Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja syntyi Konstantinopolissa vuoden 580 tienoilla hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Hän sai erinomaisen koulutuksen filosofiassa ja tunsi hyvin antiikin kirjailijoita ja kirkkoisien teologiaa. Maksimos perehtyi Platonin, Aristoteleen ja uusplatonistien kirjoituksiin, jotka jättivät hänen ajatteluunsa paljon vaikutteita. Retoriikkaa hän sen sijaan ei opiskellut. Niinpä hänen kirjoituksissaan hengellisyys saa ilmaisun, jossa on filosofista syvyyttä ilman kaunopuheisuuden koukeroita. Maksimos oli poikkeuksellinen lahjakkuus, joka kykeni niin filosofiseen spekulointiin kuin syvälliseen hengelliseen mietiskelyynkin. Hänet otettiin nuorena miehenä valtionhallinnon palvelukseen ja hänestä tuli keisari Herakleioksen (611–641) sihteeri ja pääneuvonantaja. Maksimoksen laaja tietämys ja hyveellinen elämä tekivät vaikutuksen keisariin.

Maksimos kuitenkin luopui tehtävistään hovissa ja meni Bosporin vastarannalla sijaitsevaan Krysopoliksen luostariin,43 jossa hänet vihittiin munkiksi. Nöyryytensä ja viisautensa ansiosta hän voitti pian munkkiveljien rakkauden, ja muutaman vuoden kuluttua hänet valittiin luostarin igumeniksi. Tässä asemassakin hän säilytti munkin yksinkertaisen elämäntavan.

Munkkina Maksimos edistyi nopeasti saavuttaen hyveen ylimmät askelmat. Hän oli perehtynyt syvällisesti pyhään Raamattuun ja kirkkoisien kirjoituksiin, ja luostarielämässä hän pääsi käytännössä voitolle himon liikkeistä harjoittamalla tiukkaa askeesia. Näin Maksimos kohosi vähitellen autuaan himottomuuden tilaan. Kuoletettuaan vihan sävyisyydellä ja vapautettuaan mielensä himojen hirmuvallasta hän ravitsi henkeään rukouksella ja antoi sen nousta mietiskelyn korkeuksiin. Keljansa hiljaisuudessa hän tarkasteli sydämensä syvyyksiä ja pelastuksen salaisuutta.

Vietettyään kaksitoista vuotta hiljaisessa kilvoittelussa pyhä Maksimos asettui oppilaansa Anastasioksen kanssa pieneen Pyhän Georgioksen luostariin Kyzikoksessa.44 Siellä hän laati ensimmäiset teoksensa: askeettisia kirjoitelmia taistelusta himoja vastaan, rukouksesta, himottomuudesta ja pyhästä rakkaudesta. Veljestö joutui kuitenkin hajaantumaan avaarien ja persialaisten hyökkäysten seurauksena.

Maksimos aloitti kiertelevän elämän. Hänen elämäntehtäväkseen tuli Jumalan rakkaudesta todistaminen aikana, jolloin kirkko joutui teologisten kiistojen repimäksi ja valtakunta ajautui tuhon partaalle. Maksimos matkusti Kreetalle, missä hän jatkoi opetustoimintaansa. Hän joutui siellä vastakkain erään piispan kanssa, joka seurasi harhaoppeja. Kreetalta Maksimos siirtyi Kyprokselle ja lopulta hän saapui Aleksandrian kautta Karthagoon, jossa hän viipyi pitkään. Siellä hän tapasi pyhän Sofronioksen (11.3.), syvällisen kilvoittelijan, joka oli paennut munkkeineen Palestiinasta persialaisten vallattua ja hävitettyä Pyhän maan vuonna 614.

Maksimos syventyi ortodoksisen spiritualiteetin filosofisiin ja teologisiin perusteisiin ja keskittyi erityisesti jumalallistumisen tematiikkaan. Hän laati syvällisiä ja moniulotteisia kirjoitelmia eräiden vaikeimpien raamatunkohtien pohjalta ja kommentoi Dionysios Areopagitan ja Gregorios Teologin ajattelusta nousevia kysymyksiä. Hän käsitteli pyhän liturgian ja jumalanpalveluselämän hengellisiä ulottuvuuksia ennennäkemättömän syvällisellä tavalla.

