Pyhittäjät Markus Haudankaivaja, Johannes ja Feofil Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Markus kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Kuuliaisuustehtävänään hän kaivoi omin käsin luoliin hautakomeroita veljestön hautaamista varten. Yksinkertaisessa työssään kilvoitellen hän kaikessa hiljaisuudessa kohosi hengelliseen täydellisyyteen. Hän työskenteli huomaamattomasti ja valvoi yötä päivää sekä nöyryytti ruumistaan paastoamalla ja kantamalla raskaita kahleita. Kuolettaakseen ruumistaan hän pidättyi jopa veden juomisesta. Tuntiessaan janoa hän joi vain sen verran vettä kuin hänen aina mukana kantamaansa vaskiseen ristiin mahtui. Markuksen hellittämätön kilvoittelu oli Jumalalle mieluista. Hän sai Herralta sellaisen ihmeiden tekemisen lahjan, että jopa kuolleet kuuntelivat hänen ääntään.

Kerran hautaa kaivaessaan Markus uupui niin, että jätti haudan liian ahtaaksi. Samana päivänä kuoli eräs munkki, eikä häntä varten löytynyt kunnollista hautaa. Tuolloin oli tapana haudata vainajat heti kuolinpäivänä. Veljet asettivat vainajan kapeaan hautaan, mutta eivät ylettyneet oikaisemaan hänen vaatteitaan eivätkä edes valelemaan öljyä hänen päälleen. He valittivat asiasta Markukselle, joka vastasi heille nöyrästi kumartaen: ”Antakaa minulle anteeksi, pyhät isät, en uupumukseltani saanut hautaa valmiiksi.” Mutta veljet vain moittivat häntä yhä enemmän. Silloin Markus kääntyi vainajan puoleen sanoen: ”Veli, paikka on ahdas, ota itse öljyä ja vuodata se päällesi.” Vainaja kohottautui, ojensi kätensä ja vuodatti öljyn ristinmuotoisesti rinnalleen ja kasvoilleen. Sitten hän asettui paikalleen ja nukkui pois. Pelko ja vavistus valtasi kaikki tämän ihmeen nähneet.

Toinen munkki kuoli sairastettuaan pitkään. Hänen munkkiveljensä pyyhki vainajan ruumiin sienellä ja tuli katsomaan hautapaikkaa, mutta Markus vastasi hänelle: ”Mene ja sano veljelle: odota huomiseen, kunnes hauta saadaan valmiiksi, sitten siirryt tästä elämästä lepoon.” Hautaa katsomaan tullut veli vastusteli ja sanoi jo pesseensä vainajan kuolleen ruumiin. Mutta Markus sanoi hänelle: ”Näethän, ettei paikka ole valmis. Mene vain ja sano kuolleelle: ’Syntinen Markus sanoo sinulle: elä vielä tämä päivä, huomenna saat siirtyä kaipaamasi Kristuksen, meidän Herramme luo. Kun saan paikan valmiiksi, lähetän hakemaan sinua.’” Munkki totteli Markusta ja palasi luostariin, jossa veljet olivat jo toimittamassa ruumiinsiunausta. Hän asettui kaikkien eteen ja sanoi vainajalle: ”Markus sanoo sinulle, että paikkasi ei vielä ole valmis, odota aamuun asti.” Kaikki hämmästyivät näitä sanoja, mutta vielä suurempi oli hämmästys, kun vainajan sielu palasi ruumiiseen. Hän avasi silmänsä ja valvoi koko yön, mutta ei puhunut mitään. Aamulla munkkiveli meni taas Markuksen luo, joka sanoi: ”Mene ja sano henkiin vironneelle: ’Markus sanoo sinulle: jätä tämä ajallinen elämä ja siirry iankaikkiseen, hautapaikkasi on valmis. Anna henkesi Jumalalle, ruumiisi saa leposijan luolasta pyhien isien kanssa’.” Kun veli vei Markuksen terveiset henkiin vironneelle munkille, tämä sulki heti silmänsä antaen henkensä Jumalalle.

