siirtymisestä vanhasta Roomasta uuden Rooman eli Konstantinopolin kautta kolmanteen Roomaan, Moskovaan.

Vuonna 1415 Novgorodin arkkipiispaksi valittiin arvalla Hutynin luostarin munkki Samson. Metropoliitta Foti antoi hänelle uuden nimen Simeon vihkiessään hänet piispaksi seuraavana vuonna. Simeon voitti pian laumansa luottamuksen. Vuonna 1418 hän tyynnytti Novgorodissa puhjenneet levottomuudet kokoamalla Sofian katedraalin papiston ristisaattoon ja siunaamalla Olhavanjoen sillalla kaupunkia ja riiteleviä osapuolia molempiin suuntiin. Samalla hän lähetti papit viemään sanaa, että arkkipiispa siunaa ja kehottaa kaikkia palaamaan koteihinsa. Vähän ennen kuolemaansa hän tyynnytti toukokuisen ukkosmyrskyn, salamoinnin ja raesateen toimittamalla itse rukouspalveluksen katedraalissa ja kehottaen pappeja kokoamaan kansaa rukouspalveluksiin muihin kirkkoihin. Hän nukkui pois rauhassa kuukauden kuluttua tästä tapauksesta kesäkuun 15. päivänä 1421.

Pyhä Gennadi oli Novgorodin arkkipiispana vuosina 1484–1504. Hän taisteli Novgorodiin pesiytynyttä juutalaistajien harhaoppia vastaan, huolehti kansan opettamisesta ja alkoi puhua papiston kouluttamisen tärkeydestä. Hänestä kerrotaan tarkemmin hänen omana muistopäivänään 4.12.

Pyhä Pimen oli Novgorodin arkkipiispana vuosina 1553–1571.

Pyhä Afoni oli ennen piispaksi vihkimistään Pyhien Boriksen ja Glebin luostarin igumeni Perejaslavlissa Vladimirin hiippakunnassa. Hänet valittiin Novgorodin metropoliitaksi vuonna 1635. Johdettuaan hiippakuntaa kolmetoista vuotta hän vetäytyi vanhuudenlepoon Hutynin luostariin, jossa hän kuoli vuonna 1652.

Edellä mainittujen esipaimenten lisäksi tänään muistellaan myös niitä Novgorodin piispoja, joilla on omat muistopäivänsä. Heitä ovat pyhä Nikita (k. 1108, muistopäivä 31.1.), Nifont (k. 1156, muistopäivä 8.4.), Johannes (k. 1186, muistopäivä 7.9.), Feoktist (k. 1310, muistopäivä 23.12.), Mooses (k. 1362, muistopäivä 25.1.), Eufimi (k. 1458, muistopäivä 11.3.), Joona (k. 1470, muistopäivä 5.11.) ja Serapion (k. 1516, muistopäivä 16.3.).

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Soteris oli kaunis neito, joka surmattiin Roomassa keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana julman kidutuksen jälkeen. Soteris haudattiin Via Appian katakombeihin, mutta paavi Sergius II siirsi myöhemmin hänen reliikkinsä San Martino di Montin kirkkoon. Pyhän Soteriksen muiston säilytti hänen sukulaisensa Ambrosius Milanolainen (7.12.).

Pyhä Blasios syntyi 200-luvulla Armenian Sebasteiassa (nyk. Sivas Keski-Turkissa). Hän oli ammatiltaan lääkäri, ja hän eli nuhteettomasti ja oikeamielisesti kuin vanhurskas Job. Aikanaan Blasios valittiin kaupungin piispaksi. Vainon aikana hän johti kristittyjä rohkeasti ja rohkaisi pidätettyjä kilvoittelemaan hyvin loppuun saakka. Kun pyhä Eustratios (13.12.) oli pidätetty, Blasios onnistui vierailemaan hänen luonaan. Kun Eustratios halusi osallistua ehtoolliseen, Blasios haetutti vankiluolaan kaiken tarpeellisen ja toimitti pyhän ehtoollisen. Kun Eustratios ja neljä muuta kristittyä oli surmattu, Blasios keräsi heidän jäännöksensä kristittyjen kunnioitettaviksi.

Blasios vetäytyi Argean vuorelle Sebasteian lähistöllä ja eli luolassa. Siellä hän rukoili kaikkien puolesta kenenkään häiritsemättä ja nautti paratiisimaisesta rauhasta. Villieläimet lähestyivät häntä kuin toista Aadamia: ne odottivat hiljaa luolan suulla, kunnes Blasios lopetti rukouksensa, minkä jälkeen hän tuli siunaamaan eläimiä. Hän myös hoiti ja paransi niiden haavoja.

Keisari Liciniuksen (308–324) kaudella Kappadokian maaherra Agrikolas tuli Sebasteiaan aikomuksenaan tehdä loppu kristityistä. Hän lähetti miehiään vuorille ottamaan kiinni petoeläimiä, joille kristityt syötettäisiin. Hämmästyksekseen miehet näkivät joukon susia, karhuja ja kissapetoja Blasioksen luolan lähistöllä. Blasios tervehti sotilaita iloisesti ja kertoi jo odottaneensa heitä. Sotilaat pidättivät hänet ja lähtivät viemään kohti Sebasteiaa. Blasioksen rauhallinen ja valoisa olemus teki sellaisen vaikutuksen, että monet päätyivät kääntymään kristityksi. Eräs nainen toi hänen luokseen lapsen, joka oli tukehtumaisillaan kalanruotoon. Pyhä Blasios pani kätensä lapsen kurkulle, otti ruodon pois ja rukoili lapsen puolesta.

Sebasteiassa Blasios vietiin kuulusteltavaksi. Hän tuomitsi epäjumalienpalveluksen selvin sanoin. Blasiosta hakattiin kepeillä, mutta hän vain iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen tähden. Hän virui vankilassa, kunnes hänet vietiin kidutettavaksi. Blasios ilmoitti Agrikolakselle: ”En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä odotan jo tulevaa autuutta.”

Kun Blasiosta vietiin kidutuksen jälkeen takaisin vankityrmäänsä, eräät hurskaat naiset tulivat hänen perässään, keräsivät maasta hänen veripisaroitaan ja pyyhkivät niillä kasvojaan. Heidät pidätettiin saman tien. Maaherra vaati heitäkin uhraamaan jumalille. Naiset lupautuivat uhraamaan, mutta kun paikalle tuotiin jumalpatsaita, naiset ottivat ne ja heittivät järveen.[1] Kidutuksen jälkeen naiset surmattiin mestaamalla.

Blasiosta kidutettiin repimällä hänen ihoaan villankehruussa käytetyillä piikeillä. Kidutuksen jälkeen pyhä Blasios surmattiin mestaamalla vuoden 316 tienoilla. Aiemmin mestatun naisen kaksi lasta surmattiin yhdessä hänen kanssaan. Kerrotaan, että ennen kuolemaansa pyhä Blasios rukoili kaikkien puolesta, jotka pyytäisivät hänen apuaan sairauksissa ja koettelemuksissa. Pyhän Blasioksen kunnioittaminen voimistui 800-luvulla, ja lännessä hänet luettiin keskiajalla yhdeksi ”neljästätoista pyhästä auttajasta”. Hänen pyhää päätään säilytetään Athoksella Konstamonitoksen luostarissa.

Gregorius syntyi Roomassa vuonna 669. Jo nuorena hän osoittautui älykkääksi ja lahjakkaaksi ja päätti omistaa lahjansa Jumalan palvelukseen. Paavi Sergius (687–701) vihki hänet alidiakoniksi. Gregorius toimi talouden- ja kirjastonhoitajana neljän eri paavin alaisuudessa vuosina 701–709. Hän luki herkeämättä kirkkoisien teoksia, ja hänestä kasvoi nopeasti merkittävä teologi. Jo diakonina Gregorius oli yksi Rooman kirkon johtohahmoista. Hänellä oli keskeinen rooli Konstantinopolissa vuosina 710–711 keisari Justinianos II:n kanssa käydyissä neuvotteluissa.

Gregorius vihittiin Rooman paaviksi 18.5.715. Hän oli luonteeltaan sävyisä mutta näkemyksiltään vahva johtaja, joka lujitti kirkon asemaa poliittisesti myrskyisenä aikana. Gregorius tuki ja jälleenrakennutti luostareita, jotka olivat raunioina lombardien hyökkäysten jäljiltä. Hän jopa muutti oman kotitalonsa pyhälle Agathalle omistetuksi luostariksi. Gregorius myös puolusti pyhien kuvien kunnioittamista ja vastusti keisari Leon ikonoklasmia sekä ylipäätänsä keisarin puuttumista kirkollisiin asioihin. Gregorius kehitti kirkon liturgista elämää ja järjesti muun muassa suuren paaston torstaipäiville erityisen ehtoollispalveluksen, joka toimitettiin aina tietyssä kirkossa. Traditio kasvoi sittemmin niin, että Roomassa on nykyäänkin suuren paaston jokaiselle päivälle oma nimikkokirkkonsa.

Gregorius oli erityisen kiinnostunut kirkon menestyksestä Pohjois-Euroopassa. Hän otti vastaan Baijerin ruhtinaan ja Wessexin entisen kuninkaan sekä selvitti lähetystyön mahdollisuuksia pohjoisilla alueilla. Gregorius antoi Wynfith-nimiselle miehelle uuden nimen Bonifatius (k. 754, muistopäivä 6.5.) ja siunasi tämän lähetystyöhön Saksassa. Lopputuloksena suuria alueita kristillistyi. Gregorius myös järjesti Englannista tuleville pyhiinvaeltajille Roomaan oman kirkon, koulun ja hautausmaan.

Pyhä Gregorius nukkui pois vuonna 731. Häntä pidetään 700-luvun merkittävimpänä paavina. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo 800-luvulla.

Paschalus Bonoso syntyi Roomassa ja opiskeli lateraanikoulussa. Paavi Leo III (795–816) vihki hänet papiksi, ja Paschaluksesta tuli Vatikaanin lähellä sijainneen Pyhän Stefanoksen luostarin johtaja.

Paavi Stefanuksen kuoltua Paschalus valittiin hänen seuraajakseen jo samana päivänä (24.1.817) ja vihittiin piispaksi seuraavana päivänä. Näin kirkko käytti hyväkseen vastikään saamaansa mahdollisuutta valita johtajansa kuulematta keisaria. Paschaluksen aikakaudelle oli muutenkin tyypillistä kirkon irtaantuminen valtiollisista riippuvuussuhteista. Tämä toteutettiin ystävällismielisessä yhteistyössä frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan (814–840) kanssa.

Paschalus siunasi Tanskassa tehtävän lähetystyön eikä pyrkinyt kontrolloimaan sitä liian tiukasti. Ikonoklasmin puhjetessa idässä Paschalus lähetti vastalauseensa Konstantinopolin keisarille ja otti vastaan vainoa paenneita kreikkalaisia munkkeja.

Roomassa Paschalus rakennutti lukuisia kirkkoja, muun muassa Pyhän Cecilian kirkon Trastevereen ja laajensi Pyhän Praxedeksen (Santa Prassede) kirkon nykyiseen muotoonsa. Jälkimmäisessä säilytetään muun muassa Jerusalemista tuotua Kristuksen ruoskimisen pilaria. Paschalus siirrätti suuren määrän marttyyrien jäännöksiä katakombeista kirkkojen alttareihin. Pyhän Cecilian reliikit löytyivät erikoisella tavalla: paavi Paschalus vaipui uneen jumalanpalveluksen aikana Pyhän Pietarin kirkossa ja näki unen, jonka perusteella reliikit löydettiin.

Paschaluksen määrätietoinen johtamistyyli toi hänelle paljon vihollisia ja monet juonittelivat häntä vastaan. Pyhä Paschalus nukkui pois vuonna 824.

Pyhä Teodora oli kotoisin ylhäisestä perheestä Pontoksen Paflagoniasta, jossa hän syntyi 800-luvulla ikonikiistojen vaikeina vuosina. Hänen vanhempansa Marinos ja Teoktiste puolustivat ikonien kunnioittamista, ja monet pyhien ikonien tähden vainotut löysivät turvapaikan heidän luonaan. Teodorasta kasvoi kaunis ja hurskas neito. Kun nuorelle keisari Teofilokselle etsittiin puolisoa, Teodora sai vuonna 830 kutsun pääkaupunkiin. Matkalla hän kävi Nikomedeian torniin sulkeutuneen kuuluisan erakon Jesajan luona. Tämä profetoi, että Teodorasta tulee keisarinna. Konstantinopoliin kutsuttujen neitojen joukossa oli myös tuleva kuuluisa hymnirunoilija Kassiane (7.9.), mutta Teodorasta tuli keisarin valittu.

Keisari Teofilos (830–842) omaksui edeltäjänsä Konstantinos V Kopronymoksen ikonien vastaisen politiikan. Teodora täytti suurenmoisesti velvollisuutensa valtakunnan ensimmäisenä naisena, mutta suri puolisonsa asennoitumista kirkollisiin asioihin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut suoranaisesti puuttua tämän näkemyksiin. Lempeästi ja kärsivällisesti hän yritti kuitenkin lieventää keisarin julmia otteita ikonien kunnioittajia vastaan. Itse hän rukoili omassa kammiossaan salaa ikonien edessä ja osoitti niille kunnioitusta. Viiden tyttärensä kanssa Teodora vieraili usein äitinsä Teoktisten luona, joka oli miehensä kuoleman jälkeen mennyt nunnaksi itse perustamaansa luostariin ja kritisoi avoimesti vävynsä asenteita. Vaikka keisaripari muuten sopikin hyvin yhteen, erimielisyys ikonikysymyksessä viilensi heidän välejään.

Teofiloksen viidentenä hallitusvuotena turkkilaiset valloittivat hänen kotikaupunkinsa Amorioksen tappaen suuret määrät kristittyjä. He saivat myös aikaan suurta tuhoa Aigeian meren saarilla, Kreetalla ja Sisiliassa. Samaan aikaan tuli poikkeuksellisen kylmä talvi, alkoi nälänhätä, oli tuhoisia myrskyjä ja jatkuvia maanjäristyksiä. Vitsaukset eivät kuitenkaan saaneet Teofilosta muuttamaan mieltään, vaan hän jatkoi ikonien kunnioittajien julmia vainoja.

Hallittuaan kaksitoista vuotta Teofilos sairastui punatautiin. Viimeisillä hetkillään hän kärsi kovasti Teodoran itkiessä hänen vierellään. Käännellen päätään puoleen ja toiseen Teofilos toisteli: ”Voi minua kurjaa! Ikonien tähden minua lyödään ja kuritetaan!” Paikalla oli myös Teofiloksen suuresti arvostama kansleri Teoktistos, joka keisarilta salaa oli pyhien ikonien kunnioittaja. Kun hän kumartui keisarin puoleen, tämä näki hänen viittansa neulassa Kristuksen kuvan. Heti hän alkoi viittoillen kutsua Teoktistosta lähemmäksi. Tämä pakeni peläten kuvan suututtavan keisarin. Muut kuitenkin työnsivät hänet keisarin vuoteen ääreen. Kaikkien hämmästykseksi keisari tarttui neulaan ja vei ikonin huulilleen. Samalla hänen koriseva hengityksensä rauhoittui ja hänen ulkoinen olemuksensa sai takaisin arvokkuutensa. Hän eli vielä pari päivää ja siirtyi rauhallisesti pois tästä elämästä tammikuussa 842.

Koska kruununperillinen Mikael III oli vasta viisivuotias, Teodorasta tuli poikansa sijaishallitsija. Yhdessä kansleri Teoktistoksen kanssa hän kutsui vainotut ikonien puolustajat takaisin maanpaosta. Maaliskuussa 843 Teodora kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka erotti harhaoppisen patriarkka Johannes VII:n ja nimitti hänen sijalleen tunnustaja Methodioksen (14.6.). Harhaoppiset julistettiin kirkonkiroukseen ja vuoden 787 seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen päätökset vahvistettiin. Suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina kokouksen isät ja heidän kanssaan oikean uskon tunnustajat, joiden ruhjeet olivat vainojen jäljiltä vielä tuoreita, kokoontuivat yhteen eri puolilta valtakuntaa. Pitkässä ristisaatossa he kulkivat ikoneiden kanssa näyttävästi halki kaupungin julistaen virallisesti ikonien kunnioituksen palautetuksi. Tätä juhlaa on siitä saakka vietetty suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina ortodoksisuuden voittojuhlana kaikista harhaopeista.

Teodora oli pystyvä hallitsija ja kunnostautui erityisesti valtakunnan talouden elvyttämisessä. Hänen aloitteestaan ryhdyttiin evankelioimaan Määriä ja Bulgariaa.[1] Monien hallintotehtäviensä keskellä keisarinna ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittää tarpeeksi huomiota poikansa Mikaelin kasvatukseen, jonka hän oli uskonut veljelleen. Veli Bardas oli etevä mutta moraaliton mies ja oli kohonnut valtaan sisarensa aseman perusteella. Hänen vaikutuksensa sisarenpoikaansa oli vahingollinen. Enonsa yllytyksestä Mikael III julistautui keisariksi ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Vuonna 858 hän pakotti äitinsä ja neljä sisartaan menemään Gastrian luostariin. Kolme sisarta Teklan, Anastasian ja Annan hän vihitytti nunniksi ja siirsi heidät toiseen luostariin. Teodora ja vanhin tytär Pulkheria jäivät ilman vihkimystä asumaan Gastriaan.

Luostarissa Teodora omistautui rukoilemaan ja paastoamaan. Hän harjoitti myös hyväntekeväisyyttä, vieraili sairaaloissa ja vankiloissa, ruokki ja vaatetti köyhiä. Ennen kuolemaansa hän antoi viimeiset neuvonsa lapsilleen. Myös keisari puolisoineen oli läsnä äitinsä kuolinvuoteella. Pyhä keisarinna Teodora nukkui rauhassa kuolonuneen helmikuun 11. päivänä vuonna 867.

Vsevolod tuli jo nuorena isänsä jälkeen Novgorodin ruhtinaaksi. Kasteessa hän sai kirkollisen nimen Gabriel. Vuonna 1119 hän rakennutti igumeni Kiriakin kanssa kolmen kilometrin päähän kaupungista Pyhä Georgioksen kirkon ja perusti sen yhteyteen luostarin, joka tunnetaan nykyäänkin Jurjevin eli Georgioksen luostarina. Pohjoisen ruhtinaskunnan hallitsijana hän kävi sotaretkiä virolaisia vastaan. Kiovan suuriruhtinaana hallinneen isänsä kuoltua Vsevolodista tuli ruhtinaiden välisten juonittelujen ja vallanhimon uhri. Hän joutui jättämään Novgorodin, mutta pihkovalaiset, jotka arvostivat häntä hyvänä ja oikeamielisenä hallitsijana, kutsuivat hänet ruhtinaakseen.

Pihkovassa Vsevolod huolehti ennen kaikkea kaupungin sisäisestä elämästä ja hyvinvoinnista sekä kunnostautui kirkonrakentajana. Pitäen jokaista päivää elämänsä viimeisenä hän valmistautui iäisyysmatkalle. Hallittuaan Pihkovaa vain vuoden hän sairastui ja nukkui pois rauhassa helmikuun 11. päivänä vuonna 1138 osallistuttuaan ennen kuolemaansa pyhään ehtoolliseen. Hänen pyhien reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhittäjä Dimitri syntyi 1300-luvun alussa Perejaslavl Zalesskissa Moskovan pohjoispuolella. Jo nuorena hän jätti vauraan lapsuudenkotinsa ja sisäistä kutsumustaan seuraten vihkiytyi munkiksi Goritsin luostarissa, joka sijaitsi hänen kotikaupungissaan. Dimitrin hyveellinen elämä herätti ihmetystä veljestössä ja hänet katsottiin arvolliseksi saamaan pappisvihkimys.

Ajan myötä Dimitrin mielessä kypsyi päätös perustaa kaupungin laidalle oma yhteiselämäluostari, joka omistettiin pyhän Nikolaoksen muistolle. Igumenina hän johti nuorta yhteisöä. Hän otti kaikki tulijat vastaan rakkaudella ja opetti heitä ennen kaikkea oman hyveellisen elämänsä esimerkillä. Hänessä ilmenevä Jumalan armovoiman vaikutus lisäsi sitä kunnioitusta, jota niin munkit kuin maallikotkin tunsivat häntä kohtaan.

Pyhittäjä Dimitri oli harvinaisen kaunispiirteinen, ja ankarat ruumiilliset ja hengelliset kilvoitukset olivat kirkastaneet hänen kasvonsa erityisen henkeviksi. Kiusauksia välttääkseen hän tavallisesti veti munkinpäähineensä eli kukulin kasvoilleen jopa luostarin miesvieraiden kanssa keskustellessaan. Naisia hän tapasi vain harvoin. Koska luostari oli kaupungissa, sinne tuli sunnuntaisin ja juhlapäivinä paljon ihmisiä. Eräs ylhäisönainen halusi silkasta uteliaisuudesta päästä näkemään Dimitrin kasvot ja hiipi kurkistamaan ikkunasta, kun tämä oli valmistautumassa pyhään liturgiaan. Murheellisena Dimitri katsahti naiseen, joka kaatui voimattomana maahan. Dimitri nuhteli häntä sanoen: ”Miksi sinä, järjetön, halusit katsoa syntistä, joka on jo kuollut tälle maailmalle?” Opetettuaan naista hengellisessä elämässä Dimitri lähetti hänet pois sielullisesti parantuneena.

Pyhän Nikolaoksen luostarista käsin Dimitri solmi lämpimän hengellisen ystävyyssuhteen Pohjois-Venäjän munkkilaisuuden isään pyhittäjä Sergei Radonežilaiseen (25.9.), joka kilvoitteli 60 kilometrin päässä Perejaslavlista. Dimitri kävi usein pyhittäjä Sergein luona, joka omaan kokemukseensa perustuen opetti hänelle sielun puhdistamisen tiedettä.

Sana pyhän Dimitrin kilvoituksista kantautui suuriruhtinas Dimitri Donskoin (19.5.) korviin, joka kutsui hänet vieraakseen Moskovaan. Pyhittäjä Dimitrille tämänkaltaiset kunniaosoitukset ja ihmisten jatkuva virta Pyhän Nikolaoksen luostariin olivat kuitenkin raskas taakka. Lopulta hän jätti kotikaupunkinsa ja -luostarinsa ja vetäytyi läheisimmän oppilaansa Pahomin kanssa pohjoiseen. Ensin he asettuivat metsään noin 20 kilometrin päähän Vologdasta, mutta paikallisten asukkaiden vastustus pakotti heidät siirtymään vuonna 1371 lähemmäs kaupunkia. Vologdajoen mutkaan he perustivat luostarin, joka tultiin tuntemaan Prilukan[1] luostarina. Se oli Vologdan alueen ensimmäinen varsinainen yhteiselämäluostari. Sinne tuli kilvoituselämää etsiviä niin lähiympäristöstä kuin Dimitrin Perejaslavliin perustamasta luostarista.

Igumenina Dimitri oli ensimmäisenä kiiruhtamassa niin työhön kuin jumalanpalveluksiin. Kirkkoon alttarin vasemmalle puolelle hän rakennutti itselleen lauta-aidalla erotetun rukouspaikan, jossa hän saattoi kenenkään häiritsemättä vuodattaa sielunsa Jumalalle palavassa rukouksessa. Hän paastosi pitkiä aikoja äärimmäisen ankarasti nauttien ruoaksi vain vähän kirkkoleipää ja vettä. Vaatetuksena hänellä oli kesät talvet sama karkea lampaannahkaviitta.

Dimitri oli puutetta kärsivien ystävä. Hän auttoi köyhiä, antoi ruokaa nälkäisille, osoitti vieraanvaraisuutta matkustaville, lohdutti murheellisia ja puolusti sorrettuja. Eräs luostarin vakituisista hyväntekijöistä lähetti kerran ruoka-avustusta luostariin, mutta Dimitri ei ottanut lahjaa vastaan vaan sanoi: ”Vie nämä ruokatarpeet omaan taloosi ja anna ne palvelusväelle, etteivät he näkisi nälkää. Jos jotain jää tähteeksi, tuo se luostariin, niin silloin lahjasi on otollinen Jumalalle.”

Elämänsä loppupuolella Dimitri sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Hänen oma veljensä velkaantui kauppa-asioissaan ja tuli Prilukan luostariin pyytämään Dimitriltä siunauksen lähteä kauppamatkalle pakanoiden pariin. Kauppa sujuikin hyvin, ja kahden matkan jälkeen hän sai velkansa maksetuksi ja kokosi uuden omaisuuden. Rahanhimo sai hänet valtaansa ja hän tuli kolmannen kerran pyytämään siunausta samanlaiselle kauppamatkalle. Silloin Dimitri sanoi hänelle: ”Riittää jo, veli. Älä lähde enää, ettet saisi surmaasi pakanoiden luona.” Veli ei kuitenkaan ottanut varoituksesta vaarin vaan lähti matkaan palaamatta koskaan takaisin.

Keväällä 1389 Dimitri oli rakentamassa kirkkoa yhdessä munkkiveljien kanssa, kun hän odottamatta liikuttui ja lausui: ”Me täällä rakennamme katoavaisia asioita, mutta suuriruhtinas Dimitri ei enää huolehdi kanssamme tästä turhanpäiväisestä elämästä.” Samalla hän alkoi rukoilla edesmenneen puolesta. Veljet oudoksuivat hänen sanojaan, sillä suuriruhtinas oli terve ja parhaassa iässään. Vasta muutaman päivän kuluttua luostariin tuli tieto, että suuriruhtinas oli todellakin kuollut juuri tuona samana päivänä.

Pyhittäjä Dimitri saavutti korkean iän. Ennen kuolemaansa hän nimitti seuraajakseen oppilaansa Pahomin. Helmikuun 11. päivän vastaisena yönä 1392 munkit tunsivat hienon suitsukkeen tuoksun leviävän koko luostariin. He kiiruhtivat pyhittäjän keljaan ja löysivät hänen elottoman ruumiinsa, jonka sielu oli jo jättänyt. Kelja oli täynnä taivaallista tuoksua ja Dimitrin kasvot loistivat ylimaallista valoa. Munkit hautasivat hänet luostarin kirkkoon. Seitsemän ja puolen kuukauden kuluttua kuoli myös Dimitrin hengellinen ystävä pyhittäjä Sergei Radonežilainen.

Pyhittäjä Dimitrin reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Ihmiset paranivat kulkutaudeista, kirkkoon tunkeutuneet hyökkääjät kääntyivät pakoon ja riivatut rauhoittuivat. Joillekin pyhittäjä Dimitri ilmestyi unessa. Häntä alettiin Vologdassa kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen, ja sata vuotta kuoleman jälkeen häntä juhlittiin jo koko Venäjän kirkossa.

Georgi oli hurskas kristitty Serbian Kratovosta. Turkkilaisten pelko sai hänet lähtemään 1500-luvun alussa kotimaastaan, sillä näillä oli tapana vangita kristittyjä poikia ja viedä heidät palvelijoiksi sulttaanin hoviin. Georgi meni Sofiaan, jossa hän toimi kultaseppänä ja sai opetusta hurskaalta pappi Pietarilta. Hän oli 18-vuotias, kun hänen käytöksensä ja hyveellinen elämänsä kiinnittivät turkkilaisten huomion, ja nämä alkoivat painostaa häntä kääntymään islamiin. He yrittivät antaa petollisia lupauksia, mutta Georgi vastasi niihin määrätietoisesti. Hän muun muassa huomautti, että pyhäinjäännösten kautta tapahtuvat ihmeet ovat osoitus kristinuskon totuudesta. Pyhän Hengen innoittamana hän antoi niin viisaita vastauksia, että turkkilaiset alkoivat metelöidä estääkseen hänen sanojaan kuulumasta. He raahasivat Georgin tuomarin luo ja käskivät heittää hänet vankilaan. Tyrmässä Georgin luona vieraili pappi Pietari, joka rohkaisi häntä ja valoi häneen palavaa intoa. Näin Georgi ei säikähtänyt polttotuomiota, joka hänelle langetettiin.

Seuraavana päivänä Georgi kesti iloiten kuulustelun ja pahoinpitelyn. Hänen nuorekkaan rohkeutensa liikuttamana tuomari oli valmis armahtamaan hänet, mutta verenhimoisen väkijoukon huudot pakottivat hänet vastahakoisesti luovuttamaan Kristuksen viattoman lampaan kansanjoukon käsiin. Nämä tarttuivat Georgiin, repivät häntä sinne tänne, löivät ja sylkivät häntä kasvoihin. Matkalla torille kuuluttaja pauhasi: ”Tulkaa kaikki ja tuokaa polttopuita polttaaksemme tämä uskomme häpäisijä, joka ei suostu kieltämään Kristusta!” Kun meluava väkijoukko kulki katedraalin ohi, pappi Pietari huusi Georgille: ”Osoita vähän kärsivällisyyttä tänään, niin saat karkeloida Kristuksen kanssa ikuisesti!” Sitten hän kokosi kristityt rukoilemaan pyhän marttyyrin puolesta.

Turkkilaiset sytyttivät nuotion, ja kun liekit leimahtivat korkeuksiin, he heittivät Georgin tuleen. ”En pelkää tätä tulta, joka on muuttuva minulle vilvoittavaksi kasteeksi”, hän sanoi heille. ”Mikään ei voi erottaa minua Kristuksen rakkaudesta.” Kun liekit olivat polttaneet häntä sitovat köydet, hän kohotti kätensä taivasta kohti ja teki ristinmerkin. Silloin yksi turkkilaisista hyppäsi eteenpäin ja löi häntä raskaalla sauvalla päähän, ja pyhän Georgin sielu vapautui kohoamaan taivaaseen. Turkkilaisten yritykset polttaa Georgin ruumis tuhkaksi eivät onnistuneet, vaan se säilyi liekkien keskellä. Pappi Pietari ja kristityt hautasivat sen kunnianosoituksin. Pyhän Georgin marttyyrikuolema tapahtui vuonna 1515.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Saturninus oli pappina Pohjois-Afrikan Abitinassa 200-luvun lopulla. Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana kaikki kristittyjen pyhät kirjoitukset määrättiin poltettaviksi. Jotkut kristityt olivat valmiit luovuttamaan kirjoituksia, mutta Saturninus kieltäytyi jyrkästi. Eräänä sunnuntaina hänet ja koko hänen seurakuntansa pidätettiin. Heidän joukossaan oli muun muassa Dativus-niminen senaattori ja Saturninuksen neljä lasta. Kuulusteluissa he vastasivat kysymyksiin niin rohkeasti ja viisaasti, että kuulustelijatkin kehuivat heitä, mutta siitä huolimatta heidät lähetettiin kahlehdittuina Karthagoon ja asia jätettiin prokonsulin ratkaistavaksi.

Karthagossa Dativusta kuulusteltiin ensimmäisenä. Hän totesi olevansa kristitty ja rukoilevansa yhdessä heidän kanssaan. Hänet vietiin piinapenkkiin kidutettavaksi. Kun kristityiltä kysyttiin, kuka oli heidän johtajansa, Thelica-niminen nainen vastasi: ”Pyhä pappi Saturninus ja me kaikki hänen kanssaan.”

Kristityt naiset osoittautuivat kuulusteluissa erityisen rohkeiksi. Heidän joukossaan oli Victoria-niminen neito, joka oli paennut järjestettyä kihlausta kotitalonsa ikkunasta ja juossut kirkkoon. Hänen veljensä vaati häntä palautettavaksi, mutta Victoria sanoi, ettei kukaan, joka ei tunnusta Jumalan lakia, voi olla hänen veljensä.

Kun prokonsuli pelotteli Hilarion-nimistä lasta uhaten leikata hänen korvansa ja nenänsä, lapsi nauroi pakanan mielettömyydelle. Pyhä Saturninus ja muut pyhät marttyyrit menehtyivät pitkällisten kidutusten aikana. Heidän marttyyrikilvoituksensa tapahtui vuonna 304.

Pyhä Meletios vaikutti 300-luvulla, areiolaisriitojen aikana. Areiolaisuus oli tuomittu jo Nikean yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325, mutta riidat jatkuivat täydellä voimalla vielä vuosikymmeniä sen jälkeen. Meletios oli syntyisin ylhäissukuisesta perheestä Vähän-Armenian Melitenen kaupungista ja ryhtyi papiksi. Hän oli evankelisen elämän esikuva, rauhallinen ja sopuisa ja samalla syvästi oppinut. Oppiriitojen keskellä Meletios oli ortodoksisen linjan kannattaja, mutta opetti oikeaa oppia hillitysti ja ketään turhaan ärsyttämättä. Hänen päämääränään oli koota yhteen Kristuksen pirstoutunut lauma. Hänen sovitteleva, lempeä ja kiihkoton luonteensa oli erittäin sopiva tähän tehtävään.

Meletios valittiin Sebasteian piispaksi edellisen piispan Eustathioksen viraltapanon jälkeen vuonna 358. Havaittuaan kansan olevan jakautunut ja vaikeasti johdettavissa hän poistui pian alueelta ja siirtyi Antiokian lähelle Beroiaan (nyk. Aleppo), mistä käsin hän seurasi hiippakuntansa elämää.

Areiolaisen Eudoksioksen jälkeen Meletios valittiin valtakunnan itäisen keskuksen Antiokian arkkipiispaksi vuonna 360. Hiippakunta oli vajonnut kurjaan tilaan ortodoksisen Eustathioksen karkotuksen jälkeen, joka oli tapahtunut noin vuonna 330. Sekä kaupungin ortodoksit että areiolaiset luulivat saaneensa piispaksi oman miehensä. Niinpä koko kaupunki oli riemumielin ottamassa Meletiosta vastaan kuin Kristusta itseään. Mukana olivat jopa juutalaiset ja pakanat. Areiolaisuuteen taipuvainen keisari Konstantius oli myös virkaanasettajaisissa.

Keisari ehdotti Meletiokselle ja muille piispoille, että näiden pitäisi tulkita kansalle paljon kiistelty teksti: ”Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena.” (Sananl. 8:22) Puhuessaan ääriareiolaisen Georgioksen ja jonnekin välimaastoon sijoittuvan Kesarean piispan Akakioksen jälkeen Meletios toi selvästi esille oikean uskon. Ortodoksit taputtivat käsiään, kun taas areiolaiset pettyivät ja tunsivat toiveittensa romahtavan. Areiolainen ylidiakoni yritti jopa vaientaa uuden arkkipiispan sulkemalla hänen suunsa omalla kädellään. Suu tukittuna Meletios kuitenkin ojensi kätensä kansaa kohden kolme sormea yhdessä ja kaksi sormea kämmeneen suljettuina osoittaakseen, että Pyhän Kolminaisuuden kolme persoonaa ovat olemukseltaan samat ja että on olemassa vain yksi Jumala.

Areiolaiset alkoivat heti juonitella uutta arkkipiispaa vastaan ja saivat taivuteltua keisarin karkottamaan hänet Antiokiasta Meletioksen kotikaupunkiin Meliteneen. Ortodoksinen kansanosa oli kuitenkin päätöksestä niin vihainen, että olisi lynkannut sitä toimeenpanemaan tulleen upseerin, jollei Meletios olisi ottanut häntä päällysviittansa suojiin ja rauhoitellut väkeä. Meliteneen alkoi vaeltaa joukoittain Meletioksen kannattajia jopa Armeniasta saakka tapaamaan karkotettua piispaa. Antiokiassa uskovat antoivat lapsilleen hänen nimensä ja maalasivat talojensa seiniin hänen kuvansa. He kieltäytyivät olemasta missään tekemisissä hänen seuraajansa kanssa.

Keisari Konstantius II kuoli jo vuonna 361, minkä monet näkivät Jumalan oikeudenmukaisena rangaistuksena. Hänen seuraajansa Julianus Luopio antoi julistuksen, joka soi kaikille uskonnoille yhtäläisen aseman, mutta hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli päästä eroon kristinuskosta ja palauttaa pakanuus. Julistuksen ansiosta Meletios ja muut Konstantiuksen karkottamat piispat pääsivät kuitenkin palaamaan hiippakuntiinsa. Antiokian ortodoksit ryntäsivät yhtenä miehenä suutelemaan kotiin palaavan piispansa käsiä ja jalkoja ja koskettamaan hänen Pyhän Hengen täyttämää olemustaan. Pelkästään katselemalla häntä saattoi oppia evankelisia hyveitä, ja hänen huuliltaan kaikui puhdas ortodoksinen oppi.

Juhlahumun tauottua Meletios joutui kuitenkin havaitsemaan, että kaupungin ortodoksit olivat jakaantuneet kahteen ryhmään. Jotkut olivat uskollisia hänelle, kun taas toiset, jotka vaalivat pyhän Eustathioksen muistoa ja pitivät kiinni Nikean yleisen kirkolliskokouksen kirjaimesta, kyseenalaistivat hänen valintansa, koska myös areiolaiset olivat osallistuneet siihen. He kieltäytyivät hyväksymästä Meletiosta lailliseksi piispakseen ja valitsivat hänen sijaansa pappi Paulinoksen. Ollakseen hajottamatta ortodoksien rintamaa entisestään aikana, jolloin yhteistyö oli välttämättömämpää kuin koskaan, Meletios suostui tekemään yhteistyötä Paulinoksen kanssa, jotta uskovilla olisi voimaa kestää Julianuksen taholta uhkaava vaino.

Keisari Julianus lähetti Meletioksen maanpakoon, mutta jo vuonna 363 hän itse kaatui taistelussa persialaisia vastaan. Seuraava keisari oli ortodoksinen Jovianus, joka kuoli jo vuonna 364 hallittuaan vain kahdeksan kuukautta. Hänen seuraajakseen tuli fanaattinen areiolainen Valens. Meletios, joka oli Jovianuksen hallituskaudella palannut Antiokiaan, joutui lähtemään kolmannen kerran maanpakoon yhdessä monien muiden ortodoksista uskoa tunnustavien piispojen kanssa. Hän vetäytyi maatilalleen Armenian ja Kappadokian rajamaille. Siellä hänellä oli tilaisuus tavata usein pyhä Basileios Suuri, jonka kanssa he olivat opillisissa kysymyksissä täysin samanmielisiä. Basileioksesta tuli hänen innokkain tukijansa, joka teki kaikkensa taivuttaakseen lännen piispat ehtoollisyhteyteen Meletioksen kanssa.

Pyhä Meletios oli jättänyt Antiokiaan monia uskollisia oppilaita kuten Diodoroksen, josta tuli myöhemmin Tarsoksen piispa, seuraajansa Flavianoksen ja ennen kaikkea pyhän Johannes Krysostomoksen. Meletios oli kastanut Johanneksen ja houkutellut hänet maallisen oppineisuuden piiristä opiskelemaan pyhää Raamattua, ja myöhemmin Meletios vihki hänet diakoniksi. Antiokialaiset pysyivätkin lujasti ortodokseina keisarin uhkailuista huolimatta. Pyhän Meletioksen esimerkki samoin kuin erakkomunkit, joita tuli kaupunkiin uskovia vahvistamaan, antoivat kansalle rohkeutta ja voimaa kestää aina siihen saakka, kunnes lännen keisari Gratianus julisti uskonnonvapauden Valensin kuoleman jälkeen vuonna 378. Silloin Meletios kokosi 150 piispaa kirkolliskokoukseen, joka yksimielisesti tunnusti Nikean yleisen kirkolliskokouksen dogmit ja tuomitsi kaikki harhaopit.

Vähän ennen valtaistuimelle nousuaan hurskas keisari Teodosios Suuri (379–395) näki näyssä, että pyhä Meletios puki hänet keisarilliseen purppuraan ja laski kruunun hänen päähänsä. Teodosios tahtoi tehdä kertakaikkisesti lopun niistä repeämistä, jotka areiolaisuus ja muut harhaopit olivat kirkossa aiheuttaneet. Siksi hän kutsui koolle koko kristikuntaa edustavan kirkolliskokouksen vahvistamaan Nikean yleisen kirkolliskokouksen päätökset. Kokouksen puheenjohtajaksi hän haetutti pyhän Meletioksen ja vastaanotti hänet suurin kunnianosoituksin. Tämä toinen yleinen kirkolliskokous kokoontui Konstantinopolissa vuonna 381.

Saatuaan kirjatuksi kirkolliskokouksen isien suostumuksen Gregorios Teologin (25.1.) siirtämiseen Sasimasta Konstantinopoliin Meletios sairastui yhtäkkiä vakavasti. Ennen kuin kirkolliskokous ehti päättyä hän antoi sielunsa Herralle. Koko kaupunki keisarin ja kirkolliskokouksen isien johdolla kokoontui hänen hautajaisiinsa. Liikuttavassa ylistyspuheessaan Gregorios Nyssalainen suri menetystä, joka oli kohdannut Antiokian kirkkoa, kirkolliskokousta, kristillistä kirkkoa kokonaisuudessaan ja koko itää, kun ”sielujen lääkäri, Kristuksen armeijan komentaja ja harhaoppien heittelemän kirkkolaivan luotsi” oli jättänyt tämän maailman.

Pyhän Meletioksen jäännökset siirrettiin juhlallisesti Antiokiaan. Kaikissa matkan varrella olleissa kaupungeissa ne otettiin vastaan voittoisalle sotapäällikölle kuuluvin kunnianosoituksin. Antiokiassa hänet haudattiin Pyhän Babylaan kirkkoon.

Ethilwald oli pyhän Cuthbertin (20.3.) oppilaana ja apulaisjohtajana luostarissa, jonka tämä oli perustanut Skotlannin itärannikolle. Kun Lindisfarnen evankeliumikirjan – monien mielestä maailman kaunein käsikirjoitus – tekijä piispa Edfrith (4.6.) nukkui pois vuonna 721, Ethilwald valittiin hänen seuraajakseen. Pyhän saaren Lindisfarnen piispana Ethilwald teetätti edeltäjänsä tekemille evankeliumin lehdille näyttävän sidonnan, jossa käytettiin kultaa, hopeaa ja jalokiviä. Nämä ovat sittemmin kadonneet, mutta itse lehdet ovat Lontoossa British Libraryssa.

Ethilwald johti hiippakuntaansa lähes 20 vuotta. Hän saavutti laajan maineen ja arvostuksen, ja kun hän nukkui pois vuonna 740, häntä alettiin heti kunnioittaa pyhänä. Hänen reliikkejään siirrettiin lukuisia kertoja suojaan viikinkien hyökkäyksiltä, kunnes niille löytyi pysyvä sija Durhamista vuonna 995. Myöhemmin ne siirrettiin Westminsteriin.

Benedictus oli syntyjään (751) länsigootti ja alkuperäiseltä nimeltään Witiza. Nuorukaisena hän työskenteli kuningas Pipin Pienen ja tämän pojan Kaarle Suuren hovissa ja kuningatar Bertradan juomanlaskijana. 20-vuotiaana hän koki voimakkaan kääntymyksen, mutta jatkoi vielä elämää maailmassa. Palveltuaan armeijassa, kunnostauduttuaan taisteluissa ja oltuaan lähellä kuolemaa hän päätti jättää maailman taakseen ja omistautua kokonaan Jumalalle. Widmar-nimisen erakon rohkaisemana hän vihkiytyi munkiksi Dijonin lähistöllä vuonna 780.

Munkkina Benedictus omaksui ankaran elämäntavan. Hän seurasi Pakomioksen ja Basileios Suuren sääntöjä. Noin kolmen vuoden kuluttua häntä pyydettiin luostarin johtajaksi, mutta hän kieltäytyi tietäen, etteivät toiset munkit kykenisi kilvoittelemaan hänen elämäntapansa mukaan.

Benedictus vetäytyi perintömailleen Languedocin Anianeen ja ryhtyi erakoksi. Hän sai oppilaita, jotka viettivät hänen johdollaan yksinkertaista elämää rukoillen, paastoten, kopioiden käsikirjoituksia ja tehden käsitöitä. Sunnuntaita ja juhlapäiviä lukuun ottamatta yhteisössä syötiin pelkkää leipää ja vettä. Jumalanpalveluksetkin Benedictus toimitti käyttäen mahdollisimman yksinkertaisia ja vaatimattomia astioita ja välineitä.

Ennen pitkää kilvoittelijoita oli niin paljon, että he joutuivat siirtymään sopivammalle alueelle ja rakentamaan varsinaisen luostarin. Sen kirkossa Benedictus salli myös arvokkaampien astioiden ja koristeiden käytön. Benedictuksesta tuli hengellinen johtohahmo, joka nimettiin Etelä-Ranskan luostarien valvojaksi. Hän ohjasi niin uusia kuin vanhojakin luostareita toteuttamaan alkuperäisiä ihanteitaan. Benedictuksella oli myös Kaarle Suuren (771–814) tuki toimilleen. Benedictus oli läheisissä väleissä seuraavankin frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan (814–840) kanssa. Tämä määräsi Benedictuksen muuttamaan kauas pohjoiseen, ensin Alsaceen ja sitten Aachenin kaakkoispuolelle, saadakseen hänet lähemmäksi itseään ja hoviaan.

Aachenissa Benedictus oli Ludvigin läheisimpiä neuvonantajia. Hän johti luostaria, jonka vieressä toimi koulu, ja ohjaili koko valtakunnan luostarielämää. Luostarien elämää sekoitti suuresti se, että niiden rakennuttajat ja tukijat olivat yleensä yksityisiä, jotka eivät malttaneet pysyä erossa luostarin asioista.

Benedictuksen päämääränä oli ohjata munkit ”uskosta näkemiseen” syvemmän rukouselämän, mietiskelyn ja tekstien tutkiskelun avulla. Keinona tähän hän piti köyhyyttä ja kuuliaisuutta pyhän Benedictuksen (k. n. 550) säännön hengessä.

Aachenin kirkolliskokouksessa vuonna 816 Benedictus johti keskustelua, joka johti benediktiinisäännön käyttöönottamiseen koko valtakunnassa. Samalla ulkonaisia seikkoja kuten munkkien viittoja pyrittiin yhdenmukaistamaan. Tämä yhtenäisti kirjavia käytäntöjä, mutta samalla monia vanhoja roomalaisia, kelttiläisiä ja erinäisiä paikallistapoja, kuten taukoamattomien jumalanpalvelusten perinne, alkoi vaipua unohduksiin. Askeesi, hiljentyminen ja eristäytyminen palautettiin kunniaansa; maallikot ohjattiin pois asumasta luostarien sisäpuolella. Munkkeja vaadittiin tekemään käsitöitä ja hoitamaan kaikki hetkipalvelukset. Heitä rohkaistiin lukemaan ja tutkimaan isien kirjoituksia ja olemaan käyttämättä kaikkia voimavarojaan koulujen ylläpitämiseen. Ruoan ja juoman määrällekin asetettiin rajoja. Uudistukset otettiin käyttöön syksyllä 817. Kaikkiin 300-luvun erämaiden tapoihin ei kuitenkaan ollut paluuta: Benedictuksen oli tunnustettava, että koska munkit olivat 800-luvulla enimmäkseen pappeja, käsityö sai jäädä opetustyön varjoon. Muutenkaan uudistukset eivät toteutuneet kaikin osin täydellisesti, mutta kyseessä oli kuitenkin suuri murros lännen luostarien historiassa.

Vietettyään viimeiset vuotensa tuskallisten sairauksien kourissa pyhä Benedictus nukkui pois vuonna 821.

Pyhän Antonioksen[1] vanhemmat muuttivat Fryygiasta Konstantinopoliin paeten ikonien kunnioittajiin kohdistunutta vainoa. 800-luvun alussa syntyneen Antonioksen äiti kuoli varhain ja hän jäi isänsä kasvatettavaksi. Jo lapsena hän leikki pappia ja osoitti suurta kiinnostusta kirkkoa kohtaan. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi ja kilvoitteli innokkaasti rukouksessa ja askeesissa. Paastoilla ja valvomisilla hän kuoletti lihansa, ja pian hän tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen.

Myöhemmin Antonios valittiin vastoin omaa tahtoaan luostarinsa igumeniksi. Hän taivutti isänsäkin tulemaan munkiksi samaan luostariin. Erityisen ominaista Antoniokselle oli suuri armeliaisuus. Hän kierteli Konstantinopolin syrjäkujilla etsien puutteessa olevia ja jakoi heille auliisti avustusta. Kerran kun hän oli taas kiertelemässä kaupunkia, tuntematon mies ojensi hänelle ison kukkaron täynnä kultarahoja sanoen: ”Jaa nämä köyhille!” Sen jälkeen mies katosi.

Patriarkan istuimen vapauduttua vuonna 893 keisari ja pyhä synodi valitsivat yksimielisesti Antonioksen uudeksi patriarkaksi hänen armeliaan sydämensä tähden. Patriarkkanakin Antonios jatkoi ankaraa kilvoitusohjelmaansa, vaikka alkoi olla jo iäkäs. Nyt hänellä oli entistäkin paremmat edellytykset osoittaa rakkauttaan puutteessa oleville kirkonpalvelijoille ja maallikoille. Pyhän Hengen vahvistamana hän riensi kuin siivillä kirkosta toiseen, toimitti jumalanpalveluksia, rukoili kansan puolesta sekä jakoi rahaa ja avustuksia köyhille, jotka aina hänet nähdessään ryntäsivät hänen luokseen.

Kahtena patriarkkavuotenaan Antonios yritti toimia rauhantekijänä kirkossa, jonka pyhän Ignatioksen (23.10.) ja pyhän Fotioksen (6.2.) fanaattiset kannattajat olivat jakaneet kahtia. Hän huolehti myös rappeutuneiden kirkkojen kunnostamisesta ja rakennutti luostarin, jossa häntä myöhemmin muisteltiin vuosittain. Viimeisen sairautensa aikanakin hän jatkoi rukouksiaan uskovan kansan puolesta.

Pyhä Antonios nukkui pois vuonna 901. Eräs nainen, joka oli vajonnut köyhyyteen, koska ei voinut tehdä työtä vammautuneen jalkansa takia, pyysi pyhän Antonioksen esirukouksia heti tämän kuoleman jälkeen. Jalka parani naisen nukkuessa.

Pyhä Aleksi syntyi aikana, jolloin Venäjä oli tataarien vallan alla. Hänen vanhempansa olivat Tšernigovin ruhtinaskunnan kuuluisaa pajarisukua. He pakenivat tataarien hyökkäyksiä Moskovaan, jossa heille vuoden 1300 tienoilla syntyi poika Elefteri, tuleva esipaimen Aleksi. Kun poika kerran kaksitoistavuotiaana oli virittämässä linnunpyydysverkkoja, hän huomaamatta torkahti ja kuuli äkkiä äänen sanovan: ”Aleksi, miksi näet turhaan vaivaa? Sinä tulet pyydystämään ihmisiä.” Uusi nimi kummastutti poikaa eikä hän käsittänyt, mitä sanat tarkoittivat, mutta siitä lähtien into hengellisten kirjojen lukemiseen ja rukoukseen kasvoi hänessä vuosi vuodelta, kunnes hänen sydämessään syttyi palava halu mennä luostariin ja omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Vuonna 1320 hän toteutti toiveensa menemällä moskovalaiseen Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostariin, jossa hänet vihittiin heti munkiksi.

Aleksi kilvoitteli luostarissa kaksikymmentä vuotta näännyttäen itseään paastolla ja valvomisella, rukouksilla ja kyynelillä, tutkien pyhiä kirjoituksia ja edistyen hengellisessä elämässä. Ohjaajana hänellä oli hengelliseen elämään perehtynyt vanhus Geronti ja hengellisenä veljenä pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) veli Stefan, joka tuli kilvoittelemaan samaan luostariin. Kreikkalaissyntyinen metropoliitta Teognostos (14.3.) rakasti Stefania, Gerontia ja Aleksia ja kutsui heidät aika ajoin luokseen hengellisiin keskusteluihin. Myöhemmin hän nimitti Stefanin luostarin igumeniksi. Aleksille hän uskoi kirkollisten tuomioistuinten johtamisen, sillä hän arvosti suuresti hänen hyveellisyyttään ja lahjakkuuttaan. Aleksi hoiti uutta tehtävää kaksitoista vuotta opetellen samalla kreikkaa ja oppien tuntemaan ihmisluontoa ja sen heikkouksia. Tuohon aikaan kirkollisissa tuomioistuimissa ratkottiin papiston johdolla kaikenlaisia riita-asioita. Suuriruhtinas ja pajarit kunnioittivat Aleksia ja arvostivat hänen viisaita neuvojaan, eikä ainoastaan hengellisissä vaan myös maallisissa asioissa.

Vuonna 1352 (tai 1350) metropoliitta Teognostos vihki Aleksin Vladimirin piispaksi. Yhdessä suuriruhtinas Johannes (Iivana) II:n (1326–1359) kanssa metropoliitta päätti, että Aleksista oli tuleva hänen seuraajansa, ja ilmoitti Konstantinopolin patriarkalle, ettei Venäjän metropoliitaksi saisi nimittää ketään muuta. Teognostoksen kuoltua Aleksi matkusti nimittämistä varten Konstantinopoliin, jossa hän vietti noin vuoden. Patriarkka Filotheoksen antamassa nimityskirjassa vuodelta 1354 todetaan, että ei-kreikkalaisena Aleksi nimitetään metropoliitaksi poikkeuksellisesti suuren hyveellisyytensä ja hengellisyytensä tähden.

Venäjää repivät tuohon aikaan monet sisäiset riidat. Kiovan metropoliittakuntaa hallitsivat idässä venäläiset, lännessä puolalaiset ja liettualaiset ruhtinaat. Läntisten alueiden ortodoksiset ruhtinaat halusivat oman metropoliitan. Ruhtinas Olgerdin tukemana Aleksille ilmestyi kilpailija Roman, joka sai Konstantinopolin uudelta patriarkalta Kallistokselta nimityksen Liettuan metropoliitaksi. Kahden metropoliitan nimitys aiheutti kansassa hämmennystä, ja Aleksi joutui matkustamaan uudelleen Konstantinopoliin. Siellä patriarkka Kallistos vahvisti hänen asemansa Venäjän johtavana piispana, jonka alaisuuteen kuului Moskovan ohella Kiovan hiippakunta.

Paluumatkalla Konstantinopolista merellä nousi kova myrsky ja laivaa uhkasi haaksirikko. Aleksi rukoili hartaasti luvaten rakennuttaa kirkon sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä laiva pääsisi satamaan. Herra kuuli rukouksen: myrsky tyyntyi ja laiva rantautui elokuun 16. päivänä, jolloin vietettiin Kristuksen käsittätehdyn ikonin juhlaa. Näin Aleksi jäi velkaa itselleen Vapahtajalle.

Moskovassa Aleksi otettiin vastaan iloiten, ja hän alkoi johtaa kirkkoa väsymättömällä innolla. Muutamat hiippakunnat olivat menettäneet esipaimenensa ruttoepidemiassa. Aleksi vihki heidän tilalleen uusia piispoja. Hän perusti yhteiselämäluostareita pitäen esikuvana pyhittäjä Sergein perustamaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria sekä sovitteli ruhtinaiden välisiä sisällissotia ja hoiti suhteita tataarikaaneihin.

Kaanin vaimo Taidula sairastui vaikeasti ja sokeutui. Kun mitkään hoidot eivät auttaneet, hän päätti pyytää apua Aleksilta, jonka oli kuullut olevan pyhä mies. Kaanin lähettiläs toi Aleksille kehotuksen lähteä Kultaiseen Ordaan[1], muussa tapauksessa kaani joukkoineen hyökkäisi Venäjälle. Pakon edessä Aleksi suostui kutsuun, vaikka tunsi, että tehtävä ylitti hänen voimansa. Nöyrästi Jumalaan turvautuen hän totesi: ”Uskon, ettei Hän, joka antoi sokealle näön, ylenkatso uskon rukousta.” Ennen matkalle lähtöä vuonna 1357 katedraalissa toimitettiin rukouspalvelukset Jumalanäidin ikonin ja pyhän metropoliitta Pietarin (21.12.) reliikkien edessä. Palveluksen aikana tuohus syttyi itsestään palamaan pyhän Pietarin haudalla, mikä vahvisti Aleksin uskoa. Ordaan saavuttuaan hän toimitti taas rukouspalveluksen ja vihmoi Taidulan pyhitetyllä vedellä, jolloin tämä sai näkönsä. Kiitollinen kaani lahjoitti Aleksille sormuksen ja päästi hänet palaamaan Moskovaan.

Pian kaanin poika Berdibek nousi isäänsä vastaan. Surmattuaan kaanin ja veljensä hän anasti vallan ja alkoi periä Venäjän ruhtinailta suuria veroja sekä vaati heitä tulemaan Ordaan. Aleksia pyydettiin välittäjäksi. Hän matkusti uudelleen Ordaan lepyttämään kaania. Perillä hän sai kestää monenlaista ahdinkoa, mutta Jumalan avulla hän voitti kaanin suosion, niin että tämä suostui vahvistamaan Venäjän entiset oikeudet. Asioiden suotuisaan käänteeseen vaikutti myös Taidula, joka ei ollut unohtanut hyväntekijäänsä.

Tammikuussa 1359 Aleksi matkusti Kiovaan varmistuakseen Etelä-Venäjän ruhtinaiden tuesta Moskovalle smolenskilaisten ja liettualaisten ruhtinaiden sotaretkien aikana. Ruhtinas Olgerd sai hänet vangiksi ja uhkasi jo hänen henkeäänkin, mutta Aleksi pääsi pakenemaan ja palasi Moskovaan. Moskovan suuriruhtinas Johannes II oli kuollut hänen poissa ollessaan, ja metropoliitta Aleksi otti holhoukseensa alaikäisen ruhtinas Dimitrin, joka tultiin myöhemmin tuntemaan Dimitri Donskoina (19.5.). Muutaman vuoden ajan Aleksi oli Venäjän niin maallinen kuin hengellinenkin johtaja. Kirkkaan älynsä ja oppineisuutensa, luonteenlujuutensa ja hurskautensa ansiosta hän sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hän sovitteli ruhtinaiden välisiä kiistoja vahvistaen samalla Moskovan suuriruhtinaan valtaa. Juuri pyhän Aleksin, pyhittäjä Sergei Radonežilaisen ja Dimitri Donskoin yhteiset ponnistelut yhdistivät Venäjän ruhtinaat Moskovan ympärille, mikä puolestaan loi perustan tataarien kukistamiselle Kulikovon taistelussa vuonna 1380.

Pyhä Aleksi rakennutti useita luostareita, muun muassa Kristuksen käsittätehdyn ikonin luostarin aikanaan Mustallamerellä myrskyssä tekemänsä lupauksen mukaan. Hän pyysi pyhittäjä Sergeiltä tämän oppilaan Andronikin (13.6.) uuden luostarin johtajaksi. Luostari tunnetaan nykyään ensimmäisen igumeninsa mukaan Andronikin luostarina. Vuonna 1362 Aleksi perusti Serpuhovin lähelle Neitsyt Marian temppeliinkäymisen luostarin, jonka johtajaksi hän nimitti oppilaansa Varlaamin (5.5.), ja vuonna 1365 Moskovan Kremliin Ylienkeli Mikaelin ihmeelle pyhitetyn luostarin, joka tunnetaan paremmin venäläisellä nimellä Tšudovin luostari. Sinne pyhä Aleksi itsekin vetäytyi mielellään harjoittamaan paasto- ja rukouskilvoituksia.

Aleksi vieraili usein pyhittäjä Sergein luona keskustelemassa kirkkoa koskevista asioista. Vanhuksen viisaat neuvot ja pyhä enkelimäinen elämä saivat metropoliitan suunnittelemaan hänestä itselleen seuraajaa. Tuntiessaan elämänvoimansa vähenevän hän kutsuikin pyhittäjä Sergein luokseen Moskovaan. Keskustellessaan hänen kanssaan hän käski odottamatta tuoda kallisarvoisen jalokiviristin ja ripusti sen omin käsin pyhittäjä Sergein kaulaan merkiksi tulevasta piispuudesta. Odottamaton ehdotus sai nöyrän Sergein hämmennyksiin. Murheellisin mielin hän kieltäytyi tarjotusta kunniasta eikä taipunut metropoliitan suostutteluihin. Lopulta tämä ymmärsi, että painostus vain saisi pyhittäjän jättämään luostarinsa ja vetäytymään tiettömään erämaahan, ja katsoi parhaaksi muuttaa keskustelun aihetta. Lohdutettuaan Sergeitä hän päästi tämän palaamaan rauhassa luostariinsa.

Pyhä Aleksi eli 78-vuotiaaksi ja oli metropoliittana 24 vuotta. Tuona aikana hän vihki Venäjän kirkkoon 21 uutta piispaa. Häneltä jäi jälkeen hänen omakätisesti kopioimansa evankeliumikirja, jota säilytettiin aarteena Tšudovin luostarissa. Konstantinopolissa ollessaan hän oli tutkinut kreikkalaisia evankeliumitekstejä, tehnyt niiden pohjalta korjauksia slaavilaiseen käännökseen ja jäljentänyt omakätisesti slaavinkielisen tekstin. Lisäksi häneltä on säilynyt Nižni Novgorodin kristityille osoitettu paimenkirje, jossa hän muun muassa kirjoittaa: ”Vallitkoon kristittyjen kesken rauha, rakkaus ja totuus, ei vain sanoissa ja kielellä vaan myös puhtaassa sydämessä ja suorassa sielussa.”

Pyhä Aleksi päätti maallisen vaelluksensa 12. helmikuuta 1378. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Tšudovin luostariin. Viidenkymmenen vuoden kuluttua puisen Ylienkeli Mikaelin kirkon holvi luhistui ja sen tilalle päätettiin rakentaa uusi kivikirkko. Perustuksia kaivettaessa toukokuun 20. päivänä 1431 pyhän Aleksin pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina. Siitä lähtien kirkko on kunnioittanut häntä pyhien joukossa.

Tšudovin luostarikompleksi Kremlissä tuhottiin neuvostovallan aikana vuonna 1929 ja pyhän Aleksin reliikit siirrettiin museoon. Toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1947 ne palautettiin Venäjän kirkolle patriarkka Aleksi I:n (1945–1970) pyynnöstä ja sijoitettiin Teofanian katedraaliin, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Kirkko viettää pyhän Aleksin, Moskovan metropoliitan, muistoa kahdesti vuodessa, helmikuun 12. päivänä hänen kuolemansa ja toukokuun 20. päivänä pyhäinjäännösten löytymisen johdosta.

Pyhittäjä Vassian oli pyhittäjä Paisi Uglitšilaisen (6.6.) oppilas. Hän oli ruhtinassukua, mutta jätti maailman ja meni 33-vuotiaana Jumalanäidin suojeluksen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän toimitti palvelutehtäviä napisematta ja harjoitti ankaraa kieltäymystä.

Kilvoiteltuaan luostarissa kaksikymmentä vuotta Vassian pyysi siunauksen vetäytyä hiljaisuuteen. Pyhittäjä Paisi siunasi hänet sanoen: ”Mene, lapseni, kantaen Herran hyvää iestä ja elä Hänelle otollisesti. Pian olet itsekin perustava luostarin ja keräävä sinne munkkien joukon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.” Vuonna 1492 Vassian lähti erämaahan noin 30 kilometrin päähän Uglitšista etelään. Paikalliset asukkaat löysivät pian hänen yksinäisen asumuksensa ja alkoivat käydä hänen luonaan kuulemassa hengellistä opetusta.

