Päivän synaksario

1.12.

Joulukuussa, Kristuksen syntymäjuhlan odotuksessa vietetään useiden Kristusta ennalta julistaneiden pyhien profeettojen muistopäivää. Näistä ensimmäinen on profeetta Nahum, jonka nimi merkitsee lohdutusta ja lepoa. Hän oli lähtöisin galilealaisesta kylästä ja Simeonin sukukunnasta. Hän toimi Juudassa 600-luvulla eKr. Nahum profetoi Niniveä odottavan tuhon, joka tapahtui vuonna 612 eKr. Hymnirunoilija Teofaneksen sanoin Nahum jumalallistui sielultaan saatuaan olla yhteydessä eläväksitekevään jumalalliseen Henkeen ja eli puhdasta elämää Pyhän Hengen armon varassa. Näin hänestä tuli puhdas temppeli, joka valaisi kaikkia ympärillään olleita.

Nahumin kirja on seitsemäs Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Sen alussa on alfabeettinen psalmi, jonka säkeiden alkukirjaimet ovat heprean aakkosjärjestyksen mukaisessa järjestyksessä. Juutalaisen kansan historian lisäksi Nahum profetoi myös uuden liiton totuuksia. ”Katso, vuorilta lähestyvät ilosanoman tuojan askelet! Hän kuuluttaa: rauha on tullut.”[1] Tämä kuvaa, kuinka apostolit levittivät evankeliumia kansojen keskuudessa epäjumalien ajan tultua loppuunsa. Alkuteksti puhuu kirjaimellisesti ilosanoman tuojan jaloista. Kirkkoisät selittävät tämän merkitsevän sitä puhdistumista ja tyhjentymistä, jonka Jumalan valitut astiat läpikäyvät ennen palvelustehtävänsä aloittamista. Pyhä Ambrosius Milanolainen (7.12.) kehottaa meitä tuntemaan itsemme ja luontomme kauneuden ja lähtemään sitten eteenpäin jalkamme vapaana kahleista, niin etteivät ruumiilliset siteet estä mielemme askeleita. Tällaisia sisäiseltä olemukseltaan ”paljasjalkaisia” Herramme valitsi julistamaan taivaan valtakuntaa.

Täytettyään oman tehtävänsä pyhä profeetta Nahum nukkui pois rauhassa ja haudattiin Juudan maahan.


[1] Nah. 2:1.  Vrt. Room. 10:15.  Vuoden 1992 suomalaisessa raamatunkäännöksessä monia Nahumin kirjan sanamuotoja on muutettu sellaiseen suuntaan, että kirkkoisien tulkinnan mukainen ajatus on kadonnut kokonaan; esimerkiksi juutalaisen uhrijärjestelmän ja juhlien loppuminen jakeessa 2:1. Septuagintassa samassa jakeessa on myös profeetallinen viittaus kasvoille puhaltamiseen (vrt. Joh. 20:22).

Pyhä Ananias oli lähtöisin Luoteis-Persian Adiabenen alueen keskuskaupungista Arbilista. Hänet pidätettiin uskonsa tähden ja vietiin kidutettavaksi. Kuolinhetkensä koittaessa hän lausui: ”Näen portaat, jotka ulottuvat taivaaseen, ja ylhäällä seisoo kirkkaasti säteileviä nuorukaisia, jotka sanovat minulle: ’Tule mukaamme, me viemme sinut valon kaupunkiin ja sanomattomaan iloon.’” Nämä sanat lausuttuaan pyhä marttyyri antoi henkensä ja nukkui pois. Tämä tapahtui todennäköisesti neljännellä vuosisadalla.

Pyhä Eligius syntyi vuonna 588 Keski-Ranskan Limogesissa roomalaislähtöiseen kristittyyn sukuun. Hän toimi nuoruudessaan oppipoikana rahapajassa ja hänestä tuli taitava metallikäsityöläinen. Hän pääsi kuningas Clothar[1] II:n (584–628) aikana Pariisin hovin suosioon ja hänen tehtäväkseen annettiin valmistaa kultainen valtaistuin jalokiviupotuksin. Lopputuloksen nähdessään kuningas oli hyvin tyytyväinen, mutta Eligius esitteli hänelle vielä toisenkin samanlaisen valtaistuimen, jonka hän oli onnistunut tekemään käyttöönsä saamista kullasta ja jalokivistä. Hämmästynyt kuningas teki Eligiuksesta rahastonhoitajansa ja Marseilles’n rahapajan johtajan. Kuningas piti Eligiusta lähipiirissään ja kunnioitti tämän viisaita neuvoja.

Eligius joutui kuitenkin epäilyksenalaiseksi kuninkaan silmissä kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa, koska ei tiennyt mitä se edellyttäisi ja voisiko täyttää sen kaikissa tilanteissa. Lopulta kuningas ymmärsi, että Eligiuksen kieltäytyminen ei johtunut epäluotettavuudesta vaan arasta omastatunnosta. ”Sinun omatuntosi on parempi tae uskollisuudesta kuin toisten vannomat valat!” kuningas sanoi ja luotti Eligiukseen entistä enemmän.

Eligius rikastui nopeasti. Hän ryhtyi käyttämään silkkivaatteita, jotka olivat tuohon aikaan hyvin harvinaisia, ja koristeli ne kullalla ja jalokivikoruilla. Hän ei kuitenkaan kiintynyt kunnianosoituksiin ja rikkauksiin vaan alkoi vähitellen antaa pois sellaista mitä ei välttämättä tarvinnut. Hän alkoi pukeutua karkeaan vaatteeseen ja käyttää omaisuuttaan köyhien auttamiseen ja vankien vapaaksi ostamiseen. Hän lunasti vapaaksi roomalaisia, galleja, brittejä, pohjois-afrikkalaisia ja sakseja, joita oli myytävänä orjamarkkinoilla. Monet heistä kääntyivät kristityiksi. Jotkut palasivat koteihinsa mutta toiset lähtivät luostareihin tai jäivät asumaan Eligiuksen luokse.

Pyhän Eligiuksen hyväsydämisyys tunnettiin yleisesti. Jos joku tiedusteli tietä kuninkaan rahastonhoitajan luokse, hänelle sanottiin: ”Kulje tuohon suuntaan, kunnes tulet sellaisen talon luokse, jonka luona näet joukoittain kerjäläisiä. Siellä Eligius-herra asuu!” Pyhä Eligius pesi köyhien jalkoja, tarjoili heille ruokaa ja söi itse mitä heiltä jäi tähteeksi. Kun hänen rahavaransa loppuivat, hän antoi pois huonekalunsa, kenkänsä ja vyönsä.

Kuningas Clotharin kuoltua vuonna 629 valtaistuimelle nousi hänen poikansa Dagobert I, jolle Eligius oli sekä ystävä että neuvonantaja. Eligius rohkaisi Dagobertiä muuttamaan elämänsä evankeliumin periaatteiden mukaiseksi. Dagobert arvosti Eligiuksen neuvoja ja pyrki noudattamaan niitä vähintäänkin julkisissa asioissa. Pyhä Eligius sai perustaa nunnaluostarin Pariisiin ja Solignacin munkkiluostarin Limogesin eteläpuolelle. ”Nämä ovat portaat, joita pitkin me molemmat pääsemme nousemaan taivaan valtakuntaan”, hän luonnehti luostaria kuninkaalle. Noihin aikoihin Eligius sai myös valmistaa monia taidokkaasti koristeltuja reliikkiarkkuja muun muassa Martinus Laupiaan (11.11.), Genevieven, Lucianuksen ja Denis (Dionysios) Pariisilaisen (9.10.) pyhäinjäännöksille.

Kuninkaan luottomiehenä Eligius sai toimia myös hänen lähettiläänään. Tässä roolissa Eligius vahvisti Ranskan ja Britannian kuningaskuntien välistä ystävyyttä. Hän myös teki korjauksia ja parannuksia Ranskan lakiin saadakseen siitä oikeudenmukaisemman.

Eligiuksen tuttavapiiriin kuului monia hurskaita miehiä, joista tuli myöhemmin piispoja ja joita kunnioitetaan pyhinä. Kuningas Dagobertin kuoleman (639) aikoihin Eligius ja hänen ystävänsä pyhä Audoenus[2] päättivät omistautua kokonaan Jumalan ja kirkon palvelemiseen. Eligiuksesta tuli Noyonin ja Tournain piispa, Audoenuksesta Rouenin piispa. Seitsemän Eligiuksen entistä alaista tahtoi seurata häntä myös tässä uudessa tehtävässä; heidän joukossaan oli pyhä Tillo (7.1.), saksilainen orja, jonka Eligius oli ostanut vapaaksi. Piispat vihittiin yleensä omassa hiippakuntakatedraalissaan, mutta Eligius ja Audoenus vihittiin piispoiksi poikkeuksellisesti samassa palveluksessa Noyonissa.

Eligiuksesta tuli erinomainen piispa. Hän teki kovasti työtä hiippakunnassaan, jossa oli vielä suhteellisen vähän kristittyjä. Hän julisti evankeliumia Flanderin metsissä, nykyisen Belgian alueella. Kääntyneitä oli vain vähän, mutta piispa jatkoi rauhan ja rakkauden sanoman julistamista, usein henkensä kaupalla. Hän yritti parhaansa mukaan huolehtia sairaista ja näyttää evankeliumin mukaisen elämän esimerkkiä. Aina pääsiäisenä hän kastoi ne, jotka oli saattanut Jumalan tuntemiseen kuluneen kahdentoista kuukauden aikana.

Julistuksessaan pyhä Eligius varoitti kristittyjä turvautumasta ennustajiin, taikakeinoihin ja noituuksiin missään olosuhteissa, etteivät he menettäisi kasteessa saamaansa armoa. Taikauskoisten keinojen sijaan hän kehotti kristittyjä aloittamaan kaikki toimensa ja matkansa ristinmerkillä Jeesuksen Kristuksen nimessä ja lausumalla ”sunnuntain rukoukset”[3], jolloin vihollinen ei tekisi heille mitään pahaa. Rikkaita pyhä Eligius kehotti lopettamaan murhaamisen – eli antamaan ruokaa nälkää näkeville.

Eligius perusti nunnaluostarin Noyoniin ja asetti sen johtajaksi oman suojattinsa, pariisilaisen pyhän Godebertan (11.4.). Eligius toimi myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Chalonin kirkolliskokous vuonna 647 vaati, että orjienkin oli saatava levätä sunnuntaisin ja juhlapäivinä.

Palveltuaan yhdeksäntoista vuotta piispana pyhä Eligius sairastui kuumeeseen tuntien kuolemansa lähestyvän. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen puhuakseen heille viimeisen kerran ja nukkui pois rauhassa ja ikuisen elämän ilossa joulukuun 1. päivänä vuonna 660. Pyhä Eligius haudattiin Noyoniin.

Vuoden kuluttua pyhän Eligiuksen hauta avattiin. Ruumis oli turmeltumaton ja sen hiukset ja parta olivat kasvaneet. Siitä huokui ihanaa tuoksua uskovien iloksi ja iankaikkisen elämän toivon vahvistukseksi. Eligiuksen jäännöksiä havittelivat useat luostarit, ja ne olisi myös haluttu siirtää Pariisiin, mutta koska Noyonin kristityt eivät suostuneet luopumaan niistä mistään hinnasta, ne jäivät Noyonin katedraaliin. Pyhästä Eligiuksesta tuli yksi keskiajan suosituimmista pyhistä Ranskassa ja hänen muistoaan alettiin viettää myös muualla Länsi-Euroopassa. Häntä kunnioitetaan erityisesti metallityöläisten suojelijana. Monet hänen valmistamistaan esineistä ovat säilyneet meidän aikaamme asti.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Cloithare, Clotaire ja Chlothar, myöhemmin Lothar.

[2] Pyhää Audoenusta (24.8.) on perinteisesti pidetty pyhän Eligiuksen elämäkerran kirjoittajana. Hänet tunnetaan Ranskassa nykyään nimellä Ouen.

[3] Ilmaisu viitannee lähinnä  Herran rukoukseen (Isä meidän), kenties myös muihin tuttuihin läntisen liturgian rukouksiin kuten Sanctus (Pyhä pyhä pyhä) ja Gloria in excelsis deo (Kunnia Jumalalle korkeuksissa).

Pyhä Filaretos oli kotoisin Mustanmeren etelärannalla sijaitsevasta Paflagonian maakunnasta ja eli 700-luvulla. Hänen nimensä merkitsee ”hyveitä rakastava” ja sellainen hän todella olikin. Hänellä oli vaimo ja kolme lasta sekä paljon omaisuutta: peltoja, viinitarhoja ja karjalaumoja. Varallisuuttaan hän käytti köyhien hyväksi. Hän oli koko seudun hyväntekijä ja auttoi orpoja ja leskiä eikä yleensäkään voinut nähdä ketään puutteenalaista tarjoamatta tälle apuaan. Matkustavaisille ja vaeltajille hän avasi kotinsa ovet ja kävi henkilökohtaisesti pyytämässä heitä vieraikseen. Jumala palkitsi hänen anteliaisuutensa lisäten hänen varallisuuttaan sitä mukaa kuin hän jakeli sitä pois.

Jumala salli kuitenkin Paholaisen panna Filaretoksen koetukselle samoin kuin aikoinaan Jobin. Filaretos joutui varkaiden ja vallanpitäjien mielivallan uhriksi, ja hänelle sattui muitakin koettelemuksia, niin että hän oli lopulta puilla paljailla. Hänelle jäi vain yksi härkäpari, yksi lehmä vasikoineen, yksi hevonen ja muutamia mehiläispesiä. Hän ei kuitenkaan sanallakaan napissut Jumalaa vastaan. Päinvastoin hän kiitti Jumalaa, joka oli vapauttanut hänet rikkauden taakasta, muistaen Herran sanat: ”Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” (Matt. 19:24)

Filaretos alkoi tehdä työtä omin käsin. Kun hän eräänä päivänä oli menossa kyntämään peltotilkkuaan, hän kohtasi talonpojan, joka valitti surkeasti toisen kyntöhärkänsä kuolemaa. Filaretos antoi tälle heti toisen omista häristään ja parin päivän päästä vielä toisenkin, minkä jälkeen hän ei itse enää pystynyt kyntämään. Hänen vaimonsa ja lapsensa puhkesivat itkuun ja syyttivät hänen jättävän heidät säälimättömästi kuolemaan nälkään. Filaretos kesti perheensä herjaukset nöyrästi ja kehotti heitä kärsivällisyyteen, sillä Jumala kyllä huolehtisi heistä.

Hieman myöhemmin Filaretos lahjoitti hevosensa ratsumiehelle, jonka oma hevonen oli loukkaantunut sotaharjoituksissa. Pian hän antoi pois myös lehmän ja vasikan. Onneksi eräs hänen rikas ystävänsä antoi perheelle ruokatarvikkeita. Filaretos itse jakoi omasta osuudestaan niille, jotka olivat häntä köyhempiä.

Noihin aikoihin hovin lähettiläitä kulki ympäri valtakuntaa etsimässä hyvistä perheistä olevia kauniita tyttöjä, joista nuori keisari voisi valita tulevan puolisonsa. Kun he tulivat Aminaan, Filaretoksen kotipaikkaan, tämä majoitti heidät, sillä köyhdyttyäänkin hän kuitenkin asui vielä entisessä kodissaan, joka oli paikkakunnan paras rakennus. Alueen johtomiehet lähettivät ruokatarpeita, joista Filaretoksen vaimo Teosebo valmisti herkullisen aterian.

Isännän sisäistä viisautta säteilevä olemus teki lähettiläisiin niin suuren vaikutuksen, että he tahtoivat tutustua muuhunkin perheeseen. Filaretoksen tyttärentytärten Marian ja Maranthian viehättävä olemus ja kaunis käytös saivat lähettiläät pyytämään, että tytöt tulisivat heidän mukanaan Konstantinopoliin. Tytöt esiteltiin keisari Konstantinos VI:lle (780–797), joka näki heti paitsi heidän ulkonaisen kauneutensa, myös isoisän heihin istuttaman sisäisen kauneuden. Konstantinos otti Marian vaimokseen ja antoi Maranthian puolisoksi johtavalle hovimiehelleen. Filaretoksen hän kutsui luokseen palatsiin ja lahjoitti tälle entistä suurempia rikkauksia sekä kohotti hänet konsulin arvoon.

Pyhä Filaretos ei ylpistynyt korkeasta asemastaan ja uusista rikkauksistaan. Hän järjesti suuret juhlat, joihin hän kutsui pääkaupungin köyhät, vanhukset ja rammat. Sen jälkeen hän käveli päivittäin kaduilla mukanaan palvelija, joka kantoi rahaa, kulta-, hopea- ja kuparikolikoita. Kerjäläisen tavattuaan Filaretos työnsi kätensä johonkin näistä kukkaroista ja antoi mitä käteen sattui. Hän ei käyttänyt omaa harkintaansa vaan tahtoi toimia vain Jumalan välikappaleena.

Nöyrä ja lempeä Filaretos sai tietää kuolinhetkensä etukäteen. Hän kutsui ympärilleen koko suuren perhekuntansa ja pyysi heitä jakamaan hänen henkilökohtaisen omaisuutensa köyhille. Patriarkka Jaakobin tavoin hän kehotti jälkeläisiään: ”Lapseni, älkää unohtako vieraanvaraisuutta. Käykää sairaiden luona ja vierailkaa vankiloissa, pitäkää huolta leskistä ja orvoista. Maksakaa köyhien hautauskulut. Käykää säännöllisesti kirkossa. Älkää tavoitelko toisten omaisuutta. Älkää puhuko pahaa kenestäkään älkääkä iloitko vihollistenne vastoinkäymisistä. Tehkää niin kuin olette nähneet minun tekevän, niin Jumala suojelee teitä.” Sitten hän antoi sielunsa Jumalan haltuun valoisat kasvonsa ilosta loistaen. Hän oli toteuttanut elämässään Herran rukouksen sanat: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi maan päällä niin kuin taivaassa.” Hän siirtyi ajasta ikuisuuteen vuonna 792.

Jumalan palvelija Antonios syntyi Jerusalemin lähellä vuonna 789. Kasteessa hän sai nimen Johannes. Jo lapsena hänen hurskaat vanhempansa antoivat hänet erään vuorilla asuvan erakon palvelukseen. Erakko näki pojan loistavan tulevaisuuden mutta ilmoitti tälle myös, että vaikka poika tekisi mitä tahansa, lopulta hän kuitenkin omistautuisi kokonaan Jumalan palvelemiseen. Vanhempiensa kuoleman jälkeen Johannes oleskeli Vähän-Aasian Attaleiassa, jossa eräs laivastoamiraali otti hänet palvelukseensa. Johannes nousi nopeasti arvoasteikossa ja lopulta keisari Mikael II (820–829) nimitti hänet Vähän-Aasian eteläisen Kybyrraetotin maakunnan maaherraksi.

Uransa huipulla ollessaan Johannes alkoi ajatella avioliiton solmimista. Samoihin aikoihin erakko lähetti hänelle muistutuksen lausumastaan profetiasta. Johannes järjesti maakunnan johtohenkilöille suuret juhlat, mutta niiden aikana hän Jumalan tahdolle kuuliaisena poistui paikkakunnalta salaa palvelijansa Teodoroksen kanssa. Pylväskilvoittelija Eustratios vihki heidät molemmat munkeiksi antaen heille uusiksi nimiksi Antonios ja Sabbas. Välteltyään aikansa keisarin toimeenpanemia etsintöjä he asettuivat lopulta erakkomajaan Bitynian Olymposvuorelle. Heidän hengellinen ohjaajansa oli ankara erakko Jaakob, joka oli entinen piispa.

Myöhemmin Antoniosta alettiin väärin perustein syyttää rahojen kavaltamisesta maaherrana ollessaan, ja hän joutui joksikin aikaa vankilaan. Vapaaksi päästyään hän palasi Olymposvuorelle, jossa hänen hengellinen isänsä Jaakob oli kuolinvuoteellaan.

Eräänä päivänä Antonios luki pyhän Johannes Siinailaisen Portaat-kirjasta: ”Se joka hiljaisuudessa eläessään on oppinut tuntemaan heikkoutensa ja on sen jälkeen vaihtanut elintapaansa ja myynyt itsensä kuuliaisuuteen, on sokeana oltuaan vaivaa näkemättä saanut näkönsä ja nähnyt Kristuksen.” Niinpä hän päätti lähteä tuntemattomana Bitynian Kioksessa sijaitsevaan luostariin päästäkseen osalliseksi kuuliaisuuden siunauksesta. Siellä hän teki auliisti kaikkein raskaimpia ja epämieluisimpia töitä. Ryysyisissä vaatteissa ja huonoissa kengissä hän oksasti luostarin viinitarhaa, vaikka kokemattomuuttaan leikkasi monta kertaa omia sormiaan. Lisäksi hän palveli veljiä luostarin trapesassa. Hän ei valittanut igumenin ankaraa kohtelua eikä töiden raskautta, sillä hän odotti saavansa palkintonsa kilvoittelunsa lopussa. Eräänä yönä hän näki unessa miehen, jolla oli kädessään vaaka. Toisessa vaakakupissa olivat kaikki hänen syntinsä nuoruudesta lähtien ja toisessa kuokka, jolla hän puhdisti luostarin puutarhaa rikkaruohoista. Se oli painavampi kuin syntejä sisältävä kuppi ja mies sanoi hänelle: ”Katso, Herra on hyväksynyt työsi ja antanut anteeksi syntisi.”

Luostarin igumenin Ignatioksen kuoltua Antonios palasi erakkolaansa Olymposvuorelle. Siellä hän vältti pyhien ikonien kunnioittajien vainot. Niiden päätyttyä hän siirtyi Herakleionin luostariin, joka sekin sijaitsi Olympoksella. Veljien häntä kohtaan osoittama kunnioitus häiritsi häntä kuitenkin siinä määrin, että hän pyysi siunausta palata erakkoelämään. Igumeni siunasi hänet lähtemään Kaikkien pyhien skiittaan, joka oli Herakleionin sivuluostari Konstantinopolissa. Siellä Antonios eli täydellisessä eristäytyneisyydessä seitsemän vuotta, minkä jälkeen hän alkoi ottaa vastaan vierailijoita. Hän kävi itsekin toisinaan tapaamassa lähellä asuvia kilvoittelijoita.

Antonioksen rukousten voimalla tapahtui lukuisia ihmeitä. Muun muassa keisarinna Teodoran veli, tunnettu kenraali Petronas parani vaikeasta sairaudestaan. Antonioksen neuvosta Petronas ryhtyi armeijoineen taisteluun Melitenen emiirin Umarin arabijoukkojen kanssa. Petronas sai maineikkaan voiton ja keisarikunnan vihollisena tunnettu emiiri kaatui. Tämän jälkeen kenraali tahtoi pitää pyhän Antonioksen aina lähellään ja järjesti tälle asuinpaikan omaan taloonsa.

Saavutettuaan 85 vuoden iän pyhä Antonios sairastui ja vetäytyi erääseen Konstantinopolin luostariin. Petronas kiirehti sinne ja pyysi kyynelsilmin hengellistä isäänsä ja parantajaansa rukoilemaan, ettei hänen tarvitsisi enää elää tämän kuoleman jälkeen. Kotimatkallaan Petronaskin sairastui, ja he kuolivat samalla hetkellä. Tämä tapahtui vuonna 865. Pyhä Antonios pääsi lepoon saamaan palkan kilvoituksistaan mukanaan hengellisen poikansa sielu, jolle hän oli rukouksillaan hankkinut Jumalan armon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

2.12.

Profeetta Habakuk syntyi patriarkka Simeonin sukukuntaan 600-luvulla eKr. Hänen nimensä on hepreaa ja merkitsee syleilemistä. Septuagintassa nimi on muodossa Abbakum, jonka on tulkittu merkitsevän ”nousemisen isää”. Pyhän Hieronymuksen mukaan nimi sen sijaan tarkoittaisi kamppailijaa, koska Habakuk kamppaili Jumalan kanssa.

Pyhän Hengen innoittamana Habakuk profetoi Jerusalemin joutuvan kaldealaisten valtaamaksi ja kansan lähtevän pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan. Tämä toteutui maaliskuussa 597 eKr. Nähdessään ennalta Jerusalemin ja temppelin hävityksen Habakuk itki katkerasti. Kun Nebukadnessar tuli piirittämään Jerusalemia, profeetta pakeni erämaahan ja eli arabiheimojen alueilla. Hän palasi Pyhään maahan vasta kun kaldealaiset olivat vieneet jerusalemilaisia ja egyptiläisiä suurin joukoin Babyloniaan.

Eräänä päivänä Habakuk oli menossa pellolle viedäkseen sadonkorjuumiehille keittoa ja leipää. Silloin hänelle ilmestyi enkeli, joka käski viedä aterian Babyloniaan profeetta Danielille, joka oli leijonien luolassa. Habakuk ei ymmärtänyt, miten se olisi mahdollista, mutta enkeli tarttui hänen hiuksiinsa, nosti hänet ilmaan ja vei hänet salamannopeasti Babyloniaan. Habakuk huudahti: ”Daniel! Ota ateria, jonka Jumala on sinulle lähettänyt!” Daniel kiitti Jumalaa ja söi, ja enkeli vei Habakukin takaisin pellolle ja tämä jatkoi työmiesten palvelemistaan kertomatta heille mitä oli tapahtunut.[1]

Profeetta Habakukin lyhyt kirja on täynnä voimakasta sanomaa. Hän murehti kansansa ja koko ihmiskunnan tilaa, erityisesti vallankäyttäjien epäoikeudenmukaisuutta. Kirja on täynnä messiaanisia salaisuuksia. Erityisesti sen kolmas luku on vaikuttava Jumalan tulemista kuvaava psalmi. Habakuk kuvaa Messiaan tulon lähestymistä: ”Määräaika lähestyy joka hetki, se hetki tulee vääjäämättä. Jos se viipyy, odota, näky toteutuu varmasti ja ajallaan.” (2:3) Tähän profetiaan liittyvän lauseen ”vanhurskas saa elää uskosta” apostoli Paavali lainasi kirjeessään roomalaisille (1:17).

Habakukin julistus ”Jumala tulee Temanista” (3:3) tarkoittaa kirkkoisien mukaan Kristuksen syntymää ja tulemista Jerusalemin eteläpuolelta, Betlehemistä. ”Sinä ajat hevosillasi halki meren” (3:15) viittaa Kristuksen astumiseen veteen kastettavaksi sekä apostolien aloittamaan pelastavaan kastamistoimintaan. Kun profeetta Habakuk julisti: ”Hänen valtansa loiste peittää taivaan, maa on täynnä hänen ylistystään”, hän katseli Kristusta ristillä, sillä risti yhdistää taivaan ja maan ja siihen kätkeytyy kaikki hyve ja voima. Kreikkalaisessa raamatunkäännöksessä Septuagintassa Habakukin kirjan messiaanisuus on monin kohdin vielä runsaampaa ja selvempää kuin heprealaisessa Raamatussa ja siitä tehdyssä suomennoksessa.

Profeetta Habakuk nukkui pois korkealla iällä pari vuotta ennen kuin juutalaisten annettiin palata omaan maahansa pakkosiirtolaisuudesta vuonna 538 eKr. Hänen hautapaikastaan oli vielä kirkkohistorioitsija Eusebiuksen (k. 339) aikana kaksi erilaista traditiota. Eleutheropoliksen piispan Zebennoksen näkemän ilmestyksen perusteella profeetta Habakukin pyhät jäännökset löydettiin Kelan kylästä Eleutheropoliksen lähistöltä keisari Teodosios Suuren (379–395) aikana. Paikalle rakennettiin pyhäkkö ja sen tuntumassa toimi luostari, jossa pyhä Epifanios (k. 403, muistopäivä 12.5.) kilvoitteli.

Ikoneissa profeetta Habakuk esitetään yleensä kauniina parrattomana nuorukaisena. Joskus hänet on kuvattu Danielin ruokaihmeen mukaisesti: enkeli on nostanut hänet hiuksistaan ja hänellä on mukanaan ristillä merkittyjä leipiä. Habakukin kirjakäärössä on teksti ”Herra, minä kuulin sanomasi ja pelästyin.” Tämä kaunis säe on otettu liturgiseen käyttöön sekä synagogassa että kirkossa. Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Habakuk lausui sen nähdessään Kristuksen kirkkauden.

Vuonna 1947 Qumranin luolista löydettiin lähes 2000 vuotta vanha Habakukin kirjan kommentaari, joka on yksi merkittävimpiä Kuolleenmeren kääröjä.


[1] Tarina on apokryfisessä tekstissä Lisäyksiä Danielin kirjaan, 33-39.

Kristuksen pyhä marttyyri Myrope syntyi Efesoksessa. Isän kuoltua pian Myropen syntymän jälkeen tytär jäi äitinsä kasvatettavaksi. Saatuaan uudestisyntyä kasteen kautta hän alkoi palvella pyhän Hermionen hautapyhäkössä. Pyhä Hermione (4.9.) oli yksi pyhän apostoli Filippoksen neljästä profetoivasta tyttärestä, ja hänen ruumiistaan vuoti tuoksuvaa mirhaa, jota Myrope jakoi siunaukseksi uskoville. Hänen nimensä Myrope voidaan juontaa juuri tästä palvelutehtävästä.

Kun keisari Decius ryhtyi vainoamaan kristittyjä vuoden 250 tienoilla, äiti ja tytär siirtyivät äidin kotiseudulle Khios-saarelle, missä he elivät maatilallaan rukoillen ja hyviä töitä tehden. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Keisari lähetti saarelle Numerius-nimisen hallintomiehen vainoamaan kristittyjä. Tämän ensimmäinen uhri oli hurskas kristitty sotilas Isidoros, joka mestattiin ankarien kidutusten jälkeen. Hänen ruumiinsa heitettiin rotkoon petojen syötäväksi. Lähistölle sijoitettiin sotilaita vartioimaan, etteivät kristityt pääsisi ottamaan ruumista.

Yöllä vartijoiden torkkuessa Myropen onnistui kuitenkin palvelijattarensa kanssa saada haltuunsa pyhän marttyyrin ruumis, joka haudattiin sopivaan paikkaan. Numerius raivostui kuullessaan ruumiin katoamisesta. Hän pani sotilaat kahleisiin ja käski heidän etsiä Isidoroksen ruumis, tai muutoin heidätkin mestattaisiin.

Myropea alkoi säälittää, kun hän näki onnettomien sotilaiden raahustavan kahleissa ympäri kaupunkia silminnähden peloissaan. Häntä kauhistutti ajatella, että olisi syyllinen heidän kuolemaansa. Niinpä hän meni heidän luokseen ja kertoi ottaneensa ruumiin. Heti sotilaat pidättivät Myropen ja veivät Numeriuksen luokse. Tämä ruoskitutti hänet puolikuoliaaksi ja käski heittää vankityrmään.

Yöllä vankilan ympärillä leimahti kirkas valo ja pyhä Isidoros ilmestyi enkelten ympäröimänä Myropelle sanoen: ”Rauha sinulle! Jumala on kuullut rukouksesi ja pääset nyt meidän kanssamme vastaanottamaan marttyyrikruunusi.” Heti tämän jälkeen pyhä Myrope jätti sielunsa Jumalan haltuun. Kaiken tämän kertoi Myropea vartioinut sotilas, joka oli omin silmin seurannut tapahtumia. Hänkin kääntyi kristityksi ja kärsi jonkin ajan kuluttua marttyyrikuoleman.

Pyhä Iessei (Ise) syntyi Syyrian Antiokiassa hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän meni vanhempiensa siunauksella antiokialaiseen luostariin, jossa tuolloin kilvoitteli pyhittäjä Johannes Zedazenilainen (7.5.). Iessei kuului niiden kahdentoista syyrialaisen isän joukkoon, jotka pyhittäjä Johannes valitsi arvalla lähtemään kanssaan Georgiaan Jumalanäidin käskyn mukaan. Georgiassa Iessei yhdessä muiden pyhien isien kanssa opetti kansaa, näytti pyhän elämän esimerkkiä ja paransi sairaita.

Näiden kolmentoista syyrialaisen isän kilvoitusten maine kasvoi niin suureksi, että Georgian katolikos-arkkipiispa Eulampis (552–560) kehotti piispainkokousta valitsemaan vapaille piispanistuimille joitain näistä kilvoittelijoista. Piispat eivät kuitenkaan osanneet nostaa ketään heistä toisten yläpuolelle, sillä kaikki kilvoittelijat olivat yhtä ansiokkaita. Näin ollen piispat päättivät nousta Zedazeninvuorelle kilvoittelijoiden asuinsijoille ja valita ne, jotka olisivat sillä hetkellä toimittamassa jumalallista liturgiaa. Näin valituiksi tulivat pappismunkki Habib (29.11.) ja munkkidiakoni Iessei, joka nimitettiin Tsilkanin piispaksi.

Saavuttuaan hiippakuntaansa Iessei hämmästyi siellä vallitsevia pakanallisia tapoja ja uskomuksia. Hän alkoi täynnä intoa julistaa Jumalan sanaa ja toimittaa jumalanpalveluksia, ja hänen työnsä tuloksena Kristuksen kirkko ja ortodoksinen hurskaus alkoivat juurtua Tsilkanin hiippakuntaan. Samalla Iessei jatkoi askeettisia kilvoituksiaan saaden ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen rukoillessaan Jeesuksen Kristuksen nimeen Ksanjoesta erkani vesivirta, joka kulki hänen sauvansa osoittamaan suuntaan muodostaen kanavan Jumalansynnyttäjän kirkolle Tsilkanin lähellä.

Saatuaan hiippakuntansa elämän hyvään järjestykseen pyhä Iessei lähti julistamaan Jumalan sanaa osseeteille ja muille Kaukasian vuoristokansoille. Evankeliumikirja ja risti kädessään hän kiersi vuoriston solissa ja kalliorinteillä juurruttaen kaikkialle Jumalan ilmoittamaa opetusta.

Pyhä Iessei sai ylhäältä ilmoituksen lähestyvästä kuolemastaan. Annettuaan hengelliselle laumalleen viimeiset ohjeensa ja osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän kohotti kätensä taivasta kohti ja luovutti henkensä Herralle. Tämä tapahtui 500-luvun lopussa. Pyhän Iessein reliikit haudattiin Tsilkanin Jumalansynnyttäjän kirkkoon alttarin ja uhripöydän väliin. Ensimmäinen ihmeellinen parantuminen pyhäinjäännösten äärellä tapahtui jo hautajaisten aikana.

Pyhä Kyrillos syntyi Filean kylässä Itä-Traakiassa lähellä Derkoita vuoden 1015 tienoilla ja sai kasteessa nimen Kyriakos. Hän oli erittäin lahjakas ja omistautui jo lapsuudessaan tutkimaan pyhiä kirjoituksia. Derkoin piispa vihki hänet lukijaksi ja tahtoi tehdä hänestä papin. Kyriakos piti kuitenkin itseään arvottomana ja tahtoi mieluummin pysyä oppilaan asemassa. Niinpä hän solmi avioliiton ja päätti palvella kirkkoa maallikkona tekemällä työtä ja hankkimalla lapsia kirkon uusiksi jäseniksi. Hänen vaimonsa noudatti Jumalan käskyjä yhtä innokkaasti kuin hänkin. He paastosivat ja rukoilivat, elivät pitkiä aikoja pidättyvyydessä ja huolehtivat lastensa hengellisestä kasvatuksesta. Kyriakos paastosi kirkon määräämien keskiviikon ja perjantain lisäksi myös muina arkipäivinä, jolloin hän söi vasta illalla nauttien silloinkin vain vihanneksia ja vettä. Lauantaisin, sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän söi kohtuullisesti kaikkea, mutta ei juonut koskaan viiniä. Milloinkaan hän ei sallinut täyden vatsan vetää huomiotaan pois Jumalasta.

Kyriakos kunnioitti suuresti munkkeja, jotka elävät maan päällä kuin enkelit ja antautuvat vapaaehtoiseen kuolemaan luopumalla maailmasta ja omasta tahdostaan. Hän yritti jäljitellä heitä kaikin tavoin, eikä ainoastaan askeesissa vaan myös kuuliaisuudessa. Hän pestautui erään laivan miehistöön päättäen totella sen kapteenia ja merimiehiä kaikessa. Hän joutui kestämään monenlaisia huomautuksia, pilkkaa, epäoikeudenmukaisuutta ja lyöntejäkin, mutta ei koskaan menettänyt hengellistä iloaan. Laivassakin hän noudatti paastosääntöään.

Palattuaan kolmen vuoden kuluttua kotiinsa Kyriakos sanoi vaimolleen tahtovansa joko mennä luostariin tai elää eristäytyneenä kotonaan ilman maallisia huolia. Vaimon kyyneleet saivat Kyriakoksen pysymään kotona, missä hän asettui kilvoittelemaan pieneen huoneeseen. Siellä hän vietti monta vuotta paastoten, psalmeja veisaten ja jatkuvasti rukoillen. Käsityönään hän paikkasi naapureidensa verkkoja. Toisinaan hän vetäytyi muutamaksi päiväksi läheisen järven rantaan saadakseen siellä luonnon keskellä syventyä kokonaan taivaallisiin asioihin. Näiltä retkiltään hän palasi kasvot säteillen ja antautui palvelemaan lähimmäisiään. Perheenisän kokonaisvaltainen omistautuminen hengelliseen kilvoitukseen ei kuitenkaan jättänyt perhettä puutteeseen, sillä heillä oli omaisuutta, jonka turvin he elivät. Välillä Kyriakos vieraili sairaiden luona ja antoi almuksi jopa kotinsa välttämättömiä taloustavaroita. Perhe oli myös hyvin vieraanvarainen ja matkustavaiset saivat heidän kotonaan aina yösijan ja ruokaa.

Joka perjantai Kyriakoksen oli tapana kävellä 32 kilometriä Konstantinopoliin kunnioittamaan Jumalanäidin viittaa Blahernan kirkossa, jossa toimitettiin aina perjantai-iltaisin kokoöinen jumalanpalvelus. Kerran tällaisella matkalla hänet vangittiin vakoojana, koska hän ei tahtonut keskeyttää tuolloin harjoittamaansa täydellistä vaikenemista kertomalla nimeään virkamiehelle, joka sitä häneltä tiedusteli. Eräs hänen ystävänsä sattui kuitenkin näkemään hänet tyrmässä ja huolehti siitä, että hänet vapautettiin.

Kurittaakseen lihaansa Kyriakos alkoi käyttää raskaita kahleita, jotka repivät hänet haavoille. Kerran hän vieraili Konstantinopolissa erään hurskaan munkin ja hengellisen isän luona ja esitti hänelle elämäntapansa saadakseen sille hänen siunauksensa. Munkki siunasikin kaiken muun, mutta kehotti Kyriakosta luopumaan kahleiden kannosta. Hän sanoi, että kyseinen kilvoitus ei voi pysyä salassa ja on omiaan herättämään vain ylpeyttä ja turhamaisuutta. Kyriakos totteli ja riisui kahleet pois. Hän sai siunauksen kietoa vain köyden vyötäisilleen.

Kyriakos teki pidempiäkin pyhiinvaelluksia. Hän kävi Fryygian Khonaissa ylienkeli Mikaelin kirkossa (ks. 6.9.). Hänen raskain matkansa oli vaellus Roomaan apostolien Pietarin ja Paavalin haudoille, jonne hän lähti yhdessä veljensä kanssa. Matkalla hän sairastui kuumetautiin, mutta Jumalan avulla hän parani ja selvisi lopulta kotiin.

Kyriakoksen veli Mikael oli perustanut pienen luostarin tiluksillaan olevan vanhan Kristus Vapahtajan kirkon yhteyteen ja tahtoi veljensä tulevan sinne munkkien ohjaajaksi. Tämä suostuikin. Noihin aikoihin Bysantin valtakunnassa oli kuitenkin valtataisteluja, joissa turvauduttiin myös vierasheimoisten apuun. Niinpä munkit joutuivat pian pakenemaan barbaarien hyökkäyksiä Derkoin linnoitettuun kaupunkiin. Kyriakos palasi entiseen kilvoittelupaikkaansa järven rannalle.

Olojen rauhoituttua Kyriakos palasi takaisin Kristus Vapahtajan luostariin eikä enää mennyt kotiinsa. Hänet vihittiin luostarissa munkiksi nimellä Kyrillos. Hänelle rakennettiin oma pieni maja, josta hän kävi yhteisissä jumalanpalveluksissa ja toimi luostarin trapesassa lukijana aterioiden aikana. Näin jatkui kolme vuotta. Sen jälkeen Kyrillos alkoi viettää täysin eristäytynyttä elämää. Käsityönään hänellä oli villamyssyjen neulominen. Kolmen vuoden yksinäisyyden jälkeen rakkaus lähimmäisiin pääsi voitolle ja hän alkoi vastaanottaa niin veljiä kuin pyhiinvaeltajiakin.

Opetuksessaan Kyrillos korosti erityisesti vieraanvaraisuuden ja lähimmäisenrakkauden merkitystä. Itse hän oli niin armelias, että antoi eräänä päivänä ainoan Psalttarinsa köyhälle munkille. Illalla hän luki puoli Psalttaria, jonka osasi ulkoa, ja suri sitä, ettei kirjan puutteessa voinut ylistää Herraa enempää. Silloin Kyrillokselle ilmestyi kirkas olento, joka opetti hänelle loputkin psalmit ulkoa. Tämän jälkeen Kyrillos pystyi tarvittaessa antamaan psalmeista Jumalan Hengen innoittamia tulkintoja.

Kun Kyrillos meni luostariin, hänellä oli 14-vuotias poika, joka tahtoi jäädä isänsä luo. Koeteltuaan poikansa päätöksen lujuutta pyhittäjä otti hänet luokseen. Poika vihittiin munkiksi eikä hän enää poistunut luostarista. Hän alkoi kilvoitella paastossa ja rukouksessa muiden munkkien tavoin. Mutta vain 18 kuukautta luostarissa elettyään poika sairastui ja antoi puhtaan sielunsa Jumalan käsiin.

Noihin aikoihin skyytit tekivät jälleen valloitusretkiään alueelle, ja Kyrillos siirtyi toiseen, turvallisempaan luostariin Marmaranmeren rannalle. Hän tuli siellä hyvin tunnetuksi ja paljon ihmisiä saapui luostariin saamaan häneltä hengellistä ohjausta. Tämä herätti igumenin kateuden. Hän alkoi moittia pyhittäjää tämän ankarasta kilvoituselämästä teeskennellen huolta, että se johtaisi ylpeyteen. Pyhittäjä kuitenkin suhtautui moitteisiin niin nöyrästi, että igumeni tuli omantunnontuskiin ja lopulta pyysi häneltä anteeksi.

Palattuaan kotikyläänsä Fileaan Kyrillos asettui jälleen entiseen luostariinsa. Hän oli saanut kyynelten armolahjan, joka kirkasti koko hänen olemuksensa. Jopa itse keisari Aleksios Komnenos (1081–1118) perheineen kävi tapaamassa Kyrillosta. Pyhittäjä sanoi hänelle, että todellinen keisari ei vain hallitse alamaisiaan vaan ennen kaikkea alistaa omat himonsa Jumalan valaiseman henkensä hallintaan. Keisari sai paljon hyötyä keskustelusta pyhittäjän kanssa ja antoi luostarille suuren lahjoituksen, jonka pyhittäjä käytti ruokkiakseen puutteessa olevia seutua koetelleen nälänhädän aikana. Kyrilloksen anteliaisuuden johdosta veljet joutuivat itse hätään, mutta hän luotti Jumalaan. Pian luostariin tulikin toinen hyväntekijä Georgios Paleologos, jonka antamilla varoilla puute voitettiin ja luostari saattoi jatkaa myös kärsivän kansan auttamista.

Ankarasta askeesistaan huolimatta Kyrillos pysyi terveenä koko elämänsä. Hän sairastui vasta vuonna 1105, ollessaan jo yli 90-vuotias. Tämän jälkeen hän antoi hiukan periksi ruokavaliossaan. Pyhittäjä Kyrillos kuoli 96-vuotiaana joulukuun 2. päivänä vuonna 1110. Hänen reliikkiensä ääressä alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhittäjä Afanasi oli yksinkertainen ja nöyrä munkki, joka vietti Jumalalle otollista elämää. Sen tähden hänessä toteutuivat Herran sanat: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin.” (Joh. 11:25) Sairastettuaan pitkään Afanasi kuoli ja hänet pantiin arkkuun. Kun igumeni tuli kolmantena päivänä munkkiveljien kanssa toimittamaan hautauspalvelusta, he löysivät Afanasin istumasta kyynelehtien. Hämmästyneinä hänen ylösnousemuksestaan he alkoivat kysellä, miten hän oli vironnut henkiin ja mitä hän oli nähnyt ja kuullut. Kaikkiin kysymyksiin Afanasi vastasi vain: ”Kilvoitelkaa pelastuaksenne, olkaa kaikessa kuuliaisia igumenille, katukaa joka hetki ja rukoilkaa Herraamme Jeesusta Kristusta, Hänen puhtainta Äitiään sekä pyhittäjäisiä Antonia ja Feodosia, että saisitte päättää hyvin tämän elämänne. Enempää älkää kyselkö.”

Tämän jälkeen Afanasi eli vielä kaksitoista vuotta keljaansa sulkeutuneena käyttäen ravinnokseen pelkkää leipää ja vettä ja näkemättä auringonvaloa. Kuolemansa edellä hän kutsui veljet luokseen, toisti heille aiemmin sanomansa sanat ja siirtyi rauhassa Herran luo. Tämä tapahtui noin vuonna 1176. Pyhittäjä Afanasi haudattiin luostarin lähempiin luoliin. Hänen esirukoustensa tähden Herra antaa hänen pyhäinjäännöstensä äärellä hartaasti rukoileville aidon katumuksen.

Samana päivänä muistellaan myös toista pyhittäjä Afanasi Erakkoa, joka kilvoitteli 1200-luvulla. Välttyäkseen näkemästä tämän maailman turhuutta ja viettelyksiä hän sulkeutui luolaan ja palveli siellä Jumalaa harjoittaen vaikenemista ja rukoillen lakkaamatta. Hän ei tarvinnut luolassa kynttilää, sillä häntä valaisi taivaallinen valo. Monien hengellisten kilvoitusten jälkeen hän antoi sielunsa Jumalalle ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostarin kaukaisempiin luoliin.

Pyhä Stefan Uroš, kuningas Stefan Dušanin poika ja perillinen, hallitsi Serbian kuningaskunnan sortumisen levottomina vuosina. Hän oli hurskas ja sävyisä, rakasti kirkkoa ja suhtautui suopeasti luostareihin. Hän ei halunnut käyttää väkivaltaa kapinallisia ylimyksiä vastaan ja kuoli salamurhaajien uhrina vain 31-vuotiaana joulukuun 2. päivänä 1367 (tai 1371). Hänen ihmeitä tekevät, Serbian kansan suuresti kunnioittamat pyhäinjäännöksensä ovat nykyisin Belgradissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

3.12.

Profeetta Sefanja oli nubialaisen Kusin poika mutta kuului Simeonin sukukuntaan. Hänen nimensä merkitsee ”Jumalan kätkemää” ja esiintyy kreikassa muodossa Sofonias. Nimen on tulkittu viittaavan myös salatun ymmärtämiseen. Sefanja toimi Jerusalemissa kuningas Joosian (640–609 eKr.) aikana. Väärämielisten kuninkaiden Manassen ja tämän pojan Amonin aikana Juudan valtakunta oli suistunut epäjumalanpalvelukseen ja vääryyteen sekä kärsinyt aluemenetyksiä. Ihmiset olivat tottuneet uskontojen sekoittumiseen. Sefanja alkoi julistaa Herran päivän koittamista ja Jumalan vihan nousemista, mikäli kansa ei katuisi. Kuningas Joosian johdolla uskonnonharjoittamista alettiin puhdistaa tähtienpalvonnasta, kanaanilaisista tavoista ja kultillisesta prostituutiosta. Samalla jumalanpalveluselämä keskitettiin Jerusalemiin.

Sefanjan kirja on yhdeksäs Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Hän julisti yhteiskunnallista vääryyttä ja taikauskoa vastaan sekä profetoi Jerusalemin osaksi tulevan pakkosiirtolaisuuden ja Juudaa kohtaavan onnettomuuden. Eräät profeetta Sefanjan ennustuksista toteutuivat Messiaan elinaikana. Kristus tutki Jerusalemin tarkoin (1:12), mutta ei löytänyt sitä mitä olisi tahtonut. Herran ratsastaessa Jerusalemiin täyttyi riemukas julistus ”Herra, Israelin kuningas, on keskelläsi”, joka luetaan palmusunnuntain vigilian parimiatekstinä (3:14-19). Sefanja viittaa myös Kristuksen uhrikuolemaan: ”Hän on valmistanut teurasuhrinsa” (1:7).

Osa Sefanjan profetioista toteutuu kirkossa, mutta osa täyttyy lopullisesti vasta aikojen lopulla. Kaikki maan jumalattomat tuhoutuvat tulessa Herran saapuessa, mutta Israelin nöyräsydäminen jäännös, joka on luottanut Herran nimeen, asetetaan ennalleen Siionin vuorella. He saavat iloita kaikkien kansojen uskovien kanssa, sillä Herra antaa kansoille uuden mielen ja puhtaat huulet. Herra asuu uudessa Siionissa eli kirkossa, Jerusalemin tyttäressä. Rakkaudessaan Hän kokoaa omat valittunsa kaikista kansoista, ja he saavat viettää Hänen ikuista ilojuhlaansa.

Sefanjan kirjan ensimmäisessä luvussa olevan Herran päivän kuvauksen pohjalta lännessä kirjoitettiin vaikuttava kirkollinen hymni Dies irae, ”Vihan päivä”. Ikoneissa Sefanja esitetään valkohiuksisena vanhuksena, joka piirteiltään muistuttaa usein Johannes Teologia.

Pyhä Johannes syntyi Pontoksen Nikopoliksessa kristittyyn perheeseen tammikuun 8. päivänä 454. Jo varhain hänessä syttyi into askeettiseen elämään. Vanhempiensa kuoltua hän perusti 18-vuotiaana pienen luostarin, jossa kilvoitteli yhdessä kahdentoista samanmielisen nuoren miehen kanssa. Hän tuli tunnetuksi hyveellisyydestään, ja niinpä hänet vihittiin jo 28-vuotiaana lähellä Nikopolista sijainneen Kolonian piispaksi. Hän jatkoi entistä askeettista elämäänsä. Yhdeksän vuotta hän teki työtä hiippakuntansa hyväksi, mutta tehtävään liittyvät maalliset huolet alkoivat tuntua hänestä niin raskailta, että hän päätti kenenkään tietämättä lähteä Pyhään maahan ja elää siellä erakkona.

Käytyään kunnioittamassa pyhiä paikkoja Johannes lähti pyhittäjä Sabbaksen lauraan. Kerrotaan, että hänet johti sinne ristinmuotoisena loistanut tähti. Pyhittäjä Sabbas (5.12.), joka toimi tuolloin jo noin 500 erakon johtajana ja hengellisenä ohjaajana, otti Johanneksen vastaan tietämättä hänen piispuudestaan ja nimitti hänet taloudenhoitajan apulaiseksi koetellakseen hänen kuuliaisuuttaan ja kärsivällisyyttään. Myöhemmin Johanneksen tehtäväksi tuli palvella vierastalossa ja keittiössä. Nöyrästi ja iloisesti hän suoritti palvelutehtäviään itseään säästämättä.

Noviisiajan päätyttyä pyhittäjä Sabbas antoi Johannekselle oman keljan, missä tämä eli hiljaisuudessa ja paastossa viisi päivää viikossa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän osallistui yhteisiin jumalanpalveluksiin, nautti pyhän ehtoollisen ja aterioi yhdessä veljien kanssa, jotka saivat hengellistä hyötyä pelkästä hänen hartaan ja hiljaisen olemuksensa näkemisestä. Myöhemmin hänet nimitettiin lauran taloudenhoitajaksi. Nähdessään Johanneksen nuhteettoman elämän pyhittäjä Sabbas tahtoi vihityttää hänet papiksi. Johannes vastusteli, mutta pyhittäjä Sabbas piti sitä vain osoituksena hänen nöyryydestään. Johanneksen ei auttanut muu kuin mennä yhdessä pyhittäjän kanssa patriarkka Eliaksen luo. Hän pyysi audienssia patriarkalta ja vaati tätä lupaamaan, ettei paljasta kenellekään, mitä hän sanoo. Patriarkka suostui arvellen Johanneksen tunnustavan lankeemuksia, jotka muodostavat esteen pappeudelle. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kuuli, että nöyrä munkki olikin Kolonian piispa. Sabbakselle patriarkka sanoi vain, että pappisvihkimys ei käy päinsä ja että tämän piti sallia Johanneksen kilvoitella hiljaisuudessa kenenkään häiritsemättä.

Pyhittäjä Sabbakselle Johanneksen ”kelvottomuus” pappeuteen oli suuri pettymys, mutta myöhemmin Jumala paljasti hänelle näyssä, kuka Johannes todellisuudessa oli. Sabbas ei kuitenkaan kertonut tätä kenellekään vaan salli hänen jatkaa elämäänsä keljassaan. Kun Sabbas neljän vuoden kuluttua lähti luostaristaan muutamien munkkien rettelöinnin takia, Johannes, joka oli tuolloin 50-vuotias, vetäytyi erääseen luolaan Ruban erämaahan. Siellä hän vietti kuusi vuotta täysin eristäytyneenä ihmisistä ja omistautui kokonaan Jumalan katselemiseen.

Kerran erämaassa kävellessään Johannes pyörtyi noin seitsemän kilometrin päässä keljastaan. Tultuaan tajuihinsa hän alkoi rukoilla ja huomasi yhtäkkiä kohoavansa ilmaan ja olevansa takaisin keljassaan. Toisen kerran joukko persialaisia kierteli erämaassa tappamassa erakkoja ja tuhoamassa heidän asumuksiaan. Johannes ei paennut lauran pääluostarin muurien suojaan vaan jäi luolaansa. Kun rosvot tulivat, Jumala lähetti mahtavan leijonan, joka oli Johanneksen vierellä yötä päivää, ja hyökkääjät pysyivät loitolla.

Myöhemmin Johannes otti vastaan vierailijoita, jotka tulivat kertomaan hänelle ongelmiaan ja ajatuksiaan. Hän sai heidän mielensä rauhoittumaan ja karkotti rukouksillaan paholaisen aiheuttamat kiusaukset. Vuonna 509 Johannes palasi erämaasta takaisin lauraan. Siellä hän jatkoi erakkoelämäänsä keljassa, jonne pääsi vain yksi hänen oppilaansa. Monta vuotta hän käytti ravintonaan vain ohutta velliä, johon hän salaa sekoitti tuhkaa. Eräänä päivänä oppilas huomasi tämän, jonka jälkeen hän ei enää jatkanut tapaansa, koska pelkäsi saavansa sen johdosta suuren kilvoittelijan maineen.

Kerran Johannes tahtoi saada tietää, avaako Jumala hänelle taivaan valtakunnan. Hän pyysi Jumalalta merkkiä ja työnsi viikunapuun siemenen kuivaan auringon polttamaan kallionhalkeamaan. Ihmeellisellä tavalla siemen alkoi versoa ilman vettä ja maata. Lopulta siitä kasvoi pieni viikunapuu, joka tuotti kolme viikunaa. Kilvoittelija jakoi ne oppilaidensa kanssa ja kiitti kyynelsilmin Jumalaa.

Tästä hetkestä lähtien pyhä Johannes alkoi valmistautua kuolemaansa. Täynnä armoa hän päätti maallisen vaelluksensa 104-vuotiaana.

Paavi Honorius I (625–638) päätti lähettää lombardialaisen benediktiinimunkki Birinuksen (Birin) lähetystyöhön Britanniaan. Matkalla Milanon arkkipiispa Asterius vihki hänet piispaksi Genovassa. Birinuksen tarkoituksena oli mennä sisämaahan alueille, missä ei ollut lainkaan kristittyjä, mutta saavuttuaan vuonna 635 etelärannikon Wessexiin Birinus huomasi uskon olevan sikäläisille niin vierasta, että jäikin opettamaan heitä.

Birinus toimi vaeltelevana julistajana, kunnes länsisaksien kuningas Cynegils päätti hänen vaikutuksestaan kääntyä kristityksi. Birinus kastoi hänet ja hänen perheensä. Tämän jälkeen Birinus sai piispanistuimekseen kukoistavan roomalais-brittiläisen Dorchesterin kaupungin Kaakkois-Englannista. Hän oli sen piispana viisitoista vuotta. Birinus kastoi paljon kansaa ja rakennutti monia kirkkoja. Tunnetuin oli Winchesterissä, josta tuli myöhemmin kuningaskunnan pääkaupunki.

Pyhä Birinus kuoli vuoden 650 tienoilla. Hänen seuraajakseen tuli gallialainen Egelbert, mutta Dorchesterin kaupunki alkoi nopeasti taantua pikkukyläksi ja menetti pian piispanistuimensakin. Birinuksen reliikit siirrettiin vuoden 690 tienoilla Winchesteriin, jossa niille rakennettiin uusi pyhäkkö vuonna 980 ja toinen vuonna 1150. Myös Dorchesterissa on hänen kunniakseen 1300-luvulla rakennettu hautapyhäkkö, jossa on tapahtunut ihmeitä. Pyhää Birinusta kunnioitetaan Wessexin apostolina.

Pyhittäjä Savva oli yksi pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (k. 1392) oppilaista. Nuoresta pitäen hän rakasti puhdasta ja siveää elämää. Maalliset houkutukset hyläten hän meni erämaahan pyhittäjä Sergein luo, joka vihki hänet munkiksi. Savva kilvoitteli hengellisen isänsä ohjauksessa täydellisen kuuliaisena harjoittaen ankaraa pidättyväisyyttä ja valvomista ja vaalien sielun ja ruumiin puhtautta, mikä on munkkielämän kaunistus. Hän tuli jumalanpalveluksiin ensimmäisenä ja rukoili Jumalan pelkoa tuntien voimatta pidätellä kyyneleitään, niin että kaikki munkit ihmettelivät häntä. Hän luki ja lauloi kirkossa ja teki vapaahetkinään käsitöitä peläten joutilaisuutta, paheitten äitiä. Kilvoittelija rakasti vaikenemista. Hän karttoi keskusteluja toisten kanssa, minkä vuoksi monet pitivät häntä yksinkertaisena ja tietämättömänä, vaikka itse asiassa hän oli viisaampi kuin monet itseään järkevänä pitäneet. Pyhittäjä Sergei näki, miten Savva edistyi hengellisessä elämässä, ja nimitti hänet koko veljestön rippi-isäksi.

Noihin aikoihin Moskovan ruhtinas Dimitri Donskoi (19.5.) voitti mongolikaani Mamain joukot suuressa taistelussa Kulikovon kentällä. Kiitokseksi hän halusi rakennuttaa luostarin Jumalanäidin kunniaksi ja pyysi apua pyhittäjä Sergeiltä. Tämän valitsemalle kauniille paikalle Dubenkajoen varrelle rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle pyhitetty luostari, jonka johtajaksi pyhittäjä Sergei valitsi Savvan.

Pyhän vanhuksen siunauksella Savva alkoi johtaa luostaria ja vietti samalla itse puhdasta ja enkelimäistä elämää. Hän murehti aina syntisyyttään, näännytti itseään paastoamalla ja valvomalla, kieltäytyi täyttävistä ja maukkaista ruoista eikä koskaan pitänyt pehmeitä vaatteita. Veljestön lukumäärän kasvaessa hän opetti kaikkia nöyrästi ja sävyisästi. Näin hän eli Dubenkan luostarissa kymmenen vuotta.

Pyhittäjä Sergei nukkui kuolonuneen syyskuun 25. päivänä vuonna 1392. Jo puoli vuotta aiemmin hän oli siirtänyt luostarin johdon oppilaalleen pyhittäjä Nikonille (17.11.), joka kuitenkin kaipasi täydellistä vaikenemista ja pian vanhuksen kuoltua sulkeutui keljaansa. Silloin Kolminaisuuden luostarin veljestö kutsui johtajakseen pyhän Savvan. Hengellisen isänsä ja lavran perustajan pyhittäjä Sergein esirukousten avulla Savva johti luostaria kuusi vuotta, minkä jälkeen hänkin vetäytyi hiljaisuuteen jättäen luostarin johtamisen jälleen pyhittäjä Nikonille.

Pian tämän jälkeen hurskas ruhtinas Georgi Dimitrinpoika kutsui pyhittäjä Savvan perustamaan luostarin Zvenigorodin ruhtinaskuntaan Storožamäelle. Paikka oli Savvasta kuin taivaallinen paratiisi täynnä tuoksuvia kukkia. Rukoiltuaan mukanaan tuomansa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä ja pantuaan kaiken toivonsa Jumalanäitiin hän asettui mäelle, rakennutti sinne pienen puukirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi sekä keljan omaksi asunnokseen ja omistautui paasto- ja vaikenemiskilvoitukseen. Pian Savvan pyhän elämän maine alkoi tuoda hänen luokseen hiljaisuuselämää kaipaavia. Hän otti kaikki vastaan rakkaudella ja oli kaikille nöyryyden ja munkkikilvoituksen esikuva. Kaikki antamansa käskyt ja määräykset hän vahvisti omalla esimerkillään. Jumalan armosta ja pyhittäjä Savvan esirukouksilla luostari laajeni, ja Savva järjesti sen yhteiselämäluostariksi Pyhän Kolminaisuuden luostarin esikuvan mukaan. Pieneksi käyneen puukirkon tilalle rakennettiin suuri kivikirkko ruhtinas Georgin avustuksella.

Luostari kukoisti ja Savvan nimi tuli tunnetuksi kaikkialla ympäristössä. Lopulta hän pakeni maallista kunniaa vetäytymällä metsään noin kilometrin päähän luostarista. Siellä hän kilvoitteli itse kaivamassaan luolassa mutta teki jatkuvasti työtä luostarin hyväksi.

Savva saavutti korkean iän. Jätettyään kerran maailman hän ei enää koskaan huolehtinut maailmallisista tai turhista asioista. Hän ei milloinkaan pukeutunut pehmeisiin vaatteisiin eikä tavoitellut ruumiillista lepoa vaan piti parempana kapeaa ja murheiden täyttämää tietä. Sairastuttuaan ja tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui munkkiveljet luokseen ja alkoi opettaa heitä vielä kerran pyhän Raamatun pohjalta. Hän kehotti heitä varjelemaan sielunsa ja ruumiinsa puhtaina, säilyttämään keskinäisen rakkauden, hankkimaan kaunistuksekseen nöyryyden ja kilvoittelemaan paastoten ja rukoillen. Nimitettyään itselleen seuraajan, toivotettuaan rauhaa ja annettuaan kaikille viimeisen suudelman hän jätti sielunsa Herran käsiin joulukuun 3. päivänä vuonna 1407 (tai 1406).

Monta vuotta pyhittäjä Savvan kuoleman jälkeen luostarin igumeni Dionisi tavanomaisen rukoussääntönsä luettuaan asettui levolle. Unessa hänelle ilmestyi kunnioitusta herättävä harmaahapsinen munkkivanhus, joka sanoi: ”Dionisi, nouse pian ja maalaa kasvoni ikoniin”. ”Kuka olet, mikä on nimesi?” Dionisi kysyi hämmästyneenä. ”Olen tämän luostarin johtaja Savva”, vanhus vastasi. Herättyään igumeni Dionisi tiedusteli pyhittäjä Savvan ulkonäköä eräältä tämän vielä elossa olleelta oppilaalta ja tunnisti kuvauksesta hänelle ilmestyneen vanhuksen. Taitavana ikonimaalarina hän maalasi itse pyhittäjä Savvan ikonin. Siitä lähtien pyhittäjän haudalla on tapahtunut ihmeitä.

Turkkilaiset hirttivät patriarkka Parthenios III:n (24.4.) Lasaruksen lauantaina vuonna 1657, ja hänelle tarvittiin seuraaja. Gabriel oli tuohon aikaan Ganoksen ja Khoran piispa Traakiassa. Omasta tahdostaan tai mahdollisesti turkkilaisten tukemana hän nousi patriarkan istuimelle laittomasti ilman kirkollisia vaaleja ja otti nimekseen Gabriel II. Toiset piispat alkoivat kuitenkin protestoida, ja jo kahdentoista päivän kuluttua hänet syrjäytettiin. Tilalle valittiin kanonisella äänestyksellä Prusan metropoliitta, josta tuli patriarkka Parthenios IV. Gabriel siirrettiin hoitamaan Prusan hiippakuntaa. Vaikkakin Gabriel menetteli väärin käyttäessään turkkilaisten valtaa päästäkseen patriarkaksi, hänen myöhempi urhea marttyyrikilvoituksensa pyyhki pois tämän synnin.

Kahden vuoden kuluttua Gabriel kastoi kristityksi kääntyneen juutalaisen. Muut juutalaiset suuttuivat tästä ja ilmoittivat visiirille, että piispa Gabriel oli kastanut muslimin. Visiiri muistutti piispaa, että muslimin käännyttämisestä kristinuskoon seuraa kuolemanrangaistus, jonka voi välttää ainoastaan kääntymällä islamiin. Gabriel puolustautui sanoen, ettei hänen kastamansa henkilö ollut muslimi, ja lisäsi: ”En koskaan käänny islamiin vain pelastaakseni henkeni. Ikinä en kiellä Herraa Jeesusta Kristusta vaan olen valmis kuolemaan Hänen nimensä tähden, en vain kerran vaan mikäli mahdollista vaikka sata kertaa.”

Visiiri luovutti piispa Gabrielin kidutettavaksi, mutta hän kesti kärsimykset iloiten ja rukoili Jumalaa vahvistamaan häntä loppuun saakka. Kun kidutukset eivät tuottaneet toivottua tulosta, visiiri antoi käskyn hirttää hänet. Näin piispa Gabriel sai marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuonna 1659.

Munkki Georgios (rom. Gheorghe) kilvoitteli transilvanialaisessa luostarissa nuoruudestaan saakka. Kun häntä painostettiin 1750-luvulla liittymään uniaatteihin, hän päätti lähteä Athoksen pyhälle vuorelle. Siellä hän pääsi pyhän Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaaksi Profeetta Elian skiitassa kilvoitelleeseen palavahenkiseen yhteisöön. Georgios vihittiin pian papiksi.

Kymmenen vuoden kuluttua Paisin veljestö siirtyi Moldavian Dragomirnaan, jossa Georgios toimi kaksitoista vuotta pappina, rippi-isänä ja kasvavan yhteisön taloudenhoitajana. Sen jälkeen hän lähti 200 munkin kanssa Secuun ja vietti pari vuotta Neamtsissa, jonne isä Paisin ohjauksessa muodostui kukoistava monikansallinen luostari. Georgios lähti kuitenkin takaisin Athokselle Profeetta Elian skiittaan vielä muutamaksi vuodeksi.

Vuonna 1781 Georgios palasi Neamtsiin, ja Unkari-Valakian metropoliitta Georgios antoi hänen tehtäväkseen jälleenrakentaa Cernican raunioituneen luostarin, joka sijaitsi saarella lähellä Bukarestia. Pyhän Nikolaoksen ihmeellisen avun myötävaikutuksella Georgios uurasti kahden oppilaansa kanssa raivaten maaperää puhtaaksi ja tehden jälleenrakennustöitä. He työskentelivät päivät, rukoilivat öisin ja söivät vain vähän leipää ja villiyrttejä, mitä sattuivat löytämään.

Georgioksen hyveiden maineen houkuttelemana paikalle alkoi tulla oppilaita, ja jo neljän vuoden kuluttua veljestössä oli 54 munkkia. He elivät Paisin elvyttämien yhteiselämäsääntöjen mukaan ja noudattivat Pyhän vuoren tapoja. Luostarilla oli valtaisa vaikutus koko Valakian alueella, jonka oma luostarielämä oli taantunut ja hiipunut. (Valakia on nyky-Romanian eteläinen osa.)

Georgios ohjasi oppilaitaan kantamaan huolta ainoastaan Jumalan kunniasta ja lähimmäistensä hyvinvoinnista. Hän opetti luostarielämän koostuvan neljästä peruskäskystä: munkin on tehtävä kaikki hengellisen isänsä siunauksella, tunnustettava syntinsä säännöllisesti, saavutettava oikea arvostelukyky suhteessa omiin tekoihinsa ja pyrittävä nöyryyteen. Georgios toteutti uskollisesti opetuksia, jotka isä Paisi oli johtanut pyhien isien kirjoituksista sisäistettyään ne hengellisellä ymmärryksellään. Georgios ei kuitenkaan nähnyt hyväksi noudattaa kaikkia Paisin yhteisön elämän yksityiskohtia, koska hänen luostarinsa ja veljestönsä oli pienempi eikä yhtä monikansallinen kuin Paisin.

Kun vanhus Georgios sairastui vakavasti, hän kirjoitti oppilaidensa pyynnöstä muistiin opetuksiaan jättäen näin heille kallisarvoisen hengellisen testamentin. Georgios kuitenkin toipui sairaudestaan ja johti vielä 22 vuotta hengellistä perhettään, johon kuului myös Caldarusanin luostari.

Pyhä Georgios nukkui pois rauhassa joulukuun 3. päivänä vuonna 1806. Hän jätti jälkeensä suuren joukon oppilaita, jotka jatkoivat hänen työtään Romanian luostarielämän elvyttämiseksi.

Pyhien joukossa Angelis on varsin omalaatuinen henkilö. Hän oli kotoisin Peloponnesoksen Argoksesta ja toimi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa lääkärinä lähellä Efesosta sijaitsevassa Kusadasissa. Hän oli intomielinen kristitty, ja kun hän kerran kuuli ranskalaisen ateistin puhuvan ortodoksisesta uskosta pilkallisesti, hän haastoi tämän kaksintaisteluun. Taistelusta tehtiin jopa virallinen sopimus Ranskan konsulin virastossa. Angelis sanoi tulevansa ranskalaista vastaan vain keppi kädessään näyttääkseen uskonsa voiman, ranskalainen taas oli aseistettu. Kaksintaistelupaikalla ranskalainen kuitenkin kieltäytyi taistelusta – joko pelosta tai koska ei tahtonut tappaa aseistautumatonta miestä – ja Angelis julistettiin voittajaksi.

Tämän tapauksen jälkeen Angelis luopui kaikesta toiminnasta yhteiskunnassa ja sulkeutui kotiinsa. Vain kaksi hänen ystäväänsä tapasi häntä ja kävi viemässä hänelle ruokaa. He arvelivat hänen kärsivän masennuksesta ja pyrkivät eri tavoin piristämään häntä, mutta Angelis sanoi heille: ”Älkää turhaan yrittäkö muuttaa mieltäni, sillä olen ehdottomasti päättänyt kärsiä marttyyrikuoleman Kristuksen tähden.”

Sitten tapahtui jotakin varsin odottamatonta. Angelis kääntyi yhtäkkiä islamin uskoon. Kenties Jumalan armo hylkäsi hänet, kun hän yksinäisyydessä alkoi ylpeillä ranskalaisesta uskon voimalla saamastaan voitosta. Tai mahdollisesti hän toimi näin tietoisesti, jotta pääsisi kärsimään marttyyrikuoleman kääntymällä takaisin kristityksi. Turkkilaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet joukkoonsa tällaista eriskummallista henkilöä, ja Angeliksen täytyi itsepintaisesti toistaa pyyntöään, kunnes hänet lopulta suostuttiin liittämään islamiin. Näin hän kielsi Kristuksen ja pukeutui muslimin vaatteisiin.

Pian alkoi näyttää siltä, että Angelis etsi tilaisuutta tulla vangituksi. Kerran hän laukaisi pistoolinsa kristittyä ystäväänsä kohti tätä kuitenkaan vahingoittamatta, minkä seurauksena häntä pidettiin mielisairaana ja hänet karkotettiin Kusadasista Khioksen saarelle.

Khioksella Angelis alkoi vierailla eri kirkoissa rukoilemassa. Hän ryhtyi myös tahallaan ärsyttämään turkkilaisia ruokailemalla muslimien paastokuukauden ramadanin aikana moskeijan vieressä keskellä kirkasta päivää vastoin kaikkia islamin periaatteita. Turkkilaiset eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen huomiota, koska häntä ei pidetty täysjärkisenä.

Angelis kävi usein rukoilemassa vuonna 1805 edesmenneen pyhän Makarios Korinttolaisen (17.4.) haudalla ja pyysi siellä kaikkia uusmarttyyreja avukseen, että hänkin pystyisi heidän laillaan tunnustamaan Kristuksen ja kärsimään kuoleman Hänen nimensä tähden. Samalla hän jatkoi houkkamaista kilvoitustaan tekemällä monenlaisia kummallisuuksia.

Lopulta Angelis meni turkkilaisten tullirakennukseen ja ilmoitti olevansa kristitty. Häntä yritettiin viedä moskeijaan, mutta hän teki vastarintaa kaikin voimin. Kun kansa näki sen, he ryntäsivät hänen kimppuunsa, mutta hän huusi: ”Tappakaa minut mieluummin nyt heti, mutta moskeijaan en mene!” Lopulta hänet suljettiin vankilaan, jossa häntä kidutettiin eri tavoin.

Seuraavana aamuna Angelis vietiin oikeuteen, mutta tuomari ei pystynyt muuttamaan hänen mieltään. Silloin hänet kuljetettiin mestauspaikalle, missä hänen kaulansa katkaistiin. Kristityt tahtoivat saada hänen jäännöksensä itselleen, mutta turkkilaiset heittivät ne yhdessä hänen verensä kostuttaman maan kanssa syvälle mereen, mistä niitä ei yrityksistä huolimatta pystytty löytämään. Hänen veren tahraamia vaatteitaan jäi kuitenkin saaren kristittyjen haltuun. Pyhä Angelis kärsi marttyyrikuoleman joulukuun 3. päivänä vuonna 1813.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

4.12.

Pyhä Barbara oli kotoisin Syyrian Heliopoliksesta eli Baalbekistä, joka kuuluu nykyään Libanonille. Hänen isänsä Dioskoros kuului kaupungin johtohenkilöihin. Barbara oli perheen ainoa lapsi, soma, kiltti ja lahjakas. Isä halusi varjella kaunista tytärtään ja vei hänet korkeaan torniin Heliopoliksen lähellä sijaitsevalle maatilalleen. Siellä Barbaralla oli yllin kyllin kaikkea mitä hän tarvitsi, ja palvelijattaret pitivät hänestä huolta. Hänen luonaan kävi myös opettajia, jotka antoivat hänelle hyvän koulutuksen. Ilman ikäistensä seuraa Barbarasta kasvoi mietiskelevä nuori neito. Tarkkailemalla Jumalan läsnäoloa luonnossa hän tuli siihen tulokseen, että Jumala on kolminainen. Hän sai myös kuulla kristinuskosta palvelijattariltaan tai opettajiltaan. Kun Barbara tuli naimaikään, isä ehdotti hänelle avioliittoa, mutta tyttö torjui ajatuksen. Isä ei kuitenkaan huolestunut vaan ajatteli tyttärensä mielen muuttuvan aikaa myöten.

Dioskoros oli antanut määräyksen rakentaa tornin lähistölle kaksi-ikkunainen kylpylä. Kun hän oli matkoilla, Barbara käski rakentajia lisäämään myös kolmannen ikkunan kuvaamaan Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kolminaista valoa. Sittemmin kylpylä säilyi pyhiinvaelluspaikkana monta vuosisataa.

Dioskoros oli innokas epäjumalien palvelija ja Barbara silmäili surullisin mielin isänsä epäjumalankuvia. Kun isä palasi ja ihmetteli kylpylän kolmatta ikkunaa, Barbara teki ristinmerkin ja osoittaen kolmea sormeaan sanoi: ”Isä, Poika ja Pyhä Henki – tämä valo valaisee koko luomakunnan ja ihmiskunta pelastuu tällä merkillä.” Hetkessä Dioskoroksen rakkaus tyttäreen muuttui raivoisaksi vihaksi. Hän veti esiin miekkansa ja oli tappaa tyttärensä siltä seisomalta. Tämä kuitenkin pakeni vuorille ja pääsi piiloon takaa ajavaa isäänsä vuorenseinämässä avautuneeseen halkeamaan.

Myöhemmin isä löysi Barbaran ja luovutti hänet käskynhaltijalle. Neito tunnusti innokkaasti uskonsa Kristukseen ja pilkkasi epäjumalia. Siksi hänet ruoskittiin ja hänen päätään runneltiin kivillä. Kun hänet kidutusten jälkeen heitettiin tyrmään, hän oli kokonaan haavoilla. Yöllä itse Kristus ilmestyi hänelle, paransi hänet ja lupasi auttaa häntä loppuun saakka.

Seuraavana päivänä marttyyri vietiin jälleen maaherran eteen. Tämä hämmästyi nähdessään hänet vahingoittumattomana ja luovutti hänet uusiin kidutuksiin. Barbaran vaatteet riisuttiin, mutta Herra ei sallinut hänen neitseellisen ruumiinsa häpäisyä vaan taivaasta laskeutui pyöreä tulenkehrä, joka verhosi hänet valoon.

Nähdessään pyhän marttyyrin kärsivällisyyden ja jumalalliset ihmeet Juliana-niminen nuori nainen julisti myös olevansa kristitty. Häntä alettiin kiduttaa samalla tavalla kuin Barbaraakin. Lopulta molemmat määrättiin mestattaviksi. Dioskoros, joka oli sääliä tuntematta seurannut tyttärensä kidutusta alusta loppuun, pyysi maaherralta, että saisi omin käsin katkaista tyttärensä kaulan.

Mestaus tapahtui vuorenhuipulla. Pyöveli mestasi Julianan ja Dioskoros Barbaran. Tämä tapahtui 300-luvun alkuvuosina. Jumalan kosto ei kuitenkaan viipynyt. Kun Dioskoros lähti paluumatkalle, salama iski häneen ja poltti hänet kuoliaaksi.

Pyhää Barbaraa kunnioitetaan erikoisesti Ateenassa. Hänelle omistetun historiallisen kirkon ympärille on kehittynyt kokonainen hänen nimeään kantava kaupunginosa. Myös Meteoran luostariyhdyskunnassa yksi luostari on omistettu hänelle ja on tunnettu paikkana, jonne pyhiinvaeltajat menevät pyytämään hänen apuaan. Pyhä Barbara on Kreikan armeijan tykkimiesten suojeluspyhä.

Jumalankantajaisä Johannes syntyi Damaskoksessa 650-luvulla. Kaupunki oli joutunut muslimien haltuun vuonna 635, minkä jälkeen kristityille asetettiin rajoituksia ja heidän oli maksettava arabeille veroa. Kalifi Abdul-Malikin (685–705) aikana kristittyjen asioista kalifin hovissa vastasi Johanneksen isä Sergios Mansur, joka kuului yhteen kaupungin tärkeimmistä kristityistä suvuista. Hän nautti kalifin täyttä luottamusta ja käytännössä toimi tämän suurvisiirinä. Vastoin aiemmin tehtyjä sopimuksia Abdul-Malik kielsi kristittyjä käyttämästä Johannes Kastajan katedraalia, joka jäi moskeijaksi.

Johannes sai hurskaan kristillisen kasvatuksen. Hän sai oppia almujen antamisen ja rakkaudentekojen tärkeyden hänen isänsä käyttäessä omaisuuttaan kristittyjen vankien vapaaksi lunastamiseen. Sergios adoptoi orvoksi jääneen jerusalemilaisen pojan Kosmaksen (12.10.), jonka kanssa Johannes varttui. Johanneksen ollessa 23 vuoden ikäinen Sergios Jumalan johdatuksesta löysi nuorukaisille erinomaisen opettajan. Arabit myivät Damaskoksen torilla orjiksi Sisiliassa vangitsemiaan kristittyjä, ja näiden joukossa oli Kosmas-niminen italialainen munkki. Kun Sergios pääsi perille munkin oppineisuudesta, hän lunasti tämän arabeilta kalliilla hinnalla ja teki hänestä poikiensa opettajan. Munkki Kosmas tunsi kieliopin, logiikan, aritmetiikan ja geometrian perinpohjaisesti. Hän opetti nuorukaisille filosofiaa, teologiaa ja kaikkia muitakin tieteitä. Poikien terävä järki ja nöyrä käytös sai heidät edistymään nopeasti. He kunnostautuivat erityisesti runoudessa ja musiikissa. Muutaman vuoden kuluttua heidän opettajansa totesi, ettei hänellä ollut enää mitään opetettavaa heille, ja vetäytyi Sergioksen luvalla Pyhän Sabbaksen luostariin viettääkseen siellä loppuelämänsä.

Täydellisesti arabian ja kreikan hallinnut Johannes liittyi isänsä seuraksi valtionhallintoon ja osoittautui niin päteväksi, että tämän kuoleman jälkeen kalifi Walid (705–715) nimitti Johanneksen isänsä seuraajaksi ”ylineuvoksena” (protosymbolos). Johannesta kunnioitettiin hovissa ammattitaitonsa, oikeamielisyytensä ja nöyryytensä takia.

Kun keisari Leo III (717–741) alkoi Itä-Rooman valtakunnan puolella ahdistaa Kristuksen kirkkoa hyökkäämällä pyhien kuvien kunnioittamista vastaan, pyhä Johannes alkoi puolustaa ikoneita lähettämällä Damaskoksesta kirjeitä eri puolille Itä-Roomaa. Näissä kirjeissä hän esitti ikonien kunnioittamisen teologiset perusteet sellaisena kuin ne ilmenevät pyhässä Raamatussa ja kirkkoisien kirjoituksissa.

Johanneksen elämäkerran mukaan hänen uransa valtionhallinnossa päättyi seuraavasti. Hänen kirjeensä herättivät keisari Leon vihan, ja tämä yritti päästä eroon Johanneksesta väärentämällä kirjeen, jossa Johannes pyysi keisaria valtaamaan Damaskoksen. Kirje näytettiin kalifille, joka raivostui ja määräsi Johanneksen oikean käden katkaistavaksi. Rangaistuksen toimeenpanon jälkeen käsi asetettiin näytille torille, mutta Johannes pyysi saada haudata kätensä, ja se annettiin hänelle. Johannes meni kotikirkkoonsa, asetti leikatun kätensä Jumalanäidin ikonin eteen ja rukoili yötä vasten tuntikausia, että saisi pitää kätensä. Lopulta Johannes vaipui kevyeen uneen. Yhtäkkiä hän näki kuvan heräävän henkiin ja kuuli Jumalansynnyttäjän lohduttavan häntä. Herätessään Johanneksen käsi oli paikallaan täydessä kunnossa. Johannes päätti käyttää kättään tämän jälkeen ainoastaan Jumalanäidin ja Vapahtajamme kunniaksi sekä pyhän ortodoksisen uskon puolustukseksi.

Pyhä Johannes luopui korkeasta asemastaan, jakoi omaisuutensa köyhille ja kirkolle. Hän teetti Jumalanäidin ihmeitätekevään ikoniin hopeisen käden muistoksi paranemisestaan, ja tämä ikoni on sittemmin tunnettu ”kolmikätisenä”. Johannes lähti kasvatusveljensä Kosmaksen kanssa kohti Jerusalemia. Pyhästä kaupungista he suuntasivat kulkunsa opettajaansa munkki Kosmasta seuraten Pyhän Sabbaksen luostariin, jossa he tahtoivat vihkiytyä munkeiksi. Igumeni antoi Johanneksen ohjaajaksi kilvoituksissa karaistuneen vanhuksen, joka kuitenkin oli ankara ja vaatelias. Vanhus kielsi Johannesta olemasta missään tekemisissä filosofian, tieteiden, runoilemisen, musiikin tai lukemisen kanssa. Sen sijaan Johannes sai kaikkein alhaisimpia töitä kuuliaisuutensa ja nöyryytensä vahvistamiseksi.

Eräänä päivänä Johannes kohtasi surun murtaman kristityn, joka oli menettänyt vanhempansa. Ohjaajansa kiellosta huolimatta Johannes laati hänen lohdutuksekseen koskettavan hymnin ”Mikä elämän nautinto voisi olla surusta vapaa? […] Mutta oi Kristus, saata tämä, jonka olet valinnut, lepoon Sinun kasvojesi valkeudessa ja ihanuutesi ihailussa”, joka on edelleen kirkon käytössä.[1] Kun ohjaajavanhus kuuli tästä rikkomuksesta, hän oli ensin karkottaa Johanneksen kokonaan pois luostarista mutta tyytyi sitten käskemään Johanneksen koota omin käsin kaikki luostarin jätteet ja siivota likaisimmat paikat. Johannes totteli sanomatta mitään. Muutaman päivän kuluttua Jumalanäiti ilmestyi vanhukselle ja kysyi: ”Miksi olet sinetöinyt tämän ihmeellisen lähteen, josta pulppuaa yltäkylläisesti vettä sielujen lohdutukseksi?” Jumalanäiti lupasi, että Johanneksen säveltämät ja laatimat hymnit ja runot olisivat kauniimpia ja suloisempia kuin Daavidin psalmien ja pyhien profeettojen säkeet.

Aamulla vanhus kumarsi Johanneksen edessä maahan asti ja sanoi: ”Oi kuuliainen Kristuksen lapsi! Avaa suusi ja ala lausua sanoja, jotka Pyhä Henki on kirjoittanut sydämeesi. Sinä olet noussut Siinain vuorelle katselemaan näkyjä ja Jumalan ilmestyksiä ihmeellisen nöyryytesi tähden. Nouse nyt nopeasti kirkon vuorelle ja julista Jerusalemissa hyvää sanomaa, niin kuin Jumalanäiti on minulle ilmoittanut. Anna minulle anteeksi, että tietämättömyydessäni estin sinua.”

Pyhän Hengen innoittamana Johannes alkoi kirjoittaa hymnejä, joissa kirkkoisien teologiset näköalat saavat kauniin ja konkreettisen muodon. Hän kirjoitti kanonien kuningattareksi sanotun pääsiäiskanonin, jota kirkossa edelleen veisataan. Myös oktoekhos-säkeet, joita sunnuntaivigilioissa luetaan ylösnousemuksen kunniaksi, ovat suurimmaksi osaksi Johanneksen laatimia. Lisäksi hän kirjoitti ihania kanoneita ja yleviä homilioita Herran, Jumalanäidin ja pyhien ihmisten kunniaksi heidän juhlapäivinään luettaviksi ja laulettaviksi. Tärkeimpiä näistä ovat Kristuksen syntymän, epifanian ja helluntain kanonit. Kuuluisimpia yksittäisiä hymnejä ovat ”Jumala on Herra”, ”Maistakaa ja katsokaa” ja ”Katso, Ylkä tulee keskiyöllä”. Eräiden lähteiden mukaan myös ”Sinulle oi Jumalansynnyttäjä” on Johanneksen käsialaa. Kaikki Johanneksen kirjoittamina pidetyt säkeet eivät kuitenkaan liene hänen laatimiaan. Lisäksi Johannes kehitti musiikin teoriaa, notaatiota ja kuoronjohtamisen tekniikkaa.

Luostarin rauhassa Johannes kirjoitti myös suuren määrän teologisia tutkielmia. Näistä tärkein on laaja kolmiosainen teos Pege gnoseos eli ”Tiedon lähde”. Sen ensimmäinen osa on filosofinen johdantoluku Kefalaia filosofika, joka tunnetaan myös nimellä Dialektiikka. Siinä Johannes nojautuu vahvasti Aristoteleen ajatteluun. Ensimmäiseen osaan sisältyy laaja teknisen terminologian esittely. Toinen osa on 103 erilaista oppia esittelevä Harhaoppien historia, joka sisältää kirkossa esiintyneiden oppien lisäksi myös yhden ensimmäisistä islamin kuvauksista. Teoksen tärkein jakso on kuitenkin sen kolmas osa, Ortodoksisen uskon tarkka esitys,[2] joka käsittelee ortodoksista oppia systemaattisesti. Teos on patristisen ajattelun yhteenveto ja sitä voi pitää luotettavimpana kristinuskon dogmien esityksenä. Johannes ei niinkään kehittänyt uutta ajattelua vaan kokosi ja kiteytti isien opetukset selkeästi ja täsmällisesti. Lisäksi Johannes onnistui samaan aikaan hyvin yhtenäisen esityksen, vaikka oli käyttänyt lukuisia hyvinkin erilaisia ja erityyppisiä lähteitä.

Kaikki Sabbaksen luostarin munkit eivät pitäneet Johanneksen ja Kosmaksen kirjallisista töistä vaan karsastivat teologista argumentaatiota ja pitivät sävellystyötäkin jokseenkin turhana. Jerusalemin patriarkka Johannes V sen sijaan ymmärsi veljesten kirjoitustyön arvon ja kehotti heitä jättämään luostarin. Hän teki Kosmaksesta Maiuman piispan ja toi Johanneksen Jerusalemiin ja vihki hänet papiksi vuoden 726 tienoilla. Johanneksesta olisi epäilemättä tullut erinomainen piispa, mutta maallista valtaa jo tarpeeksi käyttäneenä hän ei ollut kiinnostunut kirkollisesta vallasta vaan palasi lopulta takaisin luostariinsa.

Johannes kirjoitti 720-luvun lopulla kolme syvällisesti perusteltua puhetta ikonien ja reliikkien kunnioittamisen puolustukseksi. Se herätti huomiota ympäri Itä-Rooman valtakuntaa. Koska Sabbaksen luostari oli muslimien alueella, Johannes saattoi rauhassa kirjoittaa pelkäämättä Itä-Rooman kuvainraastajien vihaa. Toisaalta Johannes oli tarpeen tullen myös rohkeasti eri mieltä muslimien kanssa eikä arkaillut todeta islamin olevan vain yksi harhaoppi muiden joukossa.

Tehtyään elämäntyönsä ja saavutettuaan nöyryyden ja kilvoitusten kautta syvällisen viisauden pyhä Johannes Damaskolainen, Pyhän Hengen filosofi, nukkui pois rauhassa joulukuun 4. päivänä vuonna 749. Luolaan, jossa hän kilvoitteli jonkin aikaa, on rakennettu pieni kappeli. Se on Pyhän Sabbaksen luostarin kunnioitetuimpia paikkoja.

Ortodoksisen uskon tarkka esitys muistuttaa systemaattisella otteellaan myöhäisempiä läntisen skolastiikan klassikkoja, ja sitä on usein verrattu Tuomas Akvinolaiseen (k. 1274). Teoksen merkitys lännessä olikin erittäin huomattava, vaikka se käännettiin latinaksi vasta vuonna 1150. Ortodoksisessa maailmassa Johanneksen teos ei kuitenkaan synnyttänyt samanlaista koulukuntaa kuin Tuomas Akvinolaisen kirjoitukset lännessä, sillä idässä on perinteisesti vierastettu teologian systematisointia. Lännessä Johannes Damaskolaista sen sijaan kunnioitetaan skolastiikan isänä, ja paavi Leo XIII julisti hänet ”kirkon opettajaksi” vuonna 1890. Johanneksen elämäkerta on peräisin 900-luvulta, ja sen laati Jerusalemin patriarkka Johannes.


[1] Johannes Damaskolaisen hautausveisut, ks. Hautaustoimituskirja, 35–47.

[2] Johannes Seppälän laatima suomalainen käännös (Ortokirja) on julkaistu neljässä osassa, samoin kuin latinalainen käännös. Kreikkalainen teksti on kuitenkin yksi kokonaisuus.

Pyhä Gennadi eli 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Valamon luostarissa, jossa hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi pyhittäjä Savvati, tuleva Solovetskin luostarin igumeni. Tarkemmat tiedot Gennadin elämästä alkavat vuodesta 1477, jolloin hänet nimitettiin ylienkeli Mikaelin ihmeelle pyhitetyn Tšudovin luostarin arkkimandriitaksi Moskovaan. Pian tämän jälkeen hän osallistui kiistaan, jonka aiheena oli se, kumpaan suuntaan kirkkorakennus piti sitä vihittäessä kiertää. Vuonna 1484 Gennadi valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Hänen keskeiseksi elämäntyökseen muodostui taistelu juutalaistajien harhaoppia vastaan. Nämä eivät tunnustaneet Kristuksen jumaluutta eivätkä pitäneet Häntä edes Messiaana vaan vaativat Mooseksen lain noudattamista ja hylkäsivät sakramentit sekä Jumalanäidin ja pyhien kunnioittamisen. Harhaoppi oli pesiytynyt varsinkin Novgorodiin, mutta sen kannattajien onnistui soluttautua merkittäviin asemiin myös Moskovassa aina suuriruhtinaan hovia ja metropoliitan lähipiiriä myöten. Arkkipiispa Gennadi vaati päättäväisesti harhaoppisten tuomitsemista ja kirkosta erottamista, vaikka vallanpitäjät olivat aluksi näiden puolella.

Juutalaistajat perustivat oppinsa ennen kaikkea Vanhaan testamenttiin, vieläpä sellaisiin kirjoihin, joita ei ollut saatavissa slaavilaisena käännöksenä. Gennadi alkoi taistella heitä vastaan heidän omilla aseillaan ja ryhtyi kokoamaan ja osittain käännättämään yksiin kansiin kaikkia Raamatun kirjoja. Tämä slaavilaisen Raamatun kokoamistyö tapahtui hänen johdollaan ja se valmistui vuonna 1499. Gennadi ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Hän ymmärsi hyvin, että kirjoitettu Jumalan sana olisi kuin janoisilta kätketty lähde, jos papit eivät kykenisi lukemaan ja opettamaan sitä oikein. Niinpä hän alkoi ensimmäisenä puhua papiston kouluttamisen välttämättömyydestä.

Suoralla ja rohkealla toiminnallaan arkkipiispa Gennadi sai myös monia vihamiehiä. Elämänsä loppupuolella hän hairahtui simoniaan eli ottamaan maksua kirkollisiin virkoihin nimittämisestä, vaikka kirkolliskokous oli nimenomaisesti tuominnut tuon kirkkoon laajalle levinneen käytännön. Hän vetäytyi lepoon rakastamaansa Tšudovin luostariin ja nukkui pois rauhallisesti vuonna 1506 (tai 1504).

Pyhä Serafim oli kotoisin Bezalan vuoristokylästä Keski-Kreikan Thessaliasta. Jo nuorena hän meni munkiksi lähellä Karditsan kaupunkia sijaitsevaan Koronan luostariin. Hän edistyi kilvoituksessaan siinä määrin, että luostarin igumeni antoi vihkiä hänet pappismunkiksi. Pian hänet valittiin Fanarionin ja Neokhorionin piispaksi.

Vuonna 1601 Larissan metropoliitta Dionysios aloitti turkkilaisia vastaan toivottoman kapinan, josta seurasi paljon verenvuodatusta. Piispa Serafim vastusti esimiehensä yritystä ja kierteli hiippakuntansa kylissä rauhoittamassa ihmisiä ja kehottamassa heitä alistumaan turkkilaiselle esivallalle. Tästä huolimatta Fanarionin linnoituksen turkkilaiset syyttivät häntä kapinallisten tukemisesta. Piispa puolustautui rauhallisesti ja sanoi heidän hyvin tietävän, että he esittävät häntä vastaan vääriä syytöksiä. Tästä ei kuitenkaan ollut apua, ja niin hänelle tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: kääntyminen islamiin tai kuolema. Pyhä piispa kauhistui pelkkää ajatustakin Kristuksen kieltämisestä. Hän oli itse asiassa nuoresta pitäen toivonut osakseen marttyyrikilvoitusta. Hänen rangaistuksekseen määrättiin seivästäminen.

Piispa Serafim vietiin Fanarionin torille siellä olevan sypressin luo, missä hänet tapettiin työntämällä seiväs hänen ruumiinsa läpi. Hänen päänsä vietiin Trikalan kaupunkiin, missä se oli näytteillä yhdessä muiden tapettujen kapinallisten päiden kanssa pelotukseksi kristityille. Erään kristityn onnistui yöllä varastaa pää, mutta kun turkkilaiset ajoivat häntä takaa, hän heitti sen Pineosjokeen. Siellä se tarttui kalastajien verkkoihin. Lopulta se päätyi Koronan luostariin, jossa pyhä oli aloittanut kilvoituksensa, ja on siellä kunnioitettavana tänäkin päivänä. 1900-luvun jälkipuoliskolla Fanarionin kylään rakennettiin kylän oman pojan, Stagoin ja Meteoran metropoliitta Serafimin johdolla suuri kaunis kirkko pyhän marttyyripiispa Serafimin kunniaksi.

Pappismarttyyri Aleksander Hotovitski syntyi 11.2.1872 Ukrainan Kremenetsissa. Vanhemmat antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen sytyttäen hänessä rakkauden kirkkoa ja kansaa kohtaan. Hän opiskeli ensin Volynian hengellisessä seminaarissa, jossa hänen isänsä toimi rehtorina, ja sitten Pietarin hengellisessä akatemiassa, josta hän valmistui vuonna 1895.

Opintojen päätyttyä Aleksander nimitettiin lukijaksi New Yorkissa toimineeseen venäläiseen seurakuntaan. Pian hän solmi avioliiton. Seuraavana vuonna (1896) hänet vihittiin papiksi hiippakunnan katedraalissa San Franciscossa. Pitämässään puheessa vihkimyksen toimittanut piispa Nikolai kertoi kiinnittäneensä huomiota Aleksanderiin jo tämän opiskellessa Pietarissa ja panneensa merkille tämän hyvän käytöksen sekä vilpittömän uskonnollisuuden ja hartauden.

Vihkimyksen jälkeen Aleksander palasi New Yorkiin palvellakseen pappina ja kirkkoherrana samassa seurakunnassa, jossa oli aiemmin toiminut lukijana. Vuosina 1898–1907 hänen esimiehenään oli Venäjän tuleva patriarkka pyhä Tiihon (26.9.), joka arvosti korkealle Aleksanderin sydämestä lähtevän hurskauden, pastoraalisen rakkauden ja monipuolisen teologisen tietämyksen. Aleksanderin työkenttä Amerikassa oli laaja. Hän teki menestyksellistä valistustyötä nykyisen Länsi-Ukrainan alueelta muuttaneiden uniaattien parissa johtaen heitä takaisin ortodoksisuuteen ja vaikutti uusien seurakuntien perustamiseen muun muassa Philadelphiaan ja Yonkersiin. Lisäksi hän edusti ortodoksista kirkkoa erilaisissa uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa järjestöissä ja kokouksissa. Julkaisutyön saralla hän teki merkittävää työtä toimittamalla aikakauslehteä The American Orthodox Messenger, jota julkaistiin sekä englanniksi että venäjäksi. Isä Aleksanderin määrätietoisella työllä New Yorkiin rakennettiin uusi Pyhän Nikolaoksen kirkko, josta heti valmistuttuaan tuli hiippakunnan katedraali.

Palveltuaan Pohjois-Amerikassa 18 vuotta isä Aleksander hakeutui Uspenskin katedraalin kirkkoherraksi Helsinkiin, jossa hän palveli vuosina 1914–1917. Samalla hän toimi kaupungin kaikkien ortodoksisten kirkkojen piirinvalvojana. Papillisten ja hallinnollisten tehtävien ohella hän toimitti perustamaansa seurakuntalehteä Gelsingforskij Prihodskij Listok, jota ilmestyi hänen Helsingissä ollessaan yhteensä 20 numeroa. Lehdessä oli runsaasti hänen itsensä kirjoittamia saarnoja, runoja ja kuvauksia kirkollisista tapahtumista. Seurakuntalaiset ovat sittemmin muistelleet isä Aleksanderia kunnioituksella ja rakkaudella. Heidän mieleensä ovat jääneet erityisesti hänen hyvät saarnansa sekä hänen ystävällisyytensä lapsia kohtaan.

Elokuussa 1917 isä Aleksander nimitettiin Moskovan Kristus Vapahtajan katedraalin kalustonhoitajaksi. Vuosina 1917–1918 hän osallistui Venäjän ortodoksien kirkolliskokoukseen, joka päätti kirkon hallinnonuudistuksesta ja patriarkan viran uudelleen perustamisesta, mitä isä Aleksander kannatti lämpimästi. Vaikeina kansalaissodan vuosina hän oli yksi patriarkka Tiihonin lähimmistä apulaisista.

Papin työhön liittyi 1920-luvun Venäjällä monia vaaroja. Aleksanderkin pidätettiin pari kertaa lyhyiksi ajoiksi. Häntä syytettiin siitä, että hän lasten pyhäkoulua pitämällä rikkoi asetusta, joka koski koulun eroa kirkosta. Vuonna 1922 Aleksander pidätettiin laajoissa kirkonmiesten vainoissa, jotka käynnistyivät valtion vaadittua kirkon esineistön takavarikointia nälkäänäkevien auttamiseksi. Patriarkan kehotuksesta seurakunnat kanoneihin vedoten kieltäytyivät luovuttamasta sakraalikäytössä olevia esineitä, mikä johti laajoihin pidätyksiin ja oikeudenkäynteihin. Oikeudessa isä Aleksander yritti ennen kaikkea puolustaa muita syytettyinä olevia pappeja. Vuoden vankilassaolon jälkeen hänet vapautettiin, mutta pian seurasi uusi pidätys ja karkotus Turuhanin seudulle Siperiaan kolmeksi vuodeksi. Viranomaisten raportissa häntä luonnehdittiin oppineeksi, aktiiviseksi ja intomieliseksi papiksi, jolla oli vaikutusvaltaa patriarkka Tiihonin kannattajien parissa. Näkemyksiltään häntä pidettiin neuvostovastaisena.

1930-luvulla isä Aleksander palveli Donskajakadulla Jumalansynnyttäjän viitan kirkossa Moskovassa. Syksyllä 1937 hänet jälleen pidätettiin. Dokumentoidut lähteet eivät kerro enempää hänen kohtalostaan, mutta useiden suullisten lausuntojen mukaan hän kärsi marttyyrikuoleman yhdessä lukemattomien muiden samana syksynä teloitettujen marttyyrien kanssa. Hänen hautapaikkansa on tuntematon. Venäjän kirkko kanonisoi pappismarttyyri Aleksanderin vuonna 1994 ja viettää hänen muistoaan elokuun 7. päivänä. Amerikan ja Suomen ortodoksisissa kirkoissa häntä juhlitaan joulukuun 4. päivänä, joka on hänen kanonisointipäivänsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

5.12.

Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikaan Pohjois-Afrikan Thevestessä (Tebessa) prokonsuli Anullinuksen kuulusteltavaksi tuotiin Crispina-niminen kristitty nainen Thacorasta (Thagara, Toura). Prokonsuli kysyi ensin, tiesikö Crispina annetuista määräyksistä, ja totesi, että kaikkien velvollisuus oli uhrata Rooman jumalille keisarien hyvinvoinniksi. Tämän jälkeen prokonsuli pyysi Crispinaa uhraamaan.

   – En ole koskaan uhrannut, enkä tule koskaan uhraamaan, paitsi yhdelle todelliselle Jumalalle ja Herrallemme Jeesukselle Kristukselle, joka syntyi ja kuoli.

   – Jätä sikseen tuollainen taikausko ja taivuta pääsi Rooman jumalien pyhien toimitusten edessä.

   – Minä palvon joka päivä kaikkivaltiasta Jumalaani. En tunne hänen lisäkseen ketään toista.

   – Sinä olet itsepäinen ja röyhkeä nainen. Saat pian tuntea lakiemme voiman, tahdoitpa tai et.

   – Mitä tahansa tapahtuukin, kärsin sen mielelläni sen uskon tähden, josta pidän kiinni.

   – Pelkästään oman tyhmyytesi takia et luovu taikauskostasi ja palvo pyhiä jumalia.

   – Palvon kyllä joka päivä, mutta palvon elävää todellista Jumalaa, joka on minun Herrani, enkä tunne hänen lisäkseen ketään toista.

   – Asetan eteesi pyhän käskyn. Sinun on toteltava sitä.

   – Minä tottelen sitä käskyä, jonka Herrani Jeesus Kristus on antanut.

   – Minä annan mestauttaa sinut, jos et tottele valtiaidemme, keisariemme käskyjä. Sinut pakotetaan tottelemaan niitä. Koko Afrikan provinssi on uhrannut, kuten hyvin tiedät.

   – Ei minua saa noin helposti uhraamaan demoneille. Uhraan Herralle, ”joka on tehnyt taivaan ja maan, meren ja kaiken mitä niissä on”. (Ap.t. 4:24)

   – Et siis kelpuuta meidän jumaliamme? Sinun on väkisinkin kunnioitettava niitä, jos tahdot pysyä hengissä minkäänlaista palvomista varten.

   – Sellainen hartaus, joka pakottaa murskaamaan ihmiset väkisin, vastoin heidän tahtoaan, on arvotonta.

   – Mutta mehän emme pyydä sinun uskonnoltasi mitään muuta kuin että kumarrat päätäsi pyhissä temppeleissä ja uhraat suitsuketta Rooman jumalille.

   – Syntymästäni saakka en ole koskaan tehnyt sitä. En edes osaisi. En tee sitä niin kauan kuin elän.

   – Tee se nyt, jos haluat välttää lain rangaistukset kärsimättä vahinkoa.

   – Minä en pelkää mitään mistä sinä puhut, se kaikki on yhtä tyhjän kanssa. Mutta jos valitsen uhraamisen vapaaehtoisesti, Jumala, joka on taivaassa, tuhoaa minut, eikä minua nähdä Hänen luonaan viimeisenä päivänä.

