Tunnustaja Viktor, Glazovin piispa

Tunnustajapiispa Viktor syntyi kanttorin perheeseen Zolotojen kylässä Saratovin läänissä vuonna 1875. Hänen maallikkonimensä oli Konstantin Ostrovidov. Opiskellessaan Kazanin hengellisessä akatemiassa Konstantin oli teologian ohella kiinnostunut kirjallisuudesta, filosofiasta ja psykologiasta. Hän sai teologian maisterin arvon ja vihkiytyi munkiksi vuonna 1903. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Viktor.

Lahjakas munkki Viktor vihittiin nopeasti pappismunkiksi ja määrättiin Pyhän Kolminaisuuden kirkon esimieheksi Hvalynskin kaupunkiin Volgan varrelle. Hän toimi siellä vain pari vuotta, mutta ehti tulla tunnetuksi hyvänä luennoitsijana, joka yhdisti puheissaan niin kirjallisuutta, uskontoa kuin psykologiaankin.

Pian pappismunkki Viktor nimitettiin Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin, jossa hän toimi vuosina 1905–1908. Siellä häntä hämmästytti mission välinpitämätön suhtautuminen lähetystyöhön. Katolinen kirkko ja lukuisat protestanttiset kirkot ja lahkot panostivat voimakkaasti toimintaan Palestiinassa ja keräsivät koko ajan käännynnäisiä ortodoksien joukosta. Tämä sai pappismunkki Viktorin peräänkuuluttamaan ortodoksien yhteistyötä.

Kolmen Jerusalemin-vuoden jälkeen Viktor nimitettiin Arkangelin seurakuntakoulun apulaisjohtajaksi. Hän ei kuitenkaan tuntenut kutsumusta opetustyöhön ja liittyi pian omasta toivomuksestaan Aleksanteri Nevskin lavran veljestöön Pietarissa. Kahdeksan vuoden ajan hän johti arkkimandriitan arvoon korotettuna Zelenetsin luostaria noin 50 kilometrin päässä Novaja Ladogasta, kunnes hänet Venäjän vallankumouksen jälkeen nimitettiin Aleksanteri Nevskin lavran varajohtajaksi.

Vuonna 1920 Viktor vihittiin apulaispiispaksi Vjatkan hiippakuntaan. Jo samana vuonna hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Hänen luja uskonsa ja pyhä elämänsä tekivät vaikutuksen muutamiin valtionkoneiston virkamiehiin. Eräs lääninoikeuden sihteeri Aleksander Jeltšugin vaikuttui hänen käytöksestään viranomaisten edessä niin, että vieraili hänen luonaan vankilassa aina kun se vain oli mahdollista. Kun piispa Viktor viiden kuukauden kuluttua vapautettiin, Aleksander haki hänet vankilasta ja saattoi kotiin. Hän jatkoi vierailujaan piispa Viktorin luona ja välitti hänelle tietoja vainotoimista, joita valtionkoneistossa valmisteltiin kirkkoa vastaan. Aleksander palveli myös piispa Viktorin alidiakonina.

Vuonna 1921 Viktor nimitettiin Glazovin piispaksi ja määrättiin edelleen hoitamaan Vjatkan hiippakunnan apulaispiispan tehtäviä. Hän asui Vjatkassa Pyhän Trifonin luostarissa toimien samalla sen johtajana. Suoralla, rauhallisella ja iloisella luonteellaan hän voitti uskovien sydämet puolelleen. Ihmiset ympäröivät hänet aina jumalanpalveluksen jälkeen ja saattoivat luostarikeljalle. Matkalla hän vastaili rauhallisesti heidän kysymyksiinsä ja säilytti kaikissa tilanteissa hyväntahtoisen ja rakkaudellisen hengen.