Vassian rakennutti saamalleen lahjoitusmaalle Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja perusti luostarin. Hän säilytti yhteyden hengelliseen opettajaansa pyhittäjä Paisiin aina tämän kuolemaan saakka. Hän itse nukkui pois helmikuun 12. päivänä vuonna 1509 kilvoiteltuaan perustamassaan luostarissa seitsemäntoista vuotta.

Pyhä Khrestos oli kotoisin Albaniasta ja eli 1700-luvun alkupuolella. Hän oli 40-vuotias muuttaessaan Konstantinopoliin, missä hän toimi puutarhurina. Ollessaan kerran myymässä omenoita torilla hänelle tuli turkkilaisen ostajan kanssa riitaa hinnasta. Kostoksi turkkilainen alkoi väittää, että Khrestos oli sanonut siirtyvänsä islamiin, ja vei hänet tuomioistuimen eteen. Siellä turkkilainen sai avukseen kaksi väärää todistajaa, jotka vakuuttivat kuulleensa Khrestoksen lupauksen. Khrestos itse vastasi rohkeasti, ettei hän ole koskaan sanonut mitään sellaista eikä missään tapauksessa luovu ortodoksisesta kristillisestä uskostaan.

Silloin tuomari käski ruoskia Khrestosta jalkapohjiin. Sen jälkeen hänet sidottiin, häntä lyötiin päähän, niin että veri virtasi, ja hänet heitettiin vankilaan, missä hänen jalkansa kiristettiin jalkapuuhun. Samaan aikaan vankilassa oli poliittisista syistä vangittuna tunnettu runoilija ja oppinut Caesar Daponte (1713–1784), josta myöhemmin tuli Athosvuoren munkki. Hän sai vartijat höllentämään Khrestoksen kiristävää jalkapuuta, ja Daponte tarjosi hänelle ruokaa. Khrestos vastasi kuitenkin: ”Miksi söisin? Enhän minä kuitenkaan jää eloon. Parempi minun on kuolla Kristuksen tähden janoisena ja nälkäisenä.” Sitten hän veti taskustaan kovasimen ja antoi sen Dapontelle. Hän pyysi, että tämä vapauduttuaan myisi sen ja toimituttaisi rahoilla muutamia muistoliturgioita hänen puolestaan.

Jo samana päivänä Khrestos vietiin vankilasta mestattavaksi. Hän sai marttyyrien kruunun helmikuun 12. päivänä 1748. Daponte kirjoitti muistiin hänen marttyyrikertomuksensa.

Pyhä Meleti, maallikkonimeltään Mihail Ivanovitš Leontjevitš, syntyi Poltavan läänissä vuonna 1784. Hän opiskeli Jekaterinoslavin hengellisessä seminaarissa, josta arkkipiispa Platon lähetti hänet parhaana oppilaana suorittamaan jatko-opintoja Pietarin hengelliseen akatemiaan. Valmistuttuaan teologian maisteriksi Mihail jäi akatemiaan kreikan kielen opettajaksi. Pyhän Meletios Antiokialaisen päivän aattona 11. helmikuuta 1820 hänet vihittiin munkiksi Kiovan Bratskin luostarissa. Nimen hän sai pyhän Meletioksen mukaan. Munkkivihkimystä seurasi nopea eteneminen kirkollisessa hierarkiassa. Jo kuuden vuoden kuluttua lahjakas Meleti vihittiin Kiovan hiippakunnan apulaispiispaksi, ja pian seurasi nimitys ensin Permin ja sitten Irkutskin hiippakunnan esipaimeneksi.

Meleti kiersi laajaa hiippakuntaansa Jäämeren rantoja ja Alaskaa myöten. Tyynen valtameren rannoilla ja Siperiassa hän tapasi usein laamalais-buddhalaisia ja koetti nöyrästi opettaen saada heidät luopumaan eksytyksestään. Hän rakennutti kirkkoja ja näki paljon vaivaa Siperian pienten kansojen kuten tunguusien ja burjattien valistamiseksi evankeliumin valolla. Siperian ankara ilmasto kuitenkin koetteli hänen terveyttään. Vuonna 1835 hänet siirrettiin omasta pyynnöstään takaisin Ukrainaan Harkovin hiippakunnan arkkipiispaksi.

Harkovissa pyhä Meleti kiinnitti huomiota pappiskoulutukseen. Hän perusti uudelleen luostareita ja hengellisiä kouluja, jotka oli lakkautettu keisarinna Katariina II:n aikana. Opiskelevia nuoria hän kohteli aina määrätietoisesti mutta huolehtivasti. Pappeja kohtaan hän oli vaativa. Hän kuulusteli paikkaa hakevilta tarkkaan jumalanpalvelusjärjestyksen tuntemusta ja teki kaikkensa kitkeäkseen lahjusten ottamisen kirkon elämästä. Lahjojen suhteen hän oli itse omantunnontarkka. Kun eräs piirivalvoja toi hänelle lahjaksi kalan, hän sanoi, että saattoi ostaa kalaa milloin vain kaupungin torilta, ja käski valvojaa viemään kalan jollekulle köyhälle kirkonpalvelijalle tai ponomarille.

Henkilökohtaisessa elämässään pyhä Meleti noudatti kaikessa hämmästyttävää pidättyväisyyttä. Hän paastosi ankarasti, rukoili öisin tuntikausia ja harjoitti Jeesuksen rukousta. Opetuspuheita hän piti vain harvoin, sillä hänellä oli heikko ääni, mutta henkilökohtaisissa keskusteluissa hän lausui usein kirkkaita henkeviä ajatuksia. Kansa rakasti häntä hänen hurskaan elämänsä, oikeudentajunsa, armeliaisuutensa ja nöyryytensä tähden.

Meletin nöyryydestä ja sielun puhtaudesta kertoo se, millä tavoin hän osallistui katumuksen sakramenttiin kuukausittain. Synnintunnustus oli yksityiskohtainen, ja vaikka tunnustetut synnit olivat viattomia kuin lasten synnit, Meleti katui niitä vilpittömästi itkien. Synninpäästön jälkeen hänen kasvonsa loistivat ylimaallista iloa.

Vähän ennen kuolemaa Meletiä syytettiin hiippakunnan asioiden hitaasta hoitamisesta, mikä johtui hänen heikosta terveydestään. Hän itsekin myönsi, että kirjallisten asioiden hoitaminen oli hänestä raskasta, mutta jumalanpalveluksissa hän tunsi lepäävänsä.

Pyhä Meleti sai etukäteen tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Helmikuun 29. päivän vastaisena yönä vuonna 1840 hän kutsui luokseen papin ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Lausuttuaan rukouksen ”Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä” hän siunasi itsensä ristinmerkillä, pyysi läsnäolijoilta anteeksi ja jätti henkensä Herralle. Henkilökohtaista omaisuutta häneltä jäi vain kahdeksan ruplaa. Hautajaiskustannusten kattamiseksi toimeenpantiin keräys.

Pyhän Meletin kuolemasta lähtien ihmiset ovat luottaneet hänen esirukoustensa voimaan Jumalan edessä. Moni on parantunut sairauksistaan ja saanut lohdutusta murheissa ja apua vaikeuksissa. Harkovin asukkaat luottivat pyhän Meletin suojelukseen erityisesti toisen maailmansodan aikana. Sodan jälkeen vuonna 1948 hänen reliikkiarkkunsa siirrettiin hautakryptasta kaupungin katedraaliin, jossa se on nykyäänkin. Vuonna 1977 hänen kunniakseen laadittiin jumalanpalvelustekstit ja kirjoitettiin akatistos, mistä lähtien häntä on virallisesti kunnioitettu pyhänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Aquila oli syntyjään juutalainen ja kotoisin Pontoksesta. Hän oli asettunut vaimonsa Priscan (kr. Priskilla) kanssa Roomaan, jossa hän työskenteli teltantekijänä. Ilmeisesti Roomassa he myös kääntyivät kristityiksi. Kun evankeliumin julistaminen synnytti levottomuutta Rooman juutalaiskortteleissa, keisari Claudius määräsi vuonna 49 kaikki juutalaiset poistumaan kaupungista. Prisca ja Aquila siirtyivät Korinttiin, jonne apostoli Paavali hieman myöhemmin saapui Ateenasta.[1]

Paavali asui Aquilan ja Priscan luona, ja koska hän ei halunnut olla heille rasitukseksi, apostoli työskenteli yhdessä heidän kanssaan. Samalla hän opetti heille uskon salaisuuksia. Eräiden tietojen mukaan vasta Paavali kastoi heidät. Sapattina he kävivät synagogassa yhdessä.

Prisca ja Aquila olivat täydellisesti omistautuneita Herransa palvelemiselle. He auttoivat kirkkoa ja sen sanoman levittämistä kaikin keinoin, ja olivat valmiit kärsimään mitä tahansa Kristuksen tähden. Heidän kotinsa oli kristittyjen kokoontumispaikka. Paavali nimitti heitä ”työtovereikseen Jeesuksessa Kristuksessa”.

Kun Paavali lähti takaisin Aasian puolelle, Prisca ja Aquila seurasivat häntä. Efesoksessa he hankkivat käyttöönsä ison talon, jossa kristityt kokoontuivat pyhälle ehtoolliselle. Siellä Prisca ja Aquila johdattivat aleksandrialaisen juutalaisen Apolloksen (8.12.) Kristuksen tuntemiseen.

Prisca ja Aquila palasivat Roomaan vuonna 58. Heidän kodistaan tuli taas kristittyjen kokoontumispaikka. Roomalaisille kirjoittaessaan apostoli Paavali ylisti heitä: ”He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat.”[2] Syystä tai toisesta Paavalilla oli tapanaan mainita Priscan nimi ensin.

Myöhemmin Prisca ja Aquila palasivat Efesokseen. Kun Paavali oli vangittuna Roomassa, hän lähetti heille terveisiä Timoteuksen kautta (2. Tim. 4:19).

Pyhät Prisca ja Aquila kärsivät marttyyrikuoleman ilmeisesti tulemalla mestatuiksi Efesoksessa. Tunnetaan tosin toinenkin traditio, jonka mukaan marttyyrikuolema tapahtui Roomassa. Joka tapauksessa Circus Maximuksen eteläpuoleisella kukkulalla oli Priscalle omistettu kirkko viimeistään 300-luvulla. Paavi Leo III (795–816) antoi sille uuden nimen molempien pyhien kunniaksi (Titulus Aquilae et Priscae). Pyhien Priscan ja Aquilan muistopäivä lännen kirkossa on 8.7. Taiteessa heitä on kuvattu teltantekijän välineiden kanssa tai Paavalin tapaan miekat kädessään.

Pyhä Martinianos oli kotoisin Palestiinan Kesareasta ja eli 300-luvun lopulla. Ollessaan 18-vuotias hän siirtyi asumaan Kesarean lähellä sijaitsevalle Arkkivuorelle. Siellä hän kilvoitteli rukouksessa ja askeesissa 26 vuotta. Paholainen hyökkäsi häntä vastaan herättäen hänen ajatuksissaan monenlaisia taisteluja, mutta Jumalan avulla hän pysyi lujana kilvoituksessaan. Jumalan armo asui hänessä niin runsaana, että hän sai lahjan tehdä ihmeitä.

Martinianoksen maine levisi ympäristöön, ja hänen luonaan alkoi käydä paljon ihmisiä pyytämässä apua niin ruumiillisiin sairauksiin kuin taisteluun syntejä ja himoja vastaan. Jumala valaisi häntä antamaan jokaiselle sopivan neuvon ja oikeat ohjeet. Mitä enemmän hän teki hyvää, sitä kiivaammin sielunvihollinen tahtoi tuhota hänet. Paholainen sai liittolaisekseen Zoe-nimisen kevytmielisen naisen, joka alkoi kerskailla, että saisi kilvoittelijan helposti lankeamaan, koska tämän hyveellisyys johtui vain tilaisuuksien puuttumisesta.

Nainen keksi häpeämättömän juonen. Rajuilman aikana myöhään illalla hän ilmestyi ryysyihin pukeutuneena Martinianoksen keljaluolan ovelle väittäen olevansa eksynyt ja pyysi surkealla äänellä kilvoittelijaa ottamaan hänet yöksi keljaansa. Martinianos ei voinut jättää naista ulos rankkasateeseen, ja ulkona liikkui villipetojakin, joten hän päästi tämän sisään. Hän sytytti tulen, että nainen voisi lämmitellä, tarjosi tälle viikunoita ja jätti hänet keljansa etuhuoneeseen. Itse hän meni peremmällä olevaan pienempään luolaan ja rukoili siellä suurimman osan yötä.

Aamuyöstä Martinianosta alkoivat häiritä lihalliset ajatukset. Heti kun oli mahdollista, hän meni naisen luo kehottaakseen tätä lähtemään. Avattuaan oven hän ei nähnytkään enää kurjaa kerjäläistä vaan kauniisti koristautuneen nuoren naisen: Zoe oli vaihtanut vaatteensa. Hurmaavasti hymyillen tämä alkoi selittää olleensa jo pitkään rakastunut Martinianokseen ja muistutti, että olivathan profeetat ja apostolitkin olleet naimisissa. Martinianos ei pystynyt enää vastustamaan kiusausta vaan muuttui kuin tahdottomaksi. Kun hän ihmetteli, miten he tulisivat pariskuntana toimeen, nainen vastasi olevansa hyvin rikas ja antavansa kaiken omaisuutensa hänen hallintaansa. Martinianos suostui naisen houkutuksiin, mutta sanoi ensin käyvänsä ulkona katsomassa, ettei hänen luokseen ollut tulossa pyhiinvaeltajia.

Ulkona Martinianos tuli Jumalan armosta tuntoihinsa, ja katkera katumus jo pelkästä ajatukseen suostumisesta iski häneen kuin miekka. Hän keräsi oksia ja sytytti ne tuleen luolansa lattialla. Paljain jaloin hän astui liekkien keskelle. Kun hänen jalkansa olivat aikansa kärventyneet, hän hyppäsi pois nuotiosta ja huusi kovalla äänellä, niin että nainenkin sen kuuli: ”Miltäs tuntuu? Voitko, kurja, kestää tällaista poltetta? Jos voit, niin lähesty tuota naista ja pala ikuisesti helvetissä.” Sitten hän hyppäsi vielä uudestaan liekkeihin huutaen: ”Anna anteeksi, Herra, tämä sieluni synti. Sinä tiedät, että Sinua yksin olen rakastanut nuoruudestani lähtien ja Sinun tähtesi annan ruumiini tulelle.”

Kuullessaan tämän ja nähdessään, että vain ajatuksellisen syntiin suostumisen takia suuri kilvoittelija rankaisi ruumistaan noin ankarasti, Zoe tunsi piston sydämessään ja alkoi ajatella omia raskaita synnintekojaan. Hän heitti korunsa ja hienot vaatteensa tuleen ja lankesi pyhittäjän jalkoihin luvaten katumusta ja pyytäen tämän esirukouksia. Martinianos kehotti häntä menemään Jerusalemiin pyhän Paulan (26.6.) luostariin.

Martinianokselta kului palovammoista toipumiseen seitsemän kuukautta. Jalkojensa parannuttua hän päätti omaa heikkouttaan peläten vaihtaa asuinpaikkaa ja mennä jonnekin, missä olisi varmasti turvassa. Eräs hänen tuttavansa kapteeni suostui viemään hänet asumattomalle kalliosaarelle ja lupasi joka neljäs kuukausi tuoda hänelle leipää ja vettä, ja lisäksi hän voisi itse pyydystää kaloja. Vastalahjaksi Martinianos punoi kapteenille köysiä.

Kilvoittelija eli saarellaan luonnonvoimien armoilla vastustaen urhoollisesti paholaisen hyökkäyksiä. Kun kymmenen vuotta oli kulunut, lähivesillä sattui haaksirikko. Kaikki muut matkustajat paitsi eräs nuori nainen menehtyivät. Nainen ajelehti laudan varassa kohti Martinianoksen saarta. Tämä ymmärsi heti, että uusi kiusaus oli lähestymässä. Hän veti naisen kuiville, mutta sanoi tälle heti: ”Me emme pysty elämään täällä kahdestaan. Jää sinä tälle saarelle, kunnes kapteeni tulee. Vettä ja leipää täällä on riittävästi. Hänelle voit kertoa, mitä sinulle on tapahtunut, ja hän vie sinut kotiisi.” Sen jälkeen Martinianos vielä toivotti Fotine-nimiselle tytölle sielun pelastusta ja hyppäsi itse mereen. Paikalle ilmaantui kaksi delfiiniä, jotka kuljettivat hänet rannikolle.

Kun Martinianos huomasi, etteivät kiusaukset jätä häntä rauhaan, menipä hän minne tahansa, hän päätti ryhtyä viettämään samanlaista vaeltavaa elämää kuin apostolit. Kahdessa vuodessa hän kiersi peräti 164 kaupunkia, joista viimeinen oli Ateena. Siellä hän tunsi, että hänen lähtöhetkensä oli koittamassa. Hän kutsui paikalle kaupungin piispan, joka siunasi hänet ristinmerkillä, minkä jälkeen pyhittäjä Martinianos antoi valoisin kasvoin sielunsa Jumalan haltuun.

Sillä välin Fotine oli päättänyt jäädä pysyvästi kilvoittelemaan saarelle, niin suuren vaikutuksen kohtaaminen Martinianoksen kanssa oli tehnyt. Sama kapteeni, joka oli huolehtinut Martinianoksesta, huolehti hänestäkin. Vastapalvelukseksi Fotine kehräsi tämän perheelle villalankaa. Kuuden vuoden kuluttua kapteeni löysi saarelle tullessaan Fotinen kuolleena kädet ristissä rinnalla. Hän oli tuolloin 31-vuotias. Kapteeni vei hänen ruumiinsa Palestiinan Kesareaan, jonne hänet juhlallisesti haudattiin.

Pyhittäjää kiusannut Zoe puolestaan eli pyhän Paulan luostarissa kaksitoista vuotta ja kohosi sellaiseen pyhyyteen, että sai ihmeidentekemisen lahjan. Kerran pyhä Paula käski hänen rukoilla luostariin tulleen tuskallisen silmäsairauden vaivaaman naisen puolesta. Zoe teki kuten hänen ohjaajansa käski, ja sairaan silmät paranivat.

Eulogios oli antiokialainen munkki, josta tuli 500-luvun loppupuolella Jumalanäidille pyhitetyn luostarin igumeni. Teologisesti sivistyneenä ja voimakastahtoisena Khalkedonin tunnustuksen puolustajana hänet valittiin vuonna 581 Aleksandrian patriarkaksi. Hän johti kirkkoa 26 vuoden ajan.

Patriarkka Eulogioksen sihteereinä palvelivat muun muassa pyhät Sofronios (11.3.) ja Johannes Moskos, joka tunnetaan erityisesti Niityn kirjoittajana.[1]

Eulogios kunnioitti suuresti marttyyreja. Eräänä yönä Eulogios oli toimittamassa aamupalvelusta piispantalonsa kappelissa, kun hän huomasi vierellään ylidiakoni Julianoksen. Eulogios ihmetteli, kuinka tämä oli päässyt sisään, mutta jatkoi psalmien lukemista ja he kumarsivat toisilleen. Kun Julianos ei psalmien jälkeen noussut vaan jäi istumaan, Eulogios kysyi: ”Etkö aio nousta?” Julianos vastasi: ”En pääse ylös, jos sinä et ojenna kättäsi ja nosta minua.” Eulogios ojensi kätensä, veti hänet ylös ja jatkoi lukemista. Tämän jälkeen hän ei enää nähnyt Julianosta. Kun Eulogios myöhemmin alkoi kysellä, kuka oli päästänyt ylidiakonin yöllä sisään, kävi ilmi, ettei tämä ollut käynyt lähelläkään piispantaloa. Eulogios ymmärsi, että kyseessä oli ollut ylidiakonin suojeluspyhä Julianos, joka oli kehottanut piispaa ryhtymään toimiin, koska Pyhän Julianoksen kirkko oli sortumaisillaan. Tämän jälkeen Eulogios rakennutti uuden kirkon ja kaunisti sen näyttävästi.

Myös Rooman paavi Leo Suuri ilmestyi pyhälle Eulogiokselle kiittäen tätä kirjoitustensa puolustamisesta. Patriarkka Eulogios oli Rooman paavin Gregorius Suuren (12.3.) läheinen ystävä. Eräässä kirjeessään Eulogiokselle Gregorius antaa ymmärtää, että Pietarin saama apostolinen valta ei ole Rooman yksinoikeus vaan kolmen suuren istuimen eli Rooman, Antiokian ja Aleksandrian yhteinen asia.

Pyhä Eulogios nukkui pois Aleksandriassa vuonna 607, kolme vuotta ystävänsä Gregorius Suuren jälkeen. Hän jätti jälkeensä suuren määrän kirjoituksia Khalkedonin tunnustuksen puolustukseksi, mutta juuri mitään näistä ei ole säilynyt.

Pyhä Ermengild (Ermenilda) oli Kentin kuninkaan Earconbertin tytär. Ermengildin kahdesta veljestä tuli kuninkaita, hänen äidistään Sexburgasta (6.7.) ja sisarestaan Ercongotasta (23.2.) pyhiä. Ermengild meni naimisiin Mercian kuninkaan Wulfheren (658–675) kanssa. Ermengild oli luonteeltaan sävyisä, nöyrä, siveä ja oikeamielinen. Hän sai miehensä kääntymään kristityksi, ja yhdessä he tekivät paljon auttaakseen kristinuskon leviämistä ja kirkon vahvistumista alueellaan.

Ermengildin perhe oli poikkeuksellisen hurskas ja Jumalaa rakastava. Heidän tyttärestään Werburgasta (3.2.) tuli pyhä kilvoittelija. Heidän pojastaan Coenredista tuli Mercian kuningas (704–709), mutta hänkin kaipasi luostarielämään ja vihkiytyi munkiksi Roomassa.

Miehensä kuoltua Ermengild vetäytyi Sheppeyn saarelle Kentin pohjoisrannikolle samaan luostariin, jonka johtajana hänen äitinsä Sexburga toimi. Kun Sexburga vetäytyi Elyyn, Ermengildistä tuli hänen seuraajansa. Jonkin aikaa luostaria johdettuaan hän kuitenkin seurasi äitiään Elyyn ja alkoi taas kilvoitella tämän alaisuudessa. Sekä pyhä Ermengild että hänen äitinsä Sexburga nukkuivat pois joskus vuoden 700 tienoilla. Ermengildiä alettiin kunnioittaa pyhänä pian kuolemansa jälkeen.

Stefan Nemanja syntyi Zetan alueella Montenegrossa vuonna 1114. Alue oli tuolloin latinalaisten hallussa, ja Stefan kastettiin ensin roomalaiskatoliseen uskoon. Pian vanhemmat kuitenkin palasivat Serbiaan, ja Stefan kastettiin uudelleen ortodoksisella kasteella. Hänet kasvatettiin rakastamaan oikeata uskoa ja hyveellistä elämää. Hän sai jo nuorena maakunnan hallittavakseen. Kyvykkyytensä ja kansansuosionsa ansiosta hänen onnistui yhdistää serbien asuttamat alueet yhdeksi valtioksi, jota hän hallitsi suuriruhtinaana. Hänestä sai alkunsa Serbiaa 200 vuoden ajan (1172–1371) hallinnut Nemanjan dynastia, joka tuotti kirkolle monia pyhiä[1].

Stefan joutui taistelemaan valtaa tavoittelevia veljiään vastaan, jotka kannattivat roomalaiskatolista kirkkoa. Nämä telkesivät hänet välillä vankilaan, mutta kansa pysyi ortodoksisen Stefanin puolella. Horjumattoman uskonsa ansiosta ja pyhän suurmarttyyri Georgioksen ihmeellisellä avulla hän voitti vihollisensa ja sai lopulta veljensäkin katkaisemaan suhteet paaviin. Stefan kutsui myös koolle kirkolliskokouksen juuriakseen maasta pois harhaopit ja pakanuuden jäänteet ja vahvisti niin ortodoksista uskoa. Yhdessä vaimonsa Annan kanssa hän rakennutti monia kirkkoja ja luostareita.

Hankittuaan valtakunnalleen riippumattomuuden Konstantinopolista ja järjestettyään kirkon elämän vakaalle pohjalle Stefan luopui kruunusta noin 80 vuoden ikäisenä ja vihkiytyi munkiksi Studenitsan luostarissa saaden nimekseen Simeon. Hänen vaimonsa vetäytyi naisluostariin, jossa hän vietti vanhuudenpäivänsä nunna Anastasiana.

Muutaman vuoden kuluttua Simeon siirtyi poikansa pyhän Savvan luo Athosvuorelle Vatopedin luostariin. Hänestä tuli Savvan nöyrä oppilas. Savva puolestaan kaksinkertaisti kilvoituksensa täyttääkseen ne sekä itsensä että vanhan isänsä puolesta. Yhdessä he osallistuivat Vatopedin luostarin kunnostamiseen ja kaunistamiseen. Erään slaavilaisen munkkivanhuksen ehdotuksesta he hankkivat hallintaansa autioituneen Hilandarin luostarin ja alkoivat kunnostaa sitä Serbian kirkon keskukseksi Athosvuorella.

Vain kahdeksan kuukautta heidän Hilandarin luostariin muuttonsa jälkeen vanhus Simeon sairastui. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui luokseen munkkiveljet, pyysi anteeksi ja hyvästeli heidät. Hän pyysi Savvaa rukoilemaan puolestaan ja siirtämään hänen maalliset jäännöksensä aikanaan Serbiaan. Kasvot ilosta säteillen ja katse Jumalanäidin ikoniin kiinnitettynä hän lausui viimeisinä sanoinaan psalminlauseen: ”Kaikki, joissa henki on, kiittäkää Herraa!” Jumalan ylistys huulillaan hän antoi sielunsa Herralle helmikuun 13. päivänä vuonna 1200.

Pian pyhän Simeonin kuoleman jälkeen hänen ruumiistaan alkoi vuotaa tuoksuvaa mirhaa, joka sai aikaan monia ihmeitä. Pyhä Savva toi isänsä reliikit myöhemmin Serbiaan, jossa Savvan riitautuneet veljet Stefan ja Vukan pääsivät niiden avulla sovintoon. Kun ruhtinas Stefan aikoi poliittisista syistä kieltää ortodoksisen uskon vuonna 1216, reliikeistä valunut ihmeitä tekevä mirha ehtyi. Sitä alkoi virrata uudelleen vasta, kun pyhä Savva lähetti isälleen kirjeen tämän reliikkien äärellä luettavaksi. Pyhän Simeonin tyhjästä haudasta Hilandarin luostarissa puhkesi kasvamaan viiniköynnös, jonka rypäleiden kuivattuja siemeniä lähetetään ympäri maailmaan siunaukseksi lapsettomille aviopareille.

Marttyyripiispa Silvester (Justin Olševski) syntyi vuonna 1860 Kosovkan kylässä Kiovan läänissä. Hänen isänsä oli diakoni, ja Justinin lapsuus oli ortodoksisten jumalanpalvelusten valoisan tunnelman täyttämä. Aikanaan vanhemmat lähettivät Justinin Kiovan hengelliseen seminaariin. Hänen kiinnostuksensa teologiaan ja rukouksellinen mielenlaatunsa herättivät opettajien huomion. He suosittelivat häntä lukijaksi kuuluisalle dogmatiikan professorille arkkimandriitta Silvester Malevanskille, josta sittemmin tuli Kiovan apulaispiispa ja hengellisen akatemian rehtori. Arkkimandriitta Silvesterilla oli huonon näkönsä takia oma lukija, jonka tehtävänä oli lukea hänelle ääneen dogmaattisia teoksia ja olla apuna hänen teologisessa tutkimustyössään. Yhteinen työ lähensi oppilasta ja opettajaa. Heidän välilleen muodostui syvällinen ystävyys, joka kesti aina professori-piispan kuolemaan asti. Opettajan hengellisyys ja askeettinen elämäntapa vaikuttivat voimakkaasti nuoreen Justiniin.

Toinen seikka, joka vaikutti Justinin myöhempään elämään, oli tutustuminen erilaisiin rationalistisiin ja mystisiin lahkoihin. Opiskeluaikanaan hän vietti kaikki lomat kotikylässään, jossa evankelis-pietistinen stundistien lahko veti ihmisiä puoleensa. Justin alkoi perehtyä lahkolaisten ajatteluun ja näkemyksiin saadakseen selville, miten heidät voitaisiin parhaiten ohjata takaisin ortodoksisen kirkon piiriin. Nähdessään, miten nopeasti erilaiset lahkot levisivät Venäjällä, hän päätti heti akatemiaopintojen jälkeen omistautua ortodoksiselle sisälähetystyölle. Hän tuli siihen tulokseen, että pystyisi toimimaan lahkolaisten parissa tehokkaammin maallikkona kuin pappina, ja esitti näkemyksensä Kiovan metropoliitta Platonille, joka poikkeuksellisesti nimitti hänet maallikkona hiippakunnan sisälähetystyöntekijäksi. Käytännön työssä hankkimansa kokemuksen pohjalta Justin kirjoitti stundistien erehdykset paljastavan kirjan, josta otettiin useita painoksia ja joka oli arvokas apu seurakuntien papeille.

Vuonna 1890 Poltavan piispa Ilarion kutsui Justinin sisälähetystyöhön hiippakuntaansa ja opettajaksi hengelliseen seminaariin. Justinin ura sisälähetystyön alalla kesti yli kaksikymmentä vuotta. Hän oli tekemisissä laajojen kansankerrosten kanssa ja tapasi sekä vakaumuksessaan lujia ortodokseja että horjuvia tai uskosta kokonaan loitontuneita seurakuntalaisia, niin vanhauskoisia kuin uusien pietististen lahkojen kannattajia. Näin hänessä yhdistyivät perusteellinen teologian tuntemus ja työssä hankittu syvä käytännön kokemus. Hän piti puheita ja luentoja hiippakuntien sisälähetystilaisuuksissa jakaen niissä kokemustaan toisille.

Nähdessään Justinin menestyksekkään työn lahkolaisten parissa Poltavan piispa Ilarion ehdotti hänelle pappisvihkimystä. Justin suostui sillä ehdolla, että saisi pysyä naimattomana. Hänet vihittiin papiksi Herran temppeliintuomisen juhlapäivänä vuonna 1892.

Isä Justinin henkilökohtainen elämä oli askeettista. Hänellä ei ollut omaisuutta ja hän asui vaatimattomassa keljassa erään luostarin vierasmajan yhteydessä. Kaiken aikansa hän käytti rukoukseen, hengelliseen lukemiseen, hiippakunnan kiertämiseen, hengellisten koulujen johtamiseen ja sisälähetykseen liittyvien luentojen pitämiseen. Kesälomillaan hän omistautui rukouskilvoitukseen ja teki pyhiinvaellusmatkoja Pyhälle maalle ja Venäjän luostareihin. Erityisen lämmin suhde hänellä oli lapsiin. Koska hän ei ollut munkki, hänen oletettiin olevan naimisissa, ja monet kyselivät häneltä hänen perheestään ja lapsistaan. Hän vastasi aina, että hänellä oli lähes viisikymmentätuhatta Jumalan antamaa lasta. Hänellä oli eettisesti kohottava ja innostava vaikutus niin lapsiin kuin opiskeleviin nuoriin.

Hiippakunnan johto ehdotti 1900-luvun alussa useaan kertaan isä Justinille piispanvihkimystä, mutta nöyryydessään hän torjui ehdotukset. Vasta vuoden 1910 lopussa hän viimein myöntyi. Hänet vihittiin nopeasti munkiksi nimellä Silvester. Vuoden 1911 tammikuussa hänet nimitettiin ja vihittiin Poltavan hiippakunnan apulaispiispaksi.

Esipaimenena Silvester enensi rukouskilvoituksiaan. Hän toimitti liturgian neljänä päivänä viikossa ja hoiti antaumuksella piispalliset velvollisuutensa. Jo seuraavana vuonna pyhä synodi suunnitteli hänen siirtämistään toiseen hiippakuntaan, mutta Poltavan uskovien pyynnöstä hänen annettiin jäädä Poltavaan vielä kahdeksi vuodeksi.

Vuonna 1914 piispa Silvester nimitettiin Orenburgin hiippakunnan apulaispiispaksi Tšeljabinskin kaupunkiin. Sielläkin hän antautui kaikin voimin palvelemaan laumaansa. Hän käytti suurimman osan ajastaan vierailemalla seurakunnissa ja korjaamalla niiden elämässä huomaamiaan puutteita. Seuraavana vuonna pyhä synodi nimitti hänet Omskin hiippakunnan piispaksi, mutta seurakuntamatkan takia hän sai kuulla nimityksestään vasta viikon kuluttua. Hurskaaseen tapaansa piispa Silvester teki ennen Omskiin lähtöään pyhiinvaellusmatkan Irkutskiin kumartaakseen pyhän Innokentin (26.11.) reliikkejä. Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt ja Silvester pyysi Irkutskin pyhiä esipaimenia anomaan hänelle Herralta voimaa ja rohkeutta johtaa hänelle uskottua laumaa pelastukseen Kristuksen luo.

Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen vuodenvaihteessa 1917–1918 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka palautti kirkkoon patriarkan viran ja valitsi patriarkaksi pyhän Tiihonin (26.9.). Piispa Silvester osallistui kokoukseen ja palasi sen jälkeen Poltavan kautta Omskiin. Kaikkialla maassa näkyi moraalin ja talouselämän romahtaminen. Siviilijunat eivät kulkeneet, mutta piispa pääsi diakoninsa kanssa rintamalta palaavaan sotilasjunaan. Nuorten sotilaiden joukossa oli ateistisia kiihottajia, jotka panettelivat ortodoksista uskoa. Silvester, jolla oli vastuullaan yli puoli miljoonaa ihmissielua, kuunteli puhetta murheissaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli sanoa oma sanansa seurauksista välittämättä. Hän alkoi puhua sotilaille, että uskonnosta pitää kysyä heiltä, joille asia on uskottu. ”Lääkkeistä te kysytte lääkäriltä ja oikeudenkäynnistä asianajajalta; kysykää siis uskonnosta papeilta”. Hän alkoi vastailla sotilaiden kysymyksiin kertoen pyhäinjäännöksistä, pyhistä ja Johannes Kronstadtilaisesta (20.12.). Tunnelma vaunussa muuttui, ateistikiihottajat poistuivat junasta seuraavalla asemalla eikä kukaan enää sanallakaan pilkannut uskoa tai pyhiä asioita.

Vuoden 1918 alussa bolševikit ottivat vallan Omskissa. Kirkko erotettiin valtiosta ja uskovien vaino alkoi. Helmikuun alussa Omskissa järjestettiin jättiläismäinen ristisaatto, johon osallistuivat kaupungin kaikki seurakunnat. Piispa Silvesterin johtama saatto kulki pitkin katuja pysähtyen jokaisen kirkon edessä. Seuraavana yönä piispantaloon tunkeutui matruusijoukko. ”Missä piispa on?” he huusivat aseita heilutellen. ”Minä olen piispa”, Silvester vastasi. Revolveri ohimolle asetettuna hänet talutettiin pakkassäässä ilman talvivaatteita edustajien neuvoston taloon. Piispan pidätys saattoi kaupungin kuohuksiin, ja kahden päivän kuluttua hänet vapautettiin.

Vallankumouksen jälkeen Venäjällä alkoi kansalaissota. Valkokaartin joukot vapauttivat pian Omskin bolševikkien vallasta. Ennen pitkää kansalaissodan rintamalinja erotti Omskin ja koko Siperian muusta Venäjästä. Marraskuussa 1918 Siperian piispojen piispainkokous valitsi arkkipiispa Silvesterin Siperian väliaikaisen kirkollishallituksen johtoon. Ensitöikseen hän kumosi asetuksen kirkon ja valtion erosta. Kirkoille palautettiin omaisuus ja kouluissa alkoi taas uskonnonopetus. Viisi hengellistä seminaaria ja viisi opistoa aloitti toimintansa. Touko- ja kesäkuussa Silvester kiersi Siperian hiippakunnissa pitäen yli sata opetuspuhetta eri kirkoissa. Valkoarmeijan sotilaiden hengelliseksi ja moraaliseksi vahvistukseksi armeijaan lähetettiin yli kaksituhatta sotilaspappia.

Syksyllä 1919 amiraali Koltšakin johtaman valkoarmeijan joukot alkoivat vetäytyä Siperiasta. Omsk jäi jälleen bolševikkien käsiin. Arkkipiispa Silvester jäi horjumatta kaupunkiin yhdessä papiston ja laumansa kanssa. Hänet pidätettiin heti. Kaksi kuukautta häntä kidutettiin ja häneltä vaadittiin katumusta. Saamatta häntä murtumaan bolševikit surmasivat hänet julmalla ja piinallisella tavalla. Hänen kätensä naulittiin lattiaan ja sillä tavoin ristiinnaulittuna hänen ruumistaan poltettiin hehkuviksi kuumennetuilla latauspuikoilla. Lopuksi hänen sydämensä lävistettiin punahehkuisella puikolla. Arkkipiispa Silvester kärsi marttyyrikuoleman helmikuussa 1920. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 1998.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Maron eli 300-luvun puolivälin jälkeen Luoteis-Syyrian Kyrroksessa. Hän kilvoitteli erakkona vuorella, jossa oli aiemmin ollut pakanauskonnon kulttipaikka. Hänellä oli siellä pieni telttakatos, jota hän joskus käytti, mutta yleensä hän kilvoitteli avoimen taivaan alla kesähelteiden ja talvipakkasten armoilla.

Jumalan rakkaus ja ankarat kilvoitukset kirkastivat Maronin sielun, ja hän sai ihmeidentekemisen lahjan. Vähitellen hänen maineensa kasvoi niin, että hänen luokseen tultiin pitkienkin matkojen päästä. Erityisesti moni kuumeen ja horkan vaivaama parani taudistaan, ja riivattuja vapautui. Mutta pyhä Maron oli myös sielujen parantaja, joka sai sanoillaan ja läsnäolollaan ihmiset muuttumaan. Näin jotkut parantuivat ahneudesta, toiset kiukkuisuudesta, kärsimättömyydestä, laiskuudesta tai väärämielisyydestä. Maronin maine levisi laajalle, ja muun muassa pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) ylisti hänen kilvoituksiaan.

Pyhittäjä Maron nukkui pois lyhyen sairauden jälkeen 420-luvun alussa. Maron itse olisi halunnut päästä samaan hautaan yhdessä suuresti ihailemansa kilvoittelijan Zebinaksen (23.2.) kanssa, mutta Maronin ruumiista nousi kahden kylän välillä niin hurja kiista, että toivomus unohtui. Lopulta isomman kylän väki ajoi toiset voimakeinoin pois, vei pyhittäjän ruumiin ja hautasi sen kunniallisesti. Hänen kunniakseen rakennettiin suuri pyhäkkö, jossa alettiin viettää vuosittain suurta juhlaa pyhittäjä Maronin kunniaksi.

Pyhittäjä Maronin vaikutus Luoteis-Syyrian alueella jäi pysyväksi. Hänen elämäkertansa kirjoittajan piispa Teodoretos Kyrroslaisen sanoin Kyrroksen alueella kukoistava Jumalan viinitarha oli Maronin istuttama. Maron sai näet monia seuraajia, ja näistä osa järjestäytyi luostariveljestöiksi ja osa kilvoitteli hänen esimerkkinsä mukaan avoimen taivaan alla äärimmäisen askeettisesti.

Myöhemmin Maronin mukaan nimettiin suuri luostari Apamean lähellä, ja sinne siirrettiin hänen reliikkejään. Luostarista tuli yksi Länsi-Syyrian syyriankielisen kristillisen kulttuurin tärkeimmistä keskuksista. Kun sen vaikutuspiiriin kuuluneet Libanonin kristityt eriytyivät 600-luvulla teologisten kiistojen, kirkkopoliittisten riitojen ja arabien valloitusten seurauksena omaksi, itsenäiseksi kirkkokunnakseen, heitä alettiin kutsua maroniiteiksi. Libanonin maroniitit kunnioittavatkin yhä pyhittäjä Maronia hengellisenä isänään. Muslimit hävittivät hänen nimeään kantaneen luostarin 900-luvulla, mutta pyhittäjän pää saatiin pelastettua. Ristiretkien jälkeen maroniitit unioituivat Rooman kirkon kanssa.

Pyhää Maronia on kunnioitettu myös Venäjällä. Sitä kautta myös Valamon luostarissa pyhän Maronin ikonia on perinteisesti säilytetty kunniapaikalla ikonostaasin vieressä.

Pyhä Abraham oli edellä kuvatun pyhittäjä Maronin (14.2.) aikalainen ja aloitti kilvoittelunsa samoilla seuduilla. Hän paastosi ja rukoili seisaallaan niin pitkiä aikoja, ettei välillä kyennyt enää kävelemään. Jumalan armon avulla hän kuitenkin vahvistui niin paljon, että päätti lähteä erikoislaatuiseen kilvoitukseen. Kuultuaan Libanonissa olevasta pakanallisesta kylästä, jossa kristittyihin suhtauduttiin vihamielisesti, Abraham tekeytyi kauppiaaksi ja lähti matkaan mukanaan apumiehiä ja tyhjiä säkkejä.

Abraham vuokrasi kylästä pienen talon. Ensimmäiset kolme–neljä päivää hän eli kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitten hän aloitti tavanomaiset palveluksensa. Kun hänen talostaan alkoi kuulua psalmilaulua, kylän koollekutsuja huusi kaikki paikalle. He sulkivat ovet ulkoapäin ja alkoivat kantaa paikalle maata, jota he pudottivat katon kautta taloon. Abrahamin miehet jatkoivat laulamista kaikessa rauhassa, vaikka maata kertyi niin paljon, että he eivät enää pystyneet liikkumaan. Kun kyläläiset näkivät, etteivät Abrahamin miehet suuttuneet eivätkä tehneet minkäänlaista vastarintaa, he rauhoittuivat hieman. He avasivat oven, kiskoivat miehet ulos ja käskivät heidän lähteä kylästä välittömästi.

Samalla paikalle tuli veronkantajia, jotka olivat tunnettuja kovista otteistaan. Muutamia kyläläisiä sidottiin ja toisia pahoinpideltiin, kun he eivät kyenneet maksamaan verojaan. Herransa tavoin Abraham sääli vainoojiaan; hän vaati veronkantajia kohtelemaan väkeä lempeämmin ja lupasi maksaa veroa köyhien kyläläisten puolesta sata kultarahaa muutaman päivän kuluttua.

Kyläläiset liikuttuivat Abrahamin hyväsydämisyydestä ja pyysivät anteeksi raivoaan. Koska kylästä puuttui johtaja, he pyysivät häntä ryhtymään heidän suojelijakseen. Tuohon aikaan maatyöläiset olivat maanomistajien mielivallan armoilla, ellei heillä ollut jonkinlaista suojelijaa, ja erakkomunkit toimivat usein heidän puolestapuhujinaan.

Abraham lähti Emesan (Homs) kaupunkiin ja sai lainattua ystäviltään lupaamansa summan ja maksoi verot sovitulla hetkellä. Näin Abraham voitti kyläläisten luottamuksen, ja nämä rakensivat kylään kirkon. Kun kirkkoon tarvittiin pappi, kyläläiset ilmoittivat, etteivät hyväksy ketään muuta kuin Abrahamin.

Abraham sai osakseen pappeuden armon, ja hän jäi kyläläisten luo kolmeksi vuodeksi ohjaten ja opettaen heitä kristilliseen elämään ja uskon salaisuuksiin. Sitten yksi hänen mukanaan tulleista apumiehistä vihittiin papiksi hänen tilalleen, ja Abraham palasi takaisin kilvoitteluelämään. Hänen maineensa kristinuskon levittäjänä oli kuitenkin levinnyt, ja ennen pitkää hänet nimitettiin Harranin piispaksi.

Pohjois-Mesopotamian Harran oli ollut yksi pakanallisten uskontojen tärkeimpiä keskuksia jo vuosituhansia ja siellä vastustettiin kristinuskoa jyrkästi. Piispa Abraham teki siellä väsymättömästi työtä vuodesta toiseen ohjaten ihmisiä niin opetuksellaan kuin esimerkilläänkin. Koko piispuutensa ajan hän ei syönyt edes leipää eikä keitettyjä kasviksia. Hän eli pelkillä salaatinlehdillä, sikureilla ja sellerillä sekä hedelmillä, joita hän tapasi pureksia raakana aina iltapalveluksen jälkeen. Hänen ei nähty koskaan edes juovan mitään. Joka yö Abraham veisasi hitaasti ja rauhallisesti 40 psalmia, ja lepohetkensä hän nuokkui tuolillaan.

Vaikka Abrahamin riudutti itseään kilvoituksillaan, hän ei tinkinyt vieraanvaraisuudesta. Hän järjesti aina kaikille vierailleen mukavan huoneen ja palveli heitä henkilökohtaisesti tuoden leipää, kääryleitä, tuoretta kalaa ja viiniä. Hän sanoi toimivansa patriarkka Abrahamin tavoin tarjoillessaan vierailleen syömättä itse heidän kanssaan.

Abraham tunnettiin oikeamielisenä ja puolueettomana henkilönä, ja siksi hän sai lähes päivittäin soviteltavakseen ja ratkaistavakseen kaupunkilaisten riitoja. Hän toimi viisaan lääkärin tavoin välttäen äärimmäisyyksiä ja pyrkien säilyttämään tasapainon, mutta kuitenkin asettaen väärin tehneille sopivia rangaistuksia. Vuosien saatossa hän vähitellen kitki hengellisen peltonsa ohdakkeista ja sai sen kasvamaan Jumalalle otollista hedelmää. Lopulta Harraninkin asukkaista enemmistö oli kristittyjä.

Abrahamin maine levisi valtakunnan pääkaupunkiin saakka, ja itse keisari Teodosios II (408–450) tahtoi tavata hänet. Abraham taivalsi Konstantinopoliin. Kun hän saapui karkeassa vuohenkarvaisessa viitassaan keisarin eteen, tämä otti hänet lämpimästi ja kunnioittavasti vastaan. Keisarin perheen naisväki tarttui Abrahamin käsiin ja pyysi tältä esirukouksia. Abraham hädin tuskin ymmärsi, mitä oli tekeillä, sillä hän ei osannut kreikkaa.

Matkan rasitukset olivat ilmeisesti Abrahamille liikaa, sillä hän nukkui pois Konstantinopolissa vuoden 423 tienoilla. Keisari tahtoi ensin pitää hänen reliikkinsä pääkaupungissa, mutta totesi sitten, että olisi oikein palauttaa paimen lampaidensa luo. Keisari itse kulki saattueen johdossa, kun se lähti kohti Antiokiaa. Hänen perässään tuli keisarinna, heidän tyttärensä, hallitusmiehet, sotilaat ja suunnaton joukko kansalaisia.

Pyhittäjä Abrahamin reliikit kuljetettiin Antiokian kautta itään Eufratvirralle saakka. Kaikkialla ihmiset tungeksivat arkun luo saadakseen osansa pyhittäjän reliikkien siunauksesta. Vartijat pitivät keppien avulla kurissa ne, jotka yrittivät repiä ruumiinkappaleita tai pyhittäjän vaatteita itselleen. Lopulta pyhittäjä Abraham haudattiin kunniallisesti Harranin itäpuolelle. Keisari Teodosios piti itsellään muistona pyhän Abrahamin karvaisesta viitasta ottamansa riekaleen, jota hän piti toisinaan mukanaan.

Pyhittäjä Auksentios oli persialaista sukujuurta. Hänen isänsä Addas oli paennut Persiasta Šapur II:n (309–379) käynnistämän kristittyjen vainon aikana Syyriaan.

Siellä hän meni naimisiin ja sai pojan, joka sai nimekseen Auksentios. Joskus 400-luvun alussa he muuttivat Konstantinopoliin. Nuori Auksentios sai hyvän koulutuksen ja pääsi palvelemaan keisari Teodosios II:n (408–450) ratsumieskaartiin.

Auksentios oli luonteeltaan hyveellinen ja oikeamielinen. Keisari piti hänestä, ja hän kuului monien pyhien kilvoittelijoiden kuten pyhittäjä Markianoksen (10.1.) lähimpiin ystäviin. Auksentios vietti heidän kanssaan yökausia rukoillen heidän toimittamissaan pitkissä kokoöisissä vigilioissa. Hän kävi usein Markianoksen rakennuttamassa Pyhän Irenen kirkossa. Monta kertaa he kävivät yhdessä Hebdomonissa tapaamassa pylväskilvoittelija Johannesta.

Auksentios päätti lopulta hylätä kokonaan maailman ja jopa parhaat ystävänsä. 440-luvun alussa hän luopui asemastaan kaartissa, vetäytyi Bitynian Okseian vuorelle[1] ja eli siellä tuntemattomana. Johannes Kastajan tapaan hän oli pukeutunut karvaiseen vaatteeseen. Auksentioksen löysivät ensimmäisinä eräät paimenpojat, jotka olivat jo pitkään olleet etsimässä kadonneita lampaitaan. Pojat pelästyivät luullen häntä ensin eläimeksi, mutta Auksentios rauhoitteli heitä, lausui rukouksen ja ilmoitti, missä lampaat olivat. Kun poikien vanhemmat kuulivat tästä, he rakennuttivat Auksentiokselle keljan vuorenhuipun tuntumaan. Auksentios ei kuitenkaan tarvinnut hienoa keljaa vaan asettui sen viereen pieneen koppiin, jossa hän keskittyi rukoukseen suomatta ruumiilleen minkäänlaisia mukavuuksia.

Auksentioksen luona alkoi käydä vieraita, jotka pyysivät häneltä hengellistä ohjausta tai parantavaa rukousta. Auksentios tapasi keskustella heidän kanssaan pienen ikkunan kautta. Keskustelun aluksi hän pyysi tulijaa aina ensin antamaan kunnian Jumalalle. Vieraat saattoivat jäädä kuuntelemaan, kun Auksentios luki ja toimitti palveluksia.

Jokapäiväisen kilvoituksensa koettelema ja karaisema Auksentios sai sellaisen vallan Paholaista vastaan, että saattoi karkottaa riivaajia. Monet hänen luokseen tulleista parantuivat vaivoistaan. Kerran Auksentios paransi Nikomedeiasta tulleen sokean naisen koskettamalla tämän silmiä sanoen: ”Kristus, todellinen Valo, parantakoon sinut.”

Kun keisari Markianos (450–457) kutsui koolle neljännen yleisen kirkolliskokouksen (451) tuomitsemaan Eutykheen harhaopin, joka teki tyhjäksi Kristuksen ihmisyyden todellisuuden, hän kutsui paikalle myös Auksentioksen. Tämä oli kuitenkin haluton osallistumaan kokoukseen. ”Opilliset asiat kuuluvat piispoille, eivät munkeille”, hän sanoi. Kun Auksentios kieltäytyi lähtemästä keisarin sanansaattajien mukaan, hänen ortodoksisuuttaan alettiin epäillä. Paikalle lähetettiin miehiä pakottamaan hänet ulos majastaan. He eivät kuitenkaan saaneet ovea auki. Auksentios neuvoi heitä siirtämään tietyt lankut syrjään, teki ristinmerkin kolme kertaa sanoen samalla kolmesti ”Siunattu olkoon Jumala”, minkä jälkeen ovi aukeni. Auksentios lähti heidän mukaansa. Koska hän oli kilvoitustensa heikentämä, hänet vietiin vaunuilla.

Auksentios kuljetettiin Filean luostariin, jossa hänet lukittiin keljaan kuin rikollinen. Monet kävivät hänen luonaan kuuntelemassa hänen viisauttaan, mutta toiset pitivät häntä harhaoppisena. Seuraavaksi hänet siirrettiin lähemmäksi Khalkedonia Pyhän Hypatioksen luostariin, jossa munkit vastaanottivat hänet iloiten ja antoivat hänelle rauhallisen keljan.

Keisarin saattue tuli hakemaan Auksentioksen vierailulle Hebdomonin palatsiin Konstantinopoliin. Keisari halusi Auksentioksen tukevan kirkolliskokouksen päätöksiä. Auksentios ei ollut kunnolla selvillä siitä, mitä kokous oli päättämässä, joten hän vastasi: ”Mikä minä olen olemaan pyhien isien joukossa? Minähän olen itse opetuksen tarpeessa.” Myöhemmin Auksentios tuotiin toisen kerran keisarin eteen, joka pyysi häntä taas tunnustamaan kokouksen päätökset ja pysymään kirkon yhteydessä. Tuossa vaiheessa kokous oli monien mielestä taipumassa liian nestoriolaisen tulkinnan taakse, joten Auksentios vastasi: ”Kuinka voin olla yhteydessä niiden kanssa, jotka eivät tunnusta ainaista neitsyttä Jumalansynnyttäjää?” Auksentios lupasi kuitenkin hyväksyä kokouksen päätökset, jos ne eivät olisi missään kohdin ristiriidassa Nikean isien uskon ja yleisten kirkolliskokousten opin kanssa. Tämän kuullessaan keisari riemastui niin, että suuteli Auksentiosta ja lähetti hänet kunniasaatossa Suureen kirkkoon, jossa Konstantinopolin arkkipiispa luki kokouksen päätökset hänelle ääneen eikä Auksentioksella ollut mitään niitä vastaan.

Näiden tapahtumien jälkeen Auksentios ei enää palannut Okseian vuorelle, vaan asettui Skopan vuorelle, joka oli korkeampi ja karumpi. Hänen oppilaansa rakensivat hänelle laudoista keljan, jonka pienestä ikkunasta hän kävi keskusteluja vierailijoiden kanssa. Usein hän keskusteli iltaan asti, minkä jälkeen hän tarjosi yksinkertaisen aterian ja lähetti vieraat paluumatkalle.

Auksentios rohkaisi kristittyjä pyhittämään sunnuntait Herran ylösnousemukselle ja valmistautumaan siihen lauantai-illasta alkavalla kokoöisellä palveluksella. Perjantait hän kehotti erottamaan rukoilemalla ja paastoamalla Herran eläväksitekevien kärsimyksien kunniaksi.

Auksentios kirjoitti hymnejä, jotka olivat sekä kauniita että hengellisesti hyödyllisiä. Säkeiden sisällöllinen rikkaus osoittaa, ettei hän ollut tietämätön dogmaattisista kysymyksistä vaan ainoastaan haluton riitelemään niistä. Hänen veisunsa ovat samalla varhaisinta ortodoksista tropari-hymnografiaa. Monet hänen säkeistään ovat ylistäviä ja katumuksellisia: ”Oi Sinä, jonka valtaistuimena ovat kerubit: avaa taivaat, sääli meitä ja pelasta meidät.” Hän laati säkeet lyhyiksi, jotta ne olisivat helposti opittavissa.

Ihmisiä opettaessaan Auksentioksella oli tapana pysähtyä aika ajoin ja pyytää kuuntelijoita laulamaan kanssaan jokin hymni. Tällaiset opetus- ja lauluhetket saattoivat kestää tuntikausia. Auksentios veisasi kolmen nuorukaisen tulisessa pätsissä lausumia säkeitä, joihin muut vastasivat kertosäkeillä: ”Kaikki Herran työt, kiittäkää Herraa!” ja: ”Ylistäkää ja korkeasti kunnioittakaa Häntä iankaikkisesti!” Auksentios pyysi aina kaikkia yhtymään lauluun: miehiä ja naisia, orjia ja vapaita.

Tulijat toivat Auksentiokselle lahjaksi kaikenlaisia ruokatarpeita. Hän piti itsellään öljyä ja hunajakakkuja, mutta kaiken muun hän jakoi köyhille.

Auksentios ei ottanut oppilaakseen ketä tahansa, joka ilmoitti haluavansa kilvoitella hänen alaisuudessaan. Sen sijaan hän saattoi antaa tulijalle samanlaisen karvaisen viitan kuin hänellä itsellään oli ja sanoi: ”Veli, mene sinne mihin Herra sinut johtaa.”

Eräänä lauantaina Auksentios avasi keljansa ikkunan, huokasi ja sanoi kolme kertaa: ”Siunattu on Herra.” Sitten hän ilmoitti, että pyhä Simeon Styliitta (1.9.) on siirtymässä Herran luokse. Kun uutinen Simeonin kuolemasta aikanaan saapui Antiokiasta, kävi ilmi, että se oli tapahtunut juuri tuona päivänä.

Auksentioksen luona kävi myös keisarinna Pulkherian kamarirouva Stefania. Tämä pyysi monta kertaa Auksentiosta vihkimään hänet nunnaksi, mutta Auksentios vastasi aina, että Jumalaa voi miellyttää myös maailmassa eläen. Lopulta Auksentios kuitenkin suostui ja osoitti hänelle vuoren juurelta kilvoittelupaikan.

Stefania sai pian kumppanikseen Kosmia-nimisen naimisissa olleen naisen. Heidän seuraansa alkoi liittyä yhä uusia naisia, niin ylimysneitoja kuin entisiä prostituoitujakin. Tulijoita oli kaikista yhteiskuntaluokista. Kun heitä oli jo seitsemänkymmentä, Auksentios rakennutti heille kirkon ja asuintilat, ja yhteisö muuttui luostariksi. Sitä kutsuttiin asukkaidensa karkean vaatetuksen mukaan nimellä Trikhinareia.[2] Perjantaisin ja sunnuntaisin nunnat nousivat pyhän Auksentioksen vuorelle, ja tämä antoi heille opetusta ulkonaisesta ja eritoten sisäisestä kilvoituksesta.

Toisinaan Auksentios kävi alhaalla nunnien luona. Hän liikkui hyppelehtien ketterästi jyrkällä polulla vanhuudestaan ja heikkoudestaan huolimatta. Kerran hän lähti katsomaan nunnaluostarin uusia rakennuksia ja antoi kilvoittelijoille siunauksensa. Palattuaan omaan keljaansa Auksentios sairastui, ja muutaman päivän kuluttua hän nukkui pois. Tämä tapahtui vuonna 473.

Pyhän Auksentioksen hautajaisiin kerääntyi valtaisa joukko erakkomunkkeja ja kaupunkilaisia. Hänen reliikeistään syntyi kova kilpailu. Ne jäivät ensin Pyhän Hypatioksen luostarin munkeille, mutta kun Trikhinareian nunnat kyynelin pyysivät reliikkejä itselleen, ne luovutettiin hänen hengellisten tyttäriensä haltuun.

Skopan vuorta alettiin myöhemmin kutsua Auksentioksen vuoreksi. Siitä tuli bysanttilaisen kilvoituselämän keskus, jossa toimi seitsemän luostaria. Sen kasvatteja ovat olleet muun muassa Stefanos Uusi (28.11.) ja patriarkka Athanasios (28.10.).

Helmikuun 14. päivänä muistellaan slaavien apostolia Kyrillosta, joka antoi henkensä Herralle vuonna 869. Hänen elämästään kerrotaan toukokuun 11. päivän kohdalla, jolloin vietetään pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen yhteistä juhlaa.

Kiovan luolaluostarin perustajien pyhittäjien Antonin ja Feodosin luo tuli 1000-luvun lopussa Konstantinopolista neljä varakasta rakennusmestaria. He kysyivät, minne munkit halusivat rakennuttaa kirkon. ”Paikalle, jonka Herra osoittaa”, pyhittäjät vastasivat. Silloin rakennusmestarit ihmettelivät: ”Onpa kummallista, että te tiedätte kuolinhetkenne, mutta ette vielä ole valinneet paikkaa kirkkoanne varten, vaikka maksoitte meille jo osan palkasta kultana.” Pyhittäjät pyysivät kreikkalaisia selittämään, mitä he tarkoittivat. Silloin nämä kertoivat: ”Eräänä aamuna auringon noustessa meidän kunkin luokse tuli hurskaan näköisiä miehiä, jotka kehottivat meitä tulemaan Blahernan kirkkoon. Saavuimme kaikki sinne yhtä aikaa. Äkkiä näimme Valtiattaren sotajoukon ympäröimänä ja kumarsimme häntä. Hän sanoi haluavansa rakentaa itselleen kirkon Kiovaan Venäjälle, antoi meille kultaa ja käski lähteä rakentamaan kirkkoa. Hän kehotti meitä menemään Antonin ja Feodosin luo. Vielä hän sanoi, että Antoni siirtyy ajasta ikuisuuteen siunattuaan rakennustyöt ja että Feodosi seuraa häntä vuoden kuluttua. Lähettäessään meidät matkaan Valtiatar antoi meille seitsemän marttyyrin pyhäinjäännökset sijoitettavaksi kirkon perustukseen.” Vielä rakentajat vakuuttivat, että itse pyhittäjät Antoni ja Feodosi olivat ojentaneet heille Valtiattaren antaman kullan. Tämän kertomuksen kuultuaan Antoni totesi, että kyseessä oli Jumalan tahto ja että kullan antajina olivat olleet enkelit.

Pyhittäjäisät viettivät kolme päivää rukoillen ja odottaen, että Herra ilmaisisi kirkon paikan. Noiden päivien aikana Herra osoitti paikan useilla ihmeellisillä tunnusmerkeillä. Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon peruskivi laskettiin vuonna 1073. Pian sen jälkeen pyhittäjä Antoni kuoli rauhallisesti niin kuin Jumalanäiti oli ilmoittanut. Pyhittäjä Feodosi jatkoi kirkon rakennuttamista ja nukkui pois, kun seinät olivat kohonneet perustuksen päälle. Rakennustyöt saatettiin päätökseen seuraavan igumenin Stefanin (27.4.) aikana.

Kymmenen vuoden kuluttua luolaluostarin igumeni Nikonin (23.3.) luo tuli Konstantinopolista ikonimaalareita, jotka sanoivat: ”Osoita meille ne miehet, jotka sopivat kanssamme kirkon kaunistamisesta ja maalaamisesta. Haluamme selvittää asian heidän kanssaan, sillä he puhuivat pienestä kirkosta, mutta tämä kirkko on hyvin suuri. Muussa tapauksessa palautamme saamamme kullan ja palaamme takaisin Konstantinopoliin.” Hämmästyneenä igumeni Nikon tiedusteli miesten ulkonäköä ja nimeä ja sai kuulla, että he olivat olleet Antoni ja Feodosi. ”Lapseni, en voi viedä teitä heidän luokseen, sillä he siirtyivät Jumalan luo jo kymmenen vuotta sitten. Nyt he rukoilevat varmasti meidän ja koko luostarin puolesta suojellen kaikkia täällä kilvoittelevia.” Ikonimaalarit säikähtivät ja pyysivät saada nähdä pyhittäjiä esittävän ikonin, josta he heti tunnistivat Antonin ja Feodosin.

Ikonimaalareiden mukana tulleet kreikkalaiset kauppiaat lahjoittivat luostarille värit, jotka he olivat tuoneet myytäväksi. Maalarit tarttuivat työhön, ja Herra itse auttoi heitä ihmeellisin tunnusteoin. Saatuaan työn valmiiksi ikonimaalarit jäivät kilvoittelemaan luostariin.