         Kun Anullinus ei saanut Crispinaa taipumaan, hän määräsi tämän kauniit hiukset leikattavaksi pois. Crispinan pää ajeltiin kaljuksi. Anullinus jatkoi kyselemistään:

   – Tahdotko elää pitkän elämän vai kuolla tuskissa tovereidesi tavoin?

   – Jos haluaisin kuolla ja jättää sieluni tuhoutumaan ikuisessa tulessa, olisin jo alistanut tahtoni sinun demoneillesi.

   – Jos halveksut kunnioitettujen jumaliemme palvelemista, määrään kaulasi katkaistavaksi.

   – Kiittäisin Jumalaani, jos niin kävisi. Olisin onnellinen, jos saisin menettää pääni Jumalani takia. Kieltäydyn uhraamasta noille naurettaville mykille ja kuuroille patsaille.

   – Sinäkö siis pysyt ehdottomasti tässä tyhmässä vakaumuksessasi?

   – Jumalani, joka on ja joka pysyy iankaikkisesti, määräsi syntymäni. Hän on antanut minulle pelastuksen kasteen pelastavaisten vetten välityksellä. Hän on minun rinnallani auttaen ja vahvistaen palvelijatartaan kaikessa niin, että en tule uhraamaan.

Tämän jälkeen Anullinuksen kärsivällisyys loppui. Hän antoi lukea pöytäkirjan ja lausui tuomionsa, joka oli teloitus mestaamalla. Crispina huudahti: ”Siunaan Jumalaa, joka on siis suonut minun päästä vapaaksi sinun käsistäsi. Kiitos Jumalalle!” Sitten pyhä Crispina teki ristinmerkin otsaansa ja taivutti kaulansa katkaistavaksi. Niin hänet mestattiin Herran Jeesuksen Kristuksen nimen tähden. Tämä tapahtui joulukuun 5. päivänä vuonna 304. Pyhä Augustinus mainitsi usein opetuksissaan pyhän Crispinan, jota kunnioitettiin nykyisen Tunisian alueella niin kauan kuin siellä oli kristittyjä.

Jumalankantajaisä Sabbas, enkeli lihassa ja Palestiinan erämaan mestari, syntyi Kappadokian Kesareassa, Mutalaskan kylässä vuonna 439. Hän alkoi tuntea kaiken maailmallisen turhuuden ja Jumalan rakkauden kutsun jo lapsuudessaan. Hänen isänsä oli armeijan palveluksessa ja joutui olemaan paljon poissa kotoa. Kerran vanhempiensa matkustettua Aleksandriaan Sabbas jäi setänsä huollettavaksi. Tämä oli kuitenkin hyvin kiivas ja äkkipikainen, ja Sabbas lähti toisen setänsä luokse. Hänen kotitaloaan hoitaneiden sukulaisten riitaannuttua keskenään Sabbas meni lähiseudulla olleeseen Flavianoksen luostariin. Sukulaiset yrittivät saada Sabbaksen muuttamaan mielensä ja palaamaan kotiin, mutta hän pysyi järkähtämättömästi kutsumuksessaan ja päätti ryhtyä munkiksi, vaikka oli vain kahdeksan vuoden ikäinen.

Jo nuorena Sabbas tunnettiin siitä, että hän oli maltillinen ja rakasti psalmien ulkoa lukemista. Eräänä päivänä hän puutarhassa työskennellessään alkoi himoita omenaa. Tarttuessaan siihen hän kuitenkin ponnisteli voitolle ahnehtimisen kiusauksesta ja alkoi mietiskellä itsekseen: ”Hedelmä, joka antoi minulle kuoleman Aadamin kautta, oli miellyttävä silmille ja hyvä syötäväksi. Aadam piti parempana sitä mikä miellytti hänen lihallisia silmiään ja keskittyi enemmän vatsansa tyydyttämiseen kuin hengellisiin iloihin. Älköön siis hengellinen horros vieraannuttako minua kärsivällisyyden loistosta.” Hän heitti omenan pois voittaen näin himonsa eikä maistanut omenaa enää koskaan tämän jälkeen.

Jo nuorukaisena Sabbas alkoi paastota ja valvoa vanhojen kilvoittelijoiden veroisella kypsällä päättäväisyydellä. Pian hän ylitti kaikki muut nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja itsehillinnässä. Vietettyään kymmenen vuotta luostarissa hän sai igumeniltaan siunauksen lähteä Jerusalemiin, jonne häntä houkutteli erityisesti pyhän Euthymioksen (20.1.) maine.

Sabbas saapui Jerusalemiin talvella ja asui kuuluisan kappadokialaisen vanhuksen Passarionin (11.8.) luostarissa. Kevään tullen Sabbas tahtoi lähteä erämaaelämään ja pyysi pyhää Euthymiosta ottamaan hänet oppilaakseen. Euthymioksella ei kuitenkaan ollut tapana ottaa parrattomia nuorukaisia erämaaisien joukkoon, joten hän päätti lähettää Sabbaksen ensin Pyhän Teoktistoksen luostariin. Euthymios kirjoitti Teoktistokselle kirjeen pyytäen tätä pitämään nuorukaisesta hyvää huolta, sillä ”tulevaisuudessa Sabbas täyttäisi maailman kirkkaudellaan”. Teoktistoksen alaisuudessa Sabbas jatkoi kilvoituksiaan palvelemalla veljiä koko päivän ja ylistämällä Jumalaa rukoillen läpi yön. Hänen täydellistymisensä hyveissä oli niin ilmeistä, että pyhä Euthymios alkoi kutsua häntä ”lapsivanhukseksi”.

Vuonna 469 Teoktistos kuoli ja Sabbaksen sallittiin siirtyä elämään erakkona luolassa vähän matkan päähän luostarista. Hän ei syönyt lainkaan ruokaa viikon viitenä arkipäivänä. Hän vietti aikansa lakkaamattomassa rukouksessa ja punoi koreja palmunlehvistä. Lauantaina ja sunnuntaina hän palasi luostariin pyhää liturgiaa ja yhteistä ateriaa varten. Näin kului viisi vuotta.

Suuren paaston ajaksi pyhä Euthymios tapasi viedä Sabbaksen mukanaan Ruban erämaahan, jossa he harjoittivat ja jalostivat korkeimpia hyveitä. Ihmisten avun ja lohdun ulottumattomissa he saivat olla Jumalan kanssa hiljaisuudessa. Suuren paaston jälkeen he palasivat veljien luokse viettämään ylösnousemusjuhlaa.

Vähitellen Sabbas saavutti suurimpien uskon sankareiden mitan. Pyhän Euthymioksen kuoleman jälkeen hän vetäytyi pysyvästi erämaahan kohdatakseen Saatanan ja hänen kätyrinsä taistelussa aseenaan vain ristinmerkki ja Jeesuksen pyhän nimen avuksihuutaminen.

Kerran Sabbas tapasi erämaassa neljä arabia, jotka olivat nääntymäisillään nälkään ja janoon. Sabbas vei heidät luolaansa ja antoi heille vähäisiä ruokiaan: vettä, ruokoja ja villikasvien juuria. Arabit kunnioittivat hänen anteliaisuuttaan ja muutaman päivän kuluttua toivat hänelle juustoa, leipää ja taateleita. Sabbas ihmetteli itsekseen: ”Voi kiittämätöntä sieluparkaani! Niin pientä palvelusta vastaan nämä barbaarit lähettävät minulle näin yltäkylläisen maksun. Entä me, jotka saamme Kaikkivaltiaalta niin monia lahjoja – mitä me annamme Hänelle?”

Vietettyään neljä vuotta erämaassa enkeli ohjasi Sabbaksen luolaan, joka sijaitsi korkealla rotkon reunalla Kidronin laakson varrella. Siellä pyhä Sabbas vietti viisi vuotta mietiskellen ja rukoillen, kunnes sai Jumalalta varmuuden, että hänen olisi aika ottaa vastaan omia oppilaita. Vuoden 478 tienoilla Sabbas perusti laura[1]-tyyppisen luostarin ja järjesti jokaiselle tulijalle oman keljan alueen luolista. Hän opetti heille erakkoelämää oman kokemuksensa pohjalta. He kärsivät suuresti kuivuudesta, mutta kun oppilaiden määrä oli noussut 66:een, Sabbaksen rukouksen voimalla rotkoon puhkesi lähde, joka helpotti suuresti heidän elämäänsä. Veljet tapasivat kokoontua yhteiseen rukoukseen valtaisaan kirkkomaiseen luolaan, jonka Sabbas oli löytänyt.

Pyhän Sabbaksen laura kasvoi vähitellen 150 erakkomunkin yhteisöksi. Pyhiinvaeltajien vuo virtasi sinne etsien pelastusta ja tuoden lahjoja veljestön tarpeisiin, jotta munkit saisivat olla vapaita maailman huolista ja hälinästä. Eräät veljet alkoivat kuitenkin puhua pahaa johtajastaan, jota he pitivät moukkamaisena ja sivistymättömänä näin ison yhteisön johtajaksi. Jerusalemin patriarkka Sallustios (486–494) ei kuitenkaan pitänyt näitä syytöksiä perusteltuna vaan päätti vihkiä Sabbaksen papiksi. 53-vuotiaana Sabbas viimein suostui ottamaan vastaan papillisen palvelustehtävän hengellisen laumansa hyödyksi.

Oppilaiden suuresta lukumäärästä huolimatta Sabbas pysyi hiljaisuuden ja yksinäisyyden rakastajana ja säilytti hengellisen isänsä Euthymioksen tavan viettää jokavuotinen suuri paasto syvällä erämaassa. Erään kerran hän asettui demonien täyttämälle Kastellion-nimiselle kukkulalle, jonka hän puhdisti rukouksellaan.

Sabbaksen äiti Sofia myi leskeksi jäätyään kaiken perimänsä omaisuuden ja matkusti poikansa luostariin. Poikansa hengellisestä menestyksestä iloinnut Sofia päätti suostua tämän kehotuksiin vihkiytyä nunnaksi. Vähän aikaa veljestön luona viivyttyään hän nukkui pois. Sabbas käytti äitinsä tuomat rahat rakennuttaakseen luostarin tarvitsemia rakennuksia, ennen muuta majatalon pyhiinvaeltajia varten.

Kastellionin kukkulalle Sabbas perusti yhteiselämäluostarin kokeneita munkkeja varten. Vastikään maailmasta luopuneita varten hän perusti kolmannen yhdyskunnan lauran pohjoispuolelle, jotta he voisivat harjaantua askeettiseen elämään ja opetella psalmiveisua. Erakkoelämään hän siunasi vain sellaisia munkkeja, jotka pystyivät valvomaan ajatuksiaan ja erottamaan niiden alkuperän ja joilla oli nöyrä sydän ja alttius kieltää oma tahtonsa täydellisesti. Nuorimmat parrattomat veljet hän lähetti saamaan ohjausta pyhän Teodosioksen (11.1.) luostariin. Erämaarakennusten lisäksi Sabbas rakennutti Jerusalemiin Daavidin tornin viereen luostarin ja majatalon pyhiinvaeltajille. Hän kävi Jerusalemissa aina Pyhän haudan kirkon vihkimisen vuosijuhlassa 13. syyskuuta.

Pyhä Sabbas otti luostariinsa Jeremia-nimisen hurskaan armenialaisen ja tämän kaksi oppilasta. Hän antoi heille entisen oman keljansa ja siunasi heidät toimittamaan lauantain ja sunnuntain yhteiset jumalanpalvelukset armenian kielellä. Vähitellen heidän ympärilleen kertyi lisää armenialaista veljestöä.

Erään suuren paaston aikana Sabbakselle tapahtui onnettomuus. Erämaassa Kuolleenmeren itäpuolella hän putosi jonkinlaiseen bitumivarantoon polttaen partansa ja kasvonsa niin pahasti, että hänet saattoi tuntea vain äänen perusteella. Iho turmeltui niin, ettei parta enää kasvanut. Sabbas piti tätä onnettomuutta Jumalan kaitselmuksena ja kiitti Jumalaa tästä nöyryytyksestä, joka esti häntä ylpeilemästä partansa pituudella.

Jerusalemin patriarkka Sallustios päätti vuonna 493 ryhtyä toimiin pitääkseen luostariliikkeen yhtenäisenä monofysiittien ja khalkedonilaisten ortodoksien välisen skisman syvetessä. Hän nimitti Teodosioksen ja Sabbaksen Palestiinan luostarien arkkimandriitoiksi:[2] edellisen vastuulla olivat kaikki yhteiselämäluostarit, Sabbaksen vastuulla olivat kaikki erakkoyhteisöt sekä seitsemän hänen itse perustamaansa luostaria.

Pahojen henkien kanssa voitokkaasti taistellut pyhä Sabbas oli niin täynnä lempeyttä ja nöyryyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, että munkkien niskoitellessa hän ei ryhtynyt väittämään vastaan tai vetoamaan asemaansa vaan vetäytyi pois kaikessa hiljaisuudessa. Autuaan himottomuuden saavutettuaan tämä erämaan mestari saattoi kesyttää villieläimiä, parantaa sairaita ja tuoda sateen kuivuudesta ja nälänhädästä kärsineelle alueelle. Hän johti kilvoittelijoidensa hengellisiä sotajoukkoja viisaasti ja pyrki pitämään heidät uskon yhteydessä.

Jerusalemin patriarkka lähetti Sabbaksen vuonna 512 Konstantinopoliin pyytämään verohelpotuksia Jerusalemin kirkolle sekä puolustamaan ortodoksista uskoa keisari Anastasioksen (491–518) edessä tämän alettua suosia monofysiittejä. Surkeissa puhkikuluneissa vaatteissaan Sabbasta luultiin pääkaupungissa kerjäläiseksi eikä häntä ensi alkuun päästetty palatsiin. Lopulta nöyrä erakko teki kuitenkin syvän vaikutuksen keisariin, joka pyysi Sabbasta usein seuraansa. Oleskeltuaan pääkaupungissa pitkään Sabbas palasi lopulta Palestiinaan.

Sabbas ja Teodosios onnistuivat kokoamaan yli 6 000 munkkia Khalkedonin kirkolliskokouksen päätösten taakse. Aavistaen keisari Anastasios I:n olevan valmis käyttämään väkivaltaa heitä vastaan Sabbas lähetti keisarille vetoomuksen heidän kaikkien puolesta. Anastasios I kuitenkin kuoli samana vuonna, ja hänen seuraajansa Justinos I (518–527) määräsi Khalkedonin päätökset lisättäväksi pyhiin diptyykkeihin vahvistaen näin ne ortodoksiseksi tunnustukseksi. Pyhä Sabbas lähetettiin Skythopolikseen ja Kesareaan julistamaan ja juhlimaan ortodoksisuuden voittoa.

Vuonna 531 Sabbas lähetettiin toisen kerran Konstantinopoliin, vaikka hän oli jo yli 90 vuoden ikäinen. Tällä kertaa hänen tehtävänään oli pyytää hurskaan keisari Justinianos I:n (527–565) apua ja suojelusta verisen samarialaiskapinan jälkeen. Pitkään alistettuina eläneet samarialaiset olivat valinneet oman kuninkaan ja tekivät armottomia hyökkäyksiä kristittyjä vastaan. Ainakin yksi piispa oli surmattu ja pappeja vangittu. Keisari kukisti kapinan ja surmautti samarialaisten kuninkaan, mutta hänelle oli kerrottu kapinan syyn olleen palestiinalaisissa itsessään. Sabbas lähetettiin lepyttämään keisari. Kun Sabbas tuli keisarin eteen, tämä näki hänen päänsä ympärillä sädehtivän seppeleen. Keisari nousi ja suuteli pyhän miehen päätä kunnioittavasti. Sabbas profetoi keisarille, että tämä valloittaisi Rooman ja Pohjois-Afrikan ja että hänen hallituskautensa kruunaisi lopullinen voitto monofysitismistä, nestoriolaisuudesta ja origenismista, jotka olivat pitkään aiheuttaneet ongelmia kirkossa.

Kun Sabbas palasi syksyllä Jerusalemiin, hänet otettiin vastaan riemukkaasti. Uupumaton Jumalan palvelija perusti vielä Jeremian luostarin ennen kuin vetäytyi lopullisesti Suureen lauraan. 94 vuotta täytettyään pyhä Sabbas sairastui ja nukkui Herran lepoon sunnuntaina 5. joulukuuta 532. Suuri määrä munkkeja ja kansaa osallistui hänen hautajaisiinsa. Hänen leposijakseen tuli sama luostari, jossa hän päätti kunniakkaat kilvoituksensa. Pyhän Sabbaksen ruumis on säilynyt turmeltumattomana meidän päiviimme asti. Ristiretkien aikaan se vietiin Venetsiaan, mutta vuonna 1965 se palautettiin omaan luostariinsa. Reliikkien äärellä on tapahtunut monia ihmeitä, ja pyhä Sabbas on ilmestynyt lukuisia kertoja kärsivien avuksi.

Pyhän Sabbaksen luostari, joka sijaitsee noin 15 kilometriä Jerusalemista kaakkoon, muutettiin myöhemmin yhteiselämäluostariksi. Siitä muodostui tärkeä hengellinen keskus Palestiinan kirkolle ja yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä ortodoksisia luostareita. Siellä ovat kilvoitelleet muun muassa pyhät Johannes Damaskolainen (4.12.), Kosmas Maiumalainen (12.10.) ja Andreas Kreetalainen (4.7.). Pyhän Sabbaksen luostarissa on laadittu merkittävä osa ortodoksisista jumalanpalvelusteksteistä. Sabbaksen luostarin tapa toimittaa jumalanpalveluksia levisi kaikkialle ortodoksiseen maailmaan, sillä sieltä on peräisin tärkein Typikon, jonka järjestyksen pohjalta palveluksia nykyäänkin toimitetaan. Luostari ehti jo autioitua ja raunioitua, mutta Venäjän hallitus rakennutti sen uudelleen vuonna 1840, ja nykyään se on jälleen kreikkalaisortodoksisen kilvoituselämän keskus. Luostari tunnetaan myös pyhän Sabbaksen nimen arameankielisellä muodolla Mar Saba.


[1] Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit elivät omissa majoissaan samalla alueella. Lauantaisin ja pyhäpäivinä he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Vähitellen laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi, jolloin “laura” alkoi tarkoittaa samaa kuin “luostari”. Suomalaisessa Synaksarionissa laura viittaa alkuperäiseen erakkoyhteisön kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytet&aml;än tietyistä luostareista, jotka ovat vanhoja ja historiallisesti merkittäviä.

[2] Noihin aikoihin arkkimandriitta tarkoitti useiden luostarien ylintä kaitsijaa. Nykyään arkkimandriitan titteli myönnetään kreikkalaisortodoksisessa traditiossa useimmille teologisen koulutuksen saaneille pappismunkeille.

Pyhä Nicetius (Nizier) syntyi 400-luvun lopulla Auvergnen seudulla Keski-Ranskassa. Hänestä tuli jo nuorena munkki ja myöhemmin luostarinsa johtaja. Hän pääsi frankkien kuninkaan Teoderik I:n (511–534) suosioon; tämä otti hänet hengelliseksi isäkseen ja nimitti hänet Trierin piispaksi. Nimityksen jälkeen Nicetius lähti ratsastamaan kohti Trieriä ylimysjoukon kanssa. Kun ryhmä pysähtyi yöpyäkseen, ylimykset päästivät hevosensa temmeltämään paikallisten köyhien talonpoikien viljapellolle. Nicetius käski heitä viemään hevosensa heti pois, ja kun ylimykset vain nauroivat, hän ajoi hevoset itse pois pellolta ja uhkasi erottaa ylimykset kirkon yhteydestä.

Pyhä Nicetius pelkäsi ainoastaan Jumalaa. Kun hän näki pappiensa, seurakuntalaisten tai kuninkaallisen perheen elämäntavassa jotain väärää, hän yritti välittömästi saada aikaan parannusta. Hänellä oli tapana sanoa, että ihminen lankeaa kolmella tavalla: ajatuksin, sanoin ja teoin. Kuningas Teoderik ja hänen poikansa Teodebert tapasivat kuunnella vakavasti piispan kehotuksia, vaikka eivät aina niiden mukaan eläneetkään.

Pyhä Nicetius kieltäytyi toimittamasta pyhää liturgiaa loppuun, elleivät syntiensä vuoksi ehtoollisyhteydestä erotetut poistuneet kirkosta. Näin hän toimi myös silloin, kun kyseessä oli kuningas Teodebert ja korkea-arvoiset ruhtinaat. Nuoren kuninkaan protestoidessa piispan vaatimusta vastaan riivattu mies alkoi huutaa kovalla äänellä paljastaen pyhän piispan hyveitä ja Teodebertin syntejä. Miestä ei saatu vaikenemaan ennen kuin kuningas seuralaisineen oli poistunut kirkosta.

Seuraava kuningas Clothar ei ollut yhtä taipuvainen. Hän teki rikoksia, joiden takia Nicetius erotti hänet kirkon yhteydestä, ja tällöin kuningas määräsi Nicetiuksen karkotettavaksi. Clothar kuitenkin kuoli pian, ja hänen poikansa Sigebertin aikana Nicetius pääsi palaamaan istuimelleen.

Pyhä Nicetius kirjoitti kirjeen prinsessa Clodoswinthalle, joka oli menossa naimisiin Lombardian areiolaisen kuninkaan Alboinin kanssa. Nicetius rohkaisi prinsessaa voittamaan miehensä ortodoksiseen, katoliseen uskoon: ”Lähettäköön kuningas lähettiläitään Pyhän Martinuksen kirkkoon. Jos he uskaltavat astua sisään, he saavat nähdä sokeiden saavan valon, kuurojen saavan kuulon ja mykkien puhuvan. Lepraiset ja muut sairaat paranevat ja palaavat kotiinsa terveinä, niin kuin me näemme.” Nicetiuksen perustelut oikean uskon puolustamiseksi olivat varsin karismaattisia: hän kirjoitti riivaajienkin joutuvan tunnustamaan pyhien piispojen hyveen heidän reliikkiensä äärellä, mutta areiolaisten kirkoissa tällaista ei tapahdu, koska ”paholainen ei milloinkaan aja pois toista paholaista”.

Pyhä Nicetius perusti koulun pappisopintoja varten ja kutsui kaupunkiinsa italialaisia työmiehiä rakentamaan uutta katedraalia. Hänen vaikutuksensa ulottui kauas hänen oman alueensa ulkopuolelle. Hän oli vuosina 535–555 mukana viidessä frankkilaisten piispojen kirkolliskokouksessa, joissa hän puolusti ortodoksista uskoa ja pyrki ylläpitämään järjestystä kirkossa. Nicetius kirjoitti keisari Justinianos I:lle varoittaakseen tätä ajautumasta monofysitismiin, jonka mukaan Kristuksen ihmisluonto olisi alisteinen Hänen jumalalliselle luonnolleen niin, että ihmisyys katoaa jumaluuteen.

Pyhän Nicetiuksen elämäntapa oli tinkimättömän oikeamielinen ja esikuvallinen. Hänellä oli paljon kadehtijoita ja vihollisia, mutta kuningas Sigebert suojeli häntä. Erityisesti kaunaa herätti se, että Nicetius vastusti kiivaasti liian läheisten sukulaisten välisiä avioliittoja. Pyhä Nicetius tapasi sanoa, että kuolisi mielellään vanhurskauden tähden. Kaikenlaisten koettelemusten keskellä hän julisti totuutta väsymättömästi, paastosi päättäväisesti ja antoi almuja rakkaudella.

Pyhä Nicetius nukkui pois vuoden 566 tienoilla oltuaan kolmenkymmenen vuoden ajan loistavana valona piispojen joukossa. Hän oli Trierin piispanistuimen pitkän historian merkittävin esipaimen ja viimeinen gallialais-roomalainen piispa. Trierin kaupungissa on vietetty juhlaa hänen kunniakseen myös 1. lokakuuta.

Saadakseen paavilta apua Bysantin keisarikunnalle keisari Mikael VIII Paleologos (1259–1282) päätti saattaa voimaan idän ja lännen kirkkojen yhteyden, josta oli tehty päätös Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274. Niinpä keisari lähetti sotavoimia Athokselle, joka oli ortodoksisuuden linnake ja hänen politiikkaansa vastustaneiden munkkien keskus. Keisarin määräyksen mukaan sotilaiden oli käytettävä voimakeinoja niitä munkkeja vastaan, jotka eivät suostuisi hyväksymään kirkkojen yhdistymistä.

Kun keisarin sotajoukot saapuivat Athoksen keskuspaikkaan Kariekseen, joka oli noihin aikoihin laura-yhteisö, he pidättivät Athoksen protoksen[1] Kosmas Vatopediläisen, joka oli vakaumuksessaan todellinen horjumattoman munkin esikuva. Hänet surmattiin miekalla yhdessä monien muiden munkkien kanssa. Sotilaat ryöstivät ja polttivat kirkon ja muita rakennuksia. Heidän poistuttuaan isät, jotka olivat piiloutuneet tiheikköihin ja muihin vaikeapääsyisiin paikkoihin, tulivat esiin piiloistaan ja hautasivat uhrit Protatoksen kirkon eteiseen. Vuosisadasta toiseen munkit ovat joka päivä sytyttäneet lampukan Protoksen haudan yläpuolelle. Kuitenkin vasta joulukuun 5. päivänä vuonna 1981 hänen jäännöksensä otettiin juhlallisesti maasta ja hänen kunniakseen toimitettiin jumalanpalvelus suuren ihmispaljouden läsnä ollessa.


[1] Protos , ’ensimmäinen’, on Athoksen munkkineuvoston puheenjohtaja.

Pyhittäjä Nektarios syntyi 1400-luvun alkupuolella Bitolassa, Makedoniassa ja sai kasteessa nimekseen Nikolaos. Hänen vanhempansa olivat erittäin hurskaita, ja niinpä hänen äitinsä sai pellolla ollessaan Jumalansynnyttäjältä varoituksen seutua uhkaavasta turkkilaisten hyökkäyksestä. Hän kiirehti kotiinsa ja ehti piiloutua yhdessä miehensä ja lastensa kanssa. Kun tilanne rauhoittui, perhe tuli esiin piilostaan ja ihmetteli pelastustaan mutta joutui samalla suremaan monia surmattuja ja sotavangeiksi joutuneita naapureitaan.

Tapaus teki perheenisään niin suuren vaikutuksen, että hän meni vaimonsa suostumuksella läheiseen luostariin ottaen mukaansa Nikolaoksen ja tämän veljen. Nikolaos tunsi luostarielämän omaksi kutsumuksekseen ja lähti vartuttuaan Athosvuorelle. Siellä hän meni vanhus Dionysioksen luo, joka oli senaattorin poika Konstantinopolista mutta rakkaudesta Kristukseen oli jättänyt niin rikkauden kuin kunniankin. Dionysios otti rakkaudella vastaan nuoren kilvoittelijan ja esitteli hänet hengelliselle isälleen Filoteokselle, jolla oli selvänäkemisen armolahja. Vanhus puhutteli Nikolaosta heti nimeltä, vaikka ei ollut tavannut häntä aikaisemmin. Näin alkoi Nikolaoksen elämä tämän pyhän vanhuksen kuuliaisuusveljenä. Hänet vihittiin pian munkiksi nimellä Nektarios.

Munkki Nektarioksen rauhallinen kilvoituselämä kokeneen vanhuksen ohjauksessa sai yllättävän käänteen, kun eräs toinen kuuliaisuusveli alkoi kovasti kadehtia häntä. Veli päätyi jopa huutamaan: ”Joko Nektarios lähtee tai toinen meistä kuolee.” Vanhukset Filoteos ja Dionysios säikähtivät näitä puheita, ja kun mitkään nuhteet eivät auttaneet kateuden valtaamaa veljeä, he lähettivät Nektarioksen Athoksen silloisen protoksen Danielin luo, joka oli hyveellinen ja kokenut hengellinen ohjaaja.

Tällä välin vanhus Filoteos kuoli korkeassa iässä, eikä isä Dionysios enää kestänyt tuota pahantahtoista munkkia vaan tahtoi jatkaa kilvoittelua yhdessä Nektarioksen kanssa, olivathan he saman hengellisen isän lapsia. He saivatkin protos Danielilta käyttöönsä pyhille ylienkeleille omistetun majan. Siellä he elivät Jumalan mielen mukaisesti ja hankkivat elatuksensa omilla käsitöillään. Kateellinen veli sen sijaan poistui lopulta kokonaan Athokselta ja sai onnettoman lopun.

Isä Dionysios siirtyi Herran luo syvässä vanhuudessa ja Nektarios huolehti hänen hautaamisestaan. Hän alkoi jo itsekin kaivata hengellisten isiensä luo toiseen maailmaan. Jumala tahtoi kuitenkin vielä kirkastaa Nektarioksen kruunua antamalla hänelle ennen loppua vaikeita sairauksia. Nektarios kesti ne urhollisesti ja Jumalaa kiittäen, kunnes antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan käsiin joulukuun 5. päivänä vuonna 1500. Hänen kuuliaisuusveljensä hautasivat hänet.

Kun samaiset veljet avasivat haudan neljän vuoden kuluttua, he havaitsivat, että isä Nektarioksen jäännöksistä lähti sanoin kuvaamattoman hyvä tuoksu. Niinpä he rakensivat paikalle kirkon ja sijoittivat pyhäinjäännökset sen pohjoisosaan. Niiden yläpuolelle he maalauttivat hänen ikoninsa. Monet pyhiinvaeltajat kävivät paikalla ammentamassa niin sielun kuin ruumiinkin pyhitystä Herramme Jeesuksen Kristuksen kunniaksi ja Hänen palvelijansa pyhyyden osoitukseksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

6.12.

Pyhä Nikolaos on kirkon kaikkein kunnioitetuimpia ja rakastetuimpia pyhiä niin idässä kuin lännessäkin. Hän on oikean uskon puolustaja, piispojen esikuva ja kirkon elävä pylväs. Hän on tehnyt lukemattomia ihmeitä häntä avuksi huutaneille köyhille, hylätyille ja kärsiville sekä pelastanut monia vaaraan joutuneita.

Pyhä Nikolaos tunnetaankin paremmin loppumattomista kuolemansa jälkeen tekemistään ihmeistä kuin maanpäällisestä elämästään. Vanhin Nikolaoksen elämäkerta on peräisin vasta puoli vuosituhatta Nikolaoksen jälkeiseltä ajalta. Sen kirjoittanut Konstantinopolin patriarkka Methodios (k. 847) toteaa, että ”tähän saakka tämän verrattoman esipaimenen elämä on ollut tuntematon uskovien enemmistölle”. Pyhän Nikolaoksen elämään onkin liitetty suuri määrä tarinoita, joiden historiallisuus on kyseenalainen. Lisäksi hänet on sekoitettu 400-luvun lopulla Myrran lähistöllä eläneeseen munkki Nikolaokseen ja tämän elämäkertaan.

Elämäkerran mukaan Nikolaos syntyi Lyykian Patarassa 200-luvun lopulla kristittyyn perheeseen. Lapsuudestaan saakka hän osoitti hengellistä intoa: kerrotaan, että hän kieltäytyi imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin. Hän rakasti hiljaisuutta ja hartautta. Hänen setänsä, joka oli arkkipiispa ja myös nimeltään Nikolaos, opetti häntä ja vihki hänet papiksi jo nuorena. Nikolaos kilvoitteli valvoen, paastoten ja rukoillen.

Nikolaoksen suurimmaksi hyveeksi muodostui kuitenkin hyvän tekeminen ja omastaan antaminen. Vanhempiensa kuoltua hän peri suuren omaisuuden, jota hän alkoi jakaa köyhille ja tarvitseville. Hän piti itseään pelkkänä köyhille kuuluvan omaisuuden hoitajana. Nikolaos pyrki kaikin keinoin pitämään hyvät tekonsa salassa, jotta ei menettäisi taivaallista palkkiotaan. (Vrt. Matt. 6:7) Kun hän kuuli kolmesta neidosta, joiden isä oli niin velkaantunut, että hänen olisi myytävä tyttärensä prostituoiduiksi, Nikolaos päätti viedä heille kultaa myötäjäisiksi tarvittavan summan, jotta neidot pääsivät onnellisesti avioon. Nikolaos hiipi yöllä paikalle ja heitti kultanyytin avoimesta ikkunasta sisään. Hämmästynyt perhe iloitsi suuresti tapahtuneesta, jolle he eivät keksineet selitystä. Nikolaos toisti tekonsa vielä kahdesti. Kolmannella kerralla perheen isä sai selville, keneltä kulta tuli. Nikolaos vaati häntä lupaamaan, ettei kertoisi asiasta kenellekään.

Jumala mielistyi suuresti Nikolaokseen ja palkitsi hänet armolahjoilla ja ihmeillä, joiden maine alkoi levitä ihmisten keskuudessa. Nikolaos lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Matkalla hän tyynnytti kaksi kertaa laivaa uhanneet raivokkaat myrskytuulet.

Kun piispainkokous kokoontui valitsemaan Myrran kaupungille uutta esipaimenta, enkeli ilmoitti piispoille, että heidän tulisi valita Nikolaos. Kansan suureksi iloksi näin tapahtui.

Diocletianuksen ja Maximianuksen viimeisen suuren vainon aikana pyhä Nikolaos heitettiin vankilaan. Siellä hän jatkoi hengellisen laumansa kaitsemista rohkaisten ja vahvistaen vangittuja kristittyjä sanoillaan. Keisari Konstantinuksen aikana Nikolaos vapautettiin ja hän osallistui ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 325. Nikolaos puolusti järkähtämättömästi ortodoksista uskoa Areioksen harhaoppia vastaan.

Nikolaos oli ihmisten ystävä ja laumansa hyvä paimen. Mikä tahansa toisen kärsimä epäonni sai hänet säälin valtaan. Erityisesti hän pyrki puolustamaan oikeudenmukaisuutta. Hän vetosi hallitusmiehiin, jotta epäoikeudenmukaisesti tuomittujen ei tarvitsisi kärsiä rangaistusta. Hänen kerrotaan ilmestyneen unessa keisarille puolustaen kolmea salaliitosta perusteettomasti syytettyä roomalaista virkamiestä. Myrran kaupungin Nikolaos pelasti nälänhädältä ilmestymällä viljalaivan kapteenille, jota hän pyysi rantautumaan Myrrassa ja purkamaan lastinsa siellä.

Pyhän Nikolaoksen hahmosta säteili rauhaa, joka oli silmin nähtävissä. Kun hän nukkui pois, kansa suri paimenensa, ohjaajansa ja siunauksiensa lähteen menetystä katkerasti, mutta enkelit ja pyhät iloitsivat saadessaan hänet luokseen. Hänet haudattiin Myrraan, johon rakennettiin kirkko hänen kunniakseen. Reliikkejä kunnioittamaan tuli vuosittain suurin määrin pyhiinvaeltajia. Myrran jouduttua muslimien haltuun italialaiset kauppiaat veivät pyhän Nikolaoksen ruumiin vuonna 1087 Barin kaupunkiin Etelä-Italiaan. Siirrolla on oma juhlapäivänsä 9.5. Reliikit ovat yhä Barissa ja niistä vuotaa mirhaa, jota kutsutaan nimellä Manna di San Nicola.

Pyhää Nikolaosta kunnioitetaan niin idässä kuin lännessäkin erityisesti merellä kulkevien suojelijana. Hän on auttanut lukuisia vaaraan joutuneita laivoja ja merenkävijöitä. Hän on ilmestynyt merihätään joutuneen laivan ruorissa tuoden sen onnellisesti satamaan. Hän on pelastanut mereen pudonneita, jotka ovat huutaneet häntä avuksi. Venäjällä pyhää Nikolaosta kunnioitetaan sadon suojelijana ja lännessä koululaisten ja nuorten varjelijana. Omana suojelijanaan Nikolaosta ovat kunnioittaneet muun muassa Napoli, Sisilia, Liège, Freiburg ja monet muut kaupungit Italiassa, Saksassa, Itävallassa, Belgiassa, Hollannissa, Kreikassa ja Venäjällä. Pyhän Nikolaoksen kunnioittaminen on säilynyt jopa protestanttisella kulttuurialueella, mutta maallistuneessa muodossa, joulupukkiperinteenä (”Santa Claus”).

Pyhän Nikolaoksen kunniaksi on rakennettu valtaisa määrä kirkkoja. Yksi kuuluisimmista rakennettiin Konstantinopoliin 500-luvulla. Yksistään Englannissa hänelle on omistettu noin 400 kirkkoa. Hän on myös ainoa ”ei-raamatullinen” pyhä, jolla on viikoittainen muistopäivä. Ortodoksinen kirkko muistelee pyhää Nikolaosta joka torstai.

Asella oli roomalainen neito, joka omistautui Jumalan palvelukseen hyvin nuorena. Hän vihkiytyi nunnaksi vain 10-vuotiaana ja aloitti erakkokilvoituksen pienessä keljassa 12-vuotiaana. Hänestä kasvoi hengellinen ohjaaja, jonka alaisuudessa kilvoitteli useita neitoja. Monia kirkkoisiä vieraili hänen johtamassaan luostarissa Roomassa. Pyhä Hieronymus kutsui Asellaa “Herran kukkaseksi”.

Pyhä Asella nukkui pois vuoden 406 tienoilla. Eräässä keskiaikaisessa balladissa lauletaan: “Roomassa näin kauniin Asellan, tuon varttuvan neitseen luostarissaan, suloisen naisen, joka ruokkii ehtoollisvieraat.”

Pyhä Abraham (Abramios) syntyi Syyrian Emesassa (Homs) keisari Zenonin (474–477) hallitusaikana ja vihkiytyi munkiksi jo varhaisessa nuoruudessaan. Kun hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, arabit tekivät ryöstöretken hänen luostariinsa, josta hän joutui pakenemaan. Hän matkasi igumeninsa kanssa Konstantinopoliin, jossa hänen hyveellisyytensä ja kilvoittelunsa huomattiin. Eräs hovimies oli perustanut luostarin kotikaupunkiinsa Kratiaan[1], ja Abraham valittiin sen igumeniksi vain 26-vuotiaana.

Kratiassa Abrahamin maine alkoi levitä, ja pyhiinvaeltajia tuli koko ajan enemmän kuulemaan hänen opetuksiaan. Abraham kuitenkin kärsi maineesta ja kaipasi hiljaisuutta. Kuuden vuoden kuluttua hän pakeni kaikessa hiljaisuudessa ja taivalsi Jerusalemiin. Siellä hän alkoi kilvoitella tavallisena munkkina Eudokian torniluostarissa, jonka pyhä Sabbas (5.12.) oli perustanut kaupungin keskustaan Daavidin torniin.

Kratian piispa odotti neljä vuotta, että Abraham palaisi vapaaehtoisesti, mutta sen jälkeen hän ekskommunikoi Abrahamin tottelemattomuuden tähden. Tästä kuullessaan Abraham tyrmistyi, ja kun hän ei saanut ketään toista piispaa ottamaan häntä takaisin ehtoollisyhteyteen, hän palasi Kratiaan ja alkoi taas hoitaa igumenin tehtäviä.

Pian tämän jälkeen Kratian piispa kuoli, ja Abraham valittiin yksimielisesti hänen seuraajakseen. Vaikka Abraham rakastikin hiljaisuutta, uudessa tehtävässään hän omistautui lähimmäistensä palvelemiseen ja hyvän tekemiseen. Hän perusti orpokoteja, majataloja ja sairaaloita. Hän antoi almuja köyhille, karkotti riivaajia ja suoritti ihmetekoja. Mutta Jumalan rakkauden lisäksi hänen sisällään kasvoi koko ajan myös autiomaan hiljaisuuden kaipaus.

Kerran ollessaan hoitamassa asioita Konstantinopolissa Abraham pyysi Jumalaa ilmaisemaan tahtonsa hänelle. Pian pyhä Sabbas ilmestyi hänelle unessa neuvoen häntä palamaan luostarin rauhaan. Piispa jätti seurueensa ja lähti kohti Jerusalemia kenenkään tietämättä.

Pyhässä kaupungissa Abraham palasi omalle paikalleen torniluostarin veljestössä ja omistautui askeettisiin kilvoituksiin. Vähän ajan kuluttua hän kuitenkin siirtyi Ruban erämaahan, jossa hän vietti kahdeksan vuotta. Jumala siunasi häntä suomalla hänelle armon parantaa niin sielullisesti kuin ruumiillisesti sairaita. Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen pyhä Abraham nukkui pois rauhassa vuoden 558 tienoilla ja sai Kristukselta taivaallisen kruunun.


[1] Kaupunki tunnettiin muinoin nimellä Flaviopolis, nykyään kaupungin nimi on muodossa Gerede.

Pyhä Maksim oli syntyperältään kreikkalainen. Konstantinopolin patriarkka nimitti hänet vuonna 1283 Kiovan metropoliitaksi.

Kiova oli tuolloin mongolien[1] hyökkäyksen jäljiltä raunioina ja väestö hajallaan. Metropoliitta Maksim yritti palauttaa järjestyksen vierailemalla Ordassa kaanin luona ja kutsumalla koolle kirkolliskokouksen. Hän matkusti ympäri Venäjää opettamassa kansaa ja hoitamassa kirkon asioita. Vuonna 1299 mongolit tekivät Kiovaan toisen tuhoisan hyökkäyksen, minkä jälkeen Maksim siirsi metropoliitan istuimen pohjoiseen, Vladimirin kaupunkiin, josta tuli näin Venäjän kirkon keskus. Vladimirissa Maksim rukoili ratkaisunsa aiheuttamien epäilysten ahdistamana Jumalanäitiä. Seuraavana yönä Jumalanäiti ilmestyi hänelle sanoen: ”Teit hyvin, palvelijani Maksim, kun tulit asumaan kaupunkiini.” Sitten hän ojensi Maksimille omoforin ja sanoi: ”Ota tämä omofori ja kaitse kaupunkini lampaita.” Herätessään Maksim löysi omoforin olkapäiltään. Hän teetätti sitä varten kultaisen lippaan ja asetti sen kirkkoon, jossa sen äärellä tapahtui lukuisia ihmeitä. Myöhemmin omofori katosi ruhtinaiden välisten sotien aikana.

Maksim kaitsi viisaasti hengellistä laumaansa mutta ei saanut aikaan sopua keskenään riitelevien ruhtinaiden keskuuteen. Hän nukkui pois rauhassa 6. joulukuuta vuonna 1305 ja hänet haudattiin Vladimiriin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.


[1] Venäläisittäin mongoleja kutsutaan yleensä tataareiksi.

Uusmarttyyri Nikolaos oli kotoisin Smyrnasta (Izmir). Kerran kaupungin kristittyjen keskuudessa puhkesi riita. Nikolaos menetti malttinsa ja tuli sanoneeksi, että parempi olisi kääntyä turkkilaiseksi. Jotkut turkkilaiset kuulivat sen ja temmaten hänet mukaansa veivät heti tuomarin luo. He todistivat, että hän oli luvannut kääntyä islamin uskoon. Kun tuomari tiedusteli, onko tämä totta, hän vastasi: ”Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin Herrani Jeesuksen Kristuksen, totisen Jumalan, joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.”

Tästä tuomari närkästyi ja toimitti hänet vankilaan käskien vartijoiden olla antamatta hänelle mitään syötävää ja juotavaa sekä ruoskimaan hänet kahdesti päivässä. Tämä ei kuitenkaan saanut Nikolaosta muuttamaan mieltään, vaan tuomarin uuteen kyselyyn hän vastasi: ”Vaikka heittäisitte minut mereen, polttaisitte tulessa tai pilkkoisitte palasiksi, en kiellä rakasta Herraani Jeesusta Kristusta.” Tuomari määräsi marttyyrin väkisin ympärileikattavaksi, mutta sekään ei horjuttanut hänen uskoaan. Eivät edes hänen äitinsä ja vaimonsa kyyneleet ja valitukset saaneet häntä taipumaan.

Nikolaosta kidutettiin eri tavoin 36 päivää, kunnes tuomari lopulta luovutti hänet hirtettäväksi 19. maaliskuuta 1678. Hänen ruumiinsa jätettiin kolmeksi päiväksi roikkumaan hirsipuuhun. Ajan täytyttyä pari kristittyä pakotettiin raahaamaan ruumis jaloista rannalle ja heittämään se mereen. Eräät paikalla olleet ranskalaiset antoivat rahaa vallanpitäjille ja nostivat ruumiin ylös merestä. He lähettivät sen Ranskaan, missä sille osoitettiin suurta kunnioitusta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

7.12.

Athenodoros oli mesopotamialainen kilvoittelija, joka oli jo nuoruudessaan omistautunut puhtaaseen elämään ja Jumalan palvelemiseen. Keisari Diocletianuksen vainon aikana hänet ilmiannettiin viranomaisille. Athenodoros tunnusti uskoaan Kristukseen taipumattomasti, minkä tähden hänet tuomittiin kidutettavaksi. Hänet sidottiin kahden pylvään väliin ja häntä poltettiin soihduilla. Sitten hänet nostettiin sieraimistaan rautakoukulla ja vedettiin kuumennetun rautaritilän päälle. Tapa, jolla Athenodoros kesti kidutukset, innoitti kymmeniä pakanoita uskomaan Kristukseen, kuoleman voittajaan, joka antaa omilleen voiman voittaa kuolemanpelon. Henkihieverissä ollut pyhä marttyyri Athenodoros tuomittiin kuolemaan mestaamalla, mutta hän antoi sielunsa Jumalalle ennen kuin rangaistus ehdittiin panna toimeen. Tämä tapahtui vuonna 304.

Luomattoman valon loimuava soihtu, pyhä Ambrosius on yksi kaikkien aikojen suurimmista kirkkoisistä ja loisteliaimmista totuuden opettajista. Hänen nimensä viittaa osuvasti kuolemattomuuden ruokaan, sillä kreikkalaisessa mytologiassa ambrosia oli ruokaa, joka teki Olympoksen jumalat kuolemattomiksi.

Ambrosius syntyi vuoden 340 tienoilla vanhaan roomalaiseen ylimyssukuun, joka oli omaksunut kristinuskon jo hyvin varhain. Suvussa oli sekä marttyyreita että korkea-arvoisia valtionhallinnon työntekijöitä. Ambrosiuksen isä oli Gallian prefekti, joka käytännössä toimi nykyisen Britannian, Ranskan, Espanjan ja Pohjois-Marokon alueiden hallitsijana. Ambrosiuksella oli Satyrus-niminen veli sekä kymmenen vuotta vanhempi sisar Marcellina, joka vihkiytyi nunnaksi mutta asui kotonaan. Ambrosiusta ei kastettu pienokaisena, vaan hänen odotettiin menevän kasteelle omasta aloitteestaan. Tämä oli tapana varhaisessa kirkossa, jonka suhtautuminen kasteen jälkeen tehtyihin synteihin oli varsin ankara. Ambrosiuksen lapsuudessa tapahtui kerran, että mehiläisparvi ympäröi hänet lennellen hänen ympärillään ja mehiläisiä kävi hänen suussaankin, kunnes parvi nousi ja katosi taivaalle. Tapahtuma osoittautui profeetalliseksi enteeksi, sillä hänen suustaan alkoi sittemmin vuotaa taivaallista hunajaa.

Isän kuoltua vuonna 354 perhe muutti takaisin Roomaan. Ambrosius omaksui sisareltaan rakkauden neitseelliseen kilvoituselämään, mutta samalla hän opiskeli innokkaasti lakitiedettä ja muita aineita saavuttaen muun muassa loistavan kreikan taidon. Hän osoittautui terävä-älyiseksi ja lahjakkaaksi puhujaksi ja runoilijaksi. Ambrosiuksen toimittua menestyksekkäästi asianajajana keisari Valentinianus I (364–375) nimitti hänet Aemilian ja Ligurian kuvernööriksi, jonka residenssi oli Milanossa. Hän sai prefekti Probukselta profeetalliseksi osoittautuneen ohjeen: ”Hallitse mieluummin piispan kuin tuomarin tavoin.” Ambrosiuksen viisaus ja hyveellisyys saivat ihmiset nopeasti kiintymään häneen ja arvostamaan häntä.

Kirkkoa jakoi tuohon aikaan Areioksen harhaoppi, jonka mukaan Kristus oli vain Jumalan luoma pelastaja eikä samaa olemusta Isän kanssa. Milanon piispa Auxentius oli areiolainen, ja hänen kuollessaan vuonna 373 kaupungissa alettiin riidellä hänen seuraajastaan. Asiasta väiteltiin kaikkialla ja kaduilla oli kahakoita. Kuvernööri Ambrosius pyydettiin paikalle rauhoittamaan tilannetta. Hän puhui rauhallisesti ja viisaasti kehottaen kristittyjä tekemään valintansa rauhan hengessä. Jostain kuului lapsen huuto: ”Ambrosius piispaksi!” Koko seurakunta alkoi huutaa yhteen ääneen: ”Ambrosius piispaksi!” Hämmästynyt Ambrosius perääntyi ja totesi olevansa kastamaton, pelkkä katekumeeni, joka ei tavoitellut kirkollista uraa. Hän vetäytyi palatsiinsa kansan seuratessa häntä samaa lausetta huutaen.

Yöllä Ambrosius pakeni kaupungista, mutta pimeydessä hän eksyi ja aamun sarastaessa hän huomasi olevansa ratsastamassa takaisin kohti Milanoa. Hän alkoi aavistaa Jumalan tahdon, mutta kirjoitti vielä keisarille päästäkseen pälkähästä. Valentinianus, joka ei yleensä puuttunut kirkon asioihin, innostui kuitenkin tukemaan Ambrosiuksen valintaa todeten olevansa erittäin tyytyväinen siihen, että oli valinnut kuvernöörin joka kelpasi piispaksi.

Lopulta Ambrosius alistui Jumalan tahtoon ja otti kasteen 34-vuotiaana. Hän katkoi kaikki maailmalliset siteensä. Henkilökohtaisen omaisuutensa Ambrosius antoi köyhille; maansa ja tiluksensa hän luovutti kirkolle jättäen ainoastaan pienen tulonlähteen sisarelleen. Hänet vihittiin piispaksi kahdeksan päivää myöhemmin, 7.12.374. Sekä ortodoksit että areiolaiset olivat tyytyväisiä: edelliset tiesivät hänen uskovan Nikean tunnustuksen mukaisesti ja jälkimmäisten silmissä hän oli puolueeton, koska oli ollut syrjässä teologisista riidoista.

Ambrosius oli tietoinen puutteistaan teologian tuntemuksessa ja alkoi välittömästi opiskella Raamattua ja kirkkoisien kirjoituksia, eritoten Origeneksen ja Basileios Suuren opetuksia. Hänen opettajanaan oli hänen hyvä ystävänsä, oppinut pappi nimeltä Simplicianus (13.8.). Ambrosiuksen veli Satyrus tuli huolehtimaan hänen käytännön asioistaan.

Piispana Ambrosius alkoi elää erittäin askeettisesti. Hän ei käynyt pidoissa ja söi varsinaisen aterian ainoastaan lauantaisin, sunnuntaisin ja kirkollisina juhlapäivinä. Ennen kaikkea hän omistautui täydellisesti työlleen. Hän toimitti joka päivä pyhän liturgian, päivisin hoiti kirkon asioita ja öisin vetäytyi rukoilemaan ja tutkimaan kirjoituksia. Kuka tahansa seurakuntalainen saattoi tulla tapaamaan piispaa ja keskustelemaan hänen kanssaan, mikä sai kansan rakastamaan ja kunnioittamaan häntä. Hänen luonaan kävi kirkkoon liittymisestä kiinnostuneita, syntejään tunnustavia kristittyjä ja valtion virkamiehiä kysymässä neuvoja asioidenhoitoon. Kun joku tunnusti hänelle syntinsä, piispa syleili häntä ja itki yhdessä hänen kanssaan. Seurakuntalaisten kanssa toimiessaan Ambrosius omaksui mahdollisimman puolueettoman linjan ja noudatti kolmea käytännöllistä periaatetta: hän ei koskaan osallistunut avioliittojärjestelyihin, minkä ansiosta hänen ei myöskään tarvinnut sekaantua omaisuuskiistoihin, hän ei kehottanut ketään palvelemaan armeijassa eikä antanut kenellekään suosituksia hovin virkoihin.

Yksi monista pyhän Ambrosiuksen luokse tulleista oli nuori Augustinus, joka vielä tuohon aikaan oli manikealainen. Augustinus kertoi myöhemmin vierailusta tavalla, joka havainnollistaa Ambrosiuksen uutteraa työtahtia. Piispan ympärillä parveili niin paljon kyselijöitä ja hänellä oli niin paljon asioita hoidettavanaan, että Augustinus ei saanut suunvuoroa ja lähti lopulta huoneesta omia aikojaan sanomatta mitään. Kun hän jonkin ajan kuluttua palasi takaisin, kiireinen piispa ei ollut edes huomannut hänen välillä poistuneen. Ambrosiuksen opetuspuheet vaikuttivat Augustinukseen niin voimakkaasti, että tämä kääntyi kristityksi: ”Hän oli yksi niistä, jotka puhuvat totuutta ja puhuvat sen hyvin ja terävästi, kauniilla ja voimakkaalla ilmaisulla.”

Ambrosius ei kirjoittanut saarnojaan vaan puhui kaiken suoraan sydämestään. Hänen oppilaansa tekivät puheista muistiinpanoja, joiden pohjalta hän laati opetuspuheidensa kirjallisen version. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa. Erityisen merkittävää on, että hän välitti kreikkalaisten isien ajatuksia latinankieliselle kristikunnalle. Hän laati useita loisteliaita hymnejä, joita alettiin veisata kirkossa antifonisesti kahdella kuorolla. Nämä olivat vuosisatojen ajan latinankielisen jumalanpalveluselämän kauneimpia osia.

Ambrosius käsitteli usein opetuksissaan täydellisen Jumalalle omistautumisen ja neitseellisen kilvoituselämän autuutta. Sisarensa pyynnöstä hän kokosi tätä aihetta koskevat opetuksensa teokseksi De Virginibus, joka muodostui erittäin suosituksi. Ambrosius vihki neitseelliseen elämään niin monia naisia, että useat äidit alkoivat jo estää tyttäriään menemästä kirkkoon silloin kun Ambrosius oli saarnaamassa. Häntä syytettiin jo koko valtakunnan horjuttamisesta ja väkiluvun laskemisesta. Ambrosius vastasi, että ihmissukua ei tuhoa neitsyys vaan sotiminen. Hän arvioi myös, että siveyden arvostaminen johtaisi itse asiassa väkiluvun kasvuun.

Vähitellen Ambrosius alkoi puheissaan ja kirjoituksissaan yhä voimakkaammin puolustaa ortodoksis-katolista uskoa asettuen areiolaisuutta vastaan. Tämä luonnollisesti sai areiolaiset pettymään häneen. Ambrosiuksen taistelu osoittautui menestyksekkääksi. Saavutettuaan Länsi-Rooman keisarin Gratianuksen (375–383) luottamuksen Ambrosius saattoi kesällä 378 kutsua koolle Sirmiumin kirkolliskokouksen, jossa areiolaisuus kiellettiin lailla.

Itä-Rooman keisariksi nousi vuonna 379 hurskas ortodoksi Teodosios, joka kunnioitti Ambrosiusta suuresti. Uusi keisari kutsui toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin vuonna 381. Näin ortodoksinen usko vahvistettiin virallisesti. Länsi-Rooman keisari muutti samana vuonna Milanoon, ja Milanon piispanistuimen merkitys alkoi kasvaa. Ambrosiuksella oli käytännössä Italian, Pannonian (Unkari), Daakian ja Makedonian hiippakuntien asioiden ylin päätäntävalta. Samana vuonna kutsuttiin vielä koolle Pohjois-Italian Aquileiaan kirkolliskokous, jonka päätökset pysäyttivät areiolaisuuden etenemisen lännessä.

Kun Ambrosius ryhtyi kokoamaan varoja goottien ottamien sotavankien vapaaksi lunastamista varten, hän antoi kirkon pyhiä astioita sulatettaviksi. Areiolaiset syyttivät piispaa pyhäinhäväistyksestä, mutta hän vastasi, että on tärkeämpää pelastaa ihmissieluja kuin kultaa. ”Jos kirkolla on kultaa, se on tarkoitettu käytettäväksi tarpeessa eikä säilöttäväksi.”

Ystävyys ja yhteistyö valtaapitävien kanssa ei kuitenkaan saanut Ambrosiusta alistamaan kirkkoa maalliselle vallalle. Hän tiesi sisimmässään, että tuulen suunta voisi vaihtua. Vuonna 386 astuikin voimaan uusi areiolaisia suosinut laki, jonka taustalla oli keisari Valentinianus II:n (375–392) areiolainen äiti. Kaikkia kiellettiin kuolemanrangaistuksen uhalla olemaan vastustamatta areiolaisia, mikäli nämä tahtoisivat ottaa kirkkoja omaan käyttöönsä. Pian keisarin edustajat vaativat Ambrosiusta luovuttamaan kirkkoja areiolaisille, mutta tämä kieltäytyi antamasta ensimmäistäkään: ”Piispa ei anna pois Jumalan temppeleitä.” Pyhä Ambrosius ja joukko uskovia, jotka olivat valmiita kuolemaan yhdessä hänen kanssaan, lukitsivat itsensä kirkkoon palmusunnuntaina ja pysyivät siellä suureen torstaihin saakka. Psalmeja ja Ambrosiuksen laatimia hymnejä veisaten he pysyivät lujana sotilaiden piirittäessä kirkkoa. Lopulta kaikki päättyi rauhallisesti. Ambrosius totesi painavasti, että ”keisari on kirkossa, ei sen yläpuolella”.

380-luvulla tapahtui, että Tessalonikan maaherra surmattiin mellakassa, ja keisari Teodosios rankaisi kaupunkia verilöylyllä, jossa sai surmansa yli 7 000 asukasta. Kun Teodosios myöhemmin vieraili Milanossa ja tahtoi osallistua jumalanpalvelukseen, pyhä piispa kielsi keisaria astumasta kirkkoon ja julisti erottaneensa hänet ehtoollisyhteydestä kahdeksaksi kuukaudeksi. Keisari vetäytyi synkeänä palatsiin, mutta hyväksyi kirkon rangaistuksen ja alistui lopulta nöyrästi julkiseen katumukseen. Joulupäivänä hän tuli uudelleen Milanon katedraaliin, lankesi Ambrosiuksen jalkoihin ja pyysi liikuttuneena päästä osalliseksi pyhistä salaisuuksista. Keisari sai piispalta anteeksiannon. Kun ehtoollisen jakamisen hetki koitti, keisari meni alttariin papiston kanssa, kuten Konstantinopolissa oli tapana. Tämän nähdessään Ambrosius nöyryytti keisaria vielä kerran sanoen hänelle kaikkien kuullen: ”Mene ulos täältä ja pysy paikallasi maallikkojen joukossa, sillä purppuraviitta ei tee kenestäkään pappeja, ainoastaan keisareita.” Teodosios siirtyi alttarin ulkopuolelle sanomatta sanaakaan, niin suuresti hän kunnioitti Ambrosiusta. Konstantinopoliin palattuaankaan hän ei enää koskaan uskaltanut astua alttariin ehtoolliselle osallistuessaan.

Keisari Teodosios kuoli Milanossa tammikuussa 395. Ambrosius oli hänen kuolinvuoteensa vieressä ja piti ikimuistoisen puheen keisarillisen ystävänsä ja oppilaansa hautajaisissa. ”Minä rakastin häntä, ja olen varma että Herra kuulee rukouksen, jonka lähetin ylöspäin hänen hurskaan sielunsa puolesta.” Keisarin valta ja omaisuus eivät tehneet vaikutusta Ambrosiukseen, mutta hänen katumuksellinen mielenlaatunsa jäi piispan mieleen lähtemättömästi.

Kaksi vuotta myöhemmin pyhä Ambrosius sairastui itse vakavasti. Yksi hänen viimeisistä kirjoituksistaan käsitteli kuoleman hyvyyttä. Vuoteenomana olleen piispan luokse lähetettiin arvovaltainen delegaatio, joka pyysi häntä rukoilemaan Jumalalta lisää elinpäiviä, sillä hänen kuolemansa pelättiin johtavan koko maan hajoamiseen. Ambrosius vastasi, ettei pelkää kuolemaa, ”sillä meillä on hyvä Herra”. Viimeiset tuntinsa pyhä Ambrosius vietti kädet ojennettuna sivuille kuin Herra ristillä ollessaan, ja hänen huulensa liikkuivat rukouksessa. Vercellin piispa Honoratus tuli antamaan hänelle ehtoollisen, minkä jälkeen pyhä Ambrosius hengähti viimeisen kerran. Hän nukkui pois Kristuksen rauhassa suurena perjantaina 4.4.397 paimennettuaan Herran laumaa tunnollisesti 23 vuoden ajan.

Oman toiveensa mukaisesti pyhä Ambrosius sai leposijansa kahden marttyyrin viereltä omassa rakkaassa katedraalissaan Milanossa. Paikalle rakennettiin 400 vuoden kuluttua uusi kirkko, ja kallisarvoiset reliikit siirrettiin sarkofagiin alttarin alle vuonna 835. Reliikit ovat Milanon katedraalissa edelleen. Pyhän Ambrosiuksen muistopäiväksi vakiintui hänen ikimuistoisen piispaksivihkimyksensä vuosipäivä. Roomalaiskatolinen kirkko kunnioittaa häntä yhtenä neljästä suuresta kirkon opettajasta yhdessä Augustinuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren rinnalla.

Keisarinna Eudokian läheinen ystävä Bassa eli 400-luvulla. Hänestä tuli igumenia jerusalemilaiseen luostariin. Hän perusti pyhään kaupunkiin marttyyri Menakselle omistetun pyhäkön, jossa kunnioitettiin erityisesti myös profeetta Jesajan muistoa.

Espanjasta tuli vuonna 429 Pohjois-Afrikkaan 80 000 vandaalin joukko, joka aloitti silmittömän ryöstämisen, hävittämisen ja murhaamisen. Alle kymmenessä vuodessa he saivat haltuunsa kaikki roomalaisten alueet. Heidän johtajansa Genseric tunnustautui areiolaiseksi, mutta ei sen tähden että olisi halunnut olla kristitty vaan pelkästä vihasta Roomaa kohtaan. Hän aloitti Pohjois-Afrikan ortodoksisten kristittyjen parissa vainon, joka oli pidempi ja julmempi kuin yhdenkään pakanallisen Rooman keisarin.

Genseric ryhtyi kaikkialla ensimmäiseksi ahdistamaan julmasti papistoa. Joitain piispoja hän karkotti ja toisia määräsi kuolemaan ja kidutettavaksi. Hän otti basilikoja areiolaisten käyttöön ja määräsi jousimiehiään ryntäämään ortodoksien kirkkoihin kesken palveluksia ja ampumaan uskovia. Pappeja otettiin kiinni ja kidutettiin, kunnes he luovuttivat kirkon omaisuuden. Niitä pappeja, jotka antoivat periksi, he taasen syyttivät omaisuuden piilottelusta ja kiduttivat lisää. Erityisen inhottavia kidutuksia he keksivät pakottaakseen ortodokseja ottamaan areiolaisen kasteen. Joidenkin suut täytettiin haisevalla liejulla, toisia ruoskittiin kasvoihin. Monille juotettiin väkisin suuria määriä merivettä tai viinietikkaa vuohennahkaisista leileistä, joita painettiin heidän kasvojaan vasten.

Joulukuun 7. päivänä kirkko muistelee erityisesti erästä seurakuntaa, jonka vandaalit polttivat kuoliaaksi. Nämä kristityt olivat vainojen takia paenneet erämaahan, jossa he olivat viettämässä pyhää ehtoollisjumalanpalvelusta kaikessa hiljaisuudessa, kun vandaalit ympäröivät kirkon ja sytyttivät sen palamaan. Sisällä olleet lauloivat ylistystä Herralle viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Samana päivänä vietetään myös niiden Karthagon 300 uskovan kunniakasta muistoa, jotka valitsivat mieluummin kuoleman kuin ottivat harhaoppisten kasteen. Heidän pappejaan kidutettiin julmasti: kaksi heistä sahattiin kappaleiksi, ja 60:n kieli revittiin irti, mutta sekään ei estänyt heitä jatkamasta ortodoksisen uskon tunnustamista.

Gensericin kuolema vuonna 454 tarjosi vain lyhyen hengähdystauon, sillä hänen seuraajansa Huneric (477–484) ja Gonthamud (484–497) jatkoivat vainoa entistä raivokkaammin. Papistoa ajettiin erämaahan – heidän lukumääräkseen mainitaan 4970 – ja jätettiin kuolemaan berberien käsissä. Vuonna 485 kaikki alueen 466 ortodoksista piispaa houkuteltiin tulemaan Karthagoon ”teologisiin neuvotteluihin”. Vandaalien johtaja ilmoitti kuitenkin yksipuolisesti, että mikäli piispat eivät kääntyisi areiolaisuuteen, heitä rangaistaisiin ja heidän kirkkonsa takavarikoitaisiin. Piispoilta otettiin kaikki omaisuus mitä heillä oli mukanaan, ja heidät ajettiin ulos kaupungista kuin kerjäläiset. Myös moni maallikko jäi tuolloin barbaarien julmuuden armoille. Kaiken lisäksi samoihin aikoihin puhkesi myös rutto ja nälänhätä.

Kristitty Luoteis-Afrikka eli vandaalien raskaan ikeen alla lähes sata vuotta. Muutamat rauhaisat jaksot toivat helpotusta ortodoksisten kristittyjen elämään. Heillä oli esikuvanaan monien rohkeiden piispojen ja tunnustajien esimerkki. Rauhan alueelle toi vasta keisari Justinianos I, joka valtasi alueet takaisin vuonna 523. Läntisen Pohjois-Afrikan kristillisyys ei kuitenkaan koskaan enää toipunut sellaiseen loistoon, joka vallitsi vandaalien invaasiota edeltäneenä aikana. Vandaalien toimet olivat niin julmia, että nimitystä ”vandalismi” alettiin sittemmin käyttää mistä tahansa järjettömästä pahanteosta.

Areiolaisuus voimistui uudelleen läntisessä Euroopassa, kun germaaniheimot alkoivat tehdä hyökkäyksiä etelään viidennellä vuosisadalla. Myös Rooman kaupunki joutui osittain harhaoppisten käsiin, ja nämä yrittivät saada puolelleen johtavia kristittyjä. Niinpä he kerran ottivat kiinni roomalaisen aatelisnaisen ja pakottivat tämän ottamaan areiolaisen kasteen. Kastealtaasta noustuaan nainen heitti areiolaiselle piispalle halveksivasti pari lanttia niin kuin oli tapana antaa julkisissa kylpylöissä toimiville palvelijoille. Raivostuneet areiolaiset polttivat naisen kuoliaaksi. Hänen nimensä ei ole säilynyt, mutta kirkko muistaa hänet pyhien joukossa.

Pyhittäjä Paavali meni jo nuorella iällä luostariin kotiseudullaan. Munkkina hän kilvoitteli kaikissa hyveissä, eritoten kuuliaisuudessa. Kerran hän oli työssä veljien kanssa. He ohensivat tervaa kuumentaen sitä kuparipadassa. Yhtäkkiä terva kuumeni niin, että se alkoi kiehua yli. Heillä ei ollut sillä hetkellä käsillä kauhaa tai keppiä, jolla sitä olisi voitu hämmentää. Silloin munkki Paavali hädissään työnsi paljaan kätensä kuumaan tervaan ja hämmensi sitä, niin että kiehuminen lakkasi. Hämmästyneinä muut veljet näkivät, ettei hänen kädelleen tapahtunut mitään – se ei ollut edes mustunut tervasta, puhumattakaan palohaavoista. Jotkut alkoivat pitää Paavalia pyhänä ja jumalankantajana, mutta toiset veljet eivät uskoneet, että hänessä voisi vaikuttaa näin suuri armo. Paavali itse nimitti itseään tomuksi ja tuhkaksi ja vielä houkaksikin.

Tapahtuman jälkeen luostarin johtaja lähetti Paavalin suorittamaan jotakin kuuliaisuustehtävää luostarin ulkopuolelle ja kutsui koolle hartaimmat veljet. Hän ehdotti, että he kaikki rukoilisivat muutaman päivän ankarasti paastoten, että Jumala näyttäisi heille, mille pyhyyden asteelle Paavali oli kohonnut. Eräänä yönä Jumala tempasi heidät kaikki heidän nukkuessaan ihanaan puutarhaan. Siellä he kohtasivat munkki Paavalin, joka kumartaen tervehti heitä. Paavali jakoi kukkia ja oksia puutarhasta ja hyvästeli heidät. He heräsivät kaikki täynnä iloa ja kertoivat toisilleen, mitä heille oli unessa tapahtunut.

Paavali ei kuitenkaan tämän jälkeen enää palannut luostariin vaan lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Kierreltyään pyhillä paikoilla hän siirtyi Kyprokselle, missä hän asui joitakin vuosia korkealla vuorella. Sielläkin hän tuli tunnetuksi, ja paljon väkeä alkoi käydä hänen luonaan. Niinpä hän siirtyi uuteen paikkaan Konstantinopolin tuntumassa. Elettyään siellä jonkin aikaa hän kuuli äänen, joka sanoi hänelle kuten aikoinaan Moosekselle: ”Nouse vuorelle kuolemaan!” Niinpä hän nousi lähistöllä olevalle Paregorian vuorelle, kumarsi Jumalaa ja jonkin ajan kuluttua nukkui pois Herrassa.

Pyhä marttyyri Filotea syntyi Turnovossa Bulgariassa 1300-luvun puolivälin tienoilla. Hänen vanhempansa olivat tavallisia maanviljelijöitä. Hurskas äiti oli tuskin ehtinyt istuttaa tyttärensä sieluun ensimmäiset hyveellisen elämän periaatteet, kun hänet jo kutsuttiin pois tästä elämästä. Filotean isä solmi pian uuden avioliiton ja tyttönen sai kestää monia hankaluuksia äitipuolensa taholta. Filotea oli kuitenkin kärsivällinen ja edistyi hurskaudessa.

Filotean ollessa 12-vuotias äitipuoli lähetti hänet viemään evästä isälle, joka oli töissä pellolla. Matkalla Filotea tapasi köyhiä ihmisiä ja jakoi heille suurimman osan mukanaan olleesta ruoasta. Illalla isä tuli kotiin nälkäisenä ja kysyi vaimoltaan, miksi tämä oli lähettänyt niin vähän syötävää. Vaimo vastasi kyllä lähettäneensä tarpeeksi ruokaa ja syytti Filoteaa. Kun sama toistui seuraavina päivinä, isä asettui lopulta väijyksiin nähdäkseen mitä todella tapahtui. Nähdessään tyttärensä jakavan hänelle tarkoitettuja eväitä köyhille, jotka selvästikin olivat jo odottamassa, hän raivostui. Hän syöksyi Filotean kimppuun, sitoi hänet köydellä ja löi häntä vyössään olleella työkalulla. Filotean jalasta alkoi vuotaa verta ja hän menehtyi. Isä aikoi piilottaa ruumiin mutta ei saanut sitä siirrettyä, sillä se oli muuttunut käsittämättömän painavaksi ja sitä ympäröi kirkas hohde. Tajuttuaan, mitä oli tehnyt, isä meni itse Turnovoon ilmoittautumaan viranomaisille.

Tapahtuneesta ilmoitettiin metropoliitalle, joka tuli papiston ja kansan seuraamana paikalle aikoen siirtää ruumiin katedraaliin, mutta kaikki yritykset Filotean ruumiin nostamiseksi epäonnistuivat. Lopulta päätettiin lausua ääneen Bulgarian ja koko kristikunnan kuuluisimpien pyhien paikkojen nimiä toivoen, että pyhä itse antaisi jonkin merkin. Kun ruumista ei vieläkään saatu liikutettua, ryhdyttiin lausumaan Romanian pyhien paikkojen nimiä. Kun mainittiin äskettäin perustettu Curtea de Argetsin kirkko Valakiassa, pyhän ruumis muuttui heti kevyemmäksi ja tästä merkistä ymmärrettiin, että hän tahtoi tulla siirretyksi sinne. Asiasta ilmoitettiin heti kirjeellä ruhtinas Radu I:lle, joka saapui viivyttelemättä Tonavan rannalle ottamaan vastaan pyhän ruumiin. Kirkosta tuli heti yksi Romanian tärkeimmistä pyhiinvaelluspaikoista, ja se on sitä tänäkin päivänä pyhän Filotean tekemien ihmeiden ansiosta.

Pyhittäjä Gregorios syntyi todennäköisesti Serbiassa 1300-luvun alkuvuosina. Jo hyvin nuorena hänestä tuli pyhittäjä Gregorios Siinailaisen (6.4.) oppilas. Siinailta tullut pyhä Gregorios toi hesykastisen tradition Athokselle ja oppilaittensa välityksellä koko Balkanin ja jopa Venäjänkin alueelle. Opettajansa kuoleman jälkeen (n. 1350) nuorempi Gregorios siirtyi Konstantinopolista Traakian Paroriaan Bysantin keisarikunnan ja Bulgarian raja-alueelle, minne hän asettui asumaan hengellisen veljensä pyhän Romuluksen kanssa. Pian heidän oli kuitenkin pakko lähteä erakkomajastaan turkkilaisten hyökkäysten takia.

Yhdessä hengellisen isänsä Hilarionin kanssa veljet siirtyivät Zagoraan. Pian tämän jälkeen Romulus lähti Athokselle, jonne Gregorios seurasi häntä Hilarionin kuoleman jälkeen. Yhdessä he kilvoittelivat hiljaisuudessa, rukouksessa ja paastossa Athoksen eteläosan erämaassa Suuren lavran lähellä. Heidän luonaan alkoi kuitenkin käydä niin paljon munkkeja ja vierailijoita, että he siirtyivät yksinäisempään paikkaan.

Kun Serbian hallitsija Jovan Uglješ kuoli vuonna 1371, Pyhä vuori menetti voimakkaan suojelijansa. Pelko turkkilaisten hyökkäyksistä levisi munkkien keskuuteen ja monet heistä, joukossa myös Romulus, lähtivät pois Athokselta. Gregorios kuitenkin jäi ja perusti keljansa lähettyville Pyhän Nikolaoksen luostarin, joka tunnetaan nykyisin perustajansa mukaan Gregorioksen luostarina.

Lopulta aseellisten hyökkäysten uhka kasvoi niin suureksi, että Gregorioskin joutui poistumaan Athokselta. Hän meni kilvoittelemaan Serbiaan, missä luostarielämä kukoisti hurskaan ruhtinas Lazarin (15.6.) rakennuttaessa jatkuvasti uusia luostareita. Siellä Athoksen pakolaiset, heidän joukossaan myös Romulus, ottivat hänet lämpimästi vastaan. Heitä alettiin kutsua ”siinailaisiksi”, koska he noudattivat uskollisesti oppi-isänsä pyhän Gregorios Siinailaisen opetuksia. Ruhtinas osoitti heille asuinpaikaksi kauniin rauhallisen paikan Braniševon alueelta. Gregorios asettui luolaan, jonka hän pian muutti pyhälle Nikolaokselle omistetuksi kirkoksi. Oppilaitaan varten hän perusti Gorniakin luostarin. Sieltä käsin ”siinailaiset” perustivat useita luostareita eri puolille Serbiaa levittäen serbialaisten keskuuteen Athokselta ja Siinailta lähtöisin olevaa sydämen rukouksen traditiota.

Jotkut arvelevat, että vähän ennen kuolemaansa (n. 1405) pyhä Gregorios palasi luostariinsa Athokselle. Hänen reliikkejään säilytettiin Gregorioksen luostarissa aina vuoden 1761 tulipaloon saakka, minkä jälkeen ne siirrettiin Serbiaan. Lopulta ne sijoitettiin Gorniakin luostariin. Osa reliikeistä on palautettu Gregorioksen luostarille.

Pyhittäjä Nil syntyi 1400-luvun lopulla Novgorodin alueella. Jo nuorena hänen sielussaan syttyi rakkaus Jumalaan. Kilvoiteltuaan ensin jonkin aikaa Pihkovan alueella Krypetskin luostarissa hän vetäytyi noin vuonna 1515 erämaahan Rževin seudulle. Hän eli yrteillä ja tammenterhoilla ja vahvisti sieluaan lakkaamattomalla hengellisellä mietiskelyllä, paastolla, valvomisella ja rukouksella. Nähdessään hänen pyhän elämänsä Paholainen hyökkäsi häntä vastaan ja yritti karkottaa hänet erämaasta tekeytymällä villipedoiksi, käärmeiksi ja muiksi matelijoiksi, mutta pyhittäjä Nil torjui demoniset hyökkäykset ristinmerkillä ja rukouksella. Sielunvihollisen yllytyksestä joukko rosvoja tuli surmaamaan Nilin, mutta hekin muuttuivat aroiksi ja sävyisiksi, kun pyhittäjä tuli heitä vastaan Jumalanäidin ikonia kantaen.

Lähiseudun asukkaat alkoivat käydä Nilin luona kysymässä neuvoa ja pyytämässä esirukouksia saaden häneltä suurta lohdutusta. Ihmisiltä tuleva maine ja kunnioitus sai kuitenkin Nilin pelkäämään, että hän voisi maallisen maineen tähden menettää taivaallisen palkinnon, ja hän alkoi yötä päivää rukoilla apua ja johdatusta Jumalanäidiltä. Kerran rukoillessaan hän kuuli äänen, joka kehotti häntä lähtemään Stolobnojen saarelle. Iloiten ja Jumalanäitiä kiittäen hän jätti erämaan, jossa oli kilvoitellut kolmetoista vuotta, ja siirtyi Seligerin järvelle Stolobnojen saareen. Siellä hän jatkoi täydessä yksinäisyydessä entisiä kilvoituksiaan iloiten hengessään, kohoten taivaallisten asioiden katseluun ja pitäen kuoleman hetken aina mielessään.

Paholainen hyökkäsi jälleen Niliä vastaan demonien joukon kanssa, mutta Nil karkotti ne kaikki ristinmerkillä ja Jumalaan turvautuen. Myös lähiseudun asukkaat aiheuttivat Nilille paljon kärsimyksiä. He yrittivät karkottaa hänet sytyttämällä saarella kasvaneen metsän tuleen. Tulipalo kuitenkin sammui aivan kuin Jumalan viittauksesta edettyään jo mäelle, jolla hänen keljansa oli. Mitä useamman tappion Paholainen koki, sen raivokkaammin se hyökkäsi Niliä vastaan. Sen yllyttäminä rosvot tulivat taas ahdistelemaan Niliä vaatien häntä luovuttamaan aarteensa. Nil vastasi, että kaikki hänen aarteensa ovat keljan nurkassa. Rosvojen rynnättyä keljaan ikonista loistava valo sokaisi heidät. He katuivat heti syntejään ja Nilin rukousten tähden Jumala palautti heille näön.

Puhdistuttuaan erakkokilvoitusten ja kärsivällisyyden kautta himoista pyhittäjä Nil sai selvänäkemisen ja hengellisen viisauden lahjan. Hänestä tuli tietämättömyyden pimeydessä vaeltavalle kansalle kirkas valo, jolta monet tulivat pyytämään neuvoa, opetusta, lohdutusta ja esirukouksia.

Vietettyään elämänsä hellittämättömässä paasto-, valvomis- ja rukouskilvoituksessa Nil sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän rukoili hartaasti Jumalaa, että saisi ennen lähtöään vielä osallistua pyhiin Kristuksen salaisuuksiin. Jumalan sallimuksesta hänen rippi-isänsä, igumeni Sergei tulikin saarelle pyhät ehtoollislahjat mukanaan. Täynnä hengellistä iloa pyhä Nil osallistui ehtoolliseen. Sitten hän profeetallisen hengen innoittamana ennusti, että hänen kilvoittelupaikalleen tulee syntymään luostari. Tämä toteutui 40 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Kun igumeni Sergei kahden päivän kuluttua palasi saarelle, hän löysi Nilin kuolleena. Tämän kasvot olivat valoisat kuin elävällä ihmisellä ja kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pyhittäjä Nil nukkui Herrassa vuonna 1554 vietettyään erämaassa 40 vuotta, joista 27 vuotta Stolobnojen saarella. Koko tuon ajan hän eli erämaassa käymättä kertaakaan missään kaupungissa tai kylässä ja rukoili lakkaamatta Jumalaa, jota hän oli rakastanut äitinsä kohdusta asti.

Pyhittäjä Antonin vanhemmat olivat vienalaisia Kehtan kylän asukkaita, jotka elivät hurskaasti, kävivät usein kirkossa ja pyrkivät noudattamaan evankeliumin käskyjä. Vuonna 1478 heille syntyi hartaiden rukousten hedelmänä esikoispoika, jolle he antoivat nimeksi Andrei. Hänestä varttui hyveellinen, puhdassydäminen ja sävyisä lapsi, jota kaikki rakastivat. Seitsemän vuoden ikäisenä hän alkoi lukutaidon ohella opetella ikonimaalausta. Hän kävi usein kirkossa eikä tuntenut sielussaan kiinnostusta vanhempiensa maanviljelystöihin vaan halusi palvella Jumalaa.

Vanhempiensa kuoltua Andrei, joka oli tuolloin 25-vuotias, muutti Novgorodiin erään pajarin palvelukseen. Isäntänsä neuvosta hän solmi avioliiton, mutta vuoden kuluttua vaimo kuoli. Andrei piti sitä Jumalan tahtona. Hän palasi synnyinseudulleen ja myytyään osansa vanhempiensa omaisuudesta hän jakoi rahat köyhille ja suuntasi kulkunsa pyhittäjä Pahomin perustamaan Kenojärven luostariin ottamatta mukaansa edes vaihtovaatekertaa. Viisi kilometriä ennen luostaria yö yllätti hänet. Rukoiltuaan hän asettui levolle ja näki unessa valkoasuisen miehen, jolla oli risti kädessään. Tämä sanoi: ”Ota ristisi äläkä pelkää aloittaa kilvoitustasi. Älä pelkää Paholaisen juonia, sillä sinusta tulee hengellisten pyrkimysten mies ja monien munkkien ohjaaja.” Andrei heräsi sydän tulvillaan hengellistä iloa ja vietti loppuyön rukoillen. Aamulla hän saapui Kenojärven luostariin ja lankesi nöyrästi pyhittäjä Pahomin jalkoihin pyytäen päästä munkkien joukkoon. Pahomi puki hänet munkinviittaan ja antoi hänelle nimen Antoni pyhittäjä Antonios Suuren mukaan. Tämä tapahtui vuonna 1508 Antonin ollessa 30 vuoden ikäinen.

Pyhittäjä Pahomi alkoi itse ohjata uutta munkkia. Antoni tuli kirkkoon ennen kaikkia muita ja säilytti koko ajan sydämessään ajatuksen viimeisestä tuomiosta ja tulevasta lahjomattomasta palkasta. Hänellä oli hyvä terveys ja hän teki mielellään raskaita maanviljelys- ja keittiötöitä veljestön yhteiseksi hyväksi. Fyysisellä työllä hän kuoletti ruumistaan ja puhdisti sieluaan. Hän taisteli sitkeästi pahojen henkien aiheuttamia kiusauksia vastaan ja voitti ne aina. Hän nukkui äärimmäisen vähän ja paastosi ankarasti. Koko veljestö rakasti ja kunnioitti häntä.

Tuohon aikaan luostarissa ei ollut pappismunkkia. Pyhittäjä Pahomin ja veljien pyynnöstä Antoni matkusti Novgorodiin, missä arkkipiispa vihki hänet papiksi. Luostariin palattuaan hän enensi kilvoituksiaan. Vapaa-aikanaan hän hoiti sairaita luostarin sairastalossa valmistaen itseään uusiin kilvoituksiin. Lopulta hän pyysi pyhittäjä Pahomilta siunauksen erakkoelämän aloittamiseen.

Yhdessä kahden hurskaan munkin Aleksanterin ja Joakimin kanssa Antoni purjehti Äänisjokea pitkin kunnes saapui pienelle Jemtsajoelle. Sen varrelle he rakensivat kirkon ja keljat. Pian heidän joukkoonsa liittyi neljä muuta munkkia. Yhdessä he kilvoittelivat kaukana ihmisasumuksista, missä erämaan hiljaisuuden rikkoi vain munkkien palava rukous ja linnunlaulu. Ihmiskunnan vihollinen ei kuitenkaan voinut sietää heidän hurskasta elämäänsä. Se herätti lähiseudun asukkaissa epäluuloja heitä kohtaan ja pakotti heidät lopulta jatkamaan vaellustaan metsien ja soiden läpi kohti pohjoista.

Kerran Antonin rukoillessa veljien kanssa kädet kohotettuina heidän luokseen tuli Samuel-niminen kalastaja. Pyhittäjä siunasi hänet ja keskusteli pitkään hänen kanssaan pyytäen häntä osoittamaan heille sopivan kilvoittelupaikan. Samuel vei heidät Mikaelinjärvelle, josta Siijajoki saa alkunsa. Paikka sijaitsi noin 80 kilometrin päässä Holmogorysta[1] ja sitä ympäröivät aarniometsät, tiheiköt, sammalta kasvavat suot ja syvät järvet. Ihmisasumuksia siellä ei ollut, vain metsästäjät kävivät siellä joskus. Heidän kertomansa mukaan paikalta kuului usein kellojen soittoa ja munkkien laulua, ja siitä sai alkunsa käsitys, että Jumala oli tarkoittanut paikan luostaria varten. Tuolle paikalle pyhittäjä veljestöineen rakensi rukoushuoneen ja keljat, ja niin sai alkunsa kuuluisa Siijajoen luostari. Tämä tapahtui vuonna 1520 Antonin ollessa 42 vuoden ikäinen.

Munkit saivat niukan ravintonsa raivaamastaan kasvimaasta ja söivät lisäksi metsän antimia: marjoja, kasvien juuria ja sieniä. Öljystä, leivästä ja suolasta oli usein puutetta ja he näkivät nälkää. Kerran puute kasvoi niin suureksi, että veljet alkoivat napista ja aikoivat lähteä erämaasta, mutta Herra auttoi pyhää Antonia. Tuntematon Kristusta rakastava kulkija toi heille jauhoja, öljyä ja leipää ja lahjoitti vielä rahaakin luostarin rakentamista varten luvaten tulla myöhemmin uudelleen. Kulkija ei kuitenkaan enää koskaan palannut.

Samoihin aikoihin Novgorodin arkkipiispan lähettämä veronkerääjä Vasili Bebr alkoi kuvitella, että Antonilla oli paljon rahaa, ja yllytti rosvojoukon ryöstämään luostarin. Herra kuitenkin suojeli uskollisia palvelijoitaan. Munkkien asuinsijaa lähestyessään rosvot näkivät aseistautuneiden miesten vartioivan paikkaa eivätkä odottelustaan huolimatta löytäneet sopivaa tilaisuutta ryöstöretkelle. Lopulta he pakenivat peloissaan ja kertoivat näkemästään Bebrille. Tämä ymmärsi, että Herra itse suojelee munkkeja, ja tuli katuvaisena tunnustamaan syntinsä pyhittäjä Antonille.

Pyhän Antonin ja hänen kilvoittelutovereidensa maine levisi ympäristöön ja monet alkoivat käydä heidän luonaan. Muutamat jäivät yhteisöön ja vihkiytyivät munkeiksi. Veljestön kasvaessa Antoni lähetti kaksi oppilastaan Aleksanterin ja Jesajan Moskovaan suuriruhtinaan luo pyytämään luvan luostarin rakentamiseen. Saamillaan lahjoituksilla he rakensivat suuren puukirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Perimätiedon mukaan Antoni itse maalasi ikonostaasiin Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Uusi kirkko kuitenkin tuhoutui tulipalossa, joka sai alkunsa palamaan jääneestä tuohuksesta, mutta Pyhän Kolminaisuuden ikoni säilyi vahingoittumattomana. Myöhemmin monet sairaat paranivat ihmeellisesti sen äärellä. Antoni rakennutti luostariin uuden kirkon sekä vielä kaksi muuta kirkkoa, toisen Jumalansynnyttäjän ilmestymisen ja toisen pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kunniaksi. Veljestön pyynnöstä hän otti vastaan nimityksen igumeniksi.

Muutaman vuoden ajan pyhittäjä Antoni johti luostaria ollen kaikille hyvänä esimerkkinä. Joka päivä hän seisoi kirkossa palvelukset alusta loppuun nojaamatta sauvaan tai seinään. Rukouksen jälkeen hän ryhtyi työhön näyttäen siinäkin veljille esimerkkiä. Hän rakasti myös lukemista ja kokosi luostariin pyhien isien teoksia. Hänen ruokansa oli niukkaa ja vaatteet niin kuluneet ja paikatut, ettei kukaan sivullinen olisi tuntenut häntä luostarin johtajaksi. Jatkuvasti hän rohkaisi ja kannusti raskaissa kuuliaisuustehtävissä olevia veljiä. Erityistä rakkautta hän osoitti sairastaville veljille opettaen heitä kärsivällisesti kestämään sairautensa, rukoilemaan lakkaamatta ja pitämään mielessään lähestyvä kuoleman hetki. Sairaiden hoidosta vastaaville veljille hän määräsi oman valvojan.

Luostarissa noudatettiin ankaria yhteiselämän periaatteita ja väkijuomien hallussapito oli ehdottomasti kielletty. Luostarissa kävi pyhiinvaeltajia ja munkkien lukumäärä nousi 70:een. Monet veljistä elivät pyhää ja hengellisten kilvoitusten täyttämää elämää. Eräs heistä, Joona, kirjoitti myöhemmin muistiin pyhittäjä Antonin elämäkerran.

Ihmisten osoittama kunnioitus kiusasi kuitenkin Antonia. Johdettuaan luostaria muutaman vuoden ajan hän nimitti seuraajakseen hengellisessä elämässä kokeneen munkki Feognostin ja vetäytyi erään toisen veljen kanssa yksinäiseen paikkaan Dubnitskijärven saarelle Siijajoen yläjuoksulle. Sinne hän rakensi pienen majan ja rukoushuoneen ja raivasi kasvimaan. Elantonsa hän hankki omalla työllään ja lähetti ylimääräisen sadon luostariin.

Jonkin ajan kuluttua Antoni siirtyi toiseen asumattomaan paikkaan Padunjärvelle, pystytti itselleen keljan ja keskittyi rukoukseen. Paikka oli ihanteellinen hengelliseen mietiskelyyn. Sitä ympäröivät korkeat mäet, joilla kasvava metsä tuntui alhaalta katsoen ulottuvan taivaaseen. Näin hän kilvoitteli kaksi vuotta erämaassa luostarin ulkopuolella.

Sillä välin igumeni Feognost luopui tehtävästään, ja veljestön pyynnöstä pyhittäjä Antoni palasi luostarin johtajaksi. Korkean ikänsä vuoksi hän ei enää jaksanut tehdä raskaita töitä mutta paasto- ja rukouskilvoituksiaan hän jatkoi hellittämättä. Pyhän elämänsä palkkioksi hän sai selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Ankarat kilvoitukset ja ikä kuivettivat Antonin ruumiin. Hän painui kumaraan ja heikkeni niin, ettei päässyt kävelemään ilman apua. Rukoussääntönsä hän luki istualtaan. Veljestön pyynnöstä hän nimitti itselleen seuraajan ja kehotti tätä noudattamaan tarkasti luostarisääntöjä niin jumalanpalvelusten kuin ruokailunkin suhteen, rakastamaan kaikkia yhtäläisesti ja olemaan kaikkien palvelija. Lisäksi pyhittäjä neuvoi johtajaa keskustelemaan ja neuvottelemaan kaikista luostarin asioista veljien kanssa tyytymättömyyden välttämiseksi. Veljiä hän kehotti olemaan kestäviä rukouksessa, elämään yksimielisesti keskinäisessä rakkaudessa, karttamaan vihaa ja viekkaita puheita, alistumaan vanhempien veljien tahtoon ja vaalimaan sielun ja ruumiin puhtautta. Veljien pyynnöstä Antoni laati heille myös kirjalliset munkkielämän ohjeet.

Munkkien kysyessä, minne pyhittäjä Antoni halusi tulla haudatuksi, hän vastasi: ”Sitokaa jalkani ja raahatkaa syntinen ruumiini korpeen, upottakaa se sammaleeseen ja suohon villieläinten ja matelijoiden raadeltavaksi tai ripustakaa puuhun lintujen syötäväksi tai heittäkää se kiveen köytettynä järveen”. Mutta munkit vastasivat suoraan, etteivät he tee niin vaan hautaavat hänet kunniallisesti. Kuolemaansa edeltävänä päivänä Antoni osallistui pyhään ehtoolliseen ja seuraavana päivänä, 7. joulukuuta vuonna 1556 ennen aamupalvelusta hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli kuollessaan 79 vuoden ikäinen ja oli elänyt Siijajoen seudulla luostarissa ja erämaassa yhteensä 37 vuotta. Veljet hautasivat hänet Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon.

Pyhittäjä Antonin pyhäinjäännösten luona tapahtuneiden monien ihmeiden johdosta hänet kanonisoitiin vuonna 1579 vain 23 vuotta kuolemansa jälkeen. Hänen muistoaan on alusta lähtien vietetty koko Venäjän kirkossa. Häntä kunnioitetaan erityisesti ikonimaalareiden suojelijana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Nykyisen Arkangelin lähellä.

8.12.

Korintin synagogan esimies Sosthenes kääntyi Kristuksen seuraajaksi kuultuaan apostoli Paavalin julistusta. Apostolin menestyksekäs toiminta sai juutalaiset kateuden valtaan. He veivät Paavalin Akaian käskynhaltijan Gallion tuomioistuimen eteen. Tämä ei kuitenkaan halunnut puuttua juutalaisten uskonnollisiin kiistoihin. (Ap.t. 18:12-17) Kansanjoukko hakkasi Sostheneksen saman tien julkisesti. Sosthenes lähti Paavalin mukaan ja seurasi apostolia hänen lähetysmatkoillaan. Paavali mainitsee hänet korinttilaiskirjeensä alussa. Myöhemmin hänestä tuli Kolofonin piispa Efesoksen alueella.

Apollos oli Aleksandrian juutalainen, joka tunsi pyhät kirjoitukset läpikotaisin (Ap.t. 18:24-25). Hän uskoi Herraan kuultuaan evankeliumin julistusta ja alkoi itsekin heti innokkaasti levittää sanomaa Jeesuksesta. Hän tunsi kuitenkin ainoastaan Johanneksen kasteen. Kun hän tuli Efesokseen, Priscilla ja Aquila perehdyttivät hänet syvällisemmin kristilliseen tiehen ja ohjasivat hänet kasteelle. Efesoksesta Apollos matkasi Korinttiin, jossa hän jatkoi apostoli Paavalin työtä pakanoiden parissa. Hänen voimallinen julistuksensa teki korinttilaisiin niin syvän vaikutuksen, että seurakunta alkoi jo jakaantua toisten tunnustautuessa Paavalin ja toisten Apolloksen seuraajiksi. Apostoli Paavali nuhteli heitä tästä ja tähdensi, että apostolit ja kaikki kirkon työntekijät työskentelevät yhdessä kukin saamansa armon mukaan Kristuksen palvelijoina ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoina yhden ja saman kirkon, Kristuksen ruumiin rakennukseksi (1. Kor. 3:4-10). Sen jälkeen pyhästä Apolloksesta tuli Kesarean piispa, toisen lähteen mukaan Kolofonin toinen piispa Sostheneksen jälkeen.

Pyhä Tykhikos oli apostoli Paavalin rakas työtoveri ja kanssapalvelija. Hän oli luultavasti kotoisin Efesoksesta. Hän matkusti Paavalin ja muiden seurakuntien edustajien kanssa Troaksesta Jerusalemiin (Ap.t. 20:4). Myöhemmin Paavali lähetti hänet Efesokseen (2. Tim. 4:12) ja Tituksen luo Kreetalle (Tiit. 3:12). Myöhemmin hän johti seurakuntaa Kesareassa.

Myös pyhä Epafroditos oli apostoli Paavalin tovereita. Hän on mahdollisesti sama henkilö kuin Kolossalaiskirjeessä (1:7) mainittu Epafras. Kun Epafroditos oli Makedonian Filippissä, kristityt lähettivät hänet Roomaan viemään lahjaa Paavalille, kun tämä oli vankilassa. Roomassa Epafroditos sairastui ja oli jo kuolemaisillaan, mutta Jumala varjeli häntä, jotta hän saattoi jatkaa työtään kirkon hyväksi. Paavali lähetti hänet takaisin Filippiin mukanaan kirje seurakunnalle. Epafroditos toimi Paavalin sanansaattajana vieden kirjeitä ja ohjeita kaukaisiin seurakuntiin. Epafroditoksen kerrotaan toimineen piispana useissa eri seurakunnissa: eri lähteissä mainitaan Bitynian Khalkedon, Syyrian Adria, Itä-Anatolian Kolonia ja Italian Terracina. Mahdollisesti hän jatkoi Sostheneksen työtä Kolofonissa.

Patapios syntyi Egyptin Thebassa. Arviot hänen elinajastaan vaihtelevat 400-luvun jälkipuoliskosta 600-luvun alkuun. Vartuttuaan Patapios jätti vanhempansa, luopui omaisuudestaan ja muista maallisista siteistä ja lähti munkiksi Egyptin erämaahan.

Patapios antautui täysin rinnoin kilvoitteluun. Vähitellen tieto hänen hyveistään alkoi levitä ja hänen luokseen virtasi koko ajan enemmän kansaa. Tämä häiritsi hänen sisäistä rukouselämäänsä, ja hän päätti siirtyä Konstantinopoliin. Suuressa kaupungissa hän arveli voivansa välttää paremmin ihmisten huomion. Tuntemattomana hän asettui Blahernan alueelle ja alkoi kilvoitella siellä vielä ankarammin kuin erämaassa. Jumalan kuvaamattoman kauneuden katselemiseen kokonaan antautuneena hän saattoi nähdä sielunsa silmin, kuinka enkelvoimat ylistävät lakkaamatta Herraa.

Jumala antoi Patapiokselle voiman tehdä ihmeitä. Kerran hänen rukoustensa tähden eräs sokea nuorukainen sai näkönsä takaisin. Hänen rukouksensa ja lähimmäisenrakkautensa paransivat myös pitkälle edenneen rintasyövän. Ristinmerkillä hän ajoi ulos riivaajahengen, joka ahdisti ankarasti erästä nuorukaista. Herran uskollisena palvelijana ja Hänen käskyjensä täyttäjänä Patapios teki samankaltaisia ihmeitä kuin Kristus maan päällä ollessaan. Hyödytettyään kirkkoa valoisalla elämällään ja vahvistettuaan ihmeteoillaan kristittyjä uskossa pyhä Patapios kuoli rauhassa kilvoitustovereidensa ympäröimänä.

Pyhittäjä Patapioksen kuoleman oletettiin yleisesti tapahtuneen Konstantinopolissa, kunnes vuonna 1904 Kreikasta Ateenan seudulta, Lutrakin alueen Geraniavuorelta löytyivät yllättäen pienen autioksi jääneen luostarin kirkon korjauksen yhteydessä pyhän Patapioksen maatumattomat, hyvältä tuoksuvat jäännökset. Mahdollista on, että pyhittäjä oli ennen kuolemaansa poistunut Konstantinopolista rauhalliseen paikkaan, tai sitten hänen reliikkinsä oli Konstantinopolin valtauksen (1453) jälkeen vähin äänin kuljetettu pois kaupungista ja kätketty Geraniavuoren luostariin. Nykyisin paikalla olevaa nunnaluostaria kutsutaan Pyhän Patapioksen luostariksi, ja pyhäinjäännösten äärellä tapahtuu edelleen erilaisia parantumisia ja muita ihmeitä.

Pyhä Sofronios eli 700-luvulla Kyproksella. Hän oli hurskaitten kristittyjen vanhempien lapsi, joka mietiskeli jo nuoruudessaan pyhää Raamattua ja pyrki soveltamaan sen opetuksia käytännössä. Näin hän sai Jumalalta ihmeiden tekemisen armolahjan.

Piispa Damianoksen kuoleman jälkeen kyproslaiset valitsivat hyveissä kunnostautuneen Sofronioksen esipaimenekseen. Hänestä tuli nälänhädän koettelemien ravitsija, köyhien huoltaja, orpojen auttaja ja kaikkien hädässä olevien apu. Hyveittensä seppelöimänä hän nukkui pois Herrassa.

Pyhittäjä Kiril Tšelmovuorelainen syntyi 1200-luvun lopulla. Hän jätti maailman kahdenkymmenen vuoden ikäisenä ja meni Novgorodiin pyhittäjä Antoni Roomalaisen (3.8.) luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Kilvoiteltuaan siellä kuusi vuotta hän lähti vaeltamaan ja kierteli kolmen vuoden ajan eri luostareissa. Vuonna 1316 hän tuli Tšelmovuorelle, joka sijaitsee noin 50 kilometrin päässä Kargopolista, ja asettui sinne. Kiril oli tuolloin 30-vuotias. Hän kilvoitteli kolme vuotta yksin erämaassa. Sitten hänen luokseen tuli hänen veljensä Kornili ja he kilvoittelivat jonkin aikaa yhdessä, kunnes Kornili siirtyi toiseen paikkaan harjoittamaan vaikenemiskilvoitusta. Pyhittäjä Kiril jäi yksin Tšelmovuorelle palvelemaan Herraa.

Erakon pyhä elämä ei kuitenkaan voinut pysyä salassa. Lähiseudun kylissä häntä pidettiin suurena kilvoittelijana, ja monet kristityt tulivat hänen luokseen hyötyäkseen hengellisesti hänen opetuksistaan. Mutta pyhittäjän vaikutus ei ulottunut vain ortodokseihin vaan myös niihin asukkaisiin, jotka eivät vielä olleet kääntyneet kristinuskoon. Tšelmovuoren ympäristössä asui suomensukuista kansaa, jonka joukossa ei vielä ollut montakaan kristittyä. Pyhittäjä Kirilin vaikutuksesta kristinusko alkoi levitä heidän keskuuteensa ja monet ottivat kasteen. He tulivat Kirilin luo kuuntelemaan hänen opetuksiaan uskosta ja Jumalan käskyistä.

Pyhittäjä Kiril eli erämaassa 52 vuotta paastoten, rukoillen ja tehden apostolista lähetystyötä. Saavutettuaan 82 vuoden iän hän nukkui autuaaseen kuolonuneen 8. joulukuuta vuonna 1368. Muutaman vuoden kuluttua hänen kilvoittelupaikalleen syntyi luostari. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtui runsaasti ihmeitä ja maine hänestä uutena ihmeidentekijänä levisi ympäri Venäjää.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

9.12.

Profeetta Hanna eli Raman kylässä Efraimin kukkulalla. Hän oli toinen Elkana-nimisen miehen kahdesta vaimosta, mutta hänellä ei ollut lapsia, sillä Herra oli sulkenut hänen kohtunsa. Toinen vaimo oli synnyttänyt poikia ja tyttäriä ja hän halveksi Hannaa. Erityisesti hän sorti Hannaa aina vuosittain, kun koko perhe meni Siloon rukoilemaan ja uhraamaan Herralle liitonarkun edessä. Mutta hedelmättömänäkään Hanna ei katkeroitunut vaan noudatti uskollisesti Jumalan käskyjä eikä menettänyt luottamustaan Hänen armoonsa.

Kerran Hanna uhrattuaan jäi temppeliin itkemään ja rukoilemaan Herraa palavasti. Hän vannoi, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, hän antaisi tämän pysyvästi Hänen palvelukseensa. Hanna rukoili keskittyneesti, hänen huulensa liikkuivat mutta ääntä ei kuulunut, minkä nähdessään pappi Eeli luuli hänen olevan humalassa.

Hannan usko oli niin luja, ettei Jumala enää voinut pidätellä armoaan vaan soi hänelle pojan, vaikka hän oli jo iäkäs. Näin Hanna sai etukäteen kuvata Jumalanäidin hedelmöittymistä hedelmättömässä naisessa, pyhässä Annassa. (Anna on heprealaisen Hanna-nimen kreikkalainen muoto.) Hanna synnytti pojan, jolle hän antoi nimen Samuel, ”Jumala kuulee”.

Heti kun Samuel oli vieroitettu, Hanna omisti hänet Herralle. Hanna ylisti Jumalaa profeetallisella veisulla: ”Sydämeni riemuitsee Herrasta, Herra nostaa minun pääni pystyyn. Minä voin rohkeasti vastata vihollisilleni, Sinun avustasi minä iloitsen. Vain Herra on pyhä, ei ole toista, meidän Jumalamme yksin on luja kallio. […] Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa. Hän ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän, sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon ja antaa heille kunniasijan.” (1. Sam. 2:1-10) Hannan kaunis ylistysveisu on Jumalanäidin kiitosvirren (Luuk. 1:46-55) esikuva ja sen loppusanat ”Hän kohottakoon pystyyn voideltunsa pään!” on yksi vanhimpia messiaanisia profetioita.

Samuel jäi palvelemaan pyhäkköön. Joka vuosi kun Elkana ja hänen perheensä menivät Siloon uhraamaan, Hanna toi pojalleen uuden viitan. Pappi Eeli siunasi Hannan, joka oli antanut ainoan poikansa Herralle, ja Jumala siunasi iäkästä Hannaa vielä kolmella pojalla ja kahdella tyttärellä. Pyhä profeetta Hanna vietti lopun elämänsä Jumalaa ylistäen ja nukkui pois rauhassa.

