Pyhittäjä Onufrios Egyptiläinen

Egyptiläisessä luostarissa 300-luvulla kilvoitellut pyhä Pafnutios oli kuullut paljon autiomaassa asuvista erakoista, ja hänessä syttyi halu päästä tapaamaan heitä. Niinpä hän lähti vaeltamaan syvälle autiomaahan saadakseen näiden Jumalan miesten siunauksen. Kuljettuaan muutaman päivän Pafnutios löysi luolan. Sisään astuessaan hän näki rukousasennossa olevan miehen. Pafnutioksen koskettaessa miestä tämä vaipui maahan – hän oli ollut jo pitkään kuolleena. Miehen vaatteet olivat palmunlehvistä ja muuttuivat pölyksi sitä mukaa kun niitä kosketti. Pafnutios rukoili miehen sielun puolesta koko yön lausuen ulkoa muistamiaan psalmeja ja hautasi hänet aamulla.

Tämän jälkeen Pafnutioksen ruokatarvikkeet loppuivat, ja hän vaelsi erämaassa neljä päivää ilman syötävää. Lopulta hän uupui ja nälän heikentämänä vaipui maahan. Silloin hän näki edessään enkelin, joka virvoitti hänet koskettamalla hänen käsiään, jalkojaan ja huuliaan. Tämän kosketuksen voimalla Pafnutios vaelsi erämaassa vielä useita päiviä ilman ravintoa enkelin ilmestyessä hänelle aika ajoin.

Istuutuessaan lepäämään Pafnutios näki, että häntä lähestyi pelottavannäköinen mies. Tämä oli alaston, karvoittunut ja pitkien hiustensa verhoama. Alaruumista peitti lehtiverho. Kun Pafnutios näki miehen, hän säikähti ja kiipesi piiloon korkealle kalliolle. Mies heittäytyi levähtämään kallion varjoon suojaan auringon paahteelta. Tovin kuluttua hän huusi: ”Tule alas, Jumalan palvelija Pafnutios, älä pelkää! Minäkin, syntinen ihminen, palvelen Jumalaa sieluni pelastukseksi tässä erämaassa.”

Näin he tutustuivat ja Pafnutios pyysi erakkoa kertomaan elämästään. Tämä sanoi nimekseen Onufrios ja kertoi eläneensä tuolla paikalla villieläinten keskellä jo 70 vuotta ravintonaan villiyrtit ja vesi. Tuona aikana hän ei ollut tavannut ketään muita ihmisiä kuin hengellistä ohjaajaansa kilvoittelunsa alkuvuosina. Taustastaan hän kertoi, että hänen isänsä oli kuulunut persialaiseen[1] hallitsijasukuun. Hänen vanhempansa olivat olleet lapsettomia, ja hän oli syntynyt heidän hartaiden rukoustensa hedelmänä. Hänen isänsä oli hänen sikiämisensä jälkeen nähnyt näyn, että hänen nimekseen piti antaa Onufrios. Näyssä oli myös ilmoitettu, että kasteen jälkeen hänet oli vietävä erääseen luostariin Egyptin Thebaidiin. Matkalla naaraspeura seurasi heitä ja ruokki pientä Onufriosta aina siihen saakka, kun hän oli kolmivuotias.

Isä jätti poikansa hyvämaineiseen luostariin, jossa tämä oppi tuntemaan Raamatun ja luostarielämän järjestyksen. Luostarissa puhuttiin suurella innostuksella erämaan kasvateista profeetta Eliasta ja pyhästä Johannes Kastajasta. Näin innostus erakkoelämään tarttui myös Onufriokseen ja hän tahtoi palavasti päästä viettämään samanlaista elämää kuin he.

Eräänä yönä Onufrios otti mukaansa muutamia leipiä ja lähti luostarista rukoillen Jumalaa osoittamaan hänelle paikan, joka oli hänelle tarkoitettu. Vaeltaessaan hän näki yhtäkkiä suuren valon. Hän säikähti, mutta valon sisällä näkyi ihmeellisen kaunis ja loistava ihmishahmoinen olento, joka sanoi hänelle: ”Älä pelkää, Onufrios, minä olen Jumalan enkeli, ja Jumala on käskenyt minun varjella sinua aina syntymästäsi viimeiseen hengenvetoosi saakka.” Enkeli johdatti hänet juutalaissyntyisen Hermas-nimisen erakon luo. Tämä selitti hänelle muutaman päivän ajan erakkoelämän periaatteita ja johdatti hänet sitten neljän vuorokauden vaelluksen jälkeen pieneen luolaan, jonka lähellä oli palmupuu ja lähde. ”Tämä on se paikka, jonka Herra on valmistanut asumukseksesi”, hän sanoi. Hermas viipyi Onufrioksen luona vielä 30 päivää opettaen hänelle yksityiskohtaisesti erakkona kilvoittelemista, minkä jälkeen hän palasi omaan luolaansa. Sittemmin hän tuli joka vuosi vierailulle. Lopulta hän kuoli tällaisella matkallaan, ja Onufrios hautasi hengellisen isänsä erakkomajansa läheisyyteen.

