Pyhittäjä Nektari Optinalainen

Pyhittäjä Nektari (maallikkonimeltään Nikolai Tihonov) syntyi köyhään perheeseen Jeletsin kaupungissa vuonna 1853. Hänen isänsä oli mylläri ja kuoli nuorena. Nikolailla oli läheiset välit äitinsä kanssa, mutta tämäkin kuoli varhain, ja Nikolai jäi kokonaan orvoksi. Hän oli muutaman vuoden töissä kauppa-apulaisena, kävi vapaa-aikana kirkossa ja luki hengellisiä kirjoja.

Kaksikymmenvuotiaana Nikolai lähti Optinan luostariin mukanaan repussa vain evankeliumikirja. Optinan skiitassa hän tapasi vanhus Amvrosin (10.10.). Hän ei koskaan kertonut kenellekään, mistä he puhuivat keskenään, mutta keskustelun jälkeen hän jäi skiittaan. Hänestä tuli vanhus Anatolin (Zertsalov, 25.1.) rippilapsi, mutta hän kävi saamassa ohjausta myös pyhittäjä Amvrosilta.

Nikolain ensimmäinen kuuliaisuustehtävä oli hoitaa kukkia. Sitten hänet määrättiin alttariapulaiseksi. Hän asui kaksikymmentä vuotta kirkon vieressä eikä antautunut keskusteluihin muiden veljien kanssa. Hän kävi vain vanhus Amvrosin ja rippi-isänsä luona ja palasi heti keljaansa. Myöhemmin hän sanoi usein, että munkilla on vain kaksi uloskäyntiä keljastaan; toinen kirkkoon ja toinen hautaan. Nikolai vietti päivät kuuliaisuustehtävissä ja valvoi yöt rukoillen ja lukien. Nuorena miehenä hänen oli vaikea herätä varhain aamuyöllä alkavaan jumalanpalvelukseen. Hän myöhästyi usein kirkosta ja tuli paikalle unisin silmin. Veljet valittivat hänestä vanhus Amvrosille, mutta tämä vastasi leikillisen tapaansa: “Odottakaa vain, kun Nikolai on nukkunut tarpeekseen, hän kelpaa kaikille.”

Vanhusten ohjauksessa Nikolai edistyi hengellisesti. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 1887 ja hän sai nimen Nektari. Vuonna 1898 hänet vihittiin pappismunkiksi. Sen jälkeen hän tuskin poistui keljastaan. Oli sellainenkin aika, että hän liimasi sinisen paperin keljansa ikkunoiden peitoksi. Noina vuosina hän luki ja opiskeli, eikä vain hengellistä vaan myös tieteellistä kirjallisuutta. Hän perehtyi matematiikkaan, historiaan, maantieteeseen ja kaunokirjallisuuteen sekä opiskeli latinaa ja ranskaa. Taiteilija Bolotov opetti häntä maalaamaan ja vanhus Nektari säilytti kiinnostuksen kuvataiteisiin läpi elämänsä. Lisäksi hän piti runoista.

Jo noina vuosina isä Nektari paransi sairaita. Hänellä oli selvänäkemisen, ihmeiden tekemisen ja harkintakyvyn lahjat, mutta nöyryydessään hän kätki ne ulkonaisen houkkuuden alle. Ulkoiselta olemukseltaan hän oli pienikokoinen ja pyöreäkasvoinen. Puoliksi harmaantuneet hiussuortuvat valahtivat esiin korkean munkinmyssyn, skufian alta. Kädessä hänellä oli granaatinpunainen rukousnauha. Monet panivat merkille, että isä Nektarin kasvot olivat ikään kuin iättömät. Toisinaan ne olivat vanhat ja ankarat, toisinaan nuorekkaan eläväiset tai valoisat kuin lapsen kasvot.

