Päivän synaksario

1.10.

Jumalanäidin suojeluksen juhla sai alkunsa keisari Leo VI:n aikana (886–912). Pyhä Andreas Houkka (2.10.) näki Konstantinopolin Blahernan kirkossa kokoöisen vigilian aikana näyn, jossa Jumalanäiti astui sisään narteksista ja nousi säteilevänä korkeuksiin Johannes Edelläkävijän ja Johannes Evankelistan saattamana ja enkelien veisatessa. Jumalanäiti laskeutui ambonille ja siirtyi solealle; hän polvistui ja rukoili Poikaansa kristittyjen pelastuksen puolesta. Silloin Andreas meni oppilaansa Epifanioksen luokse ja kysyi, näkeekö hänkin maailman Valtiattaren. ”Kyllä, sinun rukouksiesi avulla näen ja ihmettelen”, vastasi Epifanios. Rukoiltuaan solealla Maria astui alttaritilaan, jonka reliikkiarkussa säilytettiin hänen huntuaan. Hän nosti sen käsivarsilleen, siirtyi kuninkaallisten ovien eteen ja puki hunnun päälleen. Sitten hän levitti hunnun kirkkokansan ylle verhoten sillä heidät kaikki suojelukseensa. Niin kauan kuin huntu oli kansan yllä, hän välitti kirkkokansalle Jumalan armolahjoja. Sitten Jumalansynnyttäjä kohosi hiljaa taivaaseen, ja hänen suojeluksensa muuttui vähitellen näkymättömäksi, mutta hänen armovoimansa ei poistunut.

Tästä näystä sai alkunsa Jumalanäidin suojeluksen juhla, jota rakastetaan erityisesti slaavilaisessa traditiossa. Kreikassa juhlaa vietetään maan toiseen kansallispäivään yhdistettynä 28.10.

Jumalansynnyttäjä suojelee koko Kristuksen kirkkoa, joka on uusi Jerusalem. Kaikkialla ja joka hetki maailman valtiatar verhoaa kristityt salaisesti suojeluksellaan rukoillessaan Poikaansa ja Herraansa maailman pelastuksen puolesta.

Pyhä Ananias (arameaksi Hananja, ’laupias’) kuului Kristuksen seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Kolme vuotta Herran taivaaseenastumisen jälkeen hän oli Damaskoksen seurakunnan johtohahmoja. Hän noudatti Mooseksen lakia hurskaasti, ja kaikki kaupungin juutalaiset kunnioittivat häntä.

Kun Saul oli matkalla Damaskokseen ottamaan kiinni sikäläisiä kristittyjä, jumalallinen kirkkaus ympäröi hänet ja hän menetti näkönsä. Silloin Herra ilmestyi Ananiakselle näyssä ja käski hänen mennä Damaskoksen Suorallekadulle ja etsiä käsiinsä Saul, jota sanottiin Tarsolaiseksi. Ananias epäröi, koska tiesi Saulin maineen kristittyjen vihamiehenä, mutta Jumala ilmoitti valinneensa Saulin omaksi aseekseen. Niin Ananias meni Paavalin luo, asetti kätensä hänen päälleen ja sanoi: ”Saul, veljeni, Herra on lähettänyt minut, jotta saisit näkösi takaisin ja täyttyisit Pyhällä Hengellä.” Saul sai näkönsä, ja Ananias kastoi Saulin, jota alettiin kutsua myös Paavaliksi.

Myöhemmin apostolit vihkivät Ananiaksen Damaskoksen piispaksi. Hän julisti evankeliumia rohkeasti niin juutalaisille kuin pakanoille vaaroista piittaamatta. Damaskoksen lisäksi hän saarnasi Eleutheropoliksessa, jossa hän paransi monia sairaita, ja paljon kansaa kääntyi kristityiksi. Valtaapitävät alkoivat pitää häntä vaarallisena. Kaupungin kuvernööri Lukianos pidätytti Ananiaksen ja pyysi häntä uhraamaan epäjumalille. Koska Ananias tunnusti järkähtämättä Kristusta, Lukianos määräsi hänet ruoskittavaksi häränjänteillä. Hänen vatsaansa raastettiin ja lihaansa poltettiin palavilla soihduilla. Sitten Ananias vietiin kaupungin muurien ulkopuolelle kivitettäväksi. Ananias kohotti kätensä ja katseensa kohti taivasta ja rukoili, että Herra vastaanottaisi hänen sielunsa otollisena uhrina. Niin pyhä Ananias jätti maallisen asumuksensa ja siirtyi Herran valittujen taivaalliseen yhteyteen. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä Domninus eli Tessalonikassa keisari Maximianuksen hallitusaikana (286–305). Hän oli kristitystä perheestä ja opetti sanoin ja teoin pelastuksen tietä muillekin kaupunkilaisille. Noihin aikoihin keisari saapui vierailulle Tessalonikaan, jonne hän oli parhaillaan rakennuttamassa palatsia. Hänen korviinsa kantautui, että Domninus julisti Kristusta koko kaupungissa ja tuomitsi epäjumalien palvonnan. Niinpä hän määräsi Domninuksen pidätettäväksi ja kysyi häneltä vihaisesti: ”Kuinka on mahdollista, että vieläpä meidän täällä ollessammekin sinä julkeat julistaa jotain vierasmaalaista jumaluutta ja kieltäydyt uhraamasta isiemme jumalille?”

Mitkään keisarin uhkaukset eivät saaneet Domninusta horjumaan. Kidutustenkaan aikana hän ei lakannut pilkkaamasta tyrannia. Silloin Maximianus käski viedä hänet ulos kaupungista ja rikkoa kaikki hänen luunsa sekä katkaista hänen jalkansa. Domninus ei kuollut heti, vaan eli vielä seitsemän päivää mitään syömättä ja Jumalaa ylistäen, sillä hengessään hän oli jo taivaallisissa majoissa.

Pyhä apostolienvertainen Nina (Nino, muistopäivä 14.1.) saapui Iberiaan eli Georgiaan vuonna 319 ja alkoi valistaa pakanallista kansaa Kristuksen evankeliumin valolla. Hän paransi kuningattaren vaikeasta sairaudesta, minkä jälkeen tämä otti pyhän kasteen. Kuningattaren nimi oli parantajansa tavoin Nina (Nino) ja hänestä tuli harras kristitty. Puolisonsa ihmeellisestä parantumisesta huolimatta kuningas Mirian (265–342) halusi luovuttaa pyhän Ninan kidutettavaksi. Hänen suunnitellessaan teloitusta aurinko pimeni äkisti ja kuningas menetti näkönsä. Hoviväki alkoi kauhuissaan rukoilla pakanallisia jumalia palauttamaan päivänvalon, mutta pimeys syveni entisestään. Silloin kaikki huusivat yhteen ääneen apua pyhän Ninan saarnaamalta Jumalalta. Pimeys hälveni ja auringonsäteet alkoivat taas loistaa. Tämä tapahtui 6.5.319.

Pyhä Nina paransi kuningas Mirianin sokeudesta, minkä jälkeen tämä seurueineen otti vastaan pyhän kasteen. Vuoteen 324 mennessä kristinusko oli saanut pysyvän jalansijan Georgiassa.

Pyhän Remigiuksen (Remi) vanhemmat olivat hurskaita gallialaisylimyksiä. Remigiuksen äiti oli pyhä Celine, jonka ensimmäisestä pojasta tuli Soissonsin kahdestoista piispa pyhä Principius ja toisesta saman istuimen kolmannentoista piispan isä. Montanus-niminen sokea erakko, joka suri tuon ajan kirkon kehnoa tilaa, sai kolme kertaa nähdä jumalallisen ilmestyksen. Sen perusteella hän kertoi Celinelle, että hän saisi vielä kolmannen pojan, josta tulee frankkien valo ja joka johdattaa tuon valloittajakansan pois epäjumalanpalveluksesta. Tämän profetian jälkeen pyhä Remigius syntyi vuoden 437 tienoilla. Hän alkoi jo lapsuudessaan syventyä maallisiin ja hengellisiin kirjoihin. Vartuttuaan hän vetäytyi pieneen majaan, jossa hän eli hiljaisuudessa kilvoitellen.

Kun Reimsiin tarvittiin uutta piispaa, papisto ja kansa hakivat Remigiuksen ja kantoivat hänet riemusaatossa piispanistuimelle. Remigius oli tuolloin vain 22-vuotias maallikko. Piispaksivihkimisen aikana hänen otsastaan hohti valoa ja ilmassa tuntui suloista taivaallista tuoksua. Remigius oli ulkonäöltään epätavallisen pitkä, arvokas, tyyni ja vaikutti eristäytyvältä. Hänessä yhdistyivät oppineisuus ja nöyryys, sivistyneisyys ja lähimmäisenrakkaus.

Piispa Remigius oli pian Pohjois-Gallian tunnetuimpia hahmoja. Joukoittain ihmisiä kääntyi kristityiksi hänen johdollaan. Remigius perusti uusia seurakuntia ja piispanistuimia. Hän kehotti barbaarijoukkojen hävityksen kohteeksi joutuneita antamaan anteeksi, rakastamaan vihollisiaan ja kaipaamaan omaisuuden sijasta tulevaa maailmaa. Piispan julistusta vahvistivat ihmeet ja tunnusteot. Kun Reimsin kaupunki oli tuhoutua tulipaloon, hän astui itse tulta päin risti kädessään, teki ristinmerkin, ja liekit alkoivat peräytyä sitä mukaa kuin hän asteli eteenpäin. Sairaita parani, pahojen henkien vaivaamia vapautui ja eräs nuori nainen heräsi kuolleista. Pyhä piispa oli sovussa koko luomakunnan kanssa: kun hän oli ruokailemassa, linnut tulivat syömään hänen kädestään.

Aika oli vaikeaa Länsi-Roomalle ja sen kristityille. Ranskan eteläosat olivat areiolaisten goottien ja burgundilaisten vallassa, alemannit valtasivat Reinin rantoja ja pakanalliset frankit hallitsivat pohjoista Galliaa. Silloin Jumalan suunnitelma alkoi toteutua pyhän Remigiuksen kautta. Frankkien hallitsija, viides merovingi-kuningas Klodvig (Clovis) oli vuonna 482 perinyt valtaistuimen vain 15-vuotiaana. Klodvig ihaili kristittyjä munkkeja ja kunnioitti suuresti piispa Remigiusta, joka oli sopiva henkilö opettamaan, miten nuori johtaja voi johtaa viisaasti. Vuonna 493 kuningas Klodvig meni naimisiin kristityn neidon Clotilden (3.6.) kanssa, jolla oli hyvä vaikutus nuoreen hallitsijaan. Kolmen vuoden kuluttua edessä oli suuri Tolbiacin taistelu alemannien armeijaa vastaan, joka oli lukumäärältään ylivoimainen. Clotilde sai miehensä lupaamaan, että hän kääntyisi kristityksi, jos selviäisi taistelusta voittajana. Ja tapahtui, että frankkien pieni armeija sai taistelussa loisteliaan voiton.

Piispa Remigius alkoi opettaa Klodvigille kristinuskon pyhiä salaisuuksia. Jumalan Pojan kärsimyksistä kuullessaan kuningas huudahti: ”Olisinpa ollut siellä frankkeineni, niin olisin kyllä vapauttanut Hänet!” Kahden vuoden kuluttua kaikki frankkien arvohenkilöt kutsuttiin Reimsiin kuninkaan kastejuhlaan. Sen aattona Remigius piti tälle arvovaltaiselle joukolle kovan saarnan, jossa hän julisti rohkeasti väärien jumalien turhuutta ja kristinuskon pyhien salaisuuksien suuruutta. Ihmiset näkivät, kuinka taivaallinen valo alkoi hohtaa kirkossa. Kuningasta kastaessaan Remigius lausui: ”Taivuta alas pääsi, ylpeä Sicamber; ylistä mitä olet polttanut ja polta mitä olet ylistänyt.” Silloin Remigius huomasi, että häneltä puuttuu pyhää öljyä kuninkaan voitelemiseksi, ja alkoi rukoilla Jumalaa, jolloin taivaalta laskeutui valkoinen kyyhkynen mukanaan pieni öljypullo.

Klodvigin jälkeen kastettiin kaksi hänen sisaristaan, kolmetuhatta ylimystä ja sotilasta. Tämä oli käännekohta frankkien kansan kristillistymiselle ja kristillisen Ranskan synnylle. Pyhän Remigiuksen hengellisen ohjauksen alaisuudessa Klodvig toimi kuin toinen Konstantinus tehden parhaansa saadakseen yhdistettyä Gallian eripuraiset kansanosat ja vahvistaakseen kansaansa oikeassa uskossa.

Pyhä Remigius oli piispana 74 vuotta, kauemmin kuin kukaan toinen kirkon historiassa. Hän käännytti niin paljon kansaa, että jätti jälkeensä lähes kokonaan kristityn Ranskan. Koska muualla Euroopassa ei tuohon aikaan ollut kristittyjä kuninkaita, Ranskaa on kutsuttu ”Kirkon vanhimmaksi tyttäreksi”. Vanhetessaan pyhä Remigius menetti näkönsä mutta ei toivoaan: hän sai näkönsä vielä ihmeellisesti takaisin. Toimitettuaan jumalallisen liturgian viimeisen kerran hän nukkui pois rauhassa vuonna 533 täytettyään menestyksekkäästi sen suuren tehtävän, jonka Jumala oli hänelle varannut.

Armon täyttämä pyhä Romanos Melodos syntyi 400-luvulla Syyriassa Emesan (Homs) kaupungissa. Hän palveli kirkkoa diakonina ensin Beirutissa ja asettui vuoden 496 tienoilla Konstantinopoliin. Hänen hyveellinen elämänsä oli loistelias esikuva uskoville. Romanos palveli nuhteettomasti Jumalanäidille pyhitetyssä kirkossa, johon hänet oli nimitetty. Öisin hän rukoili yksin joko kirkossa tai niityillä kaupungin ulkopuolella.

Romanoksen ääni oli kuitenkin heikko. Kerrotaan, että kun hän luki katismapsalmeja Blahernan kirkossa Kristuksen syntymäjuhlan aattopäivänä, hänen lukemisensa oli niin avutonta, että lukijaa oli vaihdettava kesken palveluksen papiston naureskellessa hänelle. Murheen murtama Romanos rukoili aattoiltana Jumalanäidin ikonin edessä. Silloin Jumalanäiti ilmestyi hänelle pidellen kädessään kirjakääröä, jonka hän antoi Romanokselle ja käski häntä syömään sen. Kääröä maistaessaan Romanos tunsi suunsa täyttyvän sanoinkuvaamattomalla makeudella. Romanos nousi ambonille ja alkoi laulaa enkelimäisellä äänellä kontakkia ”Tänä päivänä Neitsyt Yliolennollisen synnyttää…”[1] Näin pyhä Romanos sai samalla kertaa säveltämisen, sanoittamisen ja laulamisen lahjan, joka pysyi hänellä koko hänen loppuikänsä.

Pyhän Hengen innoittamana pyhä Romanos kaunisti useimmat kirkkovuoden juhlat ihastuttavilla veisuilla. Hänen kerrotaan kirjoittaneen yli tuhat kontakkirunoelmaa. Näistä meidän päiviimme on säilynyt 85.[2] Romanos toimi myös laulun opettajana. Jotkut ovat pitäneet myös ensimmäistä Jumalanäidin akatistosta hänen laatimanaan.

Ylistettyään oman aikansa Jumalaa äänellä, jonka oli Häneltä saanut, pyhä diakoni Romanos Melodos nukkui pois vuoden 556 tienoilla. Näin hän liittyi enkelten kuoroon, jota oli saanut edustaa suloisesti jo maan päällä.


[1] Kristuksen syntymäjuhlan kanonissa 6. veisun jälkeen; suomenkielinen versio Rukouskirjan (OKJ, 2000) sivulla 183.

[2] Näistä osa on epäperäisiä. Tutkijoiden arviot varmasti aitojen määrästä ovat vaihdelleet 26:n ja 59:n välillä.

Pyhä Bavo syntyi vuonna 589 Belgian Brabantissa flaamilaiseen ylimysperheeseen. Hän oli nuorena hyvin itsekäs, kärsimätön ja kyltymätön nautintojen rakastaja. Hän myi omat palvelijansa orjiksi ja kävi väkivaltaiseksi. Bavo meni naimisiin sävyisän ja hurskaan neidon kanssa, joka kuitenkin kuoli yllättäen. Silloin Bavo joutui synnintuntoon ja alkoi tuntea syvää elämäntuskaa. Hän lähti Gentin kirkkoon kuullakseen pyhän Amandin (6.2.) julistusta. Amandin saarnan kautta Jumala kosketti Bavon sydäntä. Hän tuli kääntymykseen, ja Amandista tuli hänen ohjaajansa katumuksen tiellä. Amand otti hänet mukaansa lähetysmatkoilleen Flanderiin. Matkoilla he yöpyivät luostareissa, jolloin Bavo sai tarkkailla erilaisten luostarien tapoja. Lopulta Amand vihki hänet munkiksi.

Muutamien vuosien kuluttua Bavo palasi Gentiin ja rakennutti omille mailleen luostarin, jonka yhteyteen hän asettui erakoksi. Rahansa hän jakoi köyhille ja maan luostarille.

Kerran Bavo tapasi entisen palvelijansa, jota oli aikanaan kohdellut kaltoin, ja joutui ankaran katumuksen valtaan. Bavo polvistui hänen eteensä pyytäen anteeksiantoa ja vaati, että mies löisi häntä ja veisi hänet vankilaan. Luostariinsa palatessaan Bavo joutui Paholaisen nostattamien kiusausten ja syyttävien ajatusten kohteeksi. Niitä vastustaakseen Bavo alkoi harjoittaa ylimääräisiä kilvoituksia. Hän kytki jalkoihinsa kahleet kuin rikollinen ja kirkkoon lähtiessään kantoi mukanaan niin suurta kiveä kuin jaksoi.

Pyhä Bavo jätti erakkomajansa ja katosi Gentin metsiin. Lopulta ihmiset saivat tietää hänen asuvan ontossa jalavassa. Bavo eli puun ympärillä kasvaneilla raaoilla villikasveilla ja rukoili kiihkeästi öin ja päivin. Kun Bavon elinpaikka tuli ilmi, hän muutti yhä syvemmälle korpeen, jonne hän rakensi keljan oksista ja savesta. Bavo pelkäsi kuollakseen mainetta ja ihailijoiden suosiota. Hänen henkensä suuntautui taivasta kohti, eikä hän tehnyt minkäänlaisia järjestelyitä ulkonaisia ja maailmallisia asioita varten. Kansa rakasti pyhää askeettia ja löysi hänet pian uudelleen.

Paetakseen mainettaan Bavo hylkäsi erakkomajansa ja palasi Gentiin, pyhän Amandin luostariin. Sieltä hän siirtyi muutaman vuoden kuluttua keljaan, jonka hän kaivoi itselleen maan sisään. Se oli niin kapea ja matala, ettei hän mahtunut oikaisemaan itseään, mutta hänen sielunsa ojentautui siellä Jumalan rakkauden mittaamattomiin korkeuksiin. Kilvoituksessaan pyhä Bavo joutui demonien ankarien hyökkäyksien kohteeksi mutta kesti kaiken kärsivällisesti vankeudessa, jonka oli itselleen valinnut. Kerran Bavon keljan ympärille oli kerääntynyt kansaa saadakseen hänen siunauksensa ja kuullakseen hänen sanojaan. Kun Bavo tuli esiin, he näkivät, että hänet oli kruunattu valoristillä.

Viimeiset kolme vuottaan pyhä Bavo eli luostarissa. Tuntiessaan viimeisten hetkiensä lähestyvän hän kutsui avukseen erään vanhan papin, joka asui yksin erakkona. Bavo hyvästeli ympärilleen kerääntyneet autuaat Jumalan palvelijat ja sanoi lopuksi: ”Kristus itse on läsnä. Nouse, oi sieluni, näyttäytyäksesi Hänen edessään.” Pyhä Bavo nukkui kuolonuneen lokakuun 1. päivänä vuonna 654. Samaan aikaan hän ilmestyi pyhälle Gertrudille (17.3.) pyytäen tätä lähettämään hautaliinoja hautajaisiaan varten.

Keisari Konstantinos VI:n (780–797) ja keisarinna Irenen (797–802) aikana Georgian alue joutui emiiri Aleimin johtamien muslimien haltuun. Emiiri vangitsi Sebastopoliksen seudulla Zobia-nimisen luostarin pyhät kilvoittelijat tahtoen saada heidät tunnustamaan, että islam on oikea uskonto. Igumeni Mikael nuhteli arabien jumalatonta asennetta eikä suostunut kieltämään Kristusta. Hän rohkaisi oppilaitaan kärsimään kuoleman rohkeasti kuoleman voittajan Kristuksen tähden. Munkit syttyivät sellaisen uskon intoon, että ryntäsivät eteenpäin yhtenä rintamana ja taivuttivat kilvan päänsä alas miekan alle. Niin he saivat osakseen vanhurskaiden asuinsijat. Tämän jälkeen muslimit mestasivat igumeni Mikaelin, ja näin koko veljestö pääsi yhdessä rakkaan Herransa luo.

Pyhä Johannes syntyi Illyrian Dyrrakionissa (nykyinen Albanian Dürres) 1200-luvun lopulla. Hänen isänsä kuoli Johanneksen ollessa vielä lapsi. Hänen äitinsä piti huolta, että Johannes sai parhaat mahdolliset opettajat.

Johanneksella oli enkelimäisen kaunis lauluääni, jonka ansiosta hän tuli tunnetuksi jo nuorena. Hänen uransa johti hänet Konstantinopoliin, jossa hänestä tuli hovin kuoron paras laulaja ja keisarin suosikki. Keisari oli valmis järjestämään hänelle hyvän avioliiton, mutta nuorukaisen sydän oli toisaalla. Hän ajatteli vain, kuinka pääsisi jättämään maailman ja ryhtymään munkiksi. Kun Suuren lavran luostarin igumeni vieraili hovissa, Johannes tunsi tilaisuutensa tulleen. Johannes lähestyi igumenia ja alkoi käydä keskusteluja hänen kanssaan selittämättä, mikä hänen asemansa hovissa tarkkaan ottaen oli. Muutamassa päivässä igumeni vakuuttui hänen luostarikutsumuksestaan, puki hänet munkin pukuun ja otti mukaansa pyhälle Athosvuorelle.

Luostarissa Johanneksen tehtäväksi uskottiin vuohipukkien paimentaminen. Hän vietti koko päivän paimenessa vuorilla samalla rukoillen ja laulaen kirkkoveisuja niin kauniisti, että vuohetkin pysähtyivät kuuntelemaan. Koko luonto tuntui pidättävän henkeään ihanan laulun lumoamana. Kerran kuitenkin eräs erakkomunkki kuuli hänen laulavan ja kertoi hänestä igumenille. Silloin Johanneksen oli pakko ilmaista, kuka hän oli. Tällä välin keisari oli etsinyt häntä kaikkialta, mutta igumenin pyyntöjen taivuttamana salli lopulta hänen jäädä Athokselle.

Johannes asettui asumaan Lavran lähelle Pyhien ylienkelien skiittaan. Kuusi päivää viikossa hän vietti yksinäisyydessä, mutta sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän meni luostariin laulaakseen kirkossa oikealla kliirossilla saaden näin palvella veljiään. Hänen kaunis veisuunsa oli omiaan kohottamaan munkkien sydämet Jumalan puoleen.

Kerran suuren paaston viidentenä lauantaina, jolloin toimitetaan Jumalanäidin akatistospalvelus, Johannes pani parastaan ylistääkseen Jumalanäitiä hänen ansionsa mukaan. Kun oli vasemmanpuoleisen kuoron vuoro laulaa, Johannes nukahti kevyesti seisaalleen kirkkotuoliinsa. Silloin tapahtui, että Jumalanäiti itse ilmestyi hänelle ja pani hänen käteensä kultarahan sanoen: ”Ole tervehditty, poikani Johannes. Laula minulle ja minä en koskaan jätä sinua.” Johannes hätkähti hereille ja näki hämmästyksekseen kultarahan kädessään. Rahaa säilytettiin sittemmin luostarin kirkossa.

Tämän tapauksen jälkeen pyhä Johannes jatkoi laulamista entistäkin innokkaammin eikä koskaan jäänyt pois paikaltaan oikeanpuoleiselta kliirossilta. Paljosta seisomisesta hän sai pahan säärihaavan, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja paransi hänet sanoen: ”Tästä lähtien olet terve.” Johannes kiitti Jumalanäitiä ja vietti koko loppuelämänsä terveenä katumuksessa, paastossa ja jatkuvassa rukouksessa.

Pyhä Johannes tiesi kuolinpäivänsä etukäteen. Hän keräsi luokseen veljet, pyysi heiltä anteeksi ja käski heidän haudata hänet Pyhien ylienkelien keljamajan alueelle. Hänen sävellyksensä, joista monet ovat säilyneet käsikirjoituksissa, muodostavat merkkipaalun bysanttilaisen musiikin kehityksessä. Pyhän Johannes Kukuzeleksen tarkkaa kuolinvuotta ei tiedetä. Hänen lähtönsä tästä elämästä lienee kuitenkin tapahtunut ennen vuotta 1341.

Pyhä Gregorios kilvoitteli Athoksen pyhällä vuorella samoihin aikoihin Johannes Kukuzeleksen kanssa. Gregorios lauloi Suuren lavran jumalanpalveluksissa. Kerran teofanian aattopäivän liturgiassa hänen olisi pitänyt veisata tavanomainen Totisesti on kohtuullista, mutta hän alkoikin jumalallisen innoituksen vallassa laulaa: Sinun tähtesi, armoitettu, iloitsevat kaikki luodut.

Palveluksen lopulla Gregorios torkahti. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja antoi hänelle kultakolikon lausuen: ”Kuoronjohtaja, ota tämä laulustasi. Paljon kiitoksia!” Kolikkoa säilytetään edelleen luostarissa olevaan Jumalasynnyttäjän ikoniin kiinnitettynä. Elettyään Jumalaa miellyttäen pyhä Gregorios nukkui pois rauhassa. Gregorioksen saamaa ylistysveisua alettiin laulaa Basileios Suuren liturgiassa anaforan aikana.

Pyhittäjä Savva syntyi Tverin ruhtinaskunnassa 1300-luvun lopulla. Rakkaudesta Jumalaan hän vihkiytyi munkiksi eräässä Tverin luostarissa. Munkkiveljet rakastivat ja kunnioittivat Savvaa hänen nöyryytensä ja suurten kilvoitustensa tähden. Hän tuntui heistä kuin Jumalan enkeliltä, ja he valitsivat hänet luostarinsa igumeniksi. Myös seudun pajarit ja muut asukkaat pitivät häntä pyhänä ja sana hänen nöyryydestään ja hyveistään levisi laajalle. Ihmisiltä tuleva kunnia kiusasi pyhittäjä Savvaa ja hän meni joksikin aikaa Athosvuorelle.

Palattuaan takaisin Venäjälle Savva alkoi vaeltaa köyhänä munkkina Novgorodin luostareissa etsien rauhallista kilvoittelupaikkaa. Lopulta hän asettui erakoksi Višerajoen varrelle noin seitsemän kilometrin päähän Novgorodista.

Kerran eräs kaupungin asukas sattui kulkemaan sen paikan ohi, missä Savva kilvoitteli. Päivä oli helteinen, mutta erakko seisoi rukoilemassa eikä hievahtanutkaan, vaikka hänen kasvonsa olivat hyttysten peitossa ja verille syödyt. Hän oli niin uppoutunut rukoukseen, ettei tuntunut huomaavan mitään.

Kun Novgorodin arkkipiispa Johannes kuuli hiippakuntaansa tulleesta erakosta, hän lähetti edustajiaan kysymään, miten tämä oli rohjennut asettua paikalle ilman hänen siunaustaan. Pyhittäjä Savva vastasi, että hän oli vain tahtonut paeta maailmaa eikä suinkaan halunnut elää alueella ilman piispallista siunausta. Pian arkkipiispa lähti itse erämaahan tapaamaan kilvoittelijaa. Matkalla autuas Savva tuli häntä vastaan nukkavieruun viittaan pukeutuneena ja kumarsi nöyrästi maahan piispan edessä. Arkkipiispa siunasi pyhittäjän luullen häntä tavalliseksi pyhiinvaeltajaksi. Vasta erakkomajalla pyhä kertoi olevansa syntinen Savva. Esipaimen ihmetteli hänen nöyryyttään. Hän nautti pyhittäjän tarjoaman vaatimattoman aterian ja hyötyi hengellisestä keskustelusta hänen kanssaan.

Kerran kun pyhittäjä oli rakentamassa keljaa, pari rosvoa tuli hänen luokseen pahoissa aikeissa. Nöyriksi tekeytyen he tulivat pyytämään siunausta, mutta pyhittäjä näki heidän kavaluutensa ja sanoi: ”Lapseni, auttakaa minua nostamaan tämä hirsi seinän päälle.” Samalla hän kehotti heitä tarttumaan hirren kapeampaan päähän ja alkoi itse nostaa paksumpaa. Rosvot eivät millään saaneet hirttä nostettua, mutta vanhus nosti Jumalan avulla koko hirren vaivatta seinän päälle. Tämän nähtyään rosvot jättivät pyhittäjän rauhaan.

Pyhittäjä Savvan luokse tuli oppilaita ja hän perusti luostarin Herran taivaaseenastumisen kunniaksi. Itselleen hän pystytti pylvään ja vietti sen päällä koko viikon paastoten ja rukoillen. Lauantaina hän laskeutui pylväästä, osallistui pyhään ehtoolliseen ja ruokaili veljestön kanssa. Pidettyään sielua pelastavaisen opetuspuheen hän nousi jälleen pylvääseen ja kilvoitteli siellä seuraavaan lauantaihin asti. Pylvään päällä eläen hän ohjasi luokseen tulevia pyhiinvaeltajia, sekä munkkeja että maallikoita.

80 vuoden ikäisenä pyhittäjä Savva sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaansa. Hän kutsui munkkiveljet koolle ja antoi heille viimeiset hengelliset ohjeensa kehottaen heitä pysymään ortodoksisessa uskossa, pitämään munkkilupauksensa ja kilvoittelemaan nöyryydessä. Ennen kuolemaansa hän pyysi, etteivät veljet järjestäisi juhlallisia hautajaisia vaan saattaisivat hänen ruumiinsa ilman valmisteluja haudan lepoon. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän nukkui pois rauhassa lokakuun 1. päivänä vuonna 1460.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

2.10.

Pyhä Kyprianos eli Antiokiassa keisari Deciuksen hallituskaudella (249–251). Hän oli rikasta ja ylhäistä sukua ja hänen maineensa sekä filosofina että magian taitajana oli suuri. Samaan aikaan Antiokiassa asui säteilevän kaunis neito nimeltä Justa, jonka isä oli pakanallinen pappi. Eräänä päivänä Justa sattui kuuntelemaan kristityn diakonin opetusta Kristuksesta ja Hänen antamastaan iankaikkisesta elämästä. Puhe teki Justaan niin valtavan vaikutuksen, että hän uskoi heti koko sydämestään Kristukseen. Usko ja rakkaus Jumalaan muuttivat hänet niin, että myös hänen äitinsä kiinnostui ja alkoi uskoa. Äiti taivutti myös puolisonsa uskomaan Kristukseen. Kolmisin he menivät pyytämään piispa Optatokselta kastetta. Justa päätti pyhittää neitsyytensä Herralle ja viettää loppuelämänsä puhtaudessa, paastossa ja rukouksessa.

Eräs pakanallinen nuorukainen nimeltä Aglaidas (toisten lähteiden mukaan Kyprianos itse) rakastui kuitenkin tulisesti Justaan. Nähdessään, että neito torjui kaikki hänen lähestymisyrityksensä, hän pyysi epätoivoissaan Kyprianosta auttamaan häntä maagisilla taidoillaan. Kyprianos tutki kirjojaan ja kutsui avuksi demoneja, mutta mitkään hänen keinonsa eivät vaikuttaneet Justaan, niin palava oli tämän rakkaus taivaalliseen Ylkäänsä.

Kun Kyprianos näki, että hänen lähettämänsä demonit palasivat kolme kertaa takaisin tyhjin toimin Kristuksen armon ja ristinmerkin karkottamina, hän tunnusti, että kristinusko oli kaikkia hänen demonisia keinojaan voimakkaampi. Hänkin alkoi uskoa Kristukseen ja pyysi piispa Anthimokselta kastetta. Hän luopui taikuudesta ja poltti julkisesti sitä käsittelevät kirjansa. Lopulta hänestä itsestään tuli piispa ja hän vihki Justan diakonissaksi nimellä Justina.

Deciuksen vainon aikana sekä Kyprianos että Justina vangittiin ja lähetettiin Damaskokseen tutkittaviksi. Ankarien kidutusten jälkeen heidät vietiin sieltä keisarin eteen Nikomedeiaan. Siellä keisari määräsi heidät mestattaviksi. Kun heitä vietiin kohti kuolemaansa, eräs Teoktistos-niminen mies ratsasti siitä ohi ja huomautti Kyprianoksen nähdessään: ”Vilpitön ja oikeamielinen ihminen on epäoikeudenmukaisesti tuomittu kuolemaan.” Tuomion toimeenpanijaksi määrätty Felbios suuttui tästä ja veti Teoktistoksen alas hevosen selästä sillä seurauksella, että tämä sai surmansa. Näin hänestäkin tuli marttyyri yhdessä Kyprianoksen ja Justinan kanssa.

Pyhä Leger (Leodegar) syntyi 600-luvun alussa vaikutusvaltaiseen frankkilaiseen perheeseen Burgundissa. Hän varttui kuningas Clothar II:n (584–629) hovissa, kävi koulua palatsin papiston alaisuudessa ja jatkoi opintojaan Poitiersissä, jossa piispana oli hänen setänsä Dudo. Siellä Leger tunsi Jumalan kutsun tulla Pyhän Hengen temppeliksi. Myös Dudo näki Legerin viisauden, hyveellisyyden ja rakkauden neitseelliseen puhtauteen sekä sen, kuinka Kristuksen kuva loisti hänen sydämessään.

Piispa Dudo vihki Legerin pian diakoniksi. Leger toimi hänen alaisuudessaan ylidiakonina huolehtien köyhistä ja koko hiippakunnan aineellisista tarpeista sekä piispallisesta koulusta. Leger saarnasi usein piispansa sijasta. Kun hänen äänensä kaikui katedraalin holveissa, ihmiset saattoivat luulla kuuntelevansa pyhää Hilarionia (Poitiersin piispana 353–369) ja kiittivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille tällaisen apostolin.

Pian pappisvihkimyksensä jälkeen Leger vetäytyi vuonna 650 köyhään ja syrjäiseen Pyhän Maixentuksen luostariin, jossa hän toivoi saavansa viettää elämänsä jäljellä olevan ajan rukouksessa ja mietiskelyssä. Jo seuraavana vuonna hänet kuitenkin valittiin luostarin johtajaksi. Kuusi vuotta Leger toimi veljestön hengellisenä johtajana pyhän Benediktuksen luostarisääntöä noudattaen. Älykästä ja lahjakasta apottia varten oli kuitenkin varattu vielä suurempia tehtäviä. Pyhä kuningatar Bathild (30.1.) pyysi häneltä apua valtakunnan hallinnon hoitamisessa. Leger jätti luostarinsa ja toimi muutaman vuoden kuningattaren neuvonantajana ja hänen lastensa ohjaajana.

Vuonna 663 Leger vihittiin burgundilaisen Autunin kaupungin piispaksi. Ensi töikseen hän kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka palautti alueelle kirkollisen järjestyksen. Seudulle levinneet manikealaiset ja monoteliittiset harhaopit tuomittiin ja luostareita vaadittiin noudattamaan pyhän Benediktuksen luostarisääntöä. Leger otatti käyttöön pyhän Athanasioksen uskontunnustuksen ja korosti sakramenttien, erityisesti kasteen merkitystä.

Piispa Leger korjasi ja laajensi Autunin kaupungin katedraalia ja siirrätti paikalle Autunin suojelijan pyhän Simforianin (22.8.) reliikit sekä rakennutti kaupunkiin kolme kastekappelia. Piispa ei kuitenkaan rakastanut ainoastaan kauniita kirkkoja ja jumalanpalveluksia vaan hän välitti yhtä lailla myös köyhistä ja vaivaisista: hän rakennutti heille lukuisia hoitokoteja, joissa he saivat syödäkseen. Kaupungin papistolta piispa vaati köyhyyttä ja kuuliaisuutta. Hän opetti papistoa saarnaamaan ja opettamaan Jumalan kansaa. Tämän kaiken ohella Leger valvoi myös kaupungin muurien ja muiden julkisten rakennusten korjaustöitä. Koko ajan hän nautti kuningattaren täyttä luottamusta.

Vaikutusvaltaisen asemansa takia Leger joutui väistämättä mukaan poliittisiin juonitteluihin. Hajanaisen valtakunnan vallantavoittelijoista vaarallisin oli Ebroïn, joka murhautti Pariisin piispan Sigoberandin vuonna 664. Ebroïn onnistui myös pakottamaan kuningatar Bathildin luopumaan vallankäytöstä ja vetäytymään Chellesin luostariin. Burgundilainen aatelisto nousi kuitenkin Ebroïnia vastaan ja olisi surmannut hänet, jollei piispa Leger olisi tullut väliin. Tapahtumien seurauksena Ebroïn siirtyi Luxeuilin luostariin ja otti munkiksivihkimyksen.

Uusi kuningas Chideric pyysi piispa Legerin apua yhdistääkseen kolmeen osaan jakautuneen frankkien valtakunnan uudelleen. Yhteistyö sujui aluksi hyvin, mutta kun Childeric otti vaimokseen kirkon kanonien vastaisesti oman serkkunsa, Jumalan mies nuhteli häntä seurauksia pelkäämättä ja lopetti kokonaan yhteistyön hovin kanssa. Pääsiäisenä Leger oli kirkossa kastamassa katekumeeneja, kun kuningas tuli kirkkoon humalassa tahtoen surmata pyhän piispan. Leger osoitti marttyyreille ominaista luottamusta Jumalaan ja jatkoi palvelusta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten hän meni huutavan ja miekkaansa heiluttavan kuninkaan luokse, joka kuitenkin joutui pois tolaltaan: kuningas kadotti Legerin tyystin näköpiiristään ja pakeni paikalta sekavassa tilassa.

Piispa päätti paeta varjellakseen kuningasta murhan synniltä, joka horjuttaisi koko valtakuntaa. Kuninkaan lähettämät miehet saivat kuitenkin hänet kiinni ja veivät piispan maanpakoon Luxueilin luostariin, jossa myös Ebroïn oli edelleen ja hautoi yhä kostoa. Vuonna 675 kuningas Childeric murhattiin, ja pyhä Leger sai palata Autuniin, jossa uskovat ottivat hänet vastaan ilosta itkien.

Samoihin aikoihin Ebroïn kuitenkin pakeni luostarista, kokosi ympärilleen tukijansa ja armeijansa ja ryhtyi valtataisteluun häikäilemättömämpänä kuin koskaan. Ebroïn syrjäytti hallitsijan ja surmautti yhdeksän piispaa sekä useita pappeja ja munkkeja. Hän tahtoi saada käsiinsä myös piispa Legerin. Ebroïnin joukot piirittivät Autunin kaupungin. Piispa ei voinut hyväksyä, että koko kaupunki joutuisi kärsimään hänen takiaan, ja seuraavana päivänä (26.8.678) hän antautui lausuen: ”Kiitän sinua, kaikkivoimallinen Jumala, että olet suonut tämän päivän kirkastaaksesi palvelijasi.” Leger lauloi psalmeja, kun häntä vietiin kaupunkia vastapäätä olevalle kukkulalle. Hänen silmänsä kaivettiin irti rautapiikeillä. Seuraavana yönä hän rukoili kiittäen Jumalaa siitä, että oli saanut menettää ruumiillisen näkönsä, jotta Hänen armonsa luomaton valo voisi loistaa hänelle entistä kirkkaammin. Sokea Leger lähetettiin luostariin.

Kahden vuoden kuluttua Leger kutsuttiin Ebroïnin tuomioistuimen eteen syytettynä kuningas Childericin kuoleman suunnittelemisesta. Ebroïn määräsi piispa Legerin seisomaan avojaloin terävillä kivillä. Legerin huulet leikattiin irti, hänen kasvojaan revittiin ja hänen kielensä revittiin pois. Sen jälkeen Leger riisuttiin alastomaksi, häntä raahattiin pitkin mutaisia katuja ja hänet asetettiin näytteille kaupungin torille. Verisestä ja mutaisesta pyhästä piispasta kuitenkin loisti marttyyrin kunnia.

Pyhä Leger vietiin kidutuksen jälkeen Fécampin luostariin, jossa nunnat huolehtivat hänestä kahden vuoden ajan. Ebroïn ei kuitenkaan ollut vielä tyydyttänyt verenjanoaan. Hän kokosi itselleen myötämielisistä kirkonmiehistä kokouksen ja haetutti paikalle Legerin, joka tuomittiin kaiken lisäksi vielä menettämään pappeutensa ja kuolemaan. Leger kuunteli oikeudenkäyntiä ääneti kuin Kristus Pilatuksen edessä.

Neljä aseistettua miestä vei Legerin metsään surmatakseen hänet. Pyhän miehen armontäyteinen läsnäolo vaikutti kuitenkin heihin ja teloitushetken koittaessa kolme heistä lankesi polvilleen ja pyysi häntä antamaan heille anteeksi. Pyhä Leger rukoili vainoojiensa puolesta, taivutti kaulansa alas ja neljäs mies, joukon kovasydämisin, iski kaikin voimin hänen päänsä poikki. Pyhän päätön ruumis jäi seisomaan pystyyn ylväänä kuin totuus. Kuoliniskun antanut mies joutui kauhun valtaan, potki ruumiin maahan ja lopulta heittäytyi tuleen järkensä menettäneenä.

Pyhä Leger tunnustettiin marttyyriksi välittömästi Ebroïnin kuoleman jälkeen. Hänen ruumiinsa vietiin Poitou’hön, jonne hänen kunniakseen rakennettiin basilika. Pyhän Legerin kunnioitus levisi nopeasti Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Hänen reliikkinsä siirrettiin vuonna 782 Poitiersiin, Pyhän Maixentiuksen luostariin ja myöhemmin Rennesiin ja sieltä edelleen Ebreuiliin, jonka nimi muuttui Saint-Légeriksi. Osa reliikeistä on kuitenkin edelleen Autunin katedraalissa.

Pyhät georgialaiset marttyyriveljekset David ja Konstantin olivat Aragvetin alueen hallitsijoita. Heidät oli lapsesta asti kasvatettu ortodoksiseen uskoon ja he viettivät aitoa kristillistä elämää. Heidän hallitusaikanaan Marwan, joka oli Muhammedin sukua, lähetti arabijoukkoja Aragvetin maahan. Pyhät veljekset löivät viholliset, minkä jälkeen Marwan lähetti vihan vimmassa suuren sotajoukon tuhoamaan Georgian. Muslimit hävittivät Aragvetin maata, ottivat ruhtinasveljekset vangiksi ja veivät heidät Marwanin luo, joka antoi piestä heitä kepeillä. Hän yritti ensin imarteluilla ja kauniilla lupauksilla ja sitten pelottavilla kirouksilla käännyttää nuoret ja komeat ruhtinaat islaminuskoon, mutta nämä eivät välittäneet hänen puheistaan vaan tunnustivat uskonsa Kristukseen. Kun Marwan näki veljesten horjumattomuuden, hän antoi kiduttaa heitä julmasti ja käski lopulta ripustaa kiven heidän kaulaansa ja hukuttaa heidät Riopijokeen. Tämä tapahtui noin vuonna 740. Virta kuljetti mukanaan veljesten ruumiit, joita valaisi kolme valopylvästä. Kristityt hautasivat ne luolaan Kotatisiumin (Kutaisin) kaupunkiin.

1100-luvulla marttyyriveljesten ruumiit löydettiin maatumattomina luolasta, joka loisti valoa. Heidän kunniakseen rakennettiin kirkko, jonne heidän pyhäinjäännöksensä siirrettiin, ja paikalle perustettiin luostari. Pyhäinjäännösten kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Andreas oli syntyperältään gootti. Hän oli rikkaan konstantinopolilaisen ylimyksen orja. Isäntä mieltyi hänen ulkonäköönsä ja älyynsä ja antoi hänen opetella lukemaan. Andreas rakasti kirkkoa ja pyhiä kirjoituksia. Hän rukoili, luki kirjoja ja karttoi maallista turhuutta.

Eräänä yönä Andreas näki näyssä kaksi sotajoukkoa. Toisen soturit olivat kirkkaissa vaatteissa, toisen olivat mustia paholaisia. Jumalan enkeli, jolla oli käsissään säteileviä kruunuja, kertoi että kruunut olivat taivaallinen aarre niitä Herran taistelijoita varten, jotka voittavat pimeyden joukot. Enkeli sanoi Andreakselle: ”Ole houkka minun tähteni, niin olet saava paljon minun valtakuntani koittaessa.” Silloin Andreas ymmärsi, että se, joka häntä kutsui, oli Herra itse.

Andreas repi vaatteensa ja tekeytyi mielipuoleksi. Todettuaan Andreaksen tilan isäntä vapautti hänet. Siitä lähtien Andreas kulki kadulla kaikkien pilkattavana. Hän kesti häijyt sanat, lyönnit, häpeän, nälän, vilun ja helteen. Hän kerjäsi almuja ja antoi ne pois toisille köyhille. Jos hänellä itsellään ei ollut ruokaa, hän saattoi olla viikon tai kaksi syömättä. Joskus kylmillä ilmoilla hän nukkui koirien välissä. Pitkämielisyys kärsimyksissä puhdisti hänet arvolliseksi saamaan profetian ja viisauden lahjan. Hengellisen näkemisen avulla hän toi pelastuksen monille sieluille ja paljasti useita teeskentelijöitä.

Kerran eräs paha ihminen päätti ryöstää rikkaan neidon haudan. Andreas varoitti häntä sanoen: ”Jos varastat, et tule näkemään aurinkoa.” Mies ei välittänyt varoituksesta, kaivoi haudan auki ja ryösti neidon puvun, mutta menetti samassa näkönsä ja joutui kerjäämään elantonsa.

Erästä rikasta vainajaa vietiin haudattavaksi. Hautajaiset olivat suurenmoiset, mutta Andreas näki satojen pahojen henkien iloitsevan vainajasta kuin omasta saaliistaan. Hän ihmetteli mielessään, miten mies oli joutunut demonien valtaan, ja kuuli enkeliltä vastauksen, että mies oli ollut julma ja irstas eikä ollut kunnioittanut mitään pyhää.

Muuan munkki oli kuuluisa ankarasta paasto- ja rukouselämästään. Ihmiset alkoivat tulla pyytämään häneltä neuvoja ja toivat lahjoja. Vähitellen munkki kiintyi rahaan ja alkoi kerätä sitä. Pyhä Andreas näki näyssä, miten valoisa ja musta henki kiistelivät munkin sielusta. Musta henki sanoi: ”Hän on minun, koska hän on rahanhimoinen.” Valoisa henki sanoi: ”Ei, hän on minun, koska hän paastoaa.” Silloin ääni sanoi taivaasta valoisalle hengelle: ”Jätä hänet, sillä hän on jättäytynyt Saatanan valtaan.” Murheissaan Andreas paljasti munkille kahden kesken tämän sielun tilan ja anoi häntä tekemään parannuksen. Munkki katui ja jakoi pois kaikki keräämänsä rahat eikä enää suostunut ottamaan vastaan mitään.

Viimeisen näkynsä pyhä Andreas näki Blahernan kirkossa lokakuun 1. päivänä. Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä näyttäytyi ilmassa profeettojen, apostolien ja enkeleiden ympäröimänä. Jumalansynnyttäjä levitti huntunsa ilmaan kansan ylle. ”Näetkö valtiattaren Jumalansynnyttäjän rukoilevan maailman puolesta?” Andreas kysyi oppilaaltaan Epifaniokselta. ”Näen ja vapisen pelosta”, vastasi Epifanios. Pyhä Andreas Houkka nukkui pois vuonna 936.

Pyhä Teodoros syntyi jalosukuisista ja Jumalaa pelkäävistä vanhemmista Khaldian kuvernementissa Pontoksessa 1100-luvulla. Hänen perheelleen oli uskottu tämän Bysantin valtakunnan itäisimmän alueen hallinta. Turkinsukuiset kansat, erityisesti selžukit olivat siellä jatkuvana uhkana. Vartuttuaan mieheksi Teodoros taisteli urheasti maahantunkeutujia vastaan, mutta sisimmässään hän halusi kärsiä marttyyrikuoleman Kristuksen tähden.

Manuel Komnenoksen hallituskaudella (1143–80) keisarin serkku Andronikos Komnenos (vuosina 1183–1185 keisari Andronikos I) liittoutui Melitenen emiirin kanssa Sebasteaa, Kesareaa ja Koloniaa vastaan. Pyhä Teodoros oli tuohon aikaan Khaldian kuvernööri ja ylipäällikkö. Bysanttilaiset kokivat murskaavan tappion vuonna 1176. Teodoros joutui selžukkien sotavangiksi ja jäi sellaisen komentajan huostaan, joka oli tunnettu julmana kristittyjen vainoojana. Teodoroksen rohkeus taistelussa oli tehnyt komentajaan suuren vaikutuksen ja hän tahtoi pelastaa tämän hengen. Komentaja lupasi Teodorokselle kuninkaallisia kunnianosoituksia, jos tämä vain kieltäisi uskonsa. Silloin uljas Teodoros riemastui, sillä hän näki, että hänen kauan kaipaamansa tilaisuus kärsiä marttyyrikuolema oli vihdoinkin koittanut.

Teodoros huusi selžukkien edessä, ettei mikään voinut erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta ja että kärsiminen Kristuksen tähden oli suurin kunnia, mikä hänelle voidaan suoda. Häntä kidutettiin kauhealla tavalla, mutta hän pysyi horjumattomana kuin Siionin vuori. Hän kiitti koko ajan Jumalaa, joka oli katsonut hänet otolliseksi marttyyriuden kunniaan. Kiduttajien komentaja raivostui nähdessään marttyyrin ilon. Hän ei kestänyt kuulla marttyyrin kiitosveisuja, vaan käski leikata hänen kielensä, repiä irti hänen silmänsä ja nylkeä hänen ihonsa ja lopulta heittää hänet kuumennettuun uuniin. Tämäkään ei voinut hillitä Teodoroksen iloa, kun hän kantoi jokaisen ruumiinjäsenensä otolliseksi uhriksi taivaan ja maan Luojalle. Kun hänet heitettiin uuniin, hän kutsui koko luomakuntaa ylistämään Herraa kanssaan kuten aikoinaan kolme nuorukaista Babylonin uunissa. Näin hän antoi sielunsa Jumalan haltuun lokakuun 2. päivänä vuonna 1180.

Teodoroksen rohkeus oli siinä määrin hämmästyttänyt selžukkipäällikköä, että tämä antoi sijoittaa hänen kallisarvoisen pääkallonsa kullalla koristeltuun lippaaseen. Teodoroksen veljenpoika Konstantinos, Trapezuntan kaupungin käskynhaltija, rakennutti kirkon setänsä kunniaksi. Reliikki sijoitettiin tähän kirkkoon ja sen äärellä tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Anna oli syntyjään Rostovin ruhtinaan tytär. Hän solmi avioliiton Tverin suuriruhtinaan Mikaelin (muistopäivä 22.11.) kanssa, joka vuonna 1318 kärsi marttyyrikuoleman Kultaisen ordan hallitsijan luona mongolien surmaamana. Miehensä kuoleman jälkeen leskeksi jäänyt Anna meni tveriläiseen Sofian luostariin ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Myöhemmin hän siirtyi Kašiniin Jumalanäidin luostariin, missä hänet vihittiin suureen skeemaan. Pyhällä Annalla oli neljä poikaa, joista kaksi kärsi isänsä tavoin marttyyrikuoleman ordan hallitsijan luona. Pyhittäjä Anna kuoli 2.10.1338 ja hänet haudattiin omaan luostariinsa.

Pyhän Annan muisto oli jo painunut unohduksiin kansan keskuudessa, kun hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Sekasorron aikana liettualaisten joukkojen piirittäessä Kašinia 1600-luvun alussa pyhä ruhtinatar ilmestyi kirkon ponomarille Gerasimille ja kertoi rukoilevansa Kristusta ja Jumalasynnyttäjää, että kaupunki pelastuisi vihollisen piirityksestä. Samalla hän paransi vaikeasti sairaan Gerasimin. Tämän jälkeen kaupungin asukkaat alkoivat vaalia pyhän Annan muistoa ja haudalla tapahtui ihmeellisiä parantumisia.

Vuonna 1649 hauta-arkku avattiin ja siitä löydettiin maatumattomat pyhäinjäännökset. Pyhä Anna kanonisoitiin, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua kanonisointi yhtäkkiä mitätöitiin. Syynä oli se, että patriarkka Nikonin uudistusten seurauksena syntynyt vanhauskoisten lahko alkoi käyttää pyhän Annan kunnioitusta hyväkseen, sillä pyhäinjäännösten oikean käden sormet oli asetettu tekemään ristinmerkki kahdella sormella vanhauskoisten tavan mukaan. Vuonna 1909 pyhän Anna Kašinilaisen kunnioitus palautettiin kanonisoimalla hänet toistamiseen. Kanonisointijuhlallisuuksiin osallistui tsaari Nikolai II ja suuri joukko pyhiinvaeltajia eri puolilta Venäjää.

Pyhittäjä Kassian, maallikkonimeltään Konstantin, kuului kreikkalaiseen ruhtinassukuun. Hän tuli Venäjälle Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n kreikkalaisen morsiamen Sofian seurueessa. Konstantin eli suuriruhtinaan hovissa kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa. Hän tunsi kutsumusta mietiskelyelämään, minkä vuoksi suuriruhtinas nimitti hänet Rostovin arkkipiispa Joasafin pajariksi, ylhäiseksi hiippakunnan maallikkovirkamieheksi.

Vuonna 1489 arkkipiispa Joasaf luopui piispanvirastaan ja vetäytyi Ferapontin luostariin. Konstantin lähti saattamaan piispaa tutustuakseen samalla luostarielämään. Hänelle annettiin oma kelja ja ohjaajaksi hurskas pappismunkki Filaret.

Arkkipiispa ja igumeni toivoivat Konstantinin jäävän luostariin, mutta tämä epäröi. Kerran pitkän vigilian jälkeen hän torkahti keljassaan ja näki unessa luostarin entisen igumenin pyhittäjä Martinianin (12.1.), joka sauvalla uhaten kehotti häntä vihkiytymään munkiksi. Tämän jälkeen hän ei enää epäröinyt vaan pyysi igumenia ja arkkipiispaa vihkimään hänet. Munkkinimeksi hänelle annettiin Kassian.

Pappismunkki Filaretin ohjauksessa Kassian edistyi nopeasti hengellisessä elämässä ja ohitti pian luostarin muut veljet. Hän tutustui Venäjän skiittaelämän perustajaan pyhittäjä Nil Sorskiin (7.5.) ja kävi tämän kanssa hengellisiä keskusteluja. Kassian ei viipynyt Ferapontin luostarissa pitkään. Muutamien veljien kanssa hän siirtyi Uglitšin ruhtinaskuntaan ja asettui asumaan kauniille paikalle Volgan ja Utšmajoen yhtymäkohtaan. Ruhtinaan suostumuksella hän rakensi sinne luostarin. Pian luostarille tarvittiin johtaja, mutta Kassian kieltäytyi tehtävästä, ja igumeniksi valittiin yksi munkeista.

Kassian eli luostarissaan pyhää ja Jumalalle otollista elämää. Oman sielunsa lisäksi hän huolehti myös lähimmäisistään ja yritti täyttää evankeliumin käskyt: hän antoi nälkäisille ruokaa ja janoisille juotavaa, hän vaatetti alastomat, antoi yösijan vaeltajille ja jakoi almuja sairaille ja köyhille.

Vuonna 1504 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän antoi munkkiveljille viimeiset ohjeensa kehottaen heitä säilyttämään keskinäisen rakkauden, olemaan kuuliaisia igumenille, muistamaan köyhiä ja rukoilemaan vainajien puolesta. Sitten hän osallistui pyhään ehtoolliseen, kiitti Jumalaa kaikesta ja antoi puhtaan sielunsa Herran haltuun. Kun pyhittäjän kuolemasta oli kulunut vuosi, hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä.

Hadži-Georgios[1] eli 1700-luvulla muslimien hallitsemalla Filadelfian alueella. Hän oli käsityöläinen, joka valmisti satuloita ja sandaaleja. Kerran hän oli viettämässä iltaa ystäviensä kanssa, kun yksi heistä putosi humaltuneena korkealta ja menehtyi. Tavan mukaan viranomaiset määräsivät kaikille paikalla olleille kristityille sakon. Georgios kieltäytyi maksamasta ja joutui oikeuden eteen. Kun häneltä kysyttiin, miksei hän maksa, Georgios esitti vastakysymyksen: ”Onko sellaista lakia, että jos kreikkalainen kuolee, turkkilainen joutuu maksamaan?” ”Mikä sinä sitten olet?” tuomari kysyi. ”Muslimi!” huusi Georgios vihaisena, ja tämän tunnustuksen perusteella hänet käännytettiin virallisesti islamiin.

Muutaman päivän jälkeen Georgios alkoi tulla järkiinsä ja tuntea ahdistusta luopumuksensa takia. Hän tuli katumukseen ja itki katkerasti. Ensimmäisen tilaisuuden tullen hän lähti kohti Athoksen pyhää vuorta ja viipyi siellä muutamia vuosia kilvoitellen kieltäymyksessä ja katumuksessa. Hänen omatuntonsa ei kuitenkaan rauhoittunut vaan muistutti häntä jatkuvasti Kristuksen sanoista: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Lopulta Georgios sai hengelliseltä isältään siunauksen palata kotikyläänsä Karatzasokseen ja sovittaa syntinsä tunnustamalla kristillisen uskonsa ja kärsimällä marttyyrikuoleman.

Turkkilaiset tunnistivat Georgioksen heti, kun hän tuli kylään munkin viitassa, ja veivät hänet tuomarin luokse. Georgios ilmoitti rohkeasti: ”Kyllä, olen Hadži-Georgios, joka ajattelemattomuuttani menin harhaan ja kielsin uskoni ja otin vastaan teidän uskontonne. Olen kulkenut ympäri monia maita ja tiedän, että teidän uskontonne on väärä, ja siksi olen tullut antamaan sen teille takaisin. Tunnustan edessänne: olen kristitty, nimeni on Georgios, ja rakkaudesta Kristukseen olen valmis vuodattamaan vereni. Olette kuulleet päätökseni, tehkää minulle mitä tahdotte.” Tuomari yritti käyttää sekä miellyttävää puhetta että ankaria uhkauksia, mutta ei saanut Georgiosta muuttamaan kantaansa.

Georgiosta pidettiin kahdeksan päivää vankilassa ja häntä kidutettiin monin tavoin. Hänen jalkojaan kiskottiin ja venytettiin, hänen päätään poltettiin ja väännettiin köysillä, niin että silmät tulivat ulos kuopistaan. Lopuksi pyhän Hadži-Georgioksen kaula katkaistiin, ja hän siirtyi pyhien joukkoon. Tämä tapahtui vuonna 1794.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Hadži on arabialaisperäinen sana, joka merkitsee pyhiinvaeltajaa. Kristityt käyttävät sitä Jerusalemissa käyneen kunnianimenä.

3.10.

Pyhä Dionysios Areiopagita eli Ateenassa ensimmäisellä vuosisadalla. Hän oli jalosukuisesta ja varakkaasta perheestä ja sai aikansa parhaan kasvatuksen ja koulutuksen. Dionysios opiskeli astronomiaa Egyptin Heliopoliksessa. Siellä hän sai todistaa auringonpimennystä, joka tapahtui Herran Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen hetkellä. Dionysioksen kerrotaan lausuneen tuolloin: ”Nyt joko Jumala kärsii tai tälle maailmalle tulee loppu!”

Ateenaan palattuaan Dionysios valittiin viisautensa ja hyveellisyytensä ansiosta yhdeksi Ateenan Areiopagin eli korkeimman oikeuden neuvoston yhdeksästä jäsenestä. Kun apostoli Paavali Pyhän Hengen johdattamana tuli kaupunkiin, Dionysios kutsui hänet Areiopagille kertomaan tarkemmin julistamastaan uudesta opista. Pyhä apostoli astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua taivaallista viisautta, joka murskasi ateenalaisten filosofien viisauden. Hän ilmoitti, että se tuntematon Jumala, josta heidän hapuileva järkensä oli saavuttanut heikon ymmärryksen, oli taivaan ja maan Herra: ”Hän on luonut koko maailman ja kaiken mitä siinä on. Hän ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä eikä Häntä tarvitse palvella ihmiskäsin, ikään kuin Hän tarvitsisi jotakin, sillä Hän itse antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun.” Paavali kertoi myös, kuinka ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että ”Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap.t. 17:23-28)

Paavali opetti, että ihminen on kutsuttu osallistumaan jumalalliseen elämään Jumalan Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa, joka on noussut kuolleista ja on tuleva tuomitsemaan maailman. Ylösnousemuksesta kuullessaan suurin osa kuulijoista alkoi pilkata Paavalia, sillä ajatus ei sopinut heidän käsityksiinsä, jotka olivat tämän maailman viisauden hämärtämiä. Mutta muutamien sydämiä Paavalin sanat koskettivat. Näiden joukossa olivat Dionysios ja hänen mestarinsa Hieroteos. Heidän Egyptissä näkemänsä auringonpimennys oli valmistanut heitä ottamaan vastaan Hänet, joka ylittää luonnonlait silloin kun tahtoo. He kuuntelivat mielellään pyhää apostolia ja pyysivät häntä kastamaan heidät.

Dionysios pysytteli Paavalin seurassa, ja myöhemmin Paavali vihki Hieroteoksen Ateenan piispaksi. Hieroteos ei kirjoittanut mitään, mutta opetti näkemänsä jumalalliset salaisuudet Dionysiokselle suullisesti. Pyhästä Dionysioksesta tuli Ateenan toinen piispa oppi-isänsä Hieroteoksen jälkeen. Hän matkusti Jerusalemiin ja oli paikalla näkemässä Jumalanäidin hautaamisen. Ateenaan palattuaan hän omistautui evankeliumin levittämiseen ja hengellisen laumansa opettamiseen. Hän vieraili Roomassa tapaamassa Paavalia vähän ennen tämän kuolemaa ja kertoi hänelle lähetystyönsä tuloksista. Samalla matkalla hän sai vielä nähdä Paavalin marttyyrikuoleman.

Pyhän Dionysioksen elämän viimeiset vaiheet ovat hämärän peitossa. 800-luvulla hänet yhdistettiin samannimiseen Pariisin piispaan (9.10.), joka kärsi marttyyrikuoleman 200-luvulla. Pyhän Dionysioksen kallo on kunnioitettavana Dokhiarun luostarissa Athoksella, jolle sen lahjoitti keisari Aleksios Komnenos 1000-luvulla.

Pyhän Dionysioksen nimissä on suuri määrä erittäin merkittäviä kirjoituksia. Niiden on perinteisesti uskottu olevan hänen itse kirjoittamiaan, mutta mitä ilmeisimmin ne ovat peräisin Syyrian alueelta vuoden 500 tienoilta. Kirjoitukset käsittelevät taivaallista hierarkiaa, kirkollista hierarkiaa, Jumalan nimiä ja mystistä teologiaa. Niissä uusplatonisen filosofian ajattelutapa yhdistetään kauniisti kristilliseen totuuteen. Lisäksi tunnetaan eräitä hänen nimissään olevia kirjeitä.

Dionysios oli aleksandrialainen oppinut, joka oli varakas ja hyvässä asemassa. Hän kääntyi kristityksi tutustuttuaan pyhiin kirjoituksiin ja nähtyään omin silmin ilmestyksen, jossa hänet kutsuttiin Kristuksen seuraajaksi. Oppineisuutensa ansiosta Dionysioksesta tuli nopeasti pappi, ja vuonna 231 hän tuli katekeettisen koulun johtajaksi oman opettajansa Origeneksen jälkeen.

Vuonna 247 Dionysios vihittiin Aleksandrian piispaksi. Tehtävä oli mahdollisimman haastava, sillä kirkko oli erittäin suurten ulkonaisten ja sisäisten vaikeuksien myllerryksessä.

Kristittyjen vastainen mieliala kasvoi päivä päivältä, ja keisari Deciuksen aikana vuonna 249 alkoi julma vaino. Sotilaat lähtivät etsimään pyhää piispaa Dionysiosta, joka vainoojiaan pelkäämättä odotti kotonaan kaikessa rauhassa neljä päivää, kun häntä etsittiin kaikkialta muualta. Sen jälkeen Dionysios siirtyi maan alle ja piileksi kaupungissa koko vainon ajan, eikä häntä laajoista etsinnöistä huolimatta löydetty. Hän siirtyi paikasta paikkaan rohkaisten ja opettaen seurakuntalaisiaan. Vainon tauotessa kaupunki joutui ruton kouriin. Pyhä paimen määräsi lampaansa hoitamaan kaikkia, niin kristittyjä kuin vainoojiaankin, ja hautaamaan kuolleet. Vaikeuksien keskellä pyhä Dionysios puolusti kirkkoa harhaopettajilta ja toimi välittäjänä pyhän Cyprianuksen (16.9.) ja Rooman paavin Stefanuksen välisessä kiistassa, joka koski harhaoppisten uudelleen kastamista. Paavin tavoin Dionysios piti parempana olla kastamatta heitä uudelleen.

Keisari Valerianuksen (253–260) vainon alkaessa vuonna 257 pyhä Dionysios kutsuttiin prefektin puheille ja häntä pyydettiin rukoilemaan valtakunnan jumalia. Piispa vastasi: ”Eivät kaikki ihmiset palvo kaikkia jumalia, vaan jokainen palvoo niitä, joita arvostaa. Ja me kunnioitamme ja ylistämme yhtä Jumalaa, kaiken Luojaa, joka on antanut valtakunnan suosimalleen ylevälle Valerianukselle ja Gallienukselle, ja me rukoilemme Häntä jatkuvasti heidän valtakuntansa puolesta, jotta se pysyisi horjumattomana.” Prefekti vastasi: ”Mutta jos Hän kerran on jumala, kuka kieltää teitä palvomasta Häntä yhdessä muiden jumalolentojen kanssa? Teitä on pyydetty kunnioittamaan jumalia – jumalia, jotka kaikki tuntevat.” Dionysios vastasi lyhyesti: ”Me emme palvo toista.”

Pyhä Dionysios karkotettiin, vaikka hän oli sairas, jo samana päivänä seuraajineen Libyan erämaahan Kefro-nimiseen kylään. Heiltä kiellettiin kaikki yhteydenpito muihin kristittyihin. Kristittyjä alkoi kuitenkin vaeltaa Kefroon saadakseen kuulla pyhän piispan viisaita opetuksia. Myös paikallisia pakanoita kääntyi kristityiksi, ja näin Jumala muutti karkotuksen lähetysmatkaksi. Tästä kuullessaan Aleksandrian kuvernööri Emilianos siirrätti heidät kauemmaksi erämaahan mahdollisimman karuun paikkaan, johon murhamiehet ja rosvot tavattiin karkottaa. Kirjeissään Dionysios kertoo, millaisia kärsimyksiä kristityt kohtasivat tuon vainon aikana: kivityksiä, kidutuksia, häpäisemisiä; osa joutui beduiinien orjiksi.

Pyhä Dionysios pääsi palaamaan takaisin Aleksandriaan vuonna 261. Kaupunkia vaivasivat rutto, nälänhätä ja poliittinen valtataistelu. Dionysios kirjoitti egyptiläiselle piispa Hieraksille, että helpompaa olisi ”kulkea idästä länteen” kuin kävellä Aleksandrian kaduilla. Dionysios ja koko kirkko teki voitavansa auttaakseen kärsiviä ja haudaten kuolleet kunniallisesti, kun pakanat jättivät ruumiita lojumaan pitkin kaupunkia.

Pyhä Dionysios Aleksandrialainen kuoli vuonna 265. Hänen merkitystään kuvaa se, että Basileios Suuri kutsuu häntä ”Dionysios Suureksi” ja Athanasios Suuri ”Kirkon opettajaksi”. Suurin osa hänen kirjoituksistaan on kuitenkin valitettavasti kadonnut.

Pyhä Johannes syntyi 500-luvulla Egyptissä varakkaaseen koptilaiseen perheeseen. Hän sai munkin viitan omalta isoisältään, joka oli vihkiytynyt munkiksi. Ollessaan pyhiinvaelluksella Jerusalemissa Johannes hylkäsi koptilaisen taustansa ja siirtyi kreikkalaisortodoksiseen kirkkoon. Hän jäi Palestiinaan kilvoittelemaan ja päätyi Jerusalemin ja Jerikon välimaastoon Khozeban vuorenrinteille, löysi siltä pienen vaikeapääsyisen luolan ja päätti jäädä sinne kahden Jumalansa kanssa. Ruokansa hän sai siitä niukasta kasvillisuudesta, jota ympäristössä kasvoi.

Johannes olisi jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ellei eräs Ananias-niminen munkki olisi lähettänyt hänen luokseen perhettä, jonka poikaa vaivasi paha henki. Pojan vanhemmat löysivät luolan pitkällisen etsimisen jälkeen ja pyysivät Johanneksen apua. Johannes piti tulijoita Jumalan lähettäminä eikä siksi voinut olla rukoilematta pojan puolesta, mutta nöyryyttään hän rukoili Ananiaksen nimessä, koska piti itseään arvottomana pyytämään Herralta sellaista armoa, että voisi itse karkottaa pahan hengen. Poika vapautui vaivastaan, minkä jälkeen Johanneksesta tuli koko alueen tuntema kilvoittelija ja ihmisiä alkoi virrata pyytämään hänen apuaan ja esirukouksiaan.

Lopulta Johannes vihittiin Kesarean piispaksi vuonna 587. Tämä hiljaisuuden rakastaja ei kuitenkaan kyennyt mukautumaan piispallisiin huoliin ja velvollisuuksiin. Vuonna 596 hän vetäytyi takaisin erämaahan, mutta ei enää löytänyt samanlaista rauhaa ja hiljaisuutta kuin mistä oli ennen saanut nauttia. Missä tahansa hän olikaan, uskovaisia tuli hänen luokseen tavoitellen ihmeitä ja merkkejä, joita Jumala uskollisesti toteutti palvelijansa rukousten kautta. Kirkkaan tähden tavoin maan päällä loistanut Johannes saavutti korkean iän ja nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Dionisi oli pappi ja Kiovan luolaluostarin erakko. Pyhänä pääsiäisenä vuonna 1463 hän kulki aamupalveluksen aikana suitsuttamassa pyhien kilvoittelijoiden pyhäinjäännöksiä ja huudahti täynnä hengellistä iloa ja rakkautta: ”Pyhät isät ja veljet! Tänään on suuri päivä. Kristus nousi kuolleista!” Ukkosenjylinän tavoin kaikui pyhäinjäännöksistä vastaus: ”Totisesti nousi!” Tuona samana päivänä pyhittäjä Dionisi sulkeutui keljaansa. Monien kilvoitusten jälkeen hän siirtyi Herran luo ja hänet haudattiin luostarin etäisiin luoliin.

Pyhä Agafangel (Aleksandr Lavrentjevitš Preobraženski) syntyi vuonna 1854 maalaispapin perheeseen. Lapsesta pitäen hän osallistui maataloustöihin ja kyläkirkossa pidettyihin jumalanpalveluksiin. Liturginen hurskaus siivitti perheen köyhää ja vaatimatonta elämää. Nuorena poikana hän kävi mielellään hautausmaalla ja rukoili ristien ja hautakumpujen keskellä, että Herra tekisi hänetkin aikanaan otolliseksi palvelemaan pappina ja kantamaan veretöntä uhria kaikkien edesmenneiden puolesta. Kaikkien papin poikien tapaan hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, mutta siellä annettu kasvatus ei vastannut perheessä vallinnutta perinteistä kirkollista elämäntapaa. Aleksandrin kutsumus joutui koetukselle ja hän ajautui hengelliseen kriisiin. Voitettuaan isänsä tuella kiusaukset hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Valmistuttuaan loistavin arvosanoin hän solmi avioliiton, joka päättyi vajaan vuoden kuluttua vaimon ja vastasyntyneen lapsen kuolemaan.

Kokemansa menetyksen jälkeen Aleksandr halusi jättää maailman niin pian kuin mahdollista. Hänet vihittiin vuonna 1885 munkiksi nimellä Agafangel. Pian hänet lähetettiin pappismunkkina Siperiaan johtamaan paikallisia hengellisiä kouluja. Vuonna 1889 hänet vihittiin Irkutskin katedraalissa piispaksi valtavan kansanpaljouden läsnä ollessa, ja pian hän sai johtaakseen Tobolskin hiippakunnan. Joka vuosi hän teki pitkiä matkoja hiippakuntansa kaukaisimpiin kolkkiin aavistamatta, että 30 vuoden kuluttua hän joutuu kulkemaan samoja teitä vankisaattueessa.

Siperiasta pyhä Agafangel siirrettiin Latviaan Riikan piispaksi ja sieltä Vilnan ja Liettuan piispanistuimelle. Kaikkialla hän kiinnitti huomiota hiippakuntien hengellisiin kouluihin pyrkien uudistuksillaan herättämään nuorisossa rakkautta rukouselämään. Hän pyrki parantamaan maaseutupappien elämää tietäen omasta kokemuksestaan heidän vaikeutensa ja harjoitti hyväntekeväisyyttä. Omilla varoillaan hän piti yllä köyhille lapsille tarkoitettua ruokalaa. Vuonna 1913 Agafangel nimitettiin Jaroslavlin piispaksi, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen hän toimi patriarkka Tiihonin alaisen pyhän synodin jäsenenä.

Toukokuussa 1922 patriarkka Tiihon antoi vangituksi jouduttuaan ohjeet, joiden mukaan tässä uudessa tilanteessa kirkon johtoon tuli astua joko Jaroslavlin metropoliitta Agafangelin tai Pietarin metropoliitta Benjaminin (Veniamin, muistopäivä 31.7). Tämän jälkeen kirkkoa hajottava uudistusmielinen liike (obnovlentsy) pyrki voittamaan metropoliitat puolelleen, ja molempien kohtalot tulivat riippumaan heidän asenteestaan uudistusmielisiin. Metropoliitta Benjamin vangittiin, ja uudistusmielisten piispojen ryhmä ilmoitti edustavansa ”ainoata kanonisesti laillista kirkollista valtaa”. Tällä vaarallisella hetkellä metropoliitta Agafangel ilmoitti astuvansa väliaikaisesti kirkon johtoon, mutta estyneenä lähtemästä Moskovaan hän kehotti piispoja johtamaan toistaiseksi hiippakuntiaan itsenäisesti Raamatun, pyhien kanonien, kirkollisen oikeuden ja omantuntonsa mukaan.

Metropoliitan kirje herätti viranomaisissa levottomuutta ja esipaimen pidätettiin. Vuoden lopussa kuulustelujen ja vankeudessa vietettyjen kuukausien jälkeen sydänvaivoista kärsivä esipaimen karkotettiin lääkärien ja uskovien vetoomuksista huolimatta kolmeksi vuodeksi Siperiaan samassa vankisaattueessa tavallisten rikollisten kanssa. Karkotuksessa hän sai tiedon patriarkka Tiihonin kuolemasta. Testamentissaan patriarkka Tiihon oli uskonut patriarkan viranhoitajan tehtävät joko metropoliitta Pietarille (Pjotr, 27.9.), Kirilille (7.11.) tai Agafangelille, mutta pian kaikki kolme kandidaattia oli vangittu tai karkotettu, ja kirkkoa johti metropoliitta Pietarin sijaisekseen nimittämä metropoliitta Sergei.

Valtiollinen poliisi (GPU) käytti syntynyttä tilaisuutta hyväkseen ja yritti juonitellen ja vääriä tietoja levittäen saada johtavat ja eristyksissä olevat piispat nousemaan toisiaan vastaan. Näin kirkko pyrittiin hajottamaan sisältä päin keskenään kiisteleviin ryhmiin. Vuonna 1926 yhä Siperiassa karkotettuna oleva Agafangel ilmoitti ottavansa vastuulleen patriarkan viranhoitajan tehtävät. Palattuaan Jaroslavliin hän ajautui metropoliitta Sergein kanssa kiistaan kirkon johdosta ja peläten sen aiheuttavan uutta sekaannusta kirkon sisällä hän vetäytyi syrjään. Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä metropoliitta Sergein neuvostovaltaa myötäilevää linjaa, ja vuonna 1928 hän yhdessä toisten piispojen kanssa (ns. Jaroslavlin oppositio) kieltäytyi hallinnollisesti alistumasta metropoliitta Sergein alaisuuteen ja ilmoitti siirtyvänsä hiippakunnalliseen itsehallintoon.

Kristuksen kirkon tähden kestetyt koettelemukset heikensivät Agafangelin terveyttä ja hän sai vaikeita sydänkohtauksia. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän ilmoitti säilyttävänsä rukousyhteyden metropoliitta Sergein kanssa ja kehotti kaikkia piispoja, pappeja ja maallikoita siirtymään hajaannuksen välttämiseksi tämän alaisuuteen. Näin hän pyrki loppuun saakka ajattelemaan kirkon parasta ja sen ykseyttä.

Syyskuun puolivälissä Agafangel joutui vuoteenomaksi. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelu, jonka aikana pääsiäisilo valtasi esipaimenen. Hän ei tuntenut kuolemanpelkoa vaan katsoi luottavaisesti tulevaisuuteen. Pari päivää ennen kuolemaansa hän sanoi luonaan vierailleelle arkkimandriitalle:

– Minulla on lähipäivinä juhla, pitää valmistautua.

– Mikä juhla? vieras ihmetteli.

– Minun juhlani, tulee paljon pappeja ja vieraita.

Kahden päivän kuluttua 3. lokakuuta 1928 metropoliitta Agafangel jätti sielunsa Jumalan käsiin. Kuolinviesti kiiri nopeasti kaikkialle Jaroslavliin ja kaupungin kolmenkymmenen kirkon kellot ilmoittivat kahdellatoista lyönnillä metropoliitan kuolemasta. Työläisten pyynnöstä hautajaiset siirrettiin sunnuntaiksi, jotta kaikki pääsisivät saattamaan rakastetun esipaimenen viimeiselle matkalle. Arkkua hautaan laskettaessa toimitettiin litania ja laulettiin Ollos iäti muistettu ja sen jälkeen tropari Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemukseen, johon kaikki yhtyivät. Hautaus toimitettiin seitsemäntenä päivänä kuolemasta, mutta ruumis ei haissut vaan ajoittain arkusta huokui hyvää tuoksua. Vainajan kasvot olivat yhtä valoisat, vaaleat ja rauhalliset kuin ensimmäisenä päivänä kuolemasta.

Venäjän ulkomaalaiskirkko julisti metropoliitta Agafangelin pyhäksi vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

4.10.

Pyhä Hieroteos kuului pyhän Dionysioksen tavoin Ateenan yhdeksänjäseniseen areiopagiin ja oli yksi niistä harvoista ateenalaisista, jotka kääntyivät apostoli Paavalin julistaessa evankeliumia kaupungissa. Apostolin jättäessä kaupungin Hieroteoksesta tuli sen ensimmäinen piispa ja hän otti tehtäväkseen vihkiä Dionysioksen kaikkiin niihin salaisuuksiin, joita Jumala paljasti hänen valaistuneen järkensä mietiskellessä jumalallisia asioita.

Erään tarinan mukaan pyhä Hieroteos oli läsnä Jerusalemissa Jumalanäidin hautaamisessa, jossa hän alkoi jumalallisen inspiraation vallassa hurmoksellisesti laulaa ihania säkeitä Jumalanäidin kunniaksi: ”Riennä, oi Neitsyt, Poikasi luokse, Hänen valtakuntaansa, jossa enkelit veisaavat, profeetat ylistävät ja ylienkelit laulavat.”

Uskollisesti palveltuaan pyhä Hieroteos siirtyi Herran iloon ja jätti Dionysioksen seuraajakseen. Pyhä Hieroteos ei jättänyt jälkeensä minkäänlaisia kirjoituksia. Hänen viisautensa hedelminä pidetään niitä kirjoituksia, jotka ovat säilyneet Dionysioksen nimellä. Syyrian kielellä on säilynyt kaunis ja ylevähenkinen ”Pyhän Hieroteoksen kirja”, joka on kuitenkin peräisin vasta 500-luvun alusta.[1]


[1] Kirjan omaperäistä maailmaa on esitelty teoksessa Munkki Serafim: Kerubin silmin (Suomen Itämainen Seura, Helsinki 2002), s. 221–225.

Ammun syntyi Egyptissä vuoden 290 tienoilla. Hän jäi orvoksi nuorena ja peri suuren omaisuuden. 22-vuotiaana hän meni naimisiin enonsa vaatimuksesta, mutta häiden jälkeen hän sopi vaimonsa kanssa, että he omistavat neitsyytensä Kristukselle ja elävät kuin sisar ja veli. Näin he solmivat katoavaisen liiton sijaan katoamattoman hengellisen liiton. He asuivat samassa talossa mutta eri huoneissa kilvoitellen yhdessä paastoin ja rukouksin. Ammun teki päivän työtä puutarhassa, ja illan tullen he rukoilivat ja söivät yhdessä kasvisaterian. Suurimman osan yöstä Ammun vietti rukouksessa lukien psalmeja ja ylistysveisuja sekä omia rukouksiaan itsensä ja vaimonsa puolesta. Vähitellen he saavuttivat kilvoituksissaan himottomuuden autuaan tilan.

He kilvoittelivat tähän tapaan 18 vuotta kaikessa hiljaisuudessa kenenkään tietämättä. Vuoden 330 tienoilla vaimo esitti, että Ammun ei enää kätkisi valoaan vaan muuttaisi yksinäiseen kilvoitukseen, jotta kaikki saisivat nähdä hänen hyveensä ja hänessä vaikuttavan Pyhän Hengen armon. Ammun ilahtui ehdotuksesta ja rakennutti itselleen Nitrian erämaahan (noin 100 km Aleksandriasta etelään) kaksi keljaa, joissa oli pienet kupolit. Vaimo jäi asumaan heidän kotitaloonsa, ja hänen luokseen muodostui sisaryhteisö. Ammun vieraili heidän luonaan kaksi kertaa vuodessa.

Ammun eli viimeiset parikymmentä vuottaan Nitrian erämaassa. Hän oli yksi ensimmäisiä erämaaisiä ja sai nopeasti suuren määrän seuraajia. Kun Ammunilta kysyttiin, kuinka kiusaus voidaan voittaa, hän antoi yksinkertaisen neuvon: ”Aina kun kiusaus hyökkää kimppuusi, sano: Kaiken hyveen Jumala, isäni rukouksien tähden pelasta minut siltä.”

Abba Ammun paastosi ankarasti syöden vain leipää ja vettä kerran päivässä, elämänsä loppupuolella enää kahdesti viikossa. Korkean hengellisen tilansa seurauksena Ammun sai ihmeidentekemisen ja selvänäköisyyden lahjat. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu nuorukainen. Ammun sanoi: ”Miksi tuotte hänet minun luokseni? Pyydätte sellaista, mikä ei ole minun vallassani. Hänen parantumisensa on teidän omissa käsissänne. Menkää ja korvatkaa härkä, jonka olette varastaneet leskeltä ja salaa teurastaneet.” Miehet lähtivät ja veivät leskelle uuden härän, ja nuorukainen parani.

Abba Ammun kävi usein Antonios Suuren luona keskustelemassa ja pyytämässä hänen siunaustaan. Kun Ammun kerran oli toisen erakon kanssa matkalla Antonioksen luokse, heidän oli ylitettävä joki uimalla. Häveliäisyyden tähden he etääntyivät toisistaan, jotteivät näkisi toisiaan ilman viittaa. Ammun kuitenkin tunsi niin suurta häveliäisyyttä, ettei halunnut nähdä edes omaa ruumistaan alastomana. Hieman myöhemmin he tapasivat toisella rannalla, ja toinen erakko oli märkä mutta Ammun aivan kuiva. Erakko kysyi ihmeissään, miten Ammun oli ylittänyt joen, mutta Ammun vältteli aihetta. Erakko kuitenkin vaatimalla vaati vastausta: ”Oliko se Jumalan armo, pyhä isä, kyllä vai ei?” Kun Ammun huomasi, ettei kykene salaamaan tapahtunutta, hän lopulta lupasi paljastaa mitä oli tapahtunut, jos erakko ei kertoisi sitä kenellekään ennen Ammunin kuolemaa. Ammun kertoi, että enkeli oli kantanut hänet veden yli, eivätkä edes hänen jalkansa olleet koskettaneet vettä.

Ammun eli erakkona, mutta hänen ympärilleen kerääntyi runsaasti seuraajia, jotka järjestäytyivät vähitellen luostareiksi. 300-luvun loppupuolella alueella oli jo 50 luostaria, joissa eli lähes 5000 munkkia. Ammunin kuolinhetken koittaessa pyhä Antonios näki omassa kilvoittelupaikassaan kolmentoista päivämatkan päässä, kuinka enkelit nousivat taivaaseen pyhän Ammunin sielun kanssa. Tämä tapahtui 350-luvun alkupuolella.

Pian tämän jälkeen myös Ammunin vaimo nukkui pois. Abba Ammunia pidetään luostarimaailman kolmantena suurena isähahmona pyhän Antonios Suuren (17.1.) ja pyhän Pakomios Suuren (15.5.) jälkeen.[1]


[1] Ammun on usein sekoitettu kahteen lähes samannimiseen erämaakilvoittelijaan: Ammonakseen, josta tuli piispa, tai abba Ammoekseen.

Pyhä marttyyri Domnina ja hänen tyttärensä Bernike ja Prosdokia rakastivat Jumalaa koko sydämestään ja olivat täynnä jumalallista intoa. He jättivät kotinsa, sukulaisensa ja omaisuutensa ja asettuivat Edessaan (nykyinen Urfa Turkissa), jota kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”. Mutta Berniken mies, joka oli innokas epäjumalanpalvelija, vainosi heitä lähettäen sotilasjoukon heidän peräänsä. Sotilaat pidättivät naiset ja lähtivät viemään heitä Hierapoliksen kaupunkiin (Pohjois-Syyriassa lähellä Aleppoa). Matkalla he tulivat Eufratin rannalle. Sotilaat pysähtyivät syömään ja juopuivat. Naiset ymmärsivät sotilaiden aikovan raiskata heidät ja päättivät paeta. Jotta sotilaita ei syytettäisi heidän hukuttamisestaan, he jättivät sandaalinsa rannalle todistukseksi siitä, että olivat menneet jokeen vapaaehtoisesti. Naiset astuivat jokeen ja antautuivat rukoillen virran vietäviksi. Pian he hukkuivat. Pyhältä Johannes Krysostomokselta (354–407) on säilynyt ylistyspuhe näiden pyhien naisten kunniaksi.

Pietari syntyi 600-luvun puolivälin tienoilla Capitolian kaupungissa Palestiinan pohjoisosassa. Hän oli viisaan ja ymmärtäväisen ihmisen maineessa, naimisissa ja kolmen pojan isä. Pietari rakasti Jumalaa palavasti ja tahtoi omistautua täydellisesti Hänen palvelukseensa. Pietari vihittiin munkiksi, ja myöhemmin Bostran piispa vaati häntä ottamaan myös pappisvihkimyksen.

Kuusikymmentä vuotta täytettyään pappismunkki Pietari sairastui vakavasti. Hän ei kuitenkaan halunnut kuolla ilman marttyyrin kruunua. Pietari järjesti tapaamisen johtavien muslimien kanssa päästäkseen hoitamaan perintöasioitaan, mutta alkoikin intomielisesti todistaa heille kristinuskon totuutta ja kumota islamia. Tämä ei kuitenkaan johtanut mihinkään, sillä muslimit eivät katsoneet tarpeelliseksi syyttää miestä, joka kuolisi joka tapauksessa pian. Pietari alkoi kuitenkin toipua sairaudestaan. Hän ryhtyi tavoittelemaan voittopalkintoa entistä innokkaammin ja herjasi islamin erehdyksiä avoimesti kaduilla ja kaupungin aukioilla. Pietari pidätettiin pian. Kun häntä lähdettiin viemään tuomittavaksi, Capitolian kristityt kokoontuivat saattamaan pappiaan.

Pietari vietiin Damaskokseen kalifi Walidin eteen. Pietari vastasi kalifin kysymyksiin pisteliäästi ja intoa hehkuen. Kalifi kiusaantui Pietarin rohkeudesta ja määräsi hänet surmattavaksi erityisen pitkin ja julmin kidutuksin. Tammikuun 10. päivänä vuonna 715 pyhä marttyyri tuotiin takaisin Capitoliaan häväistäväksi kaiken kansan edessä. Pietarin poika ja tytär tuotiin eturiviin katsomaan isänsä kärsimyksiä. Perjantaina pyhän Pietarin kieli kiskottiin ulos juurineen. Seuraavana päivänä katkaistiin oikea käsi ja toinen jalka. Sunnuntaina paikalla oli paljon yleisöä. Marttyyrin vasen käsi ja toinenkin jalka katkaistiin. Tämän jälkeen hänen silmänsä puhkaistiin, ja lopuksi hänet naulattiin kiinni ristiin. Pyhä ruumis lävistettiin keihäällä kolme kertaa, ja pää hakattiin irti. Sotilaat pitivät Pietarin ruumista esillä viisi päivää, minkä jälkeen he polttivat sen ja heittivät tuhkat virtaavaan veteen. He jopa pesivät huolellisesti kaikki verijäljet, jotta kristityille ei jäisi mitään kunnioitettavaa.

Pyhä Johannes syntyi Lampadoksen kylässä Kyproksella 960-luvulla. 18-vuotiaana hän kieltäytyi vanhempiensa järjestämästä avioliitosta, jätti kyläyhteisönsä ja lähti erakoksi Marathasan kylään Pyhän Hereklideksen luostarin lähistölle. Kun Johannes oli asunut paikalla neljä vuotta, hän menetti näkönsä. Kertoman mukaan Johanneksen morsiamen vanhemmat saivat hänet sokeutumaan käyttämällä noituuksia. Johannes oli kuitenkin Jumalan armon suojeluksessa. Sokeuduttuaan hän kilvoitteli 12 vuotta eläen enkelin tavoin. Hänestä tuli Pyhän Hengen astia, jolla oli lahja tehdä ihmeellisiä tekoja. Eräänä kuumana päivänä hän oli ystävänsä kanssa kuivalla alueella, ja molemmilla oli kova jano. Johannes rukoili kuin profeetta Mooses, ja vesi alkoi pulputa ulos kalliosta. Rukouksillaan Johannes myös ajoi ulos pahoja henkiä.

Kolme päivää ennen kuolemaansa pyhä Johannes sai näkönsä takaisin. Ensimmäiseksi hän näki kolme kotkaa, jotka kaartelivat hänen yläpuolellaan. Hän ymmärsi tämän merkiksi siitä, että hänen pois ottamisensa hetki oli koittamassa. Johannes kertoi tämän oppilaalleen ennen kuolemaansa. Pyhä Johannes antoi sielunsa suuresti rakastamalleen Jumalalle täynnä iloa ja riemua.

Pyhä Johannes on ollut suuresti rakastettu Kyproksen kansan keskuudessa. Hänen hautapaikallaan on tapahtunut ihmeitä aina meidän aikoihimme asti. Kyseiselle paikalle on rakennettu hänen muistolleen omistettu kirkko ja luostari.

