Seitsemän makkabilaismarttyyria, heidän äitinsä marttyyri Salomone ja opettajansa marttyyri Eleasar

Syyrian Seleukidi-sukuisen kuninkaan Antiokhos IV Epifaneksen hallituskaudella (175–164 eKr.) juutalaiset alistettiin julman sorron alle. Jerusalemin temppeli häpäistiin monin tavoin ja siellä alettiin toimittaa lainvastaisia uhreja. Hellenistinen Antiokhos yritti pakottaa Israelin lapset luopumaan isiltä perityistä tavoista ja omaksumaan pakanallisia käytänteitä. Siksi hän määräsi, että kaikkien täytyy syödä sianlihaa, mikä oli kielletty Mooseksen laissa. Juutalaisia, jotka nousivat vastarintaan Jumalan käskyjen rikkomista vastaan, alettiin sanoa makkabeiksi eli makkabilaisiksi.

Vallanpitäjät yrittivät pakottaa lainopettaja Eleasarin syömään avaten väkisin hänen suunsa, mutta vanhus sylki lihan inhoten suustaan. Hän ei kuunnellut niitä, jotka neuvoivat häntä teeskentelemään alistumista pelastaakseen henkensä, vaan sanoi: ”Ei käy laatuun, että minun ikäiseni mies alkaa teeskennellä. Jos suostun, niin monet nuoret luulevat yhdeksänkymmenvuotiaan Eleasarinkin kääntyneen pakanuuteen. Vain sen vuoksi, että minä teeskentelemällä hieman pidentäisin elämääni, he joutuisivat harhateille – ja minä saisin itselleni vain häpeän tahraaman vanhuuden. Ja vaikka tässä ja nyt välttäisinkin ihmisten päätettävissä olevan rangaistuksen, niin Kaikkivaltiaan käsistä en pääse elävänä enkä kuolleena.” Hän asteli itse kidutuspenkille ja osoitti siellä nuoren soturin urheutta, joka sai pyövelitkin ihailemaan häntä. Viimeisiksi sanoikseen hän lausui: ”Herralla on hallussaan pyhä tieto, ja hän kyllä tietää, että olisin voinut välttää kuoleman sen sijaan, että nyt olen ruoskittavana ja kärsin ruumiissani hirveitä tuskia. Mutta hän myös tietää, että Jumalaa pelkäävä sieluni ottaa iloiten vastaan tämän kärsimyksen.”

Seitsemän veljestä, joille Eleasar oli opettanut juutalaisten perimätietoa, pidätettiin ja tuotiin kuninkaan eteen yhdessä äitinsä Salomonen kanssa. Heille oli tärkeää vain se, ettei heidän pyhää seitsenlukuaan revittäisi hajalle jonkun heistä langetessa petturuuteen. He rohkaisivat toisiaan tunnustuksessaan tähän tapaan: ”Jos me emme kuole nyt niin myöhemmin kuitenkin kuolemme. Nyt tämä pakko on meille mahdollisuus kuolla kunniassa.” Hallitsija levitytti kidutusvälineet heidän eteensä ja yritti suostutella heitä, mutta he vastasivat esikoisen suulla: ”Mieluummin me kuolemme kuin rikomme isiemme lakeja.”*
^{*) Makkabilaiskirjat eivät mainitse veljesten nimiä. Kristittyjen kreikankielisessä traditiossa nimistä on hieman erilaisia muotoja, joista osa on heprealaisten nimien kreikkalaistettuja muotoja, jotkut vaikuttavat yrityksiltä tavoitella heprealaisia muotoja ja osa on täysin ei-heprealaisia: Abim (Abimos), Antonios, Guria (Gurias), Eleasar, Eusebonas, Akhim (Alimos) ja Markellos.}

Antiokhos raivostui ja määräsi, että julkean nuorukaisen kieli leikataan, päänahka revitään irti ja jäsenet silvotaan. Kidutusten keskellä nuori mies julisti: ”Katkokaa jäseneni, polttakaa lihani ja vääntäkää niveleni sijoiltaan! Kaikissa näissä kidutuksissa minä osoitan teille, että heprealaiset jos ketkään ovat voittamattomia puolustaessaan hyvettä.” Hän todisti uskostaan vähääkään valittamatta, kun taas hänen äitinsä ja veljensä rukoilivat Jumalaa, että Hän antaisi heille armon kuolla yhtä urheasti kuin hän.

