Uusmarttyyri Johannes Smyrnalainen, kutsumanimeltään Nannos

Pyhä Johannes syntyi 1700-luvun lopulla Tessalonikassa köyhään suutarin perheeseen. Hänellä oli vanhempi veli Teodoros. Isän ansiot eivät riittäneet perheen elättämiseen ja niin hän siirtyi leveämmän leivän perässä Smyrnaan, jonne hän perusti kenkäkaupan. Kun pojat kasvoivat, hän otti heidät apulaisikseen. Teodoros oli käynyt koulua ja oppinut lukemaan, kun taas Johannes ei ollut saanut oppia. Hän oli kuitenkin hyvin harras poika, joka kävi mielellään kirkossa. Kun Teodoros luki ääneen hengellisiä kirjoja ja etenkin Synaksarioneita eli pyhien elämäkertoja, pikkuveli kuunteli mielellään. Pyhien ihmisten kilvoitukset tekivät Johannekseen suuren vaikutuksen, ja koska hänellä oli erittäin hyvä muisti, hän kertoi niitä edelleen muille. Jo nuoresta pitäen hän oli kaikkien hyveiden kaunistama ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin hyvin viehättävää.

Toukokuun kolmantena vuonna 1802 Johanneksen isä lähetti tämän viemään kenkiä asiakkaalleen kauppatorin kuuluttajalle. Kun poikaa ei kuulunut kotiin, isä lähetti Teodoroksen ja kaksi veljenpoikaansa katsomaan, mitä oli tapahtunut. Suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he kuulivat, että Johannes oli aikaisemmin päivällä kääntynyt islamin uskoon. Voimatta käsittää, mitä hurskaalle Johannekselle oli tapahtunut, veli ja serkut alkoivat etsiä häntä ja löysivät hänet erään huomattavan turkkilaisen työpajasta. Hänen uusi nimensä oli Mehmet. Sukulaispoikien ei kuitenkaan sallittu lähestyä häntä, vaan palvelijat ajoivat heidät kepeillä pois.

Viikon kuluttua toinen serkuista kohtasi turkkilaisittain pukeutuneen ”Mehmetin” kadulla. Hän käänsi päänsä pois ja sanoi hänelle, ettei tahdo tervehtiä uskonluopiota. Silloin Johannes vastasi: ”Viiden päivän kuluttua näet, millainen turkkilainen minä olen!” Kun jotkut hänelle jo Tessalonikasta tutut kristityt pilkkasivat häntä sanoen, ettei hän ollut saanut kääntymyksensä palkaksi edes kunnon vaatteita, hän vastasi: ”Päinvastoin, minulla on upeat vaatteet ja kultaiset aseet. Saatte nähdä minun käyttävän niitä torilla.” Heti tämän jälkeen Johannes meni tessalonikalaisen maanmiehensä hopeaseppä Demetrioksen luo ja pyysi tätä antamaan hänelle ristin. Demetrios kieltäytyi, vaikka Johannes kävi kolme kertaa sitä pyytämässä.

Kun Demetrios ja muut Johanneksen tavanneet kertoivat näistä kohtaamisistaan hänen kanssaan, isälle ja muille sukulaisille alkoi valjeta, mitä Johanneksella oli mielessään. Vaikutti siltä, että uusmarttyyrien elämäkerrat olivat tehneet poikaan niin syvän vaikutuksen, että hän itsekin tahtoi marttyyriksi. Ja koska useimmat uusmarttyyrit oli surmattu siksi, että olivat kääntyneet islamista takaisin kristinuskoon, Johannes oli päätellyt marttyyrikuoleman edellyttävän islamiin kääntymistä. Isä pyysi hopeaseppä Demetriosta sanomaan Johannekselle: ”Älä pyydä ristiä vaan ristin voimaa ja kutsu Jumalan nimeä avuksesi. Mitään muuta ei tarvita.”

Kun Johannes sunnuntaina 25.5. kuuli Demetriokselta isänsä sanat, hänen riemullaan ei ollut rajoja. Hän palasi heti turkkilaisen isäntänsä luo, vaihtoi päälleen kristittyjen vaateparren säilyttäen kuitenkin turkkilaisen päähineensä, fetšin, ja meni suoraa päätä tuomioistuimen eteen. Siellä hän tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja julisti, ettei tuntenut muuta nimeä kuin Johannes. Hänet heitettiin vankilaan, ja heti kaupungissa alkoi kiertää uutinen, että uusi marttyyri valmistautui tunnustamaan Kristuksen vuodattamalla verensä.

Tuomioistuin kokoontui tiistaina ja paikalla olivat kaikki agat eli kaupungin huomattavat turkkilaiset. Johannes lähetti isälleen sanan, että tämä tulisi antamaan hänelle siunauksensa. Isä ei kuitenkaan uskaltanut tulla, vaan lähetti siunauksensa sanantuojan kautta. Samalla hän varoitti Johannesta, ettei tämä oikeudessa mainitsisi isäänsä tai veljeään tai ketään muuta sukulaistaan, ettei heille koituisi ikävyyksiä.