Juutalaisessa perinteessä Hannaa kunnioitetaan yhtenä seitsemästä naisprofeetasta. Häntä pidetään ensimmäisenä, joka käytti Jumalaa puhutellessaan Herra Sebaot -nimeä (1. Sam. 1:11).

Ikuisen suunnitelmansa mukaan Jumala tahtoi valmistaa itselleen puhtaimman asuinsijan tullakseen lihaksi ja asuakseen ihmisten keskuudessa. Joakim ja Anna olivat vuosikausia olleet hedelmättömiä. Heidän vanhuutensa oli kuin ihmisluonto itse: alas taipunut ja synnin ja kuoleman alaisuuteen kuivettunut. He eivät kuitenkaan lakanneet rukoilemasta, että Jumala ottaisi pois heidän häpeällisen murheensa. Kun Herran määräämä valmistautumisen aika oli täyttynyt, Jumala lähetti enkelin Joakimin luokse tämän ollessa mietiskelemässä kukkuloiden hiljaisuudessa ja toisen Annan luokse tämän ollessa alakuloisena puutarhassa. Enkelit ilmoittivat, että pian muinaiset profetiat täyttyisivät heidän kauttaan. Heille syntyisi lapsi, josta oli tuleva uuden liiton arkku, jumalalliset portaat, palamaton pensas, Danielin näkemä kallio, elävä temppeli, jonka Jumalan Sana ottaisi asuinsijakseen.

Pyhän Annan hedelmöittyessä koko ihmisluonnon, jonka kuolema oli erottanut Jumalasta, kuivettuneisuus tuli päätökseensä. Ja mikä on vielä suurempaa, tämä hedelmättömään ikään ehtineen naisen ihmeellinen synnyttäminen ennakoi ihmeellistä siemenetöntä sikiämistä, Kristuksen tahratonta syntymää Jumalanäidin kohdusta.

Vaikka Neitsyt Marian syntymä oli seurausta Jumalan ihmeellisestä teosta, itse hedelmöittyminen tapahtui kuitenkin tavanomaisen miehen ja naisen yhteyden seurauksena luonnonlakien mukaisesti. Maria on osallinen ihmisluonnosta, joka oli langennut Aadamin rikkomuksen kautta ja joutunut synnin ja turmeluksen alaisuuteen. Jumalan valittuna astiana ja Hänen valmistamanaan kallisarvoisena pyhäkkönä Maria on ihmiskunnan puhtain ja täydellisin edustaja, mutta hän ei ole millään tavoin erillään ihmissuvun yhteisestä perinnöstä ja ensimmäisten esivanhempiemme synnin seurauksista. Kristuksen oli inkarnaatiossa tultava ihmisten kaltaiseksi kaikessa paitsi synnissä vapauttaakseen ihmiset kuolemasta omalla vapaaehtoisella kuolemallaan. Samoin myös Hänen äitinsä, jonka kohdussa Jumalan Sana yhtyi ihmisluontoon, kuului ihmisenä olla kuoleman- ja turmeluksenalainen kaikkien Aadamin jälkeläisten tavoin. Näin ihminen ei jäisi miltään osin pelastuksen ja lunastuksen ulkopuolelle.

Jumalanäiti valittiin kaikkien naisten joukosta, koska Jumala näki ennalta, että hän säilyttäisi puhtautensa täydellisesti. Meidän kaikkien tavoin hedelmöittyneenä ja syntyneenä Maria oli katsottu arvolliseksi tulemaan Jumalan Pojan äidiksi ja hengellisessä mielessä meidän kaikkien äidiksi. Hellänä ja säälivänä hän voi toimia välittäjänämme Poikansa edessä.

Niin kuin Kristus oli pyhän Jumalanäidin neitsyyden hedelmä, niin tämä itse oli Joakimin ja Annan siveellisyyden hedelmä. Samaa puhtauden polkua seuraten mekin voimme saada Kristuksen syntymään ja kasvamaan itsessämme.

Yazdbozed kuului syntyjään persialaiseen pappiskastiin. Hän tuli kuitenkin tuntemaan oikean uskon ja otti kasteen Armenian Dvinissä. Pian tämän jälkeen mazdalaiset ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat hänet uskontonsa luopiona kuolemaan. Pyhä Yazdbozed mestattiin 9. joulukuuta vuonna 553. Hänen nimensä merkitsee ”Jumalan pelastamaa”, ja siksi kreikkalaisissa lähteissä häntä muistellaan vastaavalla kreikkalaisella nimellä Sositheos.

Pyhä Stefanos, joka valaisi kilvoituksillaan Konstantinopolia ikonoklasmin loppuvuosina 800-luvulla, oli hurskaiden Sakariaan ja Teofanon poika. Koko odotusajan äiti söi vain leipää ja vihanneksia. Kun lapsi sitten syntyi, tällä oli ristikuvio rinnassaan enteenä hänen kieltäymysten täyttämästä elämästään. Kerrotaan, että jo sylivauvana hän kieltäytyi äidinmaidosta, kun hänen äitinsä oli tullut syöneeksi tavallista enemmän. Koska vanhemmat asuivat Pyhän Stefanoksen kirkon lähistöllä, he antoivat pojalleen nimeksi Stefanos ensimmäisen marttyyrin mukaan.

Ikonienraastajakeisari Teofiloksen (829–842) kuoleman jälkeen patriarkka Methodios vihki Stefanoksen isän papiksi Hagia Sofian kirkkoon. Samalla Stefanos vihittiin lukijaksi, ja hän tapasi käydä kirkossa aina yhdessä isänsä kanssa. Pappi Sakarias kuoli, kun Stefanos oli 18-vuotias.

Isänsä kuoleman jälkeen Stefanos sulkeutui Pyhän apostoli Pietarin kirkkoon ja vietti siellä aikaansa valvoen rukouksessa. Yhtenä yönä itse pyhä apostoli ilmestyi hänelle sanoen: ”Rauha sinulle, lapseni. Olet päässyt hyvin alulle, Herra sinua vahvistakoon!” Kolmen vuoden kuluttua, kun Stefanos oli siirtynyt Pyhän Antipaksen kirkkoon, tämäkin pyhä ilmestyi hänelle sanoen: ”Veisaa minulle, niin en jätä sinua.” Siitä lähtien Stefanos alkoi paastota entistä ankarammin ja söi vain pari kertaa viikossa tavanomaista suolatonta kaaliruokaansa. Rukouksillaan ja kilvoituksillaan hän puhdistautui ja tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen. Hänen rukoustensa voimalla tapahtui lukuisia ihmeitä.

Pyhän Antipaksen kirkko tuhoutui vuoden 879 suuressa maanjäristyksessä. Sen jälkeen Stefanos jatkoi askeettista elämäänsä maakuopassa, jossa ilma oli niin kosteaa ja epäterveellistä, että hän menetti hiuksensa, partansa sekä hampaansa, ja reumatismi jäykisti koko hänen ruumiinsa. Kestettyään kaksitoista vuotta tätä vapaaehtoista marttyyrikilvoitusta hän tuli ulos kuopastaan ja otti vastaan munkiksi vihkimisen. Hän oli täysin kuollut maailmalle.

Pyhällä Stefanoksella oli tapana toimittaa liturgia vain suurina juhlina. Palveluksen jälkeen hän söi yhden kuivatun viikunan ja huuhteli suunsa vedellä, minkä jälkeen hän aloitti taas paastokilvoittelunsa. Kilvoiteltuaan tasan puoli vuosisataa ihmisvoimat ylittävässä askeesissa pyhä Stefanos antoi henkensä Jumalan haltuun 72-vuotiaana vuonna 912.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

10.12.

Keisari Maximianuksen hallitusaikana (311–313) Aleksandriassa oli mellakoita poliittisten väittelyiden takia. Jotkut olivat huolestuneita siitä, että kristinusko levisi yhä nopeammin kansan keskuudessa. Kun tästä kerrottiin keisarille, hän lähetti asiaa tutkimaan ateenalaissyntyisen neuvonantajansa Menaksen, joka oli sivistynyt ja puhetaidostaan kuuluisa mies. Menas oli kuitenkin itsekin salakristitty. Aleksandriassa hän onnistui saamaan nopeasti aikaan rauhan ja sovun eripuraisten osapuolten välille, mutta hän ei ryhtynyt toimiin kristinuskoa vastaan vaan päinvastoin levitti sitä itse, ei niinkään sanoin kuin teoin. Hän piti näet tapanaan kävellä torilla vaatimattomassa asussa ilman asemansa tuomia etuuksia. Kätensä kosketuksella ja ristinmerkillä hän paransi Kristuksen nimessä lukuisia sairaita, mikä sai kansan seuraamaan häntä.

Keisarille tiedotettiin, että koko Aleksandria oli kääntymässä kristinuskoon hänen lähettämänsä edustajan toimien johdosta. Keisari alkoi pelätä Menaksen suunnittelevan vallankaappausta ja vapautti tämän tehtävistään. Hänen tilalleen prefektiksi lähetettiin toinen ateenalainen, Hermogenes, jonka tehtävä oli palauttaa keisarin arvovalta. Hermogenes oli saanut määräyksen, että mikäli Menas ei suostu luopumaan uskostaan, häntä oli rangaistava kuolemalla. Tietämättömyydessään Hermogenes uskoi palvelevansa oikeaa asiaa.

Tultuaan suuren sotaväenosaston kanssa Aleksandriaan Hermogenes antoi pidättää Menaksen ja alkoi kuulustella tätä. Menas kertoi rauhallisesti, kuinka oli löytänyt kristillisiä kirjoja ja niiden kautta ylevän, paljon kauniimman maailmankatsomuksen kuin mikä perinteisellä monijumalaisella uskonnolla oli tarjottavanaan. Hän kertoi myös vakuuttuneensa käytännössä Kristuksen voimasta, kun eräs halvaantunut mies oli parantunut hänen kutsuessaan avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän jälkeen Menas oli ottanut kasteen. Menas kutsui todistajakseen myös kansan, joka seurasi kuulustelua amfiteatterissa, sillä monet olivat nähneet ihmeitä omin silmin. Neljän tunnin kuluttua Hermogenes päätti kuulustelun ilmoittaen, että sitä jatkettaisiin seuraavana aamuna.

Aamulla teatteriin oli tuotu myös julmimpia kidutusvälineitä Menaksen pelottelemiseksi. Kun sanat eivät tehonneet, Hermogenes määräsi ihon leikattavaksi pois Menaksen jalkapohjista, mutta tuskasta huolimatta tämä lauloi kiitoshymnejä Jumalalle. Kansan myötätunto rohkaisi häntä ja samalla miehuullisuudella hän kesti myös kielensä katkaisemisen ja silmiensä ulos kaivamisen. Lähes kuolleena Menas heitettiin tyrmään ja seuraavana aamuna, jos hän olisi vielä elossa, Hermogenes oli päättänyt tuomita hänet petojen syötäväksi.

Yöllä Hermogenes, joka oli pohjimmiltaan lempeä mies, heräsi kesken uniaan omantuntonsa soimauksiin. Hän katui julmaa menettelyään ja päätti aamulla kutsua kansan kokoon osoittamaan kunnioitusta edes marttyyrin ruumiille. Kun sotilaat menivät hakemaan Menasta areenalle, ei tämä heidän hämmästyksekseen ollutkaan kuollut vaan täysissä voimissaan. Lisäksi he näkivät kahden loistavan enkelin seisovan hänen molemmilla puolillaan. Sotilaat heittivät pois aseensa, uskoivat Kristukseen ja jäivät Menaksen luo.

Yhdessä sotilaiden kanssa Menas kiiruhti amfiteatteriin. Hermogenes tyrmistyi nähdessään marttyyrin täysin terveenä kävelemässä omilla jaloillaan. Varmemmaksi vakuudeksi hän meni koskettamaan tätä omin käsin. Sitten hän seisoi pitkään kuin kivettyneenä. Jumalan armo verhosi hänet, ja Menaksen opetettua hänelle kristinuskon totuuksia hän otti vastaan kasteen yhdessä monien muiden aleksandrialaisten kanssa.

Aleksandriassa oli tuolloin kolmetoista piispaa, jotka olivat tulleet kaupunkiin seuraamaan Menaksen marttyyrikilvoitusta sekä vierailemaan uskovien luona. Viikon kuluttua Hermogeneksen kasteesta Menas ehdotti heille, että Hermogenes vihittäisiin Aleksandrian piispaksi. Piispaksi tultuaan Hermogenes antoi kaittavilleen hyvän esimerkin kristillisestä elämästä jakamalla pois suuren omaisuutensa. Hän antoi myös muuttaa eräitä pakanallisia temppeleitä kirkoiksi. Hän julisti jatkuvasti uskon totuutta, vieraili sairaiden ja kärsivien luona sekä pyrki auttamaan kaikkia ahdistuksessa olevia.

Kuultuaan asioiden saamasta käänteestä keisari Maximianus päätti itse mennä sotajoukon kanssa Aleksandriaan. Tuomioistuimen edessä Hermogenes perusteli kristityksi kääntymystään niin vakuuttavasti, ettei keisarilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ainoa vastaus, jonka keisari pystyi antamaan, oli raaka väkivalta. Hermogenekseltä katkaistiin kaikki raajat, jotka heitettiin hänen silmiensä edessä palavaan uuniin, hänet lävistettiin keihäillä, niin että sisälmykset levisivät maahan, ja lopulta hänen ruumiinsa riekaleet heitettiin Niiliin.

Tämän jälkeen keisari kiinnitti huomionsa Menakseen, jota kansa kunnioitti lähes jumalolentona. Hän pelkäsi, että Menas tekee hänet naurunalaiseksi jollakin uudella ihmeellä. Niinpä hän määräsi tämän suljettavaksi tyrmään, missä hänet ripustettiin käsistään riippumaan katosta raskas kivi jalkoihin kiinnitettynä. Siinä Menas saisi kuolla yksin ilman minkäänlaista lohtua. Viimeiseen saakka hän hymisi psalmin säettä ”Herra, katso minun kärsimystäni ja vaivaani” (Ps. 25:18) ja toisteli apostolin lausetta: ”Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka on ilmestyvä.” (Room. 8:18) Voimiensa ehdyttyä hän lausui vielä: ”Kiitän Sinua, Herra, että olen päässyt nauttimaan hyvyyksistäsi.” Sitten hän vaikeni ja heitti henkensä.

Keisarin pilkatessa Kristusta ja Hänen marttyyreitaan Hermogenes ja Menas ilmestyivät vielä kuolemansa jälkeen suurelle kansanjoukolle. Kun Menaksen nuori sihteeri Eugrafos näki heidät, hän asteli keisarin eteen, julisti olevansa kristitty ja vaati saada kunnian kuolla Herransa tähden. Raivoissaan Maximianus sieppasi miekan henkivartijaltaan ja löi sillä Eugrafoksen kuoliaaksi saman tien.

Pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin. Matkan varrella ne saivat aikaan suuria ihmeitä osoittaen näin, että Pyhä Henki asuu pyhien ruumissa vielä kuoleman jälkeenkin. Reliikkien löytymisellä on oma muistopäivänsä 17.2.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363) kiersi Vähän-Aasian kaupungeissa, hän kävi myös Ankarassa. Siellä kristitty katekumeeni Gemellos, hurskas mies Klimaksinan seurakunnasta, moitti keisaria terävästi hänen kristinuskoa herjaavista mielipiteistään. Tästä raivostuneena Julianus käski vyöttää Gemelloksen tulikuumalla rautavyöllä ja määräsi, että tämän oli lähdettävä hänen seurueensa mukaan. Matkan varrella Gemellosta kidutettiin entistä kovemmin, mutta hän pysyi lujana uskossaan. Jumalan sallimuksesta marttyyri tapasi papin, joka kastoi hänet. Kasteen aikana hän kuuli taivaasta ääneen: ”Siunattu olet sinä, Gemellos, joka olet joutunut kärsimään paljon!” Tämän jälkeen hänet naulittiin ristille ja hän antoi sielunsa Herran haltuun. Kristityt hautasivat hänen ruumiinsa salaa.

Pyhä Gregorius syntyi 600-luvun loppupuolella Syyriassa. Hän palveli pappina Pyhän Markuksen katedraalissa Roomassa. Hänen oppineisuutensa, kyvykkyytensä ja pyhyytensä tunnettiin yleisesti. Kun Rooman paavin istuin jäi tyhjilleen, Gregoriuksen tueksi nousi spontaani kansanliike. Gregoriuksen osallistuessa edellisen paavin Gregorius II:n hautajaissaattoon 11.2.731 väkijoukko kirjaimellisesti nosti hänet harteilleen ja julisti hänet paaviksi. Gregorius oli viimeinen paavi, jonka valinnan vahvisti muodollisesti Ravennan eksarkki Bysantin keisarin nimissä.

Pyhä Gregorius oli taitava puhuja ja voimallinen saarnaaja, joka osasi sekä kreikkaa että latinaa. Hän oli katolisen uskon tukipylväs ja kristillisen totuuden levittäjä. Gregorius tuki voimakkaasti lähetystyötä Länsi-Euroopassa. Hän nimitti pyhän Bonifatiuksen (5.6.) arkkipiispaksi nykyisen Saksan alueelle ja avusti tämän työtä kaikin tavoin.

Keisari Leo oli vähän aiemmin kieltänyt kaikkien pyhien kuvien kunnioittamisen. Edeltäjänsä tavoin paavi Gregorius III lähetti keisarille kirjeitä vaatien tätä lopettamaan kuvien vastustamisen, mutta Leo ei vastannut. Useimmat paavin lähettiläistä vangittiin jo Sisiliassa.

Gregorius III kutsui vuonna 731 koolle Roomaan kaksi kirkolliskokousta, joissa erotettiin kirkon yhteydestä kaikki pyhiä kuvia tuhoavat tai niiden kunnioittamisen kieltävät. Tästä kuullessaan keisari joutui raivon valtaan ja päätti ryhtyä voimatoimiin. Hän lähetti aseistetun laivueen pidättämään paavin ja tuomaan hänet Konstantinopoliin. Jumalan sallimuksesta nousi myrsky eivätkä laivat päässeet perille. Keisari otti kuitenkin haltuunsa Rooman piispan alaiset alueet Kalabriassa ja Sisiliassa. Nämä sekä Illyria julistettiin kuuluvaksi Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Tämä oli vakava taloudellinen isku Rooman kirkolle ja käytännössä ensimmäinen isompi askel kohti Rooman ja Konstantinopolin välistä skismaa.

Noihin aikoihin Gregorius alkoi jälleenrakentaa ja kaunistaa Rooman kirkkoja loisteliailla maalauksilla. Hän teki myös hiljaisen ikonoklasmin vastaisen protestin antamalla pystyttää apostoli Pietarin haudan yläpuolella olevan alttarin eteen kuusi massiivista onykskivistä pylvästä, joihin kiinnitettiin Kristuksen ja pyhien kuvia ja näiden eteen lampukoita. Pylväistä viisi on edelleen Pyhän Pietarin kirkossa.

Kun langobardit uhkasivat Roomaa, Gregorius ei enää pyytänyt apua Itä-Roomasta vaan frankeilta ja läntisiltä ruhtinailta. Keskellä näitä levottomuuksia pyhä Gregorius nukkui pois 10. joulukuuta vuonna 741. Hänet muistetaan nöyränä ja viisaana esipaimenena sekä munkkien ja nunnien ystävänä, joka rakasti köyhyyttä ja köyhiä sekä suojeli leskiä ja orpoja.

Pyhä Tuomas oli kotoisin Kyminasvuoren lähistöltä Vähän-Aasian Bityniasta ja vaikutti keisari Leo VI Viisaan aikana (886–912). Jo lapsena hän vieraili usein Kyminasvuorella asuvien munkkien luona ja sai heiltä luostarikutsumuksen kipinän. Luostarielämän opettajana hänellä oli eräs munkki, jonka johdolla hän oppi tuntemaan psalmit, apostolien kirjeet ja koko kirkollisen elämän järjestyksen. Sen jälkeen hänet vihittiin munkiksi. Tuomas alkoi heti kilvoitella ankarasti kohti henkisen kauneuden saavuttamista. Niinpä hänestä tuli kuin pyhä ikoni, joka innosti kaikkia näkijöitään vastaavanlaisiin kilvoituksiin.

Noihin aikoihin eräs konstantinopolilainen ylimys oli rakennuttanut vuorelle luostarin Jumalan kunniaksi ja sielunsa pelastukseksi. Hän tiedusteli paikalliselta piispalta, tuntisiko tämä ketään hyveellistä ja hengellisessä elämässä kokenutta munkkia, joka olisi sopiva uuden yhteisön johtajaksi. Piispa suositteli Tuomasta, joka oli elävä esimerkki aidosta hengellisestä kilvoituselämästä.

Igumeniksi tultuaan Tuomas johti luostariaan viisaasti useita vuosia. Nöyryydessään hän yritti kätkeytyä ihmisiltä, mutta sitäkin innokkaammin he hakeutuivat hänen luokseen nauttiakseen hänen hyveellisestä seurastaan. Tämä häiritsi Tuomasta, ja niinpä hän valitsi yhden munkeista uudeksi igumeniksi ja siirtyi itse tuntemattomaan hiljaiseen paikkaan erään vuoren juurelle. Veljet kaipasivat kuitenkin hengellistä isäänsä ja etsivät häntä, kunnes lopulta löysivät hänen uuden asuinpaikkansa. He lupasivat rakentaa hänelle erakkomajan luostarin lähelle, kunhan hän vain palaisi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. Tuomas suostui tähän järjestelyyn.

Paholainen ei kuitenkaan jättänyt rauhaan Tuomasta, joka jatkuvasti ärsytti sitä sankarillisilla kilvoitusteoillaan. Kolme vuotta Tuomasta kiusasivat hyttyset, jotka söivät häntä yötä päivää, niin että hänen ulkonäkönsä muuttui puremien tähden tunnistamattomaksi. Sitten tuli suuria kärpäsiä ja valtavia muurahaisarmeijoita, mutta nekään eivät voineet saada häntä lähtemään pois keljastaan tai luopumaan kilvoitusjärjestyksestään. Lopulta hänen keljansa täyttyi myrkyllisillä matelijoilla, joita oli joka puolella. Tämä koettelemus kesti yksitoista vuotta.

Kerran kun Tuomas toimitti kirkossa pyhää liturgiaa nuoren oppilaansa avustamana, heille ilmestyi kirkkosalissa epämuodostuneen härän kaltainen hirviömäinen olento. Veli kauhistui nähdessään sen, mutta pyhittäjä jatkoi rauhallisesti rukouksiaan. Käännyttyään hän kyllä huomasi hirviön, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota vaan ainoastaan kutsui kauhistuneen oppilaansa vierelleen ja toimitti sitten palveluksen loppuun. Sitten Tuomas poistui alttarista ja lähestyi petoa, joka tarrasi hampaillaan kiinni hänen feloninsa reunaan. Tuomas veti pedon ulos kirkosta jyrkänteen reunalle, josta se heittäytyi alas ja hautautui maanvyörymän alle. Kun pyhä mies tämän jälkeen palasi keljaansa, matelijat eivät voineet enää kestää hänen kasvojensa hohdetta, vaan ryntäsivät aivan kuin tulen ajamina samalle paikalle, johon hirviö oli hautautunut. Sinne laskeutui lopuksi iso parvi lintuja, jotka söivät matelijat.

Tästä ihmeellisestä tapahtumasarjasta lähtien kiusauksista vapautunut Tuomas sai Jumalalta sairaiden parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Ne taas vetivät hänen luokseen yhä enemmän kävijöitä. Kerran jopa keisari Leo lähetti pyhittäjälle kirjeen pyytäen häneltä vastausta johonkin ongelmaansa. Kun kirjeentuoja saapui paikalle, Tuomas ojensi tälle vastauksen saman tien edes avaamatta keisarin kirjettä. Kun keisari luki Tuomaksen vastauksen ongelmaansa ja sai tietää kuinka se annettiin, hän tahtoi lähteä tapaamaan Tuomasta, mutta nöyryydessään tämä kielsi häntä tulemasta luokseen.

Ihmispaljouteen väsynyt Tuomas jätti pian luostarinsa toisen kerran. Hän nousi vuorelle hyvin vaikeapääsyiseen paikkaan ja eli siellä yksin vielä useita vuosia. Luostariin hän laskeutui ainoastaan, jos jonkun veljen sielu oli vaarassa ja tämä tarvitsi hänen tukeaan. Korkean iän saavutettuaan hän sairastui ja antoi sielunsa rauhassa Jumalan haltuun.

Stefan Brankovic nousi Serbian hallitsijaksi vuonna 1458. Tuskin hän oli ennättänyt osoittaa hurskautensa ja hyveensä kansansa hallitsijana, kun turkkilaisten hyökkäys pakotti hänet lähtemään vaimonsa ja lastensa kanssa maanpakoon Albaniaan ja myöhemmin sieltä Italiaan. Stefan kuoli Venetsiassa vuonna 1485. Hänen toiseksi vanhin poikansa Jovan (Johannes) kasvoi Styriassa ja säilytti vieraassa ympäristössäkin ortodoksisen uskonsa. Hän seurasi vanhempaa veljeään Djordjea Sremin (Pohjois-Serbian) hallitsijana. Jovan piti erityisen hyvää huolta kirkon tarpeista, erityisesti Athosvuoren, Dalmatian ja Banatin luostareista. Hän nukkui pois Herrassa vuonna 1502 (tai 1503). Hänen albanialainen äitinsä Angelina vihkiytyi poikansa kuoltua nunnaksi Krušedolin luostarissa, jonka hän oli itse perustanut. Serbian kirkko muistelee Angelinaa 30.7.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

11.12.

Muinaisen Persepoliksen kaupungin lähistöllä Ištarissa eli neljännellä vuosisadalla kymmenen kilvoittelijan veljestö, jonka johdossa oli munkki Bar Saba (kr. Barsabas). Heidät pidätettiin kuningas Šapur II:n käynnistämässä vainossa vuonna 342 ja tuomittiin kuolemaan. Kun teloittaja valmistautui mestaamaan heitä, veljet pysyivät vakaumuksessaan täysin yksimielisinä ja rauhallisina. Bar Saballe tarjottiin kuoleman edessä mahdollisuutta pelastaa henkensä uhraamalla jumalille, mutta hän vastasi tyynesti: ”Minä tahdon elää taivaan korkeudessa enkä täällä maan päällä. Iskekää siis miekka alas ja antakaa minun kuolla.”

Kristittyjen rohkeus ja rauhallisuus teki tapahtumaa seuranneeseen persialaiseen maagiin syvän vaikutuksen, sillä hän ei ollut nähnyt oman uskontonsa piirissä mitään vastaavaa. Niin hän päätti hylätä vanhan uskontonsa ja kuolla yhdessä Kristuksen todistajien kanssa. Hän riisui päällysviittansa, puki ylleen oman orjansa vaatteen ja astui esiin liittyäkseen voittajien joukkoon. Pyhät marttyyrit mestattiin, ja heidän päänsä asetettiin näytille Anahita-jumalattaren temppeliin.

Pyhä Aithalas oli persialaisen uskonnon pappi Adiabenen alueella Arbilin kaupungissa kuningas Šapurin 40-vuotisen vainon aikana (339–379). Aithalas sairasti verenvuototautia, mutta parani Arbilin piispan rukouksen ansiosta. Aithalas päätti hylätä entisen uskontonsa ja liittyi piispan opettamien katekumeenien joukkoon. Koska hän oli kaupungissa hyvin tunnettu, kristityt lähettivät hänet Mahozen kaupunkiin Arewanin seudulle. Kun Aithalas oli saanut opetusta, hänet kastettiin.

Jonkin ajan kuluttua Aithalas päätti palata Arbiliin levittääkseen evankeliumia maanmiestensä keskuudessa, mutta kaupungin liepeillä hän sai kuulla kaikkien kristittyjen paenneen kaupungista vainon takia. Aithalas tahtoi päästä heidän luokseen, mutta päätti ensin käydä katsomassa kotikaupunkiaan. Hänet kuitenkin tunnistettiin välittömästi ja häntä alettiin syyttää kristityksi, eikä hän kieltänyt kääntymystään. Aithalas pantiin kahleisiin ja lähetettiin Hazzan linnoitukseen. Kaupungin satraappi Šapur Tamšabur kuulusteli häntä ja käski viedä hänet katsomaan Barhadbešabba-nimisen diakonin kuolemantuomion täytäntöönpanoa.

Kun diakoni oli surmattu, Aithalas ryntäsi ruumiin luokse, suuteli sitä ja voiteli itsensä marttyyrin verellä. Aithalas julisti olevansa valmis kuolemaan samalla tavalla. Vihainen satraappi lähetti Aithalaksen takaisin vankilaan. Eräs uskonsa hylännyt entinen kristitty leikkasi irti hänen korvansa.

Vankilassa Aithalas sai toverikseen uskonsa tähden pidätetyn Hafsai-nimisen (kr. Apseos) diakonin, joka oli kotoisin Matasta, Arbayen alueelta. Aithalas ja Hafsai vietiin yhdessä kuulusteltavaksi, minkä jälkeen heidät lähetettiin kuninkaan tuomittavaksi. Kun he olivat taivaltaneet jalan päivämatkan, heille tarjottiin vielä mahdollisuutta päästä vapaaksi. He kieltäytyivät, ja heidät vietiin kuningas Šapurin eteen, joka määräsi heidät mestattavaksi välittömästi. He astuivat pyhien marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon vuonna 354.

Damasuksen isä palveli pappina Roomassa Pyhän Laurentiuksen kirkossa (San Lorenzo) neljännellä vuosisadalla. Joidenkin tietojen mukaan perhe oli lähtöisin Espanjasta. Damasus alkoi palvella diakonina samassa kirkossa kuin isänsä ja sai myöhemmin pappisvihkimyksen. Hän oli oppinut ja arvostettu kirkon palvelija.

Kun paavi Liberius kuoli vuonna 366, hänen tilalleen valittiin Damasus, joka oli tuolloin 60-vuotias. Damasus oli selvästi suosituin ehdokas, mutta toinen, pienempi ryhmittymä valitsi itselleen toisen paavin ja alkoi aiheuttaa levottomuuksia, joiden rauhoittamiseen tarvittiin valtiovallan voimatoimia. Kaiken kaikkiaan mellakoissa kuoli 150 ihmistä. Damasuksen osuutta mellakoiden syntyyn tutkittiin tarkkaan, ja häneen suhtauduttiin pitkään epäilevästi. Tilannetta ei auttanut se, että elämäntavoiltaan hän ei ollut askeetti vaan eli yläluokan tapaan.

Paavina Damasus osoittautui kuitenkin aikaansaavaksi kirkon johtajaksi. Hän puolusti oikeaa uskoa ja vastusti harhaoppeja. Damasuksen kaudella kirkon läntinen osa pääosin vapautui areiolaisuudesta. Damasus rakennutti paavillisen kirjaston ja tuki latinankielisen Raamatun käännöstyötä. Oppineena ja hienostuneena hahmona Damasus sai monia yläluokan edustajia liittymään kirkkoon ja tukemaan sitä taloudellisesti. Damasuksen johdolla toteutettiin niin monia rakennusprojekteja, että häntä voi jopa pitää eräänlaisena kristillisen Rooman perustajana. Damasus näki, että Rooman kunnia ja suuruus ei enää tulevaisuudessa perustuisi vanhoihin jumaliin ja keisareihin vaan kristittyjen marttyyrien vereen. Damasus avasi ja laajensi katakombeja helpottaakseen pyhiinvaeltajien liikkumista ja rakennutti hautojen yhteyteen portaita, pyhäkköjä ja muistolaattoja.

Pyhä Damasus nukkui pois 11. joulukuuta vuonna 384. Hän kunnioitti marttyyreita niin, ettei rohjennut antaa haudata itseään heidän joukkoonsa. Hän jätti kuitenkin katakombiin epitafin, joka päättyi sanoihin: ”Minä Damasus tahdoin tulla haudatuksi tänne, mutta en uskaltanut loukata näiden pyhien tomua.” Hänet haudattiin äitinsä ja sisarensa kanssa pieneen kirkkoon, jonka hän oli rakentanut Via Ardeatinalle, mutta myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin kirkkoon, jossa hän ja hänen isänsä olivat aikoinaan palvelleet. Nykyisin se tunnetaan nimellä San Lorenzo in Damaso.

Omalle haudalleen Damasus laati seuraavanlaisen muistokirjoituksen: ”Hän, joka käveli meren päällä ja kykeni rauhoittamaan väkevät aallot; Hän, joka antaa elämän maan kuoleville siemenille; Hän, joka kykeni avaamaan kuoleman tappavat kahleet ja tuomaan kolmen päivän jälkeen veljen takaisin tähän maailmaan sisarensa Martan luokse – uskon, että Hän saa myös Damasuksen nousemaan jälleen tomusta.”

Koko maailman valo, pyhittäjäisä Daniel Styliitta loistaa kilvoituksillaan ja pyhyydellään yhtenä pyhien taivaan kirkkaimmista tähdistä. Hän on kuin elävät portaat, jotka kutsuvat kaikkia jättämään maalliset ja kiipeämään kohti taivaallisia.

Daniel syntyi Samosatassa, pienessä syyriankielisessä Meratha-nimisessä kylässä Edessan pohjoispuolella vuoden 410 tienoilla. Hänen äitinsä oli pitkään ollut lapseton, ja Daniel oli vastaus hänen rukouksiinsa. Ennen esikoisensa syntymää äiti näki hohtavan valonäyn, joka ennakoi hänen pojalleen tulevaa kirkasta osaa pyhien joukossa.

Kun lapsi tuli viiden vuoden ikään, vanhemmat veivät hänet paikalliseen luostariin vihkiäkseen hänet Herralle niin kuin Hanna profeetta Samuelin. Vaikka lapsi ei vielä jäänyt luostariin, igumeni päätti jo tuolloin antaa hänelle uuden nimen. Igumeni pyysi häntä nostamaan jonkun alttarin edessä olleista kirjoista. Lapsi otti Danielin kirjan ja sai nimensä sen mukaan.

Kahdentoista vuoden iässä Daniel kuuli kerran äitinsä sanovan: ”Lapseni, olen omistanut sinut Jumalalle.” Pian tämän jälkeen Daniel eräänä päivänä sanaakaan sanomatta jätti kotinsa ja taivalsi yksin 15 kilometrin matkan luostariin. Sen johtaja vakuuttui hänen hartaista anomuksistaan ja otti hänet veljestöön. Daniel edistyi Jumalan tiellä niin, että varsin pian hänet vihittiin munkiksi. Tilaisuudessa olivat paikalla hänen vanhempansa, jotka olivat onnellisia ja ylpeitä poikansa puolesta.

Munkki Daniel alkoi tuntea halua lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Igumeni ei antanut hänelle siunausta matkaan mutta otti hänet sen sijaan mukaansa luostarien johtajien kokoukseen Antiokiaan. Paluumatkalla tämä luostari-isien seurue alkoi väitellä uudesta kilvoittelumuodosta, jonka Simeon-niminen munkki (1.9.) oli aloittanut asettumalla pysyvästi pylvään päähän. Monet epäilivät pylväskilvoittelua pelkäksi pöyhkeilyksi, mutta nähdessään Simeonin omin silmin he kaikki hiljenivät. Kukaan muu kuin Daniel ei uskaltanut kiivetä ylös hakemaan siunausta. Muut sanoivat: ”Kuinka voisimme suudella suullamme miestä, jota olemme juuri lyöneet huulillamme?” Daniel sen sijaan kiipesi ylös ja sai siunauksen Simeonilta, joka sanoi hänelle: ”Ole rohkea, Daniel, ole vahva ja kärsivällinen. Sinun on kärsittävä paljon Jumalan tähden, mutta luotan Jumalaan, jota palvelen, että hän vahvistaa sinua ja on kanssasi tielläsi.”

37 vuoden iässä Daniel valittiin luostarinsa johtajaksi. Kaikkien yllätykseksi Daniel lähes ensi töikseen vapautti itsensä igumenin tehtävistä arvellen siten voivansa toteuttaa haaveensa ja vaeltaa Jerusalemiin. ”Viimeinkin olet vapaa, Daniel, käy rohkeasti eteenpäin ja tee mitä sinun on tehtävä”, hän sanoi itselleen ja lähti matkaan. Daniel vietti kaksi viikkoa pyhän Simeonin luona ja jatkoi matkaa hänen siunauksensa saatuaan. Samarialaiskapinoiden takia seutu oli kuitenkin rauhatonta, eikä tie Jerusalemiin ollut turvallinen. Eräänä päivänä hänen seuraansa liittyi Simeonin näköinen munkkihahmo, joka kehotti häntä lähtemään Pyhän kaupungin sijasta Konstantinopoliin, ”toiseen Jerusalemiin, joka on täynnä marttyyrien pyhäkköjä ja kirkkoja”. Kun sama munkki ilmestyi Danielille vielä unessa toistaen kehotuksensa, Daniel ymmärsi tämän Jumalan tahdoksi ja lähti taivaltamaan kohti Konstantinopolia.

Daniel päätyi Anaplokseen (nyk. Rumeli-Hisari) Konstantinopolin tuntumassa ja asettui hylättyyn kyläkirkkoon, jota kyläläiset pitivät demonien riivaamana. Daniel telkesi itsensä kirkkoon ja jätti vain pienen aukon mahdollistaakseen yhteydenpidon ulkomaailmaan. Daniel seisoi kirkossa rukouksessa öin ja päivin, eivätkä saastaiset henget voineet kestää hänen läsnäoloaan. Hänen luonaan alkoi käydä koko ajan enemmän ihmisiä, jotka halusivat päästä osalliseksi hänen siunauksestaan. Syyriankielinen Daniel ei kuitenkaan osannut kreikkaa, ja tämä haittasi yhteydenpitoa.

Sielunvihollinen alkoi lietsoa eräissä alueen papeissa kateutta, ja nämä kantelivat arkkipiispa Anatoliokselle munkista, joka heidän syytöksensä mukaan oli harhaoppinen. Arkkipiispa kuitenkin aavisti heidän kateutensa ja kysyi: ”Mistä tiedätte, että hän on harhaoppinen, jos ette edes ymmärrä hänen kieltään?” Kun papit kuitenkin jatkoivat syytösten esittämistä, arkkipiispa käski lopulta murtaa kirkon oven auki ja tuoda kiistanalaisen munkin kaupunkiin. Arkkipiispa ei ainoastaan vakuuttunut Danielin uskon puhtaudesta vaan sai myös armon parantua vakavasta sairaudesta hänen rukoustensa kautta. Daniel, joka oli tuolloin 42-vuotias, palasi väkijoukon hurratessa kirkkoonsa jatkamaan kilvoitteluaan.

Yhdeksän vuoden kuluttua Daniel vajosi hurmokseen ja näki Simeon Styliitan ilmestyvän hänelle pilvipylvään huipulla, molemmilla puolillaan säteilevä enkeli. Simeonin pyynnöstä enkelit hakivat Danielin ylös pylvään päälle. Simeon antoi hänelle suudelman, minkä jälkeen hän nousi taivaaseen jättäen Danielin yksin pylväälle ja sanoen: ”Pysy vahvana ja täytä oma osasi.” Ne, joille Daniel kertoi näyn, vakuuttivat että hänen tulisi ryhtyä pylväskilvoittelijaksi Simeonin tavoin. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, Daniel ajatteli ja avasi Raamatun, joka avautui hänelle kohdasta: ”Sinua kutsutaan Korkeimman profeetaksi, sillä sinä käyt Herran edellä valmistaen hänelle tietä.” (Luuk. 1:76)

Pian tämän jälkeen Syyriasta tuli Sergios-niminen munkki, joka kertoi uutisen pyhän Simeon Styliitan kuolemasta. Munkilla oli mukanaan Simeonin viitta, jonka hän aikoi viedä keisari Leolle (456–474), mutta odotettuaan turhaan pääsyä tämän vastaanotolle hän antoi viitan Danielille, joka otti sen vastaan niin kuin Elisa oli muinoin ottanut Elian viitan (2. Kun. 2:13). Tämän jälkeen Daniel sai vielä unessa vahvistuksen kutsumukselleen.

Pyhä Daniel antoi valmistaa noin 3,5-metrisen pylvään, ja sen pystyttämispaikan osoitti Jumalan lähettämä valkoinen kyyhkynen. Erään syyskuisen yön pimeydessä vuonna 460 pylväs vietiin salaa paikalleen ja Daniel kaikessa hiljaisuudessa nousi sen päähän. Aamulla pellolle tulleet työmiehet kertoivat hämmästyneinä pylväästä maanomistajalle, joka kiivastui paikan luvattomasta käyttöönotosta. Konstantinopolin uusi arkkipiispa Gennadios (458–471) puolestaan määräsi Danielin tulemaan alas, koska tämä oli noussut pylväälle ilman piispallista siunausta.

Maanomistaja sai kuitenkin nähdä omin silmin, kuinka Danielin rukous karkotti riivaajan poikalapsesta. Ymmärrettyään, että hänen maillaan asui nyt pyhä kilvoittelija, maanomistaja muutti mieltään ja rakennutti Danielille uuden, korkeamman pylvään. Syyrialainen munkki Sergios jäi asumaan sen juurelle johtaakseen Danielin oppilaiden kasvavaa joukkoa, josta vähitellen muodostui luostariyhteisö.

Daniel kilvoitteli pylvään huipulla ja eli taivaallisten asioiden parissa. Hän oli ihmisten ja enkelten ihmeteltävänä, niin kuin Kristus ristillä. Jumala teki Danielin pylväästä armon välikappaleen, jonka ympärillä tapahtui ihmeitä, parantumisia, merkkejä ja tunnustekoja. Eräs kuuromykkä lähti nousemaan tikkaita saadakseen apua ja parani jo puoliväliin päästyään.

Pyhän Danielin sanat olivat täynnä pelastavaa armoa ja taivaallista viisautta. Hän kertoi ihmisille yksinkertaisin sanoin Jumalan rakkaudesta, painotti köyhistä huolehtimisen tärkeyttä ja julisti rohkeasti tulevan tuomion todellisuutta. Kerran Daniel profetoi Jumalan vihan kohtaavan pääkaupunkia, mutta koska oli pääsiäisjuhlan aika, kirkonjohtajat vaikenivat asiasta ja profetia unohdettiin.

Pylvään luona vieraili koko ajan enemmän kansaa. Paikalla kävi esimerkiksi konsuli Kyros, jonka kaksi tytärtä paranivat Danielin rukoiltua. Keisarinna Eudokia tuli Danielin luokse heti palattuaan Afrikasta, jossa hän oli ollut jouduttuaan vandaalien vangiksi. Keisari Leo pyysi Danielin esirukouksia saadakseen itselleen perillisen. Jonkin ajan kuluttua hänelle syntyikin poika, ja kiitollinen keisari kustansi Danielille kolmannen, edellisiä korkeamman pylvään. Keisari Leo kiipesi ylös saadakseen koskea pyhää miestä. Keisari ihmetteli hänen jalkojensa heikkoa kuntoa. Alituisen seisomisen seurauksena Daniel kärsi jatkuvista jalkakivuista.

Kesällä 465 keisari Leo vaati arkkipiispa Gennadiosta vihkimään Danielin papiksi. Daniel ei kuitenkaan vastannut arkkipiispan pyyntöihin mitään eikä sallinut tämän tulla ylös luokseen. Kansa odotti tilanteen kehittymistä koko kuuman päivän, ja lopulta Gennadios päätti suorittaa vihkimyksen ilman konkreettista kätten päällepanemista. Arkkipiispa pyysi Kristusta asettamaan kätensä näkymättömästi Danielin päälle ja vihki tämän papiksi alhaalla seisten kansan hurratessa: ”Aksios, aksios!” Lopulta Daniel antoi periksi ja salli pystyttää tikapuut arkkipiispaa varten. Daniel ja Gennadios halasivat toisiaan ja antoivat ehtoollisen toisilleen taivaan ja maan välillä.

Saman vuoden syksyllä koitti Danielin aiemmin profetoima onnettomuus. Suuri osa Konstantinopolia tuhoutui tulipalossa 2.9.465. Keisarin ja keisarinnan johdolla kansalaiset vaelsivat Danielin pylväälle, pyysivät häneltä anteeksi ja anoivat hänen esirukouksiaan kärsivän kansan puolesta.

Syksy koetteli myös pyhää Danielia. Kun keisari Leon rakennuttama uusi 17-metrinen kaksoispylväs joutui myrskyn kouriin, sen tuet irtosivat ja pylväs huojui vaarallisesti puolelta toiselle Danielin oppilaiden yrittäessä epätoivoisesti tukea sitä. Oppilaat pelkäsivät Danielin hengen puolesta, mutta tämä ei sanonut sanaakaan vaan jatkoi tyynenä rukoustaan. Vihainen keisari määräsi pylvään suunnittelijalle kuolemanrangaistuksen, mutta Daniel vetosi keisariin ja sai sen peruutettua.

Eräänä talviyönä tapahtui, että myrskytuuli vei Danielin vaatteet ja hän jäi lumituiskun armoille. Seuraavana päivänä Daniel oli niin jäässä, että hän näytti suolapatsaalta eikä kyennyt puhumaan tai liikkumaan. Raivoavan myrskyn takia oppilaat pääsivät kiipeämään hänen luokseen vasta iltapäivällä ja alkoivat heti sulattaa häntä kuumalla vedellä. Elpyessään Daniel kuitenkin kertoi tunteneensa olonsa aivan lämpimäksi. Hän oli nähnyt unessa häntä aiemmin ohjanneen Simeonin näköisen munkin. Tämä oli näyttänyt hänelle haukan, joka tuli idästä ja asettui keisari Leon forumin pylvään päässä olleeseen kotkanpesään ja muuttui itsekin kotkaksi. Tapahtuman jälkeen Danielin pylvään päähän rakennettiin keisarin käskystä pieni koppi Danielin suojaksi.

Keisari kunnioitti ja arvosti Danielia niin, että rakennutti itselleen hänen pylväänsä lähettyville palatsin, johon hän toi arvovieraansa. Keisari tuli usein Danielin luokse kuninkaallisten vieraiden ja suurlähettiläiden kanssa. Hän kysyi pylväspyhän mielipidettä myös maallisissa asioissa. Esimerkiksi kun Aleksandrian kaupunkia uhkasi hyökkäys, keisari kysyi neuvoa Danielilta, joka ilmoitti, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Vuonna 466 neuvottelut Lazican kuningas Gubazioksen kanssa käytiin kirjaimellisesti pyhän miehen alaisuudessa. Keisari ja Gubazios pääsivät sopimukseen, joka tyydytti molempia osapuolia. Tämän jälkeen Daniel tunnettiin myös Mustanmeren itärannikolla, ja pyhiinvaeltajien määrä kasvoi entisestään. Keisari Leo sai Danielin suostumaan uusien luostari- ja vierastilojen rakentamiseen pylvään tuntumaan luvattuaan siirrättää paikalle Simeon Styliitan pyhäinjäännökset, mikä toteutettiin suurin juhlallisuuksin.

Kerran keisari Leo oli ratsastamassa poispäin pylvään luota, kun hän kaatui hevosineen ja pudotti kruununsa. Keisari ymmärsi asenteensa olleen pyhiinvaeltajalle sopimaton. Siitä lähtien hän laskeutui satulasta aina pylvään nähdessään ja kulki jalan niin kauan kuin oli Danielin näköpiirissä.

Keisari Leon kuoleman (474) jälkeen Konstantinopolissa alkoi valtataistelu, jonka pyörteissä myös kirkon asema joutui uhatuksi. Maallisen vallan tavoittelijat pyrkivät saamaan kirkosta joko ”khalkedonilaisen” tai ”monofysiittisen” siiven omalle puolelleen. Jälkimmäisten suosijana tunnettu vallananastaja Basiliskos syrjäytti keisari Zenonin vuonna 475 ja uhkasi surmata niskuroivan papiston. Silloin Daniel yllätti kaikki tulemalla alas pylväältään ensimmäisen kerran viiteentoista vuoteen. Hän marssi Konstantinopolin keskustaan, jossa kansa riehaantui ja kantoi Danielia riemusaatossa ympäri kaupunkia. Arkkipiispa Akakios ja häntä tukeneet munkit olivat sulkeutuneet Hagia Sofian kirkkoon. Heidän luonaan käytyään Daniel puhui kansalle kirkon edessä ja lähti kansanjoukon saattamana kohti Hebdomonin palatsia, jossa keisari Basiliskos oli. Kulkueen aikana leprainen parantui sairaudestaan. Palatsin eteen päästyään Daniel karisti tomun viitastaan (vrt. Matt. 10:13-14) sanoutuakseen irti keisarin linjasta, ja koko kansanjoukko teki samoin. Vaatteista noussut pauhu teki vaikutuksen Basiliskokseen, joka lähetti Danielille sovittelevan viestin. Danielin vastaus oli kuitenkin tiukka. Samaan aikaan yksi palatsin torneista romahti.

Daniel paransi sairaita rukouksellaan ja kansanjoukko seurasi häntä kuin Kristus olisi tullut maan päälle. Seuraavana päivänä keisari Basiliskos tuli Hagia Sofian kirkkoon, lankesi pyhän Danielin jalkojen juureen ja teki sovinnon arkkipiispa Akakioksen kanssa koko kansan nähden. Daniel palasi pylväälleen ja teki paluumatkalla vielä lukuisia ihmeitä.

Päästyään takaisin pylväälleen Daniel profetoi Basiliskoksen lähestyvän koleman ja Zenonin (k. 491) valtaan palaamisen. Zenon samoin kuin hänen seuraajansa Anastasios (491–518) kunnioittivat Danielia suuresti. Hänen pylväästään tuli yksi Konstantinopolin ja koko valtakunnan kuuluisimpia ja kunnioitetuimpia pyhiinvaelluskohteita, jonka luokse tultiin kaikkialta valtakunnasta. Pyhästä Danielista maalattiin jo hänen elinaikanaan ikoni, joka vietiin kunnioitettavaksi kirkkoon. Daniel suuttui ja käski hävittää kuvan. Daniel pysyi vapaana kunnianhimosta ja ylpeydestä. Hän ei pitänyt mitään omana ansionaan vaan lähetti kaikki avunpyytäjät kunnioittamaan Simeon Styliitan pyhäinjäännöksiä tai voitelemaan itsensä tämän haudalla palaneiden lampukoiden öljyllä.

Daniel pysyi nöyränä vielä kuolemankin edessä. Hänen sairastuttuaan keisari Anastasios ehti jo rakennuttaa hänelle ylellisen haudan, mutta Daniel toipui ja vaati keisaria lupaamaan, että hänet haudattaisiin maahan ja että hänen ruumiinsa päälle asetettaisiin pyhien reliikkejä, jotta kunnioitus kohdistuisi ensisijaisesti näihin ja parantumiset luettaisiin heidän ansiokseen.

Poislähtönsä Daniel ilmoitti kolme kuukautta etukäteen. Viikkoa ennen kuolemaansa hän keräsi oppilaansa tikkaiden yläportaille ja piti heille viimeisen opetuspuheensa pyytäen heidän esirukouksiaan. Kaupungista alkoi tulla kansaa, joka tahtoi olla paikalla hänen viimeisinä hetkinään. Kolme päivää ennen kuolemaansa Daniel näki yöllä näyssä kaikki menneet pyhät, jotka kutsuivat hänet osallistumaan jumalanpalvelukseen yhdessä heidän kanssaan. Seuraavana päivänä Daniel osallistui viimeisen kerran pyhään ehtoolliseen. Hän nukkui pois lauantai-aamuna, 11. joulukuuta vuonna 493 kilvoiteltuaan 50 vuotta maan päällä ja 33 vuotta pylväällä. Hänen ruumistaan pidettiin tuntikausia kansan nähtävänä, ja ihmiset hyvästelivät häntä kyynelin pyytäen hänen esirukouksiaan. Pyhä Daniel Styliitta haudattiin vielä samana päivänä kaikkien arvohenkilöiden läsnä ollessa. Lyijyarkun päälle asetettiin kolmen pyhän nuorukaisen Hananian, Asarian ja Misaelin (17.12.) jäännöksiä, jotka oli vasta siirretty Konstantinopoliin.

Vuosisadasta toiseen pyhä Daniel Styliitta on säilyttänyt asemansa ortodoksien rakastamana ja kunnioittamana pyhänä. Hänen elämänvaiheensa tunnetaan hänen vivahteikkaasti kirjoitetusta elämäkerrastaan, joka perustuu silminnäkijäkertomuksiin.[1]


[1] Dawes–Baynes: Three Byzantine Saints (SVS 1977), 7-71.

Meiraks eli Egyptissä 600-luvulla. Hän oli hurskaasta kristitystä perheestä, mutta ulkonaisten etujen houkuttelemana hän päätti hylätä uskonsa ja kääntyä islamiin. Muslimihallitsijan edessä hän riisui kristittyjen käyttämän vyötärönauhan, jossa oli risti, ja tallasi pyhän ristin jalkoihinsa. Meiraks sai hyvän aseman ja alkoi nauttia elämästä.

Meiraksin vanhemmat eivät lakanneet rukoilemasta poikansa puolesta, ja ennen pitkää Herra alkoi kolkuttaa hänen sydämensä ovella. Meiraks muisteli Kristuksen sanoja: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Hän muisti myös, kuinka Pietari kielsi Kristuksen mutta katui itkien ja hänestä tuli apostolien johtaja.

Meiraks meni vanhempiensa luokse ja ilmoitti tahtovansa palata kristittyjen joukkoon. Vanhempien kyyneleet vaihtuivat iloksi, mutta he eivät uskaltaneet piilotella häntä luonaan, koska pelkäsivät islamilaisen hallinnon kostoa. Sen sijaan he käskivät poikansa mennä tunnustamaan uskonsa rohkeasti saman emiirin eteen, jonka edessä hän oli kieltänyt Kristuksen. ”Jumala näyttää sinulle tien. Näin sinusta tulee Kristuksen toveri ja kansasi esirukoilija”, he sanoivat.

Meiraks rukoili Jumalalta voimaa kestää kidutukset, otti vyönsä ja lähti muslimien kokoontumispaikalle. Hän puki vyön ylleen emiirin edessä, suuteli puusta tekemäänsä ristiä ja huusi niin kovaa kuin jaksoi: ”Herra armahda!” Emiirin ihmetellessä, oliko Meiraks mennyt sekaisin, tämä julisti: ”Nyt vasta olen tullut järkiini ja palannut Paholaisen pimeydestä. Olen taas kristitty ja kumarran Kristusta.” Tämän kuullessaan emiiri määräsi Meiraksin vietäväksi vankilaan kolmeksi päiväksi ilman ruokaa tai vettä. Kun Meiraks ei sen jälkeenkään osoittanut horjumisen merkkejä, hänet ruoskittiin ja heitettiin takaisin vankilaan. Sama toistui kolmen päivän jälkeen. Taas kolmen päivän kuluttua Meiraks tuotiin emiirin eteen, ja kun hän ei vieläkään taipunut, hänet tuomittiin kuolemaan.

Meiraks vietiin laivaan, joka purjehti merelle, vajaan kilometrin päähän rannasta. Hänen annettiin rukoilla, minkä jälkeen hänen päänsä katkaistiin ja heitettiin mereen. Marttyyrin pyhä ruumis upposi meren syvyyteen, mutta hänen päänsä ajautui rannikolle, jossa kristityt tunnistivat sen ja ottivat sen vastaan kuin kallisarvoisen lahjan. Kun emiiri sai kuulla tästä, kristityt joutuivat maksamaan hänelle sata kultarahaa saadakseen luvan kunnioittaa reliikkiä. Päästä huokuva suloinen tuoksu ja sen välityksellä tapahtuneet ihmeet todistavat siitä suuresta armosta, jota Herra osoittaa katuvia kohtaan.

Pyhittäjä Luukas syntyi vuonna 879. Hän oli kotoisin pienestä kaupungista Vähän-Aasian itäosasta. Hänen perheensä oli varakas. Kun Luukas oli 18-vuotias, Bysantin ja bulgarialaisten välille syttyi sota. Luukas osallistui siihen ja taisteli urheasti. Armeijassa ollessaan hän alkoi kuitenkin harjoittaa askeettista kilvoittelua kahden toverinsa vaikutuksesta, jotka olivat erään pylväskilvoittelijan hengellisiä lapsia. Bysantin armeija kärsi sodassa tappion, minkä jälkeen Luukas päätti liittyä Kristuksen sotajoukkoihin. Hän meni mainitun pylväskilvoittelijan luo, joka puki hänet munkin asuun. Luukas joutui ankaraan taisteluun lihansa himojen kanssa. Hän ryhtyi kantamaan rautakahleita ja söi vain kerran viikossa.

Kuuden vuoden ankaran kilvoittelun jälkeen Luukas vihittiin papiksi. Hän palasi armeijaan sotilaspapin tehtäviin luopumatta kuitenkaan askeettisesta elämäntavastaan. Hän päinvastoin lisäsi siihen vielä lähimmäisenrakkauden kilvoituksen alkamalla jakaa puutteessa oleville sotilaille kaikkea mitä hänellä sattui olemaan. Kerran hän meni nälänhädän aikana salaa vanhempiensa maatilalle ja jakoi köyhille kaiken, mitä heillä oli varastossa. Hän käytti tällaista omankädenoikeutta eräissä muissakin yhteyksissä auttaakseen puutteenalaisia vanhempiensa varoilla.

Päätettyään jättää kotipaikkakuntansa Luukas meni Pyhän Sakariaan luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Siellä hän esiintyi mykkänä, mutta hänet nimitettiin silti luostarin taloudenhoitajaksi. Hän piti suussaan suurta kiveä vaietakseen samalla tavoin kuin luostarin suojeluspyhä Sakarias, Johannes Kastajan isä, aikoinaan. Veljiin hän piti yhteyttä kirjoittamalla viestejä savitauluun. Yönsä hän vietti puussa säiden armoilla. Kun hänen kilvoituksensa alkoi herättää huomiota, hän kavahti ihmisiltä saamaansa ylistystä ja lähti luostarista takaisin kotiseudulleen. Siellä hän kaivoi luolan vuorten keskelle. Sekä demonit että myös kirput ahdistivat häntä julmasti.

Kahden ja puolen vuoden kuluttua Luukas asettui noin 3,5 metrin korkuiselle pylväälle Pyhän Demetrioksen kappelin tuntumassa. Pylväällään hän joutui taistelemaan tuulia ja sateita, talven kylmyyttä ja kesän kuumuutta vastaan. Samoin kuin kuuluisat pylväiden päällä kilvoitelleet edeltäjänsä Simeon Styliitta (1.9.), Simeon Nuorempi (24.5.), Daniel (11.12.) ja Alypios (26.11.), Luukaskin kesti lujana kaikki sään aiheuttamat koettelemukset hellittämättä paastoaan ja muita kilvoituksiaan, sillä hän katseli koko ajan sielunsa silmillä tulevan maailman hyvyyksiä.

Kolmen vuoden kuluttua Luukas kuuli äänen, joka kehotti häntä antautumaan ei vain enkelten vaan myös ihmisten katseltavaksi (1. Kor. 4:9). Niinpä hän siirtyi Euroopan puolelle ja saatuaan paikallisen piispan siunauksen rakensi itselleen pylvään Eutropoksen alueelle aivan Konstantinopolin ulkopuolelle. Sen päälle hän nousi joulukuun 11. päivänä vuonna 935. Siellä hän kesti kärsivällisesti ja Jumalan apuun luottaen niin lihansa kapinat henkeään vastaan kuin pahojen henkien ankarat hyökkäykset. Mitä enemmän hän kurkotti kohti Jumalaa, sitä runsaampana Jumalan armo vuoti niille, jotka kiiruhtivat hänen pylväänsä juurelle saamaan apua ongelmiinsa. Hän kuului ainoastaan Jumalalle mutta teki itsensä ”kaikeksi kaikille” (1. Kor. 9:22). Jokaiselle luokseen tulleelle hän osoitti yhtälailla myötätuntoa. Hän paransi rukouksillaan heidän sairauksiaan, lohdutti heitä heidän murheissaan, paljasti heidän salaisia ajatuksiaan, ennusti mitä heille tulisi tapahtumaan ja kuunneltuaan heidän tunnustuksiaan antoi heille synninpäästön. Konstantinopolin väestölle Luukkaan pylväästä tuli pelastuksen satama, jossa pahimminkin haavoittuneet sielut löysivät rauhan ja katumuksen ilon.

Pyhittäjä Luukas eli pylväänsä päällä kuin taivaan enkeli 44 vuotta. Hän oli oppinut hallitsemaan niin sisäisiä kuin ulkonaisia vihollisiaan ja antoi hyveittensä valon loistaa ihmisten edessä, jotta nämä ylistäisivät Isää, joka on taivaissa (Matt. 5:16). Pyhä Luukas nukkui rauhassa kuolonuneen yli sadan vuoden iässä joulukuun 11. päivänä 979. Hänet haudattiin Pyhän Bassianoksen luostariin, jonka hänen ystävänsä patriarkka Teofylaktos oli hänen tuellaan jälleenrakentanut.

Pyhittäjä Nikon eli Kiovassa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Hän oli kotoisin ylimysperheestä mutta jätti omaisensa Kristuksen tähden ja vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa. Vuonna 1096 hän jäi monien muiden munkkien kanssa polovtsien[1] vangiksi. Omaiset olisivat halunneet lunastaa hänet vapaaksi, mutta hän kielsi heitä ja jättäytyi kokonaan Herran haltuun. Huomattuaan menettäneensä hyvät lunnasrahat polovtsit piinasivat Nikonia kolmen vuoden ajan nälällä, janolla ja erilaisilla kidutuksilla, mutta Nikon kiitti kaikesta Jumalaa ja rukoili lakkaamatta. Silloin Herra antoi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Nikon alkoi parantaa sairaita ja jopa nosti rukouksillaan vangitsijansa kuolinvuoteelta.

Kolmen vuoden kuluttua Nikonille ilmestyi marttyyri Eustrati (28.3.), joka oli otettu vangiksi yhtä aikaa hänen kanssaan ja surmattu. Eustrati ilmoitti, että Nikon pääsee takaisin luostariinsa kolmen päivän kuluttua. Nikonin kerrottua tästä vangitsijoilleen nämä katkaisivat jänteet hänen jaloistaan ja vartioivat häntä tarkasti estääkseen häntä pakenemasta, mutta kolmannen päivän kuudennella hetkellä pyhittäjä Nikon siirtyi ihmeellisesti Kiovan luolaluostariin kirkossa rukoilevien munkkiveljien keskuuteen. Nähdessään hänet runneltuna ja kahlittuna veljet kokoontuivat hänen ympärilleen kysellen, mitä oli tapahtunut ja miten hän oli ilmestynyt paikalle. Nikon ei voinut salata tapahtunutta ihmettä, mutta ei antanut vapauttaa itseään kahleista ennen kuin igumeni ojensi häntä sanoen: ”Veli, jos Herra haluaisi sinun olevan kahleissa, Hän ei olisi vapauttanut sinua vankeudesta.”

Pyhittäjä Nikonia alettiin kutsua lisänimellä ”Kuiva”, sillä nälkä ja kidutukset olivat kuivettaneet hänen ruumiinsa, mutta riutuneenakin hän paloi rakkaudesta Jumalaan ja loisti hyvillä teoillaan. Monen vuoden kuluttua Nikonin entinen vangitsija, jonka hän oli parantanut, tuli luostariin, vihkiytyi munkiksi ja ryhtyi entisen vankinsa oppilaaksi.


[1] Polovtsit olivat eräs turkinsukuisista arojen paimentolaiskansoista.

Pyhittäjä Leontios syntyi Bysantin keisarikunnan viimeisinä aikoina Monembasiassa (muinaisen Spartan lähellä) ylhäiseen ja hurskaaseen perheeseen ja sai kasteessa nimen Leo. Hänen isänsä oli Peloponnesoksen kuvernööri. Leo sai kotipaikkakunnallaan erinomaisen koulutuksen, jota hän vielä täydensi Konstantinopolissa. Eri tieteiden lisäksi hän oppi myös useita kieliä.

Pian sen jälkeen kun Leo oli palannut pääkaupungista kotiin Monembasiaan, hänen isänsä kuoli. Hänen hurskas äitinsä tahtoi mennä elämänsä loppuvuosiksi luostariin. Niinpä hän kehotti poikaansa solmimaan avioliiton ja huolehtimaan perheen omaisuudesta. Äidilleen kuuliaisena Leo avioitui. Sydämessään hän kaipasi kuitenkin aina luostarielämän ehdottomuutta. Niinpä kolmannen lapsen synnyttyä hänen onnistui taivuttaa vaimonsa päästämään hänet kilvoitteluelämään. Hän jätti vaimolleen, joka jäi kotiin kasvattamaan lapsia, kaiken omaisuutensa ja lähti itse tunnetun kilvoittelija Menideksen oppilaaksi. Tämä vihki hänet munkiksi antaen hänelle uudeksi nimeksi Leontios. Leontios heittäytyi askeettisiin kilvoituksiin innokkaasti ja ylitti pian kilvoittelutoverinsa hyveissä saavuttaen kaikkien arvostuksen.

Leontios halusi päästä tutustumaan myös muihin kilvoittelijoihin, ja siksi hän siirtyi jonkin ajan kuluttua Athosvuorelle, joka eli tuolloin parasta kukoistustaan. Siellä kilvoiteltuaan hän palasi Peloponnesokselle ja asettui asumaan Klokosvuoren autioille rinteille. Luonnonvoimien armoilla kilvoitellen hän voitti Kristuksen avulla kaikki demoniset hyökkäykset ja saavutti täydellisen himottomuuden. Hänen mielensä kohosi taivaan korkeuksiin ja hän sai Jumalalta ihmeiden tekemisen armolahjan. Useita sairaita ja rampoja parantui.

Bysantin viimeisen keisarin Konstantinos Paleologoksen (1449–1453) veljet Tuomas ja Demetrios, jotka hallitsivat Peloponnesosta, ihailivat suuresti pyhää Leontiosta ja rakensivat hänen kilvoituspaikalleen Ylienkeli Mikaelin kirkon ja kokonaisen luostarin, jonne he toivat monia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä siellä kilvoittelevien pyhitykseksi. Luostari on edelleen olemassa nykyisen Egionin kaupungin lähistöllä.

Johdettuaan monia pelastukseen herättämällä heissä innon hyveisiin pyhittäjä Leontios sai ennalta tiedon lopustaan. Kaksi kirkasta enkeliä ilmestyi hänelle ja kutsui häntä kohoamaan maasta taivaaseen. Hän antoi rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin 75-vuotiaana.

Marttyyripiispa Feofan (Sergei Petrovitš) syntyi vuonna 1867. Hän opiskeli Kazanin hengellisessä akatemiassa, solmi avioliiton ja palveli pappina Saratovin katedraalissa. Jäätyään leskeksi hän vihkiytyi munkiksi Valamon luostarissa vuonna 1914. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin Solikamskin Pyhän Kolminaisuuden luostarin arkkimandriitaksi ja vuoden 1917 alussa hänet vihittiin Solikamskin apulaispiispaksi. Haluten tutustua paremmin hiippakuntaansa ja laumaansa hän kiersi jalan kaikissa alaisuudessaan olevissa seurakunnissa.

Aikalaiset muistavat isä Feofanin hartaana rukoilijana ja suurena paastoajana. Hän ei juuri koskaan käynyt hiippakuntansa ulkopuolella vaan uppoutui kokonaan hänelle uskottujen seurakuntien elämään. Kun Permin arkkipiispa Andronik pidätettiin kesällä 1918, Feofan muutti Permiin ja otti hiippakunnan johtoonsa. Loppukesästä hänet itsensä pidätettiin. Muutama päivä ennen kuin amiraali Koltšakin valkoisen armeijan joukot vapauttivat Permin, bolševikit kiduttivat piispa Feofanin kuoliaaksi. Joulukuun 11. päivänä 1918 kolmenkymmenen asteen pakkasella he upottivat hänet lukemattomia kertoja Kamajoen avantoon. Piispan ruumiin ympärille muodostui parin sentin paksuinen jääkerros, mutta hän oli yhä elossa. Lopulta hänet hukutettiin jokeen. Samanlaisen kohtalon hänen kanssaan koki kaksi pappia ja viisi maallikkoa.

Pyhittäjä Kukša, maallikkonimeltään Kosma (Velitško), syntyi Venäjällä vuonna 1875. Noin 20-vuotiaana hän kävi pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa, missä hänelle tapahtui kaksi ihmettä merkkinä hänen tulevasta hengellisestä suuruudestaan. Kaikkien pyhiinvaeltajien ja erityisesti lapsettomien naisten oli tapana kastautua Siloan altaassa. Sanottiin, että ensimmäisenä altaaseen astuvalle Herra antaisi jälkeläisiä. Pyhiinvaeltajien tungeksiessa lähteen luona joku työnsi Kosmaa niin, että tämä putosi vaatteet päällä ensimmäisenä altaaseen. Ihmiset nauroivat sanoen, että hän tulee saamaan paljon lapsia, mutta sanat osoittautuivat profeetallisiksi, sillä myöhemmin Kosmalla oli paljon hengellisiä lapsia.

Ylösnousemuskirkossa eli Pyhän haudan kirkossa pyhiinvaeltajat halusivat voidella itseään Kristuksen haudalla palavien lampukoiden öljyllä. Herran enkeli kaatoi näkymättömästi keskimmäisen lampukan vuodattaen kaiken öljyn Kosman päälle. Pyhiinvaeltajat ympäröivät hänet heti ja keräsivät käsin hänen vaatteitaan pitkin valuvaa öljyä voidellakseen sillä hartaasti itseään. Tämä kuvasi ennalta sitä, kuinka pyhittäjän yllä oleva Jumalan armo leviäisi runsaana ihmisille.

Palatessaan Pyhältä maalta Kosma kävi Athosvuorella. Siellä hänessä syttyi kaipaus munkkielämään. Vuoden kuluttua hän lähti kiovalaisen ohjaajavanhus Joonan siunauksella kuuliaisuusveljeksi Athokselle Pyhän Panteleimonin luostariin ja eli siellä kokeneiden hengellisten isien ohjauksessa vihkiytyen munkiksi nimellä Ksenofont. Vuonna 1913 hänet karkotettiin muutaman sadan munkin kanssa takaisin Venäjälle seurauksena Jumalan nimen merkitystä koskevista teologisista kiistoista, jotka tuohon aikaan repivät Athosta. Kotimaahan palattuaan hän asettui Kiovan luolaluostariin, jossa Athosvuoren munkit otettiin alkuepäilysten jälkeen hyvin vastaan, kun heidän ymmärrettiin joutuneen karkotetuksi totuuden tähden. Athoksella vietetyt vuodet olivat olleet Kosmalle hengellisesti hyödyllisiä ja edistivät hänen kypsymistään munkkina ja Jumalan palvelijana.

Viidenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä Kosma odottamatta sairastui vakavasti. Kuoleva päätettiin vihkiä viivyttelemättä suureen skeemaan ja hänelle annettiin nimi Kukša Kiovan luolaluostariin haudatun pappismarttyyri Kukšan mukaan. Herra antoi kuitenkin hänelle vielä lisää maallisen elämän päiviä, jotta hän palvelisi ihmisiä heidän pelastuksekseen, ja vihkimyksen jälkeen hän toipui nopeasti.

Vuodesta 1917 alkaen kirkko joutui kestämään katkeria koettelemuksia, jotka Kukša jakoi yhdessä uskovan kansan kanssa. Vuonna 1934 hänet vihittiin pappismunkiksi, ja luolaluostarin sulkemisen jälkeen hän palveli eräässä seurakuntakirkossa. Tuona aikana pappina toimiminen vaati suurta rohkeutta. Isä Kukšan raskas kahdeksanvuotinen tunnustajan taival alkoi vuonna 1938, kun hänet pidätettiin ja tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja sen jälkeen kolmeksi vuodeksi karkotukseen. Näin hän joutui 63-vuotiaana näännyttävään metsänhakkuutyöhön. Työtä tehtiin 14 tuntia vuorokaudessa kovista pakkasista välittämättä. Ruoka oli äärimmäisen niukkaa ja kehnoa.

Jumalan armon vahvistamana Kukša kesti piinaavan vankielämän kärsivällisesti ja kannusti hengellisesti toisia. Leirillä oli hänen lisäkseen paljon papistoa sekä munkkeja ja nunnia. Kerran Kukša sai Kiovan piispa Antonilta paketin, johon tämän oli onnistunut piilottaa korppujen joukkoon sata palasta pyhitettyä ja kuivattua ehtoollisleipää. Paketin tarkastajat eivät olleet huomanneet niitä tai olivat luulleet niitä korpunmuruiksi. Tietäen monien pappien, munkkien ja nunnien olleen leirillä vuosikausia ilman pyhän ehtoollisen suomaa lohdutusta pyhä Kukša tahtoi jakaa ehtoollislahjoja mahdollisimman monille. Hän kertoi saamistaan pyhistä lahjoista muutamille papeille ja nämä levittivät hyvin varovasti tietoa edelleen uskoville, jotta kaikki olisivat valmiit osallistumaan pyhään ehtoolliseen vartijoiden huomaamatta. Papit tekivät pyyhkeistä epitrakiilit, piirsivät niihin lyijykynällä ristit ja piilottivat ne päällysvaatteidensa alle. Metsässä he piiloutuivat pensaikkoon. Munkit ja nunnat juoksivat yksitellen heidän luokseen, saivat nopeasti synninpäästön epitrakiilin alla ja osallistuivat ehtoolliseen. Näin yhden päivän aikana sata vankia sai ottaa vastaan pyhän ehtoollisen. Kaikki iloitsivat ja kiittivät Jumalaa.

Eräänä pääsiäisenä Kukša oli hyvin heikko ja nälissään. Tuulenvirekin sai hänet horjumaan. Hän kulki piikkilanka-aidan viertä, aurinko paistoi, linnut lauloivat ja lumi alkoi sulaa, mutta hänellä oli sietämätön nälkä. Aidan toisella puolella kokit kantoivat keittiöstä piiraita vartijoiden ruokalaan. Korpit kaartelivat piiraskorien yllä ja Kukša alkoi pyydellä: ”Korppi, korppi, joka ruokit profeetta Eliaa autiomaassa, tuo minullekin palanen piirasta.” Samassa hän kuuli raakuntaa päänsä päältä ja huomasi piiraan putoavan jalkoihinsa. Kyynelsilmin hän kiitti Jumalaa ja sammutti nälkänsä.

Keväällä 1943 Kukšan leirituomio päättyi ja hänet siirrettiin karkotukseen Solikamskin alueelle Siperiaan. Vuonna 1947 hän pääsi palaamaan Kiovan luolaluostariin, jonka saksalaiset miehittäjät olivat avanneet uudelleen sodan aikana. Veljestö otti hänet iloiten vastaan. Hän toimi kynttilöiden myyjänä ja sammuttajana lähemmissä luolissa. Sen lisäksi hän sai Herralta tehtävän auttaa ihmisiä myös hengellisenä ohjaajana. Kaikenlainen jumalattomuus, epäusko, puute, murhe ja synnin vankeus toivat hänen luokseen ihmisiä, jotka olivat koettelemusten keskellä menettäneet toivonsa. Vanhuksesta tuli heille horjumaton uskon kallio, johon pahan vaahtopäiset aallot murtuivat. Hän auttoi lukemattomia ihmisiä kaikenpeittävällä rakkaudellaan, ja hänen avullaan he alkoivat kulkea kapeaa pelastuksen tietä.

Vanhus Kukšalla oli Jumalan antama hengellisen harkinnan ja ajatusten erottelukyvyn lahja. Hän ei koskaan tuominnut syntisiä eikä vältellyt heitä. Hän sanoi: ”Olen itse syntinen ja rakastan syntisiä. Ei ole maan päällä ihmistä, joka ei olisi tehnyt syntiä. Vain Herra yksin on synnitön, mutta me olemme kaikki syntisiä.”

Pyhän Kukšan elämä herätti pelkoa ja ärtymystä vallanpitäjissä ja häntä vainottiin jatkuvasti. Vuonna 1951 hänet siirrettiin Kiovasta Potšajevin lavraan Länsi-Ukrainaan. Sielläkin hän sai tehtäväkseen toimia rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana. Lisäksi hän seisoi vartiossa Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin luona. Kerran siinä seisoessaan hänen jalassaan katkesi suoni ja saapas täyttyi verellä. Hänet talutettiin keljaan ja lopun arveltiin jo koittaneen, mutta Herra kuuli hänen hengellisten lastensa rukoukset ja Kukša toipui. Kolmen vuoden ajan hän toimitti liturgian päivittäin luolakirkossa paitsi niinä harvoina päivinä, jolloin oli sairaana. Liturgian aikana pyhän pöydän äärellä seisoessaan hän kirkastui ja muuttui kokonaan valoisaksi. Kerran joku näki kirkkaan mieshahmon palvelevan hänen vieressään, ja Kukša kertoi sen olevan pyhittäjä Job Potšajevilaisen, joka aina palveli hänen kanssaan.

Lavran veljestö rakasti Kukšaa, mutta pelastuksen vihollinen kylvi joidenkin mieleen kateutta ja vihaa häntä kohtaan. Kukša itse kesti kärsivällisesti ja hyväntuulisesti kaikki esteet, joilla yritettiin rajoittaa hänen toimimistaan hengellisenä ohjaajana. Keväällä 1957 kirkollinen esivalta määräsi hänet sulkeutumaan keljaan ”harjoittamaan askeettista elämää ja korkeampaa skeemakilvoitusta”, minkä jälkeen hänet suuren paaston lopulla piinaviikolla siirrettiin Tšernovitsin hiippakuntaan hiljaiseen Johannes Teologin luostariin. Vanhuksen tulo elävöitti veljestön hengellisen elämän, ja pian myös rippilapset ja heidän perässään Jumalan kansa löysivät tiensä luostariin. Vanhus itse tunsi hiljaisessa ja yksinkertaisessa luostarissa olevansa kuin Athoksella.

Elämänsä loppupuolellakin Kukša sai kestää paljon vainoa ja pahaa viranomaisilta. 1960-luvun alussa alkoi uusi vainon aalto kirkkoa vastaan. Kirkkoja ja luostareita suljettiin. Vanhus Kukšan nauttima hengellinen auktoriteetti, yleinen kunnioitus ja rakkaus herättivät katkeraa vihaa vallanpitäjissä. Erään suljetun naisluostarin nunnat siirrettiin Johannes Teologin luostariin ja munkit häädettiin kuka minnekin. Isä Kukša sai määräyksen siirtyä Odessaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostariin, missä hän vietti elämänsä viimeiset neljä vuotta. Vanhuksen siirrot luostarista toiseen koituivat kuitenkin ihmisten parhaaksi. Kristuksen lauman lampaat kautta koko Ukrainan saivat nauttia hänen hengellisestä ohjauksestaan. Odessassa patriarkka Aleksi I vieraili usein hänen luonaan, ja elämänsä viimeisenä vuotena vanhus kävi patriarkan kutsusta Pyhän Kolminaisuuden lavrassa pyhittäjä Sergei Radonežilaisen juhlassa, missä hän toimitti liturgian.

Siviiliviranomaisten vainosta ja luostarin esimiesten rajoituksista huolimatta kansa ei Odessassakaan jäänyt ilman isä Kukšan hengellistä ohjausta. Samalla hänen maallinen elämänsä läheni loppuaan. Kerran hän sanoi ilosta loistavin kasvoin hengelliselle tyttärelleen: ”Jumalanäiti haluaa ottaa minut luokseen.” Lokakuussa 1964 hän kaatui ja sai lonkkamurtuman. Joulukuun 11. vuonna 1964 hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Viranomaiset pelkäsivät hautajaisten saavan suuret kansanjoukot liikkeelle ja vaativat Kukšan hautaamista luostarin sijaan kotiseudulleen. Luostarin johtaja vastasi viisaasti, että luostari on munkin kotiseutu, ja hänelle annettiin kaksi tuntia aikaa haudata vainaja.

Pyhittäjä Kukša kuuluu niiden pyhien kilvoittelijoiden joukkoon, jotka Serafim Sarovilaisen ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten tapaan palvelivat Jumalaa loistaen maailmalle rakkauden, kärsivällisyyden ja myötätunnon valoa. Häntä onkin joskus kutsuttu 1900-luvun Serafim Sarovilaiseksi. Ukrainan kirkko kanonisoi hänet vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

12.12.

Jerusalemin esipaimen Aleksanteri syntyi Kappadokiassa 170-luvulla. Hän opiskeli Aleksandrian katekeettisessa koulussa, jossa hänen oppi-isinään olivat Pantainos ja Klemens Aleksandrialainen (k. 215). Kotiseudulleen palattuaan Aleksanterista tuli piispa ja hän julisti rohkeasti sanomaa Kristuksesta. Hänet vangittiin uskonsa tähden vuoden 202 tienoilla ja hän sai kärsiä paljon Herransa tähden. Aleksanteri pääsi vankilasta kantaen ”Herran Jeesuksen arpia ruumiissaan” (Gal. 6:17).

Vankeutensa jälkeen Aleksanteri lähti vuoden 211 tienoilla Jerusalemiin. Siellä häntä pyydettiin jäämään piispa Narkissoksen avuksi, tämä näet oli jo yli 100-vuotias ja korkean ikänsä heikentämä. Aleksanteri paimensi hengellistä laumaa tunnollisesti pyrkien vahvistamaan kristittyjen uskoa ja säilyttämään heidän keskinäisen rakkautensa. Narkissoksen kuoltua hän jäi yksin Jerusalemin piispaksi noin 40 vuoden iässä.

Aleksanteri perusti pyhään kaupunkiin ensimmäisen kristillisen kirjaston, jonne hän kokosi muun muassa kaikki Hippolytoksen, Beryllos Bostralaisen[1] ja Gaius Roomalaisen[2] kirjoitukset. Aleksanteri perusti myös katekeettisen koulun, jossa vieraili ajan parhaita opettajia kuten Origenes, jonka Aleksanteri siunasi opettamaan kirkoissa jo ennen kuin vihki hänet papiksi.

Rauhan vuosien jälkeen keisari Decius (249–251) käynnisti verisen kristittyjen vainon. Ensimmäiseksi iskettiin kirkon johtajiin. Aleksanteri ja muutama muu piispa pidätettiin ja vietiin kahleissa Palestiinan Kesareaan, jossa hän kävi pitkän vuoropuhelun Kesarean prefektin kanssa. Pyhä Aleksanteri lausui tyynesti, että Kristus on Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja, ja alkoi puhua rohkeasti muiden jumalien palvontaa vastaan. Tämä sai prefektin raivoihinsa, ja hän määräsi Aleksanterin kidutettavaksi eri tavoin ja sen jälkeen heitettäväksi pedoille.

Kidutusten jälkeen teloittajat riisuivat Aleksanterin alastomaksi, jättivät hänet sidottuna areenalle ja päästivät pedot irti. Aleksanteri rukoili: ”Herra, jos sinä tahdot, että loppuni koittaa nyt, niin tapahtukoon sinun tahtosi.” Pedot pysähtyivät hänen jalkojensa juureen. Jotkut niistä palasivat häkkeihinsä, ja eräät kieriskelivät pyhän marttyyrin edessä ja nuolivat hänen jalkojensa haavoja. Pyhä piispa heitettiin vankilaan, jossa hän menehtyi kidutuksiin joulukuun 12. päivänä, luultavasti vuonna 249. Kristityt voitelivat hänen ruumiinsa, käärivät sen liinavaatteisiin ja hautasivat sen kunniallisesti.


[1] Beryllos oli aikansa johtavia kristillisiä ajattelijoita, mutta elämänsä lopulla hän ajautui Kristuksen persoonaa ja jumaluutta koskeviin erimielisyyksiin Origeneksen kanssa. Origenes kukisti Berylloksen debatissa vuonna 244 Bostran kirkolliskokouksessa. Berylloksen kirjoituksia ei ole säilynyt.

[2] Gaius oli roomalainen presbyteeri, joka vaikutti 100- ja 200-lukujen vaihteessa. Hänen tiedetään laatineen muun muassa dialogimuotoisen kirjoituksen montanolaisten edustajaa vastaan. Myöskään Gaiuksen kirjoituksia ei ole säilynyt.

Pyhä Synesios vihittiin lukijaksi Roomassa paavi Sixtus II:n (257–258) aikana. Kerran nähdessään keisari Aureliuksen (270–275) uhraavan epäjumalille Synesios vaihtoi muutaman sanan keisarin kanssa kevyeen sävyyn ja lupasi leikillään uhrata itsekin. Keisari tarttui tähän lupaukseen, ja kun Synesios perui puheensa sanoen laskeneensa vain leikkiä, keisari luovutti hänet ruoskittavaksi. Maa värjäytyi hänen verestään, kun häntä lyötiin häränjänteillä. Seuraavana päivänä hänet pantiin makaamaan kuumalle ritilälle, jolloin hän kuuli taivaasta rohkaisevan äänen. Tuli voimakas sadekuuro, joka sammutti tulen ritilän alta.

Kidutukset eivät päättyneet tähän, vaan keisari kaivatutti syvän kaivannon, jonka pohjalle pystytettiin teräviä seipäitä. Synesios heitettiin ylhäältä niiden päälle, niin että ne puhkaisivat hänen ruumiinsa. Marttyyri säilyi kuitenkin hengissä ja hänet suljettiin henkitoreissaan Pantheoniin, mistä hänet lopulta vietiin mestattavaksi.

Pyhä Spyridon asui Kyproksen saarella neljännen vuosisadan alussa ja vietti rauhallista paimenen elämää. Hän oli kouluja käymätön kansanmies mutta viisas ja aikaansaava. Hän oli kuulu vieraanvaraisuudestaan ja lähimmäisenrakkaudestaan. Kaikki matkalaiset ja apua tarvitsevat hän kutsui kotiinsa ja palveli heitä koko sydämestään: hän pesi heidän jalkansa ja kestitsi heidät kasvot ilosta loistaen aivan kuin olisi pitänyt heidän palvelemistaan suurena etuoikeutena. Spyridon oli solminut avioliiton kunniallisen uskovan neidon kanssa, ja heillä oli tytär Irene. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän eli puhtaasti ja hurskaasti ainoana päämääränään viettää Jumalalle mieluista elämää.

Spyridonin lempeys ja rakkaus kaikkia kohtaan ei pysynyt kätkössä. Kun pienen Trimythuksen kaupungin piispa kuoli, alueen kristityt valitsivat Spyridonin yksimielisesti piispakseen. Näin hänestä tuli myös ”järjellisten lampaiden paimen”. Uudessa asemassaan Spyridon jatkoi entisenlaista elämäänsä. Hän käytti vaatimatonta vaatepartta, kulki aina jalan ja auttoi ihmisiä peltotöissä sekä kaitsi lammaslaumaansa. Eräänä yönä rosvot yrittivät ryöstää hänen laumastaan emälampaita. He eivät kuitenkaan päässeet liikahtamaankaan, sillä jokin yliluonnollinen voima naulitsi heidät paikoilleen. Aamulla rosvot tunnustivat häpeissään aikeensa pyhälle piispalle. Tämä vapautti heidät näkymättömistä kahleista, nuhteli heitä ja kehotti vastedes elämään rehellisesti sekä lahjoitti heille kaiken lopuksi kaksi lammasta – palkkioksi koko yön valvomisesta, kuten hän hymyillen sanoi.

Vaikka Spyridon oli ankara omaa itseään kohtaan, hän suhtautui veljiensä heikkouksiin sääliväisesti. Hän saattoi esimerkiksi rikkoa paaston voidakseen vahvistaa uupunutta vaeltajaa. Hyvän paimenen tavoin hän oli valmis antamaan henkensä hengellisten lampaittensa edestä, jotta he löytäisivät armon viheriöivät laitumet.

Kerran Kyprosta kohtasi suuri kuivuus ja nälänhätä. Sitä seurasi vielä kulkutauti, johon nälän heikentämiä ihmisiä menehtyi satamäärin. Nähdessään ihmisten hädän ja laumansa harvenemisen Spyridon syventyi hartaaseen rukoukseen. Taivaalle alkoi pian kerääntyä pilviä. Vasta kun pyhä jonkin ajan kuluttua rukoili uudelleen, alkoi sataa. Näin kukaan ei voinut ajatella, että kyse oli sattumasta. Lukemattomia muitakin ihmeitä tapahtui hänen rukoustensa voimasta.

Nälänhädän uhatessa aluetta toisen kerran rikkaat tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. He säilyttivät viljaa aitoissaan myydäkseen sen vasta äärimmäisessä hädässä mahdollisimman kalliilla hinnalla. Spyridon oli järkyttynyt heidän kovasydämisyytensä tähden. Kun hän oli rukoillut asian puolesta, rikkaiden aitat romahtivat yöllisessä myrskyssä ja rankkasateessa, minkä jälkeen kaikki saattoivat käydä hakemassa viljaa maksamatta mitään.

Eräänä talvipäivänä Spyridon oli menossa pelastamaan syyttömästi kuolemaan tuomittua miestä, kun joki alkoi tulvia tien poikki estäen hänen kulkunsa. Hän käski vettä pysähtymään ja ylitti joen kuivin jaloin.

Spyridon sai Kristukselta voiman jopa yli kuoleman. Kun eräs vierasheimoinen nainen toi kuolleen vauvansa ruumiin Spyridonin jalkoihin, tämä rukoili ja lapsi virkosi henkiin. Oman tyttärensä Irenen kuoltua äkillisesti pyhä piispa ei sen sijaan pyytänyt Herraa palauttamaan tätä elämään. Mutta kun muuan nainen, joka oli uskonut rahansa Irenen haltuun, oli epätoivoissaan, koska kukaan ei tiennyt, minne Irene oli pannut rahat, piispa kumartui tyttärensä haudan yli ja kysyi tältä, missä ne ovat. Haudasta kuului ääni, joka ilmoitti hänelle paikan.

Kun keisari Konstantinus Suuri kutsui kokoon ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325, myös Spyridon osallistui siihen yksinkertaisessa paimenenviitassaan yhdessä aikakautensa loistavimpien ja sivistyneimpien hahmojen kanssa. Kokouksen kuluessa areiolainen filosofi haastoi ortodoksit keskusteluun Pyhästä Kolminaisuudesta. Silloin Kyproksen oppimaton paimen astui esiin ja julisti Pyhän Kolminaisuuden olevan Jumalan salaisuuksia, joita pieni inhimillinen järki ei voi käsittää, niin kuin ei merikään mahdu pikkuruiseen astiaan. Tarinan mukaan hänellä oli kädessään tiili, jonka valmistukseen tarvitaan kolmea elementtiä: tulta, vettä ja maata. Puheensa lopuksi Spyridon teki Kolminaisuuden ykseyttä valaistakseen ristinmerkin tiilen yli ja lausui: ”Nimeen Isän…”, jolloin tiilestä leimahti tuli kohti kattoa, ”ja Pojan”, jolloin sen sisältämä vesi valahti maahan, ”ja Pyhän Hengen”, jonka jälkeen hän avasi kämmenensä, jolla oli vain maa-aines, josta tiili oli tehty. Keskustelun lopputuloksena filosofi hylkäsi areiolaisuuden ja liittyi ortodoksien riveihin.

Pyhän Konstantinuksen kuoleman jälkeen hänen poikansa Konstantios kallistui jälleen areiolaisuuteen. Oleskellessaan kerran Antiokiassa Konstantios sairastui niin vakavasti, että hänen tilansa näytti toivottomalta. Viimeisenä oljenkortena pyhä Spyridon kutsuttiin paikalle Kyprokselta. Heti kun hän saapui oppilaansa Trifyllioksen (12.6.) kanssa, hän paransi keisarin ja sai tämän lupaamaan, että pysyy uskollisena ortodoksiselle opetukselle ja kohtelee alamaisiaan armahtavaisesti. Keisari antoi pyhälle piispalle paljon kallisarvoisia lahjoja, jotka tämä heti Kyprokselle palattuaan jakoi pois.

Kerran Spyridon toimitti ehtoopalvelusta syrjäisessä kirkossa, jossa ei ollut läsnä muita kuin hänen diakoninsa. Kun pyhä piispa sanoi: ”Rauha olkoon teille kaikille!”, diakoni kuuli hämmästyksekseen näkymättömän seurakunnan vastaavan: ”Niin myös sinun hengellesi.” Spyridonin erityiset armolahjat ilmenivät myös käytännön asioissa. Kerran hän paljasti, missä erään paimenen kadonneet lampaat olivat. Tämän nähdessään muuan hänen vieraansa päätti ottaa vastaan kristinuskon hurskaan kristityn vaimonsa suureksi iloksi.

Elettyään pitkän ja armorikkaan elämän Pyhän Hengen jatkuvassa johdatuksessa pyhä Spyridon kuoli rauhallisesti 78 vuoden iässä. Viimeisinä sanoinaan hän innosti läheisiään seuraamaan Kristusta ja ottamaan päälleen Hänen keveän ikeensä.

Pyhän Spyridonin maatumattomista jäännöksistä tuli ehtymätön parannusten ja ihmeiden lähde kyproslaisille aina 600-luvulle saakka, jolloin ne vietiin Konstantinopolin Hagia Sofian kirkkoon turvaan arabien hyökkäykseltä. Kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453, reliikit vietiin tuolloin Venetsialle kuuluneelle Korfun saarelle, missä ne ovat tänäkin päivänä. Pyhää Spyridonia pidetäänkin erityisesti Korfun saaren suojelijana.

Pyhän Patrikin (k. 461) aikakauden jälkeisistä irlantilaisista pyhistä yksi kaikkein suurimpia oli pyhä Finnian[1] Clonardilainen, irlantilaisen luostarimaailman isähahmo. Hän syntyi Irlannissa, Leinsterin seudulla vuoden 470 tienoilla vaatimattomaan perheeseen. Finnianin kastoi Abba-niminen pappi, joka myös opetti hänelle psalmit ja muita liturgisia tekstejä.

Walesin luostarikulttuurissa painotettiin voimakkaasti oppimisen tärkeyttä ja luostarikilvoituksen ylemmyyttä maalliseen elämäntapaan nähden. Finnian omaksui sekä oppineisuuden arvostamisen että syvän rakkauden luostarielämään. Hän eli hyvin askeettisesti pelkällä vedellä ja leivällä, mutta juhlapäivinä hän nautti paistettua lohta ja olutta.

Pyhä Finnian oli vaikuttava hahmo, jonka askeleet Jumala siunasi. Irlantiin palattuaan hän perusti useita kirkkoja ja luostareita. Tärkein näistä oli Meathin Clonardissa, jossa oli parhaimmillaan 3000 munkkia. Siellä Finnian saavutti mainetta syvällisenä kirjoitusten tuntijana ja opettajana. Clonardin luostarista muodostui raamatuntutkimuksen ja lähetystyön keskus. Finnian lähetti aina parhaat oppilaansa perustamaan uusia luostareita mukanaan vain evankeliumikirja, sauva ja pyhäinjäännöslipas. Lähes kaikki 500-luvun alun pyhät olivat jossain vaiheessa Finnianin oppilaana, ja häntä alettiinkin kutsua ”Irlannin pyhien opettajaksi”. Finnianin oppilaiden joukosta nousivat muun muassa ”Irlannin kaksitoista apostolia”, joista kuuluisimpia ovat Columba Ionalainen (9.6.) ja Brendan Merenkävijä (16.5.).

Pyhän Finnian laati kuuluisan ”Finnianin katumuskirjan” (Poenitentiale Vinniai), ankaran luostarikilvoittelijoiden säännön, jota kootessaan hän hyödynsi muun muassa pyhän Hieronymuksen ja Johannes Cassianuksen ajatuksia. Katumuksen tueksi Finnian määräsi paastoja. Maallikkoja kohtaan hän oli lempeä: esimerkiksi katuvalle murhaajalle hän asetti vain viikon mittaisen paaston, mutta murhanneen papin oli elettävä puoli vuotta pelkällä vedellä ja leivällä.

Vuonna 549 Irlannissa levisi rutto, ja pyhä Finnian teki parhaansa auttaakseen sairastuneita. Hoitaessaan toisia hän sai kuitenkin itse tartunnan ja menehtyi ikään kuin lähimmäisenrakkauden marttyyrina. Finniania alettiin kunnioittaa pyhänä, ja hänen kunnioituksensa levisi Espanjaan asti. Hänen reliikkejään säilytettiin Clonardissa, kunnes ne tuhottiin vuonna 887. Pyhän Finnianin perustama Clonardin luostari säilytti keskeisen asemansa vuosisatojen ajan, vaikka kärsikin suuresti ensin tanskalaisten ja sitten normannien hyökkäyksistä. 1200-luvulla luostari siirtyi augustinolaisen sääntökunnan haltuun ja jatkoi toimintaansa 1500-luvulle saakka.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä muodoissa Vennianus, Vinnaius, Findén, Finnio moccu Telduib.

Pyhä Johannes vaikutti 1300-luvulla. Hänen vanhempansa kuolivat, kun hän oli vain kaksivuotias. Hänen setänsä munkki Joannikios otti hänet keljaansa ja kasvatti häntä huolellisesti opettaen hänelle pyhiä kirjoituksia ja antaen hengellisiä neuvoja. Näin Johannes kasvoi profeetta Samuelin tavoin pienestä pitäen Jumalan yhteydessä. Hänestä tuli munkki ja pian hän sai myös pappisvihkimyksen.

Myöhemmin lähellä sijainneen Zikhnan pikkukaupungin asukkaat tahtoivat Johanneksen piispakseen. Tämä lähetti heidät pyytämään aikeelleen suostumuksen sedältään ja hengelliseltä ohjaajaltaan Joannikiokselta, jonka siunauksetta hän ei tahtonut tehdä mitään. Joannikios ei tahtonut kuullakaan asiasta ja suostui vasta, kun Johannes lupasi hänelle huolehtia myös heidän luostaristaan sekä setänsä eläessä että hänen kuolemansa jälkeen.

Piispa Johannes paneutui innokkaasti kaitsemaan hänelle uskottua laumaa, mutta lupauksensa mukaan hän ei unohtanut myöskään Johannes Edelläkävijälle omistettua luostariaan Menoikionin vuorella. Kun hänen setänsä kuoli, hän luopui tälle antamansa kirjallisen lupauksen mukaisesti piispan asemasta ja omistautui kokonaan huolehtimaan luostarista. Hän rakennutti sinne uuden tilavan kirkon ja trapesan veljestölle. Bysantin keisari Andronikos III Paleologos ja Serbian hallitsija Stefan Uroš III olivat luostarin suuria hyväntekijöitä, joiden antamilla varoilla luostarin laajennustöitä tehtiin. Serreksen kaupunkiin rakennettiin sivuluostari. Johannes sai hankituksi luostarilleen myös pysyviä tulolähteitä ja huolehti siitä, että sen oikeudet oli vahvistettu niin maallisin kuin kirkollisinkin asiakirjoin.

Elettyään pitkän elämän ja hyvän vanhuuden erinomaisena esikuvana johtamilleen munkeille Johannes kuoli rauhallisesti vuonna 1333.

Pyhittäjä Ferapont vihkiytyi munkiksi Kostromassa Ristin ylentämisen luostarissa noin vuonna 1580 ja kilvoitteli siellä kolmetoista vuotta. Kaikki munkit rakastivat häntä hänen nöyryytensä ja sävyisyytensä tähden, ja hänen hyveellinen elämänsä oli kaikin puolin esimerkillistä. Maallikot kävivät hänen luonaan pyytämässä esirukouksia ja siunausta. Kilvoittelija ei kuitenkaan ottanut kaikkia vastaan samalla tavalla: toisille hän antoi siunauksen mielellään, toisia taas moitti ankarasti holtittomasta elämästä ja kiintymyksestä maallisiin asioihin. Luostarin johtaja kunnioitti Ferapontia ja piti häntä pyhänä. Lopulta Ferapont kuitenkin pakeni ihmisten hänelle osoittamaa kunnioitusta ja lähti salaa luostarista kohti koillista Galitšin aluetta. Siellä hän asettui Monzajoella sijaitsevaan pieneen Jumalanäidin ilmestymiselle pyhitettyyn luostariin. Monien kilvoitustensa palkkioksi hän sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Pyhittäjä Ferapont oli ihmeellisellä tavalla osallistunut Monzajoen luostarin perustamiseen jo ennen sinne tuloaan. Hän oli ilmestynyt Obnorin luostarin munkki Pafnutille ja käskenyt tätä lähettämään ystävänsä munkki Adrianin perustamaan uutta luostaria. Adrianille hän oli ilmoittanut ilmestyksessä, että kaksi lasta paranisi uuden luostarin paikalla. Vielä hän oli ilmestynyt lasten vanhemmille ja kehottanut heitä tuomaan sairaat lapset luostariin, missä he paranisivat. Näin Ferapont otti Monzajoen luostarin suojelukseensa jo ennen sinne tuloaan.

Pian luostarin perustamisen jälkeen Ferapont tuli sen johtajan Adrianin luo pyytäen päästä veljestöön. Adrian otti tulijan vastaan tietämättä, kuka tämä oli. Vasta jonkin ajan kuluttua Adrianille selvisi, että juuri Ferapont oli monille ihmisille ilmestynyt luostarin salaperäinen suojelija, ja ilahtui siitä, että tämä asui luostarissa veljien keskuudessa. Ferapontin vaatimuksesta hän kuitenkin säilytti salaisuuden eikä kertonut siitä muille.

Adrianin siunauksella Ferapont vietti päivät luostarin muurien ulkopuolella rukoillen soilla ja metsissä. Öisin hän rukoili luostarissa, jäljensi kirjoja ja luki pyhien elämäkertoja uppoutuen erityisesti rakastamansa pyhän Nikolaoksen (6.12.) elämäkertaan ja ihmeisiin. Hän oli munkkiveljille kilvoittelijan esikuva mutta myös luostarin ihmeellinen suojelija, joka puolusti sitä monissa ahdingoissa. Hänen esirukoustensa ja ihmeellisen apunsa turvin luostari säilytti itsenäisyytensä ja sai varoja kuluihinsa.

Elettyään Monzan luostarissa kaksi ja puoli vuotta Ferapont sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän näytti terveeltä ja hyväkuntoiselta, ja kaikki ihmettelivät, kun hän alkoi valmistautua lähtöönsä. Joulukuun 11. päivän aamuna hän hyvästeli Adrianin ja veljet sanoen: ”Lähden luotanne ja annan henkeni Jumalan käsiin. Herra varjelkoon teitä ja vahvistakoon teitä rakkaudessaan. Vaikka lähdenkin luotanne ruumiillisesti, en eroa teistä hengessäni, jos säilytätte keskinäisen rakkauden.” Samana päivänä hän osallistui liturgiassa pyhään ehtoolliseen. Koko päivän ja seuraavan yön hän vietti rukoillen keljassaan. Aamulla hän osallistui aamupalvelukseen ja meni sitten taas keljaansa toisten jäädessä kirkkoon liturgiaan. Palveluksen jälkeen veljet löysivät hänet vuoteeltaan kuolonuneen nukkuneena. Erikoisen hyvä tuoksu levisi koko luostariin ja sen muurien ulkopuolellekin. Samalla munkki Protasi parani ihmeellisesti silmäsairaudesta, josta hän oli kärsinyt lapsesta asti. Pyhittäjä Ferapont kuoli todennäköisesti vuonna 1597, kuusitoista vuotta munkiksi vihkimisensä jälkeen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

13.12.

Neitsytmarttyyri Lucia oli kotoisin Sisilian Syrakusasta. Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana hän lähti sairaan äitinsä kanssa rukoilemaan pyhän Agathan (5.2.) haudalle Cataniaan. Rukoiltuaan marttyyrin apua palavasti Lucia vaipui uneen, ja Agatha ilmestyi hänelle sanoen: ”Sisareni Lucia, miksi pyydät minulta sellaista, jonka voit saada omalla uskollasi? Äitisi paranee, ja sinusta tulee pian Syrakusan kunnia, niin kuin minä olen Catanian ylpeys.”

Kotiinsa palattuaan Lucia päätti omistaa elämänsä ja neitsyytensä Herralle, minkä myös hänen äitinsä hyväksyi. Lucia purki kihlauksensa ylhäissukuisen nuorukaisen kanssa ja myi myötäjäisensä, maaomaisuutensa ja jalokivensä jakaakseen rahat köyhille. Tämä sai hänen kosijansa raivon valtaan, ja hän ilmiantoi Lucian kristittynä Syrakusan maaherralle Paschasiukselle.

Tuomioistuimen edessä Lucia pysyi horjumattomana. Odottaen vain pääsevänsä Herransa luokse hän lausui: ”Minulla ei ole muuta uhrattavaa kuin uhrata itseni elävänä uhrina kaikkivaltiaalle Jumalalle. Sinä kidutat meitä miellyttääksesi keisaria, mutta sinun ansiostasi me saamme ikuisen ilon.” Maaherra määräsi hänet vietäväksi ilotaloon, ja sotilaat yrittivät raiskata hänet, mutta Jumalan varjeluksesta hän säilyi koskemattomana. Sotilaat katkaisivat hänen päänsä miekalla.