Novgorodin ruhtinas Vladimir, apostolienvertaisen ruhtinas Vladimirin (15.7.) pojanpoika, syntyi vuonna 1020. Hänen isänsä Jaroslav antoi Novgorodin ruhtinaskunnan hänen hallittavakseen. Yhdessä Novgorodin arkkipiispa Luukkaan kanssa hän rakennutti kaupunkiin Jumalan Viisaudelle, pyhälle Sofialle omistetun kirkon, josta tuli Novgorodin katedraali ja hengellinen keskus. Hallittuaan viisaasti pyhä Vladimir kuoli vuonna 1052 ja hänet haudattiin perustamaansa pyhän Sofian kirkkoon, jonne oli haudattu myös hänen äitinsä pyhä Anna Novgorodilainen (10.2.). Pyhän ruhtinas Vladimir Jaroslavinpojan pyhäinjäännökset säilyivät maatumattomina.

Pyhittäjä Ammon kilvoitteli 1200-luvulla Kiovan luolaluostarissa. Igumenin siunauksesta hän teki pyhiinvaellusmatkan Athosvuorelle ja Jerusalemiin ja pyrki jäljittelemään suurten kilvoittelijaisien elämää. Palattuaan omaan luostariinsa hän eli niin pyhästi, että vanhuksetkin ottivat hänestä esimerkkiä. Hän rakasti köyhyyttä ja pyrki kokoamaan katoamattoman aarteen taivaaseen. Lopulta hän sulkeutui luolaan ja voitti kilvoituksillaan kaikki sielunvihollisen juonet. Ammonin kanssa muistellaan samana päivänä myös kahta muuta Kiovan luolaluostarin pyhittäjää, Elladia ja Onesimia.

Montenegrolaisesta Stefan Stilianovicista tuli vuonna 1502 Sremin alueen yksinvaltias. Tämä ortodoksisten serbien asuttama alue Tonavan pohjoispuolella oli eräänlainen puskurivyöhyke Unkarin roomalaiskatolisen valtakunnan ja turkkilaisten välissä aikana, jolloin turkkilaisten mahti oli suurimmillaan. Itävalta ja Unkari olivat luoneet Adrianmeren ja Transilvanian välille ”sotilasvyöhykkeen” (vojna krajina) suojaamaan rajojaan osmanien ryöstöretkiltä. Unkarilaiset kuitenkin hävisivät Mohácsin taistelun vuonna 1526, ja kolme vuotta myöhemmin Budapest vallattiin.

Stefan oli oikeamielinen ortodoksisuuden puolustaja, joka vastusti sankarillisesti turkkilaisten hyökkäyksen vyöryä. Kun sotimisen ja turkkilaisten harjoittamien ryöstöretkien köyhdyttämä maa ajautui nälänhätään, Stefan avasi omat vilja-aittansa ja jakoi viljaa kansalle ilmaiseksi.

Stefan kuoli vuoden 1540 tienoilla ja haudattiin Djuntir-nimiselle kukkulalle. Turkkilaisten joukkojen edetessä Stefanin vaimo Helena pakeni maasta. Eräänä yönä turkkilaiset sotilaat näkivät kukkulalta valonhohdetta. Luullen löytävänsä aarteen he alkoivat kaivaa ja löysivät pyhän ruhtinaan ruumiin, josta huokui hyvää tuoksua. Sotilaat kertoivat asiasta nopeasti komentajalleen Amirille. Tämä oli janitsaari ja Stefanin kaukainen sukulainen, jonka turkkilaiset olivat vieneet mukanaan ja kasvattaneet muslimiksi. Amir salli serbialaisten munkkien ostaa reliikit.

Reliikit asetettiin Sisatovacin luostariin, jonka Stefanin vaimo ruhtinatar Helena oli perustanut vuonna 1520. Löydöstä kuullessaan Helena palasi Serbiaan ja vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Elisabet. Hän eli vielä kolme vuotta kieltäymyksessä ja rukouksessa, minkä jälkeen nukkui pois rauhassa ja haudattiin Sisatovacin luostariin. Tämä kunniakas luostari kukoisti aina toiseen maailmansotaan asti, jolloin kroatialaiset äärinationalistisen ustaša-liikkeen kannattajat tuhosivat luostarin ja surmasivat kaikki sen munkit. Pyhän Stefanin reliikit kuitenkin saatiin siirrettyä Belgradiin, ortodoksiseen Pyhän Savan katedraaliin.

Pyhä esipaimen Guri, maallikkonimeltään Grigori, syntyi Radonežissa pienaatelistoperheeseen. Hän hoiti virkaa ruhtinas Ivan Penkovin talossa ja eli askeettisesti. Toiset palvelijat panettelivat häntä ruhtinas Ivanille ja syyttivät häntä haureellisesta suhteesta ruhtinattaren kanssa. Rangaistukseksi raivostunut ruhtinas antoi teljetä Grigorin maanalaiseen vankikuoppaan. Muutaman päivän välein hänelle laskettiin pienen ikkuna-aukon kautta ruoaksi pari kauralyhdettä ja vähän vettä. Syytön vanki alistui kohtaloonsa. Hän muisteli marttyyrien kärsimyksiä ja lohduttautui ajattelemalla, että vankeus oli päästänyt hänet maallisista viettelyksistä ja huolista ja antanut hänelle aikaa valmistautua iankaikkisuutta varten. Hänen ainoana aarteenaan oli Jumalanäidin ikoni.

Grigorin toisena vankeusvuotena eräs hänen ystävistään pääsi keskustelemaan hänen kanssaan ikkuna-aukon kautta ja tarjoutui tuomaan ruokaa. Grigori torjui tarjouksen ja sanoi: ”Ilman tätä rangaistusta sieluni olisi voinut jäädä parantumatta.” Ruoan sijaan hän pyysi ystäväänsä tuomaan mustekynän ja paperia ja ryhtyi kirjoittamaan lapsille aapisia. Hankkimansa rahat hän antoi köyhille ja osti itselleen lisää paperia. Näin hän toteutti kaksi salaista toivettaan: hän opetti lapsia lukemaan Jumalan sanaa ja auttoi köyhiä.

Kahden vuoden kuluttua vankilan ovella leimahti valo ja ovi avautui itsestään. Grigori ymmärsi, että Herra antaa hänelle vapauden. Hän otti Jumalanäidin ikonin, lähti vankilasta ja meni suoraan Joosef Volokolamskilaisen luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Guri. Siellä hän eli monta vuotta harjoittaen paastoa, vaikenemista ja jatkuvaa Jumalan muistamista, kunnes hänet vuonna 1543 valittiin igumeniksi. Johdettuaan luostaria yhdeksän vuotta hän vetäytyi syrjään johtotehtävistä ja omistautui entisille kilvoituksilleen.

Noihin aikoihin Venäjän tsaari Iivana Julma valloitti Kazanin alueen, jonne perustettiin heti uusi piispanistuin. Pyhä Guri vihittiin vuonna 1555 Kazanin ensimmäiseksi arkkipiispaksi ja määrättiin lähetystyöhön tuolle kaukaiselle seudulle. Avukseen hän sai arkkimandriitta Hermanin (6.11.) ja igumeni Varsonofin, joista tuli hänen uskollisia apulaisiaan ja seuraajiaan piispanistuimella. Rakkauden hengessä pyhä Guri alkoi johdattaa muslimeja ja pakanoita ortodoksiseen uskoon. Hän opetti vastakastettuja ja huolehti tataarien tarpeista myös silloin, kun he kieltäytyivät ottamasta kastetta. Hän perusti hiippakuntaansa neljä luostaria. Yhden luostarin yhteydessä toimi koulu, jossa munkit opettivat lapsia ja nuoria lukemaan ja ymmärtämään pyhiä kirjoituksia. Tämä opetustyö oli niin menestyksellistä, että Kazanin asukkaille tuli pyhän Gurin kuoleman jälkeen tavaksi pyytää hänen pyhäinjäännöstensä luona siunausta lapsilleen ennen kuin alkoivat opettaa heitä lukemaan.

Pyhä Guri johti hiippakuntaa kahdeksan vuotta. Viimeiset kaksi vuotta hän oli vaikeasti sairas, mutta into Jumalan työhön ei laimentunut hänen sielussaan. Hän sanoi: ”Sielun voimat kasvavat sitä mukaa kun ruumis heikkenee. Tämän elämän aika on työn ja vaivannäön aikaa. Palkan saamme tulevassa elämässä. Taivaan ilot suodaan vain sille, joka kilvoittelee maan päällä ja hylkää katoavat hyvyydet saadakseen katoamattomat. On kilvoiteltava vaikeuksista välittämättä, sillä ’nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka vielä on ilmestyvä ja tuleva osaksemme’ (Room. 8:18)”. Pyhä Guri antoi henkensä Jumalan haltuun 5.12.1563.

Pyhä Varsonofi oli papin poika Serpuhovin kaupungista. 17-vuotiaana hän jäi Krimin tataarien vangiksi, kun nämä tekivät sotaretken hänen synnyinseudulleen Okajoen varrelle. Vankeutta kesti kolme vuotta. Sen aikana nuori vanki rukoili lakkaamatta. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lohdutusta, mitä ei ollut koskaan kokenut vanhempiensa kodissa. Rakkaus Jumalaan ja valmius antautua Hänen pyhään tahtoonsa kasvoivat hänen sielussaan. Päivät hän vietti uuvuttavassa työssä mutta yöt hän omisti rukoukselle ja psalmilaululle. Näin hän eli kuin kuuliaisuusveli luostarissa. Lahjakkuutensa ansiosta hän oppi nopeasti sekä puhumaan että kirjoittamaan tataarien kieltä.

Päästyään vapaaksi nuorukainen palasi kotiinsa, mutta kiinnostus maallisiin iloihin ja huvituksiin oli lopullisesti kylmennyt hänen sydämessään. Hän meni Moskovaan Andronikin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Varsonofi. Vankeudessa vietetyt vuodet olivat olleet ikään kuin kuuliaisuuden koetusaikaa, ja hän edistyi nopeasti hyveissä ja rukouskilvoituksessa. Hurskaan elämänsä tähden hänet nimitettiin igumeniksi Pesnošin luostariin.

Kun Kazanin hiippakunta perustettiin, pyhä Varsonofi lähetettiin sinne avustamaan hiippakunnan ensimmäistä esipaimenta pyhää Guria. Hän perusti kaupunkiin Kristuksen kirkastumisen luostarin ja käännytti muslimeja kristinuskoon. Loistavan älynsä, tataarien kielen taitonsa ja islaminuskon perusteellisen tuntemuksensa avulla hän pystyi vastaansanomattomasti osoittamaan muslimien erehdykset. Lisäksi hänellä oli parantamisen lahja, mikä toi hänen luokseen paljon sairaita ja herätti heidän sydämissään luottamusta häntä itseään ja kristinuskoa kohtaan.

Vuonna 1567 pyhä Varsonofi nimitettiin Tverin piispaksi. Hän jatkoi askeettista elämäänsä ja oli laumalleen todellinen valo, joka johdatti seuraajiaan Kristuksen pelastavaa tietä ei vain sanoillaan vaan koko olemuksellaan. Vanhoilla päivillään hän vetäytyi lepoon perustamaansa Kristuksen kirkastumisen luostariin Kazaniin ja eli siellä viisi vuotta rukouksessa ja yksinäisyydessä vihkiytyen suureen skeemaan. Pyhä Varsonofi nukkui pois 11.4.1576 ja hänet haudattiin Kazaniin Kristuksen kirkastumisen luostariin. Vasta tällöin tuli ilmi, että hän oli salaa kantanut kilvoituskahleita näännyttääkseen ruumistaan.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kristuksen kirkastumisen luostariin alettiin rakentaa uutta kirkkoa. Perustuksia kaivettaessa löydettiin pyhien Gurin ja Varsonofin maalliset jäännökset, jotka olivat säilyneet maatumattomina ja suorastaan uivat kirkkaassa tuoksuvassa mirhassa. Kazanin metropoliitan Jermogenin aloitteesta pyhäinjäännökset siirrettiin uusiin arkkuihin ja sijoitettiin kirkkoon kansan kunnioitettavaksi. Tämä tapahtui 4.10.1595. Pyhien Gurin ja Varsonofin pyhäinjäännösten löytymisen muistopäivää vietetään heidän pääjuhlanaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

5.10.

Pyhä Haritina oli orjatyttö, joka eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305). Hänen isäntänsä Claudius oli hyvä mies, joka oli kasvattanut häntä kuin omaa tytärtään. Haritina oli innokas kristitty. Hän vahvisti kristiveljiensä ja -sisariensa uskoa silloisina vaikeina aikoina ja sai monia kääntymään kristinuskoon. Tämä ei jäänyt huomaamatta keisarin neuvonantajalta Domitiukselta, joka kirjoitti Claudiukselle käskien häntä lähettämään tytön tutkittavaksi. Syvästi murheissaan Claudius pukeutui suruvaatteisiin ja alkoi valittaa, koska hän tiesi, mikä Haritinaa odotti. Tyttö yritti lohduttaa häntä: ”Älä ole murheissasi, isäntä, vaan iloitse, sillä minut on valittu uhrattavaksi omien syntieni ja sinun syntiesi edestä.”

Kun Haritina saapui tuomioistuimen eteen, tuomari näytti hänelle heti alkuun kidutusvälineet, joihin hän joutuisi, jollei uhraisi epäjumalille. Samalla hän maalaili kaunein värein onnellista elämää, joka häntä odottaa Kristuksen kiellettyään. Haritina pyysi Herran apua ja pysyi lujana. Rohkeasti hän puhui tuomarille epäjumalien turhuudesta. Heti ensimmäiseksi häntä häpäistiin ajelemalla hänen päänsä paljaaksi, mutta hiukset kasvoivat heti uudestaan. Sitten hänen päänsä päälle pantiin tulisia hiiliä ja hänen rintansa lävistettiin hehkuvilla rautapuikoilla.

Haritina ei kuitenkaan suostunut uhraamaan epäjumalille, ja niin hänen kaulaansa sidottiin painava kivi ja hänet heitettiin mereen. Kivi irtosi ja hän nousi pinnalle ja käveli merta pitkin rannalle. Hämmästyneelle Dometiukselle hän sanoi: ”Hei, tuomari! Etkö vieläkään tajua Kristuksen voimaa? Hylkää pimeys ja tule todelliseen valoon, että pelastuisit.” Ihme järkytti Dometiusta, mutta itsepintaisesti hän kieltäytyi uskomasta Kristukseen ja päätti pitää kaikkea vain taikuutena.

Haritinan kidutukset jatkuivat ja lopulta Dometius käski nostaa Haritinan korkealle lavalle. Hän kuulutti ympäristössä, että kuka vain halusi, saattoi tulla häpäisemään hänet. Haritina oli kuitenkin luottavainen ja uskoi, että Kristus pystyy tekemään tyhjiksi nämä saastaiset suunnitelmat ja ottamaan hänet puhtaana luokseen. Niinpä hän rukoiltuaan antoi henkensä Herran haltuun tuoden Hänelle uhriksi sekä sielunsa että ruumiinsa.

Dometius käski heittää Haritinan jäännökset hiekkasäkissä mereen. Kolmen päivän kuluttua meri kuitenkin heitti ne vahingoittumattomina kuivalle maalle. Haritinan hyvä isäntä Claudius otti ne haltuunsa, puki juhlavaatteisiin ja sijoitti arvokkaaseen paikkaan.

Pyhä Mamelta eli Persiassa 300-luvun alkupuolella. Hän oli papittarena pakanallisen jumalattaren temppelissä. Eräänä yönä hän näki unessa enkelin, joka opetti hänelle kristinuskon salaisuuksia. Mamelta heräsi pyhän pelon vallassa vavisten kauttaaltaan ja kertoi näystään sisarelleen, joka oli kristitty. Sisar vei Mameltan kaupungin piispan luokse, joka aikansa häntä koeteltuaan salli hänen ottaa kasteen.

Kun pakanat saivat tietää, että heidän jumalansa palvelukseen omistautunut neito oli kääntynyt kristityksi, he ryntäsivät raivoissaan hänen luokseen ja näkivät, että hänellä oli vielä yllään vasta kastettujen valkea viitta. Sen näkeminen sai pakanat pois tolaltaan ja he kivittivät Mameltan kuoliaaksi. Hänen pyhä ruumiinsa heitettiin vedellä täyttyneeseen syvään kuiluun, josta kristityt onnistuivat hädin tuskin löytämään sen. Tämä tapahtui vuoden 344 tienoilla.

Myöhemmin kristityille annettiin lupa hajottaa jumalattaren temppeli ja rakentaa sen paikalle kirkko pyhän Mameltan kunniaksi. Hänen pyhät jäännöksensä asetettiin kirkkoon sen valmistuttua. Rooman martyrologiassa pyhän Mameltan taivaalliseksi syntymäpäiväksi on merkitty 17. lokakuuta.

Pyhittäjä Grigori syntyi georgialaisen aatelisperheen poikana. Hän oli hyvin lahjakas ja hurskas. Jo lapsena hän keskittyi Jumalan muistamiseen, karttoi maailmaa ja eli kuin munkki. Hänen ylhäiset sukulaisensa kehottivat häntä ottamaan pappisvihkimyksen, mutta kun Grigori sai tietää, että he suunnittelivat hänen vihkimistään piispaksi, hän pakeni muutaman samanmielisen ystävänsä kanssa Etelä-Georgiaan. Siellä he elivät köyhässä Opizan luostarissa kilvoitellen kuuliaisuudessa ja itsekkyytensä kuolettamisessa. Grigori kävi myös tapaamassa ympäröivillä vuorilla asuvia erakkoja ja yritti parhaansa mukaan jäljitellä heidän hyveitään.

Erään iäkkään erakon näkemän näyn innoittamana ja igumeninsa siunaamana Grigori ystävineen perusti uuden luostarin lounaaseen arabijoukkojen ja koleraepidemian autioittamalle Khandztan alueelle. He joutuivat tekemään kovasti työtä vaikeissa oloissa, mutta rukous ja Jumalan ylistäminen täytti heidän mielensä. Ennen pitkää Grigorista tuli Jumalan valittu astia, jonka hyveellinen elämä houkutteli luostariin pyhiinvaeltajia kaikkialta Georgiasta. Veljestöön hän hyväksyi vain nöyrät ja opinhaluiset, jotka olivat valmiit kilvoittelemaan hyveissä ja alistumaan kuuliaisuuden marttyyrikilvoitukseen. Hän näki, että maallisen elämän perimmäinen tarkoitus on kuuliaisuus, joka suo luoduille uudenlaisen korkeamman vapauden. Luostarielämän kulmakiveksi hän asetti kuuliaisuuden rippi-isää kohtaan.

Luostarin rakennustöiden edistyttyä pyhittäjä Grigori kävi pyhiinvaellusmatkalla Konstantinopolissa ja toi sieltä mukanaan paljon reliikkejä, ikoneita ja muita arvoesineitä. Grigori kannatti kirkon ja valtion tiivistä yhteistyötä ja niiden keskinäistä riippumattomuutta ja tasavertaisuutta. Hän nautti ruhtinas Ashot Kuropalaten (780–826) suosiota ja sai tämän hovilta suuria lahjoituksia luostariaan varten. Grigorin auktoriteetti maassa kasvoi niin suureksi, että hänen mielipidettään kuultiin kaikissa tärkeissä asioissa. Monista hänen oppilaistaan tuli piispoja. Heistä huomattavimpia olivat Adsqurin piispa Efraim sekä Arseni Suuri, josta Grigorin tukemana tuli Georgian katolikos.

Vuosien myötä pyhä Grigori sai johdettavakseen kaksitoista luostaria, joita sanottiin Georgian Siinaiksi. Hän nimitti luostareihin johtajat, mutta pysyi itse munkkien hengellisenä ohjaajana selittäen heille erinomaisen muistinsa avulla pyhiä kirjoituksia ja kanonista lakia. Päättäväisesti hän torjui toistuvat yritykset vihkiä hänet piispaksi ja sanoi: ”Erämaiden kirkot ovat myös jumalallisen armon istuimia, eivätkä ne suinkaan ole tämän maailman valtaistuimia huonompia.”

Kerran eräs hairahtunut piispa, jota pyhä Grigori oli ojentanut, lahjoi jousimiehen väijymään pyhää tämän palatessa luostariinsa. Kun Grigori ilmestyi tielle, mies näki hänen yläpuolellaan taivaaseen ulottuvan valopatsaan ja sateenkaaren tavoin sädehtivän ristin. Kauhu valtasi miehen, hän pudotti jousensa, juoksi pyhän luo, heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja pyysi anteeksi. Piispa oli raivoissaan kuullessaan juonensa epäonnistumisesta ja yritti tuhota luostarin. Mutta Jumala rankaisi piispaa, joka sai onnettoman lopun.

Kristuksen voima vahvisti pyhittäjä Grigoria niin, että hän saavutti 102 vuoden iän ja säilytti terveytensä loppuun asti. Viimeiset kuukautensa hän vietti yksin keljassaan ja sai nähdä ihmeellisiä näkyjä. Hän antoi etukäteen jakaa luostareidensa kaikille munkeille kynttilät ja ilmoitti, minä päivänä heidän tuli sytyttää ne ja rukoilla hänelle iankaikkista muistoa. Lokakuun 5. päivänä hänen antaessaan oppilailleen viimeisiä neuvojaan sanomattoman kirkas valo äkkiä valaisi hänet. Hän siunasi ristinmerkillä luostarinsa ja hänen sielunsa siirtyi taivaaseen, mistä kuului ääni: ”Autuas olet sinä, joka sait periä kunnian ja loppumattoman ilon pyhien joukossa!”

Johannes Mauropous syntyi Paflagoniassa 900-luvun lopulla. Opiskellessaan hän edistyi nopeasti ja loisti kaikilla oppialoilla. Hänestä tuli retoriikan opettaja Konstantinopoliin, jossa hän oli aktiivisesti mukana järjestämässä yliopiston uudelleenorganisointia. Vuonna 1046 Johanneksesta tuli munkki. Hänet vihittiin papiksi Petraksen luostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän jätti kaupungin ja hänestä tuli Pontoksen Eukhaitan piispa. Hän johti hengellistä laumaansa viisaudella ja oli yksi aikansa loisteliaimpia puhujia ja kirkkoveisujen laatijoita. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Damian kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa pyhittäjä Feodosin (3.5.) aikana ja jäljitteli kaikessa ohjaajansa hyveitä ja enkeltenvertaista elämää. Hän paastosi ankarasti ja söi kuolemaansa asti vain vettä ja leipää. Suuren nöyryytensä ja hyveidensä tähden hän sai Herralta ihmeidentekemisen ja parantamisen armolahjan. Kun luostariin tuotiin sairaita, pyhittäjä Feodosi lähetti heidät Damianin luo käskien tätä lukemaan rukouksen heidän puolestaan. Damian piti itseään kelvottomana parantamaan sairaita, mutta luki nöyrästi ja vastustelematta heidän puolestaan rukouksen ja voiteli heidät pyhällä öljyllä, ja Jumalan armosta kaikki sairaat palasivat koteihinsa terveinä.

Pyhän Damianin koko elämä kului Jumalalle otollisissa töissä ja kilvoituksissa. Kuolinvuoteellaan hän rukoili itkien, ettei Herra erottaisi häntä ohjaajastaan pyhittäjä Feodosista vaan saattaisi heidät yhdessä pyhien kunniaan. Silloin Herran enkeli ilmestyi hänelle pyhittäjä Feodosin hahmossa ja sanoi, että hänen rukouksensa on kuultu ja että he saavat asua yhdessä taivaan majoissa. Enkelin poistuttua Damian pyysi pyhittäjä Feodosin luokseen ja kertoi tälle näystä, mikä sai tämän hämmästymään ja liikuttumaan. Tämän jälkeen autuas Damian jätti iloiten henkensä Herran haltuun 5.10.1071.

Kiovan luolaluostarissa eli myös munkki Jeremia, joka muisti Venäjän kasteen ja oli itsekin ollut kastettujen joukossa. Monen vuoden kuluttua hän tuli luostariin, missä hänet vihittiin suureen skeemaan. Jumala antoi hänelle selvänäkemisen lahjan. Hän ennusti tulevia tapahtumia, ja jos hän näki jonkun munkeista hautovan huonoja ajatuksia, hän nuhteli tätä kahden kesken ja kehotti varomaan Paholaisen juonia. Jos joku veljistä halusi lähteä luostarista, pyhittäjä meni hänen luokseen, paljasti hänen aikeensa ja lohdutti ja vahvisti häntä. Pyhittäjä Jeremia eli monta vuotta ja tuotti paljon hyötyä lähimmäisilleen selvänäköisyyden lahjallaan. Hän nukkui pois 90 vuoden ikäisenä.

Pyhittäjä Matteus eli luolaluostarissa sen perustajien aikana. Suurten kilvoitustensa tähden hän sai Herralta sellaisen lahjan, että näki selvästi pahat henget ja pystyi paljastamaan niiden salaiset juonet kilvoittelijoiden hyödyksi. Seistessään kerran kirkossa jumalanpalveluksen aikana hän näki, miten paha henki kulki rukoilevien munkkien joukossa sotilaan hahmossa ja heitti heidän päälleen tahmeita kukkia. Jos kukka tarttui johonkin munkkiveljeen, tämä lakkasi heti seuraamasta jumalanpalvelusta, kadotti rukousintonsa ja poistui pikimmiten kirkosta jonkin tekosyyn varjolla ja meni keljaansa nukkumaan. Jos kukka ei tarttunut veljeen vaan meni ohi, tämä jatkoi rukoustaan ja seisoi kirkossa palveluksen loppuun asti. Vanhus Matteus kertoi kaiken näkemänsä munkkiveljille, ja he alkoivat varoa, etteivät enää lähtisi kirkosta kesken jumalanpalveluksen. Pyhittäjä näki monia muitakin näkyjä ja kertoi niistä veljille opettaakseen ja hyödyttääkseen heitä.

Luostarin johtajan pyhittäjä Feodosin kuoltua igumeniksi valittiin Stefan ja hänen jälkeensä Nikon. Hänen aikanaan Matteus kerran näki kirkossa igumenin paikalla aasin. Hän kertoi näystä igumenille, joka ymmärsi, että se oli tarkoitettu hänelle rangaistukseksi huolimattomasta osallistumisesta yhteisiin jumalanpalveluksiin. Igumeni katui, ja sen jälkeen ei mikään laiskuus eivätkä luostarin työt estäneet häntä käymästä säännöllisesti kirkossa. Pyhittäjä Matteus nukkui pois hyvin iäkkäänä vuoden 1085 tienoilla.

Liettualainen ruhtinatar Haritina pakeni 1200-luvun jälkipuoliskolla kotimaansa levottomuuksia venäläisten hallitsemalle alueelle. Hän löysi turvapaikan Novgorodista Pietarin ja Paavalin luostarista ja omistautui palvelemaan Jumalaa. Hylättyään maallisen onnen hän vietti ankaraa kilvoituselämää ja sai sen tähden nimityksen luostarin johtajaksi. Pyhittäjä Haritina nukkui pois 1200-luvun loppupuolella.

Emme tiedä, milloin tämä jumalankantajaisä eli, emme mitään hänen kilvoituksistaan, emme edes hänen nimeään. Vuonna 1840 Athoksen vuoren Vatopedin luostarin hautausmaan kunnostustöiden yhteydessä löydettiin pyhän ruumis, joka oli rukoilevassa asennossa ja joka piteli Jumalanäidin ikonia merkkinä siitä, että oli tullut luostariin vapaaehtoisesti antaakseen sielunsa Jumalalle siellä. Pyhästä reliikistä huokui tuoksua, joka täytti ilman. Tämän jumalallisen suosion (eudokia) merkin perusteella tätä isää voidaan kunnioittaa pyhien joukkoon kuuluvana, minkä lisäksi hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä niille, jotka ovat niitä uskossa lähestyneet.

Kun tätä tuntematonta kilvoittelijaa oli alettu nimittää Eudokimokseksi, eräs Vatopedin munkeista näki näyn, jossa pyhä ilmoitti oikean nimensä olevan Sabbas. Tämän jälkeen Vatopedin luostarin traditiossa kyseinen pyhä on samastettu alla olevaan Sabbakseen, vaikka hänen kerrotaankin kuolleen Konstantinopolissa.

Pyhä Sabbas Hesykasti syntyi Tessalonikassa vuonna 1283. Hänen vanhempansa tahtoivat hänen luovan uran sotilaana, mutta seitsemäntoista ikäisenä hän alkoi tuntea tämän elämän turhuuden ja karkasi Athoksen pyhälle vuorelle ottamatta mitään mukaansa. Hän etsi Jumalaa janoavalle sielulleen ankaraa vanhusta, joka kykenisi ohjaamaan häntä kuuliaisuuden ja nöyryyden tiellä, ja löysi etsimänsä ”tieteiden tieteen” mestarin Karieksen lähistöltä.

Sabbas kilvoitteli täynnä intoa ja kesti iloiten hengellisen isänsä jakamat solvaukset, pilkan ja lyönnit aivan kuin olisi saanut juoda ikuisen elämän maljasta. Nälkä, jano ja kaikenlainen puute olivat hänelle keino ”täyttää ruumiissaan Kristuksen kärsimykset”. (Kol. 1:24) Hänen täydellinen oman tahtonsa kieltäminen teki hänet vastaanottavaiseksi Jumalan tahdolle ja vapaaksi maallisista huolista, jolloin jumalallinen läsnäolo loisti hänen lävitseen esteettä ja hänen ulkonainen olemuksensa heijasteli sellaista sielun rauhaa, että kaikki rakastivat häntä.

Sävyisyys ja veljesrakkaus oli Sabbakselle luonnollista. Kerran hänen ollessaan kantamassa raskaita kuormia toisen munkin kanssa hän otti ensin väsyneen toverinsa taakan itselleen, ja kun kumppani ei jaksanut enää edes kävellä, Sabbas kantoi hänetkin. Sabbaksen ohjaajavanhus suositteli hänelle pappisvihkimystä, mutta vihkimyspäivän koittaessa Sabbas pakeni ja palasi vasta ollessaan varma, että saisi elää vapaana ilman kunnia-asemia.

Kun Sabbas oli ollut Athoksella seitsemän vuotta, hänen ohjaajansa siirtyi monien muiden munkkien mukana Tessalonikaan, mutta Sabbas päätti kuitenkin jäädä paikalle kilvoittelemaan yksin. Tessalonika joutui pian turkkilaisten piirittämäksi, ja Sabbas huomasi valinneensa oikein. Hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle kohti Pyhää maata.

Kyprokselle päästyään Sabbas jumalallisen rakkauden polttamana aloitti houkkakilvoituksen. Hän heitti pois vaatteensa ja alkoi elää kodittomana kulkurina täysin irrallaan kaikesta tähän maailman kuuluvasta. Kristuksen tavoin hän tarjosi itsensä viattomaksi uhriksi kestäen pilkan ja halveksunnan. Sabbas kulki paikasta paikkaan, ei koskaan pyytänyt almuja vaan eli pelkillä villikasveilla ja vetäytyi aika ajoin autioon paikkaan tai luolaan omistautuakseen puhtaalle mietiskelylle.

Vapaaehtoinen kuoleminen maailmalle hulluutta teeskennellen on hedelmällistä vain niille, jotka tietävät, kuinka pitää itsensä tiukassa kurissa hiljaisuuden avulla. Tästä syystä pyhä Sabbas noudatti kaksikymmenvuotisen houkkakilvoituksensa ajan tarkasti ulkonaista hiljaisuutta keskittyen sisäiseen taisteluun ajatusten kanssa. Kun muuan nainen osoitti mieltymystä Sabban ulkomuotoon, houkka heittäytyi viemärikanavaan ja pysyi siellä pimeän tuloon saakka.

Kulkiessaan Sabbas pyrki aina saamaan osakseen halveksuntaa ja nöyryytyksiä ikään kuin vetäen päälleen ihmiskunnan vihan voidakseen puhdistaa maailman siitä samaan tapaan kuin Kristus ja marttyyrit, jotka rukoilivat kiduttajiensa puolesta. Silti Sabbas oli aina iloinen ja ystävällinen niin hyviä kuin pahojakin kohtaan.

Kyproksella ollessaan Sabbas meni kerran roomalaiskatolisen luostarin portille. Nähdessään likaisen kulkurin vauraat munkit parjasivat häntä ja heittivät hänet ulos. Sabbas noudatti vaeltelevaa elämäänsä keskeytyksettä, mutta sen jälkeen kun hän oli kerran suostunut paljastamaan nimensä eräälle hyväntekijälleen, ihmiset alkoivat ymmärtää hänen todellisen luonteensa, ja hän alkoi saada osakseen ihailua ja kunnioitusta. Ihmiset pyysivät hänen rukouksiaan ja kunnioittivat häntä pyhänä. Sabbaksesta jopa maalattiin ikoni. Hänestä puhuttiin jo Konstantinopolissa ja Athoksella saakka. Sabbas päätti paeta Pyhälle maalle.

Jerusalemiin päästyään Sabbas käveli 20 päivässä läpi erämaan Siinain vuorelle, jossa hän oli kaksi vuotta noviisina. Sieltä hän palasi Jerusalemiin ja asettui luolaan Jordanin alueen erämaassa omistautuakseen puhtaaseen rukoukseen, joka yhdistää sielun Jumalaan. Kerran Paholainen hyökkäsi häntä vastaan käärmeen hahmossa, mutta Sabbas ajoi sen pois huutamalla avuksi Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän voiton myötä Sabbas sai jumalallistumisen armon. Hänen luolansa täyttyi luomattomalla valolla. Pyhä Henki kirkasti hänen henkensä silmät, niin että aistimaailmasta vapautuen ja maahan langeten hän sai katsella Kristusta Hänen kirkkaudessaan. Pyhä Sabbas sai siis armosta jumalallistuneena nähdä Jumalan sellaisena kuin Hän on. Hänen näkemänsä kirkkaus ja valo oli taivaan valtakuntaa sellaisena kuin se voidaan maan päällä vastaanottaa.

Sabbas ei voinut kätkeä saamaansa armoa. Munkkeja tuli kaikkialta hänen luokseen etsimään hyödyllistä sanaa, mutta kukaan heistä ei saanut häntä rikkomaan pyhää hiljaisuuttaan. Sabbas pakeni syvemmälle erämaahan alastomana ja ilman ruokaa tavoitellen entistä täydellisempää yhteyttä Jumalan kanssa. Viisikymmentä päivää kuljettuaan hän kaatui nääntyneenä maahan. Jumala lähetti hänen luokseen valoon ja taivaalliseen tuoksuun verhoutuneen enkelin, joka otti Sabbaksen suojelukseensa. Kristuksen kirkkauden valosta tuli tästä lähtien Sabbaksen ravinto, vaate, terveys ja lepo. Jumalan armo yhtyi hänen sieluunsa yhtä tiiviisti kuin sielu ja ruumis ovat yhtä. Neljän vuoden ajan Sabbas pysyi erämaassa nauttien jumalallisesta valaistumisesta.

Sabbas siirtyi Pyhän Sabbaksen luostariin sulkeutumiskilvoitukseen. Eräänä päivänä demonit hyökkäsivät häntä vastaan ja syöksivät hänet pää edellä rotkoon. Enkelin kantama pyhä pääsi kuitenkin jaloilleen vahingoittumattomana ja pysyi rotkon pohjalla neljäkymmentä päivää syömättä, juomatta ja nukkumatta seisoen hurmioituneena kädet kohotettuina taivasta kohti. Sabbas tempautui hengessä taivasten ja enkeliluokkien yläpuolelle; jumalallisessa kirkkaudessa kylpien hän oli jo kaikkien valon, Herramme Jeesuksen Kristuksen luona. Kun munkit lopulta vetivät Sabbaksen ylös rotkosta, hän palasi tavanomaiseen tilaansa ja meni takaisin keljaansa jatkaakseen kilvoituksiaan. Hän eli kuivan leivän palasilla ja vedellä ja vietti kokonaisen vuoden maaten liikkumatta toisella kyljellään sekä toisen vuoden istuen liikkumatta tuolilla.

Kolmen vuoden kuluttua Sabbas jätti Pyhän Sabbaksen luostarin. Sabbas kulki Jordanvirran alueelle ja tarjoutui erääseen toiseen luostariin noviisiksi. Kuuliaisuustehtäväkseen hän sai kirkonhoitajan tehtävät. Toiset munkit eivät tienneet hänen taustaansa, mutta alkoivat pian ihmetellä hänen hyveitään. Hänen nöyryytensä oli niin suuri, että kun leijonat hyökkäsivät luostarin aasien kimppuun, hän tarjosi itsensä petojen ruuaksi, jolloin eläimet pysähtyivät ja palasivat nöyrinä luoliinsa.

Lopulta enkeli ilmestyi Sabbakselle neuvoen häntä jättämään Pyhän maan ja palaamaan Bysantin alueelle, jossa hän olisi hyödyksi monille sieluille. Hän lähti matkaan, mutta taival taittui hitaasti. Sabbas vietti vielä neljä vuotta Kreetan asumattomissa osissa asettumatta kertaakaan makuulleen. Kuljettuaan Peloponneksen, Makedonian ja Traakian kautta hän saapui lopulta Konstantinopoliin ja sulkeutui keljaan Pyhän Diomedeksen luostarissa. Siellä Sabbas kieltäytyi vastaanottamasta vieraita ja verhosi kasvonsa aina hunnullaan. Keisari Andronikos III (1328–1341) ja patriarkka Jesaja (1323–1334) saivat kuulla tästä jumalankantajaisästä ja yrittivät turhaan päästä tapaamaan häntä. Kun Sabbaksen ortodoksisuutta alettiin epäillä, hän kirjoitti uskontunnustuksen ja uskollisuudenjulistuksen keisarille ja patriarkalle. Sitten hän pakeni Konstantinopolista Athokselle ja pyysi päästä Vatopedin veljestöön.

Vatopedissä pyhä Sabbas rikkoi 21 vuotta kestäneen hiljaisuutensa. Hän tutustui pyhään Filoteokseen (11.10), joka oli hänen oppilaanaan ja kirjoitti hänen elämäkertansa. Sabbas palveli luostarissa kirkonhoitajana, sairaanhoitajana ja keittiössä. Jumalalta saamiaan armolahjoja ja hyveitä varjellakseen hän kieltäytyi kaikenlaisista kunnianosoituksista ja vastuullisemmista tehtävistä peläten menettävänsä sen armon, jonka nöyrä kuuliaisuus tuo mukanaan. Hän suostui kuitenkin liittymään lähetystöön, joka lähetettiin Athokselta Konstantinopoliin maaliskuussa 1341 pyrkimyksenään saattaa sovintoon Johannes Kantakuzenos ja Johannes V Paleologos, jotta heikentynyttä valtakuntaa jakava sisällissota saataisiin päättymään.

Pyhä Sabbas profetoi tehtävän epäonnistuvan ja vetäytyi Konstantinopolissa Khoran luostariin, jossa hän vietti elämänsä viimeiset kuusi vuotta sulkeutuneena rukoillen ja vuodattaen kyyneleitä kirkon ja koko maailman rauhan puolesta. Kirkon rauhaa horjuttivat tuolloin Akyndinoksen ja patriarkka Johannes Kalekasin Jumalan armoa koskeneet hereettiset opetukset. Keisari Johannes VI Kantakuzenos (1341–1354) vieraili pyhän Sabbaksen luona ja painosti häntä suostumaan patriarkan tai vähintäänkin piispan vihkimykseen, mutta Sabbas oli horjumaton päätöksessään pysyä pyhässä hiljaisuudessa ja nauttia salaisesta seurustelusta Jumalan kanssa. Pyhä Sabbas nukkui kuolonuneen vuonna 1350 ja yhdistyi lopullisesti rakkaaseen Herraansa. Myöhemmin keisari ja hänen vaimonsa siirtyivät itsekin luostarielämään Sabbaksen neuvon innoittamina.

Niin kuin kolme suurta ortodoksisuuden pylvästä Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Johannes Krysostomos varjelivat itäisen kirkon horjumattomana ympärillä riehuvien harhaoppien hyökkäyksissä, niin Venäjän kirkon suuret esipaimenet Pietari (21.12.), Aleksi (12.2.), Joona (31.3.), Filip (9.1.) ja Jermogen (17.2.) varjelivat ortodoksisen uskon vahingoittumattomana Venäjän sisäisten vaikeuksien ja ulkoisten ahdistusten myllerryksessä. Kuten yleinen ortodoksinen kirkko viettää kolmen suuren esipaimenen yksityisten muistopäivien lisäksi heidän yhteistä juhlaansa muistellen heidän yhteistä uskoaan, intoaan ja rakkauttaan, niin Venäjän kirkko viettää viiden esipaimenen yhteistä juhlaa.

Pyhät esipaimenet todistivat elämällään ortodoksisuuden voimasta ja totuudesta. Juhlan alku juontaa juurensa vuoteen 1596, jolloin alettiin viettää Moskovan metropoliittojen pyhien Pietarin, Aleksin ja Joonan yhteistä muistoa. Myöhemmin joukkoon liitettiin Filip ja viimeisenä Jermogen. Pyhien elämäkerrat löytyvät heidän omien muistopäiviensä kohdalta.

Pyhittäjä-äiti Metodia syntyi Kykladeihin kuuluvalla Kimoloksen saarella kahdeksanlapsisen perheen toisena tyttärenä 10.11.1865 ja sai kasteessa nimen Irene. Jo lapsesta lähtien hän rakasti jumalanpalveluksia ja hänessä syttyi halu omistautua kokonaan Kristukselle. Kun hän oli 17-vuotias, hänen vanhempansa naittivat hänet vastoin hänen tahtoaan Khios-saarelta kotoisin olleen merimiehen kanssa. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä laiva, jossa Irenen mies oli, kärsi haaksirikon Vähän-Aasian rannikolla eikä mies enää palannut Kimolokselle.

Irene päätti heti toteuttaa alkuperäisen haaveensa luostarielämästä. Tässä häntä auttoi hänen hurskas rippi-isänsä Georgios Logothetis. Nunnaksi hänet vihki silloinen Syroksen Metropoliitta Metodios, joka antoi oman nimensä hänelle nunnanimeksi muodossa Metodia.

Kimoloksella ei tuohon aikaan ollut luostaria. Niinpä nunna Metodia asettui pieneen keljaan, joka sijaitsi Kristuksen syntymälle omistetun kirkon lähellä Kimoloksen kaupungissa. Keljassaan hän eli askeettisesti noudattaen paastoa kaikkina muina päivinä paitsi lauantaisin ja sunnuntaisin, valvoen ja rukoillen lakkaamatta. Sunnuntaisin hän meni kirkkoon ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Keljastaan hän poistui vain auttamaan lähimmäisiään. Hän jakoi saamiaan ruokatarpeita sairaille ja köyhille. Suuren paaston hän vietti keljaansa sulkeutuneena eikä ottanut vastaan ketään.

Monet naiset kävivät hänen luonaan ja saivat häneltä hengellistä opetusta. Miehiä hän ei ottanut vastaan, mutta nämä saivat kuulla hänen opetuksistaan vaimoiltaan. Monet miehistä olivat merimiehiä ja viettivät turmeltunutta elämää. Pyhän Metodian opetukset saivat heissä kuitenkin aikaan muutoksen ja rauha palasi perheisiin. Sairaita pyhän Metodian oli tapana voidella öljyllä, jota hän otti keljassaan jatkuvasti palavasta lampukasta. Tapahtui monia parantumisia. Myös lapsettomat naiset saivat lapsia.

Pyhän Metodian elämänkaari ei ollut pitkä. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen 43-vuotiaana joulukuun 15. päivänä 1908. Kimoloslaiset kunnioittivat häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vielä vuonna 1921 Kimoloksella opettajana palvellut arkkimandriitta Emmanuel Karpathios saattoi todeta pyhän Metodian hyvän vaikutuksen saaren asukkaisiin, jotka olivat poikkeuksellisen hurskaita. Pyhän Metodian kunniaksi on kirjoitettu jumalanpalvelustekstit ja hänen pyhiä jäännöksiään säilytetään Kimoloksella Pyhän Spyridonin ja pyhien 40 marttyyrin kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

6.10.

Pyhä apostoli Tuomas syntyi Juudeassa. Hänen nimensä on arameaa ja merkitsee ”kaksosta”, kreikaksi Didymos. Hänen vanhempansa olivat köyhiä, mutta he opettivat hänet rakastamaan Mooseksen lakia. Nuorena Tuomas erottautui tovereidensa meluisista leikeistä ja omistautui sen sijaan kirjoituksien lukemiseen ja mietiskelyyn. Sanan tuntemisensa ja vilpittömän asenteensa ansiosta hän tunnisti Jeesuksen Messiaaksi, josta profeetat olivat puhuneet.

Tuomas lähti Jeesuksen seuraajaksi heti, kun häntä kutsuttiin. Veneensä ja verkkonsa jätettyään hänestä tuli yksi kahdestatoista apostolista. Tuomas seurasi Vapahtajaa kaikkialle vainoa tai syrjintää pelkäämättä. Kun Kristus ilmoitti lähtevänsä Jerusalemiin antaakseen itsensä niiden käsiin, jotka aikoivat tappaa hänet, Tuomas sanoi toisille opetuslapsille: ”Mennään vain, kuollaan yhdessä Hänen kanssaan.”

Kun maailman Vapahtaja oli noussut haudasta kuoleman voittajana, Hän ilmestyi suljettujen ovien takana koolla olleille opetuslapsille. Kristus näytti apostoleilleen kärsimyksensä merkit omassa ruumiissaan, ja he tulivat täyteen iloa ja riemua. Tuomas ei kuitenkaan ollut tuolloin heidän kanssaan. Kun toiset kertoivat hänelle nähneensä Herran ylösnousseena, hän ei ollut halukas uskomaan heitä. Pitkämielinen Herra ilmestyi kuitenkin heille uudelleen viikon kuluttua ja tällä kertaa Hän antoi Tuomaankin varmistua siitä, että Hän oli todella noussut kuolleista ruumiissaan. Kristus käski Tuomasta panemaan sormensa naulojen jälkiin Hänen pyhissä käsissään ja asettamaan kämmenensä keihään jälkiin Hänen pyhässä kyljessään. Samalla Vapahtaja näytti, että meidät kaikki on kutsuttu pistämään kätemme Hänen kylkeensä – ei ruumiillisesti vaan hengellisesti – sammuttaaksemme sisimpämme janon Kristuksen armon lähteestä.

Kun Pyhä Henki tuli helluntaipäivänä apostolien ylle tulisina kielinä, Tuomas oli läsnä muiden apostolien kanssa. Hän sai täyttyä voimalla korkeudesta voidakseen julistaa maailman pelastuksen sanomaa. Kun apostolien tuli aika lähteä Jerusalemista, he heittivät arpaa siitä, mihin kunkin oli lähdettävä. Tuomaksen osaksi tulivat kaikkein kaukaisimmat alueet idässä: Parthia (Persia) ja Intia. Hän ei kuitenkaan halunnut lähteä, vaan sanoi: ”Ei minusta ole tällaiseen, olen liian heikko. Ja minähän olen heprealainen, miten minä voin opettaa intialaisia?” Herra ilmestyi hänelle näyssä yöllä ja sanoi: ”Älä pelkää Tuomas, minun armoni on sinun kanssasi.” Mutta Tuomas ei vakuuttunut vaan pyysi: ”Herra, lähetä minut mihin ikinä tahdot, mutta Intiaan minä en lähde.”

Tuolloin Jerusalemissa oli liikkeellä Habban-niminen kauppias. Intialainen kuningas oli lähettänyt hänet etsimään arkkitehtiä, joka osaisi rakentaa hänelle kaikki aiemmat rakennukset kauneudessa ylittävän palatsin. Kristus ilmestyi Habbanille ja tarjosi omaa orjaansa hänen palvelukseensa. Kun myyntikirja oli tehty valmiiksi, Tuomas haettiin paikalle ja Habban kysyi Tuomakselta: ”Hänkö siis on sinun herrasi?” Tuomas katsoi ihmetellen Kristusta ja lausui hiljaa: ”Kyllä, Hän on minun Herrani.” Habban sanoi: ”Hän myi sinut minulle käteisellä.” Tuomas ei vastannut mitään, vaan lähti hänen kanssaan.

Intiassa Tuomas vietiin kuningas Gudnaparin luokse, ja apostoli lupasi rakentaa hänelle nopeasti kauniin ja ylellisen palatsin. Kuningas määräsi Tuomaan käyttöön valtavasti rahaa ja lähti itse matkalle. Sitä mukaa kuin apostoli sai rahaa, hän jakoi ne köyhille ja nälkäisille, joista kukaan ei välittänyt, ja julisti heille sanomaa Jumalan rakkaudesta. Kun kuningas lähetti viestin kysyen töiden edistymistä, Tuomas vastasi: ”Palatsi on rakennettu, mutta katto puuttuu vielä.” Kuningas lähetti Tuomaalle vielä lisää hopeaa ja kultaa, ja Tuomas kulki kylästä toiseen jakaen kaiken köyhille. Kun kuningas tuli lopulta paikalle katsomaan palatsia, hänen palvelijansa ilmoittavat hänelle, että palatsia ei ole rakennettu – ”eikä se heprealainen ole tehnyt mitään muutakaan; hän on kulkenut ympäri kaupunkeja ja kyliä jakamassa rahaa köyhille ja opettamassa heille uutta Jumalaa; hän on myös parantanut sairaita, ajanut ulos pahoja henkiä ja tehnyt muuta sen kaltaista”. Kuningas antoi hakea Tuomaksen ja kysyi, onko palatsia rakennettu vai ei. Tuomas vastasi, että palatsi on rakennettu, mutta ”sinä voit nähdä sen vasta tulevassa maailmassa”. Apostoli oli toiminut Herran sanan mukaan: ”Myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa.”

Julmistunut kuningas heitti Tuomaan vankilaan ja määräsi hänet kidutettavaksi. Samana yönä kuninkaan vakavasti sairastunut veli näki näyssä enkelin, joka vei hänet mukanaan taivaaseen. Siellä veli sai nähdä loisteliaan palatsin, jonka apostoli Tuomas oli rakennuttanut kuninkaalle vanhurskasten iankaikkiseen valtakuntaan. Näyn jälkeen veli toipui sairaudestaan nopeasti ja lähti kertomaan kuninkaalle, kuinka tälle oli rakennettu taivaaseen palatsi, joka oli paljon kauniimpi kuin mikään maallinen rakennus. Kuningas liikuttui ja tuli katumukseen. Apostoli vapautettiin, ja veljekset pyysivät häntä kastamaan heidät. Kaupungin kylpylä suljettiin seitsemäksi päiväksi, ja he alkoivat valmistautua pyhään hetkeen. Tuomas kastoi heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kun he nousivat vedestä, heille näyttäytyi nuorukainen pidellen palavaa soihtua, jonka rinnalla maallisten lamppujen valo jäi himmeäksi. Pian nuorukainen hämärtyi pois heidän silmistään. Apostoli sanoi: ”Emme kyenneet kestämään Sinun valoasi, sillä se on liian suuri meidän näkökyvyllemme.” Kun aamu alkoi sarastaa, Tuomas mursi leivän ja antoi heidän osallistua Kristuksen pöytään.

Tämän jälkeen pyhä apostoli lähti toiseen ruhtinaskuntaan, jossa hän Pyhän Hengen voimalla teki monia ihmeitä. Hän herätti nuorukaisen kuolleista, sai aasin puhumaan, ajoi eräästä naisesta ulos pahan hengen, käännytti monia kristinuskoon ja nautti Herran ehtoollista yhdessä heidän kanssaan. Lopulta hän käännytti vielä ruhtinaan vaimon, pojan ja kolme tytärtä. Kastettuaan heidät pyhä Tuomas opetti heitä kulkemaan täydellisyyden tietä kieltäymyksessä ja puhtaudessa. Tämä ärsytti suunnattomasti himokasta ruhtinasta, joka otatti pyhän apostolin kiinni ja kuulusteli häntä: ”Kuka on Herrasi, ja mistä maasta hän on?” Tuomas vastasi: ”Minun Herrani on sinunkin Valtiaasi, ja Hän on taivaan ja maan Herra.”

Ruhtinas tahtoi päästä eroon apostolista, joka oli saanut liikaa seuraajia. Hän otti mukaansa apostolin, neljä sotilasta ja yhden virkamiehen; he lähtivät ulos kaupungista, ja ihmiset tekivät heille kunniaa. Kaupungin ulkopuolelle päästyään kuningas määräsi sotilaansa lävistämään Tuomaan keihäillä ja poistui paikalta.

Kävellessään sotilaiden kanssa kohti teloituspaikkaa apostoli Tuomas alkoi puhua heille: ”Kuinka ihmeellisiä ovatkaan ne kätketyt salaisuudet, joita meissä tapahtuu aina lähtöömme saakka! Millaisia ovatkaan Hänen kirkkautensa rikkaudet – Hänen joka ei jätä meitä tämän ruumiimme kärsimysten alaisuuteen! Neljä on niitä, jotka minut lopettavat, sillä neljästä alkuaineesta olen saanut alkuni, mutta vain yksi on viemässä minua kädestä, sillä yksi on Hän, jota minä odotan ja jonka luokse minä menen.” Perille päästessään hän sanoi miehille: ”Kuulkaa minua nyt, sillä minun aikani jättää tämä maailma on koittanut. Älkööt teidän sydämenne silmät olko sokeat, älkööt teidän korvanne olko kuurot. Uskokaa Jumalaan, jota minä olen julistanut, älkääkä antako sydämen kovuuden saada teissä valtaa, vaan vaeltakaa eteenpäin siinä vapaudessa, kunniassa ja elämässä, joka on Jumalassa.”

Pyhä apostoli pyysi vielä luvan rukoilla viimeisen kerran ja lausui: ”Herrani ja Jumalani, toivoni ja pelastajani, opastajani ja seurani kaikissa maissa, joissa olen kulkenut Sinun nimessäsi! Ole kaikkien palvelijoidesi kanssa, ja ohjaa vielä minuakin, että pääsisin perille Sinun tykösi, sillä Sinun haltuusi olen uskonut sieluni, eikä kukaan vie sitä Sinun kädestäsi. Älköön syntini pidättäkö minua, sillä Herra, minä olen täyttänyt Sinun tahtosi ja ollut Sinun orjasi sen vapauden tähden, jonka saan tänä päivänä. Anna Sinä, Herra Jeesus, se minulle ja anna sen täyttyä minun kohdallani. En minä epäile lainkaan Sinun totuuttasi ja rakkauttasi, mutta näiden ympärilläni seisovien tähden minä puhun Sinun edessäsi.” Tämän jälkeen pyhä apostoli Tuomas kääntyi sotilaiden puoleen ja pyysi heitä täyttämään heidän lähettäjänsä tahdon. Niin sotilaat lävistivät hänet, ja pyhä apostoli pääsi siirtymään iankaikkiseen iloon Herransa luokse.

Alueen kristityt itkivät yhdessä rakkaan apostolin kuolemaa. He toivat arvokkaita vaatteita ja parhaita kankaita ja hautasivat apostolin kuninkaalliseen arkkuun. Vähän ajan kuluttua Tuomas ilmestyi haudalla kahdelle häntä surreelle ystävälleen ja rohkaisi heitä: ”Miksi istutte katsomassa minua? En minä ole täällä. Olen noussut Herrani luo ja saanut sen mitä odotin. Nouskaa ja lähtekää täältä, sillä pian tekin pääsette tänne minun luokseni.”

Pyhää apostoli Tuomasta kunnioitetaan Intian kirkon perustajana. Hänen hautansa Intiassa on edelleen Intian kristittyjen suuresti kunnioittama. Reliikit siirrettiin kuitenkin vuoden 165 tienoilla Edessaan, jossa niille rakennettiin myöhemmin kaunis hopealla koristeltu kappeli. Edessan kirkko tuhottiin vuonna 1142, ja osa reliikeistä vietiin Mosuliin, josta niitä palautettiin Intiaan vuonna 1965. Edessan reliikkejä päätyi lisäksi vuonna 1258 Khiokselle ja sieltä edelleen Italian Ortonaan. Tuomaan reliikkejä on myös Patmoksella ja Georgiassa.

Pyhä Placid syntyi Roomassa vuonna 515 ylimysperheeseen. Kun hän oli seitsemän vuoden ikäinen, hänen isänsä vei hänet kouluun Subiacon uuteen luostariin pyhän Benediktuksen alaisuuteen. Ollessaan kerran hakemassa vettä Placid putosi järveen, jolloin pyhä Benediktus käski Maurus-nimistä munkkia juoksemaan nopeasti hänen avukseen. Maurus juoksi veden yli, tarttui poikaan hiuksista ja veti hänet rannalle. Vasta myöhemmin Maurus tajusi juosseensa veden pinnalla.

Kuuden vuoden kuluttua Placid seurasi pyhää Benediktusta uuteen luostariin Monte Cassinossa, jonka hiljaisuudessa ja vaatimattomuudessa hän sai varttua. Kun Placid oli 21-vuotias, hän sai siunauksen perustaa luostari Sisilian Messinaan maille, jotka hänen isänsä oli lahjoittanut pyhälle Benediktukselle. Luostarin rakentaminen kesti neljä vuotta.

Sisiliassa Placidin maine alkoi kasvaa. Hänen nöyryytensä oli niin vilpitöntä, että kaikki pitivät hänestä. Hän ei kyennyt katsomaan köyhää menemättä auttamaan häntä. Myös ihmeitä tapahtui hänen kauttaan. Kerran saaren kaikki sairaat, jotka oli tuotu hänen luokseen saamaan siunauksen, paranivat yhdellä kertaa. Pyhän Placidin ja kolmenkymmenen munkin kerrotaan saaneen surmansa merirosvojen hyökätessä ja polttaessa koko luostarin maan tasalle.

Pyhä Kendeas on Kyproksen paikallinen pyhä, jota ei mainita jumalanpalveluskirjoissa ja jonka tarkkaa elinaikaa ei tiedetä. Eräiden tietojen mukaan hän oli alun perin alemanni, siis kotoisin Keski-Euroopasta.[1]

Kendeas vetäytyi jo 18-vuotiaana Jordanin autiomaahan, missä hän asui luolassa. Siellä hän vietti kaikessa rauhassa aikaansa keskustellen Jumalan kanssa. Kerran lähellä asuva tunnettu askeetti Ananias lähetti hänen luokseen pahan hengen riivaaman miehen, jonka Kendeas paransi. Tämän jälkeen Kendeas vihittiin piispaksi. Koska kristinuskon viholliset ahdistelivat häntä kovasti, hän liittyi 300 alemannin ryhmään, jotka olivat juuri lähdössä Kyprokselle. Ensin hän asettui Pafoksen lähelle keljaan, joka sijaitsi jyrkänteen reunalla. Siellä hän kesti päättäväisesti Paholaisen hänelle aiheuttamat kiusaukset.

Eräänä päivänä enkeli johdatti hänen luokseen Joona-nimisen kilvoittelijan, niin että he saattoivat keskustella hengellisistä asioista. Pyhä Kendeas paransi luokseen tuotuja sairaita, ajoi pois pahoja henkiä ja sai kuivuuden päättymään rukouksellaan. Hän siirtyi Herran luo syvässä vanhuudessa. Hänen keljansa lähellä Augoroksen kylää on säilynyt meidän aikaamme asti. Hänelle omistetut kaksi kirkkoa ovat yhä tärkeitä pyhiinvaelluspaikkoja Kyproksella.


[1] Alemannit ovat eräs germaaniheimo. Kyprokselle alemannien otaksutaan tulleen toisen ristiretken (1147–49) jälkeen.

Pyhän Makarioksen maallikkonimi oli Manuel. Hän oli kotoisin Vähän-Aasian Bityniassa sijaitsevasta Kioksen kaupungista. Hänen kristityt vanhempansa Petros ja Anthusa panivat hänet räätälinoppiin. Räätäli oli hurskas mies ja perehdytti oppipoikansakin uskon totuuksiin. Kun Manuel oli 18-vuotias, hänen isänsä kääntyi islamiin ja muutti Bursaan (Prussa), mutta Manuel pysyi mestarinsa luona.

Kerran räätäli lähetti Manuelin Bursaan ostamaan ompelutarvikkeita. Siellä hänen isänsä kohtasi hänet torilla ja raahasi hänet turkkilaisten tuomioistuimen eteen väittäen, että hänkin oli luvannut kääntyä islamiin. Poika kielsi tämän jyrkästi, mutta turkkilaiset pieksivät ja painostivat häntä, kunnes lopulta ympärileikkasivat hänet vastoin hänen tahtoaan.

Muutaman päivän kuluttua Manuel lähti salaa Bursaan ja pakeni Athosvuorelle, missä hänet vihittiin munkiksi Pyhän Annan skiitassa. Munkkinimekseen hän sai Makarios. Hän vietti Athoksella 12 vuotta ankarasti kilvoitellen ja katuen, koska hän piti itseään Kristuksen kieltäjänä.

Sen jälkeen Makarios palasi hengellisen isänsä siunauksella takaisin Bitynian Bursaan, missä hänen väkisin käännyttämisensä oli tapahtunut. Hän meni munkinasussaan suoraan torille ja huusi siellä julki totuuden. Kun ihmisiä kerääntyi hänen ympärilleen, hän pyysi kaikkia luopumaan erehdyksestään ja liittymään Kristukseen välttääkseen siten iankaikkisen rangaistuksen. Hänet vangittiin pian. Yhdeksänkymmenen päivän ajan hänet laskettiin joka yöksi syvään pimeään kaivoon. Eräänä yönä jumalallinen valo laskeutui kaivoon ja sieltä kuului ihanaa laulua. Makarioksen kanssa siellä oli rangaistavana myös muuan turkkilainen, joka tämän nähdessään uskoi Kristukseen ja kärsi myöhemmin marttyyrikuoleman.

Ilmiö säikähdytti turkkilaiset, ja kaupunginjohtaja pelkäsi, että useampiakin ihmisiä kääntyy kristinuskoon. Siksi Makarios vietiin kaupungin ulkopuolella olevan putouksen partaalle. Siellä häntä ensin kivitettiin ja lopulta hänet mestattiin. Oli lokakuun 6. päivä vuonna 1590. Kristityt hautasivat hänen ruumiinsa, mutta pääkallo lähetettiin Pyhän Annan skiittaan. Myös Bursassa ja hänen kotikaupungissaan Kioksessa säilytettiin hänen pyhäinjäännöksiään.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

7.10.

Vanhimpien marttyyriluetteloiden mukaan Italian Terracinassa surmattiin afrikkalainen diakoni Caesarius ja Julianus-niminen pappi. Tarkka ajankohta ei kuitenkaan ole tiedossa.

Terracinassa oli tapana, että kaupungin jumalalle Apollolle uhrattiin aika ajoin nuorukainen, joka hyppäsi vapaaehtoisesti kallionjyrkänteeltä mereen. Ennen uhraamista nuorukaista syötettiin ja hellittiin monin tavoin. Tapahtumia todistanut diakoni Caesarius huusi julki inhonsa näitä pakanallisia menoja kohtaan. Apollon pappi määräsi hänet otettavaksi kiinni. Caesarius vietiin pappinsa Julianuksen kanssa kuvernöörin eteen, ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Heidät pantiin säkkiin ja heitettiin mereen. Roomassa, Via Appian alkupäässä, on pyhälle Caesariukselle omistettu kirkko, jonka paavi Clemens VIII (1592–1605) kunnosti.

Pyhä Markus syntyi Roomassa. Hän palveli Jumalaa innokkaasti ja nöyrästi. Apostolisia hyveitä osoitettuaan hänet vihittiin piispaksi vuonna 334. Paavi Sylvesterin kuoleman jälkeen Markus valittiin hänen seuraajakseen. Markus nousi Rooman piispanistuimelle 18.1.336.

Markus oli istuimella vain kahdeksan kuukautta, mutta ehti vihkiä 25 pappia. Markuksen aikana kristinusko oli saavuttanut valtakunnassa tunnustetun aseman, mutta erimielisyydet siitä, kuinka areiolaisuuteen pitäisi suhtautua, jäytivät sekä kirkkoa itseään että kirkon ja valtion välisiä suhteita. Myös Markus joutui taistelemaan tätä harhaoppia vastaan, jota keisari omapäisesti suosi. Markus tiesi, että vaikka ihmiset olivat lopettaneet ulkonaisen vainon, Paholainen ei jättäisi kirkkoa rauhaan.

Pyhä Markus oli ensimmäinen, joka käytti palliumia, liturgisten vaatteiden päällä pidettävää valkoista kaulaliinaa, joka on tehty kahden karitsan villasta. Pallium symboloi Kristuksen vertauksen kadonnutta lammasta, jonka Hyvä paimen on löytänyt. Markus antoi sellaisen Ostian piispalle merkiksi siitä, että tämä sai vihkiä Rooman piispan eli paavin.

Pyhä Markus rakennutti Roomaan kaksi basilikaa, joista toinen, San Marco, sijaitsee vanhalla kristittyjen kokoontumispaikalla. Se on omistettu apostoli ja evankelista Markukselle, joka majaili samalla paikalla Roomassa ollessaan. Kirkko on rakennettu uudelleen useita kertoja, mutta on edelleen käytössä. Toisen kirkon pyhä Markus rakennutti kaupungin ulkopuolelle Balbinan katakombin alueelle Via Appian ja Via Ardeatinan väliin. Pyhä Markus itsekin haudattiin sinne, kun hän nukkui pois 7.10.336.

Maineikkaat marttyyrit Sergios ja Bakkos (Bakkhos) elivät keisari Diocletianuksen kanssahallitsijan keisari Maximianus Herculiuksen (286–305) aikana. Keisari ei tiennyt heidän olevan kristittyjä vaan teki heistä eliittijoukkojensa ylempiä upseereja huolimatta heidän nuoresta iästään: Sergioksesta upseerikoulun komentajan ja Bakkoksesta hänen kakkosmiehensä.

Toiset upseerit kadehtivat veljeksiä ja panettelivat heitä keisarille syyttäen heitä jumalien pilkasta. Keisari ei uskonut syytöksiä vaan määräsi kaikki uhraamaan julkisesti epäjumalille, jotta kaikki näkisivät asian oikean laidan. Mutta Sergios ja Bakkos todellakin olivat ainoat, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa menoihin. Maximianus piti heidän alistumattomuuttaan avoimena kapinana ja käski tuoda heidät oikeusistuimensa eteen antamaan selonteko asiasta. ”Me olemme velvollisia palvelemaan sinua uskollisesti armeijassasi mutta vain maan päällä”, he sanoivat keisarille rohkeasti. ”Tuli ja miekka eivät koskaan voi onnistua erottamaan meitä yhdestä, todellisesta Jumalasta, jota me palvomme, eivätkä ne varmasti saa meitä ihailemaan järjettömiä epäjumalia. Mikään ei tee meitä onnellisemmaksi kuin uskon puolesta kärsiminen.”

Maximianus otti pois heidän sotilaalliset arvomerkkinsä ja käski pukea heidät naisten vaatteisiin. Heidän kaulaansa pantiin raskaat rautakahleet, ja heitä vedettiin pitkin katuja. Tehtyään heidät naurunalaiseksi kaiken kansan edessä keisari käski viedä heidät varuskunnasta toiseen aina itäisten alueiden kuvernöörin Antiokhoksen esikuntaan saakka Baliksessa (Barbalissos) Eufratin varrella. Keisari kirjoitti Antiokhokselle pyytäen tätä käyttämään kaikki keinot nuorukaisten mielen muuttamiseksi.

Antiokhos oli erityisen julma ja armoton mies, mutta pyhät nuorukaiset säilyttivät tyyneytensä kuvernöörin uhkausten ja imarteluyritysten edessä. Sergios suljettiin vankilaan, mutta Bakkos vietiin kidutettavaksi. Häntä hakattiin julmasti häränjänteillä niin kauan, että hän antoi sielunsa Jumalalle liittyen riemuiten enkelien ja pyhien sotajoukkoihin.

Seuraavana päivänä Sergios tuotiin ulos. Hän oli allapäin, koska oli vielä tässä turhuuden maailmassa, vaikka hänen toverinsa oli jo päässyt autuuden iloon. Antiokhos näki turhaan vaivaa saadakseen Sergioksen luopumaan. Hän muistutti Sergiosta tämän aiemmasta asemasta ja uhkasi häntä julmilla kidutuksilla. Lopulta hän pani Sergioksen jalkoihin kengät, joissa oli teräviä nauloja, ja pakotti hänet juoksemaan vaununsa edellä viisitoista kilometriä Neljän tornin linnakkeeseen (Qseiras-Sele). Herran kärsimyksiin osallistumisen riemu kohotti nuorukaisen ruumiillisten kärsimysten yläpuolelle ja hän riensi innokkaasti eteenpäin psalmeja hyräillen. Yöllä enkeli ilmestyi hänelle virkistäen häntä ja valmistaen häntä uusiin koetuksiin. Antiokhos määräsi Sergioksen mestattavaksi seuraavassa varuskunnassa Rosafassa. Kun he pääsivät perille, pyhä marttyyri pyysi teloittajiaan suomaan hänelle muutaman hetken, jotka hän käytti rukoilemalla palavasti Jumalaa vainoojiensa puolesta. Sitten hän taivutti kaulansa miekan alle ja siirtyi Bakkoksen luokse taivaan valtakuntaan.

Bakkoksen surmapaikan Suran kristityt tahtoivat viedä Sergioksen ruumiin salaa omaan kyläänsä, mutta pyhä ei sallinut sitä vaan esti heidän aikeensa antamalla tulipalon syttyä. Rosafan kristityt riensivät paikalle, ajoivat ruumiiden havittelijat pois ja veivät pyhät jäännökset turvaan.

Myöhemmin pyhän Sergioksen haudalle rakennettiin kirkko, josta tuli yksi idän kunnioitetuimpia pyhäkköjä. Vuosittaisilla pyhiinvaelluksilla tapahtui paljon ihmeitä. 500-luvulla kirkossa kastettiin paljon arabeja. Rosafan kaupunkia alettiin 500-luvun alussa kutsua Sergiopolikseksi, ja se säilytti asemansa pyhiinvaelluskohteena vuosisatojen ajan, kunnes se hävitettiin 1200-luvulla. Syyrialaisessa Maalulan kylässä on säilynyt Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostari, joka on rakennettu 400-luvulla. Pyhien kallot ovat nykyään kunnioitettavana Athoksen pyhällä vuorella, Sergioksen Simonos Petrassa ja Bakkoksen Vatopedissa.

Pyhä Johannes Erakko ja hänen 35 ensimmäistä kanssakilvoittelijaansa olivat egyptiläisiä. Luettuaan pyhistä kirjoituksista Herran Abrahamille puhumat sanat ”lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan” (1. Moos. 12:1) he päättivät nousta Kyproksen laivaan lähteäkseen vieraalle maalle kilvoittelemaan ja harjaantumaan pyhissä hyveissä. Kyproksella he tapasivat paikallisia askeetteja. Nähdessään egyptiläisten kilvoitukset ja rakkauden Jumalaan 39 kyproslaista liittyi heidän joukkoonsa. Mutta jotta myös kyproslaiset saisivat nauttia vapaaehtoisen maanpakolaisuuden siunauksista, joukko lähti yhdessä eteenpäin Pamfylian Attaleiaan. Siellä heihin liittyi 24 muuta munkkia, ja näin heitä oli yhteensä jo 99 isän harmoninen kuoro. Tämän luvun Jumala järjesti heille, jotta Kristus itse sadantena olisi heidän päänsä, heidän koko olemisensa perustus ja yhdysside.

Alueen kristityt ylistivät tätä hurskasta joukkoa, ja kilvoittelijat kiusaantuivat siitä, etteivät päässeet eroon maineesta ja kunniasta. He rukoilivat sopivampaa kilvoituspaikkaa, ja jonkin ajan kuluttua Jumala johdatti heidät vielä kerran laivaan. Kilvoittelijoiden joukko purjehti Kreetalle. Saarelle päästyään he jakaantuivat kahteen joukkoon ja asettuivat autiolle alueelle kahteen luolaan eri puolille jokea. Siellä he elivät rukoillen ja mietiskellen. Ravintonsa he saivat alueen kasveista.

Johannes tahtoi olla Jumalan kanssa täydellisessä yksinäisyydessä ja pyysi veljiltään siunausta rikkoa veljestön näkyvä yhteys saadakseen elää yksin elämänsä viimeiset vuodet. Hänen lähtöpäivänään veljet rukoilivat Jumalaa ottamaan heidät kaikki pois samana päivänä kuin Johanneksen ja kokoamaan heidät taas yhteen tulevassa maailmassa. Johannes intoutui yksinäisyydessä niin ankaraan kilvoitukseen, että jonkin ajan kuluttua hän ei kyennyt enää seisomaan, vaan hänen oli ryömittävä ulos luolastaan saadakseen koottua niukat ruokatarpeensa.

Eräänä päivänä tapahtui, että alueella liikkunut metsästäjä luuli saaneensa näköpiiriinsä jonkin nelijalkaisen eläimen ja ampui nuolen, joka Kaikkivaltiaan kaitselmuksesta osui pyhän sydämeen. Johannes raahautui viimeisillä voimillaan luolalleen, josta verijälkiä seurannut metsästäjä löysi hänet. Metsästäjä järkyttyi pois tolaltaan ja joutui epätoivon ja kauhun valtaan nähdessään, että oli haavoittanut kuolettavasti Jumalan pyhää palvelijaa. Hän heittäytyi kyynelehtien Johanneksen jalkoihin. Pyhä kilvoittelija ehti juuri suoda hänelle anteeksiannon ja siunauksen ennen kuin antoi sielunsa Jumalalle.

Samana päivänä Jumala täytti pyhän Johanneksen 98 toverin toiveen. Kolmannen ja seitsemännen hetken välisenä aikana he kaikki nukkuivat pois rauhallisesti, jotkut sauvoihinsa nojaillen, jotkut rukouksessa seisoen ja jotkut polvillaan. He kaikki siirtyivät vanhurskasten asuinsijoihin. Tämä tapahtui lokakuun 6. päivänä, mutta vuonna 1632 näiden 99 kilvoittelijan juhla siirrettiin päivällä eteenpäin, jotta se ei jäisi pyhän apostoli Tuomaan juhlan varjoon.

Pyhittäjä Sergei Nurmalainen (Vologdalainen, Obnoralainen) oli venäläinen, mutta luostarikilvoittelunsa hän aloitti pyhällä Athosvuorella. Sieltä hän palasi Venäjälle ja eli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen hengellisessä ohjauksessa tämän perustamassa Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Ohjaajansa siunauksella hän siirtyi luostarista erämaahan. Radonežin ihmeidentekijä näki, että Sergei oli Pyhää Henkeä täynnä oleva astia, josta oli tuleva munkkien ohjaaja ja Kristuksen lauman paimen. Pyhittäjä asettui kilvoittelemaan Vologdan alueelle metsäiselle mäelle Nurmajoen varrelle. Siellä hän eli rukouksessa ja täydellisessä hiljaisuudessa kuolettaen ruumistaan paastolla ja työllä. Kahdesti rosvot hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Ensimmäisellä kerralla he pahoinpitelivät hänet miltei kuoliaaksi, mutta rukouksensa voimalla hän toipui nopeasti. Toisen kerran rosvot yrittivät käydä hänen kimppuunsa hänen ollessaan yöllä rukoilemassa. He olivat aseistautuneet, Sergeillä oli kädessään vain rukousnauhansa. ”Jumala, tule minun avukseni”, hän huusi, ja samassa rosvot pakenivat pelon vallassa.

Sergei olisi halunnut elää erakkona Jumalaa palvellen elämänsä loppuun asti, mutta Jumala oli päättänyt asettaa hänen valonsa lampunjalkaan, jotta hän valaisisi enkeltenvertaisen elämänsä esimerkillä toisia ja tuottaisi heille hengellistä hyötyä. Hänen luokseen tuli sielun pelastusta kaipaavia etsijöitä, joista monet jäivät kilvoittelemaan hänen luokseen. Kun oppilaiden joukko oli kasvanut 40:een, rakennettiin kirkko ja kinobia.

Samaan aikaan Nurmajoen erämaassa neljän kilometrin päässä kilvoitteli erakkona pyhittäjä Paavali Obnoralainen (10.1.). Pyhittäjä Sergei kävi hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä kysymyksistä. Hän ihmetteli erakon aineetonta elämää, ja Paavali puolestaan kunnioitti Sergeitä pappina, luostarin perustajana ja viisaana ohjaajana. He kertoivat toisilleen ajatuksensa ja jakoivat murheensa eivätkä ryhtyneet mihinkään kysymättä ensin neuvoa toisiltaan. Lisäksi pyhittäjä Paavali sai ottaa Sergeiltä vastaan pyhän ehtoollisen.

Monien vaivojen ja kilvoitusten jälkeen pyhittäjä Sergei sairastui vakavasti. Sairasvuoteellaan hän tulkitsi pyhittäjä Paavalin näkemän näyn ja ennusti, että tämä tulee rakentamaan luostarin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Sergei osallistui pyhiin salaisuuksiin. Sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti, lausui hiljaa rukouksen ja nukkui pois rauhassa vuonna 1412. Pyhittäjä Sergein hauta on ollut 1500-luvulta alkaen lukemattomien ihmeiden lähteenä ja monet ovat parantuneet siellä sielullisista ja ruumiillisista sairauksistaan.

Pyhä esipaimen Joona (Iona) Pokrovski syntyi talonpoikaisperheen poikana Kalugan läänissä vuonna 1888 ja sai kasteessa nimen Vladimir. Kahdeksan vuoden ikäisenä hän jäi orvoksi ja kasvoi kylän diakonin perheessä, joka lähetti hänet aikanaan opiskelemaan pappisseminaariin. Sen jälkeen lahjakas nuorukainen jatkoi opintojaan Kazanin teologisessa akatemiassa. Kolmannella vuosikurssilla hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Joona. Munkkivihkimyksen jälkeen hän kävi Optinan luostarissa, missä ohjaajavanhukset Joosef (Iosif) ja Anatoli opastivat häntä kilvoitteluelämään.

Opintojen päätyttyä Joonalle tarjottiin opettajan paikkaa akatemiassa. Hän otti sen vastaan vastahakoisesti kuuliaisuudesta hengellistä isäänsä vanhus Gabrielia kohtaan. Myöhemmin hänet vihittiin papiksi ja hän jatkoi opetustehtävissä akatemiassa vuoteen 1918, jolloin hän joutui pakenemaan bolševikkien vainoa Permiin. Siellä hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin niin, että hän menetti tajuntansa.

Tobolskissa valkoisten joukot vapauttivat Joonan. Hän siirtyi Omskiin ja sai nimityksen eteläisen valkoisen armeijan vanhemmaksi papiksi. Yhdessä komppaniansa kanssa hän vetäytyi vuoriston yli Kiinan puolelle, missä oli paljon venäläisiä pakolaisia. Kiinassa pyhä Joona hakeutui Pekingin venäläiselle lähetysasemalle, missä hänet vihittiin piispaksi Mantšuriaan Kaakkois-Kiinaan.

Syksystä 1922 alkaen pyhä Joona asui ja teki työtä Mantšuriassa. Niiden kolmen vuoden ajan, jotka hän toimi piispana, hän oli laumansa hengellinen innoittaja. Hän oli rukouksen mies ja rakkauden apostoli, joka vaikutti syvällisesti kaitsemiensa ihmisten elämään. Hyväntekeväisyydellään ja hengellisyydellään hän hankki osakseen kaikkien rakkauden. Kun hän toimitti liturgiaa, jokainen sana tunkeutui kuulijoiden sydämeen. Hänen saarnansa olivat sydämeenkäyviä, ne olivat kaikki erilaisia ja niin vaikuttavia, ettei kukaan halunnut menettää niistä sanaakaan.

Käsky lähimmäisen rakastamisesta oli piispa Joonalle tärkeä, ja apostolisen saarnatehtävänsä ohella hän harjoitti monenlaista hyväntekeväisyyttä. Hän perusti ilmaisen ruokalan, kirjaston, poliklinikan ja alkeiskoulun, joihin hän värväsi pätevät opettajat ja lääkärit venäläisten pakolaisten joukosta. Lapset rakastivat häntä vielä enemmän kuin aikuiset. He kuuntelivat häntä haltioituneina uskontotunneilla ja pystyivät jälkeenpäin toistamaan tarkkaan kaiken mitä hän oli puhunut.

Piispa Joona oli erinomaisen kekseliäs ja taitava hankkimaan rahoitusta hyväntekeväisyystarkoituksiin. Hän kykeni muuttamaan minkä tahansa kituvan hankkeen kukoistavaksi ja suuntaamaan siitä koituvat tulot lasten hyväksi. Koska hän oli itse menettänyt nuorena vanhempansa, hän tunsi hyvin köyhien ja juuriltaan irti reväistyjen nuorten tarpeet. Uskon ja rakkauden voimalla hän voitti monet esteet ja perusti orpokodin, jonka suojissa asui ensimmäisenä vuotena 28 lasta.

Iloisesta ja seurallisesta luonteestaan huolimatta piispa Joona oli henkilökohtaisessa elämässään hyvin vaatimaton eikä koskaan luopunut luostarikilvoituksistaan. Sairastuttuaan angiinaan hän jatkoi laumansa epäitsekästä palvelua ajattelematta terveyttään. Eräänä päivänä hän huuhteli kurkkuaan kerosiinilla arvellen, että se voisi vaikuttaa antiseptisesti, mutta se johtikin verenmyrkytykseen.

Kun esipaimen tajusi kuolevansa, hän alkoi rauhallisesti valmistautua lähtöön. Kuolemaansa edeltävänä iltana hän hyvästeli kirkossa laumansa ja kirjoitti hengellisen testamenttinsa, jota jaettiin useita tuhansia kopioita hänen hautajaisissaan. Siinä hän kirjoittaa muun muassa: ”Aloitin palveluni täällä rakkauden apostolin sanoilla ’Lapset, rakastakaa toisianne’ ja päätän näillä samoilla sanoilla: ’Rakastakaa toisianne’. Tämä on piispanne käsky. Älkää hylätkö lapsia... Antakaa minulle anteeksi Kristuksen tähden. Älkää unohtako minua pyhissä rukouksissanne.”

Jätettyään jäähyväiset piispa puki päälleen vanhus Amvrosi Optinalaiselle kuuluneen epitrakiilin ja hihat ja alkoi lukea ääneen kuolinhetken kanonia. Sitten hän kävi vuoteeseen ja sanoi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto. Nyt minä kuolen. Antakaa anteeksi ja rukoilkaa puolestani.” Muutaman minuutin kuluttua hänen sielunsa siirtyi toiseen maailmaan, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan on loppumaton elämä Herran ilossa. Hautajaisia seuraavana yönä piispa Joona ilmestyi halvaantuneelle 10-vuotiaalle pojalle, joka parantui ihmeellisesti. Venäjän pakolaiskirkko kanonisoi pyhän Joonan vuonna 1996.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

8.10.

Pyhä Pelagia syntyi Antiokiassa kolmannen vuosisadan lopulla. Hän oli ylhäistä sukua ja hyvin kaunis niin sielunsa kuin ruumiinsa puolesta. Kaupungin kuvernööri sai kuulla, että Pelagia oli kristitty, ja lähetti sotilasryhmän pidättämään hänet. 15-vuotias neito oli yksin kotona, kun miehet tulivat talon ympärille valmiina ottamaan hänet kiinni väkisin, jos hän yrittäisi vastustella. Mutta neito avasi oven tyynenä ja pyysi heitä odottamaan hetken, kun hän valmistautuisi lähtemään. Pelagia tiesi aikaisempien marttyyrien tapauksista, että nuo väkivaltaiset miehet aikovat turmella hänen neitsyytensä, jonka hän tahtoi pyhittää Herralle.

Pelagia kiipesi talon korkeimpaan huoneeseen, jossa hän tapasi rukoilla. Hän kääntyi itään päin, kohotti kätensä kohti taivasta ja rukoili Jumalaa säästämään hänet häpäisyltä päästäkseen taivaaseen sielu ja ruumis tahrattomana. Herra kuuli hänen rukouksensa ja vakuutti hänen omantuntonsa siitä, että oli parempi tavoitella kuolemaa vapaaehtoisesti kuin kuolla kidutukseen ruumis häpäistynä. Ja niin hän heittäytyi talonsa katolta alas mereen ja antoi sielunsa nousta ylös enkelten ja pyhien asuinsijoihin. Tämä tapahtui vuoden 311 tienoilla. Pari sukupolvea myöhemmin sekä pyhä Ambrosius Milanolainen että Johannes Krysostomos pitivät kauniita puheita tämän antiokialaisen neitsytmarttyyrin kunniaksi.

Pyhä Taisia eli Aleksandriassa neljännellä vuosisadalla. Kun hän oli 17-vuotias, hänen äitinsä vei hänet huonomaineiseen taloon. Siellä kaikki, jotka näkivät hänen kauneutensa, syttyivät himon tuleen. Taisia vietti siellä monia vuosia ja keräsi kasapäin omaisuutta.

Kun munkki Serapion Sidonilainen (21.3.), josta myöhemmin tuli Thmuisin piispa, kuuli puhuttavan tästä syntisestä kaunottaresta, hän tunsi Jumalan kutsuvan hänet lähtemään erämaasta käännyttämään tämä nainen pelastuksen tielle. Serapion pukeutui sotilaaksi ja lähti Aleksandriaan. Hän etsi Taisian käsiinsä ilotalosta, antoi hänelle kultaa ja siirtyi hänen kanssaan huoneeseen. Serapion pyysi, että he voisivat keskustella hetkisen ennen kuin tekisivät mitään. Munkki kysyi, tiesikö Taisia sellaista piilopaikkaa, joka ei ole salassa ainoastaan ihmisiltä vaan myös Jumalalta. Taisia vastasi, ettei sellaista voi olla, sillä Jumala on kaikkialla ja näkee ja tuntee kaiken. Nähdessään, että Taisian sielussa oli Jumalan pelon kipinä, Serapion paljasti hänelle tunikansa alla olleen munkin skeeman ja kertoi käyntinsä todellisen syyn. Munkkia kuunnellessaan Taisialle alkoi kirkastua, että Jumala on kaikkivaltias ja syntisiä odottaa ikuinen rangaistus. Taisia heräsi horroksesta, johon himo oli hänen omantuntonsa upottanut. Ja kun Serapion kertoi, kuinka ihmisten katumusta odottavan Jumalan armo on ääretön ja Hän ottaa syntiset vastaan iloiten, Taisia heittäytyi Serapionin jalkoihin ja pyysi munkkia suomaan hänelle yhden tunnin. Sen jälkeen Serapion saisi ohjata hänet katumuksen tielle niin kuin parhaaksi katsoi.

Taisia kiiruhti kaupungin keskusaukiolle ja poltti siellä kaikki siveettömyydellä ansaitsemansa vaatteet, arvoesineet ja huonekalut. Hän huusi ihmettelevälle väkijoukolle: ”Kaikki, jotka olette olleet mukana minun irstaudessani: tulkaa ja katsokaa, kun heitän tuleen kaiken mitä siitä sain! Tästä lähtien omistaudun katumukseen!” Sitten Taisia palasi Serapionin luokse, joka vei hänet neitseiden yhteisöön ja neuvoi häntä pysymään sulkeutuneena keljassa, kunnes Jumala toisin ilmoittaisi, syömään aterian vain joka toinen päivä ja anomaan lakkaamatta Jumalalta armoa kyynelin ja vaikeroiden. Taisia vietti tällä tavoin kolme vuotta alati kasvavalla innolla, mikä hämmästytti kovasti kaikkia. Hän tapasi pysytellä kääntyneenä itään päin ja lausua: ”Luojani, armahda minua.”

Pyhä Serapion lähti tapaamaan Antonios Suurta kysyäkseen häneltä, miten Jumala näkee Taisian katumuksen. Pyhä Antonios vietti koko yön oppilaidensa kanssa rukouksessa, ja he saivat näyn kautta tietää, että Taisia oli armahdettu. Serapion palasi ja pyysi Taisiaa jättämään keljansa. Taisia ei pitänyt itseään sen arvoisena, vaan tahtoi mieluummin pysyä keljassaan loppuelämänsä Jumalan armoa anoen. Taisia kertoi hengelliselle isälleen: ”Siitä lähtien kun astuin keljaan, kaikki syntini ovat olleet alati edessäni, ja aina niitä muistaessani minä puhkean kyyneliin.” Munkki lausui: ”Sinä et ole saanut armoa ankaran sulkeutumiskilvoituksesi ansiosta vaan kyyneltesi tähden.”

Pyhän Taisian Jumalaa ikävöivät rukoukset saivat pian vastauksen, sillä hän asui tämän jälkeen neitseiden kanssa enää viisitoista päivää, ja sen jälkeen hän nukkui pois rauhassa. Jumala kutsui pyhän Taisian sielun nousemaan puhtaiden neitseiden kuoroon, joka odottaa taivaallisen Sulhasensa hääkammiota.

Pyhä Pelagia eli Antiokiassa 400-luvun puolivälin tienoilla. Hän oli tuon suurkaupungin kuuluisin tanssijatar ja näyttelijä. Esiintymisellään ja siveettömällä elämällään hän kokosi suuren omaisuuden, jonka hän käytti oman kehonsa koristelemiseen parhailla vaatteilla ja nautinnollisilla tuoksuilla voidakseen houkutella verkkoihinsa uusia uhreja. Hänellä oli paljon orjia ja palvelijoita, jotka saattoivat häntä kaikkialle hänen liikkuessaan kaupungilla ylellisissä vaunuissaan.

Antiokian arkkipiispa oli kerran kutsunut Edessan pyhän piispan Nunan (Nonnos) puhumaan piispoille Pyhän Julianoksen kirkossa. Nuna oli armoitettu ja innoittunut puhuja, joka sai kuulijansa katumukseen ja rakastamaan hyvettä. Kun Nuna oli puhumassa piispoille, Pelagia käveli ohitse parhaimpiinsa laittautuneena. Toiset piispat ja hurskaat ihmiset käänsivät katseensa poispäin, mutta Nuna katsoi naista ja lausui: ”Voi meitä laiskoja ja välinpitämättömiä! Meidän on tehtävä tili tuomiopäivänä siitä, miksi emme ole olleet yhtä innokkaita ja halukkaita miellyttämään Jumalaa kuin tämä naisparka on ollut koristamaan ruumiinsa katoavaista mielihyvää varten. Ehkä meidän olisi syytä ryhtyä hänen oppilaikseen.” Yöllä piispa rukoili väkevästi Herraa hänen puolestaan.

Seuraavan päivän jumalanpalveluksessa Nuna julisti evankeliumia palavasti Pyhässä Hengessä, ja Pelagia oli kuulijoiden joukossa. Se, mitä Nuna sanoi viimeisestä tuomiosta ja iankaikkisesta rangaistuksesta, viilsi Pelagian sydäntä kuin miekka ja herätti hänessä rakkauden taivaalliseen Sulhaseen, joka on todellinen Rakkaus.

Samana päivänä Pelagia kirjoitti huvilassaan piispa Nunalle kirjeen, jossa pyysi, että hänet otettaisiin vastaan ylenkatsomatta hänen turmeltuneisuuttaan. Nuna vastasi, että jos Pelagia todella tahtoi katua, hänen olisi tultava kirkkoon ja tunnustettava syntinsä koko seurakunnan, papiston ja kansan, edessä. Pelagia tarttui tilaisuuteen ja riensi kirkkoon unohtaen kokonaan ylpeytensä ja komeilunsa. Hän heittäytyi piispan jalkoihin ja pyysi kastetta saadakseen syntyä uudesti ikuiseen elämään ja vahvistua niin, etteivät Paholainen ja tottumus saisi vedettyä häntä takaisin syntiin.

Piispa näki Pelagian katumuksen olevan vilpitöntä ja antoi kastaa hänet. Pelagian kummiksi ja ohjaajaksi tuli Romana-niminen diakonissa. Jo ensimmäisenä yönä Pelagiaa vastaan hyökkäsi kiusaus palata entiseen elämään, mutta rukouksella ja ristinmerkillä hän sai ajatuksen lähtemään. Seuraavien päivien aikana Pelagia vapautti kaikki palvelijansa, antoi heille osan omaisuudestaan ja jakoi loput köyhille.

