Pyhittäjä Martinianos sekä pyhittäjä-äidit Zoe ja Fotine
Pyhä Martinianos oli kotoisin Palestiinan Kesareasta ja eli 300-luvun lopulla. Ollessaan 18-vuotias hän siirtyi asumaan Kesarean lähellä sijaitsevalle Arkkivuorelle. Siellä hän kilvoitteli rukouksessa ja askeesissa 26 vuotta. Paholainen hyökkäsi häntä vastaan herättäen hänen ajatuksissaan monenlaisia taisteluja, mutta Jumalan avulla hän pysyi lujana kilvoituksessaan. Jumalan armo asui hänessä niin runsaana, että hän sai lahjan tehdä ihmeitä.
Martinianoksen maine levisi ympäristöön, ja hänen luonaan alkoi käydä paljon ihmisiä pyytämässä apua niin ruumiillisiin sairauksiin kuin taisteluun syntejä ja himoja vastaan. Jumala valaisi häntä antamaan jokaiselle sopivan neuvon ja oikeat ohjeet. Mitä enemmän hän teki hyvää, sitä kiivaammin sielunvihollinen tahtoi tuhota hänet. Paholainen sai liittolaisekseen Zoe-nimisen kevytmielisen naisen, joka alkoi kerskailla, että saisi kilvoittelijan helposti lankeamaan, koska tämän hyveellisyys johtui vain tilaisuuksien puuttumisesta.
Nainen keksi häpeämättömän juonen. Rajuilman aikana myöhään illalla hän ilmestyi ryysyihin pukeutuneena Martinianoksen keljaluolan ovelle väittäen olevansa eksynyt ja pyysi surkealla äänellä kilvoittelijaa ottamaan hänet yöksi keljaansa. Martinianos ei voinut jättää naista ulos rankkasateeseen, ja ulkona liikkui villipetojakin, joten hän päästi tämän sisään. Hän sytytti tulen, että nainen voisi lämmitellä, tarjosi tälle viikunoita ja jätti hänet keljansa etuhuoneeseen. Itse hän meni peremmällä olevaan pienempään luolaan ja rukoili siellä suurimman osan yötä.
Aamuyöstä Martinianosta alkoivat häiritä lihalliset ajatukset. Heti kun oli mahdollista, hän meni naisen luo kehottaakseen tätä lähtemään. Avattuaan oven hän ei nähnytkään enää kurjaa kerjäläistä vaan kauniisti koristautuneen nuoren naisen: Zoe oli vaihtanut vaatteensa. Hurmaavasti hymyillen tämä alkoi selittää olleensa jo pitkään rakastunut Martinianokseen ja muistutti, että olivathan profeetat ja apostolitkin olleet naimisissa. Martinianos ei pystynyt enää vastustamaan kiusausta vaan muuttui kuin tahdottomaksi. Kun hän ihmetteli, miten he tulisivat pariskuntana toimeen, nainen vastasi olevansa hyvin rikas ja antavansa kaiken omaisuutensa hänen hallintaansa. Martinianos suostui naisen houkutuksiin, mutta sanoi ensin käyvänsä ulkona katsomassa, ettei hänen luokseen ollut tulossa pyhiinvaeltajia.
Ulkona Martinianos tuli Jumalan armosta tuntoihinsa, ja katkera katumus jo pelkästä ajatukseen suostumisesta iski häneen kuin miekka. Hän keräsi oksia ja sytytti ne tuleen luolansa lattialla. Paljain jaloin hän astui liekkien keskelle. Kun hänen jalkansa olivat aikansa kärventyneet, hän hyppäsi pois nuotiosta ja huusi kovalla äänellä, niin että nainenkin sen kuuli: ”Miltäs tuntuu? Voitko, kurja, kestää tällaista poltetta? Jos voit, niin lähesty tuota naista ja pala ikuisesti helvetissä.” Sitten hän hyppäsi vielä uudestaan liekkeihin huutaen: ”Anna anteeksi, Herra, tämä sieluni synti. Sinä tiedät, että Sinua yksin olen rakastanut nuoruudestani lähtien ja Sinun tähtesi annan ruumiini tulelle.”
