Pyhittäjä Savvati Solovetskilainen, Karjalan valistaja

Pyhittäjä Savvati Solovetskilaisen kotiseudusta ja syntyperästä ei ole säilynyt tietoja. 1400-luvun alkupuolella hän kilvoitteli munkiksi vihittynä pyhittäjä Kirilin (9.6.) perustamassa Valgetjärven luostarissa. Munkkiveljet kunnioittivat häntä hänen kuuliaisuutensa, kärsivällisyytensä ja nöyrän kilvoittelunsa tähden. Arvonanto alkoi kiusata häntä ja hän pakeni sitä Valamon luostariin. Mutta sielläkin häntä alettiin pian pitää hengellisenä isänä. Silloin pyhittäjä päätti taas etsiä uuden kilvoittelupaikan. Kuultuaan, että pohjoisessa on asumaton Solovetskin saari, hän lähti yöllä salaa Valamosta kohti pohjoista.

Päästyään Vienanmeren rannikolle Savvati kyseli paikallisilta asukkailta Solovetskista. Nämä ihmettelivät hänen aikomustaan asettua saarelle ja utelivat, millä hän, raihnainen vanhus, aikoi elättää siellä itsensä. Savvati vastasi heille: “Lapset, minulla on sellainen Valtias, joka tekee vanhasta nuoren ja joka ruokkii vähällä ruoalla nälkäiset kylläisiksi, niin kuin Hän kerran erämaassa ruokki viisituhatta miestä viidellä leivällä.” Aluksi Savvati asui vähän aikaa Uikujoen varrella sijaitsevassa rukoushuoneessa. Siellä hän tapasi erakkona kilvoittelevan pyhittäjä Hermanin (30.7.), ja yhdessä he päättivät lähteä Solovetskiin. Kolmen päivän purjehduksen jälkeen he saapuivat saarelle ja pystyttivät Sekirnaja-nimisen vuoren luo ristin ja rakensivat keljan. Näin vuonna 1429 Solovetskissa alkoi kilvoitteluelämä. Tuo kilvoittelu olikin paljon vaikeampaa kuin Lähi-idän kuumissa autiomaissa. Äärimmäisessä pohjolassa ei ollut mahdollista saada ympäri vuoden kasvisruokaa eikä ankarina talvikuukausina voinut tulla toimeen ilman lämmintä vaatetusta ja asuntoa. Kaikki tämä oli hankittava itse kovalla työllä. Vanhukset kestivät kärsivällisesti säiden vaihtelut kehnoissa mökeissään Jumalan rakkauden lämmittäessä heitä. Heidän kätensä olivat työssä, mutta suullaan he ylistivät Herraa ja lähestyivät Häntä lakkaamattoman rukouksen ja psalmiveisuun avulla. Näin he elivät yhdessä kuusi vuotta.

Kerran eräs kalastajapariskunta yritti asua saarella erakkomajojen lähellä, mutta vaimo näki yöllä pelottavan näyn, jossa kaksi valkopukuista nuorukaista rankaisi häntä asettumisesta munkeille tarkoitettuun paikkaan. Tämän jälkeen he palasivat mantereelle eikä kukaan maallikko uskaltanut enää muuttaa Solovetskiin.

Kuuden vuoden kuluttua pyhittäjä Herman siirtyi mantereelle Äänisjoen varrelle ja pyhittäjä Savvati jäi yksin kilvoittelemaan saarelle. Vain Jumala ja Hänen enkelinsä tietävät, millaista hänen elämänsä oli, miten hän paastosi ja miten kilvoitteli. Hänen ainoana työnään oli Jumalan muistaminen ja sisäinen rukous.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Savvati halusi osallistua pyhään ehtoolliseen, jota hän ei ollut nauttinut Valamosta lähtönsä jälkeen. Hän rukoili Jumalaa ja päätti lähteä pienellä veneellä mantereelle. Kaksi päivää purjehdittuaan hän pääsi rannalle ja lähti kulkemaan kohti tuttua Uikujoen rukoushuonetta. Jumalan kaitselmuksesta hän tapasi matkalla igumeni Natanaelin, joka oli menossa antamaan ehtoollista eräässä syrjäisessä kylässä asuvalle sairaalle. Molemmat ilahtuivat tapaamisesta, ja Savvati pyysi igumenia antamaan hänelle Herran pyhän ehtoollisen. Igumeni täytti hänen toiveensa. Sitten Savvati jatkoi matkaansa rukoushuoneelle, jossa hän oli luvannut odottaa igumenin paluuta. Hän tunsi voimiensa heikkenevän ja alkoi valmistautua kuolemaan.