Kiovan luolaluostarin pääkirkon kreikkalaiset rakennusmestarit ja ikonimaalarit on haudattu vieri viereen samaan luolaan pyhittäjä Iisakin kanssa, jonka muistoa vietetään samana päivänä. Kirkko räjäytettiin toisen maailmansodan aikana vuonna 1941,[1] mutta 2000-luvun alussa se rakennettiin uudelleen entiseen loistoonsa.

Pyhittäjä Iisak eli Kiovan luolaluostarin alkuaikoina 1000-luvulla. Ennen luostariin tuloaan hän oli varakas kauppias Pihkovan seudulla. Päätettyään omistautua munkkielämään hän jakoi omaisuutensa tarvitseville ja meni Kiovaan pyhittäjä Antonin luo anomaan munkkivihkimystä. Antoni täytti hänen toiveensa, ja Iisak alkoi kilvoitella ankarasti. Jonkin ajan kuluttua hän sulkeutui ahtaaseen luolaan ja rukoili siellä Jumalaa kyyneliä vuodattaen. Joka toinen päivä hän söi yhden kirkkoleivän, jonka pyhittäjä Antoni ojensi hänelle pikkuruisesta ikkunaluukusta. Hän ei koskaan asettunut makuulle vaan torkkui istuallaan. Yöt hän vietti tehden maahankumarruksia ja veisaten psalmeja.

Kerran Iisakin levähtäessä jakkarallaan ja kynttilän jo sammuttua luolassa leimahti kirkas valo. Sisään astui kaksi nuorukaista, joiden kasvot loistivat kirkkaina. He sanovat: ”Iisak, me olemme enkeleitä ja tulimme ilmoittamaan, että pian Kristus tulee luoksesi. Kumarra häntä.” Iisak ei ymmärtänyt varoa Paholaisen juonta; hän ei siunannut itseään ristinmerkillä eikä pitänyt itseään arvottomana tällaiseen, vaan kumarsi Paholaisen aikaansaannosta ikään kuin Kristusta. Pirut alkoivat kirkua riemusta huutaen: ”Nyt olet meidän vallassamme, Iisak!” Hetkessä kelja oli täynnä pahoja henkiä. Ne tarttuivat Iisakia kädestä, pakottivat hänet tanssimaan ja laukkaamaan kanssaan tuntikausia pitäen häntä pilkkanaan ja lopulta jättivät hänet makaamaan puolikuolleena. Aamulla pyhittäjä Antoni tuli tavan mukaan tuomaan kirkkoleipää Iisakille. Kun tämä ei vastannut hänen koputukseensa, hän arveli Iisakin sielun siirtyneen taivaaseen ja kutsui munkit avaamaan luolan. Vasta kannettuaan Iisakin ulos luolasta munkit huomasivat hänen vielä elävän ja ymmärsivät hänen joutuneen Paholaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Iisak oli kaksi vuotta vuoteenomana niin sielullisesti kuin ruumiillisestikin halvaantuneena. Kolmantena vuotena hän alkoi vähän puhua, ja kuin pieni lapsi hän opetteli uudelleen kävelemään ja syömään itse. Toivuttuaan kokonaan hän alkoi kilvoitella luostarin kuuliaisuustöissä keittäjän apulaisena pitäen sitä keljaan sulkeutumista turvallisempana tienä. Lopulta hän sai kuuliaisuutensa tähden osakseen koko veljestön kunnioituksen. Mutta Iisak pakeni ihmiskunniaa tekeytymällä houkaksi. Hän asettui jälleen asumaan entiseen luolaansa. Hän teki monia hämmästyttäviä ihmeitä ja sai vallan pahojen henkien yli. Ne yrittivät pelotella häntä lukemattomin eri tavoin, mutta katosivat heti, kun hän vain teki ristinmerkin niitä kohti. Kun luolaluostarin kilvoittelija pyhä Nikita (31.1.) joutui pahojen henkien petoksen uhriksi, Iisak yhdessä luostarin muiden pyhien isien kanssa paransi hänet rukouksella.

Parantumisensa jälkeen pyhittäjä Iisak kilvoitteli kunniantuntoisesti vielä parikymmentä vuotta. Kahdeksan päivää ennen kuolemaansa hän sairastui. Munkit kantoivat hänet luolasta luostariin, jossa hän antoi henkensä Jumalalle vuoden 1090 tienoilla.

Pyhä Nikolaos oli kotoisin Psarin kylästä Korintin läheltä. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat, kun hän oli 12-vuotias. Vanhempien menetys oli hänelle ankara isku. Sen seurauksena hän lähti nuorukaisjoukon mukana Konstantinopolin lähellä sijaitsevaan Sylibriaan, jossa hän työskenteli erään kaupungin johtohenkilön palvelijana. Nikolaos oli harrasmielinen ja kävi mielellään vapaahetkinään kirkoissa huolehtimassa, että lampukat paloivat ikonien edessä.

Vartuttuaan Nikolaos solmi avioliiton ja alkoi toimia kauppiaana. Perheeseen syntyi lapsia, jotka hän kasvatti kristillisesti. Kauppaa hän kävi kaupungin keskuskadun varrella, jossa hän myi hyvällä menestyksellä erilaisia ruokatarvikkeita. Hänellä oli hellä sydän ja hän auttoi auliisti köyhiä. Jumalanpalveluksiin hän osallistui säännöllisesti.

Oikeamielinen sulttaani Suleiman Suuri (1520–1566) lähti 30. hallitusvuotenaan sotaan Persiaa vastaan ja jätti Konstantinopoliin käskynhaltijakseen Sina-nimisen sukulaisensa. Tämä oli erittäin julma mies ja asemansa ylpistämänä teki kammottavia rikoksia kristittyä väestönosaa vastaan. Toisia hän heitti orjiksi merirosvolaivoihin, toisia piti kauhun vallassa kidutuksilla uhaten.

Silloin myös Nikolaoksen turkkilaiset kauppiastoverit, jotka kadehtivat hänen menestystään, saivat tilaisuuden hankkiutua hänestä eroon. He veivät hänet Konstantinopoliin syyttäen häntä Muhammedin herjaamisesta. Käskynhaltijan tuomioistuimen edessä Nikolaos tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja kutsui islamin uskoa valheelliseksi. Silloin hänet piestiin piikkisillä oksilla niin, että hänen varpaankynsiensäkin alta norui verta. Lopuksi hänet heitettiin vankilaan.

Neljän päivän kuluttua Nikolaos tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi. Tuomari yritti niin lupauksin kuin uhkauksin saada hänet kääntymään islamiin. Nikolaos pysyi kuitenkin lujana uskossaan ja Kristuksen nimeä kutsuen moitti turkkilaisia epäuskosta. Kun hän vielä nimitti Muhammedia Jumalan viholliseksi, hänen kaulaansa sidottiin rautaketju ja häntä raahattiin pitkin pääkaupungin katuja lähes alastomana.

Kun kidutukset ja häväistykset eivät saaneet marttyyria horjumaan uskossaan, hippodromille sytytettiin rovio häntä varten. Nikolaosta ei kuitenkaan heitetty liekkien keskelle, vaan häntä kärvennettiin vähä vähältä. Lopulta kun hän oli kaatumaisillaan, pyöveli kiristi hänen kaulassaan olevaa ketjua ja iski häneltä pään poikki. Tällä tavoin urhea Kristuksen todistaja antoi henkensä Jumalan haltuun vuonna 1554.

Nikolaoksen ruumis paloi tuhkaksi, mutta hänen päänsä säilyi. Eräs kristitty osti sen pyöveliltä ja lähetti sen Suuren Meteoran luostariin Thessaliaan, missä sen äärellä on tapahtunut ihmeitä vuosisadasta toiseen.

Pyhän Nikolaoksen elämäkerta jäi unohduksiin, kunnes vuonna 1930 Thessaliotiksen metropoliitta Hesekiel löysi tyhjillään olleesta Siamoksen luostarista vanhan käsikirjoituksen, jossa Nikolaoksen aikalainen Studionin luostarin munkki alidiakoni Damaskinos kertoo hänen elämästään ja marttyyrikilvoituksestaan. Käsikirjoitus sisälsi myös hänen kunniakseen sepitetyn jumalanpalvelustekstin.

Pyhä Damianos oli kotoisin Arahovan kylästä Eurytanian maakunnasta. Jo nuorena hän meni Athosvuorelle Filoteoksen luostariin. Viivyttyään jonkin aikaa luostarissa hän tahtoi vetäytyä erakkoelämään. Hän kohtasi Athoksella erakko Dometioksen, jossa Jumalan armo vaikutti voimallisesti. Damianos eli kolme vuotta kuuliaisena erakolle ja edistyi hengellisessä kilvoituksessaan nopeasti. Hän jopa tuli arvolliseksi kuulemaan jumalallisen äänen, joka sanoi: ”Damianos, sinun ei pidä etsiä ainoastaan omaa hyötyäsi vaan myös muiden.”

Damianos lähti pois Athokselta ja alkoi julistaa Jumalan sanaa Thessalian Olymposvuoren kylissä. Hän kehotti kristittyjä katumaan, pidättymään pahasta ja korjaamaan tekemänsä vääryydet, noudattamaan Jumalan käskyjä ja tekemään hyvää. Jotkut nimikristityt eivät kuitenkaan pitäneet hänen sanoistaan ja alkoivat syyttää häntä petkuttajaksi. Häntä alettiin vainota ja jopa hänen henkeään uhattiin. Kristuksen esimerkkiä seuraten hän silloin poistui paikalta ja jatkoi julistustaan sisämaassa Larissan ympäristön ja Kissavoksen kylissä. Siellä kävi samoin kuin Olympoksellakin. Damianos siirtyi Agrafan vuoristokyliin. Mutta sielläkin jotkut röyhkeät ja Jumalaa pelkäämättömät ihmiset alkoivat nimitellä häntä valemunkiksi ja petturiksi ja nostattaa ihmisiä häntä vastaan.

Silloin pyhittäjä palasi Kissavoon ja perusti sinne luostarin, jonne tuli muitakin munkkeja. Luostarissa kävi myös paljon maallikkoja hyötymässä hänen opetuksistaan, sillä hän oli hyvin viisas ja täynnä armolahjoja. Kerran kun Damianos oli luostarinsa asioissa Bulgarinan kylässä ja opetti samalla sikäläisiä kristittyjä, turkkilaiset pidättivät hänet. Hänet vietiin Larissan kaupunkiin, jossa alueen turkkilainen hallintomies asui. Damianosta syytettiin siitä, että hän estää kristittyjä käymästä kauppaa sunnuntaisin ja kehottaa heitä pysymään lujina omassa uskossaan. Hallintomies käski piestä hänet, panna raskaat kahleet hänen kaulaansa ja jalkoihinsa ja heittää hänet vankilaan.

Kaksi viikkoa Damianosta kidutettiin julmasti ja taivuteltiin niin uhkauksin, imarteluin kuin lupauksinkin kieltämään kristillinen uskonsa. Hän pysyi kuitenkin horjumattomana. Kun hänet tuotiin uudestaan hallintomiehen eteen, hän puhui rohkeasti Kristuksesta ja arvosteli islamia ja sen profeettaa. Itse hän sanoi olevansa valmis kestämään mitä tahansa kidutuksia Kristuksen tähden. Hallintomies vihastui ja tuomitsi hänet hirtettäväksi ja hänen ruumiinsa poltettavaksi.

Kun Damianosta nostettiin hirttopuuhun, yksi pyöveleistä löi häntä kirveellä niskaan. Silloin hirttoköysi katkesi ja hän putosi puolikuolleena maahan. Vaivautumatta enää nostamaan häntä takaisin pyövelit työnsivät hänet elävänä tuleen. Hänen tuhkansa heitettiin Peneiosjokeen. Tämä tapahtui vuonna 1568.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Onesimos oli syntyjään fryygialainen. Hän palveli orjana kolossalaisen kristityn Filemonin kotona. Varastettuaan isännältään jotain Onesimos karkasi ja pakeni Roomaan. Siellä hän kohtasi apostoli Paavalin, joka oli vangittu noihin aikoihin, ja tämän sanojen vaikutuksesta Onesimos tuli katumukseen ja tunnusti tekonsa. Hänestä tuli kristitty ja hänet kastettiin. Onesimos oli innokas osoittamaan elämässään hyveiden hedelmiä. Paavali lähetti hänet takaisin isäntänsä Filemonin luo mukanaan kirje, jossa Paavali pyysi Onesimokselle anteeksiantoa ja vapautta. Tämä henkilökohtainen Kirje Filemonille otettiin sittemmin Uuden testamentin kirjojen joukkoon.

Filemon otti kirjeen ja Onesimoksen iloiten vastaan, ei enää orjanaan vaan veljenään. Filemon lähetti hänet takaisin Paavalin luo, jotta tämä saisi tehdä hänestä evankeliumin julistajan ja käyttää häntä apunaan.

Paavalin marttyyrikuoleman jälkeen Onesimos oli yksi niistä, jotka jatkoivat hänen työtään pelastuksen sanoman opettajana. Hänen vaikutuksestaan Rooman prefektin Tertulluksen veljen vaimo kääntyi kristityksi. Tertullus raivostui suuresti kuullessaan, että ylimysnaiset olivat joutuneet entisen orjan pauloihin, ja antoi pidättää Onesimoksen. Kuulusteluissa Tertullus kysyi, miksi Onesimos oli lähtenyt isäntänsä luota. ”Minä olen nyt ainoan todellisen isännän Jeesuksen Kristuksen palvelija.” ”Kuka on maksanut hinnan siitä, että sinusta on tullut vapaa?” Tertullus kysyi. ”Kristus, elävän Jumalan Poika, joka on ostanut minut oman verensä hinnalla”, Onesimos vastasi rauhallisesti.

Lopulta Tertullus määräsi Onesimoksen kidutettavaksi. Kidutuksia jatkettiin kahdeksantoista päivän ajan, mutta Onesimos näytti pitävän kärsimyksiään vain ilon ja ylpeyden aiheena. Kun Tertullus huomasi, että tämä teki vaikutuksen moniin pakanoihin, hän määräsi Onesimoksen karkotettavaksi Pozzuoliin Napolin lähistölle ja kielsi häntä ankarasti enää levittämästä kristinuskoa.

Onesimos alkoi kuitenkin välittömästi julistaa evankeliumia, ja monia tuli uskoon. Jonkin ajan kuluttua hänet pidätettiin ja vietiin takaisin Tertulluksen eteen. Tämä kysyi: ”Miksi olet vastannut armeliaisuuteeni vääryydellä?” Onesimos vastasi: ”Oi prefekti, toivoin, että ennemmin tai myöhemmin sinäkin olisit valinnut sen mikä on parempaa ja hylännyt huonomman. Olen rukoillut Kristusta, että sinustakin tulisi Hänen orjansa.” Onesimoksen röyhkeys hämmästytti Tertullusta, joka määräsi Onesimoksen taas kidutuksiin. Häntä revittiin raajoistaan neljään suuntaan, minkä jälkeen häntä piestiin rajusti tuntikausia. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, hän säilytti tyyneytensä ja puhui Tertullukselle, joka ei lopulta enää jaksanut kuunnella vaan lähti pois. Pyhää Onesimosta piestiin niin kauan, että hän menehtyi ruhjeisiinsa. Näin hän siirtyi voitokkaasti kilvoitelleiden marttyyrien joukkoon.

Eräs keisarin hovipiireihin kuulunut varakas ylimysnainen hankki pyhän Onesimoksen jäännökset itselleen. Hän teetätti niille ylellisen hopeoidun arkun, jota hän säilytti kalliina aarteenaan kuolemaansa saakka.

Major oli Rooman armeijan sotilas, joka palveli Pohjois-Afrikassa, kunnes keisari Diocletianuksen (284–305) aikana hänet sijoitettiin Gazaan. Kristittyjen vainon aikana hänet ilmiannettiin, ja hän tunnusti olevansa kristitty. Pyhä Major ei tehnyt vastarintaa vaan alistui nöyrästi kärsimään Herransa tavoin. Kun häntä oli kidutettu seitsemän päivää, hän menehtyi. Näin hän siirtyi voittoisasti kilvoitelleiden marttyyrien joukkoon.

Eusebios kilvoitteli 300-luvulla syyrialaisessa luostariyhteisössä ja vetäytyi sittemmin erakkokilvoitukseen Asikhan kylän lähistölle. Hän ei rakentanut itselleen kunnollista keljaa, vaan kyhäsi pelkistä kivistä pienen suojan. Henkensä pitimiksi hän tapasi syödä vedessä liotettuja herneitä ja papuja sekä toisinaan viikunoita. Vanhemmiten hän kävi heikoksi ja menetti kaikki hampaansa, mutta hän ei muuttanut elämäntapaansa vaan jatkoi kilvoitustaan vuorilla niin talvipakkasella kuin kesähelteelläkin. Eusebioksella oli tapana syödä koko suuren paaston aikana vain viisitoista kuivattua viikunaa. Hän laihtui niin, ettei voinut enää käyttää vyötä, koska se ei pysynyt ylhäällä. Niinpä hän neuloi vyönsä kiinni viittaansa.

Pyhittäjä Eusebios piti jatkuvasti ajatuksensa Jumalassa. Vieraat hän otti ystävällisesti vastaan. Lopulta hän kuitenkin päätti antaa muurata itsensä umpeen asumukseensa. Hän jätti siihen vain pienen aukon, josta saattoi keskustella ihmisten kanssa tulematta itse nähdyksi. Samasta aukosta hän sai vähäisen ravintonsa. Monet kävivät hänen luonaan kuuntelemassa taivaallisia asioita ja saamassa hänen siunauksensa. Ennen pitkää Eusebios pakeni tulijoita kiipeämällä ulos katottomasta olinpaikastaan. Hän meni läheiseen luostariin ja sulkeutui sen muurin kulmassa olleen tornin pieneen varastohuoneeseen.

Eusebioksen kaipaus Jumalaan oli niin palava, että kaikki kilvoitukset olivat hänelle vaivattomia ja keveitä. Pyhittäjä Eusebios nukkui pois 430-luvulla 90 vuoden ikäisenä.

Pyhä Teognios syntyi 400-luvun alkupuolella Kappadokiassa. Hän ryhtyi munkiksi jo hyvin nuorena. Kaipaus Vapahtajan elämään liittyvien pyhien paikkojen näkemiseen sai hänet lähtemään Pyhälle maalle. Tuohon aikaan monissa sikäläisissä luostareissa oltiin kuitenkin kuuliaisia niille piispoille, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin kirkolliskokouksen opinmäärittelyä. Teognios löysi turvapaikan roomalaisen ylhäisönaisen Flavian hiljattain perustamasta uudesta luostarista, jossa ortodoksinen oppi oli kunniassa.

Jonkin ajan kuluttua Flavia palasi Roomaan, jossa hän kuoli pian. Luostarinsa hän jätti Teognioksen haltuun. Pyhälle Julianokselle omistettavan kirkon rakennustyöt olivat vielä kesken. Teognios pelkäsi kuitenkin, että luostarin johtamiseen liittyvät monet huolet ja yhteydenpito maailmaan riistäisivät häneltä Kristuksen ylistämän ”hyvän osan” (Luuk.10:42). Siksi hän luopui Flavian hänelle uskomasta tehtävästä ja suuntasi kulkunsa kohti erämaata. Ensin hän liittyi pyhän Teodosioksen (11.1.) veljestöön ja asettui sitten Jordanin lähelle Kalamonin lauraan kuuluvaan luolaan. Siellä hän rukoili, paastosi ja valvoi. Ansaitakseen elantonsa hän punoi koreja, jotka hän kasteli omilla kyynelillään.

Teognios oli yli 50-vuotias, kun Jerusalemin patriarkka Elias vihki hänet vastoin hänen omaa tahtoaan Bethelian pikkukaupungin piispaksi Gazan tuntumaan. Hallinnollisia tehtäviä hoitaessaan hänen periaatteenaan oli aina pyytää rukouksessa Jumalalta apua ja lohdutusta. Piispanakaan hän ei kokonaan luopunut erakkoelämästään, vaan aina tilaisuuden tullen palasi erämaahan keljaansa, jonka ympärille oli syntynyt pieni erakkoyhteisö.

Keisari Anastasioksen aikana (491–518) Teognios meni muutaman munkkinsa kanssa Konstantinopoliin pyytämään keisarilta verohelpotuksia Bethelian asukkaille. Hän rukoili Jumalan armoa auttamaan ja lohduttamaan vaikeassa tilanteessa olevia kaittaviaan. Keisari suostui hänen pyyntöönsä. Kaikkialla matkan varrella Teognios teki rukouksillaan ihmeitä ja levitti ympärilleen Jumalan siunausta. Kerran hän pysäytti raivoavan myrskyn pystyttämällä rannalle ristin ja kieltämällä merta etenemästä sen yli.

Piispa Teognioksen oma elämä kuvasti hänen opetustaan nöyryydestä, jonka avulla ihminen voi kuolettaa itsekkään tahtonsa ja edistyä Kristuksen rakkaudessa. Hän rukoili lakkaamatta maailman pelastuksen puolesta kyyneleitä vuodattaen. Unissaankin hänen huulensa toistelivat psalmeja. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen vuonna 523. Pian hänen siunatun loppunsa jälkeen sade päätti aluetta ahdistaneen pitkäaikaisen kuivuuden, mitä uskovat pitivät merkkinä hänen esirukoustensa voimasta Jumalan valtaistuimen edessä.

Pyhä Walfrid[1] syntyi Pisassa vuoden 700 tienoilla. Hän meni naimisiin Thesia-nimisen naisen kanssa, ja he saivat viisi poikaa ja ainakin yhden tyttären. He rakastivat Jumalaa ja Hänen pyhää kirkkoaan ja haaveilivat usein voivansa omistautua kokonaan Kristuksen palvelemiseen. Heillä oli kaksi korsikalaista ystävää, Gunduald ja Fortis, joilla oli samanlaisia haaveita. Ennen pitkää he hankkivat maata Monte Verden Palazzuolosta[2] ja perustivat sinne miesluostarin, jonka he omistivat pyhälle apostoli Pietarille. Siellä alettiin noudattaa Monte Cassinon benediktiinisääntöä. Lähistölle he rakennuttivat naisluostarin, jossa Thesia ja hänen tyttärensä vihittiin nunniksi.

Walfridin johdolla Pyhän Pietarin luostarin veljestö alkoi nopeasti kasvaa. Noviiseiksi tulivat muun muassa Walfridin poika Gimfrid sekä Gundualdin ainoa poika Andreas. Pian veljiä oli jo kuutisenkymmentä.

Pyhä Walfrid nukkui pois rauhassa vuoden 765 tienoilla. Hänen seuraajakseen tuli Gimfrid. Vielä kymmenisen vuotta aiemmin Gimfrid oli karannut luostarista arvoesineitä mukanaan mutta tullut jonkin ajan kuluttua katuvaisena takaisin.

Sigfrid oli syntyjään englantilainen ja kilvoitteli munkkina Glastonburyssa ja joidenkin tietojen mukaan myös Yorkissa. Kun Norja sai vuonna 995 uuden kuninkaan Olavi Tryggvenpojan, joka oli ottanut kasteen Englannissa ja tuki kirkkoa, Englannin kuningas Ethelber lähetti Sigfridin tämän luokse levittämään evankeliumia Skandinaviaan. Olavi Tryggvenpoika sai kuitenkin surmansa taistelussa vuonna 1000, ja kirkon tulevaisuus maassa näytti epävarmalta.

Sigfrid siirtyi Ruotsiin ja kastoi vuonna 1008 sikäläisen kuninkaan, joka myös oli nimeltään Olavi. Sigfrid rakennutti kirkon Växjöön ja perusti Itä- ja Länsi-Götanmaan hiippakunnat. Hänellä oli apunaan kaksi muuta englantilaista piispaa, Johannes ja Grimkel sekä kolme sukulaispoikaansa Unaman, Sunaman ja Vinaman. Sigfrid jätti heidät huolehtimaan perustamistaan hiippakunnista ja lähti itse uusille alueille. Hänen poissaollessaan rosvojoukko kuitenkin surmasi Unamanin, Sunamanin ja Vinamanin, heitti heidän päänsä lampeen ja hautasi ruumiit metsään. Myöhemmin päät löydettiin ja asetettiin pyhäkköön. Kuningas sai rosvot kiinni ja olisi surmauttanut heidät, ellei Sigfrid olisi tullut väliin ja anonut heille armoa. Kuningas muutti rangaistuksen sakoiksi, mutta Sigfrid kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan, vaikka olisi kipeästi tarvinnut varoja.

Kilvoiteltuaan lähetystyön tekijänä Ruotsissa vuosikausia pyhä Sigfrid nukkui pois vuoden 1045 tienoilla. Kyseessä on siis yksi viimeisistä ennen kirkon jakaantumista (1054) eläneistä pyhistä. Lännessä hänen pyhyytensä vahvisti mahdollisesti jo paavi Hadrianus IV vuonna 1158. Sigfridiä tiedetään varmasti kunnioitetun pyhänä jo 1200-luvulla Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Erityisen kunnioitettu hän oli Ruotsissa aina protestantismin aikaan saakka. Pyhän Sigridin reliikkejä on Kööpenhaminassa ja Roskildessa. Kuvataiteessa hänet on kuvattu ylittämässä merta laivalla, kastamassa kuningas Olavia, demonien kiusaamana tai pitelemässä käsissään kolmen surmatun sukulaispoikansa päitä.

Pyhittäjä Pafnuti kilvoitteli keljaan sulkeutuneena Kiovan luolaluostarissa 1200-luvulla. Hän vuodatti lakkaamatta kyyneliä ajatellen kauhistuttavaa kuoleman hetkeä, jolloin enkelit ja pahat henget ympäröivät sielun vaatien sitä tilille kaikista teoista. Ajateltuaan ja itkettyään sitä koko elämänsä hän sai kuollessaan nähdä enkelijoukon, joka kantoi hänen sielunsa taivaaseen.

Pyhittäjäisä Anthimos syntyi vuonna 1869 hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Khioksen saarella. Jo lapsena hän näki useita kertoja Jumalanäidin, joka kertoi hänelle hänen tulevasta tehtävästään ja hänen osakseen tulevasta armosta. Nuorena poikana hän luopui koulunkäynnistä ja meni suutarinoppiin. Kun Anthimos oli 19-vuotias, hänen äitinsä antoi hänelle Jumalanäidin Avunantaja-ikonin, jotta hän veisi sen restauroitavaksi Pyhien isien luostariin Probation-vuorelle. Luostarin oli hiljattain perustanut pyhästä elämästään tunnettu munkki Pakomios, joka oli pyhän Nektarios Eginalaisen (9.11.) hengellinen ohjaaja.

Munkkien taivaalliselta vaikuttava elämä teki syvän vaikutuksen Anthimokseen. Kotikyläänsä palattuaan hän rakensi itselleen kilvoittelumajan syrjäiseen paikkaan. Isä Pakomioksesta tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka ohjeita hän noudatti tarkasti. Pakomios sanoikin munkeilleen, että tuo nuori noviisi oli jo kypsä munkki ja hänestä tulisi vielä huomattava hengellinen isä. Jumalanäidin Avunantaja-ikoni, joka hänellä oli aina mukanaan, oli nimensä mukaisesti hänen ainoa apunsa, innoittajansa ja lohtunsa. Jumalanäiti alkoi tehdä ihmeitä ihmisille, jotka Anthimoksen luona vieraillessaan rukoilivat ikonin edessä. Lopulta Anthimos siirtyi kotikylästään Pyhien Isien luostariin, jossa hänet vihittiin pienen skeeman munkiksi.

Luostarissa Anthimos sai käytännön tehtäviä. Hänet määrättiin huolehtimaan vastikään perustetun Pyhän Konstantinoksen nunnaluostarin rakennustöistä. Pian hän kuitenkin sairastui, ja hänen igumeninsa päätti lähettää hänet takaisin vanhempiensa luo toipumaan. Anthimos jatkoi askeettista elämäänsä entisessä majassaan aivan kuin olisi yhä elänyt luostarissa. Hän alkoi tehdä suutarintöitä ja huolehti iäkkäistä vanhemmistaan avustaen samalla köyhiä.

Heikosta terveydestään huolimatta Anthimos oli suuri askeetti. Joskus demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa kauheasti metelöiden, kun hän rukoili öisin vanhan oliivipuun ontossa rungossa lähellä majaansa. Anthimos ei päästänyt itseään hetkeksikään herpoamaan, kuten hän myöhemmin kertoi. Kerran hän valvoi Jumalanäidin avulla kymmenen päivää ja yhdeksäntoista yötä rukouksessa nauttien vain vähän leipää ja vettä joka toinen päivä. Kilvoituksensa lopuksi hän tempautui ekstaasiin ja siirtyi hengessään paratiisiin enkelikuorojen keskelle toistellen lakkaamatta: ”Herra, armahda!”

Anthimoksen majalla alkoi käydä yhä enemmän vierailijoita, joita sinne vetivät hänen hyveittensä lisäksi Jumalanäidin ikonin tekemät ihmeet. Vuonna 1910 hänet vihittiin suureen skeemaan, minkä jälkeen piispaa pyydettiin kansan toivomuksesta vihkimään hänet papiksi. Piispa kuitenkin kieltäytyi viitaten hänen vähäiseen koulusivistykseensä. Tämän jälkeen Anthimos sai kummisedältään kutsun tulla Vähän-Aasian puolelle Smyrnan hiippakuntaan. Sikäläinen metropoliitta vihki hänet papiksi. Vihkimyksen aikana sattui pieni maanjäristys, ukkonen jyrisi ja salamoi, mitä pidettiin Jumalan antamana suotuisana merkkinä.

Pian vihkimyksensä jälkeen isä Anthimos paransi riivatun miehen. Hänen armolahjansa herättivät kateutta eräissä paikallisissa papeissa, ja niin hän joutui lähtemään alueelta. Käytyään pyhiinvaelluksella Athoksen pyhällä vuorella hän palasi takaisin kotisaarelleen. Khioksella isä Anthimos sai nimityksen leprasairaalan papiksi. Paikka oli kurjassa kunnossa niin ulkonaisesti kuin moraalisestikin, mutta isä Anthimoksen johdolla se muuttui paratiisiksi, jossa elettiin luostarimaista yhteisöelämää. Isä Anthimos vieraili kaikkien sairaiden luona ja hoiti heitä omin käsin. Lempeydellään ja neuvoillaan hän sai heidät kääntymään Jumalan puoleen. Monet heistä vihkiytyivät munkeiksi tai nunniksi. Jumalan rakkaus kosketti myös monia ulkopuolisia, jotka tulivat pyytämään Jumalan miehen esirukouksia ja neuvoja. Tiedossa on kaiken kaikkiaan 38 ihmistä, jotka vapautuivat pahoista hengistä isä Anthimoksen paastotessa ja rukoillessa heidän puolestaan Jumalanäidin ikonin edessä.

Elettiin kreikkalaisen Vähän-Aasian viimeisiä aikoja. Kreikan ja Turkin välillä toteutettiin suuri väestönsiirto, jonka seurauksena Turkin rannikon lähellä sijaitsevalle Khiokselle saapui vuonna 1924 joukoittain pakolaisia. Näiden mukana oli nunnia Vähän-Aasian luostareista ja omaisistaan eroon joutuneita nuoria tyttöjä. Nuoruudestaan asti isä Anthimos oli haaveillut perustavansa luostarin eräälle saaren asumattomalle rinteelle. Nyt saatuaan näyssä rohkaisua Jumalanäidiltä hän päätti tehdä unelmastaan totta ja perustaa sinne luostarin niille noin 40 nuorelle naiselle, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Vuonna 1927 hän sai luvan luostarin perustamiseen ja kolme kertaa liturgian jälkeen heitetty arpa vielä vahvisti asian.

Isä Anthimos itse otti huolehtiakseen hankkeen käytännöllisestä puolesta. Hänen hikensä, kyyneleidensä ja rukoustensa avulla rakennustyöt edistyivät, vaikka jotkut saarella vastustivatkin hanketta pitäen sitä tarpeettomana ja nykyaikaan soveltumattomana. Jo kahden vuoden kuluttua Jumalanäidin Avunantaja-ikoni kuljetettiin juhlallisesti luostarin kirkkoon, joka oli sille omistettu. Isä Anthimoksesta tuli luostarin pappi ja hengellinen isä. Hän otti siellä käyttöön yhteiselämän järjestyksen pyhien isien periaatteiden mukaisesti. Luostarissa oli alussa 30 sisarta, mutta se kasvoi nopeasti ja pian heitä oli jo 80. Sitä pidettiin parhaiten organisoituna nunnaluostarina tuon ajan Kreikassa.

Luostarissakin isä Anthimos jatkoi huolenpitoaan saaren asukkaista. Hän oli heidän lohduttajansa, esirukoilijansa ja hengellinen isänsä, joka ei koskaan jättänyt sairasta tai katuvaa vierailijaa vaille apua. Sairaille hän antoi hyviä neuvoja ja yrttivalmisteita, katuvat hän sovitti Jumalan kanssa. Ennen kaikkea hän auttoi rukouksillaan, joita hän kantoi kyynelsilmin Jumalanäidin ikonin edessä. Päivittäin luostarissa saattoi käydä jopa 60–70 erilaisista sairauksista kärsivää apua hakemassa. Myös luostarin sisaria isä Anthimos opetti suhtautumaan lempeästi ja kärsivällisesti avuntarvitsijoihin.

Yli kolmekymmentä vuotta pyhä Anthimos jatkoi toimintaansa khioslaisten ja muualtakin tulleiden pyhiinvaeltajien sielujen ja ruumiiden parantajana. Kun hän oli liian vanha tekemään työtä käsillään, hän vetäytyi keljaansa ja pyysi Jumalalta apua, että voisi palvella jokaista lähimmäistään, olipa tämä kuka tahansa, aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hän luovutti sielunsa Jumalan haltuun 91-vuotiaana helmikuun 15. päivänä 1960. Sitä ennen hän oli antanut luostarinsa sisarille viimeiset neuvonsa, jotka uhkuivat jumalallista viisautta ja isällistä rakkautta. Koko Khioksen saari suri hänen menettämistään. Toisesta todellisuudesta käsin hän on kuitenkin edelleen läsnä ja levittää taivaallista lohdutusta ja parannusta kristityille, jotka turvautuvat hänen esirukouksiinsa.

Jo isä Anthimoksen eläessä khioslaiset tunsivat, että heidän keskuudessaan oli pyhä mies, ja hänen poismenonsa jälkeen tämä vakaumus on vain vahvistunut. Vuonna 1992 ekumeeninen patriarkaatti vahvisti virallisesti hänen kunnioittamisensa pyhien joukossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Egyptiläisiä kristittyjä vietiin 300-luvun alun suuren vainon aikana pakkotyöhön Kilikiaan. Viisi vastakääntynyttä egyptiläistä kristittyä, jotka olivat ottaneet itselleen raamatulliset nimet Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel, lähtivät katsomaan tovereitaan Kilikiaan ja selvittämään, voisivatko auttaa heitä jotenkin.

Paluumatkalla viisikko pidätettiin Palestiinan Kesarean kaupungin portilla. Tavan mukaan sotilaat kysyivät heidän matkansa tarkoitusta. Miehet sanoivat olevansa kristittyjä ja tulossa tapaamasta vangittuja tovereitaan. Heidät pidätettiin ja lyhyen kuulustelun jälkeen suljettiin vankilaan.

Seuraavana päivänä egyptiläiset tuotiin maaherra Firmilianuksen eteen. Ensin heidät sidottiin ja pantiin venytykseen, ja kuulustelu aloitettiin vasta sitten. Virallisten nimiensä sijaan he ilmoittivat uudet nimensä. Firmilianus kysyi, mikä oli heidän kotipaikkansa. Elia vastasi: ”Jerusalem on minun kaupunkini.” Roomalaiset olivat tuolloin jo parin vuosisadan ajan käyttäneet Jerusalemista nimitystä Aelia Capitolina, eikä Firmilianus ymmärtänyt, mistä oli kyse. Hän määräsi lisää kidutuksia. Erikoisten kidutuslaitteiden avulla Eliaan kädet vedettiin hänen selkänsä taakse ja hänen jalkansa murskattiin. Kidutuksen aikana Firmilianus yritti saada selville, missä kristittyjen salaperäinen kaupunki oli. ”Se on idässä, auringonvalon suunnassa”, Elia vastasi tarkoittaen taivaallista Jerusalemia, jossa vanhurskaat asuvat. Elia puhui niin rauhallisesti, että näytti siltä kuin hän ei olisi lainkaan tiedostanut kipuja. Firmilianus luuli, että kristityt suunnittelivat jonkinlaista vallankumousta tai valtakunnan perustamista. Hän antoi ruoskia Eliaa ja jatkoi kuulusteluja yrittäen saada selville heidän kaavailemansa maan sijainnin, mutta ei saanut hänestä enempää irti.

Firmilianus tuomitsi kaikki viisi kuolemaan mestaamalla. Tuomio pantiin täytäntöön välittömästi. Näin pyhät marttyyrit Elia, Jeremia, Jesaja, Samuel ja Daniel päättivät kilvoituksensa voitokkaasti. Vuosi oli ilmeisesti 309. Kirkkohistorioitsija Eusebius oli tuolloin itse paikalla kaupungissa ja kirjoitti tapahtumista teokseensa Palestiinan marttyyrit.

Kun edellä kuvatut viisi egyptiläistä marttyyria oli lähetetty mestattavaksi, kuulusteluja jatkettiin välittömästi ja tuomittavaksi tuli Pamfilos-niminen pappi.

Pamfilos oli syntynyt Beirutissa ja opiskelut maallisia tieteitä ensin kotikaupungissaan ja sitten Aleksandriassa, jossa hän liittyi kaupungin kuuluisaan katekeettiseen kouluun. Yhtenä hänen opettajanaan toimi Pierios, joka oli ollut Origeneen oppilaana. Pamfiloksesta tuli Origeneen allegorisen raamatuntulkinnan syvällinen tuntija ja kehittäjä. Aleksandriassa Pamfilos myös vihittiin papiksi.

Pamfilos oli aikansa johtava teologi ja raamatuntuntija. Hän kokosi eri käsikirjoituksia vertaillen parhaan tunnetun Raamatun käsikirjoituksen, jonka hän kirjoitti omin käsin. Sitä kopioitiin hänen johdollaan, ja pian hänen ympärilleen muodostui eräänlainen raamattukoulu. Pamfilos tahtoi rohkaista kaikkia perehtymään pyhiin kirjoihin, ja siksi hän usein lahjoitti käsikirjoituksia pyytämättä niistä maksua. Tällainen oli tuohon aikaan hyvin epätavallista, sillä käsikirjoitukset olivat suuritöisiä ja kalliita. Pamfilos kokosi valtavan kirjaston. Se säilyi aina 600-luvulle saakka.

Olemukseltaan Pamfilos oli nöyrä ja vaatimaton. Hän eli askeettisesti ja kurinalaisesti – kilvoitellen marttyyrin tavoin jo ennen vainojen alkamista. Hän kuoletti lihalliset halunsa ja puhdisti mielensä Jumalan Sanaa mietiskelemällä. Pamfilos kohteli orjia ja palvelijoita kuin omia veljiään. Hän jakoi isältään perimiä varoja auliisti sukulaisilleen, ystävilleen ja köyhille.

Palestiinan maaherra Urbanus pidätti Pamfiloksen vuonna 307. Kun Pamfilos kieltäytyi uhraamasta jumalille, häntä kidutettiin ja hänet suljettiin vankilaan kahdeksi vuodeksi. Vankilassa ollessaan Pamfilos laati vielä Origeneen opetuksia puolustavan kirjoituksen. Vankilassa hänellä oli seuranaan muita kristittyjä, kuten intomielisenä kilvoittelijana tunnettu Paavali Jamnialainen, joka oli kestänyt polttoraudankin silmää räpäyttämättä.

Helmikuun 16. päivänä vuonna 309 Pamfilos tuotiin Urbinuksen seuraajan Firmilianuksen eteen. Hänen mukanaan tulivat myös Paavali Jamnialainen ja Valens, iäkäs jerusalemilainen diakoni, jonka sanottiin osaavan koko Raamatun ulkoa. Kun he eivät osoittaneet minkäänlaisia horjumisen merkkejä, Firmilianus tuomitsi kaikki kolme kuolemaan. Silloin yleisön joukosta astui esiin nuorukainen nimeltä Porfyrios, joka oli Pamfiloksen oppilas, ja pyysi lupaa haudata mestarinsa ruumiin. Firmilianus kysyi, oliko hänkin kristitty, ja kuultuaan myöntävän vastauksen määräsi Porfyrioksenkin kidutettavaksi. Hänen lihaansa raastettiin luuhun asti ja hänen raajansa revittiin sijoiltaan, mutta koko kidutuksen aikana Porfyrios ei äännähtänytkään. Vasta kun häntä alettiin polttaa hiljaisella tulella, hänen kuultiin huudahtavan Jeesuksen nimeä avukseen. Pyhä marttyyri Porfyrios menehtyi liekkeihin.

Kappadokialainen kristitty Seleukios oli entinen sotilas, joka oli vainon alkaessa jättänyt armeijan. Hän teki vainon aikana parhaansa huolehtiakseen kirkon orvoista ja leskistä. Kun Seleukios osoitti suosiota Porfyrioksen voitokkaalle kilvoitukselle, hänetkin määrättiin mestattavaksi. Firmilianus ei säästänyt edes omaa väkeään. Kuullessaan vartijoilta, että hänen iäkäs palvelijansa Teodulos oli käynyt vankilassa tapaamassa kristittyjä vankeja ja oli itsekin kristitty, Firmilianus tuomitsi hänet saman tien ristiinnaulittavaksi. Teodulos otti tuomion vastaan iloiten.

Pamfilos, Paavali, Valens ja Seleukios surmattiin mestaamalla. Samana iltana kaupunkiin tuli kappadokialainen Julianos, joka oli katekumeeni. Kuullessaan, mitä kaupungissa oli tapahtunut, hän riensi marttyyrien veristen ruumiiden luo ja suuteli niitä kunnioittavasti. Vartijat ottivat hänetkin kiinni ja veivät Firmilianuksen luokse. Hänet tuomittiin poltettavaksi kuoliaaksi hiljaisella tulella. Julianos kiitti Jumalaa suureen ääneen. Sekä teloittajat että muut paikallaolijat ihmettelivät suuresti hänen riemuaan.

Pyhien marttyyrien ruumiit jätettiin haaskaeläinten syötäväksi. Kun neljä päivää oli kulunut, eivätkä eläimet olleet koskeneet niihin, kristityt saivat haudata ne kunniallisesti. Lännen kirkossa Pamfiloksen ja hänen kanssaan kärsineiden muistoa on vietetty 1.6.

Pyhä Marutha (kr. Maruthas) syntyi 300-luvun alkupuolella Armeniassa Vanjärven lounaispuolella. Hänen isänsä Liyuta oli pienen Sofenen maakunnan ruhtinas ja äiti Mariamne oli kristitty. Vaimonsa vaikutuksesta Liyuta otti kasteen, ja kristinusko alkoi levitä alueella entistä voimakkaammin. Marutha sai hyvän koulutuksen ja hallitsi monta tieteenalaa, erityisesti lääketieteen. Hänestä tuli isänsä jälkeen Sofenen johtaja ja sittemmin myös piispa. Marutha oli 300-luvun lopulla piispana Maiperqatissa[1], joka oli Rooman valtakunnan itäisimpiä kaupunkeja. Lähellä oli Persian raja, jonka takana kristittyjä vainottiin aika ajoin julmasti.

Marutha vieraili Persian kuninkaan Šapur II:n hovissa keisari Teodosios Suuren (379–395) aikana. Marutha paransi Šapurin tyttären ja sai tästä kiitokseksi viedä mukanaan kristittyjen marttyyrien reliikkejä niin paljon kuin tahtoi.

Piispa Marutha toi Maiperqatiin niin paljon persialaisten marttyyrien reliikkejä, että kristityt alkoivat nimittää kaupunkia ”Marttyyrien kaupungiksi” (Martyropolis). Hän alkoi myös koota kertomuksia Persian vainoissa surmattujen kristittyjen kärsimyksistä.

Marutha osallistui vuonna 381 toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen Konstantinopolissa ja oli mukana tuomitsemassa areiolaisuutta. Muutamia vuosia myöhemmin hän osallistui Antiokian kirkolliskokoukseen.

Kun Persian kuninkaaksi tuli vuonna 399 Jezdegerd I, Marutha matkusti Konstantinopoliin pyytämään keisari Arkadiokselta neuvoja ja toimia Persian puolella olevien kristittyjen auttamiseksi. Konstantinopoli kuohui tuohon aikaan Johannes Krysostomoksen karkotuksen takia, eikä keisari perehtynyt Maruthan asiaan.

Samalla matkalla pääkaupungissa sattui eriskummallinen tapahtuma, jonka kirkkohistorioitsija Sozomenos on tallentanut. Khalkedonin piispa Kyrinos oli Krysostomoksen päävastustajan Teofiloksen sukulainen ja puhui väärin perustein pahaa pyhästä Johanneksesta. Jossain yhteydessä Marutha, joka oli suurikokoinen mies, astui vahingossa Kyrinoksen varpaille. Iho repesi varpaasta, joka ilmeisesti murtui, ja haava alkoi tulehtua. Lääkärit yrittivät leikata jalkaa, mutta se tulehtui entistä pahemmin, ja lopulta Kyrinos kuoli tuskallisesti. Kaikki pitivät tätä merkillistä kuolemaa Jumalan rangaistuksena.

Samoihin aikoihin Krysostomos kertoi kirjeessään lähiystävälleen diakonissa Olympiakselle (25.7.) kirjoittaneensa Maruthalle kahdesti ja tarvitsevansa tätä hoitamaan kirkon asioita Persiassa.

Marutha lähti lopulta itse Persian hoviin. Hän johti delegaatiota, joka onnitteli uutta hallitsijaa Jezdegerdiä valtaannousun johdosta. Marutha pyysi häneltä vainojen lopettamista, vankien vapauttamista, kirkkojen entisöimistä, papiston vapaata liikkumista ja kirkon johtajien aseman virallista tunnustamista. Hallitsija huomasi Maruthan hurskaaksi ja viisaaksi mieheksi ja suhtautui häneen myönteisesti. Häntä vaivasi migreeni, jota hänen lääkärinsä eivät kyenneet parantamaan. Marutha rukoili hänen puolestaan ja hoiti häntä omilla lääkintätaidoillaan. Ja ihme tapahtui: kuningas parantui. Sen jälkeen kuningas suhtautui myös Maruthan pyyntöihin entistä myönteisemmin.

Zarathustralaiset papit pelkäsivät kuninkaan kääntyvän kristityksi ja turvautuivat juoneen. He kätkivät temppelin lattian alle miehen, ja kun kuningas tuli paikalle kunnioittamaan pyhää tulta, hän kuuli kolkon äänen lausuvan: ”Kuningas on ajettava pois täältä, mikäli hän luulee jumalan mielistyvän kristittyyn pappiin.” Jezdegerd säikähti ja oli jo ryhtymässä karkottamaan Maruthaa, mutta tämä vaati päästä temppeliin yhdessä kuninkaan kanssa. Ääni kuului jälleen, mutta Marutha onnistui paikantamaan luukun, jonka takaa se tuli. Huijari jäi kiinni ja raivostunut kuningas pidätytti kaikki juonen takana olleet papit ja ilmoitti surmaavansa heidät vaimoineen ja lapsineen. Hyväsydäminen Marutha kuitenkin vetosi kuninkaaseen ja pyysi papeille armoa. Lopulta vain kaksitoista pääsyyllistä surmattiin.

Marutha sai luvan rakennuttaa kirkkoja niin paljon kuin halusi. Tällä tavoin pitkä ja verinen kristittyjen vaino päättyi Persiassa 400-luvun alussa. Jezdegerd alkoi suvaita kristittyjä, mutta ei kuitenkaan itse kääntynyt. Näin hänestä ei tullut ”toista Konstantinusta”, kuten kristityt olivat toivoneet ja zarathustralaiset pelänneet.

Persian kirkko ryhtyi toipumaan haavoistaan, ja kymmenisen vuotta myöhemmin, tammikuussa 410 Seleukia-Ktesifonissa kokoontui ensimmäinen persialainen kirkolliskokous, johon osallistui 40 piispaa. Persian kirkko valitsi itselleen ylimmän johtajan katolikoksen, sitoutui Nikean uskontunnustukseen ja ryhtyi järjestäytymään. Yhteydenpito Rooman puolelle oli melko satunnaista, joten käytännössä kirkko oli itsenäinen.

Pyhä Marutha palasi kotikaupunkiinsa ja alkoi rakennuttaa sinne uutta katedraalia. Hän nukkui pois 410-luvun lopulla samana päivänä, jona uusi kirkko vihittiin käyttöön. Pyhä Maruthaa kunnioitetaan yhtenä syyriankielisen kristikunnan suurista opettajista. Hänen marttyyrien kunniaksi laatimistaan hymneistä osa on yhä käytössä syyriankielisessä liturgisessa traditiossa. Persian kirkon tulevaisuus näytti vielä Maruthan kuoleman aikaan valoisalta, mutta pian kristittyjen vaino alkoi uudestaan ja marttyyrien pitkä saatto sai jatkoa.

Pyhän Johannes Krysostomoksen oppilaan patriarkka Prokloksen (20.11.) kuoleman jälkeen kesällä 446 Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi valittiin hurskaudestaan tunnettu pappi Flavianos, joka oli toiminut patriarkaatissa kirkkokaluston hoitajana. Noihin aikoihin levisi monofysiittinen harhaoppi, jossa Kristuksen jumaluutta korostettiin hänen ihmisyytensä kustannuksella. Monofysitismin äärimmäisen muodon kehittäjä ja johtaja oli arkkimandriitta Eutykhes, joka toimi pääkaupungissa luostarin johtajana.

Eutykheen monofysiittiset näkemykset tuomittiin paikallisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 448. Hän itse ei tahtonut astua synodin eteen, mutta kun hän lopulta tuli, hän tunnusti Kristuksessa vain yhden jumalallisen luonnon. Hänet julistettiin saman tien kirkonkiroukseen ja Flavianos kirjoitti asiasta paaville. Myös Eutykhes itse yritti vedota paaviin. Paavi asettui kuitenkin ehdottomasti Flavianoksen opilliselle kannalle. Hän kirjoitti tälle kaksi kirjettä, joista toinen nimeltä ”Asiakirja Flavianokselle” luettiin myöhemmin Khalkedonin neljännessä yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 451. Se auttoi suuresti siinä, että opetus Kristuksesta täydellisenä Jumalana ja täydellisenä ihmisenä pääsi voitolle ortodoksisena näkemyksenä.

Eutykhes vaikutti voimakkaasti keisarin pääministerinä toimineeseen eunukki Khrysafiokseen, joka oli alusta alkaen vastustanut Flavianoksen valitsemista patriarkaksi. Khrysafios taivutti heikkolahjaisen keisari Teodosios II:n (408–450) vaatimaan Flavianokselta kultaa hänen vihkimyspäivänään. Flavianos lähetti hänelle ehtoollisastioita ja köyhille kuuluvia varoja osoittaakseen, mistä kirkon aarteet koostuivat. Tästä eunukki raivostui ja jatkoi juonittelujaan alkamalla vihjailla keisarille, että Flavianos aikoi vihkiä nunnaksi ja diakonissaksi hänen lahjakkaan hurskaan sisarensa Pulkherian, joka toimi kulissien takana todellisena vallankäyttäjänä. Flavianos kumosi tämän huhun ja pyysi Pulkheriaa välttämään osoittamasta kiintymystä hänen persoonaansa kohtaan.

Khrysafios tahtoi kuitenkin saada patriarkaksi Eutykheen eikä luovuttanut, vaikka kirkolliskokous oli tuominnut tämän. Liittolaisekseen he saivat Aleksandrian patriarkan Dioskoroksen. Heidän puolelleen tuli myös keisarinna Eudoksia, joka ei voinut sietää Pulkheriaa, ja hänen avullaan he taivuttivat keisarin kutsumaan Efesokseen koolle uuden kirkolliskokouksen, joka tunnetaan historiassa rosvosynodin nimellä. Tarkoituksena oli tuomita kokouksessa Flavianos ja hänen seuraajansa uusnestoriolaisina. Kirkolliskokousta johti Dioskoros. Läsnä oli myös syyrialainen munkki Bar Sauma[1] tukenaan joukko munkkeja, joiden huhuttiin tehneen väkivaltaisia hyökkäyksiä Eufratin varrella olevia nestoriolaisia kristittyjä vastaan, polttaneen heidän luostareitaan ja jopa tappaneen nestoriolaisten piispoja.

Kokouksen avajaisissa paavin legaatteja estettiin lukemasta paavi Leon (18.2.) kirjettä, ja Dioskoros kutsui Eutykheen esittämään uskontunnustuksensa, joka sen jälkeen julistettiin oikeaoppiseksi. Hänelle palautettiin arkkimandriitan arvo ja Flavianos julistettiin harhaoppiseksi, koska hänen käsityksiään pidettiin nyt Efesoksen kolmannen yleisen kirkolliskokouksen vastaisina. Flavianos ja paavin legaatit esittivät turhaan vastalauseensa, ja Dioskoros alkoi lukea tuomitsevaa päätöstä. Jotkut piispat kiirehtivät estämään häntä, jolloin hän teeskenteli tuntevansa itsensä uhatuksi ja kutsui vartijat avukseen.

Jumalansynnyttäjän kirkon ovet avattiin, ja Vähän-Aasian prokonsuli syöksyi sotilaineen sisään. Flavianos tarttui kirkon alttariin, mutta sotilaat ja Bar Sauman munkit riistivät hänet irti ja raahasivat hänet ulos kirkosta. Useimmat piispat jäivät vangiksi kirkkoon ja heidän oli pakko allekirjoittaa asiakirja, joka sisälsi harhaopin hyväksymisen ja Flavianoksen karkottamisen. Flavianos itse ehti kirjoittaa valituksen paaville, mutta se takavarikoitiin. Flavianoksen vammat olivat niin vakavia, että hän kuoli kolmen päivän kuluttua Hypidassa Lydian maakunnassa matkallaan karkotuspaikkaansa.

Kun Pulkheriasta tuli sijaishallitsija Teodosioksen kuoltua, hän määräsi, että Flavianoksen ruumis on tuotava takaisin Konstantinopoliin ja sijoitettava hänen edeltäjiensä joukkoon Pyhien apostolien kirkkoon. Tämä tapahtui helmikuussa vuonna 451. Samana vuonna Khalkedoniin kokoontunut neljäs yleinen kirkolliskokous tuomitsi monofysitismin, erotti Dioskoroksen ja Eutykheen ehtoollisyhteydestä, julisti Flavianoksen kuuluvan pyhien joukkoon ja alkoi kunnioittaa häntä uskonmarttyyrina.

Pyhä Maria oli armenialaisen aatelismiehen nuorin tytär. Hänen isänsä oli muuttanut Konstantinopoliin keisari Basileios Makedonialaisen hallituskaudella (857–886). Isänsä kuoleman jälkeen Maria solmi avioliiton vävynsä ystävän Nikeforoksen kanssa. Hänestä tuli esimerkillinen vaimo: siveä, lempeä ja nöyrä. Aina kun mahdollista hän kiiruhti kirkkoon rukoilemaan ja antamaan almuja köyhille. Hänen luottamuksensa Jumalaan oli niin suuri, että kun hänen 5-vuotias poikansa kuoli, hän kesti menetyksen urheasti kiittäen Jumalaa kaikesta.

Noihin aikoihin syttyi sota Bulgarian tsaarin Simeonin kanssa, ja Nikeforos nimitettiin johtamaan bysanttilaisia joukkoja Byziaan. Maria seurasi miestään rintamalle, jossa hän jatkoi laupeudentekojaan. Hän kohteli palvelijoita ja puutteenalaisia kuin omia sukulaisiaan. Vieraat, etenkin papit ja munkit, joita hän kunnioitti kuin Jumalan enkeleitä, olivat aina tervetulleita hänen kotiinsa. Milloin muut velvollisuudet sen sallivat, hänellä oli tapana vetäytyä huoneeseensa rukoilemaan. Byziassa häntä kohtasi toinen suuri koettelemus, kun Jumala otti häneltä myös hänen toisen poikansa. Mutta tämänkin surun hän kesti antautuen tyynesti Jumalan tahtoon niin kuin esikoisensa menettäessään. Myöhemmin hänen osakseen tuli kuitenkin suuri ilo: hän sai vielä kaksoispojat. Toisesta tuli myöhemmin kenraali ja toisesta munkki. Äiti ei tosin ollut enää tätä näkemässä.

Pian poikien syntymän jälkeen Mariaa kohtasi raskas koettelemus, joka vei hänet ennenaikaiseen hautaan. Perheen ollessa vielä Byziassa hänen miehensä sisarukset alkoivat syyttää Marian tuhoavan suvun omaisuuden avokätisellä almujenannollaan. Lopulta he kylvivät Nikeforoksen mieleen epäilyksen, että Marialla oli suhde miespalvelijansa kanssa. Maria itse vakuutti syyttömyyttään ja hänen palvelijattarensa todistivat hänen puolestaan. Raivoisa mustasukkaisuus sokaisi kuitenkin Nikeforoksen siinä määrin, että hän hyökkäsi ruoska kädessä Marian makuuhuoneeseen, missä tämä oli parhaillaan imettämässä toista kaksosista. Hän tempasi vaimoaan hiuksista ja alkoi lyödä häntä silmittömästi, kunnes palvelijattaret ehtivät hätiin.

Kahden päivän kuluttua Maria menehtyi haavoihinsa ja suruunsa. Vakuutettuaan vielä kerran syyttömyyttään hän antoi sielunsa Jumalan haltuun. Kun hänen ruumistaan valmisteltiin haudattavaksi, siitä alkoi levitä suloista tuoksua todistuksena hänen viattomuudestaan. Hänen kaappejaan ja laatikoitaan tutkittaessa kävi ilmi, että hän oli myynyt pois hienot vaatteensa ja korunsa ruokkiakseen köyhiä, vapauttaakseen sotavankeja ja kaunistaakseen kirkkoja.

Muutaman päivän kuluttua Marian kuolemasta eräs mies vapautui saastaisesta hengestä hänen haudallaan. Siitä lähtien sairaita alkoi virrata haudalle voitelemaan itseään siellä palaneen lampukan öljyllä ja suutelemaan hänen maatumatonta ruumistaan. Monet parantuivat. Kerran eräs riivattu mies tempasi pois Marian kasvoja peittäneen liinan, jolloin kasvoista alkoi valua verta, aivan kuin hän olisi vastikään kuollut.

Tuntoihinsa tullut ja surun murtama Nikeforos rakennutti paikalle kirkon, jossa tapahtui monia ihmeitä. Kun Byzia joutui bulgarialaisten valtaan, vain tämä kirkko säästyi. Kerrotaan, että Marian haudasta leimahtanut liekki säikäytti bulgarialaiset heidän yrittäessään avata hautaa.

Pyhä Makari (Mihail Parvitski-Nevski) syntyi kirkonpalvelijan perheeseen Vladimirin läänissä Šapkinon kylässä vuonna 1835. Hänen vanhempansa olivat aineellisesti köyhiä mutta hengellisesti rikkaita. Mihail peri äidiltään lämpimän, myötätuntoisen sydämen ja rakkauden rukouselämään. Vuonna 1843 perhe muutti Tobolskiin Siperiaan. Siellä Mihailin sydämessä syttyi palava halu lähteä lähetystyöhön Altaille.

Valmistuttuaan hengellisestä seminaarista vuonna 1854 Mihail lähti opettajaksi Altain lähetysasemalle, vaikka olisi loistavien arvosanojensa puolesta voinut jatkaa opiskelua akatemiassa. Altailla hän sai kuulla sikäläisen lähetyksen perustajasta pyhästä arkkimandriitta Makari Gluharevista (18.5.), jota hän piti lähetystyöntekijän esikuvana ja joka kerran ilmestyi hänelle unessakin. Aluksi nuori Mihail toimi lukijana kirkossa ja uskonnonopettajana. Hän kulki lähetystyöntekijöiden mukana pitkillä matkoilla vaikeakulkuisissa erämaissa ja ryhtyi opettelemaan altailaisia kieliä kuten tunguusia, joka on tärkein Venäjän alueella puhuttava altailainen kieli. Vuonna 1861 hänet vihittiin munkiksi nimellä Makari ja kolmen päivän kuluttua myös papiksi. Tästä alkoi hänen itsenäinen toimintansa lähetystyöntekijänä. Ennen pappisvihkimystä hän oli julistanut kristinuskoa niille, jotka halusivat kuunnella, ja valmistanut ihmisiä kasteeseen ja pyhään ehtoolliseen. Nyt hän saattoi itse kastaa, jakaa ehtoollista ja toimittaa muita sakramentteja.

Altailla kohtaavat toisensa suuret vastakohtaisuudet: koskemattoman luonnon kauneus ja ihmisten äärimmäinen köyhyys. Paikalliset asukkaat olivat taikauskoisia ja korkeiden hengellisten totuuksien selittäminen heille oli vaikeaa. Altain kansojen kääntymistä kristinuskoon edisti kuitenkin Makarin valoisa persoonallisuus. Se veti puoleensa kaikkia, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Makari omaksui täydellisesti altain kielen ja murteet ja omisti useita vuosia jumalanpalveluskirjojen ja Raamatun tekstien kääntämiselle. Hän matkusti itse Pietariin valvomaan käännösten painattamista. Yhdessä erään altailaisen kristityn kanssa hän laati altain kielen kirjoitusjärjestelmän. Hän perusti Altain alueelle kouluja ja otti oppilaat mukaan käännöstyöhön.

Vuonna 1883 Makari nimitettiin Altain lähetyksen johtajaksi ja seuraavana vuonna hänet vihittiin piispaksi. Niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka hän johti lähetysasemaa, niin kastettujen kuin kirkkojen ja seurakuntakoulujenkin määrä kasvoi tuntuvasti. Makari oli eri tasoilla mukana lähetystyössä kaikkiaan 36 vuotta ja tuli tunnetuksi kautta koko Venäjän. Japanin valistaja ja lähetystyöntekijä pyhä Nikolai (3.2.) kirjoitti hänelle: ”Te olette nousseet pyhän vuoren huipulle, jossa loistatte nyt valoa koko ortodoksiselle kansalle.”

Makarin työsarka vaihtui vuonna 1891, kun hänet korotettiin Tomskin hiippakunnan piispaksi. Siellä hän jatkoi aktiivista toimintaansa. Hän perusti useita uusia seurakuntia, lukuisia seurakunnallisia hyväntekeväisyysjärjestöjä ja kaksi naisluostaria. Lisäksi hiippakuntaan luotiin kokonainen hengellisten koulujen verkosto. Ajan vaatimukset huomioon ottaen hän liitti niiden opetusohjelmaan ennen muita hiippakuntia moderneja aineita kuten tähtitiedettä, kemiaa, hygieniaa sekä taideaineita.

Makari oli tunnettu opetuspuheiden pitäjä. Hän opetti aina ja kaikkialla, ei vain kirkossa, vaan kaikkialla missä hän liikkui. Hän oli luonteeltaan seurallinen ja viihtyi ihmisten parissa, ja kansa rakasti häntä. Hän myös aavisti ennalta Venäjän tulevat koettelemukset. Eräässä opetuspuheessaan hän sanoi: ”Elämme sekasorron aikaa. Venäjällä on toki ennenkin ollut vaikeita aikoja, mutta ei niin huonoja kuin nyt. Silloin kaikki olivat Jumalan puolella ja halusivat tietää, mikä on Hänelle otollista, mutta nyt on toisin.”

