Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen

Pyhittäjä Siluan – maalliselta nimeltään Simeon Ivanovitš Antonov – syntyi vuonna 1866 talonpoikaisperheeseen Tambovin läänissä Venäjällä. Nelivuotiaasta asti hän kyseli: ”Missä se Jumala oikein on? Kun kasvan isoksi, kierrän koko maailman ja etsin Jumalaa!” Simeonin varttuessa pyhien elämäkerrat ja niihin sisältyvät ihmeteot sytyttivät hänen sydämessään rakkauden Jumalaan. Hän ajatteli jatkuvasti Jumalaa ja rukoili kyyneleitä vuodattaen. Tämä armontäyteinen tila kesti kolme kuukautta ja herätti hänessä kaipauksen luostarielämään. Hän oli kuitenkin nuori, iloinen luonteeltaan ja voimiltaan väkevä. Niinpä hän luisui takaisin maailmalliseen elämään ja alkoi muiden nuorten tavoin osallistua kaikkiin kylän huvituksiin. Kerran hän oli vähällä tappaa erään kylän nuorukaisista tappelussa. Tämä jäi kuitenkin henkiin, mutta tapaus vakavoitti Simeonin. Vähän ajan kuluttua hän näki unen, jossa käärme luikerteli hänen suuhunsa. Hän tunsi inhoa ja kuuli samalla Jumalanäidin lempeän ja suloisen ääneen: “Sinä nielit unessa käärmeen etkä pitänyt siitä. Samalla tavoin minuakaan ei miellytä katsella sinun tekojasi.”

Tämän jälkeen Simeonin elämä muuttui perusteellisesti. Hän alkoi tuntea suurta vastenmielisyyttä syntiä kohtaan; palavan katumuksen vallassa hän ajatteli vain Athosvuorta ja tulevaa tuomiota. Heti saatuaan suoritetuksi loppuun sotapalveluksen vuonna 1892 hän pyysi pyhää Johannes Kronstadtilaista (20.12.) rukoilemaan puolestaan, että “maailma ei pidättelisi häntä”, ja lähti Athokselle. Siellä hän meni noviisiksi venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, joka eli kukoistuskauttaan ja jossa kilvoitteli tuohon aikaan noin 2 000 munkkia.

Perusteellisen synnintunnustuksen jälkeen rippi-isä sanoi nuorelle noviisille, että tämä oli saanut anteeksi kaikki syntinsä. Simeon tunsi leijailevansa ilon kukkuloilla. Ylenpalttinen ilo pyyhki kuitenkin pois hänen syvän katumuksensa ja seurauksena oli, että lihalliset ajatukset alkoivat ahdistaa häntä ja hän alkoi tuntea halua palata maailmaan ja mennä naimisiin. Rippi-isä neuvoi häntä olemaan koskaan antamatta periksi tällaisille ajatuksille ja karkottamaan ne heti kutsumalla avuksi Jeesuksen nimeä. Tästä hetkestä lähtien hän ei koko 45 vuotta kestäneen munkkielämänsä aikana ottanut koskaan vastaan sopimatonta ajatusta niin että olisi alkanut askarrella sen parissa. Päättäväisesti hän sanoi itselleen: ”Täällä vietän syntieni tähden koko elämäni kuolemaan saakka.” Hän alkoi rukoilla lähes lakkaamatta ja pyysi Herralta armahdusta. Päivisin hän teki raskasta työtä luostarin myllyssä samalla rukoillen. Yöt hän vietti lähes kokonaan palavassa rukouksessa joko seisaallaan tai jakkaralla istuen. Hän nukkui vain pari tuntia ja nekin istuallaan.

