Pyhittäjä Paisios Athosvuorelainen

Pyhittäjä Paisios, maallikkonimeltään Arsenios Eznepidis, syntyi Kappadokian Farasassa Vähässä-Aasiassa vuonna 1924 aivan kreikkalais-turkkilaisen väestönsiirron aattohetkinä. Hänen isänsä Prodromos oli Farasan kyläpäällikkö, ja hänen hurskas äitinsä oli nimeltään Eulampia. Vanhemmat saivat kaikkiaan yhdeksän lasta, joista toiseksi nuorin isä Paisios kastettiin vain viikkoa ennen kuin farasalaisten siirto Kreikkaan alkoi. Kasteen toimitti Farasassa elänyt ja suuresti kunnioitettu pappismunkki Arsenios, jonka kirkko julisti pyhäksi vuonna 1986. Hän antoi lapselle oman nimensä sanoen: ”Minäkin tahdon jättää jälkeeni munkin.”

Eznepidiksen perhe saapui muiden pakolaisten kanssa Pireukseen. Erinäisten vaiheiden jälkeen he päätyivät lopulta Pohjois-Kreikan Konitsaan. Siellä Arsenios suoritti kansakoulun. Lapsuudesta lähtien hänellä oli aina mukanaan lehtiö, johon hän kirjoitti muistiin muilta kuulemiaan pyhän Arsenioksen ihmeitä. Jo pienestä pitäen Arsenios tunsi erityistä vetoa munkkeuteen. Hänen vanhempansa sanoivat hänelle leikitellen: ”Kasvata ensin parta ja sen jälkeen päästämme sinut!”

Ennen asevelvollisuuttaan Arsenios työskenteli puuseppänä. Hänen myötätuntoinen lähimmäisen rakkautensa ilmeni monin tavoin jo tuolloin. Kun häneltä esimerkiksi tilattiin ruumisarkku, hän ei ottanut työstään maksua perheen tunteman surun ja ajan yleisen köyhyyden vuoksi. Vuonna 1945 hän joutui armeijaan ja palveli radiosähköttäjänä Kreikan sisällissodassa. Kun sähköttäjiä ei tarvittu, hän tarjoutui taistelemaan eturivissä jonkun perheellisen sotilaan asemesta, etteivät tämän lapset jäisi orvoiksi. Tämän tehtävänsä vuoksi häntä on joskus tavattu kutsuakin ”Jumalan radiosähköttäjäksi”. Isä Paisios käytti tätä vertausta itsekin ja sanoi joillekuille, jotka epäilivät munkkien elämäntavasta koituvaa hyötyä, että he ovat ”Jumalan radiosähköttäjiä”. Tällä hän tarkoitti heidän palavaa rukoustaan ja mahdollisuuttaan auttaa ihmisiä vetoamalla hartaasti Jumalaan.

Athosvuorelle Arsenios meni ensimmäisen kerran vuonna 1949 heti armeijasta päästyään. Hän palasi sieltä kuitenkin vielä kerran kotiinsa kootakseen myötäjäisiä nuorimmalle sisarelleen, sillä myötäjäisillä on Kreikassa tärkeä osuus avioliittoa solmittaessa. Vuonna 1953 hän hakeutui takaisin Athokselle ja moninaisten vaiheiden jälkeen asettui Esfigmenoksen luostariin, joka tuohon aikaan oli Pyhän vuoren parhaan yhteiselämäluostarin maineessa. Siellä hän erottui työteliäisyydellään, ymmärtäväisellä rakkaudellaan veljiä kohtaan ja kuuliaisuudellaan vanhukselleen. Hän oli innokas rukoilija ja piti itseään kaikkia muita munkkeja huonompana. Esfigmenoksessa hänet vihittiin viitankantajaksi ja hän sai nimekseen Averkios. Siellä eläessään hän tutustui ensi kertaa pyhän Iisak Syyrialaisen askeettisiin teoksiin, joista tuli hänen rakkain kirjansa.