Vuonna 1912 Makari valittiin Moskovan metropoliitaksi 77-vuotiaana. Maallistuva pääkaupunki tarvitsi piispaa, jolla oli lähetysnäkyä, sillä monet olivat vieraantuneet uskosta ja kylmä muodollinen uskonnollisuus voitti alaa. Kuten Tomskissa, niin Moskovassakin Makari kiinnitti erityistä huomiota kansan opettamiseen ja puuttui päättäväisesti epäkohtiin. Tavallinen kansa rakasti häntä, mutta hänen yksinkertainen opetuksensa ja ankaran kirkollinen patriarkaalinen asenteensa ei ollut kaikkien mieleen. Uskosta vieraantuneet pitivät häntä jälkeenjääneenä ja mielenkiinnottomana piispana eivätkä pääkaupungin papit osanneet suhtautua häneen luontevasti. Makari itse ei koskaan pyrkinyt korkeaan asemaan eikä halunnut luoda uraa. Hän etsi vain Jumalan kunniaa ja ihmisten pelastusta.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 sanomalehdistö aloitti panettelukampanjan Makaria vastaan. ”Ajan henkeä vastaamattomana” hänet pakotettiin vetäytymään eläkkeelle niin kuin monia muitakin monarkistisina pidettyjä piispoja. Lisäksi jo 82 vuotta täyttäneeltä Makarilta evättiin Moskovan metropoliitalle kuuluva oikeus asua Pyhän Kolminaisuuden lavrassa, ja hänet karkotettiin Ugrešan Pyhän Nikolaoksen luostariin.

Luostarin sulkemisen jälkeen vuodesta 1925 Makari asui Kotelnikin kylässä Moskovan alueella. Viimeiset elinvuotensa hän vietti osittain halvaantuneena ja lähes unohdettuna. Sairaanakin hän noudatti tarkkaa päiväjärjestystä ja iloitsi aina suuresti hengellisten ystävien ja varsinkin papiston vierailuista. Helmikuun 16. päivänä 1926 hänelle toimitettiin sairaanvoitelu. Saman päivän iltana Altain apostoli ja lähetyspiispa Makari antoi sielunsa Herralle. Hautajaisiin osallistui seitsemän piispaa ja lähes 80 pappia.

Vuonna 1957 Makarin maalliset jäännökset siirrettiin Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Mariamne oli apostoli Filippuksen (14.11.) sisar. Kun apostolit hajaantuivat Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen eri puolille maailmaa, Filippus, Mariamne ja Bartolomeus (11.6. ja 25.8.) lähtivät yhdessä kohti Vähän-Aasian länsiosia. He julistivat sanomaa Jumalan Sanan ihmiseksitulemisesta, mutta joutuivat kärsimään paljon: heidät vangittiin, heitä kivitettiin ja piestiin. Jumalan armon vahvistamina he kuitenkin jatkoivat työtään.

Lyydiassa he tapasivat Johannes Teologin (26.9.) ja lähtivät yhdessä Fryygian Hierapolikseen, jossa kansa palvoi käärmeitä ja piti niitä pyhinä eläiminä. Nelikko alkoi julistaa evankeliumia ja taistella rukouksin käärmekulttia vastaan. Pian pakanoiden palvoma suuri käärme kuoli, ja väki oli ihmeissään. Apostoli Johannes poistui kaupungista, mutta muut kolme jäivät julistamaan ja opettamaan. Filippus kastoi kaikki, jotka sydämessään ottivat heidän sanansa uskossa vastaan.

Mariamnella ja apostoleilla oli paljon vastustajia. Kun kaupungin päämies Nikanor kuuli oman vaimonsa kääntyneen kristityksi, hän antoi ottaa kolmikon kiinni ja poltatti Stakhyksen talon, jossa he olivat majailleet ja kokoontuneet. Filippusta, Bartolomeusta ja Mariamnea vedettiin pitkin katuja, heitä pahoinpideltiin ja pilkattiin. Koska apostoleja pidettiin käärmeen surmanneina velhoina, heidät riisuttiin alastomaksi ja heiltä etsittiin amuletteja ja taikavälineitä, mutta mitään ei löytynyt. Nikanor määräsi molemmat ristiinnaulittavaksi.

Kun Filippus oli ristiinnaulittu puuhun ja Bartolomeus temppelin seinään, maa alkoi järistä ja moni sai surmansa. Säikähtänyt väki kiiruhti irrottamaan apostolit. Bartolomeus oli vielä hengissä, mutta Filippus oli jo menehtynyt. Mariamne syleili veljensä pyhää ruumista ja suuteli sitä kunnioittavasti. Hän iloitsi siitä, että hänen veljensä oli katsottu arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden, ja järjesti hänelle kunniallisen hautauksen. Tämä tapahtui vuonna 71.

Näiden tapahtumien jälkeen pyhä Bartolomeus kastoi kaupungissa monia ja asetti Stakhyksen seurakunnan kaitsijaksi. Sitten Bartolomeus lähti kohti Armeniaa. Mariamne puolestaan lähti Lykaoniaan, jossa hän levitti evankeliumia. Johdatettuaan monia pyhään uskoon hän nukkui pois rauhassa. Kirkko kunnioittaa pyhää Mariamnea apostolien vertaisena hänen tekemänsä apostolisen työn tähden.

Pyhä Auksibios syntyi ensimmäisellä vuosisadalla varakkaaseen roomalaiseen perheeseen. Jo nuorena hän oli kuullut Kristuksesta ja tahtoi palvella häntä. Vanhemmat tahtoivat hänen solmivan avioliiton, mutta hän pakeni kotoaan ensin Rhodokselle ja sieltä Kyprokselle Soloin kaupunkiin. Siellä hänet kastoi apostoli Barnabaksen sisarenpoika Markos, joka opetti hänelle, miten evankeliumia julistetaan. Myöhemmin Markos vihki hänet kaupungin piispaksi, vaikka siellä oli kristittyjä vain kourallinen.

Apostoli Paavalikin oli kuullut Auksibioksesta ja apostoli Barnabaksen marttyyrikuoleman jälkeen lähetti tälle pyhän piispa Herakleideksen välityksellä sanan, että tämän tuli tästä lähtien saarnata kristinuskoa entistä avoimemmin. Auksibioksen saarnat, jotka Pyhä Henki vahvisti ihmeillä, tuottivat pian hedelmää, ja vähitellen lähes koko kaupunki kääntyi kristinuskoon. Hänen veljensä Themistagoras kuuli hänen toiminnastaan ja saapui vaimonsa kanssa Soloihin ottaakseen vastaan kristinuskon. Auksibios kastoi heidät ja vihki veljensä papiksi.

Toimittuaan menestyksekkäästi piispana lähes 50 vuotta pyhä Auksibios tunsi loppunsa lähestyvän. Hän kutsui luokseen papistonsa, kehotti heitä pysymään lujina apostolien opetuksessa ja nimitti seuraajakseen itse kastamansa kristityn, jolle oli antanut oman nimensä. Vaihdettuaan pappiensa kanssa rauhansuudelman ja siunattuaan paikalle kokoontuneet uskovat pyhä Auksibios antoi sielunsa Jumalalle. Hänen haudastaan tuli heti ihmeiden lähde, josta vuoti runsaasti parannuksia sairaille.

Teodoros oli kotoisin Pontoksen Amasiasta. Hän oli ollut kristitty lapsuudestaan saakka, mutta salasi uskonsa ja liittyi Rooman armeijan sotilaaksi. Kun häntä vaadittiin uhraamaan Rooman valtakunnan jumalien kunniaksi, hän ilmoitti olevansa kristitty ja uhraavansa vain Kristukselle. Hän myös rohkaisi toisia kristittyjä sotilaita tunnustamaan uskonsa.

Teodoros vietiin vankityrmään yöllä. Kristus ilmestyi hänelle yöllä ja lupasi, että Hänen armonsa olisi Teodoroksen ruokana ja juomana. Näyn jälkeen Teodoros oli niin täynnä intoa, että veisasi koko yön ylistystä yhdessä enkelien kanssa. Kun hänelle seuraavana päivänä tarjottiin vettä ja leipää, hän kieltäytyi ja sanoi Kristuksen olevan hänen ruokansa ja juomansa.

Teodoros määrättiin kidutettavaksi. Häntä roikutettiin kantapäistään ja hänen ihoaan raastettiin rautapiikeillä. Lopulta hänet tuomittiin surmattavaksi polttamalla. Teodoros tahtoi esimerkillään rohkaista epäröineitä kristittyjä. Hän heitti itse pois vaatteensa ja käveli tuleen rukoillen, että Jumala vahvistaisi toisia heidän marttyyrikilvoituksessaan. Pyhän Teodoroksen marttyyrikuolema tapahtui vuoden 303 tienoilla.

Pyhän Teodoroksen ruumis vietiin Eukhaitaan, johon rakennettiin kirkko hänen kunniakseen. Siitä tuli pyhiinvaelluskeskus, jossa tapahtui lukuisia ihmeitä.

Teodoroksen urheuden ja hänen saavuttamansa hengellisen voiton inspiroimana syntyi legenda lohikäärmeen surmaamisesta. Tarinan mukaan Teodoros oli nukkumassa metsässä, kun Eusebia-niminen neito löysi hänet ja varoitti häntä metsässä elävästä lohikäärmeestä. Neito oli kristitty ja perinyt suuren omaisuuden mutta ei uskaltanut käyttää sitä. Teodoros teki ristinmerkin ja lähti etsimään petoa. Löydettyään tulta syöksevän pedon Teodoros surmasi sen miekallaan. Legendan johdosta Teodoros on kuvattu ikoneissa lohikäärmeen surmaajana. Asetelma esittää symbolisesti voittoa pimeyden voimista. Teodoros voitti vihan ja koston Kristuksen seuraamisella, rakkaudella ja nöyryydellä.

Pyhä marttyyri Teodoros on tehnyt lukemattomia ihmeitä. Kuuluisin tapahtui kuutisenkymmentä vuotta hänen marttyyrikuolemansa jälkeen. Kirkkoa vastaan hyökännyt keisari Julianus Luopio (361–363) tiesi kristittyjen paastoavan ankarasti suuren paaston ensimmäisen viikon mutta keventävän paastoaan lauantaina, joka sattui tuona vuonna olemaan Teodoroksen muistopäivä. Keisari määräsi, että Konstantinopolin torilla saisi kyseisenä lauantaina myydä ainoastaan sellaista ruokaa, joka oli pirskoteltu pakanallisten uhrimenojen verellä.

Seuraavana yönä pyhä marttyyri Teodoros ilmestyi Konstantinopolin arkkipiispa Eudoksiokselle (360–370) käskien piispaa varoittamaan kristittyjä ostamasta mitään torilta, jonka ruoka oli saastutettu. Piispa kysyi, kuinka ihmiset voisivat olla ostamatta ruokaa, kun heillä ei ollut kodeissaan minkäänlaisia varastoja. ”Valmistakaa kolivaa ja syökää sitä”, marttyyri vastasi. Sana oli Eukhaitan alueen murretta, eikä piispa ymmärtänyt sen merkitystä, joten marttyyri selitti hänelle, että kristittyjen tulisi nauttia keitettyjä vehnänjyviä valmistettuna Eukhaitan tapaan. Piispa kysyi, kenen kanssa hän puhui. ”Olen Kristuksen marttyyri Teodoros. Minut on lähetetty teidän avuksenne.”

Arkkipiispa Eudoksios ilmoitti marttyyrin välittämän ohjeen kristityille. Hän keitätti suuren määrän kolivaa ja jakoi sitä kristityille. Torilla oli aivan hiljaista, kun kristityt eivät tulleet ostamaan sieltä mitään. Torikauppiaat alkoivat nurista keisarin määräystä vastaan. Jouduttuaan tappiolle keisari antoi lopulta periksi ja salli myydä torilla kaikenlaisia ruokia.

Pyhän Teodoroksen ilmestyminen jäi kirkon elämään symboliksi siitä, että paastoa noudattamalla ja rukouselämää vaalimalla on mahdollista säilyttää omatuntonsa puhtaana. Tämän tapahtuman muistoksi suuren paaston ensimmäinen lauantai on omistettu suurmarttyyri Teodoros Alokkaalle.

Kun keisari Teodosios II vuonna 450 kuoli yllättävällä tavalla pudottuaan hevosen selästä, valta siirtyi hänen viisaalle ja hyveelliselle sisarelleen Pulkherialle (10.9.), joka oli aikaisemminkin huolehtinut valtakunnan hallinnosta Teodosioksen ollessa alaikäinen. Eunukki Khrysafios oli juonitteluillaan syrjäyttänyt hänet yllytettyään Teodosioksen ottamaan vallan käsiinsä jo ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Eräs tuhoisa seuraus tästä oli Efesokseen vuonna 449 kokoontunut rosvosynodi ja sen jälkeiset mellakat.[1]

52-vuotias Pulkheria oli antanut neitsyyslupauksen, mutta toisaalta hän ymmärsi, että laajan valtakunnan hallinnossa hänellä täytyi olla puoliso rinnallaan ja apunaan. Hän valitsi tähän asemaan 57-vuotiaan lesken Markianoksen, jolla oli ensimmäisestä avioliitostaan yksi tytär ja joka vaimonsa kuoleman jälkeen vietti hurskasta elämää eikä ajatellut uutta avioliittoa. Markianos vannoi kunnioittavansa Pulkherian neitsyyslupausta, ja niin nämä kaksi älykästä ja harrasta ihmistä yhdistivät voimansa valtakunnan parhaaksi.

Tärkeimmäksi tehtäväkseen hallitsijapari näki ortodoksisen uskon puolustamisen ja rauhan palauttamisen kirkkoon. Paavi Leon ja Konstantinopolin patriarkan suostumuksella he kutsuivat koolle vuonna 451 neljännen yleisen kirkolliskokouksen Khalkedonin Pyhän Eufemian kirkkoon. Heidän johdollaan kokouksen 630 pyhää isää mitätöivät Efesoksen rosvosynodin päätökset, palauttivat edesmenneen patriarkka Flavianoksen kunnian ja julistivat ortodoksiseksi dogmiksi uskon Kristuksen yhteen persoonaan, jossa on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. Samassa kokouksessa monofysitismin isähahmo Eutykhes ja sen pääkannattaja Dioskoros ja heidän seuraajansa erotettiin kirkosta.

Tämän jälkeen Markianos ja Pulkheria hallitsivat keisarikuntaa oikeudenmukaisesti ja viisaasti. He säätivät oikeamielisiä lakeja, taistelivat Attilan johtamia hunneja vastaan, perustivat sairaaloita, turvakoteja, vierasmajoja ja muita hyväntekeväisyyslaitoksia ja rakennuttivat loistavia kirkkoja. He rakennuttivat Blahernan mahtavan Jumalanäidin kirkon, jossa vuosisatojen ajan säilytettiin Jumalanäidin viittaa ja vyötä. Tässä sittemmin tuhoutuneessa kirkossa säilytettiin myös Edessasta Konstantinopoliin siirrettyä käsittätehtyä Kristuksen ikonia.

Kansalle hallitsijapari oli hyvän ja hurskaan elämän esikuvana. Kirkollisissa ristisaatoissa he vaelsivat jalkaisin eikä kantotuolissa, kuten muilla hallitsijoilla oli ollut tapana, joten patriarkkakin joutui noudattamaan heidän esimerkkiään.

Koristeltuaan sielunsa oikean uskon ja hyvien tekojen kuihtumattomilla seppeleillä Markianos ja Pulkheria lähtivät tästä elämästä. Pyhä Pulkheria siirtyi Herran luo 55-vuotiaana vuonna 453. Neljä vuotta hänen jälkeensä pyhä Markianos lähti tästä maailmasta 64 vuoden iässä.

Pyhä Fintan syntyi 500-luvun alkupuolella Irlannin Leinsterissä. Nuorena hän opiskeli munkkien johdolla ja vetäytyi sittemmin erakoksi Leixin Clonenaghiin. Hänet tunnettiin poikkeuksellisen askeettisena kilvoittelijana. Hän söi vain vähän leipää ja raakoja kasviksia ja joi vettä ojista. Luonteeltaan hän oli äärimmäisen sävyisä ja aina ystävällinen kaikkia kohtaan.

Fintanin ympärille kerääntyi vähitellen oppilaita niin paljon, että paikalle kasvoi suuri luostari. Se oli poikkeuksellisen askeettinen: esimerkiksi maitotuotteita ei käytetty lainkaan. Kaikki eivät kuitenkaan kyenneet elämään yhtä askeettisesti kuin Fintan. He valittivat, etteivät jaksa tehdä ruumiillista työtä ilman ruokaa. Fintan kevensi heidän sääntöään, mutta ei muuttanut omaa kilvoitustaan. Jotkut munkit lähtivät pitkille pyhiinvaellusmatkoille ilman johtajansa siunausta, mutta hän antoi anteeksi ja otti heidät ystävällisesti vastaan, kun he palasivat.

Kerran luostariin tuli sotureita, joilla oli mukanaan surmaamiensa vihollisten päitä. Fintanin tuli sääli surmattuja, ja hän hautasi päät luostarin viereen toivoen, että munkkien rukouksista olisi surmattujen sieluille jotain hyötyä tuomiopäivänä.

Pyhä Fintan oli niin puhdassydäminen, että rukoillessaan hän alkoi toisinaan hohtaa jumalallista valoa. Skotlannissa kilvoitellut pyhä Columba sanoi kerran näkevänsä joka lauantai pyhän Fintanin seisomassa enkelien kanssa Kristuksen valtaistuimen edessä. Pyhä Fintan nukkui pois vuonna 603.

Finan oli syntyjään keltti ja lähtöisin Irlannista. Hän kilvoitteli munkkina maineikkaalla Ionan luostarisaarella. Vuonna 651 hänet lähetettiin Lindisfarnen piispaksi pyhän Aidanin (31.8.) jälkeen. Hänen laaja hiippakuntansa kattoi Durhamin, Northumbrian ja Yorkin alueet.

Vuonna 653 mercialainen ruhtinas Peada tuli Northumbriaan pyytämään kuningas Oswiun tyttären kättä. Oswiu ei kuitenkaan tahtonut antaa tytärtään pakanalle. Lopulta Finan opetti Peadalle kristinuskoa ja kastoi hänet. Tämän jälkeen Finan lähetti pyhän Ceddin (26.10.) ja kolme muuta pappismunkkia Merciaan, nykyiseen Keski-Englantiin, jossa kristinusko alkoi nopeasti levitä. Myös itäsaksien kuningas Sigebert pyysi Finanilta lähetystyöntekijöitä, ja lopulta Finan vihki Ceddin itäsaksien piispaksi.

Kun Brittein saarilla alettiin väitellä pääsiäisen ajankohdasta, Finan puolusti vanhaa kelttiläisen kirkon käytäntöä. Roomalainen ajanlasku saatiinkin käyttöön vasta hänen jälkeensä. Finan edusti muutenkin vanhaa kelttiläistä kristillistä kulttuuria. Kun Finan rakennutti Lindisfarneen hiippakuntansa keskuskirkon, sitä ei tehty kivestä vaan kelttiläiseen tyyliin puusta. Seinät olivat tammea ja katto ruo’oista. Pyhän Aidanin jäännökset siirrettiin sen alttarin oikealle puolelle.

Johdettuaan hiippakuntaa viisaudella ja rakkaudella pyhä Finan nukkui pois vuonna 661.

Keisari Basileios I:n (867–886) hallituskaudella Konstantinopolin keisarillisen palatsin vartiomiehelle ilmestyi eräänä yönä mies, joka sanoi: ”Olen Menas Kallikelados[1]. Minut on kätketty maahan siinä osassa rantaa, jota sanotaan Akropolikseksi.” Mies vielä osoitti paikkaa sormellaan.

Aamulla vartiomies ilmoitti tapahtuneesta esimiehilleen, ja nämä kertoivat keisarille. Paikalle lähetettiin sotilaita, jotka aloittivat kaivaukset. Pian löytyi metalliarkku, jossa oli pyhän marttyyrin jäännökset. Arkun kanteen oli kirjoitettu noin neljäsataa vuotta vanha vuosiluku ja sen paikan nimi, johon arkku oli määrä viedä. Kaikki paikalla olijat ylistivät Jumalaa, joka on ihmeellinen pyhissään.

Pyhittäjä Feodor eli Kiovan luolaluostarissa 1200-luvulla vaikenemiskilvoittelua harjoittaen. Vaikeneminen oli hänen tiensä jatkuvaan Jumalan katseluun; se varjeli häntä maallisilta huvituksilta ja esti häntä tekemästä syntiä kielellään. Sen avulla hän eli elämänsä Herralle otollisesti ja sai Häneltä ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat luostarin etäisissä luolissa.

Mikael Mauroeides syntyi Traakian Adrianopolissa 1400-luvun lopulla. Hänen perheensä oli varakas, ja se oli päässyt sulttaani Bayezid II:n (1481–1512) erityissuosioon. Mikael käytti omaisuuttaan ja vaikutusvaltaansa auttaakseen kreikkalaisia ja muita kristittyjä, jotka olivat turkkilaisten valloittajien armoilla ja kärsivät ankarasta verotuksesta. Hän puhui usein sulttaanille heidän puolestaan. Tämä kaikki nostatti kateutta ja suuttumusta eräissä fanaattisissa turkkilaisissa, jotka alkoivat syyttää Mikaelia jumalanpilkasta.

Mikael tuotiin islamilaiseen tuomioistuimeen. Tuomari ymmärsi, että Mikael oli syytön, mutta väkijoukon raivon tähden hän käski panna tämän vankilaan. Väkijoukko lähti seuraavaksi sulttaanin palatsille ja vaati Mikaelille kuolemantuomiota, ellei hän kääntyisi islamiin. Kuulustelujen jatkuessa Mikael torjui jyrkästi niin uhkaukset kuin lupauksetkin ja ilmoitti pysyvänsä kristittynä. Lopulta hänet tuomittiin kuolemaan.

Pyhä Mikael Mauroeidis surmattiin mestaamalla 17. helmikuuta 1490. Turkkilaiset polttivat hänen ruumiinsa. Adrianopolin kristityt kunnioittivat pyhää Mikaelia suojelijanaan, kunnes kaupungin viimeisetkin kristityt karkotettiin vuonna 1927. Adrianopolis kuuluu nykyään Turkille ja tunnetaan nimellä Edirne. Pyhä Mikael Mauroeidis on usein sekoitettu toiseen uusmarttyyri Mikaeliin (10.3.), joka surmattiin vuonna 1544.

Pyhittäjä Joona oli maallikkonimeltään Johannes. Lisänimen Tuuheatukkainen hän sai paksun tukkansa ja muutenkin runsaan karvoituksensa takia. Hän vihkiytyi munkiksi todennäköisesti Oševenin luostarissa Kargopolin kaupungin lähistöllä. 1500-luvun lopulla hän vetäytyi Äänisjoen varrella sijaitsevalle kukkulalle vajaan puolen kilometrin päässä Kargopolista. Tällä paikalla hän kilvoitteli ainakin kaksikymmentä vuotta (1592–1612). Hänen luokseen tuli muutamia oppilaita, jotka asuivat omissa keljamajoissaan. Kirkkoa erakkoluostarissa ei ollut. Pyhittäjä Joona kuoli helmikuun 17. päivänä vuonna 1612 ja hänet haudattiin kukkulalle, jossa hän oli kilvoitellut. Myöhemmin paikalle rakennettiin puukirkko.

Pyhä Jermogen syntyi vuonna 1530 vaatimattomaan perheeseen Volgan tai Donin varrella. Hän sai kirkollisen kasvatuksen todennäköisesti Kazanissa Kristuksen kirkastumisen luostarissa, ja vartuttuaan hänestä tuli seurakuntapappi erääseen Kazanin kirkoista. Vuonna 1579, kun Jermogen oli noin 50-vuotias, Kazanissa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan kaupunkia. Muslimit pitivät sitä Jumalan vihan merkkinä ortodokseja kohtaan; he alkoivat pilkata ortodoksista uskoa ja erityisesti ikonien kunnioittamista. Kristittyjen lohduksi palon syttymispaikalta löytyi kuitenkin ihmeellisesti Jumalanäidin ikoni, joka tultiin myöhemmin tuntemaan hänen Kazanilaisena ikoninaan (8.7.). Pyhän Jermogenin osaksi tuli kantaa ikoni juhlallisesti ristisaatossa löytymispaikalta läheiseen kirkkoon. Myöhemmin hän kirjoitti tarkan kuvauksen ikonin löytymisestä sekä laati ikonin juhlapäivän troparin ja muut jumalanpalvelustekstit.

Jäätyään leskeksi Jermogen vihkiytyi munkiksi vuonna 1587. Hänestä tehtiin heti Kazanin Kristuksen kirkastumisen luostarin johtaja, mitä tehtävää hän hoiti kolme vuotta. Se jälkeen hänet vihittiin Kazanin metropoliitaksi. Kazanin hiippakunnan kaakkoisosissa kirkollinen elämä oli vasta alullaan. Pohjoisessakin ortodoksisuus vahvistui ja lujittui varsin hitaasti toisuskoisten ja vierasheimoisten kansojen paineessa. Monet ortodoksisuuteen kääntyneet noudattivat pakanallisia tapoja ja olivat ortodokseja vain nimellisesti. Tässä tilanteessa Jermogen teki kaikkensa juuriakseen laumastaan pakanuutta ja estääkseen vastakääntyneitä ajautumasta islamin, katolisuuden tai protestanttisuuden pariin. Laumansa opetukseksi hän alkoi tutkia ja tuoda esille Kazanin lähihistorian ortodoksisia merkkihenkilöitä ja marttyyreja. Hän nosti unohduksista marttyyrien Johanneksen (24.1.) sekä Stefanin ja Pietarin (24.3.) kilvoitukset, osallistui aktiivisesti Kazanin arkkipiispan Hermanin (6.11.) kanonisointiin sekä laati Kazanin ihmeidentekijöiden Gurin ja Varsonofin (4.10.) elämäkerrat. Hän myös rakennutti Jumalanäidin Kazanin ikonin löytymispaikalle kivikirkon.

Tsaari Boris Godunovin kuolemasta vuonna 1605 Venäjällä alkoi sekasorron aikana tunnettu kausi. Vallan kaappasi vale-Dimitri, joka esiintyi viisitoista vuotta aiemmin murhattuna kruununperillisenä. Hän päätti ottaa vaimokseen puolalaisen katolisen prinsessan ja sallia katolisten kirkkojen rakennuttamisen Moskovaan. Asiaa pohtimaan kokoontuneista piispoista vain Jermogen rohkeni korottaa äänensä hallitsijaa vastaan ortodoksisen uskon nimissä. Hänen rohkeudestaan vihastuneena vale-Dimitri lähetti hänet takaisin Kazaniin, jossa hän virui vangittuna noin vuoden aina vale-Dimitrin murhaan asti. Valtaan nousi tsaari Vasili Šuiski, joka karkotti vale-Dimitrin nimittämän katolismielisen patriarkka Ignatin ja nimitti hänen tilalleen Venäjän patriarkaksi pyhän Jermogenin (v. 1606). Ensitöikseen pyhä Jermogen rakennutti Moskovaan uuden kirjapainon liturgisten kirjojen painattamista varten. Minean ensimmäiset osat painettiin hänen johdollaan. Hän itse tarkasti, että tekstit olivat oikein, ja käännätti uusia tekstejä suoraan kreikasta.

Valtaosa pyhän Jermogenin patriarkkakaudesta kului kuitenkin maan poliittisten ristiriitojen sovitteluun. Vaikka hänellä oli ikää jo yli 70 vuotta, hän puolusti väsymättä ortodoksista uskoa ja laillista tsaaria. Poliittisesti epävakaana ja sekavana aikana, jolloin maa oli alttiina Puolan ja Liettuan hyökkäyksille ja jesuiittojen vaikutukselle, hänen toimensa eivät tähdänneet kunnian tavoitteluun vaan johtivat ristille ja marttyyrikilvoitukseen. Jo ensimmäisinä kuukausinaan patriarkkana hän käytti kaiken arvovaltansa tukeakseen tsaari Vasilia Moskovaa lähestyviä kapinallisia Bolotnikovin joukkoja vastaan. Hän kokosi kansan yhteen, julisti kolmen päivän mittaisen paaston ja lähetti eri kaupunkeihin kiertokirjeitä, joissa hän kehotti kansaa pysymään uskollisena lailliselle tsaarille. Kapina raukesi, mutta uusi oli jo alullaan. Toinen vallantavoittelija alkoi ahdistella Moskovaa puolalaisten joukkojen tukemana. Lopulta Moskovassakin puhkesi avoin kapina ja Jermogenin varoituksista huolimatta tsaari Vasili pakotettiin luopumaan vallasta vuonna 1610.

Moskovan aatelisto halusi pyytää tsaariksi Puolan kuninkaan Sigismund III:n pojan ajatellen tämän ilman muuta kääntyvän ortodoksiseen uskoon. Jermogen ymmärsi toiveen petollisuuden ja asetti ennakkoehdoksi, että uuden tsaarin piti ottaa ortodoksinen kaste ennen Moskovaan tuloaan. Mitkään suostuttelut ja uhkaukset eivät saaneet häntä tinkimään tästä kannastaan. Olosuhteiden pakosta hänestä tuli ortodoksisuuden ja venäläisyyden keulahahmo aikana, jona niin puolalaiset kuin kapinalliset rosvojoukot isännöivät Moskovassa. Jälleen kerran hän lähetti kiertokirjeen Venäjän kaupunkeihin kehottaen niitä puolustamaan Moskovaa puolalaisia ja kapinallisia vastaan. Asian tultua ilmi hänet määrättiin kotiarestiin. Palmusunnuntaina 1611 hänen vielä sallittiin osallistua kansan rakastamaan vanhaan seremoniaan, jossa patriarkka ratsastaa aasilla, mutta tällä kertaa toreilla ja katujen varsilla oli ortodoksisen kirkkokansan sijaan vihollisen jalka- ja ratsuväkijoukkoja tykkeineen ja sapeleineen. Suurella viikolla puolalaisten ja kaupunkilaisten kesken puhkesi taistelu. Puolalaiset sytyttivät tulipalon, joka tuhosi miltei koko Moskovan. He vangitsivat Jermogenin ja nimittivät hänen tilalleen patriarkaksi jälleen katolismielisen Ignatin.

Samaan aikaan venäläisten joukot lähestyivät Moskovaa ja alkoivat piirittää sen raunioita. Patriarkka Jermogenia taivutettiin kuolemalla uhaten lähettämään joukot pois, mutta hän vastasi: ”Mitä te minua uhkailette? Minä pelkään vain Jumalaa. Uhkaatte minua kurjalla kuolemalla, mutta minä toivon saavani sen kautta kruunun.” Kaupungin vapauttaminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä erimielisyydet hajottivat taas kerran venäläisten rivit. Kun uutta joukkoa koottiin Nižni Novgorodissa, pyhä Jermogen lähetti kiireesti salaisen kirjeen kehottaen kansaa ja joukkoja yhtenäisyyteen. Venäläisten lähestyessä Moskovaa Jermogenin vankeutta kiristettiin. Hän nääntyi nälkään tyrmässään Kremlin Ylienkeli Mikaelin (Tšudovin) luostarissa helmikuun 17. päivänä 1612 kymmenen päivää ennen Moskovan vapauttamista.

Jo aikalaiset kunnioittivat patriarkka Jermogenia uutena uskontunnustajana. Neljäkymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen maatumattomat reliikkinsä siirrettiin Ylienkeli Mikaelin luostarista Kremlin pääkirkkoon Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Kansa kunnioitti Jermogenia pyhänä jo kauan ennen hänen kanonisointiaan vuonna 1913, ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtuneet lukuisat ihmeet osoittavat hänen esirukoustensa voiman Jumalan edessä.

Pyhä Teodoros syntyi vuonna 1774 Neokhorin kylässä lähellä Konstantinopolia. Hänen vanhempansa huolehtivat lastensa kristillisestä kasvatuksesta, ja yhdestä Teodoroksen veljestä tuli jopa piispa. Teodoroksella oli taiteellisia taipumuksia ja hän pääsi sulttaanin palatsiin erään kristityn taiteilijan oppipojaksi. Ylellinen elämä palatsissa ja sen erilaiset houkutukset tekivät ilmeisesti nuoreen poikaan niin suuren vaikutuksen, että hän suostui kääntymään islamiin. Kolmisen vuotta hän eli muslimina. Sitten Konstantinopolissa puhkesi kauhea ruttoepidemia, joka surmasi paljon ihmisiä. Se sai 20-vuotiaan Teodoroksenkin ajattelemaan Jumalaa, sielunsa pelastusta ja tulevaa elämää.

Eksynyt lammas alkoi etsiä paluutietä. Teodoroksen ensimmäinen yöllinen pakoyritys palatsista epäonnistui. Lopulta hän pääsi lähtemään sieltä merimieheksi naamioituneena. Pari päivää hän piileskeli tätinsä kodissa, ja hänet otettiin mirhavoitelulla takaisin kirkkoon. Satamasta hän löysi laivan, joka oli menossa Khios-saarelle. Siinä oli Jumalan johdatusta, koska saarella asui tuohon aikaan Petran luostarissa pyhä Makarios Korinttilainen (17.4.), joka tunnetaan Filokalian tekstien kokoajana. Teodoros meni hänen luokseen luostariin ja luki siellä monia hengellisiä kirjoja ja uusmarttyyrien elämäkertoja. Hänelle selvisi, millainen rakkaus Kristukseen pyhillä oli. Hänessä kypsyi päätös pyyhkiä kieltämisensä pois omalla verellään. Jottei luostari joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, päätettiin, että marttyyrikuolema tapahtuisi Mytilenessä Lesbos-saarella. Teodoros sai Khiokselta avukseen pappismunkin, joka oli ollut rohkaisemassa myös vähän aikaisemmin kilvoitellutta uusmarttyyri Polydorosta (3.9.) Munkki auttoi häntä selviämään voittajaksi taistelussa kiusaavia ja ahdistavia ajatuksia vastaan.

Mytilenessä Teodoros vaihtoi ylleen mukanaan tuomansa turkkilaiset vaatteet, kuuli vielä viimeiset rohkaisun sanat seuralaiseltaan ja meni sitten saaren turkkilaisen johtomiehen puheille. Hän sanoi tälle: ”Minulla oli kultainen usko, jonka turkkilaiset ottivat minulta ja antoivat tilalle oman kuparisen uskontonsa. Nyt tahdon saada omani takaisin!” Samalla hän heitti maahan turkkilaisen turbaaninsa.

Ensin Teodorosta pidettiin mielenvikaisena. Pian hänen huomattiin kuitenkin olevan tosissaan, ja julmat kidutukset alkoivat. Turkkilaisilla oli vapaa pääsy vankilaan, ja miesjoukko rääkkäsi häntä säälimättä. Hänen ohimoitaan rusennettiin kahdella tiiliskivellä niin kovaa, että hänen silmänsä pullistuivat ulos. Lopulta hänet hirtettiin Mytilenen linnoituksen ulkopuolella helmikuun 17. päivänä vuonna 1795. Ruumis jätettiin kolmeksi päiväksi roikkumaan hirsipuuhun, minkä jälkeen Mytilenen johtavat kristityt saivat luvan haudata sen Panagia Khrysomallusan eli Kultatukkaisen Jumalanäidin kirkon pihalle.

Kolmen vuoden kuluttua luita ryhdyttiin kreikkalaisen tavan mukaan ottamaan pois haudasta, ja Teodoroksen ruumiin havaittiin säilyneen maatumattomana. Se siirrettiin suurella hartaudella Mytilenen katedraaliin ja kätkettiin turkkilaisilta piiloon sen alla olevaan kryptaan, missä sitä säilytettiin aina vuoteen 1832 saakka. Tuona vuonna rutto alkoi raivota Mytilenessä, joka kuului vielä tuolloin Osmanien valtakuntaan. Ihmiset pakenivat kotoaan saaren kukkuloille voidakseen siten välttää tartunnan, mutta turhaan. Konstantinopolista lähetettiin lääkäreitä ja lääkkeitä, joista ei kuitenkaan ollut mitään apua.

Suuren paaston alussa pyhä Teodoros ilmestyi kaksi kertaa Mytilenen protosynkellokselle[1] isä Kallinikokselle, joka myöhemmin valittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Teodoros käski isä Kallinikosta sanomaan metropoliitta Jaakobille, että tämän oli toimitettava kokoöinen palvelus ja otettava hänen ruumiinsa pois kryptasta. Metropoliitta sai saaren turkkilaiselta hallitusmieheltä luvan ilmoittaa kaikille kristityille, että he tulisivat palvelukseen, vaikka turkkilaiset lääkärit vastustivatkin suurta kansankokousta tartuntavaaran lisääntymisen vuoksi.

Saaren kaikki kristityt kerääntyivät toivorikkaina kirkkoon, joka täyttyi ääriä myöten ja kansaa jäi paljon ulkopuolellekin. Kyynelsilmin kaikki pyysivät apua Jumalalta ja hänen marttyyriltaan Teodorokselta. Aamuyöstä metropoliitta laskeutui kryptaan ja toi sieltä pyhän Teodoroksen reliikin, jota kannettiin ristisaatossa kirkon ympäri.

Siitä päivästä lähtien yksikään khioslainen, kristitty tai turkkilainen, ei enää kuollut ruttoon. Pyhästä Teodoroksesta tuli koko Mytilenen suojeluspyhä, ja hänen maatumaton ruumiinsa sai jäädä kirkkoon vapaasti kaikkien kumarrettavaksi, missä se on tänäkin päivänä. Pyhä Teodoros suojeli saarta myös toisen maailmansodan aikana, jolloin yksikään italialaisten pudottama pommi ei osunut kohteeseensa.

Pyhittäjä Varnava (Vasili Iljitš Merkulov) syntyi vuonna 1831. Hän sai siunauksen luostarielämään vanhus Gerontilta, joka kilvoitteli Zosiman luostarissa Naro-Fominskin kylän lähellä noin 70 kilometriä Moskovasta luoteeseen. Vanhus Geronti piti hartaasta ja jumalaapelkäävästä Vasilista ja kävi pitkiä keskusteluja hänen kanssaan. Vanhuksen vaikutuksesta nuorukaisen mielessä kypsyi ajatus luopua maailmasta, ja kaksikymmenvuotiaana hän meni Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostariin. Vasilin perässä sinne tuli myös vanhus Geronti, joka halusi päättää elämänsä pyhittäjä Sergein suojeluksessa ja vihkiytyi suureen skeemaan nimellä Grigori.

Vasili eli vanhuksensa kanssa samassa luostarissa vain kuukauden. Suuri veljestö ja tuhannet pyhiinvaeltajat eivät suoneet hänelle hänen kaipaamaansa yksinäisyyttä. Niinpä hän vanhuksensa siunauksesta ja luostarin johtajan Antoni Medvedevin (12.5.) luvalla siirtyi läheiseen Getsemanen skiittaan. Siellä hän sai ohjaajakseen munkki Danielin, joka oli kilvoitellut yksinäisessä metsäkeljassa lähes kaksikymmentä vuotta. Vanhus Danielin keljan ulkopuolella tungeksi jatkuvasti hengellistä vahvistusta janoavaa kansaa. Ankarasta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hän suhtautui lempeästi vierailijoihin, vaikka pyrki enimmäkseen karttamaan heitä. Hänen esimerkkinsä ja persoonallisuutensa vaikuttivat nuoren Vasilin koko tulevaan elämään.

Vasili ei saanut nauttia pitkään hiljaisen Getsemanen skiitan rauhasta. Hänen suureksi murheekseen skiitan johto siirsi hänet skiitan yhteydessä oleviin luoliin, jossa hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia pyhiinvaeltajien oppaana. Hänen harras mielenlaatunsa ja hyväntahtoisuutensa tekivät hänestä pidetyn oppaan, ja huomaamattaan hänestä tuli vieraiden hengellinen ohjaaja ja lohduttaja. Samalla hän hoiti tarpeen mukaan Getsemanen skiitassa milloin viilaajan, milloin kynttilänmyyjän tehtäviä ja toimi vanhus Danielin kelja-apulaisena aina tämän kuolemaan asti. Kaikki hänen kanssaan tekemisissä olevat kuitenkin ymmärsivät, että hänestä oli kasvamassa ohjaajavanhus.

Isä Danielin viimeisinä elinpäivinä eräs hänen hengellinen tyttärensä kysyi: ”Isä, kuka lohduttaa meitä, kun Teitä ei enää ole?” Samalla hetkellä sisään tuli Vasili, ja hengellisen lapsensa suureksi hämmästykseksi vanhus Daniel vastasi hymyillen: ”Vasja lohduttaa teitä!”

Vasili kävi säännöllisesti myös skeemamunkki Grigorin luona Lavrassa. Vähän ennen vanhuksen kuolemaa Vasili viipyi pitkään hänen luonaan ammentaen hänen viisaista neuvoistaan hengellisen elämän tuntemusta. Tuon viimeiseksi jääneen tapaamisen aikana vanhus Grigori uskoi Vasilille ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Vanhus Grigori kehotti Vasilia ottamaan kaikki tulijat rakkaudella vastaan ja opastamaan kaikkia hengellisessä elämässä. Vanhus myös ennusti, että Vasili tulisi perustamaan naisluostarin kauas syrjäseudulle.

Seuraavana aamuna Vasili kuuli vanhus Grigorin halvaantuneen ja menettäneen puhekykynsä. Kahden päivän kuluttua vanhus jätti sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Vuonna 1865 Vasili menetti toisenkin ohjaajansa munkki Danielin, joka niin ikään ennen kuolemaansa kehotti Vasilia aloittamaan ohjaajavanhuksen kilvoitustehtävän. Kun kuuliaisuusveli pyysi kyynelet silmissä vanhusta perumaan tuon määräyksen, hän näki kauhukseen veren syöksähtävän vanhuksen suusta, kun tämän sielu jätti ruumiin.

Vasilin astuminen hengellisen ohjaajan tehtävään tapahtui hyvin luontevasti. Jo isä Danielin eläessä hän oli tämän kelja-apulaisen ominaisuudessa välittänyt vierailijoille vanhuksen neuvoja ja vastauksia erilaisiin kysymyksiin ja tullut samalla tutuksi pyhiinvaeltajille. Vanhuksensa kuoleman jälkeen hän kuitenkin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vastuun taakka Jumalan ja ihmisten edessä oli painava, ja iältään vielä nuoren ohjaajavanhuksen oli vaikea sopeutua osaansa. Ulkoisesti hänen elämänsä ei kuitenkaan juuri muuttunut. Hän jatkoi lähimmäistensä palvelemista entiseen tapaan, mutta hänen maineensa kasvaessa vierailijoiden määrä lisääntyi.

Vuonna 1866 kuuliaisuusveli Vasili vihittiin munkiksi nimellä Varnava eli Barnabas, joka tarkoittaa ”lohdutuksen poikaa”. Elokuussa 1871 hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja viisi kuukautta myöhemmin papiksi. Hänen hyvän maineensa tähden Lavran johtaja Antoni nimitti hänet Getsemanen skiitalle kansan rippi-isäksi. Varnava vastusteli mutta joutui alistumaan päätökseen.

Rippi-isän tehtävä toi Varnavan luokse entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Hän osallistui skiitan jumalanpalveluksiin, mutta omisti kaiken muun ajan keskustelulle ihmisten kanssa. Todellisena ”lohdutuksen poikana” hän osasi lohduttaa kaikkia. Tekemättä eroa kävijöiden iän tai arvon suhteen hän sinutteli kaikkia kutsuen ripittäytyjiä isällisesti ”lapsikseen”, ”pojikseen” ja ”tyttärikseen”. Alkuvuodesta 1905 hänen luonaan vieraili katumuksellisessa hengessä itse tsaari Nikolai II.

Vuonna 1890 isä Varnava nimitettiin myös luostarin veljestön rippi-isäksi. Hän kehotti munkkeja tulemaan luokseen milloin vain heillä oli jotain vaikka vähäistäkin kerrottavaa. ”Me itsekin kysymme neuvoa emmekä siksi kieriskele liassa”, hän tapasi sanoa. Jumalanpalvelusten aikana, kun ei ollut ripittäytyjiä, hän rukoili aina alttarissa kohoten hengessään korkeuksiin. Rukouksesta hän ammensi voimia ja löysi rauhan. Joka aamu hän kunnioitti kirkossa hartaasti polvistuen Jumalanäidin Tšernigovilaista ja Ivironilaista ikonia. Hän ennusti monille Venäjän tulevat uskonvainot ja neuvoi, miten niiden aikana tulisi elää. Mutta hän näki myös kirkon uuden nousun ja kukoistuksen.

Pyhittäjä Varnava perusti ja rakennutti hyväntekijöiden tuella Jumalanäidin Ivironin ikonille pyhitetyn naisluostarin Vyksan kylään Nižni Novgorodin lääniin ja huolehti sen sisarten hengellisestä ohjaamisesta. Hän vieraili luostarissa erityisen usein viitenä viimeisenä elinvuotenaan kiirehtien saattamaan niin sen ulkoisen kuin sisäisenkin elämän vakaalle pohjalle.

Omien ohjaajavanhustensa hengellisen testamentin mukaisesti pyhittäjä Varnava palveli ihmisiä elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli niin kuin oli elänytkin Jumalaa ja ihmisiä palvellen. Vielä kuolemansa edellä hän otti erään hyväntekeväisyyslaitoksen johtajattaren synnintunnustukselle. Sakramentin päätyttyä hän meni alttariin, kumartui epitrakiilia ja hihoja riisumatta pyhän pöydän ääreen ja antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui 17. helmikuuta 1906. Pyhittäjä Varnavaa on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1995.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Valerianuksen (253–260) vainon aikana Lyykian Patarassa surmattiin Paregorios-niminen kristitty pitkällisen kidutuksen jälkeen. Hänen iäkäs ystävänsä Leo seurasi tapahtumia ihaillen ja ihmetellen Paregorioksen kestävyyttä ja samalla surren ystävänsä menettämistä.

Jonkin ajan kuluttua koitti Serapis-jumalan juhla, ja kaikki kaupunkilaiset määrättiin uhraamaan sen kunniaksi. Leo lähti sen sijaan käymään Paregorioksen haudalla. Matkalla hän näki, kuinka hänen naapurinsa ja jopa jotkut kristityt olivat menossa uhraamaan. Leo palasi allapäin kotiinsa, rukoili pitkään ja mietiskeli Paregorioksen kilvoitusta. Hän vaipui uneen ja näki valtaisan kirkkaan virran. Sen keskellä seisoi Paregorios horjumattomana ja viittasi Leoa tulemaan luokseen.

Aamulla Leo tiesi, mihin uni viittasi. Hän lähti rukoilemaan Paregorioksen haudalle. Matkalla hän näki epäjumalanpatsaan, joka oli valaistu soihduilla ja kynttilöillä. Hän sammutti kaikki lyhdyt ja kynttilät, joihin ylettyi. Pian Leo tultiin pidättämään, eikä hän tehnyt vastarintaa. Kuulusteluissa prokonsuli tarjosi Leolle vapautta, jos tämä vain sanoisi, että jumalat ovat suuria. ”Kyllä, ne ovat suuria – nimittäin pilaamaan niihin uskovien sielut”, hän vastasi. Tämän kuullessaan prokonsuli hölmistyi ensin hetkeksi ja joutui sitten raivon valtaan. Leo ilmoitti olevansa valmis kestämään millaisen kuoleman tahansa.

Leo sidottiin jaloistaan ja häntä riepoteltiin kivistä maata pitkin aina joen rantaan saakka. Riepottelun päätteeksi hän lausui vielä rukouksen, mutta menetti sitten tajuntansa ja nukkui pois. Hänen ruumiinsa heitettiin syvään kuiluun. Myöhemmin kristityt kävivät hakemassa sen pois. Marttyyrin kasvoilla oli valoisa ja onnellinen ilme, eikä ruumis vaikuttanut ruhjoutuneelta. He pesivät pyhän Leon ruumiin viereisessä joessa ja hautasivat sen kunniallisesti.

Leo Suuri syntyi 300-luvun lopulla Roomassa ylimyssukuun, joka oli lähtöisin Tuscaniasta. Hänet vihittiin diakoniksi jo nuorena, ja hän perehtyi syvällisesti teologiaan ja kirkolliseen elämään. Leo nousi Rooman kirkon ylidiakoniksi, ja hän sai hoitaakseen monia kirkon ulkomaanasioita. Hän muun muassa kävi kirjeenvaihtoa Kyrillos Aleksandrialaisen kanssa.

Syksyllä 440 Leo oli Galliassa, jonne keisarin hovi oli lähettänyt hänet hoitamaan diplomaattisia tehtäviä. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli lähettiläs, joka ilmoitti että paavi Sixtus (Xystus) oli kuollut ja että Leo oli saman tien valittu yksimielisesti tämän seuraajaksi. Leo palasi Roomaan syyskuun lopulla, ja hänet vihittiin välittömästi paaviksi. Vihkiäisissä hän ilmaisi pelkonsa harteilleen uskottua suurta vastuuta kohtaan, mutta sanoi luottavansa jumalalliseen armoon. Näihin teemoihin hän palasi joka vuosi vihkimisensä päivänä (29.9.), jota hän alkoi viettää ”syntymäpäivänään”.

Aika oli mahdollisimman vaikeaa. Valtakuntaa murensivat hunnien ja vandaalien hyökkäykset sekä moraalinen turmelus. Kirkkoa kiusasivat opintulkinnoista ja kirkkopoliittisista näkemyseroista käydyt riidat. Leo oli lahjomaton ja oikeamielinen hahmo eikä ollut opintuulten vietävissä. Näin hän kykeni ottamaan oman paikkansa kirkon tukipylväänä. Nuhteettomalla elämällään sekä raittiilla ja terävillä opetuksillaan hän oli esimerkkinä kaikille piispoille ja papeille. Suurten juhlien aikana hän selitti uskon salaisuuksia kansan mielenylennykseksi ja rohkaisi kaikkia elämään evankeliumin periaatteiden mukaan.

Paavi Leo pyrki uudistamaan ja kohentamaan papistonsa tilaa. Hän korjasi väärinkäytöksiä ja sovitteli riitoja. Leo yritti myös saada kirkon asioita järjestykseen Afrikassa ja Sisiliassa, jotka olivat kaaoksessa vandaalien hyökkäyksien takia.

Noihin aikoihin kirkon johdossa alettiin yhä enemmän keskustella piispojen ja hiippakuntien valtasuhteista. Leo uskoi, että Rooman piispa oli Pietarin ja tälle annetun vallan perijä ja koko kirkon johtohahmo. Tällä hän ei kuitenkaan tarkoittanut, että idän piispojen pitäisi olla suoranaisesti hänen alaisiaan, mutta lännen piispat Leo sen sijaan pyrki pitämään tiukasti käskyvallassaan. Hän muun muassa esti Galliaan kaavaillun oman patriarkaatin syntymisen. Idän ja lännen väliseksi kiistakapulaksi jäi Illyrian alue.[1] Leo piti sitä Rooman vikariaattina, mutta uskoi sen Tessalonikan piispan Anastasioksen alaisuuteen. Anastasios aiheutti kuitenkin toistuvasti ongelmia, ja Leo joutui muistuttamaan häntä piispojensa oikeuksien kunnioittamisesta.

Ennen kaikkea Leo kunnostautui dogmaattisissa kysymyksissä. Hän osoitti niin manikealaisten kuin pelagiolaistenkin erehdykset ja pyysi valtiota ryhtymään lainsäädäntötoimiin manikealaisia vastaan.

Paavi Leon kaudella kristologiset erimielisyydet alkoivat jakaa idän kirkkoa. Hänen kuuluisin antinsa ajan keskusteluun on kirje (tomos), jonka hän lähetti Konstantinopolin arkkipiispa Flavianokselle. Tarinan mukaan ennen kirjoittamista Leo paastosi ja rukoili päiväkausia, ja saatuaan kirjeen valmiiksi hän vei sen Pietarin haudalle pyytäen apostolien päämiestä korjaamaan siitä virheet, jotka hän oli heikkouttaan tehnyt. Neljänkymmenen päivän kuluttua apostoli Pietari ilmestyi hänelle ja ilmoitti: ”Olen lukenut ja korjannut.” Kun Leo meni avaamaan kirjeen, siinä oli Pietarin käsin tekemiä korjauksia.

Leon kirje on ylevä ja tarkka esitys Kristuksen mysteerin molemmista puolista. Siinä pyritään esittämään sekä Hänen jumaluutensa että Hänen ihmisyytensä koko täyteydessään analysoimatta kuitenkaan liikaa niiden välistä suhdetta. Kirjeessä todetaan, kuinka Kristuksessa ihmisen pelastukseksi se, mikä ei voi kärsiä, yhtyi siihen, mikä on kärsimyksenalaista. Näin ihmiseksi tullut Jeesus Kristus, välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä, saattoi kuolla ihmisluonnossaan mutta pysyä kuolemattomana jumalallisessa luonnossaan. ”Jumalan Poika tuli tähän maailmaan alas taivaan kirkkaudesta mutta luopumatta kuitenkaan Isänsä kirkkaudesta.”

Efesokseen kokoontui vuonna 449 kirkolliskokous, joka nestoriolaisuutta vastustaessaan ajautui äärimmäiseen monofysitismiin ja tuomitsi muun muassa Konstantinopolin arkkipiispan pyhän Flavianoksen. Kuultuaan tapahtumista Leo nimesi kokouksen ”rosvosynodiksi”, kumosi sen päätökset ja järjesti lännessä oman kirkolliskokouksen, joka vahvisti oikean opetuksen Kristuksen persoonasta.

Leon kuuluisa kirje luettiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Kokouksen isät totesivat yhteen ääneen: ”Tämä on apostolien usko, tämä on isien usko. Pietari on puhunut Leon suulla.” Mainittakoon, että sama kokous päätti Leon delegaation protestoinneista huolimatta muuttaa Konstantinopolin patriarkaatiksi.

Kun idässä käytiin teologista debattia, lännen yhteiskuntarauha horjui. Attilan johtamat hunnit olivat tuhonneet ja ryöstäneet Saksan ja Gallian alueita. Alpit ylitettyään he kylvivät tuhoa Milanon seudulla ja ilmaantuivat lopulta myös Rooman edustalle. Keisari, senaatti ja kansa pyysivät paavi Leolta apua. Leo lähti liikkeelle piispallisessa asussa johtaen saattoa, jossa papit ja diakonit lauloivat veisuja. Saatto teki vaikutuksen Attilaan, joka kaikkien hämmästykseksi suostui Leon ehdotukseen poistua rauhanomaisesti, kun hänelle luvattiin kerätä vuosittainen vero. Kerrotaan, että Attila sanoi myöhemmin nähneensä paavin rinnalla apostoli Pietarin miekka kädessään ja tulenpalava katse silmissään.

Ihmiset unohtivat tapahtuneen pian ja jatkoivat elämäänsä kuten aina ennenkin. Vuonna 455 Gensericin johtamat vandaalit ilmaantuivat Rooman ympärille. Paavi yritti jälleen neuvotella, mutta tällä kertaa tulokset jäivät laihoiksi. Vandaalit eivät juuri surmanneet kansaa eivätkä hajottaneet rakennuksia, mutta ryöstivät koko kaupungin ja veivät suuren määrän ylimyksiä ja kansaa orjikseen. Kun tilanne rauhoittui, Leo ryhtyi toimiin. Hän lohdutti surevia, kunnosti ryöstettyjä kirkkoja käyttökuntoon ja järjesti kirkon elämää ja toimintaa. Afrikkaan viedyille hän onnistui lähettämään pappeja ja almuja.

Elämänsä viimeiset vuodet pyhä Leo hoiti sielujen paimenen tehtäviään Roomassa ja puolusti kirjeitse Khalkedonin kirkolliskokouksen mukaista uskoa, jota erityisesti Aleksandriassa vastustettiin kiivaasti. Johdettuaan kirkkoa 21 vuotta pyhä Leo nukkui pois 10. marraskuuta 461. Hänet haudattiin Pyhän Pietarin kirkkoon. Häntä kunnioitetaan erityisesti lännen kirkossa lisänimellä Leo Suuri. Vastaavan kunnian on saanut muista paaveista ainoastaan Gregorius Suuri. Vuonna 1754 paavi Leo nimettiin ”kirkon opettajaksi”. Hänen kirjoituksistaan on säilynyt 96 saarnaa ja 143 kirjettä.

Helladius oli virkailijana länsigoottien hovissa Espanjassa 500-luvulla. Hän oli hovin edustajana läsnä Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 589. Helladius tapasi viipyä pitkiä aikoja vapaaehtoistyöntekijänä Agalian luostarissa Tagusjoen rantamilla. Helladius kiinnostui jumalallisista asioista koko ajan enemmän ja enemmän, ja lopulta hän halusi omistautua niille kokonaan. Hänet vihittiin munkiksi Agalian luostarissa, ja vuonna 605 hänet valittiin luostarin johtajaksi.

Johtajanakin Helladius kantoi puita ja osallistui luostarin käytännön töihin. Köyhille hän oli niin avokätinen, että hänestä huokuvan lämmön sanottiin virtaavan suoraan köyhien sisimpään.

Vuonna 615 Helladius valittiin Toledon arkkipiispaksi. Hän ei olisi halunnut jättää luostariaan, mutta suostui lopulta ottamaan tehtävän vastaan. Kahdeksantoistavuotisen piispuutensa aikana hänet tultiin tuntemaan köyhien auttajana ja hyväntekijänä. Hän vihki diakoniksi pyhän Ildefonsuksen (23.1.), josta tuli myöhemmin Toledon piispa. Pyhä Helladius nukkui pois vuonna 633.

Colman oli syntyjään keltti ja lähtöisin Irlannista. Hän kilvoitteli munkkina maineikkaalla Ionan luostarisaarella. Vuonna 661 hänestä tuli Lindisfarnen piispa pyhän Finanin (17.2.) jälkeen. Colman jatkoi kelttiläisen kirkon käytäntöjen puolustamista aikana, jolloin Rooman kirkon vaikutusvalta Brittein saarilla oli voimistumassa. Kun Whitbyn kirkolliskokous (664) kallistui roomalaisen linjan kannalle, Colman vetäytyi takaisin Ionan saarelle, jossa jatkettiin kelttiläisen tradition mukaista kilvoituselämää.

Ionasta Colman siirtyi synnyinmaahansa Irlantiin ja perusti luostarin Inishboffinin saareen Galwayn rannikolle. Hänen veljestössään oli sekä englantilaisia sakseja että irlantilaisia kelttejä. Näiden välille tuli kitkaa: englantilaiset sanoivat joutuvansa tekemään kaiken työn, kun irlantilaiset munkit vain seurustelivat ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Lopulta Colman rakennutti englantilaisille oman luostarin Irlannin Mayoon. Pyhä Colman nukkui pois vuoden 675 tienoilla.

Pyhittäjä Kosma syntyi 1400-luvun alkupuolella. Hän joutui köyhyyden tähden jo nuorena jättämään vanhempiensa kodin ja siirtymään erään hurskaan tilanomistajan palvelukseen. Tämä mieltyi Kosmaan ja opetti hänelle kaikkea sen ajan viisautta. Kun tilanomistaja sairastui vaikeaan vatsatautiin, hän lähti Kosman kanssa kiertämään Venäjän kaupunkeja ja kyliä etsien apua vaivaansa. Levähtäessään matkallaan Jahromajoella noin 40 kilometrin päässä Vladimirista tilanomistaja nukahti. Äkkiä Kosma näki paikalla valon ja kuuli äänen sanovan: ”Kosma, kuuntele ja ymmärrä elämän sanoja, elä hurskaasti ja kaipaa vanhurskaiden iloa, niin saat ikuiset hyvyydet!” Samassa hän huomasi valonsäteiden lähtevän Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonista, joka oli ilmestynyt puuhun. Varovasti hän otti ikonin ja asetti sen isäntänsä vatsalle. Tämä heräsi heti täysin terveenä.

Kun Kosma oli palvellut isäntäänsä tietyn ajan, salainen ääni kutsui häntä jättämään maailman ja palvelemaan Herraa. Taivaallista kehotusta kuunnellen hän otti Jumalanäidin ikonin ja lähti isäntänsä talosta pyrkiäkseen johonkin luostariin. Jumalan kaitselmuksen varjelemana hän saapui Kiovan luolaluostariin, jossa igumeni emmittyään hetken hänen nuoren ikänsä tähden puki hänet munkin asuun.

Kiovassa nuorukainen hämmästytti vanhuksia enkelimäisellä elämällään ja rukouskilvoituksillaan. Monen vuoden kuluttua, kun hän oli jo osittain saavuttanut Kristuksen täyteyden iän määrän, hän sai näyssä kehotuksen lähteä Jahromajoelle ikonin löytöpaikalle ja rakentaa sinne Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettava kirkko. Siellä hän sai uudelleen nähdä ylimaallisen valonsäteen, joka oli aiemmin osoittanut hänelle ikonin. Kosma rakensi heti paikalle puukirkon ja alkoi kilvoitella sen luona. Tämä tapahtui vuonna 1482 tai 1483.

Pyhän Kosman kilvoitusten maine keräsi hänen ympärilleen vähitellen joukon hurskaita kilvoittelijoita, ja metsän keskelle syntyi luostari. Kosma kohotti lakkaamatta kätensä rukouksessa Jumalan puoleen varjellen luostariaan sielunvihollisen juonilta. Hän ohjasi oppilaitaan hengen innoittamin sanoin, otti iloiten vastaan luostariin saapuvat pyhiinvaeltajat, vieraili sairaiden luona ja johdatti sävyisästi keskustellen syntisiä katumukseen. Monien kilvoitusten jälkeen hän ruumiiltaan heikentyneenä mutta hengeltään lujana antoi sielunsa Herralle 18. helmikuuta 1492 osallistuttuaan sitä ennen pyhään ehtoolliseen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Arkippos oli apostoli Filemonin (22.11.) ja Apfian poika. Vanhempiensa tavoin hänestäkin tuli apostoli Paavalin oppilas. Kirjeessään Paavali nimitti Arkipposta taistelutoverikseen.[1] Arkippos eli ja levitti evankeliumin sanomaa isänsä tavoin Kolossan kaupungissa. Hän oli todennäköisesti pappi, ja seurakunta kokoontui hänen perheensä kotitalossa. Kun kaupungin piispa Epafras viipyi pitkiä aikoja Roomassa pyhän Paavalin kanssa, nuori Arkippos toimi käytännössä Kolossan vasta perustetun kirkon johtajana ja saattoi monia Pyhän Kolminaisuuden tuntemiseen.

Kolossan epäjumalienpalvelijat nousivat vastustamaan Arkipposta. He ottivat hänet kiinni ja veivät kaupungin hallitusmiehen Androkleen eteen. Häntä pyydettiin uhraamaan kuunjumalattaren Dianan kunniaksi. Kun pyhä Arkippos kieltäytyi, hänet riisuttiin, piestiin ja haudattiin maahan niin, että yläruumis jäi näkyviin. Sitten pikkupoikien annettiin pistellä hänet täyteen neuloja. Lopulta hänet kivitettiin kuoliaaksi. Näin pyhä apostoli Arkippos sai marttyyrien voitonkruunun.