Kun kaupungilla kohistiin Pelagian kääntymyksestä, hän jätti kotinsa lopullisesti ja meni piispa Nunan luokse. Tuohon aikaan kastetut pitivät valkoista kasteviittaa kahdeksan päivän ajan, mutta kun Pelagian oli aika luopua siitä, hän ei suostunut enää koskemaan entisiin vaatteisiinsa. Sen sijaan hän pyysi piispaa antamaan hänelle omia vaatteitaan, ja Nuna antoi hänelle karhean viittansa.

Pelagia lähti Antiokiasta vähin äänin mieheksi pukeutuneena ja suuntasi Jerusalemiin, jossa hän esiintyi Pelagios-nimisenä miehenä. Hän asui muutamia vuosia pienessä keljassa Öljymäellä ja kilvoitteli päivästä toiseen ruumiiseensa juurtuneita himoja vastaan. Kaiken sen innon, jolla hän oli ennen kaunistanut ulkonäköään, hän käytti nyt kaunistaakseen sieluaan iankaikkiseen elämään. Vaikka hän pysytteli omissa oloissaan, hänen urhoollinen kilvoituksensa tuli tunnetuksi Palestiinan askeettien parissa. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt hänen olevan nainen. Jerusalemilaiset sanoivat häntä eunukiksi.

Kun pyhä Pelagia antoi henkensä rauhassa Jumalalle, munkkeja ja kansaa kerääntyi saattamaan hänet haudan lepoon ja kunnioittamaan hänen pyhää ruumistaan. Kun piispa ja papisto alkoivat voidella ruumista, ”eunukin” sukupuoli paljastui. Hämmentyneinä he yrittivät ensin salata asian kansalta, mutta tieto levisi nopeasti, ja pian kaikki ylistivät Jumalaa asian johdosta. Piispa Nunan diakoni Jakob oli tuolloin Jerusalemissa. Hän kertoi kansalle, kuka tämä kilvoittelija oli ja mistä hän oli tullut. Myöhemmin hän kirjoitti Pelagian elämäntarinan.

Pyhittäjä Dosifei oli pyhittäjä Jefrosin Pihkovalaisen (15.5.) oppilas. Noin vuonna 1470 hän perusti apostolien Pietarin ja Paavalin nimeä kantavan luostarin Peipsijärven saarelle. Dosifei oli arvoltaan pappismunkki ja toimi luultavasti luostarinsa ensimmäisenä igumenina. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1482.

Pyhittäjä Trifon oli rikkaan talonpoikaisperheen nuorin poika pohjoisesta Arkangelin läänistä. Hän lähti salaa vanhempiensa kodista välttyäkseen avioliitolta. Löydettyään ohjaajakseen hurskaan pappi Johanneksen hän eli jonkin aikaa vaeltelevaa elämää Permin lähistöllä. Siellä hänen esirukoustensa voimasta tapahtui parantumisihmeitä. 22-vuotiaana hän toteutti hartaan toiveensa ja meni Pyskorin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi.

Trifon kävi tunnollisesti kaikissa jumalanpalveluksissa ja teki iloiten hänelle uskotut kuuliaisuustehtävät. Yöllä hän meni suolle rukoilemaan ja antoi hyönteisten pistellä puolialastonta ruumistaan. Kilvoitusten näännyttämänä hän sairastui ja oli vuoteenomana 40 päivää, kunnes pyhä Nikolaos ilmestyi ja paransi hänet. Tämän jälkeen Trifon alkoi kilvoitella entistä ankarammin, ja Herra palkitsi hänet ihmeidentekemisen lahjalla. Hän sai osakseen ihmisten kunnioitusta mutta myös munkkien kateutta ja panettelua. Lopulta hän päätti lähteä luostarista.

Pyhittäjä Trifon asettui asumaan metsään hantien eli ostjakkien pakanallisen uhripaikan lähelle. Pian hantit tulivat 70 miehen suuruisella joukolla ottamaan selvää, kuka hän oli miehiään. Hän kertoi heille epäjumalanpalveluksen turhuudesta, Jumalasta, maailman Luojasta, syntiinlankeemuksesta ja Vapahtajan lihaksitulemisesta. Hantit kuuntelivat ihmetellen hänen saarnaansa ja jättivät hänet rauhaan.

Paikallisilta venäläisiltä kristityiltä Trifon kuuli, että hanteilla oli uhripaikkana suuri kuusi, jota he pitivät jumalana. Kuusen luona tapahtui outoja ihmeitä ja kristityt suhtautuivat siihen pelonsekaisin tuntein. Pyhittäjä päätti hävittää kuusen. Hän paastosi ja rukoili neljä viikkoa ja kaatoi sitten kuusen kirveellä, pilkkoi sen ja poltti yhdessä siihen ripustettujen uhrilahjojen, kullan, hopean, silkin ja turkisten kanssa. Teko sai hantit hämmästymään. Tahtomattaan he joutuivat tunnustamaan, että Trifon oli voittanut heidän jumalansa ja huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Samalla he tunsivat katkeruutta pyhittäjää kohtaan ja päättivät sopivan tilaisuuden tullen surmata hänet. He lähtivät joukolla hänen keljalleen, mutta eivät löytäneet sitä, sillä Jumalan tahdosta he eivät kyenneet näkemään keljaa. Hantit ihmettelivät tätä kovasti ja alkoivat kunnioittaa pyhittäjää. Ensimmäiset heistä kääntyivät kristinuskoon. Pian kasteelle tuli sekä hantien että mansien (vogulien) päällikköjen tyttäret ja heidän kanssaan monia muita. Kastetut toivat pyhittäjälle vahaa, hunajaa ja muuta tarpeellista ja hän rukoili vastakääntyneiden puolesta.

Sana Trifonin ihmeellisestä elämästä erämaassa kantautui Pyskorin luostariin ja veljestö pyysi häntä palaamaan takaisin. Trifon noudatti heidän kutsuaan. Luostarissa hän pysytteli keljassaan, rukoili lakkaamatta ja paransi sairaita. Hänen maineensa kasvoi entisestään ja alkoi pian tuntua hänestä taakalta. Lopulta hän päätti palata erämaan yksinäisyyteen. Tällä kertaa hän asettui asumaan erään rikkaan hyväntekijänsä omistamaan metsään ja vietti siellä yhdeksän vuotta. Kerran hänen kasketessaan peltotilkkuaan tuli ryöstäytyi irti ja poltti suuret määrät polttopuita, jotka maanomistaja oli antanut valmistaa suolankeittämöään varten. Onnettomuus pakotti Trifonin vaihtamaan jälleen asuinpaikkaa.

Seuraavaksi Jumala pani hänen sydämeensä ajatuksen mennä Vjatkan seudulle, jossa ei vielä ollut ainuttakaan luostaria. Vuonna 1580 hän asettui Hlynovin eli Vjatkan kaupunkiin ja alkoi sen asukkaiden innokkaalla tuella rakentaa luostaria. Mutta pian kaupunkilaisten innostus laimeni. Silloin Jumala lähetti heille rangaistukseksi rankkasateita, jotka jatkuivat lähes kuukauden Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlasta hänen syntymänsä juhlaan. Tämän koettelemuksen jälkeen kaupungin asukkaat katuivat, ja luostariin rakennettiin heidän lahjoituksillaan kaksi kirkkoa.

Kun pyhittäjä Trifon kävi Moskovassa keräämässä lahjoituksia luostarilleen, hänen maineensa kiiri hänen edellään. Tsaari ja varakkaat moskovalaiset antoivat hänelle lahjoituksia ja patriarkka korotti hänet arkkimandriitaksi. Kazanin matkallaan hän tapasi metropoliitta Jermogenin ja profetoi, että metropoliitasta tulee Moskovan patriarkka ja että hän kuolee marttyyrina.

Luostarinsa veljestöä kohtaan Trifon oli vaativa eikä suonut heille helpotuksia, vaikka eräät niitä vaativat. Jatkuvasti hän kehotti heitä tyytymään yhteisen trapesan antiin ja pidättymään kokonaan viinistä. Lopulta munkkiveljet nousivat kapinaan häntä vastaan. He valitsivat igumeniksi Trifonin oppilaan Joonan ja karkottivat Trifonin tyhjin käsin luostarista.

Tämän jälkeen Trifon asettui Slobodskoin kaupunkiin ja perusti sinne uuden luostarin Herran kasteen kunniaksi. Sieltä hän lähti pyhiinvaellusmatkalle Solovetskin luostariin kumartamaan Zosima ja Savvati Solovetskilaisten pyhäinjäännöksiä. Perillä hänet otettiin vastaan kunnianosoituksin, sillä sana hänen ihmeistään ja kilvoituksistaan oli kantautunut sinnekin.

Paluumatkalla Trifon sairastui. Sairaana hän saapui Hlynovin kaupunkiin ja pyysi entistä oppilastaan igumeni Joonaa ottamaan hänet luostariin, jonka hän itse oli perustanut, mutta Joona kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Silloin kaupungin diakoni Maksim majoitti pyhittäjä Trifonin luokseen ja huolehti hänestä. Kahden kuukauden kuluttua Trifon tunsi kuolemansa lähestyvän ja pyysi uudelleen päästä perustamaansa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostariin. Nyt igumeni Joona häpesi kovasydämisyyttään. Hän kutsui Trifonin luostariin ja pyysi häneltä polvillaan anteeksi. Muutaman päivän kuluttua 8.10.1612 pyhittäjä antoi rauhassa henkensä Herran haltuun.

Pyhä Ignatios syntyi Bulgarian Turnovossa 1700-luvun lopulla. Hänen maallikkonimensä oli Ivan. Hänen hurskaat vanhempansa Georgi ja Maria panivat hänet opiskelemaan kirkkoslaavin kieltä, niin että hän saattoi lukea pyhää Raamattua. Ivan osoittautui opinnoissaan poikkeuksellisen eteväksi. Lapsesta lähtien hänen toiveenaan oli päästä viettämään munkkien enkelielämää. Niinpä hän asettui vanhempiensa siunauksella Rilan luostariin. Luostarielämä osoittautui kuitenkin vaikeaksi, koska hänen hengellinen isänsä oli häntä kohtaan erittäin ankara. Asiat kehittyivät niin pitkälle, että igumeni yritti jopa tappaa Ivanin, joka joutui pakenemaan.

Tällä välin turkkilaiset olivat tappaneet Ivanin isän, koska tämä oli kieltäytynyt sotapalveluksesta kristittyjä serbejä vastaan. Ivanin äiti ja sisaret oli pakkokäännytetty islamiin. Havaitessaan, etteivät hänen äitinsä ja sisarensa tahtoneet luopua islamin uskosta, Ivan siirtyi vainoja peläten Romanian alueelle ja asettui Bukarestiin. Siellä hän tutustui munkki Euthymiokseen (22.3.), jonka kanssa ystävystyi.

Bukarestista Ivan päätti kuitenkin lähteä Athosvuorelle pakoon maailman turmelusta. Matkalla hän kohtasi Sumlan kaupungissa uudestaan ystävänsä Euthymioksen, joka oli lähtenyt Bukarestista ennen häntä ja oli Sumlassa turkkilaisten uhkauksia peläten kieltänyt Kristuksen. Järkyttyneenä ystävänsä tilasta Ivan tahtoi lähteä nopeasti pois, koska pelkäsi, että itsekin joutuisi vaikeuksiin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt poistua, kun turkkilaiset tunkeutuivat taloon, jossa hän oli, ja alkoivat ryöstellä siellä olevia tavaroita. He uhkailivat häntäkin ja hädissään hän antoi lupauksen kääntyä islamiin. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut toteuttaa lupaustaan, sillä hän pääsi pakoon ja käveli yötä myöten Eski Zagoraan. Siellä hän tapasi athoslaisen Gregorioksen luostarin munkin.

Ivan lähti munkin kanssa Athokselle. Hän viipyi jonkin aikaa Gregorioksen luostarissa, mutta siirtyi sieltä Pyhän Annan skiittaan, jossa hänen hengellisenä ohjaajanaan oli pappismunkki Basileios. Kerran Ivan kävi hengellisen isänsä kanssa Tessalonikassa ja sattui olemaan läsnä, kun pyhä Daavid (26.6.) kärsi marttyyrikuoleman. Se teki häneen niin suuren vaikutuksen, että siitä lähtien hänen suurin toiveensa oli tarjota itsensä Jumalalle otolliseksi uhriksi Vapahtajan esikuvan mukaan. Hänen intonsa kasvoi, kun hän sai kuulla, että hänen ystävänsä Euthymios oli sovittanut kieltämisensä marttyyrikilvoituksella.

Nyt Ivan hakeutui Johannes Kastajan skiittaan vanhus Nikeforoksen luo, joka oli valmentanut Euthymioksenkin marttyyrikilvoitukseen. Tämä puolestaan luovutti hänet kuuliaisuusveljensä vanhus Akakioksen ohjaukseen. Kristuksen nimestä tuli Ivanin koko elämä. Askeettiset kilvoitukset, joita hän suoritti vanhuksensa siunauksella, kasvattivat hänen kestävyyttään. Lopulta vanhus Akakios katsoi hänen olevan kypsä marttyyrikilvoitukseen, vihki hänet munkiksi nimellä Ignatios ja siunasi hänet lähtemään Konstantinopoliin antaen hänelle matkatoveriksi ja tueksi munkki Gregorioksen.

Konstantinopolissa Ignatios osallistui ensin pyhään ehtoolliseen, pukeutui sitten turkkilaisiin vaatteisiin ja meni oikeuspalatsiin, polki jalkoihinsa turbaanin, joka on oleellinen osa islaminuskoisten vaatetusta, ja tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen, jonka sanoi nuoruudessaan lähes kieltäneensä. Kaupungin kristittyjen tukiessa häntä rukouksillaan hän antautui auliisti kuolemaan kieltäytyen kaikista kompromisseista, joihin turkkilaiset yrittivät hänet taivuttaa säästääkseen hänen henkensä. Hänet hirtettiin 8.10.1814.

Munkki Gregorioksen onnistui ostaa vartijoilta pyhän marttyyrin ruumis. Hän vei sen juhlasaatossa Athokselle yhdessä pyhän Euthymioksen reliikkien kanssa, joita hän oli myös saanut haltuunsa. Athoksella molempien uusmarttyyreiden pyhäinjäännökset sijoitettiin heidän kunniakseen rakennettuun Pyhien Euthymioksen ja Ignatioksen kirkkoon. Pyhää uusmarttyyri Ignatiosta muistellaan myös pyhien Euthymioksen ja Akakioksen kanssa 1.5.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

9.10.

Abraham, Seemin jälkeläinen, syntyi Kaldean Urissa toisella vuosituhannella ennen Herran lihaksitulemista. Jumala valitsi Abrahamin oman kansansa isäksi, vaikka hänen vaimonsa Saara oli lapseton, ja lausui hänelle: ”Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille.” (1. Moos. 12:1-3) Abraham uskoi Herran sanaa, otti vaimonsa Saaran, veljenpoikansa Lootin, omaisuutensa ja palvelijansa ja lähti suorinta tietä kohti Kanaanin maata. Jumala vastasi Abrahamin uskoon tekemällä hänen ja hänen jälkeläisiensä kanssa ikuisen liiton, jonka merkiksi tuli kaikkien miespuolisten jälkeläisten ympärileikkaaminen.

Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa kuumana kesäpäivänä kolmen enkelin hahmossa. Heti heidät nähtyään Abraham juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti ja palveli heitä vierainaan. Yksi heistä ilmoitti: ”Ensi vuonna minä palaan sinun luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin on vaimollasi Saaralla poika.” Abraham ja Saara olivat jo ikääntyneitä, eikä Saara voinut enää saada lasta, ja siksi Saara naurahti itsekseen. Silloin Herra kysyi Abrahamilta: ”Miksi Saara nauroi? Onko Herralle mikään mahdotonta? Ensi vuonna minä palaan luoksesi tähän samaan aikaan, ja silloin Saaralla on poika.” Saara oli hedelmätön ja hän samoin kuin Abrahamkin olivat hyvin vanhoja, mutta Jumalan lupaus oli toteutuva, ja sen ensimmäinen merkki oli Iisakin syntymä. Siksi Iisak ennalta kuvaa tulevaa Messiasta, Kristusta, joka saattaa Jumalan patriarkalle antaman lupauksen täyttymykseensä.

Koetellakseen palvelijansa uskoa Jumala käski Abrahamin uhrata poikansa Iisak polttouhrina Morian vuorella. Vastaan sanomatta Abraham satuloi aasinsa, hakkasi polttopuut ja lähti matkaan Iisakin ja kahden palvelijansa kanssa. Kun he saavuttivat Morian vuoren, jonne Salomon temppeli myöhemmin rakennettiin, Abraham ja Iisak jättivät palvelijat taakseen ja alkoivat nousta ylemmäksi kahdestaan. Pyhä patriarkka antoi puut Iisakille ja otti itse tulen ja veitsen. Iisak kysyi, missä uhrilammas oli, ja Abraham vastasi: ”Jumala katsoo kyllä itselleen karitsan polttouhriksi, poikani.” Sitten hän rakensi alttarin, sitoi Iisakin, asetti hänet puiden päälle ja kohotti veitsensä uhratakseen poikansa. Silloin Herran enkeli pysäytti hänet huutamalla hänelle taivaasta: ”Älä koske poikaan äläkä tee hänelle mitään. Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi.” Abraham kohotti katseensa ja näki oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Abraham uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta ja alkoi kutsua paikkaa nimellä ”Herra näkee” (Septuaginta: ”Herra ilmestyi”). Herra vahvisti lupauksensa puhumalla Abrahamille enkelinsä kautta: ”Siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle jälkeläisiä niin paljon, että he ovat kuin taivaan tähdet tai hiekanjyvät meren rannalla, ja sinun jälkeläisesi valloittavat vihollistensa kaupungit. Sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille, koska sinä olit minun äänelleni kuuliainen.”

Abraham kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo 175 vuoden iässä. Abraham haudattiin Kanaanin maahan hautapaikkaan, jonka hän oli ostanut aiemmin kuollutta vaimoaan Saaraa varten.

Abrahamin veljenpoika Loot oli tullessaan maahan valinnut itselleen Jordanin rikkaan ja hedelmällisen laakson. Loot asettui Sodomaan, jonka asukkaat olivat elintavoiltaan täysin häpeämättömiä, irstaita ja kieroutuneita. Lopulta Herran viha syttyi sodomalaisia vastaan ja Hän päätti tuhota kaupungin. Hän lähetti kaksi enkeliä varoittamaan Lootia ja hänen perhettään sanoen: ”Pakene henkesi edestä! Älä katso taaksesi äläkä pysähdy ennen kuin olet päässyt pois tältä tasangolta. Pakene vuoristoon, muuten olet mennyttä.” (1. Moos. 19:17) Heti kun Loot oli lähtenyt, Herra antoi sataa tulta ja tulikiveä Sodoman ja Gomorran päälle syösten niiden syntiset asukkaat tuliseen rangaistukseensa. Mutta Lootin vaimo ei totellut Herran käskyä, vaan katsoi taakseen. Silloin hän jähmettyi suolapatsaaksi. Tämä tapahtui, jotta me oppisimme seuraamaan Jumalan kutsua vilkuilematta taaksepäin maailmaan ja haikailematta sitä pahuutta, jonka Jumalan avulla olemme jo kerran jättäneet taaksemme.

Herra Jeesus Kristus valitsi apostoleikseen yksinkertaisia mutta hurskaita miehiä, joita hän lähetti julistamaan evankeliumia kaikkialle maailmaan. Jaakob Alfeuksen poika sai kunnian olla yksi kahdestatoista apostolista, Kristuksen silminnäkijä, Hänen seuraajansa ja Hänen salaisuuksiensa julistaja. Apostoli Jaakob Alfeuksen poika oli evankelista Matteuksen veli. Hän on siis eri henkilö kuin apostoli Jaakob Sebedeuksen poika (30.4.) ja apostoli Jaakob Herran veli (23.10).

Kun Jaakob Alfeuksen poika oli muiden apostolien kanssa saanut Pyhän Hengen tulisten kielten hahmossa, hän lähti jumalallista intoa hehkuen julistamaan Kristusta. Pyhän Hengen armovoimalla hän karkotti riivaajia, paransi sairaita ja teki monia ihmeitä. Koska hän kylvi väsymättömästi Jumalan sanaa ihmisten sydämiin, häntä alettiin kutsua ”jumalalliseksi siemeneksi”.

Pyhä apostoli Jaakob Alfeuksen poika julisti evankeliumia Juudeassa, Edessassa, Gazan ja Eleutheropoliksen alueella. Näin hän jakoi rakkautensa Kristukseen koko ihmiskunnan kanssa. Kylvettyään taivaan valtakunnan siementä ihmisten pelastuksen sadonkorjuuta varten hän sai päättää maallisen vaelluksensa osallistumalla Herransa kärsimyksiin. Jaakob pidätettiin egyptiläisessä Ostrazinin kaupungissa. Vapahtajansa esikuvan mukaisesti hänet naulattiin ristille, ja hän antoi henkensä Jumalan haltuun.

Pyhä Denis (Dionysios) syntyi nykyisen Italian alueella toisen vuosisadan lopussa. Hän oli yksi seitsemästä piispasta, joita Rooman paavi lähetti Galliaan keisari Deciuksen aikana (249–251). Muut kuusi lähetettiin seuraaviin kaupunkeihin: pyhä Gatianus (18.12.) Toursiin, pyhä Trofimus (29.12.) Arlesiin, pyhä Paavali (22.3.) Narbonneen, pyhä Saturninus (29.11.) Toulouseen, pyhä Austremonius (1.11.) Auvergneen (Arvernes) ja pyhä Martial (30.6.) Limogesiin. Denis lähetettiin pieneen Lutetian kaupunkiin (Pariisi), joka oli kaukaisin näistä kaikista ja jossa harjoitettiin saastaisimpia pakanallisia menoja. Hänellä oli mukanaan pappi Rusticus ja diakoni Eleutherius. Jo matkalla kohti Lutetiaa pyhä Denis julisti rohkeasti evankeliumia ja teki ihmeitä osoittaen näin kristinuskon totuuden, ja monia pakanoita kääntyi ja otti kasteen.

Lutetiassa Denis asettui kaupungin ulkopuolelle Montmorencyyn. Eräs jalosukuinen käännynnäinen antoi hänen käyttöönsä talon, jossa kristityt kokoontuivat salaa. Kun keisari oli tulossa vierailemaan Galliassa, kristittyjä vastaan säädettyjä lakeja alettiin toteuttaa kiihkeästi. Kaikkialla maassa uskovaisia otettiin kiinni, pahoinpideltiin ja tuomittiin kuolemaan kidutusten jälkeen. Korkeasta iästään huolimatta Denis vieraili ahkerasti kuolemaantuomittujen luona rohkaisten heitä pysymään lujina uskoaan tunnustaessaan. Pian hänetkin annettiin ilmi ja pidätettiin. Denistä kidutettiin yhdessä opetuslastensa Rusticuksen ja Eleutheriuksen kanssa. Kidutusten aikana Denis ripustettiin ristille, jossa hän kuitenkin julisti paikalla olleelle yleisölle pelottomasti Kristuksen kärsimyksen ja maailman pelastuksen suurta salaisuutta. Kun hänet palautettiin vankityrmäänsä toisten vainottujen luo, hän toimitti pyhät salaisuudet viimeisen kerran jumalallisen valon kirkastamana.

Lopulta pyhä Denis mestattiin yhdessä monien muiden marttyyrien kanssa kukkulalla, joka tunnetaan yhä nimellä Montmartre, marttyyrien kukkula. Heidän ruumiinsa heitettiin Seinejokeen, josta ne pelastettiin ja haudattiin. Tämä tapahtui viimeistään vuonna 258. Hautapaikalle rakennettiin myöhemmin pyhän Deniksen nimeä kantava luostari. Pyhää Denistä on kunnioitettu Ranskan suojelijana ja yhtenä neljästätoista ”pyhästä auttajasta”, joiden juhlaa on vietetty elokuun 8. päivänä.

Pyhän Deniksen elämään on sekoittunut monenlaisia legendoja sekä elämänvaiheita muiden pyhien elämäkerroista. Kerrotaan, että kun hänen päänsä oli lyöty poikki, hän jäi seisomaan jaloilleen, otti päänsä käsiinsä ja käveli muutaman kilometrin matkan paikkaan, johon hänet haudattiin ja myöhemmin rakennettiin kirkko. Sekä kirkko että sen ympärille kasvanut kaupunki tunnetaan Saint Denisin nimellä. Ranskan kuninkaat ja kuningattaret haudattiin kyseisen kirkon kryptaan aina Ranskan vallankumoukseen asti.

Pyhän Denisin elämänvaiheet on sekoitettu sekä ensimmäisen vuosisadan Ateenan piispa Dionysios Areiopagitaan (3.10.) että 400-luvun lopussa vaikuttaneeseen syyrialaiseen kirjoittajaan Pseudo-Dionysiokseen, jonka kirjoitukset tulivat Länsi-Euroopassa erittäin suosituiksi 800-luvulla, mikä puolestaan levitti Dionysioksen kunnioitusta. Sekaannusta lisäsi, että vuonna 1215 paavi Innocentius III siirsi Dionysios Areiopagitan reliikit Pyhän Deniksen basilikaan Pariisiin.

Pyhä Poplia eli Antiokiasssa keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361–363). Poplia oli ollut avioliitossa ja hänellä oli poika Johannes, jonka hän omisti Jumalalle. Johanneksesta tuli pappi, ja myöhemmin hänelle tarjottiin kolme kertaa Antiokian piispanistuinta, mutta suuressa nöyryydessään hän kieltäytyi joka kerralla. Poikansa kasvatuksesta huolehdittuaan Poplia vihkiytyi diakonissaksi. Hänestä tuli monien Jumalalle omistautuneiden nuorten naisten opastaja ja ohjaaja.

Kerran keisari Julianus Luopio, joka tahtoi palauttaa epäjumalanpalveluksen Rooman valtakuntaan, tuli Antiokiaan. Kun hän kulki Poplian johtaman yhteisön talon ohi, nuorten naisten kuoro veisasi rohkeasti: ”Pakanain epäjumalat ovat hopeaa ja kultaa, ihmiskätten työtä. Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät ja kaikki, jotka niihin turvaavat.” (Ps.135:15,18) Keisari raivostui ja käski, että laulaminen oli heti lopetettava. Mutta Poplian kehotuksesta kuoro lauloi entistäkin innokkaammin: ”Nouskoon Jumala, niin Hänen vihollisensa hajaantuvat.” (Ps. 68:1) Julianus raivostui ja vangitutti Poplian. Häntä lyötiin kasvoihin, kunnes maa punertui hänen verestään. Hänet olisi luultavasti tapettu, mutta keisarilla oli kiire sotaretkelle Persiaan. Siellä hän kuitenkin kaatui taistelussa. Näin Poplia pääsi vapaaksi ja jatkoi toimintaansa kirkon hyväksi, kunnes antoi henkensä rauhallisesti Jumalan haltuun.

Pyhät Andronikos ja Athanasia olivat hyveellinen ja varakas aviopari, joka eli 500-luvulla Antiokiassa. Andronikos oli hopeaseppä, joka tunnettiin keisarillisissakin piireissä. Perheeseen kuului kaksi lasta. Pariskunta jakoi tulonsa kolmeen osaan. Yhden osan he käyttivät armeliaisuuteen, toisesta osasta he antoivat korottomia lainoja tarpeessa oleville ja kolmannen osan he käyttivät omiin kuluihinsa. Hyvät teot olivat heidän jokapäiväinen ilonsa. Ahdingossa ja puutteessa elävät kääntyivät heidän puoleensa. Muun avun lisäksi köyhät saivat jopa kylpeä ilmaiseksi heidän kylpylässään.

Kun perheen lapset Johannes ja Maria olivat noin 12-vuotiaita, he kuolivat molemmat samana päivänä. Tämä oli kauhea isku. Athanasia ei tahtonut ollenkaan poistua Pyhän marttyyri Julianoksen kirkosta, minne lapset oli haudattu. Hän rukoili marttyyria, että saisi itsekin kuolla ja tulla haudatuksi lastensa kanssa. Yöllä marttyyri ilmestyi Athanasialle ja moitti häntä, että hän häiritsi edesmenneiden lastensa rauhaa ylenpalttisella surullaan. Athanasia ymmärsi lastensa elävän Jumalan luona ja hänen surunsa vaihtui hengelliseksi iloksi.

Lastensa kuoleman jälkeen Andronikos ja Athanasia päättivät luopua maailmasta. He lähtivät ensin pyhiinvaellukselle Jerusalemiin ja menivät sitten Egyptiin. Tunnettu ohjaajavanhus Daniel (7.7.) lähetti Athanasian Tabennesikseen pyhän Pakomioksen perustamaan naisluostariin. Andronikoksen hän otti itse oppilaakseen.

Vietettyään kaksitoista vuotta luostarissa Andronikos sai siunauksen lähteä uudelleen Jerusalemiin. Matkalla hän kohtasi munkiksi pukeutuneen Athanasian, joka käytti nimeä Athanasios. Tämä tunnisti Andronikoksen, mutta Andronikos ei enää tuntenut vaimoaan, jonka ulkonäkö oli muuttunut askeettisissa kilvoitteluissa. Athanasia ehdotti, että he jatkaisivat matkaa yhdessä mutta puhumatta. Vasta paluumatkalla hän avasi suunsa ja ehdotti, että he asuisivat yhteisessä erakkomajassa ja jatkaisivat siellä kilvoitustaan hiljaisuudessa ja rukouksessa. Andronikos kertoi abba Danielille kumppaninsa vaikenemisesta ja hyveistä ja abba suostui ehdotukseen.

Näin Andronikos ja Athanasia kilvoittelivat yhdessä erämaassa kaksitoista vuotta eikä Andronikoksen mieleen koskaan edes juolahtanut, kuka hänen salaperäinen kumppaninsa oli. Abba Daniel kävi aika ajoin antamassa heille hengellistä ohjausta. Kerran kun hän oli palaamassa käynniltään, Andronikos juoksi hänen jälkeensä ja kutsui hänet takaisin, sillä Athanasia oli yhtäkkiä sairastunut vakavasti. Vanhus antoi sairaalle pyhän ehtoollisen ja pian tämä kuoli rauhallisesti. Kun häntä valmistettiin haudattavaksi, havaittiin, että hän oli nainen. Vierellään hänellä oli ruukunpala, johon hän oli kirjoittanut, kuka hän todellisuudessa oli.

Abba Daniel ihmetteli tämän naisen inhimilliset voimat ylittävää sankarillisuutta, kuinka hän oli tuntemattomana pysyen elänyt niin monta vuotta puolisonsa lähellä. Munkit hautasivat hänet juhlallisesti pitäen käsissään palmunoksia voitonmerkkeinä.

Andronikos eli vielä vähän aikaa heidän yhteisessä erakkomajassaan. Hän kiitti Jumalaa, joka oli antanut hänelle sellaisen elämäntoverin. Pian hänkin siirtyi taivaallisiin majoihin Athanasian luo. Myöhemmin Egyptin munkkien välille kehittyi kova kilpailu siitä, kuka saisi haltuunsa pyhän avioparin jäännökset.

Stefan syntyi vuoden 1417 tienoilla. Hän oli pyhän ruhtinaan ja marttyyrin Lazarin (muistopäivä 1.6.) jälkeläinen. Pääsiäispäivänä vuonna 1441 osmanit ottivat Stefanin ja hänen nuoremman veljensä Gregorin vangeiksi ja puhkaisivat heidän silmänsä. Muutaman vuoden kuluttua sokeat ruhtinaat myytiin takaisin heidän isälleen. Isänsä ja veljensä kuoltua Stefan hallitsi Serbiaa lyhyen ajan, kunnes hänet juoniteltiin syrjään valtaistuimeltaan. Stefan lähti maanpakoon Albaniaan, missä hän tapasi pyhän Angelinan. He menivät naimisiin vuonna 1461 ja heille syntyi kolme lasta. He joutuivat pakenemaan turkkilaisten tieltä Italian Triesteen, jossa Stefan pysyi uskollisena ortodoksiselle kirkolle, vaikka häntä painostettiin kääntymään roomalaiskatolisuuteen.

Kestettyään raskaan elämänsä kaikki koettelemukset vanhurskaan Jobin tavoin pyhä Stefan nukkui pois 9.10.1476. Jonkin aikaa hänen kuolemansa jälkeen hänen haudallaan nähtiin taivaallista valoa. Hauta avattiin ja hänen ruumiinsa havaittiin turmeltumattomaksi. Ruumista koskettaneet sairaat paranivat ja sokeat saivat näkönsä. Jäännökset siirrettiin myöhemmin Angelinan perustamaan Krušedolin luostariin Vojvodinassa. Turkkilaiset hyökkäsivät luostariin 13.8.1716, sytyttivät kirkon tuleen ja hajottivat pyhän ruumiin palasiksi. Joitain reliikkejä on kuitenkin edelleen jäljellä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

10.10.

Pyhät Eulampios ja Eulampia elivät Nikomedeiassa keisari Maximianuksen (286–305) aikana. Eulampios oli joidenkin muiden kristittyjen kanssa paennut vuorille, kun kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303. Kerran Eulampios laskeutui kaupunkiin ostamaan leipää. Hän näki siellä seinälle ripustettuna keisarillisia käskykirjeitä ja pysähtyi lukemaan niitä. Silloin hänet pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Eulampios tunnusti rohkeasti olevansa kristitty, vaikka kuulustelun loppuvaiheessa näyttikin, että hän oli taipuvainen uhraamaan epäjumalille. Hänet vietiin temppeliin ja hän oli menevinään uhraamaan sodanjumalalle Arekselle (roomalaisten Mars), mutta hänen lähestyessään kuvapatsasta se kaatui maahan ja meni pirstaleiksi. Epäjumalanpalvelijat kiukustuivat tästä ja alkoivat kiduttaa Eulampiosta.

Eulampioksella oli sisar nimeltä Eulampia. Kuultuaan veljensä pidätyksestä hän tuli tämän luo kidutusten parhaillaan kestäessä ja pyysi tätä rukoilemaan, että saisi kärsiä yhdessä hänen kanssaan. Herra toteutti Eulampian toiveen ja yhdessä sisarukset heitettiin kiehuvaan öljyyn. Jumalan armo ilmeni kuitenkin voimallisena ja he nousivat öljypadasta elävinä. Tämän ihmeen seurauksena noin 200 henkeä katsojien joukosta kääntyi kristinuskoon. Käskynhaltija Maximus ei kuitenkaan antanut ihmeen vaikuttaa itseensä, vaan jatkoi kidutuksia. Eulampioksen silmät sokaistiin ja Eulampia ripustettiin riippumaan hiuksistaan. Jumalan avulla he kestivät kaikki kidutukset rohkein mielin. Lopulta Eulampios mestattiin, mutta Eulampia antoi henkensä Jumalan haltuun ennen kuin pyövelin miekka ehti koskettaa häntä.

Pyhät Cassius, Florentius ja heidän seitsemän toveriaan olivat lähtöisin Theban legioonasta, josta he pakenivat Agaunumin verilöylyn aikaan. Myöhemmin he jäivät kiinni Saksan Bonnissa, jossa he kärsivät marttyyrikuoleman vuonna 303 keisari Diocletianuksen kanssahallitsijan Maximianus Herculiuksen käskystä. Heidän haudalleen rakennettiin kirkko jo neljännellä vuosisadalla. Piispa Rinaldus siirsi heidän reliikkinsä vuonna 1166 uuteen romaanistyyliseen kirkkoon, ja ne löydettiin uudelleen vuonna 1929.

Pyhä Maharsapur oli persialainen kristitty jalosukuisesta perheestä. Mazdalaisten temppelin hajottamisesta raivostunut kuningas Jezdegerd (399–420) otatti hänet kiinni yhdessä Narseksen (Parses) ja Sabutakan kanssa. Kolmikkoa kidutettuaan tuomari Hormisdavarus, joka oli entinen orja, määräsi kaksi muuta mestattavaksi, mutta Maharsapuria ei päästetty yhtä helpolla. Hänet tuotiin kerta kerran jälkeen Hormisdavaruksen eteen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Kolmivuotisen vankeuden jälkeen hänet heitettiin kaivoon ja jätettiin sinne kuolemaan nälkään. Kolmen päivän kuluttua hänet löydettiin kuolleena rukousasennossa ja valoa hohtavana. Tämä tapahtui vuonna 421, kuningas Bahram V:n (Varahran, Varanes, 420–438) hallituskauden alussa.

Bassianos oli syyrialainen askeetti, joka ohjasi monia sieluja hyveen tielle sanoin ja teoin. Hän kierteli monilla seuduilla, kunnes asettui Konstantinopoliin keisari Markianoksen hallitusaikana (450–457). Bassianoksen pyhyys houkutteli hänen ympärilleen opetuslapsia, joita kertyi kolmisensataa, heidän joukossaan ylimyksiä ja hallitusmiehiä. Ryhmään kuului myös pyhä Matrona (9.11.), joka tuli kilvoittelemaan mieheksi pukeutuneena. Pyhän Bassianoksen ihmeet ja pelastuksen sanat kukoistivat pääkaupungissa, ja keisarikin arvosti häntä niin paljon, että omisti hänelle kirkon jo hänen elinaikanaan. Pyhittäjä Bassianos kuoli rauhassa saavutettuaan korkean iän.

Pyhä Amfiloki vihittiin vuonna 1105 Volyniassa sijaitsevan Vladimirin kaupungin piispaksi. Hänen aikanaan kristinuskoa vasta juurrutettiin Venäjälle. Maassa oli vielä paljon pakanoita ja toisaalta monet kristitytkään eivät olleet kokonaan luopuneet pakanallisista tavoista ja uskomuksista. Pyhä Amfiloki teki lakkaamatta työtä valistaakseen kansaa kristinuskon valolla. Johdettuaan hiippakuntaa 17 vuotta hän vetäytyi lepoon Kiovan luolaluostariin, missä hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1122.

Autuas Andrei syntyi vuonna 1638 venäläiseen talonpoikaisperheeseen ja vietti lapsuutensa pienessä kylässä 50 kilometrin päässä Totman kaupungista. Hänen vanhempansa eivät voineet antaa hänelle koulusivistystä eivätkä opettaa lukutaitoa, mutta sen sijaan he opettivat hänelle aitoa kristillistä elämää ja uskoa. Kirkko oli nuoren Andrein ainoa koulu. Siellä hän oppi tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä. Kirkossa hän kuuli, että maailma on pahan vallassa (1. Joh. 5:19) ja päätti jättää maailman. Vielä hän kuuli, että Kristuksen todellisen seuraajan ja palvelijan pitää luopua isästään ja äidistään (Matt. 19:29). Niinpä hänkin lähti vanhempiensa kodista ja meni erämaahan, jossa hän eli kuin taivaan lintu huolehtimatta mistään maallisesta ajatellen vain Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän katkaisi viimeisenkin siteensä maailmaan ja meni Galitšin kaupunkiin Kristuksen ylösnousemuksen luostariin.

Luostarin johtaja Stefan huomasi nuoren kilvoittelijan nöyryyden. Hän alkoi keskustella Andrein kanssa ja käsitti, että tavallinen luostarikilvoittelu oli hänelle liian helppoa, ja kehotti häntä ottamaan kantaakseen houkkana kilvoittelun raskaan ikeen. Lakkaamaton rukous huulillaan Andrei alkoi kierrellä lähiseudun kaupungeissa ja luostareissa. Hän eli äärimmäisen askeettisesti ja käytti ruoakseen vain vettä ja leipää. Aika ajoin hän palasi Ylösnousemuksen luostariin, missä Stefan vastasi hänen hengellisestä ohjauksestaan.

Stefanin kuoleman jälkeen Andrei siirtyi kilvoittelemaan Totmaan Suhonajoen varrelle. Yöt hän vietti rukoillen, mutta päivällä hän kierteli kaupungilla kerjäämässä almuja. Saamansa rahat hän jakoi köyhille ja otti itselleen vain sen verran, ettei kuollut nälkään. Vaatteena hänellä oli repaleinen paita, joka verhosi ruumiin mutta ei suojannut kylmältä. Kenkiä hän ei pitänyt koskaan. Herra palkitsi hänen kilvoittelunsa antamalla hänelle ihmeitätekevän voiman, jonka avulla monet paranivat sairauksistaan.

Kerran joulukuussa Andrei oli matkalla erään kyläkirkon temppelijuhlaan. Häntä vastaan tuli erään siperialaisen paimentolaisheimon päällikkö Ažbakai, joka kärsi silmäsairaudesta. Kuulemansa perusteella tämä tunsi heti paljasjalkaisen Andrein, joka oli polvistunut lumihankeen rukoilemaan. Ažbakai pyysi häntä parantamaan kipeän silmän luvaten palkkioksi paljon rahaa, mutta Andrei ei huolinut rahoja vaan juoksi pois. Silloin Ažbakai otti lunta siltä paikalta, jossa Andrei oli seissyt, pesi sillä silmänsä ja parani.

Autuas Andrei kilvoitteli houkkana kymmenen vuotta ja kuoli nuorena, vain 35-vuotiaana. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui luokseen Ylösnousemuksen kirkon ponomarin Johanneksen, joka oli hänen ystävänsä, ja pyysi tätä hakemaan papin saadakseen osallistua synnintunnustuksen ja ehtoollisen sakramentteihin. Sitten hän siirtyi rauhassa Herran luo vuonna 1673.

Sana Andrein kuolemasta levisi nopeasti lähiseudun kyliin ja kaupunkeihin, ja paljon kansaa kokoontui kilvoittelijan arkun ääreen. Hänen kasvoiltaan kuvastuvaa valoa ja rauhaa ihmetellessään kaikki muistivat hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet ja käsittivät, että hän oli ollut Jumalan pyhä. Pian autuaan Andrein kuoleman jälkeen hänen hautapaikastaan tuli parannusta vuodattava lähde, josta monet sairaat saivat avun vaivoihinsa.

Pyhittäjä Amvrosi (Aleksandr Grenkov) syntyi vuonna 1812 ja sai kotonaan hyvän kirkollisen kasvatuksen. Hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja iloisen ja vilkkaan luonteensa ansiosta hän oli koko opiskelijajoukon sielu. Vuotta ennen opintojen päättymistä hän sairastui vakavasti ja teki lupauksen mennä luostariin. Parannuttuaan Aleksandr ei heti täyttänyt lupaustaan vaan hakeutui opettajaksi Lipetskin hengelliseen kouluun. Kun omatunto soimasi häntä täyttämättömästä lupauksesta, hän koetti rauhoittaa sitä öisillä rukouksilla. Kesälomalla hän kävi pyhiinvaelluksella Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa ja poikkesi matkan varrella Trojekurovoon tapaamaan kuuluisaa erakko Ilarionia. Tämä otti Aleksandrin isällisesti vastaan ja sanoi hänelle: ”Mene Optinaan, sinua tarvitaan siellä”.

Lokakuussa 1839 Aleksandr täytti lupauksensa ja tuli Optinan luostariin, jossa kilvoitteluelämä oli parhaassa kukoistuksessaan. Suuret hengelliset pylväät igumeni Moisei (16.6), ja ohjaajavanhukset Leo (11.10) ja Makari (7.9.) vastasivat munkkiveljien hengellisestä ohjauksesta. Yksinkertaisuus, vilpittömyys, nöyryys ja sävyisyys olivat Optinan munkkilaisuuden tunnuspiirteitä. Aleksandr oli luonteeltaan vilkas, seurallinen ja nopeaälyinen. Nämä luonteenpiirteet eivät luostarissa kadonneet hänestä, vaan ne kirkastuivat ja henkevöityivät hänen oman hengellisen kasvunsa myötä.

Pian Aleksandr siirrettiin luostarista skiittaan, missä hän eli vanhus Makarin suorassa ohjauksessa. Lisäksi hän kävi luostarissa kuulemassa vanhus Leon opetuksia. Ihmisten nähden vanhus Leo koetteli hänen kuuliaisuuttaan ja nöyryytti häntä, mutta kun Aleksandr ei ollut kuulemassa, vanhus sanoi että hänestä tulee suuri Jumalan mies.

Vuonna 1842 Aleksandr vihittiin munkiksi ja hänelle annettiin nimeksi Amvrosi pyhän Ambrosius Milanolaisen mukaan. Kolme vuotta myöhemmin hänet lähetettiin Kalugaan pappismunkiksi vihkimistä varten. Matkalla hän vilustui pahasti ja hänen terveytensä alkoi horjua. Muutaman vuoden kuluttua sairaus paheni entisestään ja isä Amvrosi vapautettiin kaikista kuuliaisuustehtävistä. Hän pääsi vain vaivoin liikkumaan eikä enää voinut toimittaa liturgiaa. Ruoaksi hän nautti lähes yksinomaan nestemäistä ravintoa. Kaikesta tästä huolimatta hän ei murehtinut vaan piti sairauksia välttämättöminä hengelliselle edistymiselleen. Hänen kuuliaisuutensa vanhus Makaria kohtaan oli ehdotonta. Vanhuksensa ohjauksessa hän edistyi myös tieteiden tieteessä, sisäisessä Jeesuksen rukouksessa. Näin isä Amvrosi kulki kompastelematta luostarikilvoittelun tietä viisaiden vanhusten ohjaamana ja eteni kohti yhä suurempaa hengellistä täydellisyyttä.

Pian pappismunkiksi vihkimisensä jälkeen isä Amvrosi sai paikalliselta piispalta siunauksen avustaa isä Makaria rippi-isän tehtävissä. Myöhemmin vanhus Makari alkoi lähettää hänen luokseen luostarin veljiä tunnustamaan ajatuksiaan. Kun hän näki läheisimmän oppilaansa ja rippilapsensa vierailijoiden ympäröimänä keskustelemassa sielua hyödyttävistä asioista, hän sanoi leikillisesti: ”Katsokaahan, Amvrosi vie minulta leivän suusta!” Vanhus Makarin kuolemaan mennessä isä Amvrosi oli toiminut jo 12 vuoden ajan hengellisenä ohjaajana hänen alaisuudessaan, ja vanhuksen kuoleman jälkeen (1860) hän jatkoi tämän työtä.

Vanhus Amvrosin päivä alkoi aamurukousten ja rukoussäännön lukemisella keljassa noin kello 4 aamulla. Lukijoina toimivat hänen keljapalvelijansa isät Mikael ja Joosef (9.5.). Sitten hän levähti hetken, joi aamuteen ja alkoi ottaa vastaan vieraita ja pyhiinvaeltajia. Päivällä oli lounastauko ja lyhyt lepohetki, ja sen jälkeen taas keskustelua ihmisten kanssa aina myöhään iltaan asti. Vanhuksen väsymyksestä ja sairaudesta huolimatta päivä päättyi aina iltarukousten ja rukoussäännön lukemiseen.

Muutaman vuoden kuluttua vanhus Amvrosi sairastui jälleen, ja hänen muutenkin heikko terveytensä huononi entisestään. Tämän jälkeen hän ei enää pystynyt käymään kirkossa vaan osallistui ehtoolliseen keljassaan. Tällaiselle kärsimyksen ristille naulittuna hän otti päivittäin vastaan suuret joukot ihmisiä ja vastasi kymmeniin kirjeisiin. Hänessä toteutuivat Herran sanat apostoli Paavalille: ”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Vanhus Amvrosin kilvoittelun perustana oli hengellinen köyhyys eli nöyryys. Hän kätki vaivannäkönsä ja kilvoituksensa ulkopuolisilta itseään soimaamalla, leikkiä laskemalla tai käyttäytymällä oudosti, joskus vaikenemallakin. Nöyryydestä hän opetti: ”Täytyy yrittää edistyä nöyryydessä, nimittäin siinä että sydämessään pitää itseään kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa huonompana ja alempana.” Vielä hän sanoi: ”Kun vain ihminen nöyrtyy, niin nöyryys heti asettaa hänet taivasten valtakunnan ovelle. Pitää jutella vähemmän, vaieta enemmän, olla tuomitsematta ketään ja osoittaa kaikille kunnioitusta.”

Neuvonsa ja opetuksensa vanhus Amvrosi puki hyvin yksinkertaiseen ja usein leikilliseen muotoon. Joskus hän riimitteli opetuksensa runomittaan. Usein toistuvaan kysymykseen, miten pitää elää, hän vastasi: ”Pitää elää teeskentelemättä ja käyttäytyä moitteettomasti, silloin asiamme sujuvat hienosti, muuten käy kehnosti.” Toisella kertaa hän saattoi vastata: ”Elää voi maailmassakin, mutta ei näkyvillä vaan hiljakseen.”

Monilla kilvoituksillaan vanhus Amvrosi puhdisti sielunsa, niin että siitä tuli Pyhän Hengen valittu astia. Hänen hengellisyytensä veti puoleensa jopa 1800-luvun älymystöä, joka muuten oli heikko uskossaan, täynnä epäilyjä ja usein jopa vihamielinen kirkkoa kohtaan. Yksi Amvrosin suurista hengellisistä lahjoista oli selvänäköisyyden lahja, jonka ansiosta hän saattoi lukea ihmisen sielua kuin avointa kirjaa. Monet antautuivat hänen ohjaukseensa varmoina siitä, että hän tietää heitä itseään paremmin, mikä on heille hyödyksi ja mikä vahingoksi.

Hyväntekeväisyys oli lähellä vanhus Amvrosin sydäntä. Hän jakoi jatkuvasti almuja ja huolehti leskistä, sairaista ja kärsivistä. Erityistä huolta hän kantoi naisyhteisöistä, joita hän perusti varakkaiden hyväntekijöiden avulla. Viimeinen ja merkittävin näistä yhteisöistä sijaitsi Šamordinon kylässä, jonne hän perusti Jumalanäidin kazanilaiselle ikonille omistetun luostarin. Toisin kuin muihin tuon ajan luostareihin Šamordinoon otettiin ennen kaikkea köyhiä ja sairaita naisia, jotka eivät löytäneet mistään muualta lohtua ja turvaa elämäänsä. Lisäksi sinne tuli nuoria, jotka olivat vanhuksen avulla löytäneet elämänsä tarkoituksen luostarikilvoituksesta.

Šamordinossa vanhus Amvrosi kohtasi oman kuolemansa. Hän sairastui siellä ollessaan eikä enää kyennyt palaamaan Optinaan. Lokakuun 10. päivänä 1891 hän huokaisi kolme kertaa, teki hitaasti ristinmerkin ja siirtyi Herran luo. Hänet haudattiin Optinaan ohjaajavanhusten Leon ja Makarin viereen. Vuonna 1988 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

11.10.

Pyhä Filippos syntyi Palestiinan Kesareassa. Hän on eri henkilö kuin se apostoli Filippus (14.11.), joka kuului kahdentoista apostolin joukkoon. Marraskuun 11. päivänä muisteltava Filippos oli naimisissa ja hänellä oli neljä tytärtä, jotka omistivat neitsyytensä Jumalalle ja saivat profetoimisen lahjan. (Apt. 21:8-9) Pyhä Filippos sai kunnian kuulua kirkon ensimmäisten diakonien joukkoon. Apostolit vihkivät hänet diakoniksi samaan aikaan kuin Stefanoksen. (Ap.t. 6) Heidän tehtävänsä oli vastata käytännön avustustyöstä, erityisesti ruoan jakamisesta, ja huolehtia leskistä, orvoista ja köyhistä.

Apostolien hajaantuessa julistamaan kukin omalle taholleen Filippos lähti levittämään pelastuksen ilosanomaa Samariaan. Kun samarialaiset kuulivat, kuinka Filippos julisti ilosanomaa Kristuksesta, ja näkivät hänen tekemänsä tunnusteot, he tulivat sankoin joukoin kuulemaan häntä. Monet vapautuivat saastaisista hengistä, ja paljon halvaantuneita ja rampoja parani. Filippos julisti hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta ja Jeesuksesta Kristuksesta, ja monet miehet ja naiset ottivat kasteen. Heidän joukossaan oli Simon-niminen noita, joka kuitenkin kääntyi vääristä syistä: hän tahtoi saada samanlaisen Pyhän Hengen jakamisen voiman, mikä apostoleilla oli, ja yritti ostaa sitä rahalla. Hän kuitenkin katui asennettaan apostolien nuhdeltua häntä ankarasti. (Ap.t. 8:4-25)

Filippos lähti Herran enkelin käskystä Jerusalemista Gazaan vievälle tielle. Siellä hän kohtasi etiopialaisen hoviherran, joka oli palaamassa Jerusalemista pyhiinvaellusmatkalta ja luki vaunuissaan profeetta Jesajan kirjaa. He alkoivat keskustella, ja Filippos nousi vaunuihin hoviherran viereen. Filippos selitti hoviherralle profeetan salaperäiset sanat, jotka ennalta kuvasivat Kristuksen kärsimystä. Kun he tulivat veden äärelle, hoviherra kysyi: ”Estääkö mikään kastamasta minua?” Filippos vastasi: ”Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista.” Hoviherra vastasi: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.” He astuivat veteen, ja Filippos kastoi hänet. Tämän jälkeen Herran Henki tempasi Filippoksen pois, eikä hoviherra enää nähnyt häntä. (Ap.t. 8:26-39)

Filippos ilmaantui Ašdodiin ja jatkoi kulkuaan kaupungista kaupunkiin evankeliumia julistaen, kunnes tuli Kesareaan. Sieltä hän jatkoi myöhemmin matkaansa Vähään-Aasiaan, Trallian ja Lyydian alueelle, jossa hän sai monet pakanat tuntemaan Jumalan. Rakennettuaan kirkon pyhä apostoli Filippos nukkui pois rauhassa korkean iän saavuttaneena.

Pyhät Zenais (Sinaida) ja Filonilla olivat apostoli Paavalin sukulaisia ja hänen laillaan kotoisin Tarsosta. Zenais oli opiskellut lääkintätaitoa. Ensin hän toimi Tarsossa yhdessä sisarensa Filonillan kanssa. Sitten hän siirtyi Demetriaksen kaupunkiin levittääkseen sinnekin kristinuskoa. Hän asettui asumaan kaupungin lähellä sijaitsevaan luolaan ja vietti siellä aikansa rukoillen ja paastoten. Pian kaupunkilaiset saivat tietää hänestä ja sairaat alkoivat käydä hänen luonaan. Hoitaessaan heitä Zenais samalla puhui heille Kristuksesta ja monet heistä uskoivat. Zenaiksen uskollisten oppilaiden joukossa oli kolme miestä Papas, Pateras ja Filokyros. Epäjumalanpalvelijat ottivat heidät kiinni, mutta Zenaiksen rukousten ansiosta he pelastuivat ihmeellisellä tavalla heidän käsistään. Kerran Zenaiksen lähtiessä luolastaan piikkipensaan oka pisti häntä jalkaan. Hän istuutui vetämään sitä pois ja tätä tehdessään siirtyi yllättäen Herran luo.

Filonilla jäi heidän kotiinsa Tarsokseen ja oli sisarensa tavoin täynnä uskonintoa ja hyveitä. Hän rukoili paljon, ja Jumala soi hänellekin ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen elämänsä päättyi rauhallisesti.

Pyhä Sarmata oli pyhän Antonios Suuren oppilas, joka eli erakkomunkkina Egyptissä. Ryöstöretkellä olleet beduiinit surmasivat Sarmatan hänen keljansa lähistöllä vuonna 357.

Pyhä Nektarios oli kotoisin Kilikian Tarsoksesta arvostetusta perheestä. Hänen isänsä oli senaattori ja hän itse kohosi preettorin arvoon, ylimmäksi oikeusvirkamieheksi. Korkeasta asemastaan huolimatta hän oli helposti lähestyttävä ja käyttäytyi ystävällisesti ja lempeästi alaisiaan kohtaan.

Nektarios sattui olemaan Konstantinopolissa, kun pyhä Gregorios Teologi vuonna 381 erosi arkkipiispan tehtävästä ja jätti seuraajansa valinnan toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen kokoontuneiden 150 piispan huoleksi. Ennen kotiin lähtöään Nektarios poikkesi Tarsoksen piispan Diodoroksen luona tiedustelemassa, oliko tällä mahdollisesti postia Tarsokseen vietäväksi. Piispa mietti juuri arkkipiispan vaalia. Nektarioksen nähdessään Diodoroksen mieleen juolahti, että tässä olisi sopiva henkilö arkkipiispaksi. Diodoros veikin Nektarioksen Antiokian patriarkan Meletioksen luo ja alkoi puhua tämän valinnan puolesta. Meletios ei lämmennyt asialle, sillä Nektariosta ei ollut vielä edes kastettu ja oli olemassa paljon muita jo papistoon kuuluvia sopivia henkilöitä. Kuitenkin hän käski Nektarioksen lykätä lähtöään.

Kun vaalipäivä koitti, keisari Teodosios Suuri kehotti läsnä olleita esipaimenia tekemään esityksen uudeksi arkkipiispaksi. Diodoroksen mieliksi Meletios lisäsi omiin ehdokkaisiinsa myös Nektarioksen nimen. Kun keisari sitten tutki ehdokkaiden nimiä ja näki siellä kaksi kertaa Nektarioksen, hän pysähtyi mietteissään ja kysyi, kuka tämä Nektarios oli. Kun hän kuuli tämän olevan jalosukuinen preettori ja vielä kastamaton, hän hämmästeli asiaa kovasti kuten kaikki muutkin. Diodoroskaan ei ollut tiennyt, ettei Nektariosta ollut vielä kastettu – muutoin hän ei olisi antanut tälle ääntään. Koko Nektarioksen päätymistä ehdokaslistaan pidettiin ihmeenä, ja keisari näki siinä merkin, joten hän päätti valita tämän. Alussa jotkut piispat vastustivat asiaa, mutta lopulta kaikki hyväksyivät päätöksen. Niinpä Nektarios kastettiin ja pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä vihittiin vielä kasteviikollaan valkeassa kastepuvussaan eri pappeuden asteisiin ja nimitettiin arkkipiispaksi. Tämä tapahtui vuonna 381.

Tämän jälkeen uusi arkkipiispa ja muut piispat jatkoivat toista yleistä kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin Nikean ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen päätökset. Eräiden harhaoppien takia uskontunnustukseen lisättiin lause ”jonka valtakunnalla ei ole loppua”. Kokouksessa määriteltiin myös Konstantinopolin ja Rooman piispojen välinen suhde: Konstantinopolin eli ”Uuden Rooman” piispa on järjestyksessä toinen Rooman piispan eli paavin jälkeen, mutta molemmat ovat kunniassa samanarvoisia.

Keisari Teodosioksen harras toive oli tuoda harhaoppiset takaisin kirkon piiriin. Patriarkka Nektarios kutsuikin keisarin läsnä ollessa koolle eri hereettisten ryhmittymien johtajia ja pyysi heitä esittämään kirjallisesti oman uskonkäsityksensä. Luettuaan kaikki kirjoitukset keisari moitti hereettisiä käsityksiä ja piti ortodoksisen uskon esitystä oikeana. Tämän jälkeen monet harhaoppisista luopuivat näkemyksistään ja palasivat takaisin kirkon helmaan. Ne, jotka eivät tähän suostuneet, karkotettiin Konstantinopolista.

Oltuaan viisitoista vuotta patriarkkana Nektarios siirtyi rauhassa Jumalan luo vuonna 397, ja hänen seuraajakseen tuli Johannes Krysostomos.

Krysostomoksen jouduttua karkotetuksi hänen tilalleen arkkipiispaksi valittiin Nektarioksen rauhallinen ja nöyrä veli, Tarsoksen piispa Arkadios. Hän toimi patriarkkana vain toista vuotta ja joutui kärsimään juonitteluista, joita tehtiin hänen nimissään. Krysostomoksen kannattajat eivät hyväksyneet häntä, eikä hän pystynyt estämään valtiovallan heihin kohdistamaa vainoa. Arkadios kuoli vuonna 405.

Arkkipiispa Attikoksen kuoleman jälkeen vuonna 425 patriarkan istuin jäi joksikin aikaa tyhjäksi, koska seuraajasta ei päästy yksimielisyyteen. Lopulta yleinen mielipide, joka kannatti hurskaudestaan ja armeliaisuudestaan tunnettua Sisiniosta, pääsi voitolle. Sisinios toimi arkkipiispana pari vuotta ja hänen seuraajansa oli Nestorios, joka aiheutti kirkossa pahan hajaannuksen. Seuraavalla vuosisadalla vakiintui tapa kutsua Konstantinopolin arkkipiispaa patriarkaksi, ja siksi kirkko kunnioittaen muistelee myös 300- ja 400-lukujen Konstantinopolin piispoja ”patriarkkoina”.

Pyhä Canice syntyi Irlannin Glengivenissä vuosien 515 ja 527 välisenä aikana. Hänen isänsä oli oppinut mies ja runoilija. Canice oli piktien sukua ja puhui heidän kieltään.

Canice lähti pyhien kilvoittelijoiden matkaan ja vihkiytyi munkiksi. Hänestä tuli pyhän Finnianin (12.12.) oppilas Clonardissa. Canice kulki ensin pyhien Kieranin (9.9.), Columban (9.6.) ja Comgallin (11.5.) mukana näiden vaellellessa julistamassa evankeliumia, ja pian Canice alkoi itsekin levittää evankeliumia Irlannissa. Ruton puhkeaminen johti kuitenkin veljien hajaantumiseen. Canice siirtyi Walesiin, Llancarfaniin, jossa hänet vihittiin pappismunkiksi vuonna 545.

Canice pysyi pyhän Columban läheisenä ystävänä. Kun Columba lähti piktien kuninkaan Bruden luokse, Canice lähti hänen tulkikseen. Yhdessä he levittivät evankeliumia piktien keskuuteen ja perustivat kirkolle uusia tukikohtia laajalle alueelle. 560-luvulla Canice teki työtä Skotlannissa, jossa hänet tunnetaan nimellä Kenneth.[1] Hän perusti Skotlantiin luostarin ja useita kirkkoja. Canice on yksi Skotlannin suosituimpia pyhiä, ja monet maantieteelliset paikat kantavat yhä hänen nimeään.

Vuoden 577 tienoilla Canice palasi Irlantiin ja jatkoi väsymättömästi luostarien ja kirkkojen perustamista. Canice tunnettiin vaikuttavana saarnaajana, jonka Jumala valaisi aika ajoin erityisellä armovaikutuksella. Muiden irlantilaisten kilvoittelijaisien tavoin pyhä Canice eli luonnon keskellä vetäytyen ajoittain erakkoelämän yksinäisyyteen. Pyhä Canice muistetaankin erityisesti siitä, että eläimet tottelivat häntä. Hiiret jättivät erään saaren kokonaan, kun pyhä pyysi niitä lähtemään. Eräänä sunnuntaina Canice oli saarella, joka tunnettiin ”lintusaarena” runsaan lintukantansa takia. Linnut mekastivat niin, että pyhä ei rukoillessaan kuullut enää omaa ääntään. Kun hän nuhteli lintuja, nämä laskeutuivat maahan ja pysyivät hiljaa aina maanantain aamupalveluksen loppuun saakka.

Kerran kun pyhä Canice oli vetäytynyt metsän siimekseen yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen, hänen luokseen tuli hirvi. Canice asetti kirjansa sen sarvien päälle, ja hirvi otti tavakseen pidellä kirjaa, kun pyhä luki sitä. Eräänä päivänä hirvi säikkyi jotakin ja säntäsi karkuun ilman munkkivanhuksen siunausta, ja kirja jäi sarvien päälle avoimena. Myöhemmin hirvi kuitenkin palasi kuin karkulaismunkki igumeninsa luokse, ja kirja oli edelleen sarvien päällä aukinaisena ja ehjänä.

Pyhä Canice kirjoitti evankeliumikommentaarin, joka tunnetaan nimellä Glas-Chainnigh. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan hän kuoli vuonna 599. Häntä kunnioitetaan yhtenä Irlannin kahdestatoista apostolista.


[1] Muita Canicen nimestä käytettyjä muotoja ovat Caimnech, Cainnic, Canicus, Cainnech ja Kenny.

Gomer (Gummarus, Gommaire) syntyi rikkaaseen ja vaikutusvaltaiseen perheeseen vuoden 717 tienoilla Brabantin Emblehemissä, Belgian ja Hollannin raja-alueella. Hän kohosi huomattavaan asemaan Pipin Pienen hovissa. Gomer tunnettiin hurskaana, jalona, vilpittömänä ja puhdasmielisenä uskovaisena. Hän piti hartautta parempana kuin hovijuhlia ja vietti aikaansa mieluummin viisasten vanhusten kuin kauniiden neitojen kanssa. Ennen pitkää Gomer kuitenkin meni naimisiin Pipin Pienen suositteleman Gwinmarie-nimisen rikkaan ja kauniin naisen kanssa. Aluksi avioliitto vaikutti siunatulta. Miesten karkeudesta kärsinyt Gwinmarie ihaili Gomerin herkkyyttä ja hienoja tapoja. Mutta nuorenparin onni jäi lyhyeksi, kun Gomer kutsuttiin armeijaan, joka oli lähdössä sotaan.

Gwinmarie opetteli hoitamaan taloutta ja johtamaan perheen asioita yksin osoittautuen hyvin oppimiskykyiseksi. Kun Gomer lopulta palasi takaisin, hän huomasi, että valta perheessä oli vaihtunut. Gwinmarie komenteli ja määräili röyhkeästi niin pienissä kuin isoissa asioissa. Tilanteen tajuttuaan Gomer päätti lähteä takaisin taistelukentälle. Kahdeksan vuoden ajan hän taisteli Lombardiassa, Saxonissa ja Aquitainessa, ja koska hän näki vaimoaan harvoin, muuri heidän välillään kohosi koko ajan korkeammaksi. He ymmärsivät toisiaan yhä huonommin ja kasvoivat eri suuntiin. Gwinmariesta tuli tyly, ankara ja säälimätön, minkä varsinkin hänen työväkensä sai tuta: heitä uhkailtiin ja rankaistiin säälittä tuon tuosta.

Kun Gomer palasi kotiin, hän totesi nähneensä sodassa tarpeeksi epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta. Hän alkoi korjata vaimonsa tekemiä vääryyksiä palauttamalla ihmisille heidän omaisuuttaan ja sovitellen syntyneitä ongelmia. Gomer myös jakoi runsaasti perheensä omaisuutta köyhille almujen muodossa. Gwinmarie puolestaan raivosi, kirkui, kävi päälle ja uhkaili, mutta Gomer ei antanut vaimonsa tulla Jumalan paikalle määräämään siitä, mikä on oikein.

Koska kotiolot olivat niin rauhattomat, Gomer kokosi ryhmän ystäviään ja lähti pyhiinvaellukselle kohti Roomaa toivoen tilanteen kotona rauhoittuvan. Hän ei kuitenkaan päässyt pitkälle, kun tapahtui ihmeellinen käänne, joka muutti hänen elämänsä. Ensin hänen tielleen kaatui puu, jonka Gomer nosti uudelleen pystyyn; pian tämän jälkeen hänelle ilmestyi enkeli, joka neuvoi häntä rakentamaan hallitsemilleen maille luostarin ja kirkon. Gomer totteli enkeliä ja rakennutti luostarin. Sen tuntumaan myöhemmin kasvoi Lierren kaupunki.

Gomer eli luostarissaan, mutta vieraili aika ajoin vaimonsa luona. Gwinmarie kävi koko ajan kiukkuisemmaksi eikä halunnut noudattaa Gomerin antamia ohjeita, mutta tämän rukouksien kautta tapahtuneet ihmeet saivat monta kertaa Gwinmarien pään kääntymään. Vähän ennen kuolemaansa Gwinmarie tuli katumukseen ja kutsui miehensä luokseen kuolemanpelon vallassa. Gomer lohdutti ja rohkaisi häntä, ja he tekivät sovinnon. Gwinmarie kuoli rauhallisesti ja Gomer seurasi häntä pian. Pyhä Gomer nukkui pois vuonna 774.

Värikkään elämänsä takia pyhää Gomeria on kuvattu taiteessa eri tavoin. Joskus hänet kuvataan kädessään kukkiva sauva, mikä muistuttaa kepistä, jonka hän istutti tavatessaan irlantilaisen munkin pyhän Rumoldin. Lierren kaupunki sai nimensä paikalla kasvaneen muratin (ransk. lierre) mukaan. Toisinaan pyhä Gomer on taas kuvattu äveriäästi pukeutuneeksi pyhiinvaeltajaksi, jonka sauvan jäljistä pulppuaa vettä. Puun juurella hänen takanaan on kirves, ja kädessään hänellä on hansikas. Pyhää Gomeria on kunnioitettu kotiseudullaan Lierressä. Hänen esirukouksiaan on pyydetty erityisesti pahatapaisten vaimojen kanssa koettuihin vaikeuksiin.

Teofanes syntyi Palestiinassa vuonna 778. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, jotka tunnettiin vieraanvaraisuudestaan. He opettivat pojilleen kristinoppia ja maallisia tieteitä ja lähettivät heidät Pyhän Sabbaksen luostariin täydentämään opintojaan ja saamaan harjaannusta kilvoituselämässä, ”tieteiden tieteessä”. Teofanes oli yhtä nöyrä ja kuuliainen kuin vanhempi veljensä Teodoros ja yhtä lahjakas veisujen laatija. Heidät molemmat vihittiin papeiksi.

Kun keisari Leo V (813–820) aloitti pyhien kuvien kunnioittajien vainon ja määräsi ikonit ja freskot tuhottaviksi, Jerusalemin patriarkka Tuomas päätti lähettää veljekset Teodoroksen ja Teofaneksen hengellisen isänsä Mikael Synkelloksen (18.12.) kanssa ensin Roomaan ja sieltä Konstantinopoliin, jotta he saisivat taivuteltua keisarin muuttamaan kantaansa. Keisari ihaili veljesten rohkeutta ja oppineisuutta, mutta huomatessaan, ettei saa heitä puolelleen, hän määräsi heidät kidutettavaksi ja karkotettavaksi sekä kielsi ketään auttamasta heitä kuolemanrangaistuksen uhalla. Karkotus jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Leo joutui salamurhan uhriksi. Valtaistuimelle nousi Mikael II (820–829), jonka aikana vaino loppui, mutta ikonien kunnioittamista ei kuitenkaan virallisesti palautettu.

Vaino alkoi uudelleen entistä julmempana keisari Teofiloksen (829–842) aikana. Teodoros ja Teofanes joutuivat jälleen kidutettaviksi. Rakkaudesta ortodoksiseen uskoon he kärsivät nälkää, janoa, pilkkaa, lyöntejä, vankeutta ja karkotuksen Afusian saarelle. Heidät tuotiin keisarin eteen ja kidutettiin hänen läsnä ollessaan neljän päivän ajan, mutta heidän rohkeutensa oli lannistumaton. Lopulta heidän tuomionsa syy polttomerkittiin heidän otsaansa 12-rivisenä runona, joka oli laadittu jambimuotoon. Veljekset karkotettiin Bitynian Apameaan, jossa kaikki ihmettelivät heidän puhdasta uskoaan, askeesiaan ja täydellistä rakkauttaan.

Teodoros antoi henkensä Jumalalle Apameassa pahoinpitelyjen ja korkean ikänsä heikentämänä, mutta häntä ei voitu haudata, sillä keisari oli kieltänyt sen. Teofanes karkotettiin Tessalonikaan, jota hän valaisi ortodoksisella opetuksellaan, kunnes hurskas keisarinna Teodora ja hänen poikansa Mikael kutsuivat hänet yhdessä toisten tunnustajien kanssa pois karkotuksesta.

Konstantinopolin patriarkka pyhä Metodios vihki Teofaneksen vuonna 842 Nikean metropoliitaksi. Siellä hän vietti elämänsä viimeiset vuodet rauhassa ohjaten hengellistä laumaansa viisaasti. Hän laati myös monia kanonirunoelmia ja veisuja, joita kirkossa veisataan edelleen Herran ja Hänen pyhiensä juhlina.

Pyhä Joona kuului pyhien alemannien ryhmään, johon pyhä Kendeas (6.10.) liittyi Palestiinassa, kun he olivat lähdössä Kyprokselle viettämään kilvoituselämää joskus vuoden 1200 tienoilla tai myöhemmin.

Joona asettui Pergamumin kylään Trashian alueelle. Hän asui luolassa, josta hän poistui lähinnä vain lähtiessään vierailemaan ystävänsä pyhän Kendeaksen luona. Paholainen kadehti Joonan hengellistä edistymistä ja ilmestyi hänelle Kendeaksen hahmossa lähettäen hänet hakemaan vettä ja ahdistaen häntä hellittämättä. Tämä jatkui usean päivän ajan. Lopulta pyhä Joona löi sauvallaan kalliota, josta alkoi kummuta vettä. Vedessä vaikutti ihmeitätekevä voima. Se virtasi aina vuoteen 1912 asti, jolloin turkkilaiset tukkivat lähteen ja tuhosivat sen tuntumaan rakennetun pyhälle Joonalle omistetun kirkon.

Pyhä Filoteos syntyi Tessalonikassa 1200-luvun lopulla. Hänen äitinsä oli kääntynyt kristityksi juutalaisuudesta. Filoteoksen opintoja ohjasi yksi aikansa suurimmista oppineista. Filoteos osoitti huomattavaa lahjakkuutta niin teologisissa kuin maallisissakin opinnoissa. Hän kuitenkin jätti maailman ja siirtyi luostarielämään, ensin Siinaille ja sieltä Athoksen Suureen lavraan.

Filoteos oli pyhän Gregorios Palamaksen (14.11.) innokas tukija tämän taistellessa niitä vastaan, jotka väheksyivät hesykasteja ja ortodoksista oppia luomattomasta armosta. Hänet valittiin laatimaan kuuluisa Athoksen munkkien julistus, jossa tehtiin ero Jumalan välittymättömän Olemuksen ja Hänen välittyvien ja jumalallistavien energioidensa välillä. Energioiden kautta pyhät tulevat osallisiksi siitä jumalallisesta valosta, jonka kolme apostolia näkivät loistavan konkreettisesti Herran kirkastuessa Taborin vuorella.

Vuonna 1340 Filoteos nimettiin tessalonikalaisen Filokaloksen luostarin igumeniksi, mutta jo neljän vuoden kuluttua hänet kutsuttiin takaisin Athokselle johtamaan Suurta lavraa. Vuonna 1347 patriarkka Isidoros I (1347–1349) nimitti Filoteoksen Herakleian metropoliitaksi Traakiaan tunnustuksena hänen ansioistaan hesykasmia käsitelleessä teologisessa keskustelussa. Filoteos kuitenkin pysyi Konstantinopolissa voidakseen jatkaa dogmaattista taistelua. Hän osallistui vuonna 1351 hesykasmia käsitelleeseen kirkolliskokoukseen ja laati sen pöytäkirjan. Hänen poissaollessaan Herakleian kaupunki joutui genovalaisten ja venetsialaisten ryöstöretken saaliiksi, ja pyhän piispan väliintulon ansiosta suuri määrä genovalaisten vangitsemia kaupunkilaisia vapautettiin.

Kun Johannes Kantakuzenoksen poika Matteus nousi valtaan vuonna 1354, patriarkka Kallistos I (20.6.) luopui virastaan. Oppineisuudestaan ja ortodoksisuudestaan tunnettu Filoteos valittiin Konstantinopolin patriarkan istuimelle. Mutta jo seuraavana vuonna keisariksi nousi Johannes V Paleologos, jolloin Kallistos palasi patriarkaksi ja Filoteos siirtyi takaisin Herakleian piispaksi. Kallistoksen kuollessa vuonna 1364 Filoteos kutsuttiin takaisin Konstantinopoliin.

Filoteoksen toinen kausi patriarkkana oli merkittävä siksi, että hän pyrki aloittamaan keskustelut roomalaiskatolisen kirkon kanssa skisman lopettamiseksi. Hänen motiivinsa eivät olleet diplomaattisia ja poliittisia kuten Johannes V:llä, joka oli luopunut ortodoksisuudestaan ja vaihtanut sen latinalaiseen uskoon. Filoteos toimi rakkaudesta totuuteen. Hänen tavoitteenaan oli saada koolle ekumeeninen kirkolliskokous, mutta keskustelut eivät johtaneet mihinkään Rooman lähettiläiden vastustettua hänen ehdotustaan.

Pyhä Filoteos laati näihin aikoihin lukuisia kirjoituksia, joissa hän esitteli luomattomien energioiden teologiaa. Hän väitteli menestyksellisesti lännen skolastikkojen ja humanisti-teologien kanssa, joiden ajattelu oli lähinnä antiikin filosofiaa pinnallisesti kristillistettynä.

Pyhä Filoteos laati myös lukuisia jumalanpalvelustekstejä, yhden niistä Greogorios Palamaksen kunniaksi, ja kokosi pyhien elämäkertoja. Kun keisariksi nousi vuonna 1376 Andronikos IV Paleologos, pyhä patriarkka Filoteos erotettiin ja karkotettiin. Kärsimiensä vääryyksien ja pitkällisen sairauden murtamana hän antoi sielunsa Jumalalle vuonna 1379.

Pyhittäjä Leo (Lev Nagolkin, ennen suureen skeemaan vihkimistä Leonid) syntyi vuonna 1768. Ennen luostariin menoaan hän toimi kauppa-apulaisena ja matkusteli ympäri Venäjää hankkien arvokasta elämänkokemusta ja ihmistuntemusta. 29 vuoden ikäisenä hän meni Optinaan, mutta siirtyi sieltä muutaman vuoden kuluttua Beloberegin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi ja papiksi. Tutustuttuaan pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaaseen skeemamunkki Feodoriin hän ryhtyi tämän uskolliseksi seuraajaksi. Vanhus Feodor oli asunut Moldaviassa pyhittäjä Paisin johtamassa Neamtsin luostarissa, mutta palasi pyhittäjän kuoleman jälkeen Venäjälle, missä hän joutui jatkuvan panettelun ja kateuden takia viettämään kiertelevää elämää. Hän opetti isä Leolle tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta, lakkaamatonta Jeesuksen rukousta, joka vähitellen puhdistaa sydämen himoista.

Neljän vuoden ajan isä Leo toimi Beloberegin luostarin johtajana, mutta vuonna 1808 hän jätti tehtävänsä ja siirtyi isä Feodorin ja tämän toisen oppilaan, myös Moldaviasta tulleen skeemapappismunkki Kleopan kanssa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta etsien Valamoon. Kuuden vuoden ajan vanhukset asuivat Kaikkien pyhien skiitassa. Heidän hengellinen viisautensa ja nöyryytensä veti puoleensa munkkiveljiä ja pyhiinvaeltajia, mutta herätti monissa myös kateutta. Lopulta isät Feodor ja Leo lähtivät Valamosta Syvärin luostariin. Ohjaajansa kuoleman jälkeen vanhus Leo palasi vuonna 1829 takaisin Optinaan ja toi sinne ohjaajavanhusperinteen, jonka oli itse omaksunut isä Feodorilta. Igumeni Moisei uskoi heti koko veljestön ja vieraat hänen hengelliseen ohjaukseensa.

Vanhus Leoa oli koeteltu ja puhdistettu 30-vuotisen kilvoituselämän sulatusuunissa kuin kultaa, ja hän oli Jumalan kaitselmuksesta valmis ottamaan vastaan kaikki luokseen tulevat. Leon opetukset olivat täynnä hengellistä viisautta, jonka hän verhosi äärimmäisen yksinkertaiseen ja joskus leikilliseenkin puhetapaan. Hän tunsi suurta rakkautta ja sääliä koko ihmiskuntaa kohtaan, mutta saattoi olla puheissaan jyrkkäsanainen. Kooltaan hän oli suuri, suorastaan majesteettinen hahmo ja oli nuorena ollut kuulu ruumiinvoimistaan. Hän oli syntyisin alemmasta säädystä eikä omannut ulkonaista sivistystä, mutta osasi arvostaa ja ohjata myös älymystöä.

Koko elämänsä ajan vanhus Leo joutui kokemaan vainoa. Muutamat munkkiveljet, jotka eivät ymmärtäneet sisäistä hengellistä elämää vaan harjoittivat pelkkää ruumiillista kilvoittelua, alkoivat kadehtia häntä ja tekivät kantelun hiippakunnan piispalle. Vanhusta kiellettiin ottamasta vastaan ihmisiä, mutta pyhiinvaeltajia tuli jatkuvana virtana. Hänet siirrettiin skiitasta luostarin muurien sisälle, mutta kansa alkoi vaeltaa sinne. Kielloista huolimatta vanhus otti tulijat vastaan. ”En kutsu ketään luokseni, mutta en myöskään voi ajaa pois niitä jotka tulevat”, hän sanoi.

Vanhuksen ei kuultu edes elämänsä vaikeimpina päivinä lausuvan ainuttakaan kärsimätöntä tai valittavaa sanaa. Kukaan ei koskaan nähnyt häntä alakuloisena. Rauhallisuus, evankeliumin mukainen lapsenomaisuus ja kristillinen ilo olivat hänen pysyviä piirteitään. Kysyttäessä, miten hän oli saanut tuollaiset hengelliset lahjat, hän vastasi: ”Elä yksinkertaisemmin, niin Jumala ei jätä sinuakaan vaan osoittaa laupeuttaan.”

Pyhittäjä lausui lakkaamatta Jeesuksen rukousta. Ulkonaisesti hän eli ihmisten parissa, mutta oli sisimmässään Jumalan kanssa. Hänen hengellinen ohjauksensa vaikutti skiitan veljestöön, niin että he olivat kuin yhtä perhettä ja varoivat katseellakaan loukkaamasta toisiaan. Päivittäin he kävivät tunnustamassa ajatuksensa vanhukselle.

Syyskuussa 1841 vanhus sairastui ja tunsi kuolemansa lähestyvän. Lokakuun 11. päivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja kovista kivuistaan huolimatta hän lähti Herran luo ilosta loistaen. Pyhittäjä Leo toimi Optinan luostarin ohjaajavanhuksena 12 vuoden ajan (1829–1841) ja siirsi kokemuksensa seuraajilleen vanhus Makarille ja Amvrosille, jotka olivat hänen uskollisia oppilaitaan.

Lokakuun 11. vietetään myös Optinan luostarin ohjaajavanhusten ja pyhittäjäisien yhteistä juhlaa. Nämä 14 vanhusta ovat pyhittäjät Leo, Makari (7.9.), Moisei (16.6.), Antoni (7.8.), Ilarion (18.9.), Amvrosi (10.10.), Anatoli ”vanhempi” (25.1.), Isaaki I (22.8.), Joosef (9.5.), Varsonofi (1.4.), Anatoli ”nuorempi” (30.7.) ja Nektari (29.4.) sekä pyhittäjä ja tunnustaja Nikon (25.6.) ja pyhittäjämarttyyri Isaaki II (26.12). Heidän elämäkertansa löytyvät heidän omien muistopäiviensä kohdalta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

12.10.

Pyhä marttyyri Anastasia eli Roomassa keisari Deciuksen aikana (249–251). Nuoruudestaan lähtien hän oli viettänyt kilvoitteluelämää yhdessä neljän muun neitsyeen kanssa. Heidän johtajanaan oli hurskas nainen nimeltä Sofia. Anastasiaa syytettiin maaherra Probuksen edessä siitä, että hän oli avoimesti herjannut pakanajumalia ja kehottanut kaikkia kohtaamiaan ihmisiä liittymään kristittyihin.

Anastasia tunnusti rohkeasti Kristuksen nimeä tuomioistuimen edessä eivätkä uhkaukset sen enempää kuin imartelutkaan tehneet häneen vaikutusta. Häntä lyötiin kasvoihin, hänet riisuttiin alastomaksi ja häntä poltettiin hehkuvien hiilien päällä. Sitten hänet ripustettiin paaluun, hänen rintansa revittiin irti, käsien ja jalkojen kynnet murskattiin ja hampaat vedettiin pois. Näiden hirvittävien kidutusten jälkeen hänet lopulta mestattiin.

On olemassa kolme Roomassa elänyttä Anastasia-nimistä marttyyria. Ei ole mahdotonta, että tässä muisteltava Anastasia olisi sama henkilö kuin lokakuun 29. päivänä muisteltava Anastasia Roomalainen. Kolmas Anastasia (22.12.) tunnetaan lisänimellä ”Lääkityksen antaja”; hän eli 300-luvulla ja kärsi marttyyrikuoleman Diocletianuksen vainoissa.

Pyhä Tarakhos (239–304) oli syntyjään Rooman kansalainen Isaurian Claudiopoliksesta. Hän palveli sotilaana Rooman armeijassa Viktor-nimisenä, mutta käännyttyään kristityksi hän alkoi pelätä joutuvansa toimimaan Jumalan lakia vastaan, pyysi eroa ja jätti armeijan. Tarakhos oli jo noin 65-vuotias, kun hänet pidätettiin yhdessä kahden uskonveljensä kanssa. Andronikos oli efesolainen ylimys ja Probos tavallinen maalaismies Pamfylian Sidonista; hänen perheellään oli ollut huomattava omaisuus, josta Proboksen isä oli luopunut evankeliumin tähden. Kolmikko pidätettiin Kilikian Pompeiopoliksessa 300-luvun alkuvuosien vainossa ja vietiin maaherra Numerianus Maximuksen eteen. Heitä kuulusteltiin kolmeen otteeseen. Ensimmäinen kuulustelu tapahtui Tarsoksessa.

Maximus kysyi Tarakhoksen nimeä, ja tämä vastasi vain: ”Olen kristitty.” Häntä lyötiin vasten kasvoja, ja käskettiin vastata siihen mitä kysytään. Maximus lupasi hänelle keisarien suosion, jos hän vain uhraisi jumalille niin kuin keisaritkin. ”Paholainen pettää heitä saaden heidät tekemään niin”, Tarakhos vastasi. Maximus käski murtaa hänen leukansa keisarien solvaamisesta, mutta Tarakhos pysyi lujana ja kieltäytyi rikkomasta Jumalan lakia palvomalla ihmiskätten töitä. ”Se, mitä sinä sanot mielettömyydeksi, on minun sieluni pelastus, ja siitä minä en luovu”, Tarakhos sanoi, ”mutta ruumiilleni voit tehdä mitä haluat: se on kokonaan sinun vallassasi.” Vanhus määrättiin hakattavaksi kepeillä.

Kun Tarakhos oli hakattu, hän lausui: ”Nyt olet tehnyt minusta todella viisaan. Lyönnit ovat vain tehneet minut vahvemmaksi, ja luottamukseni Jumalaan ja Jeesukseen Kristukseen on kasvanut.” Maximus kysyi: ”Miespolo, kuinka voit kieltää jumalien moninaisuuden, kun itsekin oman tunnustuksesi perusteella palvelet kahta jumalaa?” Tarakhos julisti, että Jeesus Kristus on elävän Jumalan Poika, kristittyjen toivo ja pelastuksen lähde niille, jotka kärsivät hänen tähtensä. Hänen käskettiin vaieta, ja sadanpäällikkö Demetrios pyysi häntä uhraamaan ja siten pelastamaan henkensä. ”Mene pois, sinä Saatanan palvelija, ja pidä neuvosi omaa käyttöäsi varten”, vastasi Tarakhos. Tämän jälkeen Maximus määräsi hänet kahleisiin ja lähetti takaisin vankilaan.

Seuraavaksi kuulusteltavaksi tuotiin Probos, joka esittäytyi: ”Minun tärkein ja arvokkain nimeni on Kristitty; mutta nimi, jolla kuljen maailmassa, on Probos.” Kun häntä pyydettiin uhraamaan pelastaakseen henkensä, hän kertoi aikanaan jo saaneensa tarpeeksi maallista hyvää ja tahtovansa nyt ainoastaan palvella elävää Jumalaa. Probos riisuttiin alasti, hänet sidottiin ja ruoskittiin härän jänteillä. Kun hänen verensä valui maahan, hän lausui: ”Tehkää ruumiillani mitä tahdotte, teidän kidutuksenne ovat minulle kuin suloista hajuvettä.” Maximus ihmetteli: ”Onko tämä itsepäinen tyhmyytesi parantumatonta laatua? Mitä voit toivoa?” Probos vastasi: ”Minä olen viisaampi kuin sinä, koska en palvo piruja.” Maximus käski kääntää hänet ympäri ja iskeä häntä vatsapuolelle. ”Herrani, auta palvelijaasi”, Probos sanoi. Tämän kuullessaan Maximus pilkkasi: ”Kysele häntä jokaisella iskulla – missä on sinun auttajasi?” Probos vastasi: ”Hän auttaa minua ja on auttava; sinun kidutuksistasi minä välitän niin vähän, etten tottele sinua.” Kun Maximus osoitti maata, joka värjäytyi punaiseksi verestä, Probos lausui: ”Mitä enemmän minun ruumiini kärsii Jeesuksen Kristuksen takia, sitä enemmän minun sieluni virvoittuu.” Maximus käski kahlita hänen kätensä ja jalkansa eikä ketään saanut päästää tyrmään sitomaan hänen haavojaan.

Seuraavaksi sisään tuotiin kolmas marttyyri, joka esittäytyi sanoen: ”Todellinen nimeni on Kristitty; se nimi, jolla minut tunnetaan, on Andronikos.” Maximus pyysi häntä ”kunnioittamaan jumalia ja tottelemaan keisareita, jotka ovat meidän isiämme ja mestareitamme”. ”Paholainen on teidän isänne, koska teette hänen tekojaan”, Andronikos vastasi. Andronikos riisuttiin alasti ja sidottiin venytettäväksi. ”Minulle on parempi, että ruumistani kidutetaan kuin että kadotan sieluni”, hän sanoi. Kun Andronikosta pyydettiin uhraamaan, hän vastasi: ”En ole uhrannut demoneille varhaisesta lapsuudestani saakka, enkä aio aloittaa nyt.” Paikalla ollut armeijan virkailija puuttui tilanteeseen sanoen: ”Minä olen niin vanha, että voisin olla isäsi, ja siksi rohkenen neuvoa sinua: tottele maaherraa.” Andronikos vastasi hänelle: ”Kylläpä annat minulle arvokkaita neuvoja: uhrata pahoille hengille!” Maximus hermostui Andronikokseen ja uhkasi häntä tulella ja kidutuksilla, ellei hän luovu hulluudestaan. Andronikos vastasi: ”Tällainen hulluus on sopivaa meille, joiden toivo on Jeesuksessa Kristuksessa. Maallinen viisaus johtaa ikuiseen kuolemaan.” Väittely ei johtanut maaherran toivomaan tulokseen, ja koko kolmikko jätettiin kahlehdittuna vankityrmään.

Toinen kuulustelu tapahtui jonkin ajan kuluttua Mopsuestiassa. Ensimmäisenä esiin tuotiin jälleen Tarakhos, joka ilmoitti heti aluksi olevansa kristitty ja toivovansa, että maaherra ja keisarit jättäisivät sokeutensa ja ottaisivat vastaan totuuden, joka johtaa elämään. Maximus määräsi hänen leukansa ja hampaansa hakattavan murskaksi, mutta Kristus antoi Tarakhokselle voimaa kestää kärsimykset. Maximus uhkasi häntä hehkuvilla hiilillä, mutta Tarakhos vastasi, ettei pelännyt katoavaista tulta, joka hiipuu pian. Kun Tarakhoksen käsiä oli poltettu, Maximus käski sitoa hänet jaloistaan ja nostaa hänet pää alaspäin savustettavaksi. ”Koska olen jo voittanut sinun tulesi, en pelkää sinun savuasikaan”, lausui Tarakhos. Maximus käski tuoda etikkaa ja suolaa, mutta Tarakhos sanoi: ”Sinun etikkasi on minulle makeaa ja suolasi mautonta.” Maximus käski lisätä etikkaan sinappia ja työntää aine hänen nenäänsä. ”Sinun palvelijasi pettävät sinua; he ovat antaneet minulle hunajaa”, Tarakhos ivasi. Maximus sanoi keksivänsä hänelle uudenlaisia kidutuksia ja lähetti hänet takaisin vankilaan.