Luolaluostarissa eli kaksi hengellistä veljeä, jotka olivat nuoresta pitäen kilvoitelleet yhdessä. Heidän pyynnöstään Markus valmisti heille yhteisen haudan. Pitkän ajan kuluttua heistä vanhempi Feofil meni luostarin ulkopuolelle toimittamaan jotakin tehtävää. Sillä välin nuorempi veli Johannes päätti Jumalalle otollisen elämänsä ja nukkui pois. Hänet haudattiin valmistettuun paikkaan. Muutaman päivän kuluttua Feofil palasi luostariin ja suri kovasti kuullessaan Johanneksen kuolemasta. Tullessaan katsomaan hautaa ja nähdessään, että nuorempi Johannes oli haudattu ensimmäiselle sijalle heidän yhteiseen hautaansa, hän vihastui Markukselle ja valitti tyytymättömänä: ”Miksi panit hänet tähän? Minä olen vanhempi ja sinä panit hänet minun paikalleni.” Markus kumarsi ja pyysi nöyrästi anteeksi. Sitten hän sanoi vainajalle: ”Veli, nouse ja luovuta paikka vielä elossa olevalle ja asetu itse toiselle, vähempiarvoiselle paikalle.” Samassa kuollut nousi ja vaihtoi paikkaa. Kauhu valtasi kaikki paikalla olleet. Feofil lankesi vavisten pyhittäjä Markuksen jalkoihin ja sanoi: ”Isä, tein syntiä, kun häiritsin veljeäni. Pyydän sinua: käske hänen siirtyä takaisin entiselle paikalleen.” Mutta autuas Markus vastasi nöyrästi: ”Herra on itse lopettanut vihan väliltämme. Hän teki ihmeen, ettet vihoissasi kantaisi minulle kaunaa ikuisesti. Eloton ruumis osoitti todellista rakkautta sinua kohtaan luovuttamalla sinulle vanhempana kuuluvan paikan. Haluaisin, että sinä nyt heti ottaisit tuon paikan ja asettuisit siihen, mutta koska et vielä ole valmis kuolemaan, niin mene huolehtimaan sielustasi. Muutaman päivän kuluttua sinut tuodaan tänne. Kuolleiden herättäminen on Jumalan asia; minä taas olen syntinen ihminen. Koska vain kaikkivoiva Jumala pystyy herättämään kuolleen, en voi itse käskeä häntä nousemaan ja asettumaan taas toiselle paikalle. Käske sinä nyt häntä, ehkä hän kuulee sinua kuten äsken?”

Tämän kuullessaan Feofil kauhistui ja arveli kaatuvansa heti kuolleena maahan. Keljaansa päästyään hän antautui lakkaamattomaan itkemiskilvoitukseen. Hän jakoi viimeistä paitaa myöten pois kaiken, minkä omisti, jättäen itselleen vain päällysviitan ja mantian ja odotti joka päivä kuolemaa. Joka aamu hän sanoi itselleen: ”En tiedä, elänkö iltaan asti.” Ja yön koittaessa hän huokaisi itkien: ”Mitä teen? Elänköhän enää aamunkoittoon asti?” Kyyneleitä vuodattaen hän anoi Herraa antamaan hänelle katumusaikaa. Hän paastosi, itki ja rukoili lakkaamatta. Näin kilvoitellen hän kuihdutti ruumiinsa muutamassa vuodessa niin, että kaikki hänen luunsa ja nivelensä olisi voinut laskea. Kaikki lohdutusyritykset saivat hänet vain itkemään entistä katkerammin. Lopulta lakkaamaton itkeminen vei häneltä näön.