Vuonna 1954 hän lähti igumenin siunauksella Esfigmenoksen luostarista ja siirtyi idiorytmiseen Filotheoksen luostariin, jossa eli hänen setänsä pappismunkki Simeon. Hänen hengellisenä isänään toimi tänä aikana kuitenkin Pyhän Panteleimonin skiitalla asuva pappismunkki Kyrillos, josta myöhemmin tuli Kutlumusionin luostarin igumeni. Munkki Averkios arvosti häntä kovasti ja olisi halunnut ryhtyä hänen kuuliaisuusveljekseen, mutta käytännön syyt estivät sen. Kahden vuoden kuluttua hänet vihittiin Filoteoksessa pienen skeeman munkiksi nimellä Paisios Kappadokian Farasasta kotoisin olevan pyhän ja urhoollisuudestaan tunnetun samannimisen piispan mukaan.

Vaikka isä Paisios Filoteoksen luostarissa asuessaan kaipasi kovasti erakkoelämää ja suunnitteli muuttavansa Katunakiaan, hän joutuikin yllättäen lähtemään vuonna 1958 kokonaan pois Athokselta Konitsan Stomiokseen saatuaan asiasta ”sisäisen tiedon”, kuten hän sanoi. Siellä hän työskenteli ortodoksisesta kirkosta eronneiden maanmiestensä parissa saattaen heidät takaisin kirkon helmaan. Samalla hän auttoi vaikeuksissa olevia köyhiä maanmiehiään joko konkreettisesti tai lohduttaen ja vahvistaen heitä evankeliumin sanoilla. Alueen väki rakasti häntä hänen heille antamansa avun tähden ja hänen vaatimattoman luonteensa takia.

Vuonna 1961 isä Paisios palasi Filoteoksen luostariin, koska hänelle poissaoloon myönnetty aika oli täyttynyt. Niin paljon Stomioksen asukkaat kuitenkin kaipasivat häntä, että he kirjoittivat Filoteoksen luostarin igumenille kirjeen pyytäen tätä lähettämään hänet takaisin. Luostarin vanhustenneuvosto antoi isä Paisiokselle itselleen mahdollisuuden ratkaista asian, ja paljon rukoiltuaan hän päätti palata Stomiokseen ja pyysi luostarista vapautuskirjan. Stomioksessa hän oli tällä kertaa enää vain vuoden. Kaikki siellä viettämänsä vuodet isä Paisios asui saksalaisten tuhoamassa Jumalansynnyttäjän syntymän luostarissa, jonka hän samalla kunnosti ankarin ponnistuksin. Näin hän tuli lunastaneeksi sisällissodassa Jumalanäidille antamansa lupauksen tämän luostarin kunnostamisesta selvittyään hänen avullaan varmalta näyttäneestä sotavankeudesta. Kun luostarikin oli kunnostettu, hän koki olevansa lopullisesti vapaa lähtemään.

Vuonna 1962 isä Paisios lähti Siinain luostariin, jonne hänet kutsui siellä kilvoitteleva munkkidiakoni ja luostarin tuleva igumeni Damaskinos vieraillessaan Stomioksen luostarissa. Siinailla isä Paisios viipyi kaksi vuotta eläen Pyhien Galaktionin ja Epistimen keljassa, joka on korkealla luostarin yläpuolella. Hän piti kovasti erakkolastaan, jossa hänellä oli monia hengellisiä kokemuksia. Hän olisi halunnut jäädä sinne pysyvästi, mutta Siinain ankara ilmasto oli hänen keuhkoilleen vahingollinen. Hengellisten kilvoitustensa lisäksi hän auttoi köyhiä myymällä pyhiinvaeltajille valmistamiaan puisia ristejä ja saamillaan rahoilla osti beduiineille ruokatarvikkeita ja muuta tarpeellista. Beduiinit rakastivat häntä paljon hänen aidon rakkautensa tähden.

Vuonna 1964 isä Paisios palasi lopullisesti Athokselle. Hän asettui Ivironin luostarin alaiseen Pyhän Johannes Kastajan skiittaan ja ryhtyi Pyhän ristin keljassa kilvoittelevan venäläisen pappismunkki Tihonin kuuliaisuusveljeksi. Isä Paisios kunnioitti suuresti vanhustaan ja puhui hänestä aina liikuttunein mielin.