Seuraavaksi paikalle tuotiin Probos, joka ilmoitti, että kidutukset olivat lujittaneet hänen ruumiinsa ja vahvistaneet hänen sieluaan: ”Minulla on elävä Jumala taivaassa: Häntä minä palvelen enkä ketään muuta.” Maximus kysyi, eivätkö Rooman jumalat muka olleet eläviä. Probos vastasi: ”Te ette tiedä mitä teette, kun uhraatte niille.” Kun Maximus viittasi suureen jumalaan Jupiteriin, Probos alkoi nuhdella häntä: ”Etkö häpeä kutsua jumalaksi sellaista, joka on syypää huorintekemiseen, lapsiin sekaantumiseen ja muihin hirveisiin rikoksiin?” Maximus käski hakata hänen suutaan kivellä. ”Miksi?”, Probos kysyi, ”En ole puhunut Jupiterista sen kummempaa kuin hänen omat palvelijansa. Enhän minä valehtele, vaan puhun totta, kuten itsekin tiedät.” Maximus antoi kiduttaa Probosta julmasti. Kun Probos jatkoi totuuden puhumista, Maximus uhkasi repiä irti hänen kielensä. Probos vastasi: ”Minulla on myös toinen kieli, johon sinä et ylety, kuolematon sisäinen kieli.” Hänet vietiin takaisin vankilaan.

Kun Andronikos tuotiin sisään ja häntä uhkailtiin hirvittävillä rangaistuksilla, hänkin lausui rohkeasti: ”Jumala, jota minä palvelen, on varustanut minut uskon asein, ja Jeesus Kristus on minun voimani ja pelastajani. En pelkää sinun voimaasi enkä sinun herrojesi enkä sinun jumaliesi voimaa.” Andronikoksen haavat olivat parantuneet, vaikka kukaan ei ollut käynyt niitä hoitamassa. Pitkän kuulustelun jälkeen Andronikos pantiin kahleisiin, hänet vietiin takaisin vankilaan eikä kukaan saanut käydä häntä katsomassa.

Kolmas kuulustelukierros pidettiin Anazarboksessa. Tarakhos esiintyi entistä rohkeammin sanoen, että nopea kuolema toisi hänelle voiton ja autuuden, hidas kuolema taas toisi hänelle suuremman palkkion. Maximus määräsi hänet sidottavaksi piinapenkkiin. Tarakhos vastasi, että voisi vedota Diocletianuksen asetukseen, joka kielsi panemasta sotilashenkilöitä piinapenkkiin, mutta ei halunnut kuitenkaan esittää vetoomusta, ettei hänen suotta luultaisi pelkäävän.

Maximus sanoi: ”Sinä haaveilet vain siitä, että kuoltuasi kristityt naiset tulevat palsamoimaan ruumiisi ja hieromaan siihen hajuvoiteita. Mutta minä pidän huolen siitä, mitä sinun jäännöksillesi tapahtuu.” Tarakhos vastasi: ”Voit tehdä ruumiilleni aivan mitä haluat, niin sen eläessä kuin kuolemani jälkeen.” Maximus määräsi hänen huulensa, poskensa ja koko kasvonsa viilleltäviksi ja leikeltäviksi. Sen jälkeen Tarakhos lausui: ”Olet häpäissyt kasvoni, mutta minä olen saanut uutta kauneutta sieluuni.” Tyranni käski työntää hehkuvan raudan hänen kainaloihinsa ja revitytti irti hänen korvansa. ”Minun sydämeni ei tarkkaa Jumalan sanaa yhtään vähempää kuin ennen”, sanoi Tarakhos. ”Vaikka annat nylkeä koko ruumiini, et voi erottaa minua Jumalastani.” Maximus käski polttaa hänen kainalokuoppiaan ja kylkiään uudelleen. ”Taivaan Jumala”, huudahti Tarakhos, ”katso minua ja ole minun tuomarini!” Tarakhos lähetettiin vankilaan odottamaan seuraavana päivänä järjestettävää näytöstä.

Seuraavana kuulusteltavaksi tuotiin Probos, joka ei taipunut kovien uhkauksien edessä. Maximus määräsi hänet sidottavaksi ja roikutettavaksi ilmassa pää alaspäin ja hänen kylkensä poltettavaksi hehkuvalla raudalla. ”Minun ruumiini on sinun vallassasi. Taivaan ja maan Herra tarkatkoon minun kärsivällisyyttäni”, Probos vastasi. ”Jumala, jota sinä anot, on jättänyt sinut minun käsiini”, Maximus huomautti. ”Hän rakastaa ihmisiä”, Probos vastasi.

Maximus käski vääntää Proboksen suun auki ja kaataa sinne uhrattua viiniä ja uhrattua lihaa. Maximus iloitsi siitä, että Probos oli kaikkien kidutuksien jälkeen tullut osalliseksi uhrista. Probos vastasi: ”Et ole tehnyt suurtakaan sankarityötä saadessasi minut maistamaan näitä iljettäviä uhreja vasten tahtoani.” Maximus sanoi: ”Samapa tuo, nyt se on tehty. Lupaa vielä tehdä se myös vapaasta tahdostasi, niin pääset vapaaksi.” Probos vastasi: ”Tiedä, että vaikka pakotat minut kaikkiin alttariesi uhreihin, minä en siitä saastu: Jumala näkee, millaisen väkivallan uhriksi minä joudun.”

Maximus määräsi kidutuksen aloitettavaksi. ”Ruumiissasi ei ole ehjää paikkaa”, hän huomautti Probokselle. Tämä vastasi: ”Olen antanut ruumiini sinulle, jotta sieluni pysyisi ehjänä ja terveenä.” Maximus määräsi kuumennettavaksi teräviä nauloja, joilla Proboksen kädet lävistettiin. Probos kiitti Vapahtajaansa, että sai osallistua Hänen omiin kärsimyksiinsä. Proboksen silmät revittiin hitaasti irti. Hän lausui maaherralle: ”Olet tuhonnut ruumiini silmät, mutta sieluni silmiä sinä et voi ottaa pois.” Maximus sanoi hänelle: ”Yhä vain väität vastaan, vaikka olet tuomittu ikuiseen pimeyteen.” Probos vastasi: ”Jos tietäisit, millaiseen pimeyteen oma sielusi on vajonnut, pitäisit itseäsi paljon surkuteltavampana kuin minua.” Maximus ihmetteli: ”Sinulla ei ole ruumiistasi enää hyötyä sen enempää kuin vainajalla, mutta silti jaksat puhua.” Probos vastasi: ”Niin kauan kuin näissä ruumiini jäännöksissä, jotka olet minulle jättänyt, on vähänkään elinvoimaa, en lakkaa puhumasta Jumalastani, ylistämästä ja kiittämästä häntä.” Lopulta Maximus antoi periksi ja määräsi pyhän vankilaan odottamaan kuolemaa tiukasti vartioituna, ettei kukaan hänen ystävistään pääsisi onnittelemaan häntä.

Viimeisenä Maximuksen eteen tuotiin Andronikos, jolle Maximus väitti, että kaksi muuta olivat suostuneet uhraamaan. Andronikos vastasi rohkeasti: ”Tällainen on valheiden jumalan palvelijan osa, ja tästä minä tiedän, että ihmisistä tulee samanlaisia kuin heidän palvomansa jumalat ovat. Jumala tuomitkoon sinut, vääryydentekijä!” Andronikosta kidutettiin polttamalla ja uhattiin hitaalla kuolemalla petojen hampaissa. ”Sinä olet villimpi kuin tiikerit ja verenjanoisempi kuin mitkään barbaariheimojen raakalaiset”, Andronikos vastasi. Maximus pakotti myös Andronikoksen nielemään epäjumalille uhrattua lihaa ja viiniä. ”Minun sieluni ei saastu kärsiessään vastoin tahtoaan sellaista minkä tuomitsee. Jumala näkee sydänten salaisuudet”, Andronikos lausui. Kun Andronikos jatkoi rohkeaa puhettaan, Maximus uhkasi repiä irti hänen kielensä saadakseen sen vaikenemaan. Andronikos vastasi: ”Pyydän, että tekisit minulle sen palveluksen, että ne huulet ja kieli, joiden sinä luulet osallistuneen epäjumalille uhrattuun lihaan ja viiniin, leikataan pois.” Maximus vihastui: ”Repikää irti hänen hampaansa ja leikatkaa poikki hänen hävytön kielensä juuria myöten. Polttakaa ne ja heittäkää tuhkat ilmaan, jotteivät naiset ja muut hänen kumppaninsa saa kerättyä niitä talteen.” Pyhä Andronikos vietiin tyrmään odottamaan joutumista petojen eteen.

Seuraavana päivänä kansa täytti amfiteatterin Anazarboksen kaupungin tuntumassa. Kun pyhät marttyyrit tuotiin esiin, he olivat niin kidutuksen riuduttamia, että heidät oli kannettava sisään. Nähdessään heidät yleisö hiljeni ja osa alkoi jupista maaherran julmuutta vastaan. Monet alkoivat lähteä pois katsomosta kaupungille kesken esityksen, mist&aum; Maximus hermostui ja määräsi sotilaat pysäyttämään poistujat.

Kun pedot päästettiin irti, ne lähtivät häkeistään nopeasti mutta pysähtyivät pian eivätkä halunneet koskea pyhiin marttyyreihin. Maximus raivostui entisestään ja määräsi eläinten vartijoille sata iskua ryhmysauvoilla ikään kuin he olisivat olleet vastuussa petojen kesyyntymisestä. Hän uhkasi jopa ristiinnaulita heidät, ellei hurjempia petoja löytyisi. He toivat esiin karhun, joka oli samana päivänä jo tappanut kolme miestä: se käveli kohti marttyyreita ja alkoi nuolla Andronikoksen haavoja. Hän tarjosi päätään pedolle, mutta turhaan. Maximus ei enää kyennyt hillitsemään itseään vaan määräsi pedot välittömästi tapettavaksi. Karhu kaatui Andronikoksen jalkojen juureen. Areenalle tuotiin raivokas naarasleijona, jonka ärjyntä sai yleisön vapisemaan, mutta pyhien miesten eteen päästessään se paneutui makuulle pyhän Tarakhoksen eteen ja alkoi nuolla heitä unohtaen täysin luontaisen raivokkuutensa. Maximus huusi raivoissaan, että leijonaa oli ärsytettävä piikkikepeillä, mutta juuri silloin leijona nousi ja alkoi ärjyä raivokkaasti. Yleisön pyynnöstä se ajettiin takaisin häkkiinsä.

Kuvernööri kutsui gladiaattorit lyömään pyhät marttyyrit kuoliaiksi miekoin, ja näin tapahtui. Maximus käski heittää ruumiit aiemmin kuolleiden gladiaattoreiden sekaan ja määräsi yöksi kuusi vartijaa, jotteivät kristityt veisi ruumiita pois. Yöllä laskeutui epätavallinen pimeys, ja raivokas myrskyn puuska sai vartijat hajaantumaan. Uskovaiset tunnistivat pyhien ruumiit ihmeellisen valonsäteen avulla, kantoivat ne pois ja kätkivät ne läheisen vuoren rinteellä olleeseen luolaan. Maximus rankaisi vartijoita, mutta ei kyennyt löytämään pyhiä ruumiita. Eräät kristityt ostivat myöhemmin notaarilta pyhien marttyyrien kuulustelupöytäkirjan 200 denaarilla. Kolme kristittyä Markianos, Felix ja Verus olivat seuranneet areenan tapahtumia läheiseltä kukkulalta ja nyt he lupasivat vartioida reliikkejä elämänsä loppuun saakka. Myöhemmin heidät haudattiin samaan paikkaan.

Domnina eli Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Hänet ilmiannettiin kristittynä ja hän joutui Anazarboksen (nykyinen Anavarza Turkissa) maaherran Lysiaksen eteen. Hän tunnusti rohkeasti Kristusta. Rangaistukseksi häntä ruoskittiin tuoreilla häränjänteillä, hänen jalkojaan poltettiin hehkuvilla raudoilla ja hänen luunsa ruhjottiin nuijaniskuilla. Lopulta hänet heitettiin vankilaan, jossa hän kovasti kärsittyään antoi sielunsa Herran käsiin.

Vuonna 484 kuningas Hunneric ajoi kaikki areiolaisuutta vastustaneet katoliset kristityt Saharan erämaahan nykyisen Libyan alueelle. Iäkkään ja puoliksi halvaantuneen piispa Felixin johdolla erämaahan lähti suuri joukko papistoa ja maallikoita. Suurin osa väestä menehtyi nälkään. Kristittyjen lukumääräksi mainitaan 4966. Piispa Cyprianus sen sijaan otettiin kiinni ja kidutettiin kuoliaaksi. Näiden pyhien marttyyrien kärsimykset tallensi kirjalliseen muotoon heidän aikalaisensa Victor Uticalainen.

Pyhä Fiacc (Fiace, Fiech) syntyi Irlannissa vuoden 415 tienoilla. Hänen setänsä oli bardi, joka opetti Fiaccin kelttiläisen runoperinteen taitajaksi. Fiacc kääntyi kristityksi ja vaimonsa kuoltua eli yksin poikansa kanssa. 

Kun pyhä Patrik kulki Leinsterin läpi, hän pysähtyi Donaghmoressa käydäkseen tapaamassa oppilastaan Dubthachia, joka oli bardina kuninkaan hovissa. Patrik kysyi bardilta, tunsiko tämä ketään, joka vastaisi apostoli Paavalin kuvausta hengelliseksi paimeneksi kelvollisesta miehestä. Dubthach ehdotti Fiaccia, joka osoittautui suostuvaiseksi. Patrik antoi hänelle liturgisia kirjoja ja opetti hänet lukemaan latinaa. Pian Patrik vihki Fiaccin piispaksi ja antoi hänelle pyhäinjäännöksiä, nahkaisen olkalaukun ja välineitä ajanlaskua varten. Pyhä Patrik jätti uudelle piispalle seitsemän uskovaista, joista muodostui alueen kristillisen yhteisön siemen.

Fiacc rakennutti Domnach-Fiechin kirkon, johon pyhä Patrik lahjoitti liturgisia vaatteita, kellon, epistolakirjan ja piispansauvan. Myöhemmin enkeli käski Fiaccin lähteä vaeltamaan kohti aluetta, josta hän löytäisi ”oman ylösnousemuksensa paikan”. Häntä kehotettiin rakentamaan kappelinsa paikkaan, jossa kohtaisi hirven, ja keittiön paikalle, jossa kohtaisi villisian. Fiacc toimi Carlowiin rakentamansa luostarin johtajana ja lähialueen piispana useita vuosikymmeniä.

Fiacc tapasi viettää suuren paaston syömällä vain leipää, johon oli sekoitettu tuhkaa. Ystävänsä ja suojelijansa Patrikin kunniaksi hän kirjoitti hymnin Genair Patraicc, joka on säilynyt meidän aikaamme asti. Fiacc myös rakennutti useita kirkkoja, joissa hän opetti uskon totuuksia. Elettyään yli sadan vuoden ikään pyhä Fiacc siirtyi Herran luokse vuoden 520 tienoilla. Hänet haudattiin Slettyyn, Leixiin.

Lempinimellä Mobhi tunnettu munkki Berchan Glasnevinlainen (Dublin) on yksi Irlannin kahdestatoista apostolista. Hän perusti Tolkajoen rannalle koulun, jossa hänestä tuli Irlannin suurimpien pyhien Columban, Comgallin, Kieran Clonmacnoiselaisen ja Canicen opettaja ja esikuva. Mobhin hengellistä intoa kuvaa muun muassa se, että kerran Tolkajoen tulviessa hän ui sen yli päästäkseen ehtoopalvelukseen toisella rannalla olevaan kirkkoon. Pyhä Mobhi kuoli noin vuonna 544. Hänen perustamansa luostarin veljestö menehtyi ruttoon vain muutama vuosi tämän jälkeen.

Pyhä Wilfrid (Walfridus, Willferder) syntyi ylimysperheeseen Northumbriassa Englannissa vuonna 634. Hän liittyi 13-vuotiaana kuningas Oswyn hoviin, jossa hänestä tuli kuningatar Eanfledan suosikki. Kuningatar lähetti hänet opiskelemaan kelttien hallitsemalle alueelle Lindisfarneen. Wilfrid jatkoi opintoja Canterburyssa pyhän Honoriuksen johdolla kallistuen roomalaisten liturgisten käytäntöjen puolustajaksi.

Vuonna 653 Wilfrid lähti mantereelle. Hän vietti vuoden Lyonissa, jossa hän kieltäytyi avioliittotarjouksesta ja otti vastaan munkiksivihkimyksen roomalaisen käytännön mukaan. Wilfrid matkasi seuraavaksi Roomaan ja opiskeli siellä ylidiakoni Bonifatiuksen johdolla kanonista lakia. Paluumatkallaan hän vietti kolme vuotta Lyonissa, jossa hän sai läheltä seurata, millainen valta ja vastuu piispoilla oli mantereella. Poliittisten murhien ja juonittelujen yltyessä hän katsoi parhaaksi palata Englantiin vuoden 660 tienoilla. Wilfrid nimitettiin johtajaksi Riponin luostariin, jossa hän otti käyttöön roomalaiset liturgiset käytännöt ja pyhän Benediktuksen säännön. Munkit eivät kuitenkaan halunneet luopua kelttiläisestä traditiostaan vaan lähtivät kotiseudulleen Melroseen.

Wilfridin johdolla roomalainen traditio alkoi yleistyä Pohjois-Englannissa. Kelttiläisten ja roomalaisten tapojen yhteentörmäystä kokoonnuttiin selvittämään Whitbyn kirkolliskokoukseen vuonna 663, jonka avauspuheessa kuningas Oswy vaati yhtenäistä käytäntöä pääsiäisen ajankohdan määrittämiseen. Pyhä Colman Lindisfarnelainen puolusti kelttiläistä laskutapaa sanoen sen periytyvän apostoli Johannekselta. Wilfrid vastasi Rooman laskutavan olevan peräisin apostoli Pietarilta, ja kuningas Oswy asettui hänen puolelleen.

Wilfridin kannan voitettua hän lähti Ranskan Compiegneen, jossa hänet vihittiin Yorkin piispaksi. Palattuaan hän sai huomata, että Englannissa piispanvirkaan oli sillä aikaa vihitty pyhä Chad (2.3.). Kanonisesti sekavassa tilanteessa Wilfrid palasi Riponiin, kunnes Canterburyn uusi arkkipiispa pyhä Teodor (19.9.) asetti hänet vuonna 669 Yorkin esipaimeneksi. Seuraavat vuodet olivat menestyksekkäitä Wilfridille ja hänen johtamalleen kirkolle. Hän rakennutti useita kirkkoja ja luostareita. Mutta kun Wilfrid rohkaisi seuraavan kuninkaan Egfridin vaimoa Etheldredaa lähtemään luostariin, kuningas kosti vaatimalla Teodoria ensin jakamaan Yorkin hiippakunnan neljään osaan, ja lopulta Wilfrid pantiin tyystin viralta. Wilfrid matkusti Roomaan valittamaan päätöksestä – tämä oli ensimmäinen anglosaksisen piispan vetoomus Rooman paaville. Matkalla Wilfrid vietti vuoden Friisinmaalla lähetystyötä tehden. Tästä sai alkunsa anglosaksien harjoittama manner-Euroopan lähetys. Vuonna 679 paavi Agatho palautti Wilfridin aseman, mutta Wilfridin palattua Englantiin Egfrid sulki hänet vankilaan yhdeksäksi kuukaudeksi ja lähetti hänet sitten pois omalta alueeltaan.

Wilfrid siirtyi Sussexiin, joka oli anglosaksisen Englannin viimeinen pakanuuden linnake. Hän työskenteli kaikin voimin eteläsaksien pelastuksen eteen ja sai käännytettyä lähes kaikki alueen asukkaat. Sen jälkeen Wilfrid perusti luostarin Selseyhin kuningas Ethelwalhin lahjoittamalle maa-alueelle. Kuningas Egfridin kuoltua taistelussa vuonna 685 Wilfrid tapasi arkkipiispa Teodorin, joka pyysi anteeksi menettelyään Wilfridiä kohtaan. Seuraava kuningas Aldfrid kutsui Wilfridin takaisin Riponiin vuonna 686, mutta viiden vuoden kuluttua hänkin karkotti Wilfridin.

Wilfrid siirtyi Merciaan, jossa hän kuningas Ethelredin kutsumana toimi Leicesterin alueen piispana ja perusti seudulle useita luostareita. Vuoden 703 kirkolliskokous määräsi kuningas Aldfridin pyynnöstä Wilfridin jättämään piispuutensa ja palaamaan Riponiin. Wilfrid lähti vielä kerran Roomaan, jossa paavi Johannes VI (701–705) vahvisti hänen asemansa. Ratkaisuun päästiin kuitenkin vasta kuningas Aldfridin tehdessä kuolemaa vuonna 705: hän katui toimiaan Wilfridiä vastaan, ja Wilfrid nimitettiin Hexhamin piispaksi.

Paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta kärsinyt pyhä Wilfrid nukkui pois Pyhän Andreaksen luostarissa Oundlessa vuonna 709 ollessaan vierailulla Merciaan perustamissaan luostareissa. Hän määräsi keräämänsä omaisuuden jaettavaksi neljään osaan: yksi kirkoille, toinen köyhille, kolmas hänen kanssaan karkotetuille ja loput luostarien johtajille, ”jotta he voisivat ostaa kuninkaiden ja piispojen ystävyyttä”, kuten hän pisteliäästi totesi. Pyhä Wilfrid haudattiin Riponiin, ja hänen kunnioituksensa levisi koko Englantiin. Hänelle omistettiin keskiajalla 48 kirkkoa.

Pyhä Kosmas syntyi Syyriassa 600-luvun loppupuolella ja jäi orvoksi hyvin nuorena. Hänet adoptoi pyhän Johannes Damaskolaisen (4.12.) isä Sergios Mansur, rikas ylimys, jolla oli merkittävä asema kaupungissa. Sergios piti huolta siitä, että molemmat pojat saavat mahdollisimman hyvän koulutuksen, ja hankki heille kotiopettajaksi sivistyneen sisilialaisen munkin, joka hänkin oli nimeltään Kosmas. Munkki opetti pojille kaiken sen viisauden, jonka oli itselleen hankkinut. Molemmat pojat osoittautuivat hyvin lahjakkaiksi ja saavuttivat muutamassa vuodessa hämmästyttävän tietouden filosofiassa, astronomiassa, geometriassa, musiikissa, kieliopissa ja kirjallisuudessa. He molemmat alkoivat kirjoittaa runoutta ja saavuttaa mainetta.

Jonkin ajan kuluttua Johannes ja Kosmas lähtivät munkeiksi Pyhän Sabbaksen luostariin. Näin he täydellistivät maalliset opintonsa ”tieteiden tieteellä” eli askeesilla ja rukouksella, joka on todellista filosofiaa eli viisauden rakastamista. Myöhemmin Jerusalemin patriarkka vihki Johanneksen papiksi. Vuonna 743 Jerusalemin synodi pyysi Kosmasta piispaksi Maiumaan. Tämä Gazan lähellä sijainnut kaupunki oli Jerusalemin patriarkaatin alainen ja tunnettiin myös nimellä Anthedon. Konstantinus Suuri oli aikanaan nimennyt kaupungin poikansa kunniaksi Konstantiaksi.

Pyhä Kosmas muistetaan yhtenä ortodoksisen kirkon kuuluisimmista hymnien laatijoista. Kuuluisimpia ovat hänen Herran suuriin juhliin laatimat kanoninsa, jotka ovat hyvin syvällisiä, hartaita ja kielikuviltaan rikkaita. Pyhä Henki innoitti Kosmasta ilmaisemaan kirkkoisien teologisen opetuksen sisältöä runollisessa muodossa, ja näin hän toi heidän oppinsa koko kirkkokansan ja kaikkien uskovaisten ulottuville. Pyhä Kosmas sai vaikutteita erityisesti Gregorios Teologin ajattelusta. Kosmaksen pyrkimyksenä oli auttaa uskovaisia ylentämään sydämensä taivaallisiin asioihin. Hän paimensi hengellistä laumaansa rauhassa monien vuosien ajan ja nukkui pois Herrassa korkean iän saavuttaneena.

Pyhittäjä Teosebios eli Kyproksella 1100-luvulla ja oli Arsinoen piispan pyhän Arkadioksen (29.8.) nuorempi veli. Hän ja hänen vaimonsa viettivät yhteisestä sopimuksesta neitseellistä elämää. Teosebios oli ammatiltaan lammaspaimen, joka vaelteli laumoineen korkealla vuoristossa. Vuorten ja luolien hiljaisuus viehätti hänen rauhaa rakastavaa mieltään. Lopulta hän siirtyi asumaankin erääseen luolaan, jossa eli rukoillen ja paastoten. Hänelle lähetettiin kotoa ruokaa, mutta hän söi itse vain sen verran, että pysyi hengissä, ja antoi loput köyhille. Jollei ketään köyhää ollut lähettyvillä, hän antoi ruoantähteet linnuille saadakseen itse hyötyä paastoamisesta ja Jumalan luotujen auttamisesta.

Pyhittäjä Teosebios nukkui rauhassa kuolonuneen rukoillessaan luolassaan. Hänen paimenkoiransa palasivat lampaiden kanssa kotiin, ja siitä omaiset ymmärsivät, että hänelle oli tapahtunut jotakin. He etsivät kolme päivää, kunnes löysivät hänen ruumiinsa. Se oli vielä täysin kunnossa ja siitä lähti hyvä tuoksu. Omaiset hautasivat sen ja rakensivat myöhemmin pyhittäjän kunniaksi kirkon, jossa tapahtui paljon ihmeitä.

Pyhittäjä Amfiloki kilvoitteli ensin Ustjugissa, missä hänet vihittiin pappismunkiksi. Vuonna 1417 hän tuli Glušitsan luostariin pyhittäjä Dionisin (1.6.) luo, ja pyysi päästä kilvoittelemaan tämän ohjauksessa. ”Isä, pelasta minut”, hän sanoi pyhittäjä Dionisille heti tavattuaan tämän. Pyhittäjä kutsui luokseen oppilaansa Makarin ja kertoi, että munkki Amfiloki halusi tulla kilvoittelemaan heidän kanssaan. ”Isä, anna anteeksi, mutta en tiedä mitä sanoisin”, Makari vastasi hänelle. Mutta kun pyhittäjä yhä kysyi Makarin mielipidettä, tämä sanoi: ”Kiitetty olkoon Jumala, joka haluaa, että kaikki ihmiset pelastuisivat.” (1. Tim. 2:4) Kun Amfiloki näki ohjaajan ja oppilaan nöyryyden ja yksinkertaisuuden, hän lankesi polvilleen pyhittäjä Dionisin eteen ja sanoi: ”Jumala, joka haluaa, että kaikki pelastuisivat, on johdattanut minut sinun luoksesi, ja Jumalan avulla tulen tekemään kaiken mitä käsket.”

Pyhittäjä Dionisi varoitti uutta tulokasta luostarielämän vaikeuksista ja sanoi: ”Jos haluat jäädä tänne, tehkäämme sopimus, että pysymme yhdessä niin kauan kuin elämme maan päällä.” Amfiloki hyväksyi ehdotukseen. Hän alkoi kilvoitella, noudatti tarkkaan luostarin sääntöjä ja auttoi pyhittäjä Dionisia kaikissa tämän töissä. Näin he elivät yhdessä kaksikymmentä vuotta. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Dionisi asetti Amfilokin seuraajakseen luostarin igumeniksi. Haudattuaan ohjaajansa pyhä Amfiloki kilvoitteli vielä 15 vuotta Glušitsan luostarissa ja johti huolellisesti hänelle uskottua laumaa. Vuonna 1452 hän nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin pyhittäjä Dionisin viereen.

Pyhittäjä Makari, maallikkonimeltään Matteus, oli kotoisin Rostovista. Kun hän oli 12-vuotias, hän tapasi sukulaistensa luona pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisen, joka oli ohikulkumatkalla Rostovissa. Pyhittäjä näki, että nuoresta Matteuksesta oli tuleva erämaaluostarin munkki, ja hän alkoi puhua hänelle maailman ja vanhempien hylkäämisestä Jumalan tähden (Matt. 10:37). Vanhuksen sanat koskettivat nuorukaisen sielua. Hän pyysi, että Dionisi ottaisi hänet kuuliaisuusveljeksi luostariinsa. ”Haluan sitä, mistä puhut minulle, kunhan vain sinä itse opetat minua”, hän sanoi. Pyhittäjä otti hänet mukaansa, vihki hänet munkiksi nimellä Makari ja antoi hänen asua omassa keljassaan voidakseen itse opettaa hänelle munkkielämää. Pyhittäjä Makari seurasi kaikessa ohjaajansa esimerkkiä. Hän oli kuuliainen ja kärsivällinen ja edistyi nopeasti kaikissa hyveissä ja tuli otolliseksi samaan pappisvihkimyksen. Hän pysyi pyhittäjä Dionisin uskollisena oppilaana aina tämän kuolemaan asti. Luostarin seuraavan igumenin pyhittäjä Amfilokin kuoleman jälkeen veljestö valitsi hänet luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Tarasi oli igumenina eräässä Permin luostarissa ja saarnasi kristinuskoa pakanallisille komeille eli syrjääneille yhdessä Permin piispan pyhän Stefanin (26.4.) kanssa. Myöhemmin hän jätti luostarinsa, koska ei enää halunnut olla johtajana, vaan piti parempana elää kuuliaisuudessa kokeneemman kilvoittelijan alaisuudessa. Hän tuli Glušitsan luostariin pyhittäjä Dionisin luo ja kilvoitteli siellä noudattaen kaikessa pyhittäjän tahtoa. Hän oli suuri askeetti, jolla oli kyynelten armolahja. Hän nukkui pois igumeni Amfilokin aikana vuonna 1440. Pyhittäjä Feodosi oli hänkin Dionisi Glušitsalaisen oppilaita.

Perimätiedon mukaan evankelista Luukas maalasi Jumalanäidin jerusalemilaisen ikonin Getsemanessa 15 vuotta Herran Jeesuksen Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Keisari Leo Suuren aikana (456–474) ikoni siirrettiin Konstantinopoliin, missä se oli ensin Elävöittävän lähteen kirkossa. Kun skyytit hyökkäsivät kaupunkiin, kansa rukoili apua Jumalanäidiltä jerusalemilaisen ikonin edessä, ja kaupunki pelastui. Tämän jälkeen ikoni siirrettiin Blahernan kirkkoon, missä se sai olla noin 300 vuotta. 900-luvun alussa slaavit tekivät sotaretken Konstantinopoliin ja ikoni tuotiin Korsuniin Krimin niemimaalle. Venäjän ruhtinas pyhä Vladimir otti kasteen Korsunissa vuonna 988 ja antoi siirtää ikonin Kiovaan. Myöhemmin ikoni luovutettiin kristinuskoon kääntyneille novgorodilaisille, ja se oli yli 400 vuotta Novgorodissa Sofian katedraalissa. 1500-luvun puolivälissä Iivana Julma alisti Novgorodin valtaansa, ja jerusalemilainen ikoni tuotiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraaliin. Napoleonin sotaretken aikana vuonna 1812 ranskalaiset ryöstivät ikonin ja veivät sen Pariisiin. Venäjällä on useita kunnioitettuja kopioita jerusalemilaisesta Jumalanäidin ikonista, muutamia niistä pidetään ihmeitätekevinä.

Lintulan luostarissa on 1920-luvulla venäläisessä Betanian naisluostarissa maalattu toisinto jerusalemilaisesta ikonista. Ikoni on siunattu Kristuksen haudalla ja siihen on kiinnitetty kivensiru Herran haudalta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen

13.10.

Pyhä Karpos eli ensimmäisellä vuosisadalla Hellespontoksen Troaksessa. Hän oli apostoli Paavalin oppilas. Paavali mainitsee hänet kirjoittaessaan Timoteukselle (2. Tim. 4:13): ”Tuo mukanasi myös viittani, jonka jätin Troakseen Karpoksen luo, sekä kirjat, ennen kaikkea pergamenttikääröt.” Myöhemmin pyhästä Karpoksesta tuli piispa.

Pyhä Teofilos Antiokialainen syntyi itäisessä Syyriassa Eufratvirran yläjuoksulla. Hänet tunnettiin filosofina, joka alkoi tutkia pyhää Raamattua voidakseen paremmin hyökätä kristittyjen oppia vastaan. Pyhiä kirjoituksia lukiessaan hän kuitenkin sai oppia tuntemaan totuuden ja päätti kääntyä kristityksi.

Oppineisuutensa ansiosta Teofiloksesta tuli vuonna 169 Antiokian seitsemäs piispa apostoli Pietarin jälkeen. Teofilos kirjoitti monia opillisia ja apologeettisia teoksia, joista useimmat ovat kuitenkin kadonneet. Hän kirjoitti paljon myös pakanallista epäjumalanpalvelusta ja keisarikulttia vastaan. Kaiken kaikkiaan Teofilos oli yksi toisen vuosisadan tärkeimpiä apologeetteja eli kristinuskon puolustajia. Kristinuskon totuutta hän perusteli erityisesti sillä, että kristittyjen elämä ja moraali oli ylivertaisen ylevää verrattuna pakanoiden arvoihin ja elämäntapaan. Teofilos muistetaan erityisesti siitä, että hän oli ensimmäinen, joka käytti Jumalasta sanaa trias, Kolminaisuus. Tällä ilmaisulla hän viittasi Jumalaan, Hänen Sanaansa ja Hänen Viisauteensa. Pyhä Teofilos kuoli vuonna 181 (tai 183).

Pyhät marttyyrit Karpos, Papylos, Agathodoros ja Agathonike elivät keisari Deciuksen hallituskaudella (249–251), kun Valerianus oli itäisten alueiden prokonsulina.

Karpos, jonka isä oli epäjumalien pappi, ja Papylos olivat molemmat maalliselta ammatiltaan lääkäreitä ja Agathodoros oli heidän avustajansa. Pyhä Karpos toimi Tyatiran piispana. Hänen vaikutuksestaan Papylos oli kääntynyt kristinuskoon. Karpos oli myös vihkinyt hänet diakoniksi. Heidät vangittiin, koska he olivat kieltäytyneet luovuttamasta jumalanpalveluksessa käytettäviä pyhiä astioita ja pukuja viranomaisille. Ensin heitä kuulusteltiin Tyatirassa. Kun prokonsuli Valerianus ei saanut heitä kieltämään Kristusta, hän otti heidät mukaansa virkamatkalleen Sardekseen käskien heidän juosta vaunujensa perässä. Sardeksessa heidät sidottiin ja heidän nahkaansa nyljettiin. Agathodoros seurasi heitä ja meni itse kiduttajien luo tunnustaen olevansa kristitty. Hänetkin levitettiin pukin päälle ja häntä piestiin, kunnes hän kuoli.

Tämän jälkeen Valerianus siirtyi Pergamokseen, ja jälleen Karpos ja Papylos, jotka olivat säilyneet hengissä Sardeksessa kokemistaan kidutuksista, joutuivat juoksemaan sinne hänen vaunujensa perässä. Pergamoksessa heitä kidutettiin hakkaamalla heitä okaisilla kepeillä, niin että lihariekaleet sinkoilivat ilmassa. Heidät pantiin myös makaamaan terävien naulojen päälle. Verisinä heidät heitettiin petojen eteen, mutta leijona kieltäytyi syömästä heitä.

Lopulta Karpos ja Papylos viskattiin roihuavaan pätsiin. Karpos huusi liekkien keskeltä. ”Kiitetty olet Sinä, Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, joka olet katsonut hyväksi tehdä minutkin osalliseksi perinnöstäsi!” Silloin kansanjoukosta kuului naisääni: ”Myös minä näen tämän ihanan juhlan ja haluan päästä mukaan!” Naisen sukulaiset yrittivät turhaan hillitä häntä muistuttaen hänelle velvollisuuksista, joita hänellä oli lastaan kohtaan. Nainen tempautui heidän käsistään ja heittäytyi liekkeihin huutaen: ”Herra, pakenen Sinun turviisi, pelasta minut!” Tällä tavoin myös pyhä Agathonike, joka joidenkin tietojen mukaan oli Papyloksen sisar, siirtyi tämän ja Karpoksen kanssa tulisesta pätsistä taivasten valtakunnan vilpoisuuteen.

Pyhä Dioskoros eli Egyptissä keisari Diocletianuksen hallitusaikana (284–305). Hän oli korkea-arvoinen veroviranomainen, jolla oli tärkeä asema hallinnossa. Hän piti kuitenkin kaikkia tämän maailman etuisuuksia ja nautintoja tappiona ja tahtoi mieluummin voittaa omakseen Kristuksen. Hän meni omasta aloitteestaan maaherra Kulkianoksen (tai Lukianoksen) luokse ja tunnusti kristillisen uskonsa. Hänen rohkeutensa hämmästytti maaherraa, eivätkä maaherran maanittelevat puheet tai uhkaukset saaneet marttyyria epäröimään. Dioskoros päinvastoin suhtautui maaherraan ja hänen valtaansa ivallisesti. Monenlaisten kidutusten jälkeen hänet mestattiin.

Pyhä Florentios eli Tessalonikassa 300-luvun alussa. Hän oli hyvin intomielinen kristitty, joka kiivaili mielellään uskon ja hyveen puolesta. Hän pilkkasi pakanajumalia avoimesti vahvistaakseen toisia kristittyjä uskossaan. Pyhä Florentios otettiin kiinni ja tuotiin maaherran eteen. Hän tunnusti ilman pelkoa, että on vain yksi ikiaikainen Jumala, kaiken Luoja, ja ivasi pakanoiden jumalia mykiksi kulta-, hopea- tai puujumaliksi. Hänet piestiin julmasti ja monien kidutuksien jälkeen hänet sidottiin paaluun ja poltettiin kuoliaaksi Tessalonikassa vuonna 312.

Pyhä Benjamin palveli Kristuksen kirkkoa diakonina Persiassa sassanidi-kuningas Jezdegerd I:n aikana (399–420). Kuningas näki yhä useampien alamaistensa hylkäävän tulen ja veden palvomisen evankeliumin julistajien toiminnan takia. Siksi hän määräsi kaikki kirkot ja luostarit tuhottaviksi, papit ja luostarien johtajat vainottaviksi sekä kielsi kristilliset jumalanpalvelukset. Yksi ensimmäisiä pidätettyjä oli diakoni Benjamin. Hänet hakattiin ja heitettiin vankilaan, jossa hän pysyi kaksi vuotta, kunnes Persian hoviin lähetetyt Rooman keisari Teodosios I:n lähettiläät pyysivät hänen vapauttamistaan. Kuningas suostui sillä ehdolla, että Benjamin ei enää tekisi lähetystyötä. Tämän kuullessaan Benjamin julisti kavahtaen: ”En voi kieltäytyä välittämästä Jumalan tuntemisen valoa pimeydessä oleville, jotta en saattaisi itseäni alttiiksi sille kauhealle tuomiolle, jonka evankeliumi lupaa Herraltaan saamansa talentin kätkeville.” Kuningas ei ymmärtänyt, mitä Benjamin tarkoitti, ja päästi hänet menemään. Benjamin ryhtyi heti uudestaan työhön ja vietti useita vuosia kulkien ympäri Persiaa totuuden sanaa levittäen.

Lopulta Benjamin pidätettiin jälleen. Nyt hän sai vain kaksi vaihtoehtoa: kieltää Kristus tai kuolla kidutuksiin. Pyhä diakoni vastasi kuninkaalle: ”Jos kuoleman ansaitsee sellainen, joka kieltää tai halveksii sinun kuninkaallista valtaasi ja tunnustaa jonkun toisen hallitsijan, niin kuinka paljoa enemmän se, joka kieltää ikuisen kuninkaan ja kaikkien Luojan palvoakseen luotuja ja katoavaisia olentoja, onkaan ansainnut kauhistuttavan loppumattoman rangaistuksen!” Nämä sanat kuultuaan hallitsija tunnusti voimattomuutensa määräämällä leikattavaksi kaksikymmentä piikkiä, jotka työnnettiin Benjaminin sormien ja varpaiden kynsien alle. Mutta kun kiduttajat näkivät, että marttyyri iloitsi kärsimyksistään aivan kuin ne olisivat olleet lasten leikkiä, he ottivat hienon terävän ruo’on ja työnsivät sen hänen penikseensä aiheuttaen piinaavaa kipua. Lopulta kuningas määräsi pyhän Benjaminin lävistettäväksi kierreseipäällä.

Pyhä Niketas syntyi Paflagoniassa Vähän-Aasian Galatiassa vuonna 763. Hän oli sukua keisari Teofiloksen puolisolle Teodoralle ja sai hyvän kasvatuksen. Kun Niketas oli 18-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät hänet hoviin palvelemaan siellä eunukkina. Holhoojahallitsija Irene pani merkille hänen kyvykkyytensä, kohotti hänet patriisin arvoon ja lähetti Sisilian armeijan päälliköksi. Niketas oli lapsuudestaan lähtien halunnut ryhtyä munkiksi ja useita kertoja hän pyysi keisareita Nikeforosta (802–819) ja Staurakiosta (811) hyväksymään hänen eronpyyntönsä. Siihen ei kuitenkaan suostuttu ennen kuin keisari Mikael I:n aikana (811–813) ja silloinkin vain sillä ehdolla, että hän pysyi pääkaupungissa. Näin Niketaksesta tuli munkki 50-vuotiaana, kun keisari uskoi hänen huostaansa Kultaisen Portin luona sijaitsevan luostarin.

Ikonien kunnioittajia alettiin vainota keisari Leo V Armenialaisen aikana (813–820). Niketas oli, kuten munkit yleensäkin, kiivas ortodoksisen uskon puolustaja. Hän siirtyi joidenkin munkkiensa kanssa kaupungin ulkopuolelle perustamaansa pieneen luostariin. Keisari sai kuitenkin kuulla, että he kunnioittivat siellä ikoneita, ja käski sotilaita menemään luostariin ja tallaamaan ikonit jalkoihinsa Niketaksen silmien edessä.

Keisari Teofiloksen aikana (829–842) vaino yhä kiihtyi. Tämä lähetti Teodosios-nimisen upseerinsa uhkailemaan Niketasta maanpaolla, jollei tämä solmi kirkollista yhteyttä kuvainraastaja-patriarkka Antonioksen kanssa. Niketas olisi mieluummin kuollut kuin kieltänyt Kristuksen pyhän kuvan, ja niin hänet karkotettiin luostaristaan yhdessä kolmen muun munkin kanssa. Keisarillinen asetus kielsi ketään auttamasta ikonien tähden vainottuja, ja niin he joutuivat viettämään vaivalloista elämää siirtyen jatkuvasti paikasta toiseen. Lopulta he saapuivat syrjäiselle Katissia-nimiselle paikkakunnalle ja saivat elää muutamia vuosia rauhassa sinne perustamassaan luostarissa. Ollessaan 75-vuotias Niketas sai ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän kokosi oppilaansa luokseen ja kehotti heitä kilvoittelemaan hyveissä loppuun saakka. Hän nukkui rauhallisesti kuolonuneen ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Jumalanäidin ivironilaisen ikonin historia alkaa 800-luvun Bysantista. Valtakunnassa riehui ikonoklasmin harhaoppi. Nikean kaupungin lähellä eräs hurskas leskivaimo piilotteli poikansa kanssa kodissaan Jumalanäidin ikonia. Eräänä yönä sotilaat tunkeutuivat taloon, kun hän oli rukoilemassa ikonin edessä. Yksi sotilaista löi ikonia miekalla, jolloin Jumalanäidin poskesta alkoi vuotaa verta aivan kuin elävästä olennosta. Sotilaat kiristivät naista ja vaativat häneltä suurta rahasummaa uhaten häntä kidutuksilla. Nainen pyysi aikaa aamuun asti kootakseen rahat. Heti sotilaiden lähdettyä hän otti ikonin ja vei sen meren rannalle. Rukoiltuaan hartaasti ikonin edessä hän heitti sen aaltoihin, mutta ikoni ei vajonnut vaan kohosi pystyasentoon ja lipui vettä myöten kohti länttä.

Lesken poika meni myöhemmin munkiksi Athosvuorelle ja kertoi siellä ennen kuolemaansa näistä ikonin varhaisvaiheista. Myöhemmin Athosvuorelle tuli Georgiasta kilvoittelijoita, jotka perustivat sinne Ivironin luostarin. Vuonna 999 mereen luostarin edustalle ilmestyi Jumalanäidin ikoni. Munkit yrittivät nostaa sen merestä, mutta ikoni ikään kuin pakeni heitä. Muutaman päivän kuluttua Jumalanäiti ilmestyi unessa askeettivanhus Gabrielille ja kehotti tätä yksin hakemaan ikonin merestä. Vanhus toi pyhän ikonin rantaan, ja veljestö toimitti sen edessä kolmen vuorokauden ajan yötä päivää rukouspalveluksia Jumalanäidille. Sitten he veivät ikonin kirkon alttariin. Seuraavana aamuna ikoni oli kadonnut ja vasta pitkän etsimisen jälkeen se löydettiin luostarin portin päältä. Ikoni vietiin takaisin kirkkoon, mutta sama ihme toistui seuraavina öinä. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi taas nöyrälle munkki Gabrielille ja ilmoitti, ettei hän halua olla luostariveljien suojeluksessa, vaan suojella itse heitä. Nyt ikoni sai jäädä luostariportin päälle, ja myöhemmin veljet rakensivat portin yläpuolelle kirkon Jumalanäidin kunniaksi. Tästä ikoni sai nimen Portaitissa eli Portinvartija. Ikonin juhlaa vietetään Athosvuorella pääsiäisviikon tiistaina.

Vuonna 1647 moskovalaisen Novospasskin eli Vapahtajan luostarin arkkimandriitta Nikon (Venäjän patriarkkana 1652–1566) pyysi Moskovassa vierailevaa Ivironin luostarin johtajaa Pakomiosta lähettämään Moskovaan tarkan kopion ihmeitätekevästä ivironilaisesta ikonista. Seuraavana vuonna lokakuun 13. päivänä Athosvuoren munkit toivat ikonin kopion Moskovaan. Tsaari ja patriarkka olivat sitä vastassa Ylösnousemuksen portilla Punaisen torin laidalla. Portin edustalle rakennettiin ikonia varten rukoushuone. Näin Moskova sai Athosvuoren tapaan oman ”Portinvartijansa”, puhtaimman Jumalansynnyttäjän voittamattomaksi puolustajaksi. Ikonin kautta tapahtui ihmeitä ja rukoushuoneessa oli aina kansaa rukoilemassa. Ikonia kuljetettiin usein sitä varten tehdyillä vaunuilla luostareihin, seurakuntakirkkoihin, sairaaloihin ja yksityiskoteihin sairaiden luo. Kun ihmiset näkivät ikonia kuljettavien vaunujen tulevan kadulla vastaan, he tekivät ristinmerkin ja lausuivat rukouksen, miehet paljastivat päänsä ja monet polvistuivat kadulle sateesta ja lumesta välittämättä aivan kuin itse Herramme Äiti olisi kulkenut ohitse.

Edellä mainittu patriarkka Nikon tilasi Venäjälle toisenkin kopion Athosvuoren ihmeitätekevästä Ivironin ikonista. Sen maalasivat hänen Athokselle tätä varten lähettämänsä taitavat ikonimaalarit. Ikoni tuotiin Venäjälle vuonna 1656 ja sijoitettiin Valdain luostariin, jonka patriarkka Nikon perusti Novgorodin hiippakuntaan. Venäjän kirkko viettää tämän toisen ikonin juhlaa helmikuun 12. päivänä.

Pyhä Gerald syntyi vuonna 855 Saint-Cirguesissa ylhäiseen sukuun, johon oli kuulunut muun muassa Arles’n piispa Caesarius (470–543). Gerald kärsi nuoruudessaan pitkään sairaudesta, joka täytti hänen ihonsa kiusallisilla näppylöillä. Osittain sairauden vaikutuksesta hän alkoi keskittyä maallisten rientojen sijasta rukoukseen, mietiskelyyn, lukemiseen ja opiskeluun.

Lopulta Gerald parani sairaudestaan, ja vanhemmat alkoivat kouluttaa häntä maallisiin tehtäviin. Geraldista tuli isänsä jälkeen Auvergnen Aurillacin kreivi. Hän sai haltuunsa valtavasti maata, kyliä ja muuta omaisuutta, mutta jatkoi hurskasta elämäntapaansa. Hänet tunnettiin köyhille osoittamastaan hyväntahtoisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Gerald vaali hengellistä elämää kurinalaisesti. Hän pukeutui ja söi vaatimattomasti ja nousi rukoilemaan joka aamu kahden aikaan, myös matkoilla ollessaan, minkä jälkeen hän lähti kirkkoon avustamaan ehtoollisjumalanpalveluksen toimittamisessa.

Geraldin näkö heikkeni nopeasti, mitä hän piti rangaistuksena himoistaan. Hän teki pyhiinvaelluksen Roomaan, jossa hän teki apostoli Pietarille lupauksen rakennuttaa luostarin Aurillaciin. Luostari valmistui nopeasti; se toimi ensin benediktiiniluostarina ja tuli myöhemmin kuuluisaksi clunialaisen sääntökunnan toimipaikkana. Yleensä ylimysten rakennuttamat luostarit toimivat heidän alaisuudessaan ja heitä palvellen, mutta Geraldin rakennuttama luostari sai toimia itsenäisenä ja riippumattomana. Kyseessä oli tärkeä muutos, sillä Geraldin toteuttama käytäntö alkoi vähitellen levitä laajemmalle.

Gerald jatkoi hyveellistä elämäntapaansa aikana, jolloin yläluokka eli useimmiten varsin itsekkäästi ja moraalittomasti. Hän oli halukas antamaan valtavat maa-alueensa kirkolle ja siirtymään munkiksi perustamaansa luostariin, mutta piispa Gausbert (k. 909) sai taivuteltua Geraldin uskomaan, että hänen olisi hyödyllisempää pysyä maallikkona ja omistautua toimimaan lähimmäistensä parhaaksi kreivinä. Gerald jatkoi elämäänsä maailmassa, mutta eli mahdollisimman luostarimaisesti. Hän jopa leikkasi partansa munkkien tonsuurin tapaan sillä tekosyyllä, että parta ärsytti häntä, ja antoi leikata hiuksiinsa aukon, jonka kätki tukallaan ja päähineellään. Gerald antoi suuren osan tuloistaan köyhille ja tuki luostariaan avokätisesti. Hän teki pyhiinvaelluksen Roomaan aina kahden vuoden välein.

Pyhä Gerald menetti lopulta näkönsä kokonaan. Hän oli sokea elämänsä viimeiset seitsemän vuotta. Gerald kuoli vuonna 909 Quercyn Cezenacissa ja hänet haudattiin omaan luostariinsa. Pyhä Odo Clunylainen (879–942) kirjoitti pyhän Geraldin elämäkerran, joka teki hänestä kuuluisan koko Ranskassa. Pyhä Gerald on loistelias esimerkki siitä, kuinka maallikko voi saavuttaa pyhyyden elämällä lähimmäistensä parhaaksi ja Jumalan kunniaksi. Gerald ikään kuin ylitti yläluokan elämäntavan ja luostarielämän välisen kuilun osoittaen, että munkit ja maallikot elävät saman evankeliumin käskyjen alaisuudessa.

Brittien saarilla on vaikuttanut kaiken kaikkiaan kolmisen sataa pyhää kilvoittelijaa, joiden nimi juontuu ’kyyhkyä’ tarkoittavaan sanaan colman. Lokakuun 13. päivänä muisteltava pyhä Coloman (Colman, Colomannus) oli irlantilainen tai skotlantilainen munkki, joka oli kuninkaallista sukua. Osoittaakseen katumustaan ja rakkauttaan Kristuksen kärsimyksiin hän lähti pyhiinvaellukselle kohti Jerusalemia. Euroopan halki kulkiessaan hänet kuitenkin pidätettiin Tonavan varrella Stockeraussa, noin kymmenen kilometrin päässä Wienistä. Saksalais-roomalainen keisarikunta, Määri ja Böömi olivat sodan partaalla, ja Colomania, joka ei puhunut saksaa, epäiltiin vakoilijaksi. Erinäisten kidutusten jälkeen hänet hirtettiin yhdessä muutamien rosvojen kanssa. Tämä tapahtui vuonna 1012.

Colomanin ruumis jäi roikkumaan hirteen, mutta eläimet eivät koskeneet siihen eikä se alkanut osoittaa pilaantumisen merkkejä. Pyhä ruumis roikkui hirressä turmeltumattomana 18 kuukauden ajan. Jopa mestauslava alkoi juurtua ja viheriöidä. Yhtä sen oksista säilytetään yhä Stockeraun fransiskaanikirkon alttarin alla. Myös itse ruumiin kautta tapahtui monia ihmeitä. Kolme vuotta pyhän Colomanin kuoleman jälkeen piispa Megingard siirrätti hänen reliikkinsä Melkiin, ja sittemmin hänelle on omistettu useita kirkkoja nykyisen Itävallan, Unkarin, Baijerin ja Etelä-Saksan alueella. Pyhän Colomanin esirukouksia on pyydetty erityisesti ruton aikana sekä sopivan aviomiehen löytämiseksi. Häntä on pidetty niin hirttotuomion saaneiden kuin hevosten suojelijana.

Pyhittäjä Benjamin (Veniamin) eli 1300-luvulla. Ennen munkkivihkimystä hän oli kauppias ja hänellä oli paljon omaisuutta. Kerran kuunnellessaan tarkkaan jumalanpalvelusta hän kuuli luettavan psalmin sanat ”valheenpuhujat sinä tuhoat” (Ps. 5:7). Hän kohdisti heti sanat itseensä ja ajatteli mielessään: ”Jos Herra Jumala tuhoaa valheenpuhujat, Hän tuhoaa myös väärämieliset kauppiaat. Kukapa kauppias voisi sanoa, ettei ole koskaan valehdellut?” Toisen kerran hän kuuli evankeliumin sanat ”rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan” (Matt. 19:23). Mietiskeltyään näitä sanoja hän päätti jakaa kaiken omaisuutensa köyhille ja kirkolle. Hän itse liittyi Kiovan luolaluostarin hengessään köyhiin pyhittäjäisiin ja ryhtyi munkiksi. Hän palveli Herraa Jumalaa otollisesti elämänsä loppuun asti paastoten ja rukoillen, köyhyydessä ja kuuliaisuudessa. Saavutettuaan autuaan lopun hän siirtyi maasta taivaaseen kilvoittelunasettajan Kristuksen luo saamaan Häneltä ikuisen palkkion kruunun. Pyhittäjä Benjaminin pyhäinjäännökset ovat luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Zlata eli kreikaksi Khryse – nimi on johdettu kultaa tarkoittavasta sanasta – oli kotoisin Slatinan kylästä kaakkois-Makedoniasta Moglenan alueelta, jota oli pidetty osana Bulgariaa vuodesta 1015 lähtien. Hän oli yksi köyhän kristityn perheen neljästä tyttärestä. Zlata oli erittäin kaunis ja eräs turkkilainen rakastui häneen kiihkeästi. Kerran kun Zlata oli muiden naisten kanssa metsässä keräämässä polttopuita, mies ryösti hänet ja vei taloonsa. Siellä mies yritti sekä lupauksin että uhkauksin käännyttää hänet islamin uskoon. Zlata kutsui mielessään avuksi Kristusta ja vastasi vakaasti: ”Uskon Kristukseen ja palvon vain Häntä. Hän on minun ainoa Ylkäni, jota en koskaan kiellä, vaikka kiduttaisit minua kuinka paljon tahansa ja leikkelisit koko ruumiini palasiksi.”

Tämän kuultuaan turkkilainen antoi Zlatan talonsa naisten käsittelyyn arvellen, että nämä pystyisivät parhaiten taivuttamaan hänet. Puolisen vuotta naiset yrittivät kaikin keinoin käännyttää Zlatan islamiin mutta tuloksetta. Turkkilainen alkoi uhkailla myös Zlatan vanhempia ja sisaria kidutuksilla, jollei tämä suostuisi hänen aikeisiinsa. Niinpä nämä tulivat Zlatan luo ja alkoivat itkien pyydellä häntä, ettei hän tuhoaisi heitä kaikkia, vaan suostuisi vaihtamaan uskontoa. Sydän kirvellen Zlata kuitenkin torjui ehdotukset sanoen: ”Koska yritätte saada minut kieltämään Herrani Jeesuksen, en enää tästä lähtien pidä teitä vanhempinani ja sisarinani. Itse Kristus on isäni, Jumalanäiti äitini ja pyhät sisaruksiani.”

Kun taivuttelut eivät auttaneet, alkoivat kidutukset. Zlataa piestiin joka päivä. Hänen ihostaan leikattiin suikaleita, jotka pantiin pelotukseksi roikkumaan hänen eteensä. Rakkaus ristiinnaulittuun Kristukseen vahvisti häntä, ja hän kesti pahoinpitelyt horjumattomana.

Zlatan rippi-isä oli Athosvuorella sijaitsevan Stavronikitan luostarin entinen igumeni pappismunkki Timoteos. Erään kristityn miehen välityksellä Zlata lähetti tälle pyynnön rukoilla, että hän saisi viedyksi marttyyrikilvoituksensa Jumalalle otolliseen loppuun.

Turkkilaiset ihmettelivät, kuinka Zlata oli vielä elossa kaikkien kidutusten jälkeen. He eivät voineet kestää sitä häpeää, etteivät pystyneet taivuttamaan yhtä nuorta tyttöä omaan uskoonsa. Lopulta he ripustivat hänet piikkiseen villipäärynäpuuhun ja ryntäsivät veitset ojossa hänen kimppuunsa. Neidon pyhä ruumis viilleltiin kappaleiksi. Tämä tapahtui lokakuussa vuonna 1795. Kristityt ottivat salaa marttyyrin jäännökset ja hautasivat ne.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

14.10.

Pyhä Nasarius oli kotoisin ylhäisestä roomalaisesta perheestä ja eli keisari Neron hallituskaudella (54–68). Hänen vanhempansa Arricanus ja Perpetua kääntyivät kristinuskoon apostoli Pietarin saarnan vaikutuksesta. Nasariuksen kastoi pyhä Linus, jonka apostoli Pietari oli nimittänyt Rooman piispaksi. Kaksikymmenvuotiaana Nasarius lähti Roomasta ja vaelsi Italian kaupungeissa julistaen evankeliumia. Monet uskoivat ja ottivat kasteen. Kymmenen vuotta kului tällä tavoin. Piacenzan kaupungissa Nasarius tutustui Gervasiukseen ja Protasiokseen, jotka maaherra Anulinus oli vanginnut kristittyinä. He olivat pelottomia Kristuksen apostoleja ja tervehtivät Nasariusta pyhällä suudelmalla rohkaisten häntäkin marttyyrikilvoitukseen. Mutta maaherra vain ruoskitutti Nasariuksen ja ajoi hänet pois kaupungista.

Tämän jälkeen Nasarius suuntasi kulkunsa Galliaan, nykyiseen Ranskaan, jossa hän johdatti uskoon suuren määrän ihmisiä. Jonkun arvohenkilön vaimo luovutti hänelle 3-vuotiaan poikansa, jotta hän kasvattaisi tästä hyvän kristityn. Nasarius kastoi lapsen ja antoi tälle nimeksi Celsius. Nasarius kierteli Gallian kaupunkeja julistaen Kristusta, kunnes Deinobaus-niminen maaherra vangitutti hänet. Kaikkiin tämän kysymyksiin Nasarius vastasi: ”Olen kyllä syntyperältäni roomalainen, mutta olen kristitty ja palvon Ristiinnaulittua.” Silloin maaherra tarttui Celsiukseen ja löi häntäkin, mutta lapsi vain huusi: ”Jumala, jota palvelen, tuomitsee sinut, epäoikeudenmukainen tuomari.”

Maaherran vaimo oli kuitenkin unessa nähnyt jotain pelottavaa, jonka säikäyttämänä hän auttoi Nasariuksen ja Celsiuksen pakoon. He menivät Triereen julistaen matkalla kristinuskoa. Siellä heidät pidätettiin uudelleen ja vietiin keisarin käskystä Roomaan. Kuulustelujen jälkeen heidät heitettiin järveen. He selvisivät kuitenkin kuiville ja jatkoivat saarnatoimintaansa kiertäen kaupungista toiseen. Milanossa he tapasivat uudestaan Gervasiuksen ja Protasioksen, jotka valmistautuivat lopulliseen marttyyrikilvoitukseen. He kaikki iloitsivat, kun lähtö Herran luo lähestyi. Celsius, joka oli vain yhdeksän vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, oli yhtä innokas osallistumaan Herransa kärsimyksiin kuin muutkin. Kasvot ilosta loistaen kaikki neljä kävelivät mestauspaikalle kuin juhlaan kiittäen Jumalaa kaikesta ja siirtyivät Herransa luo.

Pyhä Ambrosius Milanolainen löysi heidän reliikkinsä keisari Teodosioksen hallituskaudella vuonna 386. Niiden äärellä alkoi heti tapahtua lukuisia ihmeitä ja niitä kunnioitetaan edelleenkin Milanon kaupungissa.

Pyhä Calixtus (Callistus) syntyi Roomassa, Trasteveren kaupunginosassa. Hän oli kristitty orja, joka osoittautui niin lahjakkaaksi ja älykkääksi, että pääsi hoitamaan isännältään saamiensa rahojen turvin pankkia, johon kristityt uskoivat rahansa. Hyväntahtoinen Calixtus oli kuitenkin liian avokätinen taloudenhoidossa ja menetti hänelle uskotut rahat. Hädissään hän pakeni Roomasta.

Calixtus pidätettiin laivassa, josta hän vielä yritti paeta hyppäämällä mereen, mutta hänet naarattiin kiinni ja palautettiin isäntänsä luokse. Kristityt yrittivät saada hänet vapaaksi keräämällä puuttuvan summan kokoon, mutta Calixtus pidätettiin jälleen hänen jouduttuaan riitaan synagogassa, josta hän yritti saada rahaa, ilmeisesti velkoja periessään. Hänet tuomittiin pakkotyöhön Sardinian kaivoksiin.

Aikanaan Calixtus vapautettiin yhdessä muiden kristittyjen vankien kanssa keisari Commoduksen rakastajattaren Marcian pyynnöstä. Calixtuksen terveys oli heikentynyt niin, että paavi Victor I myönsi hänelle eläkkeen ja lähetti hänet toipumislomalle Antiumiin, jossa hänen ruumiillinen tilansa alkoi kohentua. Kova työ oli muokannut nuorukaisen luonnetta ja jalostanut hänen sieluaan. Vuoden 199 tienoilla Rooman paavi pyhä Zefyrinus nimitti Calixtuksen vastaamaan kristittyjen julkisesta hautausmaasta. Hautausmaa sijaitsee Via Appian varrella ja tunnetaan nykyään San Callistuksen hautausmaana, jonne on haudattu 46 Rooman varhaista piispaa ja tuhansia marttyyreita. Calixtus laajensi hautausmaata hankkimalla yksityisiä alueita kirkon omistukseen.

Paavi Zefyrinus vihki Calixtuksen diakoniksi. Paavista tuli Calixtuksen ystävä ja ohjaaja. Kun Zefyrinus kuoli vuonna 217, kaupunkilaiset ja papisto valitsivat Calixtuksen Rooman piispaksi eli paaviksi.

Pyhä Calixtus oli niin armahtavainen katuvia syntisiä kohtaan, että hän otti käytännöksi antaa synninpäästön kaikista kadutuista synneistä. Tämä oli rohkea päätös, sillä alkukirkon suhtautuminen kasteen jälkeen tehtyihin synteihin oli hyvin ankara. Pyhä Hippolytos oli kauhistunut ja pahoillaan siitä, että murhaan, huorintekoon tai aviorikokseen syyllistyneet saattoivat nyt päästä osallistumaan ehtoolliselle. Calixtusta syytettiin hereetikoksi. Häntä soimattiin muun muassa siitä, että hänen mielestään useampikaan avioliitto – ennen kastetta – ei olisi este pappeuteen ja että kuolemansyntikään ei välttämättä oikeuttaisi piispan viraltapanoon. Närää aiheutti myös Calixtuksen ratkaisu erääseen varhaisseurakunnan kiperään ongelmaan: seurakunnassa oli paljon varakkaita vapaita naisia, joille ei ollut tarjolla kristittyjä aviopuolisoita. Calixtus sääti, että vapaat kristityt naiset saattoivat mennä naimisiin seurakunnassa olevien orjien kanssa, vaikka tämä oli vastoin valtion lakia ja tapoja.

Sävyisää ja anteeksiantavaa Calixtusta syytettiin myös siitä, että hän oli liian lempeä harhaoppisia kohtaan, vaikka hän erottikin kirkon yhteydestä Sabelliuksen, joka kielsi Jumalan persoonien erillisyyden.

Viisi vuotta Rooman seurakuntaa johdettuaan pyhä Calixtus kuoli marttyyrina vuonna 222, ilmeisesti kristittyjä vastaan puhjenneen kansannousun aikana. Hänet haudattiin Calepodiuksen hautausmaalle Via Aurelian varrelle. Pyhän Calixtuksen reliikit siirrettiin 800-luvulla Rooman Trastevereen Santa Marian kirkkoon. Calixtus oli aikanaan itse hankkinut maan kirkon rakentamista varten. Tontin ostamisesta kerrotaan, että kun eräät kapakanpitäjät väittivät tontin kuuluvan heille, keisari Alexander Severus ilmoitti, että ”minkä tahansa jumalan palvonta on parempi kuin kapakka”. Tälle tontille rakennettiin Pyhän Calixtuksen kirkko, jonka tuntumaan sittemmin nousi maineikas Santa Marian kirkko.

Pyhä Fortunata kärsi marttyyrikuoleman Palestiinan Kesareassa vuonna 303 keisari Diocletianuksen vainossa. Pyhää neitsyttä kidutettiin tulella ja pedoilla, kunnes hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Yhdessä hänen kanssaan surmattiin hänen veljensä Karponios, Euarestos ja Priskianos, joiden kaulat katkaistiin miekalla. Kaikkien neljän marttyyrin reliikit siirrettiin 700-luvulla Napoliin.

Silvanos eli Gazassa neljännen vuosisadan alussa. Hän oli sävyisä ja rauhaa rakastava mies, joka oli nuoruudessaan palvellut vuosikausia armeijassa. Elettyään hurskaasti hänestä tuli pappi gazalaiseen kirkkoon. Vainon puhjetessa hän sai syytteen ja hänet tuotiin tuomioistuimen eteen Kesareaan vuonna 307. Silvanos nuhteli paikalle kokoontuneiden pakanoiden jumalattomuutta, ja nämä kävivät hänen kimppuunsa murskaten hänen kylkiluunsa. Pyhä Silvanos määrättiin pakkotyöhön Faenon kuparikaivoksille. Siellä oli paljon kristittyjä, ja he valitsivat hänet paimenekseen. Kun Silvanos ikänsä ja saamiensa vammojen tähden ei enää jaksanut työskennellä, pakanat mestasivat hänet yhdessä neljänkymmenen muun palestiinalaisen ja egyptiläisen marttyyrin kanssa.

Pyhä Pietari, joka tunnetaan myös nimellä Apselamos (Auselamus), oli kotoisin Egyptin Eleutheropoliksesta ja lähti Palestiinaan saadakseen elää askeettisesti Pyhällä maalla. Suuren vainon aikana vuonna 309 hänet pidätettiin ja tuotiin Kesareaan. Tuomari ja paikalla ollut väki yrittivät monta kertaa saada hänet säälimään itseään, olihan hän parhaassa iässään, mutta hän ei välittänyt heistä vaan piti Jumalaa tärkeämpänä kuin kaikkea muuta. Pyhä Pietari Apselamus todisti tulessa uskonsa olevan puhdasta kuin kulta.

Pyhä Gaudentius oli syntyjään efesolainen. Hänet vihittiin papiksi Roomassa vuonna 332, ja hänestä tuli Riminin piispa vuonna 346. Hän kärsi paljon vastustusta areiolaisten taholta. Vuonna 359 Gaudentius järjesti Riminin synodin, jossa areiolaisuus tuomittiin ja Marcianus-niminen pappi erotettiin kirkon yhteydestä. Tästä julmistuneet areiolaiset surmasivat pyhän Gaudentiuksen vähän myöhemmin. Piispa Sigismundus siirrätti pyhän marttyyripiispan reliikit Keski-Italian Sinigagliaan 500-luvun lopulla.

Pyhä Justus syntyi Viviersin lähistöllä. Hän palveli kirkkoa ensin diakonina ja vuonna 350 hänet valittiin Lyonin piispaksi. Justus oli ihanteellinen paimen, joka ei pelännyt eikä tarvinnut mitään muuta kuin Jumalaa. Kaikki koettelemukset hän kesti kärsivällisesti. Justus osallistui vuonna 381 Aquileian suureen synodiin, jossa käsiteltiin lähinnä areiolaisuutta. Synodissa hän ystävystyi pyhän Ambrosiuksen kanssa, joka kirjoitti hänelle ainakin kaksi pyhää Raamattua käsittelevää kirjettä.

Juuri synodin alla oli kuitenkin tapahtunut asia, joka vaivasi herkeämättä Justuksen omaatuntoa. Eräs mielipuoli puukotti ihmisiä kadulla ja saatuaan kansanjoukot raivon valtaan hän ryntäsi Justuksen kirkkoon hakien sieltä turvaa. Rauhoittaakseen kansanjoukkoa piispa lupasi luovuttaa murhaajan viranomaisille sillä ehdolla, että miehen henki säästettäisiin. Mutta vihainen kansanjoukko tappoi miehen heti, kun oli saanut hänet käsiinsä. Justus tunsi tulleensa avunantajaksi murhaan eikä pitänyt itseään enää kelvollisena jatkamaan palveluaan alttarissa. Hän tahtoi vetäytyä luostariin, mutta hänen laumansa ei halunnut päästää häntä. Niin Justus lähti pois salaa kiertoteitä pitkin kulkien. Tämä tapahtui vuonna 382.

Justus päätyi Egyptiin ja siirtyi etsimään mielenrauhaa isosta luostarista, jossa kukaan ei tuntenut häntä. Myöhemmin hänen piilopaikkansa paljastui, mutta hän kieltäytyi päättäväisesti jättämästä luostaria, vaikka Antiocus-niminen pappi lähetettiin suostuttelemaan häntä. Lopulta myös Antiocus päätti jäädä hänen kanssaan Egyptiin. Justus kuoli hänen käsivarsilleen vuoden 390 tienoilla. Sen jälkeen pyhän Justuksen ruumis vietiin takaisin Lyoniin.

Pyhä Donatianus (Donas) oli lähtöisin Roomasta. Hänet vihittiin Reimsin seitsemänneksi piispaksi, ja hän hoiti tehtävää 30 vuoden ajan. Pyhä Donatianus kuoli vuoden 390 tienoilla Bruggessa. Hänen reliikkinsä siirrettiin ensin Amiensin lähelle Corbieen, sitten Torhoutiin, kunnes Charles Kalju antoi reliikit Flanderin kreivi Baldwinille, joka asetti ne vuonna 863 Bruggen kirkkoon Belgiassa. Kyseinen kirkko tunnetaan Pyhän Donatianuksen katedraalina. Donatianus on sekä Bruggen että Reimsin suojelija.

Pyhä Fortunatus tuli italialaisen Todin kaupungin piispanistuimelle goottien surmaaman pyhän Calixtuksen jälkeen. Pyhä Gregorius Suuri arvosti suuresti pyhää Fortunatusta ja kirjoitti muistiin hänen kauttaan tapahtuneita ihmeitä. Fortunatus muun muassa pelasti Todin kaupungin joutumasta Totila Gootin hävittämäksi. Pyhä Fortunatus kuoli vuonna 537, ja hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Ranskaan.

Pyhä Burchard (Burckard) oli englantilainen pappismunkki, joka palveli kirkkoa Wessexissä. Vuoden 732 tienoilla hän vastasi pyhän Bonifatiuksen kutsuun, kun tämä etsi elonkorjaajia Jumalan viinitarhaan, ja liittyi siihen maineikkaaseen joukkoon, joka lähti Brittein saarilta viemään evankeliumia Saksaan. Bonifatius vihki Burchardin Würzburgin (Herbipolis) ensimmäiseksi piispaksi. Aluetta oli viisikymmentä vuotta aiemmin evankelioinut irlantilainen pyhä Kilian, joka oli kärsinyt marttyyrikuoleman. Burchard siirrätti hänen reliikkinsä omaan katedraaliinsa.

Piispana Burchard perusti koulun ja useita benediktiiniluostareita. Niistä tärkein oli Pyhän Andreaksen luostari, joka nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. Bonifatiuksen tavoin Burchard toimi läheisessä yhteistyössä maallisen vallan kanssa. Hän vieraili paavin luona Vatikaanissa vuonna 749. Matkan seurauksena frankkien hallitsijaksi vahvistettiin Pipin Pieni (751–768), joka osoitti kiitollisuuttaan Burchardille tekemällä Würzburgin piispoista täysivaltaisia Franconian herttuoita.

Vuoden 753 tienoilla Burchard sai pyhältä Lullukselta siunauksen jättää piispantoimensa. Hän vietti lopun elämänsä rukouksessa, hiljaisuudessa ja katumuksessa pienessä luostariyhteisössä kuuden munkin kanssa. Pyhä Burchard kuoli Homburg-am-Mainissa 2.2.754. Myöhemmin hänen pyhä ruumiinsa päätettiin siirtää pyhän Kilianin reliikkien läheisyyteen Würzburgin Pyhän Marian kirkkoon. Reliikkien siirto suoritettiin 14.10.983 Würzburgin piispan ja keisari Otto IV:n neuvonantajan Hugon johdolla. Tämä päivämäärä vakiintui pyhän Burchardin juhlapäiväksi.

Pyhittäjä Nikolai oli Tšernigovin ruhtinaan poika. Hänen isoisänsä Svjatoslav Jaroslavinpoika oli Kiovan luolaluostarin suuri hyväntekijä 1000-luvun loppupuolella. Nikolai sai syntyessään nimen isoisänsä mukaan ja erotukseksi tästä häntä kutsuttiin lempinimellä Svjatoša, mikä merkitsee hurskasta.

Nikolai oli ensimmäinen venäläinen ruhtinas, joka vaihtoi ylellisen elämän munkkeuteen ja alkoi vapaaehtoisesti tehdä raskaita ja ruhtinaan arvolle alentavina pidettyjä kuuliaisuustöitä. Luolaluostarissa pyhä ruhtinas edistyi kuuliaisuuden hyveessä. Hänellä oli kolme vuotta kuuliaisuustehtävä luostarin keittiössä, missä hän palveli veljiä, pilkkoi puita ja kantoi vettä. Kuultuaan hänen raadannastaan hänen ylimysveljensä halusivat siirtää hänet muihin tehtäviin, mutta tuo todellinen kuuliaisuusveli pyysi, että saisi vielä vuoden palvella munkkiveljiä keittiössä, minkä jälkeen hänet siirrettiin luostarin portinvartijaksi. Sitä tehtävää hän hoiti kolme vuotta poistuen portilta vain kirkkoon. Tämän jälkeen hänelle annettiin palvelutehtävä luostarin ruokasalissa, trapesassa.

Entisen ruhtinaan nöyryys oli ennenkuulumatonta, sillä häntä ennen ei kukaan ruhtinas ollut tullut luostariin. Pyhän Nikolain sukulaiset ja varsinkin hänen veljensä tekivät kaikkensa saadakseen hänet palaamaan maailmaan, mutta autuas munkki osoitti suurta luonteenlujuutta ja kesti kärsivällisesti heidän moitteensa. Hänen entinen lääkärinsä otti hänen vaikutuksestaan vastaan munkkivihkimyksen, vaikka oli aiemmin yrittänyt saada Nikolain palaamaan maailmaan.

Kilvoiteltuaan hyvin kaikissa kuuliaisuustehtävissä pyhittäjä Nikolai sai luostarin igumenilta siunauksen aloittaa vaikenemiskilvoitus keljassaan. Igumenin kehotuksesta hän istutti keljansa viereen omin käsin pienen puutarhan eikä ollut koskaan jouten. Hänen kätensä olivat aina työssä ja hänen huulillaan oli Jeesuksen rukous: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua”. Jos hän sattui saamaan rahaa, hän käytti sen köyhien auttamiseen, kirkon kaunistamiseen tai kirjojen ostamiseen, sillä hän rakasti lukemista.

Pyhittäjä Nikolai siirtyi lepoon Jumalan luo vuonna 1143 kilvoiteltuaan luolaluostarissa 36 vuotta. Pian hänen kuolemansa jälkeen hänen veljensä Izjaslav sairastui vakavasti. Silloin igumeni lähetti Izjaslaville pyhittäjän jouhipaidan. Tämä puki sen päälleen ja parantui heti sairaudestaan.

Pyhä Ignatios syntyi Mytilenen (Lesboksen) saarella vuonna 1492. Hän avioitui nuorena, sai lapsia, vihkiytyi papiksi ja kopioi käsikirjoituksia ansaitakseen elantonsa. Kun kulkutauti korjasi pois hänen vaimonsa ja lapsensa, hän vihkiytyi munkiksi. Hän otti tehtäväkseen uudistaa luostarielämän saaren kolmessa luostarissa, jotka nekin kärsivät saaren turkkilaisten vallanpitäjien painostuksesta. Vaikea yritys onnistui ja luostareista tuli pian Mytilenen hengellisen ja kulttuurielämän keskuksia. Siihen luostariin, jossa hän itse oli igumenina, hän perusti koulun. Monet sen oppilaista vaalivat myöhemmin elämässään kristillistä kreikkalaista kulttuuria noina synkkinä yleisen oppimattomuuden aikoina. Pyhä Ignatios vihittiin Methymnan metropoliitaksi vuonna 1530.

Toimittuaan pitkään ja menestyksellisesti piispana rauhan aikojen vallitessa pyhä Ignatios luopui tehtävästä ja kuoli rauhallisesti lokakuun 14. päivänä 1566. Hänen pyhäinjäännöksiään säilytetään Myrsiniotissa-nimisessä Jumalanäidin luostarissa lähellä Kallonen pikkukaupunkia, jossa piispanistuin nykyisin sijaitsee. Mainittakoon, että Pyhän Ignatioksen luostarin igumenina toimi toisen maailmansodan aikana Dionysios Kharalampoulos, sittemmin Trikkiksen ja Stagoin metropoliitta, jonka sodanaikaisista vankilakokemuksista kertova kirja on julkaistu suomeksi nimellä ”Marttyyrit”.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

15.10.

Pyhä Lukianos syntyi Antiokiassa 200-luvun puolivälin tienoilla. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän antoi koko omaisuutensa köyhille ja jätti kotikaupunkinsa. Hän vaelsi pyhyydestään tunnettuun Edessaan, ”siunattuun kaupunkiin”, josta hän löysi itselleen Makarios-nimisen opettajan ja ohjaajan. Lukianos otti vastaan kasteen ja vietti muutamia vuosia Edessassa parhaina ystävinään paasto, rukous ja kyyneleet. Makariokselta hän sai suuren rakkauden pyhien kirjoitusten tutkimiseen ja mietiskelemiseen. Lukiessaan ja rukoillessaan öisin Lukianos joutui ikuisuuden läsnäolon valtaan siinä määrin, että nukkui tuskin ollenkaan.

Antiokian kirkko sai tietää Lukianoksen hyveellisestä elämästä ja kutsui hänet takaisin pappisvihkimystä varten. Lukianos perusti Antiokiaan maineikkaan raamattukoulun, jossa hän opetti pyhien kirjoituksien tulkintaa keskittyen erityisesti tekstin kirjaimelliseen merkitykseen. Koska Lukianos osasi hepreaa, hän saattoi tehdä korjauksia kirjoihin, joiden tekstimuoto oli ajan saatossa turmeltunut. Antiokialainen tulkintakoulukunta tuli kuuluisaksi koko kristikunnassa raamatunkohtien historiallisen taustan ja yhteyksien ymmärtämisen painotuksestaan.

Lukianoksen merkittävä vaikutus ja hänen oppinut toimintansa herätti tuolloisen keisarin kanssahallitsijan Maximianus Herculiuksen (286–305) huomion. Lukianos määrättiin pidätettäväksi ja tuotiin Nikomedeiaan, jossa Maximianus tuolloin asui. Perille päästyään Lukianos alkoi kaikin voimin rohkaista kristittyjä, joista monet olivat kidutusten pelossa kieltämäisillään uskonsa. Hän osoitti heille kirjoituksista, että luopioita odottavat ikuiset kidutukset olisivat paljon pahempia kuin epäjumalien palvelijoiden suunnittelemat lyhyet kidutukset. Hänen puheensa oli niin vakuuttavaa, että he kaikki alkoivat katua pelkuruuttaan ja odottaa innolla marttyyrikilvoitusta. Monille pyhää pappia kuuntelemaan tulleille riitti hänen säteilevän hahmonsa näkeminen, sillä hänestä loisti sellainen Pyhän Hengen armo, että se sai kuulijat vakuuttuneiksi hänen sanojensa totuudesta.

Kun Maximianus kuuli Lukianoksen vaikutuksesta ihmisiin, hän alkoi pelätä tämän voimaa eikä uskaltanut katsoa Lukianosta vaan määräsi verhon asetettavaksi heidän väliinsä, kun Lukianos tuotiin hänen kuulusteltavakseen. Maximianuksen puheet eivät horjuttaneet Lukianoksen lujaa uskoa. Lopulta hänet määrättiin kidutettavaksi ja sen jälkeen näännytettäväksi nälkään ja janoon vankityrmässä.

Teofaniajuhlan lähestyessä suuri joukko Lukianoksen oppilaita tuli toisista kaupungeista Antiokiaan nähdäkseen hänet viimeisen kerran ja saadakseen hänen siunauksensa. Juhlapäivänä ne oppilaat, jotka onnistuivat pääsemään hänen tyrmäänsä leivän ja viinin kanssa, pyysivät häntä toimittamaan vielä kerran pyhän uhrin heidän puolestaan. Kun Lukianoksella ei ollut pyhitettyä alttaripöytää, hän toimitti jumalallisen eukaristian oman rintansa päällä – alttarin, joka on todella kelvollinen ihmisen kuvakseen luoneelle Jumalalle.

Päivät kuluivat ja pyhä riutui ruoan ja juoman puutteesta. Epäjumalien palvelijat toivat Lukianosta kiusatakseen hänen eteensä pöydän, joka oli täynnä epäjumalille uhrattuja ruokalajeja, mutta hän kieltäytyi kaikesta. Aina kun he suostuttelivat häntä antamaan periksi, hän ilmoitti: ”Minä olen kristitty.” Lopulta hän antoi sielunsa Jumalan haltuun kaikessa nöyryydessä. Pyhän Lukianoksen ruumis heitettiin keisarin määräyksestä mereen, mutta delfiini toi sen selässään rantaan. Näin uskovaiset saivat haudata pyhän ruumiin kunniallisesti ja pääsivät osallisiksi siitä armosta, jota Lukianoksen pyhistä jäännöksistä huokui.

Pyhä Agileus surmattiin uskonsa tähden vuoden 300 tienoilla Karthagossa. Hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Roomaan. Häntä on kunnioitettu suuresti erityisesti Pohjois-Afrikassa. Pyhä Augustinus piti myöhemmin pyhän Agileuksen kunniaksi saarnan, joka on säilynyt meidän päiviimme saakka.

Edessan piispaa pyhää Barsaita (Barses) kunnioitettiin ympäri Lähi-itää hänen hyveidensä tähden. Hän julisti evankeliumia, teki ihmeitä ja puolusti ortodoksista uskoa areiolaisia vastaan. Keisari Valens (364–378) vieraili Edessassa vuonna 372 ja kristittyjen kauhuksi käski heitä valitsemaan kuoleman ja areiolaisuuteen kääntymisen välillä. Kun ihmiset menivät joukoittain odottamaan kuolemaa, keisari saatiin perumaan uhkauksensa.

Valens kuitenkin karkotti Nikean kirkolliskokouksen uskoa innokkaasti puolustaneen piispa Barsain Aradon saarelle Syyrian rannikon tuntumaan. Häntä seurasi suuri joukko oppilaita ja kannattajia. Uskovaisia tuli saarelle Edessasta saakka kuulemaan hänen opetuksiaan. Keisari määräsi Barsain siirrettäväksi Ala-Egyptin Oksyrhynkhosiin, mutta sielläkin kristityt pitivät pyhää piispaa sellaisessa kunniassa, että hänet päätettiin lähettää yhä kaukaisempaan karkotuspaikkaan, eristettyyn sotilasleiriin nykyisen Algerian tienoilla. Siellä pyhä Barsai kuoli rauhallisesti vuonna 378. Samana vuonna kuoli myös keisari Valens, ja ortodoksinen papisto palasi Edessaan ja otti kirkkojensa omaisuuden takaisin.

Pyhä Tekla syntyi Englannissa 700-luvun alkupuolella. Hän kilvoitteli nunnana Dorsetshiren Wimborne Abbeyssä pyhän Tettan johdolla. Vuonna 748 Tetta lähetti Teklan Saksaan lähetysmatkalle, jota johti Teklan sukulainen pyhä Lioba. Pyhä Tekla eli jonkin aikaa nunnana Tauberbischofsheimissä. Pyhä Bonifatius nimitti hänet Ochsenfürtin ensimmäiseksi abbedissaksi ja myöhemmin luostarin johtajaksi Würzburg-am-Mainin lähelle Kitzingeniin, jossa Tekla toimi suurimman osan elämästään. Sävyisyytensä ansiosta Tekla oli ihanteellinen esikuva paikallisille naisille, ja hänen oppineisuudestaan oli paljon apua paikallisille piispoille. Hän opetti paikallisille lapsille lukutaitoa ja kristinuskoa. Pyhä Tekla nukkui pois vuoden 790 tienoilla. Hänen reliikkinsä pysyivät Kitzingenissä vuoteen 1525 asti, jolloin protestanttinen rahvas häpäisi ja hajotti ne.

Pyhittäjäisä Euthymios syntyi keisari Leo Armenialaisen hallituskaudella (813–820) Galatian maakunnassa, nykyisen Ankaran lähistöllä. Kasteessa hän sai nimen Niketas. Hänen vanhempansa olivat kunnioitettuja ja varakkaita ihmisiä ja heillä oli hänen lisäkseen kaksi tytärtä. Kun Niketas oli 7-vuotias, hänen isänsä kuoli. Hänen hurskas äitinsä kasvatti hänet ortodoksiseen uskoon ja opetti kunnioittamaan pyhiä ikoneita. Vartuttuaan hän palveli jonkin aikaa armeijassa ja suostui sitten äitinsä pyynnöstä solmimaan avioliiton erään hurskaan ja rikkaan perheen tyttären kanssa. Liitosta hänelle syntyi yksi tytär.

Niketaksen sydän hehkui kuitenkin rakkautta kilvoituselämään. Vaivihkaa hän alkoi järjestää perheensä elämää omaa lähtöään silmällä pitäen. Hän antoi vanhemman sisarensa Marian vaimoksi hyvälle miehelle ja huolehti siitä, ettei hänen omalta puolisoltaan ja pikkutyttäreltään Anastasolta puuttuisi mitään hänen lähtönsä jälkeen.

Kerran yksi perheen hevosista karkasi. Niketas näki tilaisuutensa tulleen ja lähti muka sitä etsimään, mutta tosiasiallisesti hän pakeni erämaahan löytääkseen siellä Jumalan. Kulkiessaan hän saapui Olymposvuorelle Bityniaan, jossa noihin aikoihin sijaitsi Itä-Rooman valtakunnan tunnetuin kilvoittelukeskus. Siellä oli monia suuria luostareita ja niiden ympärillä eli tuhansia erakkoja joko täysin eristäytyneinä tai pienissä skiitoissa ohjaajavanhusten johdolla. Niketas halusi ennen kaikkea saada pyhän Joannikios Suuren siunauksen (4.11.) ja päästä hänen oppilaakseen. Nähdessään Niketaksen tulevan Joannikios tunsi hengessään, että tulija rakasti hyveitä, ja päätti panna hänet koetukselle. Hän sanoi oppilailleen: ”Tuo mies on ryöväri! Kuinka hän uskaltaa tulla tänne! Ottakaa hänet kiinni ja pankaa köysiin!” Niketas ei ollenkaan vastustellut, ja Joannikios ylisti oppilailleen hänen nöyryyttään. Niketas ei kuitenkaan jäänyt Joannikioksen oppilaaksi, vaan otti ohjaajavanhuksekseen Johannes-nimisen erakon.

Vuonna 824 Johannes vihki hänet pieneen skeemaan ja antoi hänelle nimeksi Euthymios. Sitten Johannes lähetti hänet lähellä sijaitsevaan Pissadeksen luostariin harjaantumaan kuuliaisuudessa ja päivittäisessä oman tahtonsa kieltämisessä. Euthymios teki innokkaasti kaikki hänelle annetut tehtävät. Hän piti itseään veljistä viimeisenä ja oli luostarin johtajan lisäksi kuuliainen kaikille muillekin veljille.

Euthymios rakasti ennen kaikkea rauhaa ja yksinäisyyttä. Siksi hän noin vuonna 858 lähti luostarista niiden levottomuuksien tähden, joita pyhän Fotioksen (6.2.) valinta Konstantinopolin patriarkaksi oli aiheuttanut munkkien keskuudessa. Hänen päämääränään oli Athosvuori, jolla tuohon aikaan asui vain ankaraa kilvoituselämää viettäviä erakoita. Hän tunsi kuitenkin, ettei hän ollut vielä kypsä tällaiseen kilvoitukseen. Niin hän hakeutui vielä muutamaksi vuodeksi tunnetun Olympoksen askeetin Teodoroksen luo täydentääkseen luostarikasvatustaan. Tämä vihki hänet suureen skeemaan.

Kaikkiaan Euthymios oli viettänyt 15 vuotta Olympoksella ennen kuin hän lähti Athokselle. Matkalla hän kohtasi miehen kotiseudultaan ja sai tietää, kuinka hänen vaimonsa, tyttärensä, äitinsä ja sisarensa surevat hänen kohtaloaan epätietoisina, mitä hänelle on tapahtunut. Miehen mukana hän lähetti heille pienen ristin ja luvan, että he voivat halutessaan kaikki ryhtyä nunniksi, minkä he tekivätkin. Euthymioksen omaisista vain hänen tyttärensä Anastaso solmi avioliiton.

Athokselta Euthymios löysi hengelliseksi isäkseen armenialaisen Joosefin, jonka hyve oli niin suuri, että hänen kuolemansa jälkeen hänen pyhäinjäännöksistään alkoi vuotaa tuoksuvaa öljyä. Kolmeksi vuodeksi he asettuivat luolaan päättäen olla poistumatta sieltä ja jättäen ravinnonsaantinsakin kokonaan hyvän Jumalan huoleksi. He selvisivät voitokkaina tästä yli-inhimillisestä kilvoituksesta ja saivat valaistumisen armon. Euthymios palasi vielä Olympokselle hakemaan luokseen iäkkään hengellisen isänsä Teodoroksen. Vanhuutensa ja sairauksiensa vuoksi Teodoros ei kuitenkaan pystynyt elämään Athoksella. Euthymios sijoitti hänet Tessalonikan lähelle ja palasi itse Athokselle viettämään hesykastista elämää. Pian hän sai kuulla Teodoroksen kuolleen ja meni Tessalonikaan kunnioittamaan tämän hautaa. Hän viipyi jonkin aikaa Tessalonikan ulkopuolella asuen pylvään päässä. Pylväästä käsin hän ohjasi luokseen tulevaa kansaa hyveen ja oikean uskon tielle. Ihmispaljous häiritsi kuitenkin hänen elämäänsä, ja niin hän päätti laskeutua alas pylväältä.

Euthymios palasi takaisin Athokselle saatuaan pappisvihkimyksen, jonka hän halusi sen vuoksi, että Athoksen askeetit voisivat useammin osallistua pyhään ehtoolliseen. Hänen elämänsä kävi kuitenkin Athoksellakin yhä levottomammaksi, koska muut kilvoittelijat parveilivat hänen luonaan neuvoja kysellen. Hän päätti siirtyä toveriensa Johannes Koloboksen ja Simeonin kanssa Pyhän Eustratioksen saarelle. Matkalla arabimerirosvot saivat heidät kiinni, mutta he pääsivät vapaiksi ja palasivat Athokselle. Sielläkin merirosvojen hyökkäykset yhä yleistyivät, ja he päättivät etsiä itselleen jonkin turvallisemman asuinpaikan.