Marttyyri Lucian muistopäivää alettiin viettää pian hänen kuolemansa jälkeen, ensin hänen kotiseudullaan ja sittemmin Roomassa, Napolissa ja ympäri kristillistä maailmaa. Hänen kunniakseen on rakennettu kirkkoja muun muassa Roomaan, Napoliin, Venetsiaan ja Englantiin. Luciaan ja hänen elämäkertaansa on liitetty monenlaisia legendoja, mutta hänen historiallisuudestaan ei ole epäilystä. Koska Lucian nimi viittaa ”valoon”, hänen silmiinsä ja niiden puhtaaseen kirkkauteen liittyy monia tarinoita. Erään mukaan hän torjui ahdistelijansa, jotka ihailivat hänen kauniita silmiään, repimällä silmänsä päästään ja antamalla ne heille. Ruotsissa Lucian juhlapäivää vietetään valon juhlana, jossa nuoria neitoja puetaan valkoisiin ja kruunataan kynttilöin. Tämä traditio on levinnyt myös Suomeen.

Keisari Diocletianuksen (284–305) julma vaino ulottui keisarikunnan kaukaisimpiinkin kolkkiin. Missä tahansa kristityt elivät ja mitä säätyä olivatkaan, heidän oli valittava marttyyrikilvoituksen tai uskosta luopumisen välillä. Armenian Satalan kaupungissa eli ylhäinen kristitty mies nimeltä Eustratios, joka oli kaupungin vanhempi keisarillinen notaari. Hän oli tähän saakka pitänyt uskonsa salassa, mutta uskontunnustajien voittoisat taistelut nähdessään hänkin alkoi haluta marttyyrikruunua. Hän kuitenkin pelkäsi, ettei kestäisi kidutuksia, ja siksi hän asetti itselleen merkin. Hän riisui vyönsä, antoi sen orjalleen ja käski viedä sen kirkon alttariin. Sitten orjan piti odottaa taustalla ja tarkata, tulisiko kunnioitettu pappi isä Auksentios ensimmäisenä alttariin ja ottaisi sen. Kun juuri näin tapahtui, Eustratios sai siitä rohkeutta eikä enää pelännyt niitä, jotka ”voivat tappaa ainoastaan ruumiin” (Matt. 10:28).

Eustratios järjesti kotiinsa pidot. Kotiväki ja vieraat ihmettelivät hänen säteilevää olemustaan. Eustratios selitti ilonsa syyksi sen, että saisi seuraavana päivänä katoamattoman aarteen. Hän oli näet saanut tietoonsa, että kidutusvälineet oli jo tuotu paikalle kristittyjen kuulustelua varten.

Seuraavana päivänä maaherra Lysias istuutui tuomarinistuimelle kaupungin keskustaan ja käski tuoda paikalle vangitut kristityt. Eustratios meni vankilaan ja kehotti kristiveljiään ja -sisariaan rukoilemaan puolestaan, koska tuona päivänä hän itse liittyisi taisteluun yhdessä heidän kanssaan. Rukoiltuaan vangit seurasivat Eustratiosta, joka vei heidät oikeusistuimeen. Maaherran eteen saavuttuaan Eustratios moitti tätä rohkeasti kristittyjen vainoamisesta. Hetken aikaa ihmeteltyään Lysias ymmärsi Eustratioksen olevan tosissaan ja antoi riisua häneltä hänen virka-asunsa sekä luovutti hänet ruoskittavaksi. Sitten hänet ripustettiin köysistä hehkuvien hiilien yläpuolelle ja ruoskittiin uudelleen. Eustratios kesti kaiken kuin olisi ollut vieraassa ruumissa ja vieläpä kiitti maaherraa ilosta, jonka tämä hänelle soi. Hän sanoi: ”Nyt tiedän, että olen Jumalan temppeli ja Pyhä Henki asuu minussa.” Vaikka hänen haavoihinsa hierottiin suolaa ja etikkaa, ne parantuivat ihmeellisesti yöllä.

Kun eräs Eustratioksen alaisista nimeltä Eugenios näki, kuinka Jumalan armo auttoi hänen esimiestään, hän kiiruhti itse tuomarin luo ja vaati saada kilvoitella yhdessä Eustratioksen ja muiden uskontunnustajien kanssa.

Aikaisin aamulla marttyyrit tuotiin tyrmästä ja pakotettiin marssimaan Lysiaksen ja tämän sotilaiden perässä paljain jaloin Armenian Nikopolikseen. Eustratiokselle pantiin jalkaan kengät, joiden pohjiin oli isketty pystyyn nauloja. Kaksi päivää marssittuaan he saapuivat näännyksissä Eustratioksen kotikaupunkiin Araurakaan.

Araurakassa oli Mardarios-niminen mies, joka oli rakentamassa kattoa taloonsa. Hän tunnisti Eustratiokssen ja sanoi ihaillen vaimolleen: ”Näetkö tuon miehen, joka ei pitänyt omaisuuttaan ja ylhäistä asemaansa minkään arvoisena voittaakseen omakseen taivaan valtakunnan?” Vaimo vastasi: ”Mikä estää sinua, rakas elämäntoverini, seuraamasta hänen esimerkkiään ja tulemaan meidän pienokaistemme ja koko sukumme taivaalliseksi suojelijaksi?” Heti Mardarios syleili kahta lastaan, kääntyi itään, lankesi polvilleen ja rukoili: ”Herra Jumala, Isä Kaikkivaltias, Herra Jeesus Kristus ja Pyhä Henki, yksi jumaluus, yksi voima, armahda minua syntistä ja niillä vaiheilla, jotka itse parhaiten tiedät, pelasta minut sinun kelvoton palvelijasi, sillä siunattu olet Sinä iankaikkisesta iankaikkiseen.”[1] Tämän jälkeen hän hyvästeli vaimonsa ja kiiruhti alueen päällikön luo, joka myös oli kristitty, ja pyysi tätä huolehtimaan perheestään. Sitten hän liittyi vankisaattueeseen ja julisti olevansa kristitty.

Nikopoliksessa Lysias kuulusteli edellä mainittua pappi Auksentiosta, joka oli vangittujen joukossa. Hänet vietiin metsään ja mestattiin siellä. Hänen ruumiinsa jätettiin metsään petojen syötäväksi, mutta kristityt löysivät sen samoin kuin hänen tiheikköön kätketyn päänsä, jonka varis osoitti heille.

Seuraavaksi kuulusteltavaksi tuotiin Mardarios. Tämä oli pyytänyt Eustratiosta rukoilemaan puolestaan ja vastasi Lysiaksen jokaiseen kysymykseen vain: ”Minä olen kristitty!” Lysias määräsi, että hänen nilkkansa piti lävistää ja hänet ripustaa roikkumaan pää alaspäin. Siinä asennossa hänet lyötiin kuoliaaksi tulikuumilla rautatangoilla. Ennen kuolemaansa hän kiitti Jumalaa ja rukoili, että Herra ottaisi hänen sielunsa vastaan.

Eugenioksen osaksi tuli kielen repiminen, käsien irti hakkaaminen ja muiden jäsenten murskaaminen puunuijilla. Näiden hirveiden kidutusten keskellä urhea Kristuksen tunnustaja antoi henkensä Herransa käsiin.

Tämän jälkeen maaherra meni tavanomaiseen tapaansa kentälle harjoittamaan sotilaitaan. Hänen huomionsa kiintyi komeaan ja vahvaan Orestes-nimiseen sotamieheen. Tämän heittäessä keihästä Lysias näki kuitenkin hänen kaulassaan kimaltelevan pienen kultaristin. Orestes tunnusti epäröimättä olevansa kristitty.

Lysias päätti lähettää Oresteksen yhdessä Eustratioksen kanssa Sebasteiaan kristittyjen julmana vainoojana tunnetun maaherra Agrikolaksen luo, sillä hän pelkäsi Nikopoliksen suuren kristillisen yhteisön reaktioita. Matka kesti viisi päivää. Agrikolaksen edessä Eustratios selitti lyhyesti Jumalan pelastussuunnitelmaa ja osoitti epäjumalanpalveluksen naurettavuuden. Agrikolas ei pystynyt väittelemään hänen kanssaan ja niinpä hän vain muistutti, että keisarin käskyjä pitää totella. Hän ei kuitenkaan heti luovuttanut Eustratiosta kidutettavaksi vaan määräsi Oresteksen tuotavaksi kuulusteluun. Nähdessään tulikuuman rautalevyn, jonka päälle hänet pantaisiin makaamaan, nuorukainen ensin säikähti. Silloin Eustratios rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää. Se vain näyttää kauhealta, mutta et tule tuntemaan mitään, sillä Jumala auttaa meitä.” Silloin Orestes hyppäsi tuliselle vuoteelle ja kävi sille pitkäkseen. Hän lausui: ”Herra, Sinun käteesi annan henkeni”, ja Eustratios vastasi: ”Aamen”. Tällä tavoin Orestes siirtyi Herransa luo.

Seuraavana yönä Eustratios kirjoitti testamenttinsa, jossa hän velvoitti kristittyjä hautaamaan hänet yhdessä neljän marttyyritoverinsa kanssa kotikaupunkiinsa Araurakaan. Lahjottuaan vanginvartijat Sebasteian piispa Blasios pääsi vierailemaan Eustratioksen luona ja tämä uskoi hänelle testamenttinsa toimeenpanon. He rukoilivat ja keskustelivat koko yön. Lopuksi piispa toimitti vankilassa liturgian. Kun Eustratios osallistui pyhästä ehtoollisesta, selli tuli valoisaksi ja ääni puhutteli häntä: ”Olet taistellut hyvän taistelun, tule nyt saamaan voitonseppele.”

Aamulla Agrikolas pyysi vielä Eustratiosta kumartamaan jumalia vaikka vain näön vuoksi, sillä hän oli omaksikin hämmästyksekseen alkanut sääliä tätä. Kätkien kasvonsa käsiinsä tuo julma mies alkoi itkeä siksi, että lain mukaan hänen oli pakko rankaista Eustratiosta kuolemalla. Lopulta lähes koko kaupunki oli surun vallassa. Eustratios lohdutteli heitä ja kehotti maaherraa ryhtymään toimiin. Tämä määräsi hänet poltettavaksi. Ristinmerkin tehtyään Eustratios astui laulaen tuliseen uuniin ja antoi sielunsa Jumalan haltuun joulukuun 13. päivänä vuonna 296.

Kautta vuosisatojen nämä viisi pyhää marttyyria ovat auttaneet uskovia ja tehneet ihmeitä reliikkiensä ja ikoniensa kautta sekä suoranaisesti avuksi tullen. Khios-saarella, Nea Monin luostarin sivuluostarissa on heille omistettu kirkko. Kerran pyhien muistopäivänä oli poikkeuksellisen kylmää ja satoi niin paljon lunta, ettei kukaan päässyt juhlapäivänä luostariin. Siellä asunut pappismunkki ryhtyi toimittamaan aamupalvelusta yksin. Yhtäkkiä hän näki kirkossa viisi miestä, joiden kasvot muistuttivat juhlittavien marttyyrien ikoneita. He ryhtyivät laulajina ja lukijoina auttamaan palveluksen toimittamisessa. Kauniilla äänellä he lauloivat juhlan hymnejä. Kun tultiin siihen kohtaan, jolloin marttyyrikertomus piti lukea, nuorin heistä, joka muistutti pyhää Orestesta, vei kirjan keskelle kirkkoa ja alkoi lukea. Kun hän tuli kohtaan, jossa sanotaan Oresteksen pelänneen tulisen vuoteen nähdessään, hän muutti vähän tekstiä sanoen, että hän ”hymyili” (kreikan kielessä ”hymyillä” ja ”pelätä” muistuttavat äänteellisesti toisiaan). Silloin Eustratioksen näköinen mies keskeytti hänet ja sanoi vakavasti: ”Lue se niin kuin se todella tapahtui!” Orestes punastui ja luki tekstistä uudelleen: ”hän pelkäsi”. Aamupalveluksen päätyttyä miehet sulkivat jumalanpalveluskirjat, sammuttivat kynttilät – ja katosivat. Kävi ilmeiseksi, että pyhät itse olivat tulleet palvelemaan omaan juhlaansa. Kun ihmisiä myöhemmin aamulla kahlasi lumessa liturgiapalvelukseen, pappi kertoi heille hämmästyttävästä vierailusta.


[1] Tämä pyhän Mardarioksen rukous on edelleenkin käytössä puoliyöpalveluksessa ja kolmannen hetken palveluksessa.

Alsacen Hohenburgissa, Strasburgin länsipuolella eli 600-luvulla Adalric-niminen frankkilainen ylimys, joka odotti kovasti saavansa pojan. Pitkän odotuksen jälkeen hänen vaimonsa kuitenkin synnytti heille tyttären, joka oli sokea. Raivostunut isä olisi halunnut tappaa lapsen, mutta vaimo piti tapahtunutta Jumalan tahtona ja sai miehensä luopumaan aikeestaan. Adalric jätti lapsen eloon vain sillä ehdolla, että se lähetettäisiin pois ja sen syntyperä pidettäisiin salassa.

Lapsi annettiin maalaisnaiselle, joka ei kuitenkaan pitänyt sitä itsellään vaan vei pienokaisen luostariin. Nunnat kasvattivat ja opettivat tyttöä, kunnes tämä oli 12-vuotias, mutta eivät kastattaneet häntä. Regensburgin piispa Erhard (8.1.) näki unen, jossa hänen oli määrä mennä Besanconin lähellä sijaitsevaan luostariin kastamaan sokea tyttö. Pian hän lähtikin matkaan veljensä Hidulfin (11.7.) kanssa. Luostarissa Erhard kastoi tytön upottamalla ja Hidulf nosti hänet vedestä. Erhard voiteli tytön pään ja silmät lausuen: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä, saakoot ruumiisi ja sielusi silmät valon.” Tytön silmät avautuivat, ja hän sai nimekseen Odilia, ”valon tytär”.

Myöhemmin Hidulf kertoi ihmeestä Adalricille, joka käsitti pian kenestä oli kysymys. Adalric lähetti luostarille lahjoituksen, mutta ei kuitenkaan halunnut tavata tytärtään, koska häpesi omaa menettelyään. Adalricille oli syntynyt jo neljä poikaa, ja he alkoivat pitää yhteyttä Odiliaan. Yksi heistä haki Odilian kotiin vastoin isänsä käskyä. Kiivasluonteinen Adalric julmistui pojalleen niin, että oli tappaa tämän, mutta pääsi sovintoon tyttärensä kanssa.

Odilia asui perheensä luona, kunnes Adalric alkoi järjestää hänelle avioliittoa saksalaisen ruhtinaan kanssa. Silloin Odilia karkasi ja lähetti isälleen sanan, että palaisi Hohenburgin linnaan vain jos se muutettaisiin luostariksi. Yllättäen hänen isänsä innostui ajatuksesta, ja linnasta tehtiin luostari.

Odiliasta tuli johtaja luostariin, jossa elettiin varsin ankaran säännön mukaan. Odilia eli pelkällä leivällä, vihanneksilla ja vedellä, rukoili öisin ja nukkui mahdollisimman vähän. Sisaristo harjoitti laupeudentöitä ja piti huolta sairaista ja vammaisista. Hohenburgin linnaluostarissa alkoi käydä paljon pyhiinvaeltajia. Sairailla ja heikoilla oli kuitenkin vaikeuksia päästä perille, sillä linna sijaitsi jyrkän vuorenrinteen huipulla. Siksi rinteen alaosaan rakennettiin toinen luostari, Neidermünster, ja sen yhteyteen sairaala. Odilia auttoi sairaiden hoitamisessa.

Pyhä Odilia eli hyvin vanhaksi. Elämänsä loppuun asti hän rukoili ja teki ankaria katumusharjoituksia vanhempiensa, erityisesti isänsä puolesta. Lopulta Odilia ilmoitti sisarilleen aikansa täyttyneen ja sanoi odottavansa innolla pääsemistä Jumalan lasten vapauteen, kun hänen sielunsa jättäisi ruumiin. Tämä tapahtui vuoden 720 tienoilla. Kukkula on sittemmin tunnettu nimellä Mont-Sainte-Odile, ja se on säilyttänyt asemansa pyhiinvaelluskohteena halki vuosisatojen.

Pyhittäjä Arkadi oli sävyisä, terävä-älyinen ja siveä nuorukainen, joka oli kotoisin Vjazman kaupungista. Hän kilvoitteli houkkana Kristuksen tähden, mikä oli Venäjällä vielä 1000-luvulla harvinainen kilvoitusmuoto. Hän eli almuilla ja nukkui missä sattui, usein metsässä tai kirkon eteisessä. Autuas huolettomuus ja luonnonläheisyys tekivät hänen olemuksensa henkeväksi ja irrottivat hänet maallisesta turhuudesta. Kirkossa hän rukoukseen vajonneena vuodatti usein heltymyksen ja hengellisen ilon kyyneliä. Hänen neuvonsa olivat täsmällisiä, ennustuksensa toteutuivat ja nuhteensa saivat ihmiset parantamaan tapansa.

Kokenut hengellinen ohjaaja, pyhittäjä Jefrem Novotoržokilainen (28.1.) auttoi nuorta kilvoittelijaa välttämään hengelliset vaarat vaikeassa houkkakilvoituksessa. Kun Arkadin rukousten kautta oli tapahtunut muutamia ihmeitä, hän pakeni ihmiskunniaa Tvertsajoen yläjuoksulle, missä hän auttoi pyhittäjä Jefremiä kirkon ja luostarin rakentamisessa nykyisen Toržokin kaupungin paikalle. Siellä Arkadi vihkiytyi munkiksi kilvoitellen täydessä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen pyhittäjä Jefremille. Ohjaajansa kuoltua hän jatkoi kilvoitustaan tämän ohjeiden mukaan. Muutaman vuoden kuluttua (eräiden tietojen mukaan vuonna 1077) hänkin siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhittäjä Mardari kilvoitteli Kiovan luolaluostarin kaukaisemmissa luolissa 1200-luvulla. Hän pyrki täydellisyyteen paastossa, rukouksessa, kuuliaisuudessa ja muissa hyveissä, aivan erityisesti omistamattomuudessa ja köyhyydessä. Hänellä ei ollut keljassaan ainoatakaan esinettä, vaatteitaan lukuun ottamatta. Kilvoitustensa päätteeksi hän sulkeutui luolaan ja eli siellä Jumalalle otollisesti kuolemaansa asti.

Pećin piispa ja Serbian kirkon johtava hierarkki Gabriel sai turkkilaisilta viranomaisilta luvan lähteä Venäjälle ja Valakiaan, nykyisen Romanian eteläosaan keräämään avustusta kirkkonsa tarpeisiin. Palatessaan takaisin hän löysi istuimeltaan bulgarialaisen Maksimin. Tämä oli käyttänyt hänen poissaoloaan hyväkseen ja anastanut itselleen arkkipiispan aseman. Kun Gabriel vaati istuintaan takaisin, Maksim meni visiirin luo Prusaan (nyk. Bursa), missä tämä oleskeli yhdessä sulttaanin kanssa, ja syytti Gabrielia salaliitosta sulttaania vastaan. Gabrielkin kutsuttiin paikalle, ja vaikka visiiri tätä kuultuaan ymmärsi hyvin, mistä oli kysymys ja että Gabriel oli panettelun uhri, hän alkoi vaatia tätä kääntymään muslimiksi. Muussa tapauksessa Gabriel hirtettäisiin maanpetturina.

Piispa Gabrielia kauhistutti pelkkä ajatuskin Kristuksen kieltämisestä. Hän sanoi olevansa valmis ennemmin kestämään vaikka minkälaisia kärsimyksiä. Niinpä häntä alettiin kiduttaa monin eri tavoin. Kun hän kuitenkin pysyi lujana tunnustuksessaan, hänet lopulta hirtettiin. Tämä tapahtui vuonna 1659.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

14.12.

Keisari Deciuksen (249–251) aikana Bitynian maaherraksi lähetettiin innokas epäjumalienpalvelija Cumbricius, joka otti tehtäväkseen erityisesti vainota kristinuskon kannattajia. Hän vieraili myös Bitynian Kesareassa, jota erotukseksi muista Kesarea-nimisistä kaupungeista kutsuttiin myös Smyraleiaksi. Kaupungin johtomiehiin kuulunut Leukios närkästyi viattomien kristittyjen verenvuodatuksesta niin, että puuskahti maaherralle: ”Senkin kyltymätön koira, kuinka kauan aiot vuodattaa verta kuin vettä ja pakottaa Kristuksen rauhallisia opetuslapsia kumartamaan jumalina puunkappaleita ja kiviä?” Raivostunut maaherra antoi pidättää Leukioksen ja määräsi hänet ilman sen kummempia tutkimuksia ruoskittavaksi. Tämän jälkeen hänet mestattiin.

Tieto Leukioksen kohtalosta levisi nopeasti ja järkyttyneet kristityt kätkeytyivät vuorille ja luoliin. Ainoastaan Thyrsos-niminen kristitty pyysi rohkeasti maaherralta audienssin yrittääkseen saada hänet vakuuttuneeksi siitä, kuinka häpeällistä järkevien ihmisten on palvoa luontokappaleita ja luonnonvoimia. Cumbricius ei kuitenkaan antautunut keskusteluihin vaan vaati vain ehdotonta kuuliaisuutta keisarin käskyille. Thyrsos luovutettiin ruoskittavaksi ja julmasti kidutettavaksi. Hänen nivelensä murskattiin ja hänen päälleen kaadettiin sulatettua lyijyä. Jumalan armo suojeli kuitenkin Thyrsosta kuin kilpi.

Yöllä itse Kristus vieraili Thyrsoksen vankityrmässä rohkaisemassa häntä. Vankilan ovet avautuivat ja valo johti Thyrsoksen kaupungin piispan piilopaikkaan, jossa hänet kastettiin, sillä hän oli vielä katekumeeni. Näin Thyrsos sai myös vesikasteen ennen verikastetta. Sen jälkeen hän palasi taas vankilaan.

Näihin aikoihin Bitynian Kesareaan saapui tarkastusmatkalla oleva keisarillinen viranomainen Silvanus. Cumbricius tahtoi osoittaa tälle intonsa keisarin käskyjen toteuttamisessa ja luovutti Thyrsoksen hänen käsiinsä. Kun Silvanus vei Thyrsoksen Apollonin temppeliin, Thyrsos alkoi rukoilla, jolloin Apollonin patsas kaatui ja murskaantui. Raivostunut Silvanus määräsi hänet kidutettavaksi laitteeseen, jonka rautakynnet raastoivat hänen ruumistaan. Kaikkien ihmetykseksi Thyrsos säilyi kuitenkin hengissä.

Tämän jälkeen Cumbricius ja Silvanus siirtyivät virkatehtäviensä vuoksi Apamean kaupunkiin ja veivät mukanaan Thyrsoksen, joka ilmoitti heille profeetallisesti, että kumpikin kuolisi pian. Vähän ajan kuluttua Silvanus sai halvauksen ja Cumbricius kuoli kuumetautiin.

Uusi maaherra Baudus alkoi kuulustella Thyrsosta ja antoi heittää hänet nälkäisten leijonien eteen. Pedot eivät kuitenkaan koskeneet häneen vaan nuolivat hänen jalkojaan ja kisailivat rauhallisina hänen ympärillään. Thyrsos ruoskittiin, mutta hänen uskonsa kesti kaiken. Nähdessään Thyrsoksen lujuuden epäjumalien pappi Kallinikos, joka oli ymmärtäväinen ja kaikkien kunnioittama mies, tajusi, että marttyyrissa vaikuttava suuri voima oli lähtöisin Jumalasta. Hän sanoutui maaherran edessä irti jumalistaan ja julisti, että kristittyjen Jumala on voittanut ne kaikki. Kallinikos tuomittiin kuolemaan yhdessä Thyrsoksen kanssa.

Teloituspaikalla Kallinikos mestattiin. Thyrsos pantiin puiseen arkkuun, ja kaksi sotilasta määrättiin sahaamaan se kappaleiksi. Sahaaminen ei kuitenkaan ottanut onnistuaksen, ja Thyrsos nousi pois arkusta. Herra kutsui kuitenkin jo häntä luokseen. Niinpä hän rukoili: ”Kiitän Sinua, Herra, että olet liittänyt minut kelvottoman palvelijoittesi joukkoon. Ota siis rauhassa sieluni ja tee se osalliseksi sanomattomasta ilostasi ja ikuisesta nautinnosta.” Sitten pyhä Thyrsos teki ristinmerkin koko ruumiinsa yli ja antoi autuaan sielunsa Jumalan käsiin.

Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana Egyptin Thebassa oli pidätettynä 37 kristittyä. Heidän vartijakseen lähetettiin Filemon-niminen kitaransoittaja, jotta tämän soitto sytyttäisi kristityissä rakkauden maailmaan. Juoni ei onnistunut toivotulla tavalla. Yksi kristityistä, lukijaksi vihitty Apollonios pelkäsi kidutuksia ja lahjoi Filemonin neljällä kultarahalla, jotta tämä pukisi ylleen hänen vaatteensa ja kävisi uhraamassa keisarille hänen puolestaan. Filemon suostui, mutta kun hän oli pukeutunut kristityn nuorukaisen viittaan, Jumalan armo kosketti häntä niin, ettei hän kyennytkään uhraamaan vaan tunnusti kaikkien edessä Kristuksen ainoaksi Herrakseen. Hän riisui viittansa ja ilmoitti olevansa kitaransoittaja Filemon. Hänet ripustettiin roikkumaan oliivipuusta ja jousimiehet ampuivat hänet täyteen nuolia. Tuskissaankaan Filemon ei tuntenut vihaa kiduttajiaan kohtaan vaan lupasi maaherralle, että tämän silmäsairaus paranisi, mikäli tämä tulisi sivelemään silmäänsä maata marttyyrien haudalta.

Apollonios haettiin maaherran eteen ja hänkin tunnusti uskonsa rohkeasti. Hänen jaloistaan katkaistiin jänteet ja häntä kiskottiin pitkin kaupunkia. Tämän jälkeen pyhät marttyyrit Apollonios ja Filemon mestattiin yhdessä.

Myöhemmin maaherra Arrianos meni mietteissään marttyyrien haudalle. Hän otti maata ja siveli sillä silmäänsä. Arrianoksen toivoma ja pelkäämä ihme tapahtui. Hänen silmänsä parani, ja tämä avasi myös hänen sisäisen näkökykynsä. Arrianos alkoi uskoa Kristukseen ja otti kasteen yhdessä neljän henkivartijansa kanssa. Kun uutinen tästä tuli keisarin korviin, heidät määrättiin kuolemaan. Kaikki viisi surmattiin hukuttamalla. Arrianoksen palvelijat löysivät heidän ruumiinsa ja heidät haudattiin kunniallisesti.

Runoilija Venatius Honorius Clementianus Fortunatus syntyi 530-luvun alussa Trevisossa, Venetsian pohjoispuolella. Hän opiskeli Ravennassa logiikkaa, retoriikkaa ja lakitiedettä. Fortunatus ei ollut vielä kolmeakymmentäkään, kun silmäsairaus uhkasi tehdä hänet sokeaksi. Hän meni Ravennan kirkkoon, otti öljyä pyhän Martinuksen (11.11.) patsaan edessä palaneesta lampukasta ja hieroi sitä silmiinsä. Silmät alkoivat heti parantua, ja Fortunatus päätti lähteä pyhiinvaellukselle Toursiin pyhän Martinuksen haudalle.

Matkallaan Venatius Fortunatus viipyi piispojen, luostarien johtajien ja ruhtinaiden luona. Kiitokseksi saamastaan vieraanvaraisuudesta hän kirjoitti isännilleen runoja, joissa hän ylisti kauniisti heidän hyveitään. Nämä runot tekivät Fortunatuksesta suositun hahmon yläluokan keskuudessa. Frankkien hovissa hän osallistui kuningas Sigebertin häihin ja laati nuorelleparille häärunoelman. Fortunatus jäi kahdeksi vuodeksi tuohon hieman barbaariseen hoviin, jonne hän toi klassisen sivistyksen tuulahduksen.

Venatius Fortunatus kävi pyhiinvaelluksella Toursissa, mutta ei enää koskaan palannut Italiaan. Kierreltyään maailmaa aikansa hän tahtoi omistautua elämään ja työskentelemään Jumalan kunniaksi ja kirkon hyväksi. Fortunatus päätyi Poitiers’hön, Pyhän Ristin nunnaluostariin, johon kuningatar Radegund oli paennut julmaa miestään Clothar I:stä. Luostarin nunnat arvostivat Fortunatuksen lahjoja ja abbedissa Agnes alkoi painostaa Fortunatusta ottamaan vastaan papiksivihkimyksen. Fortunatus jätti pyhiinvaeltajan sauvansa ja asettui asumaan luostarin tuntumaan. Hänestä tuli luostarin rippi-isä, taloudenhoitaja, neuvonantaja ja sihteeri. Nunnat lähettivät luostarin lähistöllä asuneelle Fortunatukselle ruoka-annoksia, ja hän vastasi lähettämällä Agnesille ja nunna Radegundille runoja, joissa kutsui heitä äidikseen ja sisarekseen. Aina kun luostaria uhkasi jokin vaara sotivien hallitsijoiden tai vaikealuonteisten piispojen takia, Fortunatus käytti suhteitaan, jotta luostari sai jatkaa rauhallista elämäänsä. Elämässään ja kirjoituksissaan Fortunatus osoitti erityisen syvää myötätuntoa ja ymmärtämystä naisten kokemia vaikeuksia kohtaan. Hän itse oli luonteeltaan valoisa, antelias, nöyrä ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan.

Vuonna 569 keisari Justinos II (565–578) lähetti luostarille lahjaksi pyhän ristin kappaleen. Haltioitunut Fortunatus kirjoitti reliikin saapumis- ja paikalleenasettamisjuhlallisuuksia varten ristiä ylistävän hymnin Vexilla regis proudent, ”Kuninkaalliset liput käykööt edellä”. Se on yksi Fortunatuksen mahtavimpia runollisia tekstejä, ja se vakiintui liturgiseen käyttöön suuren viikon ja erityisesti suuren perjantain jumalanpalveluksissa. Fortunatus kirjoitti myös pääsiäisen ja ylösnousemuksen kunniaksi kuuluisia liturgisia hymnejä kuten Pange lingua gloriosi (”Laula kieleni, kunniaa”) ja Salve festa dies (”Oi juhlapäivä”). Hymnissään In laudem Mariae hän ylistää Mariaa taivaan kuningattarena ja kunnioittavan rakkauden kohteena. Muun muassa Toursin piispa Gregorius rohkaisi Fortunatusta kirjoittamaan ja julkaisemaan yhä lisää runoutta.

Venatius Fortunatus kirjoitti useiden läntisten pyhien, kuten Poitiers’n piispa Hilarionin (13.1.), Germanus Pariisilaisen (28.5.) ja pyhän Radegundin (13.8.) elämäkerrat. Parantajansa pyhän Martinuksen ja pyhän Medardin (8.6.) elämäkerrat hän laati runomuodossa. Kirjoituksissaan Venatius Fortunatus kehitti klassista latinaa kristillisen hengellisyyden ilmaisukanavaksi tavalla, joka jätti hänelle pysyvän sijan latinankielisen kirjallisuuden historiassa.

Kaikkien rakastama Venatius Fortunatus valittiin Poitiers’n piispaksi 600-luvun alussa, kun hän oli 69 vuoden ikäinen. Hän omistautui tehtäviinsä antaumuksellisesti, mutta hänen työtahtinsa oli ehkä liiankin tiukka, sillä hän kuoli jo vuoden kuluttua.

Pyhittäjä Daniel syntyi köyhään moldavialaisperheeseen vuoden 1408 tienoilla. Kuudentoista vuoden ikäisenä hän meni Pyhän Nikolaoksen luostariin ja sai munkiksi vihittäessä nimen David. Lapsesta lähtien köyhyyteen ja kuuliaisuuteen tottuneena hän antautui luostarissa kokonaan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Hän paastosi usein viisi päivää syömättä mitään ja valvoi läpi yön lukien Psalttaria ulkomuistista. Hänen hurskautensa, vaikenemisensa ja sävyisyytensä vaikuttivat ylentävästi koko veljestöön. Hänet vihittiin papiksi ja hän tuli pian kautta maan tunnetuksi Pyhän Hengen valittuna astiana, jolla oli ihmeiden tekemisen ja selvänäkemisen lahja. Ihmiskunniaa paetakseen hän siirtyi Pyhän Laurentiuksen luostariin, mutta uskovat seurasivat häntä sinne päästäkseen hänen avullaan vapaaksi pahoista hengistä ja kaikenlaisesta hädästä.

David vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uuden nimen Daniel. Sen jälkeen hän vetäytyi metsään viettämään enkelimäistä erakkoelämää. Putnan laaksosta Pohjois-Moldaviasta löytämäänsä kallioon hän louhi pienen keljan ja kirkon. Siellä hän vietti päivät ja yöt lakkaamattomaan Jeesuksen rukoukseen uppoutuneena. Vain sunnuntaisin hän lähti toimittamaan liturgian. Hän taisteli hellittämättä Paholaista vastaan, ja Jumala palkitsi hänet yltäkylläisesti kyynelten ja ihmeiden tekemisen armolahjoilla. Moldavian ruhtinaasta Stefan Suuresta tuli hänen uskollinen hengellinen lapsensa. Ruhtinas kysyi erakolta neuvoa ennen jokaista sotaretkeään turkkilaisia vastaan ja kuuliaisesti rakennutti saamiensa voittojen kunniaksi peräti 48 kirkkoa. Vuonna 1470 hän perusti Putnan luostarin, mutta Daniel ei halunnut ryhtyä sen johtajaksi.

Daniel oli hyvä hengellinen ohjaaja ja munkkikilvoituksen esikuva kaikille Moldavian munkeille. Hänellä oli toistatuhatta rippilasta eri luostareissa ja noin sata Jeesuksen rukoukseen perehtynyttä hesykastioppilasta vuorilla ja metsissä. Pyhiinvaeltajien virta Putnan luostariin sai Danielin kuitenkin lopulta jättämään erakkolansa, jossa hän oli kilvoitellut noin 20 vuotta, ja siirtymään Voronetsin luostarin lähistölle. Sinnekin hän louhi itselleen keljan kallioon. Hän veti puoleensa suuren joukon seuraajia, jotka rakastivat sydämen rukousta ja askeettista elämää. Kansan parissa hän teki lukemattomia ihmeitä. Ohjaajansa tavoin monet hänen oppilaistaan saivat Pyhän Hengen armon. Heistä tuli vuorostaan rippi-isiä ja ihmeidentekijöitä, joistain vihittiin piispoja.

Stefan Suuri piti Danielille antamansa lupauksen ja rakennutti Voronetsin luostariin suurenmoisen uuden kirkon. Kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä Daniel suostui tulemaan luostarin johtajaksi. Hän eli vielä lähes kymmenen vuotta koko Moldavian kunnioittamana pyhänä ja nosti luostarinsa kukoistukseen. Pyhä Daniel kuoli rauhassa vuonna 1496 ja hänet haudattiin luostarin kirkkoon, jossa häntä on kunnioitettu tähän päivään asti. Hänet kuvattiin pyhien joukossa ensimmäisen kerran vuonna 1547 Voronetsin luostarin eteläseinän maalauksissa. Maine hänen ihmeteoistaan kiiri Puolaan ja Kiovaan asti, ja häntä alettiin kutsua myös Daniel Uudeksi ja ihmeidentekijäksi.

Pyhä Ilarion syntyi Nižni Novgorodissa vuonna 1631. Hänen hurskas ja oppinut isänsä palveli pappina eräässä nunnaluostarissa. Ilarion oli poikkeuksellisen lahjakas lapsi. Hän oppi nopeasti lukemaan ja jo viisivuotiaana hän toimi kirkossa lukijana ja kanonarkkina.

Jäätyään leskeksi Ilarionin isä vihkiytyi munkiksi ja otti nuorimman poikansa mukaansa luostariin. Pappismunkkina hän oli jopa ehdolla Venäjän patriarkan virkaan, mutta hävisi vaalin arkkipiispa Nikonille.

Ilarionin nuoruus kului luostarin hiljaisuudessa, missä elämää siivittivät rukous, paasto ja kirkon jumalanpalvelukset. Munkkiveljet eivät kuitenkaan olleet myötämielisiä hänen askeettisille pyrkimyksilleen ja suostuttelivat hänet menemään naimisiin. Avioliito oli onnellinen mutta jäi lyhyeksi, kun hänen vaimonsa kuoli.

Leskeksi jäätyään Ilarion palasi munkkikilvoituksen tielle. Hän päätti asettua Florištševon erakkolaan, jossa oli vain neljä munkkia. Omaiset kuitenkin kehottivat häntä menemään mieluummin uudelleen naimisiin. Ilarionin kutsumus alkoi taas horjua, mutta odottamatta hän sokeutui. Tämä toistui kolme kertaa. Aina kun hän alkoi horjua luostarikutsumuksessaan, Herra ojensi häntä sokeudella.

Masentunut Ilarion matkusti Pyhän Kolminaisuuden luostariin rukoilemaan apua pyhittäjä Sergei Radonežilaiselta. Tämä ilmestyi hänelle, kannusti kilvoitukseen ja lupasi auttaa. Ilarion sai näkönsä ja palasi intoa hehkuen Florištševon erakkolaan. Siellä hengellisesti kokeneet vanhukset hämmästelivät hänen kilvoituksiaan. Hän valvoi yöt tehden tuhansia maahankumarruksia, söi vain joka toinen päivä ja paastoaikoina ainoastaan viikonloppuisin näännyttäen samalla ruumistaan raskaalla työllä. Lyhyet lepohetket hän käytti hengelliseen lukemiseen.

Paikalle kerääntyi pian 15 hengen veljestö, ja Ilarionista tuli sen johtaja. Hän joutui kestämään monia ulkoisia vaikeuksia mutta myös sisäisiä kiusauksia. Hekumalliset ja alakuloiset ajatukset piinasivat häntä kolmen vuoden ajan, mutta Jumalanäiti ja pyhät ihmiset tukivat häntä tässäkin taistelussa. Kerran hän päätti likaisten ajatustensa ja uniensa tähden olla toimittamatta jumalallista liturgiaa, mutta pyhä Nikolaos (6.12.) ilmestyi hänelle kehottaen häntä toimittamaan liturgian pahan hengen ilmestyksistä välittämättä. Kun sen enempää ankara paasto kuin raskas työkään eivät tyrehdyttäneet hänen mieltään piinaavia ajatuksia, niin että hän oli jo aivan masentunut, puhtain Neitsyt itse ilmestyi unessa vahvistamaan häntä.

Pyhän Ilarionin raskain koettelemus liittyi kuitenkin patriarkka Nikonin (1652–1666) toimeenpanemiin uudistuksiin ja oli vähällä johtaa hänet eroon ortodoksisesta kirkosta. Patriarkka Nikonin johdolla Venäjän kirkon käyttämät jumalanpalveluskirjat korjattiin tuolloisten kreikkalaisten esikuvien mukaisiksi. Uudet korjatut tekstit lähetettiin kaikkiin kirkkoihin ja luostareihin. Ilarionin sielua repi yhtäältä epäilys tehtyjä korjauksia kohtaan ja toisaalta halu olla kuuliainen patriarkalle. Hän aloitti ankaran paaston ja rukoili kyynelsilmin Herraa osoittamaan, missä on totuus. Rukoukseen vastattiin. Kerran nautittuaan liturgiassa pyhät ehtoollislahjat loppuun Ilarion näki ehtoollismaljassa verta ja kuuli äänen sanovan: ”Toimitettiinpa tämä palvelus vanhojen tai korjattujen kirjojen mukaan, sakramentin voima pysyy samana.” Tuolla hetkellä Ilarionin epäilykset katosivat ja hän alistui vastustelematta patriarkan tahtoon.

Pyhä Ilarion johti luostariaan viisaasti ja sai Herralta sävyisyytensä ja nöyryytensä tähden selvänäkemisen lahjan sekä vallan karkottaa pahoja henkiä. Vuonna 1682 Ilarion valittiin Suzdalin metropoliitaksi. Piispana hän rakennutti omilla varoillaan hiippakuntaansa uusia kirkkoja sekä kunnosti ja kaunisti vanhoja. Pelkästään Suzdaliin rakennettiin hänen varoillaan viisi uutta kirkkoa. Hän piti usein opetuspuheita ja huolehti köyhistä. Hänen omasta köyhyyden ihanteestaan kertoo se, että kuoleman jälkeen häneltä löydettiin vain kolme neljänneskopeekan rahaa.

Pyhä Ilarion johti Suzdalin hiippakuntaa 25 vuotta. Vähän ennen kuolemaansa hän menetti näkönsä paljon hengellisen itkemisen tähden mutta jatkoi jumalanpalvelusten toimittamista. Hän antoi sielunsa Herralle joulukuun 14. päivänä 1707. Hänen haudallaan Suzdalin katedraalissa tapahtui paljon ihmeitä, joista lähes 30 on tallennettu hänen ensimmäiseen elämäkertaansa, jonka hänen omat oppilaansa kirjoittivat. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1868.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

15.12.

Kristuksen kunniakas marttyyri Eleutherios, jonka nimi merkitsee vapautta, syntyi Roomassa toisen vuosisadan alussa. Hän menetti isänsä jo nuorena, mutta hänen äitinsä Anthia, joka oli saanut uskonsa apostoli Paavalin oppilailta, kasvatti hänet jumalanpelkoon ja hyveiden rakastamiseen. Myös Rooman piispa Anicetus (155–166) huolehti nuorukaisen ohjaamisesta.

Eleutherioksen lahjat, hyveet ja hänen kutsumuksensa olivat niin ilmeiset, että hänet vihittiin diakoniksi ainoastaan viidentoista ja papiksi seitsemäntoista ikäisenä. Kun hän oli kahdenkymmenen, Rooman paavi vihki hänet piispaksi. Hänet lähetettiin Illyriaan, Länsi-Balkanille. (Toisen tradition mukaan hän oli Apulian piispa Etelä-Italiassa.) Nuoresta iästään huolimatta hän oli saavuttanut Jumalan Pojan tuntemisessa ”Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13), ja monet pakanat kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Kun pyhän Eleutherioksen maine levisi, Felix-niminen roomalainen sotilasvirkailija lähetettiin pidättämään häntä. Nähdessään nuoren paimenen laumansa keskellä Epeiroksessa (nyk. Ipiros) Felix hämmästyi hänen valoisaa olemustaan ja alkoi kuunnella hänen suloista opetustaan. Pian myös Felix uskoi ikuisen elämän sanoihin ja tunnusti Kristuksen Herrakseen. Hän päätti hylätä maallisen turhuuden ja ottaa kasteen.

Eleutherios ja Felix olivat niin innokkaita vuodattamaan verensä Kristuksen tähden, että päättivät lähteä yhdessä keisarin eteen. He tunnustivat rohkeasti Kristuksen Jumalaksi ja julistivat, että kidutukset ja kuolema eivät ole mitään Kristuksen ikuisen kirkkauden rinnalla. Heidät asetettiin tulipunaiseksi kuumennetulle pronssilevylle ja kidutettiin venyttämällä sekä valuttamalla kiehuvaa öljyä heidän päälleen. Ruumiin kidutuksista huolimatta heidän mielensä pysyi kirkkaana, ja he puhuivat rohkeasti keisaria vastaan.

Keisarin apurina toiminut Coremonus-niminen prefekti, joka tunnettiin julmuudestaan, käski rakentaa tuomittuja varten uunin. Kun Eleutherios rukoili vainoojiensa puolesta, Coremonus sai piston sydämeensä. Pyhän Hengen valaisemana ja rohkaisemana hänkin tunnustautui kristityksi ja ilmoitti haluavansa astua itse rakennuttamaansa uuniin. Hänet surmattiin saman tien mestaamalla.

Monien kidutusten jälkeen myös Eleutherioksen kilvoitus päättyi miekan terään. Kun hänen kaulansa oli katkaistu, paikalle juoksi hänen äitinsä Anthia ja syleili poikansa paljon kärsinyttä ruumista ylistäen Herran puolesta taistellutta poikaansa. Silloin teloittajat tulivat ja surmasivat hänet samalle paikalle, niin että heidän verensä sekoittuivat.

Pyhä Susanna eli keisari Maximianuksen hallitusaikana (286–305). Hän oli pakanallisen kreikkalaisen isän ja juutalaisen äidin tytär. Itse hän valitsi kristinuskon ja otti vastaan kasteen piispa Silvanukselta. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille. Vapautettuaan orjansa Susanna pukeutui miehen vaatteisiin ja meni Johannes-nimisenä Jerusalemin tienoilla kilvoitelleeseen miesyhteisöön.

Vietettyään veljien kanssa 20 vuotta Susanna joutui vaikeaan kiusaukseen. Eräs nunna, joka piti häntä miehenä, rakastui häneen. Kun nunna ei onnistunut houkuttelemaan ”Johannesta” pois luostarista, hän alkoi syyttää tämän raiskanneen hänet. Susanna ei puolustautunut vaan pyysi katumusrangaistusta raskaasta rikkomuksesta. Eleutheropoliksen piispa tuli yhteisöön tutkimaan asiaa ja moitti ankarasti yhteisön johtajaa, että tämä salli sellaisia sopimattomuuksia luostarissaan.

Veljestön johtaja tahtoi karkottaa Susannan ja piispa asetti hänet ehtoolliskieltoon. Tässä tilanteessa Susannan oli paljastettava totuus. Kaksi kirkon neitsyttä ja naisdiakonia saivat tutkia hänet ja vakuuttivat piispalle, että hän oli nainen. Tämän jälkeen piispa vihki Susannankin diakonissaksi omaan hiippakuntaansa.

Kun maaherra Aleksanteri uhrasi Eleutheropoliksessa epäjumalille, Susanna meni oma-aloitteisesti hänen luokseen ja tunnustautui kristityksi. Hänet heitettiin vankilaan ja kidutusten jälkeen hänet poltettiin kuoliaaksi.

Pyhä Eleutherios oli syntyisin konstantinopolilaisesta senaattoriperheestä. Hän oli läheisessä ystävyyssuhteessa keisarin kanssa, ja hänellä oli hovissa arvostettu kamariherran asema. Kerran hän vetäytyi terveydellisiin syihin vedoten joksikin aikaa hovista Sangarisjoen varrelle Bityniaan. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli kuitenkin valmistautua kaikessa rauhassa kasteeseen. Hän hankki talon joen varrelta ja rakensi sen yhteyteen kauniisti koristellun maanalaisen kappelin.

Kun Eleutherios paastoamisesta ja kokoöisistä jumalanpalveluksista laihtuneena ja kalpeana palasi keisarinpalatsiin, hänen oma orjansa kavalsi hänet keisarille. (Kyseessä lienee keisari Julianus Luopio, joka hallitsi vuosina 361–363.) Keisari esitti Eleutheriokselle muutamia kysymyksiä, joihin tämä vastasi vältellen. Ja kun keisari ehdotti, että hänkin tulisi katsomaan Eleutherioksen maataloa, tämä vaikeni kokonaan.

Keisari toteutti vierailunsa ja närkästyi suuresti löytäessään kappelin. Hän koetti liukkain sanoin käännyttää hoviherransa takaisin epäjumalien kulttiin. Siinä epäonnistuttuaan hän määräsi tämän mestattavaksi. Eräs kristitty pappi hautasi Eleutherioksen ruumiin.

Pardus eli Palestiinassa 500-luvulla. Nuorukaisena hän toimi vaunujen ajajana. Kerran Jerikoon saapuessaan hän jätti vaununsa majatalon eteen ja meni itse sisään. Tapahtui, että ulkona oli pieni lapsi, jonka Parduksen vaunua vetäneet juhdat talloivat jalkoihinsa, ja lapsi menehtyi. Vaikka Pardus ei ollutkaan tapahtuneen aiheuttaja, hän joutui ankaran syyllisyydentunnon ja katumuksen valtaan.

Pardus jätti työnsä ja vetäytyi autiomaahan. Hän itki lapsen tähden ja olisi tahtonut antaa hänelle oman henkensä. Hän rukoili tätä Jumalalta ja alkoi hakeutua vaarallisiin tilanteisiin ikään kuin tarjoten henkeään Jumalalle. Pardus löysi erämaasta leijonan, mutta tämä ei koskenut häneen vaan juoksi pois. Pardus hakeutui vielä toisen kerran leijonan reitille ja jäi makaamaan maahan. Leijona kuitenkin hyppäsi hänen ylitseen, ja Pardus ymmärsi Jumalan tahtovan hänen elää. Pyhä Pardus pysyi koko loppuikänsä katumuksessa ja piti itseään vähäisimpänä kaikista ihmisistä.

Pyhä Stefanos oli kotoisin Kappadokiasta Vähästä-Aasiasta ja opiskeli Konstantinopolissa, jossa kaikki ihmettelivät hänen loistavia lahjojaan ja ihailivat hänen nöyryyttään. Myös Konstantinopolin patriarkka Germanos I (715–730, muistopäivä 12.5.) pani nuorukaisen merkille ja kutsui tämän asumaan luokseen. Jonkin ajan kuluttua Stefanos meni salaa erääseen Konstantinopolin luostareista ja vihkiytyi munkiksi. Sieltä hän siirtyi vaikenemiskilvoitusta kaivaten autioon paikkaan, jossa hän vietti muutaman vuoden paastoten ja rukoillen.

         Noin vuonna 730 Surožin kaupungin (nykyisin Sudak Krimin niemimaalla) piispa kuoli. Kaupunki oli suuri kauppakeskus, jossa eli eri uskontokuntiin kuuluvia ihmisiä, myös pakanoita ja muslimeja. Kristityt asukkaat pyysivät patriarkkaa lähettämään heille piispan, joka vahvistaisi alueen ortodoksisuutta. Patriarkka Germanoksen rukoillessa hänelle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti, että piispaksi oli nimitettävä pyhä erakko Stefanos. Herra ilmoitti tahtonsa myös Stefanokselle, ja pian tämä vihittiin piispaksi.

Viiden vuoden ajan Stefanos väsymättä valisti kansaa totuuden sanalla. Monet hiippakunnan alueella asuvat toisuskoiset liittyivät Kristuksen kirkkoon.

Tuohon aikaan Bysantin keisari Leo III Isaurilainen (717–741) aloitti ikonien häpäisemisen. Hän syrjäytti patriarkka Germanoksen, joka oli kieltäytynyt liittymästä kuvainraastajiin ja nimitti hänen sijalleen syyrialaisen Anastasioksen. Pyhä Stefanos saapui Konstantinopoliin ja moitti keisaria ikonien häpäisemisestä. Keisari yritti houkutellen ja uhkaillen taivuttaa hänet harhaoppiin, mutta pyhä Stefanos vastasi hänelle: ”Vaikka polttaisit minua tulella tai hakkaisit palasiksi, olisin valmis kärsimään kaiken ikonien ja Herran ristin tähden.” Stefanosta lyötiin julmasti ja hänet teljettiin vuosikausiksi vankilaan.

Keisari Leo III:n kuoltua vuonna 741 valtaistuimelle nousi hänen poikansa Konstantinos V, lisänimeltään Kopronymos. Hänkin oli ikonienraastaja, mutta hänen vaimonsa puolusti Stefanosta, joka vapautettiin ja pääsi palaamaan hiippakuntaansa.

Stefanos eli hyvin vanhaksi. Ilmoitettuaan etukäteen kuolinpäivänsä ja seuraajansa nimen pyhä Stefanos siirtyi rauhassa Herran luo 15. joulukuuta vuonna 787.

Pyhittäjä Paavali syntyi 800-luvun lopulla Pergamonin lähellä sijaitsevassa Elaian kaupungissa. Hänen isänsä oli Bysantin laivaston upseeri, joka sai surmansa Khioksen lähellä meritaistelussa Kreetan vallanneita arabeja vastaan. Sen jälkeen äiti, Eudokia, asettui Paavalin ja tämän vanhemman veljen Basileioksen kanssa Fryygiaan Marikatoksen kylään, josta oli kotoisin myös heidän kaukainen sukulaisensa Joannikios Suuri (4.11.). Äiti pani pojat kouluun Pyhän Stefanoksen luostariin.

Vanhempi veli Basileios pakotettiin solmimaan avioliitto, mutta hän pakeni jo hääyönä ja meni munkiksi Bitynian Olymposvuorelle. Siellä hän ajatteli usein nuorempaa veljeään ja lähetti lopulta erään munkin tämän luokse. Munkki löysi pojan sikopaimenena, sillä äiti oli kuollut ja poika oli jäänyt täysin yksin ja varattomaksi. Paavali lähti veljensä luo, joka vei hänet Karyaksen luostariin Latrosvuorelle, joka oli Olympoksen jälkeen Vähän-Aasian toinen suuri kilvoittelukeskus.

Heti kun nuori Paavali näki luostarin igumenin Pietarin, hän lankesi maahan tämän eteen kuin salaman lyömänä. Myöhemmin hän kertoi nähneensä hyveellisen igumenin tulipatsaan kaltaisena. Pietari sen sijaan nosti pojan pystyyn sanoen: ”Olisipa minullakin vain sinun syntisi.” Pietari näki ennalta Paavalin tulevan kehityksen ja otti hänet kuuliaisuusveljekseen. Basileios palasi Olympokselle, mistä hänestä myöhemmin tuli Pyhän Elian lauran igumeni.

Paavali alkoi elää ehdottomassa kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen ja yritti kaikin tavoin jäljitellä tämän elämää. Kunnioituksesta igumenia kohtaan hän alkoi käyttää tämän pois heittämää vanhaa viittaa. Pietari ohjasi nuorta veljeä alistamaan lihansa hengelle ja innosti häntä jatkuvasti kilvoituksiin. Igumeni korosti erityisesti valvomisen merkitystä. Paavali käveli öisin edestakaisin luostarin pihalla roikuttaen kummaltakin olkapäältään painavaa kiveä pysyäkseen hereillä. Munkit säilyttivät kivet ja myöhemmin näyttivät niitä pyhiinvaeltajille. Kerran kun Paavali nukahti kirkossa, igumeni antoi hänelle kunnon läimäyksen, minkä jälkeen uneliaisuus ei enää koskaan kiusannut häntä.

Paavali määrättiin luostarin keittäjäksi. Hän huolehti tehtävästään hyvin ja valmisti ruuan huolellisesti, ettei tuottaisi kenellekään mielipahaa. Saatuaan työnsä tehdyksi hän kiipesi iltaisin luostarin pihalla olevaan kastanjapuuhun ja rukoili siellä piilossa kaikilta. Eräänä yönä jotkut munkit näkivät puun ikään kuin palavan ja Paavalin puussa tulenhehkuisessa hahmossa: hänen rukoukseen kohotettujen kätensä sormet leimusivat kuin liekit. Kun näky päättyi, Paavali itki sydämensä pohjasta – niin suuri kaipaus taivaalliseen valoon oli täyttänyt hänen mielensä. Puuta kutsuttiin luostarissa myöhemmin Paavalin puuksi.

Kun igumeni Pietari kuoli, Paavali lähti kilvoittelutoverinsa Demetrioksen kanssa erämaan yksinäisyyteen, jota hän oli jo pitkään kaivannut. He menivät Latrosvuoren etelärinteelle, jossa asui Siinailta ja Raithosta muslimien hyökkäyksiä paenneita erakkomunkkeja. Siellä he asettuivat vaikeapääsyiseen luolaan, joka oli omistettu Jumalanäidille. Demetrios ei kuitenkaan kestänyt kilvoittelua paikalla, jossa ei ollut muuta syötävää kuin kitkeriä tammenterhoja. Hän siirtyi Kellibaran lauraan ja toi sieltä ruokatarvikkeita Paavalillekin. Mitä kiihkeämmin tämä kilvoitteli, sitä ankarammin pahat henget ahdistivat häntä, eikä ainoastaan ajatuksin ja mielikuvin vaan myös outoina ilmestyksinä, tuottamalla ääniä ja jopa heitellen kiviä. Ne eivät kuitenkaan saaneet karkotettua häntä luolastaan.

Kahdeksan kuukauden kuluttua Paavali ja Demetrios palasivat igumenin vaatimuksesta Karyaksen luostariin, mutta vain vähäksi aikaa. Paavali löysi vuoristosta lähes tuhannen metrin korkeudesta uuden luolan luonnon muodostaman kivipaaden päältä. Sinne oli hakattu portaat, sillä ennen häntä luolassa oli elänyt 20 vuotta toinen erakko. Paavalilla oli mukanaan ruokatarpeita, mutta niiden loputtua hänen tilanteensa kävi vaikeaksi, koska hän ei tahtonut laskeutua alas paadelta. Jumala johdatti kuitenkin Paavalin luolalle Leo-nimisen paimenen, joka etsi kadonneita vuohiaan, ja tämä alkoi tuoda hänelle ruokaa ja vaatetta. Joskus mies ei tosin muilta töiltään ehtinyt käymään Paavalin luona. Eräänä kesänä Paavali janoissaan ja nälkäkuoleman partaalla joi lampukkansa öljyn ja sen pohjalla olleen veden. Joskus luolassa kävi pappi toimittamassa liturgian, niin että Paavali saattoi osallistua pyhään ehtoolliseen.

Paavalin rukousten voimasta tapahtui ihmeitä. Hän sai muun muassa lähteen puhkeamaan paatensa juurelle. Kertomukset hänen ihmeistään ja ankarasta kilvoituksestaan levisivät ja hänestä tuli koko seudun kuuluisuus. Paavalin ympärille alkoi tulla muita kilvoittelijoita, jotka elivät rakentamissaan majoissa tai maakuopissa ja pyrkivät voimiensa mukaan seuraamaan hänen esimerkkiään. He rakensivat pylvään juurelle ylienkeli Mikaelille omistetun kirkon. Paavali jakoi munkit kahteen joukkoon. Toinen muodosti yhteiselämäluostarin ja toiset kilvoittelivat erakkoina. Paavali ohjasi kummankin ryhmän veljiä ja sääti, miten heidän tuli elää ja kilvoitella. Pyhiinvaeltajien jättämistä anneista hän jakoi munkeilleen tarpeellisen ravinnon, niin että he saattoivat palvella Jumalaa ilman maallisia huolia.

Kun munkkeja tuli yhä lisää ja pyhiinvaeltajien määrä kasvoi, Paavali tahtoi siirtyä hiljaisempaan paikkaan. Vietettyään 12 vuotta kivipaadellaan hän laskeutui sieltä alas ja siirtyi autiommalle alueelle. Sieltä käsin hän vieraili kuitenkin säännöllisesti munkkiensa luona Styloksen eli Pylvään laurassa, millä nimellä paaden ympärille syntynyttä luostaria ja erakkomajoja alettiin kutsua.

Yksinäisyydessä Paavali pani kaiken toivonsa Jumalaan. Monet ihmettelivät, kuinka hän uskalsi öisinkin liikkua villieläimiä vilisevällä vuorella. Paavali vastasi, että niin kauan kuin hänen suojelusenkelinsä on hänen kanssaan, hänen ei tarvitse pelätä mitään – ilman enkeliään hän pelkäisi lehtien kahinaakin.

Latroksella Paavali ei kuitenkaan enää löytänyt kaipaamaansa rauhaa, koska vierailijoita tuli jatkuvasti. Niinpä hän lähti laivalla Samoksen saarelle. Siellä hän meni Kerketeavuorelle ja asettui samaan luolaan, jossa filosofi Pythagoras oli aikoinaan asunut. Sinnekin hänen luokseen alkoi kerääntyä oppilaita. Kerketeavuorella oli aikoinaan ollut kolme lavraa, jotka olivat jääneet autioiksi arabien hyökkäysten tähden. Pyhittäjä perusti ne uudelleen ja sijoitti oppilaansa niihin.

Latrosvuorella vallitsi suuri murhe Paavalin katoamisen johdosta. Kun munkit saivat lopulta kuulla hänen olevan Samoksella, he lähettivät yhden veljen kirje mukanaan pyytämään häntä palaamaan takaisin. Paavali taipui munkkiensa pyyntöön ja palasi Latrokselle. Hän oli hengellisen korkeutensa huipulla. Herra soi hänelle näkyjä ja ilmestyksiä. Hän sai katsella Kristusta kaikessa kirkkaudessaan. Paavali oli täynnä lempeyttä ja iloa, ja hänen pelkkä läsnäolonsa riitti parantamaan sairaita. Monta kertaa munkit näkivät hänen säteilevän niin, että oli mahdotonta katsoa häntä kasvoihin. Useammin kuin kerran hänen nähtiin rukoillessaan kohoavan maanpinnan yläpuolelle.

Paavalin maine kantautui aina Kreetalle, Bulgariaan ja Italiaan saakka. Tuon ajan mahtimiehet lähettivät hänelle kirjeitä pyytäen hänen esirukouksiaan. Keisari Konstantinos VII Porfyrogenitos (913–959) kärsi Kreetalla murskaavan tappion arabeja vastaan vuonna 949, koska oli ryhtynyt sotaan Paavalin profeetallisista varoituksista huolimatta. Rooman paavi lähetti edustajansa tutustumaan Paavalin elämään ja Bulgarian hallitsija Petar lähetti hänelle lahjoja.

Kun Paavali sai tietää loppunsa lähestyvän, hän kirjoitti ohjesäännön munkeilleen. Kymmenen päivää ennen kuolemaansa hän laskeutui kilvoituspaikastaan veljien luo ja ilmoitti heille, ettei enää nousisi sinne. Sitten hän asettui vuoteelle – ensimmäisen kerran sitten lapsuutensa – ja hänelle nousi kuume. Viimeisenä elinpäivänään hän kutsui veljet luokseen ja käski heidän valita itselleen uudeksi johtajaksi kenet halusivat. Hän sanoi jättävänsä heidät Kristuksen haltuun ja lupasi olla kuolemansakin jälkeen hengellisessä yhteydessä heihin. Annettuaan heille monia muitakin sielulle hyödyllisiä kehotuksia hän antoi henkensä Jumalan käsiin joulukuun 15. päivänä 955. Hänen kuolinhetkellään Konstantinopolissa asuva munkki Filaretos näki enkelien kantavan hänen sieluaan Jumalan valtaistuimen eteen. Jotkut muutkin näkivät saman näyn.

Uusi igumeni Simeon rakennutti edeltäjänsä kunniaksi kirkon. Kun pyhittäjä Paavalin reliikit siirrettiin sinne, ne havaittiin maatumattomiksi. Haudalla alkoi tapahtua parantumisihmeitä. Pyhä Paavali on auttanut monia, jotka ovat kutsuneet häntä avukseen. Esimerkiksi kerran Traakiassa vangittiin ryhmä syyttömiä maalaisia, jotka rukoilivat koko yön pyytäen apua ihmeidentekijä Paavalilta. Seuraavana päivänä vankeja siirrettäessä heidän kahleensa avautuivat itsestään, eivätkä vartijat huomanneet mitään, kun heidän vankinsa pakenivat metsään.

Pyhittäjä Trifon, maallikkonimeltä Mitrofan, syntyi vuonna 1495 ja kasvoi pappisperheessä pienessä Toržokin kaupungissa Keski-Venäjällä. Hän jäljitteli jo pienenä vanhempiensa hurskasta elämää, paastosi, oli sävyisä ja armelias. Kirkkoon hän lähti aina iloisella mielellä ja kuunteli hartaana kirkkolaulua. Jumalan sanan siemen putosi hyvään maahan. Kerran nuorukaisen sydäntä koskettivat jumalanpalveluksen sanat: ”Autuaallinen on erakkojen elämä, jota jumalallinen kaipuu siivittää.” Tuosta hetkestä lähtien hän alkoi pyrkiä erämaahan. Hän vetäytyi usein rukoilemaan läpitunkemattomiin metsiin, eikä erämaan yksinäisyys pelottanut häntä vaan tuotti iloa. Vanhemmat yrittivät hillitä häntä, mutta jumalallisen armon tuli paloi kirkkaana lämmittäen nuorta kilvoittelijaa.

Kerran rukoillessaan tapansa mukaan erämaassa Mitrofan kuuli äänen sanovan: ”Mene asumattomaan ja janoavaan maahan, jossa kukaan ei ole vielä kulkenut.” Tämän jälkeen hän alkoi käydä kirkossa yhä useammin ja kilvoitteli entistä innokkaammin harjoittaen hyveitä. Lopulta hän Pyhän Hengen opastamana ymmärsi, että asumaton ja janoava erämaa tarkoitti evankeliumin ilosanomaa janoavia pakanoita. Tavallisena maallikkona hän jätti synnyinseutunsa ja lähti vaeltamaan kohti pohjoista. Herran johdattamana hän saapui Petsamojoelle. Alue oli vanhastaan kuulunut Novgorodin maihin, ja Novgorodin kukistuttua (1478) se oli siirtynyt Moskovan ruhtinaiden hallintaan.

Mitrofan oli yksinäinen tulokas kaukaisella saamelaisten asuttamalla seudulla. Herraa Jeesusta Kristusta jäljitellen hän vaelsi jokivarsia pitkin ja tuntureilla ilman paikkaa minne päänsä kallistaa, kärsi puutetta ja kesti urhoollisesti pahojen henkien hyökkäykset. Usein hän maahan heittäytyen rukoili Luojaa: ”Herra, karkottakoon Sinun rakkautesi minusta kaiken pelon. Osoita minulle tie, jolle oikea kätesi minua johdattaa.”

Keskustelukumppaneita Mitrofanilla ei ollut, sillä saamelaiset olivat vielä pakanuuden pimeydessä. He elivät paimentolaisina ja palvoivat kiviä, jokia ja järviä sekä itse tekemiään epäjumalia, joille he uhrasivat poroja. Vähitellen Mitrofan alkoi pyrkiä tekemisiin heidän kanssaan. Tavatessaan heitä Petsamojoen varrella hän tekeytyi kauppiaaksi ja keskusteli heidän kanssaan ensin kauppa-asioista ja alkoi sitten Jumalan avulla puhua epäjumalten turhuudesta ja julistaa Kolminaisuudessa ylistettävää ainoaa Jumalaa ja evankeliumin ilosanomaa. Epäuskoiset saamelaiset eivät kuitenkaan olleet halukkaita kuuntelemaan jumalallista opetusta. Heidän šamaaninsa nousivat pyhittäjää vastaan. He löivät, tönivät ja solvasivat häntä ja uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei poistuisi seudulta, mutta Jumala oli uskollisen palvelijansa kanssa ja päästi hänet monta kertaa vihollisten käsistä. Välillä hän piiloutui joksikin aikaa tuntureille mutta palasi taas takaisin jatkamaan julistustyötään. Vähitellen saamelaiset alkoivat ottaa vastaan evankeliumin oppia. Kun muutamat pakanat nousivat raivoissaan pyhittäjää vastaan tahtoen surmata hänet, toiset puolustivat häntä sanoen: ”Emme pidä häntä syyllisenä mihinkään. Miksi surmaisimme hänet, kun hän tarkoittaa parastamme.”

Vuosien kuluessa Mitrofan opetti kristinuskoa Petsamo- ja Paatsjokien varrella asuville saamelaisille. Hän tapasi munkki Feodoritin (17.8.), joka oli kilvoitellut monta vuotta Solovetskin luostarissa ja julistanut kristinuskoa Kuolan niemimaalla. Lapissa ei kuitenkaan ollut kirkkoa eikä pappia, joka olisi voinut kastaa opetusta saaneita. Siksi Mitrofan lähti Novgorodiin pyytämään arkkipiispa Makarilta (30.12.) siunauksen kirkon rakentamiseksi. Saatuaan tarvittavan luvan hän palasi Petsamoon ja alkoi mukanaan tulleiden kirvesmiesten kanssa rakentaa kirkkoa Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Hän vietti yöt rukoillen ja kantoi päivisin hirsiä ja lautoja rakennustyömaalle. Samalla hän jatkoi apostolista työtään lujittaen saamelaisten uskoa. Kirkko oli valmistuttuaan kolme vuotta vihkimättä, kunnes Mitrofan Jumalan kaitselmuksesta tapasi Kuolassa pappismunkki Iljan (Elian), jonka arkkipiispa Makari oli lähettänyt Karjalaan ja Lappiin julistamaan evankeliumia ja kitkemään pakanallisia tapoja kristinuskoon jo kääntyneiden keskuudesta. Mitrofanin pyynnöstä pappismunkki Ilja tuli Petsamojoelle, vihki kirkon ja kastoi Mitrofanin valistamat saamelaiset. Samalla hän vihki Mitrofanin munkiksi antaen hänelle nimen Trifon. Näin vuonna 1533 laskettiin perusta Petsamon luostarille ja seudulla alkoi oikea kirkollinen elämä. Monet saamelaiset kääntyivät kristinuskoon ja muutamat vihkiytyivät munkiksi pyrkien jäljittelemään valistajansa hyveitä. Trifonin hurskaan elämän maine kantautui kauemmaksikin ja toi hänen luokseen myös venäläisiä munkkeja, jotka halusivat kilvoitella hänen ohjauksessaan.

Pyhittäjä Trifon kohtasi monia vaikeuksia järjestäessään erämaaluostarinsa elämää. Kerran tehtyään taikinan hän lähti hetkeksi ulos keljastaan. Sillä välin suuri karhu tunkeutui sisään, kumosi taikinapytyn ja alkoi syödä siitä valuvaa taikinaa. Nähdessään karhun Trifon sanoi sille: ”Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä käsken sinua lähtemään keljasta ja seisomaan hiljaa.” Karhu asettui kuuliaisesti keljan eteen ja Trifon läimäytti sitä muutaman kerran kepillä rangaistukseksi. Sen jälkeen eivät sen enempää karhut kuin sudetkaan häirinneet luostaria eivätkä sen porotokkia.

Kerran Trifon osti Kuolasta jauhinkivet ja kantoi ne luostariin koko 150 kilometrin matkan. Mukana olleet veljet pyysivät häntä jättämään kivet heidän kannettavakseen, mutta pyhittäjä vastasi: ”Veljet, raskas taakka painaa Aadamin jälkeläisiä syntymästä kuolemaan saakka. Minun on parempi ripustaa myllynkivi kaulaani kuin saattaa veljet hämmennyksiin olemalla jouten.” Veljet ihmettelivät Trifonin vastausta, mutta vielä enemmän hänen kärsivällisyyttään ja kestävyyttään, sillä hän kantoi kivet yksin luostariin asti.

Luostarin kasvaessa Trifon ei nöyryydessään halunnut johtaa sitä vaan asetti igumeniksi oppilaansa Gurin. Äärimmäisessä pohjolassa munkkien elämä oli vaikeaa. Kylmyys vei sadon monena vuotena peräkkäin ja veljestöä uhkasi nälkäkuolema. Silloin Trifon lähti muutaman munkin kanssa Novgorodin alueelle ja kiersi siellä kahdeksan vuotta kylästä kylään pyytäen almuja ja lahjoituksia luostariaan varten ja lähettäen saamansa varat aina välillä Petsamoon. Näin hän pelasti hengelliset lapsensa nälkäkuolemalta. Samalla hän paransi Novgorodissa monia sairaita ja kärsiviä. Luostariin palattuaan hän jatkoi entisiä kilvoituksiaan.

Trifon kävi Moskovassa saakka hankkimassa varoja luostarilleen. Hänen kaupunkiin tuloaan edeltävänä päivänä tsaari Iivana Julma oli menossa liturgiaan Kremlin katedraaliin, kun hänen eteensä ilmestyi kaksi munkkia. Toinen heistä sanoi olevansa munkki Feodorit Solovetskin luostarista ja toinen nöyrä Trifon, Pyhän Kolminaisuuden kirkon rakentaja Petsamojoelta. Tämän jälkeen munkit katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna tsaarin ollessa taas poikansa kanssa matkalla kirkkoon Trifon ja Feodorit lähestyivät häntä nöyrästi kumartaen. Tsaari tunnisti heidät edellisenä päivänä ilmestyksessä näkemikseen kilvoittelijoiksi ja ymmärsi, että he olivat todellisia Jumalan palvelijoita. Tsaarin poika Feodor riisui heti yltään juhlavan päällysvaatteen ja lahjoitti sen luostariin jumalanpalveluspuvuksi. Tsaarikin mieltyi Trifoniin ja antoi tämän luostarille runsaita lahjoja.

Suurta sisäistä rauhaa tuntien ja Pyhässä Hengessä iloiten pyhittäjä Trifon palasi rakastamaansa luostariin jatkamaan kilvoitustaan. Saamiensa lahjoitusten turvin hän rakennutti Paatsjoelle Pyhien Boriksen ja Glebin kirkon.

Saavutettuaan 88 vuoden iän pyhittäjä Trifon sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän lohdutti surevia munkkiveljiä sanoen: ”Älkää surko, lapseni. Pankaa kaikki toivonne Herraan, sillä jos Hän ei ole jättänyt minua pulaan vaikeuksissa ja onnettomuuksissa, Hän ei jätä teitäkään kun vain rakastatte Häntä koko sydämestänne. Lapseni, rakastakaa toisianne ja muistakaa munkkilupauksenne. Älkää pyrkikö määräilemään. Tiedättehän, miten vanha olen; olen aina yrittänyt palvella kaikkia enkä ole koskaan kieltänyt keneltäkään apuani vaan olen aina ollut kuuliainen kaikille. Älkää surko, että jätän teidät. Kuolema ei pelota uskovaa kristittyä vaan tuo hänelle levon. Ihmissielu on vaeltajan kaltainen. Se elävöittää ruumiin ja viipyy siinä jonkin aikaa, mutta heti kun se lähtee ruumiista, lihamme muuttuu tuhkaksi. Sielu palaa Luojansa luo ja muuttaa isänmaahansa. Lapseni, älkäämme kuormittako sielujamme synneillä vaan pyrkikäämme ikuiseen valoon. Älkää rakastako maailmaa älkääkä sitä mitä maailmassa on, sillä tiedättehän itse, että maailma on pahan vallassa. Viimeinen toivomukseni on, että hautaatte ruumiini erakkolaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon luo, jonne vetäydyin usein hengellistä mietiskelyä ja vaikenemista harjoittamaan.”

Opetettuaan näin viimeisen kerran veljiä pyhittäjä Trifon osallistui pyhään ehtoolliseen. Hän oli jo aivan voimaton, kun igumeni huomasi hänen kyynelehtivän. ”Isä, mikä sinun on? Kiellät meitä murehtimasta ja sanot meneväsi iloiten suloisen Jeesuksen luo. Mutta miksi sitten itket?” hän kysyi. ”Raskas onnettomuus kohtaa tätä pyhää luostaria ja monet kuolevat miekan terään, mutta älkää joutuko hämmennyksiin vaan luottakaa Jumalaan. Hän voi jälleenrakentaa luostarin”, pyhittäjä vastasi. Tämän sanottuaan hän asettui makuulle. Hänen kasvonsa kirkastuivat ihmeellisesti ja hymyillen hän antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui joulukuun 15. päivänä vuonna 1583. Pyhittäjän ennustus luostarin tuhosta toteutui seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeen (ks. alla).

Pian pyhittäjä Trifonin kuoleman jälkeen tapahtui seuraava ihme. Tsaari Feodor oli sodassa Ruotsia vastaan ja piiritti joukkoineen Narvan kaupunkia. Ruotsalaiset saivat selville, minne tsaari oli leiriytynyt ja kuljettivat yön tultua paikalle tykkejä. Tsaarin levätessä teltassaan hänelle ilmestyi munkki, joka kehotti häntä nousemaan ja lähtemään ulos. ”Kuka sinä olet, isä?” tsaari kysyi munkilta. ”Olen Trifon, jolle lahjoitit päällysvaatteesi, jotta almusi ehättäisi ennen muita. Sen tähden Herra sanoo sinulle: nouse heti ja poistu teltasta.” Tsaari heräsi ja meni ulos. Samalla hetkellä ruotsalaiset avasivat tulen, yksi tykinkuula osui tsaarin telttaan ja hajotti vuoteen, jolla tämä oli juuri maannut. Nähdessään pyhittäjä Trifonin ihmeellisen suojeluksen tsaari iloitsi ja kiitti Herraa pelastumisestaan. Hän lähetti heti miehiään Petsamoon etsimään pyhittäjää ja sai tietää tämän jo nukkuneen kuolonuneen. Siitä lähtien hän lähetti usein arvokkaita lahjoituksia Petsamon luostariin.

Pyhittäjä Joona Petsamolainen oli perimätiedon mukaan pappina Kuolan kaupungissa. Hänen vaimonsa synnytti tyttären, joka kuitenkin sairastui pian ja oli kuolemaisillaan. Silloin Joona vaimonsa kanssa neuvoteltuaan teki lupauksen mennä munkiksi pyhittäjä Trifonin luostariin, jos lapsi jää henkiin. Kun lapsi kastettiin, se parani heti. Silloin Joona lupauksensa mukaan jätti vaimonsa ja tyttärensä, meni luostariin ja alkoi kilvoitella pyhittäjä Trifonin ohjauksessa. Hänet vihittiin munkiksi ja näin hänestä tuli pappismunkki. Pyhittäjä Trifonin kuoltua hän asettui asumaan tämän hautapaikalle Jumalanäidin erakkolaan.

Vuonna 1589 (tai 1590) suomalainen sissijoukko hyökkäsi Pekka Vesaisen johdolla Petsamoon. He sytyttivät tuleen Jumalanäidin kirkon ja surmasivat ensimmäisten joukossa julmasti pyhän Joonan. Sitten he suuntasivat kulkunsa kohti pääluostaria. Seitsemän päivän ajan he kuitenkin epäröivät eivätkä uskaltaneet hyökätä luostariin, sillä he näkivät sen seinämillä suuren joukon aseistautuneita sotilaita. Lopulta jouluyönä he valtasivat luostarin ja alkoivat surmata munkkeja ja luostarissa työssä olleita maallikkoja. He kiduttivat igumeni Guria ja rahastonhoitajaa yrittäen saada selville, missä luostarin kassa on. Lopulta he polttivat luostarin perustuksia myöten. Kaikkiaan luostarissa surmattiin 51 munkkia sekä 65 noviisia ja luostarin työntekijää. Henkiin jäivät ainoastaan ne veljet, jotka olivat toimittamassa tehtäviä luostarin ulkopuolella. Surmansa saaneiden hautaaminen jäi heidän tehtäväkseen.

Pyhittäjä Joona haudattiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen erakkolaan, jonne pyhittäjä Trifonkin oli haudattu. Paikalla tapahtui myöhemmin ihmeitä.

Arkkipiispa Ilarion (Vladimir Troitski) syntyi vuonna 1886 papin perheeseen Tulan läänissä Venäjällä. Jo varhaislapsuudessa hänessä heräsi halu opiskella. Viisivuotiaana hän tarttui kolmevuotiasta pikkuveljeään kädestä lähteäkseen tämän kanssa kotikylästä Moskovaan opiskelemaan. Vanhemmat huomasivat pian lasten kadonneen ja keskeyttivät heidän matkansa. Vartuttuaan aikuiseksi Vladimir todella opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa, josta hän valmistui vuonna 1910 loistavin arvosanoin ja jatkoi sen jälkeen opintoja ja tutkimustyötä professoristipendiaattina. Hänen sydämessään paloi myös halu palvella Jumalaa munkkina, ja vuonna 1913 hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Kolminaisuuden lavran skiitassa saaden uudeksi nimekseen Ilarion pyhittäjämarttyyri Hilarion Uuden mukaan. Jo samana vuonna hänet vihittiin pappismunkiksi, korotettiin arkkimandriitan arvoon ja nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi hengelliseen akatemiaan.

Arkkimandriitta Ilarion sai nopeasti osakseen arvostusta niin opettajana, teologina kuin sanan julistajana ja saarnaajanakin. Hän julkaisi lukuisia teologis-dogmaattisia tutkielmia, joille oli ominaista selkeän kirkollinen linja ja herkeämätön taistelu venäläiseen teologiaan metropoliitta Pietari Mogilan (Pjotr Mohila) ajoista eli 1600-luvulta lähtien pesiytynyttä skolastiikkaa ja latinalaisuutta vastaan. Jatkuvasti hän muistutti: ”Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta, kirkon ulkopuolella ei ole sakramentteja.” Hän osallistui vuosien 1917–1918 kirkolliskokoukseen ja kannatti innokkaasti Pietari Suuren aikana lakkautetun patriarkan viran uudelleen perustamista.

Vallankumouksen jälkeen Venäjällä alkoi kirkon vaino. Vuonna 1919 Ilarion pidätettiin ensimmäisen kerran ja hän istui vankilassa kolme kuukautta. Seuraavana vuonna hänet vihittiin Moskovan hiippakunnan apulaispiispaksi nimikkeellä Verejan piispa.

Aikalaiset luonnehtivat Ilarionia valoisin sanoin. Hän oli nuori, elämäniloinen, kaikin puolin sivistynyt, erinomainen saarnaaja, puhuja ja laulaja, loistava poleemikko, aina luonnollinen, vilpitön ja avoin. Ulkonaiselta olemukseltaan hän oli pitkä ja voimakas. Kansa rakasti häntä. Hänellä oli auktoriteettia myös papiston ja piispojen keskuudessa, jotka kutsuivatkin häntä ”suureksi” hänen älynsä ja uskonsa lujuuden tähden.

Piispallinen palvelutehtävä merkitsi kuitenkin Ilarionille ristintietä. Vajaat kaksi vuotta vihkimyksen jälkeen hänet karkotettiin Arkangelin alueelle, missä hän oli kokonaisen vuoden syrjässä kirkollisesta elämästä. Kun hän karkotusajan jälkeen palasi Moskovaan, patriarkka Tiihon otti hänet yhdeksi lähimmistä neuvonantajistaan ja uskotuistaan. Ilarionin kirkollisen toiminnan piiri laajeni. Hän kävi valtiollisen poliisiin (OGPU) pahamaineisen kirkkoasiainvaltuutettu Tutškovin kanssa vakavia neuvotteluja ortodoksisen kirkon elämän järjestämisestä lailliselle ja kanoniselle pohjalle uusissa neuvostovaltion oloissa. Valtion tukema, kirkon sisällä toiminut uudistusmielinen liike (obnovlentsy) koki hänet uhkaksi. Kesäkuussa 1923 hän toimitti juhlavigilian uudistusmielisten valtaamassa Herran temppeliintuomisen (Sretenjen) luostarissa, karkotti uudistusmieliset ja liitti luostarin jälleen varsinaisen kirkon helmaan. Seuraavana päivänä luostarissa palveli itse patriarkka Tiihon. Jumalanpalvelus kesti koko päivän päättyen vasta kello kuudelta illalla. Sen jälkeen patriarkka nimitti piispa Ilarionin luostarin johtajaksi.

Uudistusmielisten johtajat vaativat häiriötä aiheuttaneen piispan vangitsemista, ja joulukuussa Ilarion saikin kolmen vuoden tuomion. Hänet vietiin vankisaattueessa Vienan Kemin leirille ja sieltä edelleen Solovetskiin. Nähdessään parakkielämän koko kauheuden ja leiriruoan laadun hän totesi: ”Täältä emme pääse elävinä.” Kaikesta huolimatta hän säilytti vankileirillä sekä hyvät luonteenpiirteensä että munkkina ja pappina hankkimansa hyveet. Hänen kanssaan Solovetskissa olleet vangit ovat kertoneet hänen syvästä yksinkertaisuudestaan, aidosta nöyryydestään ja lapsenomaisesta sävyisyydestään. Luostarilupauksensa mukaisesti hän ei ollut kiinnostunut omistamaan minkäänlaisia tavaroita vaan antoi kaiken saamansa pois aina kun joku pyysi häneltä jotain. Häntä saatettiin loukata, mutta hän ei koskaan vastannut loukkaajalle eikä usein edes huomannut koko asiaa.

Ilarion oli aina iloinen ja katsoi kaikkea hengelliseltä kannalta. Kun hänet muutaman muun vangittuna olleen piispan ja papin kanssa määrättiin verkonkutojiksi ja kalastajiksi, hän toisteli helluntaistikiiran muunnelmaa: ”Pyhä Henki on hyvyyden lähde, joka tekee kalastajista teologeja – ja nyt teologeista kalastajia.” Näin hän nöyrtyi uuteen asemaansa. Hän leikitteli ajatuksella, että Solovetskin vankileiri oli luostarimainen hyveiden koulu: köyhyyden, sävyisyyden, nöyryyden, ruoasta pidättymisen, kärsivällisyyden ja työteliäisyyden koulu. Hänen seurallisuutensa, rakkautensa ja kiinnostuksensa jokaista ihmistä kohtaan oli hämmästyttävää. Hän oli vankileirin suosituin ihminen niin rikollisten kuin älymystönkin keskuudessa. Hän oli helposti lähestyttävä ja tavallisen tuntuinen, mutta iloisuuden ja tietynlaisen maallisuuden takaa saattoi vähitellen saada aavistuksen hänen suuresta hengellisestä kokemuksestaan ja lapsenomaisesta puhtaudestaan. Tavallisen maallisuuden ja jonkinlaisen houkkamaisuuden naamio kätkivät ihmisiltä hänen sisäisen työskentelynsä ja varjelivat hänet itsensä tekopyhyydeltä ja turhamaisuudelta.

Keskikesällä 1925 arkkipiispa Ilarion siirrettiin Solovetskista Jaroslavlin vankilaan. Olot olivat siellä toisenlaiset kuin Solovetskissa. Hän sai lukea hengellistä kirjallisuutta ja kirjoittaakin. Hän laati monta paksua vihkoa muistiinpanoja pyhien isien kirjoituksista ja lähetti ne sensuurin tarkastuksen jälkeen ystävilleen.

Tuohon aikaan Venäjän kirkossa syntyi neuvostovallan tukema suuntaus ”elävä kirkko”, joka kannatti uutta ajanlaskua. Valtiollisen poliisin agentti yritti taivuttaa Ilarionin liittymään siihen. ”Moskova rakastaa ja odottaa Teitä”, hän imarteli Ilarionia luvaten vapautta, mutta piispa pysyi horjumattomana ja kieltäytyi vapaudesta, jonka hintana olisi ollut petturuus kirkon perinteistä linjaa kohtaan. Tämän jälkeen hänen vankeusaikaansa jatkettiin kolmella vuodella, ja hänet lähetettiin takaisin Solovetskiin. ”Elävän kirkon” kannattajat eivät kuitenkaan jättäneet häntä rauhaan. Kesällä 1927 hänet vietiin Moskovaan, jossa häntä jälleen suostuteltiin liittymään uuteen ryhmittymään, mutta hän pysyi lujana: ”Ennemmin mätänen vankilassa kuin muutan kantani”, hän sanoi.

Solovetskissa vuonna 1926 arkkipiispa Ilarion laati yhdessä muiden vangittuna olleiden piispojen kanssa julkilausuman, joka määritteli ortodoksisen kirkon aseman uudessa historiallisessa tilanteessa. Tällä kuuluisalla Solovetskin julistuksella oli suuri merkitys kirkon taistelussa erilaisia sisäisiä hajottavia virtauksia vastaan.

Joulukuussa 1929 arkkipiispa Ilarionin ristintie alkoi lähetä loppuaan. Hänet tuomittiin karkotettavaksi Alma-Ataan, Kazakstaniin kolmeksi vuodeksi ja häntä lähdettiin kuljettamaan vartioituna vankilasta toiseen. Matkalla hänet ryöstettiin. Leningradiin hän saapui sairaana, syöpäläisiä kuhisevassa repaleisessa paidassa. Vankilan sairaalasta, jonne hänet sijoitettiin, hän kirjoitti: ”Olen vaikeasti sairastunut pilkkukuumeeseen ja olen vankilasairaalassa. Tartunnan sain ilmeisesti matkalla. Kohtaloni ratkeaa lauantaina (sairauden kriisivaihe); tuskin kestän.” Kuumeen noustua korkeaksi hän alkoi hourailla. Sitten hänen kuultiin sanovan: ”Nyt olen kokonaan vapaa, kukaan ei vie minua.”

Uskon tunnustaja arkkipiispa Ilarion kuoli 15. joulukuuta 1929. Leningradin metropoliitta Serafim Tšitšagov (ks. 28.11.) sai luvan hakea ruumiin haudattavaksi. Sairaalaan toimitettiin valkoinen piispallinen puku ja valkoinen mitra, vainaja puettiin ja vietiin Novodevitšin luostarin kirkkoon. Arkkipiispa Ilarion oli täysin muuttunut. Arkussa lepäsi säälittävän näköinen, paljaaksi ajeltu ja harmaantunut vanhus. Eräs vainajan sukulaisnainen pyörtyi hänet nähdessään, niin vähän hän muistutti entistä Ilarionia.

Ilarion haudattiin Novodevitšin luostarin hautausmaalle. Vuonna 1999 pyhäinjäännökset siirrettiin Moskovaan Herran temppeliintuomisen (Sretenjen) luostariin ja Ilarion julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

16.12.

Kun Persian kuningas Kyros oli valloittanut Babylonian valtakunnan vuonna 539 eKr., hän salli juutalaisten palata pakkosiirtolaisuudesta takaisin Jerusalemiin ja jälleenrakentaa sen temppelin. Käynnistettiin rakennustyöt, joita johtivat Juudan käskynhaltija Serubbabel ja ylipappi Joosua. Hanke kohtasi kuitenkin vastustusta ja epäuskoa ja keskeytyi lopulta kokonaan. Silloin Jumala nosti kansalleen profeetoiksi Sakariaan (8.2.) ja Haggain, joka oli pakkosiirtolaisuuden jälkeisen ajan ensimmäinen profeetta. He alkoivat rohkaista kansaa jatkamaan rakennustöitä, jotta Jumalan lain vaatimukset voitaisiin täyttää.

Profeetta Haggai oli syntynyt Babylonissa ja kuului Leevin papilliseen heimoon. Hänen nimensä tarkoittaa ”juhlia” tai ”Jumalan juhlaa”. Epifanios Salamislaisen (315–403) mukaan Haggai profetoi jo nuorena Babylonissa juutalaisten palaavan takaisin omaan maahansa. Haggai oli itse ensimmäisten juutalaisten mukana näiden palatessa Jerusalemiin.

Syksyllä 520 eKr. Haggai ilmoitti Jumalan innoittamana ylipappi Joosualle, että aluetta vaivannut kuivuus oli Jumalan lähettämä rangaistus, joka johtui temppelin rakentamisen keskeyttämisestä. Haggai näki, että usko vaatii arvoisensa ulkonaiset muodot. ”Rakentakaa temppeli, niin minä otan sen omakseni ja täytän sen kirkkaudellani.” Tämä profetia on samalla esikuva siitä ikuisesta hengellisestä temppelistä, jollaiseksi kirkko, Kristuksen ruumis rakentuu. Kirkko on se lopullinen temppeli, jonka ”loisto on oleva suurempi kuin entisen” (Hag. 2:9). Profeetta Haggai kehotti juutalaisia hakemaan puuta vuorilta ja rakentamaan temppeliä; samalla hän salaisesti innoittaa uuden liiton Jumalan kansaa rakentamaan sisäistä temppeliään. Puiden ja kivien sijaan me tuomme omantuntomme, sydämemme ja sielumme elävinä kivinä kirkon hengellisen temppelin rakennukseksi.

Profeetta Haggai näki Serubbabelissa messiaanisen hahmon, joka edeltä kuvasi Messiaan tulemista. ”Sinusta tulee minun uskottuni, minä teen sinusta sinettisormukseni. Sinut minä olen valinnut, sanoo Herra Sebaot.” Serubbabel on Jumalan valinnan ja mielisuosion symboli. Hän on mukana myös Kristuksen sukuluettelossa (Matt. 1:12; Luuk. 3:27). Kirkkoisien mukaan Haggain Serubbabelille lausuma profetia ”Minä järisytän taivaan ja maan” (2:21) toteutui Kristuksen ristinkuolemassa, kun taivas pimeni ja maa järisi. Pelastushistoriassa on kolme maan järisemistä, joihin profetiat viittaavat: ensimmäinen tapahtui Siinailla lakia annettaessa, toinen Kristuksen kuollessa ja kolmas toteutuu Hänen toisessa tulemisessaan.

Epifanioksen mukaan Haggai lausui ensimmäisen ”hallelujan” Jerusalemissa pakkosiirtolaisuuden jälkeen. Septuagintassa ylistyspsalmit 145–148 on merkitty Haggain ja Sakariaan nimiin.

Pyhä Marinus oli kotoisin roomalaisesta senaattoriperheestä. Hän oli vielä nuori poika, kun hänet ilmiannettiin kristittynä ja määrättiin uhraamaan keisarikunnan jumalille keisari Carinuksen aikana (283–285). Hän kuitenkin kieltäytyi aikuisen miehen rohkeudella luopumasta Kristuksesta ja kesti vakaasti erilaisia kidutuksia. Häntä hakattiin puukepeillä ja hänet pantiin kuumennettuun pataan ja upotettiin kiehuvaan veteen. Hän ei kuitenkaan tuntenut kuumuutta ja säilyi vahingoittumattomana. Pedotkaan eivät suostuneet syömään häntä, kun hänet heitettiin niiden eteen.

Sen jälkeen Marinus teeskenteli, että hän oli valmis uhraamaan epäjumalille. Hänet vietiin temppeliin, mutta uhraamisen sijaan hän kaatoi epäjumalanpatsaan, minkä vuoksi hänet määrättiin mestattavaksi. Hänen isänsä ja äitinsä rohkaisivat häntä kidutusten aikana ja seurasivat häntä myös mestauspaikalle ylistäen häntä autuaaksi, koska hänen osakseen tuli marttyyrien kruunu.

Pyhä Modestos syntyi kuudennella vuosisadalla ja kilvoitteli munkkina pyhän Teodosios Koinobiarkin (11.1.) perustamassa luostarissa. Hänet tunnettiin askeettisesta elämästään, hengellisistä hyveistään ja syvällisestä todellisen filosofian tuntemuksesta – sen jonka päämääränä on tulla Pyhän Hengen valaisemaksi. Hän puhui viisaasti, teki oikeamielisiä tekoja ja sai nähdä jumalallisia näkyjä. Niin Modestos valittiin luostarinsa johtajaksi ja hän alkoi johtaa luostaria Jumalan tiellä opetuksillaan ja esimerkillään.

Vuonna 614 Persian hallitsija Khosroes II hyökkäsi Pyhään maahan ja piiritti Jerusalemia. Persialaiset olivat jo pari vuotta aiemmin vallanneet Damaskoksen ja Antiokian. Kolmen viikon piirityksen jälkeen persialaiset murtautuivat sisään Jerusalemiin. Kolmen päivän ajan he surmasivat säälimättömästi joukoittain kristittyjä ja polttivat rakennuksia. Patriarkka Sakarias ja tuhansia kristittyjä vietiin sotavankeina Persiaan ja Kristuksen pyhä risti heidän mukanaan.

Tuona vaikeana aikana pyhä Modestos nousi kristittyjen johtajaksi, ja hänestä tuli Sakariaksen seuraaja Jerusalemin kaupunkiin, jossa levottomuudet yhä kytivät. Sodan uhreja oli noin 30 000, heidän joukossaan Pyhän Sabbaksen luostarin veljestö, jonka Modestos hautasi. Modestos kokosi paenneet ja henkiin jääneet kristityt, lohdutti heitä ja valoi heihin toivoa. Kaupunki ja häpäistyt pyhät paikat oli puhdistettava ja korjattava. Aleksandrian patriarkka Johannes Laupiaan (12.11.) avulla Modestos kykeni palauttamaan Siionin köyhtyneen kirkon henkiin. Hän oli kuin toinen Serubbabel, sillä hänen johdollaan jälleenrakennettiin kristikunnan pyhin paikka, Pyhän haudan kirkko. Kaikkia kirkkoja ei kuitenkaan saatu koskaan entiselleen, osa jäi raunioksi ja osa jälleenrakennettiin huomattavasti vaatimattomampana.

Noihin aikoihin Modestos kastoi Magundat-nimisen persialaisen sotilaan, jonka sydämessä kirkkojen maalaukset olivat herättäneet kaipauksen kuulla enemmän kristinuskosta. Magundat luopui entisestä elämästään, ja hänet tultiin sittemmin tuntemaan pyhän Anastasios Persialaisen (22.1.) nimellä.

Pyhiinvaeltajien virta katkesi hetkeksi mutta ei kuitenkaan tyrehtynyt lopullisesti. Kun Modestos näki Jerusalemissa Armeniasta tulleen ryhmän, hän liikuttui niin, että kirjoitti Armenian katolikokselle Komitakselle (617–625) kirjeen, jossa hän kertoi saaneensa suurta lohtua nähdessään armenialaisten tulevan jokavuotiseen tapaansa pyhään kaupunkiin.

Patriarkka Sakarias palasi sotavankeudesta vuonna 619 ja sai Jerusalemin piispan tehtävät takaisin itselleen. Sakariaksen kuoleman jälkeen (631) Modestos seurasi häntä pyhän Jaakobin istuimelle. Hän julisti evankeliumia ja toimi Jumalan armon välikappaleena, kunnes nukkui pois rauhassa joulukuun 16. päivänä vuonna 633 (tai 634).[1]


[1] Ajan saatossa hänen elämäkertansa jakautui kahdeksi eri traditioksi ja kirkko alkoi viettää toisen Modestos Jerusalemilaisen muistoa 18.12. Tämä neljännen vuosisadan marttyyripiispaksi kuvattu hahmo on kuitenkin epäperäinen.

Keisarinna Teofano oli kuninkaallista sukua ja kotoisin Konstantinopolista. Hänen vanhempansa Konstantinos Martinakios ja Anna olivat lähtöisin Vähästä-Aasiasta. He olivat jo pitkään kärsineet lapsettomuudesta, ja Teofanon syntymä oli vastaus heidän rukouksiinsa. Jo kuusivuotiaana Teofano alkoi opiskella pyhiä kirjoituksia. Hänestä kehittyi vanhempiensa iloksi sekä ulkoiselta että sisäiseltä olemukseltaan kaunis neito, jota koristivat monet hyveet.Kun Bysantin keisari Basileios Makedonialainen (867–886) etsi puolisoa pojalleen, hänen huomionsa kiinnittyi Teofanoon, ja niin tämä valittiin tulevan keisari Leo VI Viisaan puolisoksi. Koko Konstantinopoli iloitsi uudesta prinsessasta. Nuortaparia kohtasi kuitenkin raskas koettelemus. Pontoslainen piispa Teodoros, joka oli harhaoppinen ja harjoitti salaa noituutta, valehteli Leon isälle Basileiokselle Leon suunnittelevan isänmurhaa ja vallankaappausta. Seurauksena oli, että Basileios sulki poikansa ja miniänsä kolmeksi vuodeksi vankilaan. Sopu saatiin kuitenkin lopulta aikaan, Basileios vapautti poikansa ja koska oli itse jo vanha ja sairaalloinen, julisti hänet keisariksi.

Kun Leo (886–912) nousi valtaistuimelle, Teofano vietti kyllä hovielämää palatsissa mutta ei välittänyt ylellisyydestä ja tämän maailman katoavasta nautinnosta. Asemansa vuoksi hän joutui pukeutumaan loistaviin vaatteisiin, mutta niiden alla hän käytti karkeaa jouhipaitaa. Vaikka hän joutui emännöimään ylellisissä ruokapöydissä, hänen omana ravintonaan oli tavallisesti vain leipää ja vihanneksia. Ylimääräisiä vaatteitaan ja korujaan hän myi ja jakoi rahat köyhille. Hän auttoi myös luostareita ja erakkoloita. Hän kunnioitti kaikkia ihmisiä, myös omia palvelijoitaan, joita hän ei puhutellut pelkällä nimellä vaan lisäsi aina sen eteen ”herra” tai ”rouva”. Palvelijoistaan hän huolehti muutenkin aivan kuin he olisivat olleet hänen omia sisariaan ja veljiään.

Teofano oli lempeä ja hyvä kaikkia kohtaan. Hän ei koskaan antautunut juoruiluun ja pahanpuhumiseen, ei valehdellut eikä vannonut. Hän rukoili kyynelin ja eli jatkuvassa katumuksen mielialassa. Öisin hän laskeutui kuninkaalliselta vuoteeltaan ja nukkui lattialla maton päällä; näin hänen oli helpompi nousta yön kuluessa rukoilemaan ja ylistämään Jumalaa.

Kun keisariparin tytär Eudokia kuoli vuonna 892, keisarinnan suurin toive oli luopua maailmasta ja mennä luostariin, mutta hänen rippi-isänsä pyhä Euthymios (5.8.) ei antanut hänelle siunausta siihen. Jumala ei kuitenkaan jättänyt keisarinnaa pitkäksi aikaan riutumaan maan päälle, vaan kutsui tämän luokseen marraskuun 10. päivänä 895 (tai 896), jolloin hän oli vielä alle 30-vuotias. Välittömästi hänen kuolemansa ja hautajaistensa jälkeen hänen maallisten jäännöstensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Hänet haudattiin Pyhien apostolien kirkkoon. Nykyisin pyhän keisarinna Teofanon reliikit ovat Pyhän Georgioksen kirkossa ekumeenisen patriarkaatin tiloissa Istanbulissa.

Ruhtinatar Solomonia oli Moskovan suuriruhtinas Vasili III:n (1505–1533) ensimmäinen vaimo, jonka tämä oli valinnut puolisokseen viidensadan kaunottaren joukosta. Avioliitosta ei kuitenkaan syntynyt lapsia. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuriruhtinas päätti solmia uuden liiton liettualaisen ruhtinattaren kanssa. Avioeropäätöstä arvostellut metropoliitta Varlaam siirrettiin pois piispanistuimeltaan ja suljettiin luostariin, ja ruhtinatarta puolustanut pyhittäjä Maksim Kreikkalainen (21.1.) teljettiin niin ikään vankilaan. Ruhtinatar Solomonia vihittiin väkisin nunnaksi Moskovassa ja hän sai uuden nimen Sofia. Vihkimyksen jälkeen hänet vietiin vartioituna Suzdaliin Jumalanäidin suojeluksen luostariin, josta tuli sittemmin vasten tahtoaan nunnaksi vihittyjen ruhtinattarien karkotuspaikka.

Vaikka nunna Sofia murehti kohtaloaan, hän alistui Jumalan tahtoon ja sai lohtua rukouksesta. Hän hankki koristuksekseen hyveitä ja kohosi vähitellen hengelliseen täydellisyyteen. Hän nukkui pois Herrassa vuonna 1542, ja pian hänen haudallaan Suzdalissa alkoi tapahtua ihmeitä. Hänen entisen miehensä toisella avioliitolla ei ollut Jumalan siunausta: siitä syntyneestä pojasta tuli hirmuteoistaan tunnettu tsaari Iivana Julma.

Marttyyripiispa Arkadi Ostalski syntyi vuonna 1888 Žitomirin läänissä Ukrainassa. Hänen isänsä Josif palveli pappina Žitomirissä. Arkadi opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja suunnitteli vihkiytyvänsä munkiksi, mutta kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan hän meni naimisiin. Avioliitto ei kuitenkaan ollut onnistunut.

Arkadi vihittiin papiksi vuonna 1911. Hän työskenteli aluksi hiippakunnan sisälähetystyössä mutta palasi sitten Žitomiriin, jossa hän palveli Pyhän Nikolaoksen kirkossa vuosina 1917–1922. Hyvänä puhujana hän tuli nopeasti tunnetuksi innoittavista opetuspuheistaan, joita hän piti jopa kahdesti päivässä. Kansalaissodan aikana hän perusti seurakuntaansa ortodoksisen veljestön, joka auttoi kaikkia sairaita ja apua tarvitsevia. Hän johti itse veljestön toimintaa ja rukouksissaan muisteli nimeltä kaikkia veljestöltä apua saaneita kärsiviä. Veljestön jäsenten hengellistä elämää ja uskoa hän vahvisti järjestämällä pitkiä jalkaisin tehtyjä pyhiinvaelluksia Ukrainan pyhille paikoille. Hän oli itse kaikille uhrautuvaisuuden ja omaisuudettomuuden esimerkki. Hänellä oli tuskin mitään henkilökohtaista omaisuutta. Kerran hän antoi jollekin köyhälle juuri lahjaksi saamansa turkin, toisen kerran saappaat jalastaan ja kerran jopa päällyshousut viittansa alta.

Kirkkopoliittisesti isä Arkadi pysyi horjumattoman uskollisena Venäjän kirkolle eikä tunnustanut Ukrainan autokefaalista kirkkoa, jonka kansallismieliset ukrainalaiset perustivat kansalaissodan aikana.

Vuonna 1920 bolševikit saivat Žitomirin lopullisesti hallintaansa. Arkadin aktiivinen toiminta herätti vallanpitäjien huomion. Hänet pidätettiin vuonna 1922 hänen poistuessaan kirkosta, jossa hän oli juuri toimittanut liturgian. Samalla pidätettiin hänen isänsä pappi Josif Ostalski, joka kuoli pian vankilassa. Tieto isä Arkadin pidätyksestä levisi ympäri kaupunkia ja seurakuntalaiset toivat hänelle vankilaan niin paljon paketteja, että niistä riitti sekä vangeille että vartijoille. Oikeudenkäynnissä isä Arkadia syytettiin siitä, että hän oli lukenut kirkossa patriarkka Tiihonin paimenkirjeen, jossa tämä kehotti pappeja luovuttamaan nälkää näkevien auttamiseksi välitöntä liturgista käyttöä vailla olevat kirkon kalleudet, mutta kielsi vakinaisessa liturgisessa käytössä olleiden esineiden luovuttamisen. Oikeudessa kirjeen lukeminen tulkittiin vastavallankumoukselliseksi teoksi. Todistajat kuvasivat lausunnoissaan isä Arkadia suurenmoiseksi ihmiseksi ja papiksi, joka oli omistanut koko elämänsä Jumalan ja ihmisten palvelemiseen. Virallisen syyttäjän mukaan lausunnot vain vahvistivat isä Arkadin syyllisyyden osoittaen hänen olevan idealistinen (eikä materialistinen) sekä neuvostovallan ihanteiden vastainen ihminen. Arkadi tuomittiin kuolemaan. Kerrotaan, että tuomiota luettaessa hän nukahti. Kun vartijat herättivät hänet ja kertoivat kuolemantuomiosta, hän totesi: ”Kiitän Jumalaa kaikesta. Minulle kuolema on saavutus.” Uskovat anoivat kuitenkin tuomion lieventämistä, ja se muutettiin viiden vuoden vankilatuomioksi.