Simeon oli ollut vain kolme viikkoa luostarissa, kun eräänä iltana hänen rukoillessaan Jumalanäidin ikonin edessä Jeesuksen rukous laskeutui hänen sydämeensä ja alkoi toimia siellä itsekseen lakkaamatta päivin ja öin. Tätä suurta ja harvinaista lahjaa, jonka Jumala joskus suo vasta-alkajille, seurasi ankara taistelu pahojen henkien esittämiä ajatuksia vastaan. Toisinaan ne uskottelivat hänelle, että hän on pyhä, toisinaan taas syöksivät hänet epätoivoon, niin ettei hän enää uskonut voivansa pelastua. Kerran yöllä hänen rukoillessaan koko kelja täyttyi äkkiä merkillisellä valolla, joka lävisti hänen kehonsakin. Hän tunsi hämmennystä. Vaikka rukous toimikin hänen sisimmässään, siitä puuttui katumuksen murhe. Noviisi Simeon ymmärsi, että kyseessä oli paholaisen aikaansaama eksytys.

Puoli vuotta noviisi joutui taistelemaan näitä Saatanan hyökkäyksiä vastaan. Hän rukoili kaikin voimin olipa hän sitten kirkossa tai myllyssä kuuliaisuustehtäväänsä suorittamassa. Hyökkäykset eivät kuitenkaan loppuneet, ja lopulta hän vajosi äärimmäiseen epätoivoon. Eräänä iltana kun hän istui ennen ehtoopalvelusta keljassaan, hänen mieleensä tuli ajatus: ”Jumala on taipumaton.” Samassa hän tunsi tulleensa täydellisesti hylätyksi, ja noin tunnin ajaksi hänen sielunsa upposi sanoin kuvaamattoman ahdistuksen pimeyteen. Kun hän sitten ehtoopalveluksessa rukoili “Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä” katse kiinnitettynä myllykirkon ikonostaasin Kristus-ikoniin, hänet ympäröi yliluonnollinen valo – tällä kertaa lempeä ja ihana – ja hän näki Kristuksen katsovan häntä äärettömän lempeästi. Jumalan rakkaus lävisti koko hänen olemuksensa ja tempasi hänen henkensä tämän maailman ulkopuolelle Jumalan näkemiseen. Koko loppuelämänsä hän todisti jatkuvasti, että hän oli Pyhän Hengen kautta oppinut tuntemaan itsensä Herran, joka oli ilmestynyt hänelle ja ilmaissut hänelle armon koko täyteyden.

Pian Kristuksen ilmestymisen jälkeen pahat henget hyökkäsivät häntä vastaan ylpeillä ajatuksilla. Simeon kokosi kaikki voimansa taisteluun puhtaan rukouksen saavuttamiseksi. Välillä hän sai lohdutusta lyhyistä armon vierailuista, mutta kun armo taas jätti hänet ja pahat henget ilmestyivät paikalle, hänen sieluntuskansa oli sanoin kuvaamaton. Säilyttääkseen armon pysyvästi sisimmässään hän aloitti pitkäaikaisen ja erittäin vaivalloisen kilvoituksen, joka usein ylitti ihmisvoimat.

Vuonna 1896 Simeon vihittiin pieneen skeemaan ja sai nimen Siluan. Ulkonaisesti hän jatkoi luostarin tavanomaisen järjestyksen mukaista elämää, mutta hänen väkevä sisäinen elämänsä opetti hänelle vähitellen täydellisempää askeettista käytäntöä.

Kristuksen ilmestymistä seurasi 15 vuotta kestänyt raskaan kilvoituksen kausi Siluanin elämässä. Kerran hänen noustessaan yöllä jakkaraltaan tekemään maahankumarruksia demoni ilmestyi Kristuksen ikonin eteen ottaakseen vastaan hänen kumarruksensa. Siluan pyysi tuskaisin sydämin Herraa avukseen ja kuuli sielussaan vastauksen: ”Ylpeät kärsivät aina tällä tavoin demonien hyökkäyksistä.” “Herra”, sanoi Siluan, “opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, että sieluni nöyrtyisi.” Ja hän sai vastauksen: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä vaivu epätoivoon.” Näillä sanoilla, joita voi kutsua hänen testamentikseen meidän sukupolvellemme, Jumala paljasti hänelle, että kaiken kilvoittelun tulee tähdätä Kristuksen nöyryyden hankkimiseen, niin kuin Kristus itse on sanonut: ”Oppikaa minusta, sillä minä olen lempeä ja nöyrä sydämeltä.” (Matt. 11:29) Tällainen nöyryys on turvallinen kuninkaallinen keskitie puhtaaseen rukoukseen ja himottomuuteen. Siluan sanoikin, että heti kun hän lakkasi pitämästä mielessään helvetin tulta, pahat ajatukset voimistuivat jälleen.