Euthymios, Joosef Armenialainen ja eräät heidän oppilaansa asettuivat Khalkidikeen niemimaalle Brastan kylään, joka kuului Tessalonikaan. Siellä he viettivät enkelielämää kukin omassa keljassaan. Aika ajoin Euthymios kävi Athoksella, missä hän tunsi pääsevänsä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Kerran siellä ollessaan hän sai ilmestyksen, jossa häntä käskettiin uudistamaan lähellä Tessalonikaa Peristerai-vuorella sijaitseva hylätty luostari, niin että seudun asukkaat saisivat siitä siunausta. Hän asettui kahden oppilaansa Ignatioksen ja Efraimin kanssa luostarin raunioihin noin vuonna 871. Monien vaikeuksien keskellä heidän onnistui rakentaa uudelleen tuo apostoli Andreakselle omistettu luostari. Tessalonikasta ja lähiseudulta luostariin saapui runsaasti uusia veljiä. Vuonna 888 Euthymios perusti samalle seudulle myös nunnaluostarin, jonka igumeniaksi hän asetti nunnaksi ryhtyneen sisarensa Eufemian.

Näinä vuosina Euthymios harjoitti toisinaan askeettista kilvoitusta saman pylvään päällä, jolla hän oli oleskellut ensimmäisinä Tessalonikan vuosinaan. Parhaiten hän kuitenkin viihtyi Athosvuorella, jonne hän ajoittain vetäytyi päästäkseen yksinäisyyteen Jumalan kanssa. Vuonna 898 hän sai etukäteen tiedon kuolinpäivästään. Hän kutsui kaikki oppilaansa juhla-aterialle luostarin trapesaan ja antoi heille viimeiset kehotuksensa sekä siunasi heidät. Tahtoen viettää viimeiset päivänsä yksinäisyydessä hän siirtyi asumattomalle saarelle. Siellä hän antoi sielunsa Jumalalle täydellisessä rauhassa vain enkelten ja pyhien läsnä ollessa.

Pyhä Aurelia oli ensimmäisen kapetingihallitsijan Hugo Capetin (987–996) sukua oleva ranskalainen prinsessa, joka tahtoi omistautua kokonaan Jumalan palvelemiseen. Kun hänelle oltiin järjestämässä avioliittoa, hän karkasi kotoaan ja sulkeutui luostariin Strasburgin lähistöllä, jossa hän eli erakkoelämää 55 vuotta. Ainoastaan Ratisbonin piispa Wolfgang tiesi, missä hän oli ja että hän ylipäätään oli hengissä. Pyhä Aurelia kuoli vuonna 1027.

Pyhä Johannes meni nuorena luostariin. Konstantinopolin patriarkka vihki hänet vuonna 1350 vastaperustetun Nižni Novgorodin ja Suzdalin hiippakunnan piispaksi. Autuas esipaimen kylvi innokkaasti Jumalan sanaa hiippakunnassaan asuvien mordvalaisten keskuuteen. Hyvyydellään ja elävällä hurskaudellaan hän sai uskon tulen syttymään monien sydämiin. Hänen työnsä ja hyveensä ovat lukemattomat. Rukouksessa hän seisoi horjumattomana kuin patsas. Johannes oli vaitelias, sävyisä ja vihastumaton ja suhtautui samanlaisella rakkaudella niin rikkaisiin kuin köyhiin. Lisäksi hänellä oli opettamisen lahja, niin että monet tulivat Suzdalin ulkopuoleltakin pyytämään häneltä hengellistä ohjausta. Sairaita ja vanhuksia varten hän perusti sairaaloita ja köyhäintaloja.

Kerran Kristuksen kirkastumisjuhlan liturgian aikana ruhtinas Boris näki, miten pyhän Johanneksen kanssa palveli valoon ja kunniaan puettu olento. Ruhtinaan itsepintaisesti tiedustellessa, kuka tuo kanssapalvelija oli, pyhä Johannes tunnusti, että se oli Herran enkeli, mutta kielsi ruhtinasta kertomasta siitä kenellekään hänen eläessään. Nöyryydessään hän ei halunnut, että ihmiset saisivat tietää sen enempää hänen hyvistä töistään kuin Jumalan hänelle suomista lahjoista. Kun häneltä kysyttiin, mikä on suurin hyve, hän vastasi: ”Se jota harjoitetaan salassa.”

Vanhoilla päivillään pyhä Johannes luopui piispanvirasta ja vetäytyi Bogoljubovin luostariin, missä hänet vihittiin suureen skeemaan. Siellä hän harjoitti vaikenemiskilvoitusta paastoten ja rukoillen. Ennen autuasta kuolemaansa hän sairasti vähän aikaa, osallistui juuri ennen ruumiista erkanemistaan Kristuksen pyhiin salaisuuksiin ja nukkui Herrassa vuonna 1373. Hänen pyhä ruumiinsa siirrettiin Suzdaliin ja haudattiin katedraaliin, missä hänen haudallaan on tapahtunut paljon ihmeitä.

Piispa Afanasi (Sergei Saharov) syntyi vuonna 1887. Päätettyään opinnot Moskovan hengellisessä akatemiassa hän otti vastaan munkiksivihkimyksen. Vuosina 1917–1918 hän osallistui jumalanpalveluskomission jäsenenä Venäjän ortodoksisen kirkon kirkolliskokoukseen ja oli mukana laatimassa jumalanpalvelustekstejä kaikille Venäjän pyhille. Vallankumouksen jälkeen hänet vihittiin vuonna 1921 Vladimirin hiippakunnan apulaispiispaksi virkanimellä Kovrovin piispa. Piispaksi vihkimisestä ei ollut kulunut vielä vuottakaan, kun hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Siitä alkoi lyhyiden pidätysten sarja, jonka päätteeksi hänet karkotettiin kahdeksi vuodeksi Krasnojarskin alueelle Siperiaan.

Päästyään vapaaksi piispa Afanasi palasi Vladimiriin ja osallistui vuonna 1925 patriarkka Tiihonin hautajaisiin ja allekirjoitti asiakirjan ylimmän kirkollisen vallan siirtämisestä metropoliitta Pietarille (27.9). Pian alkoi uusi pidätysten sarja, jonka päätteeksi valtiollinen poliisi (GPU) kehotti Afanasia lähtemään Vladimirista ja luopumaan hiippakunnan johtamisesta. Piispa kieltäytyi jättämästä hänelle uskottua hiippakuntaa. Hänet vangittiin ja lähetettiin Solovetskin vankileirille. Seuraavat lähes 30 vuotta piispa Afanasi oli muutamaa vapaana viettämäänsä vuotta lukuun ottamatta vankiloissa ja vankileireillä eri puolilla Siperiaa. Kaikkien näiden vuosien aikana hän ei rikkonut paastoa, vaan luovutti paastosääntöjen vastaiset ruoka-annokset toisille vangeille.

Piispa Afanasin hengelliset lapset eivät hylänneet paimentaan tämän vankeusvuosina. Hän itse kirjoitti: ”Tavallisesti elämässä käy niin, että mitä pitempi on ero, sitä vähemmän pidetään yhteyttä, mutta kristillinen rakkaus muuttaa tämän asiain järjestyksen. Ensimmäisinä vankeusvuosinani sain noin 30 lähetystä vuodessa, mutta viimeisenä vuonna niitä tuli jo 200. Muistakoon Herra laupeudessaan kaikkia hyväntekijöitäni. Uskon, että he saavat aikanaan kuulla sanat: ’Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat... Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’ Piispa Afanasi.”

Vuonna 1954 piispa Afanasi sai luvan asettua asumaan Petuškin kylään Vladimirin alueelle. Tuolloin hän laati yhteenvedon kärsimysten täyttämästä elämästään: ”Tänä vuonna tulee kuluneeksi 33 vuotta piispaksi vihkimisestäni. Tuona aikana olen palvellut hiippakunnassa 33 kuukautta, vapaana mutta poissa työtehtävistä olen ollut 32 kuukautta, karkotettuna 76 kuukautta ja kahleissa ja katkerassa pakkotyössä 254 kuukautta.”

Aikalaiset kunnioittivat piispa Afanasia Kazanin marttyyripiispa Kirilin (7.11.) uskollisena seuraajana. Afanasi oli tutustunut häneen karkotusvuosinaan ja piti häntä hengellisenä isänään.

Piispa Afanasi kehotti hengellisiä lapsiaan pysymään Venäjän virallisen ortodoksisen kirkon yhteydessä, jonka päämiehen patriarkka Aleksi I:n kaikki ortodoksiset patriarkaatit olivat tunnustaneet. Niille, jotka pitivät joidenkin pappien toimintaa epäilyttävänä, hän kirjoitti: ”Herra lähettää enkelinsä toimittamaan sakramentit kelvottomien pappien sijaan. Noiden pappien toimittamat sakramentit koituvat heille itselleen tuomioksi, mutta uskolla niihin osallistuville ne koituvat pyhitykseksi”. Vielä hän sanoi: ”Heidän opetustaan tulee kuunnella, kun he opettavat hyvää. Heidän siunauksensa, jonka he antavat Jumalan nimessä, tulee ottaa vastaan. Mutta heidän vääriä tekojaan ei tule seurata, ettette tulisi osallisiksi vieraisiin synteihin.” Lopuksi hän varotti uskovia ajautumasta kirkon ykseyden ulkopuolelle.

Piispa Afanasi oli syvällisesti perehtynyt kirkon liturgiseen elämään. Hän kirjoitti tutkimuksen vainajien muistelusta ortodoksisessa kirkossa, mutta kieltäytyi nöyrästi hänelle myönnetystä teologian tohtorin arvosta samoin kuin hänelle tarjotusta arkkipiispan arvosta. Hän laati useita uusia rukouspalveluksia eri tilanteita varten ja kokosi venäläisten pyhien jumalanpalvelustekstejä. Vähän ennen kuolemaansa hän tuli otolliseksi näkemään ilmestyksessä Venäjänmaan pyhät, joiden muiston vaalimiselle hän oli omistanut elämänsä. Viimeisinä elinvuosinaan hän toimi ohjaajavanhuksena opettaen ja lohduttaen eri puolilta Venäjää luokseen tulevia uskovia. Piispa Afanasi nukkui pois vuonna 1962. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

16.10.

Vapahtajamme kärsimys maailman pelastuksen tähden toteutui Rooman valtiovallan alaisuudessa ja roomalaisten sotamiesten kätten kautta. Juudean maaherra Pilatus määräsi Herran pyhän kärsimyksen toimeenpanijoiksi ryhmän sotamiehiä. Heidän johtoonsa asetettiin sadanpäämies Longinos. Hän oli kotoisin Kappadokiasta mutta erään kirkollisen perimätiedon mukaan syntyjään juutalainen.

Longinos miehineen vei Kristuksen Golgatalle, ja he myös heittivät arpaa Hänen puvustaan. Longinos sai todistaa omin silmin Jumalan Pojan kärsimyksen ja kuoleman sekä nähdä kaikki tapahtuneet ihmeet. Kun maa vavahteli, aurinko pimeni, temppelin verho repeytyi, kalliot halkesivat, haudat aukenivat ja poisnukkuneita pyhiä nousi ylös, sadanpäämies Longinoksen sydämen silmät avautuivat ja hän huudahti: ”Totisesti, tämä mies oli Jumalan Poika!” (Matt. 27:54, Mark 15:39, Luuk. 23:47) Yksi sotilaista työnsi keihäänsä Kristuksen pyhään kylkeen, ja haavasta vuoti heti verta ja vettä. (Joh. 19:34)

Kun Kristus oli antanut henkensä ja otettu alas ristiltä, Longinos miehineen komennettiin vartioimaan Herran pyhää hautaa. Kolmantena päivänä enkeli ilmestyi haudalla pyhille naisille, ja sotamiehet joutuivat kauhun valtaan. Jotkut heistä menivät kertomaan juutalaisten ylipapeille, mitä oli tapahtunut. Ylipapit ja kansanvanhimmat päättivät tarjota Longinokselle ja hänen miehilleen suuren summan rahaa, jotta he alkaisivat levittää tietoa, että opetuslapset olivat tulleet yöllä ja varastaneet Kristuksen ruumiin vartijoiden nukkuessa. Mutta Longinos ja hänen kaksi sotilastaan Isauros ja Afrodisios kieltäytyivät rahasta, sillä ylösnousemuksen valo oli jo sarastanut heidän sydämiinsä.

Pyhä Longinos ja hänen kaksi sotilastaan jättivät armeijan ja sotilasvelvollisuutensa. He kuuntelivat jonkin aikaa apostolien opetusta ja lähtivät sitten kotiseudulleen Kappadokiaan, jossa Longinos julisti evankeliumia apostolien tapaan. Kun Pilatus sai kuulla tästä, hän kirjoitti keisari Tiberiukselle ja ilmiantoi Longinoksen. Sotamiehiä lähetettiin etsimään Longinosta, ja Jumalan johdatuksesta he tulivat kysymään vihjeitä hänen olinpaikastaan juuri siitä talosta, jossa Longinos itse majaili. Kuullessaan heidän asiansa Longinos ilahtui ja osoitti sotilaille aulista vieraanvaraisuutta, niin kuin Kristuksen opetuslapsen sopiikin. Sitten hän lupasi etsiä heidän tavoittelemansa miehet, jätti sotilaat lepäämään ja lähti ulos.

Longinos järjesti itselleen haudan ja kaiken mitä hautajaisissa tarvitaan, etsi sitten käsiinsä kaksi muuta sotilasta, ja he päättivät kohdata marttyyrikuoleman yhdessä. Sitten he menivät takaisin sotilaiden luokse, ja hän ilmoitti olevansa Longinos, jota he etsivät. Sotilaat ihmettelivät hänen rauhallisuuttaan ja vieraanvaraisuuttaan eivätkä olisi halunneet pidättää hurskasta miestä. Mutta pyhä Longinos vaati heitä kiirehtimään, jotta hän pääsisi toveriensa kanssa mahdollisimman pian Herransa luokse. Niin he mestasivat nämä kolme Kristuksen opetuslasta ja lähettivät Longinoksen pään Jerusalemiin. Kun Pilatus ja ylipapit olivat nähneet sen, pää heitettiin lantakuoppaan kaupungin ulkopuolelle.

Pitkän ajan kuluttua muuan varakas kappadokialainen leskinainen tuli pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän oli menettänyt näkönsä ja liikkui poikansa seurassa. Hän rukoili hartaasti saadakseen näkönsä takaisin, mutta tapahtuikin, että hänen ainoa poikansa kuoli yllättäen. Pyhä Longinos ilmestyi surun murtamalle naiselle unessa ilmoittaen paikan, jossa hänen päänsä oli, ja että nainen saisi näkönsä takaisin. Pitkällisen etsimisen jälkeen pää löytyi, ja siihen koskettuaan nainen sai näkönsä. Nainen suuteli hartaasti pyhää kalloa ja puhdisti sen huolellisesti. Yöllä nainen sai vielä unessa nähdä poikansa pyhän Longinoksen seurassa. Täynnä kiitollisuutta nainen vei pyhän pään takaisin Kappadokiaan ja asetti sen kirkkoon, jonka hän rakennutti pyhän kunniaksi.

Pyhän Longinoksen keihästä säilytettiin Antiokiassa. Ristiretkeläiset löysivät sen Pyhän Pietarin kirkon alta 14.7.1098. Tämän jälkeen pyhän Longinoksen kunnioitus elpyi lännen kirkossa entistä voimakkaammaksi.

Pyhä Elifius (Eloff) oli syntyjään Brittien saarilta, mutta teki elämäntyönsä Galliassa. Hän julisti evankeliumia Toulissa, jossa hän voitti Kristukselle noin 400 sielua. Keisari Julianus Luopion aikana Elifius, hänen veljensä Eucharius ja kaksi sisartaan mestattiin. Tämä tapahtui vuonna 362. Heidät haudattiin kukkulalle, jota heidän muistokseen kutsutaan nimellä Mount Eliph. Heidän reliikkinsä siirrettiin 900-luvulla Saksan Kölniin (Cologne).

Pyhä Gallus[1] syntyi Irlannissa vuonna 541 tai hieman sen jälkeen. Galluksen hurskaat vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan Bangorin luostariin, jossa hän ihastui askeettiseen elämään ja päätti omistautua Jumalan palvelemiseen. Hän perehtyi kirjoituksiin ja hänet vihittiin munkiksi. Gallus oli yksi kahdestatoista munkista, jotka lähtivät pyhän Columbanuksen (23.11.) matkaan ja perustivat Ranskaan kuuluisan Luxeuilin luostarin. Gallus auttoi hengellistä isäänsä lähetysmatkoilla, evankeliumin julistamisessa ja epäjumalien kukistamisessa.

Kun Columbanus vuonna 610 karkotettiin Ranskasta, Gallus vaelsi yhdessä hänen mukanaan Alppien yli nykyisen Sveitsin alueelle. Munkit asettuivat järven rannalle Zürichin alueelle, jossa ei ollut kristittyjä. Paikalliset asukkaat suhtautuivat heidän saarnaamiseensa vihamielisesti ja yrittivät tappaa heidät. Veljet siirtyivät seuraavaksi Konstanzjärven alueelle ja ottivat käyttöönsä Pyhän Aurelian kirkon, joka oli joutunut pakanoiden käsiin. Gallus, joka osasi paikallista kieltä, julisti kansalle kristinuskoa, rikkoi kirkkoon tuodut epäjumalankuvat ja heitti palaset järveen. Kirkon ympärille muodostui luostari. Gallus punoi verkkoja ja kalasti järvellä. Kyseisellä järvellä oli harjoitettu pakanallisia menoja, mutta nyt sen henget pakenivat munkkia, joka toisti lakkaamatta Jumalan nimeä.

Vuonna 612 alueen väki valitti munkeista hallitsijalleen, ja Columbanus lähti oppilaineen vaeltamaan kohti Italiaa. Gallus kuitenkin sairastui ja oli liian heikossa kunnossa lähteäkseen mukaan. Columbanus yritti kovasti saada Gallusta lähtemään matkaan ja jopa syytti häntä teeskentelystä, mutta Gallus jäi alueelle. Toivuttuaan hän asettui Steinachjoen varrelle ja eli siellä erakkoelämää muutaman kumppaninsa kanssa. Eräänä talvi-iltana he lämmittelivät nuotion ympärillä, eikä heillä ollut enää puuta. Silloin paikalle tuli karhu, joka toi heille tukin polttopuuksi.

Pyhä Gallus paransi rukouksillaan ruhtinas Cunzon tyttären Fridiburgan, joka oli frankkien kuninkaan Sigbertin kihlattu. Kiitollinen kuningas antoi Galluksen käyttöön kartanon Konstanzjärven rannalta luostarin perustamista varten. Hääpäivän koittaessa Fridiburga kuitenkin ilmoitti haluavansa omistautua Jeesukselle Kristukselle. Sigbert alistui Jumalan tahtoon ja toi morsiamensa alttarille kuningattareksi puettuna ja antoi hänet juhlallisesti Kristuksen Jumalan morsiameksi.

Gallukselle tarjottiin piispuutta kahteen otteeseen, mutta hän kieltäytyi kunniasta. Piispaksi vihittiin Galluksen suosituksesta Johannes-niminen diakoni. Gallus kieltäytyi myös Luxeuilin luostarin veljestön tarjoamasta apotin tehtävästä. Hän ilmoitti mieluummin palvelevansa kuin käskevänsä ja pysyi erakkona. Gallus rakennutti metsään kirkon, jonka ympärillä oli hänen kahdentoista kilvoittelutoverinsa ja oppilaansa keljat.

Pyhä Gallus kuoli ollessaan vierailemassa Arbonissa, Sveitsissä, vuoden 640 tienoilla. Hänen ruumiinsa siirrettiin ja haudattiin hänen kilvoittelupaikalleen, jossa alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhää Gallusta kunnioitetaan Sveitsin apostolina. Taiteessa hänet on kuvattu luostarin johtajana tai erakkona seisomassa sauva kädessään siunaten hänelle puuta tuovaa karhua. Galluksen kilvoittelupaikalle rakennettiin sata vuotta myöhemmin Pyhän Galluksen luostari, josta kasvoi Sveitsin johtava kristillisen kulttuurin keskus. Luostarissa laadittiin ja kopioitiin kirjallisuutta sekä harjoitettiin korkeatasoista kirkollista maalaus- ja säveltaidetta. Sankt Gallenin luostarin kirjaston maine on säilynyt meidän aikaamme saakka.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä muodoissa Gallonus, Gallunus, Gall, Gallo, Callo, Chelleh ja Gillianus.

Pyhä Kiara (Chier) oli irlantilainen neito, jonka hengellinen isä ja ohjaaja oli pyhä Finnian. Kiara eli Nenaghin lähellä Tipperaryn kreivikunnassa. Paikkaa kutsutaan nykyään hänen mukaansa Kilkearyksi. Hän nukkui pois vuoden 680 tienoilla.

Pyhä Bercharius oli Luxeuilin luostarin munkki, josta tuli Hautvilliersin luostarin ensimmäinen johtaja. Myöhemmin hän perusti vielä kaksi luostaria, Moutier-en-Derin munkeille ja Puelle-moutierin nunnille. Bercharius kävi pyhiinvaelluksella Roomassa ja Palestiinassa. Palattuaan hän asettui omaan luostariinsa. Vuonna 696 Bercharius ojensi johonkin rikkomukseen syyllistynyttä nuorta munkkia. Tämä vihastui ja tuli yöllä puukottamaan häntä. Bercharius kuoli saamaansa haavaan, mutta antoi anteeksi murhaajalleen, ja häntä kunnioitetaan marttyyrina.

Pyhä Lull (Lullus) syntyi Englannissa ja opiskeli Malmesburyn luostarissa, jossa hänet vihittiin diakoniksi. Vain 20-vuotiaana hän lähti lähetystyöhön Saksaan, jossa hän toimi pyhän Bonifatiuksen alaisuudessa ja sai tältä pappisvihkimyksen. Lull oli tunnettu oppineisuudestaan, ja piispa Bonifatius lähetti hänet Roomaan tapaamaan paavi Sakariasta (k. 752). Roomasta palattuaan Lullista tuli piispa Bonifatiuksen työtoveri ja lopulta seuraaja Mainzin piispanistuimelle. Lull osoittautui arvolliseksi seuraajaksi, sillä hän oli hyvä ja innokas lähetystyöntekijä. Hän keräsi kirjastoa ja levitti kirjoja tarmokkaasti. Vuonna 768 piispa Lull perusti uudelleen Hesseen Hersfeldin luostarin, jonne hän itsekin vetäytyi elämänsä lopulla. Pyhä Lull nukkui kuolonuneen luostarissaan vuonna 786.

Pyhä Jevpraksia oli ruhtinassukua ja maallikkonimeltään Jefrosinia. Hän solmi avioliiton Pihkovan ruhtinaan Jaroslavin kanssa, mutta tämä hylkäsi pian vaimonsa ja pakeni Pihkovasta Liivinmaalle, missä hän solmi uuden avioliiton saksalaisen naisen kanssa.

Yksin jäätyään Jevpraksia alkoi kilvoitella ja rukoilla. Vuonna 1243 hän rakennutti Velikajajoen varrelle Johannes Edelläkävijälle omistetun luostarin ja oli itse sen ensimmäinen igumenia. Pian hän sai kutsun Liivinmaalle tapaamaan entistä miestään. Matkalla hänen poikapuolensa murhasi hänet. Veriteon syytä ei tiedetä. Luultavasti se oli tarkoitettu kostoksi tappiosta, jonka saksalainen ritarikunta oli edellisenä vuonna kärsinyt taistelussa pyhää ruhtinas Aleksanteri Nevskiä vastaan.

Ruhtinattaren pyhäinjäännökset tuotiin Pihkovaan. Kymmenen päivää hänen kuolemansa jälkeen haudalla tapahtui ihme: Vapahtajan ikonista vuoti tuoksuvaa mirhaa 12 päivän ajan.

Pyhittäjä Longin oli Kiovan luolaluostarin portinvartija 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa. Hän kilvoitteli hyvin kuuliaisuustehtävässään ja sai kaikkitietävältä Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan, niin että hän näki luostariin tulevien ja sieltä lähtevien salaiset ajatukset. Hyviä ihmisiä hän vahvisti heidän hyvissä aikeissaan, mutta pahojen ajatukset hän paljasti armotta ja koetti saada heidät katumaan. Työntäyteisen elämänsä jälkeen hän siirtyi Herran luo, kaikkien Jumalaa kohti pyrkivien väsymättömäksi esirukoilijaksi.

Autuas Domna kilvoitteli houkkana Siperiassa Tomskin kaupungissa. Hän oli lähtöisin aatelisperheestä ja oli saanut hyvän koulutuksen. Hän vietti vaeltelevaa elämää ilman vakituista asuntoa. Hän kantoi yllään ikään kuin vaatteena lukemattomia erikokoisia nyyttejä, jotka olivat täynnä joutavaa rihkamaa ja roskaa. Kerran talvella Tomskin piispa lahjoitti hänelle turkin. Autuas puki sen kiitollisena harteilleen, mutta kahden tunnin kuluttua turkki oli jo erään kerjäläisen päällä. Kun piispa kuuli tästä, hän sanoi: ”Hupsu opettaa meitä viisaita. Kunpa mekin tulisimme edes ajatelleeksi tuollaista lähimmäisenrakkautta ja kärsivällisyyttä Kristuksen tähden!”

Yöllä taivasalla autuas Domna syventyi kenenkään häiritsemättä rukoilemaan. Päivisin hän kulki mielellään kaduilla lauleskellen ääneen hengellisiä lauluja. Usein hänet pidätettiin järjestyksen häiritsemisestä ja vietiin putkaan. Tämä oli muiden pidätettyjen mieleen, sillä kun kaupungin varakkaat kauppiaat kuulivat Domnan olevan pidätettynä, he lähettivät hänelle kasapäin piiraita, pullia, teetä ja sokeria. Autuas jakoi tämän kaiken vangeille, ja kun hänet vapautettiin, vankitoverit lausuivat toivomuksen, että hän tulisi pian uudelleen.

Elämänsä loppupuolella autuas Domna Karpovna sai selvänäkemisen lahjan. Hän nukkui pois vuonna 1872 ja hänet haudattiin Tomskin naisluostariin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

17.10.

Pyhä profeetta Hoosea Beerin poika oli Isaskarin jälkeläisiä ja eli 700-luvulla eKr. Hoosean nimi on samaa heprealaista juurta kuin Herramme Jeesuksen pyhä nimi ja viittaa ’pelastukseen’. Hoosea on ainoa Israelin eli pohjoisvaltakunnan profeetta, jonka julistus on säilynyt kirjallisessa muodossa. Hoosea oli ensimmäinen kirjaprofeetta ja hänen kirjansa on ensimmäinen Vanhan testamentin ”pienistä profeetoista”. Hoosea aloitti toimintansa Jerobeam II:n aikana (784–748 eKr.) Pyhät profeetat Aamos, Miika ja Jesaja toimivat samoihin aikoihin Juudean puolella.

Muiden profeettojen tavoin Hooseakaan ei välittänyt sanomaansa ainoastaan sanoin vaan myös teoin. Monet näistä teoista olivat niin epäsovinnaisia, että ne muistuttavat suuresti uuden liiton ajan houkkakilvoitusta. Jumala käski Hoosean mennä naimisiin uskottoman ilotytön kanssa, joka pettäisi häntä. Heille syntyi kaksi poikaa ja yksi tytär. Avioliitto oli symboli Israelin kansasta, joka oli uskoton liitolleen Jumalan kanssa ja antautui epäjumalien palvelemiseen mutta jota Jumalan rakkaus ei kuitenkaan hylännyt. Sydän murtuneena Hoosea kohotti äänensä profetian hengessä julistaen, että kansa oli pettänyt Herran rakkauden. Hän ilmoitti tulevat rangaistukset, pakkosiirtolaisuuden ja hajaannuksen – mutta myös Jumalan uskollisuuden, sillä Hän ei hylkää kansaansa vaan rakastaa sitä. ”Miten minä voisin hylätä sinut, Efraim, jättää sinut, Israel! Minun sydämeni heltyy, minut valtaa sääli. En anna vihani raivota, enää en tuhoa Efraimia. Minä olen Jumala enkä ihminen. Minä olen Pyhä, olen sinun lähelläsi, en tule luoksesi vihan vimmassa.” (Hoos. 11:8-9)

Pyhän Hengen innoittamana profeetta Hoosea ilmoitti yli 700 vuotta ennen Vapahtajan lihaksitulemista vanhan liiton uhrijärjestelmän ja aaronilaisen pappeuden loppumisen. ”Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja.” (6:6) Hoosea ilmoitti ennalta Kristuksen paluun Egyptin maasta: ”Egyptistä minä kutsuin poikani.” (11:1) Hoosea kuvaa myös kauniisti, kuinka Jumalan tunteminen leviää kaikkialle, sodat loppuvat ja rauha täyttää maailman. (2:20-23)

Ennen kaikkea profeetta Hoosea ilmoitti kolmantena päivänä tapahtuvan ylösnousemuksen ja kuoleman voittamisen: ”Missä on mahtisi, kuolema, missä on pistimesi, tuonela?” (13:14) Suurin salaisuus kätkeytyy kuitenkin siihen, että profetia ylösnousemuksesta on me-muodossa: ”Vain päivä tai kaksi, ja hän virvoittaa meidät, kolmantena päivänä hän nostaa meidät ylös, ja niin me saamme elää ja palvella häntä.” (6:2) Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) lausuu tätä jaetta selittäessään: ”Vapahtaja ei ole ainoastaan noussut kuolleista, vaan Hän on myös nostanut kuolleet ylös kanssaan.” Myös Gregorius Suuri (k. 604) kirjoittaa: ”Profeetta Hoosea näki, että lopussa koko ihmiskunta nousee ylös Herran ylösnousemuksen myötä.” Hoosean kirja onkin kirkkoisien suuresti rakastama.

Palveltuaan Jumalaa profeetallisessa tehtävässään yli 60 vuoden ajan Hoosea nukkui pois saavutettuaan korkean iän. Hänet haudattiin isiensä maahan. Ikoneissa hänet kuvataan vahvavartaloisena, harmaahiuksisena ja parrakkaana.

Heron oli pyhän Ignatios Antiokialaisen oppilas ja seuraaja Antiokian piispana 100-luvun alussa. Hän kaitsi laumaansa 27 vuotta, ja hengellisen isänsä tavoin kärsi marttyyrikuoleman Kristuksen tähden. Tämä tapahtui vuonna 136.

Solina oli gascognelainen neito, joka pakeni Chartresiin välttyäkseen joutumasta avioon pakanan kanssa. Hänet saatiin kiinni ja mestattiin Chartresissa vuoden 290 tienoilla. Pyhää neitsytmarttyyri Solinaa kunnioitetaan Ranskassa, erityisesti Poitiersissa, Angoulemessa ja Chartresissa.

Pyhä Anstrudis (Anstrude, Austru) oli laonilaisen Pyhän Johannes Kastajan luostarin perustajien pyhien Blandinuksen ja Salabergan tytär. Aviomiehensä suostumuksella pyhä Salaberga vetäytyi luostariin ja tuli sen johtajaksi. Anstrudis seurasi äitinsä tietä ja otti vastentahtoisesti vastaan luostarin johtajan tehtävän äitinsä kuoltua. Pyhä Anstrudis noudatti luostarisääntöä tunnollisesti, huolehti lämpimästi sisaristaan, teki aina hyvää köyhille ja kuunteli sisimmässään Jumalan ääntä. Monta kertaa hän valvoi läpi yön. Sunnuntaita ja juhlapäiviä lukuun ottamatta hän söi vain kerran päivässä.

Pyhä Anstrudis sai kirkastua niiden kärsimyksien kautta, joita hänelle järjesti Ebroïn, kaikkien tuon ajan pyhien vainoaja.[1] Anstrudiksen veli pyhä Baldwin murhattiin, ja myös Anstrudista alettiin uhkailla, mutta hänen viattomuutensa sai Ebroïnin jättämään hänet rauhaan. Pyhä Anstrudis kuoli vuonna 688.

Pyhittäjämarttyyri Andreas oli kotoisin Kreetan saarelta ja eli kuvainraastajakeisarin Konstantinos V Kopronymoksen (741–775) hallituskaudella. Varhaisesta lapsuudestaan Andreas kilvoitteli eri hyveissä ja vartuttuaan ryhtyi munkiksi. Kuultuaan ikonien puolustajien kärsimyksistä hän päätti matkustaa Konstantinopoliin puolustamaan oikeaa uskoa.

Konstantinopolissa Andreas meni Pyhän Mamaksen palatsiin, jossa keisari kuulusteli parhaillaan kunnioitettuja askeetteja ja kilvoittelijoita syyttäen heitä ikonien kunnioittamisesta. Näky järkytti Andreasta. Rohkeasti hän astui esiin ja sanoi keisarille: ”Oletko sinä todellakin kristitty?” Keisari suuttui tuntemattoman munkin röyhkeydestä ja usutti henkivartijansa hänen kimppuunsa. He löivät häntä häränsuoniruoskilla ja iskivät kivillä kasvoihin saadakseen hänet vaikenemaan. Suu veressä Andreas onnistui kuitenkin vielä sanomaan keisarille: ”Jos sinä, maanpäällinen hallitsija, rankaiset niitä, jotka turmelevat sinun patsaitasi ja kuviasi, kuinka paljon ennemmin sinun itsesi onkaan pelättävä Jumalan vihaa ja rangaistusta, kun tuhoat Herramme Jeesuksen Kristuksen ja hänen pyhiensä kuvia!”

Nämä sanat saivat keisarin raivoihinsa ja hän käski sitoa pyhittäjän ja raahata häntä pitkin toria. Kun torilla oleva kalakauppias kuuli, miksi Andreasta kidutettiin, hän otti terävän kalaveitsensä ja repi sillä irti pyhän Andreaan toisen jalan. Tähän kauheaan tuskaan pyhä Andreas kuoli. Hänen ruumiinsa vietiin paikkaan, joka tunnettiin nimellä Krisis, ’tuomio’, koska sinne heitettiin tuomittujen rikollisten ruumiit – siitä johtuu hänen lisänimensä krisisläinen, ’Tuomiolainen’.

Muutaman päivän kuluttua kaksitoista riivattua miestä eri seuduilta kokoontui yhteen ja meni ”tuomiopaikalle”. He kutsuivat kovasti huutaen avukseen pyhää Andreasta ja etsivät hänen ruumiistaan, jonka he lopulta löysivät ruumisröykkiöstä. He ottivat sen mukaansa ja hautasivat arvokkaasti. Samalla he kaikki parantuivat. Pyhän Andreaksen haudalla tapahtui myös muita ihmeitä.

Pyhittäjä Antoni oli syntyisin tveriläisestä ylhäisöperheestä. Hän oli jo nuorena kiinnostunut kilvoitteluelämästä ja jätti maailman kaikkine kiusauksineen saadakseen esteettä palvella Jumalaa jossakin yksinäisessä paikassa. Ensin hän kilvoitteli Ilmajärven rannalla pienessä luolassa viljellen itse raivaamaansa kasvimaata, josta hän sai elantonsa. Yöllä hän nousi useamman kerran rukoilemaan. Myöhemmin hän siirtyi Herran enkelin kehotuksesta jonkin matkan päähän Leohnovo-nimiseen paikkaan. Siellä hän tapasi pappismunkki Tarasin, joka vihki hänet munkiksi muuttamatta hänen nimeään.

Yhdessä pyhittäjät Antoni ja Tarasi rakensivat Leohnovoon kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi ja perustivat luostarin. Monet pelastusta kaipaavat, heidän joukossaan myös ylhäistä sukua olevia miehiä, tulivat kilvoittelemaan pyhittäjä Antonin ohjauksessa. Hän opetti heitä omalla esimerkillään ja yksinkertaisilla mutta täynnä elämänkokemusta olevilla sanoillaan. Opetukset putosivat hyvään maahan, ja luostarista tuli rauhan, veljesrakkauden, keskinäisen uhrautuvaisuuden ja muiden kristillisten hyveiden tyyssija.

Pyhittäjä Antoni kilvoitteli munkkina 56 vuotta ja sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Kerran luostarissa syttyi tulipalo ja yksi veljistä juoksi hätääntyneenä kertomaan siitä pyhittäjälle. Tämä rukoili kyynelsilmin Herraa, jolloin tuulen suunta kääntyi ja tuli sammui itsestään.

Vuonna 1611 ruotsalaiset joukot hyökkäsivät Novgorodin alueelle. Silloin metropoliitta Isidor kutsui kunnioittamansa vanhus Antonin turvaan Novgorodin kaupunkiin. Siellä vanhus sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Ristin ylentämisen juhlapäivänä hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja nukkui rauhassa pois 85 vuoden ikäisenä noin vuonna 1611. Hänet haudattiin Novgorodiin, sillä ruotsalaisten hyökkäys oli katkaissut yhteyden Leohnovon luostariin. Muutaman vuoden kuluttua olojen rauhoituttua pyhittäjä ilmestyi unessa kolme kertaa oppilaalleen Grigorille ja pyysi tätä siirtämään jäännöksensä luostariin. Pyhäinjäännöksiä siirrettäessä kaksi sokeaa sai näkönsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

18.10.

Toisin kuin muut apostolit, pyhä evankelista Luukas ei ollut syntyperältään juutalainen vaan kreikkalainen. Hän syntyi Antiokiassa ja oli ammatiltaan lääkäri. (Kol. 4:14) Hän opiskeli eri tieteenaloja ja matkusteli paljon etsien viisautta ja harjoittaen älyään. Lääkärintoimensa ohella hän oli taitava maalari. Hän tunsi myös Mooseksen lain ja juutalaisten tavat perinpohjin ja osasi hepreaa ja arameaa. Todennäköisesti hän oli kääntynyt juutalaisuuteen. Luukkaan sivistyneisyys näkyy hänen kirjoittamansa evankeliumin ja sen jatko-osan Apostolien tekojen hienostuneessa kielessä.

Aleksandriassa jo varhain tunnetun perimätiedon mukaan Luukas oli yksi niistä seitsemästäkymmenestä apostolista, jotka Herra lähetti pareittain julistamaan evankeliumia. Myöhemmin Luukas oli Jerusalemissa Vapahtajan kärsimyksen aikana. Hän seurasi tapahtumia etäältä ja oli epätoivon murtama. Pääsiäisaamuna hän kulki Kleopaan kanssa Emmauksen tiellä Herran kuoleman järkyttämänä, kun Kristus ilmestyi heille, ja alkoi selittää heille Raamatun kirjoituksia. Apostolit eivät kuitenkaan ymmärtäneet puhuvansa Herransa kanssa ennen kuin hän leipää murtaessaan ilmaisi heille itsensä. (Luuk. 24:16-24) Samassa Herra katosi heidän luotaan, ja he lähtivät täynnä intoa takaisin kohti Jerusalemia ja liittyivät toisten apostolien joukkoon. Kun he olivat koolla puhumassa näistä asioista, Herra itse tuli heidän keskelleen, nuhteli heidän epäuskoaan ja pyysi heitä koskettamaan Häntä.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina, Luukas oli Jerusalemissa koolla yhdessä Jumalanäidin ja muiden apostolien kanssa. Erään kertomuksen mukaan Luukas matkallaan Antiokiaan julistamaan ilosanomaa Messiaan tulemisesta pysähtyi Samarian pääkaupunkiin Sebastiaan ja löysi siellä ollessaan Johannes Edelläkävijän maatumattomat pyhäinjäännökset. Paikalliset kristityt eivät antaneet koko pyhää ruumista hänelle, mutta hän sai mukaansa Edelläkävijän oikean käden, joka oli koskettanut Herran päätä Jordanilla. Tämän verrattoman arvokkaan pyhäinjäännöksen Luukas toi mukanaan kotikaupunkiinsa Antiokiaan.

On kuitenkin olemassa myös täysin toisenlainen traditio, jonka mukaan Luukas ei lainkaan tuntenut Herraa tämän maanpäällisen elämän aikana, vaan kääntyi kristityksi vasta Paavalin vaikutuksesta – kenties vuonna 42 Paavalin ja Barnabaksen tullessa julistamaan Antiokiaan. Tätä näkemystä edusti muun muassa Johannes Krysostomos, mutta kirkon ajattelussa tämä kanta jäi vähemmistöön.

Joka tapauksessa Paavali ja Luukas aloittivat yhteistyönsä Antiokiassa. Luukas oli mukana Paavalin toisella lähetysmatkalla vuoden 53 tienoilla. Sen jälkeen Luukas viipyi Filippissä, jossa hän toimi muutamia vuosia vasta perustetun seurakunnan johdossa. Sitten hän liittyi Paavalin seuraan tämän kolmannelle lähetysmatkalle ja seurasi häntä Makedoniasta aina Jerusalemiin saakka. He keräsivät Korintin kristityiltä lahjoituksia Jerusalemiin vietäväksi.

Luukas oli Paavalin kanssa myös silloin, kun Paavali vangittiin Jerusalemissa vuonna 57. Kaksivuotisen vankeutensa jälkeen Paavali vetosi keisariin, joten hänet lähetettiin Roomaan. Luukas lähti hänen mukanaan, mutta heidän laivansa haaksirikkoutui Maltan rannikolla. Luukas pysyi Paavalin rinnalla aina tämän marttyyrikuolemaan saakka. Kirjeissään Paavali mainitsee kiitollisena, että ”Luukas yksin” on hänen seuranaan Roomassa (2. Tim. 4:11).

Eusebiuksen mukaan Luukas kirjoitti evankeliuminsa ennen Paavalin kuolemaa, mutta Hieronymuksen mukaan vasta sen jälkeen. Edellisessä tapauksessa hän kirjoitti sen Roomassa, jälkimmäisessä Jerusalemissa. Joka tapauksessa Luukkaan evankeliumi on kirjoitettu erityisesti ei-juutalaisia kristittyjä varten. Luukas kertoo tapauksista, joissa Jeesus ylistää roomalaista sotapäällikköä tai muita ei-juutalaisia. Luukas korostaa myös Jeesuksen rakkautta köyhiin ja yhteiskunnan laitapuolen kulkijoihin. Luukas on myös ainoana evankelistana tallentanut vertaukset kadonneesta lampaasta, laupiaasta samarialaisesta, fariseuksesta ja publikaanista sekä rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Luukas korostaa Kristuksen rakkautta ja sääliä ihmiskuntaa kohtaan, jota parantamaan Hän on tullut.

Kerronnassaan Luukas ottaa monin paikoin esiin miehiä ja naisia vuorotellen osoittaen näin, että Kristus on tullut yhtä lailla molempia sukupuolia varten. (Luuk. 4:31-39, 7:1-17, 8:26-56) Luukas myös esittää Jeesusta seuranneiden ja auttaneiden naisten roolin selkeämmin kuin muut evankelistat. Kenties hän kiinnitti tähän huomiota siksi, että oli oppinut Kristuksesta paljon Jumalansynnyttäjältä itseltään. Samasta syystä hän myös kertoo eniten Jeesuksen elämänvaiheista ennen Hänen julkista toimintaansa.

Luukas kirjoitti evankeliuminsa jatko-osaksi Apostolien teot, jonka hän omisti kristityksi kääntyneelle Akhaian maaherralle Teofilokselle. Sekä Eusebiuksen että Hieronymuksen mukaan Apostolien teot kirjoitettiin Paavalin vankeuden aikoihin, mutta pyhän Ireneoksen mukaan vasta Paavalin kuoleman (vuonna 67) jälkeen. Luukas keskittyy kerronnassaan erityisesti rakkaaseen hengelliseen isäänsä Paavaliin, jonka työlle Apostolien teot on suuri kunnianosoitus. Roomassa Paavali vapautettiin kahden vuoden vankeuden jälkeen, ja hän lähti yhdessä Luukkaan kanssa evankeliointimatkalle. Pian kuitenkin keisari Nero aloitti Roomassa kristittyjen vainon. Kun Paavali palasi kaupunkiin rohkaisemaan uskovia, hänet vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Luukas tuskin oli kaukana, kun Paavali surmattiin, vaikka ei tästä kirjoituksissaan kerrokaan.

Luukkaan myöhemmistä vaiheista on kaksi näkemystä. Mahdollisesti hän kuoli pian sen jälkeen, kun oli saanut evankeliumin valmiiksi. Jotkut ovat sitä mieltä, että Apostolien tekojen loppu osoittaa kirjan jääneen keskeneräiseksi.

On kuitenkin olemassa perimätieto, jonka mukaan Luukas eli naimattomana ja kuoli marttyyrina vasta 84-vuotiaana julistettuaan evankeliumia Italiassa, Dalmatiassa ja Makedoniassa. Vielä vanhalla iällä hän lähti lähetysmatkalle Pohjois-Afrikkaan kulkien Libyan lävitse Kristuksesta kertoen. Simeon Metafrasteksen mukaan pyhä Luukas vihki pyhän Abilioksen Aleksandrian toiseksi piispaksi. Kreikkaan palattuaan Luukkaasta tuli Boiotian Theban piispa. Hän vihki pappeja ja diakoneja, perusti seurakuntia ja paransi rukouksillaan sekä mieleltään että ruumiiltaan sairaita.

Kirkollisen perimätiedon mukaan pyhä Luukas oli myös ensimmäinen ikonimaalari. Hän maalasi ensimmäisen Jumalansynnyttäjän kuvan jo tämän eläessä. Kun hän toi sen ja kaksi muuta vastaavaa maalaamaansa kuvaa Marian nähtäväksi, tämä lausui: ”Olkoon minusta syntyneen armo niiden yllä.” Luukkaan kerrotaan myös maalanneen ensimmäisen ikonin pyhistä Pietarista ja Paavalista.

Pyhän apostoli ja evankelista Luukkaan marttyyrikuolema tapahtui Boiotiassa. Epäjumalienpalvelijat ottivat hänet kiinni, ruoskivat hänet ja naulasivat kiinni oliivipuuhun. Hänen haudallaan alkoi 300-luvulla vuotaa mirhaa ja tapahtua paljon ihmeitä. Mirha osoittautui parantavaksi erityisesti silmäsairauksissa. Vuosisadan puolivälissä keisari Konstantinus Suuren poika Konstantius II siirrätti apostoli Luukkaan pyhäinjäännökset Konstantinopoliin, jossa ne asetettiin Pyhien apostolien kirkkoon yhdessä apostolien Andreaksen ja Timoteoksen jäännösten kanssa. Nämä rakastetut ja suuresti kunnioitetut jäännökset olivat kirkossa aina vuoteen 1204, jolloin ristiretkeläiset veivät ne Roomaan. Pyhää Luukasta on kunnioitettu erityisesti lääkärien, ikonimaalarien ja taiteilijoiden suojelijana. Profeetta Hesekielin kuvaama siivekäs härkä, joka mainitaan myös Ilmestyskirjassa, on evankelista Luukkaan vertauskuva. Tämän oivalsi ensimmäisenä pyhä Irenaios toisella vuosisadalla.

Mnason kääntyi kristinuskoon oltuaan aikaisemmin epäjumalanpalvelija. Paikallisen perimätiedon mukaan kyseessä on sama Mnason, jonka luona apostoli Paavali seuralaisineen asui viimeisellä käynnillään Jerusalemissa ja joka kuului apostoli Paavalin varhaisimpiin opetuslapsiin (vrt. Ap.t. 21:16). Hän seurasi pyhää Teodorosta (6.10.) Roomaan ja Jerusalemiin ja paluumatkalla hänestä tuli pyhän Herakleideksen (17.9.) oppilas.

Kerran Mnason kaatoi Tamarsoksessa kumoon Asklepioksen patsaan ja koko temppelin kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä. Epäjumalanpalvelijat hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta hän sokaisi heidät puhaltamalla heihin päin. Kun he tunnustivat Kristuksen voiman, hän paransi heidät ja kastoi 300 henkeä. Hän lähti pyhän Herakleideksen kanssa lähetysmatkalle Pafokseen, jossa he tekivät paljon ihmeitä.

Herakleideksen kuoleman jälkeen Mnasonista tuli tämän seuraaja Tamarsoksen piispanistuimelle. Hän kuoli elettyään hyvän vanhuuden ja nimitettyään Rhodonin seuraajakseen.

Asklepiades oli järjestyksessä kymmenes Antiokian piispa. Hän nousi istuimelleen pyhän Serapionin jälkeen vuonna 211/212. Ilmeisesti Asklepiades kuoli rauhallisesti, mutta hänet on luettu marttyyrien joukkoon, koska hän joutui eläessään kärsimään paljon vainoa. Pyhä Asklepiades kuoli vuonna 217/218.

Pyhä Athenodoros syntyi Kappadokian Kesareassa. Veljensä Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.) tavoin hän kääntyi kristityksi. He opiskelivat yhdessä Kesareassa Origeneksen johdolla, ja molemmista tuli piispoja. Oppineisuudestaan tunnetun Athenodoroksen piispanistuin oli Pontoksen alueella. Hän kärsi marttyyrikuoleman vuoden 269 tienoilla.

Pyhä Justus oli yhdeksänvuotias kristitty, jonka roomalaiset sotilaat surmasivat, koska hän ei suostunut paljastamaan kahden muun kristityn piilopaikkaa. Tämä tapahtui vuonna 287 nykyisen Ranskan alueella. Paikka tunnetaan nykyään nimellä Saint-Just-en-Chaussee. Lapsimarttyyri Justus oli keskiajalla erittäin suosittu pyhä Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä ja Englannissa. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Pariisissa.

Pyhittäjäisä Julianos (syyriaksi Juliana) Saba eli 300-luvulla Pohjois-Mesopotamiassa nykyisen Turkin ja Syyrian raja-alueilla. Hänen nimityksensä Saba on syyriaa ja tarkoittaa ’vanhusta’. Julianos jätti maailman ja kaiken mitä siinä on ja lähti kilvoittelemaan erämaan yksinäisyyteen. Hän asui synkässä luolassa kaukana ihmisasutuksesta, söi kerran viikossa suolalla höystettyä leipää ja joi henkensä pitimiksi vettä läheisestä lähteestä. Hän veisasi psalmeja ja keskusteli Jumalan kanssa puhtaassa rukouksessa, ja Jumalan sanat olivat hänelle hunajaa makeampia. Jumalallinen rakkaus täytti hänen olemuksensa niin, että hän näytti olevan poissa ruumistaan, sillä hän ei enää välittänyt tämänpuoleisista vaan katseli öin ja päivin todellista Rakkauttaan.

Julianos ei voinut pitää valoaan pitkään kätkössä. Ne, joiden sydän janosi ikuiseen elämään kumpuavaa elävää vettä, löysivät hänen luolansa ja jäivät hänen ohjattavikseen. Oppilaiden lukumäärä nousi vähitellen sataan. He kaikki elivät äärimmäisessä köyhyydessä syöden vain kasveja ja leipää. Yöllä he kokoontuivat luolalle veisaten Jumalan ylistystä aamuun asti. Auringon noustessa he hajaantuivat pareittain ympäri erämaata ja rukoilivat vuorotellen niin, että toinen luki 15 psalmia ja toinen teki maahankumarruksia sydämen rukoukseen syventyneenä. Lopuksi he vaihtoivat vuoroja, ja jatkoivat näin iltaan asti. Sitten he lepäsivät hetken ja lähtivät luolalle yövigiliaansa.

Pyhä Julianos kiusaantui saamastaan ylistyksestä ja maineesta ja päätti lähteä muutaman oppilaansa kanssa pyhiinvaellukselle. He kävelivät halki Lähi-idän erämaiden kantaen leipänsä ja suolansa mukanaan eivätkä poikenneet kyliin tai kaupunkeihin. He pääsivät Siinain vuorille asti ja rakensivat sinne pienen kappelin lähelle kiveä, jonka taakse Mooses oli kätkeytynyt saadessaan nähdä Jumalan. Sen jälkeen he palasivat omalle kotiseudulleen.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363), joka vastusti kiivaasti kristinuskoa, oli tulossa sotaretkelle persialaisia vastaan, kristityt pelkäsivät joutuvansa taas vainon kohteeksi. He tulivat Julianoksen luokse ja pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan Herraa. Vanhus rukoili kymmenen päivää. Sen jälkeen hän rohkaisi uskovia kertoen heille, että tyrannin kuolema ei olisi kaukana. Julianus Luopio kuoli sotaretkellään.

Seuraava keisari Jovianus (363–364) oli kuitenkin areiolainen ja alkoi vainota ortodoksisia kirkon johtajia. Antiokian piispa pyhä Meletios joutui pakenemaan Syyrian vuorille seuraajineen. Osa heistä tuli Julianoksen luokse pyytämään hänen esirukouksiaan ja tukeaan. Antiokian areiolaiset väittivät kuuluisan erakko Julianoksen olevan puolellaan. Tämän kuullessaan Julianos päätti jättää erämaan rauhan kirkon edun tähden ja lähteä kohti Antiokiaa.

Matkalla Julianos yöpyi erään rikkaan rouvan kodissa. Rouva kuunteli Julianosta niin lumoutuneena, että unohti seitsemänvuotiaan poikansa, joka leikkimässä ollessaan putosi kaivoon. Palvelijat luulivat lapsen kuolleen ja kertoivat onnettomuudesta, mutta nainen ei menettänyt malttiaan vaan kävi rauhallisesti sulkemassa kaivon kannen ja meni palvelemaan vierastaan. Vasta kun Julianos pyysi naista tuomaan poikansa saamaan siunauksen, nainen tunnusti mitä oli tapahtunut. Julianos juoksi oikopäätä kaivolle, nojautui kaiteen yli ja näki lapsen uiskentelevan iloisena vedessä. Kun he vetivät pojan ylös, tämä kertoi nähneensä kaivossa Julianos-vanhuksen, joka kannatteli häntä veden pinnalla.

Antiokiassa pyhä Julianos vastaanotettiin valtavan innostuksen vallitessa. Väkeä tungeksi hänen ympärillään. Kaikki halusivat nähdä hänet ja parantua vaivoistaan. Antiokiassa oli tuolloin myös Johannes-niminen nuorukainen, joka tuolloin ei ollut vielä kastettu mutta joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Krysostomos (13.11.). Kun Johannes Krysostomos myöhemmin saarnasi Efesolaiskirjeen pohjalta, hän ylisti Julianoksen nöyryyttä ja kilvoituksia pitäen hänen nimeään kuninkaiden nimiä kunniakkaampana.

Antiokiasta Julianos nousi kaupunkia ympäröiville vuorille, joiden luolissa apostoli Paavali oli aikoinaan piileskellyt. Siellä Jumala salli hänen sairastua kovaan kuumeeseen, jotta kansa uskoisi hänenkin olevan vain ihminen. Toiset munkit ihmettelivät, mitä ihmiset ajattelisivat tullessaan pyytämään parantumista mieheltä, joka itse oli sairas, mutta Julianos rohkaisi heitä olemaan epäilemättä. Julianos nousi ja alkoi rukoilla. Pian hän alkoi hikoilla ja kuume hellitti. Hän paransi rukouksillaan useita ihmisiä, muun muassa ramman, ja tämä vahvisti suuresti kaikkien uskoa.

Julianos kävi vielä vahvistamassa Kyrroksen kristittyjä ja palasi sen jälkeen oppilaidensa luokse erämaahan. Vuonna 367 hän siirtyi iloiten kaipaamaansa elämään, jossa ei ole surua eikä huokauksia. Pyhän Julianos Saban muistoa on vietetty myös 17.1.

Pyhä Monon oli irlantilainen tai skotlantilainen munkki tai pyhiinvaeltaja, joka vaelteli Euroopan mantereella ja päätyi elämään erakkona Belgian Ardennes’ssa. Paikallinen väki kunnioitti häntä suuresti. Vuoden 645 tienoilla pyhän Mononin keljaan tuli varas, joka murhasi pyhän kilvoittelijan, koska tämä oli moittinut hänen elämäntapaansa. Pyhän Mononin haudalla Nassognessa (Nassau) alkoi tapahtua ihmeitä, ja paikalle rakennettiin Jumalanäidille omistettu kirkko.

Pyhittäjät Simeon ja Teodoros olivat veljeksiä. He elivät 800-luvulla ja olivat kotoisin Tessalonikasta. Jo nuorina he ryhtyivät munkeiksi. He viettivät joitakin vuosia Athosvuorella, jossa tuolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä luostarielämää. Pyhittäjä Simeon lienee ollut pyhittäjä Euthymios Uuden (15.10.) kilvoittelukumppani Athoksella.

Athokselta veljekset vaelsivat Pyhään maahan. Matkan varrella he pyrkivät tapaamaan pyhiä kilvoittelijoita eri seuduilla. Jerusalemissa molemmat näkivät samanlaisen näyn. Kaikkein pyhin Jumalanäiti ilmestyi heille yhdessä apostolien Paavalin, Luukkaan ja Andreaksen kanssa. Hän ilmoitti valinneensa heidät löytämään apostoli Luukkaan maalaaman ihmeitä tekevän ikoninsa, jonka kristityt olivat kuvainraastajien vainoja pelätessään piilottaneet salaiseen paikkaan Peloponnesokselle.

Veljekset lähtivät kohti Peloponnesosta kertoen matkansa varrella ihmisille Jumalan suurista teoista. Perille tultuaan he olivat epätietoisia, minne heidän pitäisi mennä. Selinosjoen yläjuoksulla yöpyessään he molemmat näkivät jälleen samat apostolit, jotka olivat ilmestyneet unessa heille Jerusalemissa. Nämä kehottivat heitä vaeltamaan noin kaksi tuntia itään päin. Buraikos-joen rannalla he kohtaisivat Eufrosyne-nimisen neidon paimentamassa vuohia. Tämä auttaisi heitä.

Pyhittäjät tekivät neuvon mukaan ja he kohtasivat todellakin Eufrosyne-nimisen tytön. Tämä kertoi, että yksi vuohipukki hänen laumastaan oli vuorella laiduntaessaan mennyt useamman kerran jonnekin, mistä se oli palannut parta märkänä. Munkkien tuloa edeltävänä päivänä Eufrosyne oli seurannut sitä nähdäkseen, missä se käy juomassa. Hän oli tullut niin valtavaan luolaan, että siellä kasvoi jopa puita, ja löytänyt sieltä kirkkaan lähteen. Yhtäkkiä hän oli kuullut äänen: ”Eufrosyne! Eufrosyne!” Ylös katsahtaessaan hän oli nähnyt Jumalanäidin ikonin murattiköynnösten seassa. Ääni oli vielä sanonut: ”Älä pelkää. Minä olen Jeesuksen Kristuksen äiti, jota sinulla on tapana kutsua avuksesi.” Eufrosynelle oli myös ilmoitettu munkkien tulosta.

Pyhittäjät lähtivät Eufrosynen johdolla kiipeämään luolaan. Siellä he näkivät ikonin loistavan murattien keskeltä ja kumarsivat sitä riemuissaan. He jäivät luolaan yöksi ja jo seuraavana päivänä alkoivat raivata sitä puhtaaksi liiasta kasvillisuudesta. He siirsivät ikonin pois luolasta ja polttivat siellä kasvaneet piikkipensaat sekä kuivuneet oksat ja lehdet.

Pyhittäjät rakensivat keljat itselleen ja luolasta he tekivät kirkon. Pian heidän luokseen saapui muitakin kilvoittelijoita ja vähitellen paikalle syntyi Jumalanäidille omistettu Suuren luolan luostari, joka ikoneineen on edelleen Kreikan tunnetuimpia pyhiinvaelluspaikkoja. Eufrosyne ei Jumalanäidin äänen kuultuaan tahtonut enää elää maailmassa. Häntä varten rakennettiin luostarin lähistölle pieni asumus.

Pyhittäjät elivät vanhoiksi ja kuolivat rauhallisesti, ensin Simeon ja muutaman päivän kuluttua Teodoros. Pian heitä seurasi myös Eufrosyne, joka oli kuollessaan 54-vuotias. Hänet haudattiin asuntonsa lähellä sijaitsevaan pieneen kirkkoon, jota alettiin kutsua Pyhän Neidon kirkoksi.

Pyhittäjä Daavid kilvoitteli aluksi pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen ohjauksessa tämän luostarissa. Myöhemmin hän eli erakkona Serpuhovin lähistöllä. Hän perusti Kristuksen taivaaseen astumiselle pyhitetyn Daavidin erakkolan ja siirtyi Herran luo vuonna 1520.

Uusmarttyyrit Gabriel ja Kyrmidoles (Kirmidol) elivät Kairossa, Egyptissä 1500-luvun alussa. He olivat sivistyneitä kristittyjä nuorukaisia, jotka työskentelivät virkamiehinä ja asuivat moskeijan vieressä. Eräät muslimit kadehtivat heitä ja heidän lahjojaan, ja nuorukaisten kristillinen usko ärsytti heitä. He menivät panettelemaan Gabrielia ja Kyrmidolesta emiiri Hair Mekille väittäen heidän heittävän roskansa ja likavetensä päin moskeijan muuria.

Emiiri uskoi syytöksiin ja haetutti Gabrielin ja Kyrmidoleksen paikalle. Kun he tulivat sisään, emiiri mieltyi heidän olemukseensa ja alkoi houkutella heitä kääntymään islamiin. Nuorukaiset vastasivat rohkeasti: ”Me olemme kristittyjä ja uskomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen.” Nähdessään heidän horjumattomuutensa emiiri määräsi heidät tutkintavankeuteen. Sotilaat veivät heidät pois väkivalloin ikään kuin he olisivat olleet rikollisia solvaten ja lyöden heitä. Kun heidän uskoaan kysyttiin, he sanoivat vain: ”Me olemme kristittyjä ja uskomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen.” Muslimit joutuivat raivon valtaan ja vaativat heitä tunnustamaan, että islam on totuus. Marttyyrit vastasivat pelottomasti: ”Emme kiellä uskoa, jonka olemme saaneet esi-isiltämme, vaan pysymme uskossamme horjumattomina loppuun saakka. Mitä teidän uskoonne tulee, me emme pidä sitä minään. Hylkäämme sen vääränä ja turhana.” Tuomarit uhkasivat heitä kidutuksilla ja kuolemalla, elleivät he luopuisi pilkastaan ja kääntyisi muslimeiksi.

Kyrmidoleksen äiti tuli paikalle tahtoen nähdä poikansa ja rohkaista häntä. Väki kävi myös hänen kimppuunsa repien hänen vaatteensa, hakaten häntä ja heittäen hänet ulos. Gabriel nousi seisomaan ja lausui: ”Te väärämieliset ja laittomat tuomarit! Te ette voi tehdä mitään erottaaksenne meidät Kristuksen uskosta. Omaisuus, kunnia, rakkaus vanhempiin, kidutukset, uhkailut ja minkäänlainen lupaamanne kuolema ei saa meitä luopumaan. Tässä on kaulamme, tehkää mitä haluatte ja tehkää se nopeasti.” Myös Kyrmidoles sanoi olevansa valmis kuolemaan. Silloin muuan muslimi raivostui niin, että puukotti Kyrmidolesta rintaan ja paiskasi hänet maahan. Toinen hyppi hänen rintansa päällä, ja Kyrmidoles jäi makaamaan puolikuolleena. Lopulta joku otti ison kiven ja ruhjoi sillä hänen pyhän kallonsa. Joku toinen kaivoi vielä silmät hänen päästään. Tällä tavoin iäti muistettava Kyrmidoles antoi sielunsa Jumalan haltuun ja sai Kristukselta marttyyrien voitonseppeleen.

Sotilaat löivät myös pyhän Gabrielin maahan ja pistelivät häntä puukoilla. He hakkasivat irti hänen oikean kätensä ja lopuksi katkaisivat hänen kaulansa. Näin myös Gabriel sai voittopalkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1522 pyhien marttyyrien ollessa vain 20-vuotiaita.

Muslimit tahtoivat vielä häpäistä heidän ruumiinsa. Niitä vedettiin pitkin katuja kaupungin ulkopuolelle ja heitettiin tuleen. Pyhät ruumiit tuntuivat kuitenkin vastustavan tulta, ja kesti kaksi päivää ennen kuin ne olivat palaneet. Sen jälkeen eräät arabit keräsivät sen mitä luista oli jäljellä ja myivät ne kristityille.

Pyhän Gabrielin pää jäi polttamatta. Elias-niminen kristitty osti sen arabeilta ja antoi sen Aleksandrian patriarkka Joakimille (k. 1567). Patriarkka kokosi jäljelle jääneet reliikit, voiteli ne tuoksuvilla aineilla ja asetti ne arkkuun, jota säilytti omassa huoneessaan. Myöhemmin hän siirsi kallisarvoiset reliikit Kairon Pyhän Nikolaoksen kirkkoon. Monia ihmeitä on tapahtunut niille, jotka ovat uskossa kunnioittaneet ja suudelleet pyhän Gabrielin reliikkejä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

19.10.

Profeetta Joel Petuelin poika oli syntyjään Rubenin sukukuntaa. Hän eli Juudan valtakunnassa ilmeisesti noin 800 eKr., sillä hän mainitsee esimerkiksi Filistean mutta ei pakkosiirtolaisuuden ajan vihollisia Babyloniaa ja Kaldeaa. Vaikka Joelin elämästä ei tiedetä mitään, hänen julistuksensa on sitäkin tärkeämpää. Joelin kirjan tyyli on vaikuttavaa, iskevää ja kaunista.

Joelin kirjan alkupuoli on vaikerointia kuivuuden ja vitsauksien tähden. Joelin kautta Jumala kehottaa katumukseen ja lupaa armahdusta. ”Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne, paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne. Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä Hän on anteeksiantava ja laupias, Hän on kärsivällinen ja Hänen hyvyytensä on suuri.” (2:12-13) Profeetta Joel julistaa, että oikea paasto ei ole ulkonaista näytöstä vaan sisimmän puhdistamista vihasta sekä köyhien auttamista. Joel näkee myös temppelijumalanpalveluksen lopun: ”Ruokauhri ja juomauhri on loppunut Herran temppelistä. Murheissaan ovat papit, Herran palvelijat.” (1:9)

Joelin kirjan jälkimmäinen puoli kertoo Hengen vuodattamisesta ja Herran päivän tulemisesta. Joel kuvaa myös, kuinka Jumala ilmoittaa itsensä ja asuu kansansa keskellä Siionissa (4:17) viitaten näin Sanan lihaksitulemiseen. Profeetta Joel ennustaa selvin sanoin, kuinka Pyhä Henki vuodatetaan ihmisille: ”Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä.” (3:1-2) Pyhä Henki ei katso ihmisen ulkonaista asemaa vaan sydämen asennetta. Gregorios Teologi sanoo näitä jakeita selittäessään, että Pyhä Henki pysyy meidän kanssamme ikuisesti niin tässä kuin tulevassa maailmassa eikä hylkää meitä, ellemme me itse luovu Hänestä. Joelin profetian toteutuminen alkoi helluntaina, jatkuu maailman loppuun saakka ja huipentuu tulevassa elämässä.

Profeetta Joel kuvaa myös taivaalla ja maan päällä ilmestyviä merkkejä, verta, tulta ja savupatsaita. (3:3) Nämä toteutuivat ennen muuta Herran lihaksitulemisessa: taivaalla näkyi tähtimerkki, Herran noustessa ristille aurinko pimeni ja taivas synkkeni, ja maan päällä maa järisi, kalliot halkesivat ja haudat aukesivat. Pyhä Bede selittää veren tarkoittavan Herran kyljestä valunutta verta, tulen Pyhää Henkeä, savun murhetta ja kyyneliä. Lisäksi tuli symboloi myös uskovaisten valaisemista ja savu juutalaisten sokaistumista. Sanat voivat kuitenkin viitata myös lopun aikaan. Johannes Krysostomoksen mukaan suuri Herran päivä tarkoittaa sekä Hengen vuodattamisen päivää helluntaita että maailman lopussa koittavaa tuomiopäivää.

Profeetta Joel kuoli omassa maassaan. Bysanttilaisissa ikoneissa Joel esitetään parrakkaana lempeänä hahmona, jolla on aaltoilevat pitkät hiukset ja kädessään kirjakäärö.

Muinainen Rooman kaupunki oli kuuluisa turmeltuneista orgioistaan, joissa harjoitettiin kaikenlaisia säädyttömyyksiä. Hurskas roomalainen kristitty Ptolemaius ohjasi kristinuskoon erään naisen, joka oli viettänyt erityisen paheellista elämää yhdessä aviomiehensä kanssa. Kun mies ei tahtonut muuttaa tapojaan, nainen vaati avioeroa. Naisen kristityt ystävät suostuttelivat kuitenkin naisen jatkamaan liittoa vetoamalla apostoli Paavalin kehotukseen saada ei-uskova aviopuolisokin voitetuksi uskoon. Tilanne kuitenkin paheni entisestään, ja lopulta hän ilmoitti eroavansa kuultuaan miehensä irstailuista Aleksandriassa. Aviomies teki silloin virallisen valituksen vaimostaan ilmoittaen hänen kääntyneen kristityksi ja ilmiantoi samalla myös Ptolemaiuksen.

Ptolemaius tunnusti kuulusteltaessa olevansa kristitty, ja hänet pantiin kahleisiin ja suljettiin vankeuteen vuosikausiksi. Lopulta hänet tuotiin Rooman prefektin Urbicuksen eteen. Ptolemaius tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja nauttivansa täysin siemauksin Kristuksen opin siunauksista. Kun Urbicius määräsi hänet teloitettavaksi, istuntoa seurannut Lucius-niminen kristitty nousi ja huomautti kovalla äänellä, että Ptolemaiusta ei tuomittu aviorikoksesta, irstailusta, murhasta, varastamisesta tai mistään rikoksesta: ”Sinun tuomiosi, Urbicus, ei ole keisari Piuksen, hänen filosofi-poikansa (Marcus Aurelius) tai pyhän senaatin arvoinen.” ”Sinäkin taidat olla yksi heistä”, Urbicus vastasi. ”Kyllä olen”, vastasi Lucius. Niin heidät molemmat surmattiin. Tämä tapahtui 150-luvulla. Heidän kilvoituksensa kirjasi muistiin heidän aikalaisensa, kristitty filosofi Justinos Marttyyri (k. 165).

Pyhä Varus kuului korkea-arvoiseen sukuun ja palveli sotilaana Egyptissä keisari Maximianuksen (285–305) hallituskaudella. Vuonna 304 Maximianus aloitti laajan kristittyjen vainon. Varus kävi vankilassa huolehtimassa vangituista kristityistä. Hän ihaili heidän urheuttaan ja alkoi itsekin kaivata marttyyrikuolemaa.

Kerran sotilaat kertoivat alueen käskynhaltijalle seitsemästä kristitystä askeetista, jotka he olivat kohdanneet erämaassa ja vanginneet. Käskynhaltija käski tuoda heidät luokseen, mutta yksi heistä oli ehtinyt kuolla jo erämaassa. Kun käskynhaltija ihmetteli, missä seitsemäs askeetti oli, Varus hyppäsi hänen eteensä täyttämään tuon seitsemännen paikan. Käskynhaltija hämmästyi, sillä hän ei tiennyt Varuksen olevan kristitty.

Hämmästys vaihtui kuitenkin pian vihaksi ja julmat kidutukset alkoivat. Varusta ruoskittiin niin ankarasti, että hänen luunsakin murtuivat. Kidutusten aikana pyhä pyysi kuutta askeettia rukoilemaan puolestaan, että Jumala vahvistaisi häntä, sillä ”henki on altis mutta liha on heikko.” (Matt. 26:41)

Askeettien kohottaessa kätensä kohti taivasta ja rukoillessa Varus tunsi ikään kuin voimakkaan käden suojelevan itseään ja lyönnit eivät enää tuntuneet. Nähdessään hänen tyyneytensä kiduttajien raivo yltyi. Lopulta häntä raastettiin rautapiikeillä, niin että hänen vatsansa repesi. Viiden tunnin kuluttua hän kuoli. Erakkomunkit heitettiin vankilaan. Seuraavana päivänä heidät mestattiin.

Kleopatra-niminen nainen seurasi läheltä pyhän Varuksen marttyyrikilvoitusta. Murheissaan hän rukoili kyynelin kristittyjen puolesta ja pyysi heille varjelusta puhjenneessa vainossa. Kun ilta tuli, hän meni ainoan poikansa Johanneksen ja muutamien muiden kristittyjen kanssa hakemaan pyhän Varuksen ruumista. Hän hautasi sen salaa maahan oman vuoteensa alle.

Vuosien kuluttua, kun vaino oli jo päättynyt, Kleopatra halusi palata Palestiinaan, mistä hän oli kotoisin. Hän tahtoi ottaa mukaansa pyhän Varuksen jäännökset. Niinpä hän meni käskynhaltijan luo ja pyysi saada ottaa mukaan edesmenneen miehensä, joka oli haudattuna hänen talossaan. Hän sai luvan, mutta miehensä sijaan hän ottikin mukaansa Varuksen pyhäinjäännökset.

Kleopatra asettui asumaan lähelle Taborin vuorta ja hautasi pyhän Varuksen jäännökset suurin kunnianosoituksin. Marttyyrin saapuminen seudulle tuli laajalti tunnetuksi ja monet riensivät hänen haudalleen. Sen äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Niinpä Kleopatra päätti rakennuttaa paikalle kirkon. Kun kaunis kirkko valmistui, hän kutsui paikalliset piispat ja luostarien edustajat sitä vihkimään. Kokoöisen palveluksen jälkeen Kleopatra ja hänen poikansa tarjosivat kaikille läsnäolijoille juhla-aterian. He tahtoivat omakätisesti palvella vieraitaan, niin etteivät itse ehtineet ollenkaan syödä.

Illansuussa vieraiden lähdettyä Johannes sairastui yhtäkkiä kovaan kuumeeseen ja puoliyön aikaan hän kuoli. Kleopatra oli suunniltaan surusta ja laski kuolleen poikansa marttyyrin haudalle. Katkerasti hän valitti marttyyri Varukselle poikansa kuolemaa: ”Tämäkö oli palkkani siitä, että rakensin kunniaksesi kirkon?” Äärimmilleen uuvuttuaan hän lopulta nukahti. Unessa hän näki pyhän Varuksen, joka piti sylissään hänen poikaansa. Varus syytti Kleopatraa uskon puutteesta ja sanoi ottaneensa hänen poikansa suojelukseensa. Poika ei enää missään tapauksessa halunnut palata taivaan ilosta takaisin maan päälle. Kuultuaan tämän äidin mieli keveni ja hän pyysi päästä itsekin heidän luokseen. Tähän pyhä Varus vastasi: ”Huolehdi pelastuksestasi. Kun olet vielä tehnyt jonkin aikaa työtä sielusi hyväksi, pääset tänne.”

Kun Kleopatra heräsi, hän kertoi muillekin näystään. Sitten hän puki poikansa juhlavaatteisiin ja hautasi hänet juhlallisesti marttyyrin viereen. Itse hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vietti koko loppuelämänsä huolehtien pyhän Varuksen kirkosta. Hänen elämänsä oli niin pyhää, että Jumala salli hänen joka sunnuntai nähdä poikansa taivaan kirkkaudessa. Seitsemän vuotta näin kilvoiteltuaan hän antoi sielunsa Jumalan käsiin ja siirtyi pyhän Varuksen ja rakkaan poikansa luo.

Kuningas Šapur II (309-379) aloitti Persian valtakunnassa julman kristittyjen vainon vuonna 342. Kun Seleukia-Ktesifonin piispa pyhä Simeon (17.4.) kärsi marttyyrikuoleman, hänen seuraajakseen tuli hänen diakoninsa Sadoth, joka oli edustanut Simeonia jo Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Sadothin nimi merkitsee ”Kuninkaan ystävää”, ja hän todella rakasti taivaan ja maan Kuningasta koko sielullaan ja kaikilla voimillaan. Hengellisen isänsä Simeonin tavoin hän oli valmis kuolemaan mieluummin kuin palvomaan aurinkoa.

Eräänä yönä ollessaan pappiensa kanssa piilopaikassa Sadoth näki näyssä kirkkaat portaat, jotka nousivat taivasta kohti. Portaiden päässä seisoi autuas Simeon, joka sädehtivän kirkkauden ympäröimänä hymyili Sadothille ja sanoi: ”Kapua ylös, Sadothini, älä pelkää. Minä kiipesin eilen, ja sinä kiipeät tänään.” Sadoth ymmärsi, että niin kuin pyhä Simeon oli surmattu edellisenä vuonna, niin hänkin saisi todistaa uskonsa kuluvan vuoden aikana.

Sadoth puhui laumalleen kehottaen heitä jakamaan hänen intonsa: ”Veljet, pysykää lujina Herrassa ja Hänen väkevässä voimassaan. Pukeutukaa Jumalan sota-asuun, niin voitte kestää Paholaisen juonet pahan päivän tullessa. Sillä te olette maailman valo, te olette valon lapsia ja päivän lapsia, ja teitä suojelee elämän sana. Älkää pelätkö kuolemaa, älkää vavisko sen edessä. Se, joka kuolee, taistelkoon voittoisasti, ja se, joka jää eloon, olkoon täynnä rohkeutta. Meidät surmataan Kristuksen tähden ja totuuden tähden. Valvokaa niin kauan kunnes miekka nousee, mutta kun miekka välkehtii, ottakaa sen anti vastaan. Kilvoitelkaamme kohti valtakuntaa, kunnes päivä koittaa ja varjot pakenevat. Meidän tekomme tulevat loistamaan kirkkaasti, ja niin me saamme kunniakkaan ikuisen nimen, jota ei oteta meiltä pois. Rukoilkaa siis, että näkyni täyttyisi pikaisesti.”

Sadoth jatkoi Kristukseen uskovien opettamista ja persialaisten kastamista. Mutta pian pyhä piispa Sadoth pidätettiin kuninkaan nimessä. Alueen kaupungeista ja kylistä kerättiin 128 pappia, diakonia ja erakkokilvoittelijaa, miehiä ja naisia. Sadoth tuotiin Šapurin eteen, ja kuningas vaati häntä osoittamaan kunnioitustaan auringolle, tulelle ja vedelle. Kun pyhä piispa kieltäytyi, häntä hakattiin kepeillä. Sadothin ihoa viilleltiin, ja häneltä revittiin isoilla pihdeillä irti neljä sormea. Häntä ruoskittiin ja pyöriteltiin hehkuvien hiilien päällä. Hänet kiinnitettiin piinapenkkiin, jossa hänen pyhiä luitaan murtui.

Pyhä Herran soturi kesti kaiken kiitollisena. Kun häntä kidutusten aikana kehotettiin tottelemaan kuningasta ja kunnioittamaan aurinkoa, hän totesi: ”Aurinko on Jumalan luoma ja tehty ihmiskuntaa varten. Minä en palvo ketään muuta kuin Luojaa.”

           Piispansa taistelua seuranneet 128 muuta marttyyria sanoivat: ”Jos me kestämme, saamme hallita yhdessä hänen kanssaan. Saamme hallita iankaikkisesta iankaikkiseen Herran kanssa.” Heidät kaikki pantiin kahleisiin ja heitettiin vankityrmiin, joissa he joutuivat kärsimään viiden kuukauden ajan. Heidät haettiin kuulusteltaviksi kolme kertaa, ja kuulustelujen jälkeen kuninkaan sotilaat kiduttivat heitä kaikilla niillä keinoilla, joita Paholainen vain voi ihmismielelle esittää. Kun he olivat piinapenkissä, murtuvien luiden ritinä kuulosti samalta kuin olisi katkottu kuivia risuja ja keppejä. Mutta kukaan heistä ei luopunut uskostaan. Kun heille tarjottiin vapautta, Sadoth lähetti kuninkaalle sanan: ”Meillä on yksi voima, yksi totuus ja yksi tahto ja se on meidän yhdessä uskossamme. Me julistamme yhtä ainoaa Jumalaa ja palvelemme häntä koko sielullamme. Aurinko ja tuli ovat Hänen tekojaan. Tämä on meidän lakimme, emmekä me riko sitä. Uhkauksistasi huolimatta me emme tottele käskyänne. Teillä on miekka, katkaiskaa kaulamme. Teillä on kuolema ja meillä on elämä. Älkää lykätkö tappamistamme päivääkään, älköön mikään viivyttäkö veremme vuodattamista.”

Kun marttyyrien kärsimysten malja oli täyttynyt, heidät määrättiin teloitettavaksi miekalla. Kun heitä vietiin teloituspaikalle, he ylistivät Jumalaa: ”Ylistetty olkoon Jumala, joka on valmistanut kruunun, jonka näemme edessämme, sillä Hän ei ole viivytellyt kaipaamamme perinnön antamisessa. Ylistetty olkoon Kristus, joka ei ole jättänyt meitä tähän maailmaan, vaan kutsuu meitä ja yhdistää meidät itseensä verikasteella.” Heidät surmattiin yksi toisensa jälkeen. Ainoastaan pyhä Sadoth vietiin kahleissa Bet Lafatin kaupunkiin, jossa hänen kaulansa katkaistiin. Tämä tapahtui vuoden 342 tienoilla. Hän ei ehtinyt olla piispana vuottakaan.

Pyhä Ethbin syntyi Britanniassa 500-luvulla. Kun hän oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti uskoi hänet luostariin munkkien koulutettavaksi. Kerran hän kuuli jumalanpalveluksessa evankeliumin sanat: ”Yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Ethbin päätti välittömästi hylätä maailman. Koska hän oli jo diakoni, hän tarvitsi siihen piispansa siunauksen. Sen saatuaan Ethbin vetäytyi Tauracin luostariin vuonna 554. Frankkien ryöstöretken seurauksena yhteisö joutui hajalle vuonna 556, ja Ethbinin ohjaaja pyhä Winwaloë kuoli pian tämän jälkeen. Ethbin purjehti meren yli Irlantiin, jossa hän eli erakkona Kildaren metsissä 20 vuotta. Pyhä Ethbin kuoli vuoden 600 tienoilla. Hänen reliikkejään on Ranskan Montreuil’ssä ja Pont-Mortissa.

Pyhä Frideswide (Fredeswinda, Frevisse) oli prinsessa, jonka isä ruhtinas Dida (Didian) Eynshamilainen omisti Thamesjoen yläjuoksun maat. Frideswide teki luostarilupauksen, mutta paikallinen prinssi ei uskonut, että neito ei haluaisi naimisiin hänen kanssaan. Frideswide pakeni syrjäiseen paikkaan kolmeksi vuodeksi. Sitten prinssi menetti näkönsä ja sai sen takaisin vasta kun oli luvannut luopua Frideswiden tavoittelusta.

Pyhästä Frideswidestä tuli Pyhän Marian benediktiniluostarin ensimmäinen johtajatar. Luostari kukoisti hänen johdollaan. Frideswidellä oli tapana sanoa: ”Mikä ei ole Jumalaa, ei ole mitään.”

Pyhä Frideswide kuoli vuonna 727. Hänen luostarinsa ympärille kasvoi Oxfordin kaupunki, eikä Frideswiden muisto unohtunut. Häntä kunnioitetaan sekä Oxfordin kaupungin että Oxfordin yliopiston suojelijana. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin uuteen kappeliin vuonna 1180; siirron juhlaa vietetään helmikuun 12. päivänä. Protestantit häpäisivät jäännökset 1500-luvulla.

Pyhä Teofrid (Theofroy, Chaffre) syntyi Etelä-Ranskan Orangessa 600-luvulla. Hän kilvoitteli munkkina ja apottina Carmery-en-Velayssa, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa Pyhän Teofridin luostariksi (Monastier-Saint-Chaffre). Hän kuoli vuonna 728 vammoihin, jotka hän oli saanut alueelle hyökänneiden muslimien pahoinpideltyä häntä. Häntä on siitä lähtien kunnioitettu marttyyrina.

Pyhä Laura syntyi Espanjan Cordobassa. Jäätyään leskeksi hän lähti Cuteclaran luostariin, jossa hänestä tuli ensin nunna ja sitten luostarin johtaja. Hän kärsi marttyyrikuoleman maurilaisten valloittajien käsissä, jotka heittivät hänet kiehuvaa pikeä täynnä olevaan pataan. Tämä tapahtui vuonna 864.

Pyhittäjä Johannes syntyi vuonna 876 Sredican eli nykyisen Sofian lähistöllä. Hänen vanhempansa olivat hurskaita bulgarialaisia. Nuoruudestaan asti Johannes rakasti Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän jakoi saamansa perinnön köyhille ja sairaille, vihkiytyi itse munkiksi ja lähti kotiseudultaan pelkkään vuohennahkavaatteeseen pukeutuneena. Noustuaan korkealle ja paljaalle vuorelle hän alkoi kilvoitella käyttäen ravinnokseen vain villikasveja ja asuen oksista kyhätyssä majassa. Jonkin ajan kuluttua rosvot hyökkäsivät yöllä hänen kimppuunsa, pieksivät hänet ja karkottivat paikalta.

Uudeksi asuinpaikakseen Johannes valitsi syvän luolan. Sinne hän sai seurakseen sisarenpoikansa Luukkaan, joka oli paennut isänsä kodista ja onnistui vain vaivoin löytämään enonsa asumattomilta kallioilta. Johanneksen asuinpaikka oli niin piilossa maailmalta, että hän itsekin piti pojan ilmestymistä ensin unennäkönä. Hän otti tämän vastaan rakkaudella ja ilahtui kuullessaan, että tämä janosi sielun pelastusta. He alkoivat kilvoitella yhdessä.

Kun Luukkaan isä sai tietää poikansa piileskelevän enonsa luona, hänen sielussaan leimahti viha ja kiukku Johannesta kohtaan. Hän etsi kilvoittelijoiden luolan, haukkui Johannesta kaikin mahdollisin tavoin ja uhkasi heittää häntä kivellä, mutta Johannes pysyi vaiti. Lopulta isä raahasi pojan mukaansa. Jäätyään yksin Johannes heittäytyi maahan ja anoi itkien Herraa pitämään huolta pojan pelastuksesta ja varjelemaan häntä maailman kiusauksilta. Matkalla poika kuoli käärmeenpuremaan. Lapsensa odottamatta menettänyt isä tunsi itsensä syylliseksi ja palasi lankonsa luo kertomaan onnettomuudesta. Johannes käski hänen haudata vainajan. Sittemmin Johannes kävi usein pojan haudalla, josta tuli hänelle rakas levähdyspaikka.

Johannes kilvoitteli kaikkiaan kaksitoista vuotta autiossa luolassaan taistellen pahojen henkien hyökkäyksiä ja lihan heikkoutta vastaan. Pian sisarenpoikansa kuoleman jälkeen hän siirtyi Rilan vuorelle, missä hän kilvoitteli asuen ontossa puussa. Hän paastosi, rukoili ja itki jatkuvasti. Ravinnokseen hän käytti villiä palkokasvia, jota kasvoi seudulla. Hän ei nähnyt koskaan ihmiskasvoja vaan eli ainoastaan villieläimet seuranaan.

Lopulta paimenet löysivät erakon etsiessään kadonneita lampaita. He hämmästyivät odottamatonta kohtaamista erämaassa, mutta pyhä mies otti heidät vastaan ja kehotti heitä syömään nälkäänsä palkokasvin papuja. Paimenet söivät itsensä kylläiseksi, mutta yksi heistä kätki papuja taskuihinsa ilman erakon siunausta. Kun hän kotimatkalla antoi niitä tovereilleen, ei varastetuissa paloissa ollut siemeniä. Paimenet palasivat katuvaisina pyhän Johanneksen luo. Tämä antoi heille anteeksi ja selitti hymyillen, että Jumala oli tarkoittanut hedelmät vain erämaan asukkaiden ravinnoksi.

Paimenten kautta sana ihmeellisestä kilvoittelijasta levisi kaikkialle. Ne, jotka olivat tunteneet hänet maailmassa, pitivät häntä järjettömänä ja tyhjänpäiväisenä ihmisenä, joka ei sen vuoksi elänyt niin kuin muut. Mutta toiset alkoivat käydä hänen luonaan ja toivat mukanaan sairaita, jotka paranivat Johanneksen rukousten avulla. Eräs pahan hengen riivaama mies näki ihmisten menevän pyhän Johanneksen luo ja hän lähti seuraamaan heitä. Jonkin matkan päässä Rilan erämaasta hän kaatui maahan huutaen: ”En voi mennä edemmäs, tuli polttaa minua!” Matkatoverit sitoivat riivatun, raahasivat hänet pyhittäjän luo ja pyysivät tätä parantamaan hänet. Johannes sanoi: ”Lapseni, se ylittää voimani. Olen heikko ihminen niin kuin tekin. Vain Jumala voi hänet parantaa.” Mutta miesten hellittämättömien pyyntöjen taivuttamana Johannes lopulta rukoili riivatun puolesta, joka parani heti, ja kaikki ylistivät Jumalaa.

Inhimillistä mainetta karttaakseen Johannes jätti lopulta onton tammensa ja vetäytyi korkealle vuorelle asettuen asumaan hädin tuskin pääsykelpoiselle kalliolle. Siellä hän vietti seitsemän vuotta taivasalla kestäen säiden vaihtelut ja rukoillen milloin seisten, milloin polvistuneena. Sana suuresta kilvoittelijasta kantautui Bulgarian kuninkaan Pietarin korviin. Hurskas hallitsija halusi kovasti nähdä erakon ja lähetti yhdeksän metsästäjää etsimään häntä. Viiden päivän kuluttua he löysivät hänet kalliolta. Hän antoi heille ruokaa, mutta torjui tapaamisen kuninkaan kanssa ja ilmoitti tälle kirjeessä sen, mikä oli tarpeen.

Pyhän Johanneksen hyveellinen elämä innosti monia, jotka halusivat elää hänen lähellään. He rakensivat luostarin ja pitivät Johannesta johtajanaan, ja hän paimensi viisaasti laumaansa. Luolaan, jossa pyhittäjä oli aiemmin elänyt, rakennettiin kirkko. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä jätti henkensä Jumalan käsiin elokuun 18. päivänä vuonna 946. Hän oli tuolloin 70 vuoden ikäinen.

Lokakuun 19. päivänä muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtoa Turnovoon vuonna 1238. Turkkilaisten vallattua Turnovon reliikit siirrettiin Rilan luostariin, jossa ne ovat nykyäänkin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

20.10.

Pyhä Maximus palveli diakonina Abian kylässä Italian Aquilassa. Keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana hän meni omasta aloitteestaan ilmoittautumaan vainoojille. Tunnustettuaan uskonsa rohkeasti hän joutui piinapenkkiin venytettäväksi ja hänet ruoskittiin. Lopuksi hänet heitettiin alas vuorenrinteeltä. Tämä tapahtui vuoden 250 tienoilla. Pyhää Maximusta kunnioitetaan Aquilan kaupungin suojelijana.

Caprasius syntyi Agenissa, nykyisen Ranskan alueella. Kun Diocletianuksen vaino ulottui Etelä-Ranskan alueelle, Caprisius kätkeytyi. Kuullessaan toisten kristittyjen rohkeudesta Caprasius alkoi kuitenkin hävetä pelkuruuttaan. Hän tuli rohkeasti esiin ja tunnusti uskonsa julkisesti. Hänet mestattiin välittömästi. Tämä tapahtui vuonna 303.

Pyhä marttyyri Artemios eli Konstantinus Suuren aikana ja työskenteli virkamiehenä hänen alaisuudessaan. Keisari ylensi hänet Aleksandrian ja koko Egyptin sotilaskomentajaksi vuoden 330 tienoilla. Artemios oli kristitty mutta monien valtaapitävien tapaan kallistui areiolaisuuteen. Siksi hän vastusti kiivaasti pyhää Athanasios Suurta ja ahdisti Aleksandrian ortodokseja. Kristinuskon puolesta kiivaillessaan Artemios hävitti epäjumalien temppeleitä ja hajotti niiden patsaita. Hän myös vastasi apostolien Andreaan ja Luukkaan reliikkien siirtämisestä Byzantioniin eli Konstantinopoliin.

Vuonna 361 keisariksi tuli kristinuskoa vihannut Julianus Luopio. Hän kutsui Artemioksen Aleksandriasta sotajoukkoineen osallistumaan Persian vastaiseen sotaretkeensä. Kun Julianus oli Antiokiassa rankaisemassa kahta kristittyä 500 lyönnillä, Artemios marssi rohkeasti keisarin eteen ja ilmoitti, että Julianuksen politiikka kristittyjä vastaan oli lähtöisin Perkeleestä ja raukeaisi tyhjiin, koska Kristus on ristillä voittanut pahojen henkien voiman. Artemios jatkoi rohkeasti huutaen, että ne jumalat, joita keisari palvoi Hermeksenä ja Apollona, eivät olleet sen arvokkaampia kuin se puu ja metalli, josta ne oli valmistettu. Keisari pidätytti Artemioksen välittömästi, ja hänen virkamerkkinsä otettiin pois. Artemios ruoskittiin ja heitettiin vankilaan. Artemios iloitsi siitä, että hänetkin luettiin arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden.