Parin vuoden kuluttua kaikki kirkon kalleuksien takavarikointioikeudenkäynneissä tuomitut armahdettiin, heidän joukossaan isä Arkadi. Tällä välin hänen puolisonsa oli mennyt naimisiin puna-armeijan upseerin kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, isä Arkadi myöntyi eroon ja omisti kaiken aikansa rukoukselle ja kirkolle iloiten siitä, että Herra oli vapauttanut hänet avioliiton kahleista. Hän matkusti Divejevon luostariin, jota ei ollut vielä suljettu. Siellä autuas houkka Maria Ivanovna (26.8.) sanoi hänelle: ”Sinusta tulee piispa, mutta vankilasta et pääse.” Sarovin luostarissa Arkadi vihittiin munkiksi nimeä muuttamatta.

Palattuaan Žitomiriin Arkadi omisti kaiken aikansa veljestön työlle ja enensi rukouskilvoitustaan. Selkeämmin kuin koskaan ennen hän käsitti, että kristillisen elämän päämääränä oli Pyhän Hengen saaminen ja pyhyys. Käydessään Moskovassa ja Kiovassa hoitamassa kirkollisia asioita hän piti opetuspuheita ja otti vastaan synnintunnustuksia. Hänen maineensa keräsi kirkkoon suuret joukot rukoilijoita.

Syyskuussa 1926 isä Arkadi vihittiin Moskovassa Lubnyn apulaispiispaksi Poltavan hiippakuntaan. Miltei heti vihkimisen jälkeen hänet pidätettiin ja karkotettiin Harkoviin. Häntä kiellettiin matkustamasta hiippakuntansa alueelle, mutta hän päätti toimittaa Lubnyn kaupungissa edes pääsiäisyön palveluksen. Hän lähti sinne salaa ja tuli alttariin juuri ennen puoliyöpalveluksen alkua mustat lasit silmillään. Katedraalin diakoni ei tunnistanut häntä piispaksi ja oli vähällä heittää hänet ulos alttarihuoneesta ennen kuin hän paljasti henkilöllisyytensä. Heti palveluksen jälkeen Arkadi piiloutui paeten kirkkoon ilmestyneitä viranomaisten kätyreitä. Tämä oli hänen ainoa oman hiippakuntansa alueella toimittamansa palvelus.

Tämän jälkeen Arkadi matkusti Uuden Athoksen luostariin Kaukasukselle ja asui vuorilla tavaten sinne paenneita kilvoittelijoita, mutta sielläkin tilanne oli rauhaton. Viranomaiset jäljittivät munkkeja metsästäjien avulla, pidättivät ja teloittivat heitä.

1920-luvun lopulla alkoi uusi vainoaalto kristittyjä vastaan. Vaelteleva elämä vaikeissa oloissa vuoroin kaupungissa ja vuorilla heikensivät Arkadin terveyttä. Sairastettuaan keuhkopussintulehduksen hän päätti seurauksista välittämättä ilmoittautua itse valtiolliselle poliisille (OGPU), sillä ilman sen suostumusta hän ei voinut vapaasti toimia piispana eikä saada nimitystä yhteenkään hiippakuntaan. Kuulustelun jälkeen hänet pidätettiin ja suljettiin Butyrkan vankilaan. Virallisessa tutkinnassa hänen todettiin syyllistyneen neuvostovastaiseen toimintaan ja hänet tuomittiin Solovetskin keskitysleirille.

Piispa Arkadi oli Solovetskissa vuodesta 1928 vuoteen 1937. Hänet määrättiin kaikkein raskaimpiin töihin ja majoitettiin samaan parakkiin vuoroin tavallisten rikollisten, vuoroin papiston kanssa. Hänellä oli kuitenkin hyvä vaikutus kaikkiin. Leirin johtoa tämä ei miellyttänyt, ja siksi hänet siirrettiin usein paikasta toiseen. Kaikki hengellisiltä lapsiltaan saamansa paketit Arkadi jakoi toisille vangeille. Hän halusi pappien auttavan toisiaan, jottei kukaan jäisi ilman tukea noissa äärimmäisen vaikeissa oloissa.

Ilmiantajat ja vankien jatkuva tarkkailu tekivät leirillä olon tavallistakin vaikeammaksi. Jokaisesta vangista tehtiin salainen kaavake, johon kirjattiin hänen käytöksensä, puheensa, mielipiteensä ja näkemyksensä. Piispa Arkadin arvovalta vankien ja saarella vielä asuneiden vapaiden munkkien keskuudessa ärsytti leirin johtoa, joka alkoi etsiä syytä rangaistakseen häntä vielä entistäkin kovemmin. Solovetskin luostarin munkit saivat toimittaa palveluksia sataman rukoushuoneessa. Ensin myös vangitut papiston jäsenet osallistuivat palveluksiin, mutta myöhemmin se kiellettiin. Vuonna 1931 eräs vangeista teki kantelun piispa Arkadia vastaan ilmoittaen hänen osallistuneen jumalanpalveluksiin yhdessä muutamien muiden pappien kanssa. Kun Arkadia oli kuulusteltu, asia lähetettiin eteenpäin valtiolliseen poliisiin, joka lisäsi hänen viiden vuoden tuomioonsa toiset viisi vuotta. Rangaistukseksi hänet siirrettiin joksikin aikaa Sekirnajavuorelle.

Sekirnajavuori oli eräänlainen Solovetskin sisäinen vankila, jossa oli äärimmäisen ankara järjestys. Ruoaksi annettiin mätiä elintarvikkeita ja niitäkin hyvin niukalti. Vuorella oli kaksi osastoa, ylempi ja alempi. Ylemmän osaston vangit istuivat päiväkaudet orsilla kylki kyljessä ylettämättä koskettamaan jaloilla lattiaan. Yöksi sai asettua makuulle kivilattialle ilman peitettä, mikä talvella oli silkkaa kidutusta, sillä sellin ikkunat olivat rikki. Jonkin ajan kuluttua ylemmän osaston vangit siirrettiin alas, ja heidät pantiin raskaaseen työhön.

Kymmenen vankeusvuoden jälkeen Arkadi pääsi leiriltä kokonaan harmaantuneena. Hänen asuinpaikakseen määrättiin Kaluga. Samana vuonna hänet nimitettiin Bežetskin apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan, mutta hänestä riippumattomista syistä hän ei voinut ottaa tehtävää vastaan.

Kirkkoa vainottiin taas ankarasti. Syyskuussa 1937 alkoivat papiston ja uskovien joukkopidätykset. Myös piispa Arkadi pidätettiin ja vietiin Moskovaan Butyrkan vankilaan. Kuulusteluissa tutkintatuomari syytti häntä vihamielisestä suhtautumisesta neuvostovaltaan. Monet todistajat kertoivat hänen muun muassa sanoneen: ”Sain kärsiä paljon leirillä, mutta palan jälleen halusta tehdä työtä ortodoksisen kirkon vahvistamiseksi, selittää uskoville nykyisten tapahtumien merkitystä Venäjän kansan elämässä ja vahvistaa kansan uskoa. Vaikka joutuisin uudelleen kärsimään, olen valmis kaikkeen.”

Esitettyihin todisteisiin Arkadi vastasi: ”Kirkon horjumisen syynä on moraalinen lankeemuksemme. Kirkon vahvistamiseksi on siis välttämätöntä aloittaa omasta eettisestä parannuksenteosta. Vakuutuin Solovetskissa siitä, että vapauduttuani en pyri johtamaan hiippakuntaa vaan toimittamaan jumalanpalveluksia kirkossa. Jos se ei onnistu, haluan olla vaikka edes vahtimestarina missä tahansa kirkossa pitäen salassa piispallisen arvoni ja yrittäen antaa eettisen esimerkin siitä, että mekin voimme kaunistaa kirkkoa nykyoloissa. Vain kirkonpalvelijoiden ja uskovien eettinen täydellistyminen sitoo heidät toisiinsa ja tekee kirkon kykeneväksi vastustamaan vallitsevaa epäuskoa.”

Viimeisessä kuulustelussa piispa Arkadilta kysyttiin vielä kerran, miten hän suhtautuu neuvostovaltaan. ”Viidentoista karkotuksessa vietetyn vuoden jälkeen olen yhä tänä päivänäkin eri mieltä neuvostovallan kanssa vain uskontoa ja kirkkojen sulkemista koskevassa kysymyksessä”, hän vastasi.

Joulukuun alussa piispa Arkadi tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin Moskovan lähellä Butovon ampumakentällä 29. joulukuuta (juliaanisen kalenterin mukaan 16.12.) 1937 ja hänet haudattiin joukkohautaan. Venäjän kirkko kanonisoi piispa Arkadin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

17.12.

Kun Babylonin kuningas Nebukadnessar oli vallannut Jerusalemin 597 eKr, hän palasi kotimaahansa mukanaan Juudan nuori kuningas Jojakin, kaupungin ylimystöä ja Jumalan temppelin pyhiä esineitä. Babylonialaiset valitsivat israelilaisten ylimysten lapsista kauneimmat ja älykkäimmät oppimaan kaldealaisten kieltä ja kirjallisuutta, jotta heistä kasvaisi palvelijoita kuninkaan hoviin. Valittujen joukossa olivat kahdeksanvuotias Daniel ja hänen toverinsa, joille annettiin uudet nimet. Danielista tuli Beltesassar, Hananjasta Sadrak, Asarjasta Abed-Nego ja Misaelista Mesak.

Pakanoiden keskellä eläessäänkin Daniel noudatti juutalaisen lain vaatimuksia tarkasti. Hän ei saastuttanut itseään kuninkaan pöydän herkuilla ja viineillä, vaan nautti tovereidensa kanssa pelkästään vettä ja kasviksia. Silti he näyttivät muita terveemmiltä. Jumala antoi heille myös viisautta ja ymmärrystä niin, että he osoittautuivat valtakunnan oppineita ja pappeja etevämmiksi. Lisäksi Daniel sai lahjan tulkita unia ja näkyjä.

Kerran kuningas Nebukadnessar näki unen, joka jäi vaivaamaan häntä, ja hän kutsui eteensä kaikki enteidenselittäjänsä ja pappinsa. Kuningas ei kuitenkaan luottanut heihin ja siksi hän ei kertonut untaan vaan vaati heitä ilmoittamaan itse sekä unen että sen selityksen. Kun kukaan ei kyennyt tähän, kuningas suuttui ja määräsi kaikki kuolemaan. Tästä kuullessaan Daniel pyysi itselleen lisäaikaa ja rukoili hartaasti Jumalaa. Yöllä Jumala paljasti unen ja sen merkityksen Danielille.

Unessa oli valtaisa kuvapatsas, jonka pää oli kultaa, rinta ja käsivarret hopeaa, vatsa ja reidet pronssia, jalat osaksi rautaa ja osaksi savea. Esiin vyöryi suuri kivi, joka murskasi patsaan jalat, ja patsaan tuhouduttua kivestä tuli suuri vuori, joka täytti koko maailman. Danielille selvisi, että unen merkitys on maailmanhistoriallinen. Kultainen pää tarkoitti kaldealaisten valtakuntaa, hopeinen osa sen jälkeen tulevaa Meedia-Persiaa, pronssinen osa Aleksanteri Suuren helleenistä valtakuntaa ja rauta Rooman valtakuntaa. Mutta kivi, joka lähti liikkeelle ihmiskäden koskematta viimeisen valtakunnan aikana, kuvasi sitä, kuinka Jumala Jeesuksessa Kristuksessa perusti ikuisen hengellisen valtakunnan, pyhän kirkon, jota mikään ei tule tuhoamaan.

Kuningas lankesi maahan Danielin edessä kiittäen häntä ja hänen Jumalaansa. Hän teki Danielin Babylonian maakunnan käskynhaltijaksi ja koko valtakunnan viisaiden ylivalvojaksi. Daniel jäi kuninkaan hoviin, mutta Hananja, Asarja ja Misael nimitettiin hoitamaan Babylonian maakunnan hallintoa. Danielin maine kasvoi entisestään, kun hän paljasti kahden miehen juonen näiden syytettyä väärin siveettömyydestä Susannaa, joka oli hylännyt heidän sopimattomat ehdotuksensa.

Kahdeksantenatoista hallitusvuotenaan kuningas Nebukadnessar teetti itsestään kultaisen kuvapatsaan ja määräsi kaikki valtakuntansa virkailijat kumartamaan sitä kuolemanrangaistuksen uhalla. Kun väkijoukko kumartui patsaan edessä, kolme nuorta miestä jäi seisomaan paikoilleen, sillä yhdelle ja ainoalle Jumalalle uskollisina he eivät voineet totella jumalatonta käskyä. Silloin kaldealaiset virkamiehet, jotka kadehtivat Hananjan, Asarjan ja Misaelin saamaa asemaa, kavalsivat heidät kuninkaalle. Kun nuorukaiset ilmoittivat kuninkaalle mieluummin kuolevansa kuin kumartavansa hänen patsastaan, kuningas raivostui ja määräsi tulisen pätsin kuumennettavaksi seitsemän kertaa tavallista kuumemmaksi ja nuorukaiset heitettäväksi tuleen.

Hananja, Asarja ja Misael alkoivat nöyrästi rukoilla koko kansansa nimissä. He tunnustivat isiensä rikkomukset ja Jumalan tuomioiden oikeudenmukaisuuden. Mutta kun heidät heitettiin tuleen, liekkien keskellä heidän seuraansa ilmestyi Jumalan enkeli, joka suojeli nuorukaisia tulen poltteelta. Nuorukaisten rukous muuttui ylistyslauluksi, jossa he kutsuivat koko luomakuntaa, näkyviä ja näkymättömiä, ylistämään Herraa iankaikkisesti. Nuorukaiset tanssivat ilosta enkelin ympärillä, ja heidän ylistyksessään koko luomakunta kokoontui Jumalan Sanan, Kristuksen ympärille, sillä heidän pelastajakseen laskeutunut enkeli oli Jumalan Pojan ennuskuva.

Kuningas Nebukadnessar katseli hämmästyneenä pätsiin ja hänkin erotti liekkien keskeltä enkelin: ”Minä näen neljä miestä kävelemässä vapaina tulen keskellä, eivätkä he ole vahingoittuneet! Ja neljäs on Jumalan Pojan näköinen.” Kuningas meni lähemmäksi ja huusi heitä tulemaan ulos. Kun Hananja, Asarja ja Misael astuivat ulos liekeistä, kaikki näkivät, ettei tuli ollut tehnyt heille mitään. Kuningas ylisti heidän Jumalaansa ja antoi heille entistä suuremman vallan.

Samana vuonna Nebukadnessar näki jälleen pelottavan unen, jonka ainoastaan Daniel kykeni Pyhän Hengen innoittamana selittämään. Unessa oli taivaaseen asti ulottuva puu, jonka suojissa asui eläimiä ja jossa kasvoi hedelmiä, mutta taivaasta laskeutunut enkeli määräsi puun katkaistavaksi. Daniel ilmoitti, että puu tarkoitti kuningasta itseään. Uni toteutui kahdentoista kuukauden kuluttua, kun Jumala rankaisi kuningas Nebukadnessaria hänen ylpeytensä tähden. Kuningas menetti järkensä ja kuninkuutensa. Hänet ajettiin ulos ihmisten parista, ja hän harhaili sekapäisenä luonnossa ja eli eläinten tavoin. Seitsemän vuoden kuluttua, kun hän oli nöyrtynyt, hänen järkensä palasi ja hän sai asemansa takaisin.

Kuningas Nebukadnessar kuoli vuonna 562 eKr. Erinäisten levottomuuksien jälkeen valtaan tuli Belsassar (548–539 eKr.). Hän järjesti kerran suuret pidot, joissa hän juopuneena käski tuoda Jerusalemin temppelistä aikanaan ryöstetyt astiat. Ylimystensä ja naistensa kanssa hän joi pyhistä astioista epäjumaliensa kunniaksi. Silloin huoneen seinälle ilmestyi ihmisen käsi, joka kirjoitti seinään salaperäisiä merkkejä. Väki järkyttyi suuresti, mutta kukaan ei kyennyt tulkitsemaan kirjoitusta. Lopulta paikalle haettiin Daniel, joka ensin puhui kuninkaalle kaikesta siitä mitä Jumala oli Nebukadnessarin aikana tehnyt. Sitten hän luki tekstin ”Mene, mene, tekel u-farsin”[1] ja ilmoitti sen merkitsevän, että Belsassar on punnittu ja kevyeksi havaittu ja että hänen valtakuntansa jaetaan ja annetaan meedialaisille ja persialaisille. Ja jo samana yönä kuningas Belsassar surmattiin ja valtaan nousi meedialainen Dareios.

Dareios huomasi Danielin viisauden ja teki hänestä yhden valtakunnan kolmesta ylivalvojasta. Toiset kaksi ylivalvojaa alkoivat kuitenkin juonitella Danielia vastaan. Tietäen hänen tapansa rukoilla he saivat Dareioksen antamaan asetuksen, jonka mukaan kukaan ei saanut 30 päivään rukoilla ketään muuta kuin kuningasta. Daniel ei antanut maallisen asetuksen vaikuttaa rakkauteensa taivaalliseen Jumalaan ja uskollisuuteensa Hänen lailleen. Tavalliseen tapaansa Daniel rukoili avoimesti Jerusalemiin päin kolme kertaa päivässä. Kun hänen rukouksistaan raportoitiin kuninkaalle, tämä tuli kovin surulliseksi, sillä hän arvosti suuresti Danielin uskontoa, mutta oli jo ehtinyt määrätä asetuksen rikkojat heitettäväksi leijonien luolaan.

Daniel vietiin leijonien luolaan, jonka suu suljettiin. Kuningas vietti koko yön paastoten ja valvoen. Aikaisin aamulla ahdistunut kuningas riensi luolalle. Hämmästyksekseen hän sai nähdä Danielin istuvan leijonien keskellä kaikessa rauhassa. Leijonat kieriskelivät Danielin jalkojen juuressa, jotta hän rapsuttaisi ja silittäisi niitä – aivan kuin hän olisi ollut toinen Aadam Eedenin puutarhassa.

Alueella palvottiin tuohon aikaan Bel-nimistä jumalaa, joka tunnettiin siitä, että yön kuluessa hän oli syönyt hänelle päivän mittaan uhratut ruoat. Daniel kuitenkin paljasti Belin temppelin pappien juonen. Nämä menivät temppeliin öisin salakäytävää pitkin syömään ihmisten jättämiä ruokatarpeita.

Elämänsä loppupuolella profeetta Daniel sai nähdä monia profeetallisia näkyjä. Jo Belsassarin ensimmäisenä hallitusvuotena hän näki näyssä neljä petoa, jotka kuvasivat pakanallisia valtakuntia: leijona kuvasi Babyloniaa, karhu Persiaa, leopardi Aleksanteri Suuren (336–323 eKr.) hellenististä valtakuntaa ja neljäs, kymmensarvinen peto Rooman valtakuntaa. Profeetta Danielin näyt ennakoivat sitä, mikä Ilmestyskirjassa esitetään vielä kirkkaammin. Maailmanaikojen lopulla vallankumoukset, sodat ja epäsopu saavat ihmiskunnan sekasorron valtaan, ja kaikki huipentuu Antikristuksen hallintoon. Hänessä tiivistyy kaikki Saatanan pahuus, ja hän ottaa itselleen Jumalan aseman ihmisten palvonnan kohteena.

Lopun aikaa koskevassa näyssä Daniel näki Jumalan valtaistuimen tulenliekkien kaltaisena ja Ikiaikaisen valoa hohtavassa viitassaan – Jumala istui valtaistuimelleen tutkimaan ihmisten omientuntojen kirjoja tuomitakseen maailman. Enkelit saattoivat Ihmisen Pojan Isän valtaistuimen eteen ja Hänelle annettiin valta, voima, kunnia ja ikuinen kuninkuus yli kaikkien kansojen, heimojen ja kielien taivaassa, maan päällä ja maan alla. Näin koko maailmankaikkeus saa tietää Hänen olevan Herra, Jumalan Poika, Isän esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa ja että tullessaan esikoiseksi kuolonuneen nukkuneista Hän on asettanut ennalleen meidän turmeltuneen ihmisluontomme.

Enkeli Gabriel ilmoitti Danielille näyssä, että juutalainen kansa saisi palata Jerusalemiin seitsemän vuosiviikon eli 49 vuoden kuluttua ja aloittaa uudelleen jumalanpalveluksen pyhässä kaupungissa. Tämä tapahtui voidellun ruhtinaan Serubbabelin johdolla. Samalla kyseessä oli esikuva koko ihmiskunnan ennalleen asettamisesta todellisen voidellun, Kristuksen kautta, mikä oli toteutuva 62 vuosiviikkoa eli 434 vuotta myöhemmin. Näin profeetta Daniel ilmoitti myös Messiaan tulemisen tarkan ajan.

Daniel sai nähdä itsensä Kristuksen ihmisen hahmossa, pellavavaatteeseen ja kultaiseen vyöhön puettuna. Hänen ruumiinsa välkehti jalokiven tavoin, hänen kasvonsa loistivat kuin salama ja silmänsä kuin tulisoihdut. Tämän näyn edessä profeetta menetti kaiken voimansa ja kaatui kasvoilleen. Hän säilyi tajuissaan ainoastaan enkelin tullessa vahvistamaan häntä. Sitten enkeli näytti Danielille näyssä Aleksanteri Suuren jälkeläisten väliset sodat ja Antiokus Epifaneksen (175–164 eKr.) toteuttaman hävityksen, joka ennakoi Antikristuksen aikaa.

Viimeinen Danielin näky koski ylösnousemusta. Aikojen lopussa maan tomussa nukkuvat heräävät, toiset ikuiseen elämään, toiset häpeään ja ikuiseen kauhuun (Dan. 12:2). Silloin vanhurskaat ovat loistava kirkkaina kuin aurinko. Mutta kun Daniel pyysi tarkempaa tietoa, Herra vastasi: ”Mene, Daniel. Totisesti, nämä asiat ovat salatut ja sinetöidyt lopun hetkeen saakka.” Lopuksi Herra kehotti häntä: ”Mene sinä, kunnes loppu tulee, lepää ja nouse saamaan osasi aikojen lopussa.”

Kaksi vuotta sen jälkeen kun juutalainen kansa oli palannut isiensä maahan pyhä profeetta Daniel nukkui pois rauhassa kahdeksankymmenen vuoden iässä vuosien 534–530 eKr. tienoilla oltuaan 70 vuotta pakkosiirtolaisuudessa.

Pyhät nuorukaiset Hananja, Asarja ja Misael kuolivat Babyloniassa, jonne heidät haudattiin. Erään tradition mukaan he kuolivat mestaamalla. Heidän reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin yli tuhat vuotta myöhemmin. Pyhien nuorukaisten ylistysveisu on jäänyt osaksi ortodoksista jumalanpalveluselämää: sitä lauletaan aamupalveluksen kanonin 7. ja 8. veisuissa sekä suuren lauantain palveluksessa.


[1] Teksti voidaan lukea verbeinä, jolloin sen merkitys on: ”laskettu, laskettu, punnittu ja jaettu”, tai se voidaan lukea painoyksikköjen niminä: ”mina, mina, šekeli ja puolikas”.

Kun Julianus Luopio (361–363) kulki Egyptin kautta sotaretkelleen Persiaa vastaan, hän sai kuulla kahdesta hurskaasta erakosta, jotka viettivät erämaassa hiljaista rukouksen täyttämää elämää. Keisari käski tuoda heidät luokseen. Ensin hän tiedusteli erakko Patermuthiokselta, minkä ikäinen tämä oli. Tämä vastasi olevansa 45-vuotias. Keisari lähetti hänet pois ja kutsui paikalle Kopriksen, joka oli nuorempi. Imarteluin ja viekkain sanoin Julianuksen onnistui taivutella Kopris kieltämään Kristus.

Saatuaan tietää Kopriksen lankeemuksesta Patermuthios kiiruhti palauttamaan tämän mieleen heidän yhteisen kilvoittelunsa erämaassa: rukoukset, paastot ja valvomiset. Kopris ryhdistäytyi ja palasi takaisin uskoon. Kun Julianus sai kuulla tästä, hän käski leikata Koprikselta kielen ja panna hänet makaamaan kuumalle ritilälle. Nähdessään hehkuvan ritilän Kopris pelästyi, mutta Patermuthios, joka myös pantiin ritilälle, valoi häneen jälleen rohkeutta. Jumalan armon avulla he selvisivät hengissä tästä kidutuksesta. Heidän urheutensa nähdessään Aleksanteri-niminen sotilas[1] tunnusti rohkeasti uskovansa Kristukseen ja liittyi viime hetkellä heidän joukkoonsa. Kaikki kolme mestattiin keisarin käskystä. Näin he pääsivät yhdessä pyhien voitollisten marttyyrien joukkoon ja saivat kunniakkaan marttyyriseppeleen.


[1] Toisten lähteiden mukaan Aleksanteri oli munkki.

Sturmi (Sturm) syntyi kristittyyn perheeseen Baijerissa. Hänet muistetaan saksien apostolina ja ensimmäisenä saksalaisena benediktiinimunkkina. Pyhä Bonifatius (5.6.) lähetti hänet opiskelemaan Fritzlarin luostariin pyhän Wigbertin johdolla. Siellä hänet vihittiin papiksi, minkä jälkeen hän alkoi tehdä lähetystyötä Kölnin ympäristössä Westfalenissa. Kolmen vuoden kuluttua hän sai siunauksen lähteä kahden toverinsa kanssa Hersfeldiin kilvoittelemaan erakkona. Kun heidän pieni yhteisönsä kärsi kovasti saksiheimojen ryöstöretkistä, Bonifatius ehdotti heille luostarin rakentamista etelämmäksi.

Sturmi ratsasti aasilla Greizbach- ja Fuldajokien yhtymiskohtaan, jonne perustettiin Fuldan luostari vuonna 744. Siitä tuli Bonifatiuksen suosikkiluostari ja Sturmista sen ensimmäinen johtaja. Hänet lähetettiin ensimmäiseksi Italiaan, Monte Cassinoon saamaan lisäoppia. Paavi Sakarias (741–752) myönsi luostarille huomattavan toimintavapauden ottamalla sen suoraan omaan alaisuuteensa. Fuldan luostarista tuli alueen johtava hengellisyyden ja kirkollisen kulttuurin keskus.

Pyhä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman vuonna 754 ja hänet haudattiin Fuldan luostariin. Tämän jälkeen Sturmi joutui vaikeuksiin, kun Mainzin piispa Lull (16.10.) alkoi vaatia luostaria oman hiippakuntansa alaisuuteen. Sturmi karkotettiin luostaristaan vuonna 763 munkkien rajusta vastustuksesta huolimatta. Kahden vuoden kuluttua hänen kuitenkin sallittiin palata veljestönsä suureksi riemuksi.

Sturmin ja hänen munkkiensa yritykset levittää kristinuskoa saksien keskuudessa kärsivät kovasti kirkon sisäisistä riidoista ja erityisesti kuningas Pipinin (k. 768) ja tämän pojan Kaarle Suuren (k. 814) sotaretkistä sakseja vastaan. Kun Kaarle Suuri siirsi joukkonsa Espanjaan, saksit kostivat ajamalla Fuldan munkit pois luostaristaan. Vuonna 779 Kaarle Suuri palautti järjestyksen alueelle, mutta Sturmi ei enää ehtinyt toteuttaa haavettaan lähetystyön jatkamisesta saksien parissa. Pyhä Sturmi nukkui pois vuonna 779 ja vähitellen häntä alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.

Pyhä Stefanos oli Ebertiksen saaren hallitsija (nyk. Saltes lähellä Cadizia) Etelä-Espanjassa. Hän oli rikas ja kuuluisa. Hän oli saanut hyvän kristillisen kasvatuksen ja eli mielessään enemmän Jumalaa kuin ihmisiä varten. Lopulta rakkaus Jumalaan valtasi hänet niin täydellisesti, että hän jätti vanhimman poikansa hallitsemaan saarta ja lähti itse pyhiinvaellukselle Roomaan.

Lähtiessään Dunale jätti perheensä ja isänmaansa kokonaan eikä enää koskaan palannut takaisin saarelleen. Roomassa hän voitti paavi Agapetus II:n (946–955) ystävyyden ja sai tältä pienen skeeman munkin vihkimyksen. Rooman hallitsija Alberic ei kuitenkaan hyväksynyt häntä ja karkotti hänet kaupungista. Hän siirtyi Konstantinopoliin, missä hänestä tuli keisari Konstantinos Porfyrogenitoksen (913–959) läheinen ystävä. Myöhemmin Dunale lähti Jerusalemiin kumartamaan pyhiä paikkoja. Siellä patriarkka Kristodulos vihki hänet suuren skeeman munkiksi nimellä Stefanos.

Pyhän maan arabit pilkkasivat Stefanosta kovasti muun muassa siksi, että hänellä oli pyöreäksi leikattu parta. Kiusantekoon kyllästyneenä hän lähti kahden papin kanssa Egyptiin. Siellä kaikki kolme kuitenkin heitettiin vankilaan. Vasta puolen vuoden kuluttua Stefanos lähetettiin nälän ja janon näännyttämänä emiirin eteen, joka käytti hyväkseen hänen epätoivoista tilaansa saadakseen hänet kieltämään uskonsa. Stefanos vastusti kuitenkin lujasti ja tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen. Sen vuoksi häntä ruoskittiin ja kidutettiin vielä lisää. Kärsimykset saivat Stefanoksen sairastumaan ja tähän sairauteensa hän lopulta kuoli. Herra oli ilmoittanut hänelle ennalta hänen kuolinpäivänsä.

Pyhä Dionysios syntyi Zakynthoksen saarella vuonna 1547 hurskaaseen ja arvovaltaiseen perheeseen, joka kuului ylhäiseen Siguros-sukuun. Älykkyys ja taipumus mietiskelyyn näkyivät hänessä varhain. Hän meni jo nuorena munkiksi Strofades-saarten Kristuksen kirkastumisen luostariin noin 65 kilometriä Zakynthoksesta etelään. Paholaista, maailmaa ja lihallisuutta vastaan taistelemalla hänestä kehittyi erinomainen munkki ja luostarielämän esikuva kaikille. Hän paastosi innokkaasti ja valvoi suuren osan yötä rukoillen sekä tutkiskellen Raamattua ja pyhien isien opetuksia. Pian hän sai pappisvihkimyksen.

Saatuaan igumeninsa siunauksen Dionysios lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Odotellessaan Ateenassa sopivaa laivaa hän kävi tavan mukaan tervehtimässä Ateenan arkkipiispaa. Tämä oli kuullut paljon hyvää Dionysioksesta, ja koska Eginan saaren piispanistuin oli tuolloin tyhjillään, arkkipiispa pyysi häntä ryhtymään Eginan piispaksi. Dionysios esteli, koska ei nöyryydessään pitänyt itseään arvollisena piispan korkeaan hengelliseen tehtävään. Lopulta hän kuitenkin suostui arkkipiispan esitykseen nähden siinä Jumalan tahdon. Hän luopui aikeistaan lähteä Pyhälle maalle ja siirtyi Eginan saarelle.

Eginassa kansa iloitsi saadessaan uudeksi paimenekseen Jumalaa pelkäävän pyhittyneen miehen. Joka päivä esipaimen Dionysios opetti ja neuvoi kansaa ja oli itse heille hyvyyden ja armeliaisuuden esikuvana. Hän tuli yhä tunnetummaksi ja kansaa virtasi eri puolilta kuulemaan häntä. Pohjimmiltaan nöyränä munkkina hän alkoi pelätä ihmisten ylistyksen koituvan hänelle vahingoksi. Myös hallinnolliset tehtävät ja jatkuva yhteydenpito maailmaan rasittivat hänen hiljaisuutta rakastavaa mieltään. Niinpä hän alkoi suunnitella eroavansa tehtävästä ja siirtyvänsä takaisin kotisaarelleen. Hän toteutti aikeensa vuonna 1579. Konstantinopolin patriarkan vaatimuksesta hän joutui vielä jonkin aikaa toimimaan Zakynthoksen piispanistuimen viransijaisena, mutta heti kun uusi piispa oli valittu, hän vetäytyi Jumalansynnyttäjän Anafonitrian luostariin saaren vuoristoiseen osaan. Siellä hän maallisista huolista vapautuneena heittäytyi täysin rinnoin askeettisiin kilvoituksiin ja ennen kaikkea kolmiyhteisen Jumalan kuvaamattoman kauneuden mietiskelyyn, joka herkisti hänen sielunsa.

Luostarissakaan pyhä piispa ei unohtanut köyhiä. Joka vuosi hän lähetti pääsiäisenä saaren pääkaupunkiin suuren venelastillisen luostarin tuottamia erilaisia ruokatarpeita aina pääsiäislampaita myöten. Mukana seuranneet munkit jakoivat ne alueen köyhille perheille.

Dionysioksen inhimilliset mitat ylittävä sääliväisyys ja ihmisrakkaus tuli kirkkaimmin näkyviin, kun eräänä päivänä Dionysioksen luostariin saapui pelosta puolikuollut mies, joka lankesi itkien igumenin jalkoihin pyytäen tätä piilottamaan hänet. Kun Dionysios kysyi miehen pelon syytä, tämä vastasi, että Siguros-suvun mahtimiehet ajoivat häntä takaa, koska hän oli tappanut yhden heistä, Konstantinoksen. Dionysios hätkähti ja kyyneleet alkoivat virtanaan vuotaa hänen silmistään – murhattu oli hänen ainoa veljensä! Huokaisten hän kysyi: ”Miesparka, mitä pahaa tuo hyvä ihminen oli sinulle tehnyt, niin että tapoit hänet aiheetta?” Ankara taistelu alkoi hänen sisimmässään: ihmisenä pyhä tunsi halua kostaa rakkaan veljensä murha, mutta Kristuksen opetuslapsena hän tiesi, ettei saisi kostaa pahaa pahalla. Kristuksen rakkaus voitti, ja Dionysios kätki miehen varmaan paikkaan ja antoi tälle syötävääkin, ikään kuin tämä olisi ollut hänen ystävänsä.

Vähän ajan kuluttua luostariin saapui ryhmä surun riuduttamia ja ajojahdin uuvuttamia Dionysioksen sukulaisia mukanaan suuri joukko aseistettuja miehiä. Sukulaiset kertoivat hänen veljensä kauheasta lopusta ja tiedustelivat, oliko murhaaja ehkä liikkunut sielläpäin, niin että he voisivat ottaa hänet hengiltä. Dionysios teeskenteli, ettei tiennyt mitään tapahtuneesta. Hän itki yhdessä sukulaistensa kanssa, mutta pelastaakseen murhaajan hän neuvoi heitä lähtemään mitä pikimmin etsimään tarkempia tuntomerkkejä rikoksen tekijästä. Heti heidän lähdettyään Dionysios meni murhaajan luo, paljasti tälle olevansa murhatun veli, nuhteli häntä isällisesti ja johdatti hänet katumukseen. Hän antoi katuvalle miehelle anteeksi ja vei hänet luostarin alapuolella olevalle rannalle. Sieltä hän lähetti tämän veneellä toiselle paikkakunnalle kokonaan pois Zakynthoksen saarelta antaen hänelle mukaan avustusta ja ruokatarpeita matkalle.

Tämän tapauksen jälkeen yliluonnolliset armolahjat alkoivat vaikuttaa Dionysioksessa. Hän saattoi muistuttaa rippilapsiaan synneistä, jotka he olivat salanneet tai unohtaneet tunnustaa. Kerran hän lähti munkkidiakoni Danielin kanssa saaren pääkaupunkiin. Satoi rankasti ja he saapuivat joen varrelle, joka oli tulvinut kuohuvaksi virraksi, niin että sitä oli mahdoton ylittää. Diakoni ehdotti takaisin kääntymistä, mutta Dionysios pysyi rauhallisena ja käski tätä seuraamaan itseään. Silloin joen kuohut pysähtyivät yhtäkkiä ja he kävelivät toiselle rannalle kuivin jaloin. Pyhä kielsi diakonia kertomasta tapauksesta kenellekään ennen hänen kuolemaansa.

Kreikassa vallitsee vielä nykyäänkin taikauskoinen käsitys, että mikäli aamulla ensimmäiseksi kohtaa papin tai munkin, päivän tehtävät eivät menesty. Kerran piispa Dionysios oli joidenkin pappien kanssa erään ylimyksen vieraana. Tämä vei heidät laivalla pieneen luostariin. Laivassa olleet kalastajat alkoivat mutista, että sinä päivänä kalastus ei onnistu. Kun ylimys vieraineen kävi luostarissa, he ryhtyivät kalastamaan mutta eivät saaneet mitään. Tästä heidän napinansa ja ilkeät puheensa pappeja vastaan yltyivät entisestään. Ylimys häpesi vieraidensa puolesta. Silloin Dionysios pyysi kalastajia vetämään verkkonsa maihin, minkä jälkeen hän luki rukouksen niiden yli ja siunasi sekä ne että kalastajat. Sitten hän osoitti paikan, johon verkot piti heittää. Kalastajat asettuivat heti vastarintaan: ”Tuolta paikalta emme ikinä ole saaneet kalan kalaa!” Ylimys puuttui silloin asioihin ja käski ankarasti kalastajien tehdä, niin kuin piispa oli sanonut. He saivat verkkoihinsa niin paljon erilaisia kaloja, että tuskin saivat ne vedetyiksi veneeseen. Liikuttuneina he pyysivät puheitaan anteeksi ja vapautuivat samalla pappeja koskevasta taikauskostaan.

Tällä tavoin pyhä piispa eli monia vuosia levittäen ympärilleen iloa, rauhaa ja rakkautta koko ihmissukua kohtaan sekä vahvistaen ihmeillään kansan uskoa. Tuskallisen taudin ja pitkällisen askeettisen kilvoittelun näännyttämänä hän antoi sielunsa Jumalalle joulukuun 17. päivänä vuonna 1622, kuten hän oli joitakin päiviä etukäteen ilmoittanut oppilailleen.

Dionysioksen ruumis vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi Strofadeksen luostariin, missä hänet oli vihitty munkiksi. Jonkin ajan kuluttua pyhä alkoi ilmestyä unessa niin luostarin igumenille kuin veljillekin. He pitivät sitä merkkinä ja päättivät avata haudan. Dionysioksen ruumis löytyi maatumattomana ja hyväntuoksuisena ja munkit siirsivät sen sarkofagiin luostarin pääkirkkoon.

Kun merirosvot vuonna 1717 tuhosivat Strofadeksen luostarin, pyhän Dionysioksen jäännökset siirrettiin Zakynthoksen katedraaliin, jossa niitä on siitä lähtien hartaasti kunnioitettu. Reliikkien äärellä on tapahtunut lukuisia parantumisihmeitä. Usein pyhä on suojellut ihmisiä alueen lukuisten maanjäristysten aikana tai on ilmoittanut niistä edeltä käsin saaren asukkaille. Zakynthoksen asukkaat pitävätkin pyhää Dionysiosta omana suojelijanaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

18.12.

Pyhä Gatianus oli yksi seitsemästä piispasta, jotka lähetettiin Galliaan 200-luvun puolivälissä.[1] Hän julisti evankeliumia täysin pakanallisella alueella Tourainessa. Hänen innoittavat sanansa ja sävyisä olemuksensa sekä Jumalan voimalla tapahtuneet ihmeet saivat monet ottamaan kristinuskon vastaan. Toiset sen sijaan raivostuivat ja yrittivät surmata hänet. Vainottuna Gatianus eli luolassa, jossa hän toimitti jumalanpalveluksia ja opetti seuraajiaan.

Pyhän Gatianuksen työn ansiosta kirkon asema alueella vahvistui vähitellen. Hän piti huolta köyhistä ja järjesti sairaanhoitoa. Eräänä päivänä Herra ilmestyi hänelle näkyvästi ja sanoi: ”Älä pelkää. Sinun kruunusi on valmiina, ja pyhät odottavat saapumistasi taivaaseen.” Vapahtaja itse antoi hänelle ehtoollisen, minkä jälkeen pyhä piispa nukkui pois ja siirtyi autuaiden seuraan. Pyhän Gatianuksen luolan ympärille rakennettiin myöhemmin Noirmoutierin luostari.

Pyhä Eubiotos oli kotoisin Poketonin kylästä Bityniasta ja vaikutti keisari Maximianuksen aikana (286–305). Hän oli harras kristitty ja sai monia epäjumalanpalvelijoita kääntymään kristityiksi. Jumala vahvisti hänen julistuksensa ihmeteoilla. Tämän vuoksi Kyzikoksen maaherra Leontios vangitutti hänet. Häntä kidutettiin muun muassa hakkaamalla hänen kasvojaan kivillä. Eubiotos säilyi kuitenkin vahingoittumattomana kaikissa kidutuksissa, jolloin yhä uusia ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Niinpä maaherra käski heittää hänet vankilaan.

Kun Eubiotos oli ollut 22 päivää vangittuna, kuultiin ilouutinen: keisari Konstantinus Suuri, joka suosi kristittyjä, oli lännestä tulossa taistelemaan Maximianusta vastaan. Peloissaan Maximianus vapautti kaikki uskonsa tähden vangitut kristityt. Näin myös pyhä Eubiotos pääsi vapaaksi ja palasi takaisin kotikyläänsä. Siellä hän eli vielä viisi vuotta auttaen ihmisiä rukouksillaan ja antoi sitten sielunsa rauhassa Jumalan haltuun.

Kristuksen pyhä marttyyri Sebastianus syntyi Narbonnessa ja varttui Milanossa. Hän oli upseeri ja hänen rohkeutensa, sotataitonsa ja komea ulkomuotonsa tekivät vaikutuksen keisari Diocletianukseen, joka nimitti hänet henkivartiokaartinsa komentajaksi tietämättä hänen olevan kristitty.

Hovielämään liittyvät etuoikeudet ja ajanvietteet eivät tehneet vaikutusta Sebastianukseen, vaan hän käytti asemaansa hyväksi lohduttaakseen vankilassa olevia kristiveljiään ja -sisariaan ja rohkaistakseen heitä marttyyrikilvoituksiin. Hänen ansiostaan monet pysyivät järkkymättöminä uskossaan. Heidän joukossaan olivat ylhäissukuiset veljekset Marcus ja Marcellinus, jotka olivat kumpikin olleet vasta pari vuotta avioliitossa. Heidät oli vanginnut kaupungin prefekti Chromatius. Kun mitkään kidutukset eivät saaneet heitä luopumaan Kristuksesta, prefekti tuomitsi heidät mestattaviksi 30 päivän kuluttua. Lisäksi koko heidän omaisuutensa määrättiin siirrettäväksi valtiolle, ja heidän perheensä jäisivät puille paljaille. Prefektin suosituksesta heidän itkevät vaimonsa, pienet lapsensa, valittavat vanhempansa ja muut sukulaisensa vierailivat heidän luonaan saadakseen heidät muuttamaan mielensä. Kyyneleet vuotivat marttyyrien silmistä heidän ajatellessaan vaimojensa ja lastensa tulevaisuutta.

Tapahtumia seuratessaan Sebastianus alkoi pelätä, että Marcus ja Marcellinus antaisivat lopulta periksi ja kieltäisivät Kristuksen. Niinpä hän alkoi nuhdella heidän omaisiaan ja muistutti heille, että marttyyrikuoleman kestettyään Marcus ja Marcellinus tulisivat olemaan heidän suojelijoitaan tässä elämässä ja ottaisivat heidät vastaan ikuisiin asuntoihin. Marttyyreja hän taas kehotti näkemään sukulaisten kyyneleet sielunvihollisen kiusauksena sen yrittäessä saada heidät aivan loppusuoralla luopumaan urheasta taistostaan. Voimakkaalla puheellaan, jota hänen olemuksestaan säteilevä taivaallinen valo vahvisti, Sebastianus onnistui jopa käännyttämään nuorten miesten vanhemmat Tranquillinuksen ja Marcian epäjumalanpalveluksesta Kristuksen seuraajiksi.

Marcusta ja Marcellinusta säilytettiin upseeri Nikostratoksen kotona. Tämän vaimo Zoe oli vakavasti sairas eikä enää kyennyt puhumaan. Sebastianuksen opetuspuhe teki kuitenkin häneen suuren vaikutuksen, ja kun tämä siunasi hänen suunsa ristinmerkillä, hän sai puhekykynsä takaisin. Tämän ihmeen jälkeen myös Nikostratos alkoi uskoa. Hänellä oli läheinen ystävä, Claudius, jolle hän kertoi ylistävin sanoin Sebastianuksesta: kuinka tämä oli luopunut korkeasta asemastaan ja ystävyydestään hallitsijoiden kanssa ja liittynyt kristittyihin. Rakkaus Jumalaan valtasi Claudiuksenkin ja hän toi kaksi poikaansa, joista toinen sairasti vesipöhöä ja toinen lepraa, Nikostratoksen taloon pyytäen siellä olevia kristittyjä parantamaan heidät. Sillä hetkellä siellä oli paljon katekumeeneja pappi Polykarpoksen kastettavina. Kun hän kastoi Claudiuksen pojat, molemmat paranivat. Isä seurasi poikiaan kastealtaaseen ja kaikki ylistivät Jumalaa. Myös Nikostratoksen veli Castorius kastettiin.

Kun Marcuksen ja Marcellinuksen mestauspäivä koitti, heidän isänsä Tranquillinuskin tunnustautui poikiensa kanssa kristityksi. Entisen innokkaan ja vaikutusvaltaisen epäjumalanpalvelijan todistus Kristuksesta teki prefekti Chromatiukseen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän itsekin tajusi kristinuskon edustavan korkeimman Jumalan voimaa. Hän pyysi, että kaksi kristittyä tulisi salaa hänen taloonsa kastamaan hänetkin. Kun kristityt kuulivat tämän, he kiittivät ja ylistivät Jumalaa koko yön.

Aamulla Sebastianus ja Tranquillinus haettuaan mukaansa pappi Polykarpoksen menivät prefektin kotiin. Siellä tämä yhdessä poikansa Tiburtiuksen kanssa heitti menemään kaikki talossa olleet epäjumalanpatsaat. Tiburtius oli kuitenkin vielä heikko uskossaan ja säilytti yhden arvokkaan patsaan. Hän sanoi tuhoavansa sen vasta jos hänen vesipöhöstä kärsivä isänsä paranisi. Muussa tapauksessa hän uhkasi työntää Sebastianuksen ja tämän seuralaiset palavaan uuniin. Chromatius ei pitänyt siitä, että hänen poikansa kävi kauppaa uskolla. Muut kolme kuitenkin suostuivat tähän koetukseen luottaen Kristuksen voimaan. Heti kun Tiburtius alkoi hakata epäjumalaa kappaleiksi, kirkas valo verhosi Chromatiuksen ja valon keskelle ilmestyi säteilevä nuorukainen, joka sanoi: ”Autuas sinä, joka olet uskonut Kristukseen. Hän lähetti minut parantamaan sairautesi.” Chromatius parantui heti ja hyppeli ilosta, vaikka aikaisemmin oli tuskin pystynyt kävelemään. Pappi Polykarpos kastoi sekä hänet että Tiburtiuksen. Kasteen jälkeen Chromatius myi omaisuutensa lahjoittaen rahat köyhille, vapautti orjansa sekä järjesti kaikki maalliset asiansa ennen kuin keisari saisi tietoonsa hänenkin kääntyneen.

Kuultuaan näistä kääntymyksistä Rooman piispa Gaius (283–296) tuli iloiten tervehtimään vasta kastettuja. Hän kuitenkin tiesi, etteivät tapahtumat voisi pysyä salassa ja että keisari nimittäisi uuden prefektin, joka luovuttaisi heidät surmattaviksi. Siksi piispa kehotti heitä jakaantumaan kahteen ryhmään. Toinen ryhmä jäisi kaupunkiin odottamaan marttyyrikuolemaa ja toinen piiloutuisi maaseudulle. Sekä Sebastianus että pappi Polykarpos halusivat jäädä kaupunkiin. Piispa Gaius määräsi kuitenkin pappi Polykarpoksen johtamaan piiloon lähtevää ryhmää, kun taas Sebastianus fyysisesti vahvana sotilaana oli sopiva rohkaisemaan marttyyrikilvoitukseen meneviä. Tiburtiuksen piispa määräsi menemään piiloon, mutta nuorukaisen into päästä nopeasti Kristuksen luo oli niin palava, että piispa antoi tämän jäädä kaupunkiin. Hän vihki Marcuksen ja Marcellinuksen diakoneiksi ja heidän isänsä papiksi ja määräsi Sebastianuksen marttyyrien ryhmän johtajaksi. Opetettuaan ja rohkaistuaan heitä kaikkia piispa jätti heidät odottamaan pidätystään. He luopuivat kaikista maallisista askareista ja valmistautuivat rukoillen ja paastoten tuleviin koitoksiin.

Kerran kaupungilla kävellessään Tiburtius näki miehen, joka oli pudonnut korkealta muurilta. Tämä oli henkitoreissaan ja hänelle kaivettiin jo hautaa. Tiburtiuksen kävi miestä sääliksi ja hän rukoili tämän puolesta. Yhtäkkiä mies nousi seisomaan eikä hänessä näkynyt enää jälkeäkään vammoista. Paikalla olleet jähmettyivät hämmästyksestä. Tiburtius sanoi heille: ”Jos tekin haluatte tehdä ihmeitä, uskokaa Kristukseen, jolta minä olen saanut voimaa.” He uskoivat ja Tiburtius vei heidät piispa Gaiuksen luokse sanoen: ”Arvoisa isä, ota vastaan nämä, jotka Kristus on tänään minun kauttani voittanut itselleen.”

Marttyyrikuoleman kärsi ensimmäisenä Nikostratoksen vaimo Zoe. Hänet pidätettiin, kun hän oli menossa rukoilemaan apostoli Pietarin haudalle. Zoe ripustettiin roikkumaan jaloistaan ja tukehdutettiin paksuun, kitkerään savuun. Ruumis heitettiin Tiberjokeen. Muut ryhmän jäsenet ylistivät häntä autuaaksi ja iloitsivat häntä kohdanneesta kunniasta. Tranquillinus sanoi Sebastianukselle: ”Näetkö, miten urhollisia naiset ovat ja kuinka he rientävät meitä miehiä innokkaammin tempaamaan itselleen voitonseppeleen?” Sitten hän kiiruhti itse apostolien hautapaikoille. Hänet pidätettiin apostoli Paavalin haudalla. Hänet kivitettiin ja hänenkin ruumiinsa heitettiin Tiberiin. Nikostratos ja Claudius lähtivät Tiberin rannalle etsimään marttyyrien ruumiita. Siellä heidät pidätettiin ja vietiin uuden prefektin luo ja lopulta itsensä keisarin eteen. Heidät ruoskittiin puolikuolleiksi ja hukutettiin elävältä Tiberiin.

Kristittynä esiintynyt petturi ilmiantoi Tiburtiuksen, joka pantiin kävelemään hehkuvien hiilien päällä. Kristus varjeli häntä eivätkä hänen jalkansa palaneet. Prefekti kiirehti antamaan määräyksen, että Tiburtius oli mestattava, jottei hän vetäisi ihmeillään muitakin kristinuskoon. Samalla Castulus, jonka kotona marttyyriryhmä asui, haudattiin elävältä. Marcuksen ja Marcellinuksen jalkapohjiin iskettiin nauloja ja heidät tapettiin pistelemällä heitä keihäillä kylkeen.

Pyhä Sebastianus jäi viimeiseksi. Diocletianus syytti häntä kiittämättömyydestä, koska hän ei arvostanut keisarin hänelle suomaa korkeaa asemaa. Sebastianus sanoi, että hän oli aina rukoillut Jumalaa varjelemaan keisarikuntaa. Kristuksen löydettyään hän sanoi ymmärtäneensä kaiken maallisen katoavaisuuden ja sen, kuinka mieletöntä on kumartaa kivisiä ja puisia jumalia. Suuttuneena Diocletianus määräsi hänet jousimiesten maaliksi. Hänet sidottiin alastomana paaluun keskelle harjoituskenttää ja jousiampujat aloittivat harjoituksensa. Lopulta hän oli aivan täynnä nuolia. Kaikki pitivät häntä kuolleena, mutta kun pyhän Castuluksen leski Irene meni myöhään illalla hautaamaan häntä, tämä huomasikin hänen olevan vielä elossa. Irene vei hänet kotiinsa ja veti vähitellen yrttihauteita käyttäen nuolet irti hänen ruumiistaan. Jumalan armon avulla Sebastianus parantui.

Ystävät neuvoivat Sebastianusta poistumaan Roomasta, mutta hän osui uudelleen keisarin eteen, kun tämä kulki läheltä hänen majapaikkaansa. Keisari ei ollut uskoa silmiään nähdessään, että Sebastianus oli elossa. ”Minä se olen”, vakuutti Sebastianus. ”Kristus herätti minut henkiin, että sinäkin tunnustaisit Hänet todelliseksi Jumalaksi.” Kiihtynyt keisari käski ruoskia Sebastianuksen kuoliaaksi ja heittää ruumiin likakaivoon. Näin tapahtui.

Samana iltana eräs kristitty nainen sai ilmestyksessä tietää, missä marttyyrin ruumis oli. Hän veti sen ylös ja hautasi sen Pyhän Callistuksen katakombin suulle. Kun pyhä Konstantinus Suuri soi rauhan kirkolle vuonna 313, paikan yläpuolelle rakennettiin pyhäkkö pyhän Sebastianuksen kunniaksi. Hänen avullaan alkoi tapahtua ihmeitä. Kerran esimerkiksi Pavian alueella raivosi tuhoisa kulkutauti, mutta kun asukkaat ristisaatossa kulkien pyysivät apua pyhältä Sebastianukselta, kulkutauti alkoi välittömästi hellittää. Pyhän Sebastianuksen juhlaa vietetään kaikkialla Italiassa suurella hartaudella marttyyrien vahvistajan, Herran Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.

Pyhä Floros oli hyvin koulutettu keisarin virkamies, joka eli 500-luvun loppupuolella. Hän solmi avioliiton ja sai lapsia, mutta sekä vaimo että lapset kuolivat kulkutautiin. Silloin Floros vihkiytyi munkiksi ja asettui asumaan yhdelle maatiloistaan. Myöhemmin hänet valittiin merenrantakaupungin Amisoksen (nyk. Samsun) piispaksi Pontokseen. Piispana hän osoittautui Hyvän paimenen todelliseksi seuraajaksi huolehtien hellästi ja antaumuksellisesti hänelle uskotusta laumasta. Palveltuaan hyvin hiippakuntaansa hän nukkui pois rauhassa.

Winnibald[1] oli englantilaista kuningassukua, jonka kotipaikka oli Hampshire. 700-luvun alkupuolella Winnibald lähti veljensä Willibaldin (7.6.) kanssa pyhiinvaellukselle. Taivallettuaan halki Italian he saapuivat lopulta Roomaan ja rukoilivat apostoli Pietarin haudalla. Roomassa veljekset sairastuivat ruttoon ja olivat pitkään kovassa kuumeessa, mutta toipuivat vähitellen. Willibald jatkoi matkaansa Pyhälle maalle, mutta Winnibald jäi Roomaan, jossa hän opiskeli seitsemän vuotta omistautuakseen Jumalan palvelukseen. Vuonna 739 pyhä Bonifatius kutsui hänet auttamaan Saksan kirkon perustamistyössä.

Winnibald seurasi Bonifatiusta Thuringiaan (Thüringen), jossa hänet vihittiin papiksi. Winnibald sai vastuulleen seitsemän kirkkoa Erfurtin alueella. Kärsittyään aikansa saksien ahdistelusta hän siirtyi Baijerin alueelle ja muutaman vuoden jälkeen hän palasi Bonifatiuksen luokse Mainziin. Tässä vaiheessa hänen veljensä Willibald, joka myös oli tullut Bonifatiuksen työtoveriksi ja vihitty Eichstättin piispaksi, päätti perustaa Monte Cassinon mallin mukaisen kaksoisluostarin esikuvaksi Saksan kristityille. Sen veljestön johtajaksi valittiin Winnibald ja sisariston johtajaksi hänen sisarensa Walburga (25.2.), joka tunnettiin taitavana lääkitsijänä.

Winnibald löysi Würtembergin Heidenheimista rauhallisen paikan, johon hän rakensi keljat itselleen ja veljestölle. Hieman myöhemmin Walburgalle ja sisaristolle rakennettiin erillinen luostari. Molemmat luostarit alkoivat noudattaa pyhän Benedictuksen sääntöä. Tämä oli Saksan ensimmäinen kaksoisluostari, ja siitä muodostui oppineisuuden, työn ja rukouksen keskus, josta käsin evankeliumi alkoi levitä lähialueille. Kristinuskolla oli tosin paljon vastustajia, jotka uhkasivat Winnibaldin henkeä, mutta Jumala varjeli häntä.

Pyhä Winnibald olisi tahtonut elää viimeiset päivänsä Monte Cassinon luostarissa, mutta pitkällisen sairauden heikentämänä hän ei kyennyt lähtemään matkaan. Joulukuun 18. päivänä vuonna 761 hän piti veljestölleen rakkaudellisen jäähyväispuheen ja kuoli veljensä ja sisarensa käsivarsille. Luostari jäi Walburgan johdettavaksi. Pyhän Winnibaldin haudalla alkoi tapahtua ihmeitä ja hänen kuolinpäivänään alettiin viettää hänen muistojuhlaansa.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Wynnebald, Winebald ja Wynbald.

Pyhä Mikael syntyi vuoden 761 tienoilla hurskaaseen jerusalemilaiseen perheeseen. Hänen vanhempansa omistivat hänet Jumalalle jo kolmevuotiaana. Hän opiskeli niin pyhiä kirjoituksia kuin maallisiakin tieteitä. Isänsä kuoltua Mikael lähti munkiksi Pyhän Sabbaksen (5.12.) luostariin. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan menivät nunniksi jerusalemilaiseen naisluostariin.

Mikael heittäytyi täynnä intoa askeettisiin kilvoituksiin. Kahdeksantoista vuoden ajan hän käytti arkipäivinä ravinnokseen vain vihanneksia, mutta ei syönyt niitäkään joka päivä. Leipää hän söi vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Nöyrästi ja itsensä unohtaen hän palveli kaikkia ikään kuin olisi palvellut itseään Kristusta. Kahdentoista vuoden kuluttua hänet vihittiin papiksi. Tällöin hän sai siunauksen vetäytyä syrjäiseen luolaan, jossa hänellä oli mahdollisuus omistautua lakkaamattomaan vuoropuheluun Jumalan kanssa. Igumeni määräsi hänen oppilaikseen kaksi veljestä, 25-vuotiaan Teodoroksen (27.12.) ja 22-vuotiaan Teofaneksen (11.10.), joille Mikael opetti teologista ajattelua ja luostarielämän periaatteita.

Vuonna 811 Mikael nimitettiin 50 vuoden ikäisenä synkellokseksi[1] Jerusalemin patriarkaattiin. Hän asettui oppilaineen luostariin lähelle Pyhän haudan kirkkoa. Näihin aikoihin läntiset munkit aiheuttivat pahennusta pyhässä kaupungissa tekemällä nikealais-konstantinopolilaiseen uskontunnustukseen lisäyksen, jonka mukaan Pyhä Henki lähti paitsi Isästä myös Pojasta – muoto jota frankkien keisari Kaarle Suuri käytti. Mikael lähetettiin Teodoroksen ja Teofaneksen sekä veljensä munkki Jobin kanssa Roomaan tukemaan paavi Leo III:tta hänen yrityksissään suojella idän ja lännen kirkon yhteistä uskoa. Heidän tehtävänään oli myös pyytää Rooman kirkon apua Jerusalemin kirkoille ja luostareille, jotka joutuivat maksamaan suurta veroa muslimeille.

Lähetystö ei kuitenkaan koskaan päässyt Roomaan, sillä sitä viivytettiin Konstantinopolissa. Heidän vielä siellä ollessaan keisari Leo V (813–820) ja patriarkka Teodotos herättivät henkiin ikonoklasmin harhaopin, joka oli jo tuomittu seitsemännessä yleisessä kirkolliskokouksessa Nikeassa vuonna 787.

Mikael moitti avoimesti keisarin menettelyä, minkä vuoksi hänet vangittiin, kun taas Teodoros ja Teofanes tuomittiin maanpakoon. Myös Leon seuraaja keisari Mikael II (820–829) oli pyhien ikonien vastustaja, mutta edeltäjiään maltillisempi. Mikael lähetettiin veljensä Jobin kanssa maanpakoon Bitynian Olympoksen luostareihin. Siellä he saattoivat pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) tavoin tukea ja rohkaista ikonien puolesta taistelevia kirjeitse. Vaino kiihtyi keisari Teofiloksen (829–842) noustua valtaistuimelle. Mikael kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin vuonna 834. Hänet sijoitettiin ankaraan eristykseen henkivartiokaartin vankilaan, missä hän joutui virumaan seitsemän vuotta. Raskaissa oloissa hänen selkänsä köyristyi ja hän menetti näkönsä lähes kokonaan. Kuultuaan oppilaittensa Teodoroksen ja Teofaneksen kestäneen urheasti herjaukset ja kidutukset Mikael iloitsi ja oli ylpeä hengellisistä lapsistaan. Heidän kasvoihinsa oli poltinmerkillä painettu herjausruno, mistä johtuu heidän lisänimensä ”Merkitty”.

Keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen hänen leskensä Teodora ja poikansa Mikael III (842–867) lopettivat vainot vuonna 842. Ikonien kunnioittamisen tähden vangitut vapautettiin ja karkotetut kutsuttiin kotiin. Paljon kärsineet tunnustajat tulivat nyt yleisen ihailun kohteeksi. Mikael haluttiin yleisesti nimittää uudeksi patriarkaksi, mutta hän luopui ehdokkuudesta ystävänsä ja oppilaansa Methodioksen hyväksi (14.6.), joka oli myös joutunut kärsimään maanpakoa ja kidutuksia. Methodios teki Mikaelista synkelloksen ja nimitti hänet autioituneen ja pahoin vaurioituneen konstantinopolilaisen Khoran luostarin (nykyisin museona) igumeniksi. Hänen ympärilleen kerääntyi pian lähes sata munkkia.

Saavutettuaan 85 vuoden iän pyhä Mikael sai Jumalalta ilmestyksen lähestyvästä kuolemastaan. Hän piti munkeilleen viimeisen opetuspuheensa ja lähetti tervehdyksensä hurskaalle keisarille ja tämän äidille. Sitten hän vietti viimeiset päivänsä keljassaan rukoillen ja käyden hengellisiä keskusteluja patriarkka Methodioksen kanssa. Hän nukkui Herrassa tammikuun 4. päivänä vuonna 846. Hänen muistopäiväkseen valittiin kuitenkin hänen viimeisen sairautensa alkamispäivä, joulukuun 18. Pyhä Methodios haudattiin Khoran luostariin ikonien kunnioituksen vuoksi kärsineen patriarkka Germanoksen (715–730) viereen. Pyhältä Mikaelilta on säilynyt useita kirjoituksia, muun muassa pyhän Johannes Damaskolaisen elämäkerta.


[1] Synkellos (sananmukaisesti ’keljakumppani’) on hiippakunnan piispasta arvossa seuraava pappi. Useimmiten hän on hyvän teologisen koulutuksen saanut pappismunkki. Termistä käytetään nykyisin yleensä muotoa protosynkellos, ’ensimmäinen keljakumppani’.

Pyhittäjä Sevastian vihkiytyi munkiksi jo nuorena ja kilvoitteli vuosikausia yksinään Pošehonin metsissä. Kun hänen luokseen tuli oppilaita, he rakensivat kirkon Herran kirkastumisen kunniaksi ja perustivat luostarin. Sevastianin koko elämä kului rukouksessa, paastossa ja työssä. Hän vietti yökaudet nukkumatta ylistäen Jumalaa, toimitti päivisin jumalanpalveluksia kirkossa ja näännytti ruumistaan työllä karkottaakseen mielestään maalliset ja aistilliset ajatukset. Hän söi vain leipää ja keitettyjä kasviksia ilman öljyä ja joi vettä, jonka hän kantoi läheisestä Sohotjoesta. Munkkeja hän opetti sanoen: ”Veljet, kestäkää murheet ja vaikeudet, jotta välttäisitte ikuiset kärsimykset”. Hän nukkui pois rauhassa noin vuonna 1500.

Marttyyripiispa Faddei (Ivan Vasiljevitš Uspenski) syntyi pappisperheen poikana Nižni Novgorodin läänissä vuonna 1872. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa, missä hän haaveili opettajan ammatista eikä siksi halunnut mennä luostariin. ”Ajatus siitä, ettei munkin ole mahdollista pitää tiivistä yhteyttä uskoviin, estää minua vihkiytymästä munkiksi”, hän sanoi. Opiskeluaikanaan hän kävi hengellisiä keskusteluja akatemian rehtorin arkkimandriitta (sittemmin metropoliitta) Antoni Hrapovitskin kanssa ja hakeutui tämän kehotuksesta Getsemanen skiitan vanhus Hermanin hengelliseen ohjaukseen.

Tammikuussa 1895 Johannes Kronstadtilainen (20.12.) vieraili Pyhän Kolminaisuuden lavrassa, jonka yhteydessä hengellinen akatemia toimi. Ivan näki hänet silloin ensimmäisen kerran ja osallistui yhdessä muiden opiskelijoiden kanssa pyhään ehtoolliseen. Pyhä Johannes näki nuoren kilvoittelijan tulevan elämäntien ja lausui hänelle: ”Jos rakastat minua, kaitse minun lampaitani. Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo.” (Joh. 21:17-18) Elämänsä ratkaisevina hetkinä Ivan muisteli usein näitä pyhän miehen hänelle lausumia sanoja, jotka toivat hänelle jumalallista lohdutusta vaikeissa koettelemuksissa.

Päätettyään opintonsa akatemiassa Ivan vihkiytyi munkiksi vuonna 1897 ja sai vihkimyksessä nimen Faddei (Taddeus). Pian seuranneen pappisvihkimyksen jälkeen hänet nimitettiin opettajaksi ensin Smolenskin ja sitten Minskin hengelliseen seminaariin. Hän enensi rukous- ja paastokilvoitustaan ja piti opetustyötä pyhänä kuuliaisuustehtävänään. Tämä ei kuitenkaan herättänyt minkäänlaista kunnioitusta eikä arvostusta opettajakollegoissa, jotka pilkkasivat ja herjasivat häntä avoimesti. Seminaarin johtokaan ei pitänyt Faddein innosta, jolla hän tahtomattaankin tuli paljastaneeksi toisten velttouden, ja kiirehti siirtämään hänet toiseen hiippakuntaan, Ufan hengelliseen seminaariin.

Ufassa Faddei opetti kesäisin hiippakunnan uskonnonopettajien täydennyskoulutuskursseilla yleistä uskontodidaktiikkaa ja kirkkoslaavin kieltä sekä laati didaktiikasta tutkielman, josta hänelle myönnettiin teologian tohtorin arvo. Vuonna 1902 hänet siirrettiin Petroskoihin Aunuksen hengellisen seminaarin rehtoriksi. Hän teki kaikkialla oppilaisiin myönteisen vaikutuksen valoisalla ja korkean eettisellä olemuksellaan. Opiskeluajoistaan lähtien hän oli tottunut pitämään päiväkirjaa, jossa hän arvioi puolueettomasti tekojaan ja sisäistä elämäänsä sulkematta silmiään omilta heikkouksiltaan ja hämmentymättä saavuttamastaan menestyksestä. Petroskoissa hän järjesti sunnuntaisin suosittuja uskonnollis-eettisiä luentotilaisuuksia ja arvioi jokaisen luennon jälkeen kriittisesti, missä mielessä se oli onnistunut tai epäonnistunut. Monien todellisten hengenmiesten tavoin hän oli syvällisesti kiinnostunut asuinseutunsa edesmenneistä kilvoittelijoista. Karjalassa asuessaan hän korjasi ja julkaisi käsikirjoituksen autuaan Faddei Petroskoilaisen elämästä.

Faddein monivuotinen kilvoittelu sielunsa puhdistamiseksi ja työ kirkon hyväksi johdattivat hänet uuteen, korkeampaan palvelutehtävään. Joulukuussa 1908 hänet vihittiin Volynian Vladimirin apulaispiispaksi. Entiseen tapaansa hän jatkoi askeettista munkin kilvoitustaan, paastosi ja rukoili paljon. Uskoville hän oli nöyryyden, sävyisyyden ja puhtauden esikuva. Hän järjesti nuorille teologisia luentoja ja teki heidän kanssaan pyhiinvaellusmatkoja. Hän myös vieraili laajan hiippakuntansa kaikissa seurakunnissa. Samalla hän toteutti jo maallikkona tuntemaansa opettajankutsumustaan uhraamalla paljon aikaa ja voimia kansan valistamiseen ja opettajien kurssittamiseen.

Vuonna 1916 piispa Faddei siirrettiin Vladikavkazin hiippakuntaan Kaukasiaan sairastuneen piispa Antoninin sijaiseksi. Kaupunkiin saavuttuaan hän meni raskaan matkan jälkeen suoraan kirkkoon toimittamaan liturgian. Sitten hän asettui asumaan sairaan piispa Antoninin taloon. Faddei toi hänelle joka aamu kirkosta prosforan ja pyhää vettä ja keskusteli rauhassa tämän kanssa. Kerran hän sanoi sairaalle: ”Esipaimen, teidän pitäisi toimittaa liturgia ja osallistua ehtoolliseen, niin parantuisitte.” Antonin ei uskonut, mutta pian Faddei nosti hänet itse jalkeille. Aamulla Antonin tuli kirkkoon ja toimitettuaan liturgian hän parani.

Vuoden kuluttua Faddei palasi Volynian hiippakuntaan. Kommunistivallankumous ja sisällissota toivat sinne kaikki miehityksen ja kansalaissodan kauheudet. Arkkipiispa Jevlogi (Georgijevski) pakeni länteen ja Faddeista tuli hiippakunnan esimies. Kaiken sekasorron ja kauheuksien keskellä hänen läsnäolonsa oli kansalle suurena lohtuna.

Bolševikkien saatua Volynian lopullisesti hallintaansa piispa Faddei pidätettiin ja karkotettiin hiippakunnasta. Hän matkusti Moskovaan tapaamaan patriarkka Tiihonia (26.9.), mutta pian hänet pidätettiin uudelleen kirkon kalleuksien takavarikoinnista alkaneessa vainossa. Yhdessä metropoliitta Kirilin (Smirnov, ks. 7.11.) kanssa hänet teljettiin Vladimirin kaupungin vankilaan.

Metropoliitta Kiril on muistellut vankeusaikaa: ”Meidät sijoitettiin suureen selliin yhdessä varkaiden kanssa. Hirvittävät vankilaolot varkaiden ja murhaajien keskellä vaikuttivat minuun masentavasti. Piispa Faddei sitä vastoin oli rauhallinen, hän istui nurkassaan lattialla ajatellen koko ajan jotain ja öisin hän rukoili. Kerran yöllä kaikkien nukkuessa istuin paikallani ikävissäni ja epätoivoisena. Silloin esipaimen tarttui käteeni ja sanoi: ’Meille on koittanut oikea kristillinen aika: sielumme pitää olla täynnä iloa, ei murhetta. Nyt sielumme pitää olla valmis kilvoitukseen ja uhriin. Älä ole allapäin, sillä Kristus on meidän kanssamme.’ Tunsin ikään kuin jonkin tulisen virran kulkevan hänen kädestään omaani. Hetkessä kaikki muuttui sisimmässäni. Unohdin kohtaloni ja tunsin sielussani rauhaa ja iloa. Suutelin kahdesti hänen kättään kiittäen Jumalaa siitä lohdutuksen lahjasta, joka tuolla vanhurskaalla oli.”

Kaikki saamansa paketit piispa Faddei antoi sellin vanhimmalle, joka jakoi ne vankien kesken. Kerran Faddei kuitenkin piilotti pienen osan lähetyksestä tyynynsä alle. Metropoliitta Kiril kysyi, kokosiko hän itselleen varastoa.

         – Ei, en itselleni. Tänään tänne tuodaan kanssaveljemme. Hänelle pitää olla syötävää, jos häntä ei vielä tänään oteta muonavahvuuteen.

Illalla selliin tuotiin piispa Afanasi (Saharov, ks. 15.10.), ja Faddei antoi hänelle syötävää varastostaan.

Vladimirista piispa Faddei karkotettiin Etelä-Siperiaan. Hän eli samassa kylässä metropoliitta Kirilin ja piispa Afanasin kanssa ja tuki monia uskovia sekä hengellisesti että aineellisesti. Karkotusajan päätyttyä kesällä 1923 hän asettui Volokolamskiin.

Syksyllä kaksi pappia tuli keskustelemaan Faddein kanssa muutosta Astrahaniin, jonka piispanistuimelle patriarkka Tiihon oli hänet nimittänyt. He kummastelivat esipaimenen köyhää asuntoa ja vaatetusta, mutta olivat haltioissaan hänen askeettisesta olemuksestaan ja lapsenomaisesta ujoudestaan. Keskustelun päätteeksi he ojensivat hänelle rahakuoren tulevaa matkaa varten. Esipaimen punastui ja hämmentyi. ”Mitä te nyt, en tarvitse rahaa, ei, ei tarvitse antaa, kyllä minä tulen”, hän esteli, ja papeista tuntui kuin he olisivat tehneet jotain hyvin sopimatonta.

Vuoden lopulla Faddei saapui Astrahaniin yksinään ilman saattajia, mukanaan vain pieni kulunut matkalaukku ja eväsnyytti. Asemalta hän meni jalkaisin suoraan kirkkoon toimittamaan liturgian ja siunasi sen jälkeen kirkkokansaa viiteen asti illalla. Hän asettui asumaan vaatimattomaan kahden huoneen asuntoon ja eli todellista köyhyyslupauksen tehneen kilvoittelijan elämää. Ihmisten seurassa hän oli yksinkertainen ja avoin. Hän otti vapaa-aikanaan vastaan vierailijoita ja toimitti aamuin ja illoin kirkkojärjestyksen mukaiset jumalanpalvelukset. Hän ei estänyt ketään tulemasta luokseen, vaan suhtautui kaikkiin tulijoihin rakastavasti tietäen, että elettiin murheen aikaa ja ettei uskovilla ollut muuta lohduttajaa kuin piispansa.

Piispana ollessaan Faddei ei kertaakaan käyttänyt kurinpidollisia rangaistuksia eikä edes moittinut ketään. Mutta hänen eettinen vaikutuksensa uskoviin oli valtava. Häntä kunnioitettiin jo eläessään kuin pyhää, ja hänen valokuvansa oli monien kotien ikoninurkkauksessa ikonien vierellä. Pyhä patriarkka Tiihon kutsui häntä ”kirkon valoksi ja oman aikamme ihmeeksi”.

Marraskuussa 1928 patriarkan viranhoitajan sijainen metropoliitta Sergei (Stragorodski) nimitti Faddein Tverin piispaksi. Tverissä hän asettui asumaan vaatimattomaan taloon pikkukadun varrelle. Iltaisin hän rukoili mielellään talon pienessä puutarhassa, siunasi sitten kaupungin ristinmerkillä kaikkiin ilmansuuntiin ja vetäytyi sisälle. Monet seurakuntalaiset huomasivat, että hänellä oli selvänäkemisen lahja. Hänen myös kerrottiin kantavan kilvoituskahleita. Vuonna 1936 viranomaiset kielsivät Faddeita toimittamasta jumalanpalveluksia, ja Tverin piispaksi nimitettiin arkkipiispa Nikifor. Faddein suosio oli kuitenkin niin varaukseton, että hiippakunnan papisto kääntyi edelleen kaikissa asioissa hänen puoleensa.

Seuraavana vuonna alkoivat laajamittaiset vainot. Piispoja ja pappeja pidätettiin ja vietiin teloitettavaksi. Joulukuussa 1937 pidätettiin myös arkkipiispa Faddei. Häntä vastaan oli saatu valheellisia lausuntoja eräältä papilta, joka ei ollut kestänyt kidutuksia, sekä kanteluja neuvostovallan suosimilta kirkon uudistusmielisiltä papeilta. Sisäasiain kansankomissariaatin joukot eivät kuitenkaan koko yön kestäneessä kotietsinnässä löytäneet mitään arvokasta.

         – Millä te elätte? he kysyivät.

         – Elämme lahjoitusten turvin, vastasi Faddei.

Kuulusteluissa hän käyttäytyi rohkeasti eikä tunnustanut syyllistyneensä vastavallankumoukselliseen toimintaan. Faddei sijoitettiin selliin, jossa oli ennestään rikollisia. Nämä pilkkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin. He painoivat piispan seinää vasten ja kiipesivät hänen olkapäilleen ulottuakseen ikkunaan. Piinattuaan häntä he työnsivät hänet makuulaverin alle. Aika ajoin yksi roistoista täytti säilykepurkin käymäläjätteillä ja sysäsi sen laverin alle kehottaen piispaa ottamaan vastaan heidän suitsutuksensa.

Faddei kesti kaiken piinan ja häpäisyn sävyisästi ja nöyrästi. Maatessaan laverin alla lakkaamatta rukoillen hän kantoi maanpäällisen elämänsä viimeisinä päivinä ristiä, jonka nöyryytys ja häpäisy tekivät tavallistakin raskaammaksi. Silloin Jumalanäiti itse nousi puolustamaan häntä. Jumalanäiti ilmestyi rikollisten johtajalle ja sanoi ankarasti: ”Älkää koskeko pyhään mieheen tai muuten kuolette kurjalla tavalla.” Aamulla roisto kertoi unesta tovereilleen, ja kaikki rynnistivät kurkistamaan laverin alle, oliko pyhä vanhus vielä elossa. Laverin alta heille loisti sokaiseva valo. Kiskottuaan Faddein ylös he kaikki pyysivät häneltä anteeksi.

Kymmenen päivän kuluttua pidätyksestä arkkipiispa Faddei tuomittiin ammuttavaksi. Hänet teloitettiin noin kello yhdeltä yöllä joulukuun 31. päivänä (juliaanisen kalenterin mukaan 18.12.) vuonna 1937. Kertoman mukaan hänet hukutettiin käymäläkuoppaan. Kaksi seurakuntalaista, jotka saivat vankilan lääkäriltä tiedon Faddein hautaamisesta, näki miten vanginvartijat laskivat esipaimenen alusvaatteilla verhotun ruumiin matalaan hautaan eräälle hautausmaalle Volgan toiselle puolelle. Seuraavana keväänä naiset kaivoivat haudan auki ja sijoittivat arkkipiispan maalliset jäännökset yksinkertaiseen arkkuun. Haudalle asetettiin risti, johon oli merkitty vainajan nimi, mutta pian viranomaiset tuhosivat senkin.

Lokakuussa 1993 Jumalanäidin Ivironin ikonin juhlapäivänä Tverin hoitamattomalta hautausmaalta löydettiin marttyyripiispa Faddein pyhäinjäännökset, jotka ovat nykyään kunnioitettavina Kristuksen taivaaseenastumisen katedraalissa Tverissä. Venäjän kirkko kanonisoi marttyyripiispa Faddein vuonna 1997.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

19.12.

Aglais (Aglaida) oli roomalaisen prokonsulin tytär. Hänellä oli Bonifatius-niminen orja, joka oli hänen talouspäällikkönsä ja vastasi hänen omaisuutensa hoitamisesta. Aglais itse oli naimaton ja hänellä oli suhde komean orjansa kanssa. Vaikka Bonifatius vietti synnillistä elämää emäntänsä kanssa ja oli perso viinille, taloudenhoitajana hän oli hyvin ystävällinen, vieraanvarainen ja armelias köyhiä kohtaan. Ketään hän ei lähettänyt pois apua antamatta.

Noihin aikoihin keisari Diocletianuksen (284–305) vainot koettelivat eritoten valtakunnan itäosien kristittyjä. Aglais alkoi tuntea omantunnontuskia laittomasta elämäntavastaan ajatellessaan, kuinka hän joutuisi kerran vastaamaan elämästään Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän uskoi, että mikäli hän saisi haltuunsa marttyyrien pyhäinjäännöksiä ja osoittaisi niille kunnioitusta, marttyyrit rukoilisivat vastalahjaksi hänen puolestaan. Niinpä hän ehdotti Bonifatiukselle, että tämä lähtisi Vähään-Aasiaan ja yrittäisi saada sieltä itselleen vainoissa surmattujen kristittyjen reliikkejä. Bonifatius suostui ja sai emännältään suuren summan rahaa tarkoitusta varten.

Lähtiessään Bonifatius sanoi pilaillen emännälleen: ”Jos onnistun saamaan aikaan, että sinulle tuodaan minun omat jäännökseni, kunnioittaisitko minuakin pyhänä?” ”Nyt ei ole pilailun aika”, Aglais huomautti vakavasti. ”Sinä ja minä emme ole arvollisia edes katsomaan niitä pyhiä jäännöksiä, joita menet hakemaan. Lähde nyt kuitenkin, ja ehkä meidän tähtemme lihaksi tullut Jumala antaa meille anteeksi.”

Nämä sanat vaikuttivat Bonifatiukseen niin, että hän muuttui hartaammaksi. Matkalla hän ei koskenut viiniin eikä syönyt lihaa vaan mietti omia syntejään. Lopulta Bonifatius seurueineen saapui Tarsokseen, jossa oli juuri menneillään suuri kristittyjen vaino. Heti hän kiiruhti amfiteatteriin. Hämmästyneenä hän katseli, kuinka marttyyrit kestivät urhoollisesti mitä kauheimpia kidutuksia: yhdeltä katkaistiin raajat, toinen ripustettiin riippumaan pää alaspäin, joitain ruoskittiin tai hakattiin rautanuijilla. Kaikkeen tähän he suhtautuivat tyynesti odottaen palkkaansa tulevassa maailmassa. Bonifatiuksen sydän syttyi. Marttyyrien into tarttui häneenkin. Huudahtaen: ”Suuri on kristittyjen Jumala, joka auttaa pyhiään” hän lankesi stadionilla tuolloin olleiden kahdenkymmenen marttyyrin jalkoihin, suuteli heidän kahleitaan ja pyysi heitä rukoilemaan puolestaan, että hänkin saisi seurata heitä marttyyrikuolemaan.

Bonifatius pidätettiin, ja kun tuomari kysyi häneltä, kuka hän oli ja mistä, hän vastasi: ”Olen kristitty ja tulen Roomasta todistaakseni Kristukseni totuudesta.” Alkoivat kidutukset, joihin kuului muun muassa terävien ruokojen työntäminen kynsien alle. Hän kesti tämän tuskallisen kidutuksen kuin olisi jo ollut poissa ruumiistaan. Kun hänen suunsa avattiin, jotta siihen kaadettaisiin sulaa lyijyä, katsojat alkoivat protestoida kidutusten liiallisen julmuuden tähden ja heittelivät tuomaria kivillä, niin että tämä joutui pakenemaan paikalta.

Seuraavana päivänä Bonifatius tuomittiin mestattavaksi. Iloiten hän kulki sotilassaattueen keskellä teloituspaikalle. Ennen kuolemaansa hän rukoili Herraa vahvistamaan vainottuja kristittyjä ja pyysi marttyyrikuolemaansa vedoten anteeksiantoa synneilleen. Kesken rukouksen hänen päänsä katkaistiin, ja niin hänen emännälleen lausumansa pila osoittautui profeetalliseksi.

Bonifatiuksen pitkä poissaolo huolestutti hänen seuralaisiaan, jotka olivat tulleet hänen mukanaan kaupunkiin. Ensin he luulivat, että hän oli mennyt tapansa mukaan juopottelemaan tai ilotaloon. Etsiessään häntä kaupungilla he kohtasivat sattumoisin hänen teloitusryhmänsä johtajan veljen, joka kertoi, että joku Roomasta tullut ja heidän kuvaustaan muistuttava mies oli kristittynä mestattu edellisenä päivänä. Bonifatiuksen seuralaiset eivät aluksi uskoneet, että kyse voisi olla heidän huolettomasta esimiehestään. Mies vei heidät kuitenkin stadionille, missä he löydettyään hänen ruumiinsa ja päänsä tunnistivat hänet. He maksoivat ruumiista viisikymmentä kultarahaa ja voideltuaan sen mirhalla ja tuoksuvoiteilla sijoittivat sen kallisarvoiseen arkkuun, joka heillä oli ollut varattuna marttyyrien reliikkejä varten. He eivät jääneet enää keräämään muita reliikkejä – heidän oma tuttavansa ja ystävänsä riitti heille.

Tällä välin enkeli oli ilmestynyt Roomassa Aglaikselle sanoen: ”Mene vastaanottamaan sitä, joka oli kerran orjasi ja kumppanisi synninteossa, mutta josta nyt on tullut meidän veljemme. Ota hänet nyt vastaan herranasi, sillä hänen tähtensä ovat kaikki syntisi anteeksiannetut.” Aglais kutsui heti paikalle kristittyjen johtohenkilöitä ja juhlallisena kulkueena he kaikki menivät vastaanottamaan Bonifatiuksen reliikkejä Rooman ulkopuolelle.

Aglais rakennutti paikalle pyhälle Bonifatiukselle omistetun suuren kauniin kirkon, jossa on aina meidän aikoihimme asti tapahtunut monia ihmeitä. Itse hän luopui ylellisestä elämästään ja jaettuaan omaisuutensa köyhille antautui kokonaan askeettiseen kilvoitteluun ja rukoukseen. Näin hän eli vielä 15 vuotta ja oli siinä määrin Jumalalle otollinen, että sai ihmeiden tekemisen armolahjan. Kuoltuaan hänet haudattiin rakkaan Bonifatiuksensa viereen.

Elia, Probos ja Ares olivat egyptiläisiä kristittyjä, jotka heidän kirkkonsa lähetti Kilikiaan auttamaan Kristuksen tunnustajia Maximianus Daian (305–313) julmien vainojen aikana. Heidät vangittiin Palestiinan Kesareassa yhdessä toisten pyhien tunnustajien kanssa. Maaherra Firmilianuksen määräyksestä heidät sokaistiin ja heidän jalkansa runneltiin. Heidät kuljetettiin Aškelonin vankilaan, missä he veivät loppuun marttyyrikilvoituksensa: Ares poltettiin elävältä ja Probos ja Elia mestattiin.

Pyhä Gregentius syntyi Milanossa 400-luvun lopulla. Hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen ja osoittautui jo nuorena Jumalaa rakastavaksi ja hyveissä esimerkilliseksi. Hänet vihittiin diakoniksi heti kanonisen iän saavutettuaan. Hän kilvoitteli paastoten, ja hänen rukoustensa kautta tapahtui ihmeitä. Noustessaan vuorelle Milanon lähistöllä hän tapasi viisaan erakkomunkin, joka opetti hänelle syvemmin Jumalan tuntemista ja kirkon oppia. Gregentius toivoi pääsevänsä hänen oppilaakseen, mutta erakko profetoi Gregentiukselle, että tämä vaeltaa Roomaan ja sieltä Aleksandriaan, jossa hänet kutsutaan piispaksi Arabian kauimmaiseen kolkkaan. Apostolit Pietari ja Paavali olivat ilmestyneet Gregentiukselle jo aiemmin asettaen hänen ylleen piispan omoforin.

Roomassa Gregentius rukoili liikuttuneena Pietarin haudalla. Hän sai nähdä ilmestyksessä pyhän Pietarin, joka säteili taivaallista kirkkautta ja ilmoitti olevansa tulossa auttamasta Najranin kristittyjä. Pietari lupasi, että Gregentius käännyttäisi monia totuuteen ja taivaassa häntä odottaisi oma valtaistuin.

Vuoden 526 tienoilla Etiopian kuningas Elesbaan (24.10.) teki menestyksekkään sotaretken Himyariin eli Jemeniin, jonka hallitsija Dhu Nuwas oli surmannut satoja Najranin alueen kristittyjä ja ottanut tuhansia orjiksi. Alueen valloitettuaan Elesbaan nimitti sille aksumilaisen varakuninkaan ja palautti kristinuskon entiseen asemaansa. Hän oli henkilökohtaisesti mukana muuraamassa Pyhän Kolminaisuuden kirkon perustuksia pääkaupungissa Safarissa. Sen jälkeen hän kirjoitti Aleksandrian patriarkka Timoteos III:lle pyytäen tätä lähettämään Himyarin hajalle lyödyn kirkon piispaksi viisaan, jumalaapelkäävän ja täynnä apostolista intoa olevan miehen.

Patriarkka Timoteos ei kyennyt löytämään sopivaa henkilöä ja hän turvautui rukoukseen. Yöllä hänelle ilmestyi Afrikan kirkon perustaja ja suojelija apostoli ja evankelista Markus, joka ilmoitti Jumalan valinneen nuoren italialaisen nimeltä Gregentius, joka oli jo tullut Aleksandriaan ja majaili erään kristityn luona. Hämmästynyt ja iloinen patriarkka haetutti Gregentiuksen luokseen ja ilmoitti hänelle Jumalan valinnan. Keskusteltuaan Gregentiuksen kanssa muutaman päivän ajan Timoteos vihki hänet piispaksi ja lähetti Aksumiin. Siellä hänet todettiin tehtävään kaikin puolin sopivaksi, ja Elesbaan lähetti hänet Jemeniin.

Gregentius nousi Safarin piispanistuimelle kaupungin kristittyjen suuresti iloitessa. Hurskaan kuninkaan Elesbaanin tuella Gregentius alkoi opettaa ihmisiä ja vahvistaa heidän uskoaan. Hän vihki niin paljon uusia pappeja ja diakoneja, että jumalanpalveluselämä päästiin aloittamaan koko Himyarin alueella. Gregentius kävi kiivaita teologisia väittelyitä sikäläisten juutalaisten kanssa, muun muassa useita päiviä kestäneen julkisen väittelyn rabbi Herbanin kanssa. Kun keskustelu ei sujunut rabbin kaavailujen mukaan, tämä huudahti: ”Minkä tähden tuhlata aikaa hyödyttömiin todisteluihin? Jos tuo Jeesus kerran elää ikuisesti ja on Jumalan Poika, näyttäkää Hänet minulle, niin minä uskon Häneen!” Kun toiset juutalaiset yhtyivät tähän vaateeseen, Gregentius vetäytyi hetkeksi rukoilemaan. Jonkin ajan kuluttua maa tuntui järisevän ja taivas avautui idästä käsin. Kristus itse ilmestyi lähestyen heitä siinä kirkkaudessa, jossa Hän on tuleva toisen kerran. Kristityt täyttyivät ilolla, mutta juutalaiset olivat kauhistuneita ja kykenemättä sanomaan mitään heittäytyivät sokaistuneina maahan.

Tämän ilmestyksen jälkeen Gregentius esitti, että yksi juutalainen ottaisi kasteen, ja jos se ei tekisi häneen valaisevaa vaikutusta, kenenkään muun ei tarvitsisi täyttää lupaustaan. Kun tuo ensimmäinen juutalainen nousi vedestä, hän loisti iloa ja silminnähtävän kirkasta hohdetta. Tämän jälkeen juutalaiset otettiin katekumeeneiksi ja heitä alettiin valmistaa kasteeseen. Ensimmäisten joukossa oli rabbi Herban, jonka katumus oli vilpitöntä. Hän sai nimekseen Leo ja hänestä tuli kuninkaan neuvonantaja. Kastettuja juutalaisia oli kaiken kaikkiaan yli viisi tuhatta.

Koska opetuksen ja kristillispohjaisten lakien tarve oli suuri, Gregentius laati teoksen nimeltä Himyarilaisten lait, johon hän kokosi kristillisen elämän mukaisia sääntöjä ja periaatteita.[1]

Pyhä Gregentius rakennutti kirkkoja, sairaaloita ja muita hyväntekeväisyyslaitoksia. Suoritettuaan Jumalalta saamansa palvelustehtävän loppuun uskollisesti Gregentius nukkui pois Herrassa joulukuun 19. päivänä vuonna 552. Häntä suri koko kaupunki, joka kokoontui hänen hautajaisiinsa. Pyhän Gregentiuksen työtä jatkoi hänen hurskas poikansa[2] Erdidos. Himyarin kirkko sai elää rauhassa vuoteen 572 saakka, jolloin persialaiset valtasivat Jemenin. 60 vuotta tämän jälkeen koko Arabian niemimaa joutui muslimien käsiin, ja he karkottivat kristityt Jemenistä lopulta kokonaan.

 

[1] Teoksen kreikankielinen teksti on julkaistu sarjan Patrologia Graeca osassa 86 (568-620), jossa on myös edellä mainitun väittelyn kreikkalainen teksti (621-784).

[2] Varhaiskirkon aikana myös naimisissa oleva voitiin vihkiä piispaksi. Gregentius on viimeisiä naimisissa olleita piispoja.

Pyhittäjä Ilja (Elia) oli kotoisin Muromista ja kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1100-luvulla. Muutamat historioitsijat ovat arvelleet, että hän olisi sama henkilö kuin venäläisessä kansanperinteessä esiintyvä sankari Ilja Muromilainen (Muromets). Tämä on kuvattu uskonnolliseksi sotaurhoksi, joka monien voittojen jälkeen jakoi omaisuutensa köyhille ja omistautui hurskaalle kilvoittelulle ja pyhiinvaellukselle. Pyhittäjä Iljan pyhäinjäännökset lepäävät Kiovan luolaluostarissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

20.12.

Apostolien oppilas, piispojen isä ja voitollisten marttyyrien edelläkulkija pyhä Ignatios on kolminkertaisesti kruunattu Jumalan ystävä, joka loistaa kirkkaana tähtenä pyhien taivaalla. Uskollisena nimelleen (lat. ignis, ’tuli’) Ignatios antoi Kristuksen rakkauden palaa sydämessään niin voimallisesti, että häntä alettiin kutsua ”jumalankantajaksi” (teoforos). Ignatios käytti arkailematta itsestään nimitystä jumalankantaja – onhan jokainen kristitty Kristuksen kantaja: Kristukseen pukeutunut ja Pyhän Hengen astia.

Nimellä on toinenkin merkitys. Teoforos tarkoittaa myös ”Jumalan kantamaa”. Perimätiedon mukaan Ignatios oli se pieni lapsi, jonka Kristus toi apostolien keskelle, kun nämä väittelivät siitä, kuka heistä oli suurin. Kristus otti lapsen syliinsä ja nosti hänet esimerkiksi apostoleille ja kaikille kristityille. ”Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa. Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut.” (Matt. 18:5, Mark. 9:37)

Nuoruudessaan Ignatios tunsi henkilökohtaisesti monia apostoleja, erityisesti Pietarin, Paavalin ja Johanneksen. Polykarpos Smyrnalaisen (23.2.) tavoin hän sai opetusta uskon syvimmistä salaisuuksista evankelista Johannekselta. Hän sai myös pappisvihkimyksensä suoraan apostoleilta. Vuosien 68–75 tienoilla Ignatioksesta tuli Syyrian provinssin keskuksen ja idän mahtavimman kaupungin Antiokian piispa. Hänen edeltäjänsä Euodos oli ensimmäinen Antiokian piispa apostoli Pietarin jälkeen ja johtanut Antiokian seurakuntaa 40-luvun alkupuolelta alkaen.

Keisari Domitianuksen (81–96) vainon aikana Ignatios rohkaisi kristittyjä tunnustajia pitämään kidutuksia ja väliaikaisia kärsimyksiä mitättöminä ikuisen elämän rinnalla. Hän kävi lohduttamassa ja auttamassa heitä vankilassa ja ilmaisi heille hartaan toiveensa päästä seuraamaan Kristusta Hänen kuolemaansa saakka saadakseen olla yhtä Hänen kanssaan iankaikkisesti. Pelotonta piispaa ei kuitenkaan pidätetty, ja vainon tauotessa hän oli pettynyt, koska Jumala ei ollut kutsunut häntä saavuttamaan täydellistä opetuslapseutta.

Seuranneina rauhan vuosina Ignatios pyrki järjestämään kirkon elämää ja oloja. Hän otti käyttöön antifonisen laulutavan nähtyään näyssä, kuinka enkelit taivaassa ylistivät Jumalaa vuoronperään kahtena kuorona. Ignatios pyrki kaikin tavoin osoittamaan, että apostolien helluntaina saama armo oli yhä läsnä ja vaikutti piispan johtamassa kirkollisessa elämässä vielä apostolien jälkeenkin. Suurkaupungin piispana Ignatioksen ääntä kuunneltiin pienemmissäkin seurakunnissa, joita hän kehotti pysymään yhtenäisinä rakkaudessa, kukin oman piispansa ympärillä. Ignatios opetti piispan olevan taivaallisen Paimenen ja ylimmäisen papin Jeesuksen Kristuksen maallinen kuva. Uskovia hän kehotti kokoontumaan mahdollisimman usein, erityisesti Herran päivänä, sunnuntaina viettämään yhteistä ehtoollisjuhlaa piispan johdolla sellaisessa sydämen ykseydessä, joka perustuu yhteiseen uskoon, toivoon ja rakkauteen ja jonka keskipisteenä on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Vapahtaja. Ignatios kehotti kristittyjä olemaan kuuliaisia piispalle ja papistolle jakamattomin sydämin ja murtamaan yhtä ainoaa leipää, joka on kuolemattomuuden lääke.[1]

Yhteisten jumalanpalvelusten jälkeen kristittyjen tulee kilvoitella kohti sopusointua niin suhteessa toisiinsa ja ulkopuoliseen maailmaan kuin omissa ajatuksissaankin. Ignatios toivoi, että yksimielisyys saisi kristittyjen äänet sointumaan yhteen, niin että he laulaisivat yhteen ääneen Jeesuksen Kristuksen kautta Isälle, joka kuulisi heitä ja tuntisi heidät hyvistä teoistaan Poikansa jäseniksi.[2] Ignatios kehotti välttämään kaikenlaista hajaannusta kuin kaiken pahan alkua.[3] Hänen tavoitteenaan oli pitää kirkko puhtaana ja harhaoppien tavoittamattomissa.

Keisari Trajanus (98–117) kävi hallintonsa ensimmäisinä vuosina sotia skyyttejä ja daakialaisia vastaan. Selvittyään taisteluista voittajana tämä erityisen julma ja turmeltunut keisari päätti vaatia kaikkia alamaisiaan uhraamaan keisarille kuin Jumalalle. Ennen sotaretkeään Armeniaan ja Parthiaan Trajanus saapui Antiokiaan, jossa hän käynnisti paikallisen kristittyjen vainon keskittyen kirkon johtohahmoihin.

Pyhä Ignatios tiesi aikansa koittaneen. Hän tuli keisarin eteen omasta aloitteestaan ja vastasi hänen kysymyksiinsä rohkeasti. Ignatios tunnusti yhden Jumalan, joka on Luoja, ihmisten ystävä ja ainoan Poikansa Jeesuksen Kristuksen Isä. Lisäksi hän ivasi pelottomasti keisarin taikauskoisia tapoja, kuinka tämä yritti saada suojelusta legioonilleen oman mielikuvituksensa tuotteilta. Keisari alkoi kuulustella häntä:

         – Kuka sinä olet, sinä piruparka, joka tahdot olla tottelematta keisarillisia määräyksiämme ja petät toisiakin, jotta heille kävisi yhtä huonosti?

         – Ketään, joka kantaa Jumalaa, ei kannata sanoa piruparaksi. Mutta jos sanot näin siksi, että minusta on harmia piruille, sen hyväksyn.

         – Kuka sitten kantaa Jumalaa?

         – Se, jolla on Kristus sydämessään.

         – Puhut siis siitä Pontius Pilatuksen aikana ristiinnaulitusta, et kai vain ole Hänen oppilaansa?

         – Minä olen sen oppilas, joka on naulannut meidän syntimme ristiin, tallannut Paholaisen ja kaikki hänen voimansa jalkojensa alle tehden ne julkisesti naurunalaiseksi. Hänen määräyksestään kaikki, jotka kantavat Jeesusta sydämessään, saavat tallata demonien pahuuden jalkoihinsa.

         – Tätäkö Jeesusta sinä kannat sydämessäsi?

         – Kyllä. Sillä on kirjoitettu: ”Minä asun heissä ja kuljen heidän keskellään.”

         – Jättäkäämme turha puhe ja menkäämme kunnioittamaan kuolemattomia jumalia. Hylkää tuollainen ajattelu ja uhraa jumalille. Minä voin tehdä sinusta Zeuksen ylipapin, ja kaikki kunnioittavat sinua.

         – Minä ihmettelen ehdotustasi. En pidä tarjouksiasi ja lupauksiasi minkään arvoisina. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta maalliseen valtakuntaan. Minä olen jo korkeimman Jumalan pappi, ja hänelle minä uhraan ylistystä. Jeesuksen tähden olen valmis uhraamaan itseni ottamalla vastaan kuoleman niin kuin Hänkin kärsi minun tähteni.

Koska kuulustelut eivät edenneet keisarin toiveiden mukaan, hän ilmoitti päätöksensä: ”Vietäköön siis tämä ristiinnaulitun kantaja kahleissa Roomaan ja syötettäköön hänet leijonille kansan huviksi.” Tuomio miellytti sekä tuomitsijaa että tuomittua, joka kiitti Jumalaa, että saisi viedä rakkautensa Häntä kohtaan täydellisyyteen saakka. Monien muiden marttyyrien tapaan pyhä Ignatios täyttyi ilolla. Hän suuteli palavasti saamiaan raskaita ketjuja. Hän kutsui niitä ”hengellisiksi helmikseen”,[4] sillä ne takasivat hänelle ikuisen elämän Kristuksessa. Ignatios hyvästeli seurakuntansa toivorikkain mielin kehottaen hengellisiä lapsiaan muuttamaan kyyneleensä riemulauluiksi. Hän lähti Antiokiasta jalkapatikassa muiden vankien kanssa. Heitä vartioi kymmenen sotilaan ryhmä, joka oli niin julma että Ignatios kutsui heitä leopardeiksi. Heidän väärämieliset toimensa kuitenkin ainoastaan lisäsivät hänen intoaan ja iloaan.

Ryhmä matkasi vuoroin laivalla ja vuoroin jalan. Kaikkialla, missä he pysähtyivät, Ignatios vahvisti sanoillaan kristittyjä, jotka tulivat katsomaan Antiokian piispaa. Myrskyn ajamina seurue rantautui Smyrnaan. Siellä Ignatiosta tuli tervehtimään piispa Polykarpos, joka tunsi syvää rakkautta ja surumielistä iloa tietäessään näkevänsä Ignatioksen viimeisen kerran tässä maailmassa. Ignatios uskoi kirkkonsa Polykarpoksen haltuun. Myös naapurikaupunkien piispat kävivät katsomassa häntä: Onesimos Efesoksesta, Demas Magnesiasta ja Polybes Tralleksesta. Ignatios jätti heille viimeiset opetuksensa kehottaen heitä ottamaan vastaan pakanoiden solvaukset ja pilkan jäljitellen Kristuksen sävyisyyttä ja nöyryyttä vainoojiensa edessä. Smyrnasta hän lähetti kirjeet Rooman lisäksi myös Efesoksen, Magnesian ja Tralleksen seurakunnille, joita hän ei päässyt tapaamaan kasvotusten. Ignatioksen ilo ja palava marttyyrikuoleman kaipaus levisivät kaikkiin kristittyihin. He eivät enää hyvästelleet häntä kuten kuolemaan tuomittua, vaan tervehtivät häntä kuin jo voittanutta sankaria ja taivaaseen lähdössä olevaa matkalaista.

Troaksesta Ignatios lähetti kaksi kirjettä Filadelfiaan ja Smyrnaan, joiden kautta hän oli kulkenut, sekä kolmannen piispa Polykarpokselle. Ignatioksen loisteliaat kirjeet pyrkivät vahvistamaan Vähän-Aasian seurakuntien uskoa ja yhtenäisyyttä. Hän kehotti seurakuntalaisia pysymään piispansa ja papistonsa ympärillä yhtenä eukaristisena yhteisönä. Kun Ignatios kuuli, että Rooman kristityt yrittäisivät estää hänen surmaamisensa, hän kirjoitti heille pyytäen heiltä ymmärrystä, että he sallisivat hänen olla Jumalansa kärsimyksen seuraaja eivätkä estäisi häntä pääsemään osalliseksi Jumalasta. Koska pedot olivat areenalla kieltäytyneet koskemasta muutamiin kristittyihin, Ignatios lupasi, että mikäli pedot arkailisivat hänen edessään, hän pakottaisi ne vaikka väkisin syömään hänet suuhunsa ja jauhamaan hänet hampaissaan, jotta hänestä tulisi Kristuksen puhdasta leipää. Piispan harras toive oli saavuttaa Kristuksen kaltaisuus tulemalla itsekin eukaristiseksi leiväksi toimittamalla pyhä uhripalvelus omalla ruumiillaan. Tätä hän piti todellisen kristillisyyden syvimpänä sisältönä. ”Nyt alan olla opetuslapsi. Älköön mikään näkyvistä tai näkymättömistä yrittäkö saada minua valtoihinsa, jotta pääsisin osalliseksi Jeesuksesta Kristuksesta.”[5]

Seurue pysähtyi joksikin aikaa Troaksessa, jossa Ignatios sai ilokseen tietää, että Antiokiassa vaino oli päättynyt. Hän kirjoitti seurakunnille pyytäen heitä lähettämään edustajiaan iloitsemaan hänen hengellisten lastensa kanssa.