Pyhän Augustinuksen (28.8.) kuollessa vuonna 430 suurin osa nykyisen Tunisian alueen väestä oli jo kristittyjä, mutta tilanne oli muuten erittäin vaikea. Alueelle oli tullut Etelä-Espanjasta 80 000 vandaalin joukko, joka valtasi vähitellen koko läntisen Pohjois-Afrikan maaseudun. Vandaalit tukivat nimellisesti areiolaisuutta, mikä antoi heille syyn vainota ortodoksis-katolista kirkkoa, erityisesti sen papistoa. Sekasortoisissa oloissa maalaiset pakenivat kaupunkeihin. Karthagon piispaksi valittiin noihin aikoihin Quodvultdeus, joka piti tapahtumia Jumalan rangaistuksena siitä, että kristityt olivat alkaneet pitää sirkushuveja tärkeämpinä kuin alkukirkon marttyyrien esimerkkiä.

Vuonna 439 vandaalit valloittivat myös Karthagon surmaten suuren määrän kansaa. Quodvultdeus ja suurin osa hänen papistoaan pantiin vuotaviin laivoihin, jotka laskettiin merelle ilman airoja ja purjeita. Tavalla tai toisella he kuitenkin onnistuivat pääsemään Napoliin, jossa pyhä Quodvultdeus nukkui pois samana vuonna.

Armenia oli ensimmäinen valtio, jossa kristinusko nousi viralliseen asemaan. Tämä tapahtui vuonna 301 eli aikaan, jolloin kristittyjen vaino oli Rooman valtakunnassa kiihkeimmillään. 300-luvun aikana armenialaiset eivät kuitenkaan vielä sisäistäneet kristinuskoa kovin syvällisesti, sillä sekä jumalanpalvelukset että pyhät kirjoitukset olivat kreikaksi tai syyriaksi. Vuosisadan vaihteessa tilanne muuttui.

Pyhä Mesrop, lisänimeltään Maštots eli viisas opettaja, syntyi vuonna 362. Hänen kotiseutunsa Taron oli Armenian kristillistymisen ydinalueita. Hän oppi useita kieliä, opiskeli jo lapsuudessaan kreikkalaista kirjallisuutta ja toimi sittemmin valtionhallinnon virkamiehenä. Armenian alue, siis lähinnä nykyisen Turkin itäosat, oli tuolloin jaettu Itä-Rooman ja Persian kesken.

Mesrop tutkiskeli paljon Raamattua ja vähitellen sen sanoma valtasi hänet kokonaan. Noin 30 vuoden ikäisenä hän päätti omistautua Jumalan palvelemiseen. Hän jätti ammattinsa, vihkiytyi munkiksi ja vetäytyi vuorille, jossa hän kilvoitteli askeettisesti erakkona. Hän söi luonnosta löytämiään kasveja, nukkui kovalla maalla, mietiskeli ja valvoi öitä seisten rukouksessa. Ennen pitkää hän sai muutamia oppilaita, ja hänet vihittiin papiksi. Mesrop myös opetti kansalle kristillisiä asioita, mutta lähetystyötä häiritsi jatkuvasti se, että Raamattua, kirkkoisien kirjoituksia ja liturgisia tekstejä ei ollut olemassa kansankielellä.

Armenian kirkon ylin johtaja, katolikos Sahak Suuri (9.9.) kärsi samasta asiasta, ja hänen siunauksellaan Mesrop ryhtyi ratkaisemaan ongelmaa. Hänen oli luotava koko kirjoitusjärjestelmä alusta saakka. Armeniaa, kreikkaa, syyriaa ja persiaa hallitsevana hänellä oli työhön hyvät valmiudet.

Hanke pohjustettiin hyvin. Mesrop matkusti oppilaidensa kanssa Edessaan (nyk. Sanliurfa), joka oli syyriankielisen kristikunnan keskus. Oppilaansa Mesrop jakoi kahteen ryhmään, joista toisen hän lähetti Edessaan opiskelemaan syyriaa ja toisen Samosataan oppimaan kreikkaa tulevia käännöshankkeita silmälläpitäen.

Mesrop itse vetäytyi Eufratin rannalle Samosataan ja alkoi kirjurin kanssa työstää armenialaista kirjoitusjärjestelmää. Erään kertomuksen mukaan aakkoset näytettiin hänelle unessa. Joka tapauksessa Mesrop kehitti nopeasti armenian äännerikkaalle kielelle täysin oman 36-kirjaimisen aakkoston, joka osoittautui erittäin toimivaksi.

Mesrop Maštots ryhtyi käännöstyöhön välittömästi. Ensimmäinen uusilla aakkosilla kirjoitettu lause oli Sananlaskujen ensimmäinen lause: ”Opettakoot ne viisautta, kasvattakoot ymmärtämään ymmärryksen sanat”. Mesrop käänsi ensimmäisenä Sananlaskujen kirjan, sillä armenialaiset ovat aina rakastaneet sananlaskuja. Käännöksen valmistuttua Mesrop toi sen Samosatasta Armenian sydänmaille; tapahtuman merkitystä armenialaisille on verrattu siihen, kun Mooses toi laintaulut Israelin kansalle.

Mesropilla oli kuitenkin pulaa kreikkalaisista käsikirjoituksista, ja ensivaiheessa Raamattuakin jouduttiin kääntämään syyriasta. Mesrop vieraili Konstantinopolissa, jossa hän tapasi sekä keisari Teodosioksen (408–444) että arkkipiispa Attikoksen (405–425). Matkalla hän sai keisarilta virallisen luvan käyttää omaa kirjoitusjärjestelmää. Mesrop toi Konstantinopolista mukanaan suuren joukon kirkkoisien kirjoituksia, ja vuoden 431 kirkolliskokouksen armenialaiset edustajat toivat niitä lisää. Konstantinopolin patriarkka lähetti Armeniaan kreikkalaisen raamatunkäännöksen Septuagintan kirjojen parhaita käsikirjoituksia, joiden avulla armenialainen raamatunkäännös tarkastettiin ja sen lopullinen laitos toimitettiin. Raamatunkäännöstyöprosessi kesti siis kaiken kaikkiaan noin 30 vuotta.

Katolikos Sahak ja Mesrop päättivät kääntää kirjallisuutta niin paljon ja niin nopeasti kuin mahdollista. He kokosivat ja kouluttivat suuren kääntäjäryhmän, joka työskenteli yötä päivää. Tärkein tehtävä oli jumalanpalvelusten ja sakramenttien toimittamiseen tarvittavien tekstien kääntäminen. Kirkkoisien kirjoituksista tehtiin lakkaamatta uusia käännöksiä ja entisiä muokattiin parempaan asuun. Lähes kaikki merkittävät kirkkoisät käännettiin armeniaksi suhteellisen pienessä ajassa.[1] Lisäksi käännettiin pyhien elämäkertoja ja erämaaisien anekdootteja.

Käännöksiä tehtiin myös syyrian kielestä. Tärkeimpiä näistä ovat Afrahat Persialaisen ja Efraim Syyrialaisen teokset sekä piispa Maruthan (16.2.) marttyyrikertomukset. Syyriasta käännettiin myös eräitä alun perin kreikkalaisia tekstejä kuten Basileios Suuren Heksaemeron.

Mesrop alkoi laatia myös omia kirjoituksia, joten häntä voi pitää ensimmäisenä armenialaisena kirjailijana. Hän laati katumuksellisia hymnejä, joissa vedotaan hartaasti Jumalan armoon. Samalla Mesrop kehitti Armenian luostarielämää. Jossain määrin hän oli vaikuttamassa myös georgiankielisen kristillisen kulttuurin kehitykseen. Yhteistyössä Georgian kuninkaan ja piispa Mooseksen kanssa Georgiaan perustettiin koulu, joka keskittyi kirjallisen kulttuurin luomiseen ja kristillisten teosten käännöstyöhön.

Kaiken kaikkiaan pyhän Mesropin panos hakee vertaistaan koko maailman kirjallisuudenhistoriassa. Hänet muistetaan yhtenä Armenian kirkon suurimmista pyhistä ja armenialaisen kirjallisuuskulttuurin isähahmona. Mesropin oppilas Koriun kirjoitti Maštotsin elämän, joka on ensimmäinen armeniankielinen elämäkerrallinen teos. Sen mukaan Mesrop perusti myös luostariyhteisöjä, joissa kilvoiteltiin todella askeettisesti pyhän Mesropin antaman esimerkin mukaan.

Valtaisan elämäntyönsä tehtyään pyhä Mesrop Maštots nukkui pois lyhyen sairauden jälkeen helmikuussa 441 noin 80 vuoden ikäisenä. Kuolemansa edellä hän kohotti kätensä taivasta kohti ja siunasi oppilaansa, jolloin hänen ylleen ilmestyi ristinmuotoinen valo, ja kaikki paikalla olleet näkivät hänen kirkastuvan. Pyhä Mesrop haudattiin Armenian Ošakaniin.[2] Kolme vuotta myöhemmin paikalle valmistui kirkko, johon pyhän Mesropin sarkofagi sijoitettiin. Paikalla oleva kirkko on sittemmin uusittu perusteellisesti, mutta alkuperäinen hautarakennelma löytyy alttarin alla olevasta kryptasta. Armenian kirkko vietti vuonna 1962 pyhän Mesrop Maštotsin syntymän 1600-vuotisjuhlaa.

Rabbula (kr. Rabulas) syntyi 440-luvulla Eufratin yläjuoksulla Samosatassa. Lapsuudestaan asti hän oli kiinnostunut hengellisistä asioista ja sai perehtyä syyriankieliseen kirjallisuuteen alueen munkkien johdolla. Rabbula vetäytyi itsekin erakkoelämään ja alkoi kilvoitella luolissa alueen vuorilla. Muutaman vuoden kuluttua hän lähti muutamien muiden kilvoittelijoiden kanssa Libanoniin, jossa hänen ympärilleen kerääntyi pian lisää oppilaita. Beirutin piispan Johanneksen ja keisari Zenonin tuella Rabbula rakennutti luostarin Libanonin vuorille keskelle pakanallisia alueita. Vähitellen he onnistuivat esimerkillään ja opetuksillaan voittamaan väen luottamuksen, ja ennen pitkää suurin osa alueen asukkaista oli kääntynyt kristityiksi.

Rabbula pysyi myös seuraavan keisarin Anastasioksen (491–518) suosiossa. Keisarin tuella hän rakennutti Konstantinopoliin luostarin, jota alettiin kutsua Rabbulan luostariksi. Siitä tuli tärkeä hengellisen elämän keskus, joka synnytti lukuisia uusia luostareita.

Rabbula tunnettiin raitishenkisenä ja terävä-älyisenä. Hän oli täynnä sääliä, rakkautta ja kärsivällisyyttä eikä hänellä ollut lainkaan taipumusta vihastumiseen. Jos sielunvihollinen tuli kiusaamaan häntä jollain ajatuksella, hän kumosi sen raamatunlauseella. Hän tunsi Raamatun läpikotaisin, ja hänellä oli aina sopiva lause jokaiseen tilanteeseen. Hän oli kekseliäs ja aina valmis antamaan jonkin pienen opetuksen. Siksi hänellä oli koko ajan paljon oppilaita.

Pyhä Rabbula eli vuoden 527 tienoille. Vähän ennen kuolemaansa hän kuuli äänen sanovan: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”[1] Pian tämän jälkeen hän alkoi tuntea olonsa heikoksi ja kävi lepäämään. Pyhittäjä Rabbula nukkui pois rauhassa.

Pyhä Konon syntyi 400-luvun lopulla Kilikiassa. Sittemmin hän kilvoitteli pappismunkkina Penthuklaksen luostarissa Jordanvirran länsipuolella. Hän sai tehtäväkseen toimittaa kasteet Jordanissa silloin kun luostariin tuli kastettavia. Naisten kastaminen oli hänelle hyvin kiusallista. Kerran joutuessaan voitelemaan erästä naista kasteen jälkeen pyhällä mirhavoiteella hän alkoi jo ajatella luostarista lähtemistä. Silloin pyhä Johannes Edelläkävijä ilmestyi hänelle sanoen: ”Ole kärsivällinen, minä kevennän taistoasi.”

Eräänä päivänä Kononin kastettavaksi tuli sorea persialaisneito, joka oli niin kaunis, että Konon ei kerta kaikkiaan kyennyt kastamaan häntä. Nainen odotti kaksi päivää ja asia kantautui myös arkkipiispa Pietarin korviin. Piispa harkitsi jo voitelemisen antamista naisdiakonin suoritettavaksi, mutta ei rohjennut, koska tästä käytännöstä oli luovuttu.

Konon arveli, että hänen olisi parempi lähteä luostarista ja elää erakkona. Hän otti viittansa ja lähti vuorille. Siellä pyhä Johannes Edelläkävijä ilmestyi hänelle jälleen ja sanoi lempeästi: ”Palaa luostariisi, niin kevennän taistoasi.” Konon vastasi ärtyneesti: ”En varmasti palaa, sillä monesti olet luvannut, mutta et ole tehnyt mitään.” Silloin pyhä Johannes tarttui Kononiin, asetti hänet kalliolle, avasi hänen vaatteitaan ja siunasi hänet tekemällä kolme kertaa ristinmerkin Kononin keskikehon ylitse. Johannes lausui: ”Olisin niin mielelläni antanut sinulle palkkion taistelusta, mutta koska et halua, olen nyt poistanut kamppailun ja sinä et saa siitä palkkiota.”

Hämmentynyt Konon palasi luostariin. Seuraavana päivänä hän kastoi persialaisnaisen eikä edes huomannut, oliko tämä nainen vai ei. Seuraavan kahdentoista vuoden aikana hän kastoi ja voiteli niin miehiä kuin naisiakin, eikä asiassa ollut hänelle enää mitään vaikeaa. Viimeiset kahdeksan vuottaan pyhä Konon toimi luostarin johtajana. Hän nukkui pois 550-luvulla.[1]

Barbatus syntyi Beneventossa, Napolin koillispuolella, vuonna 612. Areiolaiset langobardit olivat lähestulkoon hävittäneet katolisen kristinuskon alueelta, ja väestö oli vajonnut taikauskoon ja hengelliseen pimeyteen. Beneventon ruhtinas esimerkiksi palvoi kultaista käärmettä ja suoritti taikamenoja pyhän puun ympärillä. Barbatus oli pappina alueella ja taisteli sen pimeyden voimia vastaan paastolla ja rukouksella. Hän julisti evankeliumia parhaansa mukaan, mutta kansa pysyi välinpitämättömänä.

Käänne tapahtui vuonna 663, kun keisari Konstans II:n (641–668) joukot olivat hyökkäämässä Beneventoon. Barbatus ilmoitti ruhtinas Grimoaldille, että hyökkäys ei tulisi onnistumaan, ja ruhtinas Grimoald todellakin torjui hyökkäyksen. Taistelujen aikana oli kuitenkin tapahtunut jotain yliluonnollista, joka teki ruhtinaaseen syvällisen vaikutuksen. Kaikkien yllätykseksi ruhtinas ilmoitti, että voitto oli johtunut ylienkeli Mikaelin puuttumisesta asioiden kulkuun. Ruhtinas antoi sulattaa kultaisen käärmeensä ja kaatoi pyhän puunsa.

Beneventon piispa Hildebrand oli kuollut piirityksen aikana, ja Barbatus valittiin hänen tilalleen vuonna 663. Hän sai piispakaudellaan kitkettyä ruhtinaskunnasta pakanallisuuden lähes kokonaan. Barbatus osallistui kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen Konstantinopolissa vuonna 680 ja nukkui pois kaksi vuotta myöhemmin, 70 vuoden ikäisenä.

Pyhä Filotei syntyi vuonna 1522 aristokraattiseen Venizeloksen sukuun, jonka jäseniä Kreikassa elää vielä nykyäänkin. Hän oli lapsettomuudesta pitkään kärsineen äitinsä rukousten hedelmä ja jäi perheen ainoaksi lapseksi. Kasteessa hän sai nimekseen Regula (tai Revula). Perhe oli hyvin rikas ja suuren omaisuuden ainoana perijättärenä Regulalla oli monta kosijaa. Hän olisi itse halunnut omistautua neitseenä kokonaan Jumalalle, mutta vanhempiensa painostuksesta suostui avioliittoon. Vain kahdentoista vuoden ikäisenä hänet annettiin vaimoksi eräälle kaupungin johtomiehelle. Puoliso osoittautui julmuriksi, joka kiusasi ja pahoinpiteli nuorta vaimoaan jatkuvasti. Regula rukoili Jumalaa pehmentämään miehensä mielen ja toisinaan yritti itse neuvoa ja nuhdella tätä. Näin kului kolme vuotta, kunnes mies kuoli.

Nuori Regula palasi vanhempiensa kotiin ja suhtautui ehdottoman kielteisesti kaikkiin ehdotuksiin uudesta avioliitosta. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli elää Jumalan tahdon mukaan ja omistautua Hänelle kokonaan. Kymmenen vuoden kuluttua hänen vanhempansa kuolivat ja hän saattoi toden teolla antautua askeettisiin kilvoituksiin.

Ensimmäiseksi Regula alkoi rakennuttaa luostaria. Hän omisti sen pyhälle apostoli Andreakselle, joka oli ilmestynyt hänelle näyssä ja pyytänyt häntä rakentamaan luostarin. Keljojen ja muiden tarvittavien tilojen lisäksi sen yhteyteen rakennettiin työpajoja, joissa nunnat valmistivat kultakirjonnalla koristettuja papinpukuja ja muita kirkkotekstiilejä sekä erilaisia astioita kirkolliseen käyttöön. Varsinaisten luostarirakennusten lähellä toimi sairaala ja turvakoti. Luostarin yhteydessä oli myös koulu, jossa kristittyjen lapset, niin pojat kuin tytöt, saattoivat saada kristillistä kasvatusta, mikä ei turkkilaisvallan alla ollut itsestään selvää. Regula takasi luostarin toiminnan liittämällä siihen maatiloja ja sivuluostareita, jotka tuottivat ravinnon sisarille ja muille luostarin yhteydessä eläville.

Kun ensimmäiset luostarirakennukset valmistuivat, Regula vihkiytyi nunnaksi ja sai nimekseen Filotei, ”Jumalaa rakastava”. Hänen mukanaan luostariin tulivat hänen palvelustyttönsä, joita hän oli jo pitkään valmistanut luostarielämään. Hänen esimerkkiään seurasivat myös lukuisat muut kaupungin parhaiden perheiden tyttäret, jotka luopuivat tämän katoavan maailman nautinnoista, pukivat ylleen nunnan puvun ja elivät kuuliaisina igumenia Filoteille.

Pyhän Filotein luostarista tuli turvapaikka kaikille puutteenalaisille ja vaivatuille. Lähimmäisenrakkaudessaan hän jakoi ruokaa köyhille niin paljon, että kerrankin sisaristolle itselleen ei enää näyttänyt jäävän mitään. Filotei kuitenkin vakuutti sisarille, että Jumala kyllä huolehtisi heistä. Kohta saapuikin kaksi ylhäistä miestä, jotka antoivat luostarille huomattavan lahjoituksen.

Noihin aikoihin turkkilaiset toivat Ateenaan kristittyjä naisia, joita he olivat ryöstäneet eri paikkakunnilta ja ottaneet orjikseen. Uudet isännät painostivat naisia kääntymään islamiin. Igumenia Filoteista kuultuaan neljä heistä pakeni tilaisuuden tullen isäntiensä luota ja haki turvaa hänen luotaan. Filotei otti heidät vastaan ja alkoi suunnitella, kuinka saisi palautettua heidät kotipaikkakunnilleen. Naisten isännät saivat kuitenkin vihiä asiasta: he hyökkäsivät luostariin, tempasivat sairastuneen Filotein mukaansa ja veivät hänet käskynhaltijan eteen huutaen syytöksiä häntä vastaan. Lopuksi pyhä heitettiin vankilaan. Filotei oli iloiten valmis uhraamaan henkensä ennemmin kuin kavaltamaan suojattinsa. Vaikutusvaltaiset kristityt puuttuivat kuitenkin asiaan, ja Filotei vapautettiin.

Tämä tapaus ei pelästyttänyt rohkeaa igumeniaa, mutta hän ei myöskään tahtonut tarpeettomasti ärsyttää turkkilaisia. Hän oli rakennuttanut Kean saarelle sivuluostarin niitä nunnia varten, jotka syystä tai toisesta pelkäsivät jäädä Ateenaan. Nyt hän siirtyi itsekin sinne ja viipyi siellä jonkin aikaa opettamassa nunnille luostarijärjestystä.

Palattuaan Ateenaan Filotei jatkoi hyviä töitään. Hän lohdutti ja vahvisti osmanien vallan alle joutuneita maanmiehiään, suojeli sotavangeiksi ja orjiksi joutuneita naisia ja nuoria tyttöjä ja auttoi sairaita ja köyhiä. Jumala soi hänelle ihmeiden tekemisen armolahjan, ja monet saivat hänen rukoustensa voimasta parannuksen sielulleen ja ruumiilleen.

Nunnien lukumäärä luostarissa lisääntyi lähes päivittäin. Tilanahtauden takia Filotei joutui rakennuttamaan toisen luostarin silloisen Ateenan kaupungin ulkopuolelle nykyiseen Patisian kaupunginosaan. Sen paikalla on nykyään Apostoli Andreaksen kirkko, joka toimii kroonisesti sairaiden hoitokodin yhteydessä. Läheisellä Pyhän Filotein nimeä kantavalla asuntoalueella (Agia Filothei) Halandrin kaupunginosassa on Pyhän Filotein kirkon vieressä pieni kallioluola, johon pyhä Filotei tapasi aika ajoin vetäytyä rukoilemaan. Filoteillä oli vielä kolme muuta sivuluostaria nykyisen Ateenan suurkaupungin alueella.

Turkkilaiset olivat kuitenkin ottaneet Filotein silmätikukseen. Kerran kun hän vietti Patisian luostarissa Ateenan suojeluspyhän Dionysios Areiopagitan juhlaa (3.10.) kokoöisessä jumalanpalveluksessa, joukko turkkilaisia tunkeutui kirkkoon, sieppasi pyhän Filotein ja alkoi lyödä häntä julmasti, kunnes hän oli puolikuollut. Heidän poistuttuaan nunnat kuljettivat hänet salaa yhteen sivuluostareista parempaan turvaan. Alue tunnetaan nykyisinkin nimellä Kalogreza, joka on johdettu nunnaan viittaavasta sanasta kalogria. Igumenia Filotei ei enää toipunut pahoinpitelystä. Hän jäi vuoteenomaksi ja kestettyään kärsivällisesti ankaria kipuja antoi henkensä Jumalan käsiin helmikuun 19. päivänä 1589.

Kolmen viikon kuluttua haudasta alkoi nousta suloinen tuoksu, ja kun se vuoden kuluttua avattiin, pyhän Filotein ruumis löytyi turmeltumattomana. Pyhä Filotei julistettiin virallisesti pyhäksi harvinaisen nopeasti jo patriarkka Matteus II:n kaudella (1598–1602). Turkkilaisten pelosta hänestä ei uskallettu käyttää nimitystä ”pyhittäjämarttyyri”, niin kuin olisi ollut oikein, vaan häntä kutsuttiin pelkästään pyhittäjäksi. Nykyisin hänen ruumistaan säilytetään Ateenan Neitsyt Marian ilmestyksen katedraalissa. Joka vuosi hänen juhlapäivänään joku Venizeloksen suvun jäsenistä avaa arkun ja kirkkokansa pääsee kumartamaan reliikkiä.

Pyhän Filotein luostari säilyi monta vuosisataa hänen jälkeensä, kunnes se purettiin 1800-luvun lopulla. Siitä säilyi ainoastaan Pyhän Andreaksen kirkko. Ateenan silloinen metropoliitta Germanos Kalligas (k. 1896) rakennutti luostarin paikalle Ateenan arkkipiispakunnan nykyisen keskuksen. Katu, jolla keskus sijaitsee, on nimetty pyhän Filotein mukaan.

Pyhittäjä Feodor oli kuuluisaa Ušakovien aatelissukua. Hän syntyi vuonna 1718 Ušakovien sukutilalla Volgan varrella ja sai nimekseen Ivan. Hän opiskeli Pietarissa kaartin rykmentissä, jossa hän alkoi tuntea vetoa munkkilaisuuteen. Kerran nuorten viettäessä iloisesti aikaansa yksi hänen ystävistään kaatui äkkiä kuolleena lattialle. Tapaus osoitti Ivanille kerralla maallisen onnen koko haurauden, ja maallinen elämä menetti viehätyksensä. Hän lähti salaa rykmentistään ja vetäytyi autioon metsäkeljaan Vienanjoen varrelle. Hän oli tuolloin vain kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hän eli erakkona kolme vuotta saaden niukan ravintonsa lähiseudun talonpojilta.

Sitten Ivan siirtyi Ploštšanin erakkolaan, jossa igumeni ei ensin halunnut ottaa häntä vastaan henkilöpapereiden puutteen takia. Ivanin lukutavasta hän kuitenkin huomasi, että tämä oli aatelismies. Pian etsintäpartio löysi Ivanin ja vei hänet takaisin Pietariin. Hovissa kaartilaiset ympäröivät uteliaina entisen toverinsa. Heidän oli vaikea tunnistaa jouhipaitaisessa kalpeassa kilvoittelijassa entinen kaartin kersantti. Keisarinna Elisabet (1741–1762) oli valmis palauttamaan Ivanille tämän sotilasarvon, mutta tämä anoi, että ”saisi kuolla munkkina”, jolloin keisarinna kehotti häntä menemään Aleksanteri Nevskin lavraan. Kolmen vuoden kuluttua 29-vuotias Ivan vihittiin munkiksi keisarinnan läsnä ollessa (1748), ja hän sai uudeksi nimekseen Feodor.

Feodorin kilvoitteluelämä lavrassa sai pietarilaiset etsimään häneltä hengellisen elämän ohjeita. Hänen luokseen vaeltavat kansanjoukot herättivät kuitenkin kateutta muissa munkeissa, jotka valittivat hiippakuntaan hänen aiheuttamastaan häiriöstä. Tutkimuksissa selvisi, ettei isä Feodor suinkaan aiheuta häiriötä, vaan saa aikaan pelkkää hyvää, ja häntä kehotettiin jatkamaan toimintaansa. Veljestön kateus ei kuitenkaan laantunut, ja vuonna 1757 isä Feodor siirtyi Sarovin luostariin. Kahden vuoden kuluttua hän pyysi saada käyttöönsä Sarovin alaisuuteen kuuluneen ränsistyneen Sanaksarin luostarin, jonne hän siirtyi yhä kasvavan oppilasjoukkonsa kanssa.

Isä Feodor kunnosti luostarin. Vuonna 1762 hänet vastustelustaan huolimatta vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin Sanaksarin luostarin johtajaksi. Hän toimitti jumalanpalvelukset hyvin hartaasti. Liturgian aikana hän säteili tavatonta kauneutta ja oli sen jälkeen koko päivän syvän ilon vallassa, mikä heijastui hänen kasvoiltaan. Johtajana hän oli ankara. Jumalanpalvelukset olivat pitkiä, mutta hän vaati, että tekstit oli luettava selkeästi ja kiirehtimättä. Hän vastasi itse veljestön hengellisestä ohjaamisesta ja totutti heidät tunnustamaan kaikki ajatuksensa. Yhteisiin kuuliaisuustöihin kuten heinänniittoon ja kalastukseen osallistuivat kaikki munkit isä Feodorin itsensä johdolla.

Luostariin rakennettiin uusi kaksikerroksinen kivikirkko. Sen peruskiveä muurattaessa mehiläisparvi asettui alttarin paikalle ikään kuin kuvaten ennalta luostarin tulevaa kukoistusta ja suurta veljestöä. Isä Feodorin kehotuksesta eräs veljistä siirsi parven mehiläispesään, ja siitä lähtien luostarissa oli aina hunajaa.

Luostari nousi kukoistukseen. Isä Feodor ohjasi munkkien lisäksi myös maallikkoja hengellisen elämän asioissa. Kerran hän ryhtyi puolustamaan talonpoikia, jotka paikallinen tilanherra pakotti suurimpien kesäkiireiden aikaan rakentamaan itselleen taloa. Hän suututti tilanherran nuhtelemalla tätä kaiken kansan kuullen. Tämä lähetti valituskirjeen synodille ja keisarinnalle. Tapausta käsiteltiin niin senaatissa kuin synodissakin. Isä Feodoria syytettiin levottomuuden lietsomisesta kansassa. Hänet tuomittiin karkotettavaksi Solovetskin luostariin, jossa hän kilvoitteli yhdeksän vuotta kylmässä keljassa, kunnes Pietarin metropoliitta Gavriil (Gabriel) vetosi hänen puolestaan keisarinna Katariinaan (1762–1796), ja pyhä Feodor sai luvan palata Sanaksarin luostariin.

Sanaksarin uusi johtaja ei kuitenkaan iloinnut Feodorin paluusta, sillä tämän luokse alkoi taas tulla kansaa. Johtaja valitti piispalle isä Feodorin aiheuttavan jälleen häiriötä. Rippilapsia kiellettiin vierailemasta hänen luonaan, ja häntä kiellettiin käymästä Arzamasin kaupungissa Aleksejevskajan naisyhteisössä, jonka sisarille hän oli ollut hengellisenä tukena. Vasta viiden vuoden kuluttua johtajan kuoltua hän pääsi tapaamaan hengellisiä tyttäriään. Vierailu jäi viimeiseksi, sillä isä Feodorin maallinen vaellus oli päättymässä. Hän nukkui pois rauhassa 73 vuoden ikäisenä helmikuun 19. päivänä 1791. Pyhittäjä Feodor Sanaksarilainen kanonisoitiin vuonna 1999.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhittäjä Bessarion oli kotoisin Egyptistä. Hän omistautui jo nuorella iällä kilvoitteluelämälle. Bessarionin ensimmäinen ohjaaja oli pyhä Antonios Suuri (17.1.), ja sittemmin hänestä tuli Skiitan perustajan pyhän Makarioksen (19.1.) oppilas. Myöhemmin hän alkoi viettää vaeltelevaa elämää ilman minkäänlaista omaisuutta. Ainoa esine, jota hän kuljetti mukanaan, oli evankeliumikirja. Bessarion vaelsi minne milloinkin sen mukaan kuin Jumalan kaitselmus häntä johti. Hän ei koskaan yöpynyt sisätiloissa vaan kesti ulkona kärsivällisesti niin kuumuutta kuin öistä kylmyyttäkin. Uskon vahvistamana hän säilyi vapaana lihan kiusauksilta.

Aina luostarin luokse saapuessaan Bessarion jäi istumaan ja itkemään sen portin pieleen. Kun veljet kysyivät, miksi hän itki, hän vastasi: ”Itken, koska olen kadottanut rikkauteni ja menettänyt kunniani ja ylhäisen asemani.” Veljet toivat hänelle leipää ja sanoivat: ”Ota ja syö tämä leipä, ja Jumala voi antaa sinulle takaisin kaiken sen, minkä olet menettänyt.” ”En tiedä, voinko saada takaisin menettämäni, mutta en lakkaa etsimästä niin paljon kuin voin.” Hän viittasi taivaallisiin hyvyyksiin, jotka olemme syntiinlankeemuksessa menettäneet.

Pyhä Bessarion vaelsi ympäriinsä neljäkymmentä vuotta. Koskaan hän ei käynyt pitkälleen nukkumaan vaan torkkui istuallaan tai seisten. Kerran hän vietti neljäkymmentä päivää piikkipensaassa rukoillen lakkaamatta. Eräänä talvipäivänä hän käveli jonkin kylän läpi ja näki maassa kuolleen miehen. Hän riisui päällysviittansa ja peitti sillä miehen. Kohta häntä vastaan tuli vilusta värisevä köyhä. Bessarion riisui alusviittansakin ja antoi sen hänelle. Seuraava vastaantulija oli upseeri, joka nähdessään alastoman erakon ihmetteli, kuka oli varastanut hänen vaatteensa. ”Tämä sen teki!” Bessarion vastasi näyttäen evankeliumikirjaansa.

Lopulta kirjakin sai lähteä, kun Bessarion kohtasi nälkäisen köyhän miehen eikä hänellä ollut tälle mitään annettavaa. Hän kiiruhti markkinoille ja myi kirjan. Kun hänen oppilaansa kysyi, mitä evankeliumikirjalle oli tapahtunut, hän vastasi iloisesti: ”Olen myynyt sen kuuliaisina sanoille, jotka eivät koskaan ole lakanneet soimasta sydämessäni: Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille.” (Matt. 19:21.)

Tinkimätön evankeliumin käskyjen noudattaminen teki Bessarionista Jumalan armon valitun astian, ja Jumala teki monia ihmeitä hänen kauttaan. Kerran kun hänen oppilaansa oli pyörtymäisillään janosta, hän siunasi ristinmerkillä meriveden, jolloin se muuttui makeaksi ja oppilas saattoi juoda sitä. Useamman kerran hän sai hellittämättömillä rukouksillaan sateen lankeamaan kuivuuden vaivaamille alueille.

Joskus kun Bessarion keskusteli veljien kanssa hengellisistä asioista, oli kuin aika olisi pysähtynyt. Veljet hämmästyivät ehtiessään pitkienkin keskustelujen jälkeen takaisin keljoihinsa ennen pimeän lankeamista. Bessarionin tiedetään myös kävelleen Niilin yli niin, että hänen jalkansa kastuivat vain nilkkoihin asti. Jumala soi hänelle vallan vaikuttaa luonnonilmiöihin samaan tapaan kuin Mooses, Joosua tai Elia aikoinaan.

Eräs veli kysyi Bessarionilta, kuinka yhteiselämäluostarissa asuvan veljen tulisi elää. Hän vastasi: ”Vaikene äläkä vertaa itseäsi toisiin.” Tällä yksinkertaisella säännöllä voi ihmisten keskellä eläen saavuttaa suurten erämaaisien hengelliset mitat. Kun Bessarion oli saavuttanut päämääränsä ja oli lähdössä kadottamaansa taivaan kotiin, hän sanoi ympärillään oleville munkeille: ”Munkin pitäisi olla kuin kerubi: kokonaan silmiä.”

Eleutherius syntyi kristittyyn perheeseen 400-luvulla Belgian Tournaissa. Kristittyjä ei vielä tuolloin ollut alueella kovin paljon, mutta Eleutheriuksen lapsuudenystäviin kuului tuleva pyhä Medard (8.6.).

Eleutherius vihittiin Tournain ensimmäiseksi piispaksi vuoden 486 tienoilla. Hän oli voimallinen sananjulistaja. Tuhansittain frankkeja kääntyi kristinuskoon hänen vaikutuksestaan. Lopulta myös kuningas Klodvig I kastettiin vuonna 496. Eleutheriuksen kerrotaan käyneen nuhtelemassa kuningasta tämän salaisesta synnistä.

Eleutherius vieraili Roomassa kaksi kertaa, ensin paavi Symmachuksen (498–514) luona ja sitten pyytämässä paavi Hormisdakselta (514–523) vahvistuksen kirjoitustensa oikeaoppisuudelle.

Helmikuussa 551 Eleutherius oli tulossa toimittamasta jumalanpalvelusta, kun hänen kimppuunsa hyökkäsi joukko areiolaisia. Muutaman päivän kuluttua hän menehtyi saamiinsa ruhjeisiin. Vuoden 1092 tulipalossa tuhoutuivat sekä hänen reliikkinsä että tarkemmat tiedot hänen elämästään. Sen jälkeen hänestä on kerrottu monenlaisia legendoja. Kuvataiteessa hänet on esitetty Kristuksen siunaamana ehtoollisleipäastian kanssa rinnallaan haavoittuneita sotilaita ja köyhiä.

Eucherius syntyi 600-luvulla Orleansissa, jonka piispana oli hänen setänsä Soavaric. Lapsuudestaan saakka Eucherius tutki pyhiä kirjoituksia ja mietiskeli tämän maailman katoavaisuutta. Hän jätti lopulta kaikki maailmalliset pyrinnöt ja vetäytyi vuonna 714 Jumiègesin luostariin Normandiassa.

Eucherius ehti olla luostarin rauhassa vain kolme vuotta, kun kansan, papiston ja hallintomiesten yhteisestä vaatimuksesta hänet valittiin Orleansin piispaksi. Eucherius arkaili tehtävän vastaanottamista, mutta osoittautui esimerkilliseksi piispaksi. Hän johti kirkkoa viisaasti ja hyveellisesti osoittaen huomattavaa sisäistä ryhtiä.

Eucheriuksen piispaksi valinnan vahvistajana toiminut Charles Martel kukisti muslimijoukon hyökkäyksen Poitiers’n lähellä vuonna 732. Voiton makuun päässyt Martel valloitti ja otti hallintaansa myös Burgundian ja Provencen alueet. Kun sotasaalista ei kertynyt tarpeeksi operaatioiden rahoittamiseen, Martel alkoi takavarikoida kirkon omaisuutta. Hän myös ryhtyi nimittämään omia suojattejaan piispoiksi ja apoteiksi päästäkseen heidän avullaan käsiksi kirkon omaisuuteen. Eucherius vastusti tällaisia toimia jyrkästi. Martel antoi ottaa hänet kiinni ja karkotti hänet Cologneen (nyk. Köln).

Colognessa Eucheriuksesta tuli nopeasti suosittu hahmo. Hänestä säteili sellainen armo, että kaikki kristityt alkoivat pitää häntä omana paimenenaan. Charles Martel pelkäsi Eucheriuksen vaikutusvallan kasvua ja antoi siirtää hänet linnoitukseen Liègen lähistöllä. Eucherius saavutti nopeasti paikallisen ruhtinaan luottamuksen, ja tämä salli hänen siirtyä Maastrichtin tienoille Trondin luostariin. Sen hiljaisuudessa pyhä Eucherius vietti lopun elämänsä rukoillen ja mietiskellen. Hän kiitti Jumalaa, joka oli vapauttanut hänet esipaimenen velvollisuuksista ja lukenut hänet arvolliseksi kärsimään totuuden tähden. Hänen esimerkkinsä innoittamina koko veljestö oppi ylenkatsomaan maailmallisia huolia.

Pyhä Eucherius nukkui pois rauhassa vuonna 743 ja häntä alettiin nopeasti kunnioittaa pyhänä. Eucheriuksen haudalle sytytetyt kynttilät eivät kuluneet vaan paloivat palamistaan. Monia parani, kun heidät voideltiin lampukoiden öljyllä. Eucheriuksen pyhät reliikit ovat Belgian Saint-Trondissa.

Pyhä Leo vaikutti ikonoklasmin harhaopin ensimmäisellä kaudella 760-luvulla. Hän oli kotoisin ylhäisestä ravennalaisesta perheestä Italiasta. Papiksi vihkimisensä jälkeen hänestä tuli Ravennan kirkon taloudenhoitaja. Maine hänen hyveellisestä elämästään levisi hänen kotiseutunsa ulkopuolelle, ja kun Sisilian Catanian kaupungin piispa kuoli, kansa valitsi yksimielisesti Leon uudeksi piispakseen. Hän alkoi heti kitkeä laumastaan harhaoppeja ja pakanallisten uskomusten jäänteitä. Rukouksellaan hän sai vanhan pakanatemppelin romahtamaan ja rakennutti sen paikalle Sebasteian 40 marttyyrille (9.3.) omistetun kirkon. Leo kunnostautui erityisesti pitämällä tarmokkaasti huolta köyhistä ja kovaosaisista.

Leo muistetaan värikkäästä legendasta. Tarinan mukaan Sisiliassa vaikutti tuohon aikaan velho Heliodoros, salaperäinen henkilö, joka oli hylännyt kristinuskon ja antautunut Saatanan palvelukseen. Kansa pelkäsi häntä vähintään yhtä paljon kuin tulivuori Etnan purkauksia. Keisarin käskystä hänet vangittiin Italiassa, mutta tavalla tai toisella hän ilmestyi Konstantinopoliin, missä hän jatkoi ihmisten pelottelemista taikuuksillaan. Hänelle langetettiin kuolemantuomio, mutta ennen sen toimeenpanoa hän mystisellä tavalla katosi kaupungista huutaen: ”Näkemiin, keisari. Etsi minua Cataniasta!” Hänet tuotiin vielä toisen kerran Konstantinopoliin, jossa hänet yritettiin näännyttää nälkään, mutta taas hän katosi.

Cataniassa Leo yritti saada Heliodoroksen rauhoittumaan ja palaamaan kristinuskon piiriin mutta turhaan. Kerran tämä tuli kirkkoon suurena juhlana, alkoi tanssia ja kerskui saavansa piispan ja papitkin tanssimaan. Leo keskittyi alttarissa rukoukseen ja liturgian päätyttyä tuli Heliodoroksen luo täydessä piispanpuvussa. Yllättäen hän kietaisi omoforinsa Heliodoroksen kaulan ympäri sanoen: ”Herra Jumala, joka syöksi alas taivaasta isäsi, Saatanan, rankaisee sinua, niin ettet voi enää tehdä taikuuksia pettääksesi kansaa.” Heliodoroksen merkilliset kyvyt ja saatanallinen voima katosivat saman tien. Hänet pidätettiin ja keisarin päätöksellä tuomittiin poltettavaksi. Tarinan mukaan Leo astui yhdessä hänen kanssaan liekkeihin. Heliodoros paloi tuhkaksi, kun taas Leo astui liekeistä ulos vahingoittumattomana.

Pyhästä Leosta kerrotaan myös monenlaisia parantamisihmeitä. Hän siirtyi Herransa luo Cataniassa vuoden 780 tienoilla, ja hänet haudattiin Pyhän Lucian (13.12.) kirkkoon, jonka hän oli itse rakennuttanut.

Pyhittäjä Kornili syntyi Pihkovassa vuonna 1501. Hänen vanhempansa Stefan ja Maria antoivat hänet opetettavaksi Mirožin luostariin. Munkkivanhuksen ohjauksessa Kornili oppi lukemaan, kopioimaan ja koristelemaan kirjoja sekä maalaamaan ikoneita ja osallistui samalla luostarin tavallisiin töihin. Palatessaan vanhempiensa kotiin hänen sielussaan paloi halu munkkielämään.

Pian Kornili jätti vanhempansa ja meni kilvoittelemaan Pihkovan luolaluostariin, joka oli tuohon aikaan hyvin köyhä. Hän rakasti rukousta ja erottautui veljestöstä lukeneisuudellaan. Vuonna 1529 Kornili valittiin luostarin igumeniksi vain 28-vuotiaana. Hän johti Pihkovan luolaluostaria yli 40 vuotta kohottaen sen niin sisäiseen kuin ulkoiseenkin kukoistukseen. Veljestön määrä kohosi hänen aikanaan viidestätoista yli sadan. Johtajana Kornili oli ankara; hän rankaisi ja tarvittaessa myös karkotti luostarista omavaltaisesti eläviä munkkeja.

Kornilin toiminta ulottui myös kauas luostarin ulkopuolelle. Hän levitti ortodoksisuutta luostarin ympärillä elävien virolaisten ja setujen keskuuteen. Liivinmaan sotien aikana hän teki lähetystyötä virolaisten parissa ja rakennutti muutamiin venäläisten valloittamiin kaupunkeihin ortodoksiset kirkot. Hän kastatti virolaisia ja huolehti, että alueelle lähetettiin pappeja vahvistamaan vastakääntyneitä.

Kirjojen ystävänä Kornili kokosi luostariinsa suuren kirjaston. Hän teki myös itse kirjallisia töitä. Hän laati kuvauksen Pihkovan luolaluostarin Jumalanäidin ikonin ihmeistä ja kirjoitti luostarin kronikan. Monet tuon ajan oppineet miehet tulivat Pihkovaan saadakseen keskustella hänen kanssaan. Pajari Vassian Muromtseviin Kornilin kirkas olemus teki niin suuren vaikutuksen, että hän jäi luostariin ja tuli Kornilin läheisimmäksi oppilaaksi.

Pyhittäjä Kornili laajensi ja kaunisti Pihkovan luolaluostaria. Hän antoi kaivaa luostariin lisää luolia ja rakennutti luostarin alueelle muun muassa Neitsyt Marian ilmestymisen kirkon. Pihkovaan hän rakennutti Jumalansynnyttäjälle pyhitetyn kivikirkon. Ehkä näitäkin merkittävämpi aikaansaannos oli kuitenkin se massiivinen muuri, jonka hän rakennutti luostarin ympärille suojaksi vihollisten hyökkäyksiä vastaan.

Pyhittäjä Kornili kärsi marttyyrikuoleman tsaari Iivana Julman (1533–1584) surmaamana. 1500-luvun lopun sotien ja valtiollisten levottomuuksien aikana tsaari alkoi epäillä Novgorodin ja Pihkovan tukevan Liettuaa Moskovan ruhtinaskuntaa vastaan. Epäluulonsa valtaamana hän tapatti vihapäissään tuhansia novgorodilaisia. Perimätiedon mukaan muuri, jonka Kornili oli rakennuttanut luostarinsa ympärille, sai tsaarin pitämään häntäkin petturina, ja hän surmautti Kornilin ja tämän oppilaan Vassianin vuonna 1570. Vanhan kertomuksen mukaan tsaari itse katkaisi pään pyhittäjä Kornililta, joka oli tullut häntä vastaan luostarin portille.

Pyhittäjä Kornili haudattiin Pihkovan luolaluostarin luolaan. Vuonna 1690, satakaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin luostarin pääkirkkoon. Samoihin aikoihin laadittiin jumalanpalvelus hänen kunniakseen.

Kuningas Kustaa Vaasa (1523–1560) pani Ruotsi–Suomessa toimeen protestanttisen uskonpuhdistuksen. Hänen poikansa Juhana III:n hallitusaikana (1568–1592) vastakääntyneiden luterilaisten joukko hyökkäsi Laatokan Valamon saarelle. He piirittivät luostarin ja surmasivat helmikuun 20. päivänä 1578 kaikkiaan 18 munkkia ja 16 kuuliaisuusveljeä yritettyään ensin turhaan saada heidät luopumaan ortodoksisesta uskosta. Surmatut kilvoittelijat olivat pappismunkki Titus, skeemamunkki Tiihon, munkit Gelasi, Sergei, Varlaam, Savva, Konon, Silvester, Kiprian, Pimen, Johannes, Samon, Joona, Daavid, Kornili, Nifont, Afanasi ja Serapion sekä kuuliaisuusveljet Varlaam, Afanasi, Antoni, Luukas, Leonti, Tuomas, Dionisi, Filippus, Ignati, Vasili, Pahomi, Vasili, Feofil, Johannes, Feodor ja Johannes.

Igumeni Damaskinin aikana Valamossa toimitettiin joka vuosi muistoliturgia 34 surmatun pyhittäjämarttyyrin puolesta. Venäjän kirkko kanonisoi heidät vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Eustathios syntyi vuoden 270 tienoilla Pamfyliassa. Hänestä tuli piispa Syyrian Beroiaan (Aleppo). Kun Antiokian piispa pyhä Filogonos (20.12.) nukkui pois vuonna 324, hänen seuraajakseen valittiin Eustathios. Heti seuraavana vuonna Eustathios osallistui Nikean yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa hän oli mukana tuomitsemassa areiolaista harhaoppia. Yhdessä toisten isien kanssa hän tunnusti Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi, joka on samaa olemusta Isän ja Hengen kanssa.

Eustathios oli ortodoksien johtohahmoja, ja siksi areiolaisten viha kohdistui erityisesti häneen. 320-luvun lopulla nämä järjestivät Antiokiaan kirkolliskokouksen saadakseen erotettua Eustathioksen tehtävästään. He syyttivät häntä harhaoppisuudesta, kansankiihotuksesta ja keisarin äidin Helenan solvaamisesta. He palkkasivat erään naisen väittämään Eustathiosta lapsensa isäksi. Kokous päätti erottaa Eustathioksen ja lähetti selvityksensä keisari Konstantinukselle, joka vahvisti päätöksen.

Eustathios karkotettiin muutamien pappien ja diakonien kanssa Traakiaan eli nykyiseen Etelä-Bulgariaan. Alue kärsi goottien ja slaavien hyökkäyksistä.

Pyhän Eustathioksen kuolinajasta ei ole tarkkaa tietoa. Ajoitukset vaihtelevat vuosien 337–364 välillä.

Eustathioksen karkotus synnytti Antiokiassa skisman, joka kesti aina vuoteen 414 saakka. Pyhä Johannes Krysostomos ylisti Eustathiosta marttyyrina, mutta hänen reliikkinsä palautettiin Antiokiaan vasta vuonna 482. Ihmiset riensivät vastaanottamaan esipaimentaan kynttilöiden ja suitsukkeen kanssa. Pyhän Eustathioksen palaaminen kaupunkiinsa voittosaatossa symboloi ortodoksisuuden voittoa areiolaisuudesta ja vahvisti pyhän piispan aseman ortodoksisuuden johtotähtenä ja sanansaattajana. Hänen kirjoituksistaan suurin osa on kadonnut, mutta säilyneet osoittavat hänen kuuluneen antiokialaisen kristologian suunnannäyttäjiin.

Pyhä Johannes oli lähtöisin Antiokian seudulta. Hän oli juristi ja puhetaidon opettaja, kunnes hänet noin 50 vuoden ikäisenä vihittiin papistoon. Johannes toimi Antiokian patriarkaatin edustajana (apokrisiaros) Konstantinopolissa. Johanneksen ylivertainen terävyys ja laintuntemus herättivät ihailua ja arvostusta. Kun keisari Justinianos pani Konstantinopolin patriarkka Eutykheen viralta vuonna 565, Johannes valittiin tämän seuraajaksi.

Johannes laati merkittävän Nomokanon-teoksen, jossa kanonit eli kirkolliset säädökset oli koottu ja järjestetty systemaattiseen muotoon. Hän käytti lähteenään kirkolliskokousten päätösten lisäksi myös pyhien isien kuten Basileios Suuren kirjeenvaihtoa. Johannes muistetaan myös kirkkoveisujen kirjoittajana ja jumalanpalveluselämän uudistajana. Hän lisäsi jumalalliseen liturgiaan veisun Sinun salaiseen ehtoolliseesi. Myös Kerubiveisu lisättiin liturgiaan hänen kaudellaan. Pyhä Johannes, lisänimeltään Skholastikos[1], nukkui pois rauhassa vuonna 577.

Sakarias toimi Konstantinopolissa pyhien esineiden hoitamisesta vastaavan (skeuofylaks) kunniatehtävässä, kunnes hänet valittiin vuonna 609 Jerusalemin patriarkaksi. Hänen kaudellaan tapahtui pahin mahdollinen onnettomuus. Pyhän kaupungin lähes 300-vuotinen kristillinen aikakausi päättyi, kun persialaiset valloittivat Jerusalemin 20.5.614 ja panivat toimeen ennennäkemättömän julman hävityksen. Ihmisiä surmattiin tuhansittain ja kirkkoja hajotettiin. Kaupungin suurin kirkko, Jumalanäidille omistettu Nea, hävitettiin ikiajoiksi. Sakarias yritti hillitä persialaisia, mutta ei mahtanut heille mitään.

Patriarkka Sakarias määrättiin lähtemään vangiksi Persiaan ja ottamaan mukaansa kirkon kalleimman aarteen, Herran kunniallisen ristin. Näin Sakarias sai kunnian kantaa Herran ristin pois Golgatalta samaa reittiä, jota pitkin Kristus itse oli Golgatalle sen kantanut. Sakarias poistui kaupungista samasta portista, josta Kristus oli tullut sisään palmusunnuntaina. Kristillisen Jerusalemin kulta-aika oli ohitse.

Persiassa Sakarias oli kuningas Khosrow II:n (590–628) vankina. Keisari Herakleioksen (610–641) aikana hän sai palata Jerusalemiin yhdessä toisten vankien kanssa. Tällä välin Pyhää kaupunkia oli kunnostettu ja eräitä kirkkoja jälleenrakennettu. Sakariaksen poissaollessa Jerusalemin uudeksi patriarkaksi oli valittu Modestos (16.12.). Herran risti palautettiin vuoden 630 tienoilla,[1] ja Ristin ylentämisen juhlan koittaessa se voitiin taas ylentää entisaikojen tapaan. Pyhä Sakarias nukkui pois ollessaan matkalla kohti Jerusalemia, joskin toisten lähteiden mukaan vasta Jerusalemissa, vuonna 632.

Pyhä Germanus oli orpo, jonka Trierin piispa Modoard (12.5.) otti kasvatettavakseen 600-luvulla. Pyhän piispan luona Germanus oppi rakastamaan hyveitä ja kilvoituksia. Vain seitsemäntoista vuoden iässä Germanus pyysi piispalta siunauksen vetäytyä erakkoelämään. Piispan epäröidessä Germanus etsi kolme samanmielistä kumppania, ja he lähtivät yhdessä pyhän Arnulfin oppilaiksi. Tämä oli entinen Metzin piispa, joka oli lähtenyt erakoksi Vosgesin[1] vuorille. Arnulf otti heidät lämpimästi vastaan. Aikansa Vosgesissä viivyttyään veljet siirtyivät hieman etelämmäksi Luxeuilin luostariin.

Muutaman vuoden kuluttua ruhtinas Gondo oli perustamassa luostaria Grandvaliin.[2] Luxeuilin luostarin johtaja Walbert suositteli tehtävään Germanusta. Kirkon asema alueella vahvistui koko ajan, ja lopulta Germanuksen vastuulle annettiin kokonaista kolme luostaria. Seuraava ruhtinas Cathic oli kuitenkin toista maata. Hän alkoi painostaa alueen asukkaita, niin munkkeja kuin maallikoitakin. Germanus vetosi ruhtinaaseen pyytäen tätä lopettamaan rosvoamisensa.

Pian tämän jälkeen Cathicin sotilaat tulivat luostariin ja ottivat Germanuksen ja munkki Randoaldin kiinni ja riisuivat heidän vaatteensa. Yksi sotilas lävisti pyhän Germanuksen miekallaan ja toinen surmasi pyhän Randoaldin. Tämä tapahtui lännen kirkon viettämän Pyhän Pietarin istuimen juhlan (22.2.) aattona, vuosi oli todennäköisesti 667.

Pyhittäjä Timoteos eli 700-luvulla. Jo nuorena hän vihkiytyi munkiksi Symbolien erakkoluostarissa, jonka pyhä Teoktistos oli perustanut Bitynian Olymposvuorelle.[1] Muita samasta luostarista lähteneitä kuuluisia kilvoittelijoita on esimerkiksi pyhittäjä Platon (4.4.), josta tuli viereisen Sakkudionin luostarin johtaja. Timoteos kilvoitteli monia vuosia ankarassa askeesissa ja sai Jumalalta palkakseen himottomuuden armolahjan.

Timoteos joutui monien muiden tavoin vainotuksi ikonien kunnioituksen vuoksi. Herran Jeesuksen Kristuksen kuva oli kuitenkin rukouksessa painunut lähtemättömästi hänen sydämeensä, niin että hän pystyi antamaan luotettavan todistuksen ikonien kunnioituksen puolesta. Pyhä Henki teki hänet asumuksekseen vuodattaen hänen kauttaan parannuksia, hengellistä lohdutusta ja jumalallista rakkautta kärsiville ihmisille. Nämä Hengen hedelmät liittivät hänetkin Jumalan valittujen joukkoon. Hän pääsi lepoon Herransa luo vuoden 795 tienoilla.

Pyhä Georgios syntyi 700-luvulla Paflagonian Khromassa lähellä Amastriksen kaupunkia Mustanmeren rannalla. Hän oli rukousvastaus kauan lapsettomuudesta kärsineille vanhemmilleen.

Saatuaan opintonsa päätökseen Georgios meni Sirikvuorelle erään pyhittyneen erakon oppilaaksi, joka opetti hänelle enkelielämän keskeiset periaatteet. Ohjaajansa kuoleman jälkeen Georgios tahtoi jatkaa elämää kuuliaisuudessa ja siirtyi Bonyssan luostariin, missä hän herätti huomiota ankaralla kilvoituksellaan ja lakkaamattomalla rukouksellaan. Hänen hyveistään puhuttiin laajalti. Kun Amastriksen piispa kuoli, uskovaiset vetosivat patriarkka Tarasiokseen (25.2), että tämä taivuttaisi Georgioksen suostumaan heidän piispakseen.

Vastoin tahtoaan piispaksi korotettuna Georgios valaisi kaittaviaan hyveittensä valolla vahvistaen heitä oikeassa uskossa. Hän huolehti erityisesti jumalanpalvelusjärjestyksestä ja papiston koulutuksesta. Köyhille, leskille ja orvoille hän edusti Jumalan huolenpitoa.

Amastriksen hiippakunta korotettiin piispa Georgioksen toimesta arkkihiippakunnaksi, joka oli riippuvainen suoraan Konstantinopolista. Näin Gangran metropoliitan toisinaan hieman kovakouraiset toimenpiteet eivät enää ulottuneet siihen. Kun jotkut paimentolaisheimot valloittivat hiippakunnan alueen, Georgios toimi aktiivisesti heidän karkottamisekseen. Hyvän ja hedelmällisen elämän jälkeen hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 805. Joidenkin vuosien kuluttua slaavit valtasivat alueen. Kun jotkut heistä yrittivät ryöstää pyhän piispan haudan, he juuttuivat liikkumattomina paikoilleen. Pyhä Georgios kuitenkin sääli heitä, kun he katuivat, ja palautti heille liikuntakyvyn.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Papias oli piispana Fryygian Hierapoliksessa toisen vuosisadan alussa. Hän oli nuoruudessaan kuullut apostolien oppilaiden opetusta ja tunsi monia, jotka olivat kuulleet apostoli Andreaan, Pietarin, Filippuksen, Tuomaan, Jaakobin, Johanneksen tai Matteuksen puhuvan. Papiaksen ystäväpiiriin kuuluivat niin Ignatios Antiokialainen (20.12.) kuin Polykarpos Smyrnalainenkin (23.2.). Näin hän oli tärkeä apostolisen tradition välittäjä. Papiaalla olikin tapana sanoa, ettei saanut kirjoista yhtä paljon hyötyä kuin elävästä sanasta. Hän on myös välittänyt kuuluisan perimätiedon, jonka mukaan apostoli Matteus kirjoitti evankeliuminsa alun perin aramean kielelle ja ”jokainen käänsi niin hyvin kuin taisi”. Papias itse kirjoitti viisiosaisen teoksen Herran sanojen selitys, josta on kuitenkin säilynyt vain pieniä katkelmia. Pyhän Papiaksen kuolinajasta ja -tavasta ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä Telesforos oli Etelä-Italian (Magna Graecia) kreikkalaisia. Hänet valittiin vuonna 125 Rooman piispaksi. Hän onnistui johtamaan kirkkoa yksitoista vuotta aikana, jolloin keisari Hadrianus (117–138) vainosi kristittyjä. Kun kirkossa keskusteltiin pääsiäisen ajankohdasta, Telesforos säilytti lämpimät suhteet Vähän-Aasian piispojen kanssa siitä huolimatta, että oli näiden kanssa eri mieltä. Vuonna 136 pyhä Telesforos kärsi kunniakkaan marttyyrikuoleman, josta pyhä Irenaios on jättänyt todistuksensa.

Pyhittäjäisät Thalassios ja Limnaios elivät 400-luvun alkupuolella. Thalassios oli luonteeltaan sävyisä ja vaatimaton. Hän perusti luostarin Antiokian lähialueiden vuorille, Tillima-nimisen kylän tuntumaan. Limnaios tuli jo nuorena hänen oppilaakseen.

Limnaios tahtoi hallita kielensä ja otti itselleen säännöksi täydellisen vaikenemisen. Hyveissä edistyttyään hän lähti pyhän Maronin (14.2.) oppilaaksi. Hänellä oli seuranaan muun muassa pyhä Jaakob (26.11.). Limnaios ja Jaakob vetäytyivät kumpikin taholleen vuonna 402 ja ryhtyivät kilvoittelemaan vuorilla avoimen taivaan alla ilman minkäänlaisia asuinrakennelmia. Limnaios kasasi Targallan kylän lähistölle vuorenrinteeseen kapeaan kohtaan pelkistä kivistä seinämän, jonka takana hän saattoi pysytellä kaikessa rauhassa. Siinä oli pieni aukko, josta hän puhui vierailijoiden kanssa ja antoi heille siunauksensa. Hän päästi sisäpuolelle ainoastaan Kyrroksen piispan Teodoretoksen, joka kirjoitti myöhemmin hänen elämäkertansa.

Limnaios paransi sairaita ja vapautti riivattuja Jeesuksen Kristuksen nimessä aivan apostolien tapaan. Hän itse kärsi kuitenkin pitkään erittäin tuskallisista vatsakivuista. Jobin tavoin hän oli kärsivällinen, istui maassa ja hoiti vaivojaan rukouksella ja ristinmerkillä. Kerran hän astui yön pimeydessä kantapäällään käärmeen päälle; käärme puri häntä ensin jalkapohjaan, ja kun hän yritti irrottaa käärmettä, se puri häntä oikeaan käteen. Näin jatkui, kunnes käärme oli purrut häntä kymmenkunta kertaa. Limnaios ei lähtenyt hakemaan apua vaan turvautui ainoastaan ristinmerkkiin ja rukoukseen.

Toisten kärsimystä kohtaan Limnaios ei ollut välinpitämätön. Kun alueella oli sokeita kerjäläisiä, joilla ei ollut paikkaa minne mennä, Limnaios rakensi heille asuinpaikkansa molemmin puolin kaksi taloa ja opetti heidät laulamaan ylistystä Jumalalle. Limnaioksen luokse vaeltaneet vieraat toivat heille ruokatarpeita. Näin syntyi eräänlainen luostariyhteisö, jonka keskellä Limnaios oli johtamassa lakkaamatonta ylistystä. Pyhä Limnaios nukkui pois 400-luvun puolivälissä.

Bar Addai (kr. Baradatos) kilvoitteli erakkona 400-luvulla Antiokian ympäristössä. Hän antoi muurata keljansa umpeen ja eli yksin Jumalan kanssa. Hän kaipasi kuitenkin vielä tätäkin kovempia kilvoituksia, joten hän rakensi erään jyrkänteen huipulle puusta pienen häkin. Siinä ei mahtunut edes suoristamaan itseään ja lisäksi se oli niin harva, ettei se suojannut auringolta eikä sateelta. Näin Bar Addai yhdisti keljaansa sulkeutuneiden ja ulkosalla kilvoittelevien erakkojen elämäntavat. Hänen rakkautensa Jumalaan oli niin palava, ettei hän lainkaan kaivannut maallista lohtua.

420-luvulla Antiokian arkkipiispa Teodotos onnistui suostuttelemaan Bar Addain jättämään häkkinsä. Sen jälkeen pyhittäjä otti tavakseen seistä kädet ojennettuina loputtomissa rukouksissa. Hän piti yllään itse tekemäänsä viittaa, joka oli varsin erikoinen. Se oli valmistettu eläinten nahoista ja oli täysin umpinainen: ainoastaan nenän ja suun kohdalle oli jätetty pieni aukko hengittämistä varten.

