Pyhittäjämarttyyri Anastasios Persialainen

Kristuksen marttyyri Anastasios oli persialainen ja alkuperäiseltä nimeltään Magundat. Hänen isänsä oli kuuluisa Vav-niminen maagi. Nuorukaisena hän liittyi Persian armeijaan ja lähti kuningas Khosroes II:n johtamalle sotaretkelle länteen. He valloittivat Palestiinan, ryöstivät Jerusalemin ja veivät Vapahtajan eläväksitekevän ristin kaupungista vuonna 614. Matkan aikana Magundat pani merkille pyhän ristin kautta tapahtuvia selittämättömiä ihmeitä.

Magundatin sydämessä syttyi se tuli, jonka Kristus on heittänyt maan päälle. Magundat alkoi kysellä kristityiltä heidän uskostaan, ja nämä selittivät hänelle Jeesuksen Kristuksen mysteeriä: kuinka hän tuli ihmiseksi ja kuoli ristillä ihmisten pelastuksen tähden. Kristuksen rakkaus valtasi Magundatin koko olemuksen. Hän antoi pois kaiken omaisuutensa, jätti vanhempansa ja isänmaansa ja lähti vaeltamaan luottaen Jumalan johdatukseen.

Magundat asettui Syyrian Mabbugissa (Hierapolis) erään kristityn persialaisen kultasepän luokse ja ilmoitti haluavansa kasteen niin pian kuin mahdollista. Kultaseppä epäröi, koska pelkäsi maanmiehiään. Magundat meni yksin kirkkoon rukoilemaan. Ihaillessaan seinille maalattuja pyhien marttyyrien kuvia hänessä syttyi kiihkeä kaipaus päästä osalliseksi samasta täydellisyydestä. Sen hän tiesi saavuttavansa uhraamalla oman verensä. Hän lähti nopeasti kohti Jerusalemia. Siellä hän selitti tilanteensa eräälle kristitylle, joka vei hänet Ylösnousemuksen kirkossa (Pyhän haudan kirkossa) palvelleen Elias-nimisen papin luokse. Lopulta itse patriarkka Modestos (16.12.) kastoi hänet, ja uuden elämänsä merkiksi hän sai uudeksi nimekseen Anastasios, ”ylösnousemus”.

Kasteen jälkeiset kahdeksan päivää Anastasios eli pappi Eliaksen kotona. Sen jälkeen hän ilmaisi tahtovansa lähteä luostariin. Vajaan kilometrin päässä pyhän kaupungin muureilta oli Pyhän Anastasioksen luostari, jonka igumeni Justinos otti Anastasioksen noviisiksi ja uskoi hänet kokeneen vanhuksen ohjattavaksi. Anastasios opetteli kreikan kieltä ja edistyi nopeasti. Hän oppi psalmien kirjan kokonaan ulkoa. Kun hänet oli vihitty enkelielämään, hän kilvoitteli innokkaasti oman sielunsa puhdistumiseksi ja veljiensä hyväksi seitsemän vuoden ajan. Hän rakasti jumalanpalveluksia ja palveli kuuliaisesti kokkina ja puutarhurina.

Aina kuullessaan luettavan pyhien elämäkertoja ja marttyyrien kilvoituksia Anastasios rukoili salaa, että Jumala tekisi hänetkin voitonseppeleen arvoiseksi. Seitsemän vuotta luostarissa kilvoiteltuaan hän näki suurena lauantaina näyn, jossa hän nousi korkealle vuorelle; siellä hän kohtasi taivaallisen hahmon, joka tarjosi hänelle makeaa viiniä kultaisesta maljasta. Anastasios ymmärsi Herran kutsuvan häntä marttyyrikuolemaan.

Anastasios kiiruhti kirkkoon ja pyysi hengellisen isänsä esirukouksia ja sanoi elinpäiviensä olevan lopuillaan. Hän kertoi näystä ohjaajavanhukselleen, mutta ei puhunut mitään marttyyrikuolemasta, koska pelkäsi vanhuksen saattavan kieltää sen tavoittelun häneltä. Anastasios osallistui pääsiäisyön palveluksessa pyhiin salaisuuksiin ja kävi sen jälkeen trapesassa yhteisellä aterialla. Keljaansa päästyään hän ei kuitenkaan saanut unta, sillä ajatus marttyyrikuolemasta täytti hänen mielensä. Yön hiljaisuudessa Anastasios jätti luostarin ilman rahaa tai eväitä.