Pitkän ja raskaan matkan jälkeen seurue saapui Roomaan, jossa kaupungin uskovat tervehtivät Ignatiosta kyynelin, joihin sekoittui niin surua kuin iloakin. He saivat eteensä idästä nousseen tähden, joka oli kulkenut maanpiirin yli laskeakseen länteen.

Kilvoituksensa viimeisen hetken koittaessa pyhä Ignatios astui areenalle aivan kuin hän olisi lähestynyt pyhää alttaria toimittaakseen viimeisen liturgiansa uskovien edessä. Amfiteatterin katsomoon oli näet tullut paljon kristittyjä, jotka sekoittuivat muun yleisön joukkoon. Ihmiskunnan pelastuksen ylimmäisen papin Kristuksen tavoin, joka oli itse sekä pappi että uhri, pyhä jumalankantajaisä Ignatios uhrasi itsensä halukkaasti raivokkaille leijonille, jotka ryntäsivät salamannopeasti hänen kimppuunsa ja nielivät hänen ruumiinsa jättäen jäljelle ainoastaan muutamia isompia luita. Näin pyhä Ignatios sai haluamansa lopun. Tämä tapahtui vuosien 107–116 välillä.

Kristityt kokosivat talteen pyhän jumalankantajan reliikit, joita lähdettiin kuljettamaan takaisin Antiokiaan. Matkan varrella kristityt tervehtivät niitä kuin pyhä itse olisi palannut heidän keskuuteensa voittajana ja tunsivat syvää iloa siitä, että heidän rakastamansa esipaimen oli saanut päättää kilvoituksensa voitokkaasti.

Pyhän Ignatios Antiokialaisen muistoa vietettiin Antiokiassa ensin 17. lokakuuta ja lännessä 1. helmikuuta, mutta vuodesta 1969 lähtien roomalaiskatolinen kirkko on viettänyt Ignatioksen muistoa 17.10. Ortodoksisessa kristikunnassa muistopäiväksi sen sijaan vakiintui 20. joulukuuta. Pyhän Ignatioksen reliikkien siirron päivä oli ilmeisesti 17. joulukuuta, mutta idässä tapahtuman muistopäiväksi vakiintui 29. tammikuuta. Hänen hengellisesti raikkaita kirjeitään on säilynyt seitsemän, ja ne ovat tärkeimpiä kristillisiä dokumentteja apostolien ajan jälkeisiltä vuosikymmeniltä. Niitä on säilynyt myös varhaisina latinalaisina, syyrialaisina, armenialaisina ja koptilaisina käännöksinä. Seitsemän kuuluisan kirjeen lisäksi tunnetaan kuusi muuta Ignatioksen nimissä olevaa kirjettä, joiden alkuperästä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta. Pyhän jumalankantajamarttyyrin jälkeen Antiokian piispaksi tuli hänen oppilaansa Heron (17.10.).


[1] Ignatioksen kirje Efesolaisille, 20:2. Ignatioksen kirjeet on julkaistu suomeksi teoksessa Apostoliset isät.

[2] Ignatioksen kirje Efesolaisille, 4:2.

[3] Ignatioksen kirje Smyrnalaisille, 7:2.

[4] Ignatioksen kirje Efesolaisille, 11:2.

[5] Ignatioksen kirje Roomalaisille, 5:2.

Pyhä Filogonos toimi asianajajana Antiokiassa. Luonnostaan lahjakkaana hän oli jo nuoresta lähtien perehtynyt eri tieteisiin sekä kristinuskon totuuksiin. Hän oli avioliitossa ja hänellä oli tytär. Hän käytti kaunopuheisuuttaan ja tietojaan puolustaakseen niitä, jotka olivat kärsineet tuomioistuimessa vääryyttä, sekä kaikkia sorrettuja. Hänen elämäntapansa olivat puhtaat ja siveelliset. Niinpä häntä pidettiin soveliaana myös kirkolliseen virkaan ja hänet valittiin Antiokian piispaksi. Näin hänen tehtäväkseen tuli rukouksillaan puolustaa laumaansa korkeimman Tuomarin edessä.

Vaikka varsinaiset vainot olikin jo lopetettu Filogonoksen noustessa piispanistuimelle vuonna 314, niiden mainingit vaikuttivat vielä kirkon elämässä. Lisäksi alkoi ilmetä harhaoppeja; etenkin areiolaisuus pakotti Filogonoksen taistelemaan jatkuvasti uskon totuuden ja kirkon ykseyden puolesta. Siinä hän onnistui niin hyvin, että pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) piti myöhemmin ylistyspuheen hänen kunniakseen.

Pyhä Filogonos antoi sielunsa Herran käsiin vuonna 324. Hänen kuolemansa jälkeen kokoontunut piispojen synodi valitsi hänen seuraajakseen pyhän Eustathioksen (21.2.) ja julisti mahdollisimman selkein sanakääntein uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen, Isän ikuiseen luomattomaan Sanaan ja ainoaan Poikaan. Näin se valmisti tietä ensimmäiselle yleiselle kirkolliskokoukselle, joka pidettiin Nikeassa vuonna 325.

Pyhä Daniel eli 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa Serbien kuningaskunnan suuruuden aikana. Hän oli ylhäistä syntyperää, menestyi opinnoissaan ja päätyi kuningas Stefan Uroš Miljutinin (30.10.) kutsusta hovin palvelukseen. Pian hän kuitenkin pakeni hovista palaen innosta seurata suurten pyhittäjäisien elämän esimerkkiä. Hän vihkiytyi munkiksi Kontšulskin luostarissa antautuen innokkaasti yölliseen valvomiskilvoitukseen, hengelliseen mietiskelyyn ja lakkaamattomaan rukoukseen. Hänen kilvoitustensa maine levisi pian luostarin ulkopuolelle. Serbian arkkipiispa kutsui hänet luokseen ja nähtyään hänen kykynsä nimitti hänet igumeniksi Athosvuorelle serbialaiseen Hilandarin luostariin. Näin toteutui Danielin harras toive päästä kilvoittelemaan Pyhälle vuorelle.

Athoksella Daniel kuitenkin joutui hengellisten kilvoitusten lisäksi käymään myös ulkoista taistelua puolustaessaan luostariaan merirosvoja ja katalonialaisia ryöstelijöitä vastaan. Monia Athosvuoren luostareita tuhottiin ja munkkeja surmattiin. Tilanteen rauhoituttua Daniel luovutti luostarin johdon oppilaalleen ja vetäytyi Pyhän Sabbaksen keljaan Karieksen lähelle antautuen kokonaan hengellisiin kilvoituksiin. Pian Serbian kuningas Miljutin kuitenkin kutsui hänet takaisin kotimaahansa ja nimitti hänet Banjan piispaksi. Danielin ansiosta Serbian kuninkaan poika Stefan Dečanilainen (11.11.) pääsi vapaaksi vankeudesta, jossa häntä oli pidetty Konstantinopolissa, ja teki sovinnon isänsä kanssa.

Noin vuonna 1325 Danielista tuli koko Serbian arkkipiispa. Hänen aikanaan Serbian kirkko kukoisti niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Hän oli itse askeetti, joka sai kilvoitustensa ja nöyryytensä palkaksi Jumalalta kyynelten armolahjan. Hän taisteli harhaoppeja vastaan sekä kaunisti ja rakennutti monia kirkkoja ja luostareita. Hänen avustuksellaan kuningas Stefan perusti kuulun Dečanin luostarin. Oppineena miehenä Daniel huolehti, että kirkoissa oli tarvittavat kirjat ja otti tarvittaessa käyttöön uusia. Hänet itsensäkin tunnetaan kirjojen kääntäjänä ja kirjoittajana: muun muassa kuuluisa Serbian kuninkaista ja arkkipiispoista kertova kronikka on hänen kirjoittamansa. Pyhä Daniel nukkui kuolonuneen vuonna 1338.

Pyhittäjä Ignati varjeli itsensä nuoresta pitäen puhtaana ja vapaana kaikesta turmeluksesta. Vihkiydyttyään munkiksi hän herätti kaikkien huomion pyhällä elämällään, sävyisyydellään ja rakkaudellaan kaikkia kohtaan. Munkkiveljet rakastivat ja kunnioittivat häntä niin paljon, että valitsivat hänet yksimielisesti Kiovan luolaluostarin johtajaksi ja munkkien ohjaajaksi. Kohottuaan arvossa toisten yläpuolelle Ignati ei luopunut kilvoituksistaan vaan ylitti veljet myös hyveellisessä elämässä: paastossa, rukouksessa ja nöyryydessä. Hänen hartaat rukouksensa saivat aikaan ihmeitä. Sairaat paranivat niiden voimasta. Myös kirkkoleivällä, jota oli käytetty hänen toimittamassaan proskomidissa, oli parantava vaikutus. Pyhittäjä Ignati nukkui kuolonuneen noin vuonna 1435.

Pyhä Johannes oli kotoisin Mariesken kylästä Thasos-saarelta. Kun hän oli 14-vuotias, hänet annettiin kristityn räätälin oppipojaksi Konstantinopoliin. Kerran hänen isäntänsä lähetti hänet ostamaan ompelutarvikkeita eräältä juutalaiselta kauppiaalta. Heidän välilleen puhkesi riita tavaroiden hinnasta. Oli keskipäivä, muslimien rukousaika, ja muezzin nousi tapansa mukaan minareettiin kutsumaan kansaa rukoukseen. Silloin kauppias alkoi huutaa hänelle ja muille muslimeille: ”Ettekö kuule, kuinka tämä poika herjaa uskoanne ja pilkkaa rukouksianne!” Silloin he hyökkäsivät Johanneksen kimppuun ja raahasivat hänet visiirin eteen.

Visiiri sääli Johanneksen nuoruutta ja lupasi olla rankaisematta häntä, jos hän kääntyisi islamiin, ja tarjosi hänelle hyviä oloja luonaan. Nuorukainen kieltäytyi jyrkästi: ”En koskaan kiellä Herraani Jeesusta Kristusta, vaikka antaisitte minulle koko valtakuntanne!” ¨Silloin tuomari luovutti hänet mestattavaksi. Pyöveli kiusasi häntä lyömällä häntä useita kertoja niskaan heikosti, niin että vain iho ja lihakset vaurioituivat. Johanneksen rohkeus ei tästä vähentynyt, ja niin pyöveli antoi lopulta hänelle kuoliniskun. Yöllä kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen. Pyhä uusmarttyyri Johannes kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1650.

Pyhä ihmeidentekijä Johannes Kronstadtilainen syntyi 19.10.1829 Pohjois-Venäjällä Suran kylässä Arkangelin läänissä köyhän kirkonpalvelijan Ilja Sergijevin ja tämän vaimon Feodoran perheeseen. Vastasyntynyt oli niin heikko, että vanhemmat kiirehtivät kastamaan hänet heti, ja antoivat hänelle nimen pyhän Johannes Rilalaisen mukaan, jonka muistoa kirkko vietti tuona päivänä. Kasteen jälkeen lapsi alkoi vahvistua, mitä hurskaat vanhemmat pitivät kasteen sakramentin vaikutuksena. Pojan varttuessa he opettivat tätä suuntaamaan ajatuksensa ja tunteensa Jumalan puoleen ja rukoilemaan hartaasti niin kotona kuin kirkossakin. Isä otti hänet pienestä pitäen mukaansa kirkkoon, missä hän oppi rakastamaan jumalanpalveluksia.

Elämä ankarissa pohjoisissa oloissa ja äärimmäisessä puutteessa opetti Johannekselle jo varhain, mitä köyhyys, murhe ja kärsimys on. Hänestä kasvoi keskittynyt, mietteliäs ja sulkeutunut lapsi, mutta samalla hänessä kehittyi syvä myötätunto köyhiä kohtaan. Hän vaali sydämessään jatkuvaa Jumalan muistamista ja rakasti luontoa, joka herätti hänessä hartautta ja kunnioitusta koko luomakunnan Luojaa kohtaan.

Kun Johanneksen oli aika aloittaa koulunkäynti, isä kokosi viimeiset varansa ja vei hänet seurakuntakouluun Arkangeliin. Siellä Johannes tunsi itsensä yksinäiseksi ja avuttomaksi ja sai lohtua vain rukouksesta. Hän rukoili usein pyytäen Jumalalta apua koulunkäyntiin, jossa hän menestyi huononpuoleisesti. Kerran yöllä palavan rukouksen jälkeen hän tunsi ajattelukykynsä ihmeellisesti kirkastuvan ja käsitti äkkiä ymmärtävänsä opetusta. Siitä lähtien hän menestyi erinomaisesti ja valmistui seminaarista vuosikurssinsa priimuksena saaden ilmaisen opiskelupaikan Pietarin hengelliseen akatemiaan.

Johanneksen äiti oli tällä välin jäänyt leskeksi, ja Johannes oli valmis keskeyttämään opintonsa ja hankkimaan työpaikan auttaakseen taloudellisesti äitiään. Äitinsä vaatimuksesta hän kuitenkin jatkoi opintojaan akatemiassa. Samalla hän teki työtä akatemian kansliassa päivystäjänä ja lähetti palkkansa kokonaan äidilleen.

Opiskeluaikanaan Johannes suunnitteli lähtevänsä lähetystyöhön Siperiaan tai Pohjois-Amerikkaan. Kerran yöllä hän kuitenkin näki itsensä unessa palvelemassa pappina Kronstadtissa Pyhän Andreaksen kirkossa, jossa hän ei ollut koskaan käynyt. Hän piti unta Jumalan merkkinä, ja pian se toteutui kirjaimellisesti. Akatemiasta valmistuttuaan häntä nimittäin neuvottiin solmimaan avioliitto Kronstadtin Pyhän Andreaksen kirkon rovastin K. Nesvitskin tyttären Elisabetin kanssa ja vihkiytymään papiksi. Unensa muistaen Johannes suostui ehdotukseen. Astuessaan ensimmäisen kerran Pyhän Andreaksen kirkkoon hän jähmettyi hämmästyksestä sen kynnykselle: saman kirkon hän oli kauan sitten nähnyt lapsuuden näyissään. Koko loppuelämänsä hän asui ja palveli Kronstadtissa. Aikaa myöten ihmiset unohtivat hänen oikean sukunimensäkin ja alkoivat kutsua häntä ”Kronstadtilaiseksi”.

Isä Johanneksen avioliitto, jota kirkko vaati maailmassa palvelevilta papeilta, oli nimellinen. Todellisuudessa hän ei koskenut vaimoonsa, ja avioliitto vain verhosi sivullisilta hänen uhrautuvan kilvoittelunsa pappina. ”Onnellisia perheitä, Liza, on paljon ilman meitäkin. Meidän kahden pitää pyhittää itsemme Jumalan palvelemiseen”, hän sanoi vaimolleen avioliittonsa ensimmäisenä päivänä ja säilytti neitseellisyytensä elämänsä loppuun saakka.

Isä Johannes saattoi nöyryydessään sanoa, ettei elä askeettisesti. Todellisuudessa hän oli suuri askeetti, joka kuitenkin kätki kilvoituksensa sivullisilta huolellisesti. Hänen kilvoituksensa perustana oli lakkaamaton rukous ja paasto. Ankaraan hengelliseen ja ruumiilliseen paastoon häntä velvoitti myös päivittäinen liturgian toimittaminen, jonka hän otti säännökseen.

Kronstadtissa Johannes totesi pian, että hänen edessään oli samanlainen työsarka kuin kaukaisissa pakanamaissa. Epäusko, lahkolaisuus ja täydellinen uskonnollinen välinpitämättömyys kukoistivat tuossa satamakaupungissa, jonne lisäksi karkotettiin irtolaisia pääkaupungista Pietarista. Köyhät asuivat surkeissa hökkeleissä, kerjäsivät ja juopottelivat. Juuri näiden ihmisten parissa Johannes aloitti ihmeellisen kilvoituksensa. Hän kävi päivittäin heidän luonaan keskustelemassa, lohduttamassa, hoitamassa sairaita ja auttamassa aineellisesti antaen heille kaiken minkä omisti, jopa vaatteet päältään. Samalla hän vähitellen nosti heidät eettisestä alennustilastaan. Säälivällä papillisella rakkaudellaan hän palautti köyhille ja kurjille heidän kadonneen ihmisarvonsa ja teki heidät jälleen ”Jumalan kuviksi”. Juuri nämä ihmiset ”keksivät” ensimmäisinä isä Johanneksen pyhyyden.

Nuoren papin epätavallinen kilvoitus herätti kuitenkin myös moitteita. Monet eivät pitäneet hänen toimintaansa vilpittömänä ja panettelivat häntä niin suullisesti kuin lehdistössäkin. Häntä vastaan hyökättiin monin tavoin. Hiippakunnan johto vaati häneltä selityksiä ja alkoi maksaa hänen palkkansa hänen vaimolleen, ettei hän jakaisi kaikkea pois. Isä Johannes kesti tyynesti kaikki koettelemukset eikä muuttanut omaksumaansa elämäntapaa. Jumalan avulla hän lopulta voitti kaikki puolelleen. Mistä häntä oli ensimmäisinä vuosina pilkattu, paneteltu ja vastustettu, siitä häntä myöhemmin ylistettiin ja kiitettiin.

Pian isä Johannes sai ihmeiden tekemisen lahjan, joka teki hänet kuuluisaksi kaikkialla Venäjällä ja jopa ulkomailla. Muutamien tuntemiensa ihmisten vaatimuksesta hän alkoi rukoilla sairaiden parantumista, ja kun sairaita todella alkoi parantua, hän ymmärsi Jumalan antaneen hänelle uuden kuuliaisuustehtävän – rukoilemisen jokaisen esirukousta pyytävän puolesta. Jumala alkoi toimia hänen kauttaan voimallisesti. Pyhän Johanneksen tekemiä ihmeitä on täysin mahdotonta luetella. Vaikeasti sairaat, joita lääketiede ei enää voinut auttaa, paranivat hänen rukoillessaan tai pannessaan kätensä heidän päälleen. Parantumisia tapahtui niin kahden kesken kuin väkijoukkojen keskellä ja usein pitkän matkan päässäkin. Riitti, että lähetti kirjeen tai sähkeen isä Johannekselle, niin parantumisen ihme tapahtui. Riivatut vapautuivat, sokeat saivat näkönsä, sade lankesi kuivuuden ja metsäpalojen piinaamaan maahan. Ihmeiden tekemisen lahjan voi nähdä tietynlaisena palkkiona hänen rukous- ja paastokilvoituksestaan ja uhrautuvasta rakkaudestaan Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan.

Erään Volyniassa asuneen perheen neljästä lapsesta kolme kuoli miltei yhtä aikaa ja neljäskin oli vakavasti sairas. Syvää sääliä tuntien ja aavistellen viimeisenkin lapsen menehtyvän tuttava kehotti perheenisää turvautumaan isä Johannekseen. Onneton isä kirjoitti kirjeen pyytäen esirukouksia. Seuraavana yönä vaimo näki näyssä papin tuudittavan lasta. Lapsi nukahti ja kaikkien hämmästykseksi heräsi aamulla terveenä.

Venäläisten ortodoksien lisäksi isä Johannes paransi rukouksellaan myös muslimeja, juutalaisia ja ulkomailla asuvia toisuskoisia. Erään Venäjällä asuneen luterilaisen saksalaisperheen kahdeksanvuotias tytär oli sairastunut kurkkumätään. Tilanne oli vakava eivätkä lääkärit voineet enää auttaa. Ortodoksituttavan neuvosta perheenisä lähetti sähkeen Kronstadtiin, ja vastaussähkeessään isä Johannes ilmoitti tekevänsä mitä voi. Pian sairas lapsi heräsi ja kertoi, että hänen luonaan oli käynyt tuntematon pappi. Kun hänelle tuotiin isä Johanneksen valokuva, hän huudahti: ”Tuo sama pappi kävi luonani ja sanoi, että paranen.” Tyttö todella parani, ja tapaus tuli tunnetuksi koko kaupungissa.

Pian koko uskova Venäjä riensi kilpaa ihmeidentekijä Johanneksen luo. Alkoi ennennäkemättömän suuren kuuluisuuden aika. Tuhansia ihmisiä tuli päivittäin Kronstadtiin toivoen näkevänsä hänet ja saavansa häneltä jonkinlaista apua. Vielä enemmän tuli kirjeitä ja sähkeitä. Kronstadtin postitoimisto joutui avaamaan erillisen osaston hänen kirjeenvaihtoaan varten. Lisäksi isä Johannekselle lähetettiin suuria rahasummia, joiden määrää on mahdotonta edes arvailla, sillä hän jakoi kaiken välittömästi hyväntekeväisyyteen. Varovaistenkin arvioiden mukaan hänen kauttaan kulki vuodessa vähintään miljoona ruplaa, mikä oli tuohon aikaan valtava summa.[1]

Isä Johanneksen hyväntekeväisyys oli käsittämättömän laaja-alaista. Tekemättä eroa ihmisten välillä hän auttoi kaikkia Kristuksen nimessä niin yksityisesti kuin erilaisten järjestöjen kautta. Hän ruokki Kronstadtissa päivittäin tuhat köyhää ja rakennutti sinne toimintakeskuksen, jossa toimi koulu, kirkko, työpajoja työttömille sekä turvakoti. Hän tuki kouluja, sairaaloita, lastenkoteja, hyväntekeväisyysjärjestöjä, kirkkoja ja luostareita. Pitäen mielessään evankeliumin sanat ”Jumalalla ei ole kreikkalaista eikä juutalaista” hän auttoi kaikkia, lähetti avustuksia niin juutalaiselle hyväntekeväisyysjärjestölle kuin tataareille ja kustansi kirkonkellot katoliseen seurakuntaan lausuen: ”Ylistäkööt ne Jumalaa.” Kotikyläänsä Suraan ja Pietariin Karpovkajoelle hän perusti naisluostarit, joista jälkimmäiseen hänet sittemmin haudattiin. Kaikkien näiden rahavirtojen keskellä hän eli itse äärimmäisen vaatimattomasti.

Kronstadtin asukkaiden yleiseksi murheeksi isä Johannes joutui kuuluisuutensa aikana jättämään uskonnonopettajan työn, jota hän oli hoitanut yli 25 vuoden ajan. Hän oli erinomainen pedagogi, joka ei koskaan käyttänyt opetuksessa ääretöntä ankaruutta eikä oppilaiden nöyryyttämistä, kuten noihin aikoihin oli yleisenä tapana. Hänen rakkautensa opetettavaan aineeseen tarttui oppilaisiin, jotka kuuntelivat ahnaasti hänen jokaista sanaansa ja odottivat malttamattomina hänen tuntejaan. Erityisen sijan opetuksessa isä Johannes antoi pyhien elämäkerroille, joita hän lainasi oppilaille myös kotiin.

Isä Johanneksen tavallinen päivä alkoi kolmelta aamuyöllä, jolloin hän nousi ja alkoi valmistautua pyhän liturgian toimittamiseen. Kello neljältä hän lähti kirkkoon aamupalvelukseen, siunasi kirkon pihalla odottaneen kansan ja jakoi almuja köyhille. Aamupalveluksessa hän luki itse kanonin. Ennen liturgiaa oli yleinen synnintunnustus, sillä yksityiseen katumuksen sakramenttiin ei väenpaljouden vuoksi ollut mahdollisuutta. Isä Johanneksen toimittama yleinen synnintunnustus teki kuitenkin läsnäolijoihin lähtemättömän vaikutuksen monien itkiessä ja tunnustaessa syntinsä ääneen. Sen lopuksi hän kohotti epitrakiilinsa ilmaan ja luki synninpäästörukouksen.

Liturgian valmistavassa osassa, proskomidissa, isä Johannes rukoili nimeltä lukemattomien häneltä henkilökohtaisesti ja kirjeitse apua pyytäneiden puolesta. Hän rukoili palavasti, hän oli todellinen esirukoilija ja välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, kuin elävä lenkki, joka yhdisti maanpäällisen ja taivaallisen kirkon.

Liturgian edetessä isä Johanneksen lausumat ylistyslauselmat ja eukaristian rukoukset olivat elävää, innoittunutta keskustelua Jumalan kanssa. Tuntui kuin hän olisi nähnyt Herran kasvoista kasvoihin ja puhunut Hänen kanssaan. Heltymyksen kyyneleet virtasivat usein hänen silmistään hänen itsensä edes huomaamatta sitä. ”Kuolen, jos en toimita liturgiaa”, hänellä oli tapana sanoa. Monet kirkkoon uteliaisuudesta tulleet tunsivat syntyvänsä uudelleen. Epäilyksen jää suli vähitellen palveluksen aikana heidän sydämistään muuttuen uskon lämpimyydeksi. Kirkko oli useimmiten ääriään myöten täynnä. Ehtoollista jaettiin useammasta maljasta, mutta silti sen jakaminen saattoi kestää yli kaksi tuntia. Liturgian jälkeen isä Johannes ei koskaan toimittanut panihidaa eikä rukouspalvelusta, sillä hän katsoi esirukouksen toteutuneen kaikessa täyteydessään jo eukaristiassa.

Jumalanpalveluksen päättyessä puolelta päivin isä Johannes poistui kirkosta tuhansien uskovien ympäröimänä. Usein hän matkusti suoraan Pietariin vieraillakseen häntä odottavien sairaiden luona ja palasi kotiin vasta vähän ennen keskiyötä. Joskus hänelle ei jäänyt minkäänlaista lepoaikaa ennen aamunkoittoa. Tällainen elämä ja uurastus ei olisi ollut mahdollista ilman Jumalan armovoiman apua. Liturgian toimittaminen ja ihmisten puolesta rukoileminen nivoutuivat hänen elämässään erottamattomasti yhteen. ”Herra luo ja muovaa minut uudelleen joka päivä toimittaessani liturgiaa”, hän kirjoitti. ”Minun on hyvä rukoilla ihmisten puolesta, kun osallistun kelvollisesti ja tietoisesti pyhään ehtoolliseen. Silloin Isä, Poika ja Pyhä Henki, minun Jumalani, on minussa, ja minulla on suuri uskallus Hänen edessään.”

Kuuluisuus merkitsi isä Johannekselle suurta kilvoitusta ja taakkaa. Menipä hän minne hyvänsä, väkijoukko ympäröi hänet haluten päästä edes koskettamaan häntä. Uskovien pyynnöstä hän teki matkoja eri puolille Venäjää, ja paikalle kokoontui kymmeniätuhansia ihmisiä. Väkijoukot eivät mahtuneet kaupunkien katedraaleihin, vaan jumalanpalvelukset toimitettiin ulkona.

Saavutettuaan korkean rukousmietiskelyn ja himottomuuden tilan isä Johannes saattoityynesti pukea ylleen lahjaksi saamiaan kallisarvoisia vaatekappaleita. Ne eivät vaivanneet häntä vaan saattoivat jopa auttaa häntä verhoamaan kilvoituksensa ympäristöltä. Saamansa rahalahjoitukset hän sen sijaan jakoi pois viimeistä kopeekkaa myöten. Kerran saatuaan rahakuoren eräältä kauppiaalta hän ojensi sen välittömästi kerjäläisen ojennettuun käteen. Kauppiaan huudahdukseen: ”Isä, siinä on tuhat ruplaa!” hän vastasi tyynesti: ”Se on tuon miehen onni!” Toisinaan hän saattoi torjuakin lahjoituksen. Selvänäköisyydessään hän esimerkiksi kieltäytyi ottamasta vastaan 30 000 ruplan lahjaa eräältä rikkaalta naiselta. Myöhemmin tämä katui ja tunnusti saaneensa rahat epärehellisin keinoin.

Isä Johannes oli erinomainen saarnaaja. Hän puhui yksinkertaisesti pyrkimättä kauniisiin ja omaperäisiin ilmaisuihin, mutta kuitenkin hänen opetuspuheistaan huokui tavaton voima ja ajatuksen syvyys, jonka tavalliset ihmisetkin kykenivät hyvin ymmärtämään. Kaikista kiireistään huolimatta hän löysi aikaa myös kirjoittaakseen rukouksen ja hengellisen valaistumisen hetkinä mieleensä tulleita ajatuksia ja oivalluksia hengelliseen päiväkirjaansa. Näistä kirjoituksista syntyi tuhatsivuinen, kolme nidettä käsittävä kirja Elämäni Kristuksessa, joka omalta osaltaan kertoo isä Johanneksen sisäisestä elämästä ja hengellisestä taistelusta. Kirja käännettiin jo hänen eläessään muutamille vieraille kielille; Englannissa siitä tuli anglikaanipappien erityisesti rakastama hengellinen opas. Kaikissa kirjoituksissaan, niin päiväkirjassaan kuin opetuspuheissaan isä Johannes painotti vilpittömän ja palavan uskon tärkeyttä ja sen mukaista elämää, lakkaamatonta taistelua himoja ja haluja vastaan sekä uskollisuutta ortodoksiselle kirkolle.

Isä Johannes palveli pappina yli 50 vuoden ajan. Vuotta ennen kuolemaansa hän kirjoitti: ”Olen Jumalan armosta ja laupeudesta ollut pappina 52 vuotta, ja elän yhä, vaikka olenkin sairas. En osaa kyllin kiittää Herraa näistä monista armoitetun pappeuden vuosista. Olen palvellut niin kuin olen osannut ja kyennyt, mutta olen tehnyt paljon virheitä. Olen ollut heikko ja vihollinen on kiusannut. Herra, peitä kaikki synnit laupeudellasi.”

Elämänsä loppupuolella isä Johannes sairastui kivuliaaseen tautiin, jonka hän kesti kärsivällisesti ja valittamatta. Hän kieltäytyi päättäväisesti kaikista lääkäreiden yrityksistä saada hänet vahvistamaan heikentyvää ruumistaan paastosääntöjen vastaisella ruoalla. ”Kiitän Jumalaani minulle syntisen sieluni puhdistukseksi lähetetyistä kärsimyksistä. Pyhä ehtoollinen elähdyttää”, hän sanoi. Ja tapansa mukaan hän nautti ehtoollista joka päivä.

”Minun iässäni (79 vuotta) jokainen päivä, jokainen tunti ja hetki on Jumalan suurta armoa. Ruumiinvoimani ovat ehtyneet, mutta henkeni valvoo ja on täynnä rakkautta rakasta Ylkääni Herraa Jeesusta Kristusta kohtaan”, hän kirjoitti.

Joulukuun 10. päivänä 1908 isä Johannes kokosi viimeiset voimansa toimittaakseen vielä kerran liturgian Pyhän Andreaksen kirkossa. Ihmiset tunsivat, että pyhä vanhus oli jättämässä heidät, ja itkivät ääneen. Joulukuun 20. päivänä isä Johannes siirtyi rauhassa Herransa luo saatuaan ennalta tietää kuolinpäivänsä.

Isä Johanneksen hautajaisiin osallistui kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kaikki kadunvarret olivat tungokseen asti täynnä itkevää kansaa. Sellaista väenpaljoutta ei Venäjällä ollut nähty yksissäkään hautajaisissa. Ruumiinsiunaukseen osallistui useita piispoja ja kymmeniä pappeja. Vainajan kättä suudelleet kertoivat, että se ei ollut kylmä eikä kangistunut.

Pappi Johannes Albov on kertonut, että vaikka hän kunnioitti isä Johannesta tämän eläessä ja oli pari kolme kertaa toimittanut liturgian yhdessä tämän kanssa, hän ei varsinaisesti kuulunut tämän ihailijoihin. Hautajaisiin hän pääsi ihmeellisesti mukaan ilman kutsua. ”Mikä palvelus se olikaan! Veisut olivat murheellisia, mutta mieliala hartaan juhlallinen. Jollakin tavoin se muistutti pääsiäisen aamupalvelusta. Ja palveluksen edetessä juhlamieliala yhä kohosi ja kasvoi. Ihmeellinen voima huokui arkusta täyttäen ihmisten sydämet ylimaallisella ilolla. Tuntui selvästi, että arkussa lepäsi pyhä kilvoittelija, jonka henki liikkui näkymättömästi kirkossa syleillen hellästi ja rakastavasti kaikkia häntä hyvästelemään tulleita. Minulla ei ollut enää epäilystäkään isä Johanneksen pyhyydestä.”

Tietoisuus isä Johanneksen pyhyydestä eli vahvana venäläisten uskovien keskuudessa vuosikymmenten ajan. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi hänet vuonna 1964, mutta Venäjän kirkko saattoi tehdä sen vasta vuonna 1990, kun maan poliittiset olot olivat vapautuneet. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä Pyhän Johanneksen luostarissa Karpovkalla Pietarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Vuonna 1903 Venäjän ruplan kurssi oli 276,80 Suomen kultamarkkaa. Tavallisen teollisuustyöläisen kuukausipalkka oli 15 ruplaa. Miljoonalla ruplalla olisi saanut esimerkiksi 5000 hevosta tai 50 000 kalleinta mahdollista oopperalippua aitiopaikoille.

21.12.

Marttyyri Themistokles oli yksinkertainen, puhdassydäminen maalaismies, joka paimensi lampaita Lyykian Myrraa ympäröivillä kukkuloilla. Keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250 hänen luokseen ryntäsi kaupungista päin Dioskorides-niminen kristitty, joka pyysi apua maaherra Asklepioksen lähettämän ryhmän ajaessa häntä takaa. Pian takaa-ajajat tulivat ja kysyivät paimenelta, oliko hän nähnyt ketään pakenevaa. Themistokles luuli kaikkien muiden olevan yhtä hyväntahtoisia ja sääliviä kuin hän itse oli ja alkoi vedota heihin: ”Antakaa hänen mennä, veljet. Antakaa hänen paeta kuolemaa. Älkää viekö häntä tuomarin luokse, niin annatte hänelle elämän lahjan. Vaikka hän on kristitty niin kuin minäkin, hän on ihminen niin kuin tekin.” Sotilaat vastasivat vihaisesti: ”Ellet kerro missä hän on, me otamme sinut hänen sijaansa.”

Themistokles sanoi: ”Tein ehdotukseni teidän itsenne takia, mutta koska ette hyväksy sitä, minut saa kaikin mokomin pidättää hänen asemastaan. Minulle sillä ei ole väliä. Me molemmat olemme Kristuksen palvelijoita ja saman ruumiin jäseniä.” Sotilaat eivät olleet varmoja, oliko hän tosissaan vai ei, mutta päättivät pidättää hänet.

Themistokles vietiin Myrraan, ja niin hän astui Asklepioksen tuomioistuimen eteen vuoristolaispaimenen yksinkertaisessa lampaannahkaisessa asussa ja paimensauva kädessään. Mutta kun hän avasi suunsa, kaikki yllättyivät hänen viisaista vastauksistaan, jotka olivat kuin elävää vettä pyhien kirjoitusten syvästä kaivosta. ”Mihin olet kätkenyt takaa-ajetun kristityn?” maaherra kysyi. ”Kerro totuus, niin pelastat henkesi.” ”Minun elämäni on toinen kuin tämä elämä”, Themistokles lausui. ”Ja ainoa totuus, jonka tunnen, on Kristus, joka on sanonut: Minä olen totuus ja elämä.” (Joh. 14:6)

Kun Themistokles ei alistunut palvomaan epäjumalia vaan suhtautui niihin täysin ylimielisesti pitäen niitä pelkkinä ihmiskunnan himojen naamioina, hänet vietiin kidutettavaksi. Themistokles puhui rohkeasti: ”Te siis haluatte kiduttaa minua. Siitä vain! Kuolema Kristuksen tähden on pelkkä ilo, sillä minä saan tarjota uhrin Valtiaani kunniaksi, omaksi pelastuksekseni ja Jumalan palvelijan Dioskorideksen  puolesta. Ja te saatte tietää, että minä kestän kaiken Kristuksen avulla, joka minua vahvistaa.” (Fil. 4:13)

Themistokleen jäseniä revittiin sijoiltaan ja häntä hakattiin vatsaan, kunnes hänen sisälmyksensä tulivat näkyviin. Sitten hänet sidottiin paaluun ja hänen ihoaan raastettiin villan karstaamiseen tarkoitetuilla rautakammoilla. Kärsimystensä keskellä hänen hengellinen ilonsa kasvoi, ja puupaalussa roikkuessaan hän sanoi maaherralle: ”Etkö tiedä, että elämä on ilmestynyt meille puun kautta ja että me olemme pelastuneet puun kautta? Etkö tiedä, että puun kautta vihollinen on kukistettu, maailma on pelastettu, ja koko maailmankaikkeus ylistää Kristusta Herraksi?” Huomatessaan marttyyrin ilon maaherra käski ottaa hänet alas ja viedä kaupungin ulkopuolelle ja kiskoa häntä piikkikasvien läpi, kunnes hän kuolisi. Hänet sidottiin jaloistaan ja häntä alettiin raahata pitkin ryteikköä.

Tällä tavoin pyhä Themistokles menehtyi. Hänen jalon marttyyrikilvoituksensa jälkeen kristityt hautasivat hänet kunniallisesti. Haudalle he asettivat hänen paimensauvansa. Jonkin ajan kuluttua huomattiin, että sauva oli juurtunut. Siitä kasvoi mantelipuu, jonka hedelmät vaikuttivat parantavasti niitä uskossa nauttineisiin.

Pyhä Juliana oli ylhäisen perheen tytär Nikomedeiasta ja eli keisari Maximianuksen aikana (268–305). Hänen isänsä oli innokas epäjumalanpalvelija; hänen äitinsä oli tutustunut kristinuskoon, mutta ei ollut tehnyt päätöstä kääntyä kristityksi. He kihlasivat tyttärensä ajan tavan mukaan jo 9-vuotiaana ylhäissukuiselle Eleusiokselle. Kun Juliana oli vähän varttunut, Eleusios rakastui häneen niin palavasti, että vaati häät pidettäviksi mahdollisimman nopeasti. Mutta Juliana oli jo ehtinyt antaa sydämensä kokonaan Herralle Jeesukselle. Päästäkseen eroon Eleusioksesta Juliana sanoi, ettei missään tapauksessa suostu menemään naimisiin hänen kanssaan, jollei Eleusioksesta ensin tule kaupunginjohtajaa.

Rakkautensa kiihkossa Eleusios alkoi heti pyrkiä kaupunginjohtajan asemaan kylväen ympärilleen runsaasti rahaa. Jonkin ajan kuluttua hän oli todellakin onnistunut saamaan puolelleen niin paljon vaikutusvaltaisia henkilöitä, että hänet valittiin Nikomedeian prefektiksi. Nyt hän alkoi uudelleen puhua häistä. Silloin Julianan ei auttanut muu kuin paljastaa totuus sanomalla: ”Jos et lakkaa palvelemasta epäjumalia ja ota vastaan kristinuskoa, en koskaan mene naimisiin kanssasi.” Eleusios suuttui kovasti, olihan kristinusko kielletty ja valtiovallan vainoama, ja alkoi uhkailla pahoinpitelevänsä Julianan isän, jos tämä ei saisi tytärtään muuttamaan mieltään.

Isä sulki Julianan pimeään kellariin ja hakkasi häntä siellä, mutta tuloksetta. Niinpä hän luovutti tytön tämän kihlatulle. Eleusios koetti lempeästi taivuttaa Julianan puolelleen, mutta tämä pysyi lujana vakaumuksessaan: hän ei voisi ottaa Eleusiosta miehekseen niin kauan kuin tämä ei ollut kristitty. ”Tule Jumalani luo ja usko, muussa tapauksessa voit tappaa minut, heittää tuleen, ruoskia minua ja pilkkoa minut palasiksi, mutta vaimoksesi en ryhdy!” hän sanoi lujasti.

Viha voitti nyt intohimon Eleusioksen sydämessä ja prefektinä hän luovutti Julianan hirveisiin kidutuksiin. Neito ruoskittiin ensin häränjänteillä puolikuoliaaksi ja sitten hänen ruumiiseensa sidottiin eri puolille tulikuumia rautalevyjä. Tässä kurjassa tilassa hänet heitettiin vankilaan. Siellä paholainen alkoi kiusata häntä ilmestymällä hänelle enkelin muodossa ja ehdottomalla, että hän uhraisi epäjumalille, mutta Juliana ymmärsi mistä ajatus oli peräisin eikä antanut periksi.

Kun Eleusios näki, että yhä useampien katsojien sympatia oli nuoren marttyyrin puolella, hän antoi määräyksen, että Juliana oli vietävä mestattavaksi. Iloiten marttyyri kulki teloituspaikalle tietäen pääsevänsä rakastamansa Kristuksen luo. Juliana oli 18-vuotias sinetöidessään marttyyrikuolemallaan kihlauksensa Kristuksen kanssa.

Nikomedeiassa oli noina päivinä käymässä rikas ja vaikutusvaltainen roomalainen nainen nimeltä Sofia. Hän otti Julianan pyhäinjäännökset ja vei ne mukanaan Roomaan. Siellä hän rakennutti pyhän Julianan kunniaksi kauniin kirkon, jonne reliikit sijoitettiin.

Metropoliitta Pietari syntyi 1200-luvulla ja oli kotoisin Galitsian-Volynian alueelta. Jo ennen hänen syntymäänsä hänen äitinsä näki ihmeellisen näyn, joka kuvasi ennalta lapsen tulevia hengellisiä lahjoja. Seitsemän vuoden ikäisenä Pietari alkoi opetella lukemaan, mikä ei kuitenkaan ottanut sujuakseen. Yöllä hän näki piispalliseen asuun pukeutuneen miehen, joka kehotti häntä avaamaan suunsa. Pyhä esipaimen kosketti hänen kieltään ja Pietari tunsi suussaan makean maun. Tuosta hetkestä lähtien hän osoitti sellaista lahjakkuutta, että ohitti pian kaikki ikätoverinsa.

Kaksitoistavuotiaana Pietari meni kotiseutunsa luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Hän luopui kokonaan omasta tahdostaan ja alkoi elää täydellisen kuuliaisena ohjaajavanhukselleen. Hän teki väsymättä työtä luostarin keittiössä, kantoi vettä ja puita sekä pesi veljestön paitoja. Työ ei kuitenkaan estänyt häntä tulemasta aina jumalanpalvelukseen heti kirkonkellojen soidessa ja lähtemästä pois viimeisenä. Hänet vihittiin ensin diakoniksi ja sitten papiksi, mutta hän pysyi yhä samanlaisena nöyränä munkkina palvellen veljiä niin kuin ennenkin.

Ohjaajavanhuksensa siunauksella Pietari alkoi maalata ikoneita. Herramme Jeesuksen Kristuksen, Hänen puhtaimman äitinsä ja pyhien ihmisten kuvia maalatessaan hänen ajatuksensa kohosivat maasta kohti taivasta ja hän alkoi pyrkiä yhä korkeampaan täydellisyyteen.

Jonkin ajan kuluttua Pietari lähti ohjaajansa siunauksella luostarista ja asettui viettämään yksinäistä munkkielämää Ratjoen varrelle. Sinne hän rakensi keljan ja kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Hänen ympärilleen kokoontui veljestö, jota hän johti isällisesti. Hän ei esiintynyt määräilevänä johtajana vaan ylitti kaikki nöyryydessä ja opasti rikkomuksen tehneitä rauhan ja rakkauden sanoilla. Köyhille hän oli hyvin antelias. Jos hänellä ei ollut heille muuta annettavaa, hän luovutti paidan päältään tai lahjoitti yhden maalaamistaan ikoneista. Kiovan metropoliitta Maksimin (6.12.) vieraillessa luostarissa Pietari lahjoitti hänelle maalaamansa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonin.

Metropoliitta Maksimin kuoltua vuonna 1305 igumeni Geronti alkoi omavaltaisesti pyrkiä hänen seuraajakseen. Venäjän metropoliitan istuin sijaitsi tuolloin Vladimirissa, sillä vanha pääkaupunki Kiova oli tuhottu mongolien hyökkäyksissä. Otettuaan Vladimirista mukaansa piispan puvun, sauvan ja Pietarin maalaaman ikonin Geronti lähti Konstantinopoliin saadakseen piispanvihkimyksen. Monet olivat tyytymättömiä hänen menettelyynsä, ja Volynian ruhtinas alkoi suostutella Pietaria lähtemään niin ikään Konstantinopoliin vihittäväksi. Pietari vastusteli pitkään mutta joutui lopulta antamaan periksi monien pyyntöjen edessä.

Igumeni Gerontin matkanteko vaikeutui hänen joutuessaan myrskyyn Mustallamerellä. Pietari taas nousi laivaan toisessa satamassa ja suorastaan lensi myötätuulessa Konstantinopoliin. Sillä välin Geronti näki merellä näyssä Pietarin maalaaman Jumalansynnyttäjän ikonin ja kuuli äänen sanovan, että hän tavoitteli turhaan piispan vihkimystä, sillä ikonimaalari Pietarista tulisi Kiovan metropoliittakunnan kaunistus ja kansan hyvä paimen.

Pietarin astuessa patriarkka Athanasioksen luo huoneen täytti hyvä tuoksu. Patriarkka otti hänet iloiten vastaan ja kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka valitsi Pietarin Kiovan metropoliitaksi vuonna 1308. Kun liturgiassa toimitettiin piispaksi vihkiminen, Pietarin kasvot kirkastuivat ja loistivat kuin aurinko. Gerontin saavuttua Konstantinopoliin ja kerrottua näkemästään ilmestyksestä patriarkka otti häneltä piispallisen puvun, sauvan ja ikonin ja ojensi ne Pietarille lausuen: ”Ikoni on profetoinut sinusta.”

Venäjälle palattuaan metropoliitta Pietari alkoi vahvistaa uskon totuuksia ja kristillisyyttä mongolivallan ikeestä kärsivän kansan parissa. Kaikki eivät kuitenkaan tunnustaneet hänen asemaansa maan hengellisenä johtajana. Kun Tverin piispa Andrei oli lähettänyt Konstantinopoliin panettelukirjeen Pietaria vastaan, Perejaslavliin kutsuttiin kirkolliskokous käsittelemään esitettyjä syytteitä. Pietari esiintyi nöyrästi. Piispa Andrein vihamielisyys ja valheelliset syytökset sen sijaan olivat niin silminnähtävät, että kaikki paheksuivat hänen menettelyään. Vain Pietari sanoi hänelle ystävällisesti: ”Rauha sinulle. Et sinä vaan ihmiskunnan vanha vihollinen Paholainen nostatti tämän myrskyn. Ole vastedes varovainen. Menneet Jumala antaa anteeksi.”

Vuonna 1313 Pietari joutui kaani Uzbekin vaatimuksesta matkustamaan Ordaan, jossa hän puolusti kirkon ja papiston asemaa. Kaani otti hänet suosiollisesti vastaan ja päästi palaamaan rauhassa takaisin. Venäjän ruhtinaiden välisissä riidoissa ja sotaisuuksissa Pietari toimi usein sovittelijana. Laumansa hengelliseksi opetukseksi hän kirjoitti useita kirjeitä, joista kaksi on säilynyt. Niistä toisessa, papistolle osoittamassaan kirjeessä hän kirjoittaa: ”Lapset, olkaa Jumalan huoneessa kuin hedelmällinen oliivipuu, kantakaa hengellistä hedelmää, pyhyyttä. Jumalan valittuina pukeutukaa valon aseisiin eli hurskauteen. Silloin pystytte opettamaan myös hengellisiä lapsianne.”

Paimenmatkojensa aikana Pietari kuitenkin pysähtyi usein Moskovassa, joka oli tuolloin vielä pikkukaupunki, viipyen siellä pitempään kuin muissa kaupungeissa. Hän kehotti Moskovan hurskasta ruhtinasta Ivan Kalitaa (1328–1340) rakennuttamaan Moskovaan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon. Ruhtinas ryhtyi toimeen, ja Pietari ehti vielä ennen kuolemaansa muurata tuon Moskovan ensimmäisen kivikirkon peruskiven.[1]

Saatuaan Jumalalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan Pietari rakensi itselleen omin käsin kivisen haudan rakenteilla olevan kirkon uhripöydän lähelle. Pian hän sai enkeliltä tarkan tiedon kuolinpäivästään. Täynnä hengellistä iloa hän toimitti liturgian kantaen esirukouksia ruhtinaan ja kaikkien Venäjänmaan elossa olevien ja edesmenneiden kristittyjen puolesta. Lähtiessään kirkosta hän antoi papistolle viimeiset ohjeensa. Sitten hän kutsui luokseen köyhät ja oman palveluskuntansa ja antoi heille almunsa. Illalla hän aloitti ehtoopalveluksen. Kesken rukouksen hän kääntyi seuraajakseen valitsemansa arkkimandriitta Feodorin puoleen lausuen: ”Rauha sinulle, poikani, minä kuolen.” Kohotettuaan kätensä hän antoi henkensä Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1326.

Hautajaisten aikana eräs epäuskoinen näki metropoliitta Pietarin istuvan vuoteella, jolla häntä kannettiin, ja siunaavan kansaa. Samalla kolme sairasta parani taudistaan. Ihmeet jatkuivat hautajaisten jälkeen haudan äärellä. Niistä tiedotettiin Konstantinopolin patriarkka Johannekselle, joka kiitti Jumalaa ja antoi vuonna 1339 määräyksen viettää jumalanpalveluksin ja ylistysveisuin pyhän metropoliitta Pietarin muistoa. Metropoliitta Pietarin pyhäinjäännökset ovat yhä Moskovan Kremlissä Uspenjen katedraalissa.


[1] 1470-luvulla kirkon paikalle rakennettiin uusi, meidän päiviimme säilynyt Moskovan Kremlin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen eli Uspenjen katedraali.

Pyhä Juliana oli Vjazman ruhtinaan Simeonin puoliso. Hänen koristuksenaan olivat hyveet, siveellinen elämä ja ulkonainen kauneus. Smolenskin ruhtinas Georgi, jonka vasalli Simeon oli, rakastui mielettömästi Julianaan ja yritti taivuttaa häntä tekemään syntiä kanssaan. Juliana esteli häntä sanoen: ”Mistä olet saanut päähäsi tuollaisen pahan? Muista, että minulla on mies. Ennemmin kuolen kuin suostun tuollaiseen.” Paholaisen yllyttämänä Georgi järjesti kotonaan Toržokissa juhlat ja surmasi siellä omin käsin Julianan miehen, vaikka tämä oli uskollisesti palvellut häntä vuosikausia. Sitten hän halusi heti tyydyttää himonsa, mutta Juliana pakeni hänen käsistään pihalle. Georgi syöksyi raivoissaan hänen peräänsä, löi hänet miekalla kuoliaaksi ja antoi heittää elottoman ruumiin Tvertsajokeen. Autuas Juliana kuoli vuonna 1406.

Keväällä puoliksi halvaantunut talonpoika löysi joesta pyhän Julianan ruumiin ja kuuli äänen, joka kehotti häntä ilmoittamaan löydöstä papeille ja hautaamaan ruumiin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon. Samalla hetkellä talonpoika tunsi olevansa terve. Juhlallisessa saatossa pyhän Julianan maalliset jäännökset kannettiin kirkkoon. Niitä haudattaessa monet sairaat paranivat.

Autuas Prokopi syntyi hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Hlynovin, nykyisen Vjatkan kaupungin lähistöllä vuonna 1578. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän kesken peltotöiden putosi ukkosenjyrähdystä säikähtäneen hevosen selästä ja menetti tajuntansa. Virottuaan hän oli kokonaan poissa tolaltaan, repi vaatteet päältään ja kulki alastomana. Vanhemmat veivät hänet Vjatkan luostariin pyhittäjä Trifonin (8.10.) luo, joka toimitettuaan rukouspalveluksen vihmoi Prokopin pyhällä vedellä, jolloin tämä parani. Tämän jälkeen Prokopi eli vanhempiensa kodissa kuten ennenkin ollen heille kaikessa kuuliainen.

Jonkin ajan kuluttua Prokopi muutti vanhempiensa siunauksella Slobodskin kaupunkiin pappi Ilarionin luo ja palveli tätä kuuliaisesti kolme vuotta. Kun Prokopi täytti 20 vuotta, vanhemmat alkoivat suunnitella hänen avioliittoaan, mutta hän itse ei tuntenut minkäänlaista halua avioelämään. Vanhempiensa tietämättä hän meni Vjatkaan ja alkoi kilvoitella Kristuksen tähden houkkana. Hän repi vaatteet päältään ja kulki alastomana ja paljasjaloin pitkin katuja. Rakastaen koko sydämestään Jumalaa hän hylkäsi kaiken maallisen omaisuuden ja maallisen kunnian. Hän aloitti vaikenemiskilvoituksen, niin että tuskin kukaan kuuli hänen sanovan sanaakaan. Monet pitivät häntä mielipuolena ja pilkkasivat ja löivätkin häntä, mutta hän ei vastannut heille sanallakaan vaan rukoili loukkaajiensa puolesta. Kärsivällisesti hän kesti talven kylmyyden ja kesän kuumuuden antaen hyttysten ja mäkäräisten pistellä ruumistaan. Öisin hän rukoili katumuskyyneleitä vuodattaen. Kukaan ei tiennyt hänen rukouskilvoituksestaan eikä äärettömästä nöyryydestään.

Prokopilla ei ollut vakituista asuntoa. Hän nukkui siellä, missä sattui olemaan yön yllättäessä: kirkon eteisessä, kadulla, kurassa tai lantakasan päällä. Hänellä ei ollut patjaa eikä päänalusta. Maa oli hänen vuoteenaan ja taivas peittonaan.

Palkaksi kilvoituksistaan Prokopi sai Herralta selvänäkemisen lahjan. Jos hän näki, että sairas paranisi, hän nosti tämän vuoteesta iloiten ja riemuiten. Jos taas sairas ei voinut toipua, hän suuteli tätä itkien, asetti tämän kädet rinnalle ja antoi elekielellä ymmärtää, että oli syytä valmistautua hautajaisiin. Monta kertaa hän ennusti kaupunkia uhkaavan tulipalon soittamalla ennen palon syttymistä hälytyssoiton kirkonkelloilla.

Vjatkan ruhtinas Aleksanteri ja hänen puolisonsa Natalia kunnioittivat Prokopia ja kutsuivat hänet usein kotiinsa. Ruhtinatar pesi hänet puhtaaksi, puki uuteen paitaan ja vei mukanaan kirkkoon. Pidettyään paitaa jonkin aikaa Prokopi repi sen taas päältään ja sotki itsensä kieriskelemällä maassa kunnes oli yhtä musta kuin ennenkin.

Prokopi kävi usein rukoilemassa Kristuksen taivaaseenastumisen kirkossa, jonka pappi Johannes oli hänen rippi-isänsä. Synnintunnustuksella hän keskusteli rippi-isänsä kanssa täysin järkevästi ja osallistui joka sunnuntai pyhään ehtoolliseen. Valalla vannottaen hän kielsi rippi-isäänsä kertomasta kenellekään heidän keskusteluistaan, sillä hän ei halunnut kenenkään tietävän vapaaehtoisesta kilvoituksestaan ennen kuolemaansa.

Prokopi ennusti sanoitta elekieltä käyttäen monia tulevia tapahtumia. Kerran nostettuaan syliinsä erään papin pienen pojan hän asettui pitkäkseen maahan asettaen kädet rinnalleen. Pian poika kuoli. Johannes Kastajan kirkossa hän tarttui kliirossilla laulanutta nuorukaista kädestä, johdatti hänet pyhän oven eteen ja tönäisi sisälle alttariin. Kuuden vuoden kuluttua nuorukainen vihittiin papiksi ja myöhemmin leskeksi jäätyään hänestä tuli igumeni.

Kilvoiteltuaan näin 30 vuotta Prokopi sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Lähdettyään kirkosta jumalanpalveluksen päätyttyä hän meni kaupungin tornin juurelle, kääntyi itään päin, rukoili hartaasti ja antoi rauhassa henkensä Herralle joulukuun 21. päivänä 1627. Hänet haudattiin Trifon Vjatkalaisen luostariin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

22.12.

Pyhä Anastasia, jonka nimi merkitsee ylösnousemusta, oli varakkaasta ja ylhäisestä roomalaisperheestä. Hänen isänsä Praetextatus oli epäjumalanpalvelija, mutta hänen äitinsä Fausta oli kristitty ja juuri hän istutti ensimmäiset kristinuskon siemenet tyttärensä sydämeen. Äiti oli valinnut tyttärelleen opettajaksi kristityn Khrysogonoksen, joka oli viisas ja oppinut mies ja syvällisesti perehtynyt kristittyjen pyhiin kirjoituksiin.

Isä antoi Anastasian vaimoksi vastoin tämän omaa tahtoa Publiukselle, joka oli hillitön ja aistillisuuteen taipuva mies. Anastasia tunsi suurta vastenmielisyyttä miestään kohtaan ja erilaisiin sairauksiin vedoten vältteli avioyhteyttä tämän kanssa. Hänen sielunsa paloi rakkaudesta Kristukseen ja neitseelliseen enkelimäiseen elämään.

Tuohon aikaan olivat meneillään Diocletianuksen (284–305) käynnistämät kristittyjen vainot. Öisin Anastasian oli tapana pukeutua kansannaisen vaatteisiin, jottei häntä tunnettaisi, ja vierailla orjattarensa kanssa vankiloissa Kristuksen tunnustajien luona. Hän lahjoi vanginvartijat, niin että he päästivät hänet sisään. Hän hoiti kristiveljiensä ja -sisartensa kidutuksissa saamia haavoja suudellen niitä hartain mielin ja palveli heitä tuomalla heille ruokaa ja vaatteita. Samalla hän rohkaisi heitä edessä oleviin koitoksiin.

Publius sai kuitenkin tietää vaimonsa yöllisistä harrastuksista. Hän raivostui, koska ymmärsi vaimonsa sairauksien olevan teeskentelyä. Hän ei myöskään voinut sietää, että tämä alentui olemaan yhteydessä halveksittujen kristittyjen kanssa. Hän lukitsi vaimonsa huoneeseen eikä sallinut tämän pitää yhteyttä keneenkään. Anastasia suri erityisesti sitä, ettei päässyt tapaamaan opettajaansa Khrysogonosta, joka oli myös vangittu uskonsa tähden. Erään iäkkään kristityn naisen välityksellä hän onnistui kuitenkin olemaan kirjeenvaihdossa opettajansa kanssa. Khrysogonos lohdutti entistä oppilastaan muistuttaen hänelle, että vankeus, vainot ja kärsimykset ovat Ristiinnaulitun seuraajien osa tässä maailmassa, ja kehotti häntä kärsivällisyyteen. Anastasia sai uutta rohkeutta eikä lannistunut, vaikka Publius kiristi hänen arestiaan ja jätti hänet ilman ruokaa. Khrysogonos myös ennusti hänelle, että Publius kuolisi pian ja Anastasia saisi täyden vapauden jatkaa palvelustaan vangittujen kristittyjen parissa. Näin tapahtui noin kolmen kuukauden kuluttua, jolloin Publius matkalla sotaan Persiaa vastaan hukkui haaksirikossa.

Miehensä kuoltua Anastasia lähti Khrysogonoksen luo ja sai tältä siunauksen jakaa omaisuutensa tarvitseville ja pitää huolta vangituista kristityistä. Rooman vankilat olivat tuohon aikaan täynnä kristittyjä. Diocletianus, joka oleskeli tuolloin Nikeassa – toisten tietojen mukaan Aquileiassa –, sai siellä kuulla, että Rooman kristityt eivät kidutuksista huolimatta suostuneet kumartamaan epäjumalia vaan pysyivät lujina uskossaan. Heidän opettajakseen ja innostajakseen mainittiin Khrysogonos. Keisari käski hakea hänet luokseen. Keisarin yritykset saada vanhus uhraamaan epäjumalille kilpistyivät tämän ehdottomaan kieltäytymiseen. Niinpä Khrysogonos määrättiin mestattavaksi. Mestaus tapahtui autiolla paikalla järven rannalla ja hänen ruumiinsa heitettiin järveen. Kristityt löysivät reliikit, ja lähellä asunut pyhittäjä Zoilos sekä kolme Tessalonikasta kotoisin olevaa sisarta Agape, Khionia ja Irene (16.4.) hautasivat hänet.

Tällä välin Anastasia jatkoi väsymättömästi huolenpitoaan tovereistaan ja kaikista Kristuksen tunnustajista. Kukaan ei kääntynyt turhaan hänen puoleensa. Hän antoi ruokaa ja rahaa ja koetti samalla kaikin tavoin rohkaista vankeja pysymään lujina kilvoituksessaan. Ja kun he kärsivät marttyyrikuoleman, hän huolehti, että heidän ruumiinsa haudattiin arvokkaasti niin kuin marttyyreille kuului.

Lopulta koitti päivä, jolloin Diocletianus antoi määräyksen, että kaikki Roomassa vangittuina olevat kristityt oli tapettava. Samana yönä heidät kaikki joko mestattiin, hukutettiin, poltettiin tai surmattiin miekalla. Kun Anastasia tuli seuraavana päivänä tapansa mukaan vankilaan, hän oli kauhuissaan nähdessään, että kaikki hänen veljensä ja sisarensa olivat poissa. Itkien hän vaipui vankilan portille. Jotkut ohikulkijat yrittivät lohduttaa häntä, mutta hän ei enää välittänyt salata olevansa kristitty vaan itki veljiensä ja sisartensa menetystä.

Anastasia pidätettiin ja vietiin Illyrian prefektin Floruksen eteen. Kun tämä kuuli, että Anastasia oli roomalainen ylhäisönainen, hän ei uskaltanut luovuttaa tätä kidutettavaksi vaan koetti puheillaan taivutella häntä. Seuraavana päivänä Anastasia vietiin Dionysioksen palatsiin uudelleen kuulusteltavaksi. Sielläkin hän kaikilla vastauksillaan osoitti, että hän ei välittänyt vähääkään mistään maallisesta ja vain odotti pääsyä taivasten valtakuntaan tovereittensa luo. Lopulta Florus antoi Anastasian Capitoliumin pääpapin Ulpianuksen huostaan. Tämä pani Anastasian toiselle puolelle kasapäin jalokiviä, kauniita vaatteita ja ylellisyystavaroita ja toiselle erilaisia kauheita kidutusvälineitä. Hän lupasi ottaa Anastasian vaimokseen ja antaa hänelle kaikki nuo tavarat, jos tämä suostuisi uhraamaan jumalille. Muussa tapauksessa hän joutuisi kidutettavaksi. Anastasia vastasi tähän: ”Älä haaskaa aikaasi, Ulpianus. Minä kumarran yhtä Jumalaa ja Hänen tähtensä olen ilomielin valmis kuolemaan. Sinun jumaliasi ja keisarin laittomia säädöksiä minä halveksin.”

Ulpianus luovutti Anastasian kolmen julman naisen piinattavaksi. He tekivät kaikkensa saadakseen hänet perääntymään, mutta syömättä ja nukkumatta hän pysyi kokonaan keskittyneenä rukoukseen. Ulpianus meni vankilaan raiskatakseen Anastasian, mutta yhtäkkiä häneen iski jokin tuskallinen sairaus ja hän menetti näkönsä. Hänet jouduttiin kantamaan kotiinsa. Kivut eivät hellittäneet, ja hän pyysi, että hänet vietäisiin johonkin epäjumalantemppeliin. Siellä hän kuoli tuskiinsa.

Ulpianuksen kuoltua Anastasia pääsi vapaaksi. Hän lähti Nikeaan ja tapasi siellä hurskaan lesken Teodoten, joka oli hänen laillaan omistautunut vangittujen kristittyjen auttamiseen. Diocletianus oli pakottanut Teodoten uuteen avioliittoon Bitynian käskynhaltijan Leukadioksen kanssa vieroittaakseen hänet kristinuskosta maallisilla nautinnoilla. Miehensä ollessa matkoilla Teodote käytti aikansa vankiloissa viruneiden Kristuksen sotureiden auttamiseen. Hänen ensimmäisestä avioliitostaan saamansa kolme poikaa auttoivat häntä.

Palattuaan Nikeaan Leukidios sai kuulla vaimonsa puuhista. Raivostuneena hän luovutti tämän Nikean prokonsulin rangaistavaksi. Teodote ja hänen poikansa valmistautuivat marttyyrikuolemaan. Kun vanhin poika Euodos näki kidutusvälineet, hän sanoi prokonsulille: ”Voit nähdä meidän päättäväisyydestämme kohdata kuolema, vaikka olemme vielä näin nuoria, että Kristus itse on antanut meille siihen jumalallisen voiman.” Poika ruoskittiin kuoliaaksi äidin rohkaistessa häntä loppuun saakka. Sen jälkeen Teodote ja hänen kaksi muuta lastaan heitettiin tuliseen uuniin, ja niin he perivät yhdessä taivasten valtakunnan.

Anastasia oli myös vangittu ja hän joutui Illyrian uuden prefektin Lukianoksen tuomittavaksi. Tämä oli ahne mies ja lupasi, että jos Anastasia luovuttaa omaisuutensa hänelle, tämä saa hänen puolestaan vapaasti kumartaa omaa Jumalaansa. Anastasia sanoi, että armeliaisuutta on osoitettava köyhille eikä rikkaille, kuten Lukianokselle, ja lisäsi: ”Mutta jos jonakin päivänä köyhdyt ja näen sinut nälkäisenä, ruokin sinut mielelläni.” Lukianos määräsi hänet heitettäväksi vankilaan. Anastasialle sai antaa syötävää ainoastaan rajoitetusti auringonlaskun jälkeen, mutta siihenkään hän ei suostunut koskemaan. Teodoten ilmestymiset olivat hänen lohtunaan ja vahvistivat häntä tuleviin koitoksiin. Kun hän kysyi Teodotelta, miksi tämä vieraili hänen luonaan kuoleman jälkeen, tämä vastasi: ”Jumala antaa marttyyreille tämän armon, että he voivat ilmestyä ystävilleen, keskustella ja iloita yhdessä heidän kanssaan.”

Kun Lukianos lähetti kuukauden kuluttua hakemaan Anastasiaa vankilasta, hän kuvitteli kohtaavansa tämän sairaana ja heikkona ja hämmästyi kovasti, kun hän tuli esiin säteilevänä ja täynnä sisäistä voimaa. Prefekti jätti hänet vielä toiseksi kuukaudeksi entistä julmempien vartijoiden huostaan ja määräsi hänet sitten tapettavaksi.

Yhdessä noin 130 rikollisen kanssa Anastasia ja eräs toinen kristitty nimeltä Eutykhianos pantiin laivaan, jota seurasi toinen, sotilaita kuljettava laiva. Ulkomerellä sotilaat puhkaisivat vankien laivan kyljet, niin että se alkoi vajota. Mutta juuri ennen sen uppoamista Teodote ilmestyi ruoriin ja ohjasi laivan Palmarian saarelle, missä eli paljon maanpaossa olleita kristittyjä. Laivassa olleet rikolliset hämmästelivät tätä ihmettä ja langeten Anastasian ja Eutykhianoksen jalkoihin pyysivät näitä opettamaan heille kristinuskoa. Kaikki alkoivat uskoa Kristukseen.

Kun Lukianos sai kuulla vankien pelastumisesta, hän lähetti saarelle sotilaita, jotka mestasivat noin 200 kristittyä. Anastasia sidottiin paaluun, jonka ympärille sytytettiin tuli. Tällä tavoin hänet kärvennettiin kuoliaaksi ja hän sai lopulta itsekin sen marttyyriseppeleen, jonka hankkimisessa hän oli avustanut niin monia muita kristittyjä.

Ylimysnainen nimeltä Apollonia sai prefektin vaimon välityksellä haltuunsa pyhän Anastasian reliikit. Vainojen päätyttyä hän rakennutti komean kirkon pyhän marttyyrin kunniaksi ja juhli vuosittain hänen kuolinpäiväänsä. Pyhän patriarkka Gennadioksen aikana, vuoden 470 tienoilla, reliikit siirrettiin Konstantinopoliin, missä ne sijoitettiin pyhän Anastasian nimeä kantavaan kirkkoon ja niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Anastasian lisänimi ”myrkytyksestä vapauttaja” johtuu juuri hänen reliikkiensä äärellä tapahtuneista parantumisista.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

23.12.

Keisari Deciuksen (249–251) hallituskaudella Kreetan kuvernöörinä toimi hänen kaimansa Decius, joka alkoi innokkaasti toteuttaa keisarin määräystä kristittyjen pakottamisesta uhraamaan. Hän pyrki löytämään kaikki saarella asuvat kristityt. Näiden joukossa oli kymmenen miestä, jotka olivat kotoisin eri puolilta Kreetaa. Saaren pääkaupungista Gortynesta oli viisi miestä: Teodulos, Saturninus, Euporos, Gelasios ja Eunikianos. Zotikos oli kotoisin Knossoksesta ja Agathopus Panormoksen satamasta (nyk. Milopotamoksen Kastelli), Pompius Ledan satamasta, Basileides Kydoniasta ja Euarestos Herakleionista (nyk. Iraklion). Kaikilla heillä oli sama päämäärä, taivaallinen kaupunki.

Kun nämä kymmenen marttyyria tuotiin maaherran eteen, he osoittivat suurta urheutta sekä sanoissaan että teoissaan. Kolmenkymmenen päivän ajan heitä ruoskittiin, runneltiin ja raahattiin pitkin maata kansan pilkatessa heitä. Kuka tahansa sai vapaasti sylkeä heitä ja heittää heitä kivillä. Tämä kaikki oli heille kuitenkin vain harjoitusta suurempiin taistoihin.

Kun kuukausi oli kulunut, marttyyreja kuulusteltiin uudelleen. Maaherra Decius itse oli innokas perinteisen uskonnon kannattaja ja yritti taivuttaa marttyyreita uhraamaan Zeukselle ja Heralle vedoten siihen, että kansanjohtajat ja viisaat miehet tekevät niin. Marttyyrit osoittivat hänelle kuitenkin, kuinka paljon jumalien valheita, petoksia ja siveettömyyksiä jumaltarustoon sisältyi, ja siksi kyse ei voinut olla oikeista jumalista. Kokoontunut kansa, joka kuuli jumaliaan halveksittavan, tahtoi uskonnollisessa kiihkossaan repiä marttyyrit kappaleiksi omin käsin. Decius esti kuitenkin sen tahtoen antaa heille julmemman kuoleman. Heitä raastettiin rautapiikeillä, mukiloitiin seipäillä ja terävillä kivillä. Kaiken tämän he kestivät kärsivällisesti iloiten haavoistaan.

Kidutuksia seuranneet kristityt vahvistuivat uskossaan, mutta pakanat kiihdyttivät huudoillaan kiduttajia entistä suurempaan raivoon. Välillä uhreille huudettiin: ”Säälikää elämäänne, totelkaa vallanpitäjiä, uhratkaa jumalille!” Tähän he vastasivat vakain mielin: ”Olemme kristittyjä, Kristuksen uhrilampaita. Olemme valmiita kuolemaan vaikka tuhansia kertoja Kristuksemme rakkauden tähden.”

Lopulta Decius antoi määräyksen mestata marttyyrit. Heidät vietiin Alonion-nimiseen paikkaan. Siellä he alkoivat kilpailla keskenään, kuka pääsisi ensimmäisenä mestattavaksi. Teodulos huomautti, että viimeinen olisi urhoollisin, koska hän ei pelkää, vaikka on nähnyt muiden kuolevan. Kun teloittamisen hetki koitti, he rukoilivat, että Herra vapauttaisi heidän kotisaarensa tietämättömyyden pimeydestä ja johdattaisi sen asukkaat iankaikkiseen valoonsa. Sitten he taivuttivat päänsä pyövelin miekan alle ja heidät mestattiin yksi kerrallaan.

Pyövelien poistuttua paikalta kristityt tulivat ja hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset. Kun kristittyjen vainot päättyivät ja kristinusko oli hyväksytty koko valtakunnassa, patriarkka Paavali tuli 340-luvulla Konstantinopolista suuren seurueen kanssa Kreetalle. Hän määräsi marttyyrien haudan avattavaksi ja vei heidän pyhäinjäännöksensä Konstantinopoliin. Siellä ne sijoitettiin samaan paikkaan, jonne oli jo aikaisemmin haudattu osa Betlehemin lastenmurhan uhreista.

Neokesarean piispa Paavali oli tunnettu hyveistään ja isällisestä viisaudestaan. Kun valtakunnan itäosaa vuosina 308–324 hallinnut keisari Licinius kuuli Paavalista, hän antoi tuoda tämän Nikomedeiaan tuomioistuimensa eteen. Licinius yritti ensin pelotella häntä uhkauksin ja määräsi hänet sitten piestäväksi, mutta pyhä piispa pysyi rauhallisena ja osoitti vainoojiaan kohtaan pelkkää myötätuntoa, mikä ihmetytti kaikkia häntä seuranneita. Tämä ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta Liciniukseen, joka määräsi sepän sulattamaan metallia ja kaatamaan sitä piispan kämmenille, ensin hitaasti toiselle ja sitten toiselle. Sen jälkeen metallin annettiin jäähtyä. Operaatio kesti kauan, ja kärsivän piispan lihan käry täytti ilman. Hänen molemmat kätensä jäivät elottomiksi ja halvaantuneiksi. Sitten hänet karkotettiin kaukaiseen rajalinnoitukseen Eufratin rannalle.

Keisari Konstantinus Suuri otti valtakunnan itäosan hallinnan Liciniukselta vuonna 323, jolloin kristittyjen vaino päättyi lopullisesti myös idässä. Vankilassa olleet pääsivät vapaiksi ja karkotettujen annettiin palata. Myös pyhä Paavali saattoi matkata takaisin kotiseudulleen. Näin Neokesarean kirkon kynttilänjalka sai taas loistaa piispansa läsnäolon kirkasta valoa. Pian hänet kutsuttiin muiden piispojen kanssa ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeaan (325). Paikalle tulleiden 318 piispan joukossa oli monia, jotka kantoivat ruumiissaan Kristuksen kärsimyksen merkkejä. He esittelivät niitä toisilleen arvokkaimpina koristuksinaan ja kunnianimityksinään. Joltain oli silvottu nenä, toiselta korvat, kolmannen silmät oli kaivettu ulos. Joiltain oli tuskallisesti katkaistu ruumiinjäseniä ja joitain oli kärvennetty polttamalla, kuten piispa Paavalia. Hänellä oli kehossaan myös ruhjeita, jotka hän oli saanut ollessaan pakanoiden hakattavana. Tällä tavoin pyhät piispat todistivat ruumiissaan rakkautensa Vapahtajaan.

Kirkolliskokouksen aikana keisari Konstantinus tarttui Paavalin vammautuneisiin käsiin, asetti ne omien silmiensä päälle ja suuteli niitä kunnioittavasti pyhinä reliikkeinä sanoen: ”En koskaan väsy suutelemaan näitä käsiä, jotka ovat menettäneet elämänsä Kristukseni tähden.” Kun kokous oli tuominnut Areioksen harhaopin, pyhä Paavali palasi piispanistuimelleen. Muutamia vuosia palveltuaan hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Keski-Persiassa eli seitsemännellä vuosisadalla muslimi, jolla oli armenialainen vaimo. Heidän poikansa David palveli 660-luvulla sotilaana muslimien armeijassa Armeniassa. Siellä kristittyjen elämä teki häneen suuren vaikutuksen. Kristillinen uskonto ja elämäntapa vaikutti hänestä ylivertaiselta kaiken hänen aiemmin kokemansa rinnalla. Hän alkoi tuntea syvää yhteenkuuluvaisuutta Armenian kansan kanssa. Niinpä nuorukainen teki rohkean päätöksen kääntyä kristityksi. Hän ilmoitti aikeistaan armenialaisyhteisön johtajalle, joka vei hänet Armenian kirkon katolikoksen Anastasioksen luokse. Annettuaan nuorukaiselle opetusta Anastasios kastoi hänet katedraalissaan Etšmiadzinissa.

David eli vuosikymmeniä rauhassa armenialaisten keskuudessa. Hän meni naimisiin ja sai suuren perheen, jota kasvatti uskossa ja hartaudessa. Kun hän oli 60 vuoden ikäinen, alueen hallitsijaksi tuli kiihkomielisesti kristittyjä vastustanut arabi, joka sai tietää Davidin olevan käännynnäinen. Hän vaati Davidia palaamaan islamiin, mutta kun tämä kieltäytyi, hän määräsi tämän kuolemaan ristiinnaulitsemalla. Mestarinsa tavoin pyhä David antoi henkensä taivaalliselle Isälleen. Tämä tapahtui tammikuun 24. päivänä vuonna 694. Kreikkalaisortodoksisessa kalentereissa hänen muistopäiväkseen vakiintui 23. joulukuuta.

Pyhittäjä Nahum (Naum) oli syntyperältään slaavi. Hänestä tuli yksi slaavien valistajien Kyrilloksen ja Methodioksen (11.5.) lähimmistä oppilaista ja kilvoittelutovereista. Vuodesta 863 lähtien hän seurasi heitä Määriin ja Pannoniaan julistaen vuosikausien ajan Jumalan sanaa slaavilaisille kansoille heidän omalla kielellään. Hän opetti slaaveille luku- ja kirjoitustaitoa ja levitti Kyrilloksen ja Methodioksen kreikasta slaaviksi kääntämiä jumalanpalvelustekstejä. Aluksi he joutuivat kestämään monenlaisia koettelemuksia ja vastustusta, mutta vähitellen nämä paikallisen kielen hallinneet sananjulistajat alkoivat saavuttaa menestystä. Vuonna 868 he matkustivat Roomaan, jossa paavi Hadrianus II antoi tukensa heidän työlleen. Kyrilloksen ja Methodioksen tekemiä käännöksiä verrattiin kreikkalaiseen alkutekstiin ja ne hyväksyttiin slaavien parissa tehtävään lähetystyöhön. Paavin siunauksella Rooman kirkoissa toimitettiin slaavinkielinen liturgia. Paavi vihki Nahumin diakoniksi ja sittemmin papiksi.

Kyrilloksen kuoltua vuonna 869 Methodios palasi oppilaineen Määriin, jossa slaavinkieliseen valistustyöhön vihamielisesti suhtautuvien germaanisten lähetystyöntekijöiden vaikutus voimistui koko ajan. Raskaimmat koettelemukset odottivatkin Methodioksen oppilaita Gorazdia, Savvaa, Klimentia, Angelaria ja Nahumia (27.7.) sen jälkeen kun Methodios oli kuollut vuonna 885. Heitä kohdeltiin tunkeilijoina ja lopulta heidät teljettiin kahlittuina vankilaan. Heidän rukoustensa voimasta Herra kuitenkin teki ihmeen ja vankilan ovet avautuivat. Tämän nähdessään kansa uskoi kilvoittelijoiden pyhyyteen, mutta germaanissyntyinen piispa piti tapahtunutta Paholaisen aikaansaannoksena ja karkotti pyhittäjä Nahumin ja tämän kilvoittelutoverit Määristä.

Jumalan kaitselmuksen johdattamina kilvoittelijat kulkivat Tonavalle tehden matkalla monia ihmeitä. Siellä he jakautuivat kahteen ryhmään. Nahum lähti yhdessä Klimentin ja Angelarin kanssa Bulgariaan. Kaani Boris otti heidät iloiten vastaan ja antoi heidän tehtäväkseen kansan valistamisen ja slaavinkielisten jumalanpalveluskirjojen levittämisen. Vuodesta 894 Nahum johti valistustyötä Ohridin hiippakunnassa Velitsan piispaksi valitun Klimentin sijasta. Lähetysmatkojensa aikana pyhittäjä Nahum perusti Ohridjärven rannalle Pyhän ylienkeli Mikaelin ja kaikkien taivaallisten voimien luostarin, jossa hän päätti maallisen vaelluksensa vuonna 910. Hänet haudattiin luostariin, joka tuli kansan parissa tunnetuksi Pyhän Nahumin luostarina.

Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostarin nöyrä igumeni Feoktist valittiin Novgorodin arkkipiispaksi vuonna 1300. Hänen aikanaan Novgorodiin rakennettiin useita kirkkoja. Elettiin sekavaa aikaa: Moskovan ruhtinas kiisteli Tverin suuriruhtinas Mikaelin kanssa Novgorodin hallinnasta ja novgorodilaisilla oli kiistoja pihkovalaisten kanssa. Kaikki tämä murehdutti Feoktistia. Johdettuaan hiippakuntaansa kahdeksan vuotta hän vetäytyi heikentyneen terveytensä takia Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostariin antautuen vaikenemiskilvoitukseen vapaana ihmisten tuottamista huolista. Kolmen vuoden kuluttua hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen sielunsa kohosi taivaaseen ja kasvot loistivat valoa. Hänen haudallaan tapahtui lukuisia ihmeitä. Vuonna 1786 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin lakkautetusta Jumalansynnyttäjän luostarista Pyhän Georgioksen (Jurjevin) luostariin Novgorodin liepeille.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

24.12.

Kristuksen kirkko valmistautuu tänään viettämään Herransa ja Vapahtajansa syntymäjuhlaa, joka on Hänen ihmiseksi tulemisensa ja luomakuntaan ilmestymisensä juhla.

Kristuksen syntymän tarkka ajankohta ja päivämäärä eivät kuitenkaan ole tiedossa. Alkukirkossa juhlittiin lähinnä pääsiäistä. Kristuksen ilmestymistä (epifania) juhlittiin varhaiskirkossa Hänen kasteensa juhlan yhteydessä tammikuun 6. päivänä. Eräät harhaoppiset kuitenkin opettivat Jumalan ilmestyneen maan päälle vasta Kristuksen kasteessa, jolloin jumalallinen luonto olisi yhtynyt Kristuksen maanpäälliseen luontoon tietyksi ajaksi. Torjuakseen tämän kirkko korosti, että Kristuksen ihmiseksi syntyminen oli jo todellinen Jumalan ilmestyminen (teofania). Kristuksen syntymisen juhlaa alettiin viettää erillisenä juhlana joulukuun 25. päivänä, joka roomalaisessa kalenterissa oli ”voittamattoman auringon” (sol invictus) juhla. Todellisen voittamattoman vanhurskauden auringon, Kristuksen syntymäjuhlan ajankohta vakiintui joulukuun 25. päiväksi Roomassa 330-luvulla, Konstantinopolissa vuonna 379, Antiokiassa viimeistään vuonna 386 ja Egyptissä vuonna 431 sekä Jerusalemissa ja Palestiinassa 500-luvun puolivälissä.

Kunniakas marttyyri Eugenia syntyi roomalaiseen senaattoriperheeseen keisari Commoduksen aikana (180–192). Perheessä oli ennestään jo kaksi poikaa. Eugenian isä Filippus, joka oli hyvä ja oikeudenmukainen mies, sai keisarilta nimityksen Aleksandrian prefektiksi. Perhe muutti Egyptiin ja isä etsi sieltä Eugenialle parhaat opettajat. Filippus suhtautui myönteisesti kristittyihin, joiden hän näki olevan hyviä ja rauhaa rakastavia ihmisiä, vaikka keisari olikin tuolloin kieltänyt heitä asumasta kaupungin muurien sisäpuolella. Opintojen yhteydessä Eugenian käsiin osui apostoli Paavalin kirjeitä. Hän luki: ”Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei ole omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. […] Me julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus. Jumalan hulluus on ihmisiä viisaampi ja Jumalan heikkous ihmisiä voimakkaampi.” (1. Kor. 1:20-25). Tämä voimallinen opetus sai Eugenian epäilemään tämän maailman hedelmätöntä filosofiaa ja turhia maailmallisia pyrintöjä.

Kerran Eugenia lähti häntä lapsuudesta asti palvelleiden eunukkiensa Protaksen ja Hyakinthoksen kanssa vaunuilla kaupungin ulkopuolelle. Siellä he osuivat kristittyjen kokoukseen, jossa laulettiin ja luettiin psalmeja. Juuri silloin veisattiin psalminjaetta: ”Kaikki pakanakansojen jumalat ovat demoneja, mutta Herra on taivaitten luoja.”[1] Eugenia alkoi puhua eunukeilleen, että hän haluaisi tulla kristityksi. Nämä olivat samaa mieltä, ja siitä lähtien Eugenia ei enää pitänyt heitä orjinaan vaan veljinään, sillä heillä kaikilla oli Kristus yhteisenä Herranaan.

Kun vaunut illan suussa lähtivät kohti kaupunkia, Eugenia ja eunukit laskeutuivat niistä pois muiden orjien huomaamatta. Eugenia päätti hakeutua yhdessä eunukkiensa kanssa selibaatissa elävien miesten kilvoitteluyhteisöön, jollaisia toimi Egyptissä jo ennen kuin varsinaisia luostareita oli olemassa. Eugenian entiset palvelijat leikkasivat hänen hiuksensa ja hän pukeutui miesten vaatteisiin. He palasivat kristittyjen luo, ja Eugenia muutti nimensä maskuliinimuotoon Eugenios alkaen esiintyä eunukkina.

Eugenian kotona vallitsi maansuru, kun Eugenian ja palvelijoiden katoaminen huomattiin. Filippus lähetti orjiaan kaikkialle etsimään tytärtään. Kun tätä ei löytynyt, epäjumalien papit lohduttivat vanhempia sanomalla, että jumalat olivat himoinneet Eugenian kauneutta, temmanneet hänet taivaaseen ja tehneet hänestä jumalattaren. Tämä lohdutti isää, joka teetti itselleen Eugenian näköisen kultaisen kuvapatsaan. Niinpä Eugeniaa alettiin kumartaa uutena jumalattarena ja hänelle jopa kannettiin uhreja.

Kristittyjä johti pyhä piispa Helenos. Hän oli nähnyt merkillisen unen, josta hän ymmärsi, että kristittyjen miesten yhteisöön pyrkineistä eunukeista yksi olikin nainen. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta vastaan kaikkia kolmea. Hän kastoi heidät ja luovutti heidät yhteisön johtajan Eutropioksen ohjaukseen.

Kaikista heistä tuli hyviä kilvoittelijoita, mutta Eugenia kunnostautui muita enemmän. Kun Eutropios kolmen vuoden kuluttua kuoli, veljet pyysivät Eugeniaa johtajakseen. Tämä ei tiennyt mitä tekisi, ja niin hän avasi evankeliumin. Hänen silmiinsä sattuivat sanat: ”Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija.” (Mark. 9:35) Niin Eugenia suostui veljien pyyntöön, mutta vaikka hän oli kilvoittelijoiden isä ja johtaja, hän ei karttanut tavallisia työtehtäviä, vaan kantoi vettä, siivosi ja pilkkoi polttopuita. Hänen keljansa oli pienin ja köyhin kaikista ja sijaitsi yhteisön portinpielessä.

Aleksandrialainen ylhäisönainen Melanthia oli kärsinyt monta vuotta malariasta. Kuultuaan abba Eugenioksen monista hyveistä ja ihmeteoista hän tuli veljestön luo ja pyysi tältä parantumista. Eugenia sääli häntä ja voiteli hänet öljyllä, minkä jälkeen hän parantui. Palattuaan yhteisön lähellä sijainneelle maatilalleen Melanthia lähetti Eugenialle kiitokseksi kolme hopeamukia täynnä kultarahoja. Eugenia kuitenkin palautti ne hänelle kehottaen antamaan rahat köyhille.

Tästä lähtien Melanthia alkoi käydä usein yhteisössä, ja vähitellen hänen harras kunnioituksensa Eugeniaa kohtaan, jota hän kaikkien muiden tavoin piti miehenä, alkoi saada maallisempia piirteitä. Niinpä hän teeskenteli sairastuneensa uudelleen ja pyysi Eugeniaa tulemaan luokseen maatilalleen. Siellä hän alkoi houkutella tätä syntiin. Eugenian torjuttua jyrkästi tällaiset ehdotukset Melanthian rakkaus kääntyi vihaksi.

Melanthia palasi närkästyneenä Aleksandriaan ja meni kaupungin prefektin eli Eugenian isän Filippuksen luokse, jonka edessä hän alkoi syyttää abba Eugeniosta, että tämä oli tullut hänen taloonsa häpäisemään hänet. Prefekti ei osannut epäillä ylhäisönaisen sanoja ja käski tuoda abba Eugenioksen kahlehdittuna luokseen. Hän antoi vangita myös yhteisön muut noin kolmesataa veljeä antaakseen heille kaikille kuolemantuomion.

Oikeudenkäyntiin Melanthia toi vääräksi todistajaksi yhden orjattarensa, joka kiihdytti prefektin vihaa. Huomatessaan kaikkien uskovan Melanthian syytöksiä Eugenia päätti paljastaa totuuden, ettei kristinusko joutuisi häväistyksi ja hänen kilvoittelukumppaninsa surmatuiksi. Hän repäisi pukunsa etuosan auki, niin että kaikki näkivät hänen olevan nainen. Sitten hän sanoi Filippukselle: ”Minä olen tyttäresi Eugenia ja nämä tässä ovat palvelijani Hyakinthos ja Protas, joiden kanssa yhdessä olen luopunut tämän maailman kunniasta ja nautinnoista.”

Valtaisa ilo valtasi Filippuksen, Eugenian äidin Claudian ja hänen veljensä, kun heidän kaivattu tyttärensä ja sisarensa oli jälleen löytynyt. Koko Aleksandrian kaupunki juhli tapausta heidän kanssaan. Melanthian häpeä oli sanoin kuvaamaton. Koko Eugenian perhe kääntyi kristinuskoon. Kasteen saatuaan prefekti antoi määräyksen, että kristityt saisivat asua kaupungin muurien sisäpuolella, mikä oli heille suuri ilonaihe. Hän sai valtakunnan itä- ja länsiosien keisarit suostumaan tähän järjestelyyn esittämällä, kuinka suuri etu valtiolle koituisi kristittyjen maksamista veroista.

Filippuksen kääntyminen kristinuskoon tuli kuitenkin Roomassa keisarin tietoon ja häntä uhattiin erottamisella. Hän teeskenteli sairastuneensa saadakseen tilaisuuden myydä pois koko omaisuutensa, ettei se hänen tuomionsa jälkeen joutuisi valtiolle. Saamansa rahat hän jakoi kirkolle ja köyhille. Aleksandrian kristityt valitsivat Filippuksen yksimielisesti piispakseen. Pian keisari kuitenkin lähetti kaupunkiin uuden prefektin nimeltä Terentius, jolle hän oli antanut käskyn murhata Filippus salaa, jottei kaupungissa syntyisi levottomuuksia. Terentius värväsi tehtävään miehiä, jotka teeskentelivät olevansa kristittyjä. Nämä menivät kirkkoon, missä Filippus oli rukoilemassa, ja iskivät häntä veitsellä. Filippus eli vielä kolme päivää rukoillen Jumalaa vahvistamaan vastakääntyneitä uskossa. Piispana hän ehti olla vuoden ja kolme kuukautta. Hänet haudattiin kaupunkiin hänen itsensä rakennuttamaan kirkkoon. Hänen vaimonsa Claudia perusti paikalle majatalon ja hoitokodin.

Järjestettyään asiansa Aleksandriassa Claudia lähti Eugenian ja poikiensa kanssa takaisin kotikaupunkiinsa Roomaan. Pojat nimitettiin heti korkea-arvoisiin virkoihin, toinen Karthagoon ja toinen muualle Afrikkaan. Claudia, Eugenia, Protas ja Hyakinthos viettivät rauhallista kristillistä elämää talossaan Roomassa rukoillen ja paastoten. Heidän luonaan kävi ylhäisöperheiden tyttäriä, joita Eugenia opetuksillaan ohjasi pelastukseen.

Roomassa oli nuori kihlattu neito nimeltä Basilla, jota hänen isänsä piti kotiarestissa, koska hän tahtoi kääntyä kristityksi. Hän onnistui orjansa välityksellä pääsemään yhteyteen Eugenian kanssa. Tämä lähetti Basillalle orjiksi omat eunukkinsa Protaksen ja Hyakinthoksen, jotta nämä voisivat suullisesti opettaa hänelle kristinuskon totuuksia. Neito otti heidät vastaan kuin Kristuksen apostolit. Rooman piispa Cornelius tuli eräänä yönä salaa kastamaan Basillan.

Noihin aikoihin keisareiksi tulivat Valerianus (253–260) ja Gallenius (253–258), jotka aloittivat kristittyjen vainon. Piispa Cornelius piiloutui ja kävi salaa antamassa ehtoollista Eugenialle ja Basillalle. Naiset onnistuivat tapaamaan toisensa, ja Eugenia ilmoitti profeetallisesti Basillalle, että tämä tulee pian kärsimään marttyyrikuoleman. Pian eräs Basillan orjatar meni kertomaan hänen sulhaselleen Pompeiukselle, että tämän morsiamesta oli tullut kristitty. Samalla hän kertoi myös Protaksen ja Hyankinthoksen toiminnasta Basillan luona. Pompeius vaati Basillaa solmimaan heti avioliiton kanssaan, mutta kun tämä vastasi tahtovansa pysyä koko elämänsä neitseenä, sulhanen raivostui ja luovutti hänet keisarin käsiin. Heti kun Basilla oli tunnustanut Kristuksen tuomioistuimen edessä, hänet mestattiin.

Seuraavaksi vangittiin Protas ja Hyakinthos. Heidät määrättiin mestattaviksi.

Eugenia, joka oli yli 60-vuotias, jätettiin vankilaan nääntymään nälkään, mutta enkelit pitivät hänestä huolta. Lopulta itse Kristus ilmestyi hänelle ja lupasi hänelle suuria lahjoja taivasten valtakunnassa. Pian tämän jälkeen vankilaan tuli pyöveli, joka mestasi Eugenian joulukuun 25. päivänä todennäköisesti vuonna 253. Kun tätä päivää alettiin juhlia Kristuksen syntymäpäivänä, Eugenian muistopäivä siirrettiin joulukuun 24. päiväksi.

Eugenian iäkäs äiti Claudia istui monta päivää itkien tyttärensä haudalla, kunnes Eugenia ilmestyi hänelle suuressa kirkkaudessa yhdessä toisten neitseiden kanssa. Hän pyysi äitiään vahvistamaan veljiään uskossa Kristukseen, kertoi olevansa taivaassa yhdessä isänsä marttyyripiispa Filippuksen kanssa ja lupasi, että äitikin pääsisi kohta heidän luokseen. Ilahtunut äiti kiitti Jumalaa tästä näystä ja alkoi valmistautua omaan kuolemaansa jakamalla omaisuutensa köyhille. Pian hänkin siirtyi pyhien joukkoon.


[1] Ps. 96:5 Septuagintan mukaan.

Abba Bitimios oli Egyptin erämaaisiä ja kilvoitteli Sketiksen erämaassa. Hänet muistetaan seuraavista tapahtumista. Veljille tuotiin joka vuosi oliivisadon korjaamisen jälkeen sinetöity pullollinen oliiviöljyä vuoden tarpeeseen. Mikäli öljyä jäisi käyttämättä, seuraavan vuoden sadonkorjuun aikaan sen voisi tuoda kirkkoon. Abba Bitimios luuli kilvoitelleensa ylivertaisesti tehtyään korkkiin hiuksenhienon reiän ja käytettyään öljyä vain tipan. Mutta kun hän näki toisten veljien tuovan pullonsa sinetöityinä ja avaamattomina, hän joutui suuren häpeän valtaan, aivan kuin olisi jäänyt kiinni huorinteosta.

Kerran Bitimiokselle annettiin omenoita jaettavaksi Sketiksen isille. Hän meni ja kolkutti abba Akillaksen ovea. Keljasta kuului ääni: ”Veli, juuri nyt en haluaisi sinun kolkuttavan ovellani, vaikka olisit tuomassa taivaallista mannaa. Äläkä mene muidenkaan isien oville.” Bitimios totteli ja vei omenat kirkkoon. Sitten hän palasi omaan keljaansa.

Pyhä Antiokos syntyi Vähässä-Aasiassa, Ankyran lähistöllä 500-luvun loppupuolella. Hänen maallikkonimensä oli Strategos. Elettyään jonkin aikaa erakkona hän siirtyi Palestiinaan maineikkaaseen Pyhän Sabbaksen luostariin, jossa hänestä tuli munkki ja hänen uudeksi nimekseen tuli Antiokos. Myöhemmin hänet valittiin igumeniksi.

Antiokos joutui todistamaan omin silmin, miten persialaiset valloittivat Palestiinan ja Pyhän kaupungin vuonna 614. Tuhansia kristittyjä surmattiin, heidän joukossaan runsaasti lapsia, vanhuksia, pappeja, munkkeja ja nunnia. Suurin osa Jerusalemin kirkoista ja luostareista poltettiin. Kirkon tärkein pyhä esine, Kristuksen kunniallinen ja eläväksitekevä risti vietiin Persiaan, ja sen mukana myös patriarkka Sakarias lähti pakkosiirtolaisuuteen. Antiokos kirjoitti tapahtuneen johdosta koskettavia runoelmia, joissa hän vaikeroi Jerusalemin kohtaloa vanhan liiton profeettojen tapaan ja anoi jumalallista armoa parantamaan kaupungin sairauden. Antiokoksen kirjoitukset ovat tärkein lähde valottamaan tätä koko kristikuntaa järkyttänyttä suurta onnettomuutta. Myös Pyhän Sabbaksen luostari joutui murhenäytelmän kohteeksi. Beduiinit surmasivat 44 Antiokoksen kanssakilvoittelijaa.

Persialaisten sotaretket ulottuivat myös Antiokoksen kotiseudulle, joka vallattiin vuonna 619. Atalinan luostarin munkit joutuivat jättämään luostarinsa ja vaeltelemaan paikasta paikkaan. Kirjastonsa menettäneen veljestön igumeni Eusthatios kirjoitti ystävälleen Antiokokselle ja pyysi tätä kokoamaan tiivistelmän Raamatun opetuksista heidän käyttöönsä sekä lyhyen kuvauksen Pyhän Sabbaksen luostarin munkkien marttyyrikuolemasta.

Antiokoksen Eusthatiokselle lähettämä kirjoitus tunnetaan nimellä Pandektes. Se koostuu 130 luvusta, joista jokainen käsittelee tiettyä hyvettä tai pahetta Raamatun opetuksen valossa. Antiokos osoittaa loisteliasta raamatuntuntemusta viittaamalla teoksessa noin 2500 raamatunkohtaan. Raamatun lisäksi Antiokos viittaa lukuisten pyhien isien kuten Ignatios Antiokialaisen, Polykarpos Smyrnalaisen, Klemens Aleksandrialaisen ja Diadokhos Fotikelaisen ajatuksiin. Eräät lainaukset ovat peräisin teoksista, jotka ovat sittemmin kadonneet. Antiokos hyödyntää myös kiistanalaisen Euagrios Pontoslaisen (k. 399) ajatuksia, mutta ei mainitse hänen nimeään. ”Pyhän kirjoituksen Pandektes”, kuten kirjaa myös kutsutaan, jätti pysyvän vaikutuksen Bysantin hengelliseen elämään tulevina vuosisatoina. Se käännettiin myös latinaksi. Suomennos ilmestyi vuonna 2002.[1]

Teostensa lisäksi Antiokos tunnetaan myös rukouksesta ”Valtias, anna meille nukkuessamme sielun ja ruumiin lepo”, joka kuuluu ehtoonjälkeiseen palvelukseen. On myös arveltu, että hän olisi laatinut jokaiseen hetkipalvelukseen kuuluvan ylevän rukouksen ”Kristus Jumala, jota kaikkina aikoina ja joka hetki taivaassa sekä maan päällä kumarretaan ja kunnioitetaan”.

Persialaisten hallinta-aika pyhässä kaupungissa kesti vain neljätoista vuotta. Antiokoksen toive Jerusalemin vapauttamisesta toteutui vuonna 628, jolloin Bysantti valloitti kaupungin takaisin keisari Herakleioksen johdolla. Pyhä risti palautettiin ja piispa Sakarias pääsi takaisin kaupunkiinsa. Pyhä Antiokos nukkui pois rauhassa vuonna 635, pari vuotta ennen kuin muslimit valtasivat Jerusalemin.


[1] Suom. Johannes Seppälä. Valamon luostari 2002.

Nikolaos oli Bysantin armeijan sotilas keisari Nikeforoksen (802–811) hallituskaudella. Bulgarian sodan aikana hän yöpyi kerran eräässä majatalossa ollessaan palaamassa rykmenttiinsä. Keskellä yötä majatalon pitäjän tytär hiipi huoneeseen ja alkoi houkutella häntä syntiin. Nikeforos torjui ehdotukset ja yritti puhua tytölle järkeä. Tämä poistuikin, mutta tuli vielä kaksi kertaa samana yönä ja samoissa aikeissa Nikolaoksen huoneeseen. Kummallakin kerralla Nikolaos lähetti hänet pois. Sitten hän nousi aikaisin, rukoili aamurukouksensa ja jatkoi matkaansa.

Seuraavana yönä Nikolaos näki näyssä Herran tuomarina. Tämä näytti hänelle ensin taistelun, jossa Bysantin joukot saivat loistavan voiton, ja käski hänen sitten katsoa toiselle puolelle. Siellä näkyi, kuinka bulgarialaiset tappoivat bysanttilaisia sotilaita. Keskellä hävitystä ja verta Nikolaos näki pienen vihreän ja kukin koristetun alueen, jossa oli vuode yhtä henkilöä varten. ”Kenelle arvelet tuon vuoteen kuuluvan?” Tuomari kysyi. ”Mistäpä tietäisin, enhän ole edes koulua käynyt”, Nikolaos vastasi nöyrästi. ”Se on sinulle ja sinä saat levätä siinä surmattujen taistelutoveriesi vieressä”, Tuomari vastasi. ”Tämän armon saat sen vuoksi, että viime yönä torjuit tuon naisen, joka yritti kolme kertaa houkutella sinua häpeälliseen syntiin.”

Keisari Nikeforos joukkoineen sai keväällä 811 näyn mukaisen loistavan voiton bulgaarikaani Krumista ja tämän joukoista. Keisari ja hänen joukkonsa ylpistyivät kuitenkin tästä ja heittäytyivät välinpitämättömiksi. Niinpä bulgarialaiset yllättivät heidät vuorilla saman vuoden heinäkuussa ja hyökkäsivät yöllä heidän leiriinsä. He tappoivat niin keisari Nikeforoksen itsensä kuin sotilaatkin lähes viimeiseen mieheen. Nikolaos kuitenkin pelastui kuin ihmeen kautta. Palattuaan kotiseudulleen hän meni luostariin. Siellä hänestä kehittyi viisas ja asioita oikein arvioiva hengellinen isä. Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen hän nukkui pois rauhassa.

Pappismarttyyri Sergei Metšov syntyi Moskovassa vuonna 1892. Hänen isänsä oli kuuluisa pappi Aleksi Metšov (9.6.), joka palveli Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkkoherrana Maroseikakadulla. Isä Aleksi rakasti erityisesti poikaansa Sergeitä ja toivoi tästä itselleen seuraajaa, mutta ei halunnut painostaa Sergeitä vaan antoi tämän hankkia maallisen koulutuksen. Sergei aloitti opintonsa lääketieteellisessä tiedekunnassa mutta siirtyi pian historiallis-filologiseen tiedekuntaan. Yliopisto-opintojen ohella Sergei toimi piispa Arsenin (Žadanovski) perustamassa opiskelijoiden teologisessa kerhossa. Kokoontumisissa pidettiin esitelmiä ja keskusteltiin erilaisista teologisista teemoista.

Ensimmäisen maailmansodan alussa, vuonna 1914 Sergei palveli sairaanhoitajana länsirintaman sairaalajunassa. Siellä hän tutustui tulevaan vaimoonsa, joka myös oli sairaanhoitajana junassa.

Vuonna 1917 keisarin syrjäyttänyt ns. väliaikaishallitus perusti komitean käsittelemään valtiovallan ja ortodoksisen kirkon välisiä suhteita uudessa poliittisessa tilanteessa. Sen jäseneksi valittiin myös Sergei. Tässä tehtävässään hän joutui käymään usein patriarkka Tiihonin luona, joka mieltyi häneen.

Sergein päätös papiksi vihkiytymisestä liittyi hänen vuonna 1918 tekemäänsä matkaan Optinan luostariin. Siellä hän sai siunauksen pappeuteen ohjaajavanhuksilta Anatolilta (30.7.) ja Nektarilta (29.4.). Vihkiminen toimitettiin Moskovassa vuonna 1919.

Sergei palveli isänsä rinnalla Maroseikakadun kirkossa. Seurakuntaa kutsuttiin ”maalliseksi luostariksi”. Sillä ei tarkoitettu ulkonaista luostarimaisuutta vaan seurakuntaperhettä, jota yhdisti keskinäinen rakkaus ja sama hengellinen ohjaus. Kuuliaisuus rippi-isälle, omantunnon puhdistaminen katumuksen sakramentissa, säännöllinen osallistuminen ehtoolliseen ja päivittäiset kirkkosääntöjen mukaiset jumalanpalvelukset tekivät mahdolliseksi viettää aitoa hengellistä elämää. Liturgia alkoi kirkossa päivittäin kello kuudelta aamulla, joten seurakuntalaiset ehtivät sieltä ajoissa töihin. ”Kristinusko ei ole oppia vaan elämää”, isä Sergei tapasi sanoa.

Isänsä Aleksin kuoltua vuonna 1923 Sergei alkoi pastoraalisesti huolehtia ”katuvasta jumalanpalvelusperheestä”, kuten hänellä oli tapana kutsua seurakuntaansa, ja ohjasi sitä hengellisesti marttyyrikuolemaansa asti. ”Te olette minun tieni Kristuksen luo, miten voisin kulkea ilman teitä”, hän kirjoitti vuonna 1930 rippilapsilleen.