Kun Johannes tuotiin oikeusistuimen eteen, hän pysyi kuurona kaikille turkkilaisten houkutuksille ja lupauksille. Hän toisteli vain: ”Minä olen kristitty. Uskon entiseen uskooni, ja tahdon, että minua kutsutaan Johannekseksi.” Lopulta kaupunginjohtaja Suleiman-aga astui esiin ja sanoi: ”Kaikki kreikkalaiset ovat itsepäisiä. Kun he saavat päähänsä tehdä jotain, he tekevät ensin päätöksen mieluummin kuolla kuin luopua aikeestaan ja vasta sitten ryhtyvät sitä toteuttamaan. Niinpä näemme turhaan vaivaa. Mutta minulla on ehdotus: Satamassa on Algeriaan lähdössä oleva laiva. Pannaan poika siihen yhdessä 300 muun turkkilaisen kanssa. Silloin hän pysyy muslimina, tahtoi tai ei. Mitä muuta hän voisi tehdä Algeriassa?” Kaikkien mielestä neuvo oli erinomainen ja he päättivät menetellä niin.

Johannes säikähti ehdotusta ja pyysi saada miettimisaikaa. Hänelle annettiin sitä kaksi päivää. Agat eivät tulleet ajatelleeksi, että laiva olisi siihen mennessä lähtenyt eikä hyvää neuvoa voitaisi enää toteuttaa. Torstaina Johannes vietiin uudelleen tuomioistuimen eteen; heti aluksi hän ilmoitti harkinneensa asiaa ja tulleensa siihen tulokseen, ettei tahdo mitään muuta kuin olla kristitty ja pitää nimen Johannes.

Tuomari, joka oli hyväsydäminen mies, pahoitti kovasti mielensä. Hän alkoi latoa rahoja Johanneksen eteen ja muut lisäsivät oman antinsa. Johannekselle tarjottiin jopa kullankimaltavaa juhlapukua. Mutta hän pysyi vaiti ja hänen mielensä oli vain taivaallisissa asioissa. Kaiken jälkeen hän sanoi vain: ”Voi teitä, kun teillä on nyt kunniaa, valtaa ja rikkautta, mutta toisessa elämässä tulette tuomituiksi ikuiseen kadotukseen. Minä en muuta tahdo kuin olla kristitty ja tulla kutsutuksi nimellä Johannes.” Tuomari ja muut läsnäolijat hillitsivät suuttumuksensa ja kehottivat häntä: ”Lähde pois täältä, Mehmet, käytä mitä nimeä tahdot ja mene minne haluat. Kukaan ei sinua estä.” He säälivät nuorta poikaa, mutta samalla pelkäsivät myös, että uuden marttyyrin saaminen kohottaisi Smyrnan kreikkalaisten itsetuntoa. Sen lisäksi pojan mestaaminen saattaisi turkkilaiset barbaarikansan maineeseen kaupungissa kauppaa käyvien eurooppalaisten silmissä.

Kun Johannes ei suostunut mihinkään turkkilaisten ehdotuksiin, he alkoivat uhkailla häntä julmilla kidutuksilla. Ennen vankilaan viemistä he lähettivät oikeudenpalvelijoita kutsumaan paikalle hänen isänsä, jotta tämä taivuttaisi Johanneksen tottelemaan, minkä jälkeen tämä saisi muualla tehdä mitä ikinä tahtoi. Mutta isä oli niin peloissaan, ettei uskaltanut tulla. Oikeudenpalvelijat kertoivat isän sanoneen, että hän ei enää tunnusta Johannesta pojakseen. Tämän jälkeen kaikki päättivät yksimielisesti, että Johannes oli mestattava.

Häntä lähdettiin heti viemään mestauspaikalle. Kulkueen edellä kulki kuuluttaja, joka huusi: ”Katsokaa, kuinka rangaistaan niitä, jotka kieltävät uskonsa!” Johannes vietiin toriaukiolle, joka täyttyi pian turkkilaisista, kreikkalaisista, armenialaisista ja eurooppalaisista. Joukon läpi kulkiessaan Johannes huusi: ”Antakaa minulle anteeksi, kristiveljet ja -sisaret, ja minä annan teille anteeksi!” Mestauspaikalla Johannes polvistui ja kasvot loistaen torjui vielä viimeisen mahdollisuuden pelastaa elämänsä. Hän lausui kolme kertaa: ”Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi.” Sen jälkeen hänen päänsä katkaistiin ja hän sai kaipaamansa marttyyrikruunun. Tämä tapahtui torstaina 29.5.1802. Ruumis jäi turkkilaisten tavan mukaan mestauspaikalle kolmeksi vuorokaudeksi.

Heti mestauksen jälkeen kaikki kristityt yrittivät saada pyhityksekseen jotakin marttyyrille kuulunutta. Ruumista vartioivat turkkilaissotilaat myivät hyvään hintaan marttyyrin hiuksia, vaatteita ja kappaleita köydestä, jolla hänet oli sidottu. Kun ne loppuivat, vartijat alkoivat leikata irti hänen sormiaan. Pian jäljellä oli vain keskiruumis ja raajat sekä marttyyrin pyhä pää. Kierteli huhuja, että vartijat olivat luvanneet myydä päänkin lauantaiyönä. Asiaan puuttui Moskovassa suuren omaisuuden hankkinut kreikkalainen kristitty Panagiotis, joka tahtoi estää marttyyrin ruumiin silpomisen. Hän tunsi hyvin turkkilaisten johtomiehiä ja sai heidän kauttaan lahjomalla ja ystävyyteen vedoten luvan ottaa ruumiin haltuunsa. Sen saatuaan hän järjesti pyhälle Johannekselle hartaat hautajaiset Smyrnan kristillisellä hautausmaalla.