Artemios tuotiin vielä kerran keisarin eteen. Hänelle luvattiin korkea virka-arvo ja jopa ylipapin virka, jos hän vain luopuisi ”galilealaisten tolkuttomista uskomuksista”. Artemios tiesi, että keisari Julianos oli saanut kristillisen kasvatuksen ja hänellä oli tarpeeksi tietoa. Siksi Artemios ei pitänyt tarpeellisena puolustaa uskoaan sanoin. Pyhä marttyyri pysyi vaiti vielä silloinkin, kun häntä kidutettiin tulikuumilla raudoilla. Kahden viikon vankeuden jälkeen hänet tuotiin surmattavaksi. Hänen päälleen kaadettiin iso kivi, minkä jälkeen hänet määrättiin mestattavaksi. Pyhä marttyyri kuunteli tuomion iloiten ja kohotti kätensä kiitollisena taivasta kohti. Mestauspaikalla hän kumarsi kolme kertaa itään päin ja taivutti päänsä miekan alle.

Ariste-niminen antiokialainen diakonissa otti pyhän marttyyrin ruumiin ja toimitti sen Konstantinopoliin, jossa se oli Pyhän Johannes Edelläkävijän kirkossa kristittyjen kunnioitettavana vuosisatojen ajan. Sen äärellä on tapahtunut poikkeuksellisen paljon ihmeitä.[1]

 

[1] Näistä kertova kirja on käännetty englanniksi nimellä The Miracles of St. Artemios. A Collection of Miracle Stories by an Anonymous Author of the 7th Cent. (Leiden, 1997.)

Irene oli kaunis ja harras neito, joka eli 600-luvulla Scalabriksen kaupungissa Portugalissa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, jotka järjestivät tyttärensä ensin nunnaluostarin kouluun ja sitten hankkivat hänelle yksityiseksi kotiopettajaksi munkin.

Kun Irene kerran lähti kirkkoon pyhän Pietarin juhlapäivänä, Britald-niminen jalosukuinen nuorukainen näki hänet ja rakastui epätoivoisesti. Hän seurasi Ireneä aina tämän kirkkomatkoilla ja lopulta tunnusti rakkautensa hänelle. Irene hylkäsi liehittelyt, ja Britald lankesi syvään masennukseen ja sairastui. Kun hänen tilansa ei kohentunut, Irene tuli hänen luokseen ja kertoi kieltäytyneensä ainoastaan siksi, että oli jo antanut naimattomuuslupauksen. Britald hyväksyi hänen päätöksensä ja alkoi toipua. Hän lupasi kunnioittaa neidon päätöstä, ja he erosivat toisistaan kuin veli ja sisar luvaten toisilleen olevansa yhdessä paratiisissa.

Irene palasi kotiinsa ja jatkoi hiljaista elämäntapaansa, mutta hänen munkkiopettajansa osoittautui elostelijaksi. Munkin käytös kävi koko ajan röyhkeämmäksi, ja lopulta Irene lähetti hänet tiehensä. Himonsa vaivaama munkki päätti kostaa levittämällä Irenestä likaisia juoruja. Hän kertoi kaikille jättäneensä Irenen opettamisen, koska neito oli raskaana ja synnyttäisi kohta. Huhu levisi kaupungilla nopeasti, ja lopulta se tuli Britaldin korviin. Rehellisenä ja valheisiin tottumattomana hän uskoi ja joutui mustasukkaisuuden ja raivon valtaan. Hän palkkasi murhaajan surmaamaan neidon.

Irene oli tulossa katsomasta sairasta vanhusta, kun palkkamurhaaja kävi hänen kimppuunsa takaapäin ja surmasi hänet yhdellä miekan iskulla. Pyhä Irene kuoli vuonna 653 alle 20-vuotiaana. Hänen ruumiinsa heitettiin veteen, mutta eräät benediktiinit löysivät sen. He hautasivat ruumiin kunniallisesti ja puhdistivat Irenen maineen. Pyhää Ireneä on kunnioitettu aivan erityisesti Scalabiksen kaupungissa, jonka nimikin muutettiin muotoon Santarem (Santa Irene).

Pyhä Matrona syntyi 1400-luvulla Khios-saaren Volissoksen kylässä. Hän oli nuorin perheen seitsemästä tyttärestä ja maallikkonimeltään Maria. Jo nuorena hän lähti salaa kotoaan ja asettui kotikylänsä lähellä olevalle vuorelle kilvoittelemaan. Mutta hänen vanhempansa löysivät hänet ja toivat takaisin kotiin. Maria kieltäytyi kuitenkin itsepintaisesti avioliitosta, ja niin vanhemmat lopulta päästivät hänet luostariin luovuttaen hänelle samalla myös hänelle kuuluvan osan perinnöstä.

Ensin Maria vietti kolme vuotta yksin vuorella, jonne yksi hänen sisaristaan toi hänelle ruokaa. Hän tunsi kuitenkin tarvetta tavata muitakin kilvoittelijoita, saada hengellistä ohjausta ja päästä elämään kuuliaisuudessa. Niinpä hän laskeutui vuorelta saaren pääkaupunkiin ja asettui siellä pieneen luostariin, jossa kilvoitteli kolme nunnaa, äiti ja kaksi tytärtä. Siellä hänet vihittiin nopeasti nunnaksi ja hän sai uudeksi nimekseen Matrona.

Perintöään Matrona käytti luostarin kirkon laajentamiseen. Heti kirkon valmistumisen jälkeen hänen igumeniansa kuoli ja muut sisaret valitsivat hänet igumeniaksi vastoin hänen tahtoaan.

Kun genovalaiset hallitsivat Khiosta, sinne tuli paljon julmia sotilaita, jotka tekivät saarella tihutöitä. Yksi heistä tuli pyhän Matronan luostariinkin ja alkoi lähennellä erästä nunnaa. Jumalan rangaistus kohtasi kuitenkin miestä, joka kaatui kuolleena maahan. Pyhä Matrona kiitti Jumalaa nopeasta avusta, vaikka toisaalta säälikin miestä, joka kuoli katumattomana. Hartaasti hän rukoili Jumalaa elvyttämään tämän jälleen henkiin, ja niin tapahtui. Säikähtänyt mies päätti tehdä parannuksen, ja pian koko sotilasjoukkio poistui Khiokselta.

Pyhä Matrona sai Kristukselta tiedon tulevasta kuolemastaan jo viikkoa ennen. Hän hyvästeli nunnasisarensa, sai pyhää ehtoollista ja antoi henkensä rauhallisesti Herran haltuun lokakuun 20. päivänä vuonna 1462. Hänet haudattiin hänen itse rakentamaansa kirkkoon.

Haudalla alkoi heti tapahtua paljon ihmeitä. Eräs halvaantunut turkkilainen, joka kristityn orjatyttönsä kehotuksesta tuli meren takaa Magnesiasta haudalle hakemaan apua, parani. Kiitokseksi hän antoi paljon lahjoja kirkolle ja päästi orjansa vapaaksi. Tämä jäi loppuelämäkseen palvelemaan pyhittäjä-äidin kirkkoa.

Pyhän Matronan rakennuttama kirkko kävi vähitellen pieneksi. Sitä laajennettiin niin, että pyhittäjän hauta jäi sen sisäpuolelle. Laajennustöiden yhteydessä löytyi hänen pääkallonsa.

Vuonna 1700 eräs Keski-Euroopasta tullut molemmista jaloistaan rampa mies parani pyhän Matronan muistopäivän vastaisena yönä toimitetun kokoöisen palveluksen aikana. Kiitokseksi mies antoi varat pyhittäjän haudan päällä olevan katoksen kultaamiseen ja toi Venetsiasta kirkkoon kolme suurta kynttilänjalkaa. Pyhän Matronan kirkko Khioksen Khorassa on edelleen huomattava pyhiinvaelluspaikka.

Pyhä Artemi, Verkolan ihmeidentekijä, syntyi vuonna 1532 Vienanmeren alueella Verkolan kylässä Pinegajoen varrella. Hänen vanhempansa olivat talonpoikia, jotka kasvattivat Artemin pelkäämään ja kunnioittamaan Jumalaa. Viiden vuoden ikäisenä poika alkoi vieroksua tavanomaisia lasten leikkejä. Hän oli hiljainen, sävyisä, Jumalaa pelkäävä ja kuuliainen vanhemmilleen ja auttoi ahkerasti isäänsä maataloustöissä.

Kerran 12 vuoden ikäisenä Artemi oli isän apuna äestämässä peltoa. Äkkiä nousi ukkosmyrsky, mustat pilvet pimensivät taivaan ja alkoi sataa kaatamalla. Pelästyneen Artemin yläpuolella välähti salama ja kuului hirvittävä jyrähdys. Autuas lapsi kaatui kuolleena maahan, vaikka salama ei edes koskettanut häntä. Näin Jumala hyvyydessään ja viisaudessaan otti palvelijansa sielun luokseen taivaallisiin asuntoihin.

Ymmärtämättömät kyläläiset eivät käsittäneet Jumalan tarkoitusta vaan pitivät taikauskoisesti Artemin äkillistä kuolemaa rangaistuksena hänen salaisista synneistään. Hänen ruumiinsa jätettiin mäntymetsään siunaamatta ja hautaamatta vain risuilla ja tuohella peitettynä, ja paikka ympäröitiin vähäisellä puuaidalla.

Pyhän Artemin ruumis makasi 32 vuotta unohdettuna metsässä, kunnes kesällä vuonna 1577 Verkolan kylän Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkonpalvelija Agafonik sienimetsässä kulkiessaan näki valon sen paikan yllä, missä autuas lapsi lepäsi. Hän löysi maatumattoman ruumiin ja kertoi siitä kyläläisille, jotka ilman sen kummempia kunnianosoituksia kantoivat ruumiin kirkon eteishuoneeseen ja peittivät sen uudelleen tuohella.

Mutta Jumala näki hyväksi kohottaa palvelijansa kunniaan, ja pyhäinjäännökset alkoivat vuodattaa parannuksia. Vienanmeren alueella raivosi samana vuonna kuumetauti, johon kuoli paljon ihmisiä, varsinkin naisia ja lapsia. Myös Verkolan kylän asukkaan Kallinikin poika sairastui. Murheissaan isä rukoili poikansa puolesta, kävi kirkossa kumartamassa autuaan Artemin arkkua ja otettuaan mukaansa palan pyhäinjäännöksiä peittävää tuohta kiinnitti sen kuolemaisillaan olevan poikansa kaularistiin. Tämän jälkeen sairas parani. Isä kertoi tapahtuneesta kyläläisille, ja kaikki kokoontuivat kirkkoon veisaamaan kiitosrukouspalveluksia ja viettämään autuaan Artemin muistoa. Kuumetautiepidemia laantui seudulla, ja autuaan Artemin kautta tapahtui yhä enemmän ihmeellisiä parantumisia. Kiitolliset kyläläiset rakensivat kirkon yhteyteen sivuhuoneen, jonne pyhäinjäännökset siirrettiin uuteen arkkuun asetettuina.

Kaksi pappia, Johannes ja Tuomas, käskivät maalata vanhasta arkusta valmistetuille laudoille muutaman autuasta Artemia esittävän ikonin. Hurskaat ihmiset veivät koteihinsa rippeeksi jääneitä lastuja ja parantuivat vaivoistaan. Pankrati-niminen mies vei yhden Artemin ikonin Ustjugiin, missä monet paranivat sen kautta.

Holmogoryn asukas Ilarion kärsi sokeuteen johtavasta silmäsairaudesta ja rukoili epätoivoissaan apua pyhältä Artemilta. Pyhä ilmestyi hänelle näyssä ja siunasi hänet käsiristillä sanoen: ”Nouse, Kristus parantaa sinut palvelijansa kautta. Mene Verkolaan kumartamaan arkkuani ja kerro parantumisestasi papille ja kaikelle kansalle.” Mies havahtui unesta näkevänä ja meni Verkolaan kumartamaan pyhäinjäännöksiä.

Maine pyhän Artemin ihmeistä levisi kauas. Novgorodin metropoliitta Makari tarkasti pyhäinjäännökset vuonna 1619 ja kehotti laatimaan Artemin elämäkerran. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua metropoliitta Kiprian lähetti jälleen papistoa tarkastamaan pyhäinjäännökset ja vahvisti allekirjoituksellaan hänelle toimitetun selonteon tapahtuneista ihmeistä. Samalla hän lähetti Verkolan kylään ihmeidentekijä Artemille laaditun jumalanpalveluksen. Pian sotapäällikkö Afanasi Paškov rakennutti kirkon pyhäinjäännösten löytymispaikalle kiitokseksi poikansa ihmeellisestä parantumisesta. Kohta tämän jälkeen pyhäinjäännökset siirrettiin tsaarillisella käskykirjeellä kirkkoon ja paikalle perustettiin luostari.

Neuvostovallan aikana ennen luostarin sulkemista vuonna 1919 veljestö piilotti pyhäinjäännökset salaiseen paikkaan, ja eräiden tietojen mukaan ne lepäävät nykyään maan alle kätkettynä luostarin alueella. Pyhän Artemin muistoa vietetään kahdesti vuodessa, hänen kuolinpäivänään 23. kesäkuuta ja hänen taivaallisen suojelijansa suurmarttyyri Artemioksen muistopäivänä 20. lokakuuta.

Pyhä Gerasimos syntyi Pelonnosoksen Trikalassa vuonna 1509. Hän kuului tunnettuun Notaraksen sukuun, josta myöhemmin syntyi myös Filokalian kokoaja pyhä Makarios Korinttolainen (muistopäivä 17.4.). Gerasimos sai kristillisen kasvatuksen ja päätti jo nuorena antautua kilvoituselämään.

Pyhittäjä Gerasimos matkusteli ajan olosuhteisiin nähden erittäin paljon. Ensin hän lähti Zakynthoksen saarelle. Sieltä hän siirtyi Keski-Kreikan kautta Thessaliaan, sitten Konstantinopoliin ja Mustanmeren seuduille. Kaikkialla hän pyrki kohtaamaan luostarikilvoittelijoita ja ottamaan heistä oppia.

Lopulta Gerasimos meni joksikin aikaa Athosvuorelle, missä hänet vihittiin suuren skeeman munkiksi.[1] Kilvoiteltuaan Athoksella jonkin aikaa Gerasimos tahtoi päästä Pyhään maahan paikoille, joissa Herramme Jeesus Kristus oli kulkenut maan päällä. Sieltä hän jatkoi matkaansa Siinaille ja kierteli sitten laajasti Egyptin ja Libyan alueilla.

Pitkien ja vaivalloisten matkojensa jälkeen Gerasimos palasi takaisin Jerusalemiin. Kun hän oli ensin viettänyt vuoden Pyhän haudan kirkossa lampukoiden hoitajana, Jerusalemin patriarkka Germanos vihki hänet papiksi. Hän palveli patriarkaatissa kaksitoista vuotta lainkaan herpaantumatta askeettisissa kilvoituksissaan. Kerran hän paastosi Jordanin erämaassa Herran esimerkin mukaan neljäkymmentä päivää.

Jerusalemista Gerasimos siirtyi takaisin Zakynthokseen, missä hän eli vaikeapääsyisessä paikassa viisi vuotta käyttäen ravintonaan pelkästään kasviksia ilman leipää. Lopulta hän siirtyi Zakynthokselta Kefallonian saarelle, mistä tuli hänen viimeinen asuinpaikkansa.

Kefalloniassa pyhittäjä asui ensin vajaan vuoden luolassa. Siihen aikaan saarella tapahtui ihme. Eräs pappi, joka asui kahden nunnanelämää viettävän sisarensa kanssa Omalan alueella, näki kirkosta tullessaan useamman kerran valon loistavan tietyssä vaikeapääsyisessä paikassa. Lopulta hän meni tutkimaan, mistä oli kysymys. Hän löysi sieltä kallionsyvennyksestä Jumalanäidin ikonin. Hän rakennutti paikalle pienen kirkon, johon ikoni sijoitettiin.

Uutinen löydöstä levisi ympäri ja pyhä Gerasimoskin tuli kumartamaan ikonia. Papin sisaret näkivät hänet ja alkoivat pyydellä, että hän ryhtyisi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. Pappi itse luovutti hänelle paikan luostaria varten. Pyhä Gerasimos istutti sinne omin käsin öljypuita ja viinitarhan sekä kaivoi kaivon, josta on kummunnut runsaasti vettä aina meidän päiviimme saakka. Tämä herätti kateutta naapureissa, ja pappikin alkoi katua lahjoitustaan, mutta rauhallisesti ja Jumalaan luottaen pyhä jatkoi toimiaan, kunnes Jumala johdatti hänen estelijänsä ja kadehtijansa katumukseen.

Vähitellen paikalle syntyi naisluostari, jonka hengellisenä isänä pyhä Gerasimos toimi. Sen kirkko oli omistettu Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle. Papin sisarten lisäksi luostariin saapui muitakin; nunnien lukumäärä kasvoi pyhittäjän elinaikana 25:een. Joka päivä pyhä Gerasimos piti nunnille opetuspuheita kristityn ja erityisesti luostarikilvoittelijan hyveistä. Parhaana opetuksena heille kuitenkin oli hänen oman elämänsä esimerkki.

Pyhä Gerasimos nukkui rauhallisesti kuolonuneen luostarinsa kirkon vuosijuhlana 15.8.1579 ja hänet haudattiin luostarin alueelle. Hänen pyhät jäännöksensä löytyivät maatumattomina 20.10.1581. Koska Gerasimoksen kuolinpäivä sattui suureksi juhlaksi, hänen muistoaan vietetään pääasiallisesti pyhäinjäännösten löytymispäivänä.

Jo eläessään pyhä Gerasimos oli rukouksillaan vapauttanut Kefallonian pitkäaikaisesta kuivuudesta. Hänen kuolemansa jälkeen hänen jäännöstensä äärellä tapahtui monia ihmeitä. Nykyään hän on tunnettu erityisesti mielenterveydeltään järkkyneiden parantajana. Pyhän Gerasimoksen perustama luostari toimii edelleen ja on tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Kreikkalaisessa traditiossa yleensä kaikki munkit ja nunnat vihitään suureen skeemaan, eikä skeemavihkimys edellytä eristäytynyttä elämäntapaa kuten slaavilaisessa perinteessä.

21.10.

Pyhä Asterius palveli pappina Roomassa pyhän paavi Calixtuksen (14.10.) alaisuudessa. Kun Calixtus surmattiin uskonsa tähden, Asterius hautasi hänet salaa. Tämän tultua ilmi Asterius heitettiin keisari Aleksanteri Severuksen määräyksestä Tiberjokeen Ostiassa vuonna 222. Kristityt löysivät hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Ostiaan. Haudan päälle rakennettiin myöhemmin katedraali.

Pyhä Sokrates eli keisari Aleksanteri Severuksen aikana (222–235). Hän toimi pappina Ankarassa ja nautti hartautensa ja intonsa ansiosta suurta kunnioitusta kristittyjen keskuudessa. Kerran hän meni pakanatemppeliin jonkun epäjumalan juhlana ja närkästyi näkemästään niin, että kaatoi alttarin epäjumalanpatsaineen ja uhreineen. Raivostuneet epäjumalanpalvelijat mestasivat hänet. Hänen kanssaan saman juhlan aikana mestattiin myös pyhä Teodote (17.9.).

Pyhät marttyyrit Gaios, Dasios ja Zotikos olivat sotilaita Bitynian Nikomedeiassa. Kun pakanoilla oli suuri juhlapäivä, nämä kolme menivät vainoa pelkäämättä epäjumalien alttarille ja kaatoivat jumalpatsaat. Heidät pidätettiin välittömästi ja tuomittiin jumalien pilkkaamisesta. Tuomari määräsi heille monenlaisia kidutuksia. Heidän nahkaansa hierrettiin ja lihaansa raastettiin. Lopuksi heidän kaulaansa sidottiin kivet ja heidät heitettiin mereen. Nämä kolme iäti muistettavaa marttyyria kuolivat hukkumalla vuoden 303 tienoilla. Samaan aikaan heidän kanssaan surmattiin vielä kaksitoista muuta marttyyria.

Hilarion Gazalainen syntyi Thabathan kylässä Gazan eteläpuolella vuonna 293 ei-kristittyyn perheeseen. Hän lähti nuorena opiskelemaan Aleksandriaan ja tutustui siellä kristittyihin ja evankeliumin sanomaan. Pian hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen. Kuultuaan paljon pyhästä Antonioksesta Hilarion lähti erämaahan saadakseen tavata hänet. Antonioksen nähtyään Hilarionin oli tunnustettava, että tämä oli todellisuudessa vielä mainettaankin ihmeellisempi. Hilarion jäi Antonioksen luokse monien muiden kanssa, vaikka oli vasta viidentoista.

Hilarion viipyi Antonioksen luona pari kuukautta. Autiomaassa alkoi tungeksia niin paljon ihmisiä tavoittelemassa pyhän Antonioksen siunausta ja vaivoistaan parantumista, että hiljainen rukous alkoi jo häiriintyä. Antonios päätti siirtyä syvemmälle autiomaahan. Hän antoi karkean jouhipaitansa ja nahkaisen päällysviittansa Hilarionille ja siunasi hänet paluumatkalle. Hilarionin oli määrä aloittaa yksinäinen kilvoitus Maiuman autiomaassa Gazan lähistöllä, meren tuntumassa.

Kotipaikalleen palattuaan Hilarion sai tietää vanhempiensa kuolleen. Hän jakoi koko perintöosansa veljilleen ja köyhille ja alkoi sitten maallisista siteistä vapautuneena harjoittaa kilvoituselämää. Satunnaisia ryöväreitä lukuun ottamatta Maiuman autiomaassa ei liikkunut ihmisiä. Hilarion piti tapanaan vaellella paikasta paikkaan. Nuoruuden himot tukahduttaakseen hän söi joka päivä vain viisitoista viikunaa auringonlaskun jälkeen. Päiväsaikaan Hilarion rukoili ja veisasi psalmeja samalla kun muokkasi kuivaa maata, joka ei tuottanut mitään ylimääräistä myytäväksi kelpaavaa.

Paholainen kiusasi nuorta Hilarionia samalla tavalla kuin pyhää Antoniosta ilmestyen villieläinten hahmossa, nostattaen selittämättömiä ääniä ja yrittäen pelotella häntä. Nuorukainen kuitenkin torjui hyökkäykset ristinmerkillä ja alkoi vähitellen itse käydä hyökkäykseen Kiusaajaansa vastaan. Hilarion asui neljä vuotta pienessä ruokomajassa. Sitten hän rakensi matalan keljan, joka muistutti enemmän hautaa kuin taloa.

Hilarion lepäsi paljaalla kovalla lattialla ja käytti yhtä ja samaa viittaa niin kauan kuin se kesti. Hän peseytyi ja leikkasi hiuksensa ainoastaan pääsiäispäivänä, mutta ei koskaan pessyt Antoniokselta saamaansa nahkaista viittaa. Kirjoituksia lukiessaan hän oppi koko Raamatun ulkoa. Hän lausui sanoja seisten pelon vallassa ikään kuin Jumala olisi ollut näkyvästi läsnä.

20-vuotiaana Hilarion käytti ruoakseen pelkkiä kylmässä vedessä liotettuja linssejä, ja kolmen vuoden kuluttua vaihtoi ne pelkkään leipään ja suolaan. 26-vuotiaana hän alkoi syödä pelkkiä villikasveja, ja taas kolmen vuoden kuluttua hänen päivittäiseksi ruokavaliokseen vaihtui 170 grammaa ohraleipää ja hiukan kasviksia ilman öljyä. Sairastuttuaan ja oltuaan menettää näkönsä hän alkoi käyttää öljyä, mutta ei lisännyt leivän määrää, vaikka näki ruumiinsa heikkenevän ja luuli kuoleman jo lähestyvän. Hilarion noudatti sääntöään kuolemaansa asti. Hän ei syönyt ennen auringonlaskua eikä huojentanut paastoaan juhlien takia tai sairauksiin vedoten.

Kilvoitukset Jumalan rakkauden tähden avasivat Hilarionin sydämen katselemaan taivaallisia salaisuuksia, ja Jumalan armo varjosi hänen ruumiinsa antaen hänelle voiman tehdä ihmeitä uskovaisten rohkaisuksi. Hän paransi sairaita ja vapautti pahojen henkien vaivaamia.

Pyhä Hilarion oli vasta 22 vuoden ikäinen, kun hänestä puhuttiin jo Palestiinassa, Egyptissä ja Syyriassa asti. Uskovia alkoi vaeltaa hänen luokseen, ja monet halusivat jäädä viettämään enkelielämää hänen kanssaan. Tätä voidaan pitää luostarielämän alkuna Pyhällä maalla, sillä alueella ei tuohon aikaan vielä ollut luostareita. Hilarion oli siis Palestiinalle sitä mitä Antonios Egyptille. He pitivät yhteyttä olemalla kirjeenvaihdossa. Pyhä Antonios sanoi luokseen tuleville gazalaisille: ”Miksi näette turhaan vaivaa tulemalla tänne saakka, kun teillä on poikani Hilarion omassa maassanne?” Pyhän Hilarionin ympärille kertyi varsin pian noin 2000 oppilasta, jotka pitivät häntä isänään ja ohjaajanaan. Kerran vuodessa hän vieraili jokaisen yhteisön luona ja huolehti heidän tarpeistaan.

Monet kääntyivät kristityiksi pyhän Hilarionin vaikutuksesta. Hän saarnasi mieluummin elämällään kuin sanoillaan, mutta kävi toisinaan Lounais-Palestiinan kylissä ja Lodin kaupungissa tapaamassa uskovia, ja silloin hän opetti myös ulkopuolisia ja levitti sanomaa Kristuksesta. Monet tulivat erämaahan nähdäkseen hänet, ja hän kastoi itse suuren määrän luokseen tulleita. Kerran ryhmä sotilaita kantoi hänen luokseen halvaantuneen taisteluvaunujen ajajan, joka ei kyennyt lainkaan liikkumaan. Pyhä Hilarion sanoi häneen katsoen: ”Jos aiot olla uskomatta Kristukseen ja pitää kiinni ammatistasi, et parane.” Pyhän ohjetta seuraten mies antoi kastaa itsensä. Hän parantui eikä enää noussut taisteluvaunuihin.

Autuaan Hilarionin sääli ei kohdistunut ainoastaan ihmisiin. Kerran hänen eteensä tuotiin kameli, jolla oli suureksi turvonnut kasvain, ja kaikki väistyivät inhoten pois eläimen luota. Hilarion paransi eläinparan rukouksellaan yhtä helposti kuin ihmisen.

Kun pyhä Hilarion oli elänyt autiomaassa 48 vuotta, hänen ympärillään oli niin paljon oppilaita, pyhiinvaeltajia ja paranemista haluavia sairaita, ettei hänellä ollut enää aikaa hiljaiseen mietiskelyyn. Hän arvioi tilannettaan surullisesti: ”Minähän olen palannut takaisin maailmaan, sillä palkkani tulee minulle jo tässä elämässä.” Hän tahtoi taas kätkeä kilvoituksensa ja itki muistaessaan ensimmäisiä vuosiaan, jolloin hän oli täysin tuntematon. Kyyneleet saivat hänen oppilaansa suostumaan siihen, että hän lähtisi pois heidän luotaan, mutta kun lähdön päivä koitti, ilmaantui yli 6000 miestä, jotka tahtoivat seurata häntä minne tahansa hän menisikin, kunhan vain eivät jäisi paitsi hänessä vaikuttavaa armoa. Hilarion ilmoitti, ettei söisi mitään niin kauan kuin he pitäisivät häntä vankinaan. Viikon täyspaaston jälkeen Hilarion oli onnistunut suostuttelemaan munkkien joukon jäämään sijoilleen. Hän otti mukaansa vain 40 sellaista oppilasta, jotka pystyisivät taivaltamaan paastoten auringonlaskuun saakka.

Hilarion kulki Egyptiin, sillä hän oli kuullut pyhän Antonioksen kuolemasta ja tahtoi osoittaa kunnioitustaan kaikelle, minkä tämän läsnäolo oli pyhittänyt. Hän itki Thebaisssa pyhän Antonioksen haudalla muistaessaan heidän yhteisiä aikojaan. Liikkuipa Hilarion Egyptin erämaassa tai Aleksandrian kaupungissa, kaikkialla hänestä huokui armo, joka sai aikaan ihmeitä ja paranemisia. Hänen maineensa kulki hänen edellään, eikä hän saanut rauhaa.

Keisari Julianus Luopion aikana (361–363) pyhän Hilarionin luostari Gazassa tuhottiin, ja munkit hajaantuivat. Hilarion määrättiin pidätettäväksi, mutta hän pakeni Libyan erämaahan, josta hän jatkoi vaellustaan ottaen mukaansa vain kaksi toveriaan. He purjehtivat meren yli Sisiliaan toivoen, että siellä kukaan ei tunnistaisi heitä. Sisiliassa Hilarion ansaitsi elantonsa keräämällä polttopuita. Ennen pitkää hänet löysi Hesykhios, yksi hänen varhaisimmista oppilaistaan. Pian pyhiinvaeltajia ja sairaita alkoi tulla hänen luokseen, ja hän tuntien sääliä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan paransi sairaat rukouksillaan.

Hilarion pakeni jälleen. Nyt hän siirtyi Hesykhioksen kanssa pakanalliselle alueelle Dalmatiaan, Dubrovnikin tienoille. Ihmeet kuitenkin jatkuivat, ja alueen asukkaat alkoivat kääntyä kristityiksi.

Seuraavaksi Hilarion purjehti Kyprokselle Pafokseen ja hakeutui saaren asumattomille alueille. Hän asettui luolaan hyvin vaikeakulkuisen jyrkän vuoren huipulla, missä hän vietti viimeiset viisi elinvuottaan. Hänen luokseen pääsi vain hänen läheisin oppilaansa Hesykhios, joka toi hänelle aika ajoin uutisia Palestiinasta.

Kun pyhä Hilarion oli saavuttanut 80 vuoden iän, hän alkoi valmistella lähtöään. Hän jätti Hesykhiokselle evankeliumikirjansa ja viittansa – mitään muuta hänellä ei ollutkaan – ja kutsui luokseen ne harvat, jotka onnistuivat pääsemään hänen luokseen vuorenseinämää pitkin. Hän odotti kuolemaa silmät avoinna ja lausui: ”Lähde eteenpäin, sieluni. Mitä pelkäät? Lähde matkaan! Miksi olet minussa levoton? Olet palvellut Jeesusta Kristusta lähes 70 vuotta, ja sinäkö pelkäisit kuolemaa!” Näin puhuttuaan hän antoi sielunsa Jumalalle, ja hänen oppilaansa hautasivat hänet välittömästi niin kuin hän oli tahtonut. Tämä tapahtui vuonna 371. Jonkin ajan kuluttua Hesykhios kuitenkin siirsi hänen turmeltumattomat pyhäinjäännöksensä Maiumaan, missä hän oli aloittanut kilvoituksensa ja saavuttanut suurimmat voittonsa. Pyhää Hilarionia on kunnioitettu Gazan lisäksi erityisesti myös Kyproksella ja Sisiliassa.

Pyhä Ursula oli hurskas britannialainen prinsessa, joka eli neljännellä vuosisadalla. Häntä vaadittiin menemään avioliittoon ei-kristityn ruhtinaan kanssa, mutta hän tahtoi omistautua Herralle. Ursula pakeni Britanniasta laivalla mukanaan joukko kristittyjä neitoja ja purjehti Reinjokea pitkin. Käytyään aina Roomassa asti he palasivat pohjoiseen, Cologneen eli Kölniin. Siellä hunnien johtaja tahtoi Ursulan itselleen, mutta tultuaan torjutuksi surmautti hänet ja hänen seuralaisensa käskemällä ampua heihin nuolia.

Pyhän Ursulan kirkosta Kölnistä on löydetty tieto, jonka mukaan Clematius-niminen senaattori rakennutti neljännellä vuosisadalla neitsytjoukon marttyyrikuoleman paikalle kirkon heidän muistokseen. 800-luvulta lähtien pyhän Ursulan elämään on liitetty runsaasti legendoja. Neitsytmarttyyrien määrä oli ilmeisesti yksitoista, mutta tarinoissa määräksi vakiintui 11 000. Maalauksissa pyhä Ursula on kuvattu prinsessaksi, jolla on nuoli kädessään tai joka on purjehtimassa laivassa neitseiden ja kirkonmiesten ympäröimänä.

Pyhä Celina (Cilinia) eli 400-luvulla. Hän oli kahden pyhän piispan äiti: Reimsin piispan Remigiuksen (1.10.) ja Principius Soissonsilaisen. Celina kuoli vuoden 460 tienoilla. Häntä on kunnioitettu lähinnä Reimsin alueella.

Pyhä Fintan Munnu (Mundus) syntyi Irlannissa kelttiläisen bardin poikana kuuluisaan Ui Niellin klaaniin. Lapsena hänet lähetettiin paimentamaan lampaita, mutta hän vietti aikansa erakon kanssa tutkien pyhiä kirjoituksia. Lampaita vartioi sillä aikaa kaksi sutta, jotka erakon siunauksen hillitseminä tarkkailivat laumaa tyynen rauhallisesti.

Myöhemmin Fintan Munnu jätti sukunsa kokonaan ja lähti seuraamaan Kristusta. Hän oli Bangorin luostarissa pyhän Comgallin ohjauksessa ja sai oppia askeettisen elämän salaisuuksia. Sen jälkeen hän siirtyi Irlannin Cluain Inisiin pyhän Sinellin ohjaukseen. Kahdeksantoista vuoden luostarielämän jälkeen Fintan päätti lähteä Ionan luostarisaarelle tavatakseen pyhän Columban (9.6.).

Fintan kohtasi kaksi ionalaista munkkia ja kysyi heiltä, kuinka pyhä Columba voi. ”Hyvin”, he vastasivat, ”hän on taivaassa.” Fintan kuitenkin saapui Ionaan, jonka uusi apotti Baithene kertoi Columban jättäneen vähän ennen kuolemaansa Fintania koskevan ohjeen. Sen mukaan Fintania ei pidä hyväksyä Ionan luostariin, sillä Jumala on varannut hänelle toisen paikan, jossa hänen tulisi elää ei paimennettavana vaan itse toisia paimentaen. Oli vuosi 597.

Fintan Munnu palasi Irlantiin ja asui jonkin aikaa eräällä saarella, kunnes alueella raivonneet taistelut saivat hänet lähtemään jälleen liikkeelle siinä toivossa, että Jumala johdattaisi häntä. Matkalla ollessaan hän kohtasi Wexfordin kreivikunnan tienoilla sairastuneen lammaslauman, jota hänen tuli sääli. Fintan alkoi rukoilla lampaiden puolesta ja ne paranivat. Lauman omistaja antoi kiitollisuuden osoitukseksi Fintanille maa-alueen, johon Fintan perusti Taghmonin (Tech Munnu) luostarin.

Pyhä Fintan Munnu oli kuuluisa ihmeiden tekemisen lahjastaan. Hän herätti kuolleista sisarensa, joka oli menehtynyt ollessaan matkalla munkkiveljensä luokse. Kun pyhä Comgall kuoli, Bangorin munkit tahtoivat Fintanin seuraavaksi johtajakseen, mutta hän kieltäytyi. Sen sijaan kolme enkeliä johdatti Fintanin takaisin Taghmoniin, josta kasvoi hänen johdollaan suurenmoinen paikka. Munkkeja oli pian viitisenkymmentä. He elivät rauhassa pyrkien ainoastaan miellyttämään Herraa, sillä Fintan huolehti itse luostarin ulkonaisista tarpeista.

Magh Lenen kirkolliskokouksessa vuonna 630 pyhä Fintan Munnu kunnostautui kelttiläisen kirkon oman tradition ja liturgisten käytäntöjen puolustajana. Maineikkaana luostarinjohtajana hänen sanallaan oli kelttiläisessä kirkossa enemmän painoarvoa kuin useimpien piispojen puheilla.

Rukoiltuaan saavansa lisää sisäistä hyvää ulkonaisten koettelemusten kautta pyhä Fintan sairastui lepraan enkelin varoitettua häntä ennalta. Pyhä Fintan kärsi sairaudesta 24 vuotta valittamatta kertaakaan. Hän ei koskaan raapinut paiseitaan eikä kylpenyt muulloin kuin Suurena torstaina. Heikkoudestaan huolimatta hän jatkoi velvollisuuksiensa hoitamista. Pyhä Fintan tunsi oppilaidensa salaiset ajatukset, minkä ansiosta hän saattoi antaa heille parantavat hengelliset lääkkeensä jo ennen kuin he ehtivät tunnustaa syntejään. Hän puhui jokaisen sanansa Jumalan nimessä ja tunsi ennalta oppilaidensa kuolinhetket.

Pyhä Fintan Munnu tiesi ennalta myös oman kuolinhetkensä. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja siunasi heidät viimeisen kerran. Kun hän kohotti katseensa taivasta kohti, hän näki enkeljoukon, joka oli tulossa häntä vastaan viedäkseen hänet iloiten Herran huoneen esikartanoihin. Tämä tapahtui vuonna 635. Skotlannissa on useita pyhälle Fintanille omistettuja kirkkoja.

Pyhä Condedus (Condé, Condède) syntyi Englannissa 600-luvun alkupuolella. Hän kilvoitteli Ranskassa ensin vaeltelijana ja asettui sitten erakoksi Fountaine-de-Saint-Valéryyn. Vuonna 673 hän pyysi päästä Fontenellen luostariin, jonne hän jäi munkiksi. Muutaman vuoden kuluttua hän sai siunauksen saarnaamiseen ja erakkoelämään. Pyhä Condedus eli erakkona Seinejoella Belcinac-nimisellä saarella Caudebecin lähettyvillä. Hän rakensi saarelle kaksi kappelia, joista toinen oli omistettu Jumalansynnyttäjälle ja toinen pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille. Pyhä Condedus kuoli keljassaan vuoden 685 tienoilla. Hänet haudattiin Fontenelleen. Hänen saarensa on sittemmin jäänyt Seinejoen pinnan alle.

Pyhä Ilarion eli 1000-luvulla ruhtinas Jaroslav Viisaan aikana. Hän palveli pappina luolaluostarin lähellä Berestovossa, missä oli yksi suuriruhtinaan palatseista. Hän oli tunnettu hurskaudestaan ja oppineisuudestaan. Usein hän lähti kotoaan metsäiselle mäelle rukoillakseen siellä yksinään pienessä luolassa. Tuohon aikaan Venäjän kirkko kuului vielä Konstantinopolin alaisuuteen. Venäjän ensimmäiset piispat olivat kreikkalaisia ja heidät asetettiin virkaansa Konstantinopolissa. Metropoliitta Teopemptoksen kuollessa venäläiset olivat kuitenkin sotatilassa Bysantin kanssa. Tällöin paikallinen piispainkokous valitsi metropoliitaksi venäläisen Ilarionin ja asetti hänet virkaansa Kiovassa vuonna 1051. Pyhä Ilarion johti metropoliittakuntaansa noin vuoteen 1053, jolloin hän nukkui pois. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhittäjä Ilarion kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000-luvulla igumeni Feodosin (3.5.) aikana ja oli tämän keljapalvelijana. Hän kopioi ahkerasti käsikirjoituksia, rukoili yötä päivää ja paastosi ankarasti. Kun pahat henget kiusasivat häntä, hän kertoi siitä pyhittäjä Feodosille, joka kehotti häntä olemaan kärsivällinen ja vapautti hänet esirukouksillaan niiden hyökkäyksiltä.

Joidenkin lähteiden mukaan edellä mainittu Kiovan metropoliitta Ilarion luopui piispallisesta arvostaan ja kilvoitteli loppuelämänsä tavallisena munkkina Kiovan luolaluostarissa, jolloin nämä kaksi pyhää olisivat sama henkilö.

Pyhä Ilarion oli kotoisin Makedoniasta Meglinin alueelta. Hänen vanhempansa olivat ylhäistä sukua. He olivat pitkään lapsettomia, ja varsinkin hänen äitinsä suri tätä kovasti rukoillen usein apua Jumalanäidiltä. Kerran Kaikkeinpyhin ilmestyi hänelle unessa ja sanoi: ”Älä sure. Sinä synnytät pojan, joka käännyttää monet totuuden valoon.” Jumalansynnyttäjän ennustus toteutui. Perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Ilarion (kr. ’hiljainen ilo’), koska hän toi ilon lapsettomuuttaan murehtineille vanhemmilleen.

Kahdeksantoista vuoden ikäisenä Ilarion jätti maailman ja meni luostariin. Hänet vihittiin pian munkiksi. Näin meni muutama vuosi. Kuolinvuoteellaan luostarin johtaja nimitti Ilarionin seuraajakseen. Nuoruudestaan huolimatta Ilarion osoittautui viisaaksi johtajaksi. Hän oli nöyrä ja kilvoitteli ankarasti. Usein hän vietti yöt rukoillen ja lukien sielua pelastavaisia kirjoja. Kovan nälänhädän aikana hän rukoili Jumalaa, ja luostarin tyhjät aitat täyttyivät viljalla, niin että siitä riitti sekä veljestölle että luostarista apua hakeneille nälkäisille. Pyhä Ilarion tuli kuuluisaksi ankarasta elämästään. Ihmiset saapuivat kysymään häneltä neuvoja ja monet jäivät luostariin kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan.

Vuonna 1134 Ohridin arkkipiispa Eustatios vihki Jumalanäidiltä saamansa kehotuksen mukaan Ilarionin Meglinin piispaksi. Pyhä Ilarion tarttui uuteen työhönsä apostolisella innolla. Hiippakunta oli tullut surullisenkuuluisaksi bogomilien dualistisesta harhaopista, mutta Ilarionin saarnalla, jonka vakuuttavuutta lisäsi hänen oma hurskautensa, oli ihmeellinen vaikutus. Monet luopuivat hänen julistuksensa innoittamina harhaopista ja palasivat ortodoksisen kirkon helmaan.

Bogomilien lisäksi hiippakunnan alueella eli sinne karkotettuja armenialaisia, jotka kannattivat manikealaista dualistista harhaoppia. Pyhä Ilarion paljasti armenialaisten erehdykset ja suomi heidän väärää uskoaan, mikä sai heidät raivoihinsa. Kerran he kivittivät hänet vihan vimmoissa ja jättivät virumaan kuolleena pellolle, missä hänellä oli tapana käydä rukoilemassa, mutta Jumala virvoitti hänet ja hän pääsi raahautumaan erakkokeljaansa. Kun ortodoksit kuulivat tapahtuneesta, he halusivat kostaa armenialaisille, mutta pyhä esipaimen esti heidän aikeensa todeten Herran sanoin: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” (Matt. 26:52) Vastaus teki vaikutuksen jopa muutamiin armenialaisiin, jotka siitä kuultuaan liittyivät ortodoksiseen kirkkoon.

Tieto pyhän Ilarionin menestyksellisestä työstä harhaoppisten parissa kantautui keisari Manuel Komnenoksen (1143–1180) korviin. Keisari kirjoitti hänelle kehottaen jatkamaan hyvää työtään, kunnes saisi karkotettua harhaoppiset kokonaan pois seudulta.

Pyhä Ilarion rakennutti suuren Pyhille apostoleille omistetun kirkon harhaoppisten kokoontumispaikan läheisyyteen ja perusti luostarin, jossa hän kävi usein ohjaamassa veljestöä.

Oltuaan kolmekymmentä vuotta piispana Ilarion sai tietää kuolemansa lähestyvän. Hän kokosi oppilaansa ja annettuaan heille viimeiset ohjeensa nukkui pois rauhassa vuonna 1164.

Pyhän Ilarionin haudalla alkoi pian tapahtua niin paljon ihmeitä, että hänen pyhäinjäännöksensä avattiin ja siirrettiin katedraaliin. Ruumis oli säilynyt maatumattomana ja silmistä vuoti mirhaa, josta tuli parannusten lähde kaikille eri puolilta Makedoniaa saapuville pyhiinvaeltajille. Vuonna 1205 pyhäinjäännökset siirrettiin Turnovoon ja asetettiin myöhemmin 40 marttyyrin kirkkoon, missä ihmeet jatkuivat ja vahvistivat Bulgarian kansan uskoa.

Pyhittäjä Filoteos eli 1300-luvulla. Hän oli kotoisin Khrysopoliksesta nykyisen Kavalan seudulta Kreikan Makedoniasta. Hänen vanhempansa olivat tulleet sinne pakolaisina Vähästä Aasiasta. Isä kuoli pian ja Filoteos jäi viettämään puutteen täyttämää elämää äitinsä ja veljiensä kanssa. Tuohon aikaan turkkilaiset olivat jälleen kerran keräämässä pelättyä lapsiveroa eli kristittyjä poikia, joista kasvatettiin julmia janitsaarirykmentin sotilaita ja fanaattisia muslimeita. Säädöksien mukaan ottomaanit saivat ottaa yhden pojan yli viisilapsisista perheistä. Puolustuskyvyttömältä leskeltä vietiin kuitenkin molemmat pojat.

Onneton äiti turvautui kyyneleisin rukouksin Jumalansynnyttäjään. Tämä vastasi ilmestymällä pojille vankilassa heidän äitinsä hahmossa ja johdattamalla heidät sieltä pois erääseen heidän kotiseutunsa luostariin. Pojat kilvoittelivat innokkaasti kuuliaisuudessa ja nöyryydessä, ja pian igumeni vihki heidät munkeiksi. Poikiensa vaiheista tietämätön äiti päätti mennä nunnaksi läheiseen naisluostariin. Kerran nunnat olivat tulleet jonkin juhlapäivän kunniaksi miesluostarin kirkkoon. Filoteos ja hänen veljensä palvelivat alttariapulaisina. Palveluksen jälkeen veli kutsui Filoteosta. Tutun nimen kuullessaan äiti katsoi tarkemmin nuoria munkkeja ja suureksi riemukseen tunnisti heidät pojikseen. Koko luostari iloitsi tästä jälleennäkemisestä.

Niin äiti kuin pojatkin jatkoivat kilvoitteluaan omissa luostareissaan entistäkin innokkaammin. Filoteosta kohtasi vaikea kiusaus, kun eräs nunna rakastui häneen ja aina tilaisuuden tarjoutuessa alkoi houkutella häntä siveettömyyteen. Filoteos ei kuitenkaan antanut periksi houkutuksille vaan kertoi asiasta igumenille, joka karkotti nunnan luostarista.

Jonkin ajan kuluttua Filoteos siirtyi Athosvuorelle Dionysioksen luostariin. Sielläkin hän palveli eri kuuliaisuustehtävissä innokkaasti ja suurella taidolla. Hän oli hyvin kätevä käsistään. Filoteos alkoi kuitenkin kaivata rauhaa ja yksinäisyyttä. Saadakseen igumenin antamaan hänelle siunauksen erakkoelämän viettämiseen hän teeskenteli sairastuneensa ja menettäneensä kuulonsa ja äänensä. Näin hän sai luvan ja rakensi jonkin matkan päähän luostarista itselleen pienen erakkomajan. Sieltä hän joutui siirtymään kauemmaksi, kun kävi ilmi, ettei hän ollutkaan kuuromykkä.

Uudessa erakkomajassaan pyhä Filoteos eli vielä monta vuotta yhdessä kolmen oppilaansa kanssa. Hän siirtyi Herran luo 84-vuotiaana lokakuun 21. päivänä. Oppilailleen hän oli antanut ehdottoman käskyn heittää hänen ruumiinsa metsään petojen syötäväksi. Dionysioksen luostarin munkki näki kuitenkin varhaisella kalastusretkellään metsässä valoa aivan kuin olisi syttynyt metsäpalo. Hän kiiruhti paikalle ja havaitsi, että valo tulikin pyhän Filoteoksen jäännöksistä. Niin ne vietiin luostariin kaikkien kunnioitettaviksi.

Feofil ja Jaakob kilvoittelivat ensin Konevitsan saarella yhdessä pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen (12.6.) kanssa. Vuonna 1395 tai 1396 he lähtivät Konevitsasta ja asettuivat Omutšajoelle noin 65 kilometrin päähän Porhovin kaupungista (lähellä Pihkovaa) ja perustivat sinne Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetyn erakkolan. Feofilia pidetään erakkolan perustajana ja Jaakobia hänen kilvoittelutoverinaan. Pyhittäjät kuolivat vuoden 1412 tienoilla.

Pyhittäjä Ilarion oli pyhittäjä Jefrosin Pihkovalaisen (15.5.) oppilas. Hänessä syttyi halu perustaa luostari jonnekin, missä luostareita ei vielä ollut, ja niin hän perusti Gdovin lähistölle Peipsijärveen laskevan joen varrelle Jumalanäidin suojeluksen luostarin. Se sijaitsi aivan Liivinmaalla toimivan roomalaiskatolisen ritarikunnan naapurina, ja sen veljestö joutui elämään jatkuvassa hyökkäysten pelossa. Vaikeuksista huolimatta luostari tuli tunnetuksi munkkiensa hurskaasta elämästä. Pyhittäjä Ilarion nukkui kuolonuneen vuonna 1476.

Pyhä Johannes eli 1700-luvun lopulla ja oli kotoisin Peloponnesokselta Monembasian alueelta. Hänen isänsä oli pappi. Kun Johannes oli 15-vuotias, albanialainen rosvojoukko hyökkäsi hänen kyläänsä ja vangitsi sen kristityt asukkaat. Johanneksen isä surmattiin, mutta Johannes ja hänen äitinsä myytiin Larissan kaupungin orjamarkkinoilla eräälle Tessalonikasta kotoisin olevalle turkkilaiselle.

Turkkilaisella ei ollut lapsia ja hän tahtoi adoptoida Johanneksen. Ensin tämän olisi kuitenkin pitänyt kääntyä islamin uskoon. Johannes kieltäytyi päättäväisesti. Minkäänlaiset houkuttelevat lupaukset, pyynnöt ja pelottelut eivät saaneet häntä taipumaan.

Isäntäväki sulki Johanneksen talliin Jumalanäidin paaston ajaksi (1.8.–14.8.) ja kantoi hänen eteensä mitä herkullisimpia ruokia saadakseen hänet rikkomaan paaston. Johannes ei koskenut ruokiin, vaikka mitään paastoruokaa ei ollut saatavilla. Isäntä löi häntä miekanlappeella ja kärvensi palavilla oljilla saadakseen hänet rikkomaan paaston, mutta mikään ei auttanut. Johanneksen äitikin pyyteli poikaansa antamaan periksi. Mutta poika piti järkkymättömästi kiinni kristillisistä tavoistaan ja muistutti äitiään, että papin poikana hän oli velvollinen noudattamaan tarkkaan kirkon säädöksiä.

Isäntä oli raivoissaan, koska ei onnistunut käännyttämään Johannesta islamiin eikä saanut häntä edes rikkomaan kristittyjen paastoa, ja iski häntä miekalla sydämeen. Kahden päivän kuluttua Johannes kuoli. Isäntä heitti hänen ruumiinsa koirien syötäväksi. Larissan metropoliitta sai kuitenkin luvan ottaa ruumiin ja hautasi sen kristillisesti.

Joidenkin vuosien kuluttua Johanneksen luut kreikkalaisen tavan mukaan poistettiin haudasta. Hänen äitinsä otti luut ja vei ne heidän kotikyläänsä Peloponnesokselle, niin kuin Johannes oli ennen kuolemaansa pyytänyt. Hänen muistoaan vietetään joka vuosi juhlallisesti lokakuun 21. päivänä niin Monembasian kuin Kalamoninkin hiippakunnissa.

Pyhä tunnustaja ja marttyyri Bessarion Sarai syntyi Bosniassa vuonna 1741 ja sai kasteessa nimekseen Nikolai. Lapsesta lähtien hän viihtyi yksinäisyydessä ja rukouksessa. 18-vuotiaana hän lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Pyhän Sabbaksen luostarissa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Bessarion. Sieltä hän siirtyi Athosvuoren kautta takaisin omaan maahansa ja asettui Slovakiassa sijaitsevaan Pakroun luostariin, jossa hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi.

Noihin aikoihin erityisesti Itävalta-Unkarin alueella roomalaiskatolilaiset painostivat ortodokseja alistumaan paavin valtaan ja ryhtymään uniaateiksi. Niinpä Serbian patriarkka, Karlovcin metropoliitta Arseni IV (1737–1748)[1], joka tunsi Bessarionin saarnakyvyt, lähetti hänet Banatin ja Transilvanian alueelle vahvistamaan asukkaita ortodoksisessa uskossa. Bessarion onnistui erinomaisesti tehtävässään. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt vallanpitäjiä, ja Habsburgien hallitsijasuvun vaatimuksesta hänet vangittiin. Todennäköisesti hän kuoli pahoinpitelyihin Kufsteinin linnoituksen vankilassa Tyrolissa. Joidenkin tietojen mukaan Venäjän ulkoministeriön edustaja olisi kuitenkin onnistunut vapauttamaan Bessarionin, jolloin hän olisi viettänyt viimeiset vuotensa Venäjällä.

Kansa kunnioitti Bessarionia pyhänä jo hänen elinaikanaan ja Romanian kirkko lisäsi hänen nimensä kirkkokalenteriinsa vuonna 1950.

Pyhä Sofroni oli kotoisin Alba Julian alueelta Romaniasta. Hän vihkiytyi munkiksi Valakiassa, mutta palasi kotiseudulleen ja perusti sinne pienen skiitan. Hän vahvisti ortodokseja uskossa ja rohkaisi heitä olemaan antamatta periksi uniaateille. Roomalaiskatolilaiset tuhosivat hänen skiittansa. Tämän jälkeen hän alkoi vaeltaa kansan keskuudessa saarnaten uskollisuutta ortodoksiselle traditiolle. Hänet vangittiin yhdeksän kertaa, mutta Jumalan armo suojeli häntä. Sofroni järjesti suuria papiston ja kansan kokouksia, joissa pyydettiin Wienin hallitukselta omia piispoja ortodokseille. Pyyntöihin suostuttiin. Tämän jälkeen Sofroni vetäytyi Curtea-de-Argesin luostariin, missä hän eli rauhassa elämänsä loppuun saakka.


[1] Serbian patriarkka Arseni III pakeni noin vuonna 1690 osmanien hallitsemasta Serbiasta Itävalta-Unkarin puolelle ja asettui Karlovciin. Arseni IV oli hänen seuraajansa, ja siksi häntä kutsuttiin ”Serbian patriarkaksi”, vaikka Serbian kirkko jatkoi elämäänsä osmanien valtakunnassa Konstantinopolin alaisuudessa.

Pyhä Johannes Galeslainen vihittiin papiksi Bukarestissa tai Riminicissa, koska Transilvaniassa ei ollut ortodoksista piispaa. Hän vastusti urhoollisesti Itävallan hallituksen yrityksiä pakottaa Transilvanian ortodoksit unioniin Rooman kanssa. Niinpä eräänä yönä santarmit tunkeutuivat hänen kotiinsa. Koska isä Johannes oli tuolloin matkoilla, he sitoivat hänen vaimonsa ja alkoivat kiduttaa tätä. Naapurit kuulivat naisen huudot ja riensivät taloon, jolloin santarmin luoti tappoi yhden heistä. Vuonna 1752 isä Johannes ja eräät muut uskolliset ortodoksit menivät pappi Moses Macinicin ja talonpoika Oprean luo Banatiin. He toivat mukanaan valituskirjelmän uniaattien rikoksista ortodokseja kohtaan Länsi-Transilvaniassa ja pyysivät isä Mosesta ja Opreaa esittämään sen Wienin oikeusistuimessa.

Pyhä Moses Macinic oli tunnettu ortodoksien puolustaja Transilvaniassa. Sen vuoksi hänet oli vangittu 17 kuukaudeksi. Hänet oli päästetty vapaaksi sillä ehdolla, ettei hän enää saisi toimia pappina.

Pyhä marttyyri Oprea Miklaouch oli perheellinen talonpoika lähellä Sibiuta. Ortodokseihin kohdistunut vaino pakotti monet siirtymään Valakiaan, mutta Oprea alkoi rohkeasti puolustaa ortodoksisuutta. Ortodoksisia orpolapsia painostettiin monin tavoin ja hän ajoi heidän asiaansa.

Isä Moses ja Oprea lähtivätkin Wieniin esittämään valituskirjelmän ja vaatimaan keisarinna Maria Teresalta uskonnonvapautta Transilvanian ortodokseille. Tämän vuoksi heidät molemmat pidätettiin ja tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön Kufsteinin vankilaan. Transilvanian ortodoksien edustajat pyysivät useita kertoa heidän vapauttamistaan mutta turhaan.

Myös isä Johannes vangittiin vuonna 1756. Hän oli ensin eri vankiloissa, kunnes hänkin päätyi lopulta Kufsteiniin. Hänen luonaan Grazin vankilassa vieraili vuonna 1776 ryhmä kauppiaita. He tapasivat Johanneksen yhtä lujana uskossaan kuin ennenkin, ja hän sanoi heille: ”Mieluummin kuolen vankilassa kuin luovun kunniakkaasta uskostani.”

Vuonna 1784 Oprean vaimo pyysi keisari Joosef II:lta vapautusta miehelleen, joka oli ollut vangittuna jo 32 vuotta. Vankilanjohtaja ilmoitti, ettei heillä ole ketään sen nimistä vankia, joten pyhän tunnustajan kilvoitus oli jo päättynyt ja hän oli saanut marttyyrikruunun Kristukselta. Saman pyhien marttyyrien osan olivat saaneet myös papit Moses ja Johannes.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

22.10.

Pyhä Markus tuli Jerusalemin piispaksi pian sen jälkeen, kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin vuonna 135. Hän oli ensimmäinen ympärileikkaamaton piispa Jerusalemissa, sillä siihen asti Jerusalemin kirkko oli ollut juutalaiskristittyjen johtama. Markus johti kirkkoa noin 20 vuoden ajan ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Antoninus Piuksen aikana (138–161).

Pyhä Aberkios (Averkios) oli Hierapoliksen (nyk. Pamukkale) piispa Fryygiassa keisari Marcus Aureliuksen aikana (161–180). Vaikka Marcus oli ymmärtäväisen filosofin maineessa, hän käynnisti julman kristittyjen vainon. Hän tahtoi selvittää, ketkä uskaltavat vastustaa valtakunnan uskontoa ja määräsi kaikki alamaisensa ympäri valtakuntaa yhtymään epäjumalien juhlaan. Kun Hierapoliksen asukkaat olivat uhraamassa, Aberkios meni kotiinsa ja rukoili hartaasti, että Herra armahtaisi tietämätöntä kansaa.

Nukahdettuaan Aberkios näki unessa näyn, jossa enkelimäinen nuorukainen antoi hänelle sauvan ja käski hänen kaataa jumalten alttarit. Aberkios tunsi hahmon Kristukseksi ja nousi ylös keskellä yötä. Näkynsä rohkaisemana hän otti käteensä ison sauvan ja lähti Apollon temppeliin, joka oli uhraamisen keskuspaikka, murtautui sisään ja alkoi murskata patsaita. Kun paikalle tuli ihmisiä, Aberkios julisti heille rohkeasti: ”Menkää palatsiin ja sanokaa johtajillenne, että jumalanne ovat riidelleet ja hajottaneet toisensa. Ja jos teillä on yhtään järkeä jäljellä, kootkaa niiden palaset ja polttakaa ne, jotta ne eivät jäisi aivan hyödyttömiksi, vaan niistä saataisiin vähän kalkkia.”

Aberkios palasi kotiinsa, ja tieto tapahtuneesta alkoi levitä kaupungilla. Auringon noustessa kaupunkilaisia virtasi temppeliin katsomaan, kuinka heidän jumalistaan oli jäänyt vain kivimurskaa ja irrallisia jäseniä. Ihmiset olivat raivoissaan ja tahtoivat polttaa kristittyjen johtajan taloineen ja sukulaisineen. Maaherra antoi väkijoukon surmata vapaasti kristittyjä, mutta pyysi tuomaan heidän johtajansa eteensä elävänä. Kun Aberkiosta varoitettiin väkijoukon lähestymisestä, hän ilmoitti, ettei aio paeta kuolemaa Kristuksen tähden. Hän päinvastoin asteli rohkeasti kaupungin torille, nousi korokkeelle ja alkoi julistaa rohkeasti sanomaa todellisesta Jumalasta.

Paikalla oli kolme riivattua nuorukaista, joiden suusta tuli vaahtoa ja jotka kirkuivat korkealla äänellä. Aberkios rukoili Kristuksen nimeen ja löi nuorukaisia kevyesti päähän samalla sauvalla, jolla oli murskannut jumalankuvat, ja riivaajat lähtivät kovaa ääntä pitäen. Nähdessään tämän väki alkoi hämmästyneenä kuunnella piispan rohkeaa julistusta Kristuksesta ja Hänen rauhastaan. Kansa uskoi ja antoi sielunsa Kristuksen, Jumalan, haltuun. Jo seuraavana yönä kastettiin 500 halukasta. Kansaa virtasi kuulemaan piispan julistusta ja parantumaan hänen rukoustensa avulla.

Eräs sokeutunut ylimysnainen uskoi. Aberkios rukoili ja kosketti naisen silmiä, ja tämä sai näkönsä takaisin. Tämän jälkeen hänen luokseen tuli kolme muuta sokeaa naista, jotka tunnustivat uskovansa Jeesukseen ja pyysivät sääliä. Pyhä piispa lausui: ”Herrani Jeesus Kristus, pyydän sinua valaisemaan myös nämä naiset. Anna heidän katsoa täyden tiedon valkeutta.” Silloin ylhäältä ilmestyi kirkas valo ja kaikki heittäytyivät maahan, sillä valo oli selittämätöntä taivaallista kirkkautta. Kolme naista seisoi paikoillaan liikkumatta. Valo kosketti heidän silmiään, ja he saivat näkönsä takaisin. Aberkios kysyi, mitä he olivat nähneet. Yksi kertoi nähneensä kauniin vanhuksen, toinen nuorukaisen ja kolmas lapsen.

Kun sanomat ihmeistä tulivat Marcus Aureliuksen korviin, hän määräsi Aberkioksen tuotavaksi Roomaan, sillä keisarin oma tytär oli joutunut riivaajan vaivaamaksi. Koko matkansa ajan Aberkios julisti hyvää sanomaa ja suoritti ihmeitä rukouksillaan. Roomassa Aberkios vietiin palatsiin, jossa hän vapautti tyttären rukouksellaan. Keisarinna Faustina tahtoi antaa Aberkiokselle kultaa, mutta Aberkios kieltäytyi.

Aberkios viipyi Roomassa jonkin aikaa rohkaisten kristittyjä, kunnes eräänä yönä Kristus ilmestyi hänelle unessa kehottaen häntä lähtemään Syyriaan. Aberkios julisti evankeliumia Antiokiassa ja Apameassa käännyttäen monia pakanoita ja palauttaen markionilaisia kirkon yhteyteen. Hän kulki aina Nisibisiin saakka ansaiten toiminnallaan ja vaelluksillaan ”apostolienvertaisen” kunniakkaan arvonimen. Nimityksen antoi Varhasanes-niminen kristitty ylimys Aberkioksen kieltäydyttyä ottamasta vastaan rahaa.

Kilikiassa ja Pisidiassa kierreltyään Aberkios palasi lopulta kotiseudulleen Fryygiaan, jossa hänen seurakuntansa otti hänet ilolla vastaan. Aberkios opetti, kastoi, paransi ja karkotti riivaajia vielä muutaman vuoden ajan. Hän kirjoitti papistolleen kirjan heidän hengelliseksi ohjauksekseen ja turvakseen hänen poislähtönsä jälkeen. Aberkios nousi korkealle vuorelle rukoilemaan. Saatuaan varmuuden kuolemansa lähestymisestä hän palasi kaupunkiin ja valmisti itselleen haudan. Hän saneli itse seuraavan tekstin, joka kaiverrettiin hänen hautaansa:

”Valmistin tämän haudan jo eläessäni lepopaikaksi ruumiilleni. Nimeni on Aberkios. Olen sen puhtaan Paimenen opetuslapsi, joka paimentaa laumojaan kukkuloilla ja laaksoissa ja jonka suuret silmät näkevät kaikkialle. Hän opetti minulle uskontäyteiset elämän kirjoitukset ja lähetti minut Roomaan näkemään hallituskaupungin ja kultaan puetun kuningattaren. Ja näin siellä kansan, joka on merkitty kirkkaalla sinetillä. Olen nähnyt Syyrian tasangot kaupunkeineen ja mahtavan Nisibisin. Olen kulkenut yli Eufratin Paavali aina mukanani. Usko oli kaikkialla oppaanani. Se ruokki minut kaikkialla tarjoten minulle suuren Kalan puhtaimmasta lähteestä, mahtavan puhtaan Kalan, jonka puhdas Neitsyt pyydysti. Hän antaa ystäviensä syödä siitä aina. Hänellä on loisteliasta viiniä, jota hän antaa Kalan kanssa. Nämä sanat minä Aberkios puhuin ja olin läsnä, kun ne kaiverrettiin. Kaikki, jotka ymmärtävät nämä asiat ja ovat yhtä mieltä, rukoilkoot Aberkioksen puolesta.”

Pyhä Aberkios kutsui luokseen papiston, diakoneja ja muutamia muita kristittyjä ja hyvästeli heidät. ”Rakkaat lapseni, kallein laumani! Minä lähden Hänen luokseen, jota olen ikävöinyt nuoruudestani saakka, lähden nauttimaan mestarini Kristuksen autuutta. Teidän on äänestettävä, kuka paimentaa teitä minun lähdettyäni tästä maailmasta.” Tämän kuullessaan he alkoivat itkeä. Piispaksi he valitsivat papin, jonka nimi oli myös Aberkios. Pyhä Aberkios siunasi hänet vihkien hänet seuraajakseen, kohotti kätensä ja katseensa kohti taivasta ja antoi sielunsa Herralle pyhien enkelien saattelemana.

Pyhä Aberkios kuoli 72 vuoden ikäisenä noin vuonna 167. Hänen muistoaan on juhlittu myös joulukuun 18. päivänä. Taiteessa pyhä Aberkios on kuvattu tuhoamassa Apollon patsasta tai vastaanottamassa piispansauvaansa enkeleiltä. Hänen hautakaiverruksensa löydettiin vuonna 1883, ja sitä säilytetään Rooman lateraanimuseossa. Kyseessä on yksi tärkeimpiä arkeologisia löytöjä alkukirkon ajalta. Tekstin kielikuvista paimen ja kala symboloivat Kristusta, ystävät uskovaisia, sinetti kastetta ja ruoka pyhää ehtoollista. Kultaan puettu nainen, lähde ja neitsyt tarkoittavat Kristuksen kirkkoa; jälkimmäinen sopii myös Jumalanäitiin.

Pyhä Aleksanteri oli piispa joskus marttyyrikirkon aikana. Hänen toimipaikastaan ja elinajastaan ei ole säilynyt tietoja. Hänen vaikutuksestaan monet ottivat vastaan kristinuskon, ja siksi alueen maaherra vangitsi hänet ja yritti kidutuksin saada hänet uhraamaan epäjumalille. Aleksanteri ei suostunut siihen. Sen sijaan yksi paikalla ollut sotilas nimeltä Herakleios nähdessään hänen urheutensa alkoi uskoa Kristukseen, joka antaa palvelijoilleen voiman kestää kärsivällisesti ja iloiten hirveimmätkin kidutukset. Maaherran viha suuntautui nyt sotilaaseen, jonka hän antoi kidutettavaksi ja lopulta mestautti.

Piispa Aleksanterin kidutuksissa saamat haavat parantuivat itsestään Jumalan armon vaikutuksesta. Nähdessään tämän neljä naista Anna, Elisabet, Teodote ja Glykeria alkoivat uskoa Kristukseen ja luopuivat epäjumalien palvelemisesta kaiken kansan kuullen. Heidät mestattiin saman tien. Lopulta Aleksanterikin sai marttyyrin voitonseppeleen taivutettuaan päänsä miekan alle.

Pyhittäjä Petronios eli 300-luvulla Egyptissä. Hän oli kotoisin varakkaasta perheestä, mutta luopui omaisuudestaan ja sukulaisistaan ja ryhtyi pyhän Pakomios Suuren (15.5.) kuuliaisuusveljeksi. Hän oli esimerkillinen kaikessa kilvoituksessa ja hyveessä. Omalla esikuvallaan hän sai vanhempansa, sukulaisensa ja palvelijansakin ryhtymään kilvoittelijoiksi yhteisöönsä, jolle he lahjoittivat suuren omaisuutensa. Petronioksesta tuli Tsmenin luostarin igumeni. Kun rutto riehui luostareissa, pyhä Pakomios jätti kuolinvuoteellaan Petronioksen seuraajakseen. Mutta Petronios toimi munkkiarmeijan johdossa vain muutaman päivän, sillä rutto korjasi hänetkin pois. Hän antoi sielunsa rauhallisesti Herralle 21.7. vuonna 346.

Pyhittäjä Rufos eli Egyptin erämaassa 300- ja 400-lukujen vaihteessa. Hän oli kilvoittelija, jota muistetaan erityisesti tuonpuoleisen näkijänä. Joskus häntä on kutsuttu myös ”Paratiisin Rufokseksi”. Hän kertoi nähneensä taivaassa neljä ihmisluokkaa: ”sairaat jotka kiittävät Jumalaa, vieraanvaraisuutta harjoittavat, erämaassa yksin muita ihmisiä tapaamatta vaeltavat sekä yhdessä paikassa hengelliselle isälle kuuliaisina Herran tähden elävät. Kuuliaisuudessa elävillä oli kädessään kilpi ja kaulassaan kultaketju.”

Pyhittäjä kysyi enkeliltä, joka oli näyttänyt hänelle tämän näyn, miksi kuuliaisuudessa elävien kunnia oli suurempi kuin muiden. Enkeli vastasi: ”Vieraanvaraisuutta harjoittava toteuttaa omaa tahtoaan ja erämaassa elävä on mennyt sinne omasta tahdostaan. Mutta kuuliaisuudessa elävä on luopunut kaikessa omasta tahdostaan. Hän luottaa täysin Jumalaan ja vanhukseensa.” Silloin Rufos huudahti: ”Kuuliaisuus, kaikkien uskovien pelastus! Kuuliaisuus, hyveiden synnyttäjä! Kuuliaisuus, valtakunnan löytäjä! Kuuliaisuus, taivaan avaaja ja ihmisten sinne johdattaja! Kuuliaisuus, kaikkien maitoasi imeneiden ja siitä täydellisiksi tulleiden pyhien ravinto! Kuuliaisuus, enkelten asuinkumppani!”

Abba Loot kilvoitteli Egyptin erämaassa neljännellä tai viidennellä vuosisadalla. Kerran eräs veli tuli tapaamaan häntä murehtien tekemäänsä syntiä niin, ettei voinut istua paikoillaan vaan kulki edestakaisin. Loot kysyi, mikä häntä vaivasi. ”Olen tehnyt suuren synnin. En kykene tunnustamaan sitä isille.” Loot vastasi: ”Tunnusta se minulle, niin minä kannan sen.” ”Olen langennut haureuteen ja uhrannut epäjumalille.” Abba Loot rauhoitti ja lohdutti häntä sanoen: ”Ole luottavainen. Mikään synti ei ole Jumalan armoa suurempi. Aina on katumusta. Mene ja istu keljassasi ja paastoa kaksi viikkoa. Syö vain joka toinen päivä, ja minä kannan kanssasi puolet sinun synnistäsi.” Kului kolme viikkoa, minkä jälkeen Jumala ilmoitti Lootille, että veljen katumus oli hyväksytty ja synti annettu anteeksi. Veli pysyi lopun ikänsä kuuliaisena Lootille.

Kerran abba Loot lähti kysymään sanaa abba Josefilta. Loot kertoi rukoilevansa voimiensa mukaan, paastoavansa hiukan, mietiskelevänsä, varjelevansa hiljaisuutta ja pitävänsä mielensä puhtaana pahoista ajatuksista voimiensa mukaan. ”Mitä muuta minun olisi tehtävä?”, Loot kysyi. Silloin abba Josef nousi, levitti kätensä kohti taivasta ja hänen sormensa muuttuivat kuin kymmeneksi tulenliekiksi. Josef lausui: ”Jos tahdot, voit muuttua kokonaan tuleksi.”

Abba Lootin aikana luostarin veljet alkoivat vuosi vuodelta höllentää isiltä perimiään kilvoituksia. Kerran veljestö puhui yhteisen aterian aikana joutavuuksia niin kovaa, että luentaa oli vaikea kuulla. Silloin abba Loot nousi puhumaan: ”Monta kertaa olen kuullut vieraiden ja maailmassa elävien sanovan, että me suhtaudumme isien ohjeisiin liian kevyesti. He sanovat, että meitä on vaikea uskoa munkeiksi. Mitä te siis haluatte tehdä? Korjaatteko velton käytöksenne ja pidätte isien käskyt, vai täytyykö minunkin lähteä luotanne?” Veljet päättivät korjata tapansa kuultuaan abba Lootin kehotuksen sanat.

Sisarukset Alodia ja Nunilo syntyivät Espanjan Adahuescassa (Huesca). Kun heidän isänsä kuoli, heidän äitinsä meni uusiin naimisiin muslimin kanssa, joka ahdisti ja vainosi kristinuskostaan kiinni pitäneitä sisaruksia. Isäpuolensa vehkeilyjen ansiosta he joutuivat vankilaan, ja lopulta heidät mestattiin Abd al-Rahman II:n vainoissa vuonna 851. Pyhiä sisaruksia kunnioitetaan erityisesti Aragoniassa.

Pyhä Donatus (Donagh, Donat, Dino) oli irlantilainen munkki, joka eli 800-luvulla. Hän oli kooltaan pieni ja luonteeltaan sävyisä. Viikinkien hyökätessä Irlantiin Donatus lähti ystävänsä Andreaksen kanssa pyhiinvaellukselle Roomaan. Paluumatkalla vuonna 829 hän pistäytyi kirkkoon Fiesolessa, Firenzen eteläpuolella. Kirkossa oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet rukoilemaan ennen uuden piispan valintaa. Samalla hetkellä kuin Donatus astui Fiesolen kirkkoon, lampukat syttyivät itsestään ja kirkonkellot alkoivat soida ilman soittajaa. Kristityt ymmärsivät, että tämä oli merkki Jumalalta. Hämmentynyt irlantilainen valittiin saman tien piispaksi, ja Andreaksesta tuli hänen diakoninsa.

Donatus oli hurskas ja sivistynyt mies. Hän kirjoitti muun muassa kaksi pyhän Brigid Kildarelaisen elämäkertaa, joista toisen runomuodossa, runoelman Irlannin kunniaksi ja oman hautakirjoituksensa. Hän tuki luostareita ja rakennutti vuonna 852 pyhälle Brigidille omistetun kirkon ja majatalon irlantilaisille pyhiinvaeltajille. Donatus toimi frankkien kuninkaan Lothairen ja keisari Louisin alaisuudessa ja opetti heidän perheitään. Hän joutui toimimaan myös sotilaallisena johtomiehenä sotaretkillä saraseeneja vastaan. Pyhä Donatus johti kirkkoa Fiesolessa 47 vuotta. Ennen kuolemaansa vuonna 876 hän sai hallitsijalta Fiesolen piispalle itsenäisen aseman, johon sisältyi oikeus kantaa veroa ja säätää omia lakeja.

Munkki Feodor asettui 1300-luvun puolivälissä asumaan majaan, jonka hän rakensi metsään Rostovin lähistölle. Hän teki tuohesta korin ja ripusti sen puuhun tien varteen. Ohikulkijat arvasivat, että lähistöllä asuu erakko, ja jättivät hänelle koriin leipää, vihanneksia ja muita almuja, jotka pyhittäjä jakoi köyhille jättäen itselleen vain sen mitä välttämättä tarvitsi. Kolmen vuoden kuluttua pyhittäjä Paavali liittyi hänen seuraansa.

Vuonna 1363 pyhittäjä Sergei Radonežilainen vieraili Rostovissa. Kun erakkomunkit Feodor ja Paavali kuulivat siitä, he pitivät pyhänä velvollisuutenaan kysyä suurelta kilvoittelijalta hengellistä neuvoa ja pyytää siunausta luostarille, jonka he aikoivat perustaa jonnekin kilvoittelupaikkansa lähistölle. Pyhittäjä Sergei osoitti heille sopivan paikan kirkkoa varten ja kehotti pyhittämään sen marttyyrien Boriksen ja Glebin kunniaksi. Hän myös ennusti luostarille Jumalan ja pyhien marttyyrien siunausta ja suurta tulevaisuutta.

Pyhittäjän siunauksen innoittamina erakot alkoivat raivata paikkaa kirkolle. Kerran heidän levähtäessään pyhät marttyyrit Boris ja Gleb ilmestyivät heille ja sanoivat: ”Tehkää työtä tällä paikalla. Jumala ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä eivät hylkää teitä, ja mekin olemme aina täällä auttamassa teitä ja kaikkia jälkeenne tulevia”.

Paikalle kohosi pian luostari, ja Feodor valittiin sen ensimmäiseksi igumeniksi. Saavutettuaan korkean iän hän uskoi luostarin johdon kilvoittelutoverilleen Paavalille ja vetäytyi itse kahden oppilaansa kanssa yksinäisyyteen Kubenskinjärven rannalle. Sinne hän perusti uuden luostarin pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän palasi Boriksen ja Glebin luostariin ja nukkui pois rauhassa lokakuun 22. päivänä vuonna 1409. Pyhittäjä Paavali eli tämän jälkeen vain vähän aikaa ja siirtyi sitten Herran luo.

Jumalanäidin kazanilaisen ikonin juhlaa vietetään kahdesti vuodessa. Heinäkuun 8. päivänä muistellaan ikonin ihmeellistä löytymistä Kazanin kaupungista vuonna 1579 ja lokakuun 22. päivänä Moskovan ja Venäjän vapautumista puolalaisten hyökkäyksestä vuonna 1612. Puolalaisten joukkojen tunkeutuessa Moskovaan koottiin eri puolilla Venäjää vapaaehtoisia pääkaupungin ja isänmaan avuksi. Kazanista lähetettiin sotajoukkoja Moskovaan mukanaan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni. Venäläiset panivat toivonsa Jumalaan ja Jumalanäitiin ja paastosivat ja rukoilivat ennen ratkaisevaa taistelua kolme päivää ihmeitätekevän ikonin edessä. Sen jälkeen he löivät vihollisen joukot ja vapauttivat maansa puolalaisten vallasta. Voiton jälkeen ruhtinas Požarski rakennutti Moskovaan kirkon, johon sijoitettiin tarkka kopio ihmeitätekevästä ikonista, ja tsaari antoi määräyksen viettää ikonin juhlaa Moskovassa kahdesti vuodessa. Alkuperäinen ikoni palautettiin Kazaniin.

Lokakuun 22. päivänä vuonna 1649 juhlavigilian aikana tsaari Aleksei Mihailovitšille syntyi kruununperillinen Dimitri. Tapahtuman johdosta tsaari antoi määräyksen viettää kazanilaisen ikonin juhlaa lokakuussa kaikissa kaupungeissa ympäri valtakuntaa.

Pietari Suuren käskystä Jumalanäidin kazanilaisen ikonin kopio siirrettiin vuonna 1710 uuteen pääkaupunkiin Pietariin ja vuonna 1811 se sijoitettiin Nevan valtakadun Nevski prospektin varrelle rakennettuun Kazanin katedraaliin.

Alkuperäinen Kazanissa ollut ikoni katosi neuvostovallan alkuvuosina ja kulkeutui länteen. Vuonna 1993 se luovutettiin paaville. Viime vuosina on käyty neuvotteluja ikonin palauttamisesta Venäjälle.

Marttyyripiispa Serafim (Semjon Nikolajevitš Samoilov) syntyi vuonna 1881. Hän kävi Pultavan hengellisen seminaarin ja toimi sitten opettajana Alaskassa, missä hänet vihittiin munkiksi ja pappismunkiksi. Kuuden vuoden kuluttua hän palasi Venäjälle, ja pian Jaroslavlin metropoliitta, tuleva patriarkka Tiihon (26.9.), joka Alaskan vuosiltaan tunsi isä Serafimin, kutsui hänet johtamaan hiippakunnassaan sijaitsevaa Tolgan luostaria[1]. Vuonna 1920 Serafim vihittiin Jaroslavlin hiippakunnan apulaispiispaksi virkanimellä Uglitšin piispa.

Piispa Serafim kuului niin sanottuun ”rinnakkaissynodiin”, joka toimi patriarkka Tiihonin hiljaisella suostumuksella Danilovin luostarissa Moskovassa. Siihen kuului arvostettuja piispoja, muun muassa piispat Arseni Žadanovski ja Serafim Zvezdinski (13.8.). Jäsenet perustelivat rinnakkaisen synodin olemassaoloa sillä, että valtiollinen poliisi (GPU) kontrolloi tiiviisti varsinaisen patriarkaalisen synodin toimintaa ja painosti sitä myönnytyksiin. Rinnakkainen synodi pyrki hajauttamaan kirkon hallintoa ja elämää, mikä oli tehokkain keino bolševikkien kontrollin torjumiseksi. Lisäksi se vihki salaa pappeja ja piispoja. Näin rinnakkaisesta synodista tuli kulmakivi, jonka varaan rakentui myöhemmin maanalainen katakombikirkko.

Heinäkuussa 1922 piispa Serafim vangittiin ensimmäisen kerran. Patriarkka Tiihonin kuoleman jälkeen hän toimi joulukuusta 1926 seuraavan vuoden huhtikuuhun patriarkan vangitun viranhoitajan metropoliitta Pietarin (27.9) sijaisena johtaen Venäjän kirkkoa, mutta luovutti sitten johdon vankilasta vapautetulle metropoliitta Sergei Stragorodskille.

Vuonna 1927 valtiollinen poliisi (GPU) kutsui arkkipiispa Serafimin Moskovaan ja painosti häntä kompromisseihin. Hänelle saneltiin sopivat ehdokkaat, jotka hänen olisi pitänyt nimittää synodin jäseniksi. Tähän arkkipiispa vastasi luettelemalla omat ehdokkaansa, joiden joukossa oli muun muassa metropoliitta Kiril Smirnov. ”Hänhän istuu vankilassa”, tokaisivat erikoiskomission kuulustelijat. ”Itse olette panneet hänet istumaan, vapauttakaa hänet”, vastasi esipaimen. Pian tämän jälkeen hänet itsensä pidätettiin.

Vuonna 1927 metropoliitta Sergei antoi julkilausumansa, jossa hän vakuutti lojaalisuuttaan neuvostovallalle. Tämä sai arkkipiispa Serafimin liittymään Jaroslavlin metropoliitta Agafangelin johtamaan oppositioon. Hän vetosi metropoliitta Sergeihin ja kehotti tätä laatimaan uuden julkilausuman, joka korvaisi edellisen, tai luovuttamaan patriarkan viranhoitajan oikeudet metropoliitta Agafangelille, mutta nämä vetoomukset eivät tuottaneet tulosta. Päinvastoin, metropoliitta Sergei asetti hänet toimituskieltoon, ja pian hänet karkotettiin Jaroslavlista. Tästä huolimatta arkkipiispa Serafim jatkoi metropoliitan arvostelua kirjoittamalla ”Avoimen kirjeen koko kirkolle”. Siitä oli seurauksena pidätys ja viiden vuoden vankileirituomio. Kirje levisi kuitenkin laajalti ympäri Venäjää ja julkaistiin Belgradissa.

Solovetskin vankileirillä arkkipiispa joutui pakkotyöhön. Kerran tiiliskiviä kantaessaan hän putosi rakennustelineiltä, ja häneltä murtui kylkiluita. Ne eivät luutuneet kunnolla, mikä teki hänestä invalidin. Vuonna 1932 hänet vapautettiin leiriltä ja karkotettiin pohjoiseen. Karkotuspaikassaan hän johti maanalaista kirkkoa ja vihki pappeja ja munkkeja. Hänen hengellisten lastensa mukaan hänen ruumiinvoimansa heikkenivät mutta hengeltään hän oli vahva. Esipaimen oli sitä mieltä, että vainojen aikana kirkossa ei tarvita keskitettyä johtoa, vaan kunkin piispan tulee itse johtaa hiippakuntaansa.

Parin vuoden kuluttua esipaimen pidätettiin jälleen. Häntä syytettiin ortodoksisen vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta ja hänet tuomittiin viideksi vuodeksi pakkotyöleirille. Vuonna 1937 hänet teloitettiin ampumalla. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi arkkipiispa Serafimin vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Tolgan luostari, joka nykyään toimii naisluostarina, oli ennen vallankumousta munkkiluostari.

23.10.

Pyhä apostoli, Herran veli ja Jerusalemin ensimmäinen piispa Jaakob[1] oli Joosefin, Jumalansynnyttäjän kihlaajan, poika Joosefin ensimmäisestä avioliitosta Salomen kanssa. Johannes Kastajan tavoin Jaakob eli lapsuudestaan saakka nasiirina niiden periaatteiden mukaan, joita laki edellyttää Herralle omistautuvilta. (4. Moos. 6:5) Hän ei juonut viiniä eikä väkijuomia eikä syönyt lihaa. Partaveitsi ei koskenut hänen hiuksiinsa tai partaansa. Jaakob ei kylpenyt eikä voidellut itseään öljyllä, vaan keskittyi ruumiinsa sijasta kehittämään sieluaan. Hän rakasti Herran lakia, pitkiä rukouksia, oikeudenmukaisuutta ja vaatimattomuutta ja piti aina köyhien puolta. Hänen hurskautensa oli niin suuri, että juutalaiset kutsuivat häntä yleisesti nimellä ”vanhurskas”, jotkut jopa nimityksellä ”kansan turva”.

Jaakob Herran veli tuli Kristuksen apostolien joukkoon vasta Herran kuoleman jälkeen. Paavali mainitsee erikseen, että Kristus näyttäytyi ylösnousemuksensa jälkeen Jaakobille. (1. Kor. 15:7) Herran taivaaseen nousemisen jälkeen apostolit valitsivat Jaakobin yksimielisesti Jerusalemin seurakunnan johtajaksi. Herran maanpäällisen elämän aikana Pietari, Johannes ja Jaakob Sebedeuksen poika olivat saaneet etusijan, mutta nyt he antoivat mielihyvin tämän kunnian Jaakobille, Herran veljelle, jonka hurskautta ihailivat apostolien lisäksi Jaakobin suku ja koko juutalainen kansa sekä jopa alueen pakanat.

Nasiirina Jaakobilla oli papillisia oikeuksia, ja hän yksin sai mennä sisään temppelin pyhimpään. Hän kävi temppelissä rukoilemassa kansansa ja koko maailman puolesta polvistuneena tunti tunnin jälkeen, niin että hänen polvensa kovettuivat kamelin polvien kaltaisiksi. Jaakob johti alkuseurakunnan jumalanpalveluselämää. Jaakobin liturgiasta muodostui koko kirkon jumalanpalveluselämän juuri, sillä kaikki myöhemmät ehtoollisjumalanpalvelukset ovat kehittyneet sen pohjalta.[2]

Pyhä Jaakob oli alkuseurakunnan tärkein ja arvostetuin hahmo, esikuvallinen sekä ajatuksiltaan että teoiltaan. Paavali mainitsee, että Jaakobia, Pietaria ja Johannesta pidettiin seurakunnan pylväinä. (Gal. 2:9) Pyhä Clemens Roomalainen kutsuu Jaakobia ”piispojen piispaksi”. Kun Antiokiassa nousi kiista siitä, tuliko kristityiksi kääntyvät ei-juutalaiset ympärileikata Mooseksen lain mukaan, asia tuotiin Jaakobin ratkaistavaksi. Barnabasta ja Paavalia kuunneltuaan Jaakob ilmoitti, että ei ole tarpeen hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen: ”Meidän on kuitenkin lähetettävä heille kirje ja kehotettava heitä karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu.” (Ap.t. 15:19-20) Kun kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo alkuseurakunnan julistustyöstä, hän toteaa jerusalemilaisista: ”Kaikki eivät uskoneet, mutta ne, jotka uskoivat, saivat uskonsa Jaakobilta.”

Kirjeessään pyhä apostoli Jaakob esitteli itsensä nöyrästi: ”Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija”. Hän kehotti pitämään pelkkänä ilona koettelemuksia, sillä niistä selviytyminen kasvattaa kestävyyttä. Hän julisti autuaiksi ne, jotka kestävät koettelemukset, sillä he ovat saava voitonseppeleekseen elämän, jonka Jumala on luvannut Häntä rakastaville. Jaakobin kirje tihkuu jumalallista viisautta, ja häntä voidaan pitää todellisena viisauden apostolina.

Vuoden 62 tienoilla maaherra Festuksen kuoleman jälkeen Juudean maassa alkoivat levottomuudet, ja eräät juutalaiset päättivät tehdä lopun apostoli Jaakobin julistuksesta. Moni oli jo tunnustanut Jeesuksen Messiaaksi, ja kirjanoppineet ja fariseukset pelkäsivät uuden uskon leviävän koko kansan keskuuteen. He tulivat Jaakobin luo mielistellen ja sanoivat: ”Me pyydämme sinua, vanhurskas: hillitse kansaa, sillä se on eksytetty uskomaan Jeesukseen ja pitää Häntä Messiaana. Pyydämme sinua taivuttelemaan pääsiäisjuhlaan tulevaa kansaa. Me kaikki uskomme sinun sanaasi, sillä me ja koko kansa todistamme, että sinä olet vanhurskas etkä katso henkilöön. Asetu temppelinharjalle, niin kaikki näkevät sinut ja kuulevat hyvin sanasi.”

Kun Jaakob oli noussut temppelin harjalle, kirjanoppineet ja fariseukset alkoivat huutaa: ”Kansaa eksytetään seuraamaan Jeesusta, joka ristiinnaulittiin. He luulevat Häntä Messiaaksi ja vieläpä uskovat Hänen olevan Jumala. Tee meille selväksi miten asia on, ja julista totuus.” Silloin Jaakob vastasi kovalla äänellä: ”Miksi kysytte minulta Ihmisen pojasta? Hän istuu taivaassa Kaikkivaltiaan oikealla puolella ja on tuleva pilvissä tuomitsemaan maailman.” Monet innostuivat Jaakobin julistuksesta ja alkoivat huutaa: ”Hoosianna, Daavidin poika!” Silloin fariseukset alkoivat huutaa: ”Vanhurskaskin on eksynyt!” He juoksivat temppelin harjalle ja työnsivät hänet alas.

Pyhä Jaakob ei kuitenkaan kuollut pudotessaan, ja fariseukset alkoivat huutaa: ”Kivitetään hänet!” Jaakob polvistui ja rukoili Herransa pyhän Stefanoksen tavoin: ”Herra Jumala, Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät.” Yksi papeista huusi fariseuksille: ”Lopettakaa! Mitä te oikein teette? Vanhurskas rukoilee teidän puolestanne!” Mutta silloin yksi heistä otti vaatteiden vanuttamiseen tarkoitetun nuijan ja iski sillä apostolia päähän. Näin pyhä Jaakob sai voittajien kruunun. Hänet haudattiin samalle paikalle, temppelin tuntumaan.

Monet juutalaiset olivat kauhuissaan nasiirin surmaamisesta. Kun Jerusalem muutaman vuoden kuluttua hävitettiin, monet pitivät sitä rangaistuksena tästä veriteosta. Pyhän Jaakobin Herran veljen luut siirrettiin 400-luvulla Pyhän Jaakobin katedraaliin, joka on niistä ajoista lähtien ollut Jerusalemin armenialaisten ortodoksien keskus.[3]


[1] Jaakob-nimisiä apostoleja on kolme: Jaakob Alfeuksen poika (muistopäivä 9.10.), Jaakob Sebedeuksen poika (30.4.), Johannes Teologin veli, jonka Herodes mestautti (Ap.t. 12), sekä Jaakob Herran veli, jota muistellaan 23.10. ja ensimmäisenä joulun jälkeisenä sunnuntaina.