Vuonna 1966 isä Paisios sairastui vakavasti ja joutui Papanikolaoksen sairaalaan. Hänelle tehtiin 11 tuntia kestänyt vaikea leikkaus, jossa suuri osa hänen keuhkoistaan poistettiin. Leikkauksen aikana hän tarvitsi paljon verta, jonka sairas tuon ajan Kreikassa joutui itse hankkimaan. Veren hän sai joiltakin luostarielämää suunnittelevilta tytöiltä, joiden rippi-isään hän oli tutustunut vähän ennen sairaalaan menoaan. Koska hän tunsi olevansa heille suuressa kiitollisuuden velassa, hän auttoi heitä luostarin perustamisessa, kun asiaan oli ilmaantunut ylitsepääsemättömiltä tuntuneita esteitä. Isä Paisioksen ansiosta kaikki kuitenkin järjestyi vain muutamassa kuukaudessa, ja niin pyhälle Johannes Evankelistalle omistettu nunnaluostari alkoi kohota Tessalonikan ulkopuolelle Surotiin.

Tervehdyttyään riittävästi isä Paisios palasi Athokselle vuonna 1967. Leikkauksen jälkeen hän ei voinut enää asua Ivironin skiitalla olevassa majassaan, joka oli rakennettu kosteaan notkelmaan, vaan hakeutui Katunakiaan, Ipatioksen keljaan. Katunakiassa hän vietti kuitenkin vain vuoden, sillä isä Tihonin kuoltua 1968 hän muutti tämän pyynnöstä Pyhän ristin keljaan. Muuttoon oli toinenkin syy. Athosvuoren Pyhä neuvosto oli näet pyytänyt hänen Ivironin skiitalla kilvoittelevia kuuliaisuusveljiään pappismunkki Basileios Kondikakiksen johdolla asettumaan Pyhän ristin keljan läheisyydessä sijaitsevaan Stavronikitan luostariin muuntaakseen sen idiorytmisestä koinobioksi. Tässä työssä isä Paisios halusi tukea oppilaitaan kaikin mahdollisin tavoin vaivojaan laskematta. Näin tapahtunut Stavronikitan paluu yhteiselämäluostariksi oli yksi merkkipaalu Athosvuoren munkkilaisuuden uudistumisessa, sillä pian monet muutkin idiorytmiset luostarit seurasivat sen esimerkkiä.

Pyhän ristin keljalla isä Paisios asui yksitoista vuotta. Tänä aikana hänellä oli monia poikkeuksellisia hengellisiä kokemuksia ja hänen nimensä alkoi tulla yhä tunnetummaksi myös Athosvuoren ulkopuolella. Kuultuaan karismaattisesta munkista monenlaisten murheiden rasittamat ihmiset suuntasivat askeleensa hänen luokseen.

Vuonna 1979 isä Paisios jätti Pyhän ristin keljan ja asettui autioituneeseen Panagudan keljaan, jonka Kutlumusionin luostari omisti. Hän joutui työskentelemään lujasti rapistuneen asumuksensa kunnostamiseksi saadakseen sen hyväksytyksi Athoksen virallisten keljamajojen joukkoon. Tässä majassa hän sitten viipyi aina kuolemaansa saakka. Hänen aikanaan ihmisiä vieraili alueella niin suurin joukoin, että hänen majaansa piti laittaa opasviitat, jotta häntä tapaamaan tulleet eivät häiritsisi alueen muissa majoissa asuneita munkkeja.
Isä Paisios kävi myös laajaa kirjeenvaihtoa. Enimmäkseen kirjeet täyttivät hänet murheella, kuten hän itse sanoi, sillä niiden sisältönä olivat pääasiallisesti avioerot, psyykkiset vaikeudet ja ruumiilliset sairaudet. Myötätunto kärsiviä kohtaan saikin hänet pyytämään Jumalalta itselleen syöpää.

Työntäyteisestä ulkonaisesta ohjelmastaan huolimatta isä Paisios jatkoi edelleen voimallista askeettista kilvoitteluaan. Hän nukkui vain 2–3 tuntia ja söi äärimmäisen vähän. Lisäksi hän valmisti prässäämällä tehtäviä pieniä ikoneita ja ristejä, joita hän jakoi siunaukseksi luokseen tulleille. Joutuessaan tässä työssä käyttämään paljon voimia vaativaa puristinta hän sai pahan tyrän, joka vaikeutti sekä hänen kilvoitteluaan että vieraiden vastaanottamista. Hänen kärsittyään tyrästä kovia tuskia neljän-viiden vuoden ajan eräät hänen lääkärituttavansa lopulta kirjaimellisesti sieppasivat hänet sairaalaan, jossa hänelle tehtiin leikkaus vuonna 1987. Lääkäreiden vastustuksesta huolimatta isä Paisios jatkoi kuitenkin entistä ankaraa elämäntapaansa.