Samaan aikaan rikas novgorodilainen kauppias Johannes poikkesi matkallaan rukoilemaan Uikujoen rukoushuoneelle. Keljassa hän tapasi pyhittäjä Savvatin, joka ilahdutti hänen sieluaan hyödyllisellä keskustelulla. Pyhittäjä kehotti häntä jäämään yöksi ja sanoi: “Ystävä, jää tänne aamuun asti. Et tule katumaan sitä ja saat jatkaa matkaasi rauhassa.” Johannes ei olisi halunnut jäädä, mutta myrsky pakotti hänet yöpymään. Aamulla hän meni hyvästelemään pyhittäjä Savvatia ja tapasi hänet istumasta mantiaan pukeutuneena ja suitsutusastia kädessään. Vasta kumartuessaan pyytämään siunausta hän huomasi, että pyhittäjä oli kuollut. Tämä tapahtui 27.9.1435. Pian saapui igumeni Natanael ja yhdessä he hautasivat pyhittäjän ruumiin.

Vuoden kuluttua pyhittäjä Savvatin kuolemasta Solovetskin saarelle saapui uusi kilvoittelija, munkki Zosima (17.4.), joka alkoi Solovetskissa aiemmin kilvoitelleen munkki Hermanin kanssa rakentaa saarelle luostaria.

Kun pyhittäjä Savvatin kuolemasta oli kulunut jo 30 vuotta, igumeni Zosima alkoi surra, etteivät saaren ensimmäisen kilvoittelijan pyhäinjäännökset ole luostarissa, vaan lepäävät asumattomalla seudulla Uikujoen varrella. Silloin hän sai kirjeen Valgetjärven luostarin igumenilta ja veljestöltä. He kirjoittivat: “Te olette jääneet vaille suurta lahjaa, kun pyhittäjä Savvati ei ole kanssanne. Hän eli saarella ennen teitä ja vietti elämänsä paastoten ja kilvoitellen niin kuin muinaiset isät. Muutamat munkkiveljemme ovat Novgorodissa käydessään kuulleet Jumalan ystävän Johanneksen kertovan, miten hän sai kauppamatkallaan tavata pyhittäjä Savvatin ja kuulla hänen hengellistä opetustaan. Olemme kuulleet, että Savvatin haudalla tapahtuu ihmeitä ja ennusmerkkejä. Hän eli Jumalalle otollisesti. Voimme itsekin antaa todistuksen hänen hyveellisestä elämästään, sillä autuas isä eli monta vuotta kanssamme Valgetjärven luostarissa. Siksi kirjoitamme teille ja annamme neuvon: siirtäkää pyhittäjä Savvati luoksenne, saakoot hänen pyhäinjäännöksensä levätä siellä, missä hän itse kilvoitteli.”

Luettuaan kirjeen igumeni Zosima riemastui hengessään. Hän lähti heti munkkiveljien kanssa Uikujoen rukoushuoneelle. Kun he alkoivat kaivaa hautaa, siitä nousi hyvä tuoksu. Haudasta löytyivät maatumattomat pyhäinjäännökset, joiden päällä vaatteetkin olivat säilyneet kokonaisina. Pyhäinjäännökset siirrettiin Solovetskiin vuonna 1465.