Ankarat kilvoitukset kirkastivat Bar Addain mielen niin, että hänet tunnettiin erinomaisen älykkäänä kysymysten ja vastausten esittäjänä. Hän esitti terävämpiä päättelyketjuja kuin Aristoteles konsanaan, mutta pysyi nöyränä eikä ajautunut turhamaisuuteen. Bar Addain maine levisi myös keisari Leon (457–474) korviin. Tämän kerrotaan kirjoittaneen hänelle kirjeen, jossa käsiteltiin Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä. Bar Addai ylisti keisarin intoa ja kehotti häntä puolustamaan ortodoksista uskoa. Jonkin aikaa tämän jälkeen pyhittäjä Bar Addai nukkui pois vuoden 460 tienoilla.

Maximianus syntyi Italian Polassa vuonna 498. Hän palveli kotipaikkansa kirkossa diakonina. Hän tuli tunnetuksi huomattavan aarteen löytäjänä ja sai jopa esitellä löytönsä keisari Justinianokselle. Tässä yhteydessä hän saavutti keisarin luottamuksen.

Kun Ravennan piispa kuoli vuonna 545, ravennalaiset valitsivat seuraajan ja pyysivät keisaria vahvistamaan valinnan. Justinianos ei suostunut esitykseen vaan pyysi paavi Vigiliusta (537–555) vihkimään tehtävään Maximianuksen, josta tuli vuonna 546 Ravennan 28. piispa.

Alku oli erittäin vaikea. Kansa oli tyytymätön siihen, että heidän oma ehdokkaansa oli ohitettu. Maximianus suututti myös paavin ja keisarin kieltäytymällä allekirjoittamasta keisari Justinianoksen ediktin ”Kolme lukua”, jossa tuomittiin eräitä Teodoros Mopsuestialaisen, Teodoretos Kyrroslaisen ja Hiba Edessalaisen kirjoituksia. Maximianus joutui lähtemään joksikin aikaa pois kaupungista. Gotin areiolainen piispa otti hänet ystävällisesti vastaan.

Maximianus pyrki kaikin keinoin pitämään kirkon yhtenäisenä ja sopuisana. Hän lohdutti kärsiviä, antoi köyhille lahjoituksia ja vastaanotti kaikki tulijat ystävällisesti. Vähitellen Maximianus saavutti kaikkien luottamuksen ja sai palata kaupunkiinsa.

Maximianuksen kymmenen vuotta piispana olivat kristillisen Ravennan kulta-aikaa. Hän rakennutti ja vihki Pyhän Mikaelin ja Pyhän Vitaliksen basilikat sekä kaunisti lukuisia kirkkoja. Hän tuotti suuren määrän kirjoja, joista valtaosa on tosin sittemmin kadonnut. Hänen johdollaan valmistui koko Raamatun kriittinen laitos, jonka viitteissä hän keskusteli lukutavoista ja niiden valintaperiaatteista. Maximianuksen vaikutus ulottui laajalle alueelle, ja hänestä tuli lopulta ensimmäinen lännen kirkon piispa, joka sai arkkipiispan tittelin; hän toimi useiden metropoliittojen päämiehenä.

Pyhä Maximianus kuoli 22. helmikuuta 556. Hänen reliikkinsä olivat Ravennan Pyhän Andreaksen basilikassa vuoteen 1809 saakka, jolloin Napoleonin hallinto otti kirkon maalliseen käyttöön ja pyhät reliikit siirrettiin kaupungin katedraaliin.

Pyhittäjä Leontios oli syntyjään ateenalainen ja eli 500-luvulla. Vanhemmat antoivat hänet jo lapsena isoisän hoiviin. Hän vietti suurimman osan ajastaan Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkossa, joka oli hänen isoisänsä rakennuttama. Siellä pyhät kirjoitukset ja jumalanpalvelustekstit tarttuivat lapsen korvaan, niin että hän oppi ne ulkoa. Kerran eräs riivattu mies hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta hän läimäytti tätä lujasti poskelle, minkä seurauksena mies parani.

Myöhemmin eräs varakas ateenalainen adoptoi Leontioksen ja painosti hänet vihkiytymään papiksi. Pian vihkimyksensä jälkeen Leontios kuitenkin yllättäen jätti sukulaisensa, omaisuutensa ja lupaavan pappisuransa ja omistautui luostarielämälle. Hänestä tuli tunnetun attikalaisen kilvoittelijan Nikolaoksen kuuliainen oppilas. Hän vihkiytyi munkiksi ja vietti vuoden hengellisen isänsä läheisyydessä saaden opetusta luostarikilvoituksen periaatteissa. Sen jälkeen hän hyvästeli Nikolaoksen ja lähti toisen munkin kanssa pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Siunatessaan Leontiosta matkalle Nikolaos sanoi: ”Tiedä, poikani, että Pyhä Henki on valinnut sinut Attalian kaupungin paimeneksi.”

Merimatkalla Pyhään maahan myrsky tyyntyi Leontioksen rukoiltua. Palestiinaan saavuttuaan nuoret munkit kävivät kumartamassa pyhiä paikkoja. Sitten he menivät pyhittäjä Teodosios Suuren luostariin. Siellä he saivat ohjaajakseen hyveissä korkealle kohonneen vanhus Barnabaksen. Kerran kun Leontios oli Barnabaksen kanssa Öljymäellä, hän näki profeetta Jesajan tavoin Herran istuvan kunnianistuimella kymmenien tuhansien enkeleiden ympäröimänä. Koko tämä valtava enkelikuoro lauloi: ”Pelasta, Herra, Sinun kansasi ja siunaa Sinun perintöäsi.” Betlehemissä hän näki monta kertaa kirkkaan tähden loistavan Kristuksen syntymäluolan yllä. Näiden näkyjen jälkeen hän sai voiman tehdä ihmeitä ja karkottaa pahoja henkiä.

Paimentolaisheimojen hyökkäykset saivat Leontioksen poistumaan Pyhältä maalta yhdessä hengellisen isänsä ja kolmen muun munkin kanssa. Vaivalloisen matkan jälkeen he saapuivat lopulta Pisidian Attaliaan. Sikäläisen kansan siveellinen taso oli alhainen ja ihmiset elivät kuin eläimet ilman Jumalan pelkoa. Mutta kun Leontios alkoi saarnata heille katumusta vahvistaen sanansa hämmästyttävillä ihmeillä, heissä tapahtui suuri muutos. Ennen pitkää Leontios sai kastetuksi kaikki, jotka eivät vielä olleet kristittyjä.

Saatuaan lähetystehtävänsä päätökseen pyhittäjä Leontios vetäytyi Kontabakionin vuorelle kaupungin lähistölle. Erämaassa hän eli alttiina talven kylmyydelle ja kesän kuumuudelle, mutta veti puoleensa kaikkia Jumalan etsijöitä. Hänelle kertyi niin paljon oppilaita, että hän joutui rakennuttamaan paikalle seitsemän kirkkoa, suuret määrät keljoja ja tilavia vierastaloja. Niin kuin hänen ensimmäinen ohjaajansa Nikolaos oli ennustanut, hänestä tuli Herramme Jeesuksen Kristuksen elävä ikoni koko seutukunnalle. Rukouksillaan hän pelasti Attalian tulvalta, torjui hyökkääjiä, varjeli laivoja haaksirikolta, paransi sairaita.

Pyhittäjä Leontios nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen haudastaan alkoi vuotaa mirhaa, joka paransi sairaita. Näin Jumala hyvyydessään salli hänen jatkavan siunauksellista toimintaansa vielä lähtönsäkin jälkeen.

Pyhän Leontioksen elämä vaipui sittemmin unohduksiin ja tuli uudelleen tunnetuksi vasta hiljattain. Elämäkerta on säilynyt ainoastaan käsikirjoituksena, joka on kirjoitettu turkin kielellä mutta kreikkalaisin kirjaimin.

Patriarkka Tuomas I:n (607–610) kaudella Konstantinopolin Eugenioksen portin alueelta löytyi tuntemattomien marttyyrien reliikkejä. Kun patriarkka asetti ne kunnioitettavaksi, niiden välityksellä tapahtui paranemisia. Myöhemmin Nikolaos-niminen kirkonmies, jonka päätyö oli kirjojen kopioiminen, sai ilmestyksen avulla tietää, että osa reliikeistä kuului apostoli Paavalin oppilaille Andronikokselle ja Junialle. Nämä mainitaan Roomalaiskirjeen lopussa (16:7), ja heillä on myös oma muistopäivänsä 17. toukokuuta. Myöhemmin keisari Andronikos I (1183–1185) rakennutti paikalle kauniin kirkon, jossa reliikkejä kunnioitettiin.

Pyhittäjä Athanasios syntyi Konstantinopolissa 700-luvun puolivälissä hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen. Jo lapsesta lähtien hän halusi ryhtyä munkiksi ja meni hyvin nuorena Nikomedeian lahden rannalla sijaitsevaan Paavali-Pietarin (Paulopetrion) luostariin. Kun ikonien kunnioittajia alettiin vainota, hän toimi luostarin igumenina. Yhdessä muiden luostarien johtajien kanssa hän allekirjoitti ystävänsä pyhittäjä Teodoros Studionilaisen (11.11.) laatiman kirjelmän, joka oli osoitettu Rooman paavi Paschaliukselle (817–824).

Athanasios kuului rohkeimpiin pyhien ikonien puolustajiin ja joutui kärsimään paljon vakaumuksensa tähden. Hänet ruoskittiin kahteen otteeseen, hänet ajettiin maanpakoon ja hän joutui vankilaan. Vankeudesta hän kirjoitti ankaria nuhtelukirjeitä vainoissa periksi antaneille ja toisaalta rohkaisi yhdessä Teodoros Studionilaisen kanssa ikonien puolustajia kestämään loppuun asti.

Kun keisari Mikael II nousi valtaistuimelle vuonna 820, ikonien kunnioitus palautettiin ja vainot lakkasivat. Näin Athanasioskin sai elää elämänsä viimeiset kuusi vuotta rauhassa. Kun hän siirtyi Herran luo vuonna 826, Teodoros Studionilainen sai hänestä aiheen opetuspuheeseen, jonka hän piti munkeilleen. Puheessa ylistetään Athanasioksen urhollisuutta ja kestävyyttä vainoissa samoin kuin hänen uskollisuuttaan ja horjumattomuuttaan luostarihyveissä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Polykarpos oli alkukirkon tärkeimpiä johtajia. Hän oli pyhän Irenaioksen todistuksen mukaan ”apostolien oppilas ja tunsi monia, jotka olivat nähneet Herran”.

Polykarpos syntyi vuoden 69 tienoilla. Hänen lapsuudestaan tunnetaan tarina, jonka mukaan hän jakoi kotinsa ruokakomerosta ruokatarpeita köyhille, mutta komero ei tyhjentynyt lainkaan. Tästä syystä hänen alkuperäinen nimensä Pankratios muutettiin muotoon Polykarpos, ”paljon hedelmää”. Saman kertomuksen mukaan hänen vanhempansa kuolivat jo varhain marttyyreina, ja lapsi varttui Callista-nimisen ylimysnaisen kasvattamana. Tämä ohjasi hänet rakastamaan Jumalaa ja hyveitä.

Nuorukaisena Polykarpoksesta tuli apostoli Johanneksen oppilas. Hän imi itseensä apostolin rakkaudentäyteistä opetusta ja oli läsnä, kun tätä vainottiin evankeliumin tähden. Kun Johannes vihki Bukoloksen (6.2.) Smyrnan piispaksi, hän asetti nuoremman Polykarpoksen tämän apulaiseksi ja työtoveriksi. Polykarpos vihittiin papiksi ja hän sai vastuulleen orvoista huolehtimisen. Tästä tehtävästä hän huolehti aina siihen saakka, kunnes Bukolos kuoli ja Polykarpoksesta tuli hänen seuraajansa.

Smyrnan piispana Polykarpos seurasi isiensä viitoittamaa tietä. Hän välitti uskoville Herran ja apostolien opetuksia. Kun Patmokselle karkotettu apostoli Johannes kirjoitti Ilmestyskirjaan kirjeet Vähän-Aasian seitsemälle seurakunnalle, Smyrnan kohdalla hän kirjoitti erityisen kauniisti ja myönteisesti: ”Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle voitonseppeleeksi elämän.”[1]

Pyhä Polykarpos oli jumalallisen armon verhoama ja hänen rukoustensa välityksellä tapahtui ihmeitä. Pitkän kuivuuden aikana Polykarpos rukoili ja alkoi sataa. Kun tulipalo oli raivonnut maaseudulla jo viikon ajan, Polykarpos rukoili ja tuli sammui. Sairaita parani ja riivattuja vapautui. Monet kääntyivät kristityiksi hänen ansiostaan. Hän oli niin kunnioitettu, että kristityt tahtoivat päästä aina tilaisuuden tullen koskettamaan häntä. Tämä kiusasi häntä ja siksi hän tapasi pitää aina kengät jaloissaan, etteivät uskovat koskettelisi hänen jalkojaan.[2]

Kun Polykarpos oli ollut piispana vasta vähän aikaa, pyhä Ignatios Antiokialainen tuotiin kaupunkiin kahlehdittuna matkalla kohti marttyyrikuolemaansa Roomassa. Pyhät piispat tapasivat toisensa ja Polykarpos auttoi Ignatiosta parhaansa mukaan. Ignatios lähetti myöhemmin Troaksesta kirjeen Polykarpokselle kiittäen tätä vieraanvaraisuudesta ja uskoen Antiokian kirjeen hänen haltuunsa. Ignatios kirjoitti: ”Minä annan tunnustuksen sille, että olet ajatuksiltasi Jumalaan suuntautunut ja niin vakaa kuin olisit järkähtämättömälle kalliolle perustettu, ja ylistän suuresti onneani, että minut on katsottu arvolliseksi henkilökohtaisesti tapaamaan sinut ja näkemään moitteettomat kasvosi.”[3]

Polykarpos puolestaan kirjoitti Filippin kristityille iloiten siitä, että nämä saivat vastaanottaa Ignatioksen ja muut marttyyrit – ”nuo tosi rakkauden kuvat, nimittäin pyhien arvon mukaisissa kahleissa kulkevat veljet, ja lähettää heidät matkaan sen mukaisesti kuin teidän sopiikin”.[4]

Pyhä Polykarpos johti kirkkoa apostolisella otteella yli puoli vuosisataa. Vuoden 154 tienoilla hän kävi Roomassa keskustelemassa kaupungin uuden piispan Anicetuksen kanssa pääsiäisen ajankohdan määrittämisestä ja siitä, miten kristinuskoa olisi paras puolustaa harhaoppeja vastaan. Anicetus antoi Polykarpoksen johtaa ehtoollisen toimittamista, ja vaikka heillä oli erimielisyyksiä monista kysymyksistä, he erosivat ystävinä molemminpuoleisen kunnioituksen vallitessa.

Pian sen jälkeen kun Polykarpos oli palannut Smyrnaan, Vähän-Aasian alueella alkoi ankara kristittyjen vaino. Polykarpos tiesi hetkensä lähestyvän ja meni kaupungin ulkopuolelle pienelle maatilalle, jossa hän odotti vainoojiaan kaikessa rauhassa. Siellä hän rukoili muutaman samanmielisen kanssa yötä päivää kaikkien puolesta ja kaikkialla maailmassa olevien seurakuntien puolesta. Kolme päivää ennen kuin hänet pidätettiin hän näki näyn, jossa hänen pieluksensa syttyi tuleen ja paloi poroksi. Hän ilmoitti muutamille läheisilleen joutuvansa poltettavaksi elävältä.

Pian Polykarpoksen omat sukulaiset kavalsivat hänen olinpaikkansa viranomaisille. Eräänä perjantai-iltana muuan orjapoika johdatti sotilaat oikean talon luo. Polykarpos tiesi heidän tulevan, mutta ei paennut vaan sanoi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto”. Kun he olivat talossa, Polykarpos tuli alakertaan ja alkoi keskustella sotilaiden kanssa.

Huomatessaan Polykarpoksen noin 90-vuotiaaksi vanhukseksi sotilaat ihmettelivät, miksi hänen pidättämisekseen oli järjestetty niin suuri operaatio. Polykarpos käski tarjota miehille syötävää ja pyysi tunnin aikaa saadakseen rukoilla. He suostuivat, ja Polykarpos nousi rukoilemaan. Hän oli täynnä sellaista armoa, että ei kyennyt vaikenemaan kahteen tuntiin vaan muisteli kaikkia tapaamiaan, pieniä ja suuria, ylhäisiä ja alhaisia ja koko katolista kirkkoa kaikkialla maailmassa. Monia alkoi jo kaduttaa, että olivat lähteneet vangitsemaan näin pyhää miestä.

Polykarpos pantiin aasin selkään ja vietiin Smyrnan kaupunkiin. Kaupunkiin tullessaan hänet pyydettiin nousemaan poliisipäällikkö Herodeksen ja tämän isän Niketeksen vaunuihin, ja nämä yrittivät suostutella häntä uhraamaan kysyen: ”Mitä pahaa siinä on, jos sanoo, että keisari on herra, uhraa ja tekee sen mitä siihen kuuluu?” Polykarpos ei vastannut heille mitään, mutta virkkoi lopulta: ”En aio tehdä teidän neuvonne mukaan.” He työnsivät Polykarpoksen alas vaunuista niin rajusti, että tämä loukkasi jalkansa. Silti hän käveli päättäväisesti kohti kilparataa.

Kun Polykarpos astui areenalle, taivaasta kuuluivat sanat: ”Polykarpos, ole luja ja miehekäs!” Äänen kuuli muutama paikalla ollut kristitty. Kansa alkoi kuohua kuullessaan, että suuri ja maineikas Polykarpos oli pidätetty. Prokonsuli kuulusteli häntä tavan mukaan ja kehotti: ”Vanno keisarin onnettaren kautta, muuta mielesi, sano: Alas jumalankieltäjät.” Silloin Polykarpos loi vakavan katseen pakanalliseen yleisöön, viittasi heitä kohti ja nostaen katseensa kohti taivasta sanoi: ”Alas jumalankieltäjät.”

Prokonsuli yritti uudelleen: ”Vanno, niin minä päästän sinut. Herjaa Kristusta!” Polykarpos sanoi: ”Jo 86 vuotta olen palvellut Häntä, eikä Hän ole tehnyt minulle mitään pahaa. Kuinka voisin pilkata Kuningastani, joka on minut pelastanut?”

Prokonsuli pyysi Polykarposta taas uhraamaan. Polykarpos piti pyyntöä turhanpäiväisenä: ”Minä olen kristitty. Mutta jos tahdot päästä selville siitä, minkälainen oppi kristinusko on, määrää päivä ja kuuntele.” Prokonsuli sanoi ivallisesti: ”Vakuuta kansa tästä.” Polykarpos katsoi prokonsulia ja sanoi: ”Sinut minä olen katsonut sen arvoiseksi, että puhun asiasta. Meitä on opetettu antamaan hallitusmiehille ja esivallalle heille kuuluva kunnioitus, sillä Jumala on heidät asettanut.”

Prokonsuli uhkasi Polykarposta pedoilla. Polykarpos lausui: ”Käske ne tänne. Minä en voi muuttaa mieltäni niin, että kääntyisin paremmasta huonompaan.” Sitten prokonsuli uhkasi häntä tulella. Polykarpos totesi: ”Sinä uhkaat tulella, joka hetkisen palaa ja vähän ajan päästä sammuu. Sinä et tunne tulevan tuomion tulta, joka odottaa jumalattomia.”

Polykarpoksen puhuessa hänen kasvonsa säteilivät ja hän oli täynnä iloa ja rohkeutta. Prokonsuli sen sijaan hermostui ja lähetti airueensa kilparadalle kuuluttamaan kolmesti: ”Polykarpos on tunnustanut olevansa kristitty.” Kansa huusi ja vaati leijonia esiin, mutta koska eläinnäytäntöjen aika oli jo ohi, väki alkoi vaatia Polykarposta elävältä poltettavaksi.

Kun rovio oli valmis, Polykarpos riisui vaatteensa ja otti kengätkin jaloistaan.

Polykarpos sanoi pysyvänsä paikallaan ilman naulojakin, joten häntä ei naulittu vaan ainoastaan sidottiin. Kun hänet näin oli ikään kuin valmistettu polttouhriksi Jumalalle, hän kohotti katseensa ja lausui viimeisen rukouksensa kiittäen siitä, että hänet oli katsottu tämän hetken arvoiseksi: pääsemään kaikkien marttyyrien joukkoon ja osalliseksi Kristuksen maljasta ylösnousemukseksi iankaikkiseen elämään.

Kun Polykarpos lausui aamenen, tuli sytytettiin. Tapahtui kuitenkin jotain epätavallista. Liekit pullistuivat ikään kuin purjeeksi pyhän Polykarpoksen ympärille. Roviosta hehkui hyvää tuoksua, ja Polykarpos muistutti enemmän ahjossa hehkuvaa kultaa kuin palavaa ruumista. Kun nähtiin, ettei tuli tuhonnut Polykarpoksen ruumista, pyöveli meni hänen luokseen ja antoi hänelle tikarilla armoniskun. Verta pulppusi niin paljon, että tuli sammui. Väki ihmetteli suuresti tapahtunutta.

Tämä tapahtui lauantai-iltapäivänä 23. helmikuuta, vuosiluku oli ilmeisesti 155.[5] Samalla surmattiin myös yksitoista muuta kristittyä Filadelfiasta, mutta kaikki puhuivat vain Polykarpoksen kuolemasta.

Sadanpäämies määräsi pyhän Polykarpoksen ruumiin poltettavaksi, jotta kristityt eivät voisi kunnioittaa sitä. Myöhemmin kristityt kuitenkin saivat ottaa hänen luunsa, jotka olivat jalokiviä arvokkaammat ja kultaa koetellummat. Ne haudattiin arvokkaasti, ja kristityt ryhtyivät kokoontumaan vuosittain hänen haudalleen viettämään pyhän marttyyripiispa Polykarpoksen muistoa.

Polykarpoksen oppilaista pyhä Irenaios välitti häneltä oppimaansa apostolista traditiota läntiseen Eurooppaan. Polykarpoksen kuollessa Irenaios oli Roomassa, jossa hän kuuli pasuunoiden kaltaisen äänen sanovan: ”Polykarpos on kärsinyt marttyyrikuoleman.”

Pyhä Serenos oli syntyjään kreikkalainen. Hän ei ollut kiinnostunut maallisista pyrinnöistä vaan eli kaikessa hiljaisuudessa erakkoelämää Pannonian provinssissa, nykyisen Kroatian Mitrovican tienoilla. Harva edes tiesi hänen olevan kristitty. Serenos elätti itseään hoitamalla omaa puutarhaa, jossa hän kasvatti kaiken tarvitsemansa.

Kerran eräs roomalaisen vartiomiehen vaimo tuli Serenoksen luokse ja yritti tehdä lähempää tuttavuutta hänen kanssaan. Serenos torjui hänet, mistä nainen pahoitti mielensä niin, että ilmoitti aviomiehelleen joutuneensa Serenoksen solvaamaksi ja ahdistelemaksi. Serenos vietiin tuomioistuimeen, jossa hän puolustautui nöyrästi ja rehellisesti. Häntä kuunnellessaan mies tajusi vaimonsa olleen varsinainen syyllinen asiassa ja luopui syytteestä. Kuulustelija sen sijaan alkoi epäillä Serenosta kristityksi, koska ”ketkään muut eivät ole yhtä tarkkoja omantunnon kysymyksissä”, ja pyysi Serenosta uhraamaan jumalille. Tämä kieltäytyi heti ja ilmoitti olevansa kristitty. Hän totesi myös olevansa valmis kuolemaan Kristuksen tähden. ”Silloin minullakin on osa Hänen valtakunnassaan yhdessä Hänen pyhiensä kanssa”, hän lausui. Pyhä Serenos Puutarhuri surmattiin mestaamalla vuoden 307 tienoilla.

Pyhä Gorgonia oli pyhän Gregorios Teologin sisar ja vanhin Gregorios Vanhemman (1.1.) ja Nonnan kolmesta lapsesta. Hän sai viisailta vanhemmiltaan hyvän, hurskaan kasvatuksen. Hän kasvoi Nazianzoksessa, mutta todellisena kotimaanaan hän piti taivaallista Jerusalemia. Kirkon elämänihanteeksi tarjoamasta kahdesta tiestä, avioliitosta ja luostarielämästä, Gorgonia valitsi avioliiton. Hänen puolisonsa oli Ikonionista kotoisin oleva Alypios, jonka kanssa hän sai kolme tytärtä.

Gorgonia oli erinomainen vaimo, joka huolehti hyvin perheestään. Hän veti miehensäkin mukaan hengellisen elämän piiriin, sillä hän tahtoi mennä paratiisiin kokonaisena eikä vain puolikkaana, kuten hänellä oli tapana sanoa. Lapsistaan ja lastenlapsistaan hän teki myös hengellisiä lapsiaan johdattaen näin koko perhekuntansa Jumalan yhteyteen.

Vieraanvaraisuus ja armeliaisuus olivat Gorgonian hyveitä. Köyhät sukulaiset löysivät turvapaikan hänen luotaan. Kenenkään vaeltajan tai matkustavaisen ei tarvinnut viettää yötään ulkosalla, sillä Gorgonian kodin ovet olivat auki vieraille. Täynnä myötätuntoa hän hoiti sairaita, oli äiti orvoille ja tuki leskille. Hän ei kerännyt maallista perintöä lapsilleen vaan siirsi kaiken taivaallisiin tallelokeroihin.

Kaikki ylellisyys ja koreilu oli Gorgonialle vastenmielistä. Hän tavoitteli vain sisäistä kirkkautta, mikä heijastui hänestä myös ulospäin. Häveliäisyyden puna oli ainoa väri, joka häivähti hänen paastoamisen kalventamilla kasvoillaan. Jumalan kirkkoja hän sen sijaan kaunisti avokätisesti. Ennen kaikkea hän tahtoi tehdä itsestään Jumalan elävän temppelin. Papeille hän osoitti kaikin tavoin kunnioitustaan.

Hyvien tekojensa ohella Gorgonia kilvoitteli myös henkilökohtaisesti. Paastoamisen lisäksi hän rakasti erityisesti kokoöisiä jumalanpalveluksia. Yön pimeys tai rajuilma eivät pidätelleet häntä, jos hän sai tietää, että jossain seudun kirkossa toimitettiin kokoöinen jumalanpalvelus. Lapsesta lähtien hän oli perehtynyt Raamattuun ja osasi sitä laajalti ulkoa. Tilaisuuden tullen hän muistutti toisillekin, mitä Raamattu jostain asiasta opettaa. Psalmilaulu säesti usein hänen askareitaan. Kotonaan hän rukoili pitkiä aikoja polvillaan, ikään kuin hänen laihat polvensa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan. Hän varjeli silmiään näkemästä sopimattomia, sulki korvansa juoruilta ja kuunteli vain silloin, kun puhuttiin jotakin rakentavaa ja hyödyllistä. Kielensä hän hallitsi paremmin kuin kukaan muu. Hän osasi asettaa sanansa aina niin, että ne olivat hyödyksi kuulijalle. Jumala valisti hänen luonnostaan terävän älynsä ja monet tulivat hänen luokseen pyytämään neuvoja elämänsä ongelmiin.

Gorgonian elämä ei sujunut ilman koettelemuksia. Kerran hänen vetomuulinsa pillastuivat, jolloin hänen vaununsa kaatuivat ja hän raahautui pitkin maata. Kainoudessaan hän ei sallinut lääkärien tutkia ruhjeitaan vaan luotti kokonaan Häneen, joka oli onnettomuuden sallinut. Läheistensä hämmästykseksi hän parantui hyvin nopeasti. Näin Gorgonia antoi esimerkin kärsimysten kärsivällisestä kestämisestä, uskon säilyttämisestä niiden keskellä ja Jumalan ihmisrakkaudesta, kun Herra vastasi nopeasti hänen uskoonsa ja paransi hänet.

Vanhempana Gorgonia kärsi poikkeuksellisen voimakkaista kuumista aalloista, joihin liittyi pelottava kalpeus ja voimattomuus. Lääkärit eivät pystyneet auttamaan, hänen omien vanhempiensa rukoukset ja kirkoissa toimitetut yhteiset rukouspalvelukset eivät tuottaneet tulosta. Lopulta Gorgonia turhiin parannusyrityksiin väsyneenä meni eräänä yönä kirkon alttarin eteen[1] ja alkoi suureen ääneen rukoilla Häntä, jota sen päällä kunnioitetaan. Rukouksessaan hän muistutti Kristusta kaikista Hänen tekemistään ihmeparannuksista ja painoi lopuksi päänsä alttarin kulmaan samalla tavoin kuin verenjuoksua sairastanut nainen oli koskettanut Kristuksen viitan tupsua. Gorgonia sanoi Herralle, ettei nouse, jollei parannu. Sen jälkeen hän vuodatti kyyneleitä alttarille ja tunsi samalla parantuneensa. Sielu ja ruumis huojentuneena hän lähti pois kirkosta.

Gorgonia otti vastaan pyhän kasteen vasta vanhemmalla iällä, kuten tuolloin oli tapana. Sen jälkeen hän alkoi yhä hartaammin kaivata pääsyä Kristuksen luo. Kerran öisen rukouksensa aikana hän sai tietää kuolinpäivänsä. Sitä ennen hänen puolisonsakin kastettiin, mikä oli hänelle suuri ilo. Kun Gorgonialle ilmaistu päivä läheni, hän sairastui ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja omaisensa – myös hänen äitinsä oli vielä elossa. Hän antoi kaikille viimeiset hyvät neuvonsa. Sen jälkeen hän alkoi puhua tulevasta elämästä. Päivässä oli juhlan tuntua. Lähdön lähestyessä ympärillä seisovat havaitsivat, että Gorgonian huulet liikkuivat. Kun rippi-isä painoi korvansa hänen suulleen, hän erotti sanat: ”Rauhassa minä menen levolle ja nukun.” (Ps. 4:9.) Gorgonia siirtyi Herransa luo noin 50 vuoden iässä. Tämä tapahtui vuonna 372.

Niistä lukemattomista erakoista ja munkeista, joita kilvoitteli 400-luvun alussa Syyrian alueella, kaikkein sinnikkäimpänä rukoilijana pidettiin pyhittäjä Zebinasta. Hän vietti kaikki päivänsä ja yönsä rukouksessa. Hänen ei nähty olevan lainkaan kiinnostunut ravinnosta. Kaikki hänen kaipauksensa oli suunnattu Jumalaan. Kun Zebinaksen luokse tuli vieraita, hän lausui heille muutaman sanan ja jatkoi sitten rukoustaan, sillä hän ei kyennyt saamaan mieltään alas taivaallisista asioista. Hän pyysi kyllä vieraitaan jäämään, mutta nämä lähtivät yleensä pois tietäen, etteivät kuitenkaan jaksaisi olla mukana hänen kokoöisissä rukouksissaan.

Vanhemmiten Zebinas ei enää kyennyt seisomaan lakkaamatta, joten hän hankki kepin ja jatkoi rukouksiaan siihen nojaten. Yksi hänen ihailijoistaan oli pyhittäjä Maron (14.2.), joka nimitti häntä isäkseen ja opettajakseen ja kaikkien hyveiden malliksi. Maron neuvoi kaikkia vieraitaan käymään pyytämässä siunaus Zebinakselta.

Pyhittäjä Zebinas nukkui pois 410-luvun tienoilla. Hänet haudattiin kilvoituspaikkansa lähistölle pieneen Kittikan kylään. Haudalle rakennettiin pyhäkkö, josta tuli pyhiinvaelluskeskus ja jossa tapahtui paljon ihmeellisiä parantumisia. Siihen sijoitettiin hieman myöhemmin myös persialaisten marttyyrien reliikkejä.

Pyhittäjä Aleksanteri Uneton (Akoimetos), syntyi 300-luvun puolivälissä ja vietti lapsuutensa jollain Aigeian meren saarella. Hänen vanhempansa toivoivat hänen valitsevan sotilasuran. Saatuaan erinomaisen koulutuksen Konstantinopolissa hän toimi jonkin aikaa maaherrana. Pian hän kuitenkin vakuuttui maailmallisen elämän turhuudesta ja totellen Kristuksen käskyä antoi omaisuutensa köyhille. Aleksanteri meni syyrialaiseen luostariin, jota johti arkkimandriitta Elias.

Elettyään neljä vuotta kuuliaisuudessa Aleksanteri alkoi ajatella, että luostarin tarjoama täydellinen huolenpito aineellisista tarpeista ja sitä varten koottavat varastot eivät olleet sopusoinnussa sen evankeliumin opetuksen kanssa, jossa Kristus kehottaa olemaan huolehtimatta huomisesta. Sen vuoksi hän vetäytyi autiomaahan ottaen mukaansa vain evankeliumikirjan, jonka opetuksia hän tahtoi kirjaimellisesti noudattaa. Hän eli tällä tavoin seitsemän vuotta kuten profeetta Elia aikoinaan Pyhän Hengen johdattamana, vapaana kaikesta maallisesta.

Yksinäisyydessä vietettyjen vuosien jälkeen Aleksanteri alkoi pelätä, että häntä kohtaa laiskan palvelijan tuomio. Niinpä hän täynnä apostolista intoa suuntasi kulkunsa erääseen Mesopotamian kaupunkiin. Hän hajotti siellä omin käsin pakanoiden temppelin, ja pitkän keskustelun jälkeen hän sai kaupunginjohtaja Rabbulan kääntymään kristityksi. Rabbulasta tuli myöhemmin Edessan piispa (415–436), ja hänet tunnetaan muun muassa opetuspuheista, jotka hän piti kasteeseen valmistautuville.

Pian Aleksanteri joutui kuitenkin pakenemaan kaupungista, koska asukkaat olivat päättäneet tehdä hänestä piispan. Yön pimeydessä hän suuntasi kulkunsa takaisin kohti erämaata. Kulkiessaan hän kohtasi rosvojoukon, joka teki parannuksen hänen vaikutuksestaan ja muuttui luostariveljestöksi. Aleksanteri asettui asumaan 40 vuodeksi Eufratin takaiselle alueelle. Päivänsä hän vietti vuorilla rukoillen ja yöksi hakeutui suojaan tynnyriin. Aleksanteri oli ikään kuin kirkas valo, jonka loisto veti puoleensa hengellistä valoa kaipaavia. Hän sai yli 400 oppilasta, jotka tahtoivat saada omakseen Jumalan valtakunnan seuraamalla hänen enkelimäisen elämänsä esimerkkiä. Aleksanteri kiinnitti erityisesti huomiota evankeliumin käskyjen tarkkaan noudattamiseen ja kehotti oppilaitaan jättäytymään kokonaan Jumalan huolenpidon varaan. Heidän tuli antaa kaikki ylimääräinen ja päivän tarpeista ylijäänyt köyhille. Jokaisella hänen oppilaallaan oli vain yksi viitta ja he rajoittivat työteon vain välttämättömimpien tarpeiden hankintaan pitäen ainoana huolenaan kantaa Jumalalle rukouksia ja ylistyksiä koko ajan.

Aleksanteri mietti usein, miten heikko ihmisluonto voisi täyttää apostolin kehotuksen rukoilla lakkaamatta. (1. Tess. 5:17.) Kolmen vuoden paastoamisen ja palavan rukouksen jälkeen Jumala näytti hänelle, kuinka enkelien lakkaamatonta ylistystä voidaan jäljitellä maan päällä. Aleksanteri muodosti munkeistaan neljä ryhmää näiden äidinkielen mukaan, niin että kreikkalaiset, latinalaiset, syyrialaiset ja koptit muodostivat kukin oman ryhmänsä. Ne lauloivat kirkossa vuorotellen 24 pientä jumalanpalvelusta ja niiden välillä lukivat psalttaria ja muita Raamatun kirjoja. Tällä tavoin Jumalan ylistäminen ei koskaan tauonnut, ja palvelusvuorosta vapaalla olevat munkit saattoivat huolehtia luostarin välttämättömistä töistä. Aleksanteria itseään kutsuttiin nimellä Akoimetos, ”Uneton”, ja yhteisöä sanottiin ”unettomiksi” (akoimetoi). Tämä ”Aina valvovien luostari” muodosti näin kuvan taivaan valtakunnasta, jossa enkelit ja ihmiset yhdessä laulavat jatkuvasti ylistystä Pyhälle Kolminaisuudelle.

Apostolisen innon lämmittämä pyhä Aleksanteri lähetti munkkejaan lähetystyöhön Etelä-Egyptin pakanallisten heimojen keskuuteen. Sen jälkeen hän yhdessä 150 oppilaansa kanssa lähti Eufratin ja Palmyran väliseen erämaahan. Ravinnon saannissa he luottivat kokonaan kyliin, joiden läpi heidän vaeltava luostarinsa taivalsi. Kun he saapuivat Palmyraan, sen saidat asukkaat sulkivat ovensa ja ajoivat heidät pois. Niinpä he kääntyivät ja lähtivät kohti Antiokiaa. Sieltäkin heidät karkotettiin kovin ottein, ja jopa kaupungin piispa oli epäluuloinen heitä kohtaan. Yöllä he onnistuivat kuitenkin pääsemään sisään kaupunkiin. He asettuivat käytöstä poistettuun julkiseen kylpylään, jonka he pyhittivät lakkaamattomalla rukouksellaan ja muuttivat luostariksi.

Aleksanteri puhui vähän, mutta hänen pyhyytensä, myötätuntoinen lähimmäisenrakkautensa ja evankelinen päättäväisyytensä omistautua jatkuvaan Jumalan ylistykseen alkoivat pian vetää ihmisiä hänen puoleensa. Kaupungin muut kirkot tyhjenivät, kun väki virtasi luostarin jumalanpalveluksiin. Pyhittäjä opetti ihmisiä, ratkoi heidän erimielisyyksiään ja uskaltautui jopa moittimaan piispaa ja sotilaskuvernööriä näiden laiminlyönneistä. Luostarinsa epävarmasta asemasta huolimatta Aleksanteri rakennutti sinne hoitokodin köyhille ja valvoi, että siitä huolehdittiin hyvin. Lopulta kuitenkin kaupungin papit saivat kateudessaan aikaan, että hänet karkotettiin Antiokiasta.

Valittamatta Aleksanteri sopeutui tähänkin kohteluun ja lähti katsomaan eri puolille hajaantuneita oppilaitaan. Hän naamioitui kerjäläiseksi ja vieraili erään oppilaansa perustamassa luostarissa, eikä kukaan tunnistanut häntä.

Lopulta Aleksanteri matkasi Konstantinopoliin, jossa hän asettui neljän munkin kanssa Pyhän Menaksen kirkon lähettyville. Muutamassa päivässä hänen yhteisöönsä liittyi muista luostareista peräti 400 latinalaista, kreikkalaista ja syyrialaista munkkia, niin ihanteellista heidän enkelielämän jäljittelynsä oli. Pyhittäjä järjesti heidät kolmeen ryhmään, joissa jokaisessa oli kaksi kuoroa, ja jatkoi jatkuvan ylistyksen ihanteen toteuttamista. Niiden luostareiden igumenit, joista munkit olivat lähteneet, nousivat kuitenkin häntä vastaan. Heidän onnistui saada hänet tuomituksi vuoden 446 kirkolliskokouksessa, joka käsitteli messaliaaneja; nämä rajoittivat kristillisen elämän ainoastaan rukoukseen välittämättä ollenkaan muista evankeliumin käskyistä. Aleksanterin uudet oppilaat vangittiin ja pantiin kahleisiin, ja he saivat määräyksen palata entisiin luostareihinsa. Aleksanteri itse julistettiin erotetuksi kirkon yhteydestä siksi, että hän oli itse kerännyt oppilaat itselleen, ja hänet toimitettiin takaisin Syyriaan. Mutta heti kun munkit pääsivät vapaaksi, he kiirehtivät Syyriaan Aleksanterin luo ja aloittivat uudelleen jatkuvan Jumalan ylistyksen kilvoituksen.

Ne, jotka arvostivat vain tämän maailman katoavia hyvyyksiä, hätistelivät vihoissaan Aleksanteria paikasta paikkaan koko hänen elämänsä ajan. Lopulta hän sai turvaa ja tukea pyhän Hypatioksen (17.6.) johtamasta luostarista Konstantinopolista. Paljon auttoi myös keisarinnan myönteinen suhtautuminen häneen. Aleksanteri suuntasi vaelluksensa Mustallemerelle päin ja perusti Gomon-nimiselle paikkakunnalle suuren luostarin, jossa munkkien lukumäärä nousi nopeasti yli kolmensadan. Siellä pyhittäjä Aleksanteri Uneton puolen vuosisadan vuoden herkeämättömän kilvoittelun jälkeen nukkui pois Herrassa vuonna 430 ja liittyi enkelten kuoroihin, joiden elämäntapaa hän oli uskollisesti seurannut jo maan päällä.

Aleksanterin oppilaiden välityksellä lakkaamattoman ylistyksen käytäntö levisi eri puolille Bysantin valtakuntaa. Hänen seuraajansa pyhittäjä Markellos (29.12.) siirsi Aina valvovien luostarin lähemmäksi Konstantinopolia, missä se oli paremmassa turvassa valloittajien hyökkäyksiltä. Luostarista tuli esikuva monelle muulle yhteisölle, muun muassa Studionin luostarille. Vaikka lakkaamattoman ylistyksen käytäntöä ei juuri esiinny nykypäivän luostareissa, se vaikutti suuresti vuorokauden jumalanpalveluskierron syntyyn idässä ja vielä enemmän lännessä, jossa sitä harrastettiin laajalti parinsadan vuoden ajan.

Pyhittäjä Polykhronios oli edellä kuvatun Zebinaksen (23.2.) hengellinen oppilas ja työn jatkaja. Tämän jatkumon merkiksi hän sai käyttöönsä hengellisen isänsä karvaisen viitan. Polykhronios paloi samanlaista hengellistä intoa kuin Zebinas ja suuntautui kohti ylimaallisia asioita. Vieraiden kanssa keskustellessaan hän siirtyi aina puhumaan taivaallisista asioista. Hänen sielussaan oli ikään kuin siivet, joilla voi lentää läpi taivasten Jumalan lakkaamattomaan katseluun.

Polykhronios ei koskaan ottanut vastaan rahaa vaan käski mieluummin antamaan köyhille. Hän kieltäytyi jopa ottamasta vastaan erakko Jaakobin lähettämää vuohenkarvasta tehtyä viittaa, koska piti sitä liian hyvin tehtynä.

Polykhronios noudatti Zebinaksen kilvoitustapaa muuten, mutta ei käyttänyt kahleita. Sen sijaan hänellä oli valtaisa tammenkanto, jonka hän yksin ollessaan nosti hartioilleen ja seisoi sen kanssa tuntikausia. Hän kantoi sitä öisin ja usein myös päivisin. Sen tarkoitus oli vapauttaa hänen henkensä taivaallisten asioiden katselemiseen. Vieraiden tullessa hän siirsi kannon syrjään. Olipa tulija kuka tahansa, Polykhronios kunnioitti häntä suutelemalla hänen jalkojaan ja pyytämällä häneltä esirukouksia. Kun Eufratin länsipuolisen alueen kuvernööri tuli käymään hänen luonaan, Polykhronios heittäytyi maahan, tarttui hänen jalkaansa molemmin käsin ja sanoi, että hänellä olisi yksi pyyntö. Hämmentynyt kuvernööri lupasi suostua siihen. Polykhronios pyysi muistamaan häntä rukouksissaan.

Jos Polykhronioksella oli yörukoustensa aikana vieraita, hän pyysi heitä käymään välillä pitkäkseen. Nämä ihmettelivät, kuinka heikko vanhus jaksoi seistä ja rukoilla, kun nuorten ja terveiden voimat jo olivat lopussa.

Ankarat kilvoitukset saivat Jumalan armon puhkeamaan kukkaan, niin että pyhän Polykhronioksen rukousten kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Kun aluetta vaivasi pitkäaikainen kuivuus, suuri joukko pappeja tuli hänen luokseen ja pyysi häntä siunaamaan öljypullon. Polykhronios ei suostunut siunaamaan pulloa, mutta kun he alkoivat rukoilla, pullo alkoi yhtäkkiä tulvia yli. Kaksi–kolme pappia keräsi kouransa täyteen öljyä, mutta pullo pysyi täytenä.

Kun Polykhronios vanhetessaan heikkeni, hänen ystävänsä saivat suostuteltua hänet asumaan pienessä majassa, jossa hänen ruumiinsa sai hieman suojaa ja lämpöä. Hän suostui myös ottamaan luokseen kaksi nuorempaa kilvoittelijaa, Mooseksen ja Damianoksen. Vähitellen kumpikin omaksui samanlaisen kilvoitustavan kuin pyhä Polykhronios.

Damianos siirtyi pieneen mökkiin Niaran kylässä ja jatkoi kilvoituksiaan siellä. Hänen sanottiin olevan kuin Polykhronioksen sielu toisessa ruumiissa. Damianoksessa saattoi nähdä samanlaisen sävyisyyden, vaatimattomuuden, lempeyden ja sisäisen tarkkaavaisuuden. Myös ruokavalio ja valvomiskilvoitukset olivat samanlaiset. Molempien keljat olivat aivan tyhjiä, eivätkä he keränneet minkäänlaisia ruokavarastoja.

Mooses eli Polykhronioksen kanssa tämän kuolemaan saakka. Näin nämä ikimuistoiset pyhät kilvoittelijat saavuttivat sisäisessä olemuksessaan Jumalan kaltaisuuden seuraamalla hengellisten isiensä esimerkkiä. Polykhronios, Mooses ja Damianos nukkuivat pois 400-luvun kuluessa.

Myös nämä neljä pyhittäjää elivät Luoteis-Syyrian vuorilla 400-luvulla. Jokainen kilvoitteli avoimen taivaan alla ilman keljoja tai rakennelmia niin kesähelteellä kuin talvipakkasilla.

Johannes oli pyhän Limnaioksen (22.2.) ystävä ja oppilas. Hän kilvoitteli vuosikymmeniä terävällä kallionkielekkeellä Kyrroksen lähistöllä. Vaatteenaan hän piti vuohennahkaa, jonka alla oli raskaat rautakahleet. Ruoakseen hän käytti ainoastaan leipää ja suolaa. Pyhä Johannes oli maallisten intohimojen yläpuolella ja suuntautui kokonaan kohti taivaallisia. Hänen ystävänsä istuttivat hänen kilvoituspaikkansa viereen mantelipuun. Kun se kasvoi ja alkoi tarjota hänelle varjoa, Johannes pyysi hakkaamaan sen poikki.

Mooses kilvoitteli samaan tapaan Raman kylää ympäröivillä vuorilla. Antiokhos lähti vastaavaan erakkokilvoitukseen, vaikka oli jo ehtinyt korkeaan ikään. Myös vanha Antoninos kilvoitteli nuoruuden innolla. Kaikki he käyttivät samanlaista viittaa, rukoilivat seisaallaan samalla tavalla ja kilvoittelivat Jumalan kunniaksi öin ja päivin. Heidän muistonsa jälkipolville tallensi Kyrroksen piispa Teodoretos.

Nunna Ercongota[1] kuului kuuluisaan kaakkoisenglantilaiseen sukuun, josta nousi lukuisia pyhiä. Hänen iso-isoisänsä oli pyhä Ethelbert (24.2.) ja äitinsä pyhä Sexburga (6.7.). Ercongota liittyi Ranskan Meauxissa sijainneeseen luostariin, jossa kilvoitteli jo kaksi hänen tätiään. Ercongota kuoli jo nuorena. Ennen kuolemaansa hän kertoi nunnille nähneensä valkoisiin viittoihin pukeutuneita miehiä, jotka olivat tulossa hakemaan ”Kentistä tullutta kultaista kolikkoa”, kuten he Ercongotaa nimittivät. Tämä tapahtui vuoden 660 tienoilla. Ercongotan pyhyys kävi ilmeiseksi hyvästä tuoksusta, jota huokui hänen haudastaan. Hänen muistopäivänsä ei ole täysin vakiintunut, sillä sitä on vietetty myös 21.2 ja 26.2. sekä 7.7.

Milburga eli 600-luvulla Englannissa, Walesin ja Birminghamin välisellä alueella. Hän oli kuninkaallista sukua, sillä hänen isoisänsä oli Mercian kuningas Penda. Milburga vihittiin nunnaksi vuoden 670 tienoilla Wenlockissa ja myöhemmin hänestä tuli luostarin johtaja.

Milburga rakasti kukkia ja lintuja, jotka tuntuivat välillä ymmärtävän häntä. Hän teki mielellään ulkotöitä ja tapasi maalaisväkeä. Ihmiset tulivat hänen luokseen murheineen ja vaivoineen, ja hän lohdutti kaikkia ja rukoili heidän puolestaan. Toisinaan sairaus hellitti hänen rukoiltuaan. Häntä rakastettiin suuresti hänen nöyrämielisyytensä, pyhyytensä ja hengellisen voimansa takia. Jotkut väittivät nähneensä hänen nousseen ilmaan niin, että jalat eivät enää ottaneet maahan. Monille hänen pelkkä hyvyytensä antoi riittävän innoituksen kääntyä kristityksi.

Kun pyhän Milburgan kilvoitus lähestyi loppuaan, hän sanoi ympärillään olleille sisarille: ”Olen ollut teille äiti. Olen katsonut teidän peräänne äidin tavoin, huolta kantaen. Mutta nyt lihan tie on tullut päätökseensä, ja korkeampi kutsumus odottaa minua.” Milburga nukkui pois 710-luvulla.

Pyhän Milburgan haudasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde. Tanskalaiset tuhosivat luostarin, mutta vuonna 1079 paikalle valmistui uusi luostari. Pyhän Milburgan reliikkien tiedettiin olleen alkuperäisen kirkon alttarin alla, mutta ne löydettiin vasta kun kaksi leikkimässä ollutta poikaa putosi raunioiden väliseen onkaloon, josta kadonneen alttarin paikka löytyi. Haudasta levisi suloinen tuoksu, ja paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Reliikit sijoitettiin uuteen hautaan, mutta 1500-luvulla ne hävisivät lopullisesti luostarilaitoksen hajottamisen yhteydessä. Pyhälle Milburgalle on omistettu ainakin viisi kirkkoa.

Pyhä Willigis syntyi vaatimattomissa oloissa Pohjois-Saksan Hildesheimissä 900-luvulla. Jo nuorena hän erottui muista terävällä älyllään ja lahjakkuudellaan. Hän opiskeli teologiaa ja eteni nopeasti kirkollisella uralla. Vuonna 971 hänestä tuli keisarillisen hovin kirkollinen neuvonantaja, ja neljä vuotta myöhemmin keisari Otto II (955–983) nimitti hänet Mainzin arkkipiispaksi. Tuohon aikaan Saksan keisarit olivat paavin suojelijoita, joten Willigisillä oli valtaisa vastuu niin maallisissa kuin koko universaalin kirkonkin asioissa. Paavi Benedictus VII (974–984) myönsi hänelle vielä lisäksi oikeuden vihkiä keisarit virkaansa, joten Willigis oli yhtäkkiä yksi Euroopan tärkeimmistä henkilöistä. Kun keisari Otto kuoli vuonna 983 vain 28 vuoden ikäisenä, Willigis kruunasi hänen poikansa Otto III:n, joka oli vasta kolmivuotias.

Velvollisuuksiensa keskellä Willigis eli kurinalaista kilvoituselämää. Hän rukoili ja teki työtä, luki ja opiskeli, teki hyvää ja antoi omastaan. Aamupäivät hän omisti hengellisille asioille ja iltapäivisin hän hoiti valtiollisia velvollisuuksia. Vapaat hetkensä hän tapasi tutkia pyhiä kirjoituksia. Hän järjesti köyhäinapua ja ruokki päivittäin köyhiä omista varoistaan. Willigis oli keskeinen henkilö myös evankeliumin leviämisessä Tanskaan ja Ruotsiin.

Otto III kuoli vuonna 1002 ilman perillisiä, ja Willigis kruunasi keisariksi ruhtinas Henrik Baijerilaisen. Willigis myös vihki lukuisia kirkkoja ja jälleenrakennutti Mainzin katedraalin, joka kuitenkin paloi jo samana päivänä heti vihkiäisten jälkeen. Willigis nukkui pois rauhassa vuonna 1011, ja häntä alettiin heti kunnioittaa pyhänä. Eräitä hänen käyttämiään jumalanpalvelustekstiilejä on säilynyt.

Johannes syntyi 900-luvun lopussa Sisilian Palermossa, joka oli tuolloin muslimien hallussa. Johanneksen isä oli calabrialainen ylimys. Muslimit olivat ryöstäneet äidin tämän ollessa raskaana ja vieneet hänet Sisiliaan, jossa hänet liitettiin erään arabiylimyksen vaimojen joukkoon.

Johannes sai äidiltään kristillisen kasvatuksen. Neljäntoista ikäisenä hän pääsi palaamaan Etelä-Italian Calabriaan, jossa hän otti kasteen. Hän alkoi ihailla Johannes Kastajaa ja kunnioitti tämän ikoneja kirkossa. Lopulta hän päätti omistaa elämänsä Jumalalle. Consolinon luostarista hän löysi itselleen kaksikin ohjaajaa, Ambrosiuksen ja Nikolaoksen. Johannes osoittautui esimerkilliseksi oppilaaksi. Hän teki päivisin luostarin töitä ja rukoili öisin kyyneliä vuodattaen.

Johannes muistetaan erityisesti erään kesäpäivän tapahtumista. Pellolla oli työläisiä leikkaamassa satoa. Johannes otti leipää ja viinileilin ja lähti tarjoamaan näitä eväitään työskentelijöille välittämättä näiden karkeista puheista. Yhtäkkiä työläiset alkoivat ihmetellä, kuinka leipää ja viiniä oli riittänyt kaikille, vaikka niitä oli ollut niin vähän. Kaiken lisäksi leipää ja viiniä näytti olevan edelleen saman verran kuin Johanneksen tullessa. Silloin nousi myrsky, ja kaikki lähtivät etsimään itselleen suojaa. Kun he palasivat myöhemmin pellolle, hämmästyksekseen he huomasivat, että kaikki vilja oli leikattu ja sidottu lyhteiksi. Tämän ihmeen jälkeen Johannesta alettiin kutsua Elonleikkaajaksi (Theristis).

Myöhemmin Johannes valittiin luostarin johtajaksi, ja sittemmin luostari tultiin tuntemaan hänen nimellään. Pyhä Johannes Elonleikkaaja nukkui pois 1000-luvun puolivälissä. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä luostarin ja koko Styloksen siunaukseksi. Johannesta kunnioitetaan edelleen Styloksen suojelijana. Johannes Elonleikkaajan mukaan nimetyssä luostarissa (San Giovanni Teresti) kilvoitteli kreikkalaiskatolisia munkkeja, kunnes se autioitui vuonna 1662. Vuonna 1995 luostari päätettiin antaa ortodoksien haltuun, ja viime vuosina siellä on palvellut Athokselta lähetettyjä munkkeja.

Pyhä Lasaros varttui Hydropolitsan kylässä Peloponnesoksella 1500-luvulla, turkkilaisvallan aikana. Hän sai hurskaan kristillisen kasvatuksen ja hänestä tuli pappi kotikyläänsä. Lasaros ruokki uskovia viisailla opetuksillaan ja moitti niitä, jotka kohtelivat maanmiehiään epäoikeudenmukaisesti, sillä kaikki kärsivät yhdessä vieraan vallan alla. Eräs väärämielinen mies, isä Lasaroksen vastustaja, joutui jonkin rikoksen takia turkkilaisten pidättämäksi. Mies tuomittiin kuolemaan, mutta hän vältti kuolemantuomion kääntymällä muslimiksi. Sen jälkeen hän otti päämääräkseen saada isä Lasaroskin luopumaan uskostaan.

Mies alkoi levitellä erilaisia panetteluja isä Lasaroksesta, ja lopulta tämä kutsuttiin oikeusistuimen eteen. Hän pysyi kuurona turkkilaisten käännytyshoukutuksille, joita säestivät suurenmoiset lupaukset. Kidutettunakin hän jatkoi urhoollisesti uskonsa tunnustamista. Lopulta hänet heitettiin uuniin kylän kaikkien asukkaiden, niin kristittyjen, juutalaisten kuin muslimienkin nähden. Hänen äitinsä rohkaisi häntä antamaan elämänsä viimeiseksi ja täydelliseksi uhriksi Herralle. Tuli muutti hänen ruumiinsa tuhkaksi, ja hänen sielunsa liittyi pyhien joukkoihin.

Kolmen päivän ajan jumalallisen valon hohde valaisi isä Lasaroksen kärsimyspaikkaa. Uskovat keräsivät hänen tuhkaansa, jonka välityksellä monia sairaita parani. Synesios Ellanikos kirjoitti muistiin hänen elämäkertansa noin vuonna 1618.

Pyhittäjä Polikarp oli Tšernigovin ruhtinaan pyhän Mikaelin (20.9.) jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hänellä oli tärkeitä tehtäviä niin siviilihallinnossa kuin sotaretkilläkin. Hänen korkea moraalinsa ja velvollisuudentuntonsa herättivät kuitenkin vastustusta ja hän joutui epäsuosioon. Silloin hän päätti jättää maailman. Polikarp perusti Brjanskiin Kristuksen kirkastumisen luostarin, ja hänestä tuli sen ensimmäinen igumeni. Kilvoiteltuaan hellittämättä monia vuosia hän kuoli rauhassa vuoden 1620 tienoilla.

Kuolemansa jälkeen pyhittäjä Polikarp on osoittanut armoaan niille, jotka pyytävät hänen esirukouksiaan. Kuluneina vuosisatoina hän on ilmestynyt useita kertoja parantaen sairaita. Brjanskin kaupungin aloitteesta Venäjän kirkko kanonisoi hänet pyhäksi vuonna 1897.

Valamon luostarin igumeni Nazari syntyi lukkarin poikana Tambovin läänissä Anosovon kylässä vuonna 1735. Hänen maallikkonimensä oli Nikolai. Lapsesta lähtien hän rakasti Jumalaa. Seitsemäntoistavuotiaana hän jätti maailman ja meni Sarovin luostariin. Siellä hän kilvoitteli kolme vuotta. Kuultuaan Astrahanin piispa Mefodin kilvoituselämästä Nikolai matkusti hänen luokseen. Astrahanissa Jumalanäidin suojeluksen luostarissa hänet vihittiin vuonna 1760 (tai 1761) munkiksi nimellä Nazari ja pian sen jälkeen myös munkkidiakoniksi. Nazarin tehtävänä oli toimia piispa Mefodin keljapalvelijana. Myöhemmin tämä kutsui häntä omaksi kasvatikseen.

Yhdeksän Astrahanissa vietetyn vuoden jälkeen Nazari palasi vuonna 1764 Sarovin luostariin. Siellä hän osallistui diakonina jumalanpalvelusten toimittamiseen, lauloi munkkikuorossa ja ompeli veljestölle munkinpäähineitä. Muutaman vuoden kuluttua hänet vihittiin pappismunkiksi.

Isä Nazari noudatti tarkasti luostarielämän sääntöjä. Hän vaali paastoa ja piti kiinni köyhyyden ihanteesta. Kun Pietarin metropoliitta Gabriel (Gavriil) sai kuulla Nazarin kilvoituselämästä, hän kirjoitti vuonna 1781 Sarovin luostarin johtajalle rakentaja Pahomille pyytäen tätä lähettämään Nazarin Valamon luostarin johtajaksi. Isä Pahomi ei halunnut luopua hyvästä pappismunkista, joten hän yritti esittää metropoliitalle Nazarin olevan tyhmä ja hengellisessä elämässä kokematon. Metropoliitta pysyi kuitenkin kannassaan. ”Minulla on omasta takaa paljon viisaita”, hän vastasi isä Pahomille, ”lähettäkää te tyhmyrinne minulle.” Näin Nazari vuonna 1782 nimitettiin Valamon luostarin igumeniksi.

Valamo oli tuohon aikaan murheellisessa tilassa. Luostarissa ei ollut ainuttakaan pappismunkkia, veljestö oli iäkästä, puukirkko ja rakennukset olivat huonossa kunnossa. Ensi töikseen Nazari lopetti Valamossa vuosittain kesäkuussa pidetyt markkinat. Hän rakennutti uuden kivisen pääkirkon ja sen ympärille rakennuksia, johon sijoitettiin munkkien keljojen lisäksi muita välttämättömiä tiloja. Metropoliitta Gabrielin siunauksella Valamossa otettiin käyttöön Sarovin yhteiselämäluostarin sääntö, ja jumalanpalvelukset ryhdyttiin toimittamaan täydessä pituudessaan. Veljestön määrä kohosi viiteenkymmeneen.

Ulkoisen rakentamisen lisäksi igumeni Nazari oli luostarin sisäisen elämän elvyttäjä. Hän vaati munkkiveljiä noudattamaan ankaraa luostarijärjestystä ja kehotti heitä ennen kaikkea vaalimaan kristillistä päähyvettä nöyryyttä. Sanallista opetusta hän tehosti omalla esimerkillään osallistuen munkkien rinnalla kaikkiin luostarin töihin. Kun metropoliitta Gabriel kerran ihmetteli, eikö luostarissa ollut yhtään kehnoa munkkia, Nazari vastasi: ”Vain minä, pyhä esipaimen”.

Nazarin aikana Valamossa elvytettiin kilvoituselämän kaikki kolme muotoa: yhteiselämä luostarissa, skiitat ja erakkolaisuus. Ylpeyden ja itsevarmuuden kitkemiseksi hän vaati erakkoja tunnustamaan säännöllisesti ajatuksensa toinen toisilleen. Metropoliitta Gabrielin kehotuksesta igumeni Nazari vieraili joskus myös muissa yhteiselämäluostareissa. Monet hänen oppilaansa edistyivät hengellisessä elämässä, ja muutamat heistä jatkoivat aikanaan hengellisen ohjauksen perinnettä Valamon lisäksi myös muualla.

Uudistuneen Valamon luostarin maine kantautui kauas, ja pyhiinvaeltajia alkoi tulla Athosvuorelta asti. Luostarin vaikutus ulottui Amerikan mantereelle saakka. 1790-luvun alussa pyhä synodi pyysi Valamosta kymmenen munkin ryhmän lähetystyöhön Alaskaan. Igumeni Nazari valitsi lähtijöiden joukkoon munkki Hermanin (9.8.), joka vietti loppuelämänsä Alaskassa ja josta tuli Amerikan mantereen ensimmäinen ortodoksinen pyhä.

Nazari rakasti hiljaisuutta ja hengellistä työskentelyä. Hän ravitsi sieluaan lukemalla päivittäin Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Ajan myötä hän sai Herralta selvänäkemisen lahjan. Kyselemättä hän tiesi ihmisten ajatukset ja osasi määritellä kunkin luonteen ja taipumukset. Hän tapasi vähätellä maallisten asioiden tuntemustaan, mutta puhui mielellään sisäisistä asioista, taistelusta himoja vastaan ja hyveiden rakastamisesta. Hengellisistä asioista puhuessaan hän loisti keskustelukumppaneilleen hengellistä valoa.