Vuonna 1913 Optinan veljestö kokoontui valitsemaan ohjaajavanhusta. Nöyrä Nektari ei edes mennyt veljestön kokoukseen. “Valitsevat ilman minuakin kenet pitää”, hän ajatteli aavistaen selvänäköisesti mitä oli tapahtuva. Ohjaajavanhukseksi valittiin juuri hänet. Silloin isä Nektari alkoi vastustella: “Ei, isät ja veljet, minä olen vähäinen järjeltäni enkä pysty kantamaan sellaista taakkaa.” Mutta isä arkkimandriitta sanoi hänelle: “Isä Nektari, ota vastaan kuuliaisuustehtävä.” Kuuliaisuustehtävästä isä Nektari ei voinut kieltäytyä ja niin hän joutui sopeutumaan nimitykseen. Aina hän kuitenkin sanoi itsestään: “Mikä vanhus minä olen? Miten voisin olla entisten ohjaajavanhusten seuraaja? Olen heikko ja voimaton. Heillä oli armoa kuin kokonaisia limppuja, mutta minulla on vain viipale.” Näin hän sanoi, vaikka teki eläessään ihmeitä ja ennusti tulevia tapahtumia.

Vanhus Nektari otti vieraita vastaan edellisten ohjaajavanhusten talossa. Joskus hän jätti eteisen pöydälle kirjoja. Tapaamista odotellessaan vieraat selasivat niitä ja löysivät vastaukset kysymyksiinsä. Nektari puolestaan sanoi, että itse vanhus Amvrosin kelja puhuu hänen puolestaan.

Vanhus Nektari suhtautui jokaiseen ihmiseen eri tavalla. Jonkin vieraan hän jätti omine ajatuksineen keljan hiljaisuuteen; toisen kanssa hänellä sukeutui pitkä ja vilkas keskustelu. Monet hämmästelivät hänen tietojaan ja kysyivät, missä yliopistossa hän oli opiskellut. He eivät olleet uskoa korviaan, kun vanhus vastasi, ettei ollut opiskellut missään. “Kaikki oppineisuutemme on peräisin Raamatusta”, vanhus Nektari sanoi itsestään.

Ohjaajavanhukset joutuivat myös käymään laajaa kirjeenvaihtoa. Monet pyhiinvaeltajat olivat todistamassa, miten vanhus Nektari vastasi kirjeisiin avaamatta niitä. Edeltäjiensä tapaan hän oli myös hyvä lohduttaja. Hänen leikinlaskunsa osoittautui joskus tehokkaammaksi ojentajaksi kuin kymmenet saarnat.

Vanhus Nektari suhtautui ennakkoluulottomasti taiteilijoihin. Hän sanoi: “Taidetta voi tehdä niin kuin mitä tahansa työtä, niin kuin tehdään puusepäntöitä tai paimennetaan lehmiä. Mutta kaikki on tehtävä ikään kuin Jumalan silmien edessä.” Vanhus Nektari oli itse hyvä esimerkki tällaisesta työskentelystä. Tieteiden ja kielten opiskeleminen ja kuvataiteen maalaaminen eivät koskaan häirinneet hänen rukouksellista keskittyneisyyttään, ja hänen sielunsa oli aina suuntautunut Jumalaan.

Vuonna 1920 Optinan luostarin skiitan johtaja Feodosi nukkui pois ja vanhus Nektari nimitettiin hänen seuraajakseen. Edeltäjiensä tapaan hän vihkiytyi suureen skeemaan.

Vallankumouksen myötä tilanne Venäjällä muuttui koko ajan huonommaksi. Ihmisten vaikeudet kasvoivat kasvamistaan ja ohjaajavanhuksen kilvoitus kävi yhä raskaammaksi. Vanhus Nektari vuodatti lakkaamatta kyyneliä Kristuksen ja Jumalansynnyttäjän ikonien edessä, niin että hänen silmänsä tulehtuivat. Kun hän tuli ulos tapaamaan ihmisiä, hänellä oli aina kädessään nenäliina, jolla hän pyyhki silmiään. Juuri kun ihmiset tarvitsivat häntä eniten, häntä alkoi kiusata ajatus jättää luostari ja lähteä vaeltajaksi. Unessa Optinan edesmenneet ohjaajavanhukset ilmestyivät hänelle sanoen: “Jos haluat olla kanssamme, älä jätä hengellisiä lapsiasi.” Eikä hän jättänyt heitä, vaan jatkoi kärsivän kansan puolesta rukoilemista.

