Pyhittäjä Prohor Kiovan luolaluostarista

Pyhittäjä Prohor tuli Kiovan luolaluostariin Smolenskista 1000-luvun lopussa. Igumeni Johannes vihki hänet munkiksi. Prohorin kilvoittelun erikoisuus oli, ettei hän koskaan syönyt tavallista leipää, vaan keräsi savikkakasveihin kuuluvan maltsan lehtiä, hienonsi ne omin käsin ja leipoi niistä itselleen leipää. Kesällä hän keräsi maltsaa talven varalle eikä syönyt edes kasviksia. Jumala näki hänen kilvoituksensa ja muutti maltsan karvauden hänen suussaan makeudeksi. Prohor söi leipäänsä iloiten ja kiitollisena ja eli huolettomana kuin taivaan lintu maata kyntämättä, siementä kylvämättä.

Tuohon aikaan Venäjälle tuli hirvittävä nälänhätä ja monet olivat vaarassa kuolla nälkään. Maltsaa kuitenkin kasvoi enemmän kuin koskaan. Prohor keräsi sitä suurin määrin, leipoi siitä leipää ja jakoi puutteessa oleville, ja suureksi ihmeeksi se oli kaikkien mielestä maukkaampaa kuin puhdas vehnänen. Kerran eräs munkkiveljistä otti Prohorilta salaa yhden leivän, mutta se osoittautui niin karvaaksi, että sitä oli mahdoton syödä. Munkki tunnusti syntinsä igumenille, joka ei kuitenkaan uskonut kertomusta, vaan lähetti toisen veljen varastamaan Prohorilta leivän, joka sekin osoittautui syömäkelvottomaksi. Tehtyään vielä yhden kokeen igumeni viimein vakuuttui, että vain Prohorin käsistä saatu leipä oli maukasta ja ravitsevaa.

Venäjän ruhtinaiden välisten sotaisuuksien aikana matkustaminen kävi niin vaaralliseksi, ettei kauppiaita enää tullut Kiovaan ja maahan tuli puute suolasta. Silloin Prohor keräsi luostarikeljojen uuneista tuhkaa omaan keljaansa. Rukoiltuaan hartaasti ja siunattuaan tuhkan hän jakoi sitä kaikille tarvitseville, jolloin se muuttui puhtaaksi suolaksi. Kun suolakaupalla rikastuneet kauppiaat kuulivat Prohorin jakavan kansalle suolaa ilmaiseksi, he vihastuivat häneen ja valittivat asiasta ruhtinas Svjatopolkille. Tämä päätti ottaa suolakaupan omiin käsiinsä ja lähetti miehensä hakemaan Prohorin suolan hovin varastoon. Mutta kun suola oli tuotu hoviin, kaikki totesivat sen muuttuneen tuhkaksi. Kolmen päivän kuluttua se heitettiin varastosta portin ulkopuolelle. Prohorin kehotuksesta ihmiset menivät keräämään tuhkaa, joka oli jälleen muuttunut suolaksi.

Kun ruhtinas Svjatopolk kuuli tuhkalle ja leiville tapahtuneista ihmeistä sekä Prohorin kilvoituksista, hän alkoi kunnioittaa Prohoria. Hän lupasi itse haudata Prohorin, jos tämä kuolisi ennen häntä, ja päinvastaisessa tapauksessa pyysi Prohoria valmistamaan hänet hautausta varten.

Elettyään tämän jälkeen monta vuotta ankarasti kilvoitellen Prohor sairastui ja lähetti sotaretkellä olevalle ruhtinaalle sanan lähestyvästä kuolemastaan. Svjatopolk jätti heti joukkonsa ja kiirehti Prohorin luo. Prohor puhui hänelle pitkään laupeudesta lähimmäisiä kohtaan, haudantakaisesta elämästä ja tulevasta tuomiosta. Siunattuaan ja hyvästeltyään ruhtinaan hän kohotti kätensä taivasta kohti ja antoi henkensä Jumalalle. Yhdessä munkkien kanssa ruhtinas Svjatopolk kantoi Prohorin ruumiin luolaan ja pani sen hautaan.