Pyhittäjä Pietari Athoslainen

Pyhittäjä Pietari oli bysanttilaisen ylhäisöperheen poika. Hän palveli 700-luvulla sotilaana Bysantin armeijan viidennessä erityisrykmentissä. Taistelussa arabeja vastaan hän joutui sotavangiksi Syyriaan, mistä hänet siirrettiin Samarran vankilaan Irakiin.

Vankilan kurjuudessa Pietari muisti, että oli aikaisemmin valalla vannoen luvannut ryhtyä munkiksi. Sittemmin hän oli unohtanut lupauksensa ja lähtenyt sotilasalalle. Katuen Pietari anoi toivottomien väkevää esirukoilijaa pyhää Nikolaosta tulemaan avukseen. Hän lupasi, että jos hän pääsisi vapaaksi, hän vihkiytyisi munkiksi Roomassa. Ilmeisesti Pietari valitsi Rooman siksi, että se oli hänen oman nimikkopyhänsä apostoli Pietarin kaupunki ja hän tahtoi kumartaa tämän pyhäinjäännöksiä. Valintaan saattoi vaikuttaa sekin, että Konstantinopolissa oli tuolloin vallalla ikonien raastajien harhaoppi.

Kun Pietari oli viettänyt viikon rukoillen ja paastoten, pyhä Nikolaos (6.12.), jota hän erityisesti kunnioitti, ilmestyi hänelle kaksi kertaa kehottaen häntä pysymään rukouksessa ja odottamaan jumalallista armoa. Kolmannen kerran sama pyhä ilmestyi yhdessä vanhurskaan Simeonin, Herran vastaanottajan (3.2.), kanssa ja ilmoitti Pietarille, että he olivat rukouksillaan hankkineet hänelle vapauden. Tämän jälkeen pyhä Simeon katosi, mutta pyhä Nikolaos jäi Pietarin luokse ja ohjasi hänet vapauteen. Nikolaos johdatti Pietarin aina Roomaan saakka.

Kun Pietari oli päässyt Roomaan, pyhä Nikolaos ilmestyi unessa paaville ja kertoi hänelle Pietarista. Sunnuntaina messun aikana paavi erotti Pietarin väkijoukon keskeltä Pyhän Pietarin kirkossa, kutsui hänet luokseen ja vihki hänet munkiksi. Tämän jälkeen Pietari vietti vielä jonkin aikaa Roomassa tutustuen luostarielämän periaatteisiin. Sen jälkeen hän nousi laivaan palatakseen itään.

Merimatkalla pyhä Pietari söi vain noin 30 grammaa leipää päivässä ja joi päälle merivettä. Merimiehet hämmästelivät tätä ja alkoivat kunnioittaa häntä suuresti. Matkalla laiva poikkesi satamaan hakemaan ruokatavaroita, jolloin pyhä Pietari paransi rukouksillaan hengenvaaralliseen kuumesairauteen sairastuneen perheen.

Eräänä yönä laiva oli ankkuroituna hyvässä satamassa ja Pietari tahtoi levähtää vähän. Heti nukahdettuaan hän näki Jumalanäidin ja pyhän Nikolaoksen. Pyhä piispa pyysi Jumalanäitiä johdattamaan hänen suojattinsa paikkaan, missä tämä voisi viettää Jumalalle otollista elämää. Jumalanäiti vastasi: ”Hän ei löydä lepoa mistään muualta kuin Athosvuorelta. Olen saanut sen Pojaltani ja Jumalaltani perintöosakseni, jotta maailmasta pois lähteneet voisivat huolista vapaana ja rauhassa maailman hälinältä palvella siellä Jumalaa. Sitä tullaan tästä lähtien kutsumaan Pyhäksi vuoreksi ja minun puutarhakseni. Tulee aika, jolloin se on täynnä munkkeja. Minä olen huoltaja, turva taistelussa, lääkäri ja lohduttaja niille, jotka kestävät siellä kärsivällisesti kiusauksia ja koettelemuksia kirkastaen minun Poikani nimeä. Tulen puolustamaan heitä myös viimeisen tuomion päivänä, niin että he saavat syntinsä anteeksi.”