Kun pyhittäjä Markus sai Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän kutsui Feofilin luokseen ja sanoi hänelle: ”Veli Feofil, anna anteeksi, että murehdutin sinut moneksi vuodeksi, ja rukoile puolestani, sillä lähden jo tästä maailmasta. Jos saan uskalluksen Korkeimman edessä, rukoilen puolestasi, että Herra antaisi meidän tavata siellä ja olla yhdessä isiemme Antonin ja Feodosin kanssa.” Feofil vastasi hänelle itkien: ”Isä Markus, miksi jätät minut? Joko ota minut mukaasi tai anna minun saada näköni.” ”Älä sure, veli”, Markus vastasi. ”Olet menettänyt ruumiillisen näkösi Jumalan tähden mutta olet saanut tilalle hengellisen näkökyvyn ja ymmärryksen. Olen syyllinen sokeuteesi, kun ennustin sinulle pikaista kuolemaa. Halusin kuitenkin hyödyttää sieluasi ja muuttaa ylimielisyytesi nöyryydeksi, sillä särkynyttä sydäntä ei Jumala hylkää.” (Ps. 51:19) Feofil vastasi hänelle: ”Tiedän, isäni, että minun olisi syntieni tähden pitänyt kaatua kuolleena eteesi silloin luolassa, kun herätit kuolleen veljeni. Mutta Herra säästi minua sinun rukoustesi tähden ja antoi minun elää, sillä Hän odotti katumustani. Nyt pyydän sinulta tätä: ota minut kanssasi Herran luo tai palauta näkö silmiini.” Pyhittäjä Markus vastusteli sanoen: ”Ei sinun tarvitse nähdä tätä lyhytaikaista valoa. Pyydä ennemmin Herraa, että Hän tekisi sinut otolliseksi näkemään kirkkautensa. Äläkä toivo kuolemaa; se tulee kyllä, vaikka et haluaisikaan. Tässä on sinulle ennusmerkki: kolme päivää ennen kuolemaa saat näkösi. Sitten siirryt Herran luo ja näet siellä loppumattoman valon ja sanoinkuvaamattoman kunnian.” Tämän sanottuaan pyhittäjä Markus nukkui kuolonuneen, ja hänen ruumiinsa asetettiin luolaan hänen itse kaivamaansa hautapaikkaan.

Surren eroa hengellisestä isästään ja opettajastaan Feofil itki entistä enemmän. Kyyneleet valuivat virtanaan hänen silmistään. Ryhtyessään rukoilemaan hän asetti eteensä astian ja itki lohduttomasti ajatellessaan lähtöään tästä katoavasta maailmasta. Muutaman vuoden kuluttua astia täyttyi kyynelistä. Tuntien loppunsa lähenevän hän rukoili, että hänen kyyneleensä olisivat olleet Herralle mieluisat. Äkkiä Herran enkeli seisoi hänen edessään ja sanoi: ”Rukoilet hyvin, mutta miksi kerskut turhista kyynelistäsi keräten niitä astiaan?” Samalla enkeli otti toisen paljon suuremman astian, joka oli tulvillaan suitsuketta tai ikään kuin tuoksuvaa mirhaa ja sanoi: ”Nämä ovat myös rukouksessa vuodattamiasi kyyneliä, jotka pyyhit kädelläsi tai vaatteesi liepeillä tai jotka putoilivat maahan silmistäsi. Luojan käskystä olen kerännyt ne kaikki tähän astiaan. Nyt olen tullut ilmoittamaan sinulle ilon: saat siirtyä Hänen luokseen, joka on sanonut: ’Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.’” (Matt. 5:4)

Tämän sanottuaan enkeli asetti astian Feofilin eteen ja katosi näkyvistä. Feofil kutsui heti igumenin ja kertoi enkelin ilmestymisestä. Hän näytti igumenille molemmat astiat, joista toinen oli täynnä kyyneliä ja toinen tuoksuaineita pyytäen häntä vuodattamaan ne molemmat hautajaisissa ruumiinsa päälle.

Kolmen päivän kuluttua Feofil siirtyi rauhassa Herran luo. Hänen kunniakas ruumiinsa asetettiin luolaan samaan hautapaikkaan hänelle rakkaan veli Johanneksen kanssa lähelle pyhittäjä Markus Haudankaivajaa. Kaikki kolme kilvoittelijaa lepäävät läheisessä pyhittäjä Antonin luolassa. Kun Feofilin ruumis voideltiin enkelin tuomilla tuoksuaineilla, koko luola tuli täyteen hyvää tuoksua. Sitten hänen päälleen tyhjennettiin kyyneliä sisältävä astia, jotta ”kyynelin kylvänyt saisi riemuiten korjata työnsä hedelmät” (Vrt. Ps. 126:5–6). Venäjän kirkko on muinaisista ajoista lähtien viettänyt näiden kolmen pyhän kilvoittelijan muistoa.