Vuonna 1922 kommunistien tukema uudistusmielinen liike “elävä kirkko” yritti levittää vaikutustaan Vjatkaan. Hiippakunnan piispan Paavalin siunauksella Viktor kirjoitti uskoville osoitetun kirjeen, jossa hän totesi “elävän kirkon” kannattajien olevan oikeasta ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita pettureita, joiden määräyksillä ei ollut kanonista voimaa. Samalla hän kuitenkin kehotti uskovia lojaalisuuteen neuvostovaltaa kohtaan.

Jo seuraavana päivänä kirjeen julkaisemisesta piispat Paavali ja Viktor pidätettiin. Piispa Viktorin nauttimasta kansansuosiosta johtuen hänet päätettiin viedä Moskovaan kuulusteltavaksi. Kun asia tuli uskovien tietoon, he kokoontuivat rautatieasemalle saattamaan piispaa ja tuomaan hänelle lahjoja ja elintarvikkeita. Paikalle lähetettiin miliisiosasto ylläpitämään järjestystä. Junan lähtiessä liikkeelle väkijoukko liikahti vaunua kohti, ja piispa Viktor siunasi laumaansa vaunun ikkunasta.

Kuulusteluissa piispa Viktor kieltäytyi tunnustamasta “elävää kirkkoa”. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen Tomskin alueelle Siperiaan ja määrättiin asumaan soiden ympäröimässä kyläpahasessa, jonne oli kulkuyhteys vain jokea pitkin. Sinne hänen luokseen matkusti hänen hengellinen lapsensa nunna Maria, joka auttoi häntä karkotusvuosina ja seurasi häntä myöhemminkin.

Karkotusajan päätyttyä vuonna 1926 piispat Paavali ja Viktor palasivat Vjatkaan. Heidän poissa ollessaan hiippakunta oli vajonnut surkeaan tilaan. Eräs apulaispiispoista oli siirtynyt uudistusmielisen kirkon leiriin ja vetänyt mukaansa paljon papistoa. Tunnustajapiispat aloittivat heti määrätietoisen valistustyön, joka sai aikaan suoranaisen joukkopaluun virallisen ortodoksisen kirkon helmaan. Heidän toimintaansa ei kuitenkaan siedetty pitkään. Jo kahden kuukauden kuluttua heidät pidätettiin ja vietiin turvallisuuspoliisin vankilaan Moskovaan. Heidät tuomittiin kolmen vuoden karkotukseen. Paikan he saivat valita suhteellisen vapaasti, mutta asumisoikeus suurissa kaupungeissa, muun muassa Vjatkassa, evättiin. Piispa Viktor asettui Glazovin kaupunkiin mahdollisimman lähelle omaa laumaansa. Patriarkan viranhoitajan sijainen metropoliitta Sergei (Stragorodski) nimitti hänet paikallisen Iževin hiippakunnan piispaksi ja siunasi johtamaan väliaikaisesti myös Vjatkan hiippakuntaa.

Heinäkuussa 1927 metropoliitta Sergei julkaisi viranomaisten painostuksesta julkilausuman kirkon lojaalisuudesta neuvostovallalle. Se sai ristiriitaisen vastaanoton ja repi kirkon rivejä, mihin valtiovalta luonnollisesti oli pyrkinytkin. Viktor kuului niihin piispoihin, jotka eivät hyväksyneet julkilausumaa. Helmikuussa 1928 hän kirjoitti Lähetyskirjeen paimenille, jossa hän suorin sanoin puolusti kirkon sisäistä riippumattomuutta valtiovallasta. Hän nosti esikuviksi Iivana Julman hirmuvaltaa vastustaneen pyhän metropoliitta Filipin (9.1.) sekä Johannes Kastajan.

Kuukauden kuluttua piispa Viktor pidätettiin. Häntä syytettiin kirjoittamiensa neuvostovastaisten dokumenttien järjestelmällisestä levittämisestä. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille ja lähetettiin Solovetskiin.