Kun Athoksen eteläpuoli tuli näkyviin, suotuisasta tuulesta huolimatta laiva yhtäkkiä pysähtyi. Kun Pietarille kerrottiin vuoren nimi, hän ilmoitti seuralaisilleen, että hänen oli lähdettävä laivasta ja noustava maihin. He laskivat hänet rantaan, ja kun hän oli siunannut laivan kolmesti ristinmerkillä, se lähti jälleen liikkeelle. Pietari jäi seisomaan autiolle paikalle korkeiden kallioiden väliin. Sitten hän alkoi kiivetä jyrkkää rinnettä ylös ja tuli lopulta tasaiselle paikalle, mistä löysi runsaan kasvillisuuden verhoaman pimeän luolan, jossa oli erilaisia matelijoita. Hän asettui kuitenkin luolaan pannen luottamuksensa kokonaan Jumalaan.

Paholainen ei pystynyt kestämään Pietarin jatkuvan rukouksen tuoksua ja lähetti häntä vastaan seuraavana päivänä lauman demoneita, jotka yrittivät säikäyttää hänet pois pelottavilla rääkäisyillään, ilmassa lentävillä nuolilla ja vesisuihkuilla. Pietari oli kuitenkin päättänyt kärsiä vaikka marttyyrikuoleman mieluummin kuin poistua paikalta. Heti kun hän kutsui avuksi Jumalanäidin nimeä, demoniset ilmestykset katosivat.

Kun Pietarin tulosta oli kulunut viisikymmentä päivää, pimeyden voimat kokosivat rintamansa ja panivat liikkeelle kaikki vuoren villieläimet ja matelijat häntä vastaan. Pietari torjui ne tehden ristinmerkin ja kutsuen avukseen Herraa. Pahojen henkien hyökkäykset vain vahvistivat hänen päättäväisyyttään ja hän edistyi yhä pidemmälle hyveissä. Kaikesta huolehtimisesta ja mielenhajaannuksesta vapaana Pietari pystyi keskittämään sielunvoimansa sydämeensä ja pitämään mielensä puhtaassa rukouksessa kuurona ja mykkänä Jumalan edessä. Hänen sydämestään tuli uusi taivas, josta jumalallisen armon säteet loistivat ja saivat vähitellen aikaan muutoksen myös hänen ruumiissaan.

Tällainen edistys sai Sielunvihollisen raivoihinsa, koska se ei tahtonut tunnustaa joutuneensa häviölle. Vuoden kuluttua se ilmestyi hänelle hänen perheensä nuoren palvelijan muodossa, joka kertoi hänen vanhempiensa olevan epätoivoissaan hänen katoamisestaan ja lupasi löytää hänelle rauhallisen luostarin kaupungista, jos hän poistuisi Athokselta. Pyhä Pietari liikuttui näistä sanoista mutta vastasi: ”Tiedäkin, ettei minua tuonut tänne kukaan ihminen eikä enkelikään vaan itse Jumala ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä. Jolleivät he anna minulle käskyä, en voi lähteä tästä paikasta.” Heti kun palvelijaksi tekeytynyt demoni kuuli sanan Jumalansynnyttäjä, se katosi.

Seitsemän vuoden kuluttua Paholainen ilmestyi Pietarille uudelleen, tällä kertaa valon enkelinä paljastettu miekka kädessään. Se seisoi luolan suulla ja julisti tuoneensa Pietarille kunnian kruunun, sillä tämä oli kilvoituksissaan ja rukouksissaan kohonnut kaikkien profeettojen ja pyhien yläpuolelle. Mutta Pietari sanoi: ”Kuka minä koiranraato muka olen, että enkeli ilmestyisi minulle?” Seuraavana yönä Jumalanäiti yhdessä pyhän Nikolaoksen kanssa ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Tästä lähtien sinun ei tarvitse enää pelätä!” Jumalanäiti lupasi, että enkeli toisi hänelle joka neljäskymmenes päivä ravinnoksi taivaallista mannaa.

Kun Pietari oli vapautunut himoista ja armo oli pukenut hänet himottomuuden viittaan, hän vietti vielä 53 vuotta hesykastista elämää. Enää eivät talven kylmyys tai kesän kuumuus häntä kiusanneet eikä hän kärsinyt yksinäisyydestä, sillä jumalallinen mietiskely oli hänen ravintonaan, vaatetuksenaan ja lohdutuksenaan.