Käytyään Lyddassa suurmarttyyri Georgioksen haudalla Anastasios lähti Kesareaan, joka oli tuolloin persialaisten hallussa. Kierreltyään kirkoissa hän huomasi persialaisen velhon, joka harjoitti jonkinlaisia taikamenoja. Anastasios alkoi pelottomasti puhua hänen noitakeinojaan vastaan. Velho hämmästyi munkin pilkatessa häntä. Anastasios kertoi olleensa itsekin samanlaisten demonisten harhojen lumoama mutta löytäneensä todellisen valon. Anastasios puhui kristinuskon ylivertaisuudesta ja velho väitti vastaan.

Paikalle tuli persialaisia sotilaita, joista eräät tunnistivat Anastasioksen entiseksi aseveljekseen. He raivostuivat hänen puheistaan, kävivät hänen kimppuunsa ja veivät hänet vankilaan. Siellä Anastasios oli kolme päivää syömättä, koska ei halunnut koskea heidän ruokiinsa. Sitten hänet vietiin persialaisten päämiehen luokse. Anastasios ei kumartanut häntä persialaisen tavan mukaan vaan seisoi suorana ja puhui rohkeasti. Anastasios kertoi taustansa ja tunnusti kristillisen uskonsa välittämättä mitään hänen uhkailuistaan. Anastasios tuomittiin kovaan pakkotyöhön, kantamaan kiviä linnakkeen muurin rakennustöitä varten. Persialaiset sotilaat pitivät häntä mielenvikaisena luopiona ja kohtelivat häntä raa’asti. Anastasiosta lyötiin ja pilkattiin, häntä riepoteltiin parrasta ja vaatteista, mutta hän iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen häpeää (Hepr. 12:2).

Muutaman päivän kuluttua Anastasiosta kuulusteltiin vielä toisen kerran. Koska hän ei osoittanut taipumisen merkkejä, häntä pahoinpideltiin entistä kovemmin. Hänet hakattiin nuijilla, mutta hän kesti kaiken tyynesti. Kun hänet uhattiin lähettää kuninkaan eteen tuomittavaksi kuolemaan, hän vastasi: ”Ei siinä ole mitään pelottavaa. Kuningaskin on samalla tavalla kuolevainen kuin me.”

Yöt Anastasios virui vankilassa kahlehdittuna sekä kaulastaan että jalastaan yhteen erään rikollisen kanssa. Hän onnistui silti noudattamaan rukoussääntöään. Jotta ei olisi häirinnyt nukkuvaa toveriaan, hän rukoili vaikeassa asennossa toisen jalkansa varassa, pää alas taipuneena.

Vanginvartijana oli hyväntahtoinen juutalainen, joka ihmetteli kuinka Anastasioksen tyrmästä saattoi vielä raskaan työpäivän jälkeen kuulua hiljaista psalmiveisuuta läpi yön. Kun hän kurkisti tyrmään, hän näki siellä kirkkaita olentoja, joista yksi suitsutti Anastasiokselle. Juutalainen haki toverinsa ja pyysi heitä katsomaan tyrmään, mutta he eivät nähneet siellä mitään erikoista.

Kun luostarissa kuultiin tapahtumista, Anastasioksen ohjaajavanhus tunsi ylpeyttä oppilaansa puolesta ja iloitsi hänen rohkeasta kilvoituksestaan. Igumeni Justinos järjesti rukouspalveluksen, jossa rukoiltiin Anastasiokselle rohkeutta. Hän lähetti luostarista kaksi veljeä katsomaan, voisivatko he auttaa Anastasiosta jotenkin. Heillä oli mukanaan kirje, jossa Anastasiosta kehotettiin päättämään kilvoitus samalla rohkeudella jolla oli sen aloittanut. Myöhemmin kyseiset munkit kirjoittivat muistiin hänen kilvoituksensa.

Anastasiokselle tarjottiin vielä mahdollisuutta pysyä kristittynä ja munkkina sillä ehdolla, että hän kieltäisi Kristuksen kahden todistajan läsnä ollessa sanoillaan – sydämessään hän voisi uskoa mitä haluaisi. Anastasios hylkäsi tarjouksen oikopäätä, ja hänet päätettiin lähettää kuninkaan tuomittavaksi.

Ennen lähtöä kaupungin kristityt saivat luvan toimittaa ristin ylentämisen juhlavigilian vankilassa, jossa oli paljon kristittyjä. Yhteinen jumalanpalvelus koitui heille suureksi iloksi ja virvoitukseksi. Anastasiokselle saatiin vielä hankittua lupa osallistua liturgiaan kaupungin kirkossa seuraavana päivänä. Siellä uskovat ryntäsivät hänen siunattavakseen, suutelivat hänen haavojaan ja pyysivät hänen esirukouksiaan. Liturgiassa vallitsi ainutlaatuinen ylevä tunnelma, kun kaikki kristityt ajattelivat Anastasioksen kunniakasta osaa.