Isä Sergein jumalanpalvelukset erosivat isä Aleksin toimittamista. Niissä ei ollut samanlaista rakkauteen sulautumista eikä katumuksellista itkua, mutta ne olivat toisella tavalla suurenmoisia: voimakkaita, sujuvia ja keskittyneitä. Saarnoissaan hän korosti tahdon osuutta. Niitä kuunnellessa oli mahdotonta jäädä vain kuulijaksi vaan syntyi halu myös toimia. Rippilapsia veti puoleensa hänen persoonallisuutensa, palava usko, vaativa, herkkä ja lahjomaton omatunto, ennakkoluulojen puuttuminen, perehtyneisyys hengelliseen kirjallisuuteen sekä tietenkin hyvyys ja myötätuntoisuus.

Nähden ennalta isä Sergein marttyyrikuoleman Optinan luostarin ohjaajavanhus Nektari sanoi hänestä eräälle rippilapselleen: ”Tunsitko isä Aleksin? Hänethän tunsi koko Moskova. Isä Sergein tuntee toistaiseksi vain puoli Moskovaa, ja kuitenkin hänestä tulee isäänsä suurempi.”

Kirkon uudistusmielisen siiven vallattua valtion myötävaikutuksella Moskovan kirkot 1920-luvulla vain muutamat yksittäiset seurakunnat pysyivät uskollisina patriarkka Tiihonille. Näihin uskollisiin kuului Maroseikakadun kirkko. Isä Sergei taisteli puhtaan uskon puolesta minkäänlaisia kompromisseja tekemättä. Hän ei esimerkiksi hyväksynyt jumalankieltäjien ja kirkon vainoojien puolesta kirkossa kannettuja rukouksia. Vuonna 1929 hänet pidätettiin ja karkotettiin, ja kolme vuotta myöhemmin Maroseikakadun kirkko suljettiin.

Isä Sergei karkotettiin ensin pohjoiseen, Vologdan alueelle. Muutaman vuoden kuluttua hänet tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille ja määrättiin metsänhakkuuseen. Vuonna 1935 seurasi siirto Syvärin leireille Lotinapeltoon ja sieltä Rybinskiin rakentamaan patoa. Vankileireillä hän näki nälkää ja rikolliset ryöstivät hänet toistuvasti. Vierailulle tulleet rippilapset huomasivat, että hänestä oli äärimmäisen heikkouden ja uupumuksen myötä kadonnut kaikki ärtymys. Hän oli muuttunut hyvin pehmeäksi eikä lausunut moitteen sanaa.

Vuonna 1937 isä Sergei vapautui leiriltä. Hän asettui asumaan Kalininin (Tverin) kaupungin lähistölle ja kävi töissä poliklinikalla. Kotona hän toimitti salaa liturgioita. Hänen luonaan kävi jatkuvasti rippilapsia ja hän kirjoitti heille kirjeitä. ”Rukoilkaa Herraa ja pyytäkää Häntä ottamaan pois kaikki ahdasmielisyys ja itseenne käpertyminen, jotta saisitte avaran sydämen”, hän opetti heitä.

Tuohon aikaan isä Sergein kanssa samanmieliset piispat olivat vankileireillä tai karkotuksessa. Kaivaten piispallista huolenpitoa hän paljasti eräälle esipaimenelle kirkolliset mielipiteensä ja yhteisönsä laittoman aseman. Pian piispa vangittiin. Tämä ei kestänyt kidutusta ja painostusta, vaan petti isä Sergein kertomalla tuomarille mitä hänelle oli piispana uskottu luottamuksellisessa keskustelussa. Isä Sergeitä neuvottiin pakenemaan ja piiloutumaan Keski-Aasiaan, mutta hän kieltäytyi jättämästä rippilapsiaan. Vuoden ajan hän vaelsi paikasta toiseen olematta kirjoilla missään.

Kesällä 1941 isä Sergei asui muutamien rippilastensa kanssa salaa Tutajevin kaupungin lähistöllä olevassa kylässä. Joka päivä hän toimitti liturgian. Sodan alkamisesta johtuva yleinen epäluuloisuus sai paikalliset asukkaat ilmiantamaan heidät saksalaisina vakoojina. Isä Sergei pidätettiin. Neljä kuukautta kestäneissä kuulusteluissa ja kidutuksissa hän käyttäytyi urhoollisesti yrittäen olla paljastamatta ketään yhteisön jäsenistä. Jouluaaton vastaisena yönä hänet ammuttiin Jaroslavlin vankilassa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

25.12.

Kun Rooman ensimmäinen keisari Augustus (30 eKr.–14 jKr.) oli alistanut valtaansa koko Välimeren seudun, hän päätti järjestää Rooman valtakunnassa väestönlaskun. Tietämättään hän osallistui Jumalan suunnitelman toteutumiseen. Se, että kaikki alueen kansat erilaisine kielineen ja kulttuureineen tulivat yhden vallan alaisuuteen, valmisti tietä evankeliumin leviämiselle, jotta jumalallinen lupaus ”saat kansat perinnöksesi” (Ps. 2:8) voisi toteutua. Tässä mielessä Rooman väestönlaskua voi pitää profeetallisena ennuskuvana elämänkirjasta, jossa pelastuvien nimet ovat ja joka avataan aikojen lopussa (Ilm. 21:27).

Keisarin asetusta väestönlaskun suorittamisesta alettiin toteuttaa Palestiinassa, kun Quirinius[1] oli Syyrian maaherrana. Joosef ja Maria lähtivät Galilean Nasaretista kohti Betlehemiä. Näin profetia, jonka mukaan Messiaan oli määrä syntyä Betlehemissä, kävi mahdolliseksi toteutua. Väkeä oli kuitenkin liikkeellä niin paljon, ettei Joosefille ja Marialle ollut tilaa majatalossa. He vetäytyivät karjasuojan perällä olleeseen luolaan. Marian tuntiessa synnyttämisensä hetken koittavan Joosef asetti hänet oljille ja lähti etsimään lapsenpäästäjää. Marian seuraksi jäi härkä ja aasi.[2]

Matkalla Joosef tunsi, kuinka koko luonto muuttui yhtäkkiä hiljaiseksi ikään kuin se olisi joutunut ihmetyksen valtaan. Linnut näyttivät olevan ilmassa liikkumatta, ihmisten ja eläinten askeleet pysähtyivät, vesi ei virrannut. Koko syntymästä kuolemaan johtava, turhuudelta tuntuva liike vaimeni, sillä tuolloin Ikuinen astui aikaan. Ennen ikuisuutta ollut Jumala tuli vastasyntyneeksi lapseksi. Aika ja historia astuivat uuteen aikakauteen.

Ja samalla asiat jatkoivat taas tavanomaista kulkuaan. Joosef löysi lapsenpäästäjän ja kertoi tälle Marian tilanteesta. Mutta kun he pääsivät takaisin karjasuojalle, luolaa ympäröi tiheä pilvi aivan kuin Siinain vuorta silloin kun Jumala ilmestyi Moosekselle (2. Moos 19:16). Nainen lankesi maahan ja huudahti: ”Siunattu on minun sieluni tänä päivänä, sillä minun silmäni ovat nähneet ihmeen: Israelille on syntynyt Vapahtaja.” Pilvi hälveni ja antoi sijaa säteilevälle valolle, jonka himmettyä he pääsivät astumaan luolaan. Silloin he saivat nähdä kaikkeinpyhimmän Valtiattaren, joka oli jo synnyttänyt ja istui seimen vierellä. Lapsen hän oli käärinyt kapaloihin ja asettanut seimeen. Joosef lähestyi lasta ajatellen hänen alkuperäänsä, jonka enkeli oli ilmoittanut hänelle. Joosef ihaili mykistyneenä Messiasta, jota hänen esi-isänsä olivat odottaneet ja edeltä kuvanneet sukupolvesta toiseen. Nyt tuo Israelin Pelastaja oli hänen silmiensä edessä. Mikä voisi olla ihmeellisempää kuin tämä näky? Kuinka sanat voisivat kuvata sen?

Kaikkivaltias Jumala ja kaiken Luoja oli tullut alhaiseksi ja heikoksi, osaksi luomakuntaa, mitättömäksi kodittomaksi kulkijaksi jumaluuttaan silti menettämättä. Jumalan Sana otti itselleen lihan ja pukeutui meidän ihmisyyteemme kuin kuninkaalliseen viittaan. Hän, joka istuu järkähtämättömänä taivaallisella valtaistuimellaan taivaallisten joukkojen ympäröimänä ja alati ylistämänä – Hän oli nyt hämärässä, ahtaassa luolassa kaikkien hyljeksimänä ja ylenkatsomana. Hän, joka on jumalallista luontoa, nöyryytti ja tyhjensi itsensä, otti palvelijan hahmon ja syntyi ihmisten kaltaiseksi. (Fil. 2:7) Hän, jota ei voi koskettaa, antoi kääriä itsensä kapaloihin vapauttaakseen meidät synneistämme ja peittääkseen jumalallisella kirkkaudella kaikki häpeään joutuneet. Jumalan ainoa Poika, joka on Isän sylissä kaikesta ikuisuudesta saakka, tuli Ihmisen pojaksi ja neitseen pojaksi lakkaamatta olemasta Jumala. Hänestä tuli ”esikoinen suuressa veljesjoukossa” (Room. 8:29) antaakseen siten ihmisille Jumalan lasten arvon. Hänet laskettiin seimeen härän ja aasin katseltavaksi, ja näin täyttyi profetia: ”Härkä tuntee omistajansa ja aasi isäntänsä seimen”.[3] Hän, joka ravitsee huolenpidollaan kaiken elävän, asetettiin järjettömien eläinten syömäkaukaloon, jotta hän parantaisi ihmiskunnan sen järjettömyydestä ja sovittaisi kaikki kaukana olevat uhraamalla itsensä kaikkien ravinnoksi todellisena elämän leipänä. (Joh. 6:51)

Tapahtunutta mietiskellessään kirkon isät ovat nähneet seimen symboloivan ehtoollismaljaa, joka pitää sisällään Hänet, joka on tänä päivänä tullut lihaksi antaakseen itsensä maailman elämän edestä. Neitsyt on Hänen valtaistuimensa ja uhrialttarinsa, luola temppelinsä. Enkelit, Joosef ja paimenet ovat Hänen diakonejaan ja avustajiaan, ja Herra itse on tämän jumalallisen liturgian ylimmäinen pappi.

Betlehemin luolan ihme on Israelin profeettojen saamien ilmestysten täyttymys, johon ihmiskuntaa oli valmistettu vuosisadasta toiseen Daavidista, Abrahamista, Nooasta ja aina Aadamista alkaen. Aikakausien lopulla Jumala lähetti ainoan Poikansa, jonka kautta kaikki aikakaudet on luotu. Hän paljasti maailmalle pelastuksemme suuren salaisuuden, joka oli kiedottu hiljaisuuteen ja säilytetty kätkettynä Jumalassa, Pyhän Kolminaisuuden persoonien sanoinkuvaamattomassa neuvonpidossa maailman luomisesta saakka.[4] Tämä on päivä, jonka näkemistä varten aurinko, taivaankaari, maa ja kaikki elävät olennot luotiin.

Sanan lihaksituleminen ja asuminen meidän keskellämme on ihmisymmärryksen ylittävä salaisuus, jota edes enkelien käsityskyky ei kykene luotaamaan. Hän, joka on luonnoltaan Jumala, ottaa ylleen meidän ihmisyytemme ja omaksuu sen Neitseen kohdussa pukeutuen siihen ikään kuin vaatteeseen, jotta me voisimme osallistua Hänen jumaluuteensa. Hän on Jumala ja ihminen, yksi persoona Jeesus Kristus, ja Hänet ”tunnetaan kahdessa luonnossa, jotka ovat yhdistyneet Hänessä sekoittumatta, jakaantumatta ja erkanematta”.[5] Tänään Jumala tulee ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi.

Jumalan päämäärä ja tarkoitus, jota varten Hän saattoi koko luomakunnan olemattomuudesta olemiseen, oli Pyhän Kolminaisuuden toisen persoonan tuleminen alas meidän luoksemme. Hän tuli ottamaan itselleen meidän ihmisyytemme, jonka synti oli vääristänyt ja vanhentanut. Hän tuli parantamaan meidän haavamme oman kärsimyksensä kautta, puhdistamaan meissä olevan kuvansa, uudistamaan meidät itsessään, pelastamaan meidät kuoleman syövereistä ja tuomaan meidät ylös taivaan korkeuksiin, kaikkien taivaallisten voimien yläpuolelle, jotta me saisimme nousta valtaistuimelle yhdessä Hänen kanssaan.[6]

Vapahtaja Jeesus Kristus, Immanuel, ”Jumala kanssamme”, on tänään syntynyt pieneksi lapsukaiseksi, jota enkelit katsovat peläten. Todellinen valo, joka valaisee jokaisen maailmaan tulevan ihmisen, on sarastanut vaatimattoman karjasuojan pimeydessä. Kuoleman ja turmeluksen aika on päättymässä. Salomo ei enää sano: ”Ei ole mitään uutta auringon alla”, sillä tämä pienokainen on toinen Aadam, jossa on tullut ilmi uusi luomus, uusi ihminen. [7] Tästä lähtien ihmiskunta on kutsuttu kuolemattomuuteen Kristuksen seuraamisen, Hänen käskyjensä noudattamisen ja Hänen kanssaan kärsimisen kautta.

Kun Sana tuli lihaksi, Hän otti ylleen meidän sairautemme, ja vaikka Hän ei ollutkaan osallinen meidän rikkomuksiimme, Hän sääli meidän heikkouttamme. Lihaan synnyttyään Hänellä oli ruumis ja sielu ja Hän oli meidän langenneen maailmamme olosuhteiden alainen: Hän näki nälkää, tunsi janoa, kasvoi, nukkui, oppi tietoa – mutta tekemättä syntiä. Hän yksin on synnitön. Hän otti itselleen ruumiin, jonka osa on vaipua hautaan, ja verhosi sen kirkkaudella ja valolla tekemällä sen osalliseksi omasta kuolemattomuudestaan. Sana tuli asumaan synnin ja kuoleman alaiseen ruumiiseen, jotta liha voisi tulla Sanaksi.[8] Jumaluuden koko täyteys asuu Hänessä ruumiillisesti, ja siksi ne, jotka seuraavat Häntä uskossa, osallistuvat tähän täyteyteen koko olemuksessaan: hengessään, sielussaan ja ruumissaan.

Viettäessämme tänään Sanan lihaksitulemisen, Jumalan ihmisten luokse tulemisen juhlaa me julistamme pelastuksemme salaisuutta: Kristus on syntynyt, ja ihmisestä tulee Hänen kirkkautensa perillinen. Kun katsomme pientä lapsukaista Betlehemin luolan seimessä, näemme koko luomakunnan salaisuuden täyttymyksen.

Pelastushistoriassa joulu ja pääsiäinen, juhlien juhla, nivoutuvat yhteen ja muodostavat yhden suuren kokonaisuuden. Betlehemin luola kuvaa ennalta hautaa, kapalot ilmentävät hautaliinoja. Jouluna Kristus ilmestyy maailmaan jättäen äitinsä neitseellisen kohdun koskemattomaksi, pääsiäisenä Hän voittaa kuoleman ja astuu ulos haudasta sen sinettejä murtamatta. Betlehemissä enkeli lähetettiin paimenten luokse, Jerusalemissa säteilevä enkeli ilmoittaa ylösnousemuksen mirhantuojanaisille. Aina ja kaikkialla toimii yksi ja sama Kristus, joka on tullut meidän kaltaiseksemme aina kuolemaan saakka. Sillä Jumala on yksi, ja yksi on välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Jeesus Kristus (1. Tim. 2:5).

Kaikki olennot taivaassa ja maan päällä kumartavat tänä päivänä Jeesusta Herrana ja Jumalana ja iloitsevat riemuiten tultuaan sovitetuiksi Jumalan kanssa Hänen Poikansa kautta Hänen ruumiissaan, pyhässä kirkossa. Tämä on kaikki kaikissa täyttävän Jumalan täyteyttä.


[1] Raamatun ulkopuolisten lähteiden perusteella koko Rooman valtakunnan väestönlasku toimitettiin vasta vuonna 6 jKr. tai hieman tämän jälkeen. Tuolloin Syyrian maaherrana oli Publius Sulpicius Quirinius. Toisaalta tiedetään, että Lapis Tiburtinus -piirtokirjoituksen mukaan Quirinius oli maaherrana jo ”toisen kerran”. On siis mahdollista, että Kristuksen syntymän aikaan hän oli maaherrana ”ensimmäisen kerran” ja että tuolloin olisi toimitettu väestönlasku, joka kuitenkaan ei olisi koskenut koko valtakuntaa. Toisaalta tiedetään myös, että vuoden 6 jKr. Palestiinan väestönlasku ei koskenut Galileaa, mikä voisi johtua siitä, että Galilean väestönlasku oli jo suoritettu aiemmin. Kun 500-luvun alkupuolella ajanlasku muutettiin kristilliseksi, Kristuksen syntymäajan laskemisessa tehtiin ainakin neljän vuoden virhe. Näin ollen Herran syntymisen vuosi on todennäköisesti 4 tai 5 eKr.

[2] Kerronta perustuu evankeliumien lisäksi apokryfisiin lähteisiin, erityisesti Jaakobin protoevankeliumiin. Näiden sisältämät yksityiskohdat ovat luonteeltaan pitkälti symbolisia tapahtuneiden tosiasioiden tulkintoja. Kirkko hyödyntää niitä opetuksessaan, hymnografiassaan ja ikonografiassaan, mutta ei pidä niitä pyhän kirjoituksen asemassa.

[3]  Jes. 1:3.  Vrt. Septuaginta: ”Härkä tuntee Luojansa ja aasi isäntänsä seimen.” Septuagintassa sanotaan myös: ”Kahden eläimen keskellä sinut tunnetaan.” (Hab. 3:2) Kirkkoisien mukaan nämä eläimet symboloivat juutalaisia ja pakanakansoja.

[4] Vrt. Hepr. 1:2, Room. 16:25, 1. Kor. 2:7, Ef. 3:5,10, Kol. 1:26.

[5] Kalkedonin kirkolliskokouksen (451) klassisen muotoilun sanoin.

[6] Ef. 2:6,15, Ilm. 3:21.

[7] Saarn. 1:9, Ef. 2:15, 4:24.

[8] Johannes Damaskolainen: Kristuksen kirkastumisen homilia (Patrologia Graeca 96, 548).

Yönä, jolloin maailmankaikkeuden suurin mysteeri toteutui, Betlehemin reunamilla Juudean kumpuilevassa erämaassa oli paimenia vartioimassa laumaansa. He olivat köyhää väkeä eikä heitä tai heidän työtään pidetty suuressa arvossa. He valvoivat vuorotellen voidakseen pitää laumaansa silmällä läpi yön. Yhtäkkiä heille ilmestyi enkeli ja Jumalan kirkkauden säteily peitti heidät. Paimenet olivat kauhun vallassa, mutta enkeli ilmoitti heille, että he saisivat nähdä seimessä Messiaan, hyvän paimenen joka oli tullut kokoamaan hajaantuneen laumansa. Kirkkauden Herra oli tullut maan päälle etsimään kadonneita lampaitaan.

Kun enkeli oli kertonut, miten he tunnistaisivat lapsen, häneen liittyi suuri joukko taivaallisia joukkoja, jotka lauloivat Jumalan ylistystä ja kutsuivat niin ihmisiä kuin toisia enkelijoukkoja ylistämään: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita Hän rakastaa.” (Luuk. 2:14) Siksi koko luomakunta laulaa tänään ylistystä ja riemulaulua yhdessä enkelien kanssa. Korkeimmassa taivaassa, maan päällä ja maan allakin kaikki kumartavat kunnioittaen ja jokainen kieli tunnustaa Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra (Fil. 2:10-11).

Enkelien poistuttua paimenet lähtivät heti rientämään kohti karjasuojaa. He ottivat mukaansa vaatimattomia lahjoja, jotka he antoivat koko sydämestään Herralleen. Pyhä Efraim Syyrialainen kertoo heidän lahjojensa olleen makeaa maitoa, tuoretta lihaa ja suun ylistystä. Maidon he antoivat Marialle, lihan Joosefille, ylistyksen Pojalle. Lisäksi he toivat imettävän lampaan: sen antaessaan he antoivat karitsan pääsiäiskaritsalle, esikoisen esikoiselle, uhrattavan uhrattavalle, ajallisen karitsan todelliselle Karitsalle.[1]

Paimenet kertoivat kaiken, mitä olivat nähneet ja kuulleet enkelien sanovan. Maria ihmetteli suuresti heidän sanojaan ja tutkisteli niitä sydämessään. Kirkon hymnografit ovat kirjoittaneet aiheesta lukemattomia veisuja. Pyhä Romanos Melodos kysyy hymnissään: ”Miksi olet täynnä ihmetystä, oi Maria? Miksi olet hämmästynyt siitä mitä sinussa on tapahtunut? – Koska olen synnyttänyt ajattoman Pojan aikaan, mutta saamatta ymmärtää, kuinka syntynyt on minussa siinnyt. En ole miestä tuntenut: kuinka voin Pojan synnyttää? Kuka on koskaan nähnyt syntymää ilman siementä? Kerro minulle, lapseni, kuinka siemen on kylvetty minuun ja kuinka se on kasvanut minussa? Minä katselen Sinua, oi armollinen, ja olen ihmeissäni, kuinka minä avioon käymätön olen voinut kantaa Sinua! Vaikka näen sinut kapaloissa, näen myös neitsyyteni koskemattomana, sillä Sinä olet varjellut sen. Ja Sinä olet suostunut syntymään pieneksi lapseksi, joka on iankaikkinen Jumala.” Hymnografi Joosefin kirjoittamassa veisussa Maria kysyy: ”Mikä on tämä suuri ja outo ihme? Kuinka pitelen sylissäni Sinua, joka ylläpidät koko maailmaa sanallasi? Oi aluton Poikani, Sinun Syntymäsi on kaiken puheen toisella puolen!”

Lähdettyään paimenet kertoivat näkemästään vielä monille muille. Herran ihmeiden julistajina he saivat olla pyhien apostolien edelläkävijöitä.


[1] Efraim Syyrialainen: Kristuksen syntymän hymnit (Hymnen de Nativitate), 7:1-4.

Niihin aikoihin idästä saapui Jerusalemiin persialaisia maageja eli tietäjiä loisteliaan saattojoukon kanssa[1] kunnioittamaan vastasyntynyttä Kuningasta. He tulivat juutalais-raamatullisen tradition ulkopuolelta, sillä he olivat pakanallisen uskonnon pappeja ja auringon ja tähtien palvojia. He olivat vanhurskaita ja viisaita miehiä, jotka tarkkailivat taivaan merkkejä oppiakseen tuntemaan Jumalan johdatuksen ja kaitselmuksen. He tutkivat luonnon salaisuuksia päästäkseen perille totuudesta. Pyrkiessään kohti hyvää oman viisaustraditionsa pohjalta he löysivät taivaalle nousseen tähden, joka loisti matalalla niin kirkasta valoa, että sen saattoi nähdä päivälläkin. He tulkitsivat sen merkitsevän suuren kuninkaan syntymää. Tähti toteutti muinaisen ennustuksen, jonka oli lausunut mesopotamialainen näkijä Balaam, kun Moabin kuningas Balak oli pyytänyt tältä apua: ”Minä näen tämän, mutta se ei tapahdu vielä, minä katselen tätä, mutta se ei ole lähellä. Tähti nousee Jaakobin keskeltä, valtiaan sauva Israelista.” (4. Moos. 24:17) Tietäjät tunsivat tämän tai muita samanlaisia ennustuksia. He päättelivät, että nyt oli koittamassa se hetki, jolloin syntyy kaikki kansat alistava Kuningas, Israelin Messias, ja lähtivät matkaan.

Tietäjät saivat kunnian olla pakanakansojen ensihedelmiä. Tullessaan kumartamaan syntynyttä Kristusta he olivat samalla esikuva kansoista, jotka kääntyisivät Hänen puoleensa. Ikoneissa heidät kuvataan usein parrattomaksi nuorukaiseksi, tummahipiäiseksi keski-ikäiseksi ja harmaapartaiseksi vanhukseksi. Läntisen tradition mukaan vanhuksen nimi oli Melkior, tumman Baltasar ja nuorimmaisen Gaspar. Näin heissä kuvastuu se koko maailman kansojen kirjo, joka tulee Kristuksen kasvojen eteen. (Vrt. Jes. 60:6)

Kuinka tietäjät saattoivat löytää seimelle asti tähden avulla? Ortodoksisessa traditiossa tähti on tulkittu enkeliksi, joka otti tähden muodon mukautuakseen tietäjien ymmärrykseen, olivathan he tottuneet tutkimaan tähtiä löytääkseen viitteitä Jumalan tuntemiseen. Tähdet näyttivät yleensä liikkuvan idästä länteen, mutta tämä tähti kulki heidän edellään Pohjois-Persiasta kohti Jerusalemia ja loisti kirkkaasti keskellä päivää. Näin ollen tähti on hengellisen maailman symboli. Jumala puhui tähtientutkijoille tähden kautta, niin kuin Hän puhui kalastaja Pietarille kalansaaliin kautta.

Voidaan myös ajatella, että tietäjät löysivät Jerusalemiin asti ”tavallisen” tähden avulla, mutta sen jälkeen heitä johdatti enkeli tähden hahmossa. Jerusalemin tienoilla he näet kadottivat tähden joksikin aikaa näkyvistään. Epätietoisina oikeasta suunnasta he menivät Juudean kuninkaan Herodes Suuren (37–4 eKr.) palatsiin. Herodes oli julma ja turmeltunut mies, joka ei empinyt hankkiutua eroon niistä, joiden otaksui uhkaavan valtaansa. Kuullessaan tietäjien puhuvan syntyneestä Kuninkaasta, hän kokosi välittömästi kirjanoppineet ja lain tulkitsijat selvittääkseen, millaista kuningasta profeettojen kirjoitusten perusteella odotettiin ja missä tämä syntyisi. Juutalaiset laintuntijat vakuuttivat hänelle, että Messias, Israelin Vapahtaja syntyisi Betlehemissä, kuningas Daavidin kaupungissa. Herodes kutsui tietäjät salaa luokseen ja pyysi heitä menemään Betlehemiin etsimään lasta ja ilmoittamaan hänelle, kun löytäisivät Hänet, jotta kuningaskin voisi tulla ”kumartamaan lasta”.

Tähti johti tietäjät Betlehemiin ja asettui lopulta sen paikan ylle, jossa syntynyt Messias lepäsi. Tähti-enkeli näytti tietä tietäjille samalla tavalla kuin tulipatsas oli näyttänyt tietä Israelin kansalle erämaassa. (2. Moos. 13:21) Se asettui niin alas, että tietäjät näkivät sen valossa Vapahtajan luolan. Nämä ihmeelliset tapahtumat, jotka ylittivät astrologian mahdollisuudet, saivat tietäjät kumartamaan tähtien sijaan Vanhurskauden aurinkoa (Mal. 4:2), joka oli tullut maailmaan antamaan ihmiskunnalle Jumalan todellisen tuntemisen valon. Tietäjät astuivat ilon ja pyhän pelon täyttäminä vaatimattomaan luolaan niin kuin kuningasten Kuninkaan palatsiin. Nuo rikkaat ja ylhäiset kaukaiset matkalaiset heittäytyivät maahan seimen eteen kuin se olisi ollut kuninkaan valtaistuin ja kunnioittivat syntynyttä pienokaista. Sydämensä aarrearkut avaten he ihailivat ja ylistivät näkemäänsä. Sitten he antoivat Kristukselle kaikkein arvokkaimpia lahjoja. Melkior ojensi kultaa, Gaspar suitsuketta ja Baltasar mirhaa. Kullalla he kunnioittivat Häntä kuninkaana, suitsuke oli sopivaa Jumalalle ja mirha – tuoksuöljy, jota käytettiin hautaamisessa – kuolemattomalle, joka olisi kuoleva meidän pelastuksemme tähden. Samalla lahjat symboloivat uskoa, toivoa ja rakkautta, joita jokainen uskova voi tuoda lahjanaan Kristukselle. Gregorios Suuren mukaan kulta symboloi viisautta, suitsuke rukousta ja mirha lihan kuolettamista.

Kun tietäjät menivät lepäämään, heitä varoitettiin unessa Herodeksen suunnitelmasta. Niin he palasivat omaan maahansa toista tietä. Tällä he opettavat symbolisesti kaikille Kristuksen yhteyteen päässeille, että taivaallista kotimaataan kohti vaeltavien ei tule enää palata niille poluille, jotka he ovat jo kerran jättäneet etsiessään jotain parempaa.

Kunnia olkoon Herrallemme ja Vapahtajallemme Jeesukselle Kristukselle nyt ja aina ja iankaikkisesti. Aamen.


[1] Tietäjistä on kirkon historiassa esitetty monenlaisia teorioita. Läntisen tradition mukaan tietäjiä oli kolme, varhaisen syyrialaisen perimätiedon mukaan kaksitoista ja heidän nimensä ovat tuon ajan persialaisia nimiä. Joidenkin mukaan he tulivat Jerusalemiin jo Kristuksen syntymäpäivänä, toisten mukaan 13 päivän kuluttua tai jopa pari vuotta myöhemmin. On myös esitetty, että he olivat profeetta Danielin perustaman pappi-hallintovirkamies -tradition viimeisiä edustajia.

26.12.

Kristuksen syntymäjuhlan jälkeisenä päivänä kirkko viettää Hänen äitinsä pyhän Neitsyt Marian juhlaa. Ihmiskunnan pelastukseksi luolassa syntyneen Poikansa vierellä Maria osoittautuu uudeksi Eevaksi, uudistuneen ihmissuvun ensimmäiseksi ja ylevimmäksi edustajaksi, jonka Jumala on sukupolvien saatosta valinnut ja valmistanut täyttääkseen lihaksitulemisensa suuren salaisuuden.

Jumala näki hyväksi ilmestyä ihmisten keskuuteen ymmärryksen ylittävällä tavalla. Jumalan ainoa Poika, joka syntyy ikuisuudessa Isästä Hänestä kuitenkaan erkaantumatta, sikiää Neitseen kohdussa Pyhästä Hengestä ilman ihmisen myötävaikutusta. Hän nöyrtyy vapaaehtoisesti lain määräyksien alaisuuteen niin syntymänsä kuin varttumisensa osalta, mutta samalla Hän uudistaa lain. Hylkäämättä jumalallista luontoaan ja jättämättä Isän syliä Hän ottaa itselleen ihmisluonnon ja tulee Neitsyen ainoaksi pojaksi punoen ruumiinsa purppuraisen viitan hänen kohdussaan.

Pojalla on siis kaksi syntymää, ensimmäinen jumalallinen ja ikuinen, toinen inhimillinen ja ajan alaisuudessa – mutta Poika on yksi ja sama, ihmiseksi tullut Jumalan Sana. Mariasta syntyi yksi persoona, jumalihminen, jumalallisen luontonsa puolesta äiditön ja ihmisluontonsa puolesta isätön. Jumalallisen ja inhimillisen luonnon ominaisuudet ovat nivoutuneet Hänessä niin läheisesti yhteen, että ne vaihtelevat selittämättömällä tavalla keskenään sekaantumatta. Niin kuin rauta tuleen työnnettäessä antaa tulelle lujuuttaan samalla kun tulen kuumuus ja valo siirtyvät rautaan, niin myös Kristuksessa jumaluus alistuu vapaaehtoisesti lihan heikkouteen ja ihmisyys puetaan Jumalan kirkkauteen.

Näin siis me voimme ylistää pyhintä Valtiatartamme Jumalansynnyttäjäksi (Theotokos). Seimessä makaava pienokainen ei ole vain ihminen odottamassa ennaltamäärättyä jumalallista armoa, ei vain Jumalan valitsema pyhä tai profeetta eikä edes Jumalankantaja, vaan Hän on todellinen Logos, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona. Hän on omaksunut ihmisluonnon voidakseen uudistaa ja uudelleen luoda itsessään ihmisyyden ja siinä tervehdyttää synnin himmentämän ja turmeleman Jumalan kuvan.

Jumalanäiti on tullut kerubeja, serafeja ja kaikkia taivaan joukkoja kunniakkaammaksi, sillä hän on toisen Aadamin hengellinen paratiisi, Jumalan temppeli ja maan taivaaseen yhdistävä silta. Hän on portaat, joita pitkin Jumala tulee alas maan päälle ja ihminen nousee taivaaseen. Sulkiessaan sisäänsä Kristuksen Marian kohtu tuli Jumalan valtaistuimeksi, hänen kupeensa taivaita avarammiksi. Hänen ansiostaan ihminen nousee enkeleitä ylemmäksi ja Jumalan kirkkaus saa loistaa hänen ruumiissaan.

Tällaisen salaisuuden edessä ihmisen hengen on parasta kumartaa uskossa ja hiljaisuudessa. Sillä missä Jumala tahtoo, siellä voitetaan luonnon järjestys. Vaikeneva Joosef sai valaistua luolan pimeydessä loistaneesta valkeudesta. Hänen laillaan mekin voimme hengessämme mietiskellä kaikkeinpyhintä Valtiatarta, kun hän olemukseltaan rauhaisana ja säteilevänä valvoo lapsen vierellä käärittyään Hänet kapaloihin ja asetettuaan Hänet seimeen. Mariassa ei ole jälkeäkään synnyttämisen tuskista eikä uupumuksesta. Hän on neitsyt sielultaan ja ruumiiltaan, ja siksi hän hedelmöittyi ilman nautintoa ja synnytti ilman kipua. Hän on neitsyt ennen synnyttämistä, neitsyt synnyttäessään ja neitsyt Vapahtajan syntymän jälkeen. Näin hän saattaa naisten tietoon, millainen on ensimmäisen äidin Eevan saamasta kirouksesta vapautumisen ilo (1. Moos. 3:16).

Samalla koko ihmisluonnolle avautuu uusi elämänmuoto. Jumala valitsi neitsyyden syntyäkseen lihallisesti tähän maailmaan, ja niin Hän tahtoo myös ilmestyä ja kasvaa hengellisesti kaikkien niiden kristittyjen sydämissä, jotka seuraavat Jumalanäidin neitseellisyyden esimerkkiä.

Toinen joulupäivä on ilmeisesti vanhin Jumalansynnyttäjän juhla. Sen alku juontuu 400-luvulle. Eilen kirkko kantoi yhdessä enkelien ja tietäjien kanssa ylistystä ihmiseksi tulleelle Jumalalle, tänään on sopivaa kunnioittaa erityisesti Hänen äitiään. Samalla tavalla kirkko alkoi monien muidenkin juhlien kohdalla viettää tapahtumien taustalla olleiden henkilöiden muistoa seuraavana päivänä. Esimerkiksi Jumalanäidin syntymäjuhlan jälkeisenä päivänä (9.9.) juhlitaan hänen vanhempiaan Joakimia ja Annaa; Kristuksen temppeliintuomisen juhlan jälkeen (3.2.) vietetään vanhurskaan Simeonin ja naisprofeetta Hannan muistopäivää.

Tietäjien vierailun jälkeen pyhälle Joosefille ilmestyi enkeli, joka ilmoitti kuningas Herodeksen olevan aikeissa lähettää alueelle sotilaita etsimään lasta surmatakseen hänet. Enkeli kehotti pyhää perhettä pakenemaan Egyptiin. Joosef kokosi heidän vähäisen omaisuutensa ja nosti Marian sekä lapsen aasin selkään. Yön pimeydessä he lähtivät pitkälle ja raskaalle matkalle kohti Egyptiä, joka oli vainottujen juutalaisten perinteinen turvapaikka.[1] Välillä Joosef kantoi Jeesusta olkapäillään.

Mikään maallinen voima ei olisi voinut uhata Vapahtajaa Hänen jumaluudessaan, mutta heikon ja haavoittuvaisen ihmisluontomme otettuaan Hänen ylivertainen voimansa pysyi kätkettynä. Kristus ei tehnyt ihmeitä ennen kuin oli aloittanut julkisen toimintansa ja saanut Johannekselta kasteen. Näin siis taivaan ja maan tekijä, jota enkeljoukot palvelevat, pakeni vaaraa heiveröisenä vauvana äitinsä sylissä. Hän kärsi matkan kuumuudesta ja raskaudesta asettuen näin meille nöyryyden ja kieltäymyksen esimerkiksi. Hän oli tullut ihmiseksi todellisesti, ei vain jonkinlaisena illuusiona tai näennäisesti, kuten eräät harhaoppiset ovat esittäneet. Heti maallisen elämänsä alusta Kristus kärsi kaikkien ihmisten tavoin nälkää, janoa, vilua ja kaikkea muuta minkä alainen ihminen on sekä lisäksi vielä vainoa ja pakolaisuutta. Näin Hänen seuraajansa voivat Hänen omasta esimerkistään oppia suhtautumaan tyynesti ja iloiten kaikkiin koettelemuksiin, joita he omalla vuorollaan kohtaavat.

Vertauskuvallisessa ajattelussa Egyptiä, monenlaisen epäjumalanpalveluksen ja taikauskon kotimaata, pidetään himojen ja synnin symbolina ja faraota Paholaisen vertauskuvana. Silti Herra valitsi juuri Egyptin paikaksi, jonne Hän lähti pakolaisena. Tälläkin Hän osoitti suurta rakkauttaan syntisiä kohtaan ja täydellistä alentumistaan heidän tasolleen.

Pyhä perhe kulki Aškelonin ja Gazan kautta ja jatkoi matkaa Välimeren rannikkoa pitkin saapuen Egyptin maahan kesäkuun 1. päivänä. Efraim Syyrialaisen sanoin ”nuori kyyhkynen kantoi ikiaikaista kotkaa.” Maria lauloi lapselleen ylistyslauluja: ”Oi Poikani, kaikkein rikkain, pienessä pesässä olet tahtonut kasvaa. Oi sointuisa soitin, olet vielä pienokainen etkä osaa puhua, anna minun laulaa sinulle lyyralla, jonka kielet saavat kerubit värisemään.”

Pyhä perhe ei mennyt Aleksandriaan saakka, vaan kääntyi etelään ja lähti kulkemaan Niilin vartta pitkin kohti Ylä-Egyptiä. Kerrotaan, että heidän taivaltaessaan luonto tunnisti Luojansa, joka oli tullut ihmisen hahmoon, ja ylisti Häntä, jota himojen pimentämä ihmisluonto ei kyennyt näkemään. Heitä tuli saattamaan lauma leijonia, jotka telmivät heidän ympärillään kuin karitsat ja leikkivät aasin ja mukana olleen karjaeläimen kanssa. Näin täyttyi Jesajan profetia: ”Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä.” (Jes. 65:25)

Useimmat kirkkoisät korostavat, että Jeesus oli tavallinen lapsi, joka ei tehnyt ihmeitä. Pyhän perheen Egyptin matkaan on kuitenkin liitetty monia ihmekertomuksia. Erään mukaan Jeesus-lapsi käski taatelipalmun kumartua maahan antaakseen hedelmänsä Jumalanäidille. Kun puu nousi Jeesuksen käskystä takaisin pystyyn, sen juurista puhkesi raikas, kirkas lähde. Näin heitä ympäröineen luonnon kuvataan muuttuneen paratiisin kaltaiseksi.

Kerrotaan myös, että Tell al-Bastan (Basatah, Bubastis) tienoilla pyhä perhe kohtasi kaksi nuorta rosvoa nimeltään Dismas ja Gestas, jotka aikoivat ryöstää pyhän perheen. Dismas jäi kuitenkin ihailemaan lapsen kauneutta ja antoi lopulta Gestakselle 40 kolikkoa, jotta tämäkin suostuisi jättämään perheen rauhaan. Kiitollinen Maria lupasi, että hänen lapsensa olisi palkitseva Dismaksen avokätisesti. Ryövärit lähtivät jatkamaan laitonta elämäntapaansa, josta seuraa yleensä rangaistus jo maan päällä. Tarinan lopun mukaan ryövärit kohtasivat Jeesuksen yli 30 vuoden kuluttua Golgatalla – Dismas Hänen oikealla ja Gestas Hänen vasemmalla puolellaan.

Erään kuuluisan tradition mukaan pyhä perhe saapui Hermopoliksen alueella Satinin (Sotrina, Sotine) kaupungissa temppeliin, jossa oli epäjumala vuoden jokaiselle päivälle. Ne kaikki kaatuivat maahan ja murskaantuivat palasiksi, kun Neitsyt ilmestyi paikalle kantaen sylissään Jumalaa – Häntä, joka on tie, totuus ja elämä. Tapahtumaa on kuvattu sekä kirkon hymneissä että ikonografiassa, ja sillä on myös profeetallinen taustansa: ”Katsokaa, Herra on lähtenyt liikkeelle keveästi kiitävällä pilvellä! Hän saapuu Egyptiin, ja Egyptin epäjumalat vapisevat Hänen edessään ja Egyptin sydän jähmettyy.” (Jes. 19:1) Täydellisesti tämä profetia toteutui kuitenkin vasta muutama vuosikymmen myöhemmin, kun Kristus saapui Egyptiin kirkkonsa kautta ja kansa hylkäsi sydämissään vanhat egyptiläiset jumalat.

Egyptin maassa on lukuisia lähteitä ja muita paikkoja, joihin liittyy traditioita pyhän perheen pakomatkasta.[2] Näistä kuuluisimpia ovat Ein Šams eli al-Matariya ja sen lähde Kairon koillispuolella ja Vanha Kairo, jossa Egyptin vanhin kirkko Abu Sarga on rakennettu pyhän perheen käyttämän luolan päälle. Egyptin ortodoksit uskovat Kristus-lapsen siunanneen Sketiksen erämaan, jonka reunan pyhä perhe näki etäältä.

Kun pyhä perhe oli päässyt Mallawin ja Asyutin puoliväliin, paikkaan jossa nykyään on Dair al-Muharraqin luostari, Jumalan enkeli ilmestyi Joosefille. Enkeli ilmoitti vainoojien kuolleen ja käski heidän lähteä takaisin kohti Israelin maata.[3] Näin täyttyi profetia: ”Egyptistä minä kutsuin Poikani” (Hoos. 11:1). He lähtivät matkaan ja vaelsivat samaa reittiä takaisin.

Israelin maahan päästyään pyhä perhe ei enää jäänyt Betlehemiin, joka oli liian lähellä Jerusalemia ja sen julmaa hallitsijaa, Herodeksen poikaa Arkelaosta. Pyhä perhe siirtyi Galileaan ja asettui pieneen Nasaretin kaupunkiin. Näin toteutui profeetan sana: ”Häntä kutsutaan nasaretilaiseksi.”[4]


[1] Aiempia ”pakolaisia” olivat muun muassa Joosef (1. Moos 37-50) ja Jerobeam (1. Kun. 11:40). Egyptissä oli Kristuksen syntymän aikoihin jo noin miljoona juutalaista. Kyrillos Aleksandrialaisen mukaan Egyptiin lähtö tapahtui maaliskuussa.

[2] Aiheesta julkaistuja kirjoja ovat muun muassa Otto Meinardus: The Holy Family in Egypt (American University Press, Cairo 1986), Raouf Habib: The Holy Family in Egypt (Mahabba, Cairo) ja Murad Kamel: The Flight of the Holy Family to Egypt (American University Press, Cairo 1968).

[3] Yleisimmän tradition mukaan pyhä perhe vietti Egyptissä kolme vuotta. Muita esitettyjä pakolaisuuden kestoaikoja ovat muutama kuukausi, kaksi vuotta tai viisi vuotta.

[4] Matt. 2:23. Tulkinnan taustalla lienee messiaaninen nimitys ”vesa” (Jes. 11:1, Sak. 3:8, 6:12), joka heprean kielessä on samaa juurta kuin Nasaret.

Pyhä Euthymios syntyi 700-luvun puolivälissä Lykaonian Uzaressa. Hänen hurskailla vanhemmillaan oli monta lasta, joita he ohjasivat erilaisiin käsityöammatteihin. Euthymios osoittautui kuitenkin niin lahjakkaaksi, että vanhemmat taipuivat hänen pyyntöönsä ja lähettivät hänet opiskelemaan Aleksandriaan. Päätettyään opintonsa hän palasi kotiseudulleen ja vihkiytyi munkiksi paikallisessa luostarissa. Siellä hän kilvoitteli esikuvallisesti ja hänet vihittiin pian diakoniksi ja sittemmin pappismunkiksi.

Kun Sardeksen metropoliitta kuoli, kaupungin asukkaat, jotka tunsivat Euthymioksen hyveet ja oppineisuuden, pyysivät häntä esipaimenekseen. Vaikka Euthymios olikin haluton luopumaan luostarielämästä, hän näki kutsussa Jumalan tahdon. Hänestä tuli erinomainen esipaimen, joka piti esikuvanaan itseään Kristusta ja teki kaikkensa johtaakseen kaittavansa pelastukseen. Erityisesti hän omistautui vähäosaisten palvelemiseen. Orvot ja lesket saivat hänestä suojelijan ja köyhät ruokkijan.

Kun keisarinna Irene ja hänen poikansa Konstantinos kutsuivat vuonna 787 kokoon seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan käsittelemään ikonien kunnioitusta, Euthymios oli yksi kokouksen 367 isästä. Oppineena ja syvällisenä kirkollisen tradition tuntijana hän nautti niin suurta arvonantoa isien keskuudessa, että sai kirkolliskokouksen neljännessä istunnossa tehtäväkseen julistaa kokouksen virallisen ikonien kunnioitusta koskevan lausuman. Hänen panoksensa kirkolliskokouksen kulkuun oli ratkaiseva, mikä voitti hänelle keisari Konstantinos VI:n luottamuksen. Euthymios olikin hänen ja keisarinna Irenen yhteisellä hallituskaudella (780–797) mukana monissa virallisissa lähetystöissä.

Keisari Nikeforoksen aikana (801–811) eräs hallintomies Euthymioksen hiippakunnassa tahtoi saada vaimokseen nuoren tytön, joka ei missään tapauksessa tahtonut miestä puolisokseen. Neito pakeni piispan turviin. Saadessaan tietää hänen tukalan tilanteensa piispa vihki hänet saman tien nunnaksi. Tästä ylimys raivostui ja alkoi ilkeämielisesti panetella Euthymiosta. Lopputuloksena oli, että keisari karkotti pyhän piispan Patellarian saarelle. Kärsittyään siellä muutaman vuoden huonoa kohtelua saaren raakojen asukkaiden parissa Euthymios palasi takaisin Konstantinopoliin keisari Leo V:n (813–820) kutsumana.

Pääkaupungissa häntä odottivat uudet koettelemukset. Keisari Leo oli aloittanut uuden vainon ikonien kunnioittajia vastaan ja vaati Euthymiosta tukemaan kantaansa. Tämä kieltäytyi selvin sanoin. Silloin keisari karkotti hänet Hellespontoksen Assokseen. Euthymios kesti kärsivällisesti maanpaon vaivat iloiten siitä, että oli tullut otolliseksi kärsimään Kristuksen tähden. Leon kuoltua tämän poika ja seuraaja Mikael II (820–829) kutsui hänet takaisin Konstantinopoliin yhdessä toisen maanpaossa olleen tunnustajan Methodioksen (14.6.) kanssa. Tämäkin keisari toivoi, että nämä pyhät tukisivat ikonien vastaista politiikkaa. Pyhän kiivastuksen vallassa Euthymios nuhteli keisaria ja huusi lopuksi: ”Kirottu olkoon jokainen, joka ei kumarra Herraamme Jeesusta Kristusta hänen kuvassaan, sillä kuva on todistus Hänen ihmiseksi tulostaan!”

Vihoissaan keisari karkotti Euthymioksen heti Akritas-niemelle Mustanmeren itäisimpään osaan. Siellä hän vietti vangittuna kolme vuotta epäinhimillisissä oloissa. Sitten hänet kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin viimeisen – ja kiivaimman – ikoneita vastaan taistelleen keisarin Teofiloksen (829–842) eteen. Pyhä piispa puhui keisarille ikonien kunnioituksen puolesta yhtä rohkeasti kuin oli puhunut tämän edeltäjillekin. Seurauksena oli 400 kepiniskua, jotka hän kesti rauhallisin mielin. Muutaman päivän kuluttua keisari kutsui Euthymioksen uudelleen luokseen ja sanoi hänelle määräävästi: ”Käsken sinua, Euthymios, olemaan kunnioittamatta pyhiä ikoneja.” Vastauksessaan Euthymios moitti pelotta hallitsijaa kutsuen tätä pilkkaajaksi ja jumalankieltäjäksi. Teofilos tuomitsi hänet välittömästi ruoskittavaksi tuoreilla häränjänteillä. Sitten hänet heitettiin kuin eläin pimeään tyrmään. Euthymioksen ruumis turposi kuin pallo iskujen aiheuttamista vammoista. Hän kitui tyrmässä vielä viikon, kunnes antoi sielunsa Herran haltuun joulukuun 26. päivänä vuonna 831.

Pyhän Euthymioksen reliikkien äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä ja parantumisia. Vuosisatojen ajan niitä kunnioitettiin Konstantinopolissa. Kun kaupunki joutui turkkilaisten valtaan, ne siirrettiin Krimille Khersoniin. Sieltä ne kuljetettiin myöhemmin salaa Khilen kaupunkiin Khalkedonin lähelle. Kun kreikkalainen kristitty väestö siirrettiin pois Turkista vuonna 1924, Khilen asukkaat ottivat mukaansa pyhän Euthymioksen pääkallon. Myöhemmin he rakennuttivat Pireukseen hänen kunniakseen kauniin kirkon, jossa tätä reliikkiä edelleen suuresti kunnioitetaan.

Pyhä Euarestos syntyi ylhäiseen perheeseen Galatiassa pääsiäispäivänä vuonna 819. Kasteessa hän sai nimen Sergios. Kun hän oli 23-vuotias, hän meni isänsä kanssa Konstantinopoliin. Isä suositteli häntä perheen kaukaiselle sukulaiselle Teoktistos Bryenniokselle, jotta hänelle tämän avulla aukenisi virkaura valtion palveluksessa. Näihin aikoihin keisarinna Teodora, pyhien ikonien kunnioituksen palauttaja, lähetti Teoktistoksen diplomaattiseen tehtävään Bulgariaan. Sergios oli tehnyt Teoktistokseen myönteisen vaikutuksen ja niin hän päätti ottaa tämän mukaansa. Kun he matkallaan levähtivät Probatonin kaupungissa Traakiassa, Euarestos sai käsiinsä pyhän Efraim Syyrialaisen puheen viimeisestä tuomiosta. Ajatus, että jokainen meistä joutuu viimeisellä tuomiolla tekemään tiliä elämästään, sytytti hänessä ilmiliekkiin luostarielämän kaipuun, joka oli itänyt hänessä varhaisnuoruudesta asti.

Sergios poistui salaa matkakumppaneidensa luota ja meni Johannes-nimisen skyyttalaisen kilvoittelijan luo, joka asui Probatonin lähellä Skopeloksessa. Puolen vuoden kuluttua Johannes lähetti hänet takaisin Konstantinopoliin mukanaan suosituskirje Studionin luostarin igumenille. Heti luostarin portilla nuori luostariin pyrkijä tapasi itsensä pyhän Naukratioksen (18.4.), pyhän Teodoroksen (11.11.) seuraajan Studionin luostarin igumenina. Naukratios näki nuoren miehen syvän hengellisyyden jo hänen ulkonaisesta olemuksestaan. Aikaa hukkaamatta hän liitti tämän saman tien Studionin luostarin hengellisten sotureiden joukkoon ilman tavanomaista noviisiaikaa. Sergioksen munkkinimeksi tuli Euarestos, mikä merkitsee otollista.

Euarestos sai kuuliaisuustehtävän luostarin trapesasta. Hän kielsi täydellisesti oman tahtonsa ja palveli veljiään aivan kuin jokainen heistä olisi ollut itse Kristus. Hän tutki myös mieluusti Jumalan sanaa ja antautui askeettisiin kilvoituksiin tavanomaista innokkaammin. Hän ja hänen kilvoittelutoverinsa Eusebiotos rukoilivat muiden tietämättä yhdessä yöt läpeensä ja olivat silti aamulla ensimmäisinä kirkossa laulamassa jumalanpalveluksessa. Ravintonaan he käyttivät vain kauraleipää ja hedelmämehua. Nähdessään heidän kilvoitteluintonsa igumeni Naukratios antoi heille siunauksen asettua eräälle Propontiksen pienelle saarelle, jossa he saattoivat keskittyä rukoukseen ja paastoon kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa. Pian heidät kuitenkin kutsuttiin takaisin pääluostariin, jotta muutkin veljet saisivat rohkaisua heidän esimerkistään.

Igumeni Naukratioksen kuoltua 18.4.848 hänen seuraajansa pyhä Nikolaos (4.2.) nimitti Euarestoksen Studionin luostarin alitaloudenhoitajan tärkeään tehtävään. Kun kymmenen vuotta myöhemmin pyhä Fotios (6.2.) nousi sekasortoisessa tilanteessa patriarkan istuimelle, igumeni Nikolaos lähti Studionin luostarista Euarestoksen ja useiden muiden veljien seuraamana. He hajaantuivat pieniksi ryhmiksi, niin kuin he olivat tehneet ikonoklasminkin aikana, jotta keisarillinen vaino ei yltäisi heihin kaikkiin. Euarestos ja hänen toverinsa Pafnutios löysivät suojapaikan Samuel-nimisen armeliaan ja munkkeja puolustaneen miehen talosta. He viipyivät hänen luonaan, kunnes Euarestos kutsuttiin Heksamilioniin sairastuneen igumeni Nikolaoksen luo.

Igumeni ja Euarestos palasivat yhdessä Konstantinopoliin. Samuel oli sillä välin hankkinut itselleen kiinteistön Kokorobionin kaupunginosasta. Hän antoi sen heille ja heihin liittyneille lukuisille muille Studionin munkeille väliaikaiseksi luostariksi. Vuonna 866 keisari kutsui Nikolaoksen ja suurimman osan Studionin luostarin munkeista takaisin Studioniin. Kun keisari Basileios I nousi valtaistuimelle (867) ja pyhä Ignatios (23.10.) palautettiin patriarkanistuimelle, Nikolaos, joka oli ollut jonkin aikaa vankilassa, palautettiin virallisesti Studionin luostarin igumeniksi. Euarestos jäi kuitenkin muutamien munkkien kanssa Kokorobioniin. Nikolaos vieraili siellä usein, sillä paikka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Siellä ollessaan hän sairastui kuolintautiinsa.

Igumeni Nikolaoksen kuoleman jälkeen Kokorobionin luostarista tuli täysin itsenäinen. Euarestos toimi sen igumenina apunaan uskollinen Pafnutios. Hän näki vaivaa saadakseen luostarinsa mahdollisimman hyvään järjestykseen sekä laajensi sen rakennuskantaa. Mikään maallinen ei kuitenkaan kiehtonut häntä. Hänen oma keljansa oli hyvin pieni. Siellä hän seisoi Jumalan edessä kahleita kantaen ristiinnaulitakseen lihansa. Kohottamalla kätensä rukoukseen hän pyhitti ilman ja hänen kyynelvirtansa siunasivat maan. Kaiken, mikä luostarissa jäi yli veljestön tarpeiden, hän jakoi köyhille. Hän otti vastaan ihmisiä kasvot ilosta loistaen ja sovitti heidät Jumalan kanssa. Monien ihmeiden ja profetioiden kaunistettua hänen elämänsä hän antoi sielunsa Herran käsiin Kristuksen syntymäjuhlan yönä vuonna 897 ollessaan 79-vuotias.

Pyhä Konstantinos syntyi 800-luvun alussa juutalaiseen perheeseen Fryygian Synadassa. Ollessaan yhdeksänvuotiaana äitinsä kanssa torilla hän näki, kuinka eräs kristitty kauppias teki haukotellessaan ristinmerkin suunsa yli – tapa jota vieläkin noudatetaan Kreikassa. Poika alkoi itsekin tehdä niin, vaikka ei tuntenut ristin merkitystä. Siitä tuli hänelle hurskas tapa, joka vähitellen täytti hänen olemuksensa Kristuksen armolla. Kasvavalla innolla hän alkoi jäljitellä muitakin kristittyjen tapoja. Vähitellen hän alkoi kuulla sisimmässään äänen, joka opetti hänelle kristinuskon totuuksia. Näin hän oppi rakastamaan Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta, jonka nimeä hän toisteli. Vartuttuaan hän eli hyvin askeettisesti ja saattoi olla päiväkausia syömättä mitään.

Hänen äitinsä kuoltua Synadan suojeluspyhä Trofimos ilmestyi hänelle sanoen: ”Lapseni, älä antaudu maallisen luonnon orjaksi itkemällä äitiäsi, sillä sinä olet jo saanut tulevan armon pantin!” Tämä vahvisti hänen päätöstään seurata Jumalan hänelle osoittamaa tietä, ja hän poistui salaa kotoaan paetakseen järjestettyä avioliittoa. Hän suuntasi kulkunsa kohti Bitynian Olymposvuorta, joka oli tunnettu luostarielämän keskus 800-luvulla.

Konstantinos saapui Nikean lähellä sijaitsevaan Fubutionin luostariin, joka oli kuuluisa munkkiensa askeettisesta ja hyveellisestä elämästä. Siellä hän kertoi tarinansa luostarin igumenille, joka antoi hänelle ristin suudeltavaksi vakuuttuakseen hänen vilpittömyydestään. Kun nuorukainen kohotti päänsä, hänen otsaansa oli tarttunut ristikuvio, joka näkyi siinä hänen elämänsä loppuun saakka. Hänet kastettiin, jolloin hän sai nimekseen Konstantinos pyhän apostolien vertaisen keisari Konstantinuksen mukaan, joka oli myöskin kääntynyt kristinuskoon pyhän ristin vaikutuksesta (21.5).

Konstantinos lähti innokkaasti hyveiden kilparadalle, ja nuoruudestaan huolimatta hän ylti pian askeesissa samalle tasolle kuin vanhat munkit. Erityisesti hänelle oli ominaista syvä nöyryys. Hänen kilvoituksiinsa alkoi liittyä ihmeellisiä ilmiöitä. Paikkoihin, joissa hän rukoili, jäi leijailemaan hyvä tuoksu. Kirkon ovet avautuivat itsestään hänen edessään. Puhdassydämisenä hän sai selvänäkemisen armolahjan. Jonkin aikaa hän kilvoitteli erakkona Olympoksen rinteillä. Sitten luostariin valittiin uusi igumeni, joka kutsui hänet pois erämaasta ja vieläpä rankaisi häntä luostarista lähdön johdosta.

Kerran Konstantinoksen rukoillessa hänelle ilmestyi pyhä Spyridon (12.12.) ja käski hänen lähteä pyhiinvaellukselle Kyprokselle. Konstantinos kulki Myrran ja Attaleian kautta, missä viipyi jonkin aikaa sielunsa hyödyksi. Kun hän oli saapunut Kyprokselle, pyhä marttyyri Palamon ilmoitti hänelle näyssä, että hänen pitäisi viedä tämän reliikkinä säilytetty käsi Hyakinthoksen luostariin Bityniaan Nikean lähelle.

Bityniassa asui paljon juutalaisia. Konstantinos yritti saada heidät uskomaan Kristukseen. Muutamat harvat kääntymykset, jotka olivat hänen työnsä tulosta, nostattivat kuitenkin juutalaisten keskuudessa sellaisen vihan häntä vastaan, että he yrittivät tappaa hänet. Jumalanäidin ihmeellinen asioihin puuttuminen pelasti hänen henkensä. Konstantinos luopui kuitenkin kokonaan lähetystyöstä maanmiestensä keskellä ja siirtyi asumaan Olymposvuoren metsiin. Siellä Paholainen hyökkäsi niin ankarasti häntä vastaan, että hän arveli tuoneensa mukanaan erämaahan koko helvetin. Hän ei kuitenkaan horjunut vaan ristinmerkkejä tehden torjui vihollisen hyökkäykset. Lihansa hän piti kurissa ankarilla kilvoituksilla. Kerran hän paastosi ruoasta 40 päivää seisoen vyötäisiään myöten mutaisessa lammessa. Vuoden kuluttua hän siirtyi Atroan seudulle ja eli erakkona Pyhän Andreaksen luostarissa, jonka kirkossa hän kävi suurina juhlina. Vähitellen hän saavutti himottomuuden ja yhdistyi Jumalaan horjumattomassa rakkaudessa.

Konstantinoksen elämässä alkoi aika, jolloin hän oli kypsä auttamaan muita. Hän liittyi erakkoyhteisöön, joka kilvoitteli Baleasin luostarin lähistöllä. Hänen majallaan alkoi käydä paljon vieraita, joille hän antoi halukkaasti sielun pelastusta koskevia neuvoja. Hän otti myös vastaan oppilaita ja johti pientä yhteisöään luottaen täysin Jumalan huolenpitoon, mikä ilmenikin ihmeellisin tavoin heidän jokapäiväisessä elämässään.

Joskus Konstantinos saattoi yksinäisyydessään saada Jumalalta tiedon, että joku veli oli vaarassa langeta syntiin. Silloin hän ei epäröinyt lähteä patikoimaan pitkiäkin matkoja pelastaakseen veljen ikuisesta kuolemasta. Vuonna 884 hän jopa meni Konstantinopoliin rauhoittamaan sekasortoa, jonka keisari Basileios I (867–886) oli käytöksellään aiheuttanut. Hän ennusti keisarin katumuksen ja sairauden.

Viimeisinä elinvuosinaan pyhä Konstantinos hämmästytti oppilaitaan ihmeillään ja profetioillaan. Oman kuolemansa hän ennusti jo kahdeksan vuotta etukäteen. Hän nukkui kuolonuneen joulun aikaan. Hänen viimeiset sanansa olivatkin: ”Herra kutsuu minua ilojuhlaan.” Hyvä tuoksu täytti hänen keljansa hänen antaessaan sielunsa Jumalan haltuun. Hänen pyhistä jäännöksistään alkoi vuotaa balsamia, joka paransi monia sairauksia.

Pyhittäjä Nicodim, hesykastisen rukouselämän isä Romaniassa, syntyi Serbiassa (tai Kreikassa) vuonna 1320. Hän oli sukua niin Serbian ruhtinaalle Lazarille (1371–1389) kuin Valakian ruhtinas Nicolae Alexandrulle (1352–1364). Päätettyään koulunsa hän kiirehti Athosvuorelle, missä hänet vihittiin munkiksi serbialaisessa Hilandarin luostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän vetäytyi yksinäisyyteen harjoittamaan askeettista kilvoittelua ja sisäistä rukousta hiljaisuudessa. Hän kesti urhoollisesti demonien hyökkäykset ja sai himottomuuden armon ja selvänäkemisen lahjan. Munkit alkoivat pian tulla kaikkialta kysymään häneltä neuvoja. Myöhemmin hänet nimitettiin johtajaksi Hilandarin luostariin, jonne kokoontui serbialaisten lisäksi suuri määrä niin kreikkalaisia, romanialaisia kuin bulgarialaisiakin munkkeja.

Noin vuonna 1364 Nicodim muutti Tonavan eteläiselle varrelle. Jumalalta saamaansa ilmoituksen mukaan toimien hän kokosi yhteen Romaniassa Voditsajoen varrella eläneitä erakkoja ja perusti maallisen ja kirkollisen esivallan suojeluksessa Pyhän Antonios Suuren luostarin. Vähän myöhemmin hän perusti ruhtinas Lazarin lahjoitusten turvin Tismanajoen laaksoon toisen luostarin sitä kymmenen hesykastimunkin yhteisöä varten, jonka hän oli aiemmin koonnut. Luostarissa otettiin käyttöön Athosvuoren säännöt ja käytännöt. Ennen pitkää siitä tuli merkittävä hengellinen keskus, jossa laadittiin lukuisia liturgisia ja teologisia käsikirjoituksia ja josta sydämen rukouksen opetus ja harjoitus levisi Balkanilla. Nicodimin maine oli niin suuri, että ruhtinas Lazar lähetti hänet vuonna 1371 Jesajan johtamassa athosvuorelaisten hesykastimunkkien ryhmässä Konstantinopoliin selvittämään Serbian kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin välistä kiistaa.

Elämänsä loppupuolella Nicodim uskoi Voditsan ja Tismanan luostarin johdon yhdelle oppilaistaan. Itse hän vetäytyi luolaan, jossa hän vietti arkipäivät paastoten ja lakkaamatta rukoillen. Sunnuntaisin hän tuli luostariin toimittamaan pyhän liturgian ja parantamaan sairaita, jotka olivat saapuneet pyytämään hänen esirukouksiaan. Jotkut heistä paranivat heti Tismanaan tultuaan, toiset paranivat koskettaessaan pyhän Nicodimin päällysviittaa.

Joulukuun 26. päivänä vuonna 1406 (tai 1405) Nicodim nukkui rauhassa kuolonuneen siunattuaan sitä ennen oppilaansa. Tismanan luostaria kunnioitetaan nykyäänkin Romanian munkkilaisuuden kehtona. Nicodim oli myös ikonimaalari, ja hän maalasi itse perustamiensa luostarien freskoja. Transilvaniassa sijaitsevan Prislopin luostarin sanotaan myös olevan hänen perustamansa. Myöhempinä vuosina nämä hesykastista rukousperinnettä vaalineet luostarit suojelivat ortodoksista kansaa hengellisen muurin tavoin Unkarista tunkeutuvaa roomalaiskatolista käännytystyötä vastaan.

Venäläinen Konstans palveli pappismunkkina Venäjän suurlähetystön kirkossa Konstantinopolissa Venäjän ja Turkin välisen sodan (1736–1739) alkaessa. Toisin kuin useimmat maanmiehensä, hän ei paennut kotimaahansa vaan meni Athosvuorelle ja asui siellä Suuressa lavrassa. Sodan päätyttyä hän palasi Konstantinopoliin ja ryhtyi taas hoitamaan velvollisuuksiaan. Hän toimitti liturgian miltei joka päivä ja piti kahdesti viikossa keskustelutilaisuuksia venäjäksi ja kreikaksi. Riitauduttuaan jonkin väärinkäsityksen johdosta suurlähettilään kanssa hän marssi kiukuspäissään sulttaanin luo ja kääntyi Sielunvihollisen yllyttämänä islamiin! Parin päivän kuluttua hän kuitenkin katui katkerasti tekoaan. Riisuttuaan turkkilaiset vaatteet hän pukeutui taas papinviittaansa ja meni uudelleen sulttaanin palatsiin, missä hän moitti suureen ääneen Muhammadia ja tunnusti Kristuksen. Raivostuneet turkkilaiset surmasivat hänet palatsiaukiolla vuonna 1742 (tai 1743).

Pyhittäjämarttyyri Iisak nuorempi (Ivan Bobrikov) oli Optinan luostarin viimeinen johtaja ennen kuin kommunistit sulkivat luostarin. Hän syntyi vuonna 1865 Orjolin läänissä ja tuli luostariin 19-vuotiaana nuorukaisena pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) vielä eläessä. Pyhittäjä Amvrosi lausui nuorelle Iisakille, että tästä tulee Optinan viimeinen arkkimandriitta ja että hän saa marttyyrikruunun. Tuolloin – kukoistavan keisarinvallan aikana – ennustus tuntui uskomattomalta, mutta skiitan ponomarina toiminut vanhus Nektari (29.4.) painoi sen mieleensä.

Luostarin ja skiitan muiden munkkien tapaan isä Iisak kävi kertomassa ajatuksistaan ohjaajavanhus Josefille, joka seurasi tehtävässään isä Amvrosia.

Vuonna 1914 veljestö valitsi isä Iisakin luostarin johtajaksi edesmenneen arkkimandriitta Ksenofontin tilalle. Lapsenomaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta Iisakilla oli todellista hengellistä viisautta. Hän myös paneutui luostarin laajan talouden hoitoon. Samalla lähestyi koettelemusten aika. Ensimmäisen maailmansodan alettua lännestä tuli pakolaisia, joiden käyttöön annettiin hiippakunnan kehotuksesta yksi luostarin hotelleista ja sairaalarakennuksista. Iisakin johdolla Optina karsi menojaan säästääkseen varoja hyväntekeväisyyteen.

Vallankumouksen jälkeen viranomaiset ottivat vähitellen luostarin talouden käsiinsä. Töihin määrättiin palkkatyöläisiä ja taloudenhoito alkoi mennä rappiolle. Vastalauseita esittänyt arkkimandriitta Iisak siirrettiin syrjään johtotehtävistä ja pidätettiin. Rappiotila paheni, ja viranomaiset muuttivat luostarin kommuuniksi, joka suljettiin lopullisesti vuonna 1922. Seuraavana keväänä suurella viikolla juuri ennen pääsiäistä Iisak pidätettiin uudelleen monien muiden munkkien kanssa. Heidät teljettiin joksikin aikaa vankilaksi muutettuun leipomoon, ja muu veljestö siirrettiin pois luostarista, joka julistettiin museoalueeksi.

Optinalaisten hengellinen elämä ei kuitenkaan sammunut. Isä Iisak sentään eli vielä, joten optinalaiset pyysivät yhä toimilleen hänen siunaustaan ja hänen kanssaan neuvoteltiin kaikista tärkeistä asioista. Kun museokin suljettiin vuonna 1928, sen työntekijät, joista monet olivat Optinan isien rippilapsia, pelastivat kirjaston ja arkiston luetteloimalla ne ja luovuttamalla kaiken Venäjän valtionkirjastoon.

Optinalaiset siirtyivät Kozelskiin. Isä Iisak pidätettiin jälleen ja häntä kehotettiin asettumaan Beleviin noin 40 kilometrin päähän Kozelskista. Siellä hän palveli Pyhän Nikolaoksen kirkossa, jossa myös Belevin piispa Nikita kävi usein. Kirkon ympärille muodostui oma hengellinen yhteisö. 1930-luvulla viranomaiset pidättivät Iisakin ja kehottivat häntä lähtemään Belevistä, mutta hän vastasi rohkeasti: ”En poistu ristiltäni.” Tästä avoimesta kiellosta alkoi Optinan viimeisen johtajan marttyyritaival. Eräiden tietojen mukaan hänet karkotettiin Siperiaan, jossa hän olisi kärsinyt marttyyrikuoleman noin vuonna 1936. Toisten tietojen mukaan hän eli Belevissä aina vuoteen 1938.

Kesällä 1937 kommunistit salaista luostaria vainotessaan pidättivät ja ampuivat Belevissä sata henkeä. Joulukuussa isä Iisak ilmeisesti pidätettiin yhdessä piispa Nikitan, neljän papin, muutaman munkin ja kahdeksan nunnan ja kuuliaisuussisaren kanssa. Piispaa syytettiin maanalaisen luostarin organisoimisesta ja johtamisesta sekä luostariasukkaiden ohjaamisesta väestön parissa tehtävään vastavallankumoukselliseen toimintaan. Syytetyt vietiin Tulaan, ja tammikuun 8. päivänä 1938 (juliaanisen kalenterin mukaan toisena joulupäivänä 26.12.) heidät teloitettiin ampumalla. Pyhittäjämarttyyri Iisakin pyhäinjäännöksiä ei ole löydetty. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

27.12.

Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen apostolien tulenhehkuiset sanat sekä heidän tekemänsä ihmeet ja tunnusteot innoittivat Jerusalemissa monia uskomaan Kristukseen. Kun uskovat olivat tulleet Kristuksen ruumiin jäseniksi pyhän kasteen kautta, he myivät kaiken mitä heillä oli ja luovuttivat rahat apostolien haltuun. Sitten he kaikista maailmallisista siteistä vapaina elivät yhteiselämää ja heillä oli yksi sydän ja yksi mieli. Täytettyään lain vaatimukset temppelissä he kokoontuivat kodeissa kuuntelemaan apostolien opetusta, ylistämään Herraa Jeesusta Kristusta ja osallistumaan iloiten pyhään eukaristiaan, ikuisen elämän juhlaan, joka sinetöi sekä heidän yhteytensä Jumalaan että keskinäisen rakkautensa.

Uskovien määrän kasvaessa apostoleilla alkoi pian olla liian paljon asioita huolehdittavanaan. Lisäksi seurakunta koostui kahdesta ryhmästä, arameankielisistä traditionaalisemmista juutalaisista (kuten apostolit) ja kreikankielisistä hellenistijuutalaisista. Jälkimmäiset väittivät, että heidän leskiään syrjittiin seurakunnan avustustoiminnassa. Voidakseen omistautua opettamiseen ja rukouselämään apostolit päättivät valita seitsemän veljeä, jotka olivat kunnioitettuja viisautensa tähden ja täynnä Pyhää Henkeä, pitämään huolta yhteisön aineellisesta hyvinvoinnista ja yhteisestä ruokailusta sekä auttamaan leskiä ja puutteenalaisia. Nämä seitsemän diakonia eli ”palvelijaa” olivat Stefanos, Filippos, Prokoros, Nikanor, Timon, Parmenas ja Nikolaos. Heidät tuotiin apostolien eteen, ja apostolit panivat kätensä heidän päälleen ja rukoilivat. Ilmeisesti kaikki seitsemän olivat taustaltaan hellenistijuutalaisia.

Diakoneista ensimmäinen oli Stefanos. Hänen tehtäviinsä kuului uskovien aineellisesta hyvinvoinnista huolehtiminen, mutta hänkin oli ennen muuta hengellisen työn tekijä. Stefanos oli täynnä Pyhän Hengen armoa. Hän opetti totuuden tietä ja teki monenlaisia ihmeitä kansan keskuudessa. Kaikki kunnioittivat ja ihailivat häntä, ja tämä aiheutti kateutta. Kun kansan johtomiehet eivät kyenneet vastaamaan hänen viisauteensa, he veivät hänet suuren neuvoston eteen syyttäen häntä jumalanpilkasta ja lain kumoamisesta.

Stefanos, joka oli vielä nuorukainen, astui pelottomasti tuomareidensa eteen. Sen Hengen vahvistamana, jonka Kristus oli luvannut juuri tällaisiin tilanteisiin (Matt. 10:19), hän muistutti kivisydämisiä juutalaisia siitä rakkaudesta ja pitkämielisyydestä, jota Jumala oli osoittanut kansaansa kohtaan antaessaan patriarkoille lupauksen liitostaan ja auttaessaan aina tarpeen tullen omia valittujaan. Sitten hän nuhteli kovin sanoin juutalaisia siitä, että he eivät noudattaneet saamaansa lakia vaan surmasivat ensin Jumalan lähettämät profeetat ja lopulta itsensä Vanhurskaan (Ap.t. 7).

Jumalan armo täytti pyhän Stefanoksen sydämen, joka avartui taivaan kaltaiseksi. Armon vaikutuksesta sanat virtasivat hänen suustaan innoittuneesti, ja hänen kasvonsa loistivat jumalallista valoa niin kuin Vapahtajan kasvot Hänen kirkastumisensa päivänä (Matt. 17:2, Luuk. 9:29). Kaikki, jotka istuivat neuvostossa katselemassa häntä, näkivät hänen hahmonsa säteilevän kirkkautta enkelin tavoin.

Stefanoksen rohkea puhe ja säteilevä olemus saivat neuvoston raivon partaalle. Silloin Stefanos nosti katseensa taivasta kohti ja katseli Jumalan kirkkautta. Hän näki Jeesuksen, joka seisoi Isän oikealla puolella. Hän huudahti: ”Taivaat ovat avoinna minun silmieni edessä, ja Ihmisen Poika seisoo Jumalan oikealla puolella!” Tämä oli liikaa juutalaisille, jotka tukkivat korvansa ja ryntäsivät Stefanoksen kimppuun.

He veivät Stefanoksen kaupungin ulkopuolelle kivittääkseen hänet ja jättivät viittansa Saulin huostaan, joka vielä tuolloin piti Stefanoksen kivittämistä tarpeellisena ja oikeana tekona. Stefanos vietiin Jerusalemin itäpuolelle Jehošafatin ja Kidronin laakson rinteeseen. Jumalanäiti Maria ja apostoli Johannes seisoivat etäällä ja katselivat tapahtumia kukkulalta.

Stefanos täyttyi ilolla saadessaan kuolla Mestarinsa tapaan. Jokainen kivi oli hänelle kuin askelma portailla kohti Kristuksen kirkasta valtakuntaa, jonka hän oli jo saanut nähdä. Stefanos vaipui polvilleen ja lausui: ”Herra Jeesus, ota vastaan minun henkeni. Herra, älä vaadi heitä tilille tästä synnistä!” Sen sanottuaan hän nukkui pois. Hurskaat uskovat hautasivat pyhän Stefanoksen ruumiin kunniallisesti.

Pyhä marttyyri Stefanos sai kunnian olla ensimmäinen kulkija sillä taivaaseen vievällä tiellä, jonka Kristus avasi omalla kärsimyksellään. Näin Stefanos kaunisti koko kirkon hengellisen rakennuksen oman verensä kallisarvoisilla pisaroilla. Vapaaehtoinen kuolema totuuden tähden avasi hänelle paratiisin portit. Herransa tavoin hän käänsi molemmat poskensa ja siksi hän sai nähdä Jumalan kirkkauden. Rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen tuli hänessä täydelliseksi: hän pyysi anteeksiantamusta kivittäjilleen ja pääsi siksi Jumalan ystävien etummaisiin joukkoihin. Siksi marttyyreita rakastavat kristityt näkevät hänen hahmonsa säteilevän tänään kirkkaana yhdessä Betlehemin tähden kanssa ja voivat luottaa hänen esirukouksiinsa meidän puolestamme.

Pyhän ensimmäisen marttyyrin ja ylidiakonin Stefanoksen juhlaa alettiin viettää sekä idässä että lännessä viimeistään 300-luvulla. Hänen kunnioituksensa voimistui erityisesti vuoden 415 jälkeen, jolloin pappi Lukianos näkemänsä ilmestyksen jälkeen löysi hänen hautansa ja reliikkinsä Kafr Gamalasta (15.9). Oletetaan, että rabbi Gamaliel (k. 50), joka uskoi salaa Kristukseen, oli vienyt Stefanoksen ruumiin ja haudannut sen omalle maalleen Kafr Gamalaan. Löydetyt reliikit siirrettiin ensin Jerusalemiin, jonne valmistui kirkko pyhän Stefanoksen kunniaksi vuonna 423. Myöhemmin reliikkejä siirrettiin Konstantinopoliin (2.8.) ja lopulta suuri osa niistä päätyi Roomaan.

Pyhää Stefanosta on kunnioitettu diakonien suojelijana. Lännessä kirkko viettää hänen juhlaansa 26.12., joka tunnetaan Suomessakin Tapaninpäivänä.

Julistettuaan yleisen kristittyjen vainon keisari Maximianus (286–305) lähti kiertämään keisarikunnan provinsseja seuratakseen lukemattomien viattomien ihmisten surmaamista. Matkalla hän saapui Bitynian Apamean kaupunkiin. Siellä epäjumalien papit ilmiantoivat hänelle Maurikioksen ja tämän rykmenttiin kuuluneet 70 sotilasta ja syyttivät heitä siitä, että he olivat kristittyjä eivätkä osallistuneet kaikille sotilaille pakolliseen keisarinkulttiin.

Kaupungin ulkopuolelle pystytettiin väliaikainen tuomioistuin, ja syytetyt tuotiin keisarin eteen. Oikeudenkäyntiä seurasi joukko fanaattisia epäjumalien palvelijoita. Syytöksinä olivat kiittämättömyys valtakunnan jumalia ja keisaria itseään kohtaan, joka oli antanut heille runsaasti varallisuutta ja palkinnut heidät kunnianosoituksilla. Syytetyt vastasivat tähän, etteivät he tunne minkäänlaista kiitollisuutta pakanajumalia kohtaan, jotka ovat vain ihmisten himokkaan mielikuvituksen luomuksia. Pelottomasti he tunnustivat yhden Jumalan kolmessa persoonassa ja Kristuksen ihmiseksitulemisen. He torjuivat halveksivasti kaikki imartelut ja viekkaat lupaukset sanoen, ettei mikään uhkaus voi pelottaa heitä, koska he tietävät Jumalan antavan Häntä rakastaville kuolemaakin väkevämmän yliluonnollisen voiman.

Ennen kuin syytetyt luovutettiin kansan pilkattaviksi, heiltä riisuttiin sotilasvyöt, jotka Rooman valtakunnassa olivat sotilasarvon tunnuksia. He huudahtivat: ”Herra pukee meidät tulevassa elämässä ikuisen kunnian katoamattomaan viittaan!” Yhteen kahlehdittuina heidät heitettiin vankilaan. Siellä he rohkaisivat toisiaan ja rukoilivat yhdessä, että Herra antaisi heidän tunnustaa totuutta Pyhän Hengen voimalla ja jäljitellä kärsimyksissään Kristuksen kärsivällisyyttä.

Kolmen päivän kuluttua vangit tuotiin uudelleen keisarin eteen. He sanoivat hänelle, ettei tämä nykyinen elämä enää lainkaan viehätä heitä ja että hänen uhkaamansa kauhea kuolema on heidän ainoa toivonsa, koska siihen sisältyy ikuinen elämä. Heitä ruoskittiin julmasti häränjänteillä, heidät pantiin kuumalle ritilälle ja heidän kylkiään raadeltiin rautapiikeillä, mutta kaiken tämän marttyyrit kestivät rukoukseen syventyneinä aivan kuin se ei olisi heitä koskettanut.

Keisari huomasi marttyyrien joukossa hennon nuorukaisen, jonka hän uskoi voivansa voittaa puolelleen. Kävi ilmi, että kyseessä oli Maurikioksen poika Fotios, joka paloi halusta saada kärsiä Kristuksen tähden. Järkyttääkseen Maurikiosta ja pelotellakseen muita sotilaita keisari määräsi Fotioksen välittömästi mestattavaksi heidän silmiensä edessä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen: heidän intonsa päästä nuoren toverinsa luokse kasvoi entisestään.

Lopulta keisari päätti antaa vangeille erityisen julman kuoleman. Heidät vietiin kahden joen ja pienen järven keskellä olevalle suoalueelle, joka oli täynnä hyttysiä, paarmoja ja muita hyönteisiä. Siellä heidät riisuttiin, voideltiin hunajalla, sidottiin paaluihin ja jätettiin verenhimoisten hyönteisten syötäviksi. He kituivat suolla noin kymmenen päivää, kunnes antoivat henkensä Herran haltuun ja astuivat voittajina paratiisiin.

Neljännellä vuosisadalla elänyt Fabiola oli varakas roomalainen nainen. Hänen aviomiehensä oli uskoton ja hän otti tästä avioeron. Sen jälkeen Fabiola meni toiseen avioliittoon, mikä oli vastoin kirkon opetusta ja aiheutti kirkossa skandaalin. Tuolloisen käytännön mukaan Fabiola erotettiin ehtoollisyhteydestä. Toisen miehensä kuoltua Fabiola kuitenkin päätti ryhtyä elämään kristillisten periaatteiden mukaan. Hän meni kirkkoon ja ilmoittautui katuvaiseksi. Paavi Siricius otti hänet takaisin kirkon yhteyteen.

Fabiola hylkäsi kokonaan yläluokkaisen elämäntapansa ja alkoi käyttää omaisuuttaan hyvän tekemiseen. Hän antoi suuria rahasummia kirkoille ja luostariyhteisöille Italiassa ja lähialueilla. Pyhän Pammachiuksen auttamana hän perusti Roomaan sairaalan, jonne hän henkilökohtaisesti toi potilaita Rooman kaduilta ja kujilta. Tämä on ensimmäinen tunnettu kristillinen sairaala lännessä. Egyptissä pyhä Pakomios (15.5.) oli jo perustanut sairaalan, samoin Basileios Suuri (1.1.) Vähässä-Aasiassa.

Vuonna 395 Fabiola lähti pyhiinvaellukselle Betlehemiin, jossa hän asui pyhän Paulan (26.1.) luona ja ystävystyi pyhän Hieronymuksen kanssa, joka teki häneen syvän vaikutuksen. Kun Hieronymus ajautui Jerusalemin piispan kanssa kiistaan Origeneksen (k. 254) opetuksista, piispa yritti saada Fabiolankin puolelleen, mutta tämä pysyi uskollisena Hieronymukselle. Fabiola olisi halunnut jäädä Betlehemiin Kristuksen syntymäpaikan tuntumaan ja omistautua Jumalan palvelukseen. Hän oli kuitenkin hieman liian vilkas ja toimelias luonne nunnaluostarissa elämistä ajatellen. Hieronymus ylisti Fabiolan kilvoitusta ja uskoa, mutta kiusoitteli, että tämän mielestä hiljentyminen olisi onnistunut parhaiten, jos Betlehemin luola olisi ollut majatalon yhteydessä.

Kun hunnit uhkasivat Jerusalemia, Hieronymus siirtyi ystävineen rannikolle Jaffaan (nyk. Tel Aviv). Hieronymuksen mielestä Fabiolan oli parempi elää ja kilvoitella maailmassa kuin luostarissa. Lopulta Fabiola palasikin takaisin Roomaan. Seuraavat kolme vuotta hän vietti harjoittaen hyväntekeväisyyttä. Hän perusti Portoon ison sairaalan köyhiä ja sairaita pyhiinvaeltajia varten. Hieronymus sanoi, että Fabiolan aikaansaannokset tunnettiin jo Britanniasta Persiaan. Fabiola ikävöi kuitenkin koko ajan Pyhälle maalle ja suunnitteli lähtevänsä takaisin kohti Jaffaa. Tätä hän ei kuitenkaan enää ehtinyt toteuttaa. Pyhä Fabiola nukkui pois vuonna 399, ja koko Rooma osallistui hänen hautajaisiinsa veisaten hymnejä ja ylistäen hänen hyviä tekojaan.

Pyhä Hieronymus omisti Fabiolalle kaksi kuuluisaa hengellistä kirjoitelmaansa, joista ensimmäinen käsitteli Aaronin pappeutta ja toinen Israelin kansan erämaavaelluksen 42 etappia. Jälkimmäinen valmistui vasta Fabiolan kuoleman jälkeen; siinä Hieronymus vertasi valitun kansan vaellusta erämaassa Fabiolan elämään ja kuolemaan.

Pyhä Teodoros oli kotoisin Konstantinopolista. Hän oli tunnettu hurskaudestaan ja hyveistään. Teodoros vihittiin papiksi ja hänestä tuli patriarkan lähin neuvonantaja (synkellos) ja patriarkaatin omaisuuden hoitaja (skeuofylaks). Lisäksi hän toimi kaupungin luostareiden valvojana. Kun patriarkka Konstantinos I (29.7.) kuoli, uudeksi patriarkaksi valittiin vuonna 679 yksimielisesti viisas, suoraluonteinen ja lempeä Teodoros.

Teodoros johti kirkkoa viisaasti ja ortodoksisen uskon mukaisesti kaksi vuotta, kunnes keisari Konstantinos Pogonatos (668–685) karkotti hänet virasta. Mutta Teodorosta seuranneen patriarkka Georgios I:n (18.7.) kuoltua Teodoros palautettiin patriarkan istuimelle ja hän johti kirkkoa vielä kaksi vuotta, kunnes nukkui pois vuonna 685.

Pyhä Teodoros syntyi Jerusalemissa vuonna 775. Hänet lähetettiin yhdessä veljensä Teofaneksen (11.10.) kanssa opiskelemaan Pyhän Sabbaksen luostariin. Heidän opettajanaan oli pyhä Mikael Synkellos (18.12), joka antoi heille hyvän tiedollisen sivistyksen ja perehdytti heidät kilvoituselämään. Molemmat veljekset vihittiin munkeiksi ja pian sen jälkeen vuonna 811 myös pappeuteen. Jerusalemin patriarkka lähetti heidät yhdessä hengellisen isänsä Mikaelin kanssa tärkeään tehtävään Roomaan puolustamaan uskoa ja hakemaan apua Jerusalemin kirkolle, joka joutui maksamaan raskaita veroja arabeille. He eivät kuitenkaan päässeet perille, vaan joutuivat jäämään Konstantinopoliin (ks. edellä s.___).

Veljekset asettuivat Khoran luostariin, joka oli varattu Palestiinasta pakenevien munkkien käyttöön. Mutta kun Leo V (813–820) aloitti vainot ikonien kunnioittajia vastaan, heidät pidätettiin ja suljettiin Bosborin rannalla olevaan linnoitukseen aina keisarin kuolemaan asti. Keisari Mikael II:n aikana (820–829) vainot laantuivat ja veljekset saattoivat jatkaa rauhallista luostarielämää ja kirjallisia töitään Sosthenionin Pyhän Mikaelin luostarissa Bosborin Euroopan puoleisella rannalla.

Kun vainot alkoivat uudestaan keisari Teofiloksen aikana (829–842), veljekset pidätettiin taas ja he joutuivat kahdeksi vuodeksi vangeiksi Afusian saarelle Propontikseen. Kun heidät vietiin keisarin eteen, Teodoros selitti tälle rauhallisesti ja selkeästi, ettei ikonien kunnioittaminen ole Vanhan testamentin kuvakiellon vastaista vaan ennemminkin vakuutus Kristuksen ihmiseksitulemisesta, sillä ihmisenä Kristus tuli kuvattavaan muotoon. Tämä sai keisarin raivostumaan ja hän määräsi veljekset ruoskittaviksi, minkä jälkeen heidän otsiinsa painettiin poltinraudalla 12-säkeinen pilkkaruno. Se oli todennäköisesti keisarin itsensä kirjoittama ja siinä selitetään heidän tuomionsa syitä. Tästä johtuu heidän lisänimensä ”Merkitty” (Graptos). Tuskastaan huolimatta Teodoroksella oli vielä voimaa sanoa keisarille, että tämä oli merkinnyt poltinraudalla itse Kristuksen kasvot, joiden kuvaa he kantoivat itsessään. Hän myös kiitti keisaria siitä, että tämä oli teollaan avannut heille paratiisin portit ja liittänyt heidät marttyyrien ja tunnustajien pyhään joukkoon.

Vähän aikaa veljeksiä pidettiin tarkkailun alaisina pääkaupungissa, mutta sitten heidät karkotettiin Bitynian Apameaan (nyk. Mudanya). Siellä Teodoros monien taistojensa näännyttämänä antoi henkensä Jumalan haltuun vuonna 841. Teofanes hautasi veljensä ruumiin suuren uskovaisten joukon läsnä ollessa, vaikka keisarillinen käskykirje olikin kieltänyt ikonien puolustajien hautaamisen. Teofanes oli sepittänyt veljensä kunniaksi erityisiä hautajaisveisuja, joita uskovat lauloivat. Ikonoklasmin ajan jälkeen Teodoroksen reliikit siirrettiin Khalkedoniin luostariin, jonka Teofiloksen poika keisari Mikael III oli rakennuttanut hänen kunniakseen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

28.12.

Käytyään voittoisan sotaretken etiopialaisia vastaan keisari Maximianus Herculius (286–305) määräsi, että kaikkialla valtakunnassa oli uhrattava kiitosuhreja jumalille. Kun hän tuli Nikomedeian alueelle, hän määräsi kaikki alueen asukkaat koolle kunnioittamaan jumalia kuolemanrangaistuksen uhalla. Kristityt vastustivat määräystä, ja keisari ryhtyi toimiin heitä vastaan. Ensin hän surmautti muutamia tärkeitä henkilöitä, jotka työskentelivät paikallishallinnossa tai hovissa, ja sitten hän lähetti verenhimoiset miehensä kaupungin kaikkiin kortteleihin etsimään piiloutuneita kristittyjä.

Sotilaat surmasivat uskovia julmasti. Pyhien iäisille asuinsijoille siirtyneiden Kristuksen todistajien määrä kasvoi päivä päivältä. Joulun koittaessa keisarille kerrottiin, että kristittyjen vastarinnan johtomies piispa Anthimos (3.9.) oli koonnut suuren joukon kristittyjä kaupungin suurimpaan kirkkoon. Tätä tilaisuutta keisari Maximianus ei halunnut hukata. Samoihin aikoihin oli levinnyt huhu, jonka mukaan kristityt olisivat sytyttäneet Nikomedeian hovissa raivonneen tulipalon.

Maximianus määräsi joukkonsa saartamaan kirkon niin, että kukaan ei pääsisi pakoon. Rakennuksen ympärille kasattiin polttopuita. Ainoa ulospääsy jätettiin pääoven eteen ja siihen pystytettiin epäjumalien alttari. Sitten sisällä oleville kuulutettiin, että niiden, jotka tahtoivat pelastaa henkensä, oli tultava ulos ja uhrattava jumalille.

Ilmoituksen kaikuessa kirkossa diakoni Agapioksen valtasi jumalallinen innostus, joka oli maallisia liekkejä tulisempi. Hän alkoi puhua: ”Veljet, muistakaa, kuinka monta kertaa me olemme ylistäneet kolmea nuorukaista, jotka Babylonian pätsissä kutsuivat koko luomakuntaa laulamaan Jumalan kunniaksi. Silloin kaikenluova Sana tuli alas ruumiillisessa hahmossa auttamaan heitä ja ympäröi heidät raikkaalla tuulella. Nyt meille on koittanut aika tehdä samoin kuin he. Uhratkaamme itsemme väliaikaiseen kuolemaan rakkaudesta Herraamme, jotta saisimme hallita ikuisesti Hänen kanssaan!” Koko seurakunta vastasi huutaen yhteen ääneen: ”Me uskomme Kristukseen, Jumalaan, ja annamme elämämme Hänen puolestaan.”

Kun sotilaat alkoivat sytyttää puita, piispa Anthimos käski diakoniensa koota katekumeenit. Hän kastoi heidät ja voiteli heidät pyhällä mirhalla. Sitten hän jakoi kaikille Herran Jeesuksen Kristuksen ruumiin ja veren. Jumalallisen voiman vahvistamina pyhät marttyyrit eivät tunteneet pelkoa nähdessään liekkien leviävän joka suunnalla ja paksun savun täyttävän kirkon. He lauloivat yhteen ääneen kolmen nuorukaisen veisua: ”Siunatkaa Herraa, kaikki Herran teot, laulakaa ylistystä Hänelle ja korkealle korottakaa Häntä iankaikkisesti.”

Nikomedeiaa kohdanneessa vainossa kuoli kaiken kaikkiaan 20 000 kristittyä. Piispa Anthimos pääsi pakenemaan palavasta kirkosta, mutta hänet kidutettiin kuoliaaksi myöhemmin.

Nikomedeian marttyyreista muistellaan nimeltä muutamia, jotka eivät kuolleet kirkon palossa vaan saivat voittoseppeleensä muilla tavoilla. Domna kuului alun perin Nikomedeian palatsin Kahdentoista jumalan temppelin papittariin. Kerran hän sai luettavakseen Apostolien teot ja Paavalin kirjeet. Ne tekivät häneen niin syvän vaikutuksen, että yön pimeydessä hän lähti salaa samanmielisen ystävänsä eunukki Indeksen kanssa tapaamaan piispa Kyrillosta, joka oli piispa Anthimoksen edeltäjä. He pyysivät Kyrillosta kastamaan heidät.

Kun Domna oli saanut pelastuksen armon osakseen, hän alkoi kilvoitella innokkaasti kohti täydellisyyttä. Jerusalemin ensimmäisten kristittyjen esimerkkiä seuraten hän jakoi pois omaisuutensa. Hän vietti yönsä ja päivänsä rukoillen ja mietiskellen pyhiä kirjoituksia yhdessä uskollisen ystävänsä Indeksen kanssa. He keskittyivät sisäisen elämänsä rakentamiseen eivätkä lainkaan huolehtineet siitä, mitä söisivät ja joisivat tai pukisivat päälleen. Eräänä yönä ylieunukki yllätti heidät, kun he olivat viemässä ruokaansa köyhille, ja teki heistä ilmiannon keisarille. Kotietsinnässä osoittautui, että he omistivat vain kaksi ohutta makuusijaa, ristin, Apostolien tekojen kirjan, savesta tehdyn suitsuttimen, öljylampun ja rasian pyhän ehtoollisen säilyttämistä varten.

Domna ja Indes suljettiin hämärään tyrmään, jossa heidän ravintonaan olivat pyhät kirjoitukset ja jumalallinen eukaristia, sillä he onnistuivat tuomaan Apostolien teot ja ehtoollisrasiansa mukanaan vankilaan. Maaherra oli varovainen heidän kanssaan, koska pelkäsi, että mikäli johtava papitar kuolisi hänen käsissään, hän saisi päälleen keisarin vihan. Lopulta maaherra päätti vapauttaa Domnan, kun tämä alkoi teeskennellä mielisairasta. Piispa Anthimos tunnettiin monista ihmeellisistä parantumisista, joten maaherra päästi Domnan hänen huostaansa. Kristittyjen yhteisö otti hänet ilolla vastaan. Piispa sijoitti hänet taloon, jossa kilvoitteli Jumalan palvelemiseen omistautuneita neitsyitä.

Kun keisari Maximianus saapui Nikomedeiaan voittojuhliaan varten, hän sai kuulla, että Artemiksen ja Athenan papitar oli tullut hulluksi ja oli kristittyjen luona. Maximianus lähetti välittömästi sotilaita hakemaan hänet. Domna onnistui kuitenkin harhauttamaan heidät pukeutumalla mieheksi ja pakeni vuorille. Turhautuneet sotilaat joutuivat raivon valtaan ja hajottivat sisariston asuintilat sekä pidättivät kaikki neitseet, jotka eivät päässeet karkuun. He veivät heidät mukanaan paikkaan, jossa pidettiin orgioita. Illan tullen Teofila-niminen neito onnistui pakenemaan. Kun hän tuli kristittyjen luokse iltapalvelukseen ja kertoi päässeensä Jumalan enkelin avulla pakoon, kaikki ylistivät Jumalaa.

Kirkon polttamisen jälkeen keisari määräsi kaikki loput Nikomedeian kristityt pidätettäväksi. Kun Domna kuuli pakopaikassaan, että kuolemaantuomittujen joukossa oli hänen uskollinen palvelijansa Indes, hän päätti itsekin antautua. Hän oli jo pitkään tottunut antamaan itsensä elävänä uhrina Jumalalle jokapäiväisessä marttyyrikilvoituksessa askeesin ja pitkien rukousten kautta. Hän lähti kulkemaan merenrantaa ja pysähtyi auttamaan eräitä kalastajia. Heidän verkoistaan löytyi kolmen kristityn ruumiit, jotka oli heitetty mereen. Domna tunnisti Indeksen, Gorgonioksen ja Pietarin. Heidät oli surmattu hukuttamalla.

Pelastuksen iloa tuntien Domna hautasi heidät kaupungin muurien lähelle. Sitten hän meni ilmoittautumaan Maximianuksen tuomioistuimeen. Niin hän sai täyttää hartaan toiveensa ja koristaa oman verensä purppuralla sen neitseellisen hunnun, jonka hän oli kyynelillään valkaissut. Pyhä Domna mestattiin. Sen jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin, jotta kukaan ei kunnioittaisi sitä millään tavoin.

Kun pakanat juhlivat tuhansien kristittyjen kuolemaa, muuan Zenon astui heidän keskelleen ja tuomitsi pelottomasti heidän verenhimonsa ja jumalattomuutensa. Hän ihmetteli, kuinka sokeita he olivat luomakunnan kauneudelle, joka julistaa Jumalan kunniaa. Keisari käski murskata Zenonin hampaat ja leuan kivenmurikoilla. Sen jälkeen pyhä marttyyri mestattiin kaupungin ulkopuolella.

Doroteos, Mardonios ja Migdonios olivat korkea-arvoisia hovin virkamiehiä. Kun keisarille kerrottiin, että hekin olivat kristittyjä, hänen vihallaan ei ollut mitään rajoja. Kolmikko tunnusti rohkeasti, että he olivat maailmankaikkeuden Mestarin ja Kuninkaan palvelijoita. He viskasivat arvomerkkinsä ja nauhansa halveksivasti päin keisaria. Heitä piestiin armottomasti illankoittoon saakka, mutta heidän huuliltaan ei päässyt minkäänlaista valitusta. Heidät surmattiin muutama päivä myöhemmin. Doroteos mestattiin, Mardonios poltettiin ja Migdonios haudattiin elävältä.

Saman vainon aikana pappi Glykerios ilmoitti keisarille rohkeasti, että kaikki kauheimmatkin kidutukset olivat kristityille pelkkiä ilon aiheita ja loppumattoman onnen lähteitä. Häntä piestiin niin kauan kunnes pieksijät eivät enää jaksaneet enempää. Sitten hänetkin poltettiin kaupungin ulkopuolella. Pyhän marttyyridiakoni Teofiloksen kieli revittiin ulos ja hänet kivitettiin kuoliaaksi.

Pyhittäjä Simonin syntymäaikaa ja kotitaustaa ei tiedetä. Hän saapui Jumalanäidin puutarhaan, Athoksen pyhälle vuorelle 1200-luvulla. Hän alkoi heti etsiä itselleen hengellistä ohjaajaa. Hän löysikin munkkivanhuksen, jolla oli vankka kokemus kilvoitteluelämästä. Nuori Simon antautui täydellisesti vanhuksensa ohjaukseen, vaikka tämä saattoi olla välillä hyvinkin ankara. Moitteet ja jopa lyönnitkin kuuluivat hänen kasvatusmenetelmiinsä.

Ehdottomassa kuuliaisuudessa Simon kohosi nopeasti korkealle hengelliselle tasolle, niin että muut Athoksen munkit ja jopa hänen oma vanhuksensakin alkoivat kunnioittaa häntä. Vanhus ei enää pitänyt häntä kuuliaisuusveljenään vaan kilvoittelutoverinaan. Yleinen kunnioitus ei kuitenkaan miellyttänyt Simonia, joka oli valinnut Kristuksen nöyryyden tien. Niinpä hän alkoi pyytää vanhukseltaan siunausta vetäytyä yksinäisyyteen. Vanhus antoi sen, vaikka tunsikin suurta surua joutuessaan eroamaan hänestä.

Pitkään etsittyään Simon löysi Athoksen länsipuolen jyrkiltä kalliorinteiltä luolan, joka sijaitsi noin 300 metrin korkeudessa. Kärsivällisesti hän pysyi siinä, vaikka joutui ajoittain taistelemaan kasvotusten itseään Saatanaa vastaan. Kerran se ilmestyi hänelle lohikäärmeenä, joka pieksi hänet verille pyrstöllään. Yhä enemmän munkkeja alkoi vierailla hänen luonaan saamassa hengellistä opetusta. Tämä ei miellyttänyt Simonia. Eräänä yönä kun hän oli viettänyt luolassaan jo useita vuosia, hän pohti siirtymistä jonnekin vielä paremmin kätkössä olevaan paikkaan. Silloin valo ja ihana tuoksu täyttivät luolan ja kuului lempeä ääni: ”Simon, Poikani uskollinen ystävä ja palvoja, älä lähde täältä, sillä olen asettanut sinut tänne valoksi, ja tämä paikka tulee sinun tähtesi nauttimaan suurta kunnioitusta.”

Simon pelkäsi, että kyseessä oli taas uusi Paholaisen juoni. Niinpä hän harkitsi edelleen muuttoa. Eräänä yönä vähän ennen joulua kun hän astui ulos luolastaan, hän näki hämmästyttävän näyn. Hänestä näytti kuin yksi tähti olisi eronnut muista ja laskeutunut vastapäätä hänen luolaansa olevalle kallionjyrkänteelle. Tähänkään Simon ei kiinnittänyt huomiota, vaikka sama ilmiö toistui useampana yönä. Jouluaattona kun tähti oli jälleen kallion yläpuolella, kuului taivaasta ääni: ”Tuohon paikkaan sinun, Simon, tulee perustaa luostarisi ja johtaa siellä sieluja pelastukseen. Varokin, ettet osoita epäuskoa kuten edellisellä kerralla. Minä olen sinun apunasi.” Ääni toisti samat sanat kolme kertaa. Myöhemmin Simon kertoi oppilailleen, että hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Betlehemissä yhdessä paimenten kanssa kuuntelemassa enkelten laulua ja tapaamassa Kristus-lasta. Hän ymmärsi, että hänen tehtäväkseen tulisi rakentaa Athokselle uusi luostari, jota hän alkoi kutsua ”Uudeksi Betlehemiksi”.

Jonkin ajan kuluttua kolme veljestä, rikkaiden vanhempien poikia jotka olivat kuulleet kerrottavan Simonin kilvoituksista, tuli hänen luokseen kuin kolme itämaan tietäjää ja tahtoi jäädä hänen oppilaikseen. Simon esteli heitä ensin ja vasta nähtyään heidän kestävyytensä suostui ottamaan heidät luokseen. Koetusajan jälkeen hän vihki heidät munkeiksi ja vasta vihkimispäivän iltana hän kertoi heille näystään ja otaksui, että Jumala oli lähettänyt heidät hänen luokseen sitä toteuttamaan.