Lopulta Jumala päätti tehdä pyhän Pietarin enkelimäisen elämän tunnetuksi maailmalle. Eräs metsästäjä oli tunkeutunut eteläisen Athoksen synkkiin metsiin kauriin perässä ja saapui hänen luolalleen. Kun mies näki eteensä ilmestyvän vanhuksen, jolla oli yllään vain lehdistä punottu lannevaate ja jonka parta ja hiukset ulottuivat vyötäisille asti, hän säikähti ja aikoi juosta pakoon. Pietari rauhoitteli häntä ja alkoi kertoa hänelle elämästään ja taisteluistaan sekä Jumalalta saamastaan armovoimasta.

Ihailevan hämmästyksen vallassa metsästäjä kiitti Jumalaa, että oli tullut arvolliseksi kohtaamaan niin suuren kilvoittelijan, ja pyysi, että itsekin saisi jäädä hänen luokseen. Pietari käski hänen kuitenkin mennä kotiinsa, antaa omaisuutensa köyhille, harjoittaa sen jälkeen vuosi kilvoituselämää ja vasta sitten hyvästellä kotiväkensä ja lähteä hänen luokseen. Metsästäjä palasi seuraavana vuonna Athokselle kahden munkin ja veljensä kanssa, joka oli riivattu. He löysivät pyhän Pietarin jo kuolonuneen nukkuneena kädet ristissä rinnan päällä ja silmät suljettuina. Heti kun metsästäjän veli kosketti ruumista, hän alkoi täristä ja häntä vaivannut demoni tuli ulos hänen sisältään kiroten Pietaria, joka oli yli puoli vuosisataa pitänyt sitä pilkkanaan.

Metsästäjä ja munkit nostivat Pietarin ruumiin veneeseen ja purjehtivat kohti pohjoista. Kun he olivat Klementioksen luostarin kohdalla (myöhemmin Iviron), vene pysähtyi yhtäkkiä. Pietarin pitkänä elinaikana Athokselle oli näet jo ehtinyt syntyä luostareitakin. Munkit tulivat auttamaan venettä liikkeelle, jolloin veneessä olijoiden oli pakko kertoa luostarin johtajalle, millaista aarretta he kuljettivat, vaikka he olisivat mieluummin pitäneet sen omana salaisuutenaan.

Pietarin pyhät reliikit siirrettiin Klementioksen luostarin kirkkoon, jossa alkoi heti tapahtua ihmeitä. Paikalle saapui sekä munkkeja että runsain määrin lähialueiden asukkaita. Metsästäjä ja tämän veli palasivat takaisin kotiinsa, mutta heidän kanssaan tulleet munkit jäivät Athokselle teeskennellen haluavansa viettää loppuelämänsä pyhän Pietarin suojeluksessa. Joidenkin päivien kuluttua he kuitenkin yön hiljaisuudessa ryöstivät reliikit.

Kun munkit reliikkien kanssa lähestyivät Traakiassa sijaitsevaa Fotokomin kylää, ihmisiä tuli suurin joukoin heitä vastaan. He tahtoivat kiittää pyhää Pietaria, joka oli juuri vapauttanut heidät heidän kaivoissaan asuneista demoneista. He aukaisivat reliikit sisältävän säkin, josta lehahti heti jumalallisen balsamin hyvä tuoksu. Monet sairaat parantuivat. Ihmeet vetivät paikalle sellaisen kansanpaljouden, että paikallinen piispakin asiasta kuultuaan katsoi aiheelliseksi saapua kylään papistonsa kanssa. Piispa sai munkit luovuttamaan reliikit kirkolle. Paholaisen vaikutuksesta eräs mies yritti polttaa ne, mutta Jumala ei sallinut suunnitelman onnistua. Lopulta ne sijoitettiin hiippakunnan kirkkoon, missä niistä tuli ihmeiden lähde ja suuri lohdutus alueen asukkaille. Pyhää Pietari Athoslaista kunnioitetaan Pyhän vuoren luostarielämän isähahmona.