[2] Jaakobin liturgiaa toimitetaan nykyään monissa ortodoksisissa kirkoissa hänen muistopäivänään. Palveluksen muoto alkoi kehittyä Antiokiassa jo alkukirkon aikana; sen nykyinen tekstimuoto on oleellisilta osiltaan sama kuin mitä esimerkiksi Jerusalemissa käytettiin 300-luvun puolivälissä.

[3] Israelista löydettiin vuonna 2002 kiviarkku, jossa pyhän Jaakobin luut ovat saattaneet olla. Arkussa on arameankielinen teksti: ”Jaakob Joosefin poika, Jeesuksen veli”. Itse arkku on Jaakobin ajalta, mutta useimmat tutkijat pitävät sen tekstiä väärennöksenä.

Pyhittäjäisä Makarios oli rikkaan roomalaisen senaattorin poika. Makarioksen vanhemmat tahtoivat naittaa hänet vasten tahtoaan, mutta hän pakeni omista häistään. Makarios katosi ihmisten ulottuvilta ja olisi pysynyt salassa lopun ikänsä, jollei Jumalan johdatuksesta olisi tapahtunut seuraavalla tavalla.

Mesopotamiassa oli Pyhän Asklepioksen luostari, jonka kolme vanhusta Sergios, Hyginos ja Teofilos vaeltelivat autiolla seudulla. He löysivät jalanjäljet ja lähtivät seuraamaan niitä. Jäljet johtivat luolaan, jossa vanhukset tunsivat suloisen tuoksun. Katsellessaan ympärilleen he huomasivat nurkassa miehen, joka oli verhoutunut ainoastaan hiuksiinsa ja partaansa. Hiukset olivat valkoiset, parta ulottui polviin saakka. Mies sanoi: ”Jos olette Jumalan luota, ilmaiskaa se minulle; jos olette Paholaisesta, häipykää minun syntisen luota.” Isät vastasivat: ”Siunaa meitä, Jumalan palvelija! Me olemme kristittyjä ja olemme luopuneet Paholaisesta.” Autuas vanhus nousi, haroi hiuksensa ja epätavallisen pitkät kulmakarvansa pois silmiltään ja siunasi heidät.

Illan lähestyessä vanhus sanoi: ”Lapseni, varokaa hiukan, sillä minulla on kaksi lasta, jotka tulevat luokseni joka ilta. Jos he näkevät teidät yhtäkkiä, he saattavat villiintyä ja repiä teidät.” Pian autiomaasta jolkutteli luolaan kaksi leijonaa, jotka lankesivat vanhuksen jalkoihin. Kolme vierasta pelästyivät suuresti, mutta vanhus puhui leijonille ja kielsi niitä käymästä vieraiden kimppuun. Sitten vanhus pyysi vieraitaan rukoilemaan kanssaan ehtoopalveluksen. Veisuun aikana leijonat asettuivat vanhuksen jalkoihin ja alkoivat nuolla niitä.

Seuraavana päivänä kolmikko pyysi vanhusta kertomaan tarinansa. Makarios kertoi, että hääpäivänsä iltana hän jätti juhlat vähin äänin ja vietti ensin seitsemän päivää erään lesken luona. Sen jälkeen hän lähti eräänä yönä taivaltamaan ja tapasi tiellä ystävällisen vanhuksen. He kulkivat yhdessä kolmen vuoden ajan ja päätyivät Syyrian erämaahan. Eräänä yönä tuo vanhus oli kadonnut. Pian vanhus ilmestyi Makariokselle ilmoittaen olevansa ylienkeli Rafael. Viisi päivää sen jälkeen Makarios saapui luolaan ja löysi sieltä kuolleen naarasleijonan ja kaksi pentua. Makarios hautasi emon ja otti pennut kasvatettavakseen.

Parin vuoden kuluttua tästä Makarios löysi luolastaan hunnun ja sandaalit. Niitä ihmetellessään hän näki kivellä istuvan kauniin naisen. Nainen itki ja kertoi olevansa roomalaisen senaattorin tytär ja paenneensa vanhempiensa järjestämää avioliittoa eikä tiennyt minne menisi. Makarios antoi naiselle kuivia hedelmiä ja pyysi häntä yöpymään luolassaan. Yön koittaessa lihallisen himon nuolet iskeytyivät Makariokseen, joka joutui kovan kiusauksen valtaan. Yhtäkkiä nainen katosi. Makarios ymmärsi tulleensa Paholaisen pettämäksi ja langenneensa sisäisesti Jumalan edessä. Hän tunsi syntinsä vakavuuden, ja leijonatkin pysyttelivät poissa hänen luotaan kymmenen päivän ajan. Lopulta Makarios päätti jättää luolansa. Kahden päivän kuluttua ylienkeli Rafael kuitenkin ilmestyi Makariokselle tiellä ja pyysi häntä palaamaan takaisin.

Makarios paastosi 40 päivää, minkä jälkeen luola täyttyi valolla. Hänen kanssaan oli mies, jolla oli punainen viitta ja kimalteleva kruunu. Mies veisasi mystistä veisua ja hänen äänensä kuulosti suuren kuoron pauhulta. Veisuun päätyttyä luola täyttyi huumaavalla ihanalla tuoksulla, ja mies katosi kohti taivasta ukkosenjylinän ympäröimänä. Tämän jälkeen Makarios oli täysin hiljaa 70 päivän ajan.

Kerrottuaan kilvoituksistaan Makarios pyysi veljiä päättämään, jäisivätkö he hänen luokseen vai palaisivatko takaisin. Kun he kertoivat lähtevänsä takaisin, Makarios hyvästeli veljet pyytäen heitä rukoilemaan puolestaan. Leijonat saattoivat heitä tiellä kolmen päivämatkan verran, minkä jälkeen ne nuolivat veljien jalat ja lähtivät takaisin. Pyhittäjäisä Makarios palveli Jumalaa luolassaan salassa ihmisiltä ja nukkui pois ainoastaan enkelten ja pyhien läsnä ollessa.

Romanus (Romain) oli kuningas Clothar II:n hovin virkailija, josta tuli Rouenin esipaimen Clotharin kuolinvuonna 629. Piispana Romanus omistautui huolehtimaan vangeista, erityisesti kuolemaantuomituista. Pyhä Romanus kuoli vuonna 639. Rouenissa oli pitkään tapana vapauttaa joka vuosi yksi kuolemaantuomittu vanki pyhän Romanuksen kunniaksi Kristuksen taivaaseen astumisen juhlan aikana. Pyhää Romanusta kunnioitetaan kauppiaiden suojelijana ja hänen apuaan pyydetään erityisesti hukkumista, mielisairautta, myrkytystä ja riivausta vastaan. Taiteessa hänet on kuvattu arkkipiispana seisomassa veden äärellä lohikäärme jalkojensa juuressa.

Pyhä Syra oli irlantilaista hallitsijasukua. Vuoden 610 tienoilla hän matkasi veljensä pyhän Fiercen kanssa Ranskaan, josta hän toivoi löytävänsä kunnioittamansa pyhän Savinienin haudan. Sisarusten kerrotaan seuranneen tähteä, joka johti heidät ensin Pariisiin lopullisen määränpään ollessa Meaux. Meaux’n piispa Faro (Faron) oli irlantilainen ja sisarusten sukua. Hän siunasi Fiercen elämään hiippakunnassaan erakkona ja toivotti Syran tervetulleeksi sisarensa Burgudofaran (Fare) johtamaan luostariin Faremoutiersissa. Siellä Syra aloitti kilvoituksensa nunnana. Burgudofara auttoi Syraa etsimään hautaa, joka löytyi Troyesista. Sen päälle rakennettiin kirkko, josta Syra alkoi huolehtia. Pyhä Syra oli kaikkien esikuva nöyryydessä, laupeudessa ja hartaudessa. Myöhemmin piispa Ragneboldus kutsui Syran Châlons-sur-Marnen luostarin johtajattareksi. Pyhä Syra kuoli vuoden 660 tienoilla. Hänen muistoaan vietetään Meaux’ssä, Troyesissa (8.6.) sekä tietyissä osissa Irlantia. Kirkko, josta hän piti huolta, tunnetaan Pyhän Syran kirkkona.

Oda oli ranskalainen prinsessa, josta tuli Aquitainen herttuan puoliso. Aviomiehensä kuoleman jälkeen Oda omisti loppuelämänsä sairaista ja köyhistä huolehtimiseen. Pyhä Oda kuoli vuonna 723. Hänen hautakappelinsa on Amayssa, Liégen lähistöllä.

Pyhä Domitius eli kahdeksannella vuosisadalla Pohjois-Ranskassa. Hän palveli Amiensin kirkossa diakonina, kunnes siirtyi viettämään erakkoelämää lähiseudun metsiin. Hänen oppilaakseen tuli nuori tyttö nimeltä Ulfia (Wulfia, 31.1.), joka rakasti Jumalaa ja tahtoi kasvaa kohti hengellistä täydellisyyttä. Domitius ja Ulfia elivät keljoissaan noin kilometrin päässä toisistaan ja kulkivat yhdessä Amiensin katedraalin palveluksiin. Valkopartainen Domitius ohjasi ja opetti Ulfiaa, ja Ulfia piti huolta vanhuksesta. Ihmisten silmissä tämä yhteys vaikutti vähintäänkin oudolta ja epäilyttävältä, mutta Jumala, joka näkee sydämet, siunasi heidän kilvoituksensa ja katumuksensa. Pyhän Domitiuksen ja pyhän Ulfian yhteinen erakkokilvoitus kesti noin 30 vuotta, ja heillä oli kuin yksi tahto ja yksi mieli. Pyhä Domitius kuoli vuoden 760 tienoilla.

Pyhä Ignatios syntyi Konstantinopolissa vuonna 798 ja sai kasteessa nimen Niketas. Hänen isästään tuli keisari Mikael I vuosiksi 811–813. Isoisä keisari Nikeforos nimitti Niketaksen jo 10-vuotiaana korkeaan hovivirkaan. Niketas ei kuitenkaan saanut nauttia virastaan, sillä kun keisari Leo V Armenialainen syrjäytti hänen isänsä, koko perhe pakotettiin menemään luostariin. Kun Niketas oli 14-vuotias, hänelle tehtiin kastraatio, jotta vanhan keisarisuvun jatkuminen estettäisiin, ja hänet vihittiin munkiksi yhteen Prinssisaarten luostareista nimellä Ignatios.

Munkki Ignatios kilvoitteli ankarasti pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) oppilaana. Pian hänet vihittiin diakoniksi, papiksi ja igumeniksi. Keisarien Teofiloksen (820–829) ja Mikael III:n aikana kukoistanut luostarielämä saa paljosta kiittää häntä. Kesällä vuonna 846 Ignatios kohotettiin patriarkan asemaan ja hän hallitsi viisaasti kirkkoa 11 vuotta.

Vuonna 857 patriarkka Ignatios kieltäytyi antamasta ehtoollista keisari Mikael III:n sedälle Bardakselle, jota syytettiin insestin harjoittamisesta. Ignatioksen vihamiehet käyttivät tapausta hyväkseen, ja keisari Mikael III karkotti hänet Terebinthoksen saarelle. Patriarkaksi asetettiin maallikko Fotios (6.2.), joka oli toiminut Bardaksen sihteerinä.

Kun keisari Mikael III murhattiin, uusi keisari Basileios Makedonialainen syrjäytti Fotioksen virasta. Pyhä Ignatios kutsuttiin takaisin (867) ja hän toimi patriarkkana vielä toiset 11 vuotta. Kaikkien keisarillisten juonittelujen keskellä hän pyrki koko ajan säilyttämään rauhan kirkossa. Hän järjesti paavi Hadrianus II:n kanssa kirkolliskokouksen (869–870), jossa vahvistettiin Fotioksen erottaminen sekä se, että Konstantinopoli oli arvojärjestyksessä Aleksandrian edellä. Pian Ignatios joutui kuitenkin paavin kanssa katkeraan riitaan siitä, kumman jurisdiktioon bulgaarit kuuluivat.

Pyhä Ignatios siirtyi Herran luo lokakuun 23. päivänä vuonna 877. Häntä kunnioitetaan pyhänä myös lännen kirkossa.

Kirkkaan viikon tiistaina vuonna 1540, kun jäät olivat lähdössä Mstajoesta, Borovitšin kylän asukkaat huomasivat eräällä suurella jäälautalla avoimen arkun, jossa oli kuollut nuorukainen. Jäälautta ajelehti ihmeellisesti kuohuvaa jokea pitkin ja ajautui lopulta rantaan. Kylän asukkaat pelkäsivät joutuvansa tilille oudon vainajan kohtalosta ja tönäisivät seipäillä lautan arkkuineen takaisin virran vietäväksi. Lautta ei kuitenkaan totellut ohjausta vaan palasi takaisin rantaan. Talonpojat yrittivät ohjata sen uudelleen kauemmas, mutta jäälautta nousi vastavirtaan entiselle paikalle. Yöllä arkussa maannut nuorukainen ilmestyi muutamille kylän vanhimmille miehille ja sanoi moittien: ”Miksi te, kristityt, haluatte karkottaa minut, joka myös olen kristitty? Jos haluatte tietää nimeni, se on Jaakob, Herran veljen Jaakobin mukaan.” Aamulla kylän vanhimmat kertoivat toisilleen unesta ja kiiruhtivat rantaan nostamaan arkun jäälautalta. Pyhäinjäännökset vietiin rukoushuoneeseen, missä alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Neljän vuoden kuluttua Novgorodin arkkipiispa Feodosi lähetti Sofian kirkon papin Johanneksen tarkastamaan pyhäinjäännökset ja niiden äärellä tapahtuneet ihmeet sekä antoi määräyksen siirtää pyhäinjäännökset Pyhän Hengen kirkkoon, jonka yhteyteen syntyi luostari. Perimätiedon mukaan pyhä Jaakob oli kilvoitellut houkkana ja kuollut salamaniskuun.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

24.10.

Pyhä marttyyri Sebastiane oli kotoisin Traakian Herakleiasta. Keisari Dometiuksen hallitusaikana (81–96) hän julisti evankeliumia Markianopoliksessa Traakian pohjoisosassa. Siellä hänet vietiin maaherra Sergioksen eteen kristityksi syytettynä. Hän kertoi rohkeasti olevansa apostoli Paavalin opettama ja kastama.

Sergios käski ruoskia häntä ruoskilla, joihin oli kiinnitetty lyijypaloja. Vankilassa apostoli Paavali ilmestyi hänelle, rohkaisi häntä ja ilmoitti, että hän tulee päättämään marttyyrikilvoituksensa kotikaupungissaan.

Viikon kuluttua Sebastine yritettiin polttaa, mutta äkkiarvaamatta alkoi niin ankara raesade, että tuli sammui. Säikähtyneenä Sergios lähetti Sebastianen kotikaupunkiinsa Herakleiaan. Siellä maaherra Pompeianus antoi raastaa hänen ruumistaan rautakynsin. Sitten hänet heitettiin leijonille, mutta pedot ainoastaan nuolivat hänen käsiään. Lopulta maaherra lähetti Sebastianen kaupungin ulkopuolelle mestattavaksi. Kerrotaan, että hänen kaulastaan vuoti mestauksen jälkeen veren sijasta maitoa. Samaa on kerrottu myös hänen opettajastaan apostoli Paavalista. Lopulta Sebastianen ruumis pantiin lyijypainojen kanssa säkkiin ja heitettiin mereen. Enkeli huolehti kuitenkin siitä, että kristityt löysivät sen. Ammia-niminen nainen otti pyhäinjäännökset huostaansa ja hautasi ne Rhaidestokseen, nykyiseen Tekirdagiin, Marmarameren pohjoisrannalle.

Kun keisari Diocletianus käynnisti kristittyjen vainon, yksi Pohjois-Afrikan ensimmäisiä uhreista oli Karthagon lähistöllä sijainneen Thibiucan piispa Felix. Keisarillisen asetuksen mukaisesti häntä pyydettiin luovuttamaan kristittyjen pyhät kirjat viranomaisille. Felix kieltäytyi ja ilmoitti Karthagon prokonsulille: ”Polttakaa mieluummin minut kuin pyhiä kirjoituksia. Parempi on totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Pyhä piispa Felix surmattiin tottelemattomuutensa takia ja haudattiin Karthagoon. Tämä tapahtui vuonna 303.

Etiopian kristillistä valtakuntaa hallitsi kuudennen vuosisadan alussa Aksumista käsin pyhä kuningas Elesbaan (Kalib Ella Asbeha), jolla oli hyvät suhteet Itä-Rooman keisari Justinos I:n (518–527) kanssa. Elesbaanin valta ulottui Himyariin eli Jemeniin asti, jossa myös oli paljon kristittyjä. Himyarin syrjäytetyn hallitsijasuvun edustaja Dhu Nuwas (Dunaan) nousi vastarintaan vuoden 520 tienoilla. Hän oli kääntynyt juutalaisuuteen ja ottanut uudeksi nimekseen Jusuf eli Joosef. Hän kokosi voimakkaan armeijan, jossa oli 12 000 sotilasta, ja hyökkäsi alueen kristittyjä vastaan.

Dhu Nuwasin tavoitteena oli hävittää kristityt kokonaan Arabian niemimaan eteläosista, erityisesti Najranista, joka oli ollut Jemenin kirkon keskuspaikka jo parin vuosisadan ajan. Dhu Nuwas piiritti kaupungin ja vannoi katkaisevansa kaikkien kaulat, elleivät he antaudu ja kiellä uskoaan. Hänen kiihkonsa sai kuitenkin kristityt puolustautumaan entistä päättäväisemmin. Kärsittyään tappioita Dhu Nuwas muutti taktiikkaa ja alkoi esiintyä sovinnollisesti pyytäen päästä sisään kaupunkiin pienen saattueen kanssa. Portit avattiin ja Dhu Nuwas tuli kaupunkiin. Hän kehui vuolaasti kaupungin kauneutta ja kukoistusta ja sen asukkaiden yksimielisyyttä. Lähtiessään hän pyysi kaupungin johtomiehiä vastavierailulle leiriinsä seuraavana päivänä.

Najranin johtaja oli Aretas, joka kuului Beni Harith-heimoon ja oli arabialaiselta nimeltään Abdullah Ibn Kahn. Hän oli viisas ja hyveellinen 95-vuotias vanhus, jota kaikki kunnioittivat, ja hänellä oli runsaasti jälkeläisiä kolmessa polvessa. Aretaksen johdolla kaupungin johtomiehet lähtivät seuraavana aamuna portista tapaamaan Dhu Nuwasia, mutta tämä määräsi heidät välittömästi pidätettäviksi. Hänen sotilaansa yllättivät puolustajat ja ottivat Najranin kaupungin haltuunsa.

Dhu Nuwas kohdisti vihansa ensimmäiseksi kaksi vuotta aiemmin kuolleeseen pyhään piispa Paavaliin, jonka haudan hän avasi ja määräsi pyhäinjäännökset poltettaviksi. Dhu Nuwas keräsi kaupungin papiston, munkit ja nunnat, yhteensä 477 henkeä, ja poltatti heidät elävältä. Tämän jälkeen hän mestautti vielä 127 hurskasta kristittyä.

Dhu Nuwasin eteen tuotiin leskeksi jäänyt rikas ylimysnainen, jota hän yritti turhaan suostutella puolelleen. Hän alkoi uhkailla naista julmilla kidutuksilla, ellei tämä kieltäisi uskoaan. Kun naisen 12-vuotias tytär näki, kuinka hänen äitiään ahdistettiin, hän juoksi Dhu Nuwasin eteen ja sylki tätä kasvoihin. Tyranni julmistui ja tyttö mestattiin välittömästi. Dhu Nuwas pakotti äidin juomaan maljallisen tyttärensä verta ennen kuin mestautti hänetkin.

Seuraavana päivänä pyhä Aretas ja 340 muuta kristittyä tuotiin tyrannin eteen. Aretas oli kannettava paikalle, sillä nähtyään omat kaupunkilaisensa kidutettavina ja surmattuina hän oli murtunut niin, että oli menettänyt kaikki voimansa. Dhu Nuwasia lähestyessään hän kuitenkin vahvistui ja alkoi täysin tyynenä rohkaista seuralaisiaan saavuttamaan täydellistymisen marttyyrikuoleman kautta ja olemaan iloisia saadessaan osallistua Vapahtajan kärsimyksiin ja niiden kautta myös Hänen kunniansa ikuiseen iloon. ”Älkää luulko, että minä kaipaan kuolemaa vain siksi, että olen jo iäkäs. Minä kutsun kaikkia teitä, sillä kaikki kuolevat, niin nuoret kuin vanhatkin. Mikään kuolema ei ole niin kunniakas kuin marttyyrin.” Väki itki vuolaasti kuunnellessaan hänen puhettaan ja vakuutti yhteen ääneen, että se rakkauden side, joka yhdisti heitä tässä väliaikaisessa elämässä, kestäisi katkeamattomana kuolemaan asti ja että he kaikki olisivat valmiit ottamaan marttyyrikruunun yhdessä hänen kanssaan.

Kun Dhu Nuwas näki väkijoukon päättäväisyyden, hän ei enää yrittänyt saada heitä luopumaan uskostaan vaan antoi käskyn teloittaa heidät joen lähellä. Rukoiltuaan viimeisen kerran marttyyrit tervehtivät toisiaan pyhällä suudelmalla, samaan tapaan kuin liturgian hengelliseen uhriin valmistautuvat papit. Ensimmäisenä surmattiin Aretas, jonka kaksi muuta tuomittua kantoi mestauspaikalle. Toiset riensivät voitelemaan otsansa pyhän marttyyrin verellä ja kävivät sitten omaan kuolemaansa rohkein mielin.

Myöhemmin mestauspaikalle tuli kristitty nainen viisivuotiaan poikansa kanssa. Hänkin riensi pyhän Aretaksen ruumiin luo ja voiteli itsensä marttyyrin veripisaroilla. Sotilaat pidättivät hänet ja veivät hallitsijan eteen. Tyranni määräsi hänet saman tien elävältä poltettavaksi. Kun tulta sytytettiin, naisen poika itki katkerasti kuin linnunpoika, joka on menettämässä emonsa. Pojan ulkonäkö miellytti kuningasta, joka otti hänet syliinsä ja yritti lohduttaa häntä. Hän kysyi lapselta, mitä tämän teki mieli kaikkein eniten, ja sai yllätyksekseen kuulla, että pienokainen tahtoi kuolla marttyyrina äitinsä kanssa. ”Mutta mitä tarkoittaa olla marttyyri?”, kuningas kysyi. ”Kuolla Kristuksen tähden ja tulla taas eläväksi”, pienokainen vastasi. ”Mutta onko sinulla mitään käsitystä siitä, kuka tämä Kristus on?” ”Tule kirkkoon, niin minä näytän sinulle”, lapsi vastasi luottavaisesti. Hallitsija lupasi pojalle hedelmiä, mutta pienokainen pysyi kannassaan osoittautuen näin tämän maailman aikuisia viisaammaksi. Nähdessään äitinsä heitettävän tuleen hän puri kuningasta, tempautui irti hänen otteestaan, juoksi tulta kohti ja heittäytyi empimättä liekkeihin saadakseen olla äitinsä kanssa yhtä Kristuksessa.

Dhu Nuwas otti vielä tuhansia kristittyjä orjikseen. Nämä hirmuteot tapahtuivat vuonna 523. Tieto tapahtumista levisi nopeasti kaikkialle kristittyyn maailmaan, ja Najranin marttyyreita alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.

Kun uutiset yllä kuvatusta Najranin kristittyjen verilöylystä kantautuivat Konstantinopoliin, keisari Justinos kirjoitti Aleksandrian patriarkka Asteriokselle ja kehotti tätä pyytämään Etiopian kuningasta Elesbaania (Kaleb Ella Asbeha) lähtemään kostoretkelle Dhu Nuwasia vastaan. Asterioksen kehotuksesta Egyptin erämaiden munkit rukoilivat Jemenin kristittyjen vapautumisen puolesta.

Elesbaan oli kuitenkin epävarma hankkeen onnistumisesta ja lähti kysymään neuvoa viisaudestaan tunnetulta etiopialaiselta erakkovanhukselta. Pyhä mies vakuutti Elesbaanille, että Jumala antaisi Najranin tyrannin Elesbaanin käsiin eikä hänen joukkojensa tarvitsisi varustautua 20 päivää kauempaa kestävään sotaretkeen. Etiopian armeija lähti liikkeelle ja monien erikoisten sattumusten kautta onnistui valloittamaan Najranin ja koko Himyarin alueen nopeasti. Tämä tapahtui vuonna 525.

Elesbaan rakennutti Dhu Nuwasin hallintokaupunkiin Farahiin Pyhälle Kolminaisuudelle omistetun kirkon. Najraniin hän rakennutti kolme kirkkoa, jotka oli omistettu Ylösnousemukselle, Jumalanäidille sekä pyhälle Aretakselle ja hänen kanssaan kärsineille. Najranin piispaksi asetettiin pyhä Gregentios (19.12.). Vapautettuaan Jemenin kristityt orjuudesta kuningas Elesbaan palasi omaan valtakuntaansa.

Elesbaan ei kuitenkaan tahtonut enää hallita vaan jätti valtaistuimensa pojalleen ja lähetti jalokivin koristellun diadeeminsä Pyhän haudan kirkkoon Jerusalemiin. Yöllä pyhä Elesbaan puki ylleen karkean jouhipaidan ja poistui palatsistaan kaikessa hiljaisuudessa. Hän meni etiopialaiseen luostariin ja sulkeutui sen pienimpään keljaan, jossa hän vietti elämänsä lopun erakkomunkkina. Hän ei poistunut keljastaan vaan otti pienen päivittäisen ruoka-annoksensa vastaan ikkunan kautta. Elesbaan piti mielensä Jumalassa, joka hallitsi hänen sydämessään, eikä antanut maallisten ajatusten häiritä itseään.

Pyhän Elesbaanin rukouksien kautta tapahtui ihmeitä sekä hänen eläessään että hänen kuolemansa jälkeen. Viisitoista vuotta kilvoiteltuaan hän kuoli rauhallisesti vuoden 550 tienoilla. Etiopialaista Elesbaania kunnioitaan pyhien joukossa niin roomalaiskatolisessa kuin kreikkalaisortodoksisessa traditiossa.

Kiovan luolaluostarissa eli 1100-luvulla munkki nimeltä Arefa. Hänellä oli keljassaan paljon omaisuutta, mutta koskaan hän ei antanut mitään köyhille, sillä hän oli hyvin saita. Eräänä yönä rosvot varastivat häneltä kaikki hänen rahansa. Silloin Arefa vaipui sellaisen murheen valtaan, että oli vähällä tehdä itsemurhan, ja syytti tapahtuneesta useita viattomia ihmisiä. Veljet kehottivat häntä jättämään murheensa Herran huomaan, mutta hän vastasi heille ladellen karkeuksia. Arefa sairastui ja oli jo kuolemaisillaan, mutta lopulta laupias ja ihmisiä rakastava Herra saattoi hänet ihmeellisesti järkiinsä.

Arefa näki yöllä näyn, jota hän kuvasi näin. ”Näin, miten luokseni tuli enkeleitä ja pahoja henkiä, jotka alkoivat kiistellä kohtalostani. Pahat henget vaativat minua itselleen, koska en ollut kiittänyt Jumalaa varkaudesta vaan olin herjannut Häntä. Enkelit taas sanoivat minulle: ’Voi, sinua onnetonta! Jos olisit kiittänyt Jumalaa varastetusta omaisuudesta, se olisi luettu sinulle laupeudenteoksi. Vapaaehtoinen almujen antaminen on näet suuri hyve Jumalan edessä. Jos joku kestää kiitollisin mielin omaisuutensa riistämisen, sekin luetaan hänelle vapaaehtoiseksi hyväntekeväisyydeksi.’ Tuon kuultuani huusin suureen ääneen: Herra armahda! Omaisuuteni on Sinun, en sääli sitä!’ Silloin pahat henget katosivat ja enkelit riemuitsivat.”

Tämän jälkeen autuas Arefa muuttui kokonaan. Hän ylisti lakkaamatta Jumalaa ja toisti Jobin sanoja. ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) Samalla tavoin hän katui muitakin syntejään, pehmitti sydäntään kyynelin ja huolehti köyhistä.

Vuonna 1594 pyhittäjä Johannes sulkeutui Pihkovan kaupungin muurissa olevaan huoneeseen ja kilvoitteli siellä yhtäjaksoisesti 22 vuotta. Tuohon aikaan ruotsalaiset piirittivät Pihkovaa, mutta Johannes eli sodan melskeen keskellä kuin erämaassa. Hän harjoitti täydellistä vaikenemista eikä koskaan syönyt leipää vaan eli pelkällä kalalla. Hän kuoli vuonna 1616.

”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni jo pelkällä nimellään vahvistaa uskoa Jumalanäitiin ihmeellisenä auttajana, joka kiiruhtaa aina sinne, missä ihmiset valittavat kärsimyksiään, pyyhkii heidän kyyneleensä ja lähettää murheenkin aikana taivaallisen ilon ja lohdutuksen hetkiä. Iloitse ikuisesti, sinä murheellisten taivaallinen ilo!

Ikonissa Jumalanäiti esitetään kokovartalokuvana. Moskovalaisessa alkukuvassa Hänellä on Kristus-lapsi käsivarsillaan, mutta pietarilaisessa kolikkoikonissa lasta ei ole. Jumalanäitiä ympäröivät kärsivät ihmiset: alastomat, sorretut ja nälkäiset. Heidän lähelleen kuvataan usein enkeleitä, jotka Valtiatar on lähettänyt lievittämään ihmisten kärsimyksiä. Enkelit osoittavat ihmisille Jumalanäitiä, joka esitetään joskus taivaallisessa kunniassa kruunu päässään ja kuninkaallisessa asussa, joskus taas maanpäällisen elämänsä aikaisessa asussa pää valkoisella liinalla peitettynä.

Ensimmäinen ikoniin liittyvä ihme tapahtui Moskovassa vuonna 1688. Patriarkka Joakimin sisarella Jevfimialla oli kyljessä syöpäkasvain, joka oli niin suuri, että sisälmykset näkyivät. Sairas odotti kuolemaa, mutta luotti samalla jumalalliseen apuun. Kerran rukoiltuaan suurella uskolla Jumalanäitiä sairas kuuli äänen, joka kehotti häntä rukoilemaan ja toimittamaan vedenpyhityksen ja rukouspalveluksen ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonin edessä. Kun palvelus oli toimitettu, Jevfimia parani. Tämä ihme tapahtui lokakuun 24. päivänä.

Kaksisataa vuotta myöhemmin Pietarissa sattui seuraava tapaus. Heinäkuun 23. päivänä vuonna 1888 puhkesi kova ukonilma. Salama löi kovalla voimalla lasitehtaan lähellä olevaan rukoushuoneeseen ja poltti kaikki sisäseinät mustiksi. Ikonit paloivat ja keräyslipas särkyi. Vain ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni säästyi tuholta. Se löydettiin rukoushuoneen lattialta. Jumalanäidin ajan ja noen tummentamat kasvot olivat ikään kuin kirkastuneet, ja kaksitoista särkyneestä keräyslippaasta lentänyttä kuparikolikkoa oli liimautunut kiinni ikoniin. Iltaan mennessä sana ikonin ihmeellisestä pelastumisesta oli kiirinyt kaikkialle Pietariin, ja ihmisiä tuli virtanaan kumartamaan ikonia. Jumala antoi laupeudessaan ikonin kautta tapahtua paljon ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

25.10.

Joppen (Jaffa) ensimmäisten kristittyjen joukossa oli hurskas nainen nimeltä Tabita, kreikaksi Dorkas. Nimi tarkoittaa ’gasellia’. Hän teki paljon hyvää ja avusti köyhiä, kunnes sairastui ja kuoli. Tabitan ruumis vietiin kattohuoneeseen, ja paikalle alkoi kerääntyä surevia leskiä, joita Tabita oli eläessään auttanut.

Kristityt hakivat paikalle apostoli Pietarin, joka oli tuolloin Lyddassa. Apostoli käski kaikkien poistua. Jäätyään yksin Pietari polvistui ja rukoili. Sitten hän kääntyi vainajan puoleen ja sanoi: ”Tabita, nouse!” Nainen avasi silmänsä ja nousi istumaan. Pietari auttoi hänet ylös ja kutsui väen huoneeseen. Kun kansa näki Tabitan elävänä, tieto ihmeestä alkoi levitä, ja se sai monet uskomaan Kristukseen. (Ap.t. 9:36-42) Pyhä Tabita eli Herran ylösnousemusvoiman todistajana, kunnes nukkui pois rauhassa.

Pyhät Markianos ja Martyrios olivat ylhäistä syntyperää ja elivät Konstantinopolissa areiolaisen keisari Konstantioksen hallitusaikana (337–61). He toimivat notaareina patriarkaatissa patriarkka Paavali Tunnustajan (6.11.) aikana. Kaikki kunnioittivat heitä heidän oppineisuutensa, lempeytensä ja hurskautensa ansiosta.

Kun patriarkka Paavali karkotettiin areiolaisten toimesta Armeniaan ja kuristettiin siellä kuoliaaksi, Markianos ja Martyrios moittivat avoimesti surmaajia ja julistivat kaikille, että Jumalan Poika on Isän kanssa samaa olemusta. Nämä sanat olivat heille elämääkin kalliimmat ja heidän suojakilpensä niin demonien kuin harhaoppistenkin hyökkäyksiä vastaan. Heidät mestattiin miekalla ja haudattiin Konstantinopolin Melandesia-nimisen portin viereen. Kun rauha palautui kirkkoon, pyhä Johannes Krysostomos rakennutti kirkon heidän haudalleen.

Brescialainen Gaudentius oli pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa, kun hänen kotikaupunkinsa piispa Filastrius kuoli vuoden 387 tienoilla. Brescian kansa julisti, ettei hyväksyisi piispaksi ketään muuta kuin Gaudentiuksen. Pyhä Ambrosius Milanolainen ja muut piispat määräsivät Gaudentiuksen palaamaan takaisin. Kun Gaudentius ei halunnut suostua, piispat uhkasivat erottaa hänet ehtoollisyhteydestä. Gaudentius yritti vedota nuoruuteensa ja hiomattomaan puhetapaansa, mutta joutui lopulta antamaan periksi. Palatessaan Bresciaan Gaudentius toi mukanaan kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, muun muassa Johannes Edelläkävijän ja apostolien sekä Sebastian 40 marttyyrin reliikkejä, jotka hän oli saanut Basileios Suuren sukulaisilta Kappadokian Kesareassa.

Antiokiassa Gaudentius oli tavannut myös Johannes Krysostomoksen. Kun Krysostomos vuonna 405 karkotettiin maanpakoon, Gaudentius oli yksi piispoista, jotka paavi Innocentius lähetti puolustamaan häntä. Paavin lähettiläät pidätettiin Ateenassa ja lähetettiin Konstantinopoliin. Kolme päivää kestäneen matkan aikana heille ei annettu mitään syötävää. Lopulta heitä ei päästetty edes sisään kaupunkiin, ja heitä kohdeltiin niin karkeasti, että yhden piispan peukalo murtui. Piispoille tarjottiin huomattava summa rahaa, jos he liittoutuisivat Krysostomoksen vastustajien kanssa. Kun piispat olivat vankeudessa, pyhä Paavali ilmestyi heidän diakonilleen. Monien koettelemusten jälkeen he pääsivät takaisin Italiaan, ja myöhemmin pyhä Johannes Krysostomos kirjoitti heille ilmaisten kiitollisuutensa.

Pyhä Gaudentius tunnettiin opettajana, jonka julistus oli yksinkertaista mutta sisältörikasta. Hän piti valmistelematta puheita, joita muut piispat pitivät julkaisukelpoisina, mutta hän itse oli pahoillaan saarnoistaan tehdyistä epävirallisista kopioista. Gaudentiukselta on säilynyt 21 erilaista kirjoitusta. Kymmenen pääsiäissaarnaa on kirjoitettu erään ylimyksen pyynnöstä, joka oli sairauden takia estynyt kuulemasta niitä. Piispa Gaudentius kuoli vuoden 410 tienoilla. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Bresciassa Pyhän Johannes Kastajan kirkossa.

Pyhittäjä diakoni Martiri kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Puhtaalla elämällään ja ankaralla paastollaan hän tuli otolliseksi saamaan Jumalalta ihmeidentekemisen lahjan. Toinen Martiri kilvoitteli keljaansa sulkeutuneena. Molempien maatumattomat pyhäinjäännökset lepäävät luostarin luolissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

26.10.

Euarestos oli syntyjään juutalainen Jerusalemin-Betlehemin alueelta. Hänen nimensä merkitsee ’mieluista’, ’otollista’. Euarestoksen vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan Antiokiaan, jossa hän kuitenkin kääntyi kristityksi ja omisti elämänsä Kristuksen palvelemiseen. Euarestos päätyi Roomaan, jossa hän sai toimia seurakunnan johtajana ne kolme vuotta, jotka pyhä Clemens (25.11.) oli karkotettuna Krimillä. Clemensin kuoleman jälkeen Euarestos valittiin virallisesti Rooman kirkon johtajan vaikeaan ja vaaralliseen tehtävään vuoden 97 tienoilla. Kirkko kasvoi Euarestoksen aikana voimakkaasti. Hän kehitti sen hallinnollista rakennetta jakamalla Rooman seurakunnan seitsemään osaan ja nimittämällä seurakuntayksikköjen johtoon vanhempia pappeja, joita alettiin myöhemmin nimittää kardinaaleiksi. Apostolien tapaan hän vihki seitsemän diakonia palvelemaan kirkkoa sekä kirjoittamaan muistiin mitä piispa oli sanonut, jotta erimielisyyksiä voitaisiin välttää. Pyhä Euarestos kärsi marttyyrikuoleman vuonna 105.

Pyhä Demetrios eli Tessalonikassa keisari Galerius Maximianuksen (305–311) aikana. Hän kuului yhteen Makedonian tunnetuimmista suvuista ja oli suuresti ihailtu ei ainoastaan ylhäisen syntyperänsä ja komean ulkomuotonsa vaan myös hyveittensä, viisautensa ja hyväsydämisyytensä vuoksi.

Demetrioksen sotilaallinen asiantuntemus sai Galeriuksen nimittämään hänet Thessaliassa olevien roomalaisten joukkojen komentajaksi ja Kreikan prokonsuliksi. Korkea arvo ei kuitenkaan pannut Demetrioksen päätä pyörälle. Usko Kristukseen oli koskettanut hänen sydäntään eikä tämän maailman kunnia merkinnyt hänelle enää mitään. Kaikista mieluisinta hänelle oli saarnata Kristuksesta ja opettaa Jumalan sanaa.

Vaikka kristittyjä vainottiin, Demetrios sai suuren määrän epäjumalanpalvelijoita kääntymään kristinuskoon. Hänen sanojaan vahvisti hänen oma hurskas, oikeudenmukainen ja ihmisrakas elämänsä.

Keisari oli juuri saanut useita näyttäviä voittoja skyyteistä. Paluumatkalla Roomaan hän pysähtyi Tessalonikassa ottaakseen vastaan kansan suosionosoitukset ja kantaakseen kiitosuhreja jumalille. Silloin jotkut pakanat ilmiantoivat Demetrioksen keisarille kristittynä. Galeriuksen hämmästystä seurasi suuttumus, kun hän tajusi Demetrioksen käyttäneen hyväksi korkeaa asemaansa kristinuskon levittämiseksi.

Demetrios vangittiin ja vietiin kosteaan tyrmään, joka oli kylpylän yhteydessä amfiteatterin lähistöllä. Tyrmässä oli skorpioni valmiina pistämään häntä, mutta sisään astuessaan Demetrios teki ristinmerkin ja se katosi. Ilo täytti Demetrioksen sydämen hänen ajatellessaan, että hän saa pian osallistua Kristuksen kärsimyksiin. Hänen oli vain odotettava, kunnes keisarin triumfijuhlallisuudet olisivat ohi.

Tavan mukaan Galerius järjesti amfiteatterissa gladiaattoritaistelun. Hänellä oli mukanaan jättiläiskokoinen vandaali Lyaios, jonka voimia ja taistelutaitoa ei kukaan ollut pystynyt siihen mennessä vastustamaan. Kaupungissa oli tuolloin nuori kristitty nimeltä Nestor, jota keisarin kerskailut Lyaioksen voittamattomuudesta ärsyttivät. Hän päätti näyttää, että todellinen voima kuuluu vain Kristukselle. Kiireesti hän juoksi Demetrioksen luokse vankilaan ja pyysi tämän rukousapua mennessään areenalle kohtaamaan jättiä. Demetrios siunasi nuorukaisen otsan ja rinnan ristinmerkillä ja lähetti hänet kuin Daavidin Goljatia vastaan. Nestor saapui amfiteatteriin juuri, kun kuuluttajat huusivat joka taholle, onko ketään joka tahtoo taistella Lyaiosta vastaan. Nestor heitti tunikansa pois ja juoksi keisarin eteen huutaen: ”Demetrioksen Jumala, auta minua!”

Ensimmäisessä yhteenotossa Nestor väisti Lyaioksen hyökkäyksen ja onnistui lyömään tätä tikarilla sydämeen. Katsojat olivat ihmeissään, kuinka nuori poika oli saattanut iskeä maahan tähän asti voittamattoman barbaaritaistelijan.

Keisari suuttui tapauksesta ja määräsi Nestorin vietäväksi kaupungin ulkopuolelle mestattavaksi. Hän oli kuullut Nestorin kutsuvan avukseen Demetrioksen Jumalaa ja pelkäsi, että Demetrioksella oli käytössään joitakin taikavoimia. Niinpä hän lähetti sotilaansa vankilaselliin lävistämään tämän keihäällä ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Tämä tapahtui vuoden 306 tienoilla.

Vankilassa oli muutamia kristittyjä, myös Demetrioksen palvelija Lupus. Kun sotilaat olivat poistuneet, nämä hautasivat kunnioittavasti marttyyrin ruumiin. Lupus otti itselleen hänen verisen tunikansa ja kuninkaallisen sormuksensa. Niiden kautta tapahtui monia parantumisia ja ihmeitä. Kun Galerius sai kuulla tästä, hän lähetti sotilaita mestaamaan myös Lupuksen.

Jumala tahtoi marttyyrissa asuneen armon vaikuttavan hänen kuolemansa jälkeenkin. Niinpä monen vuosisadan ajan pyhän marttyyrin jäännöksistä vuoti hyväntuoksuista mirhaa. Pyhä Demetrios Mirhanvuodattaja on Tessalonikan suojeluspyhä, joka on monin tavoin suojellut kaupunkiaan sen eri vaiheissa. Lopulta Tessalonika jopa vapautui turkkilaisvallasta juuri pyhän Demetrioksen päivänä vuonna 1912.

Pyhän Demetrioksen jäännökset oli välillä ryöstetty länteen, mutta roomalaiskatolinen kirkko palautti ne 1900-luvun lopussa takaisin Tessalonikaan. Niitä säilytetään pyhän Demetrioksen nimeä kantavassa vanhassa basilikassa. Sen vanhimmat osat on rakennettu 400-luvulla sen kylpylän paikalle, jossa pyhä oli vangittuna. Pyhän Demetrioksen juhlaa ja kaupungin vapautumisen muistoa vietetään nykyisin Tessalonikassa koko viikon kestävin juhlallisuuksin.

Pyhä Quadragesimus oli hurskas paimen, joka palveli alidiakonina Policastron kirkossa. Gregorius Suuren todistuksen mukaan Quadragesimus herätti kuolleen rukouksillaan. Kun hänen vaimonsa olisi tahtonut puhua tapahtuneesta kaupungilla, Quadragesimus sanoi: ”Pysy vaiti. Jos joku kyselee jotain, sano ettei meillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Herra teki sen omaksi ilokseen.” Pyhä Quadragesimus kuoli vuoden 590 tienoilla.

Kelttiläinen pyhä Cedd (Cedda) syntyi Pohjois-Englannin Northumbriassa. Hänen veljensä oli pyhä Chad (2.3.). Cedd vihittiin munkiksi Lindisfarnessa. Kun keski-anglien kuningas Peada oli saanut kasteen pyhältä Finianilta, Cedd lähetettiin vuonna 653 kolmen muun pappismunkin kanssa Merciaan evankelioimaan keski-angleja. Työ sujui menestyksekkäästi. Pian Ceddille avautui kuitenkin uusi hengellinen vainio. Itä-anglien kuningas Sigbert pyysi Ceddiä omalle alueelleen. Cedd kävi tutustumassa seutuun ja palasi pyhän Finianin luokse, joka siunasi Ceddin suunnitelmat, vihki hänet piispaksi ja lähetti hänet työhön.

Jumala siunasi Ceddin työn. Pyhä Cedd vietti koko loppuelämänsä Essexin alueella rakennuttaen kirkkoja, perustaen kelttiläisiä luostareita, vihkien pappeja ja diakoneja. Kuuluisimman luostarin hän rakennutti Bradwell-on-the-Sean vanhan roomalaisen linnakkeen raunioihin. Tilburyssa on säilynyt upotuskasteallas, jota pyhä Cedd lienee itse käyttänyt. Kun Cedd perusti luostarin Lastinghamiin (Laestingaeu), hän vietti paikalla 40 päivää rukouksessa ja paastossa paikan pyhittämiseksi. Tämä oli Lindisfarnen tapa, joka oli peräisin pyhältä Columbalta (9.6.). Myöhemmin tanskalaiset hävittivät Ceddin perustamat luostarit.

Whitbyn kirkolliskokouksessa vuonna 664 Ceddillä oli tärkeä rooli kelttien ja roomalaisten välien sovittelijana. Hän itse oli kelttiläisen riituksen kasvatti, mutta hyväksyi roomalais-kreikkalaisen pääsiäiskalenterin (paschalion) käyttöönoton.

Pyhä Cedd kuoli ruttoon Lastinghamissa lokakuun 26. päivänä vuonna 664. Samaan aikaan Ionan luostarisaarella eräs mies näki enkelien laskeutuvan taivaasta, ottavan Ceddin sielun mukaansa ja kohoavan takaisin taivaaseen. Kuultuaan pyhän Ceddin kuolemasta kolmisenkymmentä munkkia tuli kunnioittamaan hänen pyhiä jäännöksiään. He kaikki jäivät asumaan loppuelämäkseen paikalle, jossa heidän hengellinen isänsä oli päättänyt kilvoituksensa. He kuitenkin kuolivat ruttoon lukuun ottamatta yhtä nuorta poikaa, jota ei vielä tuolloin ollut edes kastettu mutta josta tuli myöhemmin pappi ja innokas lähetystyöntekijä. Pyhä Cedd on kuvattu ikoneissa ja maalauksissa piispana, joka pitelee käsissään ehtoollismaljaa ja apotin sauvaa.

Athanasios syntyi konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen 700-luvun puolivälissä. Hänen isänsä toivoi hänestä valtion varainhallinnon virkamiestä, mutta nuori Athanasios pakeni bitynialaiseen luostariin, sillä hän tahtoi mieluummin palvella taivaan Kuningasta ja saada katoamattomia rikkauksia. Hänen isänsä löysi hänet, mutta ei saanut häntä muuttamaan mieltään. Myöhemmin pyhät Nikeforos (4.5.) ja Niketas (3.4.) pyysivät häntä veljestöönsä Medikionin luostariin Hellespontoksen rannikolle. Athanasioksesta tuli Niketaksen hengellinen lapsi, apulainen, neuvoja ja lopulta luostarin taloudenhoitaja. Hän palveli pappina, ja hänen intoaan ja hartauttaan ihailtiin laajalti. Pyhittäjä Athanasios kuoli vuonna 814.

Pyhittäjä Dimitri oli komien eli syrjäänien valistajan Stefan Permiläisen (k. 1396, muistopäivä 26.4.) läheinen oppilas. Pyhä esipaimen Stefan kasvatti komien parista itselleen useita avustajia, jotka paikalliset tavat tuntevina ja kieltä taitavina pystyivät voittamaan kansan luottamuksen ja tekemään lähetystyötä sen parissa. Pappismunkki Dimitri oli luultavasti yksi näistä pyhän Stefanin opettamista ja vihkimistä komeista. Hän perusti Vytšegdajoelle ylienkeli Mikaelille pyhitetyn Tsilibinon erakkolan majapaikaksi kristinuskon julistajille. Kirkon alle kaivamassaan luolassa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen ja poistui sieltä vain toimittamaan jumalanpalveluksia ja julistamaan Jumalan sanaa ympäröivissä kylissä. Hänen kuolinaikaansa ei tiedetä.

Novgorodilaiset valitsivat vuonna 1470 kansankokouksessa arkkipiispakseen protodiakoni Feofilin, nöyrän munkin Otenskin erakkolasta. Piispanvirka tuotti Feofilille pelkkää murhetta, sillä novgorodilaiset kapinoivat Moskovan ruhtinasta Iivana III:ta vastaan ja monet olivat valmiit liittoutumaan Liettuan kanssa ja luopumaan ortodoksisesta uskostaan. Pitkien taistelujen jälkeen suuriruhtinas valloitti Novgorodin vuonna 1478. Kahden vuoden kuluttua Feofil joutui väärien syytösten uhriksi, ja hänet karkotettiin Moskovaan Tšudovin luostariin, jossa hän sairastui. Novgorodin edesmennyt esipaimen, Kiovan luolaluostariin haudattu pyhä Nifont (8.4.) ilmestyi hänelle muistuttaen häntä vanhasta lupauksesta käydä kunnioittamassa luolaluostarin pyhittäjäisiä. Sairaudestaan huolimatta Feofil lähti matkaan. Saavuttuaan Dneprin varrelle hän sai Jumalalta ilmoituksen, että hän ei pääse elävänä luolaluostariin mutta tulee haudatuksi sinne. Pyhä Feofil antoi sielunsa Herralle vuonna 1482.

Munkki Joasaf oli Konstantinopolin patriarkka Nifonin (11.8.) oppilas. Kun Nifon oli kerran palaamassa Romanian matkaltaan, he vierailivat yhdessä Athoksen pyhällä vuorella. Joasafin valtasi niin palava rakkaus Jumalaan, että hän tahtoi uhrata itsensä marttyyrina. Hän pyysi hengellistä isäänsä siunaamaan tämän, ja vähän ennen kuolemaansa pyhä Nifon suostui pyyntöön ilmoittaen, että Joasaf saisi kruununsa Konstantinopolissa. Tämän jälkeen pyhä Joasaf marssi islamilaiseen oikeusistuimeen ja tunnusti kaikkien edessä uskovansa pyhään Kolminaisuuteen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemiseen. Kidutusten jälkeen hänet mestattiin lokakuun 26. päivänä vuonna 1536.

Antoni oli Boldinon luostarin perustajan pyhittäjä Gerasimin (1.5.) rakkain oppilas. Gerasimin kuoltua vuonna 1554 Antoni kirjoitti hänen elämäkertansa, ja Gerasimin seuraajan jälkeen Antoni valittiin yksimielisesti luostarin igumeniksi. Tieto hänen hyveellisestä elämästään kantautui kauas ja vuonna 1586 hänet valittiin Vologdan piispaksi.

Antoni ryhtyi apostolisella innolla johtamaan laajaa hiippakuntaa, mutta hän sai loistaa laumalleen hyveiden valoa ja opettaa sitä sanoillaan ja omalla esimerkillään vain kahden vuoden ajan, kun hän jo siirtyi Herran luo. Hänen viimeisenä elinvuotenaan hiippakunnan alueelle Zaonikievin erakkolaan ilmestyi ihmeellisesti Jumalanäidin ikoni.[1] Antoni iloitsi suuresti ikonista ja hänen siunauksellaan paikalle rakennettiin kirkko ja luostari. Kuolemansa jo lähestyessä pyhä Antoni kiirehti vielä rakentamaan Sofian katedraalin yhteyteen Johannes Kastajalle pyhitetyn kirkon ja toimitti itse sen vihkimisen.

Tuntiessaan voimiensa vähenevän pyhä Antoni alkoi valmistautua kuolemaan, osallistui viimeisen kerran jumalalliseen liturgiaan ja nautti omin käsin pyhän ehtoollisen. Palveluksen jälkeen hän pääsi vain vaivoin omaan keljaansa. Siellä hän otti viime hetkeen asti rakkaudella vastaan luokseen tulevia hyvästellen ja siunaten kaikkia. Pyhän Antonin kuolema oli hiljainen, rauhallinen ja kaikin tavoin autuas. Hänen kätensä jäi siunaavaan asentoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

27.10.

Kristuksen tuominnut Pontius Pilatus vaikuttaa historioitsijoiden mainintojen perusteella varsin ylpeältä, julmalta ja omahyväiseltä. Pilatuksen ja juutalaisten välillä oli alituisesti konflikteja, sillä hän ei kunnioittanut heidän uskontoaan eikä tapojaan.

Kun Pontius Pilatus istui tuomarinistuimellaan Jumalan Poika silmiensä edessä, hän sai vaimoltaan Proclalta sanan: ”Älä tee mitään sille pyhälle miehelle. Olen kärsinyt unessa paljon Hänen tähtensä.” (Matt. 27:19) Pilatus tahtoi kuitenkin tällä kertaa miellyttää kansaa ja välttää vaikeuksia eikä totellut saamaansa varoitusta.

Procla sen sijaan uskoi Jeesukseen unessa näkemänsä näyn perusteella. Kuultuaan Hänen nousseen kuolleista ja ilmestyneen Galileassa Procla lähti etsimään Häntä.[1] Procla sai nähdä Kristuksen pyhät kasvot yhdessä Hänen opetuslastensa kanssa. Kristus sanoi heille: ”Mitä nyt? Ettekö usko minuun? Procla, Jumalan isille antamassa vanhassa liitossa sanotaan, että kaikki saavat elää minun kuolemani kautta, jonka te olette nähneet.” Kristus kertoi, kuinka Hän oli murtanut tuonelan portit ja hajottanut kuoleman kahleet, ja kehotti heitä uskomaan Hänen Isäänsä.

Procla palasi itkien Pilatuksen luo ja kertoi näkemästään. Pilatus ymmärsi vähitellen, mitä oli tehnyt. Hänen kohtalostaan on kaksi erilaista perimätietoa. Toisen mukaan hän tuli uskoon ja kärsi marttyyrikuoleman, toisen mukaan hän teki itsemurhan. Etiopialaisen kirkon kalenteri seuraa edellistä perimätietoa ja kunnioittaa Pontius Pilatusta ja Proclaa pyhinä 25.6.


[1] Tiedot perustuvat Pontius Pilatuksen kirjeisiin, jotka ovat säilyneet 500-luvun syyrialaisena käsikirjoituksena. Kirjeiden alkuperä on tuntematon ja aitous kyseenalainen.

Pyhä Capitolina oli kotoisin Kappadokian Kesareasta. Hän oli samaa kuuluisaa sukua kuin Kesarean arkkipiispana toiminut Firmianos (28.10.). Capitolinan rakkaus Kristukseen oli niin palava, että hän jakoi omaisuutensa köyhille, vapautti orjansa ja ilmoitti oma-aloitteisesti maaherra Zilikinthiokselle olevansa kristitty, vaikka keisari Diocletianuksen määräämä kristittyjen vaino oli ankarimmillaan. Maaherra tahtoi säästää ylhäisen naisen julkisen kidutuksen häpeältä. Capitolina sanoi kuitenkin, että heidän sukunsa suurin kunnia ovat siihen kuuluvat marttyyrit, saarnaajat ja jumaluusoppineet kuten Firmilianos. Hänet suljettiin tyrmään ja mestattiin seuraavana päivänä.

Kun Capitolinan entinen orjatar Eroteis näki, miten hänen emäntäänsä kohdeltiin, hän hyökkäsi maaherran kimppuun ja heitti tätä kivillä. Hänet pidätettiin ja häntä ruoskittiin, mutta Kristuksen armosta hän kesti kaiken ylväästi. Sitten hänet mestattiin ja niin hänkin sai marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 304.

Nestor Kronikoitsija on kuvannut suurenmoisesti Venäjän ensimmäisten ruhtinaiden tekoja, ensimmäisten munkkien kilvoituksia ja ensimmäisten marttyyrien kärsimyksiä, mutta itse hän olisi voinut jäädä varsin tuntemattomaksi jälkipolville, jollei Jumala hyvyydessään olisi jättänyt kristityille hänen maatumattomia pyhäinjäännöksiään.

Nestor kertoo tulleensa Kiovan luolaluostariin 17 vuoden ikäisenä luostarin perustajan pyhittäjä Feodosin (3.5.) eläessä. Pyhittäjä Antoni oli tuolloin vetäytynyt luolaan kilvoittelemaan, ja Feodosi johti ja rakensi luostaria. Munkiksi ja diakoniksi Nestor vihittiin Feodosin seuraajan pyhittäjä Stefanin aikana. Luostarissa oli tuolloin paljon suuria kilvoittelijoita, joiden ohjauksessa Nestor edistyi nopeasti hengellisessä elämässä. Kirjoituksissaan hän nimittää itseään kurjaksi ja syntiseksi Nestoriksi, vähäisimmäksi koko veljestössä.

Noin kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Nestor ryhtyi kirjoittamaan pyhien Boriksen ja Glebin marttyyrikertomusta sekä pyhittäjä Feodosin elämäkertaa. Kirjallisesta työstä tuli hänen kuuliaisuustehtävänsä veljestön ja koko kirkon hyväksi. Hänen merkittävin teoksensa on vuonna 1113 valmistunut Kertomus menneiltä vuosilta,[1] joka kertoo Venäjän kansan ja kirkon vaiheista 800-luvulta Nestorin omaan aikaan asti. Siinä hän välittää jälkipolville tietoja Venäjän ensimmäisistä piispoista, Kiovan luolaluostarin perustajista ja ensimmäisistä kilvoittelijoista. Muinaisvenäläisen kirjallisuuden helmi, Kiovan luolaluostarin Paterikon, pohjautuu paljolti hänen kirjoituksiinsa. Vuonna 1091 Nestor oli johtamassa pyhittäjä Feodosin maatumattomien reliikkien esiin kaivamista ja avaamista, mistä hän myös kertoo kronikassaan.

Pyhittäjä Nestor nukkui kuolonuneen noin 58-vuotiaana vuonna 1114 kilvoiteltuaan luolaluostarissa 41 vuotta.


[1] Suom. M-J. Jaakkola: Nestorin kronikka (WSOY 1994).

Pyhittäjä Dimitri syntyi 1200-luvun alussa talonpoikaisperheen poikana Basarabovin kylässä Tonavan eteläpuolella alueella, joka tuolloin kuului Bulgarian valtakuntaan. Pienestä pitäen hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen. Viedessään kerran lehmiä laitumelle hän astui heinikossa piilossa olleeseen linnunpesään murskaten pienet poikaset. Hänen katumuksensa tämän tähden oli niin suuri, että hän päätti kulkea avojaloin kolme kesää ja talvea.

Myöhemmin Dimitri meni luostariin ja opittuaan kuuliaisuutta asettui asumaan luolaan Lomjoen varrelle. Siellä hän tuntemattomana ihmisille vuodatti rukouksensa ja kyyneleensä Jumalan eteen. Hän sai etukäteen tiedon kuolemastaan ja asettui hetken koittaessa makuulle kahden kivipaaden väliin ja antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Vuosien myötä muisto pyhästä kilvoittelijasta painui unohduksiin. Kolmensadan vuoden kuluttua joen tulviessa vesi nousi luolaan. Virta liikutti kivipaasia ja vei mukanaan pyhän maatumattoman ruumiin, joka peittyi lopulta hiekkaan. Sata vuotta myöhemmin pyhä Dimitri ilmestyi unessa halvaantuneelle pikkutytölle ja kehotti tätä pyytämään vanhempia viemään hänet joen rannalle, jotta hän parantuisi. Tieto ilmestyksestä levisi nopeasti. Hiippakunnan papisto ja suuri kansanjoukko saattoi perhettä paikalle, jossa seudun asukkaat olivat aiemmin nähneet ihmeellisen valon. He alkoivat kaivaa, ja pian pyhän ruumis löydettiin turmeltumattomana ja Pyhän Hengen armoa loistavana, ja pieni tyttönen parantui välittömästi. Pyhäinjäännökset kannettiin juhlallisesti Basarabovin kylään, missä tapahtui lisää ihmeellisiä parantumisia. Ihmisiä tuli ympäri maata kunnioittamaan reliikkejä. Tämä tapahtui vuonna 1685. Unkarin Valakian[1] ruhtinas rakennutti kylään kirkon, jossa pyhä Dimitri teki vuosien mittaan monia ihmeitä.

Vuonna 1774 Venäjän ja Turkin sodan aikana Venäjän armeija leiriytyi kylän lähistölle, ja kenraali Saltykov määräsi pyhäinjäännökset vietäväksi Venäjälle estääkseen niitä joutumasta turkkilaisten häväistäviksi. Kun pyhäinjäännösten saattojoukko saapui Bukarestiin, eräs hurskas kristitty ja kenraalin ystävä pyysi, ettei tämä riistäisi Romanian kansalta sen pyhän maanmiehen reliikkejä. Kenraali antoi myöten ja otti vain pyhän kilvoittelijan toisen käden, minkä hän lähetti Kiovan luolaluostariin. Pyhän Dimitrin ruumis sijoitettiin Bukarestin katedraaliin, missä häntä on siitä lähtien kunnioitettu monien ihmeiden johdosta pääkaupungin ja koko Romanian suojelijana. Joka vuosi lokakuun 27. päivänä ihmiset kokoontuvat Bukarestiin kolmipäiväiseen pyhän Dimitrin juhlaan, eivätkä hänen kallisarvoiset reliikkinsä lakkaa levittämästä hyvää tuoksua. Venäjän kirkossa pyhän Dimitrin juhlaa vietetään 26. lokakuuta.


[1] Tarkoittaa ns. ”Vanhaa Romaniaa” Bukarestin itä- ja koillispuolella. Alueen nimi romaniaksi on Ugrovlahia, nykytermein Tara Romaneasca. Sydänkeskiajalla alue kuului Unkarin alaisuuteen.

Smolenskin ruhtinas Andrei jätti ruhtinaskuntansa sukulaisten noustua kapinaan häntä vastaan. Hän ei tarttunut aseeseen eikä ryhtynyt väkivalloin puolustamaan oikeuksiaan vaan poistui vähin äänin perintömailtaan ja saapui köyhänä vaeltajana Perejaslavl-Zalesskiin noin vuonna 1360. Siellä hän palveli ponomarina Pyhän Nikolaoksen kirkossa 30 vuotta salaten kaikilta ylhäisen syntyperänsä. Andrein kuoltua häneltä löydettiin kultaketju ja sormus merkkinä ruhtinaallisesta syntyperästä, raskaat kahleet merkkinä ankarasta kilvoittelusta sekä kirjakäärö, johon hän oli omakätisesti kirjoittanut: ”Minä olen Andrei, Smolenskin ruhtinas, joka veljieni kateuden ja salaliiton tähden jätin ruhtinaskuntani.”

Pian Andrein kuoltua ihmiset alkoivat kunnioittaa häntä pyhänä. Hänestä maalattiin ikoni ja laadittiin jumalanpalvelustekstit, mutta 1500-luvulla hänen muistonsa painui unohduksiin. Pyhittäjä Daniel Perejaslavlilainen (k. 1540) yritti ajaa hänen kanonisointiaan, mutta haudan avaamisen yhteydessä tapahtuneista ihmeistä huolimatta se ei toteutunut, mikä murehdutti syvästi pyhittäjää. Andrein paikallinen kunnioitus kuitenkin elpyi, ja lopulta hänet kanonisoitiin virallisesti vuonna 1749.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

28.10.

Tämä pyhä perhe eli hurskaudessa ja keskinäisessä rakkaudessa paikassa ja aikana, joita ei tarkkaan tiedetä. He olivat kaikki Kristuksen palvelijoita. Heidät ilmiannettiin kristittyinä ja vietiin pakanallisen maaherran eteen. Yksimielisesti he tunnustivat uskonsa Kristukseen ja ilmaisivat halveksuntansa epäjumalia kohtaan. He joutuivat kauheisiin kidutuksiin. Heidän ruumiitaan raadeltiin ja haavoihin hierottiin etikkaa ja suolaa, minkä jälkeen heitä korvennettiin tulessa. Rukous huulillaan he kestivät kärsimyksen rohkaisten toisiaan hiljaisella äänellä. Vielä heitä lyötiin nuijilla ja heidät annettiin petojen syötäviksi, mutta Jumalan enkeli paransi heidät ja varjeli heitä pedoilta. Kuuma tervakaan ei heitä polttanut. Lopulta heidät mestattiin ja he saivat marttyyrikruunut.

Pyhä Cyrilla oli pyhän marttyyri Tryfonian tytär. Cyrilla oli mukana äitinsä Roomassa harjoittamassa hyväntekeväisyystyössä. Cyrilla kärsi marttyyrikuoleman keisari Claudius II:n aikana vuoden 270 tienoilla.

Pyhä Kyriakos oli syntyjään juutalainen ja nimeltään Juuda. Kun pyhä Helena tuli vuonna 326 Jerusalemiin etsimään pyhiä paikkoja ja suorittamaan rakennustöitä, Juuda sai töitä Golgatan kaivauksilta. Juuda oli juuri se työmies, joka löysi Herran pyhän ja eläväksitekevän ristin. Päästessään näkemään omin silmin tämän pelastuksemme välikappaleen avulla tapahtuneet ihmeet hän uskoi Kristukseen, otti kasteen ja sai nimekseen Kyriakos. Myöhemmin hänestä tuli Jerusalemin kirkon apulaispiispa (khorepiskopos).

Kun keisari Julianus Luopio (361–363) oli sotaretkellä persialaisia vastaan, hän sai kuulla Kyriakoksesta ja antoi pidättää tämän. Kun hän ei saanut Kyriakosta kieltämään Kristusta eikä uhraamaan epäjumalille, hän käski leikata poikki hänen oikean kätensä, ”koska se oli kirjoittanut paljon kirjeitä, jotka ovat saaneet ihmiset kieltämään jumalat”. Sen jälkeen Kyriakoksen suuhun kaadettiin lyijyä ja hänet asetettiin tulikuumalle kuparilaverille.

Kun Kyriakoksen äiti Anna kuuli, mitä oli tapahtumassa, hän kiiruhti paikalle hyvästelläkseen poikansa. Sotilaat ottivat hänetkin kiinni. Anna ripustettiin roikkumaan omista hiuksistaan ja hänet poltettiin hitaasti elävältä palavilla soihduilla. Hän antoi sielunsa Jumalalle, ja pian häntä seurasi hänen poikansa Kyriakos, joka upotettiin kiehuvaan öljyyn.

Pyhä Faro oli burgundilaisen ylimyksen poika, joka toimi muutamia vuosia kuningas Dagobert I:n (629-639) neuvonantajana. Ennen pitkää Faron sisar pyhä Burgundofara (Fare) sai suostuteltua veljensä luopumaan maallisesta urasta ja ryhtymään munkiksi. Faro vihittiin pian papiksi ja vuonna 637 Meaux’n piispaksi. Esipaimenena pyhä Faro edisti kaikin tavoin luostarielämää. Faro oli piispana noin 35 vuotta, mutta hänen elämästään on vain hajanaisia tietoja.

Pyhä Faro kuoli vuoden 672 tienoilla. Sekä hänen sisartaan Burgundofaraa (3.4.) että veljeään Cagnoaldia (6.9.), joka oli ensin munkkina Luxeuilissa ja sitten Laonin piispana, kunnioitetaan pyhinä.

Pappismarttyyri Neofytos (Neofit) oli alkujaan Omar-niminen komentaja arabien armeijassa. Hän oli mukana emiiri Habibin johtamalla sotaretkellä Georgiaan 600-luvun puolivälissä. Vakoillessaan pyhittäjä Šion perustamaa luostaria hän näki sen yllä suuren joukon taivaallisia enkeleitä keskellään valkopartainen vanhus, pyhittäjä Šio. Ihmeellinen näky ja munkkien enkelten kaltainen elämä saivat Omarin vakuuttumaan kristinuskon totuudesta. Kahden uskollisen palvelijansa kanssa hän otti vastaan pyhän kasteen saaden nimekseen Neofytos, mikä merkitsee vastakääntynyttä. Palvelijat saivat kristillisiksi nimikseen Kristodulos ja Kristoforos.

Neofytos jätti heti maalliset huolet ja alkoi munkiksi vihittynä kilvoitella paastossa, valvomisessa ja rukouksessa saaden Jumalalta monia armolahjoja. Pyhän elämänsä tähden hänet valittiin Urbnisin piispaksi. Kristinuskoa julistaessaan hän osoitti samanlaista rohkeutta ja intoa kuin aiemmin sotiessaan. Tämä herätti tulta palvoneissa pakanoissa vihaa pyhää piispaa kohtaan. He ottivat Neofytoksen kiinni ja kivittivät hänet kuoliaaksi. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Šion luostariin ja asetettiin sen kirkkoon alttaripöydän alle.

Pyhä Stefanos syntyi 700-luvun alussa palestiinalaisessa kylässä Aškelonin lähellä. Hän oli vielä nuori, kun hänen isänsä ja äitinsä kuolivat. Stefanos varttui setänsä Sakariaksen luona; tämä oli munkki Pyhän Sabbaksen luostarissa ja opetti hänet rakastamaan evankeliumin opettamia hyveitä. Sakarios vihki Stefanoksen munkiksi ja tämä viipyi hänen luonaan viisitoista vuotta. Enkelielämän viitan saatuaan Stefanos oli Sakariakselle kuuliainen kaikessa aivan kuin Kristukselle itselleen. Sen jälkeen Sakarias lähti igumeniksi toiseen luostariin.

Stefanos jäi Sabbaksen luostariin, jossa toimi kaksi vuotta leipurina, minkä jälkeen hän vastasi luostarin vieraista kolmen vuoden ajan. Diakonin vihkimyksen saatuaan Stefanos palveli jumalanpalveluksien kanonarkkina eli esilaulajana. Kaikissa näissä kuuliaisuustehtävissä hän kielsi oman tahtonsa niin että häntä olisi voinut luulla taivaasta laskeutuneeksi Jumalan enkeliksi. Koska itsekkyys ei enää liannut hänen tahtoaan, hän oli kypsä kilvoittelemaan yksin. Hän eli viisi vuotta keljaansa sulkeutuneena erakkona omistautuen täydellisesti rukoukseen. Hän poistui keljastaan ainoastaan lauantaisin ja sunnuntaisin. Jumalan rakkauden polttamana hän vetäytyi vielä hieman kauemmaksi luostarista, jotta saisi katsella hengellisiä asioita täydessä rauhassa.

Viidentoista vuoden kuluttua hän suostui ottamaan itselleen oppilaita, joita hän ohjasi Jumalalta saamansa ymmärryksen ja erottelukyvyn avulla. Askeettisten kilvoitustensa ja kyyneltensä avulla hän saavutti autuaan himottomuuden. Siksi Jumala soi hänelle voiman tehdä ihmeitä, jotka tavanomaisen asiankulun kääntäessään koituivat hänen veljiensä parhaaksi. Rukouksillaan pyhä Stefanos karkotti pahan hengen, joka vaivasi pientä tyttöä. Kun hänen oppilaansa kärsivät janoa, hän puhkaisi erämaahan lähteen iskemällä rutikuivaa maata sauvallaan. Monia muitakin ihmeitä tehtyään pyhä Stefanos nukkui pois rauhassa maaliskuun 31. päivänä vuonna 794, kuten oli jo aiemmin ennalta nähnyt.

Pyhän Sabbaksen luostarissa eli 700-luvulla toinenkin Stefanos-niminen munkki; näiden kahden Stefanoksen elämänvaiheet onkin usein sekoitettu toisiinsa. Nuorempi Stefanos syntyi Damaskoksessa vuonna 725. Hänen isänsä oli pyhän Johannes Damaskolaisen (4.12.) veli Teodoros Mansur. Vuonna 734 kalifi karkotti Teodoroksen autiolle seudulle, jolloin Johannes palasi kotikaupunkiinsa hakemaan nuoren Stefanoksen luokseen. Pyhä Johannes vei Stefanos Nuoremman Sabbaksen luostariin huolehtien siellä hänen koulutuksestaan ja ennen kaikkea saaden hänet syventymään luostarielämään. Stefanos oli setänsä oppilaana aina tämän kuolemaan saakka kaikkiaan viisitoista vuotta. Sen jälkeen Stefanos omistautui kokonaan rukouselämään ja liturgisten hymnien laatimiseen sen mukaan kuin oli sedältään oppinut. Hän myös kirjoitti muistiin Pyhän Sabbaksen luostarin 20 marttyyrin (20.3.) kärsimykset. Arabit surmasivat heidät vuonna 796. Pyhä Stefanos antoi sielunsa Jumalalle rauhassa vuonna 807.

Pyhä Arseni oli syntyjään serbialainen. Hän ryhtyi nuorena munkiksi ja omistautui askeettisille kilvoituksille sielunsa pelastuksen tähden. Kuultuaan pyhän Savva Serbialaisen kilvoituksista hän meni tämän luokse Žičan luostariin. Pyhä Savva huomasi pian Arsenin hyveet ja nimitti hänet luostarin johtajaksi. Unkarilaisten hyökätessä Serbiaan Savva pyysi Arsenia etsimään etelästä rauhallisemman paikan piispanistuimelle. Arseni valitsi Pećin, jonne hän perusti luostarin ja rakennutti katedraalin. Kun Savva lähti ensimmäiselle matkalleen Pyhälle maalle, hän uskoi joitakin hiippakunnan asioita Arsenin hoitoon, ja toiselle matkalle lähtiessään hän luopui kokonaan piispanistuimesta. Hän nimitti Arsenin seuraajakseen ja vihki hänet piispaksi. Pyhä Savva ei enää palannut elävänä Serbiaan vaan kuoli matkalla Turnovossa Bulgariassa. Arseni vetosi kuningas Vladislaviin pyhän esipaimenen reliikkien saamiseksi Serbiaan. Sen jälkeen hän suuntasi kaiken tarmonsa Pećin hiippakunnan kehittämiseen. Elämänsä kolme viimeistä vuotta hän oli hyvin sairaana puhdistautuen murheiden ja kärsimysten kautta iankaikkisuutta varten. Hän nukkui pois Herrassa lokakuun 28. päivänä vuonna 1266.

Pyhä Athanasios, ristimänimeltään Aleksios, syntyi Adrianopolissa vuonna 1235. Hänen isänsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen ja äiti kasvatti hänet. Vartuttuaan hän luki kerran pyhän Alypios Pylväskilvoittelijan elämäkertaa; tämäkin oli ollut orpo. Aleksios päätti seurata hänen esimerkkiään. Hän meni erääseen luostariin Tessalonikaan ja sai viitankantajana nimekseen Akakios. Hän ei kuitenkaan viipynyt siellä kauan, koska huomasi, että tuossa luostarissa pääasiana olivat aineelliset asiat ja kilvoitteluelämää kohtaan vallitsi välinpitämättömyys. Siksi hän siirtyi Athokselle.

Athoksella Akakios asettui Esfigmenoksen luostariin ja antautui siellä erittäin ankariin kilvoituksiin. Hän kulki aina paljain jaloin, ei pessyt koskaan päätään eikä jalkojaan. Hänellä oli vain yksi vaatekerta ja sen alla karkea jouhipaita. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli palvella veljestön ruokasalissa. Itse hän käytti ravintonaan ruoantähteitä, jotka hän tapasi syödä seisaaltaan.

Kaikki kunnioittivat ankarasti kilvoittelevaa nuorta munkkia. Tämä häiritsi häntä, ja niin hän käytti hyväkseen tilaisuuden lähteä pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Käytyään rukoilemassa pyhillä paikoilla hän vietti jonkin aikaa yksinäisessä keljassa Latrosvuorella. Sieltä hän meni vastapäätä Konstantinopolia sijaitsevalle Auksentioksen vuorelle, jossa asui tuohon aikaan monia tunnettuja kilvoittelijoita. Lopulta hän asettui Galesiosvuoren Pyhän Lasaroksen luostariin. Palveltuaan veljiä luostarin töissä kahdeksan vuotta hän sai vihkimyksen suureen skeemaan ja uudeksi nimekseen Athanasios. Pian hänet vihittiin myös diakoniksi ja papiksi ja hänestä tuli luostarin kirkon hoitaja.

Athanasioksella oli tapana tulla kirkkoon rukoilemaan jo aamuyöstä ennen jumalanpalveluksen alkua. Kerran kun hän rukoili kyyneleitä vuodattaen Kristuksen ikonin edessä, hän kuuli ikonista äänen: ”Athanasios, koska rakastat minua, panen sinut paimentamaan omaa kansaani.”

Palveltuaan kymmenen vuotta kirkonhoitajana Athanasios alkoi kaivata elämää yksinäisyydessä. Niinpä hän meni jälleen Athokselle ja asettui siellä yksinäiseen paikkaan. Jokin koettelemus kohtasi kuitenkin häntä Athoksellakin, ja niin hän siirtyi sieltä pois Ganosvuorelle. Pian hänen luokseen kerääntyi muitakin kilvoitteluelämää rakastavia, jotka hän otti vastaan iloiten ja kasvatti heistä Pyhän Hengen armolahjojen valittuja vastaanottajia. Heidän joukossaan oli myös naisia, joille hän perusti oman luostarin ja toimi itse sen hengellisenä isänä. Athanasioksen maine ulottui aina Konstantinopoliin saakka.

Kirkko oli noihin aikoihin heikentynyt ja hajallaan latinalaismielisten keisari Mikael VIII:n (k. 1282) ja patriarkka Johannes Bekkoksen aiheuttamien erimielisyyksien vuoksi. Niinpä keisari Andronikos Paleologos kuullessaan Athanasioksen hyveistä lähetti hänen luokseen piispadelegaation pyytämään häntä ryhtymään patriarkaksi. Athanasios muisti Pyhän Lasaroksen luostarissa näkemänsä näyn eikä uskaltanut kieltäytyä. Hän nousi patriarkan istuimelle lokakuun 14. päivänä 1289.

Patriarkkana Athanasios jatkoi askeettista rukouselämäänsä niin kuin ennenkin. Hän ryhtyi vapauttamaan kirkkoa korruptoituneista ja ovelista miehistä, jotka olivat syynä vallitsevaan epäjärjestykseen, ja velvoitti piispat pysymään omissa hiippakunnissaan. Hänen uudistusyrityksiään kuitenkin vastustettiin, niin kuin odotettavissa olikin. Niinpä hän erosi tehtävästään vuonna 1293 tahtoen mieluummin luottaa Jumalaan kuin kuluttaa itsensä loppuun hedelmättömässä kamppailussa pahantahtoisten ihmisten kanssa. Hän palasi yksinäisyyteen, jossa jatkoi rukouskilvoitustaan kaikkien edestä.

Athanasioksen seuraaja patriarkka Johannes oli hyväntahtoinen ja nöyrä mies, mutta hänellä ei ollut Athanasioksen tarmokkuutta eikä hän kyennyt rauhoittamaan kirkollisia oloja. Niinpä keisarin ei auttanut muu kuin kutsua Athanasios takaisin patriarkan istuimelle.

Toisella patriarkkakaudellaan Athanasioksen toiminta oli entistäkin hedelmällisempää. Rukouksen armo oli yksinäisyydessä valaissut hänet ja hän oli koonnut hengellisiä aarteita. Hän oli väsymätön ortodoksisuuden opettaja ja lempeä ja huolehtivainen nälänhädästä kärsivien kaupunkilaisten paimen. Hän itse huolehti ruoan ja vaatteiden jakelusta ja pani pystyyn komitean, jonka tehtävänä oli määritellä elintarvikkeiden hinnat. Mutta tietyt pahansuovat henkilöt, jotka vastustivat kaikkia pyhän patriarkan hyviä ponnisteluja, saivat aikaan, että hänen oli erottava vielä toisenkin kerran.

Näin pyhä Athanasios saattoi omatunto puhtaana luopua kaikista maallisista huolista ja omistautua loppuelämäkseen lukuisten oppilaittensa hengelliseen ohjaamiseen. Jumala soi hänelle selvänäkemisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Häneltä on säilynyt kirjeitä, joissa hän kehottaa keisaria ja kansaa katumukseen, jotta turkkilaisten vakaa eteneminen pysähtyisi. Hän täytti 80 vuotta vuonna 1315 ja ymmärsi, ettei hänellä ole enää paljon elinaikaa jäljellä. Hän kutsui luokseen oppilaansa antaakseen heille viimeiset ohjeet. Hän kehotti heitä harjoittamaan kolmea perushyvettä, nöyryyttä, ihmisrakkautta ja armeliaisuutta, ja viettämään koko elämänsä ankarassa pidättyvyydessä ja vastustamaan joka hetki sydämeen pyrkiviä himokkaita ajatuksia. Sen jälkeen hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen haudallaan alkoi pian tapahtua runsaasti ihmeitä. Kirkko vahvisti hänen kunnioituksensa ja julisti hänet pyhäksi vuonna 1368.

Tätä Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla kilvoitellutta Nestoria nimitetään ”lukutaidottomaksi” erotukseksi aiemmin samassa luostarissa kilvoitelleesta Nestor Kronikoitsijasta (27.10). Nestor ei osannut lukea, mutta Jumala opetti hänelle taivaallista viisautta, niin että hän rukoillessaan näki enkeleitä ja sai tietää ennalta oman kuolinhetkensä.

Paraskeva oli salamaniskuun kuolleen pyhän Artemi Verkolalaisen (20.10.) sisar, joka varttui hurskaudessa perheeseen kohdistuneesta halveksunnasta huolimatta. Artemin maatumattoman ja ihmeitätekevän ruumiin löydyttyä Paraskeva vetäytyi tuntemattomaan paikkaan välttääkseen huomiota. Vuonna 1619 Novgorodin metropoliitta tarkasti pyhän Artemin reliikit ja vahvisti hänen kunnioittamisensa. Samana vuonna löydettiin Piriministä Pyhän Georgioksen kirkosta taivaallisen hyvää tuoksua levittävät neidon pyhäinjäännökset. Pyhittäjä Paraskeva ilmestyi hurskaalle kristitylle miehelle mainiten nimensä ja ilmoittaen, että oli kyse hänen jäännöksistään. Hän kehotti miestä tulemaan kirkkoon, jossa tämä parantuisi sairaudestaan. Tämän jälkeen pyhäinjäännösten äärellä tapahtui monia parantumisia, ja paikalle rakennettiin rukoushuone pyhän Paraskevan kunniaksi.

Pyhittäjä Job oli hurskaan ja jalosukuisen perheen poika Galitsiasta Karpaattien ja Dnestrjoen väliltä. Jo hyvin nuorena hän kiinnostui hengellisistä asioista, ja kymmenvuotiaana hän meni Ugornitskan luostariin pyytäen päästä veljestöön. Kahden vuoden kuluttua igumeni vihki hänet munkiksi veljestön yksimielisellä suostumuksella. Job eli luostarissa kuin enkeli ollen nuoresta iästään huolimatta kaikille hyveellisen elämän esimerkkinä. Hän omisti kaikki vapaat hetkensä hengelliseen lukemiseen ja tuli pian tunnetuksi rakkaudestaan rukoukseen. Igumenin vaatimuksesta hänet vihittiin pappeuteen heti hänen tultuaan täysi-ikäiseksi.

Ortodoksisuuden hartaana puolustajana tunnetun Ostrogin ruhtinaan Konstantinin pyynnöstä Job siirrettiin Dubeniin Pyhän Ristin luostariin, missä veljestö valitsi hänet igumenikseen. Siellä Jobin tehtäväksi tuli puolustaa ortodoksisuutta uniaattien vaikutusta vastaan. Saamallaan opettamisen lahjalla hän pyrki vahvistamaan veljestössään evankeliumien mukaista elämää huolehtien samalla hengellisen kirjallisuuden levittämisestä.

Johdettuaan luostaria yli kaksikymmentä vuotta Job lähti sieltä salaa noin vuonna 1600 paeten ihmisten kiitosta ja ylistystä. Hän vetäytyi läheiselle erakkomunkkien asuttamalle Potšajevin luostarivuorelle, joka oli tullut tunnetuksi ihmeitätekevästä Jumalanäidin ikonistaan. Pian yhteisö päätettiin muuttaa yhteiselämään perustuvaksi kinobialuostariksi ja munkit joutuivat valitsemaan keskuudestaan igumenin. Job oli salannut heiltä arvonsa, mutta ei pystynyt pitämään piilossa hengellisiä lahjojaan, joten valinta osui häneen.

Potšajevissa Job joutui jälleen puolustamaan ortodoksisuutta sekä uniaattien että protestanttien ahdistelua vastaan. Valistustyön kehittäminen kirjapainon avulla ja hänen oma kristillinen kilvoittelunsa olivat hänen aseensa tässä taistelussa. Hänen aikanaan luostari kasvoi, sillä monet halusivat päästä kilvoittelemaan hengellisesti kokeneen igumenin johdolla. Eräs vihamielinen protestantti yritti hajottaa veljestön estämällä sitä käyttämästä ainoata kylässä olevaa kaivoa. Mutta rukoiltuaan apua Jumalanäidiltä pyhittäjä Job antoi kaivaa luostarille oman kaivon ylös vuorelle.

Suurta luostaria johtaessaan ja kirkollisia asioita hoitaessaan pyhittäjä Job jatkoi myös sisäistä, ihmisten katseilta salattua kilvoitteluaan. Skeemamunkin asun alla hän piti jouhipaitaa ja kantoi kilvoituskahleita. Päivisin hän osallistui luostarin töihin, mutta yöllä hän vetäytyi vuorella olevaan syvään luolaan. Siellä hän saattoi viettää joskus parikin vuorokautta ruokanaan vain kyyneleet. Kerran hänen rukoillessaan luolan valaisi ihmeellinen valo, joka sai hänen oppilaansa Dosifein kaatumaan pelosta maahan.

Jatkuva rukouksessa seisominen sai Jobin jalat turpoamaan ja niihin aukeni luut paljastavia haavoja. Puheissaan Job oli nöyrä, eikä hänen kuultu koskaan lausuvan kiivasta sanaa. Kerran yöllä hän tavoitti luostarin puimahuoneesta miehen, joka oli varastamassa vehnää. Mies lankesi peloissaan maahan, mutta Job ei moittinut häntä sanallakaan vaan nosti pudonneen vehnäsäkin uudelleen miehen harteille ja neuvoi häntä olemaan toiste tekemättä mitään vastaavaa.

Lokakuussa vuonna 1651 pyhittäjä Job sai ylhäältä ilmoituksen lähenevästä kuolemastaan. Lokakuun 28. päivänä hän hyvästeli veljet toimitettuaan viimeisen liturgiansa ja siirtyi rauhassa tästä ajallisesta elämästä iankaikkiseen autuuteen sadan vuoden ikäisenä.

Seitsemän vuoden kuluttua pyhittäjä Job ilmestyi unessa Kiovan metropoliitalle Dionisille sanoen: ”Ilmoitan sinulle, esipaimen, että Jumala haluaa sinun kauttasi nostaa luuni haudasta.” Uni toistui kolmesti, minkä jälkeen metropoliitta kiiruhti papiston kanssa Potšajeviin. Pyhittäjän reliikit nostettiin haudasta maatumattomina ja sanomattoman hyvää tuoksua levittävinä ja kannettiin juhlallisesti kirkkoon. Samalla tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Angelis, hänen veljensä Manuel ja heidän serkkunsa Georgios ja Nikolas elivät Kreetalla 1800-luvun alussa. Saari oli turkkilaisten hallinnon alainen, ja monien muiden maanmiestensä tavoin nämä neljä talonpoikaa olivat salakristittyjä. Virallisesti heillä oli turkkilaiset nimet ja näennäisesti he noudattivat islamilaisia tapoja, mutta todellisuudessa he pysyivät uskollisina pyhän ortodoksisen kirkon perinteille. Vuosien 1821–1824 itsenäisyyssodassa he osallistuivat taisteluun turkkilaisia vastaan. Egyptiläisten avulla turkkilaiset ottivat saaren takaisin omaan hallintaansa, mutta nelikko ei enää arkaillut tunnustaa uskoaan julkisesti. Turkkilaiset veronkantajat lähetettiin heti taistelujen päätyttyä kyliin keräämään kristityille määrättyä erityisveroa. Tämä nelikko, jota kaikki olivat luulleet muslimeiksi, meni muiden kristittyjen mukana maksamaan kyseistä uskontoveroa. He julistivat olleensa kristittyjä koko ikänsä ja odottavansa vain, että saisivat yhtyä Kristukseen marttyyrikuolemassa. ”Kristityiksi me olemme syntyneet ja kristittyinä me kuolemme.”

Angelis, Manuel, Georgios ja Nikolas vangittiin kesällä ja heitä pidettiin Rethymnonin vankilassa lokakuuhun asti. He olivat kahleissa ja heitä hakattiin kettingeillä. Heidän uskonsa osoittautui kuitenkin rautaakin lujemmaksi. Lokakuun 27. päivänä vuonna 1824 Mehmet Pašan viranomaiset antoivat seuraavan ilmoituksen: ”Huomenna teloitetaan neljä vääräuskoista suuren portin luona. Luvassa on mielenkiintoisia tapahtumia, ennen muuta useita klovneja. Kaikki kaupat ovat kiinni esityksen ajan ja siihen osallistuvat niin turkkilaiset kuin kreikkalaisetkin.”

Marttyyrit mestattiin lokakuun 28. päivänä jokaisen toistellessa huulillaan viimeiseen asti yksinkertaista rukousta Kyrie eleison, Herra armahda. Näin he antoivat pois päänsä pelastaakseen sielunsa.

Marttyyrien ruumiit jäivät teloituspaikalle kolmeksi päiväksi. Niistä hohti valoa, mikä oli erehtymätön merkki heidän pyhyydestään. Lopulta hurskaat kristityt kokosivat pyhät jäännökset, ja siitä lähtien niiden kautta on tapahtunut paljon ihmeitä. Marttyyrien kunniaksi laadittiin useita hymnejä ja rukouspalveluksia jo vuosien 1852 ja 1888 välillä. Heidän pyhyytensä vahvistettiin kirkollisesti vuonna 1977.

Autuas Feofil, maallikkonimeltään Tuomas, syntyi papin perheeseen Kiovan läänissä vuonna 1788. Hänellä oli kaksoisveli Kallinik. Veljekset syntyivät terveinä, mutta Tuomas ei suostunut imemään rintaa, mikä sai äidin suhtautumaan häneen kylmästi. Taikauskoisten naapureiden puheet pahensivat asiaa, äiti alkoi inhota lasta ja käski palvelustytön heittää puolivuotiaan pojan Dnepriin. Tyttö heitti lapsen kahdesti jokeen ja kaksi kertaa aallot kantoivat tämän takaisin rannalle. Hämmästyneenä tyttö palasi kotiin kertomaan Jumalan tekemästä ihmeestä. Silloin raivostunut äiti päätti itse hukuttaa lapsen heittämällä tämän vesimyllyn pyörän alle. Kaitselmus puuttui jälleen asiaan: myllynpyörä pysähtyi äkisti, ja mylläri pelasti pojan ja otti tämän huostaansa. Eräs varakas lapseton talonpoika adoptoi Tuomaksen, mutta hyväntekijä kuoli pian ja poika jäi paikallisen papin hoiviin. Tuomaksen ollessa seitsemänvuotias pappikin kuoli, ja Tuomas vietiin Kiovan Veljestön (Bratskin) luostariin, jossa hänen setänsä oli munkkina.