1990-luvun alussa isä Paisioksen terveys huononi entisestään. Hänellä alkoi olla kiusallisia suolistoperäisiä verenvuotoja, jotka eivät sallineet hänen keskittyä mihinkään. Hän kuitenkin kieltäytyi hoitamasta niitä sanoen, että ”kaikki järjestyy maan sisällä”. Vuoden 1993 lokakuun lopussa hän lähti viimeisen kerran Athokselta ja meni Surotiin Pyhän Johannes Teologin luostariin viettämään oman pyhänsä isä Arsenioksen muistoa marraskuun 10. päivänä, kuten hänellä oli tapana. Siellä hän viipyi muutaman päivän. Kun hän oli valmistautumassa lähtöön, hän sairastui ja hänet vietiin sairaalaan. Diagnoosi oli paksusuolen syöpä. Hänet leikattiin helmikuussa 1994. Hän piti syöpää Jumalalle esittämänsä pyynnön täyttymyksenä ja hyödyllisenä omalle hengelliselle terveydelleen. Lääkärin mukaan hän suorastaan iloitsi kuullessaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, sillä hän ymmärsi elämäntyönsä olevan päättymässä ja pääsevänsä Kristuksen luo ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen seuraan.

Vaikka tauti jatkui ja syöpäkasvaimet levisivät keuhkoihin, vanhus Paisios tahtoi palata Athokselle 13. kesäkuuta. Korkea kuume ja hengitysvaikeudet pakottivat hänet kuitenkin jäämään sairaalaan.

Heinäkuun lopussa lääkärit ilmoittivat, että hänellä oli elinaikaa kaksi tai korkeintaan kolme viikkoa. Maanantaina, joka oli hänelle Pyhän ristin keljalla ilmestyneen ja rakkaaksi tulleen pyhän Eufemian muistopäivä, hän nautti pyhän ehtoollisen viimeistä kertaa vuoteensa päällä polvillaan. Loppuaikana hän päätti olla ottamatta lääkkeitä, edes kipulääkkeitä, vaikka syöpä aiheutti hänelle kauheita tuskia. Vielä vähän ennen kuolemaansa hän otti vastaan Surotin luostarissa kokoöisen jumalanpalveluksen aikana tuhansia ihmisiä antaen heille siunauksensa, vieläpä seisten kunnioituksesta heitä kohtaan.

Isä Paisios kuoli heinäkuun 12. päivänä 1994 ja hänet haudattiin Surotin luostariin. Joka vuosi hänen kuolemansa jälkeen luostarissa on toimitettu hänen kuolinpäivänään kokoöinen jumalanpalvelus, johon kokoontuu aina tuhatmäärin ihmisiä.

Jo isä Paisioksen eläessä hänestä alettiin puhua pyhänä. Oli tosin myös niitä, etenkin Athosvuorella, jotka kritisoivat hänen ympärilleen kehittynyttä kunnioitusta. Kansa oli kuitenkin vakuuttunut isä Paisioksen pyhyydestä. Hänen ennustuksiaan on kirjoitettu muistiin suuret määrät, ja niitä seurataan edelleen suurella kiinnostuksella ja hartaudella.

Tammikuun 13. päivänä 2015 patriarkka Bartolomeus julisti Konstantinopolissa munkki Paisioksen pyhäksi. Niin Kreikka kuin muukin ortodoksinen maailma otti vastaan tämän tiedon todellisena ilosanomana.

Mainittakoon, että ensimmäinen isä Paisiosta käsittelevä seminaari koko maailmassa pidettiin Uuden Valamon luostarissa 17.9.2004, toistakymmentä vuotta ennen hänen kanonisointiaan. Siinä yhteydessä moni kertoi liikuttuneena, kuinka isä Paisios oli parantanut hänet tai antanut toisesta maailmasta käsin ratkaisun hänen ongelmiinsa.