Pitäen tästä lähtien erehtymättömänä ohjeenaan saamaansa Herran sanaa hän vaelsi vakaasti Kristuksen nöyryyden tietä. Armo asui hänessä pysyvästi, mutta kun se joskus väheni ihmisluonnon ailahtelevuuden tähden – siitä Siluankin vielä kärsi –, hän vuodatti katkeria kyyneleitä. Kului vielä toiset 15 ankaran kilvoittelun vuotta, kunnes hän pystyi täysin vallitsemaan sydämensä jokaisen liikahduksen. Mutta viimeiset 15 elinvuottaan hän sai sitten viettää himottomuuden autuaassa tilassa.

Vuonna 1911 hänet vihittiin suureen skeemaan. Näihin aikoihin hän alkoi kaivata täydellistä rukousrauhaa ja pyysi igumenilta vapautusta luostarin taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävästä ja siunausta siirtyä Vanhaan Rossikoniin. Tämä alue kuuluu Pyhän Panteleimonin luostarille. Se sijaitsee syrjäisellä paikalla vuorella pääluostaria korkeammalla. Siellä asui tuohon aikaan ankaraa kilvoituselämää viettäviä munkki-isiä. Rossikonissa Siluan palellutti päänsä, minkä seurauksena hän kärsi aina kuolemaansa asti pahoista päänsärkykohtauksista. Hän piti tätä koettelemusta Jumalan kasvattavana kurituksena, koska lähtiessään Rossikoniin hän oli siirtynyt kuuliaisuudesta oman tahtonsa toteuttamisen tielle.

Puolitoista vuotta myöhemmin luostari kutsui Siluanin takaisin taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävään, jota hän sitten hoitikin elämänsä loppuun saakka. Kun hän palasi elämään kuuliaisuudessa, hänen rukouksensa muuttui palavammaksi kuin se oli ollut Vanhassa Rossikonissa, vaikka hänellä olikin alaisenaan parisataa maallikkotyömiestä. Joka aamu hän kävi työpajoissa jakamassa päivän työt ja palasi sitten keljaansa rukoilemaan kyynelin työmiestensä ja heidän Venäjälle jääneiden perheidensä puolesta, “Jumalan kansan puolesta”, kuten hänen oli tapana sanoa. Pyhä Henki oli suonut hänelle armolahjan elää todeksi Kristuksen ääretön rakkaus maailmaa kohtaan, ja niin hän rukoili lakkaamatta kuumia kyyneleitä vuodattaen koko ihmiskunnan, koko Aadamin puolesta. Erittäinkin hän rukoili vainajien puolesta, mutta hänen rukouksensa käsittivät myös tulevat sukupolvet. Hän sanoi: ”Ihmisten puolesta rukoileminen on kuin vuodattaisi verta.” Hän opetti, että todellisen uskon tuntomerkki on rakkaus vihollisiin.

Tämä nöyrä Athoksen munkki, joka koko pitkän munkkielämänsä ajan kilvoitteli piilossa ihmisten katseilta sydänvertaan vuodattaen, on ikään kuin uuden profeetan tavoin jättänyt kirkolle perinnöksi rukouksen maailman puolesta. Se on yhteenveto kristinuskosta ja lyhin tie täydellisyyden saavuttamiseksi. Tukien maailmaa rukouksellaan ja anoen Herralta, että kaikki maailman kansat oppisivat tuntemaan Hänet Pyhässä Hengessä, pyhä Siluan päätti rauhallisesti maallisen vaelluksensa 24.9. (vanhan ajanlaskun mukaan 11.9.) vuonna 1938.