1700-luvulla pyhien isien kirjoituksia oli saatavilla slaavilaisina käännöksinä varsin rajoitetusti. Isä Nazari etsi kuitenkin innokkaasti käännöksiä ja käsikirjoituksia. Hän osallistui myös aktiivisesti hengellisen kirjallisuuden julkaisutyöhön. Kun hengellisen elämän kokoomateosta Filokaliaa ryhdyttiin kääntämään kirkkoslaaviksi, metropoliitta Gabriel neuvoi kääntäjiä neuvottelemaan kaikissa asioissa hengellisten vanhusten ja aivan erityisesti Valamon isä Nazarin kanssa. Hän vakuutti oppineille kääntäjille, että vaikka vanhukset eivät osaakaan kreikkaa, he ymmärtävät omasta kokemuksestaan hengelliset totuudet ja pystyvät paremmin selittämään Filokalian opetuksia. Filokalian ensimmäisten osien ilmestyttyä isä Nazari teki aloitteen niiden levittämiseksi kaikkiin Venäjän luostareihin, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Hän myös suunnitteli Iisak Syyrialaisen opetusten julkaisemista, mikä sekään ei toteutunut hänen elinaikanaan.

Kaikkien johtajantoimiensa keskellä isä Nazari kaipasi hiljaista elämää. Igumenina ollessaankin hän vetäytyi viikkokausiksi rakennuttamaansa erakkolaan. Vuonna 1801 hän 66 vuoden ikäisenä sai vapautuksen igumenin tehtävästään ja asettui pysyvästi erakkolaansa. Hän eli siellä kolme vuotta rukoillen lakkaamatta ja tehden käsitöitä. Kolmen vuoden kuluttua hän siirtyi takaisin Sarovin luostariin, jossa hän jatkoi erakkoelämäänsä metsässä Sarovkajoen varrella. Siellä kilvoitteli samaan aikaan myös pyhittäjä Serafim Sarovilainen (2.1.). Voimiensa salliessa isä Nazari kulki mielellään yöllä metsässä lausuen psalmeja ulkomuistista ja aamun sarastaessa palasi erakkokeljaansa. Monet erakot kävivät hänen luonaan kertomassa ajatuksensa. Hänen siunauksellaan ja hänen ohjauksessaan Tambovin ja Nižni Novgorodin hiippakuntiin syntyi naisyhteisöjä, joiden sisaret kävivät hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta. Isä Nazari ohjasi heitä myös kirjeitse.

Viisi vuotta Saroviin palaamisensa jälkeen 23. helmikuuta vuonna 1809 isä Nazari antoi sielunsa Herralle erakkomajassaan Sarovkajoen varrella. Hän oli kuollessaan 74-vuotias.

Igumeni Nazarin Valamossa tekemä työ loi lujan perustan Valamon luostarin suurimmalle kukoistukselle 1800-luvun puolivälissä. Häntä kunnioitetaan pyhänä Venäjällä Tambovin hiippakunnassa yhdessä kaikkien Tambovin pyhien kanssa sekä Valamossa Valamon pyhien joukossa.

Nikolai Dmitrov syntyi papin perheeseen Moskovan läänissä Kuntsevon kylässä vuonna 1878. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä seminaarissa ja toimi sen jälkeen jonkin aikaa opettajana kotikylässään. Hänen serkkunsa tiesi hänen toivovan pappisvihkimystä ja tutustutti hänet Jekaterina Rozanovaan; tämän isä oli pappina Zavidovon kylässä mutta oli halvaantunut, ja seurakunta oli jäänyt ilman paimenta. Nuoret menivät naimisiin vuonna 1908. Seuraavana vuonna Nikolai vihittiin papiksi Kristus Vapahtajan kirkossa Moskovassa ja lähetettiin appensa seuraajaksi Tverin lääniin Zavidovon kylään, jossa hän kärsivällisesti kantoi pastoraalisen ristinsä marttyyrikuolemaan asti.

Seurakuntalaiset oppivat tuntemaan isä Nikolain lempeänä, myötätuntoisena ja velvollisuutensa moitteettomasti hoitavana pappina ja rakastivat häntä. Vallankumouksen jälkeen hänellä ei enää ollut hevosta, mutta silti hän oli aina valmis lähtemään säällä kuin säällä ripittämään sairaita. Hän patikoi jalkaisin jopa 25 kilometrin päässä oleviin kyliin. Papin velvollisuuksiensa ohella isä Nikolai osallistui maataloustöihin ja otti neljä lastaan aina mukaan töihin, eritoten heinänniittoon. He lähtivät pellolle aikaisin aamulla. Jos he matkalla näkivät yksinäisen vanhuksen niittämässä, he menivät auttamaan tätä. Kyläläiset rakastivat ja kunnioittivat isä Nikolaita hänen mutkattoman käytöksensä takia. Hän ei ollut rikas ja hänellä itsellään oli suuri perhe, mutta hän ei koskaan kieltäytynyt auttamasta toisia. Jos hänellä ei ollut antaa rahaa, hän auttoi maataloustöissä tai talon remontissa. Kerjäläiset hän otti aina vastaan ja kutsui ruokapöytään.

Vallankumouksen jälkeen, kun kristittyjen vaino oli alkanut, isä Nikolai joutui myymään talonsa. Tilalle hän osti mökkipahasen yrittäen elättää perheensä ja maksaa verot, joita vaadittiin koko ajan enemmän. Seurakuntalaiset pitivät hänestä niin paljon, että viranomaiset eivät uskaltaneet pidättää häntä; sen sijaan nämä yrittivät suostutella hänet luopumaan pappeudesta luvaten korvaukseksi keventää ylivoimaista verotusta. Tätä painostusta kesti muutaman vuoden, mutta isä Nikolain vastaus oli aina sama: ”En koskaan jätä tätä kirkkoa enkä luovu pappeudesta.”

Vuonna 1930 viranomaiset pidättivät kylän toisen papin Grigori Rajevskin ja vaativat isä Nikolaita todistamaan valheellisesti virkaveljeään vastaan, mutta hän kieltäytyi päättäväisesti sellaisesta yhteistyöstä. Parin vuoden kuluttua häntä vaadittiin toimittamaan kolmessa kuukaudessa 50 kuutiometriä halkoja. Lapset olivat jo lähteneet kotoa eikä ikääntyvä pappi voinut selviytyä urakasta yksin. Häntä uhkasi vankeusrangaistus. Hän anoi vapautusta tehtävästä, ja paikalliset viranomaiset vähensivät määrän puoleen.

Koska isä Nikolai ei kaikesta painostuksesta huolimatta suostunut luopumaan pappeudesta ja koska viranomaiset vaativat yhä suurempia veroja, hän ei lopulta enää voinut maksaa vaadittua määrää. Sen tähden hänet pidätettiin vuonna 1933 ja tuomittiin vuodeksi keskitysleirille. Kun isä Nikolai vuoden kuluttua palasi kylään, häntä alettiin heti uhkailla uudella pidätyksellä. Tätä jatkui vuoteen 1938 asti, jolloin hänet pidätettiin toistamiseen. Pidätyshetkellä hän oli sairas, mutta korkeasta kuumeesta huolimatta hän oli hengellisesti vireä. Hän sanoi vaimolleen, ettei tämän pitänyt olla allapäin, ei hylätä kirkkoa eikä uskoa eikä koskaan eikä missään tilanteessa antaa periksi.

Kuulustelussa isä Nikolaita syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

– En tunnusta itseäni syylliseksi enkä ole harjoittanut vastavallankumouksellista toimintaa.

– Jos pidätte itseänne syyttömänä, miksi te jo vuonna 1930 pidätykseen valmistautuen kokositte matkalaukkuun alusvaatteita ja muita tarvikkeita, jotka löydettiin teiltä kotietsinnässä?

– Jo vuodesta 1930 asti tiesin, että minut tullaan pidättämään ja valmistauduin siihen.

– Jos odotitte pidätystä, te siis tunsitte itsenne syylliseksi?

– Sen jälkeen kun kirkkomme kanttori pidätettiin, päätimme vaimoni kanssa varata alusvaatteita kaiken varalle.

– Oikeus vaatii antamaan suoraa näyttöä harjoittamastanne vastavallankumouksellisesta toiminnasta.

– En ole harjoittanut vastavallankumouksellista toimintaa.

Kuulustelu lopetettiin tähän ja isä Nikolai tuomittiin ammuttavaksi. Hänet haudattiin joukkohautaan Tverin kaupungin hautausmaalle. Tarkka hautapaikka ei ole selvillä.

Vuonna 1956 isä Nikolain puoliso anoi viranomaisilta miehensä maineen puhdistamista. Kyläläisiä kutsuttiin kuultavaksi ja kaikki kertoivat papin nauttineen yleistä kunnioitusta ja rakkautta ja vakuuttivat, ettei hän ollut mukana valtion vastaisessa toiminnassa. Monien niin uskovien kuin ei-uskovien antamien lausuntojen perusteella isä Nikolai todettiin syyttömästi tuomituksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun Kristuksen edelläkävijä ja kastaja Johannes oli surmattu Herodeksen syntymäpäiväjuhlien aikana, Johanneksen oppilaat tulivat hakemaan hänen ruumiinsa ja hautasivat sen kauas Jerusalemin ulkopuolelle. Pää sen sijaan jäi Herodiaalle, joka antoi haudata sen Herodeksen palatsin käymälöiden viereen.

Johanneksen hautapaikkaa kunnioitettiin 300-luvulla Samarian Sebasteiassa, jossa oli myös profeettojen Elisan ja Obadjan haudat. Hauta häpäistiin keisari Julianus Luopion aikana ja pyhät luut hajotettiin. Kristityt saivat kerättyä luita talteen ja osa niistä toimitettiin Aleksandriaan Athanasios Suurelle. Tästä huolimatta hauta säilyi edelleen pyhiinvaelluskohteena.

Pyhän Edelläkävijän pää löytyi ihmeen avulla. Eräänä yönä Johannes Kastaja itse ilmestyi kahdelle munkille ja ilmoitti Jerusalemista Herodeksen palatsin viereltä paikan, josta pää löytyisi. Jumalan armon ohjaamina munkit alkoivat kaivaa oikeasta kohdasta ja löysivät pään helposti.[1]

Munkit asettivat pyhän pääkallon nyyttiin ja lähtivät sen kanssa kohti kotimaataan. Sen jälkeen pään vaiheista on kaksi erilaista traditiota. Vanhemman mukaan munkit veivät sen mukanaan Kilikiaan. Se oli määrä siirtää Konstantinopoliin keisari Valensin (364–375) kaudella. Matkalla sattuneen ihmeen takia se kuitenkin jätettiin Bitynian Panteikhioniin, jossa makedonioslaisten lahkoon kuulunut nunna nimeltä Matrona huolehti siitä. Matronan kuoleman jälkeen eräs ortodoksisuuteen palannut pappi otti pääkallon haltuunsa ja huolehti siitä, kunnes itse keisari Teodosios Suuri tuli hakemaan sen. Keisari kääri pään omaan viittaansa ja kantoi sen Hebdomonin kirkkoon.

Toisen ja kuuluisamman version mukaan pyhää päätä sen sijaan ei viety Kilikiaan vaan Syyrian Emesaan. Tässä versiossa pään löytäneet kaksi munkkia tapasivat matkalla köyhän emesalaisen savenvalajan, joka oli etsimässä onneaan. Yöllä savenvalaja näki Johannes Edelläkävijän ilmestyvän hänelle unessa. Näyn rohkaisemana hän otti pyhän pään itselleen ja lähti se mukanaan kotikaupunkiinsa. Tämän jälkeen hänen onnensa kääntyi ja hän alkoi menestyä toimissaan. Kuolemansa edellä hän jätti sisarelleen arkun, jossa pää oli, kielsi tätä avaamasta arkkua ”ilman sen sisällä olevan antamia ohjeita” ja pyysi antamaan sen jollekin pyhälle miehelle.

Edelläkävijän pää siirtyi omistajalta toiselle, kunnes se unohtui erääseen luolaan, jossa areiolainen erakko oli pitänyt sitä hallussaan. Lopulta se löydettiin uudelleen 450-luvulla, jälleen Johannes Edelläkävijän ilmestymisen perusteella. Piispa Uranios asetti sen Emesan katedraaliin siunausten lähteeksi. Keisari Mikael II:n (842–867) kaudella se siirrettiin Konstantinopoliin.

Tapa viettää pyhän Edelläkävijän kunniallisen pään ensimmäisen ja toisen löytymisen muistojuhlaa vakiintui reliikin pääkaupunkiin siirtämisen ansiosta.

Pian sen jälkeen, kun pyhä Cyprianus oli kärsinyt marttyyrikuoleman (16.9.258), Karthagon prokonsuli järjesti julkisen mellakan, jonka tarkoituksena oli saada yleinen hyväksyntä seuraavalle operaatiolle kristittyjä vastaan. Kirkon johtohahmoina pidetyt Montanus, Lucius, Flavianus, Julianus ja Victoricus sekä katekumeenit Primolus, Dometianus ja Remus suljettiin vankilaan ja jätettiin virumaan pimeyteen. Ruokaa ja juomaa heille ei annettu juuri lainkaan. Vankityrmä alkoi kuitenkin hohtaa Hengen valoa. Pyhän Hengen kirkkaat säteet lohduttivat marttyyreja, jotka saivat rohkaisua ja lohdutusta ihmeellisistä näyistä. Kristus ilmestyi pappi Victoricukselle lausuen: ”Teidän kruununne ovat kirkkaampia kuin odotattekaan.” Marttyyrit saivat lisää vahvistusta kilvoitukseensa, kun muut kristityt onnistuivat tuomaan heille pyhää ehtoollista, kulumatonta hengellistä ruokaa.

Muutaman kuukauden vankeuden jälkeen marttyyrit tuotiin takaisin prokonsulin eteen. Kaikki tunnustivat uskonsa epäröimättä ja silminnähden iloitsivat kuolemantuomiostaan. Vankilaan palautettiin ainoastaan diakoni Flavianus, jonka entiset oppilaat olivat vastoin hänen toiveitaan puhuneet hänen puolestaan viranomaisille. Kaikki muut vietiin surmattaviksi toukokuun 25. päivänä.

Paikalla oli runsaasti yleisöä. Lucius pyysi nöyrästi kristittyjä rukoilemaan puolestaan, mutta Montanus, Julianus ja Victoricus alkoivat puhua rohkeasti. He kehottivat kristittyjä pitämään kiinni totuudesta ja pysymään yksimielisinä. Lucius, Julianus ja Victoricus mestattiin ensin. Montanus kohotti kätensä rukoukseen ja pyysi, että myös Flavianus pääsisi heidän luokseen kolmen päivän kuluessa. Sitten hänetkin surmattiin.

Kolme päivää myöhemmin Flavianus oli taas kuultavana. Hänen ystävänsä pyysivät häntä uhraamaan epäjumalille, mutta hän vastasi: ”On parempi pitää omatunto puhtaana ja vastaanottaa kuolema kuin ruveta palvomaan kiviä. Me elämme surmattuinakin. Jos haluatte tuntea totuuden, tulkaa tekin kristityiksi.” Flavianus otti kuolemantuomion vastaan iloiten. Hän mainitsi, että pyhä Cyprianus oli ilmestynyt hänelle. He olivat keskustelleet siitä, millaiselta kuoleminen tuntuu marttyyreista. Cyprianus oli sanonut: ”Kun sielu on jo taivaassa, on kuin jonkun muun liha kärsisi. Kun ajatus on uppoutunut Jumalaan, ruumis ei tunne mitään.”

Mestauspaikalle käydessään Flavianus hyvästeli kristittyjä rauhansuudelmin ja lausui: ”Rakkaat veljet! Te pääsette olemaan aina rauhassa meidän kanssamme, jos pysytte rauhassa kirkon kanssa, yksimielisinä ja rakkaudessa.” Lopuksi hän vielä suositteli, että pyhän Cyprianuksen seuraajaksi valittaisiin pappi Lucianus. Tämän jälkeen hän peitti silmänsä siteellä, jonka Montanus oli jättänyt hänelle. Pyhä marttyyri Flavianus polvistui, rukoili ja otti vastaan kuolettavan iskun.

Englannissa oli 500-luvun lopulla lukuisia pieniä kuningaskuntia. Näistä tärkein oli Kent, jonka alaisuuteen muut Etelä-Englannin kuningaskunnat ainakin periaatteessa kuuluivat. Sen kuningas Ethelbertin[1] vaimo Bertha oli lähtöisin frankkien kuningassuvusta ja oli harras kristitty.

Paavi Gregorius Suuri lähetti vuonna 597 Kentiin lähetyssaarnaajia. Vaimonsa ansiosta Ethelbert suhtautui myönteisesti kristittyihin ja otti ystävällisesti vastaan pyhän Augustinuksen (28.5.) ja hänen 40 munkkiaan. Ethelbert antoi heille luvan toimia vapaasti valtakunnassaan ja antoi heille pääkaupungistaan Canterburysta pienen Pyhän Martinus Toursilaisen kirkon, joka oli rakennettu roomalaisaikana mutta sittemmin autioitunut ja rappeutunut.

Taikauskoinen Ethelbert ei uskaltanut päästää kirkonmiehiä sisälle rakennukseensa, vaan kuunteli heitä avoimen taivaan alla uskoen näin välttävänsä noituuksien valtaan joutumisen. Ethelbert kuunteli mielellään munkkien opetusta, mutta ei uskaltanut ottaa sitä vastaan, koska pelkäsi luopua esi-isiensä ja kansansa uskosta ja tavoista. Siitä huolimatta alueella kastettiin seuraavan vuoden aikana tuhansittain ihmisiä.

Lopulta kuningas Ethelbert päätti itsekin ottaa evankeliumin vastaan. Hänet kastettiin ensimmäisenä helluntaipäivänä, vuosi oli todennäköisesti 601. Tämän jälkeen kristinusko alkoi levitä alueella entistä voimakkaammin. Gregorius Suuri jopa mainitsee kirjeessään, että eräänä jouluna olisi kastettu 10 000 ihmistä. Ketään ei kuitenkaan pakotettu tai painostettu kääntymykseen, sillä kuninkaalle oli korostettu, että Kristus on otettava vastaan vapaaehtoisesti. Ethelbert alkoi kuitenkin suosia kristittyjä, koska nyt hän luotti näihin uskonveljinään ja -sisarinaan.

Gregorius Suuri lähetti Ethelbertille ja Berthalle lahjoja ja kirjeen, jossa vertasi heitä Konstantinukseen ja Helenaan. Heidän maineensa levisi nopeasti Konstantinopoliin saakka.

Ethelbert antoi kirkolle maata. Canterburyyn rakennettiin piispankatedraali ja kaupungin ulkopuolelle luostari, joka omistettiin pyhille Pietarille ja Paavalille. Myöhemmin se muutettiin Pyhän Augustinuksen luostariksi ja se tuli tunnetuksi Englannin kuninkaiden hautasijana. Ethelbert oli mukana vaikuttamassa itäsaksien kuninkaan Sabertin kääntymykseen. Sabertin kuningaskunnan keskus oli Lontoo. Ethelbert rakennutti sinne Pyhän Paavalin kirkon, jonka paikalle myöhemmin rakennettiin Pyhän Paavalin katedraali. Ethelbert oli mukana perustamassa Lontoon ja Rochesterin hiippakuntia ja antoi niille runsaita lahjoja.

Ethelbert hoiti myös hallitsijan tehtävänsä mallikkaasti. Hän oli ensimmäinen anglosaksikuningas, joka otti käyttöön lakikirjan. Se perustui frankkilaisiin esikuviin.

Kaiken kaikkiaan pyhä Ethelbert oli yksi keskeisimpiä Englannin kristillistymiseen vaikuttaneita henkilöitä. Hallittuaan 56 vuotta hän nukkui pois helmikuun 24. päivänä vuonna 616. Hänet haudattiin vaimonsa rinnalle Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarin erääseen sivukappeliin. Haudalla tapahtui monia ihmeitä, ja sen yllä paloi lampukka aina vuoteen 1538 saakka, jolloin protestantit lakkauttivat luostarin.

Pyhittäjä Jerazm peri vanhemmiltaan suuren omaisuuden ja käytti sen kokonaan kirkkojen kaunistamiseen. Hän antoi koristaa monet Kiovan luolaluostarin ikonit kullalla ja hopealla. Pian hän ryhtyi itsekin munkiksi ja alkoi kaunistaa sieluaan, elävän Jumalan temppeliä kaikilla luostarielämän hyveillä ja puhtaalla rakkaudella Jumalaan.

Käytettyään omaisuutensa kirkon hyväksi ja jäätyään aineellisesti köyhäksi Jerazmia kohtasi suuri kiusaus. Paholainen alkoi uskotella hänelle, ettei hän saa minkäänlaista palkkiota kirkon hyväksi tekemistään lahjoituksista, vaan että olisi ollut parempi jakaa omaisuus köyhille. Koska Jerazmilla ei ollut kokemusta taistelusta tällaisia ajatuksia vastaan, hän vaipui epätoivoon, luopui kilvoituksistaan ja alkoi elää välinpitämättömästi. Lopulta hän sairastui ja makasi seitsemän päivää tiedottomana kuoleman kynnyksellä. Veljet kokoontuivat hänen vuoteensa ääreen. He pohtivat ääneen hänen pitkittyneen poislähtönsä syytä arvellen sen johtuvan hänen synneistään. Äkkiä Jerazm nousi istumaan aivan kuin ei olisi ollutkaan sairaana ja alkoi puhua: ”Isät ja veljet, olen tosiaankin katumaton syntinen, mutta juuri nyt pyhittäjäisämme Antoni ja Feodosi ilmestyivät minulle ja sanoivat anoneensa Jumalaa antamaan minulle katumuksen aikaa. Myös kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä ilmestyi sellaisena kuin hänet on kuvattu luostarimme ikonissa seurassaan suuri joukko pyhiä. Hän sanoi minulle: ’Jerazm, koska sinä olet kaunistanut kirkkoni, niin minäkin kaunistan sinut ja nostan sinut kunniaan Poikani valtakunnassa, sillä köyhät teillä on aina keskuudessanne, mutta kirkkoja ei ole kaikkialla. Nouse nyt katumaan ja vihkiydy suureen skeemaan; kolmantena päivänä minä otan sinut luokseni.’”

Tämän jälkeen Jerazm tunnusti koko veljestölle syntinsä ollenkaan häpeilemättä, meni sitten kirkkoon ja vihkiytyi suureen skeemaan. Kolmantena päivänä hän Jumalanäidin ennustuksen mukaan siirtyi Herransa luo. Pyhittäjä Jerazm kuoli vuoden 1160 tienoilla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Aleksanteri oli roomalainen sotilas keisari Maximianuksen (286–305) aikana. Kun sotilaita määrättiin uhraamaan Jupiterin temppelin vihkiäisten kunniaksi, ainoastaan Aleksanteri kieltäytyi. Hänet vietiin itsensä keisarin eteen. Aleksanteri tunnusti olevansa kristitty ja kehotti keisariakin tunnustamaan väärien jumalien palvelemisen turhuuden. Hänet vietiin kidutettavaksi. Aleksanterin jalkoihin sidottiin raskas kivi ja häntä riiputettiin sormenpäistä ja ruoskittiin armottomasti. Sen jälkeen hänet lähetettiin Traakiaan.

Monien kidutusten jälkeen pyhä Aleksanteri tuomittiin surmattavaksi Traakian Driziparassa. Viimeisinä sanoinaan hän lausui rukouksen koko maailman pelastuksen puolesta, minkä jälkeen hänet mestattiin. Aleksanterin ruumis heitettiin jokeen, josta kristityt nostivat sen ylös. Hänen äitinsä huolehti hänen hautaamisestaan, ja myöhemmin haudan päälle rakennettiin basilika.

Pyhä Pafnutios kilvoitteli Egyptin erämaassa samaan aikaan kuin Antonios Suuri (k. 356). Pafnutios eli erämaassa 80 vuotta ja käytti vain yhtä vaatetta. Hänet tunnettiin viisaana opettajana, joka ei koskaan lausunut tuomion sanaa pahantekijöistä. Hän pyrki aina tuottamaan kuuntelijoilleen hengellistä hyötyä. Pafnutios tapasi sanoa, että kaikki tapahtuu meille joko Jumalan tahdosta tai Hänen sallimuksestaan. Jumalan tahdon mukaisia ovat kaikki Hänen kunniakseen koituvat teot. Toisaalta Hän kuitenkin sallii sattumusten ja koettelemusten kohdata meitä ohjatakseen meitä oikeaan ja johtaakseen meitä katumukseen. Pafnutios näki kaiken olevan Jumalan johdossa. ”Kukaan ei voi langeta ilman Jumalan sallimusta ja suojelusenkelinsä vetäytymistä”, hän sanoi.

Kun Pafnutios tahtoi tietää, minkä pyhän elämää hänen kilvoituksensa eniten muistuttivat, enkeli näytti hänelle kiertävän laulajan, työläisen ja kauppiaan. Nämä kaikki harjoittivat hyveitä maailmassa ja olivat aina valmiita antamaan aikaansa ja varojaan toisten hyväksi.

Pyhä Pafnutios nukkui pois 300-luvun puolivälin tienoilla. Egyptissä kilvoitteli varhaisina vuosisatoina useita Pafnutioksia, ja hagiografiassa näiden elämänvaiheet ovat sekoittuneet.

Pyhä Reginos syntyi 200-luvun lopulla kristityille vanhemmille Levadiassa Boiotian maakunnassa Kreikan mantereella. Vanhemmat kasvattivat sekä sanoillaan että esimerkillään häntä rakastamaan hyveitä ja puolustamaan totuutta. Pyhä Henki kantoi Reginoksessa runsasta hedelmää, ja hänen maineensa levisi nopeasti Kyklaadien saaristossa ja Manner-Kreikassa. Kun Skopeloksen piispa kuoli, saarelaiset valitsivat hänet yksimielisesti uudeksi piispakseen.

Vaikka areiolaisuuden harhaoppi oli tuomittu Nikeassa vuonna 325, se nosti päätään yhä uudelleen. Vuonna 343 keisari päätti kutsua uuden kirkolliskokouksen Sardikaan.[1] Myös piispa Reginos osallistui kokoukseen. Voimakkaalla todistuksellaan, jotka hän perusteli Raamatun teksteillä, hän osoitti, että Kristus oli paitsi ihminen myös täydellinen Jumala. Areiolaiset hätkähtivät hänen puheistaan ja poistuivat kokouksesta, joka vahvisti Nikean tunnustuksen.

Palattuaan Skopelokseen Reginos kaitsi laumaansa rauhassa, kunnes Julianus Luopio alkoi vainota kristittyjä haluten palauttaa pakanauskonnon takaisin valtionuskonnoksi. Kreikan käskynhaltija pidätti Reginoksen yrittäen erilaisin kidutuksin saada hänet kieltämään Kristuksen. Mutta niin kuin kipinät lentelevät ympäriinsä rautaa taottaessa, niin myös pyhä piispa säteili kärsimyksissään ja rohkaisi kristittyjä pysymään lujina uskossaan. Kun käskynhaltija totesi, ettei hän voinut saada Reginosta muuttamaan mieltään, hän mestautti tämän helmikuun 25. päivänä vuonna 362.

Pyhän Reginoksen ruumis vietiin Kyprokselle. 1800-luvulla Skopeloksen saaren johtomiehet lähettivät edustajansa Kyprokselle pyytämään, että osa reliikeistä annettaisiin Skopeloksen uskovien haltuun. Kyproslaiset suostuivat, sillä olihan pyhä Reginos toiminut nimenomaan Skopeloksella. Reliikki sijoitettiin aluksi Pyhän Johannes Kastajan luostariin. Nykyisin Skopeloksen saarella on Pyhän Reginoksen kirkko saaren pääkaupungin Khoran tuntumassa. Pyhä Reginos on saaren suojeluspyhä, jonka muistopäivää vietetään näyttävästi.

Walburga syntyi vuoden 710 tienoilla. Hän oli pyhien Winnibaldin (18.12.) ja Willibaldin (7.7.) sisar. Jo nuorena hän meni opiskelemaan Dorsetin luostarikouluun ja jäi sittemmin kilvoittelemaan samaisen luostarin sisaristoon.

Pyhä Bonifatius (5.6.) pyysi Dorsetista nunnia perustamaan luostaria Saksaan. Walburgan hengellinen äiti Tatta siunasi Walburgan ja muita sisaria matkaan vuonna 750. Näin Walburgasta tuli yksi niistä Wessexin anglosaksisista kilvoittelijoista, jotka olivat levittämässä evankeliumia Saksaan. Walburga vietti ensin pari vuotta nunna Lioban luona Tauberjoen varrella Bischofsheimissä, jossa hän oppi lääketiedettä. Sitten Walburga siirtyi Heidenheimiin[1] kaksoisluostariin, jonka hänen veljensä Winnebald oli perustanut.

Veljensä kuoleman jälkeen Walburgasta tuli vuonna 761 kaksoisluostarin ylin johtaja, jonka alaisuudessa myös veljestö toimi. Walburga johti luostaria viisaasti ja arvokkaasti. Hän eli hiljaisesti ja kieltäymyksellisesti, ja Jumala siunasi häntä monilla ihmeillä, joita luostarissa tapahtui. Walburga paransi muun muassa ahmimishimon valtaan joutuneen naisen kolmella viljatähkällä.

Walburga nukkui pois helmikuun 25. päivänä vuonna 779. Seuraavana vuonna hänen jäännöksensä siirrettiin hänen veljensä rinnalle Eichstättin Pyhän ristin kirkkoon, jossa ne ovat siitä lähtien olleet. Pyhä Walburga osoittautui yhdeksi Keski-Euroopan tärkeimmistä ihmeidentekijöistä. Hänen ruumiinsa on kirjaimellisesti siunauksen lähde, sillä viime aikoihin saakka siitä on vuotanut hyvätuoksuista öljyä, jolla on parantava vaikutus. Tästä syystä pyhän Walburgan reliikkejä on jaettu moniin kirkkoihin Saksassa ja Ranskassa. Hänen reliikkiensä siirroilla on kaksi omaa juhlapäivää: siirto Eichstättiin 1.5. ja Zutpheniin 24.9. Taiteessa pyhä Walburga kuvataan yleensä kolmen viljantähkän kanssa tai kädessään kirja, jonka päällä on öljypullo, ja toisessa kädessään luostarin johtajan sauva.

Pyhä Tarasios syntyi ylhäiseen konstantinopolilaiseen patriisiperheeseen. Hän sai aikansa parhaan kasvatuksen. Isältään hän peri lujan oikeudentajun, niin että oli aina valmis puolustamaan köyhiä ja sorrettuja, ja äidiltään syvällisen kristillisen hurskauden. Vuonna 780 hänelle annettiin konsulin arvo ja hänet nimitettiin valtakunnan ensimmäiseksi sihteeriksi eli pääministeriksi keisarinna Irenen ja tämän alaikäisen pojan Konstantinoksen hallitessa. Tarasios oli samaa sukua kuin patriarkka Fotios (6.2.), jonka setä hän oli. Ulkonäöltään pyhän Tarasioksen sanotaan muistuttaneen pyhää Gregorios Teologia.

Noihin aikoihin ikonoklasmin harhaoppi oli jo laantunut. Suuri osa papistosta ja uskovista suhtautui kuitenkin pyhiin ikoneihin vielä epäluuloisesti. Patriarkka Paavali, entinen ikonoklasmin hyväksyjä, oli tullut ymmärtämään ikonien merkityksen ja katui erehdystään, mutta pyrkiessään palauttamaan ikonien kunnioittamisen hänellä oli vaikeuksia löytää samanmielisiä työtovereita. Vuonna 784 hän luopui yhtäkkiä patriarkan asemasta ja vetäytyi Pyhän Floroksen luostariin. Kun pettynyt keisarinna tiedusteli syytä hänen eroamiseensa, hän vastasi syitä olevan neljä: äkillinen sairastuminen, kirkkojen autius ikonien puuttuessa, häpeä siitä että oli suostunut allekirjoittamaan suostumuksensa ikonoklasmiin ja tunnustanut sitä suullisestikin sekä se, että neljä muuta apostolista istuinta eli Rooman, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkaatit olivat katkaisseet rukousyhteyden Konstantinopolin kanssa ikonoklasmin takia. ”En halua olla hereettisen kuppikunnan paimen enkä joutua muiden patriarkkojen kirkonkiroukseen”, hän totesi. Ymmärtäen keisarinnan vaikean tilanteen hän esitti seuraajakseen Tarasiosta, joka oli vielä maallikko. Hän uskoi, että tämä oli pystyvä mies palauttamaan Konstantinopolin muun kristikunnan yhteyteen.

Tarasios yritti kieltäytyä odottamattomasta ehdotuksesta, mutta hallitsijoiden, senaatin ja kansan painostuksesta hän lopulta suostui asettaen ehdoksi, että yleinen kirkolliskokous oli viipymättä kutsuttava Konstantinopoliin tekemään virallisesti loppu ikonoklasmin harhaopista. Hänet vihittiin eri pappeuden asteisiin ja asetettiin patriarkaksi joulukuun 25. päivänä vuonna 784.

Patriarkkana Tarasios antoi kaikille esimerkin kristillisistä hyveistä. Hän paastosi, rukoili ja tutki Jumalan sanaa öisin, pukeutui vaatimattomasti eikä tahtonut, että häntä palveltiin. Monet papiston jäsenet elivät ja pukeutuivat ylellisesti, ja heille patriarkan vaatimaton elämäntapa oli elävä saarna. Erityisesti Tarasios kunnostautui pitämällä huolta vähäosaisista. Hän rakennutti köyhille asuntoja ja hoitokoteja sekä majataloja matkustavaisille. Hän huolehti, että köyhät perheet luetteloitiin ja heille annettiin joka kuukausi tietty avustus. Tarasios keskusteli mielellään tavallisten ihmisten kanssa. Usein hän kutsui omaan pöytäänsä köyhiä kadulta ja etenkin kylmänä talviaikana tarjosi heille ravitsevia aterioita. Pääsiäisenä hän meni heti liturgian jälkeen Vanhan hallituspalatsin nimellä tunnettuun rakennukseen ja tarjosi siellä suurenmoisen pääsiäisaterian köyhille palvellen heitä omakätisesti. Vasta sen jälkeen hän meni patriarkaattiin syömään oman vaatimattoman pääsiäisateriansa.

Patriarkan jalo esimerkki ja opetus innoittivat monia luopumaan maailmasta, ja hän perusti heitä varten suuren luostarin perintötilalleen Bosporin salmen Euroopan puoleiselle rannalle jonkin matkaa päähän Konstantinopolista. Lukuisat esipaimenet kuten pyhä Mikael, Synnadan piispa, (23.5.) ja Teofilos, Nikean piispa, jotka olivat uudelleen syntyneen ortodoksisuuden tukipilareita, olivat tämän luostarin kasvatteja.

Tarasios huolehti, että keisarinna ja hänen poikansa pitivät lupauksensa kirkolliskokouksen koolle kutsumisesta. Seitsemäs yleinen kirkolliskokous kokoontui Tarasioksen johdolla ensimmäiseen istuntoonsa Nikeassa syyskuun 24. päivänä vuonna 787. Hän johti viisaasti sen keskusteluja ja väittelyjä, joiden lopputuloksena ikonoklasmi tuomittiin harhaopiksi ja ikonien kunnioitus palautettiin.

Kokouksen jälkeen Tarasios yritti hyvän paimenen tavoin saada kaikki harhaoppiset palaamaan takaisin kirkon helmaan. Hän toimi lempeästi välttäen raskaita katumusrangaistuksia, mikä herätti pahennusta joissakin Studionin luostarin ankaran linjan munkeissa kuten Platonissa ja hänen veljenpojassaan pyhässä Teodoros Studionilaisessa (11.11.).

Tarasios taisteli voimallisesti simoniaa eli kirkollisten vihkimysten myymistä vastaan ja vaati kirkon suojapaikkaoikeuden kunnioittamista. Kun eräs julkisten varojen kavaltamisesta syytetty virkamies pakeni Hagia Sofian kirkkoon ja tarttui kiinni alttarin kulmaan, pyhä Tarasios suojeli häntä ja kun eräät sotilaat raahasivat hänet väkisin pois, Tarasios erotti nämä ehtoollisyhteydestä. Hän uhkasi samanlaisella rangaistuksella myös hallitsijoita, jos he kohtelisivat vankia raa’asti. Niinpä tätä kuulusteltiin ilman kidutuksia ja lopulta hänet todettiin syyttömäksi ja päästettiin vapaaksi.

Kun Konstantios VI tuli täysi-ikäiseksi, hänestä tuli yksinvaltias. Arvellen voivansa asettautua kirkon kanonien yläpuolelle hän hylkäsi vaimonsa Maria Armenialaisen väittäen tämän tahtoneen myrkyttää hänet. Todellinen syy oli, että hän tahtoi solmia uuden avioliiton äitinsä kamarineidon Teodoten kanssa. Patriarkka kieltäytyi uskomasta keisarin keksimää tekosyytä, nuhteli häntä ja uhkasi erottaa hänet ehtoollisyhteydestä. Keisari raivostui, käski patriarkan poistua ja pakotti vaimonsa vihkiytymään nunnaksi. Muuan Joosef-niminen pappi vihki keisarin uuteen avioliittoon Teodoten kanssa.

Kahden merkittävän luostarin igumenit, Sakkudionin Platon (4.4.) ja Studionin Teodoros (11.11.) syyttivät keisaria aviorikoksesta ja pitivät Tarasioksen toimia asiassa riittämättöminä. Keisari puolestaan vangitsi ja karkotti kyseiset igumenit. Keisari meni niin pitkälle, että uhkasi jopa palauttaa valtakuntaan hellenistisen pakanauskonnon, jos kirkko esittäisi lisää vastalauseita. Patriarkka Tarasios ei suostunut hyväksymään keisarin avioliittoa, ja hänet pantiin kotiarestiin. Tapahtumat järkyttivät koko keisarikuntaa. Sekä papisto että kansa nousivat keisaria vastaan. Myös keisarinna Irene tajusi tilanteen ja käänsi selkänsä pojalleen.

Vuonna 797 keisarinna Irene päätti palata valtaan. Sotilaat vangitsivat Konstantinoksen ja sokaisivat hänet, niin että hän joutui luopumaan vallasta. Teodote katosi – hänen kohtaloaan ei tunneta – ja heidän lapsensa Leo kuoli. Patriarkka Tarasios, joka oli pysynyt lujana ja rauhallisena koettelemusten keskellä, vapautui arestista.

Valtaistuimelle nousi seuraavaksi keisari Nikeforos I (802–811), ja rauha palautui kirkkoon. Pyhä Tarasios tunsi suorittaneensa tehtävänsä oltuaan patriarkkana 22 vuotta. Hän sairastui vaikeaan pitkäaikaiseen tautiin, mutta siitä huolimatta hän jatkoi päivittäisen liturgian toimittamista sauvaansa nojaten. Kuoleman lähestyessä hänen nähtiin käyvän ankaraa taistelua demoneja vastaan. Ensin hän puolustautui sanoin niiden esittämiä syytöksiä vastaan, ja kun hän ei enää kyennyt puhumaan, hän huitoi niitä vihaisesti käsillään. Kun kirkossa alettiin laulaa psalmin 86 alkujaetta ”Herra, kuule rukoukseni, vastaa minulle”, patriarkka rauhoittui yhtäkkiä ja hänen autuas sielunsa nousi valoisana taivaan korkeuksiin. Viikkoa myöhemmin (25.2.806) pyhä patriarkka haudattiin omaan luostariinsa. Hänen haudallaan alkoi tapahtua monia ihmeitä, kun ihmiset voitelivat itseään sen yllä palavan lampukan öljyllä.

Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta ikonoklasmi kuitenkin elpyi pian uudelleen. Vuonna 820 keisari Leo Armenialainen, joka oli seitsemän vuotta kannattanut ikonoklasmia ja vainonnut julmasti ortodokseja, näki merkillisen unen, joka teki hänet levottomaksi. Siinä patriarkka Tarasios katsoi häntä ankaran näköisenä määräten Mikael-nimisen miehen lävistämään hänet miekalla. Kuusi päivää myöhemmin (6.12.820) Mikael Änkyttäjä todella murhasi Leon ja nousi seuraavaksi keisariksi.

 Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Samarialainen nainen, jonka Kristus kohtasi kaivolla Sykarin kaupungin tuntumassa, oli kirkon tradition mukaan nimeltään Fotine. Nimi merkitsee valoisaa. Kristus pyysi häneltä juotavaa, jolloin hän alkoi hämmästellä, kuinka juutalainen saattoi puhua samarialaiselle eikä karsastanut hänen astiaansa. Kristus alkoi puhua Fotinelle elävästä vedestä: ”Joka juo tätä vettä, sen tulee uudelleen jano, mutta joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.” Fotine pyysi Kristukselta tätä elävää vettä.

Kun Kristus osoitti tuntevansa Fotinen elämän yksityiskohdatkin, Fotine alkoi uskoa hänen olevan profeetta ja kysyi, kumpi oli oikea rukouspaikka, samarialaisten pyhä vuori Garisim vai juutalaisten pyhä vuori, Jerusalem. Kristus vastasi hänelle: ”Usko minua, nainen: tulee aika, jolloin ette rukoile Isää tällä vuorella ettekä Jerusalemissa. Te kumarratte sellaista, mitä ette tunne, mutta me kumarramme häntä, jonka tunnemme, sillä pelastaja nousee juutalaisten keskuudesta. Tulee aika, ja se on jo nyt, jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo. Jumala on henki, ja siksi niiden, jotka häntä rukoilevat, tulee rukoilla hengessä ja totuudessa.”

Fotine sanoi uskovansa Messiaan tulemiseen. Kristus ilmoitti hänelle suoraan sen, minkä oli salannut monelta muulta: ”Minä se olen, minä, joka tässä puhun kanssasi.” Fotine lähti kaupunkiin ja kertoi kaikille Jeesuksesta: ”Tulkaa katsomaan, tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt! Olisiko hän Messias?” Monet tulivat kaupungista Jeesuksen luo ja alkoivat uskoa Häneen (Joh. 4).

Helluntain jälkeen Fotine kastettiin yhdessä kahden poikansa ja viiden sisarensa kanssa. He kaikki liikkuivat apostolien mukana ja puhuivat Kristuksesta saaden monia uskomaan.

Perimätiedon mukaan pyhä Fotine kärsi marttyyrikuoleman vankilassa Roomassa, jonne hän tuli Karthagosta pian sen jälkeen kun Pietari ja Paavali oli surmattu. Hänen kuolemaansa liittyy monia legendoja, joissa Fotinea ei saada hengiltä minkäänlaisilla kidutuksilla. Fotinen vanhin poika oli sotilas Rooman armeijassa. Kun hän kieltäytyi osallistumasta kristittyjen vainoamiseen, hänet surmattiin.

Konstantinopolissa pyhälle Fotinelle omistettiin kaksi kirkkoa. Näissä tapahtui lukuisia parantumisia, erityisesti silmävaivoista. Erityisen kunnioitettu Fotine oli Smyrnassa, jonka katedraali oli omistettu hänelle. Se hävitettiin vuonna 1922 Vähän-Aasian kristittyjen joukkosurmien yhteydessä.

Venäjällä pyhä Fotine tunnetaan nimellä Svetlana, joka tarkoittaa valoisaa, ja venäläisissä kalentereissa hänen muistopäivänsä on 20.3.

Kun kristittyjen vainot päättyivät 300-luvun alussa ja kristinuskosta tuli valtion tunnustama uskonto, pakanuuden pois kitkemisessä ja kristinuskon juurruttamisessa oli vielä paljon työtä. Tämä siirtymäkausi ja sen vaikeudet kuvastuvat hyvin pyhän Porfyrioksen elämässä.

Pyhä Porfyrios oli kotoisin Tessalonikasta ja vaikutti pääasiallisesti keisari Arkadioksen hallituskaudella (395–408). Jo nuorena hän kuuli Egyptin erakkoisistä, ja innostus munkkilaisuuteen valtasi hänet niin, että lopulta hän päätti lähteä kotikaupungistaan Egyptiin.

Kuuluisaan Sketiksen erämaahan saapuessaan Porfyrios puettiin heti enkelielämän asuun, munkin viittaan. Hän eli siellä suurten askeettien mukana viisi vuotta. Sitten hän lähti Palestiinaan ja kilvoitteli siellä toiset viisi vuotta luolassa Jordanin erämaassa. Paikan ilmasto suurine lämmönvaihteluineen sai kuitenkin hänet sairastumaan vaikeasti. Porfyrios pani kaiken toivonsa Jumalaan ja lähti kohti Jerusalemia. Keppiinsä nojaten hän raahusti kumartamaan hartaasti kaikkia pyhiä paikkoja. Vaelluksellaan hän tutustui Markokseen, josta myöhemmin tuli hänen elämäkertansa kirjoittaja. Porfyrios antoi tälle tehtäväksi mennä Tessalonikaan ja jakaa siellä hänen perintöosuutensa hänen veljilleen. Palattuaan Markos löysi yllätyksekseen Porfyrioksen täysin parantuneena. Tämä oli ollut rukoilemassa Golgatalla, jossa hän oli yhtäkkiä tempautunut hurmoksiin ja nähnyt, kuinka hyvä ryöväri laskeutui ristiltä ja johdatti hänet Kristuksen luo, ja tämä luovutti pyhän Ristin hänen varjeltavakseen.

Jaettuaan loput perinnöstään Jerusalemin köyhille ja Egyptin luostareille Porfyrios alkoi tehdä suutarin töitä ansaitakseen näin elatuksensa omin käsin, apostoli Paavalin esikuvan mukaan. Pyhän Haudan piispa Prailos tunsi hyvin hänen lempeytensä ja taitonsa tulkita pyhää Raamattua. Kun Porfyrios täytti 45 vuotta, Prailos vihki hänet papiksi hänen vastusteluistaan huolimatta ja uskoi pyhän Ristin vartioimisen hänen tehtäväkseen.

Kunnioitettu ristinvartijan (staurofylaks) asema ei mitenkään vaikuttanut Porfyrioksen elämäntapaan. Hän paastosi ankarasti ja vietti yönsä rukouksissa valvoen niin kuin ennenkin. Hän oli toiminut tehtävässään kolme vuotta, kun Gazan piispa kuoli. Tämän vanhan mutta jäsenmäärältään pienen kirkon uskovat eivät päässeet yksimielisyyteen seuraajasta ja kääntyivät Kesarean arkkipiispan Johanneksen puoleen. Kesarea oli vielä tuolloin alueen kirkollinen keskus; tähän asemaan se oli noussut jo alkukirkon aikana, kun Jerusalem oli surkastunut pikkukaupungiksi. Arkkipiispan paastottua kolme päivää Herra osoitti hänelle, että soveliain piispan arvoon olisi Porfyrios. Herra oli edellisenä yönä varoittanut Porfyriosta itseään, että tulisi uskomaan tälle ”nöyrän vaimon”, oman sisarensa. Porfyrios sanoi huolissaan Markokselle: ”Saattaa todellakin käydä niin, että halussani saada sovitus omille synneilleni minulle uskotaan toistenkin syntien sovittaminen. Mutta ei mahda mitään, Herran tahtoa ei voi vastustaa.”

Porfyrios vihittiin piispaksi Kesareassa seuraavan sunnuntain vastaisena yönä kokoöisessä palveluksessa, ja hänen kaittavansa veivät hänet heti Gazaan. Hänen oli vaikea päästä sisään kaupunkiin, koska pakanat olivat paikka paikoin sulkeneet tien piikkipensailla ja haisevilla roskakasoilla.

Pitkä kuivuus oli polttanut kaupungin kasvillisuuden karrelle. Ensi töikseen uusi piispa kokosi kristityt, joita oli vain 280, rukoilemaan Jumalalta sadetta. Hän toimitti litanian, jonka ollessa lopuillaan alkoi sataa. Tämä sai 127 pakanaa kääntymään kristityiksi. ”Vain Kristus on Jumala” he huusivat, ”Hän yksin on voittaja!” Kaupunkia hallitsevat pakanat jatkoivat kuitenkin väkivaltaisia hyökkäyksiään Jumalan miestä ja hänen laumaansa vastaan. Sen tähden Porfyrios lähetti Markoksen Konstantinopoliin hankkimaan keisari Arkadiokselta määräyksen, että Gazan pakanatemppelit oli suljettava. Pyhän Johannes Krysostomoksen avulla Markos onnistui tehtävässään. Määräystä ei kuitenkaan pystytty panemaan toimeen, ja pakanat jatkoivat hyökkäyksiään vastakääntyneitä vastaan. Lopulta Porfyrios katsoi olevansa pakotettu lähtemään Kesareaan pyytämään vapautusta tehtävästään. Arkkipiispa Johannes kehotti häntä kärsivällisyyteen ja ehdotti, että he menisivät yhdessä Konstantinopoliin ja pyytäisivät keisaria vahvistamaan temppeleiden hajottamisen.

Matkalla pääkaupunkiin he poikkesivat Rhodoksella ja saivat hyviä neuvoja viisaalta Prokopios-nimiseltä erakolta. Konstantinopolissa he ottivat ensimmäiseksi yhteyttä pyhään Johannes Krysostomokseen ja selittivät hänelle tulonsa syyn. Tämä totesi, että ei voinut vaikuttaa keisariin, koska kaikkivoipa keisarinna Eudoksia oli suutuksissa häneen. Hän pyysi kuitenkin kamariherra Amantiosta toimimaan heidän hyväkseen. Raskaana oleva keisarinna suostui vastaanottamaan Palestiinan piispat ja lupasi heille apuaan. Muutaman päivän kuluttua hän synnytti pojan, tulevan keisari Teodosios II:n (408–450), kuten Johannes ja Porfyrios olivat hänelle sanoneet. Kiitollisena hän pyysi heitä esittämään Gazan kirkkoa koskevan anomuksensa. Kruununperillisen kastepäivänä keisarinna sai keisarilta suostumuksen pakanatemppelien tuhoamiseen ja lupauksen, että tämä rakentaa omin kustannuksin kirkon päätemppelin paikalle.

Pääsiäisen jälkeen vuonna 402 Johannes ja Porfyrios purjehtivat keisarin virkamiesten kanssa Gazaan. Matkalla he joutuivat kauheaan myrskyyn, josta he selvisivät vain ihmeen avulla. Samalla laivan areiolainen kapteeni kääntyi oikeaan uskoon.

Maiumassa kristityt olivat tulijoita vastassa psalmeja laulaen. Matkaseurue saapui Gazaan kulkueessa, jonka kärjessä kannettiin eläväksitekevää ja voittoisaa ristiä. Sotilasosastoa johtava käskynhaltija luki keisarin määräyksen temppeleiden tuhoamisesta. Hän käski polttaa suuren Marneionin temppelin ja takavarikoida kaupungista paenneiden pakanoiden omaisuuden valtiolle. Kolmisensataa paikalle jäänyttä pakanaa kääntyi kristinuskoon, ja kun he olivat saaneet kasteopetusta, pyhä Porfyrios kastoi heidät.

Rauhan laskeuduttua kaupunkiin pyhä piispa aloitti suuren kirkon rakentamisen Marneionin temppelin paikalle keisarin lähettämien piirustusten mukaan. Kaikki uskovat, miehet, naiset ja lapset, osallistuivat innokkaasti rakennustöihin laulaen psalmeja ja huutaen: ”Kristus on voittaja!” Vain viiden viikon kuluttua kirkko, jota keisarinnan mukaan kutsuttiin nimellä Eudoksiana, vihittiin käyttöön. Paikalla oli valtavasti kristikansaa, muun muassa kaikki lähialueiden munkit. Pyhä Porfyrios jakoi päivän kunniaksi runsaita avustuksia ja kehotti kansaa pysymään lujana uudessa uskossa. Alueelle jääneet pakanat haastoivat kuitenkin jatkuvasti riitaa kristittyjen kanssa. Kerran he syntyneen metelin aikana tappoivat seitsemän kristittyä. Pyhä Porfyrios itse pääsi heitä pakoon tasakattoja pitkin.

Pyhä Porfyrios auttoi ortodoksisuuden puolustamisessa pelagiolaisuuden harhaoppia vastaan Diopoliksen kirkolliskokouksessa vuonna 415. Oppi oli saanut nimensä Roomassa vaikuttaneesta pappi Pelagiuksesta, joka korosti kristittyjen elämän ehdotonta nuhteettomuutta eikä hyväksynyt sitä, että kasteen jälkeen siveellisiin rikkomuksiin langenneita otetaan takaisin kirkon yhteyteen katumuksen kautta.

Kun Porfyrios vuosia myöhemmin sairastui, ortodoksisen kirkon tila Gazassa oli jo paljon lujemmalla pohjalla. Hän kirjoitti testamentin, jossa hän korosti säännöllisyyden tärkeyttä armeliaisuuden ja vieraanvaraisuuden harjoittamisessa, ja uskoi koko kristityn kansan Jumalan haltuun. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen helmikuun 26. päivänä vuonna 420 toimittuaan 25 vuotta piispana ja taisteltuaan hellittämättä epäjumalanpalvelusta vastaan.

Pyhä Johannes oli syntyisin Konstantinopolin Galatan kaupunginosasta ja teki sulttaanin palatsissa taidepuusepän töitä. Myös muut turkkilaiset johtomiehet lainasivat häntä sulttaanilta koristelemaan omia palatsejaan. Hän oli vaatimaton ja nöyrä. Tuloillaan hän hankki myötäjäisiä orvoille tytöille, vapautti vankeja ja teki paljon muuta hyvää. Eräs turkkilaisista johtomiehistä antoi hänelle oppiin sisarenpoikansa, joka oli tullut Konstantinopoliin Anatoliasta Vähän-Aasian puolelta. Työskennellessään Johanneksen kanssa palatsissa poika näki siellä arvostetussa asemassa olevia iloisia nuorukaisia ja halusi liittyä heihin. Johanneksen suhteiden avulla hänen enonsa saikin hänet kiinnitetyksi palatsiväkeen.

Palatsissa nuorukainen kohosi nopeasti arvossa ja oli kovin kiintynyt Johannekseen, joka oli opettanut hänelle taidepuusepän taidot ja oli siten hänen ylenemisensä aikaansaaja. Monen vuoden kuluttua hänen mieleensä tuli kerran kysyä Johannekselta: ”Sinä olet saanut oppia. Sanohan minulle, mitä teidän kirjoissanne kerrotaan meidän profeetastamme?” Johannes yritti vältellä vastaamista ja kehotti nuorukaista kysymään mitä muuta tahansa mutta ei uskonasioita. Nuorukaisen uteliaisuus oli kuitenkin herännyt ja hän vannoi, että Johanneksen ei tarvitsisi pelätä, sanoipa mitä tahansa. Lopulta Johannes suostui sanomaan hänelle, kuinka kristityt näkevät Muhammedin, joka kielsi lähes kaikki kristinuskon ydinkohdat.

Johanneksen suorat sanat olivat nuorukaiselle liikaa ja lupauksestaan huolimatta hän raivostui niin, että kutsui paikalle muitakin turkkilaisia. Yhdessä he löivät Johannesta ja raahasivat hänet tuomioistuimen eteen todistaen, että hän oli herjannut heidän uskoaan. Häntä ruoskittiin ja kidutettiin, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti kieltämästä Kristusta ja kääntymästä islamiin. Hänet tuomittiin kaleeriorjaksi. Puoli vuotta Johannes oli turkkilaisessa sotalaivassa, joka kierteli Mustallamerellä esittelemässä Osmanien valtakunnan mahtia.

Konstantinopoliin paluunsa jälkeen Johannes pantiin uudelleen vankilaan, missä häntä kidutettiin ja aivopestiin kolme kuukautta. Häntä ei kuitenkaan saatu lausumaan ensimmäistäkään sanaa, joka olisi voitu tulkita kristinuskosta luopumiseksi. Sen jälkeen hänet vietiin visiirin luo, joka luovutti syyttömän miehen maaherralle tapettavaksi. Johannes mestattiin helmikuun 26. päivänä vuonna 1575. Näin hän sai marttyyrikruunun ja siirtyi riemuitsemaan pyhien marttyyrien joukkoihin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus kulki kohti ristiinnaulitsemistaan, sotilaat antoivat hänen ristinsä kannettavaksi kyreneläiselle Simonille, joka oli juuri tulossa kaupunkiin. Simeon käveli Herran jäljessä ja kantoi Hänen ristiään aina Golgatalle saakka.

Simonista tiedetään vain, että hänellä oli kaksi poikaa, Aleksander ja Rufus. Hänen muistopäivänsä mainitaan ainoastaan yhdessä 800-luvun käsikirjoituksessa.

Pyhä Makarios valittiin Jerusalemin piispaksi vuonna 312, kun kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa olivat päättymässä. Jerusalemissa oli vielä tuolloin vain vähän kristittyjä. Pyhät paikat olivat edelleen raunioina parin vuosisadan takaisten juutalaissotien jäljiltä, ja Kristuksen hautapaikalle oli rakennettu roomalainen Venuksen temppeli.

Kun keisari Konstantinos Suuri alkoi suosia kristinuskoa, Makarios vetosi häneen Jerusalemin pyhien paikkojen puolesta. Makarios vastusti areiolaisuutta ja oli allekirjoittamassa Nikean kirkolliskokouksen päätöksiä. Keisari myöntyi Makarioksen pyyntöön. Roomalainen temppeli purettiin, ja Kristuksen hautaluola kaivettiin sen alta näkyviin. Makarios sai tehtäväkseen valvoa luolan ympärille rakennettavan Pyhän haudan kirkon rakennustöitä.

Vuonna 325 keisarin äiti Helena vieraili Pyhällä maalla, ja piispa Makarios kulki hänen kanssaan Betlehemissä ja pyhillä paikoilla. Vierailun aikana tapahtui ihme, jonka merkitys osoittautui käänteentekeväksi koko kirkon elämässä. Vapahtajan haudan lähellä olleista luolista löytyi kolme vanhaa ristinpuuta, ja kaikki alkoivat otaksua, että yksi niistä olisi Kristuksen.

Mutta mikä puu olisi oikea? Asia ratkesi, kun piispa Makarios kosketti jokaisella puulla erästä naista, joka oli kuolemaisillaan. Kaksi ristiä ei tehnyt naiseen minkäänlaista vaikutusta, mutta kolmannen kosketus paransi hänet. Keisarinna Helena, hänen hovinsa ja kaikki läsnäolijat alkoivat ylistää pyhää ristiä ja suudella sitä. Paikalle kerääntyi koko ajan lisää kansaa, joka halusi päästä osalliseksi samasta armovoimasta tai edes nähdä pelastuksen välikappaleen. Silloin piispa Makarios nousi korokkeelle, tarttui molemmin käsin ristiin ja nosti sen korkealle, niin että kaikki näkivät sen. Kansa huusi suureen ääneen: ”Kyrie eleison! Herra armahda!” Tästä sai alkunsa ristin ylentämisen juhla, jota pyhä kirkko yhä viettää yhtenä kirkkovuoden suurista juhlista.

Pyhä Makarios johti Pyhän haudan kirkon rakennustöitä ja näki sen valmistuvan vähä vähältä. Kirkko vihittiin syyskuun 13. päivänä vuonna 335, ja pyhä Makarios nukkui pois samana vuonna. Athanasios Suuri luonnehti Makariosta rehelliseksi ja vaatimattomaksi, apostolien kaltaiseksi mieheksi. Lännen kirkossa Makarios Jerusalemilaisen muistoa vietetään 10.3.

Pyhät isät Asklepios ja Jaakob kilvoittelivat Syyrian erämaissa 400-luvun alkupuolella. Asklepios eli kahden kilometrin päässä pyhän Polykhronioksen (23.2.) kilvoittelupaikasta. Kaikki ihailivat suuresti Asklepiosta, sillä hän oli kaunistanut sielunsa nöyryydellä ja vieraanvaraisuudella. Hän osoitti rakkautta ja myötätuntoa kaikkia kohtaan. Hän eli äärimmäisen köyhästi mutta oli rikas hyveissä. Hänen mielensä seurusteli aina Jumalan kanssa, olipa hän erämaassa tai kylässä. Ihmisten läsnäolo ei lainkaan häirinnyt hänen sisäistä kilvoitustaan.

Abba Jaakob eli erakkona Nimuza-nimisessä kylässä, joka sijaitsi samalla alueella. Hän ei käyttänyt tulta eikä lampukoita eikä poistunut keljastaan. Vieraiden kanssa hän keskusteli pienen luukun kautta. Kukaan ei nähnyt häntä, mutta moni sai häneltä neuvoja ja hengellistä ohjausta. Piispa Teodoretos pääsi käymään hänen keljassaan kaksi kertaa Jaakobin annettua hänelle luvan kaivautua keljan seinän alta sisään. Kymmeniä vuosia kilvoiteltuaan pyhä Jaakob nukkui pois yli 90 vuoden iässä.

Thalelaios oli kotoisin Kilikiasta. Hän vetäytyi erakoksi Syyrian rannikkoseudulle, Gabalan (nyk. Latakia) kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Alueen asukkaat kärsivät demoneista, jotka aiheuttivat tuhoa ihmisille ja eläimille tuhoa. Thalelaiokselle pahat henget eivät kuitenkaan voineet mitään. Kun kansa näki, millainen jumalallinen armo hänellä oli, he alkoivat luottaa häneen ja kääntyivät kristityiksi.

Thalelaios ei jäänyt nautiskelemaan voittonsa hedelmistä vaan jatkoi kilvoituksiaan entistä suuremmalla innolla. Hän keksi aivan uudenlaisen kilvoituksen. Thalelaios pystytti ristikkäin kolme paalua ja ripusti niiden keskelle roikkumaan tynnyrin, jonka hän otti keljakseen. Thalelaios kilvoitteli yli kymmenen vuotta tässä tynnyrissä, jossa hän ei mahtunut edes suoristautumaan. Hän oli kaiken lisäksi varsin pitkä varreltaan, joten hän joutui elämään kaksinkerroin pää polviensa välissä. Tämä ainutlaatuinen kilvoitus herätti suurta ihmetystä. Munkkien ystävä piispa Teodoretos kysyi, miksi Thalelaios oli valinnut näin oudon kilvoituksen. Thalelaios vastasi nöyrästi: ”Vapaasta tahdosta valittuja kärsimyksiä ei ole niin vaikea kestää, nouseehan tuska sisältä päin eikä ulkoa. Näin minä, monien syntien rasittama, saan näillä keveillä vaivoilla vähennettyä ikuisia rangaistuksia.”

Pyhittäjä Thalelaioksen kautta vaikuttanut Jumalan armo sai alueen asukkaiden kääntymään joukoittain kristityiksi. Vanhan pakanatemppelin paikalle rakennettiin kirkko, joka omistettiin voitollisten marttyyrien kunniaksi. Pyhittäjä Thalelaioksen viimeisistä vaiheista ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä Stefanos oli korkea-arvoinen virkamies keisari Maurikioksen (582–602) hovissa. Palveltuaan aikansa hän jätti työnsä ja keskittyi hyväntekemiseen. Hän perusti Konstantinopolin Kultaiseen sarveen Armatioksen alueelle vanhainkodin (gerokomeion) ja sen yhteyteen majatalon muukalaisia varten. Stefanos nukkui pois rauhassa vuoden 614 tienoilla. Hänen perustamansa hyväntekeväisyyslaitos toimi noin 900 vuotta eli Konstantinopolin kristillisen kauden loppuun saakka.