Kun Pafnutios kysyi Onufriokselta, millaisia vaivoja hän oli joutunut kestämään, tämä sanoi: ”Usko minua, rakas veljeni, monta kertaa kestin sellaisia kärsimyksiä, että olin jo luopunut toivosta jäädä henkiin. Kesällä minua ahdisti hirvittävä kuumuus ja talvella taas kylmyys. Näin nälkää, ja vaatteeni kuluivat käyttökelvottomiksi, niin että jäin alastomaksi. Joskus olin monta päivää sairaana, ja jouduin sellaisiin tuskiin ja kiusoihin, ettei kieli pysty niitä kertomaan. Lohtunani oli ajatus ikuisista hyvyyksistä, jotka Jumala on valmistanut Häntä rakastaville. Herra armahti minua ja antoi ruumiini peittyä pitkiin karvoihin. Niiden lämmittämänä en enää tuntenut kylmyyttä enkä muutakaan kiusaa. Lisäksi enkeli alkoi tuoda minulle joka päivä leivän, niin että pystyin kilvoittelemaan entistä palavammin Jumalan kunniaksi.”

Pafnutioksen kysymykseen pyhästä ehtoollisesta Onufrios vastasi, että joka sunnuntai Jumalan enkeli tuo kaikille erakoille ehtoollisen, ja sinä päivänä he täyttyvät suurella hengellisellä lohdutuksella: ”Emme tunne sen enempää nälkää kuin janoakaan. Ja jos joku meistä tahtoo nähdä ihmisiä, enkelit vievät hänet hengessä paratiisiin, missä hän saa nähdä taivaallisten olentojen loiston ja pääsee itsekin osalliseksi heidän jumalallisesta kirkkaudestaan. Kaikki vaivat ja huolet unohtuvat, ja hän palaa intoa hehkuen hengellisten kilvoitustensa pariin.”

Tämän jälkeen Onufrios vei Pafnutioksen majaansa, missä he jatkoivat keskusteluaan. Illan tultua Pafnutios näki keskellä keljaa suuren leivän, jonka he söivät yhdessä. Sen jälkeen he viettivät koko yön rukouksessa. Aamulla Onufrioksen ulkonäkö oli muuttunut ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sanoi Pafnutiokselle: ”Älä pelkää, veljeni. Hyvä Jumala on lähettänyt sinut huolehtimaan ruumiini hautaamisesta. Tänään minun maanpakolaisuuteni päättyy ja sieluni pääsee taivaallisen autuuden sanoin ilmaisemattomaan riemuun. Kun palaat Egyptiin, kerro munkeille ja kaikille kristityille, että olen pyytänyt Jumalalta armoa jokaiselle, joka toimittaa minulle muistopalveluksen ja juhlii taivaallista syntymäpäivääni. Häntä eivät Paholaisen kiusaukset enää kohtaa.”

Pafnutios lankesi hänen eteensä ja pyysi lupaa saada jäädä hänen kilvoituspaikkaansa loppuiäkseen. Onufrios vastasi: ”Jumala ei lähettänyt sinua tänne sen tähden, että jäisit tähän paikkaan, vaan vain hautaamaan ruumiini.” Pafnutioksen tulevana tehtävänä oli myös kertoa maallikoille erakkojen elämästä, niin että he saattaisivat voimiensa mukaan jäljitellä sitä.

Rukoiltuaan Onufrios kävi pitkälleen maahan. Hänen kasvonsa säteilivät ylimaallista valoa ja hyvä tuoksu täytti ilman. Kuului kuin ukkosen jyrinää ja taivaat avautuivat. Näkyviin tuli suuri joukko enkeleitä, jotka olivat tulleet vastaanottamaan erakkoisän sielua. Kaiken riemun keskeltä kuului Kristuksen ääni, joka kutsui palvelijansa ikuiseen autuuteen. Pafnutios vuodatti kyyneleitä pyhän askeetin ruumiin edessä ja mietti, kuinka hän pystyisi kaivamaan haudan kuivaan kivikovaan maahan. Silloin paikalle saapui kaksi leijonaa, jotka kaivoivat kuopan, johon Pafnutios saattoi laskea ruumiin.

Paluumatkalla Egyptiin Pafnutios kohtasi neljä vanhusta, jotka olivat yhdessä eläneet samassa luolassa 60 vuotta. Sitten hän tapasi kauniissa keitaassa Oksyrhynkhoksesta kotoisin olevat neljä ylhäistä syntyperää olevaa nuorukaista, jotka olivat veljeksiä ja viettivät yhdessä kilvoitteluelämää. Päästyään perille Egyptiin Pafnutios todisti kaikille, että vereen ja lihaan pukeutunut ihminen pystyi elämään tässä maailmassa enkelien tavoin. Kun hänen oma vuoronsa lähteä tästä maailmasta aikanaan koitti, hänkin sai nähdä enkelin ennen kuolemaansa.