Luostarissa toimi hengellinen koulu, jonka oppilaaksi Tuomas otettiin. Hän oli lahjakas mutta ei ollut kiinnostunut jatkamaan opintojaan, vaan halusi omistautua kokonaan rukoukselle. Setänsä kuoltua hän toimi jonkin aikaa lukijana ja kirkonpalvelijana maalaisseurakunnissa, kunnes palasi Bratskin luostariin kuuliaisuusveljeksi vuonna 1812. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 1821 ja diakoniksi seuraavana vuonna. Alttaripalvelukseen vihittynä hän lisäsi kilvoituksiaan. Hän paastosi niin ankarasti, että saattoi olla kolme päivää syömättä mutta oli silti aina valmis auttamaan ja palvelemaan veljiä. Pian pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 1827 hänet nimitettiin luostarin taloudenhoitajaksi. Huomattuaan, että raskaan kuuliaisuustehtävän velvollisuudet häiritsivät rukousta, hän pyysi vapautusta tehtävästä ja siunausta vetäytyä kilvoittelemaan luoliin. Anomus hylättiin, minkä jälkeen hän päätti aloittaa erikoisen kilvoittelun houkkana Kristuksen tähden. Vuonna 1834 hän korkeimpia kilvoituksia kaivaten vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uudeksi nimekseen Feofil.

Iloiten autuas Feofil lähti kulkemaan kapeaa ja murheiden täyttämää tietä. Hän vältti läheistä yhteydenpitoa kenenkään kanssa ja sulki sielunsa temppelin kokonaan maailmalta. Silmät alas luotuina hän kulki keljasta kirkkoon ja takaisin jättämättä väliin ainoatakaan jumalanpalvelusta. Kirkossa hän seisoi eteisessä tai ulko-ovella hievahtamatta palveluksen loppuun asti. Skeemamunkin päähineensä hän päällysti kauttaaltaan tilkuilla ja rievuilla ja käytti sitä kuolemaansa asti. Hän ei ylipäätään välittänyt ulkonäöstään, vaan koristi sen sijaan sieluaan lakkaamattomalla sisäisellä rukouksella. Lähtiessään kirkkoon hän saattoi pukea mantian suoraan pellavaisen aluspaidan päälle ja kulkea rinta paljaana. Aamulla hän tuli kirkkoon ennen palveluksen alkua ja otti usein tehtäväkseen heksapsalmien lukemisen. Luettuaan vähän aikaa liikuttuneella mutta hyvin hiljaisella äänellä hän saattoi äkkiä sulkea kirjan ja siirtyä syrjään lukijan paikalta jättäen jälkeensä hämmennystä ja häiriötä. Toisinaan hän säntäsi kirkkoon suuren ylistysveisun tai kerubiveisun aikana, tunkeutui ihmisiä tönien kuninkaanovien eteen ja polvistui rukoilemaan kovalla äänellä. Joka päivä hän otti lupaa kysymättä jonkin rannalla olevista veneistä, souti Dneprin poikki vastarannalla olevaan metsään ja rukoili siellä yksinään tuntikausia.

Kansa piti Feofilia valittuna astiana, ja uskovien joukko seurasi häntä kaikkialle. Akatemian johto ja toiset veljet eivät sen sijaan välittäneet häiriötä tuottavasta resuisesta munkista. Huomattuaan herättävänsä pahennusta Feofil alkoi viettää kaiket päivät metsässä ja palasi luostariin vasta illan koittaessa, mutta uskovien joukko odotti häntä rannalla ja saattoi keljaan toivoen saavansa kuulla häneltä opetuksen sanan. Hänen valaistuneet kasvonsa todistivat sielun puhtaudesta ja lakkaamattomasta sisäisestä rukouksesta. Väsyneenä luostarin vilkkaaseen elämään ja kohtaamaansa vastustukseen hän siirtyi kilvoittelemaan erään tuttavansa puutarhaan ja ennusti, että sinne tulisi syntymään nunnaluostari.

Vuonna 1844 Feofil pyysi siirtoa Bratskin luostarista Kiovan luolaluostariin, mutta sen sijaan hänet lähetettiin Kiovan lähelle Golosejevon erakkolaan. Mutta niin kuin lamppua ei voi panna vakan alle, niin autuas Feofil veti puoleensa uskovia, jotka tulivat sankoin joukoin etsimään häneltä ohjausta. Maallista kunniaa karttaakseen hän enensi entisestään houkan kilvoitustaan. Erakkolan johtajat antoivat hänestä ristiriitaisia lausuntoja ja metropoliitta vaati selvitystä hänen käytöksestään.

Vuonna 1849 autuas Feofil siirrettiin Kitajevon erakkolaan, joka myös sijaitsi vähän matkan päässä Kiovasta. Paikan syrjäisestä sijainnista johtuen hän löysi sieltä yksinäisyyden autuuden, mutta samalla hän jatkoi ja jopa enensi kilvoitustaan, jolla hän pyrki vetämään päälleen ihmisten vihan ja ylenkatseen. Hän saattoi karkottaa luotaan vieraat, jotka tulivat kyselemään neuvoja maallisiin asioihin eivätkä etsineet ainoaa tarpeellista, sielun pelastusta. Joskus hän levitti tervaa keljansa kynnykselle tai ojensi vieraiden suudeltavaksi lannalla töhrityn kätensä. Hänen keljansa oli täynnä sekalaista tavaraa ja pyhiinvaeltajien tuomia elintarvikkeita, joita hän jakoi köyhille. Kysyttäessä syytä tähän epäjärjestykseen ja sotkuun hänellä oli tapana vastata, että se muistuttaa häntä hänen omassa sielussaan vallitsevasta epäjärjestyksestä. Toisinaan hän keräsi riepuun koko joukon matoja, etanoita ja torakoita ja levitti ne kirkon lattialle saattaen kirkonhoitajan raivoihinsa. Feofil otti tämän sadattelut ja herjaukset vastaan rauhallisesti seisten hiljaa kädet ristissä rinnallaan.

Keljassaan Feofil luki ulkomuistista psalmeja ja rukouksia neuloen samalla sukkia tai kutoen pellavakangasta ikonimaalareiden käyttöön. Hän teki lukemattomia maahankumarruksia ja soi ruumiilleen äärimmäisen vähän lepoa. Joskus hän lepäsi nojaten selkänsä seinää vasten, joskus taas torkkui uuninpankolla asetettuaan halon sen poikki tai levähti kapealla penkillä, jolta hän putosi lattialle heti jos sattui nukahtamaan. Hän söi hyvin vähän. Keskiviikkoisin ja perjantaisin hän nautti vain hunajalla makeutettua vettä. Kaiken trapesasta saamansa ruoan hän sekoitti yhteen astiaan sanoen, että elämässäkin katkera, hapan ja suolainen on sekaisin makean kanssa ja kaikki on otettava vastaan.

Feofil tunsi suurta myötätuntoa eläimiä kohtaan. Kesytettyään rukouksellaan hurjistuneen härän, jota omistaja ei kyennyt käsittelemään, hän pani sen vetämään kärryä, jolla hän matkasi luostarista Kiovaan. Härkä kulki kuuliaisesti ilman suitsia tai ruoskaa minne Feofil käski ja vältteli huolellisesti kuoppia, niin että pyhä saattoi rauhassa lukea Psalttaria tai polvistua rukoukseen kärryssä olevan analogin eteen. Kaupungissa kauppiaat kiirehtivät Feofilin nähdessään heittämään kärryihin myynnissä pitämiään tavaroita, sillä he tiesivät sen takaavan heille asiakkaita ja kaksinkertaiset ansiot. Feofil puolestaan jakoi saamansa lahjat heti köyhille, ja usein väkijoukko seurasi hänen kärryjään.

Jos luostariin tuli vieraita pelastusta etsimään, Feofil otti heidät mielellään vastaan ja antoi lyhyitä neuvoja, jotka hän usein esitti vertauskuvallisesti, tai jonkin erikoisen esineen, joka sittemmin osoittautui profeetalliseksi merkiksi. Tapa, jolla hän otti vastaan synnintunnustuksia, oli erikoinen. Hän ei kysellyt katuvalta mitään, vaan asetti kätensä tämän päälle ja paljasti katse taivaaseen suunnattuna kaikki tämän salaiset synnit sillä seurauksella, että henkilö pelkoa ja häpeää täynnä puhkesi vilpittömän katumuksen kyyneliin.

Usein pyhä mies vetäytyi ihmisiä paeten metsään, missä hän vietti kaiket päivät rukoillen polvillaan kannon päässä tai ahtautuneena onttoon tammen runkoon, jonne hän oli ripustanut ristin ja lampukan. Kesällä hän saattoi kulkea metsässä täysin alastomana kuin uusi Aadam alttiina sääskien ja hyönteisten puremille.

Pyhän käytös ja ihmisten häntä kohtaan tuntema arvostus herättivät vastustusta luostarin johtajassa, joka lähetti jatkuvasti valituksia metropoliitta Filaretille (19.11). Nöyrä ja luostarimielinen metropoliitta teki parhaansa hillitäkseen Feofilin käytöstä, mutta sai häneltä vastaukseksi vain Raamatun sitaatteja. Metropoliitta oppi todella arvostamaan Feofilia vasta saatuaan erään veljen kautta kuulla pyhän oman selityksen sille, miksi hän ei liturgian aikana toimi käsikirjan ohjeiden mukaan eikä seuraa muiden pappien toimintaa. Hän näki ristinmuotoisen valonsäteen laskeutuvan palvelusta toimittavien pappien ylle ja enkelien lentelevän pyhien lahjojen ympärillä kolmipyhäveisua laulaen. Näky sai hänet unohtamaan itsensä ja kaiken ympärillä olevan ja uppoutumaan sen katselemiseen.

Vuonna 1844 Feofil ennusti Lavrassa, Kiovan luolaluostarissa, sattuneen tulipalon, minkä jälkeen metropoliitta kutsui hänet ja vanhus Parfenin (25.3.) asumaan luokseen Golosejevoon piispalliseen maaseutuasuntoon. Mutta Feofil teki itsensä sielläkin niin epäsuosituksi, että piispa antoi hänelle pian siunauksen palata Kitajevoon.

Pyhä mies oli kuin Vanhan testamentin profeetta, jonka kaikki sanat ja teot saivat profeetallisen merkityksen. Hänestä tuli yhä kuuluisampi, vaikka hän itse ponnisteli halventaakseen itseään ihmisten silmissä. Kiovan seudulla tuskin solmittiin avioliittoa, jolle ei olisi etukäteen pyydetty pyhän siunausta. Hän oli köyhien auttaja ja harhaan joutuneiden opastaja. Hänestä tuli niin kuuluisa, että tsaari Nikolai I tuli Kiovassa vierailunsa aikana metropoliitan kanssa tapaamaan häntä tiedustellakseen suunnitteilla olevan Krimin sodan lopputulosta. Jo matkalla he tapasivat pyhän, joka makasi verissään ja pitkin pituuttaan muurahaispesän päällä ruumis kauttaaltaan muurahaisten peitossa. Venäjän raskaiden tappioiden ja epäonnisen Sevastopolin taistelun (1854) jälkeen metropoliitta ymmärsi, että muurahaiset olivat tarkoittaneet vihollisten liittoa Venäjää vastaan.

Vuonna 1853 ikääntynyt ja kilvoitusten uuvuttama Feofil siirrettiin Golosejevoon, mutta metropoliitan määräyksestä hän palasi pian Kitajevoon viettämään siellä maanpäällisen vaelluksensa viimeiset kuukaudet. Hän ei luopunut askeettisista kilvoituksistaan sairauden tähden. Lauantaisin hän meni Lavraan toimittamaan akatistoksen Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin edessä. Hän oli nyt helpommin lähestyttävä ja vähemmän arvoituksellinen neuvoissaan ja pyysi luokseen tulevia rukoilemaan ”löyhkäävän” Feofilin puolesta.

Lokakuussa Feofil lopetti syömisen. Ilmoitettuaan kuolinpäivänsä ja annettuaan ohjeet hautausta varten hän kokosi voimansa vieraillakseen köyhän lesken luona ja parantaakseen tämän kuolemaisillaan olevan tyttären. Palattuaan luostariin hän nautti pyhän ehtoollisen, kehotti oppilaitaan siivoamaan keljan, sytyttämään tulen uuniin ja polttamaan suitsuketta. Sillä välin hän itse istuutui penkille kahden palavan kynttilän väliin ja tarttui käsiristiin, jolla hän tapasi siunata pyhiinvaeltajia. Sitten hän lähetti yhden oppilaistaan igumenin luo kehottaen soittamaan kuolinkelloja. Autuaan Feofilin vierelle jäänyt oppilas näki keljan katon nousevan ylös ja taivaan ikään kuin avautuvan ottamaan vastaan pyhän miehen sielun. ”Herra, Sinun käsiisi annan henkeni”, vanhus huokaisi ja jätti sielunsa Jumalan haltuun. Tämä tapahtui vuonna 1853.

Suuri joukko uskovia kokoontui hautajaisiin, mutta vain harvat itkivät, sillä kaikki ymmärsivät, että autuas Feofil oli päässyt vanhurskasten asuntoihin. Tuosta päivästä tähän asti autuas Feofil ei ole lakannut osoittamasta myötätuntoa Kiovan asukkaita ja Lavran pyhiinvaeltajia kohtaan. Ukrainan kirkko julisti autuaan Feofilin pyhäksi vuonna 1993.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

29.10.

 

Narkissos syntyi vuoden 100 tienoilla ja oli syntyperältään kreikkalainen. Hänestä tuli Jerusalemin 15. piispa yli 80 vuoden iässä. Iästään huolimatta hän oli vahva johtaja. Tarvittaessa hän nuhteli niin maallikoita kuin papistoa hengellisestä velttoudesta. Narkissos oli mukana Jerusalemin kirkolliskokouksessa, jossa hän kannatti pääsiäisen ajoittamista läntisen käytännön mukaan aina sunnuntaiksi eikä Nisan-kuun 14. päiväksi kuten idässä oli tapana.

Pyhä Narkissos teki monia ihmeitä, joista puhuttiin Jerusalemissa vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Kerran kirkosta loppui lampukkaöljy kesken Suuren lauantain iltapalveluksen. Narkissos pyysi diakonejaan hakemaan vettä läheisestä lähteestä. Hän siunasi veden ja käski heidän kaataa se uskoen lampukoihin. Uskovaisten ihmetykseksi vesi oli muuttunut öljyksi. Tätä siunattua öljyä säilöttiin ampulleihin, jollaisen vielä Eusebius Kesarealainenkin (k. 339) sai omin silmin nähdä.

Palavasieluinen Narkissos sai kärsiä kateudesta ja panettelusta. Kun häntä kerran syytettiin perättömästi, ensimmäinen hänen syyttäjistään vannoi: ”Palakoon ruumiini, jos valehtelen.” Toinen vannoi: ”Lyötäköön minua spitaalilla, jos valehtelen.” Kolmas vannoi: ”Kadotkoon näköni, jos en puhu totta.” Harva uskoi heidän syytöksiään, mutta Narkissos ei lainkaan vastustellut niitä. Hän sai epäilyistä aiheen toteuttaa haaveensa lähteä autiomaahan harjoittamaan lakkaamatonta rukousta. Jonkin ajan kuluttua ensimmäinen miehistä kuoli perheineen tulipalossa, ja pian sen jälkeen toinen sairastui spitaaliin ja kuoli. Kolmas miehistä tunnusti kauhuissaan heidän keksimänsä perättömän salaliiton. Hän itki kumppaneitaan heitä kohdanneen rangaistuksen tähden niin kovin, että menetti lopulta näkönsä.

Narkissoksen kadottua autiomaahan Jerusalemiin päätettiin valita uusi esipaimen. Piispanistuimelle nousivat vuorollaan Dios, Germanion ja Gordios. Jerusalemilaiset luulivat Narkissoksen kuolleen jo kauan sitten, mutta yhtäkkiä tämä ilmestyi takaisin kaupunkiin, ja vaikutelma oli aivan kuin hän olisi noussut kuolleista. Kristityt ottivat hänet riemuiten vastaan ja vaativat häntä ryhtymään jälleen piispallisiin tehtäviinsä. Narkissos suostui, mutta korkean ikänsä tähden hänen avukseen tuli Kappadokiasta piispa Aleksanteri. Pyhä Narkissos hoiti kuitenkin virkaa kuolemaansa asti eli vuoden 220 tienoille ja nautti entistä suurempaa ihailua askeettisen elämäntapansa tähden. Hän eli vähintään 116-vuotiaaksi.

Pyhä Anastasia eli Roomassa kolmannen vuosisadan puolivälissä. Hän oli nuori ja kaunis eikä häneltä puuttunut mitään niistä tämän elämän mukavuuksista, jotka yleensä saavat ihmisen unohtamaan taivaalliset asiat. Anastasia kuitenkin luopui kaikesta mikä sitoi häntä tähän maailmaan ja muutti Rooman kaupungissa olleeseen pieneen neitseiden yhteisöön, jonka hengellinen äitihahmo oli nimeltään Sofia. Nuori Anastasia kilvoitteli voittoisasti lihallisia himoja vastaan ja edistyi jumalallisessa rakkaudessa.

Anastasian viimeinen kilvoitus tuli vainon myötä. Anastasia kieltäytyi palvomasta kaupungin jumalia, ja hänen halveksuva asenteensa jumalia kohtaan raportoitiin Rooman kuvernööri Probukselle. Probus lähetti sotilaansa taloon, jossa sisaret asuivat. Sofia itki menettäessään hengellisen lapsensa mutta iloitsi saadessaan tarjota Kristukselle hyveiden kultaiseen pukuun puetun morsiamen. Anastasia oli sisimmässään jo kuollut maailmalle, joten hän ei pelännyt tunnustaa Kristusta kuvernöörin edessä. Kuolemalla ja kidutuksilla uhkailu ei horjuttanut hänen uskoaan vaan paremminkin täytti hänet taivaallisella ilolla, sillä niiden kautta hän pääsisi yhtymään täydellisesti Kristukseen. Kuulustelijan mielistelyihin hän vastasi rohkeasti: ”Älä suotta esitä murheellista minun kauneuteni takia, sillä se lakastuu kuin kedon kukkanen. Tee sen sijaan se mikä sinun vallassasi on, jotta aika ei menisi hukkaan, sillä minulla ei ole halua palvoa puisia tai kivisiä jumalia.”

Kun kuulustelija huomasi jäävänsä tappiolle nuoren tytön kanssa ennen kuin mittelö oli edes alkanut, hän raivostui ja antoi kiduttaa Anastasiaa sokealla vimmalla. Häntä hakattiin kaikin tavoin, hänen luitaan murrettiin kidutusrattaassa, hänen rintansa revittiin irti, ja hänen kielensä katkaistiin, koska se ei muuten lakannut ylistämästä Jumalaa kidutusten aikana. Lopulta hänet mestattiin. Tällä tavoin pyhä Anastasia sai voiton marttyyrikilvoituksessaan.

Sofia oli koko ajan rukoillut Anastasian puolesta. Kun Anastasia oli päättänyt kilvoituksensa, Sofialle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti mitä oli tapahtunut ja kehotti Sofiaa kokoamaan Anastasian pyhät jäännökset. Reliikit vietiin myöhemmin Konstantinopoliin. Nykyään ne ovat kunnioitettavina Gregorioksen luostarissa pyhällä Athosvuorella.

Pyhä Eusebia syntyi Italian Bergamossa. Hän oli pyhän marttyyri Domnion (16.7.) sisarentytär. Eusebia surmattiin uskonsa tähden 200-luvun lopulla keisari Diocletianuksen kanssahallitsijan Maximianus Herculiuksen (286–305) johtamassa vainossa.

Abraham syntyi Mesopotamian Edessan alueella 200-luvun lopulla. Hän oli varakkaan perheen poika, ja hänen vanhempansa pakottivat hänet avioliittoon vastoin hänen tahtoaan. Hääjuhlallisuuksien aikana Abraham istui morsiamensa kanssa sisällä, kun jumalallinen valonsäde yhtäkkiä valaisi niin hänen kasvonsa kuin sydämensäkin. Hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta autuutta eikä tahtonut enää maistella ruokia ja juomia. Pian häiden jälkeen Abraham jätti kaikessa hiljaisuudessa niin morsiamensa kuin vanhempansakin sekä kaiken maallisen ja asettui kaupungin ulkopuolelle pieneen majaan. Sieltä hänen omaisensa löysivät hänet, kun hän oli viettänyt kokonaisen viikon jatkuvassa rukouksessa syömättä ja juomatta mitään.

Abrahamin kristityt vanhemmat ymmärsivät hänen saaneen kutsun Jumalalta eivätkä enää estelleet häntä. Abraham muurautui majan sisään ja jätti vain seinään pienen aukon, jonka kautta hänelle annettiin silloin tällöin leipää ja vettä. Kun ihmisiä kokoontui hänen keljansa ulkopuolelle, hän opetti heitä ja vastasi ikkunasta heidän kysymyksiinsä sen mukaan miten Pyhä Henki häntä valisti. Näin hän eli majassaan ylläpitäen maailmaa rukouksillaan.

Bet Qidunan pikkukaupungin asukkaat Edessan lähistöllä vastustivat itsepintaisesti alueen piispan yrityksiä käännyttää heidät kristinuskoon. Lopulta piispa ja hänen papistonsa menivät Pyhän Hengen innoittamina Abrahamin luo ja pyysivät häntä ottamaan vastaan pappisvihkimyksen ja julistamaan evankeliumia tuossa kaupungissa. Heidän hartaat pyyntönsä saivat pyhän taipumaan, ja kyyneleet silmissä hän suostui luopumaan erakkoelämästään ja ryhtymään papiksi. Yli kolme vuotta hän kesti qidunalaisten herjauksia ja lyöntejä herpaantumatta vähääkään ponnisteluissaan ja rukouksissaan heidän pelastumisensa puolesta. Lopulta Abraham voitti heidät Kristukselle ja kastoi yli tuhat henkeä. Sen jälkeen hän ravitsi heitä vielä vuoden ajan evankeliumin opetuksilla tehdäkseen heistä hedelmää kantavia oksia Kristuksen viiniköynnöksessä. Sitten Abraham poistui salaa kaupungista ja riensi innokkain mielin takaisin rakkaaseen yksinäisyyteensä. Hän asettui entiseen majaansa ja jatkoi siellä voittoisaa taisteluaan demoneja vastaan.

Noihin aikoihin Abrahamin veli kuoli jättäen jälkeensä seitsenvuotiaan tyttären Marian, joka jäi aivan yksin. Abraham otti lapsen huollettavakseen. Hän valmisti tälle pienen keljan omansa viereen, niin että saattoi ikkunasta antaa hänelle opetusta kilvoituselämässä. Tyttö kasvoi ja saavutti 20 vuoden iän rakastaen Jumalaa ja eläen Hänen tahtonsa mukaan. Eräs Abrahamin luona opetusta saamassa käynyt munkki kuitenkin rakastui Mariaan. Seurauksena oli, että Maria lankesi syntiin hänen kanssaan. Teon jälkeen hän joutui epätoivoon. Paholainen sai hänet vakuutetuksi, ettei Jumala voi antaa anteeksi nunnan kaavun häpäisseelle. Vailla toivoa hän poistui salaa majastaan ja meni läheiseen kaupunkiin, jossa hänestä tuli katunainen. Kului kaksi vuotta ja Maria vajosi yhä syvemmälle tuhoon, kun taas Abraham rukoili yhä kiihkeämmin Jumalaa paljastamaan hänelle, mihin tyttö oli joutunut.

Kerran eräs ohikulkija paljasti asian Abrahamille. Hetkeäkään epäröimättä Abraham pukeutui sotilaan asuun, otti mukaansa vähät rahansa ja suuntasi kulkunsa kaupunkiin. Ihmissielun pelastaminen merkitsi hänelle enemmän kuin erakkomaja, munkin vihkimys, kilvoittelu ja rukoussääntö.

Ilotaloon saavuttuaan Abraham tilasi itselleen aterian ja joi sen ohella viiniä ensimmäisen kerran viiteenkymmeneen vuoteen. Sitten hän meni Marian kanssa tämän huoneeseen. Kun hän oli lukinnut oven, niin ettei Maria voisi karata, hän paljasti tälle, kuka hän oli. Nähdessään setänsä Maria kivettyi järkytyksestä eikä häpeissään nostanut silmiään lattiasta. Kyyneleet silmissä Abraham muistutti hänen mieleensä askeettisen kilvoittelun ja puhtaan elämän ihanuuden, puhui hänelle Jumalan äärettömästä laupeudesta, joka antaa anteeksi suurimmatkin synnit, ja sanoi epätoivon olevan ainoa anteeksiantamaton synti.

”Lähdetään, tyttäreni, mennään takaisin erakkomajaan. Minä otan kannettavakseni sinun lankeemuksesi ja vastaan siitä Kristuksen edessä viimeisellä tuomiolla”, hän puheli rohkaisevasti. ”Tule takaisin, kilvoittele ja rukoile niin kuin ennenkin ja seiso taas uudestaan armollisen Jumalan edessä.” Abrahamia kuunnellessaan katumuksen kyyneleet alkoivat vuotaa Marian poskilla. Hän suostui jättämään taakseen synnillisen elämänsä ja palaamaan takaisin erakkomajaan.

Marian katumus oli niin voimakas ja hän kilvoitteli kyyneleitä vuodattaen sellaisella innolla, että Jumala antoi hänelle pian anteeksi ja soi hänelle vielä ihmeiden tekemisen armolahjan. Pyhä Abraham nukkui rauhallisesti kuolonuneen vuonna 367 kilvoiteltuaan viisikymmentä vuotta ja hänen veljentyttärensä seurasi häntä viiden vuoden kuluttua. Pyhä Efraim Syyrialainen tunsi heidän kilvoituksensa ja välitti tietoa niistä eteenpäin.

Pyhä Kennera eli Skotlannissa 400-luvulla. Hän opiskeli yhdessä pyhän Ursulan kanssa. Kennera vihittiin nunnaksi ja hän kilvoitteli erakkona Kirk-Kinnerissä Skotlannin Gallowayssa. Puhtauden kirkas säde, Gallowayn valo pyhä Kennera kärsi marttyyrikuoleman.

Theuderius (Theudar, Theodore) vihittiin munkiksi Lérinsissä, josta hän palasi kotiseudulleen Wieniin. Hänen luokseen tuli muutamia oppilaita, joille hän rakennutti lähistölle ensin keljoja ja lopulta kolme luostaria. Tuolloin oli tapana, että luostarissa ehtoollisen toimittava pappi keskittyi yhteisen palveluksen pyhittämiseen vetäytymällä viikoksi yksinäisyyteen rukoilemaan ja paastoamaan. Tästä Wienissä kehittyi tapa valita pyhä munkki elämään erakkoelämää ja katumaan koko kansan puolesta. Pyhä Theuderius valittiin tähän tehtävään ja hän ryhtyi mielihyvin erakoksi. Hänelle varattiin Pyhän Laurentiuksen kirkosta pieni kelja, joka muurattiin umpeen. Theuderius suoritti tätä pyhää palvelusta 12 vuoden ajan rukoillen kaupunkilaisten puolesta. Hänen rukoustensa myötä alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhä Theuderius kuoli vuoden 575 tienoilla. Hänet haudattiin Pyhän Laurentiuksen luostariin.

Ermelinda (Ermelindis) oli belgialainen prinsessa, joka kilvoitteli erakkona Meldaertissa, Belgian Tirlemontin lähistöllä. Hän nukkui pois vuonna 595.

Pyhä Colman syntyi Irlannissa, Kiltartanin Corkerissa 500-luvun puolivälissä. Hän oli heimopäällikkö Duacin poika ja opiskeli pyhän Endan luostarissa. Colmanista tuli erakkomunkki, joka kilvoitteli kahden eri luostarin yhteydessä keskittyen yksinäiseen rukouselämään ja paastoon. Myöhemmin hän perusti kuningas Guaire Connaughtilaisen avustuksella oman luostarin Kilmacduaghiin ja johti sitä apotti-piispana. Luostari tunnetaan 34 metriä korkeasta kaltevasta tornistaan. Tarinan mukaan kuningas löysi erakkomunkin ihmeen kautta: kuninkaallinen pääsiäisateria katosi ruokapöydästä, minkä jälkeen enkelit lähtivät johdattamaan kuningasta ja hänen hoviväkeään vieden heidät Colmanin keljalle. Siellä Colman oli riutuneena kilvoiteltuaan ankarasti koko suuren paaston eikä hänellä ollut juhlan koittaessa mitään syötävää.

Pyhä Colman rakasti lintuja ja kaikkia eläimiä. Hänellä oli lemmikkinä kukko, joka herätti hänet joka aamu auringon noustessa kiekumalla niin kauan kunnes hän meni tervehtimään sitä. Sen jälkeen hän kutsui muut munkit koolle. Colmanilla oli myös kesy hiiri, jota hän ruokki leivänmuruilla. Veljestö toimitti palvelukset myös keskiyöllä ja aamukolmelta ennen auringon nousua, eikä kukosta ollut tuolloin apua herättämisessä. Koska hiiri oli liikkeellä koko yön, Colman pyysi, että hiiri tulisi herättämään hänet, jollei hän sattuisi olemaan hereillä yöpalveluksen alkaessa. Kerran Colman nukkui rasittavan päivän jälkeen tavallista sikeämmin, joten hiiri tuli ja painoi ensin kuononsa Colmanin korvaan ja sitten näykkäisi sitä. Colman nauroi nähdessään, kuka hänet oli herättänyt, antoi hiirelle ylimääräistä syötävää ja lähti rukoilemaan. Tämän jälkeen Colmanilla oli tapana odottaa aina hiiren tuloa ennen kuin nousi ylös, vaikka olisi ollut hereilläkin.

Pyhän Colmanin kolmas lemmikki oli kärpänen. Colman luki joka päivä isoa, vanhaa, käsin kirjoitettua rukouskirjaansa. Hän pani merkille, että kirjan marginaalille laskeutui aina sama kärpänen. Kerran hän pyysi kärpästä näyttämään hänelle sen kohdan, johon oli edellisellä kerralla jäänyt, ja näin tapahtui. Kärpänen saattoi jäädä tuntikausiksi Colmanin näyttämään kohtaan, jos hän vain pyysi sitä. Toiset munkit ihmettelivät tätä elävää kirjanmerkkiä niin, että kirjoittivat asian muistiin luostarin arkistoihin.

Pienet eläimet eivät elä pitkään. Kesän lopulla kärpänen kuoli. Colmanin surressa ystävänsä menetystä hiirikin kuoli, ja pian tämän jälkeen myös kukko. Colman oli murheen ja ikävän murtama ja kirjoitti asiasta pyhälle Columballe, joka vastasi: ”Sinä olit rikas, kun sinulla oli heidät. Siksi olet nyt surullinen. Tämänkaltaista murhetta ilmenee vain siellä missä on rikkauksia. Älä ole enää rikas.” Pyhä Colman ymmärsi, että on mahdollista olla rikas myös ilman rahaa.

Pyhä Colman kuoli vuonna 632. Hänen apotinsauvaansa käytettiin sittemmin vuosisatojen ajan valan vahvistamiseen. Nykyään se on Dublinin kansallismuseossa.

Pyhä Anna oli hurskaan diakonin tytär. Hän eli Konstantinopolissa ikonienraastajakeisari Konstantinos Kopronymoksen aikana (741–775). Kun Annan vanhemmat kuolivat, hänen isoäitinsä otti huolehtiakseen hänestä ja antoi hänet vaimoksi hurskaalle miehelle. Annan setä oli kunnioitettu askeetti Bitynian Olymposvuorella ja oli joutunut kärsimään pyhien ikonien vuoksi. Hän profetoi Annalle, että tällä tulee olemaan paljon kärsimyksiä. Setä oli käymässä Konstantinopolissa myös silloin, kun Anna odotti toista lastaan. Hän valmisti Annaa siihen, että hänen miehensä tulee kuolemaan ennen lapsen syntymää, niin kuin tapahtuikin. Sedän ennustuksen mukaisesti myös lapset kuolivat pian. Anna suri heitä ja alkoi jakaa omaisuuttaan köyhille. Hän ei kuitenkaan vaipunut epätoivoon, vaan alistui Jumalan tahtoon.

Lastensa kuoleman jälkeen Anna tapasi erään Olymposvuorelta lähtöisin olevan munkin, joka vihki hänet nunnaksi. Sen jälkeen hän pukeutui miehen vaatteisiin ja lähti itsekin Olympokselle. Siellä hän kolkutti ensimmäisen kohtaamaansa luostarin portille ja pyrki sinne munkiksi sanoen nimekseen Eufemianos. Hän sanoi tulleensa katumaan syntejään ja tahtovansa viettää loppuelämänsä rauhassa. Igumeni liikuttui hänen puheistaan ja otti hänet vastaan varoittaen häntä kuitenkin eunukeiden paheena pidetystä röyhkeydestä ja harkitsemattomista puheista. Annasta tuli pian erinomainen kilvoittelija ja esikuva koko veljestölle.

Annan omaisuuden hoitajana toiminut mies etsi häntä vuosikausia. Lopulta hän tapasi munkin, joka oli vihkinyt Annan nunnaksi. Yhdessä he lähtivät etsimään häntä ja löysivätkin hänet pian. Heillä oli valmiina oma luostari ja he pyysivät Annaa siirtymään sinne yhdessä heidän kanssaan, mihin tämä suostuikin.

Tässä luostarissa Anna viipyi jonkin aikaa ja hänen rukoustensa voimasta siellä alkoi tapahtua lukuisia ihmeitä. Sen vuoksi luostariin virtasi paljon kilvoittelijoita, mutta tilanahtaus esti ottamasta kaikkia vastaan. Niinpä luostarin igumeni kääntyi patriarkka Tarasioksen puoleen kertoen munkki Eufemioksen saavutuksista ja tilanpuutteesta luostarissa. Patriarkka luovutti heidän käyttöönsä raunioituneen paikan Prusan kaupungin läheltä. Sinne he rakensivat lyhyessä ajassa uuden tilavan luostarin, jonne myös Anna siirtyi viettääkseen siellä loppuelämänsä. Kun tämä tuli yleiseen tietoon, luostariin saapui joka päivä suuret määrät ihmisiä.

Annaa kohtasi kuitenkin vaikea kiusaus. Yksi munkeista alkoi jatkuvasti syytää häntä vastaan raskaita ja rivoja herjauksia viitaten siihen, että hän oli eunukki. Anna ei kiinnittänyt niihin huomiota ja katsoi niiden ennemminkin tekevän hyvää itselleen. Eräs nainen kuullessaan munkin herjauksia sanoi tälle: ”Varo, veli. Jospa joskus käykin ilmi, ettei hän ole eunukki vaan himoista vapautunut nainen. Joitakin vuosia siten Konstantinopolista katosi eräs nainen, joka oli ensin jakanut omaisuutensa köyhille. Jospa munkki Eufemios onkin tuo nainen, ja sinä saat palkaksesi helvetin tulen tahratessasi puheillasi niiden mielen, jotka sinua kuulevat.” Tämän jälkeen tuo pahansuopa munkki alkoi vaania tilaisuutta tyrkätäkseen Annan kumoon alamäessä nähdäkseen, oliko tämä todella nainen. Hän tekikin sen, mutta ei nähnyt mitään, vaan sai itse halvauksen. Myöhemmin kävi ilmi, että hän oli ennen luostariin tuloaan syyllistynyt murhaan. Viranomaiset hakivat hänet pois luostarista ja hänet hirtettiin.

Tämä tapaus teki Annasta entistäkin tunnetumman. Niinpä hän paetakseen mainettaan otti mukaansa kaksi munkkia ja siirtyi heidän kanssaan Bosporin rannalle. Sieltä he löysivät kirkon, jonka lähellä oli lähde ja pieni puutarha. Kun Anna oli elänyt siellä joitakin vuosia, hänet kutsuttiin joskus vuoden 809 jälkeen Konstantinopoliin, missä hän vietti loppuelämänsä Jumalalle otollisesti parantaen rukouksillaan sairaita ja tehden muita ihmeitä, kunnes siirtyi rauhassa Herran luo vuoden 820 tienoilla.

Rostislav hallitsi pakanallista Määriä (Morava, Moravia, nykyinen Tšekin länsiosa) vuosina 846–870. Hän lähetti edustajansa Konstantinopoliin pyytämään keisari Mikael III:lta ja patriarkka Fotiokselta kansansa keskuuteen lähetystyöntekijöitä. Rostislav tahtoi saada kansalleen slaavinkielisen jumalanpalveluselämän sekä kirjallisuutta kansan valistamiseksi. Rostislavin luokse lähetettiin tessalonikalaiset veljekset Methodios ja Kyrillos (11.5.), joka oli vielä tuolloin nimeltään Konstantinos. He saapuivat Määriin vuonna 863 ja alkoivat julistaa evankeliumia ja opettaa kansaa.

Saksalaiset papit olivat toimittaneet alueella jumalanpalveluksia latinaksi, mutta ruhtinas Rostislavin johdolla veljekset ja heidän seuraajansa aloittivat slaavinkielisen jumalanpalveluselämän ja kirjallisuuden sekä opetustyön. He kehittivät aakkoset ja alkoivat kääntää pyhää Raamattua. Ensimmäisten käännösten joukossa oli aamu-, ehtoo- ja hetkipalvelukset sekä jumalallinen liturgia.

Ruhtinas Rostislav puolusti kansaansa frankkien hyökkäyksiltä, mutta vuonna 870 hän joutui oman herttuansa kavaltamaksi. Rostislav vangittiin ja vietiin Regensburgiin kidutettavaksi. Hän sai kärsiä, koska rakasti kansaansa, Kristusta ja apostolista opetusta. Rostislav sokaistiin, heitettiin vankilaan ja tuomittiin kuolemaan. Hän kuoli loppuvuodesta 870 tuntemattomassa paikassa kovien kärsimyksien jälkeen. Pyhä ruhtinas teki työtä ja kärsi pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen rinnalla. Häntä kunnioitetaan Tšekin ja Slovakian ortodoksisessa kirkossa, jossa hänet kanonisoitiin virallisesti vuonna 1994.

Pyhittäjä Avrami lähti nuorena vanhempiensa kodista ja astui kilvoittelutielle. Perimätiedon mukaan hän vihkiytyi munkiksi Valamon luostarissa, mutta siirtyi sieltä Jumalan erityisestä ilmoituksesta Rostoviin, missä oli vielä paljon pakanoita. Avrami pyrki innokkaasti levittämään oikeaa uskoa. Hänen keljansa lähellä oli epäjumalanpalveluspaikka, jossa pakanat palvoivat kivistä epäjumalaa nimeltä Veles. Tämä murehdutti Avramin Jumalaa rakastavaa sielua, ja oman heikkoutensa tuntien hän rukoili Herraa hävittämään pahan hengen työt.

Kerran istuessaan murheissaan ja neuvottomana epäjumalan lähellä Avrami tapasi hurskaan vanhuksen, joka tiedusteli syytä hänen murheeseensa. ”Rukoilen Herraa Jumalaa antamaan minulle voiman hajottaa epäjumala, mutta en saa vastausta rukoukseeni”, Avrami vastasi. Vanhus neuvoi häntä menemään itään Pyhälle maalle, etsimään Johannes Teologin talon ja rukoilemaan siellä hänen ikoninsa edessä. Avrami tuli murheelliseksi, että hänen täytyy mennä niin kauas, mutta vanhus rohkaisi häntä sanoen: ”Herra tekee tiesi lyhyeksi.” Autuas Avrami täyttyi Pyhällä Hengellä, ja pyydettyään vanhukselta siunauksen hän lähti matkaan. Kuljettuaan nelisen kilometriä hän tapasi kunnioitusta herättävän harmaapartaisen vanhuksen, jolla oli kädessään ristipäinen sauva. Avrami kumarsi vanhukselle, joka tiedusteli, minne hän oli matkalla. ”Olen menossa etsimään Johannes Teologin taloa”, Avrami vastasi. ”Ota sauvani, mene ja iske sillä epäjumala Velesiä lausuen: Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä Johannes Teologi käskee sinun hajota”, vanhus neuvoi ja katosi näkyvistä. Autuas Avrami ymmärsi tavanneensa itsensä Johannes Teologin. Pelon ja ilon valtaamana hän palasi takaisin ja löi sauvalla epäjumalaa hajottaen sen tomuksi.

Paikalle, jossa oli tavannut vanhuksen, Avrami rakennutti kirkon apostoli Johannes Teologin kunniaksi, ja sinne missä epäjumala oli ollut, hän perusti Jumalan ilmestymiselle (Teofanialle) pyhitetyn luostarin. Lyhyessä ajassa hän johdatti epäuskoiset Kristuksen luo: kaikki pienimmästä suurimpaan tulivat kasteelle ja alkoivat käydä kirkossa ylistämässä Jumalaa. Avramin vaikutus oli suuri varsinkin lapsiin. Hän opetti heille lukutaitoa ja Jumalan käskyjä, kastoi heitä ja vihki myöhemmin monia heistä munkeiksi. Kun Rostovin piispa näki, miten luostari kasvoi ja kukoisti, hän korotti Avramin arkkimandriitan arvoon.

Avramin elämä oli jokapäiväistä rukouskilvoitusta ja työtä veljestön hyväksi. Hän oli kaikille elävä esimerkki nöyryydestä, kuuliaisuudesta, vapaaehtoisesta köyhyydestä, hengellisestä viisaudesta ja rakkaudesta lähimmäisiä kohtaan. Hänessä selvästi vaikuttava Jumalan armo, luja usko ja lakkaamaton rukous varjelivat häntä Paholaisen juonilta, joita se suunnitteli raivoissaan häntä vastaan muistaen entisen tappionsa epäjumalan tuhoamisen yhteydessä.

Pyhittäjä Avrami nukkui rauhassa kuolonuneen korkean iän saavuttaneena todennäköisesti 1070-luvulla. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina noin sata vuotta kuoleman jälkeen. Avramia kunnioitetaan Karjalan valistajien joukossa, koska hän aloitti luostarikilvoittelun Laatokalla Valamon luostarissa.

Timoteos, kastenimeltään Triantafyllos, eli 1800-luvun alkupuolella traakialaisessa kylässä. Hänellä oli vaimo ja kaksi tytärtä. Vaimo kuitenkin ihastui turkkilaiseen, joka suostutteli hänet jättämään perheensä ja uskonsa. Triantafyllos joutui kätkemään tyttärensä, ettei heitäkin vaadittaisi kääntymään muslimeiksi, kuten islamin laki edellyttää. Triantafyllos suri vaimonsa kohtaloa ja lähetti hänelle viestejä, joissa pyysi häntä palaamaan Kristuksen uskoon. Jonkin ajan kuluttua vaimo ymmärsi, millaisen synnin oli tehnyt ja pyysi aviomiestään vapauttamaan hänet turkkilaisen käsistä. Triantafyllos iloitsi vaimonsa katumuksesta. He laativat suunnitelman, jonka mukaan Triantafyllos teeskenteli kääntyvänsä islamiin voidakseen siten saada vaimonsa takaisin. Vaimo pääsikin vapaaksi tällä keinolla. He elivät puoli vuotta salakristittyinä, minkä jälkeen he toteuttivat päätöksensä lähteä luostariin, vaimo nunnaluostariin ja mies Athokselle. Tyttäret jätettiin heidän hurskaiden ystäviensä huostaan.

Triantafylloksesta tuli munkki Timoteos Athoksen suuressa lavrassa, jossa hän palveli kuusi vuotta hoitaen luostarin puutarhaa. Kuullessaan pyhän Agathangelos Esfigmenoslaisen käyneen vapaaehtoiseen marttyyrikilvoitukseen (19.4.1818) Timoteoksessakin heräsi kaipaus päästä yhdistymään Kristukseen osallistumalla Hänen kärsimyksiinsä aina kuolemaan saakka. Tämä mielessään hän siirtyi Esfigmenoksen luostariin ja asui siellä jonkin aikaa kilvoitellen esimerkillisessä kuuliaisuudessa. Monien hartaiden pyyntöjen jälkeen Timoteos sai lopulta siunauksen marttyyrikilvoitukseen igumeniltaan, joka lähetti hänet Hellespontokseen pappi Germanoksen luokse.

Matkan varrella oli Timoteoksen kotikylä Paraora. Hän olisi halunnut tavata tyttäriään ja sukulaisiaan, mutta koska ei ollut saanut igumeniltaan siunausta tähän, hän kulki päättäväisesti kylän ohi.

Hellespontoksessa Timoteos tapasi isä Germanoksen ja pappismunkki Euthymioksen. Kolmikko päätti jakaa saman päämäärän. He lähtivät yhdessä Kissanioniin (Kaisane), jossa Timoteos alkoi rohkeasti kehottaa uskostaan luopuneita kristittyjä jättämään islamin ja palaamaan kristinuskoon. He puhuivat islamia vastaan niin rohkeasti, että koko uskonto joutui naurunalaiseksi.

Timoteos ja Euthymios vangittiin ja lähetettiin Adrianopoliin. Timoteos totesi yksiselitteisesti olleensa aina kristitty ja tahtovansa myös kuolla kristittynä. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta ennen tuomion toteuttamista hänelle annettiin kuukausi aikaa katua.

Timoteos ja Euthymios päätyivät samaan tyrmään kahden muun tunnustajan, pappismunkki Nikolaoksen ja munkki Barnabaksen kanssa. Pyhiä miehiä kidutettiin joka ilta iskemällä heitä 40 kertaa jalkoihin. He kestivät tuskat kärsivällisesti eivätkä kieltäneet Kristusta vaan odottivat vapautuksensa päivän koittamista.

Isä Germanos saapui paikkakunnalle ja kyseli majatalossa tunnustajien kuulumisia. Hänelle kerrottiin, että heitä hakataan joka ilta ja että he haluaisivat ehtoollista mutta yksikään pappi ei uskalla mennä vankilaan. Saatuaan tietää, että ne kristityt, jotka eivät maksa uskontoveroaan, heitetään samaan vankilaan, Germanos haki paikallisesta kirkosta kolme palaa pyhitettyä Herran ruumista ja alkoi levittää tietoa, ettei ollut maksanut veroa eikä aio maksaa. Hyvin pian Germanos otettiinkin kiinni ja vietiin samaan vankilaan. Tavatessaan rakkaat veljensä hän suuteli heidän jalkojaan. Samana iltana turkkilaiset päättivät lopettaa vangittujen kristittyjen lyömisen, koska nämä vaikuttivat olevan pelkästään tyytyväisiä saadessaan kärsiä uskonsa tähden.

Seuraavana yönä kristityt viettivät tyrmässään kokoöisen jumalanpalveluksen veisaten innoituksen vallassa hymnejä niin, että heidän sielunsa ylentyivät taivaan puoleen. Rukoukset ja veisut he osasivat ulkoa, mutta kun palveluksessa koitti hetki lukea päivän pyhien elämäkerrat eikä heillä ollut kirjoja, he kertoivat omin sanoin omista kidutuksistaan ja kärsimyksistään Kristuksen tähden. Lopuksi he ripittäytyivät ja nauttivat pyhän ehtoollisen.

Pyhä Timoteos mestattiin muutaman päivän kuluttua, uuden kuun koittaessa 29.10.1820. Hänen kasvonsa säteilivät rauhaa ja iloa, kun hän odotti tyynenä miekan terää. Tämä oudoksutti hänen teloittajiaan ja valvojaa, joka päätti olla teloittamatta Timoteoksen kumppaneita. Tämä päätös oli heille pahin mahdollinen kidutus, niin innokkaita he olivat seuraamaan Timoteosta Kristuksen todellisten opetuslasten voittoisaa tietä. He vaativat päästä Timoteoksen luokse, mutta sen sijaan heidät heitettiin väkisin ulos vankilasta ja ajettiin pois kaupungista.

Turkkilaiset eivät suostuneet myymään pyhää ruumista mistään hinnasta, koska tahtoivat häpäistä sen. Ruumis upotettiin jokeen, mutta pappimunkki Germanos onnistui ostamaan pyhän Timoteoksen veriset vaatteet. Sen jälkeen hän taivalsi Timoteoksen kotikylään, etsi marttyyrin tyttäret ja antoi heille palan kangasta. Loput hän vei Athokselle Esfigmenoksen luostariin, jossa igumeni ja veljestö tulivat riemuiten kunnioittamaan uusmarttyyri Timoteoksen veristä vaatetta. Ne asetettiin uusmarttyyri Agathangeloksen viitan viereen. Niiden äärellä on tapahtunut monia paranemisia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

30.10.

Pyhä Kleopas oli yksi seitsemästäkymmenestä Herran opetuslapsesta. Hän kuului Herran sukulaisiin, sillä Joosef, Jumalansynnyttäjän kihlaaja, oli hänen veljensä. Kleopas oli naimisissa, ja hänen vaimonsa Maria oli siis Jumalansynnyttäjän käly. Tämä Maria oli yksi mirhantuojanaisista, ja pyhä kirkko muistelee häntä 23.5. Kleopaksella ja Marialla oli Simeon-niminen poika, Herran serkku.

Herran ylösnousemuksen päivänä Kleopas oli kävelemässä Jerusalemista kohti Emmausta apostoli Luukkaan kanssa, kun Kristus ilmestyi heille. He keskustelivat Herran kärsimyksestä, mutta heidän silmänsä olivat sokaistuneet eivätkä he kyenneet tunnistamaan Häntä. Herra kyseli heiltä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin olisi ollut täysin tietämätön, ja Kleopas vastasi: ”Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.” He selittivät, minkälaisten juonien uhriksi oli joutunut se, jonka he olivat toivoneet olevan Messias ja Israelin lunastaja. He kertoivat myös, kuinka mirhantuojanaiset olivat väittäneet Hänen nousseen kuolleista, mitä heidän oli kuitenkin vaikea uskoa. Silloin Herra sanoi heille: ”Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.” (Luuk. 24:25-26) Sitten Herra selitti heille Raamatun profetioiden perusteella Jumalan pelastussuunnitelmaa.

Illan tullen Kristus, Kleopas ja Luukas istuivat yhdessä Emmauksen lähellä eräässä talossa. Kun he alkoivat aterioida, Herra otti leivän niin kuin Hän oli ottanut sen asettaessaan ehtoollisen, kiitti Jumalaa, mursi sen ja antoi heille. Silloin Kleopaksen ja Luukkaan silmät avautuivat ja he tunsivat hänet, mutta samassa Hän katosi heidän näkyvistään. Näin Herra todisti kaikille sukupolville, että Hänen läsnäolonsa pyhässä eukaristiassa on todellinen merkki Hänen ylösnousemuksestaan. Nyt Luukas ja Kleopas ymmärsivät, miksi heidän sydämensä oli kuin tulessa silloin kun Hän oli selittänyt heille kirjoituksia tiellä. He palasivat Jerusalemiin muiden opetuslasten luo ja kertoivat, mitä oli tapahtunut. (Luuk. 24:13-35)

Kun Herran veli apostoli Jaakob oli murhattu vuonna 62, ne Herran sukulaiset ja opetuslapset, jotka olivat vielä elossa, kokoontuivat valitsemaan Jaakobille seuraajaa. He päättivät yksimielisesti, että Jerusalemin toiseksi piispaksi tuli apostoli Kleopaksen poika Simeon. Pyhän apostoli Kleopaksen elämän loppuvaiheista ei ole säilynyt tietoa. Hymnografi Gerasimos Pyhän Annan pienestä skiitasta on kirjoittanut rukouspalveluksen hänen kunniakseen.

Tertius, Markus, Justus ja Artemas kuuluivat Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Apostoli Tertiuksesta tuli Ikoniumin toinen piispa apostoli Sosipatroksen (Room. 16:21) jälkeen. Tertius julisti evankeliumia Syrakusassa, kastoi monia ja teki ihmeitä. Hän sai kunnian kirjoittaa Roomalaiskirjeen apostoli Paavalin sanelusta ja lisätä kirjeen loppuun oman tervehdyksensä Rooman kristityille: ”Terveisiä myös minulta, uskonveljeltänne Tertiukselta, joka olen sanelun mukaan kirjoittanut tämän kirjeen.”

Apostoli Markus – eri henkilö kuin apostoli ja evankelista Markus – oli Barnabaksen serkku, josta Paavali antaa suosituksen kirjeessään kolossalaisille: ”Ottakaa hänet vastaan, jos hän tulee luoksenne.” (Kol. 4:10) Paavali mainitsee hänet myös kirjoittaessaan Timoteukselle: ”Ota Markus mukaasi, sillä hänestä olisi minulle paljon apua.” (2. Tim. 4:11) Apostoli Markuksesta tuli Apolloniaksen piispa. Evankeliumin sanomaa julistamalla hän sai epäjumalien kunnioittamisen loppumaan.

Apostoli Justus oli toiselta nimeltään Jeesus. Apostoli Paavali ylistää häntä ja apostoli Markusta kertoen heidän olevan ”niitä juutalaisia, jotka ovat tehneet kanssani työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, ja heistä ainoat, joilta olen saanut todellista tukea.” (Kol. 4:11) Myöhemmin Justuksesta tuli Eleutheropoliksen piispa. Julistamansa sanan ja tekemiensä ihmeiden voimalla hän johdatti kohtaamiaan kaupunkilaisia Jumalan tuntemiseen.

Apostoli Artemas oli Paavalin oppilas, joka myös mainitaan Raamatussa. (Tiit. 3:12) Artemaksesta tuli myöhemmin Lystran piispa. Hän oli Kristuksen uskollinen palvelija, joka Herran armon avulla teki tyhjiksi pahojen henkien juonet. Urhoollisesti kilvoiteltuaan nämä neljä apostolia antoivat sielunsa Herran haltuun ja nukkuivat pois rauhassa.

Pyhä Markianos (Marcellus) oli apostoli Pietarin oppilas. Pietari lähetti hänet Sisiliaan, jossa Markianos asettui luolaan Syrakusan kaupungin lähistöllä ja levitti menestyksekkäästi uskoa Kristukseen. Hänen julistuksensa ja pyhän kasteen kautta alueen väki alkoi tulla valon lapsiksi. Hänen rukoustensa voimalla tapahtuneet ihmeet saivat pakanat hämmästelemään, mistä oli kyse. Paikkakunnan juutalaiset kuitenkin kadehtivat häntä ja lopulta surmasivat hänet. Näin Markianos sai vaivannäkönsä palkkioksi marttyyrikruunun. Hänen hautapaikalleen rakennettiin myöhemmin iso basilika. Markianoksen pyhäinjäännökset ovat Gaetan kaupungissa Italiassa.

Pyhä Serapion oli Antiokian yhdeksäs piispa. Hän nousi piispanistuimelle vuonna 191. Serapion tunnetaan teologisena ajattelijana, joka puolusti nuorta kirkkoa harhaoppeja vastaan. Hänen kirjoituksiaan ylistävät sekä Eusebius että Hieronymus. Serapionin kirjoitukset eivät ole säilyneet, mutta hänen muistonsa elää. Pyhä Serapion kuoli vuonna 211.

Pyhä Aleksanteri kärsi marttyyrikuoleman Aleksandrissa Deciuksen vainojen aikana vuonna 250. Kun hänet kutsuttiin tuomarin eteen, hänen palvelijansa Kronion tuki häntä, koska hän oli jalkavammainen. Heidät molemmat nostettiin kamelin selkään ja heitä kuljetettiin torilla kaiken kansan pilkattavina. Lopulta heidät heitettiin altaaseen, jossa juuri sammutettiin kalkkia. He kuolivat tulikuuman kalkkiliuoksen aiheuttamiin hirveisiin palovammoihin.

Julianus ja Makarios kutsuttiin tuomittaviksi heidän jälkeensä. Kidutuksen jälkeen heidät mestattiin. Muista kolmestatoista kristitystä toisia raadeltiin rautapiikeillä, toiset poltettiin ja jotkut mestattiin, koska he eivät olleet suostuneet kieltämään Kristusta.

Pyhä Eutropia eli Aleksandriassa. Hän vieraili ahkerasti vankiloissa, jonne kristittyjä oli heitetty, hoivaten ja rohkaisten heitä kestämään tuskansa kärsivällisesti. Lopulta hänet itsensäkin vangittiin ja vietiin maaherra Apellianuksen eteen. Hän tunnusti rohkeasti uskovansa Kristukseen.

Eutropiaa kidutettiin polttamalla häntä soihduilla. Liekki tuntui hänestä vilpoiselta vedeltä ja hän vakuutti kaikkien kuullen näkevänsä Jumalan Pojan kaltaisen miehen seisovan vieressään voimassaan pelottavana ja poistavan liekeistä kuumuuden, niin että hän aisti ne vain valona. Myös paikalla olleet sotilaat näkivät miehen.

Seuraavana päivänä Eutropia tuotiin uudelleen maaherran eteen. Hän ivasi sekä maaherraa että epäjumalia. Niinpä hänen kielensä katkaistiin ja hänet mestattiin. Näin pyhä Eutropia sai marttyyrikruunun. Tämä tapahtui 250-luvun alussa.

Pyhät marttyyrit Asterios, Claudius, Neon ja Neonilla elivät Kilikiassa. Heidän äitinsä kuoleman jälkeen heidän isänsä solmi uuden avioliiton. Pian myös isä kuoli, ja lapset jäivät äitipuolen hoiviin. Koska äitipuoli tahtoi saada haltuunsa lasten isänperinnön, hän kavalsi heidät vuonna 288 Kilikian käskynhaltijalle Lysiakselle syyttäen heitä kristityiksi.

Lysias kuulusteli heitä, mutta ei saanut heitä taivutetuiksi luopumaan Kristuksesta. Lapset sanoivat Lysiakselle, että äitipuoli ei suinkaan halunnut puolustaa pakanauskontoa vaan tahtoi saada heidän omaisuutensa. Lysias halusi itsekin päästä osingoille ja antoi kiduttaa heitä julmasti. Claudius pantiin vatsalleen ja hänen hartiansa hakattiin ruoskilla vereslihalle. Asterios ripustettiin puuhun ja hänen kylkiään raadeltiin rautapiikeillä ja hänen jalkapohjiaan poltettiin. Neon asetettiin maahan ja häntä ruoskittiin ja hänen jalkojensa alle levitettiin palavia hiiliä. Kaikki kolme kestivät kidutuksensa urhoollisesti eikä heiltä päässyt valituksen sanaa. Lopulta heidät heitettiin vankilaan.

Seuraavana päivänä marttyyrit tuotiin uudestaan Lysiaksen eteen. Kun he pysyivät lujina uskossaan, heitä ryhdyttiin taas kiduttamaan kammottavilla tavoilla. Myös heidän sisarensa Neonilla tuotiin paikalle. Häntä lyötiin kasvoihin. Sitten hänet sidottiin jaloista ja ripustettiin puuhun, jossa hänen jalkojaan ruoskittiin tuoreilla nahkavöillä. Sen jälkeen hänet ripustettiin riippumaan hiuksistaan. Lopulta hänet pantiin pitkälleen ja hänen rintansa päälle asetettiin palavia hiiliä. Tähän kidutukseen hän kuoli. Hänen ruumiinsa sullottiin säkkiin ja heitettiin mereen.

Asterios, Claudius ja Neon surmattiin kaupungin ulkopuolella ja heidän ruumiinsa heitettiin petojen syötäviksi. Tällä tavoin kaikki neljä sisarusta saivat marttyyrikruunun.

Pyhät Zenobios ja Zenobia olivat kotoisin Aigeian kaupungista Kilikiasta. Hurskaiden vanhempiensa kuoltua 200-luvun puolivälin jälkeen he jakoivat perimänsä omaisuuden vähitellen muukalaisille ja köyhille pitämättä itsellään mitään.

Zenobios opiskeli lääkäriksi. Hän oli taitava ja lempeä ihmisiä parantaessaan. Vaikeissa tapauksissa hän turvautui enemmänkin Jumalan laupeuteen ja armoon kuin inhimillisiin parannuskeinoihin. Hän ei ottanut työstään mitään palkkiota vaan jopa auttoi sairaita ja kärsiviä omista varoistaan antamalla heille yrttilääkitystä ja terveellistä ruokaa. Ammattinsa ohessa hänelle tarjoutui usein tilaisuus puhua pakanoille Kristuksesta. Hänen sisarensa Zenobia auttoi myös sairaita ja puutteessa olevia.

Vuonna 290 keisari Diocletianus lähetti Kilikiaan käskynhaltijaksi julmuudestaan tunnetun Lysiaksen, joka oli kiivas epäjumalien palvelija. Hän aloittikin kauheat vainot Kilikian kristittyjä vastaan. Tarsoksesta itään sijaitsevalla Mopsian alueella vaino saavutti niin hirveät mittasuhteet, että kristityt eivät tahtoneet edes mainita Lysiaksen nimeä.

Zenobios oli valittu Aigeian piispaksi ja paransi nyt myös sieluja epäuskon ja synnin aiheuttamista heikkouksista. Kaukana Aigeiasta eli mies nimeltään Indos, kylänsä päällikkö. Hänen vaimollaan oli rintasyöpä. Indos etsi epätoivoisesti vaimolleen hyvää lääkäriä. Lopulta joku suositteli hänelle Zenobiosta, jonka hän kertoi parantavan ihmisiä Kristuksen nimen voimalla. Indos lähti heti vaimonsa kanssa Aigeiaan. Siellä hän näki valveilla ollessaan näyn, jossa häntä kehotettiin menemään kristittyjen kirkkoon, ja siellä hän tapasi etsimänsä miehen. Indos ja hänen vaimonsa lankesivat pyhän piispan jalkojen juureen ja pyysivät häneltä parannusta. Zenobios puhui heille Kristuksesta ja paransi vaimon. Tästä seurasi, että koko heidän perhekuntansa otti vastaan kasteen. Myös erään toisen naisen Zenobios paransi samasta vaivasta.

Käskynhaltija oli jo kuullut Zenobioksen toiminnasta ja käski tuoda hänet tuomioistuimen eteen. Pakottamalla hänet kieltämään uskonsa tyranni toivoi palauttavansa kaikki hänen kaittavansa takaisin epäjumalien palvelijoiksi. Zenobios tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen ja julisti ainoan toiveensa olevan saada kuolla Hänen tähtensä. ”Tämä elämä ilman Kristusta on kuolema. Parempi on kestää tämänpuoleinen tuska Luojani tähden ja elää Hänen kanssaan ikuisesti kuin kieltää Hänet tämän elämän tähden ja kärsiä ikuista tuskaa.”Hänet ripustettiin puutelineelle ja hänen ruumistaan alettiin hakata ja repiä rautapiikeillä.

Silloin myös Zenobia saapui paikalle ja nuhteli rohkeasti Lysiasta veljensä kiduttamisesta kysyen häneltä, mitä pahaa tämä oli tehnyt. Kun Zenobia torjui kaikki Lysiaksen houkutukset kieltää uskonsa, häntäkin alettiin kiduttaa. Sisarukset pantiin rautavuoteelle, jonka alle työnnettiin kuumia hiiliä. ”Tulkoon Kristus nyt pelastamaan heidät, kun he kerran kärsivät Hänen tähtensä!” Lysias pilkkasi. Tähän Zenobios vastasi: ”Herra Jeesus Kristus on täällä ja virvoittaa meitä. Sinä vain et voi pimeydessäsi Häntä nähdä.” Sitten heidät heitettiin kiehuvaan veteen. Lopulta heidät vietiin kaupungin ulkopuolelle ja mestattiin siellä. Näin he saivat marttyyrikruunun. Kaksi kristittyä pappia Hermogenes ja Gaios ottivat yöllä heidän ruumiinsa ja hautasivat ne erääseen luolaan.

Kun Rooman armeijan legioona juhli kesällä 298 keisari Maximianuksen syntymäpäivää nykyisen Marokon alueella Tingiksessä (Tanger), kristitty sadanpäämies Marcellus piti juhlaa epäjumalanpalveluksena ja kieltäytyi uhraamasta Rooman jumalille. Hän heitti pois sotilasvyönsä ja arvomerkkinsä ja julisti rohkeasti: ”Olen Jeesuksen Kristuksen, ikuisen kuninkaan, sotamies. Tästedes en enää palvo teidän keisareitanne.”

Juhlan jälkeen Marcellus vietiin Fortunatus-nimisen tuomarin eteen. Kun Marcellusta pyydettiin antamaan selonteko tapahtuneesta, hän kertoi: ”Heinäkuun 21. päivänä teidän viettäessänne keisarin juhlapäivää minä julistin julkisesti olevani kristitty ja että en voi palvella sotilasvalani alaisuudessa. Palvelen ainoastaan Kristusta Jeesusta, kaikkivaltiaan Isän Jumalan Poikaa.” Fortunatus suhtautui asiaan ymmärtäväisesti, mutta sanoi: ”En voi kätkeä tätä äkkipikaista tekoa, vaan minun on raportoitava se keisarille.”

Asiasta tehty virallinen selonteko luettiin lokakuun 30. päivä, ja Marcellusta kuulusteltiin uudelleen. Hän sanoi kaiken pitävän paikkansa ja lisäsi, että kristityn ei sovi taistella tämän maailman armeijoiden puolesta, sillä hän taistelee Herransa Kristuksen puolesta. Marcellus määrättiin mestattavaksi. Kun häntä vietiin teloituspaikalle, hän huudahti tuomitsijalleen: ”Jumala antakoon sinulle palkkion.” Tämä tapahtui vuonna 298. Pyhän Marcelluksen pyhäinjäännökset siirrettiin myöhemmin Espanjan Leoniin, jonka suojelijana Marcellusta kunnioitetaan.

Pyhän Marcellus Sadanpäämiehen pojat Claudius, Lupercus ja Victorius surmattiin uskonsa tähden Espanjan Leonissa keisari Diocletianuksen aikana. Heidän mukaansa on nimetty yksi Espanjan vanhimmista benediktiiniluostareista, Pyhän Claudiuksen luostari Galiciassa, jossa marttyyriveljeksiä on erityisesti kunnioitettu.

Pyhä Asterios opiskeli nuoruudessaan retoriikkaa ja lakitiedettä ja toimi jonkin aikaa lakimiehenä, mutta siirtyi sitten kutsumukselleen kuuliaisena Jumalan lain palvelukseen. Hänestä tuli piispa Amaseaan Vähän-Aasian Pontoksessa. Piispa Asterios tunnettiin taitavana saarnaajana, jonka puhe suorastaan tihkui Pyhän Hengen voimaa. Hänen tyylinsä oli hienostunutta mutta ilmaisunsa luontevaa ja sanomansa elävää. Pyhän Asterioksen saarnoista 21 on säilynyt meidän aikoihimme saakka. Niissä hän kehottaa olemaan antelias köyhille ja kunnioittamaan pyhiä. Osa opetuspuheista käsittelee kirkollisia juhlia: pääsiäistä, joulua, epifaniaa ja marttyyrien juhlia.

Saarnatessaan Asterios kääntyy marttyyrien puoleen sanoen: ”Te, jotka olette kärsineet Kristuksen tähden, rukoilkaa sairaudesta kärsivien puolesta. Kohottakaa rukous kristiveljienne ja -sisarienne puolesta sillä mahtavalla voimalla ja luottamuksella, joka teillä on. Vaikka olette nyt kaukana täältä, te tiedätte miltä kärsivistä ja sairastavista ihmisistä tuntuu täällä maan päällä. Te itse turvauduitte teitä edeltäneiden marttyyrien esirukouksiin, kunnes teistä itsestännekin tuli marttyyreita. Mitä te pyysitte, sen te saitte omaksenne, auttakaa nyt vuorostanne meitä. Pyytäkää marttyyrikruunuunne vedoten meille sitä, mikä on meille eduksi.”

Pyhä Asterios kuoli vuoden 410 tienoilla.

Pyhä Dragutin oli Serbian kuninkaan Stefan Uroš I:n poika. Hänen appensa taivutti hänet riistämään valtaistuimen isältään, joka vetäytyi luostariin luovuttaen hallinnon pojalleen. Dragutin hallitsi Serbiaa vain vähän aikaa 1270- ja 1280-luvuilla, kunnes omantunnon soimaukset ja hänen äitinsä pyhän Helenan paheksunta saivat hänet luovuttamaan vallan nuoremmalle veljelleen Stefanille.

Dragutin asettui perheensä kanssa Bosniaan, missä hän eli hyväntekeväisyyttä harjoittaen. Muutaman avioliittovuoden jälkeen hän ei enää koskenut vaimoonsa vaan piti tätä kuin sisarenaan. Hän kaivoi itselleen haudan ja vietti siellä öitään rukoillen ja syntejään itkien. Dragutin antoi runsaita lahjoituksia kirkoille ja pyhille luostareille, ei vain Serbiassa vaan myös Venäjällä ja Pyhällä maalla. Hänen vaikutuksestaan ja hänen ponnistelujensa tuloksena monet alueen bogomilien harhaopin kannattajat kääntyivät ortodoksisuuteen. Ennen kuolemaansa hän pyysi esirukouksia alueellaan eläviltä piispoilta ja luostarinjohtajilta ja vihkiytyi itse munkiksi saaden nimekseen Feoktist. Hän antoi sielunsa Herralle 2.3.1316.

Pyhä Stefan Uroš II Miljutin hallitsi Serbiaa veljensä jälkeen. Hän soti naapurivaltoja vastaan 20 vuoden ajan ja oli voitollinen taisteluissa, sillä hän rukoili lakkaamatta ja pani kaiken toivonsa Jumalaan. Hän soti muun muassa Bysantin keisaria Mikael VIII Paleologosta vastaan, joka oli solminut liiton Rooman paavin kanssa ja yritti taivuttaa Balkanin kirkot ja Athoksen munkit mukaan uniaattikirkkoon. Valtaistuimelle noustessaan pyhä Stefan lupasi rakennuttaa yhtä monta kirkkoa kuin hänen kuninkuusvuosiaan tulisi olemaan. Niinpä hän rakensi kaikkiaan 42 kirkkoa sekä omaan maahansa että sen rajojen ulkopuolelle Konstantinopoliin, Tessalonikaan, Jerusalemiin, Siinaille ja Athosvuorelle. Lisäksi hän perusti joidenkin kirkkojen yhteyteen sairaaloita köyhille. Joskus tämä rikas ja mahtava kuningas pukeutui köyhäksi mieheksi ja lähti muutamien uskottujen palvelijoiden saattamana yöllä ulos katsomaan, miten köyhät elivät ja mitä he tarvitsivat voidakseen auttaa heitä. Kaikessa rikkaudessaan hän itse eli hyvin vaatimattomasti.

Pyhä Stefan nukkui Herrassa 29.10. vuonna 1320 (1321). Eräiden ennusmerkkien jälkeen hauta avattiin kahden ja puolen vuoden kuluttua, ja siitä löydettiin maatumattomat ja ihmeitä vuodattavat pyhäinjäännökset. Ne sijoitettiin kallisarvoiseen arkkuun ja siirrettiin Sofiaan pyhän Stefanin rakennuttamaan kirkkoon.

Pyhien Dragutinin ja Stefanin äiti Helena oli ranskalaista ylhäisösukua. Hän oli Serbian kuninkaan Stefan Uroš I:n puoliso ja esimerkillinen kristitty. Miehensä kuoleman jälkeen hän omistautui kaikella Jumalalta saamallaan älyllä ja tarmolla hyväntekeväisyyteen. Elämäntavoiltaan ja puheiltaan hän oli ankara ja hillitty mutta sydämeltään lempeä. Hän ei koskaan käännyttänyt nälkäisiä pois auttamatta heitä ja yritti aina helpottaa köyhien osaa. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita, kasvatti alaisissaan Jumalan pelkoa ja teki kaikkensa saadakseen veljellisen rakkauden ja ykseyden vallitsemaan poikiensa välillä.

Pyhä Helena eli hyvin vanhaksi ja vihkiytyi ennen kuolemaansa nunnaksi ottaen nimekseen Elisabet. Ennen kuolemaansa 8.2.1306 hän sanoi pojalleen Dragutinille: ”Älä koskaan unohda, että turhanpäiväinen olemassaolomme täällä alhaalla ei ole elämää vaan kovaa kuolemaa. Tänään olet täällä mutta huomenna et tiedä missä. Tänään olet kuningas, huomenna alamainen; tänään iloitset rikkauksistasi, huomenna olet rutiköyhä; tänään olet yksi tuomareista, huomenna yksi tuomituista.”

Kolme vuotta kuolemansa jälkeen pyhä Helena ilmestyi Raškan piispalle Paavalille, joka löysi hänen pyhäinjäännöksensä täydellisesti säilyneinä ja siirrätti ne Gradacin luostariin, missä niitä on kunnioitettu tähän päivään asti.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

31.10.

Apostolit Stakhys, Apelles, Ampliatus, Urbanos, Narkissos ja Aristobulos kuuluvat Herran seitsemänkymmenen opetuslapsen joukkoon. Apostoli Paavali mainitsee heidät kirjeessään roomalaisille (16:8-10). Heidän elämästään ei ole säilynyt kovin tarkkoja tietoja.

Stakhysta Paavali kutsuu rakkaaksi ystäväkseen. Perimätiedon mukaan apostoli Andreas vihki Stakhyksen Byzantionin (myöh. Konstantinopoli) ensimmäiseksi piispaksi. Kristityt kokoontuivat kaupungin ulkopuolella Argyropoliksessa. Stakhyksen työn seurauksena heidän lukumääränsä kasvoi kahteen tuhanteen. Palveltuaan kirkkoa kuusitoista vuotta pyhä Stakhys nukkui pois rauhassa.

Apellesta Paavali kutsuu ”koetelluksi Kristuksen palvelijaksi”. Apelles johti seurakuntaa Vähän-Aasian Herakleiassa. Pyhän Hengen armovoimalla hän saattoi monia Kristuksen luokse ennen kuin nukkui pois.

Ampliatus oli Paavalin ”rakas uskonveli”. Hänet apostoli Andreas Ensinkutsuttu lähetti Makedoniaan Odyssopuloksen seurakunnan paimeneksi. Rohkean julistuksensa tähden hän kärsi marttyyrikuoleman pakanoiden käsissä.

Myös pyhä Urbanos toimi apostoli Andreaksen siunauksella Makedoniassa. Hän julisti Kristusta niin innokkaasti, että häneen vihastuivat sekä pakanat että juutalaiset. Hänet surmattiin monien kidutuksien jälkeen ja niin hän sai Kristukselta, kaikkien hyvyyksien antajalta, marttyyrien voittoseppeleen.

Narkissos paimensi Ateenan seurakuntaa apostoli Andreaksen siunauksesta. Evankeliumin totuutta julistettuaan hänkin kärsi marttyyrikuoleman, kun häntä oli ensin pitkään kidutettu.

Pyhä Aristobulos lähetettiin Britanniaan asti. Sikäläisiä asukkaita pidettiin villeinä barbaareina, mutta he eivät tehneet Aristobulokselle mitään pahaa. Hän vaelsi ympäri Britanniaa, opetti kansaa ja ohjasi seuraajiaan. Aristobulos nukkui pois rauhassa. Hänellä on myös oma muistopäivänsä 16.3.

Pyhä Epimakhos eli 200-luvulla Pelusiumin vuorella Egyptissä. Kun monet Aleksandrian kristityistä pakenivat maaherra Apellianuksen verenhimoista vainoa erämaahan, pyhä Epimakhos otti vastakkaisen suunnan. Hän lähti erämaasta kaupunkiin ja asettui seisomaan epäjumalien alttaria vastapäätä, kun maaherra oli uhraamassa. Epimakhos kaatoi alttarin uhrivälineineen, ja vartijat ottivat hänet välittömästi kiinni. Epimakhosta alettiin kiduttaa, mutta hän tunnusti Kristuksen nimeä järkkymättä.

Epimakhos heitettiin vankilaan, jossa hän rohkaisi kristittyjä taistelemaan kunniakkaasti loppuun saakka. Epimakhos vietiin kidutettavaksi. Kidutusten aikana hänen vertaan roiskui vieressä seisseen itkevän sokean lapsen päälle, ja lapsi sai näkönsä. Epimakhos mestattiin välittömästi. Viimeisinä sanoinaan hän ivasi epäjumalanpalvelijoiden jumalien arvottomuutta. Pyhän Epimakhoksen reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Egyptissä vuoden 250 tienoilla raivonneessa suuressa vainossa kuoli toinenkin Epimakhos-niminen kristitty. Häntä pidettiin pitkään vangittuna Aleksanteri-nimisen kristityn kanssa. Lopulta heidät hakattiin henkihieveriin, ruoskittiin ankarasti ja poltettiin kalkissa. Tämä tapahtui vuoden 250 tienoilla. Tämän Epimakhoksen jäännökset siirrettiin jonkin ajan kuluttua Roomaan.

Gordianus oli nuori poika, joka vainon aikana antoi kypsän todistuksen uskostaan ennen kuin hänet mestattiin. Tämä tapahtui vuoden 362 tienoilla. Hänet laskettiin samaan hautaan, jossa pyhän Epimakhoksen reliikit olivat, ja siksi näitä kahta pyhää on tavattu muistella yhdessä. Tästä syystä myöhemmin syntyi käsitys, että he molemmat olisivat kuolleet keisari Julianus Luopion aikana. Suurin osa heidän reliikeistään on nykyään Saksassa Kemptonin benediktiiniluostarissa, jonne ne toimitti Kaarle Suuren vaimo.

Quintinus (Quentin) oli roomalaisen senaattorin poika. Hän kääntyi kristityksi ja lähti levittämään evankeliumia Galliaan Amiensin alueelle. Quintinus vahvisti julistamansa sanoman totuuden tekemällä useita ihmeitä. Hänet vangittiin, pantiin kahleisiin, kidutettiin ja heitettiin vankilaan. Myöhemmin hänet siirrettiin kuulusteltavaksi Augusta Veromanduorumiin (myöh. Somme, nyk. St. Quentin), jossa pyhää Quintinusta vielä kidutettiin. Lopulta hänet mestattiin ja hänen pyhä ruumiinsa heitettiin Sommejokeen. Kristityt löysivät ruumiin muutaman päivän kuluttua ja hautasivat sen vuorenrinteelle. Tämä tapahtui vuonna 287. Reliikit ovat nykyään Laonissa. Pyhää Quintinusta kunnioitetaan erityisesti Amiensissa.

Foillan (Faillan) syntyi Irlannissa. Vuoden 630 tienoilla hän lähti veljiensä pyhän Furseyn (16.1.) ja pyhän Ultanin kanssa Englantiin, jossa he levittivät evankeliumia itäanglien keskuudessa ja perustivat Burgh Castlen (Cnobheresburg) luostarin Suffolkiin. Kun Fursey lähti eteenpäin Galliaan, Foillanista tuli seuraava luostarin johtaja. Kuningas Pendan hyökätessä alueelle luostari kuitenkin hävitettiin, ja Foillan ja Ultan lähtivät veljensä perään.

Kuningas Klodvig II toivotti veljet tervetulleeksi Neustriaan. Abbedissa Ida Nivellesläinen antoi Foillanille maata Fossesista, Belgian alueelta. Foillan perusti sinne luostarin ja alkoi tehdä lähetystyötä brabantilaisten parissa. Foillanin vaikutus alueella osoittautui pysyväksi. Pyhä Foillan tapasi käydä lähialueiden irlantilaisissa luostareissa. Vuonna 655 Foillan oli palaamassa Nivellesistä pyhän Gertruden (17.3.) johtamasta luostarista, jossa hän oli toimittanut liturgian. Ryövärit kävivät Foillanin kimppuun metsässä ja surmasivat hänet ja hänen kolme seuralaistaan. Heidän ruumiinsa löydettiin kolmen kuukauden kuluttua. Ultan tuli Fossesin luostarin seuraavaksi johtajaksi veljensä jälkeen.

Fossesin kaupungissa on tavattu järjestää joka seitsemäs vuosi pyhän Foillanin kunniaksi juhlallinen ristisaatto, jossa hänen pyhäinjäännöksensä tuodaan esiin ja kulkuetta tervehditään seitsemällä kunnialaukauksella. Foillania kunnioitetaan sekä Irlannissa että Ranskassa lastenhoitajien, hammaslääkärien ja kirurgien suojelijana.

Bega (Begh, Begha, Begu, Bee) oli irlantilainen neito, joka oli kuninkaallista sukua. Hänen oli määrä mennä naimisiin Norjan kuninkaan kanssa, mutta hän tahtoi omistaa elämänsä Kristukselle. Enkeli auttoi häntä pakenemaan häidensä aattona Englannin puolelle. Hän eli ensin jonkin aikaa yksikseen erakkona saaden ruokansa linnuilta, jotka toivat hänelle syötävää. Mutta koska alueella oli rosvoja, häntä kehotettiin muuttamaan luostariin. Lopulta hän perusti oman luostarin pyhän Been hautapaikalle. Bega ja Bee on sittemmin sekoitettu keskenään. Luostarin johtajana Bega auttoi innokkaasti köyhiä ja vainottuja. Pyhä Bega kuoli Cumberlandissa vuonna 681. Hänen perustamansa luostari kukoisti 900 vuoden ajan.

Pyhään Begaan on usein sekoitettu myös pyhä Begu (k. 660), anglosaksinen nunna Hacknessissa Yorkshiren seudulla. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1125 ja siirrettiin Whitby’iin, jossa tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Wolfgang syntyi Saksan Swabiassa vuoden 925 tienoilla. Hän opiskeli Reichenaun luostarissa. Siellä hän ystävystyi Henri-nimisen nuorukaisen kanssa, jonka vanhempi veli Poppo oli Würzburgin piispa. Kun Poppo perusti kaupunkiinsa suuren koulun, he lähtivät yhdessä opiskelemaan sinne. Wolfgang erottui muista lahjakkuudellaan ja jäi kouluun opettajaksi. Kun Henristä tuli Trierin (Treves) piispa, Wolfgang siirtyi opettamaan hänen katedraalikouluunsa.

           Wolfgang kaipasi kuitenkin luostarielämää, ja Henrin kuoltua vuonna 964 Wolfgang lähti Einsiedelniin benediktiinimunkiksi. Apotti näki hänen lahjansa ja antoi luostarin koulun hänen johtoonsa. Koulusta tuli maan paras. Vuonna 971 Wolfgang vihittiin papiksi, ja pian tämän jälkeen pyhän Ramboldin suosituksesta Wolfgang määrättiin Regensburgin piispaksi, vaikka hän olisi mieluummin jäänyt luostariinsa. Hänet vihittiin piispuuteen joulupäivänä vuonna 972.

           Piispana pyhä Wolfgang pyrki saamaan aikaan hengellistä ja moraalista uudistusta sekä papistonsa keskuudessa että luostareissaan. Hän saarnasi voimallisesti ja kansa alkoi rakastaa häntä. Hän jakoi omastaan niin paljon köyhille, että hänet alettiin tuntea ”suurena almujenantajana” (Eleemosynarius major).

           Piispanakin pyhä Wolfgang oli munkki; hän ei koskaan ottanut pois viittaansa. Kerran hän yritti lähteä elämään erakkona, mutta kansa pakotti hänet palaamaan piispanistuimelleen. Pitäen kirkon etua omaa valtaansa tärkeämpänä hän antoi pois osan hiippakunnastaan Böömissä, ja näin syntyi uusi Prahan hiippakunta.

           Pyhä Wolfgang sairastui vuonna 994 ollessaan matkalla Itävallassa ja kuoli pienessä Puppingen-nimisessä paikassa Linzin lähellä. Paavi Leo IX vahvisti Wolfgangin pyhyyden vuonna 1052, joten kyseessä on yksi viimeisistä idän ja lännen yhteisistä pyhistä.

Pyhittäjä Spiridon tuli Kiovan luolaluostariin vuonna 1139. Hän oli tullessaan jo kypsällä iällä ja lukutaidoton, mutta opetteli lukemaan sen verran, että pystyi opettelemaan ulkoa kaikki psalmit. Kun igumeni näki, että hän oli nöyrä ja kilvoitteli paastoten ja rukoillen, hän antoi Spiridonille tehtäväksi kirkkoleipien paistamisen. Työtä tehdessään – hän pilkkoi polttopuita, sekoitti taikinaa, lämmitti uunia ja leipoi – Spiridon luki lakkaamatta psalmeja. Kerran tuli karkasi uunista ja keljan katto syttyi palamaan. Autuas kilvoittelija tempaisi mantian ja pani sen tukkeeksi uunin suulle. Sitten hän sitoi jouhipaitansa hihat solmuun ja kiirehti kaivolle ammentamaan vettä. Samalla hän pyysi munkkiveljiä apuun sammuttamaan paloa. Keljassa veljiä kohtasi ihmeellinen näky: tuli ei ollut koskenut mantiaan, jonka Spiridon oli pannut uunin suulle, eikä vesi vuotanut pois jouhipaidasta. He sammuttivat nopeasti palavan keljan ja ylistivät iloiten Jumalaa.

Pyhittäjä Spiridonin kilvoittelutoveri Nikodim oli myös yksinkertainen mutta Herrassa viisas munkki, joka teki työnsä rukoillen ja psalmeja laulaen. Kilvoiteltuaan samassa kuuliaisuustehtävässä 30 vuotta he molemmat nukkuivat rauhassa kuolonuneen.

Pyhä Nikolaos syntyi hurskaaseen kristittyyn perheeseen Khioksella. Hän eli hyvää kristillistä elämää. Vanhempiensa kuoltua hän lähti kaksikymmenvuotiaana erään kyläläisensä kanssa Magnesiaan, missä he tekivät työtä rakennustyömailla. Nikolaos oli ystävällinen ja kärsivällinen ja kaikki pitivät hänestä.

Yhtenä aamuna Nikolaos kuitenkin heräsi mielisairaana ilman mitään näkyvää syytä. Kun hän oli tässä tilassa, jotkut turkkilaiset kehottivat häntä siirtymään islamiin. Hän seurasi heitä tuomarin luokse, mutta tämä näki heti, ettei hän ollut järjissään. Niinpä hän karkotti Nikolaoksen ja moitti ankarasti hänen tuojiaan.

Nikolaoksen kristityt kumppanit havaitsivat, että hän oli vaarassa, ja veivät hänet takaisin kotisaarelle sisarensa hoiviin. He kertoivat sisarelle, mitä oli tapahtunut turkkilaisten kanssa. Tämä ei ymmärtänyt olla kertomatta asiaa eteenpäin, niin että se tuli saaren turkkilaisten korviin. He luulivat Nikolaoksen todella vaihtaneen uskontoaan. Niinpä he muuttivat hänen nimensä ja pukivat hänet turkkilaiseen vaateparteen.

Nikolaos ryhtyi paimentamaan turkkilaisten teurastajien karjaa. Kerran hän oli paimenessa ja nukkui vuorilla eräässä hylätyssä kirkossa. Nikolaos näki unessa kauniin neidon, joka käski hänen mennä kyläpapin luo, että voisi ottaa hänet sulhasekseen. Nikolaos menikin kirkkoon, jossa eräs arkkimandriitta rukoili hänen puolestaan ja hän parani lähes yhtä äkillisesti kuin oli sairastunutkin. Arkkimandriitta alkoi huolehtia hänen sielustaan ja opetti hänelle hengellistä elämää.

Nikolaos osoitti hämmästyttävää katumusta. Hän paastosi ja rukoili niin paljon, niin että sisarkin jo huolestui. Kerran hän suuteli kiihkeästi pyhän Johannes Kastajan mestausta kuvaavaa ikonia ja pyysi pyhältä Johannekselta, että hänkin saisi tulla mestatuksi Kristuksen rakkauden tähden.

Nikolaos, joka ei ollut kieltänyt Kristusta tietoisesti, olisi voinut siirtyä toiselle paikkakunnalle ja elää siellä rauhassa kristittynä, mutta hän jäi kotisaarelleen ja vaihtoi ylleen kristittyjen vaatetuksen. Hän meni myös kirkkoon. Muut kristityt säikähtivät peläten turkkilaisten kostotoimia. Turkkilaiset kuulivatkin hänen palaamisestaan kristinuskoon. Tuomari lähetti miehiä pidättämään hänet ja hänen kanssaan myös kylän papin ja pari johtohenkilöä. Myös Nikolaosta opettanut arkkimandriitta pidätettiin ja häntä uhkailtiin kielen katkaisemisella.

Nikolaos sanoi tuomarille, ettei hän ollut koskaan tietoisesti kieltänyt Kristusta ja aikoi nyt kuolla kristittynä, niin kuin oli syntynytkin kristityistä vanhemmista. Vankilassa kylän pappi ehdotti peloissaan Nikolaokselle: ”Ryhdy turkkilaiseksi, jotta sekä sinä että me selviäisimme täältä hengissä.” Nikolaos järkyttyi tästä niin, että löi pappia sanoen: ”Kuinka sinä, Jumalan pappi, kehotat minua kavaltamaan uskoni sen sijaan, että opettaisit minua säilyttämään sen kuolemaani saakka?”

Nikolaosta alettiin ahdistaa monin ankarin kidutuksin. Hänet pantiin pitkälleen laudalle, joka oli täynnä teräviä nauloja, ja painava kivi asetettiin hänen rinnalleen. Yöllä sattui kuitenkin pieni maanjäristys, niin että kivi putosi hänen rinnaltaan, ja vankila täyttyi hyvällä tuoksulla. Silloin pappi ymmärsi, että Nikolaos oli todellinen marttyyri ja lankesi hänen jalkoihinsa pyytäen häneltä anteeksi. Turkkilaisetkin säikähtivät ihmeestä ja päästivät papin ja kyläläiset vapaiksi. Nikolaos itse vietiin talleille siinä toivossa, että hevoset murskaisivat hänet jalkoihinsa, mutta hänelle ei tapahtunut mitään pahaa.

Lopulta kolmenkymmenen päivän kuluttua turkkilaiset mestasivat hänet erittäin julmasti viiltäen häneen haavoja ja toivoen, että hän alkaisi horjua viime hetkellä ja palaisi islamiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja lopulta hänen päänsä katkaistiin. Samalla hetkellä koko Khios pimeni asukkaiden hämmästykseksi ja kauhuksi. Ainoastaan marttyyrin kasvot loistivat pimeydessä. Ruumista vartioitiin kolme päivää ja turkkilaiset vartijat katkaisivat marttyyrilta sormia ja muita pieniä ruumiinpalasia ja myivät niitä kristityille. Lopulta ruumis heitettiin säkissä mereen, jotta kristityt eivät saisi sitä käsiinsä. Pyhä uusmarttyyri Nikolaos kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1754. Nikolaoksen vähäisten säilyneiden reliikkien äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Uuspappismarttyyri Johannes (Ioann) Kotšurov syntyi vuonna 1871 monilapsiseen maalaispapin perheeseen. Päätettyään opintonsa Pietarin hengellisessä akatemiassa hän sai toivomuksensa mukaisesti määräyksen lähetystyöhön Aleuttien ja Alaskan hiippakuntaan. Siellä hänet vihittiin papiksi ja nimitettiin kirkkoherraksi Chicagoon. Johannes oli pastoraalisesti innokas ja taitava seurakunnanjohtaja. Paljolti hänen ansiostaan Chicagoon rakennettiin ortodoksinen kirkko, jota varten hän keräsi varat ainoan Venäjällä viettämänsä loman aikana.

Palattuaan kotimaahansa Johannes toimi ensin uskonnonopettajana Narvassa. Vuonna 1916 hänet nimitettiin Tsarskoje Seloon Pyhän Katariinan kirkon papiksi. Siellä hän tuli nopeasti tunnetuksi innokkaana jumalanpalvelusten toimittajana sekä taitavana ja monipuolisena Jumalan sanan julistajana.

Pian lokakuun kommunistivallankumouksen jälkeen punakaartin joukot lähestyivät Tsarskoje Seloa avaten tykkitulen kaupunkia kohti. Monet sen asukkaista hakeutuivat kirkkoihin saadakseen lohtua ja rohkaisua rukouksesta. Katariinan kirkon papisto järjesti ristisaaton, jossa luettiin rukouksia kansalaissodan päättymiseksi, ja papit pitivät voimakkaita saarnoja kehottaen kansaa rauhoittumaan. Päivä muuttui illaksi, ihmiset kulkivat palavat tuohukset käsissään ja kaikki osallistuvat kirkkolauluun.

Seuraavana päivänä bolševikit tulivat kaupunkiin ja aloittivat kotietsinnät. Isä Johannesta pahoinpideltiin. Hurjistunut väkijoukko raahasi hänet kaupungin laidalle ja ampui häntä kiväärillä, minkä jälkeen kituvaa pappia raahattiin vielä hiuksista pitkin maata. Näin hänestä tuli Neuvosto-Venäjän ensimmäinen pappismarttyyri. Johannesta kunnioitetaan pyhänä sekä Pohjois-Amerikassa että Venäjällä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.