Pyhän Prokopioksen elämästä tunnetaan kaksi versiota. Ensimmäisen mukaan hän oli kotoisin Dekapoliksen alueelta Vähän-Aasian Isauriasta ja kilvoitteli munkkina Konstantinopolissa aikana, jolloin keisari Leo III Isaurialainen (717–741) alkoi vainota pyhien ikonien kunnioittajia. Puhdistauduttuaan askeesilla ja sisäisellä rukouksella kaikista himoista ja lihan saastasta Prokopios ja hänen oppilaansa Basileios saivat hämmennyksiin harhaoppiset, jotka kieltäytyivät kunnioittamasta pyhiä ikoneja – ja siten itse asiassa kielsivät Kristuksen ihmiseksi tulemisen, olihan Hän ihmisenä tullut kuvattavaan muotoon. Prokopios sekä opetti ikonien kunnioitusta että vahvisti sanansa kestämällä iloiten monia kärsimyksiä ja koettelemuksia niiden tähden. Näin hän loisti maailmassa kuin kulta sulatusuunissa. Vainojen lakattua Leo III:n kuoleman jälkeen Prokopios palasi luostariinsa, jossa hän aikanaan nukkui rauhassa kuolonuneen.

Pyhän Prokopioksen elämän toisen version mukaan hän meni ensin luostariin kotimaassaan. Siellä kuitenkin munkkien innokas toiminta aineellisten asioiden parissa näytti hänestä olevan vastakkaista evankeliumin käskylle olla huolehtimatta huomisesta.[1] Tämä asia ahdisti häntä neljä vuotta, kunnes hän lopulta kertoi siitä igumenille. Tämä vastasi: ”Mutta, poikani, voiko kukaan noudattaa näitä käskyjä?”

Tällainen suhtautuminen evankeliumin käskyihin loukkasi Prokopiosta syvästi. Hän lähti pois luostarista ja meni erämaahan. Siellä hän vietti seitsemän vuotta syventyneenä jatkuvaan rukoukseen, eikä lainkaan huolehtinut maallisista. Monet vierailivat hänen luonaan ja tahtoivat jäädä asumaan hänen kanssaan. Niinpä hän perusti luostarin, jonka järjestys oli tarkkaan pyhien isien ohjeiden mukainen. Hänen ohjauksessaan oli paljon oppilaita, mutta hänen sielunsa pysyi kokonaan kääntyneenä Jumalan puoleen. Hän kehotti oppilaitaankin kasvamaan rakkaudessa Jumalaan ja taivaan valtakunnan odotuksessa.

Pohjimmiltaan Prokopioksen mieli paloi kuitenkin hesykastiseen kilvoitukseen. Niinpä hän nimitti itselleen seuraajan ja palasi erämaahan, jossa hän eli rauhassa, kunnes keisari aloitti vainon pyhien ikonien kunnioittajia vastaan. Keisari määräsi Prokopioksen vangittavaksi ja vietäväksi erään arvohenkilön luo. Tämän oli määrä saada hänet alistumaan keisarin käskyihin, jotka kielsivät ikonien kunnioittamisen. Miehen esittämiin houkutuksiin ja uhkauksiin Prokopios vastasi: ”Tuhoutukoot tarjoamasi ilot ja nautinnot yhdessä sinun kanssasi. Ei sinun kannata uhkailla minua, sillä evankeliumi opettaa meitä olemaan pelkäämättä niitä, jotka tappavat ruumiin.”

Kun Prokopios ilmoitti puolustavansa pyhien ikonien kunnioittamista, tuomari yritti saada hänet alistumaan keisarin määräyksiin väittämällä, että keisari oli itsekin ortodoksi ja kunnioitti ikoneja. Varmemmaksi vakuudeksi tuomari veti povestaan ikonin ja suuteli sitä. Prokopios vastasi kuitenkin, että kaikkialle levinneet ikonin kunnioittajien vainot osoittivat, että mies valehteli. Kun keisari sai raportin Prokopioksen kuulustelusta, hän tuomitsi tämän kidutettavaksi ja lähetettäväksi maanpakoon, missä hän kuoli 700-luvun puolivälissä.

Kiovan luolaluostarin pappi Titus kilvoitteli 1100-luvulla. Hänellä oli luostarissa hyvä ystävä diakoni Evagri. Heitä yhdisti niin suuri keskinäinen rakkaus ja yksimielisyys, että koko veljestö ihmetteli sitä. Ihmiskunnan vihollinen, joka pyrkii kylvämään kaikkialle erimielisyyttä ja riitaa, onnistui kuitenkin muuttamaan tuon ystävyyden sellaiseksi vihaksi, etteivät entiset ystävät sietäneet enää nähdäkään toisiaan. Toisen suitsuttaessa kirkossa toinen karttoi suitsutussavuakin. He eivät tehneet sovintoa edes toimittaessaan yhdessä pyhää liturgiaa ja osallistuessaan ehtoolliseen.

Kerran pappi Titus sairastui vakavasti. Ollessaan kuolemaisillaan hän alkoi itkeä katkerasti ja pyysi hakemaan paikalle diakoni Evagrin pyytääkseen tältä anteeksi. Evagri ei kuitenkaan ollut halukas tekemään sovintoa, vaan herjasi pappi Titusta karkeasti. Veljet joutuivat tuomaan hänet väkisin kuolevan Tituksen luo. Titus nousi heti vuoteelta, kumartui Evagrin jalkoihin ja sanoi itkien: ”Anna minulle anteeksi ja siunaa, isä.” Mutta Evagri vastasi armotta: ”En koskaan tee sovintoa hänen kanssaan, en tässä enkä tulevassa ajassa”. Tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kaatui kuolleena maahan. Sairas Titus puolestaan nousi kuolinvuoteeltaan täysin terveenä.

Kauhu valtasi kaikki, jotka näkivät Evagrin äkkikuoleman ja Tituksen ihmeellisen paranemisen. Titus kertoi, että hän kuolinvuoteella maatessaan oli nähnyt enkeleiden väistyvän murheellisina hänen luotaan ja pahojen henkien iloitsevan saatuaan hänet veljesvihan kautta saaliikseen. Näystä järkyttyneenä hän oli heti alkanut tahtoa sovintoa Evagrin kanssa. Titus oli myös nähnyt enkelin, joka iski tulisella keihäällä katumatonta Evagria; sitten enkeli kääntyi hänen puoleensa ja nosti hänet terveenä pystyyn.

Parantumisensa jälkeen pappi Titus ei antanut vihalle minkäänlaista sijaa edes ajatuksissaan. Hän kitki tuon himon kokonaan sielustaan ja hankki tilalle rakkauden kaikkia veljiä kohtaan pitäen mielessään apostolin sanat: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit.” (1. Piet. 4:8.) Monien kilvoitusten jälkeen pyhä Titus nukkui pois vuoden 1190 tienoilla.

Pyhittäjä Titus kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Ennen luostariin tuloaan hän oli sotilas, joka oli kunnostautunut taisteluissa rohkeudellaan mutta lopulta haavoittunut päähän. Haava ja sen aiheuttama sairaus pakottivat hänet jättämään sotilaan uran ja valitsemaan luostarielämän. Koko loppuelämänsä hän itki Kiovan luolaluostarissa syntejään. Ennen kuolemaansa hän sai Jumalalta tiedon, että kaikki hänen syntinsä oli annettu anteeksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Apostolien joukossa kunnioitettavat Nymfas ja Eubulos olivat apostoli Paavalin oppilaita. Nymfas oli laodikealainen ylimys, ja paikallinen seurakunta kokoontui hänen kodissaan (Kol. 4:15). Eubulos (2. Tim. 4:21) oli Rooman seurakunnan johtohahmoja. Hän auttoi apostoleja ja kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhä Nestor oli piispa Pamfylian Magydoksessa. Häntä kunnioittivat ja arvostivat kaikki kaupunkilaiset, eivät ainoastaan kristityt. Kun keisari Decius (249–251) ilmoitti kristittyjen vainon aloittamisesta, Pamfylian ja Fryygian kuvernööri Publius ryhtyi toteuttamaan käskyä julmasti. Hän lähetti joukkojaan etsimään kristittyjä pakottaakseen heidät uhraamaan. Publius tiesi piispa Nestorin olevan kristittyjen selkäranka. Hän sanoi sotilailleen: ”Niin kauan kuin piispa ei ole meidän käsissämme, emme ole saaneet aikaan mitään.” Kun Nestor kuuli etsintäjoukkojen lähteneen liikkeelle, hän ei paennut vaan käytti aikansa auttaen kristittyjä pakenemaan. Hän itse jäi yksin kotiinsa, jossa hän rukoili ja luotti Jumalaan.

Sotilaiden tullessa Nestor otti heidät vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti. Kun he ilmoittivat vievänsä hänet kuvernöörin tuomittavaksi, hän teki ristinmerkin, kiersi liinan päähänsä ja lähti heidän mukaansa.

Kun Nestor tuotiin tuomittavaksi, kaikki virkailijat kuvernöörin talossa nousivat kunnioittavasti seisomaan ja toivat hänelle tuolin, jolla hän saattoi istua arvokkaasti. Irenarkhos-niminen kuulustelija aloitti kysymällä, tiesikö Nestor keisarin käskystä. Nestor vastasi: ”Tunnustan vain Kaikkivaltiaan käskyt, en keisarin. Tottelen vain taivaallisen Kuninkaan määräyksiä.” Kun kävi selväksi, että Nestor ei pelännyt mitään, he lähettivät hänet Pergaan.

Pergassa Publius kuulusteli piispaa ja määräsi hänet kidutettavaksi. Nestor sidottiin kidutuslaitteeseen, jossa hänen kylkiään raastettiin rautakoukuilla. Hänen huulillaan olivat psalmin 34 alkusanat: ”Minä siunaan Herraa kaikkina aikoina, Hänen ylistyksensä on aina minun suussani.” Nestorilta kysyttiin, eikö häntä hävetä luottaa sellaiseen, joka oli kärsinyt häpeällisen kuoleman. ”Kristuksen Henki sai profeetat todistamaan jo etukäteen niin Kristuksen kärsimyksistä kuin sitä seuranneesta kirkkaudestakin”, hän vastasi. ”Jeesus kärsi kuoleman ja hänet kruunattiin kunnialla ja kirkkaudella, jotta Hän olisi maistanut kuolemaa kaikkien puolesta. Me kristityt haluamme osallistua Hänen kärsimyksiinsä.” Publius alkoi hermostua: ”Uhraatko vai et? Liitytkö meihin vai kärsitkö niin kuin Kristuksesi?” Nestor lausui: ”Olen aina ollut, olen ja tulen olemaan Kristukseni kanssa.”

Publius määräsi Nestorin ristiinnaulittavaksi samalla tavalla kuin tämän Mestari oli teloitettu. Mestaajat tekivät ristin ja naulitsivat Nestorin siihen. Piispa roikkui ristillä tuntikausia. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, hän opetti ja rohkaisi paikalle kerääntyneitä kristittyjä. Hän rukoili, että Herra säilyttäisi heidät yksimielisinä ja täydessä Jumalan Pojan tuntemisessa. Tämän rukouksen ”aamen” jäi hänen viimeiseksi sanakseen. Näin hän liittyi voitollisesti kilvoitelleiden marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon. Hänen kuolinhetkellään tapahtumia seuranneet ulkopuoliset polvistuivat rukoukseen yhdessä kristittyjen kanssa.

Syyrian alueella kilvoitteli 400-luvulla valtaisa määrä askeetteja. Pyhät Marana ja Kyra ovat esimerkkejä alueen naispuolisista kilvoittelijoista, joista yleensä on vähemmän tietoa. He olivat kotoisin Beroiasta (nyk. Aleppo) ja heidän perheensä olivat ylimyssukua. Marana ja Kyra eivät olleet kiinnostuneita maailmallisista saavutuksista. Vuonna 398 he hankkivat itselleen kaupungin liepeiltä rakennelman, jossa oli seinät mutta ei kattoa. He sulkeutuivat sinne ja muurasivat oven kiinni. Oveen jätettiin pieni aukko, josta heidän palvelijattarensa saattoivat kurkistaa sisään ja nähdä, kuinka pyhät naiset seisoivat rukouksessa avoimen taivaan alla. Heidän näkemisensä innoitti palvelijattaria hengelliseen elämään enemmän kuin mitkään sanat tai opetukset. Palvelijattaret asuivat omassa majassaan ja veivät kilvoittelijoiden vähäiset ruoka-annokset oven aukosta.

Marana ja Kyra kilvoittelivat täydessä hiljaisuudessa lukuun ottamatta pääsiäisen jälkeistä seitsenviikkoista juhlakautta, jolloin Marana keskusteli ikkuna-aukosta naispuolisten vieraidensa kanssa. Kyran ei koskaan kuultu sanovan sanaakaan. Kumpikin kantoi poikkeuksellisen suuria ja painavia rautakahleita, ja heiveröisellä Kyralla oli niin raskaat kahleet, että hän kykeni vain vaivoin suoristautumaan. Kummallakin oli niin iso viitta, että edes kasvoja ja käsiä ei juuri näkynyt.

Kunnioituksesta piispuutta kohtaan Marana ja Kyra päästivät piispa Teodoretoksen käymään luonaan; tämä joutui tosin kaivautumaan oven alta. Aikansa suostuteltuaan piispa sai naiset luopumaan kahleista, mutta piispan poistuttua he pukivat ne jälleen ylleen.

Marana ja Kyra viettivät kolme kertaa 40 vuorokauden paaston Mooseksen tavoin syömättä mitään koko aikana. Lisäksi he viettivät ainakin kolmesti kolmen viikon täyspaaston profeetta Danielin esimerkin innoittamina.

Aivan koko elämäänsä Marana ja Kyra eivät kilvoitelleet sulkeutuneena. Kerran he jättivät kilvoituspaikkansa päästäkseen käymään pyhiinvaelluksella Jerusalemissa Kristuksen pelastavaisten kärsimysten tapahtumapaikoilla. He eivät syöneet matkalla mitään vaan nauttivat pienen aterian vasta kun olivat ensin saaneet rukoilla Pyhässä kaupungissa. Toisen kerran he jättivät kilvoituspaikkansa saadakseen käydä pyhän Teklan pyhäkössä Isauriassa. Silloinkaan he eivät matkalla syöneet mitään. Piispa Teodoretos piti heidän kilvoitusintoaan niin mielettömänä, että totesi heidän menneen sekaisin jumalallisesta rakkaudesta.

Tällä tavoin pyhät Marana ja Kyra kilvoittelivat vuosikymmenestä toiseen. He rakastivat kilvoituselämää vielä yli 40 vuoden jälkeenkin aivan kuin olisivat juuri aloittaneet sen. He säilyttivät aina ilon sydämissään, eikä polttava helle, rankkasade tai talvipakkanen saanut heitä antamaan periksi. Taivaallisen Sulhasen kauneutta katsellen he kestivät kilvoitusten vaivat helposti ja saavuttivat niiden päämäärän: Rakastettunsa näkemisen ja voitonkruunun saamisen Hänen kädestään. Piispa Teodoretos kirjoitti heidän elämäkertansa jo heidän eläessään, joten heidän viimeisistä vaiheistaan ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä Proterios vaikutti pappina Aleksandriassa 400-luvulla pyhän patriarkka Kyrilloksen aikana. Kun Kyrilloksen seuraaja Dioskoros taipui kannattamaan monofysitismiä[1], Proterios pysyi lujasti ortodoksisessa näkemyksessä, jonka mukaan Kristus on sekä täydellinen ihminen että täydellinen Jumala. Muiden Aleksandrian pappien kanssa hänkin osallistui vuonna 451 neljänteen yleiseen kirkolliskokoukseen Khalkedonissa, jossa hän taisteli innokkaasti monofysitismiä vastaan. Kun Dioskoros tuomittiin monofysiittinä erotettavaksi, kirkolliskokous valitsi Proterioksen uudeksi Aleksandrian patriarkaksi.

Suurin osa Aleksandrian asukkaista kannatti monofysitismiä, ja Proteriosta oli tuskin ehditty asettaa virkaansa, kun he jo nousivat vastustamaan häntä. Aleksandrialaiset tahtoivat kiristää Bysanttia opillisissa kysymyksissä uhkaamalla estää viljan kuljetuksen kaupungin satamasta Konstantinopoliin, joka oli riippuvainen Egyptin vehnästä. Keisari Markianos (17.2.) vastasi tähän määräämällä kuljetukset toteutettaviksi entisen satamakaupungin Pelusionin kautta, jolloin viljaa ei tuotu Aleksandriaan enää edes sen omiksi tarpeiksi. Nälän uhatessa kansa kääntyi Proterioksen puoleen pyytäen tätä välittäjäksi. Hän saikin keisarin helposti peruuttamaan määräyksensä.

Monofysiitit jatkoivat kuitenkin vehkeilyjään. Heidän johtajiaan olivat pappi Timoteos, lisänimeltä ”Kissa”, ja Proterioksen viralta panema diakoni Pietari Mongos, joka oli keisarin käskyllä karkotettu kaupungista. Tarinan mukaan Timoteos lähti eräänä pilkkopimeänä yönä erämaahan munkkien luokse enkeliksi naamioituneena. Hän meni munkkien keljoihin ja käski heidän irtaantua patriarkka Proterioksen alaisuudesta ja nostattaa kansa tätä vastaan. Munkit menivät lankaan ja tekivät työtä käskettyä. Munkkien villitsemä kansanjoukko vyöryi Aleksandrian pääkirkkoon, karkotti sieltä papit ja valitsi Timoteoksen uudeksi patriarkaksi.

Kun Aleksandrian sotilaskuvernööri sai tiedon kansannoususta, hän karkotti Timoteoksen kaupungista. Tämä vain kiihotti kansaa entisestään, ja Proterios itsekin katsoi viisaimmaksi paeta. Matkalla hänelle kuitenkin ilmestyi profeetta Jesaja, joka sanoi: ”Mene takaisin kaupunkiin. Odotan sinua siellä ottaakseni sinut luokseni.” Proterios totteli ja saavuttuaan Aleksandriaan kätkeytyi Pyhän Quiriniuksen kirkon kastekappeliin.

Proterioksen johtaessa suuren torstain palvelusta maaliskuun 28. päivänä vuonna 457 harhaoppiset hyökkäsivät kirkkoon käsissään teräviä ruokoja. Niillä he lävistivät patriarkan ja kuusi muuta papistoon kuuluvaa. Sitten he raahasivat hänen runneltua ruumistaan ympäri kaupunkia, leikkasivat siitä osan ja heittivät sen koirille. Loput jäännöksistä he polttivat ja heittivät tuhkatkin tuuleen.

Vallankaappaaja pseudopatriarkka Timoteos jatkoi leppymättömiä hyökkäyksiään niin pyhän Proterioksen kuin hänen edeltäjänsä pyhän Kyrilloksen muistoa vastaan. Hän pyyhki heidän nimensä pois kirkon muistelukirjoista ja kirjoitti niiden sijaan oman ja harhaoppisen Dioskoroksen nimen. Hän vainosi pyhän Proterioksen ystäviä ja sukulaisia, riisti itselleen hänen omaisuutensa ja poltti hänen piispanistuimensa.

Heti kun keisari Leo I sai kuulla Aleksandrian verilöylystä ja pyhän Proterioksen kuolemasta, hän huolehti, että piispainkokous erotti viipymättä Timoteoksen. Keisari julisti tämän arvottomaksi kantamaan kristityn nimeä puhumattakaan piispuudesta ja karkotti hänet Khersoniin Krimin niemimaalle, mutta myöhemmin hän karkasi sieltä ja jatkoi toimintaansa. Proterioksen murhaajia rangaistiin ankarasti, ja järjestys palasi Aleksandriaan. Patriarkka Timoteoksen seuraajaksi valittiin ortodoksinen Timoteos III (460–482).

Nämä veriset tapahtumat sinetöivät Aleksandrian patriarkaatin jakaantumisen. Ortodoksien ja monofysiittien opillisen kiistan lisäksi jakolinja oli loppujen lopuksi myös etninen: Egyptin kreikkalaiset jäivät enimmäkseen (kreikkalais)ortodoksien yhteyteen, ja paikallinen valtaväestö eli koptit jatkoivat patriarkaatin traditiota omana kirkkonaan.

Pyhä Romanus syntyi vuoden 400 tienoilla Itä-Ranskassa, jossa luostarielämä oli vielä alkutekijöissään. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Lyonissa, jonka luostarin johtaja Sabinus oli saanut oppinsa Lérinsin munkeilta ja idän isiltä. 35 vuoden ikäisenä Romanus lähti Juravuorten tiheisiin metsiin mukanaan ainoastaan pyhä Raamattu, erämaaisien sanontojen kokoelma ja pyhän Cassianuksen kirjoitus luostarielämän periaatteista sekä siemeniä kasvimaata varten. Romanus asettui Condatiin[1], autiolle ja vaikeapääsyiselle paikalle, joka sijaitsi kolmen vuoren keskellä ja kahden virran yhtymäkohdassa. Hän teki itselleen pienen majan männyn juurelle ja kilvoitteli siellä rukoillen ja lukien. Hän eli marjoilla ja oman puutarhansa antimilla.

         Romanus vietti vuosikausia maailman unohtaneena ja maailman unohtamana. Ennen pitkää hänen veljensä Lupicinus tuli hänen luokseen ja kertoi nähneensä näyn, jossa Romanus oli kutsunut häntä. Lupicinuksen vaimo ja veljesten isä olivat kuolleet, joten hänkin oli vapaa omistautumaan hengelliseen kilvoituselämään. Näin veljekset alkoivat kilvoitella yhdessä.

         Vähitellen sana erakkoveljeksistä alkoi levitä, ja heille alkoi tulla oppilaita, jotka tahtoivat elää samalla tavalla Jumalaa rakastaen kuin hekin. Veljesten rukousten kautta monia sairaita ja riivattuja parani, ja näistä eräät halusivat jäädä heidän luokseen. Aluksi oppilaat elivät tilapäisissä majoissa Romanuksen männyn ympärillä, mutta lopulta Lupicinus perusti heille oman luostarin jonkin matkan päähän Lauconneen. Vähä vähältä heidän oppilaansa levittäytyivät Juravuorten pohjoispuolelle, Vosgesvuorille ja Saksaan. Näin Romanuksen alullepanema Condatin luostari oli avainasemassa Keski-Euroopan luostarikulttuurin muodostumisessa ja kristinuskon leviämisessä.

         Romanuksen ja Lupicinuksen oppilaisiin kuului myös heidän sisarensa. Hän alkoi johtaa Baumen nunnaluostaria, johon tuli vähitellen yli sata kilvoittelijaa. Monet heistä olivat Condatin tai Lauconnen munkkien sukulaisia. Sulkeutunutta elämää viettänyt luostari sijaitsi jyrkällä kalliolla, josta oli näköala Lauconneen.

Romanus ja Lupicinus johtivat luostareitaan hyvässä yhteistyössä ja -hengessä. Jumalan armo oli tehnyt heidän luonteensa erilaisiksi, ja siksi he täydensivät hyvin toisiaan. Romanus osoitti sääliä ja armoa kaikille ja pysyi aina tyynenä; Lupicinus oli ankarampi ja ojensi langenneita oppilaitaan. Romanus ei halunnut asettaa veljilleen sen suurempia taakkoja kuin mihin näiden oma hyvä tahto antoi myöten; Lupicinus taas näytti itse jokaiselle esimerkin siitä, kuinka luonnonlait ja -vaatimukset voidaan aina ylittää Jumalan armon avulla. Askeettisuudessa hän ylitti jopa idän isien saavutukset kilvoittelemalla Alppien ankarassa ilmastossa samalla tavalla kuin idän isät lämpimämmissä olosuhteissa. Lupicinuksella oli vain yksi karkea viitta, jota hän käytti aina säästä riippumatta, hän ei koskaan nukkunut vuoteella eikä käyttänyt ruoassaan öljyä tai rasvaa. Hän ei edes juonut vettä vaan tyytyi kastamaan leipää veteen saaden näin samalla kertaa juomansa ja ravintonsa.

Lupicinus odotti kaikilta samanlaista intoa ja täydellisyyttä, ja siksi hän ei päästänyt ketään helposti veljestöön. Romanus puolestaan otti kaikki tulijat vastaan, vaikka osa näistä ennen pitkää jättikin luostarielämän. Kerran eräs vanhemmista munkeista valitti Romanukselle, että veljestöön pitäisi päästää vain sellaisia, joiden kutsumus on koeteltu. Romanus vastasi, että Jumala yksin tuntee sydämen syvyydet. Hän totesi myös, että kilvoituselämän jättävätkin ovat saaneet sisimpäänsä hyveiden siemeniä, jotka voivat myöhemmin puhjeta kukkaan.

Arles’n piispa pyhä Hilarius (k. 449, muistopäivä 5.5.) vihki Romanuksen papiksi, jotta luostarissa päästiin viettämään täydellistä jumalanpalveluselämää. Romanus pysyi niin nöyränä, että hänen uuden arvonsa saattoi erottaa muusta veljestöstä ainoastaan silloin, kun hän toimitti jumalallista liturgiaa.

Romanus ei aina edes käyttänyt johtajan asemaansa vaan antoi usein yhteisön asiat Lupicinuksen johdettavaksi. Monta kertaa Romanus puuttui tilanteisiin vasta silloin, kun Lupicinuksen sävyisyys ja kärsivällisyys eivät riittäneet. Eräänä vuonna saatiin niin ylenpalttinen sato, että ruokaa oli yllin kyllin, ja velttous sai Condatin munkit valtaansa. Nämä nousivat Romanusta vastaan, ja kun tämä ei saanut heitä rauhoittumaan lempeydellä, hän pyysi Lupicinuksen avuksi. Condatiin saavuttuaan Lupicinus määräsi aterialla tarjottavaksi samaa laihaa keittoa, johon oli itse tottunut. Kaksitoista munkkia kieltäytyi palaamasta ankaraan elämäntapaan, ja he lähtivät samantien pois luostarista. Myöhemmin Romanus onnistui rukouksin ja kyynelin keräämään nämä kadonneet lampaat takaisin laumaansa.

Romanus vieraili usein Condatin munkkien perustamissa luostareissa, joissa hän ohjasi ja rohkaisi nuorempia kilvoittelijoita. Eräänä päivänä ollessaan palaamassa luostariinsa hän pysähtyi Geneven ulkopuolella pienelle majalle, jossa asui kaksi lepraista. Hän halasi kumpaakin lämpimästi, ja molemmat paranivat. He juoksivat riemuissaan kaupungille ja huusivat kaikille, millainen ihme oli tapahtunut. Kun pyhä Romanus tuli paikalle, riemuitseva kansa otti hänet vastaan voittosaatossa. Hän kehotti kaikkia pysymään lujina uskossa ja palasi takaisin luostariinsa parannettuaan vielä muutamia sairaita.

Pyhä Romanus nukkui pois Baumessa helmikuun 28. päivänä vuonna 460. Hän jätti ympärilleen oleville veljille Kristuksen rauhan, jonka oli säilyttänyt sisällään läpi elämänsä sielunsa puhtauden ja sävyisyyden ansiosta. Hänet haudattiin toiveensa mukaisesti sisarensa johtamaan nunnaluostariin.

Romanus jätti kahden luostarin johtamisen Lupicinukselle, joka nimitti Condatiin asiainhoitajan ja asui itse Lauconnessa. Hän johti munkkeja omalla esimerkillään ja hienotunteisella rakkaudella. Lupicinus opetti munkkejaan seuraamaan hyveiden kuninkaallista tietä taipumatta liialliseen ankaruuteen tai kuolettavaan velttouteen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin pyhä Lupicinus nukkui pois korkean iän saavuttaneena. Hän säilytti askeettisen elämänasenteensa loppuun saakka. Kun hänelle tarjottiin kuolinvuoteellaan lasillista vettä, johon oli sekoitettu vähän hunajaa, hän maistoi sitä ja kääntyi pois sanoen: ”Vihollinen, loppuun saakka sinä yrität turmella minun mitättömyyteni katoavaisen makeuden houkutuksilla.” Pyhä Lupicinus haudattiin Lauconneen, ja haudalla tapahtui myöhemmin lukuisia ihmeitä. Hänellä on myös oma muistopäivänsä 21.3.

Pyhä Basileios Tunnustaja oli pyhän Prokopios Dekapolislaisen (27.2.) oppilas. Basileioksesta tuli jo nuorena munkki ja tunnollinen kilvoittelija. Ikonoklasmin aikana keisarin poliisimiehet pidättivät hänet ja veivät kidutettavaksi. Askeesin jalostama Basileios ei menettänyt mielentyyneyttään kidutuksissa vaan pysyi horjumattomana vakaumuksessaan. Hänen kasvonsa hakattiin verille ja koko keho oli täynnä haavaumia, kun hänet heitettiin pimeään tyrmään. Hän virui siellä, kunnes keisari Leo kuoli vuonna 741.

Päästyään vapauteen pyhä Basileios jatkoi muiden tunnustajien kanssa askeettista kilvoituselämäänsä. Hän saattoi monia syntisiä katumukseen ja lukuisia harhaoppisia kirkon yhteyteen niin sanoillaan kuin esimerkillisellä elämällään. Pyhä Basileios Tunnustaja päätti kilvoituksensa vuonna 747 ja siirtyi iloiten taivasten valtakuntaan.

Autuas Nikolai tunnetaan lisänimellä Salos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa houkkaa. Hän oli kotoisin Pihkovan seudulta ja tuli tunnetuksi siitä, että hän pelasti Pihkovan tsaari Iivana Julman (1533–1584) verisiltä rankaisutoimilta. Tsaari oli helmikuussa 1570 murskannut petoksesta epäilemänsä Novgorodin ja oli lähestymässä Pihkovaa. Jumala kuitenkin herätti houkka Nikolain ja hurskaan ruhtinas Juri Tokmakovin sydämessä ajatuksen kaupungin pelastamiseksi. Heidän kehotuksestaan kaupungin asukkaat asettivat talojensa edustalle pöydän, jolla oli leipää ja suolaa.[1] Tsaarin kulkiessa kaupungin läpi miehet vaimoineen ja lapsineen polvistuivat katujen varsille. Näky liikutti tsaarin sydäntä. Hän asteli Pyhän Kolminaisuuden katedraaliin, kuunteli rukouspalveluksen ja poikkesi sieltä pyhän Nikolain keljaan.

Autuas Nikolai ojensi tsaaria, kielsi häntä vuodattamasta verta ja ryöstämästä kirkkoja. Kerrotaan, että hän tarjosi samalla tsaarille raakaa lihaa. ”Olen kristitty, en syö lihaa paastossa”, tsaari sanoi. ”Kuitenkin juot ihmisverta”, vastasi Nikolai rohkeasti. Nikolain kerrotaan myös varoittaneen tsaaria: ”Älä koske meihin, vaan kulje ohitse, muuten sinulla ei ole millä paeta.” Kiinnittämättä huomiota varoitukseen tsaari käski ottaa yhden katedraalin kirkonkelloista. Samalla hetkellä hänen paras hevosensa kaatui kuolleena maahan. Kauhuissaan tsaari pakeni Pihkovasta.

Autuas Nikolai antoi sielunsa Herralle helmikuun 28. päivänä vuonna 1576. Kunnioituksesta häntä kohtaan kaupungin asukkaat hautasivat hänet katedraalin alle.

Viisi vuotta autuaan Nikolain kuoleman jälkeen vuonna 1581 Puolan kuningas joukkoineen oli hyökkäämässä Pihkovaan. Jumalanäidin suojeluksen luostarin munkki Dorofei näki näyssä pyhittäjä Kornili Pihkovalaisen (20.9.) ja autuaan Nikolain rukoilevan yhdessä muiden pyhien kanssa Jumalanäidiltä varjelusta kaupungille. Jumalanäiti vastasi rukoukseen ja kaupunki säästyi. Tapauksen johdosta maalattiin ikoni, joka kuvaa Jumalanäitiä kaupungin pyhien kanssa ja joka tunnetaan ihmeitätekevänä. Autuasta Nikolaita alettiin jo samana vuonna kunnioittaa pyhien joukossa, vaikka hänen kuolemastaan oli kulunut vain viisi vuotta.

Pyhä Kyranna syntyi 1700-luvun alkupuolella Avissoka-nimisessä kylässä Tessalonikan lähellä. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä ja hänestä itsestään kasvoi Jumalaa pelkäävä kaunis nuori neito. Kylään veroja keräämään tullut janitsaari[1] ihastui häneen ja alkoi esittää hänelle avioliittoehdotuksia ja houkuttelevia lupauksia. Tyttö ei kuitenkaan halunnut edes kuulla mitään sellaista, sillä koko hänen rakkautensa oli kohdistunut Kristukseen.

Pettynyt kosija muiden janitsaarien avustamana sieppasi Kyrannan ja vei hänet Tessalonikaan turkkilaisen tuomarin eteen väittäen, että tämä oli luvannut ottaa hänet miehekseen ja kääntyä islamiin. Kyrannan vanhemmat seurasivat alussa tapahtumia, mutta sitten turkkilaisten uhkaukset saivat heidät pelkäämään ja he pakenivat. Turkkilaiset yrittivät taivuttaa Kyrannaa sekä lupauksin että uhkauksin, mutta tyttö vastasi pelottomasti: ”Olen kristitty ja Ylkäni on Kristus, jolle tuon myötäjäisiksi neitsyyteni. Hänen takiaan olen valmis vuodattamaan vereni. Älkää odottako minun sanovan mitään muuta.” Tämän sanottuaan Kyranna laski katseensa ja vaikeni. Hänen sydämensä täyttyi sanoin kuvaamattomasta ilosta ja kaikki tämän maailman kauheudet unohtuivat; hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut paratiisissa. Hämmentyneenä hohtavakasvoisen nuoren tytön rohkeudesta turkkilaiset lähettivät hänet kahlehdittuna vankilaan.

Janitsaari meni Ali-nimisen vaikutusvaltaisen turkkilaisen luokse ja pyysi tätä käskemään, että vanginvartija antaisi hänelle vapaan pääsyn vankilaan. Niinpä hän tuli vähän väliä Kyrannan luo ja pahoinpiteli häntä monin tavoin yrittäen pakottaa hänet suostumaan vaimokseen, tai koska tahtoi muuten vain rääkätä häntä. Hän otti avukseen muitakin janitsaaritovereitaan. Aina nähdessään heidän tulevan Kyranna risti käsivartensa rinnalleen ja kätki päänsä käsiinsä katsomatta heihin ja vastaamatta heidän puheisiinsa. He potkivat häntä ja löivät nyrkeillä ja kepeillä, kunnes hän meni tajuttomaksi. Tämä tapahtui päivisin. Yöllä taas vanginvartija ripusti Kyrannan kainaloista ilmaan ja pieksi häntä, kunnes väsyi. Sitten hän jätti hänet riippumaan kylmään talvisäähän. Kyrannan kidutuksia seurasi eräs kristitty, joka aina nähdessään vanginvartijan raivon laantuneen pyysi tältä, että saisi laskea tytön maahan. Kaiken tämän Kyranna kesti kärsivällisesti mitään puhumatta ikään kuin hän itse ei olisi ollut kärsimässä vaan joku toinen. Koko hänen huomionsa oli jo taivaallisissa.

Vankilassa oli samaan aikaan myös muita vangittuja sekä kristittyjä, juutalaisia että muutamia turkkilaisia naisia, jotka olivat joutuneet sinne sopimattoman käytöksensä vuoksi. He moittivat vanginvartijaa tavasta, jolla hän kidutti viatonta naista. Vanginvartijalle tuttu kristittykin puhui tälle Jumalan tuomioistuimesta, mutta vartija muuttui vain entistä julmemmaksi. Koko tuona aikana Kyranna ei muiden vankien pyynnöistä huolimatta suostunut syömään mitään. Janitsaaritkin huolestuivat, että hän kuolee kesken kaiken nälkään. He yrittivät syöttää häntä väkisin mutta tuloksetta.

Seitsemäntenä päivänä janitsaarit kiduttivat taas julmasti Kyrannaa. Silloin kristitty alkoi uhkailla vartijaa, että jos tämä vielä sallii heidän tulla vankilaan, hän syyttää tätä paššalle ulkopuolisten päästämisestä vankilaan. Myös turkkilaisnaiset kirkuivat ja kutsuivat vartijaa julmuriksi ja murhaajaksi. Tämä teki vartijaan vaikutuksen, ja kun janitsaarit seuraavan kerran tulivat, hän ei päästänyt heitä enää sisään. Janitsaarit puolestaan menivät tuttavansa Alin luo, joka kutsui vanginvartijan luokseen ja haukkui tämän pahanpäiväisesti.

Tästä vartija kimpaantui niin, että palattuaan vankilaan hän sieppasi Kyrannan ja ripusti tämän ilmaan, otti suuren halon ja alkoi hakata sillä tyttöä kaksin käsin. Vangit alkoivat huutaa ja turkkilaisnaiset kirkuivat entistä kovempaa. Nähdessään koko vankilan sekasorron tilassa vartija lopetti lyömisen, jätti Kyrannan roikkumaan ilmaan ja meni huoneeseensa, missä pyysi kristittyä tuttavaansa keittämään hänelle kupillisen kahvia. Sitä keittäessään kristitty alkoi taas varovasti moittia hänen julmuuttaan, ja yhtäkkiä vartija vajosi rähmälleen lattialle ja puhkesi itkuun, joko häpeästä tai katumuksesta.

Silloin tapahtui jotain erikoista. Kyrannan vielä roikkuessa kainaloistaan ilmassa vankilassa leimahti suuri valo. Se laskeutui katosta, ympäröi marttyyrin ruumiin ja levittäytyi koko vankilaan ja valaisi sen niin kirkkaasti kuin aurinko olisi tullut sisään, vaikka oli melkein keskiyö. Kristityt vangit alkoivat huutaa: ”Herra, armahda!” Juutalaiset peittivät kasvonsa käsillään ja turkkilaiset vaikeroivat: ”Oi voi, tuon kristityn tyttöparan takia salama on tullut polttamaan meidät!” Pelosta väristen vanginvartija pyysi kristittyä tuttavaansa laskemaan Kyrannan alas lattialle. Kristitty meni ja löysi hänet kuolleena. Valo haihtui, mutta jäljelle jäi pitkäksi aikaa sanoin kuvaamattoman hyvä tuoksu. Kyrannan kahleet avattiin ja kristitty asetteli hartain mielin ja kunnioituksella hänen ruumiinsa kauniiseen asentoon, sytytti kynttilöitä ja poltti suitsuketta odottaen päivänkoittoa. Liikuttuneena hän kiitti Jumalaa, että oli tullut arvolliseksi näkemään tällaisia ihmeellisiä asioita ja koskettamaan ja huolehtimaan Kristuksen marttyyrin ruumiista.

Aamulla Tessalonikaan levisi tieto Kyrannan lopusta ja pyhän valon ilmestymisestä. Häpeissään turkkilaiset pysyivät hiljaa ja antoivat kristityille luvan hakea pois Kyrannan ruumis ja tehdä sille mitä tahtoivat. Joukko kristittyjä kiiruhti vankilaan ja otti pyhän neidon ruumiin, joka haudattiin juhlallisesti kristittyjen hautausmaalle kaupungin ulkopuolelle. Hänen vaatteensa he jakoivat keskenään siunaukseksi itselleen ja perheilleen. Pyhä Kyranna kohtasi marttyyrikuoleman vuonna 1751.

Rostovin metropoliitta pyhä Arseni (Aleksander Matsejevitš) oli tsaari Pietari Suuren (1682–1725) kirkollisen reformin[1] viimeinen merkittävä vastustaja. Hän syntyi pappisperheeseen Volynian Vladimirissa vuonna 1697, opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja vihkiytyi munkiksi. Pappismunkkina hän teki matkan Ustjugiin, Holmogoryyn ja Solovetskin luostariin. Solovetskissa hän väitteli sinne karkotettujen vanhauskoisten kanssa. Polemiikin tuloksena hän kirjoitti teoksen Uveštšavanie k raskolniku, ”Kehotus lahkolaiselle”.

Oppineena munkkina Arseni osallistui neljälle tutkimusretkelle, joiden aikana melkein koko Siperian pohjoisrannikko merkittiin kartalle. Retket olivat osa V. Beringin johtamaa tutkimusohjelmaa, jonka tavoitteena oli löytää meritie Venäjältä Kamtšatkan niemimaalle. Sairastuttuaan keripukkiin Arseni palasi Siperiasta Pietariin ja alkoi hoitaa opettajantehtävää Pietarin kadettikoulussa. Vuonna 1741 hänet vihittiin Tobolskin ja Siperian metropoliitaksi. Siperiassa hän puolusti juuri kristinuskoon kääntyneitä yksinkertaisia ihmisiä viranomaisten ja paikallisjohtajien mielivallalta sekä avusti ja tuki luostareita, kun maalliset viranomaiset pyrkivät puuttumaan niiden asioihin. Hänen kaitsijantoimensa Siperiassa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna hänet siirrettiin Rostovin hiippakuntaan, jota hän johti 20 vuotta.

Pyhä Arseni oli tuottelias kirjoittaja. Hän laati kaksitoista nidettä saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia. Hän hoiti järkevästi hiippakuntansa kirkkojen ja luostareiden asioita ja nousi vastustamaan maallisen esivallan ja aateliston harjoittamaa papiston ja maaorjien sortoa. Hänen aikanaan vuonna 1752 Rostovissa löydettiin pyhän Dimitri Rostovilaisen (21.9.) maatumattomat pyhäinjäännökset.

Rostovissa pyhä Arseni ajautui kuitenkin ristiriitaan maallisen vallan kanssa. Hän toivoi tsaari Pietari Suuren lakkauttaman patriarkan viran uudelleen perustamista ja vastusti maallikkovirkamiesten asemaa kirkkoa johtavassa synodissa. Hänen kirjoituksensa O blagotšinii tserkovnom, ”Kirkkojärjestyksestä”, oli ensimmäinen piispojen keskuudesta noussut protesti Venäjän kirkon synodihallintoa vastaan. Omassa hiippakunnassaan Arseni vastusti aateliston yrityksiä päästä pakkolunastuksin käsiksi kirkon maaomaisuuteen; valtion hallintoelinten kanssa hän kiisteli puolustaen kirkon itsemääräämisoikeutta maanomistusasiassa. Hänen välinsä maalliseen valtaan kärjistyivät keisarinna Elisabet I:n (1741–1762) hallituskauden lopulla ja Katariina II:n (1762–1796) aikana.

Katariina II antoi vuonna 1762 määräyksen kirkon ja erityisesti luostareiden maiden siirtämisestä valtion omistukseen. Pyhä Arseni ilmaisi heti vastalauseensa. Synodi tulkitsi hänen kriittisen kirjeensä loukkaukseksi keisarinnaa kohtaan. Hänet pidätettiin ja kiidätettiin Moskovaan synodin kirkollisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tuomio, jonka langettamiseen keisarinnakin aktiivisesti osallistui, oli ankara: Arsenilta riistettiin pappeus ja hänet karkotettiin tavalliseksi munkiksi alennettuna Arkangelin lähelle Pyhän Nikolaoksen luostariin. Siellä hänet teljettiin vankikoppiin kirkon alakertaan. Munkit kuitenkin pitivät häntä marttyyrina ja totuuden puolesta taistelijana. He pyysivät häneltä siunauksen, ja arkkimandriittakin suhtautui häneen kuin piispaan.

Vuonna 1767 kaksi juoppoa munkkia panetteli kiukuspäissään Arsenia keisarinnalle syyttäen häntä synodin herjaamisesta, mistä seurasi uusi poliittinen tuomio. Arseni alennettiin maallikoksi, hänelle annettiin pilkkanimi Andrei Vral, ”Valehtelija”, ja hänet lähetettiin elinkautiseen vankeuteen Tallinnaan Grosstanportin linnoitukseen. Hänet vietiin Arkangelista Tallinnaan avovaunuissa, vaikka oli talvi ja matkaa 2000 kilometriä. Perillä 70-vuotias piispa oli niin huonossa kunnossa, ettei pysynyt enää jaloillaan. Tallinnassa häntä pidettiin täydellisessä eristyksessä vankikopissa, jonka koko oli 2 x 3 metriä. Esillä oli jatkuvasti suukapula, jolla vartijoiden piti tukkia hänen suunsa, jos hän yrittäisi puhua. Koska keisarinna pelkäsi erityisesti Arsenin vaikutusta papistoon, hän määräsi, että vasta kuoleman edellä tämän luo saisi päästää papin tuomaan pyhän ehtoollisen. Ankarista oloista huolimatta joidenkin Tallinnan venäläisten asukkaiden onnistui vierailla vankilassa.

Pietariin raportoitiin kuukausittain pyhän Arsenin rauhallisesta käytöksestä, mutta keisarinnan viha vain yltyi. Vuodesta 1771 Arseni käytännöllisesti katsoen haudattiin elävältä. Vankikopin ovi muurattiin kiinni, ja jäljelle jäi vain ikkunaluukku, josta hänelle annettiin ruokaa. Lopulta häneltä evättiin vaatteet ja normaali ruoka. Kaksi päivää ennen kuolemaansa pyhä Arseni pyysi saada osallistua pyhään ehtoolliseen. Ehtoollisen tuonutta pappia vaadittiin kuolemanrangaistuksen uhalla vaikenemaan näkemästään.

Pyhä metropoliitta Arseni kuoli vankikopissaan 28. helmikuuta vuonna 1772. Hänet haudattiin samana päivänä tavallisena maallikkona Tallinnan Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen. Vankikopin seinään jäivät hänen raaputtamansa psalminsanat ”hyvä oli, että jouduin nöyrtymään” (Ps. 119:71).

Jo aikalaiset kunnioittivat metropoliitta Arsenia pyhänä. Arkangelissa Pyhän Nikolaoksen luostarissa pyhiinvaeltajat kävivät rukoilemassa hänen maanalaisessa keljassaan kuin pyhässä paikassa. Tallinnassa kansa kunnioitti häntä pyhänä, ja 1800-luvun loppuun saakka häntä muisteltiin Pyhän Nikolaoksen kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Arsenin vuonna 2000. Hänen reliikkinsä ovat edelleen Tallinnassa laajennetun Pyhän Nikolaoksen kirkon alla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhittäjä Johannes Cassianus, joka teki munkkilaisuuden tunnetuksi lännessä, syntyi Vähä-Skyytiassa Tonavan suistoalueella 300-luvun loppupuolella. Mahdollisesti hänen perheensä muutti myöhemmin Roomaan. Hän oli huomattavaa sukua ja sai hyvän kasvatuksen klassisessa kirjallisuudessa, mutta ennen kaikkea hän paneutui Pyhän Raamatun tutkimiseen. Janoten täydellistä elämää Johannes hylkäsi jo nuorena tämän maailman houkutukset ja lähti samanmielisen hengellisen veljensä Germanuksen kanssa Pyhälle maalle. Siellä he jäivät munkeiksi erääseen Betlehemin luostariin. Kun he olivat oppineet tuntemaan yhteiselämäluostarin periaatteet ja munkkien elämäntavan Palestiinassa, Mesopotamiassa ja Kappadokiassa, he tahtoivat tutustua myös Egyptin erämaiden erakkoihin. He olivat kuulleet heidän hämmästyttävistä saavutuksistaan Pinufriokselta (27.11.), joka oli paennut Egyptistä ihmisten ylistystä heidän luostariinsa. Asiaa harkittuaan igumeni antoi heille siunauksensa heidän luvattuaan palata pian.

Kun Johannes Cassianus ja Germanus olivat ensin ihailleet Niilin suiston kinobialuostareiden hyvää järjestystä, he suuntasivat kulkunsa erämaahan. Kaikkialla he etsivät innokkaasti pyhiä erakkoisiä, joissa he saattaisivat nähdä Jumalan armon loiston ja sen kantamat hedelmät. Kohdatessaan heitä he kävivät heidän kanssaan pitkiä keskusteluja sielun pelastuksesta.

Pian ystävykset huomasivat, että omaksuakseen näiden Jumalan palvelijoiden taivaallisen opetuksen heidän pitäisi viipyä pitkään heidän luonaan. Heidän omatuntonsa kuitenkin kolkutti, olivathan he luvanneet igumenilleen palata pian takaisin. He kysyivät neuvoa abba Josefilta, joka rukoiltuaan koko yön sanoi, ettei heidän pitäisi huolehtia ajattelemattomasti tehdystä sitoumuksestaan ja että viipyminen Egyptissä olisi heille suuremmaksi hyödyksi. Vanhuksen vastaus rauhoitti heidät ja he viipyivät Egyptissä seitsemän vuotta. Kaikkialla he tutkivat innokkaasti hengellistä elämää. He kulkivat aina Sketiksen erämaahan saakka, jonne pyhä Makarios oli perustanut erakkoyhdyskunnan. Siellä eli monia suuria kilvoittelijoita kuten pyhittäjät Mooses, Serapion, Teonas, Iisak ja pappi Pafnutios.

Cassianus ja Germanus hyötyivät suuresti abba Pafnutioksen opetuksesta, jonka mukaan munkille ei riitä maailman ulkonainen kieltäminen. Sen lisäksi, että kilvoittelija antaa pois omaisuutensa päästäkseen huolehtimaan sielustaan askeesissa ja hiljaisuudessa, hänen on kieltäydyttävä myös entisistä tavoistaan ja himoistaan. Tähän toiseen kieltäymykseen tarvitaan pitkäaikaista, kärsivällistä taistelua, joka monien lankeemusten kautta johtaa sydämen puhtauteen. Munkin päämääränä on keskustella aina Jumalan kanssa lakkaamattomassa rukouksessa, niin että mieli ei hajaantuisi maailmallisiin huoliin vaan kohoaisi aina rauhaisana ja tyynenä Hänen puoleensa sydämen puhdistetussa pyhätössä. Munkin työ päättyy iankaikkiseen elämään, yhdistymiseen Jumalan kanssa, ja sen voi saavuttaa jo maan päällä pyhässä rakkaudessa. Toteutettuaan tämän toisen kieltäymyksen munkin on kilvoiteltava vielä kolmannessa kieltäymyksessä, johon kuuluu kaiken maailmallisen ajattelun karkottaminen, niin että Jumala pääsee kuljettamaan häntä kohti ikuisia asuntoja sanoin ilmaisemattoman ilon tilassa jumalallisen valon kirkkaudessa. Tähän sisältyy koko täydellisyys.

Saatuaan tietoa munkkielämän eri askelmista ja seurattuaan, miten kuuluisat erakkoisät toteuttivat niitä käytännössä, ystävykset omistautuivat innolla mietiskelevään elämään Sketiksen vuosinaan. Oman keljansa hiljaisuudessa pyhä Cassianus joutui itse kokemaan Jumalaa rakastavan sielun katkeran taistelun himokkaita ajatuksia ja erityisesti lamaannusta vastaan. Niillä erakkoja piinataan ja houkutellaan jättämään maailmasta eristäytynyt elämänsä. Henkilökohtaisen kokemuksensa ja suuren opettajan Euagrioksen opetusten pohjalta Cassianus kehitti sittemmin tarkan opetuksen hengellisestä taistelusta.

Seitsemän vuoden kuluttua Cassianus ja Germanus palasivat Betlehemiin. Kun heidän igumeninsa antoi heille siunauksen viettää vastedes erakkoelämää, he riensivät takaisin Egyptiin. Noihin aikoihin Aleksandrian patriarkka Teofilos oli täynnä raivoa niitä munkkeja kohtaan, joiden hän epäili kannattavan Origenesta. Sekasorto ja pelko vallitsivat kaikkialla eikä rauhaa mietiskelevään elämään enää ollut. Kolmesataa munkkia pakeni Nitrian erämaahan, kun taas Cassianus ja Germanus kuuluivat niihin 50 munkkiin, jotka 400-luvun alussa etsivät turvaa Konstantinopolista pyhältä Johannes Krysostomokselta (13.11.).

Johannes Krysostomos ymmärsi Cassianuksen ja Germanuksen arvon heti heidät nähdessään. Hän sai taivutettua Germanuksen vihkiytymään papiksi, ja Cassianuksen hän vihki diakoniksi. Krysostomoksen pyhyys ja loistelias puhetaito tekivät heihin syvän vaikutuksen, ja Cassianus otti hänet hengelliseksi ohjaajakseen. Hyötyäkseen opettajansa läsnäolosta hän oli valmis luopumaan erämaan hiljaisuudesta. Mutta kostonhimoinen Teofilos sai aikaan, että Krysostomos karkotettiin Konstantinopolista vuonna 405. Cassianus ja Germanus matkustivat piispa Palladioksen kanssa Roomaan mukanaan Konstantinopolin papistolta ja kansalta saatu kirje, jossa vedottiin paaviin Krysostomoksen puolesta.

Pyhä Johannes Cassianus vietti kaksitoista vuotta Roomassa, jossa hänetkin vihittiin papiksi. Sieltä hän meni Gallian Massiliaan (nyk. Marseilles), missä hän perusti Pyhän Viktorin munkkiluostarin samannimisen marttyyrin haudalle ja vuonna 415 Vapahtajalle omistetun nunnaluostarin. Kokeneena kilvoittelijana ja sielujen arvostelukykyisenä paimenena hän sovelsi kilvoittelutraditiota omille munkeilleen ja nunnilleen sopivaksi ottaen huomioon Gallian ilmaston ja kansanluonteen. Aptin piispan Castorin vaatimuksesta hän laati teoksen Kinobialuostarien säädöksistä piispan Provenceen perustamia luostareita varten. Siinä hän lieventää Egyptin isien tapoja, jotka hänen mielestään olivat liian ankaria Gallian munkeille, ja vertaa niitä Palestiinan, Kappadokian ja Mesopotamian käytäntöihin. ”Jos joku toteuttaa sen, mikä on järjen rajoissa mahdollista, hänen kilvoittelunsa on yhtä täydellistä vaikka keinot olisivatkin erilaiset”, hän toteaa. Samassa teoksessa hän kuvaa myös kahdeksan peruspahetta, jotka ovat vatsanpalvonta, haureus, rahanhimo, viha, murehtiminen, alakuloisuus, turhamaisuus ja ylpeys, ja niiden parannuskeinoja, jotka johtavat sielun täydellistymiseen.[1]

Johannes Cassianus täydensi hengellistä opetustaan myöhemmin teoksella Keskusteluja. Siinä hän esittelee kilvoittelun korkeampia tasoja, sydämen puhtauden ja sisäisen kontemplaation saavuttamista. Teos on kirjoitettu Lérinsin ja Hyères-saarten erakoille, ja siinä kuvataan hengellisiä keskusteluja, jotka hän oli käynyt Egyptin erakkojen kanssa. Tällä tavoin pyhä Johannes Cassianus loi opillisen perustuksen Gallian vastasyntyneelle munkkilaisuudelle, jota hän juotti erämaaisien opetusten elävöittävällä vedellä. Kaiken kaikkiaan pyhä Cassianus kirjoitti hengellisestä elämästä kaksitoista kirjaa ja 24 muuta tutkielmaa.

Suurten kappadokialaisten kirkkoisien ja pyhän Johannes Krysostomoksen uskollisena oppilaana pyhä Johannes Cassianus puolusti ihmisen sisäistä vapautta ja vastusti ihmisluonnon ja Jumalan armon toiminnan jyrkkää erottamista toisistaan – näkemystä, jota edusti muun muassa Augustinus taistellessaan pelagiolaisuutta vastaan. Jokainen täydellinen lahja ja kaikki armo tulee kyllä aina viime kädessä Jumalalta, valojen Isältä (vrt. Jaak.1:17). Kuitenkin ihmisen vapautta, joka on luotu Jumalan absoluuttisen vapauden kuvaksi ja uudistunut pyhässä kasteessa, kutsutaan tulemaan vastaan ja tekemään yhteistyötä Jumalan armon kanssa, jotta sielu kantaisi hyveiden tervehdyttäviä hedelmiä. Kuten pyhä Johannes Krysostomos sanoo: ”Jumalan työ on antaa armoa, ihmisen työ osoittaa uskoa.”

Augustinuksen kannattajista äärimmäiset reagoivat voimakkaasti Provencen munkkien dogmaattista näkemystä vastaan, vaikka se edusti kreikkalaisten isien perinteistä opetusta. He syyttivät Cassianusta arveluttavasta semipelagiolaisuuden harhaopista. Melskeet ja riidat olivat kauhistus sisäiseen rauhaan ja jumalalliseen mietiskelyyn tottuneelle Cassianukselle, joka ei ryhtynyt puolustautumaan.

Johannes Cassianus nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 453. Jo aikalaiset pitivät häntä pyhänä, ja lännen munkit ja nunnat ovat kautta aikojen kunnioittaneet häntä isänään ja suurena opettajanaan. Pyhän Cassianuksen kallisarvoiset reliikit ovat yhä Pyhän Viktorin luostarissa Marseillessa. Hänen muistelemisensa on kuitenkin lännen kirkossa rajoitettu vain Marseillesin hiippakuntaan kaiketi juuri siksi, että Augustinuksen opista tuli lännen kirkon virallinen kanta. Ortodoksisessa kirkossa häntä sen sijaan arvostetaan ja kunnioitetaan kaikkialla. Cassianuksen ystävä ja vaellustoveri Germanus kanonisoitiin pyhäksi Romanian patriarkaatissa vuonna 1992.

Sardiniassa syntynyt Hilarius palveli kirkkoa Roomassa diakonina. Hän oli mukana delegaatiossa, joka edusti Roomaa teologisissa keskusteluissa Efesoksessa vuonna 449. Rooman ylivaltapyrkimykset herättivät idässä sellaista kiukkua, että Hilarius joutui pakenemaan kokouksesta. Kun Rooman paavi Leo Suuri kuoli vuonna 461, Hilarius valittiin hänen seuraajakseen. Hilarius osoittautui suuren edeltäjänsä arvolliseksi seuraajaksi. Hänen ohjenuoranaan oli pitää Herran papit mahdollisimman yksimielisinä, niin ettei kirkossa ajettaisi henkilökohtaisia etuja vaan Kristuksen asiaa. Hän kutsui koolle kirkolliskokouksen (465), jossa lännen piispat yhdenmukaistivat kanonisia käytäntöjä.

Pyhä Hilarius rakennutti Roomaan kolme kappelia, joista kaksi on säilynyt meidän aikaamme asti. Ne ovat Lateraanikirkon baptisteriumin sivukappelit, joista itäpuolella oleva on omistettu Hilariuksen suojelijalle evankelista Johannekselle ja länsipuolinen Johannes Kastajalle. Lisäksi Hilarius kunnostutti lukuisia kirkkoja ja rakennutti kaksi kirjastoa ja julkisen kylpylän. Pyhä Hilarius nukkui pois vuonna 468. Hänet haudattiin Pyhän Laurentiuksen kirkkoon Rooman Veranoon.

Pyhän Oswaldin vanhemmat olivat tanskalaisia ja kääntyneet kristityksi 900-luvun alkupuolella. Nuorena Oswald kilvoitteli jonkin aikaa Winchesterin luostarissa ja siirtyi sen jälkeen Ranskaan, Fleury-on-Loiren benediktiiniluostariin, jossa hän vihkiytyi munkiksi ja perehtyi syvällisesti isien kirjoituksiin.

Englantiin palattuaan Oswald vihittiin vuonna 961 Worcesterin piispaksi. Jo seuraavana vuonna hän perusti Bristolin lähelle uuden luostarin. Oswald rakennutti ja kaunisti kirkkoja ja kehitti niiden jumalanpalvelusmusiikkia. Kuuluisin oli Worcesterin Jumalanäidin kirkko. Kerran kirkkokansaa oli palaamassa sieltä ylikuormatulla veneellä, joka alkoi upota keskellä syvää lampea ja väki huusi pyhää Benedictusta apuun. Piispa Oswald kuuli tämän rannalla, kohotti oikean kätensä ja lausui: ”Kristuksen siunaus tulkoon teille korkeudesta.” Kaikki pääsivät turvallisesti rantaan.

Vuonna 971 pyhä Oswald rakennutti Ousejoen keskellä olleelle saarelle Ramseyn luostarin. Siitä tuli Oswaldin suosikkipaikka sekä äitiluostari, josta käsin alueelle syntyi lukuisia muita luostareita. Oswald kutsui sinne mantereelta oppineita munkkeja, jotka opettivat matematiikkaa ja astronomiaa.

Pyhä Oswald muistetaan myös Yorkin piispana, sillä vuonna 972 hän sai johdettavakseen myös Yorkin hiippakunnan. Siellä asui lähinnä tanskalaista väkeä, joiden välit englantilaisten kanssa eivät olleet parhaat mahdolliset aiempien taisteluiden jäljiltä. Tanskalaissyntyisenä Oswald oli sopiva hahmo saavuttamaan Yorkin tanskalaisten luottamuksen. Hiippakunnat olivat yhdistettynä vuoteen 1016 saakka.

Pyhä Oswald rakasti köyhiä ja oli suuresti pidetty ja kunnioitettu hahmo jo eläessään. Kerran eräs sairas parani syötyään piispan antamaa pyhitettyä leipää. Piispa Oswaldilla oli tapana aina suuren paaston aikana pestä päivittäin kahdentoista köyhän miehen jalat. Vuoden 992 karkauspäivänä pyhä Oswald pesi jälleen köyhien jalkoja munkkien laulaessa psalmeja. Kun munkit lauloivat säkeen: ”Siunatkoon sinua Herra Siionista, hän, joka on tehnyt taivaan ja maan” (Ps. 134:3), Oswald lausui ”kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” – ja kaikkien järkytykseksi nukkui pois, kun sanat olivat vielä hänen huulillaan. Hänen ruumistaan alettiin valmistaa haudattavaksi, ja pian paikalle kerääntyi valtavasti kansaa, joka jätti työnsä ja kotinsa surrakseen yhdessä rakkaan esipaimenensa lähtöä.

Kun kertomukset pyhän Oswaldin haudalla tapahtuneista ihmeistä levisivät, Yorkin arkkipiispa Erdulf antoi vuonna 1004 avata haudan. Havaittiin, että pyhän kaikki vaatteet olivat muuttuneet tomuksi paitsi messukasukka, joka oli kuin koskematon. Paikalla oli valtavasti kansaa, ja erään naisen halvaantunut käsi parantui. Eräs apotti kuitenkin epäili tapahtumia ja suhtautui niihin ylimielisesti. Tämä häiritsi piispoja, jotka rukoilivat mielessään, että totuus tulisi ilmi. Pyhän Oswaldin reliikkien viereen tuotiin leprainen rampa, joka rukousten jälkeen parani välittömästi. Silloin kaikki ylistivät Jumalaa, ja epäilijätkin polvistuivat anomaan anteeksiantoa.

Pyhän Oswaldin luut pestiin ja asetettiin reliikkirasiaan. Pesuvedenkin välityksellä parantui muutamia sairaita. Myöhemmin reliikkien kautta tapahtui lukuisia ihmeitä. Muun muassa tulipalon eteneminen pysähtyi, kun reliikkiarkku tuotiin palon keskelle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.