Pyhittäjät Vasilisk Siperialainen ja Zosima Verhovski

Pyhittäjä Vasilisk, maallikkonimeltään Vasili, syntyi 1700-luvun alkupuolella Tverin läänissä ja sai kotonaan talonpoikaisperheessä ankaran uskonnollisen kasvatuksen. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta passiinsa merkityn rajoituksen takia häntä ei uskallettu ottaa yhteenkään luostariin. Lopulta hän sai eräältä igumenilta siunauksen erakkoelämään. Aluksi hän kilvoitteli yhdessä kahden erakon kanssa tšuvassien asuttamalla seudulla Volgan mutkan länsipuolella. Vanhusten kuoltua hän jatkoi kilvoittelua yksinään. Tšuvassit oppivat rakastamaan häntä ja toivat hänelle kaiken, mitä hän tarvitsi. Tuomisensa he asettivat hänen keljansa kynnykselle, jotta eivät häiritsisi hänen rauhaansa.

Pyrkien rukoilemaan lakkaamatta Vasili kuritti ruumistaan, joka häiritsi hänen rukouskilvoitustaan. Hän karttoi paljoa syömistä, makeaa ruokaa, ylenpalttista juomista ja varsinkin unta. Juhlien edellä hän yritti olla kokonaan nukkumatta. Jos uni kuitenkin sai hänet valtaansa varsinkin pitkinä talviöinä, hän alkoi tehdä maahankumarruksia, meni ulos pakkaseen tai kantoi polttopuita. Luokseen tulevat vaeltajat ja munkit hän otti ystävällisesti vastaan, mutta ei suostunut ottamaan ketään kilvoittelemaan kanssaan vaan sanoi olevansa syntinen ihminen ja tehneensä lupauksen elää yksinäisyydessä. Jos pyytäjä ei hellittänyt vaan tahtoi jäädä hänen luokseen, hän sanoi nöyrästi: ”Jos sinä, veli, tahdot elää kaltaisenani erakkona, niin tässä on sinulle kelja. Minä siirryn muualle ja rakennan Jumalan avulla itselleni uuden.” Tällaisen vastauksen saatuaan pyytäjä jätti hänet rauhaan.

Kun Vasili kuuli, että Brjanskin metsissä elää oppilaineen viisas ja nöyrä pappismunkki Adrian, hänessä syttyi halu päästä kilvoittelemaan kuuliaisuudessa tämän alaisuuteen. Tavattuaan Adrianin hän vakuuttui heti kaiken kuulemansa todenperäisyydestä ja antautui elämään kuuliaisena tämän ohjauksessa. Pian vanhus vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Vasilisk. Samalla Vasilisk teki lupauksen kilvoitella koko elämänsä erakkona yksinäisyydessä. Adrian ei kuitenkaan vielä päästänyt häntä luotaan, ja Vasilisk jäi napisematta odottamaan Jumalan tahdon toteutumista.

Noin vuonna 1790 Adrian nimitettiin Konevitsan luostarin johtajaksi ja rakentajaksi. Hän suostutteli Vasiliskin tulemaan kanssaan Konevitsaan. Tietäen Vasiliskin rakkauden erakkoelämään Adrian lupasi rakennuttaa hänelle erillisen keljan luostarin ulkopuolelle. Halu pysyä kuuliaisena hengelliselle isälle sai Vasiliskin suostumaan muuttoon.

Konevitsassa Vasiliskin seuraan liittyi munkki Zosima (Zaharia Verhovski), joka oli syntynyt Smolenskin läänissä maaherran poikana vuonna 1767. Noin 19-vuotiaana hän jätti maailman ja tuli ensin vanhus Adrianin ja sitten Vasiliskin oppilaaksi. Konevitsassa Vasilisk ja Zosima kilvoittelivat Jeesuksen rukousta harjoittaen autiolla Käärmevuorella. Talvisin he punoivat koreja ja virsuja ja kesäisin keräsivät marjoja ja sieniä. Lauantaisin vigiliaan tullessaan he toivat työnsä tulokset luostariin, osallistuivat sunnuntaina liturgiaan ja palasivat aterian jälkeen erakkomajoilleen jatkamaan kilvoitustaan.

Zosima alkoi pian napista Vasiliskille, ettei erakkojen pitänyt rasittaa itseään keräämällä marjoja vaan heidän tulisi rukoilla enemmän. Vanhus ojensi häntä sanoen, ettei hänen pidä ylimielisesti luottaa vain omiin rukouksiinsa vaan myös munkkiveljien rukouksiin, kun he kiitollisina nauttivat heidän tuomiaan metsän antimia. Lopulta Zosima nöyrtyi ja pyysi anteeksi, jolloin rauha ja rakkaus vanhusta kohtaan palasivat heti hänen sydämeensä.

Konevitsan veljetkin mieltyivät pian Vasiliskiin ja alkoivat käydä hänen luonaan keskustelemassa sielunsa tilasta. Samoin tekivät luostarissa vierailevat pyhiinvaeltajat. Vasilisk piti itseään ansiottomana hänelle osoitettuun rakkauteen. Hän pyysi usein Adriania päästämään hänet ja Zosiman jonnekin tuntemattomalle seudulle, mielellään Athokselle tai Moldaviaan, mutta Adrian ei antanut tähän siunausta, ja kuuliaisuudesta häntä kohtaan Vasilisk jäi Konevitsaan.