Sitten toiseksi vanhinta veljeä alettiin kiduttaa. Hänen lihaansa revittiin irti ja hänet kiinnitettiin katapulttiin. Valmiina antamaan sielunsa Herralle hän huusi hepreaksi: ”Tämän elämän sinä meiltä riistät, mutta koko maailman kuningas herättää meidät uuteen, ikuiseen elämään, koska me kuolemme hänen lakiensa tähden.” Kolmas veli ojensi rohkeasti kätensä revittäväksi irti nivelistä varmana siitä, että Jumala antaisi ne hänelle takaisin tulevassa elämässä. Hän heitti henkensä kidutuspyörässä. Neljäs halusi näyttää Antiokhokselle olevansa veljiensä vertainen rohkeudessa ja pyysi tyrannia valitsemaan julmimmat kidutukset. Ennen kuin hänen kielensä revittiin irti, hän sanoi: ”Voit irrottaa ääneni lähteen; Jumala kuulee mykkiäkin. Jumalan tähden me annamme ilomielin jäsenemme silvottaviksi.” Viidennellä veljellä oli kiire saada oma voittopalkintonsa, joten hän meni vapaaehtoisesti kidutettavaksi. Kuudes sai kärsiä kidutuspyörässä, ja kun hänen kylkensä lävistettiin, hän huusi: ”Miten pyhä ja arvokas kilvoitus! Suuri veljesjoukkomme on uskomme tähden kutsuttu tuskien kilpakentälle, eikä meitä ole voitettu. Hurskas tieto on voittamaton, tyranni!”

Näin urheat kilvoittelijat uhrasivat elämänsä yksi toisensa jälkeen. He osoittivat, että uskon valaisema mieli ei ainoastaan pysty voittamaan sielun himoja vaan myös saavuttamaan loisteliaan voiton kuoleman kärsimyksistä, koska usko antaa lupauksen ikuisesta elämästä ja kuolemattomuudesta.

Veljesten äiti Salomone oli katsomassa poikiensa kidutuksia. Hän ei kuitenkaan antautunut murheen valtaan vaan rohkaisi heitä kaikkia kestämään koettelemukset rohkeasti Herran nimessä ja ylösnousemuksen toivossa. Hän lausui hepreaksi: ”En tiedä, kuinka te ilmestyitte kohtuuni, enkä minä antanut teille henkeä ja elämää enkä koonnut niitä aineksia, joista kukin teistä on muodostunut. Ihmisen muovaa maailman Luoja, hän, joka suunnittelee ja muovaa kaiken muunkin. Armossaan hän myös antaa teille takaisin hengen ja elämän, koska te nyt luovutte niistä hänen lakinsa tähden.”

Viimeiseksi jäljellä oli nuorin poika. Tyranni lupasi hänelle rikkauksia ja korkeita virkoja, jos hän luopuisi uskostaan. Hän yritti myös saada äitiä avukseen säästääkseen pojan hengen. Salomone päinvastoin kehotti poikaa kärsimään kidutukset, jotta he kaikki saisivat olla yhdessä Jumalan valtakunnassa. Poika alkoi kirota tyrannia ja julisti, että tämä saisi pian kärsiä oikeudenmukaisen rangaistuksen. Hän rukoili, että veljesten uhri lepyttäisi Jumalan vihan, joka kohdistui sorrettuun kansaan. Antiokhos tunsi itsensä loukatuksi ja alkoi raivota nuorta poikaa vastaan vielä julmemmin kuin muita veljiä. Niin viimeinenkin veljessarjasta luovutti sielunsa kunniakkaasti Jumalan käsiin. Hänen jälkeensä myös Salomone uhrattiin polttouhrina ja hän liittyi poikiensa seuraan pyhien marttyyrien kuoroon.
Vaikka pyhien makkabilaisten todistus tapahtui ennen Kristuksen lihaksitulemista, nämä marttyyrit ovat yhtä arvokkaita kuin Herran tulemisen jälkeen kärsineet, sillä Kristus eli jo heissä heidän ylösnousemuksen toivonsa kautta. Makkabilaismarttyyrien kuolemasta kerrotaan Toisen makkabilaiskirjan 6. ja 7. luvussa sekä Neljännessä makkabilaiskirjassa, jota ei lueta varsinaisten pyhien kirjoitusten joukkoon. Makkabilaismarttyyreita on kunnioitettu ortodoksisessa kirkossa erityisesti Antiokian alueella, jonne heidän reliikkejään oli siirretty jo varhain. Johannes Krysostomos piti useita ylistyspuheita heidän kunniakseen. Makkabilaiskirjojen marttyyrikertomuksesta tuli malli, jota sovellettiin kristittyjen marttyyrikertomuksia kirjoitettaessa. Juutalaisuudessa makkabit ovat yhä kansallisen selviytymistaistelun keskeinen symboli.