Veljesten tuomilla varoilla palkattiin rakennusmiehiä, mutta kun Simon vei heidät tulevan luostarin paikalle, he sanoivat: ”Oletko tosissasi, isä? Tälle jyrkänteelle on mahdotonta rakentaa mitään. Siinä olisi vaarassa paitsi meidän henkemme myös kaikkien niiden, jotka joutuisivat asumaan noin vaarallisessa paikassa.” Juuri silloin yksi veljeksistä tuli tuomaan rakennusmiehille juotavaa. Hän liukastui ja putosi alas kohtisuoraa jyrkännettä. Kaikista oli ilman muuta selvää, että hän oli ruhjoutunut kuoliaaksi. Mutta puolen tunnin kuluttua nuori munkki kiipesi miesten suureksi ällistykseksi takaisin heidän luokseen. Munkilla oli toisessa kädessään viinikannu ja toisessa lasi: nekään eivät olleet menneet rikki hänen pudotessaan. Tämä oli liikaa rakennusmiehille – he ryhtyivät kaikki munkeiksi ja alkoivat innokkaasti rakentaa luostaria, josta tulisi heidänkin asuinpaikkansa. Monia muitakin ihmeitä tapahtui rakennustöiden yhteydessä. Kerran Simon nosti rukouksen voimalla paikoilleen kulmakiven, jota joukko miehiä ei ollut saanut liikahtamaankaan.

Kun Uuden Betlehemin luostari, jota nykyisin kutsutaan rakennuttajansa mukaan Simonos Petran (”kallio”) luostariksi, oli valmis, sen veljestö alkoi kasvaa tasaisesti. Kerran luostarin satamaan saapui arabimerirosvoja. Simon meni parin munkin kanssa heitä vastaan tarjoten lahjoja siinä toivossa, etteivät he ryöstäisi luostaria. Hän ei kuitenkaan saanut hillittyä heitä. He hyökkäsivät häntä kohti ja yksi jo kohotti miekkansa lyödäkseen sillä pyhittäjää. Mutta yhtäkkiä he kaikki sokeutuivat ja miekan kohottajan käsi halvaantui. Kauhuissaan he alkoivat huutaa Allahia ja pyysivät itkien pyhittäjää: ”Paranna meidät, abba, ja meistä kaikista tulee kristittyjä.” Heti pyhittäjä lähetti oppilaansa hakemaan öljyä Kristuksen ikonin edessä palavasta lampukasta. Kun hän voiteli heidät sillä, he tulivat terveiksi. He katuivat, ottivat kasteen ja jäivät luostariin munkeiksi.

Vuosien mittaan Jumalan suosio Simonia kohtaan näkyi hänen monissa ihmeteoissaan ja profetioissaan. Ennen kaikkea hän oli armoitettu hengellinen opettaja. Syvässä vanhuudessa hän nukkui pois vuonna 1287 munkkiensa ympäröimänä kehotettuaan heitä vielä viimeisen kerran säilyttämään hänen antamansa järjestyksen ja elämään keskinäisessä rakkaudessa ja ehdottomassa kuuliaisuudessa igumenilleen.

Pian Simonin reliikeistä alkoi vuotaa tuoksuvaa mirhaa, mistä johtuen häntä alettiin sanoa Mirhanvuodattajaksi. Noin sata vuotta pyhittäjän kuoleman jälkeen serbialaisen ruhtinaan Jovan Uglješin (k. 1371) riivattu tytär parantui, kun häntä voideltiin pyhän Simonin mirhalla. Kiitollinen isä auttoi runsaskätisesti pyhän Simonin perustamaa, tuohon aikaan vielä vaatimatonta luostaria.

Pyhän Simonin hauta ja reliikit ovat kadonneet luostaria kohdanneiden hävitysten aikana, mutta pyhittäjän hengellinen läsnäolo on koettu luostarissa usein. Hän on suojellut kuuliaisia veljiä ja toisaalta ilmestynyt moittimaan välinpitämättömiä ja röyhkeitä. Jotkut ovat hänen vuosittaisena juhlapäivänään nähneet valon hohtavan hänen luolastaan tai ympäröivän hänen ikoniaan kirkossa. Nykyisin Simonos Petran luostari on Athoksen tärkeimpiä. Se tunnetaan ainutlaatuisen sijaintinsa lisäksi laajasta kirjastostaan, tasokkaasta kirkkolaulustaan ja vieraanvaraisuudestaan.

Pyhittäjä Ignati lähti Valgetjärven (Belozerskin) luostarista, jossa hän oli kilvoitellut jonkin aikaa, ja asettui hiljaisuutta kaivaten entisen Lomskin (Lomin) kaupungin lähistölle perustaen sinne Vapahtajan erakkolan. Pian hän uskoi luostarin johdon oppilaalleen ja vetäytyi jälleen kaipaamaansa erakkoelämään Sarajokeen laskevan pikkujoen varrelle. Paikka oli metsässä yli viiden kilometrin päässä lähimmistä ihmisasumuksista. Erakkomajalle johti joenvartta myötäilevä polku. Sen varrelle Ignati jätti punomiaan virsuja. Jalkineita tarvitsevat matkamiehet ottivat ne itselleen ja jättivät vastineeksi leipää. Näin Ignati sai elantonsa. Sana hänen kilvoitteluelämästään levisi vähitellen ympäristöön, ja hänen luokseen tuli luostarielämää kaipaavia kilvoittelijoita. Paikalle rakennettiin Jumalanäidin suojeluksen kirkko ja vähitellen syntyi luostari. Pyhittäjä Ignati siirtyi Herransa luo saaden levon kaikista töistään vuonna 1591. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu Vapahtajalle pyhitettyyn Lomin seurakuntakirkkoon.

Pyhittäjä Kornili syntyi 1800-luvulla Pihkovan lähistöllä ja sai kasteessa nimen Luka eli Luukas. Kolmevuotiaasta lähtien hänellä oli selvänäkemisen lahja. Usein hän otti kantaakseen leikkitovereidensa rikkomuksia pelastaakseen heidät rangaistukselta. Pienestä pitäen hän rakasti kirkon jumalanpalveluksia. Joskus hän jätti hänelle uskottujen lehmien paimentamisen ja kiirehti kirkkoon, mutta ilman paimenta jäänyt lauma ei hajaantunut minnekään. ”Jumala itse kaitsi hänen lehmiään”, pihkovalainen houkka Matfei sanoi hänestä.

Kuusitoistavuotiaana Luka meni vanhaan Krypetskin Pyhän Johannes Teologin luostariin, joka sijaitsi soiden ja järvien keskellä 25 kilometrin päässä Pihkovasta. Yksinäisyyttä ja hiljaisuutta rakastaen hän kilvoitteli siellä koko elämänsä. Aikanaan hän sai munkkivihkimyksessä nimen Kornili.

Kornili toimi luostarissa erilaisissa kuuliaisuustehtävissä. Hän paimensi lehmiä, hoiti vierasmajaa ja kiersi keräämässä lahjoituksia luostarille. Hänen keräystapansa oli erikoinen: hänellä oli tapana istuutua jonkin mökin ikoninurkkaan ja rukoilla ääneen vainajien puolesta niin että ihmiset ihmettelivät, mistä hän tiesi kaikkien nimet. Kalastajat toivat hänelle osan saaliistaan kiitokseksi eikä hänen tarvinnut kiertää ympäriinsä. Näin hänen keräyksensä oli tuottoisampi kuin muiden. Luostarin veljet eivät pitäneet Kornilista vaan kadehtivat ja ahdistelivat häntä kaikin tavoin. Hänellä ei ollut edes omaa keljaa. Mutta yksinkertainen kansa tuli hänen luokseen. Hän kutsui tulijoita ”lapsukaisikseen” ja toisteli heille usein lempilausahdustaan: ”Mitä toivot toiselle, sen saat itsellesi.” Selvänäkemisen lahjansa hän kätki ja ikään kuin ohimennen varoitti ihmisiä tulevista koettelemuksista tarttuen heitä kädestä.

Houkan tapaan kilvoitellen Kornili kätki hyveensä, eivätkä edes munkkiveljet tienneet totuutta hänestä. Hän oli huono lukemaan, mutta tapasi sanoa: ”Mitä linnut puhuvat, sen minä tiedän”. Lisäksi hänellä oli luonnostaan heikko terveys ja hän oli puolisokea.

Kornili ennusti oman kuolemansa sekä sen, että hänet haudataan epäortodoksisesti kasvot pohjoiseen. Hän sanoi, että pian hänen kuolemansa jälkeen koittaa aika, jollaista ei ole vielä koskaan ollut Venäjällä. Tsaaria ei enää olisi ja kansa joutuisi kärsimään kolmen sukupolven ajan. ”Mutta kun minut haudataan uudelleen itään päin, koittaa pelastus”, hän ennusti.

Pyhittäjä Kornili kuoli neljäntenä joulupäivänä vuonna 1903. Veljet todella hautasivat hänet huolimattomasti pohjoiseen päin. Pian toteutui myös hänen ennustuksensa luostarin tuhosta ja veljestön hajottamisesta.

Heinäkuussa 1997 Kornilin hauta avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkon eteishuoneeseen. Vuonna 2000 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

29.12.

Kuningas Herodes oli sopinut idän tietäjien kanssa, että nämä tulisivat kertomaan hänelle, kun ovat löytäneet lapsikuninkaan, jota olivat tulleet kumartamaan. Kun tietäjiä ei näkynyt eikä kuulunut, Herodes joutui raivon ja kauhun valtaan tajuttuaan joutuneensa petetyksi. Hän alkoi pelätä tuota uutta kuningasta, jonka syntymään liittyi salaperäisiä ennustuksia, ihmeitä ja itämaan ylimysten osoittamaa kunnioitusta. Hän päätti, että ei päästäisi lasta käsistään, vaikka se maksaisi kuinka monta viatonta henkeä tahansa. Herodes määräsi surmattavaksi kaikki poikalapset, jotka olivat syntyneet sen jälkeen, kun tietäjät olivat ensimmäisen kerran nähneet tähden.

Sotilaat surmasivat kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset Betlehemissä ja sen lähialueilla. Tuona synkkänä päivänä täyttyi profeetta Jeremiaan ennustus Benjaminin sukukunnan äideille. ”Kuulkaa! Ramasta kuuluu huuto, katkera itku ja valitus. Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli, sillä heitä ei enää ole.” (Jer. 31:15) Rama on Benjaminin sukukunnan aluetta, ja Raakelin hauta on Betlehemissä. Oli aivan kuin esiäiti Raakel olisi noussut vaikeroimaan niiden äitien kanssa, joiden lapset joutuivat hirmuvaltiaan mielivallan uhriksi.

Betlehemin lapsista tuli marttyyrien kunniallisen joukon esikoiskukkasia ja ensihedelmiä. He kuolivat Kristuksen tähden ja Hänen puolestaan, niin kuin kirkon marttyyrien koko pyhä saatto. Surmattuja lapsia oli paljon, mutta neljätoista tuhatta on ymmärrettävä symbolisena lukuna, ei kirjaimellisesti. Herodeksen verilöyly ei kuitenkaan voinut estää Jumalan suunnitelmaa toteutumasta. Joosef, Maria ja Jeesus olivat jo matkalla Egyptiin.

Herodeksen pahojen tekojen malja oli täyttymässä. Hän oli jo aiemmin surmauttanut useita omia sukulaisiaan: veljensä Joosefin, vaimonsa isoisän Hyrkanoksen, sisarensa miehen Joosefin, toisen vaimonsa Mariamnen, sisarensa toisen miehen Kostobarin ja omat poikansa Aleksanterin ja Aristobuloksen. Herodeksen viimeiseksi uhriksi jäi hänen poikansa Antipater. Heti tämän murhateon jälkeen Herodes joutui poikkeuksellisen tuskallisen sairauden valtaan. Kaikki pitivät tätä Jumalan rangaistuksena. Hänen sisälmyksensä turmeltuivat, ja madot alkoivat syödä häntä elävältä. Kidutettuaan ja surmattuaan vastustajiaan koko pahuutensa voimalla Herodes kuoli pian Kristuksen syntymän jälkeen. Betlehemin lasten muistoa on vietetty kirkossa 400-luvulta lähtien.

Roomasta lähetettiin keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana seitsemän piispaa auttamaan kristinuskon levittämisessä Galliaan. Yksi piispoista oli Trofimos, jonka osaksi tuli Etelä-Gallian pääkaupunki Arles. Tässä suuressa gallialais-roomalaisessa kaupungissa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, joista suuri osa oli kreikkalaisia tai muualta idästä tulleita. Kaupungissa oli ollut kristittyjä apostolien ajoista lähtien. Pyhä Trofimus vahvisti kristittyjen uskoa ja rohkaisi heitä pysymään lujina vainon aikana. Hän itse julisti evankeliumia rohkeasti elämänsä loppuun asti. Pyhän Trofimuksen elämästä ei tiedetä juuri mitään; hänet mainitaan paavi Zosimuksen kirjeessä vuodelta 417 ja Gregorius Toursilaisen kirjoituksessa seuraavalla vuosisadalla.

Pyhittäjä Benjamin eli 300-luvulla Nitrian erämaassa Egyptissä. Kun hän oli viettänyt 80 vuotta täydellisessä köyhyydessä, Jumala antoi hänelle voiman parantaa luokseen tulevien sairauksia panemalla kätensä heidän päälleen tai antamalla heille siunaamaansa öljyä. Kahdeksan kuukautta ennen kuolemaansa Benjamin itse sairastui vesipöhöön ja hänen ruumiinsa paisui niin, että vierailijat pystyivät hädin tuskin katsomaan häntä. Horjumatta uskossaan Jumalaan Benjamin jatkoi toisten parantamista pyytämättä terveyttä itselleen. Hän sanoi vain: ”Rukoilkaa, ettei sieluni sairastuisi pöhöön.” Kuollessaan hän oli turvonnut niin, että hänen keljansa ovenpielet piti poistaa, jotta hänet saataisiin ulos.

Pyhä Markellos syntyi rikkaaseen perheeseen Syyrian Apameassa vuoden 400 tienoilla. Hän oli vielä nuori, kun hänen isänsä kuoli. Perinnön saatuaan Markellos muutti Antiokiaan ja alkoi opiskella kirjallisuutta ja maallisia tieteitä. Vähitellen hän alkoi pitää maailman viisautta turhuutena ja kaivata yhä enemmän pyhien kirjoitusten kuvaamia taivaallisia hyvyyksiä. Markellos antoi pois omaisuutensa, hylkäsi isänmaansa ja lähti vaeltamaan. Efesoksessa eräs hurskas aviopari palkkasi hänet kopioimaan heille kirjoja. Markelloksella oli työtoverinaan Promotos-niminen palvelija, joka tapasi jakaa ansionsa köyhille. Kun päivän työt oli tehty, he lähtivät yhdessä rukoilemaan kirkkoihin ja luostareiden yöpalveluksiin.

Maineikkaan kilvoittelijan Aleksanteri Unettoman (Akoimetos, muistopäivä 23.2.) johtama radikaali ”nukkumattomien” munkkien kilvoittelijayhteisö, joka oli noussut kuuluisuuteen Syyriassa, oli noihin aikoihin asettunut Konstantinopoliin ja piti Pyhän Menaksen kirkkoa tukikohtanaan. Heitä oli noin 30 ja he pyrkivät seuraamaan evankeliumia mahdollisimman kirjaimellisesti kieltäytyen muun muassa ruokavarastojen keräämisestä. Veljestö kilvoitteli täydellisessä köyhyydessä ja kieltäymyksessä ja ylisti Jumalaa kirjaimellisesti yötä päivää. Syyriassa heillä oli ollut 24 rukoushetkeä vuorokaudessa, ja Konstantinopolissa heidän tapansa oli vuorotella niin, että veljestön rukouspalvelus jatkui katkeamatta vuorokauden ympäri ja päivästä toiseen.

Tämä ehdottomuus houkutteli heidän luokseen monia oppilaita. Näiden joukossa saapui myös Markellos. Hän oli lähtenyt matkaan kuultuaan kerrottavan Aleksanterin munkeista, jotka elivät maan päällä kuin aineettomat enkelit.

Aleksanterin köyhä ja koruton yhteisö herätti ärtymystä varakkaammissa luostareissa. Häntä alettiin syyttää harhaoppiseksi, ja lopulta hänen oli muutettava seuraajiensa kanssa Bitynian Gomonin asumattomille seuduille. Siellä Markellos vihittiin munkiksi ja hän sai enkelielämän viitan. Häneen hyveensä herättivät veljissä ihailua. Kun Markellos aavisti Aleksanterin kuoleman lähestyvän, hän alkoi pelätä veljestön valitsevan hänet seuraavaksi igumeniksi ja pakeni heidän luotaan.

Markellos kierteli jonkin aikaa eri luostareissa ja pyhillä paikoilla tutustuen moniin kuuluisiin kilvoittelijoihin, nauttien heidän opetuksestaan ja omaksuen kunkin parhaita hyveitä ja kilvoituksia. Kun Aleksanteri oli kuollut ja hänen seuraajakseen oli valittu munkki Johannes, Markellos palasi veljestöön ja otti iloiten vastaan alhaisimmat tehtävät. Hän esimerkiksi huolehti vanhasta aasista. Igumeni Johannes kuitenkin tunsi Markelloksen viisauden ja kokemuksen ja uskoi veljestön hengellisen ohjaamisen hänen tehtäväkseen kääntyen itsekin hänen puoleensa aina neuvoja tarvitessaan. Koko ajan kasvanut yhteisö muutti Markelloksen neuvosta helpommin saavutettavaan paikkaan Irenaioniin, Bosporin Euroopan puoleisella rannalla.

Ennen pitkää Johannes kuoli ja Markellos otti vastaan igumenin tehtävän. Markellos jatkoi yhteisön ehdottoman köyhyyden vaatimusta eikä hyväksynyt varastojen kokoamista tai minkäänlaisia omaisuusjärjestelyitä. Jos yhteisö sai mitä tahansa ruokatarpeita enemmän kuin muutaman päivän tarpeisiin, ne annettiin köyhille. Markellos kuitenkin muutti yhteisön elintapaa käskemällä jokaisen tehdä hiukan jotain ruumiillista työtä.

Markelloksen johdolla ”Aina valvovien luostarin” maine levisi kaikkialle Rooman valtakunnan alueelle. Veljien määrä ylitti jo kolmensadan. Veljestöön tultiin oppimaan enkelielämän periaatteita kaikkialta kristikunnasta. Näin lakkaamattoman Jumalan palvelemisen järjestys levisi niin itään kuin länteenkin. Veljestö jaettiin kolmeen osaan kielen perusteella niin, että luostariin muodostuivat kreikan-, latinan- ja syyriankieliset ryhmät, jotka ylistivät vuorotellen. Näin rukous ei vaiennut hetkeksikään, vaan jatkui päivästä toiseen katkeamatta. Tällä tavoin apostolin kehotus rukoilla lakkaamatta (1. Tess. 5:7) toteutui konkreettisesti. Kerran Markelloksen rukoillessa eräs igumeni Sergios, joka oli tullut Mesopotamiasta saakka, näki kuinka Markelloksen molemmilla puolilla oli enkeli tukemassa häntä.

Pyhää Markellosta pidettiin 400-luvun kirkossa niin suuressa arvossa, että usein kun haluttiin perustaa munkki- tai nunnaluostari tai pystyttää muita rakennuksia kilvoittelijoiden käyttöön tai perustaa jokin hyväntekeväisyyslaitos, hankkeelle mentiin ensin pyytämään hänen siunauksensa. ”Aina valvovia” munkkeja pyydettiin moniin luostareihin johtajiksi. Markellos vaikutti myös monien nunnaluostarien perustamiseen. Kuuluisin Markelloksen munkkien perustama luostari lienee Studion (463), joka nousi kukoistukseensa Teodoros Studionilaisen (11.11.) aikana 800-luvun alussa.

Markelloksen mainetta kasvattivat erityisesti ihmeet, joita hänen kauttaan tapahtui. Hän paransi monia sairaita, jotka pyysivät häneltä apua. Luostarin lähellä oli Pyhän Andreaksen kirkko, jonka diakonin vaimo oli menehtymäisillään vaikeaan synnytykseen. Diakoni juoksi luostarin kirkkoon, jossa Markellos oli rukoilemassa. Markellos siunasi leivän ja antoi sen diakonille sanoen: ”Mene ja aseta tämä sairaan naisen rinnan päälle.” Diakoni juoksi takaisin ja teki niin kuin Markellos oli käskenyt. Pian lapsi syntyi ja vaimon kuume alkoi laskea. Nainen kertoi myöhemmin nähneensä juuri ennen käänteen tapahtumista huoneessa harmaahapsisen munkin, joka siunasi hänet.

Pyhä Markellos piti omaisuutta kaikin puolin vastenmielisenä. Kun hän veljensä kuollessa peri perheensä omaisuuden, hän ei jättänyt omalle luostarilleen mitään vaan jakoi kaiken muille rahaa tarvitseville. Hän antoi almuja avokätisesti kaikille köyhille ja puutteenalaisille, joita tuli luostariin pyytämään apua, tai matkalle lähteville. Jumala siunasi hänen anteliaisuutensa kasvattamalla luostarin varoja entisestäänkin.

Jos luostariin tuli valtaapitävien vihan kohteeksi joutuneita tai epäoikeudenmukaisesti tuomittuja, Markellos antoi heille epäröimättä turvapaikan luostaristaan pelkäämättä valtiollisten tahojen vihaa. Jopa keisarit pitivät häntä isähahmonaan ja kuuntelivat hänen neuvojaan. Synnin painamille sieluille hän oli sävyisä ja säälivä lohduttaja ja erehtymätön välittäjähahmo. Hän otti iloiten vastaan munkit, jotka luostarin jätettyään tahtoivat palata sinne takaisin, eikä koskaan hylännyt langenneiden katumusta. Jumalalta sydämeensä saamansa rakkauden avulla hän oli kaikkea kaikille.

Aina valvovien luostarista muodostui hengellisen elämän keskus ja sitä kautta se kehittyi vähitellen merkittäväksi ortodoksisen kulttuurin edustajaksi. Luostariin rakennettiin uusi kirkko ja muita rakennuksia. Sen kirjasto kasvoi melkoiseksi, ja suuri joukko munkkeja kopioi ja koristeli siellä käsikirjoituksia, jotka levisivät muihin kirjastoihin ympäri valtakuntaa.

Markellos toimi myös harhaoppien kukistamiseksi. Hän oli yksi arkkimandriitoista, jotka allekirjoittivat Eutykheen ja hänen monofysitisminsä tuomion vuonna 448. Markellos myös tuki Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiä. Kilvoiteltuaan 60 vuotta pyhä Markellos nukkui pois Kristuksen rauhassa vuonna 484.

Pyhä Taddeus oli skyyttalainen orja pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) vanhempien perheessä. Hän sai vapautensa, kun Teodoroksen isä Fotios alkoi koko perhekuntansa kanssa viettää luostarielämää perheen maatilalla. Taddeus tahtoi kuitenkin pitää Teodorosta hengellisenä isänään ja jäi hänen luokseen. Paastossa ja valvomisessa kilvoitellen hän edistyi nopeasti hyveissä. Täydellinen kuuliaisuus ja äärimmäinen omaisuudettomuus – hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään – vapauttivat hänet oman tahdon hirmuvallasta ja kaikesta omistamishalusta.

Ikonoklastisen keisari Leo V:n (813–820) hallitusajan alkupuolella pyhä Teodoros, joka oli tuolloin jo Studionin luostarin igumeni ja huomattava ikonien kunnioituksen puolustaja, ollessaan maanpaossa Metopassa kehotti munkkejaan hajaantumaan pieniksi ryhmiksi, jotta he voisivat helpommin välttää keisarilliset vainot. Eräänä päivänä Taddeus ja hänen seitsemän kilvoittelutoveriaan vangittiin ja heille annettiin määräys kirota kirkon tapa kunnioittaa ikoneita. Kerrotaan, että keisari heitti Kristuksen ikonin Taddeuksen jalkojen juureen ja tämä raahattiin väkivalloin seisomaan sen päälle. Keisari tahtoi hänen sen jälkeen tunnustavan osoittaneensa halveksuntaa ikonille. Pyhä tunnustaja moitti keisaria suorin sanoin ja ilmoitti olevansa valmis mieluummin kuolemaan kuin halventamaan pyhiä ikoneita. Keisaria loukkasi erityisesti se, että häntä vastusti noin rohkeasti ja vapain mielin alhaissyntyinen mies, joka oli entinen orja ja kaiken lisäksi skyytti.

Kidutusten pelosta kaksi Taddeuksen tovereista antoi periksi keisarille ja kielsi pyhät ikonit. Muut pysyivät lujina vakaumuksessaan ja joutuivat ruoskittaviksi. He saivat lujuutensa johdosta myöhemmin onnittelukirjeen igumeniltaan Teodorokselta. Taddeus sai 130 häränjänneruoskan iskua. Sen jälkeen hänen kiduttajansa raahasivat hänet ulos kuolemaan ja menivät itse peseytymään, koska katsoivat saastuneensa yhteydestä pyhien ikonien kunnioittajaan. Pyhä tunnustaja Taddeus kuoli haavoihinsa kahden päivän kuluttua.

Pyhittäjä Markus kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Kuuliaisuustehtävänään hän kaivoi omin käsin luoliin hautakomeroita veljestön hautaamista varten. Yksinkertaisessa työssään kilvoitellen hän kaikessa hiljaisuudessa kohosi hengelliseen täydellisyyteen. Hän työskenteli huomaamattomasti ja valvoi yötä päivää sekä nöyryytti ruumistaan paastoamalla ja kantamalla raskaita kahleita. Kuolettaakseen ruumistaan hän pidättyi jopa veden juomisesta. Tuntiessaan janoa hän joi vain sen verran vettä kuin hänen aina mukana kantamaansa vaskiseen ristiin mahtui. Markuksen hellittämätön kilvoittelu oli Jumalalle mieluista. Hän sai Herralta sellaisen ihmeiden tekemisen lahjan, että jopa kuolleet kuuntelivat hänen ääntään.

Kerran hautaa kaivaessaan Markus uupui niin, että jätti haudan liian ahtaaksi. Samana päivänä kuoli eräs munkki, eikä häntä varten löytynyt kunnollista hautaa. Tuolloin oli tapana haudata vainajat heti kuolinpäivänä. Veljet asettivat vainajan kapeaan hautaan, mutta eivät ylettyneet oikaisemaan hänen vaatteitaan eivätkä edes valelemaan öljyä hänen päälleen. He valittivat asiasta Markukselle, joka vastasi heille nöyrästi kumartaen: ”Antakaa minulle anteeksi, pyhät isät, en uupumukseltani saanut hautaa valmiiksi.” Mutta veljet vain moittivat häntä yhä enemmän. Silloin Markus kääntyi vainajan puoleen sanoen: ”Veli, paikka on ahdas, ota itse öljyä ja vuodata se päällesi.” Vainaja kohottautui, ojensi kätensä ja vuodatti öljyn ristinmuotoisesti rinnalleen ja kasvoilleen. Sitten hän asettui paikalleen ja nukkui pois. Pelko ja vavistus valtasi kaikki tämän ihmeen nähneet.

Toinen munkki kuoli sairastettuaan pitkään. Hänen munkkiveljensä pyyhki vainajan ruumiin sienellä ja tuli katsomaan hautapaikkaa, mutta Markus vastasi hänelle: ”Mene ja sano veljelle: odota huomiseen, kunnes hauta saadaan valmiiksi, sitten siirryt tästä elämästä lepoon.” Hautaa katsomaan tullut veli vastusteli ja sanoi jo pesseensä vainajan kuolleen ruumiin. Mutta Markus sanoi hänelle: ”Näethän, ettei paikka ole valmis. Mene vain ja sano kuolleelle: ’Syntinen Markus sanoo sinulle: elä vielä tämä päivä, huomenna saat siirtyä kaipaamasi Kristuksen, meidän Herramme luo. Kun saan paikan valmiiksi, lähetän hakemaan sinua.’” Munkki totteli Markusta ja palasi luostariin, jossa veljet olivat jo toimittamassa ruumiinsiunausta. Hän asettui kaikkien eteen ja sanoi vainajalle: ”Markus sanoo sinulle, että paikkasi ei vielä ole valmis, odota aamuun asti.” Kaikki hämmästyivät näitä sanoja, mutta vielä suurempi oli hämmästys, kun vainajan sielu palasi ruumiiseen. Hän avasi silmänsä ja valvoi koko yön, mutta ei puhunut mitään. Aamulla munkkiveli meni taas Markuksen luo, joka sanoi: ”Mene ja sano henkiin vironneelle: ’Markus sanoo sinulle: jätä tämä ajallinen elämä ja siirry iankaikkiseen, hautapaikkasi on valmis. Anna henkesi Jumalalle, ruumiisi saa leposijan luolasta pyhien isien kanssa’.” Kun veli vei Markuksen terveiset henkiin vironneelle munkille, tämä sulki heti silmänsä antaen henkensä Jumalalle.

Luolaluostarissa eli kaksi hengellistä veljeä, jotka olivat nuoresta pitäen kilvoitelleet yhdessä. Heidän pyynnöstään Markus valmisti heille yhteisen haudan. Pitkän ajan kuluttua heistä vanhempi Feofil meni luostarin ulkopuolelle toimittamaan jotakin tehtävää. Sillä välin nuorempi veli Johannes päätti Jumalalle otollisen elämänsä ja nukkui pois. Hänet haudattiin valmistettuun paikkaan. Muutaman päivän kuluttua Feofil palasi luostariin ja suri kovasti kuullessaan Johanneksen kuolemasta. Tullessaan katsomaan hautaa ja nähdessään, että nuorempi Johannes oli haudattu ensimmäiselle sijalle heidän yhteiseen hautaansa, hän vihastui Markukselle ja valitti tyytymättömänä: ”Miksi panit hänet tähän? Minä olen vanhempi ja sinä panit hänet minun paikalleni.” Markus kumarsi ja pyysi nöyrästi anteeksi. Sitten hän sanoi vainajalle: ”Veli, nouse ja luovuta paikka vielä elossa olevalle ja asetu itse toiselle, vähempiarvoiselle paikalle.” Samassa kuollut nousi ja vaihtoi paikkaa. Kauhu valtasi kaikki paikalla olleet. Feofil lankesi vavisten pyhittäjä Markuksen jalkoihin ja sanoi: ”Isä, tein syntiä, kun häiritsin veljeäni. Pyydän sinua: käske hänen siirtyä takaisin entiselle paikalleen.” Mutta autuas Markus vastasi nöyrästi: ”Herra on itse lopettanut vihan väliltämme. Hän teki ihmeen, ettet vihoissasi kantaisi minulle kaunaa ikuisesti. Eloton ruumis osoitti todellista rakkautta sinua kohtaan luovuttamalla sinulle vanhempana kuuluvan paikan. Haluaisin, että sinä nyt heti ottaisit tuon paikan ja asettuisit siihen, mutta koska et vielä ole valmis kuolemaan, niin mene huolehtimaan sielustasi. Muutaman päivän kuluttua sinut tuodaan tänne. Kuolleiden herättäminen on Jumalan asia; minä taas olen syntinen ihminen. Koska vain kaikkivoiva Jumala pystyy herättämään kuolleen, en voi itse käskeä häntä nousemaan ja asettumaan taas toiselle paikalle. Käske sinä nyt häntä, ehkä hän kuulee sinua kuten äsken?”

Tämän kuullessaan Feofil kauhistui ja arveli kaatuvansa heti kuolleena maahan. Keljaansa päästyään hän antautui lakkaamattomaan itkemiskilvoitukseen. Hän jakoi viimeistä paitaa myöten pois kaiken, minkä omisti, jättäen itselleen vain päällysviitan ja mantian ja odotti joka päivä kuolemaa. Joka aamu hän sanoi itselleen: ”En tiedä, elänkö iltaan asti.” Ja yön koittaessa hän huokaisi itkien: ”Mitä teen? Elänköhän enää aamunkoittoon asti?” Kyyneleitä vuodattaen hän anoi Herraa antamaan hänelle katumusaikaa. Hän paastosi, itki ja rukoili lakkaamatta. Näin kilvoitellen hän kuihdutti ruumiinsa muutamassa vuodessa niin, että kaikki hänen luunsa ja nivelensä olisi voinut laskea. Kaikki lohdutusyritykset saivat hänet vain itkemään entistä katkerammin. Lopulta lakkaamaton itkeminen vei häneltä näön.

Kun pyhittäjä Markus sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän kutsui Feofilin luokseen ja sanoi hänelle: ”Veli Feofil, anna anteeksi, että murehdutin sinut moneksi vuodeksi, ja rukoile puolestani, sillä lähden jo tästä maailmasta. Jos saan uskalluksen Korkeimman edessä, rukoilen puolestasi, että Herra antaisi meidän tavata siellä ja olla yhdessä isiemme Antonin ja Feodosin kanssa.” Feofil vastasi hänelle itkien: ”Isä Markus, miksi jätät minut? Joko ota minut mukaasi tai anna minun saada näköni.” ”Älä sure, veli”, Markus vastasi. ”Olet menettänyt ruumiillisen näkösi Jumalan tähden mutta olet saanut tilalle hengellisen näkökyvyn ja ymmärryksen. Olen syyllinen sokeuteesi, kun ennustin sinulle pikaista kuolemaa. Halusin kuitenkin hyödyttää sieluasi ja muuttaa ylimielisyytesi nöyryydeksi, sillä särkynyttä sydäntä ei Jumala hylkää.” (Ps. 51:19) Feofil vastasi hänelle: ”Tiedän, isäni, että minun olisi syntieni tähden pitänyt kaatua kuolleena eteesi silloin luolassa, kun herätit kuolleen veljeni. Mutta Herra säästi minua sinun rukoustesi tähden ja antoi minun elää, sillä Hän odotti katumustani. Nyt pyydän sinulta tätä: ota minut kanssasi Herran luo tai palauta näkö silmiini.” Pyhittäjä Markus vastusteli sanoen: ”Ei sinun tarvitse nähdä tätä lyhytaikaista valoa. Pyydä ennemmin Herraa, että Hän tekisi sinut otolliseksi näkemään kirkkautensa. Äläkä toivo kuolemaa; se tulee kyllä, vaikka et haluaisikaan. Tässä on sinulle ennusmerkki: kolme päivää ennen kuolemaa saat näkösi. Sitten siirryt Herran luo ja näet siellä loppumattoman valon ja sanoinkuvaamattoman kunnian.” Tämän sanottuaan pyhittäjä Markus nukkui kuolonuneen, ja hänen ruumiinsa asetettiin luolaan hänen itse kaivamaansa hautapaikkaan.

Surren eroa hengellisestä isästään ja opettajastaan Feofil itki entistä enemmän. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään. Ryhtyessään rukoilemaan hän asetti eteensä astian ja itki lohduttomasti ajatellessaan lähtöään tästä katoavasta maailmasta. Muutaman vuoden kuluttua astia täyttyi kyynelistä. Tuntien loppunsa lähenevän hän rukoili, että hänen kyyneleensä olisivat olleet Herralle mieluisat. Äkkiä Herran enkeli seisoi hänen edessään ja sanoi: ”Rukoilet hyvin, mutta miksi kerskut turhista kyynelistäsi keräten niitä astiaan?” Samalla enkeli otti toisen paljon suuremman astian, joka oli tulvillaan suitsuketta tai ikään kuin tuoksuvaa mirhaa ja sanoi: ”Nämä ovat myös rukouksessa vuodattamiasi kyyneliä, jotka pyyhit kädelläsi tai vaatteesi liepeillä tai jotka putoilivat maahan silmistäsi. Luojan käskystä olen kerännyt ne kaikki tähän astiaan. Nyt olen tullut ilmoittamaan sinulle ilon: saat siirtyä Hänen luokseen, joka on sanonut: ’Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.’” (Matt. 5:4)

Tämän sanottuaan enkeli asetti astian Feofilin eteen ja katosi näkyvistä. Feofil kutsui heti igumenin ja kertoi enkelin ilmestymisestä. Hän näytti igumenille molemmat astiat, joista toinen oli täynnä kyyneliä ja toinen tuoksuaineita pyytäen häntä vuodattamaan ne molemmat hautajaisissa ruumiinsa päälle.

Kolmen päivän kuluttua Feofil siirtyi rauhassa Herran luo. Hänen kunniakas ruumiinsa asetettiin luolaan samaan hautapaikkaan hänelle rakkaan veli Johanneksen kanssa lähelle pyhittäjä Markus Haudankaivajaa. Kaikki kolme kilvoittelijaa lepäävät läheisessä pyhittäjä Antonin luolassa. Kun Feofilin ruumis voideltiin enkelin tuomilla tuoksuaineilla, koko luola tuli täyteen hyvää tuoksua. Sitten hänen päälleen tyhjennettiin kyyneliä sisältävä astia, jotta ”kyynelin kylvänyt saisi riemuiten korjata työnsä hedelmät” (Vrt. Ps. 126:5–6). Venäjän kirkko on muinaisista ajoista lähtien viettänyt näiden kolmen pyhän kilvoittelijan muistoa.

Pyhittäjä Vasilisk, maallikkonimeltään Vasili, syntyi 1700-luvun alkupuolella Tverin läänissä ja sai kotonaan talonpoikaisperheessä ankaran uskonnollisen kasvatuksen. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta passiinsa merkityn rajoituksen takia häntä ei uskallettu ottaa yhteenkään luostariin. Lopulta hän sai eräältä igumenilta siunauksen erakkoelämään. Aluksi hän kilvoitteli yhdessä kahden erakon kanssa tšuvassien asuttamalla seudulla Volgan mutkan länsipuolella. Vanhusten kuoltua hän jatkoi kilvoittelua yksinään. Tšuvassit oppivat rakastamaan häntä ja toivat hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi. Tuomisensa he asettivat hänen keljansa kynnykselle, jotta eivät häiritsisi hänen rauhaansa.

Pyrkien rukoilemaan lakkaamatta Vasili kuritti ruumistaan, joka häiritsi hänen rukouskilvoitustaan. Hän karttoi paljoa syömistä, makeaa ruokaa, ylenpalttista juomista ja varsinkin unta. Juhlien edellä hän yritti olla kokonaan nukkumatta. Jos uni kuitenkin sai hänet valtaansa varsinkin pitkinä talviöinä, hän alkoi tehdä maahankumarruksia, meni ulos pakkaseen tai kantoi polttopuita. Luokseen tulevat vaeltajat ja munkit hän otti ystävällisesti vastaan, mutta ei suostunut ottamaan ketään kilvoittelemaan kanssaan vaan sanoi olevansa syntinen ihminen ja tehneensä lupauksen elää yksinäisyydessä. Jos pyytäjä ei hellittänyt vaan tahtoi jäädä hänen luokseen, hän sanoi nöyrästi: ”Jos sinä, veli, tahdot elää kaltaisenani erakkona, niin tässä on sinulle kelja. Minä siirryn muualle ja rakennan Jumalan avulla itselleni uuden.” Tällaisen vastauksen saatuaan pyytäjä jätti hänet rauhaan.

Kun Vasili kuuli, että Brjanskin metsissä elää oppilaineen viisas ja nöyrä pappismunkki Adrian, hänessä syttyi halu päästä kilvoittelemaan kuuliaisuudessa tämän alaisuuteen. Tavattuaan Adrianin hän vakuuttui heti kaiken kuulemansa todenperäisyydestä ja antautui elämään kuuliaisena tämän ohjauksessa. Pian vanhus vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Vasilisk. Samalla Vasilisk teki lupauksen kilvoitella koko elämänsä erakkona yksinäisyydessä. Adrian ei kuitenkaan vielä päästänyt häntä luotaan, ja Vasilisk jäi napisematta odottamaan Jumalan tahdon toteutumista.

Noin vuonna 1790 Adrian nimitettiin Konevitsan luostarin johtajaksi ja rakentajaksi. Hän suostutteli Vasiliskin tulemaan kanssaan Konevitsaan. Tietäen Vasiliskin rakkauden erakkoelämään Adrian lupasi rakennuttaa hänelle erillisen keljan luostarin ulkopuolelle. Halu pysyä kuuliaisena hengelliselle isälle sai Vasiliskin suostumaan muuttoon.

Konevitsassa Vasiliskin seuraan liittyi munkki Zosima (Zaharia Verhovski), joka oli syntynyt Smolenskin läänissä maaherran poikana vuonna 1767. Noin 19-vuotiaana hän jätti maailman ja tuli ensin vanhus Adrianin ja sitten Vasiliskin oppilaaksi. Konevitsassa Vasilisk ja Zosima kilvoittelivat Jeesuksen rukousta harjoittaen autiolla Käärmevuorella. Talvisin he punoivat koreja ja virsuja ja kesäisin keräsivät marjoja ja sieniä. Lauantaisin vigiliaan tullessaan he toivat työnsä tulokset luostariin, osallistuivat sunnuntaina liturgiaan ja palasivat aterian jälkeen erakkomajoilleen jatkamaan kilvoitustaan.

Zosima alkoi pian napista Vasiliskille, ettei erakkojen pitänyt rasittaa itseään keräämällä marjoja vaan heidän tulisi rukoilla enemmän. Vanhus ojensi häntä sanoen, ettei hänen pidä ylimielisesti luottaa vain omiin rukouksiinsa vaan myös munkkiveljien rukouksiin, kun he kiitollisina nauttivat heidän tuomiaan metsän antimia. Lopulta Zosima nöyrtyi ja pyysi anteeksi, jolloin rauha ja rakkaus vanhusta kohtaan palasivat heti hänen sydämeensä.

Konevitsan veljetkin mieltyivät pian Vasiliskiin ja alkoivat käydä hänen luonaan keskustelemassa sielunsa tilasta. Samoin tekivät luostarissa vierailevat pyhiinvaeltajat. Vasilisk piti itseään ansiottomana hänelle osoitettuun rakkauteen. Hän pyysi usein Adriania päästämään hänet ja Zosiman jonnekin tuntemattomalle seudulle, mielellään Athokselle tai Moldaviaan, mutta Adrian ei antanut tähän siunausta, ja kuuliaisuudesta häntä kohtaan Vasilisk jäi Konevitsaan.

Kymmenen vuoden kuluttua Adrian lähti Konevitsasta ja siirtyi Moskovaan Simonovin luostariin vihkiytyäkseen siellä suureen skeemaan. Hyvästellessään oppilaansa hän antoi heille siunauksen mennä Siperiaan, mutta Vasilisk ja Zosima halusivat itse lähteä Athokselle. Yritettyään kolme kertaa tuloksetta päästä lähtemään he ymmärsivät, ettei Jumala tahtonut heidän siirtyvän Athokselle, ja suuntasivat kohti Siperiaa. Tobolskin piispa Varlaam otti heidät ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen talven he asuivat maakuopassa, jonne eräs talonpoika toi heille ruokaa. Kevättalvella talonpojan lakattua käymästä he melkein kuolivat nälkään ja jaksoivat vain vaivoin kävellä 40 kilometrin matkan lähimpään kylään. Sitten he rakensivat metsään noin 50 kilometrin päähän Kuznetskista kummallekin oman keljan ja kilvoittelivat siellä täydessä yksinäisyydessä. Usein he eivät nähneet toisiaan moneen päivään. Elantonsa he hankkivat myymällä tekemiään saviastioita ja keräämällä metsän antimia. Pappi kävi kerran vuodessa tuomassa heille pyhän ehtoollisen. Näin he kilvoittelivat 24 vuotta kohottaen mielensä Jumalan puoleen ja kannustaen toisiaan lakkaamattomaan rukoukseen. Ajoittain heidän sydämensä täytti sanoinkuvaamattoman suloinen rakkaus Jumalaan, niin että he unohtivat kaiken maallisen ja uppoutuivat taivaallisten asioiden katseluun.

Lopulta Herra osoitti erakoille uuden tehtävän. Kuznetskin kaupungissa asuva porvarisnainen Anisia Kotohova kaipasi luostarielämää. Koska lähiseudulla ei kuitenkaan ollut luostareita, hän asettui erakkojen siunauksella kylään Tomajoen varrelle, jonne pian syntyi pieni yhteisö. Vasilisk toimi sisarten hengellisenä isänä Zosiman avustaessa häntä. Koska sisarten oli vaikea elää kylässä maallikoiden keskellä, Vasilisk ryhtyi etsimään heille sopivaa tyhjäksi jäänyttä luostaria. Piispan siunauksella he saivatkin käyttöönsä Turinskin kaupungin vanhan munkkiluostarin, ja Zosima matkusti Vasiliskin siunauksella Pietariin anomaan pyhältä synodilta luostarin muuttamista naisyhteisöksi. Sana erakkojen kilvoituksista oli kantautunut Pietariin, ja Vasiliskin tuohelle kirjoittama anomuskirje otettiin suopeasti vastaan.

Sisaret muuttivat Turinskin Pyhän Nikolaoksen luostariin. Sen johtajana toimi Zosima, ja vanhus Vasiliski asui erillisessä keljassa seitsemän kilometrin päässä luostarista.

Pian Paholainen kylvi valevehnää uuteen yhteisöön saaden aikaan erimielisyyksiä. Ulkopuoliset panettelivat Zosimaa ja syyttivät häntä yhteisön varojen väärinkäytöstä ja sisarten ahdistelusta. Lopulta Zosiman oli pakko jättää luostari. Hänen tilalleen tuli vanhus Vasilisk, joka jo tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa. Hän nukkui kuolonuneen luostarissa 29. joulukuuta 1824 lausuen Jeesuksen rukousta viimeiseen hengenvetoonsa asti oikean käden sormet ristinmerkkiin puristettuina.

Vasiliskin kuoleman jälkeen Zosima olisi tahtonut vetäytyä takaisin erakkoelämään, mutta luostarista oli lähtenyt parikymmentä hänelle uskollista sisarta, joilla ei ollut paikkaa minne mennä. Zosima muutti heidän kanssaan Moskovan alueelle, missä rikas leski antoi heidän käyttöönsä osan maatilastaan. Näin sai alkunsa Pyhän Kolminaisuuden yhteisö, joka tuli sittemmin tunnetuksi Zosiman luostarina (Zosimova Pustyn). Kolme vuotta Zosima teki väsymättä työtä yhteisön hyväksi. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän, erakkovanhus, touhuaa erilaisten asioiden parissa eikä harjoita vaikenemista, hän vastasi: ”Kaikella on aikansa. Parempi minun on kulkea maailmalla kuin Jumalalle omistautuneiden tyttösten.” Saatuaan luostarin sisäisen ja ulkoisen elämän järjestykseen hän alkoi taas viettää viisi päivää viikossa metsäkeljassa ja tuli luostariin vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vähän ennen kuolemaansa hän halusi lähteä jalkaisin pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin luvaten palata vuoden kuluttua. Sisarten lohduton suru sai hänet epäröimään ja kysymään neuvoa kokeneelta ohjaajavanhukselta. Tämä vastasi hänelle: ”Jumalan tähden, älä jätä sinulle uskottuja sieluja vaan palaa takaisin.” Ja nöyrästi Zosima palasi luostariin.

Vanhus Zosima nukkui kuolonuneen 67 vuoden ikäisenä 24. lokakuuta 1833. Tuntia ennen kuolemaansa hän sanoi: ”Kuolen toivossa.” Zosiman muistoa vietetään erikseen hänen kuolinpäivänään, mutta tässä näiden yhdessä kilvoitelleiden erakkojen elämäkerrat on liitetty yhteen.

F.M. Dostojevski oli 1850-luvulla karkotettuna Siperiassa samoilla seuduilla, jossa erakot Vasilisk ja Zosima olivat kilvoitelleet 30–40 vuotta aiemmin. Kirjallisuudentutkijat ovatkin arvelleet, että he olisivat olleet pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen lisäksi esikuvina Dostojevskin Karamazovin veljesten ohjaajavanhus Zosimalle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

30.12.

Pyhä Anysia oli upporikkaan ylimysperheen tytär 200-luvun Tessalonikassa. Hänen kristityiksi kääntyneet vanhempansa istuttivat häneen jo lapsuudessa rakkauden hyveisiin ja jumalalliseen viisauteen. He molemmat kuolivat Anysian ollessa teini-ikäinen. Maalliset ilot eivät houkutelleet rikasta tyttöä, jonka sielussa paloi rakkaus Kristukseen. Päinvastoin hän pyrki vapautumaan kaikesta, mikä sitoi häntä maallisiin asioihin, päästäkseen pian kohtaamaan taivaallisen Ylkänsä. Hän vapautti lukuisat orjansa ja antoi heille rahaa elämisen alkupääomaksi. Hän jakoi pois maatiloja, peltoja, karjalaumoja ja koko perintönsä kuin evankeliumin viisas kauppias, joka kallisarvoisen helmen löydettyään myi kaiken saadakseen sen omakseen. Luovuttuaan jalokivistä ja ylellisestä vaatetuksesta hän kiersi kaupunkia pukeutuneena vaatimattomaan asuun käyden katsomassa orpoja ja viemässä apua leskille sekä ruokkien ja vaatettaen puutteenalaisia.

Erityisesti Anysia huolehti vainoissa vankilaan heitetyistä kristityistä, jotka joutuivat kärsimään nälkää, janoa ja pahoinpitelyä Kristuksen rakkauden tähden. Vaarasta välittämättä hän kävi heidän luonaan ja suuteli heidän haavojaan ja ruhjeitaan kuin ne olisivat olleet Vapahtajamme pelastavaisen kärsimyksen jälkiä.

Ilman omaisuutta, kuolevainen ruumiinsa ainoana yhdyssiteenään tähän maailmaan Anysia toivoi hartaasti, että hänkin saisi täydellistää kilvoituksensa kuolemalla Kristuksen tähden. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt etsimään marttyyrikuolemaa vaan jätti asian Jumalan päätettäväksi. Hän vetäytyi ahtaaseen keljaan omistautuakseen kokonaan kyynelrukoukseen ja paastoamiseen. Nähdessään Anysian innokkaan kilvoittelun Paholainen yritti kaikin keinoin saada hänet luopumaan hurskaasta elämäntavastaan ja lähtemään pois keljastaan. Sielunvihollinen ampui häntä kyllästymisen, alakuloisuuden, ruumiillisen heikkouden ja sairauden nuolilla, mutta Anysia voitti kaiken rukouksen avulla.

Keisari Maximianuksen (286–305) aloitettua kristittyjen vainon Anysia uskalsi pyytää Kristukselta, että hänkin pääsisi osalliseksi Hänen elämää tuottavasta kuolemastaan. Anysia oli jo täydellistynyt kristillisissä hyveissä ja hänen rukoukseensa vastattiin. Kun hän oli eräänä päivänä matkalla jumalanpalvelukseen, eräs keisarillinen tallimestari pysäytti hänet tylysti ja alkoi udella hänen vakaumustaan. Kun Anysia julisti epäröimättä olevansa kristitty, mies raahasi hänet epäjumalantemppeliin vaatien häntä uhraamaan. Vastaukseksi Anysia sylkäisi häntä kasvoihin. Raivoissaan mies veti miekkansa tupesta ja lävisti sillä Anysian. Näin Anysia antoi sielunsa Herran haltuun. Kristityt hautasivat hänet kaupungin ulkopuolelle. Vainojen päätyttyä paikalle rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.

Keisari Diocletianuksen aikana Nikomedeiassa oli Tatianos-niminen prefekti, jonka poika Filetairos oli kääntynyt kristityksi. Kun kristittyjen vaino alkoi, Filetairos pidätettiin muiden kristittyjen kanssa ja tuotiin keisarillisen tuomioistuimen eteen. Filetairoksen sanottiin olevan niin kookas ja komea nuorukainen, että kun hänen kiharansa välkehtivät auringonloisteessa, häntä olisi saattanut luulla Olympoksen jumalaksi tai jonkun tarun sankariolennoksi. Keisarikin katseli häntä ihmetellen. Filetairos kuitenkin tunnustautui Kristus Vapahtajan oppilaaksi. Kun hänelle alettiin esittää uhkauksia ja pilkkaa, hän nosti katseensa kohti taivasta ja alkoi rukoilla. Nousi ankara ukkosmyrsky ja maa alkoi vavahdella. Kaikki kauhistuivat ja Filetairos vapautettiin.

Yli puoli vuosisataa Filetairos eli rauhassa pyhän kirkon hengelliseksi rakentumiseksi. Hän oli jo harmaahapsinen vanhus, kun hänet pidätettiin uudelleen Galerius Maximianuksen vainon aikana (305). Filetairos hakattiin puolikuoliaaksi, mutta kidutusten jälkeen petoeläimet eivät suostuneet koskemaan häneen. Filetairos karkotettiin Prokonnesoksen saarelle, jossa hänen rukoustensa välityksellä tapahtui monia ihmeitä. Pian Filetairos siirrettiin Nikeaan, jossa kuusi sotilasta ja paljon kansaa kääntyi hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Elämänsä lopun lähestyessä Filetairos tahtoi vielä tavata pyhän Eubiotoksen (18.12.), Kristuksen tunnustajan ja ihmeidentekijän, joka eli Sigrianionin vuorella Kyzikoksen alueella. Kun Filetairos nousi ystäviensä kanssa vuoren rinnettä, Eubiotos aavistaen heidän tulonsa lähti heitä vastaan. Eubiotos halasi heitä iloisena uskonveljiensä ja hengellisten taistelutovereidensa näkemisestä. Vietettyään seitsemän päivää Eubiotoksen keljassa pyhä Filetairos antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhä Egwin oli Mercian kuninkaan Ethelredin sukulainen. Hänet valittiin Worcesterin piispaksi vuonna 692. Hän oli innokas oikeudenmukaisuuden puolustaja ja pyrki korjaamaan väärinkäytöksiä. Tämä aiheutti erimielisyyksiä ja toi hänelle vihamiehiä, jotka juonittelivat häntä vastaan kuninkaan ja Canterburyn arkkipiispan edessä ja onnistuivat lopulta pakottamaan hänet eroamaan tehtävästään. Katumusharjoituksena Egwinille määrättiin pyhiinvaellus Roomaan. Kerrotaan, että todistaakseen syyttömyytensä hän matkaan lähtiessään laittoi jalkoihinsa kahleet ja heitti avaimen Avonjokeen. Kun hän Roomassa osti torilta kalan, avain löytyi sen sisältä. Havaittuaan Egwinin oikeamieliseksi paavi puhdisti Egwinin maineen ja palautti hänen asemansa.

Kun Egwin oli palannut Englantiin, Jumalanäiti ilmestyi Eof-nimiselle karjapaimenelle Avonjoen varrella ja myöhemmin piispa Egwinille. Ilmestymisten innoittamana paikalle päätettiin perustaa Eveshamin luostari. Kuningas Ethelred tuki projektia. Eräiden lähteiden mukaan Egwin teki vielä toisenkin pyhiinvaelluksen Roomaan Mercian kuninkaan Cenredin ja itäsaksien kuninkaan Offan kanssa ja sai paavi Konstantinukselta (708–715) Eveshamin luostarille huomattavia lahjoituksia.

Pyhä Egwin toimi piispana vuoteen 711 asti. Hän kuoli vuonna 717 Eveshamin luostarissa, jonne hänet myös haudattiin. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä. Vuosituhannen vaihteessa Evesham nousi uuteen kukoistukseen ja siitä tuli yksi Englannin tärkeimpiä luostareita. Lontoon piispa Elfward, entinen Eveshamin munkki, otti vuonna 1039 Egwinin reliikit näytteille kunnioittamista varten. Vuonna 1077 reliikkejä kuljetettiin ympäri lähialueita. Niitä kunnioittaneet kristityt antoivat lahjoituksia, joiden turvin luostarin kirkko jälleenrakennettiin. Normannivallan aikana (1066–1154) uudet valtiaat alkoivat kyseenalaistaa monia anglosaksisia pyhimyksiä, mutta Egwinin pyhyys kävi kiistattomaksi useiden tapahtuneiden ihmeiden ansiosta.

Pyhittäjä Teodora oli ylhäisen patriisin Teofiloksen ja hänen vaimonsa Teodoran tytär. He olivat pitkään olleet lapsettomia ja rukoilleet hartaasti pyhää Herran äidinäitiä Annaa suomaan heille lapsen. Herra antoikin heille tyttären, joka sai äitinsä mukaan nimekseen Teodora. He omistivat hänet Jumalalle, kuten olivat luvanneet, ja luovuttivat hänet jo lapsena kasvatettavaksi Rigidionin Pyhän Annan luostariin. Siellä Teodora eli minkään häiritsemättä opiskellen pyhiä kirjoituksia ja edistyen hyveissä igumenian viisaassa ohjauksessa.

Jonkin ajan kuluttua keisari Leo III (717–741) nimitti poikansa Kristoforoksen kanssahallitsijakseen ja ryhtyi etsimään hänelle puolisoa. Kirkon periaatteita halveksien hän haetutti Teodoran pois luostarista ja pakotti hänet tulemaan Konstantinopoliin. Häävalmistelut alkoivat ja hääkammiokin oli jo koristeltu. Mutta tapahtui sananlaskun mukaan: ”Ihminen päättää, Jumala säätää.” Skyytit hyökkäsivät yllättäen keisarikuntaa vastaan. Leo lähetti hyökkäystä torjumaan Kristoforoksen sotajoukkoineen, ja tämä kaatui heti ensimmäisessä yhteenotossa.

Kun Teodora kuuli uutisen, hän lähti salaa palatsista mukanaan saamiaan kultaa, hopeaa, jalokiviä ja kallisarvoisia kankaita. Hän palasi takaisin luostariinsa kiittäen ja ylistäen Jumalaa, joka oli sallinut hänen jatkaa rakastamaansa neitseellistä kilvoitteluelämää. Kun hänen lähtönsä havaittiin, Leon toinen poika lähti etsimään häntä luostarista. Tällä välin Teodora oli jo ehditty vihkiä nunnaksi ja hän käytti vaatimatonta nunnanpukua, eikä prinssi enää tahtonut painostaa häntä.

Ollessaan nyt vapaa kilvoittelemaan Teodora alkoi paastota ankarasti, niin että hän näytti olevan pelkkää luuta ja nahkaa. Hänellä oli vain yksi karhea puku, jota hän käytti kesät talvet. Suurimman osan yötä hän vietti rukoillen, ja sen vähän minkä hän nukkui, hän lepäsi kivenmuhkuroiden päällä. Hän käytti lihansa kukistamiseen myös rautakahleita, jotka hiersivät hänen ruumiiseensa löyhkääviä haavoja. Näin kilvoittelemalla ja kantaen joka päivä Kristuksen kuolemaa ruumiissaan Teodora eli luostarissa monia vuosia ja siirtyi sitten taivaallisen Kuninkaan palatsiin.

Pyhä Makari syntyi hurskaaseen perheeseen Moskovassa noin vuonna 1482 ja sai kasteessa nimen Mihail. Suku ei ollut kuuluisa, mutta sen parista oli tullut useita munkkeja ja nunnia. Mihailin isän kuoltua äiti uskoi pojan kasvatuksen Jumalan haltuun ja vihkiytyi nunnaksi saaden nimekseen Jefrosinia. Silloin myös nuori Mihail päätti jättää maailman omistautuakseen kokonaan Jumalan palvelemiseen. Hän meni kuuliaisuusveljeksi pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen (k.1477, muistopäivä 1.5.) perustamaan luostariin, joka tunnettiin ankaran askeettisesta elämästään. Siellä hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Makari pyhittäjä Makarios Egyptiläisen mukaan. Tuleva esipaimen aloitti kilvoittelunsa harjoittaen valvomista, rukousta, nöyryyttä ja kuuliaisuutta. Hän perehtyi hengelliseen kirjallisuuteen ja opetteli ikonimaalausta, jossa hän olikin hyvin lahjakas. Näin kului monta vuotta luostarin päivittäisissä töissä ja kilvoituksissa.

Jumalan kaitselmus kohotti nöyrän ja siveän Makarin korkeampaan palvelutehtävään vuonna 1523. Hänet vihittiin peräjälkeen lukijaksi, alidiakoniksi, diakoniksi ja papiksi ja nimitettiin Ferapont Valgetjärveläisen (27.5.) perustaman Lužkin Jumalanäidin syntymän luostarin arkkimandriitaksi. Koko loppuelämänsä hän tunsi erityistä rakkautta tuota luostaria kohtaan. Ollessaan sittemmin Moskovan metropoliittana hän pyysi monta kertaa tsaaria päästämään hänet takaisin ”nöyrään elämään” jompaankumpaan nuoruutensa luostariin.

Vuonna 1526 Makari valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Tuon maineikkaan hiippakunnan piispanistuin oli ollut täyttämättä 17 vuotta, joten Makaria odotti laaja työsarka. Hän aloitti laajan valistustyön hiippakunnan pohjoisosissa asuvien kansojen keskuudessa lähettäen sinne lähetystyöntekijöitä ja pappeja. Heidän joukossaan olivat myös pyhittäjä Trifon Petsamolainen (15.12.), joka sai Makarilta siunauksen työhönsä sekä antiminssin, ehtoollisastioita ja kirjoja kirkkoa varten, sekä Feodorit Kuolalainen, jonka Makari vihki papiksi, jotta hän opettaisi saamelaisia heidän omalla kielellään. Pappismunkki Iljan Makari lähetti Vatjan viidennekseen[1] Karjalaan hävittämään pakanallisia uhripaikkoja ja kitkemään pakanallisia tapoja jo kristinuskoon kääntyneiden karjalaisten parista. Samalla Makari rakennutti uusia kirkkoja hiippakuntaansa ja kunnosti entisiä. Novgorodin Sofian katedraaliin hän hankki uusia ikoneita ja uudet kuninkaanovet. Taitavana ikonimaalarina hän kunnosti ja restauroi itse Novgorodin Jumalanäidin ennusmerkki -ikonin.

Erityisen ansiokasta työtä Makari teki kirjallisuuden alalla. Pyhien elämäkerroista oli hänen aikanaan lukemattomia erilaisia kopioita ja versioita. Vuonna 1529 hän aloitti valtavan työn ryhtymällä systematisoimaan ja keräämään elämäkertoja yhdeksi teokseksi. Kahdentoista vuoden työn tuloksena syntyi suuri venäläinen pyhien elämäkertakokoelma Suuri lukuminea (Velikije Tšetji-Minei). Makari kiinnitti huomiota myös paikallisesti kunnioitettujen pyhien elämäkertoihin antaen munkki Dosifeille tehtäväksi koota Volokolamskin luostarin Paterikonin sekä Novgorodin kronikan.

Makari huolehti laumastaan suhtautuen samalla tavoin niin rikkaisiin kuin köyhiinkin. Kun Novgorodia kohtasi rutto, kuivuus tai jokin muu onnettomuus, hän toimitti vedenpyhityksen pesemällä katedraalin pyhäinjäännökset ja antamalla vihmoa kaupungin tällä vedellä, minkä jälkeen rutto loppui. Tulipalon jälkeen arkkipiispa toimitti itse vankilassa kuoliaaksi palaneiden hautauspalveluksen. Hän keräsi kansalta rahaa lunastaakseen vapaaksi mongolien vangeiksi jääneitä. Näin eläen hän sai osakseen kaikkien rakkauden. Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen (30.8.), jonka luostari sijaitsi Novgorodin hiippakunnassa, sanoi kuollessaan oppilailleen: ”Siitä, jonka Jumala haluaa ja arkkipiispa Makari siunaa, tulkoon teille igumeni minun sijaani.”

Vuonna 1542 Makari Jumalan sallimuksesta valittiin Moskovan metropoliitaksi. Hän oli tuolloin noin 60 vuoden ikäinen. Moskovaan tultuaan hän halusi ensi töikseen vierailla Borovskin luostarissa, jossa hänet oli vihitty munkiksi, sekä Lužkin luostarissa, jonka igumeni hän oli ollut.

Viisi vuotta metropoliitaksi korottamisensa jälkeen Makari kruunasi Venäjän ensimmäisen tsaarin Iivana IV:n, joka myöhempien hirmutekojensa tähden sai lisänimen ”Julma”. Tsaarin lähtiessä sotaretkelle mongolien vielä hallitsemaa Kazania vastaan Makari sai ihmeellisesti tiedon tulevasta voitosta ja ennusti sen tsaarille. Mongolikaanin kukistuttua Makari lähetti Kazaniin erinomaisia kristinuskon julistajia nimittäen Kazanin piispaksi pyhän Gurin (ks. 4.10.).

Vuosina 1547 ja 1549 metropoliitta Makari kutsui Moskovaan kaksi kirkolliskokousta, joiden tehtävänä oli kanonisoida uusia pyhiä. Siihen asti pyhien kanonisoiminen oli tapahtunut hiippakunnan piispan siunauksella, minkä johdosta Venäjällä oli hyvin paljon paikallisesti kunnioitettuja pyhiä, jotka tunnettiin vain yhdessä hiippakunnassa. Kutsumalla koolle kirkolliskokoukset Makari halusi koko Venäjän kirkon osallistuvan pyhien kanonisointiin. Samalla hän otti vastuulleen uusien pyhien jumalanpalvelustekstien ja elämäkertojen kirjoittamisen ja tarvittavien jumalanpalvelusohjeiden laatimisen. Tämän kaiken hän teki Jumalan ja Hänen pyhiensä kunniaksi.

Kirkolliskokoukset saivat aikaan uuden nousun Venäjän yhteiskunnassa ja luostareissa. Kilvoittelijoiden määrä kasvoi varsinkin niissä luostareissa, joissa oli uusien pyhien hautoja.

Pyhä Makari piti yhteyttä moniin aikansa kilvoittelijoihin. Hän toimitti itse autuaan Vasili Moskovalaisen (2.8.) hautauspalveluksen ja nimitti pyhittäjä Makari Roomalaisen (19.1.) johtajaksi tämän perustamaan luostariin. Lisäksi hän oli yhteydessä pyhittäjä Aleksanteri Syväriläiseen, jota hän kunnioitti suurena kilvoittelijana. Kaksitoista vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen Makari kehotti igumeni Irodionia kirjoittamaan Aleksanterin elämäkerran, ja vuoden 1547 kirkolliskokouksessa Aleksanteri Syväriläinen julistettiin pyhäksi, vain neljätoista vuotta kuolemansa jälkeen. Vuonna 1560 metropoliitta Makari pyhitti Moskovassa Punaisen torin laidalla sijaitsevan Jumalanäidin suojeluksen kirkon (tunnetaan paremmin Autuaan Vasilin kirkkona) sivualttarin Aleksanteri Syväriläisen muistolle.

Vuonna 1547 Moskovan suuressa tulipalossa Makari pelastui täpärästi kuolemalta, mutta menetti näön toisesta silmästään. Loukkaantumisestaan huolimatta hän ryhtyi heti jälleenrakentamaan kirkkoja jatkaen myös ikonien maalaamista. Hänen suurimpana saavutuksenaan on pidettävä Stoglavin eli Satapäisen kirkolliskokouksen kutsumista Moskovaan vuonna 1551. Tämä kokous tuomitsi oman aikansa harhaopit, määritteli kristittyjen käytöstä ja koulutusta koskevia periaatteita ja antoi ohjeita ikonimaalausta ja kirkollista taidetta varten. Ensimmäiset kirjat painettiin Venäjällä Makarin aloitteesta vuonna 1553.

Kaikkien töidensä ohella Makari paastosi ja rukoili joka päivä. Hän oli nöyrä, sävyisä ja armelias kaikkia kohtaan eikä sietänyt ylpeyttä. Kerran yöllä rukoillessaan hän sai nähdä ennalta Iivana Julman erikoisjoukkojen (opritšinan) tulevat hirmutyöt. Hän anoi Herralta, etteivät kauheudet alkaisi hänen elinaikanaan, mikä myös toteutui.

Kun tsaari Iivana pyysi pyhältä Makarilta sielulle hyödyllistä kirjaa, Makari lähetti hänelle hautauspalveluksen tekstin. Tsaari vihastui, mutta Makari rauhoitteli häntä sanoen, että tuo kirja oli kaikkein hyödyllisin, sillä joka lukee sen tarkkaavaisesti, ei enää koskaan tee syntiä.

Syyskuun puolivälissä vuonna 1563 metropoliitta Makari sairastui. Marraskuun alussa hän kävi vielä katedraalissa rukoilemassa. Hän suuteli ikoneja, kumarsi pyhien edeltäjiensä metropoliittojen Pietarin ja Joonan reliikkejä ja rukoili kyyneliä vuodattaen Jumalanäidin Vladimirilaisen ikonin edessä tuntikausia. Lopuksi hän pyysi kaikilta anteeksi. Ennen kuolemaansa hän pyysi tsaarilta siunausta vetäytyä Borovskin luostariin, missä hänet oli vihitty munkiksi, mutta tsaari ei antanut lupaa. Niin pyhä Makari antoi sielunsa Jumalan käsiin Moskovassa joulukuun 31. päivänä vuonna 1563. Hautajaisten aikana hänen kasvonsa säteilivät puhtaan ja hyveellisen elämän valoa, mitä ihmetellen kaikki kiittivät Jumalaa. Makarin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen, ja pian maalattiin myös ensimmäiset ikonit. Hänet kanonisoitiin kuitenkin virallisesti vasta Venäjän kasteen 1000-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1988. Kanonisoinnin perusteeksi mainittiin hänen elämänsä pyhyys ja ansiokas työnsä kirkon hyväksi.


[1] Viidennekset olivat keskiajan Novgorodin hallintoalueita. Vatjan viidennekseen kuuluivat Inkeri ja Käkisalmen alueen Karjala.

Pyhä Gideon syntyi 1700-luvun loppupuolella köyhään perheeseen Kapuran kylässä, joka sijaitsi Dimitriaksen hiippakunnassa lähellä nykyistä Voloksen kaupunkia Pohjois-Kreikassa. Kasteessa hän sai nimekseen Nikolaos. Hänen jälkeensä perheeseen syntyi vielä seitsemän lasta. Niinpä Nikolaos joutui jo 12-vuotiaana lähtemään Velestinokseen työskennelläkseen äitinsä serkun sekatavarakaupassa.

Kaupassa kävi usein turkkilainen Ali, joka alkoi pyydellä Nikolaoksen enolta, että tämä antaisi pojan hänelle vuodeksi palvelemaan hänen vaimojaan haaremissa. Eno sanoi, että asiaa on kysyttävä pojan vanhemmilta. Silloin Ali suuttui ja viikon kuluttua yksinkertaisesti vain tempasi Nikolaoksen mukaansa kaupasta. Poika palveli ahkerasti ja taitavasti haareminaisia kokonaisen vuoden. Kun hänen isänsä tuli Alin luo pyytämään tiukkaan sävyyn poikaansa takaisin, tämä vastasi: ”Kunhan oma poikani palaa sodasta, luovutan poikasi sinulle.”

Pian Alin poika palasikin ja nähtyään Nikolaoksen haaremissa alkoi puhua, kuinka sopimatonta on pitää siellä kristittyä poikaa. Silloin Ali alkoi houkutella Nikolaosta kääntymään islamiin. Nuorta poikaa oli helppo pettää ja hän suostui kieltämään Kristuksen ja ottamaan ympärileikkauksen. Hän sai islamilaiseksi nimekseen Ibram. Islamilainen vaihe Nikolaoksen elämässä kesti kuitenkin vain kaksi kuukautta. Tajuttuaan, mitä oli tehnyt, hän joutui vaikeisiin tunnontuskiin. Hän pakeni yöllä Alin talosta ja palasi kotiinsa. Sinne hän ei kuitenkaan voinut jäädä, sillä turkkilaiset tulisivat etsimään häntä. Niinpä isä vei hänet Keramidin kylään, jossa isän nunnaksi vihkiytynyt täti antoi hänet apupojaksi eräälle rakennustyömaalle.

Rakennuksen valmistuttua miehet siirtyivät työn hakuun Kreetalle ottaen myös Nikolaoksen mukaansa. Nikolaos joutui kärsimään paljon heidän luonaan. Pienestäkin rikkeestä häntä lyötiin armottomasti. Kerran hän ei enää kestänyt, vaan otti salaa työmiehiltä jauhopussin, meni metsään ja paistoi jauhoista kaksitoista rinkeliä. Sitten hän pysytteli piilossa metsässä ja söi rinkeleitä hengenpitimikseen. Niiden loputtua nälkä kuitenkin pakotti Nikolaoksen lähtemään ihmisten ilmoille etsimään apua.

Harhaillessaan poika saapui pieneen syrjäiseen kirkkoon, jossa pappi oli toimittamassa liturgiaa. Palveluksen jälkeen pappi nähdessään Nikolaoksen metsittyneen ulkonäön alkoi kysellä häneltä hänen elämästään. Saatuaan selville pojan surkean tilanteen hän sanoi säälin kyyneleet silmissään: ”Älä ole huolissasi. Minun ainoa poikani kuoli viisi päivää sitten. Jos haluat, voin adoptoida sinut saadakseni lohtua suruuni.” Nikolaos ilostui kovasti saatuaan hyväntahtoisen papin ottoisäkseen. Islamiin kääntymisestään hän ei kuitenkaan tahtonut kertoa edes tälle. Myös papin vaimo kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Nikolaos opetteli kutomaan ja antoi siten oman panoksensa perheen toimeentuloon. Pappi kuoli kuitenkin kolmen vuoden kuluttua. Samoihin aikoihin nälänhätä koetteli Kreetaa. Silloin papin leski, jolla oli kaksi tytärtä, joutui lähettämään Nikolaoksen pois, koska ruokatarvikkeet eivät riittäneet kaikille.

Murheissaan Nikolaos poistui papin talosta. Miettiessään mitä tekisi hän kohtasi toisen nuoren miehen. Yhdessä he alkoivat keskustella siitä, kuinka kumpikin halusi käydä Athosvuorella ja tutustua sen kilvoittelijoihin. He pääsivätkin laivaan, joka parin päivän merimatkan jälkeen laski Dafnin satamaan Athoksella. Siellä nuorukaiset erosivat toisistaan ja Nikolaos lähti kiertämään Athosta tutustuen kaikkiin 20 luostariin. Hän etsi hyvää rippi-isää voidakseen kertoa tälle lankeemuksestaan ja päästäkseen osallistumaan pyhään ehtoolliseen. Kreetalla hän ei ollut tunnustamattoman lankeemuksensa vuoksi uskaltautunut ehtoolliselle.

Lopulta Nikolaos saapui Karakalloksen Pyhien apostolien luostariin. Luostarin hartaus ja sen kaunis sijainti viehättivät häntä ja hän jäi sen veljestön jäseneksi. Siellä hän tunnusti lankeemuksensa ja hänet otettiin kirkollisten säädösten mukaisesti uudestaan kirkon yhteyteen. Suurella hartaudella ja murtunein sydämin hän osallistui vihdoin myös pyhistä ehtoollislahjoista.

Jo kuukauden kuluttua Nikolaos vihittiin munkiksi ja hän sai uudeksi nimekseen Gideon. Kuuliaisuustehtäväksi hänelle annettiin kirkosta huolehtiminen. Nöyrästi hän palveli kuuliaisena igumenille ja kaikille veljille. Yksin Jumala tietää, kuinka hän kilvoitteli paastoten, valvoen ja katumuskyyneleitä vuodattaen. Kerrotaan, että hänellä oli pihdit, joilla hän nipisteli irti pieniä paloja ihostaan. Ehkä hän harjoitti itseään tällä tavoin tulevaan marttyyrikilvoitukseensa. Vuonna 1797 Gideon lähetettiin luostarin entisen igumenin Gabrielin kanssa kuudeksi vuodeksi Karakalloksen luostarin omistamaan sivuluostariin Kreetalle. Sieltä hän palasi taas takaisin pääluostariin.

Välillä isä Gideon tunsi halua vetäytyä johonkin Athosvuoren skiittaan viettämään häiritsemätöntä erakkoelämää. Vuonna 1806 hän saikin vapautuskirjan luostarista ja luvan mennä mihin skiittaan tahtoisi. Loppujen lopuksi hän ei kuitenkaan viihtynyt missään vaan palasi takaisin luostariinsa.

Vuosien vieriessä isä Gideonia alkoi yhä enemmän askarruttaa se tosiasia, että monet, jotka olivat hänen tavallaan kieltäneet Kristuksen, olivat omasta halustaan pyyhkineet syntinsä pois tunnustamalla Hänet rohkeasti uudelleen ja kärsimällä marttyyrikuoleman. Hän oli tosin ollut vasta lapsi siirtyessään islamiin, mutta se ei estänyt häntä päättämästä, että hänkin toimisi pyhien esikuvan mukaisesti. Saatuaan igumeninsa siunauksen ja munkkiveljiensä rukoukset tuekseen hän lähti luostarista Voloksen lähelle Zagoraan.

Siellä Gideon alkoi esittää Kristuksen tähden houkkaa. Suurena torstaina hän meni kukkaseppele päässään entisen isäntänsä turkkilaisen Alin talolle ja alkoi hakata kivillä talon ovea niin kovaa, että se olisi särkynyt, ellei palvelustyttö olisi sitä avannut. Ali ei tunnistanut tuota seppeleellä koristautunutta omalaatuista munkkia entiseksi palvelijakseen. Gideon ilmoitti kuitenkin, kuka hän oli, ja vaati suorin sanoin Alia tilille tapahtuneesta. Hän ilmoitti myös palanneensa kristityksi.

Silloin Ali juoksi heti oikeustaloon ja oikeudenpalvelijat tempasivat Gideonin mukaansa. Suurena perjantaina kukkaseppele päässään ja kaksi punaista kananmunaa käsissään Gideon astui tuomarin eteen tervehtien tätä sanoilla: ”Kristus nousi kuolleista, tuomari. Monia vuosia!” Tuomari piti häntä sekapäisenä ja käski tuoda hänelle kahvia. Samalla hän puhui Gideonille kauniita sanoja islamista koettaen hyvällä taivuttaa hänet palaamaan siihen. Gideon vastasi esittäen omia vastakkaisia mielipiteitään, ja kun kahvi tuotiin hänelle, hän heitti sen päin tuomarin kasvoja. Oikeudenpalvelijat työnsivät hänet potkien ja tönien ulos talosta. Mutta koska häntä pidettiin mielisairaana, ei häntä rangaistu sen enempää.

Marttyyrikuolemaa pakkomielteenomaisesti kaivannut Gideon oli niin epätoivoinen, että turvautui varsin kyseenalaiseen keinoon. Hän marssi kohti moskeijaa, josta oli tulossa ulos väkeä. Nähdessään turkkilaisen ylimysnaisen neljän palvelijattarensa kanssa Gideon hyökkäsi viattoman naisen kimppuun, herjasi häntä ja potki niin, että veri alkoi virrata naisen suusta. Suuri joukko turkkilaisia riensi hätiin ja alkoi hakata Gideonia kepeillä, veitsillä ja kivillä – mitä kukin käsiinsä sai. Vasta kun hän makasi puolikuolleena kadulla, he jättivät hänet ja menivät pois.

Kristityt veivät Gideonin Velestinon lähellä olevaan kylään, jossa hänen naimisissa oleva sisarensa asui. Siellä hän makasi sairaana kolme kuukautta. Tuona aikana eräitä ohi kulkevia turkkilaisia sotilaita yöpyi sisaren kodissa. Gideon käytti tilaisuutta heti hyväkseen ja alkoi haukkua islamia. Osoittaakseen kristinuskon voiman hän otti käteensä palavan hiilen ja puristi sitä niin kauan että koko käsi kärventyi. Sisarenpoika ei voinut katsella tätä vaan tempaisi lopulta hiilen pois. Rangaistukseksi munkki-eno läimäytti poikaa palaneella kädellään niin kovaa, että pojan nenästä alkoi vuotaa verta.

Sisarensa luota Gideon siirtyi ystävänsä Nikolaoksen luo Kanalia-nimiseen kylään. Nikolaos rohkaisi häntä marttyyrikilvoitukseen. Toisinaan Gideon vetäytyi erääseen luolaan rukoilemaan. Hän yritti uudelleen ärsyttää turkkilaisia, mutta vaikka he ensin suuttuivatkin, loppujen lopuksi he vain taputtelivat häntä, sillä vielä ei ollut tullut hänen aikansa kuolla.

Kun asiat eivät ottaneet edistyäkseen, Gideon päätti palata takaisin luostariinsa Athokselle, missä hän viipyi vielä vuoden. Hoitaessaan kerran tehtäviään kirkossa hän kuuli Kristus Kaikkivaltiaan ikonista äänen, joka sanoi: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Tämän jälkeen hän lähti välittömästi uudelleen Velestinoon ja tunnusti tuomarin edessä uskonsa Kristukseen. Taas häntä ruoskittiin ja sitten hänet lähetettiin pois. Kun marttyyrikuolema ei onnistunut Velestinossa, Gideon siirtyi Agrian kylään. Lopulta alueen hallitsija, Tirnavoksen pašša otti hänen asiansa käsittelyynsä ja käski pidättää hänet. Kun Gideonia lähdettiin viemään pois, kaupungin kristityt saattoivat häntä itkien, rohkaisten ja rukoillen.

Paššan edessä Gideon esiintyi rohkeasti ja puhui islamin uskosta tavalla, joka sai kuulijat raivoihinsa. He huusivat paššalle: ”Tapa hänet!” Pašša antoi määräyksen, että Gideonin hiukset oli ajeltava ja pään päälle asetettava lampaan mahalaukku. Tällä tavoin häväistynä häntä oli kuljetettava aasin selässä Tirnavon kaduilla. Gideon oli täynnä iloa ja piti tätä häväistystä suurena kunniana. Kaupungin kristityt asukkaat kulkivat kunniasaatossa hänen jäljessään.

Kun Gideon oli tuotu paššan palatsiin, tämä määräsi, että hänen kaikki raajansa olisi katkaistava kirveellä poikki. Hän nosti ensin vasemman jalkansa katkaistavaksi ja rohkaisi empivää pyöveliä toimimaan. Niin katkaistiin kaikki raajat, oikea käsi viimeisenä, kun hän oli sillä tehnyt vielä kerran ristinmerkin ruumiinsa yli. Gideon ei päästänyt valituksen sanaa eikä hänen ilmeensä muuttunut, niin että kaikki turkkilaisetkin ihmettelivät.

Kituva marttyyri jätettiin palatsin pihalle. Kylmän yön pimeydessä hänen luokseen tuli salaa hiljattain juutalaisuudesta kristityksi kääntynyt Konstantinos. Gideon lausui hänelle, että turkkilaisvallan tuho alkaisi vuoden kuluttua tämän paššan palatsista. Tämän sanottuaan pyhä Gideon menehtyi vammoihinsa. Hän antoi henkensä Jumalan haltuun joulukuun 30. päivänä 1818.

Monien vaikeuksien jälkeen kristittyjen onnistui saada haltuunsa pyhän marttyyrin ruumis. Larisan metropoliitan johdolla he valmistautuivat hautaamaan sen juhlallisesti. Silloin huomattiin yhtäkkiä, että vaikka kuolemasta oli kulunut jo 30 tuntia, ruumis alkoi vuotaa verta. Tätä kesti kaksi tuntia; kristityt kastoivat tuppoja vereen ja veivät ne koteihinsa siunaukseksi. Sen jälkeen pyhittäjämarttyyrin ruumis haudattiin Pyhien apostolien kirkon alttariosan taakse. Seuraavan vuoden maaliskuussa toteutui pyhän Gideonin profetia: sulttaani tuhosi sekä Velin että hänen isänsä Alin, Epeiroksen maaherran, perheineen.

Pyhän Gideonin pyhäinjäännökset olivat haudassa aina vuoteen 1837, jolloin hän ilmestyi Mitakos-nimiselle hurskaalle kristitylle ja käski tätä kaivamaan hänen luunsa pois maasta kreikkalaisen tavan mukaan. Mitakos kaivoi poikiensa kanssa luut esiin yön pimeydessä, pesi ne ja säilytti niitä laatikossa kotonaan sytyttäen usein lampukan niiden ylle. Toisinaan huone, jossa ne olivat, täyttyi niin kirkkaasta valonhohteesta, että perhe luuli tulipalon syttyneen.

Myöhemmin samana vuonna Karakalloksen luostari lähetti pappismunkki Gabrielin tutkimaan, mitä pyhittäjämarttyyrin jäännöksille oli tapahtunut. Hän löysi Mitakoksen, joka antoi hänelle osan luista vietäviksi luostariin. Luostarin isät ottivat ne vastaan suitsutusastioiden kanssa kirkkoveisuja laulaen ja kynttilät kädessään. Pyhän Gideonin reliikit ovat Karakalloksen luostarin suurimpia aarteita tänäkin päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

31.12.

Pyhä Zoticus syntyi Roomassa maineikkaaseen kristittyyn perheeseen. Hän sai opetusta parhailta mestareilta ja edistyi nopeasti hyveissä. Kun kristinusko sai valtiollisen aseman, hallinnossa tarvittiin kristittyjä, jotka kykenivät soveltamaan varhaiskirkon periaatteita ja toimintatapoja uusissa olosuhteissa. Zoticus oli vielä nuorukainen, kun keisari Konstantinus Suuri valitsi hänet avustajakseen ryhtyessään vaihtamaan pääkaupunkia. Zoticus seurasi hänen mukanaan Roomasta Byzantionin kaupunkiin, joka vihittiin toukokuussa 330 pääkaupungiksi uudella nimellään Konstantinopoli. Tämä ”Uusi Rooma” oli nouseva kaikkia muita kaupunkeja kauniimmaksi.

Alku ei kuitenkaan ollut helppo. Kaupungissa oli niin paljon lepraisia, että keisari määräsi kaikki sairastuneet, olipa heidän asemansa mikä tahansa, poistumaan kaupungista tai heidät hukutettaisiin. Täynnä sääliä näitä kovaosaisia kohtaan Zoticus meni Konstantinuksen palatsiin ja pyysi häneltä kultaa ostaakseen helmiä ja jalokiviä keisarillisen kunnian kirkastamiseksi entistäkin mahtavammaksi. ”Kuten teidän majesteettinne tietää”, hän sanoi, ”olen hyvin perillä näistä asioista.” Saatuaan haluamansa määrän kultaa Zoticus riensi hankkimaan todellisia ikuisia jalokiviä: hän kulki kaupungin läpi ja aina nähdessään jonkun, jota vietiin karkotettavaksi tai hukutettavaksi, hän osti tämän vapaaksi. Zoticus vei heidät Bosporin salmen toiselle rannalle eräälle kukkulalle, jonne hän järjesti telttoja ja pieniä katoksia. Hän hoiti sairaita lievittäen heidän kärsimyksiään ja lohduttaen heitä. Zoticus perusti Konstantinopoliin suojakodin orvoille ja sairaalan köyhille. Tämä oli yksi ensimmäisiä kristillisiä sairaaloita.

Kun areiolaismielinen Konstantius nousi valtaistuimelle isänsä kuoleman jälkeen vuonna 337, hän alkoi painostaa ortodokseja. Zoticuksen saamia etuoikeuksia kadehtineet hovimiehet panettelivat häntä keisarille arvostellen sekä hänen mielipiteitään että julkisten varojen tuhlaamista lepraisten hoitoon. Heidän juonittelunsa kiihtyivät entisestään, kun kaupunkia alkoi uhata nälänhätä, josta he syyttivät Zoticusta. Odottamatta Konstantiuksen kantaa pyhä Zoticus saapui arkailematta hoviin ja tarjoutui näyttämään keisarille ne jalokivet, jotka oli ostanut tälle.

Kun he lähestyivät kukkulaa, Konstantius hämmästyi nähdessään sairaiden suuren joukon tulevan häntä vastaan järjestäytyneessä kulkueessa. Heillä oli soihtuja käsissään, ja ryhmää johti keisarin oma tytär, jonka Zoticus oli pelastanut hukuttamiselta tämän sairastuttua lepraan. Zoticus lausui ihmettelevälle keisarille: ”Nämä ovat kallisarvoisia jalokiviä ja loistavia helmiä, jotka välkehtivät taivaallisen valtakunnan kruunussa, ja sen olet saava heidän rukouksiensa kautta. Päätin ostaa heidät sinun sielusi pelastuksen tähden.”

Julma valtias ei tuntenut edes isällistä kiintymystä vaan raivostui ja määräsi sotilaansa pidättämään Zoticuksen ja kiskomaan häntä villien muulien perässä, kunnes hänen ruumiinsa olisi ruhjoutunut palasiksi. Sotilaitten usuttamina muulit ryntäsivät alamäkeen kiskoen pyhää Zoticusta yli kivien ja läpi piikkipensaiden. Sitten muulit kääntyivät takaisin ja rynnistivät kukkulan huipulle ja pysähtyivät ikään kuin kunnioittaakseen pyhän ruumista. Sotilaat eivät enää saaneet niitä liikkeelle.

Legendan mukaan Zoticuksen silmä olisi pudonnut Pyhän Panteleimonin kirkon eteen, jonne puhkesi välittömästi lähde. Kukkulalla muulit alkoivat puhua ilmoittaen, että pyhä oli haudattava juuri siihen mihin ne olivat pysähtyneet. Keisari alkoi katua tekoaan ja antoi haudata pyhän Zoticuksen ruumiin kukkulalle asianmukaisin menoin. Samalle paikalle hän määräsi rakennettavaksi sairaalan lepraisille. Sen yhteydessä toimi myöhemmin myös vanhainkoti ja majatalo. Sairaala toimi vuosisatojen ajan tarjoten parasta hoitoa mitä ihmisvoimin oli annettavissa. Monet paranivat myös pyhän Zoticuksen rukousten kautta. Häntä kunnioitetaan ”kaupunkien kuningattaren” kaikkien hyväntekeväisyyslaitosten isähahmona. Slaavilaisissa kalentereissa hänen muistopäivänsä on yleensä 30.12.

Anysios nousi Tessalonikan piispanistuimelle oppi-isänsä Akholioksen kuoltua vuonna 383. Hän oli oletettavasti saanut nimensä pyhän Anysian (30.12.) mukaan. Pyhä Ambrosius (7.12.) ylisti Anysioksen intoa ja uskoi hänen piispuudestaan tulevan menestyksekkään. Paavi Damasus (11.12.) teki hänestä Illyrian vikaarin. Alueen kirkollisesta hallinnosta muodostui myöhemmin Rooman ja Konstantinopolin välinen riidanaihe. Anysioksen aikana Tessalonikassa tapahtuivat ne veriteot, joita keisari Teodosius joutui katumaan pyhän Ambrosiuksen edessä.

Pyhä Anysios oli mukana vuoden 391 paikallisessa kirkolliskokouksessa, joka asettui puolustamaan Jumalanäidin neitsyyttä Sardeksen piispa Bonosoksen väitteitä vastaan. Anysios tuki Johannes Krysostomosta tämän jouduttua vainon kohteeksi. Vuonna 404 hän vetosi viidentoista muun makedonialaisen piispan kanssa paavi Innocentukseen Krysostomoksen puolesta. Johannes lähetti Anysiokselle myöhemmin kiitoskirjeen kehottaen tätä taistelemaan kirkon eheyttämiseksi. Pyhä Anysios kuoli pian tämän jälkeen vuosien 405–410 tienoilla.

Kun kirkko oli saanut tunnustetun aseman Rooman valtakunnassa, useat naiset Rooman aristokraattisista perheistä innostuivat Egyptin erakkojen kilvoituksia kuvaavista kertomuksista ja pyhän Hieronymuksen (15.6.) palavista opetuspuheista siinä määrin, että päättivät luopua maailman turhuuksista ja lähteä vaeltamaan taivasten valtakuntaan johtavaa kapeaa tietä. Heitä olivat pyhät Asella (6.12.), Fabiola (27.12.), Paula ja hänen tyttärensä Eustochium (26.1.) sekä Melania Vanhempi, jolla ei ole virallista muistopäivää, ja hänen lapsenlapsensa, tänään muisteltava Melania Nuorempi. He kaikki luopuivat rikkaudesta, kunniasta ja helposta elämästä ja omistautuivat laupeudentöille ja askeettisiin kilvoituksiin joko kotikaupungissaan Roomassa tai Pyhässä maassa.

Valeria Melania syntyi vuonna 383. Hänet annettiin vastoin tahtoaan jo 14-vuotiaana vaimoksi 17-vuotiaalle Pinianus-nimiselle sukulaiselleen. Melania ehdotti puolisolleen häiden jälkeen, että he omistautuisivat salaa neitseelliseen elämään. Pinianus sen sijaan esitti, että he hankkisivat ensin kaksi lasta sukua jatkamaan ja antautuisivat kilvoitteluelämään sen jälkeen. Heille syntyikin tytär, jonka he omistivat Herralle. Melania alkoi jo käyttää karkeita vaatteita silkkipukunsa alla ja kilvoitteli salaa, mutta Pinianus tahtoi ehdottomasti vielä toisen lapsen. Vuonna 403 Melania synnyttikin pojan. Lapsi syntyi ennen aikojaan ja kuoli pian. Melania oli itsekin kuolla synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin. Pinianus lupasi, että tästedes he eläisivät neitseellisesti, ja Melania alkoi tervehtyä. Hänen isoäitinsä Melania Vanhempi, joka oli 37 vuoden oleskelun jälkeen palannut Roomaan Pyhältä maalta, rohkaisi heitä tässä pyhässä päätöksessä. Pian myös perheen tytär kuoli, samoin Pinianuksen isä.

Vapaina kaikista maallisista velvoituksista 20-vuotias Melania ja 23-vuotias Pinianus vetäytyivät Rooman lähettyvillä olleille tiluksilleen alkaen huolehtia matkustavaisista ja auttaa sairaita ja vankeja. Melania ompeli omin käsin Pinianukselle karkean jouhipuvun ja kasvatti tätä kilvoituselämään. Noihin aikoihin he molemmat näkivät unessa korkean muurin, jonka yli heidän piti kiivetä, ennen kuin pääsisivät ahtaan portin kautta taivasten valtakuntaan. He ymmärsivät hyvin unen merkityksen ja alkoivat vähitellen luopua suuresta omaisuudestaan. Tämä ei kuitenkaan ollut yksinkertainen tehtävä, sillä kummallakin oli omistuksessaan maita aina Brittein saarilta Afrikkaan saakka. Näillä tiloilla oli niin mahtavia rakennuksia, että ainoastaan keisari olisi pystynyt ostamaan niitä. Tällaisten suurten omaisuuksien hajottamisella olisi ollut seurauksia koko keisarikunnan taloudelle, ja siksi jotkut heidän sukulaisensa senaattorit yrittivät kaikin keinoin estää heidän aikeensa. Melania sai kuitenkin suunnitelmalleen keisarinnan tuen.

Ensiksi Melania vapautti 8 000 orjaansa antaen jokaiselle uuden elämän alkupääomaksi kolme kultarahaa. Sitten hän pani välittäjänsä ohjaamaan kultavirrat valtakunnan itäosaan, jossa rakennettiin tuolloin paljon kirkkoja ja luostareita. Kulta, jalokivet ja kallisarvoiset maljat ja silkkikankaat omistettiin näille Jumalan temppeleille. Melania ja Pinianus luovuttivat kokonaisia alueita kirkolle tai jakoivat niiden myynnistä saamansa rahat almuina köyhille.

Kun gootit Alarikin johdolla valtasivat Rooman vuonna 410 ja aiheuttivat pakokauhua koko Italiassa, Melania ja Pinianus siirtyivät Sisiliaan mukanaan 60 neitsyttä ja 30 munkkia. Sieltä he purjehtivat Pohjois-Afrikkaan, missä he saattoivat päätökseen omaisuutensa myynnin. Saamillaan rahoilla he avustivat goottien hyökkäyksen uhreja ja auttoivat uusien luostarien perustamisessa.

Saatuaan suuren tehtävänsä loppuun Melania antautui maallisista huolista vapautuneena askeettiseen kilvoitteluun. Vaikka hän oli tuskin 30-vuotias, jumalallinen rakkaus paloi hänen sydämessään sellaisella liekillä, että hän omaksui ankarimpien erämaakilvoittelijoiden elämäntavan tekemättä mitään myönnytyksiä entisille hienostuneille tottumuksilleen. Vähitellen hän totutti itsensä paastomaan täydellisesti viisi arkipäivää ja syömään vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Hänen äitinsä Albina, joka seurasi häntä kaikkialle, onnistui suostuttelemaan hänet lisäämään pääsiäisviikon kolmena ensimmäisenä päivänä hiukan öljyä ravintoonsa, joka oli yleensä veteen keitettyä. Melanian suurin ilo oli pyhän Raamatun tutkiskelu ja pyhien elämäkerrat, joita hän pystyi lukemaan paitsi latinaksi myös kreikaksi.

Öisin Melania lepäsi kaksi tuntia ja vietti loppuyön valvoen ja rukoillen. Hän opetti kanssaan asuville neitseille, että neitsyyteen pitää yhdistää tarkkaavaisuus ja palava Yljän tulemisen odotus. Vaikka Melania olisikin halunnut omistautua kokonaan rukouskilvoitukseen, se ei ollut mahdollista hänen monien velvollisuuksiensa vuoksi. Niinpä hän vietti päivät harjoittaen laupeudentekoja, mutta sulkeutui öisin ahtaaseen komeroon, missä hänellä ei ollut tilaa edes käydä pitkäkseen. Ylpeyteen houkuttelevat ajatukset hän torjui halveksivalla itseironialla ja oli niin lempeä yhteydessään ihmisiin, että saattoi kuolinvuoteellaan sanoa, ettei koskaan ollut mennyt illalla levolle vihoissaan kenellekään.

Vietettyään seitsemän vuotta Pohjois-Afrikassa Melania lähti yhdessä äitinsä ja entisen miehensä, nykyisen hengellisen veljensä Pinianuksen kanssa Pohjois-Afrikasta kohti Pyhää maata. Matkalla he pysähtyivät Aleksandriassa tavatakseen patriarkka Kyrilloksen. Jerusalemiin saavuttuaan Melania vietti kaikki päivänsä Pyhän haudan kirkossa, ja öisin, kun kirkon ovet suljettiin, hän jäi Golgatalle rukoilemaan aamuun asti.

Sitten Melania lähti Pinianuksen kanssa Egyptiin tutustuakseen Nitrian erämaan kilvoittelijoihin. Hänen äitinsä jäi Jerusalemiin rakennuttamaan Melanialle keljaa Öljymäelle. Melania viipyi Nitriassa puoli vuotta ja keskusteli monien erämaaisien kanssa, joista kuuluisimpia ovat abbat Pambo, Serapion ja Pafnutios. Melania jakoi erakoille myös avustusta, mutta jotkut heistä eivät tahtoneet ottaa vastaan pienintäkään rahasummaa.

Palattuaan Jerusalemiin Melania asettui keljaansa Öljymäelle, missä hän eli neljätoista vuotta (417–431). Joka vuosi teofaniasta (loppiainen) pääsiäiseen saakka hän eli täysin eristäytyneenä istuen tuhkakasan päällä rukoilemassa jouhipaita yllään. Tuona aikana hän suostui tapaamaan vain äitiään, Pinianosta ja nuorta serkkuaan Paulaa, joka oli pyhän Paulan tytär.

Vaikka Melania elikin ankarasti ja eristäytyneenä, hän seurasi tarkoin kirkon elämää. Hän oli innokas oikean opin kannattaja ja vastusti Pelagiusta, joka korosti ihmisen vapaan tahdon merkitystä niin, ettei Jumalan armolle näyttänyt jäävän sijaa. Melanian oppi-isiä olivat pyhä Hieronymus, jonka hän kohtasi Betlehemissä, ja pyhä Augustinus, joka kunnioitti häntä suuresti ja omisti hänelle vuonna 418 kirjoittamansa teoksen Kristuksen armosta ja perisynnistä.

Äitinsä kuoltua vuonna 431 Melania luopui eristäytyneisyydestään ja perusti Pinianuksen kanssa Öljymäelle luostarin, joka noudatti roomalaista jumalanpalvelusjärjestystä. Pian sinne kerääntyi 90 nunnaa. Nöyryydessään Melania ei suostunut ryhtymään luostarin johtajaksi, vaan antoi johtoaseman toiselle sisarelle. Hän otti kuitenkin omaksi tehtäväkseen hengellisen ohjauksen, jota hän ei antanut ainoastaan sanoillaan vaan myös oman elämänsä esimerkillä. Hänestä tuli kaikkien palvelija. Hän kävi salaa hoitamassa sairaita sisaria ja otti suorittaakseen luostarin epämiellyttävimmät tehtävät. Melania opetti sisarille sielun ja ruumiin neitseellisyyttä ja neuvoi heitä käyttämän itseään kohtaan Herran suosittelemaa siunattua ”väkivaltaa” (Matt. 11:12) luopuakseen omasta tahdostaan. Hyveiden rakennelma on vakaa, kun se pystytetään kuuliaisuuden perustalle. Ottaen esimerkkejä kilvoittelijoiden elämästä hän kehotti sisaria olemaan kestäviä hengellisessä taistelussa, tunnistamaan Paholaisen juonet ja keskittymään rukoukseen.

Kun Pinianus kuoli vuona 432, Melania hautasi hänet äitinsä haudan luo lähelle paikkaa, jossa Kristus oli puhunut Jerusalemin hävityksestä. Tämän jälkeen Melania sulkeutui vuodeksi keljaansa täydelliseen eristäytyneisyyteen. Sitten hän antoi pappi Gerontiokselle, joka oli hänen oppilaansa ja hänen elämäkertansa kirjoittaja, tehtäväksi perustaa paikalle munkkiluostarin, jonka hengellisestä ohjauksesta hän itse vastasi.

Melanian tarkoitus oli jatkaa hiljaista kilvoituselämäänsä kuolemaansa asti, mutta eräänä päivänä hänelle tuli kirje Konstantinopolista, jossa hänen setänsä Rooman maaherra Vulusius oli käymässä. Kirjeessä häntä pyydettiin tulemaan tervehtimään setäänsä. Setä oli vielä epäjumalanpalvelija, mutta hänet oli valittu maaherraksi lähinnä sotilaallisten ansioittensa johdosta. Melania ei ollut varma, oliko Jumalan tahto, että hän jättäisi kilvoituselämän edes vähäksi aikaa mennäkseen itäiseen pääkaupunkiin. Hän tiedusteli hengellisten isiensä mielipidettä asiasta, ja he olivat sitä mieltä, että hänen oli mentävä, sillä siitä koituisi suurta hyötyä.

Niinpä Melania vuoden 436 loppupuolella saapui Konstantinopoliin ja tapasi siellä setänsä vakavasti sairaana. Setä hämmästeli hänen askeesin muuttamaa ulkonäköään. Tästä Melania sai aiheen todistaa Kristuksesta, jonka voimasta niin monet ylhäiset ja rikkaat olivat hylännet kaikki maalliset ja ajalliset nautinnot löydettyään niiden sijaan jotain parempaa. Melanian sanat ja koko persoonallisuus saivat aikaan sen, mitä monet viisaat miehet, kuten pyhä Augustinus, olivat turhaan yrittäneet: Vulusius alkoi katua ja päätti ottaa vastaan kristinuskon. Patriarkka Proklos kastoi hänet vähän ennen hänen kuolemaansa. Samalla matkalla Melania tutustui keisarinna Eudokiaan (n. 400–460), jolle hän suositteli lämpimästi pyhiinvaellusta Jerusalemiin. Noihin aikoihin Konstantinopoli oli sekasorron vallassa Nestorioksen harhaopin takia. Melania puolusti siellä vielä ortodoksista uskoa ennen kuin palasi luostariinsa Öljymäelle.

Seuraavana vuonna keisarinna Eudokia teki pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle. Melanian yhteisö teki keisarinnaan vaikutuksen ja hän myös hyötyi keskusteluista tämän kanssa. Hän käytti Melaniaa neuvonantajanaan päättäessään, mihin kirkkoihin ja luostareihin luovuttaisi tuomansa runsaat lahjat.

Jumala antoi Melanialle sairauksien parantamisen armolahjan. Välttyäkseen omahyväisyydeltä Melania tapasi antaa esirukouksia pyytäville öljyä marttyyrien haudoilla olleista öljylampuista tai jotain jollekulle pyhälle ihmiselle kuulunutta. Näin hän pyrki salaamaan oman osuutensa parantumiseen.

Melanian kilvoitustie alkoi lähestyä loppuaan. Hänen ainoana toiveenaan olikin enää päästä lähtemään tästä maailmasta ja olla Kristuksen kanssa. Hän sairastui vuonna 439 viettäessään joulua Betlehemissä. Palattuaan Jerusalemiin hän kokosi luostarinsa nunnat ympärilleen antaakseen heille hengellisen testamenttinsa. Hän vakuutti olevansa aina näkymättömästi heidän kanssaan ja huolehtivansa heidän tarpeistaan, jos he vain noudattaisivat uskollisesti hänen ohjeitaan ja pitäisivät viisaiden morsiusneitojen tavoin lamppunsa palamassa (Matt. 25:1-13). Sairastettuaan kuusi päivää hän antoi viimeiset ohjeensa myös munkeille ja nimitti Gerontioksen molempien luostareiden johtajaksi ja hengelliseksi isäksi. Sen jälkeen hän vaipui lempeästi kuolonuneen lausuen viimeisiksi sanoikseen: ”Niin kuin Herra tahtoo, niin tapahtukoon.”

Tieto Melanian kuolemasta levisi nopeasti, ja munkkeja ja erakoita riensi eri puolelta Palestiinaa Jerusalemiin hänen hautajaisiinsa. Toimitettiin kokoöinen vigilia. Kun Melania aamun sarastaessa haudattiin, munkit peittivät hänet pyhille kilvoittelijoille kuuluneilla vaatteilla, vöillä ja kaavuilla välittäen näin hänelle heidän siunauksensa.

Idässä Melaniaa alettiin kunnioittaa pyhänä ja hänen elämäkertansa laadittiin heti hänen kuolemansa jälkeen. Lännen kirkossa hän kuitenkin tuli laajemmin tunnetuksi vasta vuonna 1905 kardinaali Rampollan löydettyä ja julkaistua Melanian elämäkerran. Pyhän Melanian luostari tuhoutui monien muiden pyhien paikkojen tavoin vuonna 614 persialaisten hyökätessä Pyhään maahan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.