Kymmenen vuoden kuluttua Adrian lähti Konevitsasta ja siirtyi Moskovaan Simonovin luostariin vihkiytyäkseen siellä suureen skeemaan. Hyvästellessään oppilaansa hän antoi heille siunauksen mennä Siperiaan, mutta Vasilisk ja Zosima halusivat itse lähteä Athokselle. Yritettyään kolme kertaa tuloksetta päästä lähtemään he ymmärsivät, ettei Jumala tahtonut heidän siirtyvän Athokselle, ja suuntasivat kohti Siperiaa. Tobolskin piispa Varlaam otti heidät ystävällisesti vastaan. Ensimmäisen talven he asuivat maakuopassa, jonne eräs talonpoika toi heille ruokaa. Kevättalvella talonpojan lakattua käymästä he melkein kuolivat nälkään ja jaksoivat vain vaivoin kävellä 40 kilometrin matkan lähimpään kylään. Sitten he rakensivat metsään noin 50 kilometrin päähän Kuznetskista kummallekin oman keljan ja kilvoittelivat siellä täydessä yksinäisyydessä. Usein he eivät nähneet toisiaan moneen päivään. Elantonsa he hankkivat myymällä tekemiään saviastioita ja keräämällä metsän antimia. Pappi kävi kerran vuodessa tuomassa heille pyhän ehtoollisen. Näin he kilvoittelivat 24 vuotta kohottaen mielensä Jumalan puoleen ja kannustaen toisiaan lakkaamattomaan rukoukseen. Ajoittain heidän sydämensä täytti sanoinkuvaamattoman suloinen rakkaus Jumalaan, niin että he unohtivat kaiken maallisen ja uppoutuivat taivaallisten asioiden katseluun.

Lopulta Herra osoitti erakoille uuden tehtävän. Kuznetskin kaupungissa asuva porvarisnainen Anisia Kotohova kaipasi luostarielämää. Koska lähiseudulla ei kuitenkaan ollut luostareita, hän asettui erakkojen siunauksella kylään Tomajoen varrelle, jonne pian syntyi pieni yhteisö. Vasilisk toimi sisarten hengellisenä isänä Zosiman avustaessa häntä. Koska sisarten oli vaikea elää kylässä maallikoiden keskellä, Vasilisk ryhtyi etsimään heille sopivaa tyhjäksi jäänyttä luostaria. Piispan siunauksella he saivatkin käyttöönsä Turinskin kaupungin vanhan munkkiluostarin, ja Zosima matkusti Vasiliskin siunauksella Pietariin anomaan pyhältä synodilta luostarin muuttamista naisyhteisöksi. Sana erakkojen kilvoituksista oli kantautunut Pietariin, ja Vasiliskin tuohelle kirjoittama anomuskirje otettiin suopeasti vastaan.

Sisaret muuttivat Turinskin Pyhän Nikolaoksen luostariin. Sen johtajana toimi Zosima, ja vanhus Vasiliski asui erillisessä keljassa seitsemän kilometrin päässä luostarista.

Pian Paholainen kylvi valevehnää uuteen yhteisöön saaden aikaan erimielisyyksiä. Ulkopuoliset panettelivat Zosimaa ja syyttivät häntä yhteisön varojen väärinkäytöstä ja sisarten ahdistelusta. Lopulta Zosiman oli pakko jättää luostari. Hänen tilalleen tuli vanhus Vasilisk, joka jo tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa. Hän nukkui kuolonuneen luostarissa 29. joulukuuta 1824 lausuen Jeesuksen rukousta viimeiseen hengenvetoonsa asti oikean käden sormet ristinmerkkiin puristettuina.

Vasiliskin kuoleman jälkeen Zosima olisi tahtonut vetäytyä takaisin erakkoelämään, mutta luostarista oli lähtenyt parikymmentä hänelle uskollista sisarta, joilla ei ollut paikkaa minne mennä. Zosima muutti heidän kanssaan Moskovan alueelle, missä rikas leski antoi heidän käyttöönsä osan maatilastaan. Näin sai alkunsa Pyhän Kolminaisuuden yhteisö, joka tuli sittemmin tunnetuksi Zosiman luostarina (Zosimova Pustyn). Kolme vuotta Zosima teki väsymättä työtä yhteisön hyväksi. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän, erakkovanhus, touhuaa erilaisten asioiden parissa eikä harjoita vaikenemista, hän vastasi: ”Kaikella on aikansa. Parempi minun on kulkea maailmalla kuin Jumalalle omistautuneiden tyttösten.” Saatuaan luostarin sisäisen ja ulkoisen elämän järjestykseen hän alkoi taas viettää viisi päivää viikossa metsäkeljassa ja tuli luostariin vain lauantaiksi ja sunnuntaiksi. Vähän ennen kuolemaansa hän halusi lähteä jalkaisin pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin luvaten palata vuoden kuluttua. Sisarten lohduton suru sai hänet epäröimään ja kysymään neuvoa kokeneelta ohjaajavanhukselta. Tämä vastasi hänelle: ”Jumalan tähden, älä jätä sinulle uskottuja sieluja vaan palaa takaisin.” Ja nöyrästi Zosima palasi luostariin.

Vanhus Zosima nukkui kuolonuneen 67 vuoden ikäisenä 24. lokakuuta 1833. Tuntia ennen kuolemaansa hän sanoi: ”Kuolen toivossa.” Zosiman muistoa vietetään erikseen hänen kuolinpäivänään, mutta tässä näiden yhdessä kilvoitelleiden erakkojen elämäkerrat on liitetty yhteen.

F. M. Dostojevski oli 1850-luvulla karkotettuna Siperiassa samoilla seuduilla, jossa erakot Vasilisk ja Zosima olivat kilvoitelleet 30–40 vuotta aiemmin. Kirjallisuudentutkijat ovatkin arvelleet, että he olisivat olleet pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen lisäksi esikuvina Dostojevskin Karamazovin veljesten ohjaajavanhus Zosimalle.