Pian tämän jälkeen Anastasios ja kaksi muuta vankia haettiin pois Kesareasta ja heitä lähdettiin viemään itään päin. Heitä seurasi suuri joukko kristittyjä, jotka itkivät ja rukoilivat marttyyrille voimia. Perässä tuli myös toinen Anastasioksen luostarin munkeista, joka seurasi tarkkaan tapahtumia. Jokaisessa kylässä kristityt tulivat tervehtimään Anastasiosta, joka alkoi jo vaivaantua osakseen tulleen suuren kunnioituksen takia. Tigrisvirran luona hän kirjoitti Hierapoliksen piispalle kirjeen, jossa pyysi esirukouksia marttyyrikilvoitusta varten sekä siksi, ettei häntä tuomittaisi hänen osakseen tulleen liiallisen ajallisen kunnian tähden.

Sotilaat pysähtyivät Eufratin varrella Bet Saloin kylään odottamaan, että lähistöllä liikkunut kuningas lähettäisi ilmoituksen tuomiosta. Anastasiosta kuulusteltiin viimeisen kerran, ja kun hän ei osoittanut periksi antamisen merkkejä, sotilaat ryhtyivät kiduttamaan häntä. Kolmen päivän ajan häntä hakattiin kepeillä persialaiseen tapaan. Sitten Anastasiokselle määrättiin uusi kidutus: hän makasi selällään ja hänen reisiensä päälle laitettiin poikkipuu, jossa oli painoja kahden miehen painon verran. Hänen lihansa likistyi luuhun asti, mutta hän ei horjunut vakaumuksessaan. Tämäkin raportoitiin Persian kuninkaalle.

Paikallinen vanginvartija oli kristitty. Hän antoi kristittyjen käydä Anastasioksen luona vapaasti. Kristityt kohtelivat häntä kuin elävää reliikkiä: he tekivät hänen edessään maahankumarruksen, suutelivat hänen kahleitaan ja pyysivät hänen siunaustaan. Ihmisten ylenpalttinen ylistys kiusasi Anastasiosta enemmän kuin kidutus, mutta hän ei voinut tilanteelle mitään.

Muutaman päivän kuluttua Anastasios vietiin kuningas Khosroeksen eteen. Hän sanoi kuninkaalle: ”Miksi tuhlaat turhaan aikaasi? Olen kertonut vaikka kuinka monta kertaa, etten kiellä Herraani, vaikka repisit lihani tuhansiksi palasiksi.” Sitten häntä hakattiin nuijilla, mutta hän kesti kaiken vaieten.

Muutaman päivän kuluttua pyhä Anastasios vietiin kidutettavaksi viimeisen kerran. Kahden tunnin ajan häntä roikutettiin ilmassa toisesta kädestään, ja toiseen käteen oli kiinnitetty raskas kivi. Armon vahvistamana pyhä Anastasios kesti tämänkin kidutuksen aivan kuin olisi ollut ruumiiton olento.

Kuultuaan, että kidutuksista ei ole apua, kuningas lähetti kuolemantuomion kaikille pidätetyille kristityille, joita oli seitsemisenkymmentä. Kristityt surmattiin yksitellen kuristamalla tammikuun 22. päivänä vuonna 628. Kun Anastasioksen vuoro tuli, hän sanoi harmittelevansa vain sitä, ettei saanut kärsiä kivuliaampaa kuolemaa Kristuksen tähden. Hänet kuristettiin kuoliaaksi, minkä jälkeen pää hakattiin irti ja lähetettiin kuninkaalle.

Paikalliset kristityt lahjoivat vartijat ja menivät yöllä hakemaan pyhän marttyyrin ruumiin. Paikalla oli koiria, jotka söivät muita ruumiita, mutta pyhään Anastasiokseen ne eivät koskeneet. Tapahtumia seurannut Anastasioksen luostarin munkki hautasi ruumiin Pyhän Sergioksen (7.10.) luostariin Keski-Syyrian Sergiopoliksessa. Anastasioksen viitan hän toi mukanaan Palestiinaan, jossa sen välityksellä alkoi tapahtua ihmeitä. Vuonna 630 Jerusalemiin tuli kaksi persialaisten vapauttamaa sotavankia, jotka toivat vielä pyhän Anastasioksen lähettämät terveiset vanhukselleen ja kaikille luostarinsa veljille.

Pyhän Anastasioksen reliikit siirrettiin myöhemmin Sergiopoliksesta Palestiinaan ja sieltä Konstantinopoliin, jossa keisarinna Irene (792–803) omisti kirkon pyhälle Anastasiokselle. Reliikkien siirron muistopäivä on 28.1. Sittemmin hänen reliikkejään on viety muun muassa Roomaan.