Kerran vanhus Nektarilta kysyttiin, joutuiko hän ottamaan päälleen luonaan käyvien kärsimykset ja synnit voidakseen auttaa ja lohduttaa heitä. Hän vastasi: “Kyllä, muuten ei voi auttaa. Joskus tuntuu kuin päälläni olisi kasa kiviä. Syntiä ja kärsimystä tuodaan niin paljon, ettei sitä jaksa edes kestää. Mutta silloin tulee armo ja hajottaa kivet kuin kasan kuivia lehtiä ja voit taas aloittaa alusta.”

Optinan luostari jatkoi toimintaansa neuvostoajan alkuvuosina, mutta sen päivät olivat luetut. Palmusunnuntaina vuonna 1923 luostari suljettiin ja vanhus Nektari pidätettiin. Hänen keljastaan löydettiin leluja, nukkeja ja palloja. Kotietsinnän tekijät kysyivät, mitä varten lelut olivat, ja vanhus Nektari vastasi: “Olen itse lapsen kaltainen.” Etsijät löysivät myös kirkkoviiniä ja purkkiruokaa, ja vanhus kehotti heitä syömään ja juomaan.

Vanhus Nektaria syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta vaikutusvaltaisten ystävien avulla tuomio muuttui karkotukseksi läheiseen Plohinon kylään. Siellä häntä varten lämmitettiin erään talon kesäkäytössä ollut puolisko. Vanhus Nektari oli nähnyt ennalta tämän elämässään tapahtuvan muutoksen. Jo ennen lokakuun vallankumousta hän oli sanonut hengellisille lapsilleen, että Optinan luostari hävitetään. Hän oli myös profetoinut: “Pian alkaa kirjojen nälkä. Hengellisiä kirjoja ei ole saatavilla. Koittaa vaikenemisen aika…” Lisäksi hän ennusti tsaariperheen surmaamisen.

Muutamat munkit kysyivät vanhus Nektarilta, mitä heidän pitää vastata, jos heiltä mahdollisissa kuulusteluissa kysytään, ovatko he munkkeja. Vanhus vastasi: “Vastatkaa, että olette munkkeja. Munkkius on toinen kaste. Jos kiellätte sen, kiellätte toisen kasteenne, ja se merkitsee, että kiellätte myös Kristuksen.”

Pian viranomaiset vaativat, että vanhus Nektarin oli poistuttava Kalugan alueelta. Hengellisten lastensa avustuksella hän siirtyi Brjanskin alueelle Holmištšin kylään. Ihmiset löysivät hänet sieltäkin. Tavallisen kansan ohella myös piispat kävivät kysymässä häneltä neuvoa. Kirkkopoliittisissa kysymyksissä vanhus Nektari valitsi kuninkaallisen keskitien. Hän muisteli palveluksissa neuvostovallalle myönnytyksiä tehnyttä metropoliitta Sergeitä sanoen, että tämä oli yhä kirkon päämies, vaikka olikin tehnyt syntiä suostuessaan myönnytyksiin. Samalla hän kuitenkin pyrki säilyttämään yhteyden myös niihin, jotka eivät hyväksyneet metropoliitta Sergeitä. Hyvän paimenen tavoin hän otti vastaan molempien osapuolten edustajia.

Vuonna 1928 vanhus Nektarilla todettiin tyrä ja huhtikuussa kävi ilmeiseksi, että hänen maallinen elämänsä oli päättymässä. Hän tunsi ennalta kuoleman lähestyvän ja alkoi hyvästellä läheisiään jo pari kuukautta aiemmin. Hän antoi viimeiset ohjeensa ja siunauksensa ja luovutti hengelliset lapsensa toisten rippi-isien vastuulle. Pyhittäjä Nektari nukkui pois rauhallisesti 29.4. (12.5.) vuonna 1928. Hänet haudattiin Holmištšin kylän hautausmaahan.

Pyhittäjä Nektari kanonisoitiin heinäkuussa vuonna 1989. Hänen pyhäinjäännöksensä nostettiin haudasta ja sijoitettiin uudelleen avattuun Optinan luostariin. Kun reliikkejä kannettiin juhlallisessa saatossa luostarialueella, niistä kohosi hyvä tuoksu. Pyhittäjän mantia oli säilynyt maatumattomana. Itse reliikit olivat meripihkan väriset. Niiden äärellä tapahtuu ihmeitä.