Kuullessaan tämän ja nähdessään, että vain ajatuksellisen syntiin suostumisen takia suuri kilvoittelija rankaisi ruumistaan noin ankarasti, Zoe tunsi piston sydämessään ja alkoi ajatella omia raskaita synnintekojaan. Hän heitti korunsa ja hienot vaatteensa tuleen ja lankesi pyhittäjän jalkoihin luvaten katumusta ja pyytäen tämän esirukouksia. Martinianos kehotti häntä menemään Jerusalemiin pyhän Paulan (26.6.) luostariin.
Martinianokselta kului palovammoista toipumiseen seitsemän kuukautta. Jalkojensa parannuttua hän päätti omaa heikkouttaan peläten vaihtaa asuinpaikkaa ja mennä jonnekin, missä olisi varmasti turvassa. Eräs hänen tuttavansa kapteeni suostui viemään hänet asumattomalle kalliosaarelle ja lupasi joka neljäs kuukausi tuoda hänelle leipää ja vettä, ja lisäksi hän voisi itse pyydystää kaloja. Vastalahjaksi Martinianos punoi kapteenille köysiä.
Kilvoittelija eli saarellaan luonnonvoimien armoilla vastustaen urhoollisesti paholaisen hyökkäyksiä. Kun kymmenen vuotta oli kulunut, lähivesillä sattui haaksirikko. Kaikki muut matkustajat paitsi eräs nuori nainen menehtyivät. Nainen ajelehti laudan varassa kohti Martinianoksen saarta. Tämä ymmärsi heti, että uusi kiusaus oli lähestymässä. Hän veti naisen kuiville, mutta sanoi tälle heti: ”Me emme pysty elämään täällä kahdestaan. Jää sinä tälle saarelle, kunnes kapteeni tulee. Vettä ja leipää täällä on riittävästi. Hänelle voit kertoa, mitä sinulle on tapahtunut, ja hän vie sinut kotiisi.” Sen jälkeen Martinianos vielä toivotti Fotine-nimiselle tytölle sielun pelastusta ja hyppäsi itse mereen. Paikalle ilmaantui kaksi delfiiniä, jotka kuljettivat hänet rannikolle.
Kun Martinianos huomasi, etteivät kiusaukset jätä häntä rauhaan, menipä hän minne tahansa, hän päätti ryhtyä viettämään samanlaista vaeltavaa elämää kuin apostolit. Kahdessa vuodessa hän kiersi peräti 164 kaupunkia, joista viimeinen oli Ateena. Siellä hän tunsi, että hänen lähtöhetkensä oli koittamassa. Hän kutsui paikalle kaupungin piispan, joka siunasi hänet ristinmerkillä, minkä jälkeen pyhittäjä Martinianos antoi valoisin kasvoin sielunsa Jumalan haltuun.
Sillä välin Fotine oli päättänyt jäädä pysyvästi kilvoittelemaan saarelle, niin suuren vaikutuksen kohtaaminen Martinianoksen kanssa oli tehnyt. Sama kapteeni, joka oli huolehtinut Martinianoksesta, huolehti hänestäkin. Vastapalvelukseksi Fotine kehräsi tämän perheelle villalankaa. Kuuden vuoden kuluttua kapteeni löysi saarelle tullessaan Fotinen kuolleena kädet ristissä rinnalla. Hän oli tuolloin 31-vuotias. Kapteeni vei hänen ruumiinsa Palestiinan Kesareaan, jonne hänet juhlallisesti haudattiin.
Pyhittäjää kiusannut Zoe puolestaan eli pyhän Paulan luostarissa kaksitoista vuotta ja kohosi sellaiseen pyhyyteen, että sai ihmeidentekemisen lahjan. Kerran pyhä Paula käski hänen rukoilla luostariin tulleen tuskallisen silmäsairauden vaivaaman naisen puolesta. Zoe teki kuten hänen ohjaajansa käski, ja sairaan silmät paranivat.