Solovetskin keskitysleirillä piispa Viktor määrättiin köysitehtaan kirjanpitäjäksi. Yhdessä kolmen muun piispan ja muutamien pappien kanssa hän toimitti metsässä salaisia jumalanpalveluksia. Hänen lempeä ja ystävällinen luonteensa ja herkkä hymynsä säilyivät vankileirin oloissakin. “Jokaista ihmistä pitää lohduttaa jotenkin”, hän tapasi sanoa ja myös osasi lohduttaa kaikkia. Keväällä purjehduskauden alkaessa puolen vuoden tauon jälkeen hän sai paljon paketteja ja jakoi muutaman päivän aikana niiden sisällön melkein kokonaan toisille vangeille.

Piispa Viktor kärsi kolmen vuoden tuomionsa Solovetskissa, mutta sen päätyttyä häntä ei vapautettu. Sen sijaan hänet karkotettiin pieneen kylään Siperiaan Petšorajoen varrelle. Samassa kylässä eli karkotettuna useita pappeja ja uskovia maallikoita. Karkotettuja – varsinkin papistoa – vainottiin kiivaasti. Lopulta heidät vangittiin. Tutkinnassa kävi ilmi, että karkotetut olivat saaneet apua, niin elintarvikkeita, rahaa kuin muutakin tavaraa Arkangelista, josta muutamat heistä olivat kotoisin. Kun avun lähettäjäksi osoittautui Arkangelin piispa Apollos, viranomaiset vangitsivat hänetkin sekä muutaman hurskaan naisen, jotka olivat kuljettaneet paketteja Arkangelista karkotetuille. Karkotetut eivät olleet syyllistyneet muuhun kuin toistensa ja paikallisten talonpoikien avustamiseen. Viranomaiset kuitenkin totesivat, että he olivat vierailleet toistensa luona ja nostivat sillä perusteella syytteen neuvostovastaisesta toiminnasta.

Kuulustelut aloitettiin välittömästi. Piispa Viktoria vaadittiin allekirjoittamaan perättömiä todisteita toisista vangituista. Kahdeksan ensimmäisen kuulusteluvuorokauden aikana hänen ei annettu istuutua eikä nukkua. Kuulustelijat vaihtuivat ja hokivat vuorollaan yhtä ja samaa: “Allekirjoita, allekirjoita, allekirjoita!” Mutta pyhä piispa ei myöntänyt syyllisyyttään eikä antanut väärää todistusta toisista. Ensimmäisten kuulustelujen jälkeen hänet siirrettiin vankilaan Ust-Sysolskiin (nyk. Syktyvkar). Kuulustelujen aikana hän osoitti rohkeutta ja säilytti rauhallisen ja iloisen mielialan. Hän ei edes odottanut viranomaisilta armoa, vaan oli valmis kulkemaan edessään olevan ristin tien loppuun saakka. Vuonna 1933 hänet jälleen karkotettiin samalle seudulle Siperiaan kuin edellisellä kerralla, tosin entistä syrjäisempään Neritsan kylään. Siellä hän asui kyläneuvoston puheenjohtajan talossa, jossa kaikki mieltyivät häneen. Työkseen hän hakkasi halkoja. Kevättalvella päivien pidetessä hän vetäytyi usein syvälle metsään rukoilemaan.

Huhtikuun lopulla piispa Viktorille nousi kova kuume. Paikalle kutsuttu lääkäri-pappi totesi hänellä aivokalvontulehduksen. Muutaman päivän kuluttua tunnustajapiispa Viktor antoi henkensä Herran käsiin. Hän oli tuolloin 58-vuotias.

Vuonna 1997 piispa Viktorin pyhäinjäännökset löydettiin Neritsan kylän hautausmaalta. Ne siirrettiin Vjatkaan Pyhän Kolminaisuuden nunnaluostariin, jossa ne ovat edelleen. Pyhä Viktor kanonisoitiin vuonna 2000.