Pyhä Maksimos kehitti tasapainoisen teologisen synteesin. Hänen ajattelussaan ihminen on maailmassa Jumalan asettamana kosmisen liturgian pappina. Ihmisen tehtävä on koota yhteen kaiken taustalla olevia Jumalan luovan ja ylläpitävän voiman osatekijöitä (logoi) uhratakseen ne alkuperälleen ja ylläpitäjälleen Jumalan Sanalle (Logos) vapaudessa ja rakkaudessa. Täyttäessään tehtävää, jota varten hänet on luotu – Jumalaan yhdistymistä – ihminen johtaa koko universumia täydellistymiseensä Kristuksessa, jumalihmisessä.

Valtaanpääsemisestään lähtien keisari Herakleios oli pyrkinyt palauttamaan Rooman valtakuntaan järjestyksen ja yhtenäisyyden. Sotilaallisten operaatioiden lisäksi hän tahtoi saada kirkon yhdistymään. Armenialaiset, koptit ja valtaosa syyrialaista kristityistä olivat järjestäytyneet omiksi kirkkokunnikseen, jotka pitivät kreikkalaisia ”melkiitteinä” eli ”keisarinuskoisina”; jälkimmäiset puolestaan pitivät edellisiä monofysiitteinä. Keisari näki tärkeäksi saada monofysiititkin puolelleen varmistaakseen, etteivät nämä vain siirtyisi tukemaan poliittisesti persialaisia tai arabeja. Niin Herakleios pyysi Konstantinopolin patriarkkaa Sergiosta (610–638) laatimaan teologisen julkilausuman, joka tyydyttäisi monofysiittejä mutta ei kieltäisi Kalkedonin opinmuotoiluja. Vuonna 638 keisari Herakleios ja patriarkka Sergios julkaisivat Uskon esityksen (Ekthesis tes pisteos), jossa vaadittiin kaikkia hyväksymään ja tunnustamaan opetus Vapahtajan kahden luonnon yhdestä tahdosta ja yhdestä toiminnasta. Kyseinen oppi tunnetaan monoteletisminä tai monoenergisminä. Tällainen kompromissi ei kuitenkaan tyydyttänyt teologisesti harjaantuneita ortodokseja, jotka näkivät opin monofysitismin uutena versiona, jossa puhe Kristuksen luonnosta (fysis) oli korvattu tahdon tai energian käsitteellä. Monofysitismin mukaan Jeesuksella Kristuksella oli vain yksi luonto, joka käytännössä ymmärrettiin usein pelkästään jumalallisena. Tämän opin eräänlaisena jälkivaikutuksena monoteletismi opetti, että Kristuksella oli vain yksi jumalallinen tahto (thelesis, thelema) ja vain yksi jumalallinen energia.

Kiistan voimistuessa pyhä Maksimos oli Karthagossa, josta käsin hän alkoi ottaa osaa keskusteluun. Hän näki monoteletismin harhaanjohtavaksi, koska se vähätteli Kristuksen ihmisluontoa, johon kuului autenttinen ihmistahto. Maksimos tuki hengellistä isäänsä pyhää Sofroniosta, joka puhui ja kirjoitti avoimesti Kristuksen ”yhdestä persoonasta, kahdesta luonnosta ja kahdesta energiasta”. Tulenarkaa ”kahden tahdon” ilmaisua käyttämättäkin Maksimos teki selväksi, kuinka Kristus täyttää ihmisyytensä hyveessä sen mikä kuuluu Hänen jumaluuteensa (ihmeet) ja jumaluutensa hyveessä sen mikä kuuluu Hänen ihmisyyteensä (kärsimys).

Ortodoksit näkivät monoteletismin yrityksenä palata jo kertaalleen tuomittuun monofysitismiin. Toisaalta myöskään koptit, armenialaiset ja muut ei-kalkedonilaiset eivät innostuneet opista vaan pitivät sitä teennäisenä. Monoteletismi sai kannattajia lähinnä nykyisen Libanonin ja Länsi-Syyrian alueella. Harhaopista tuli sen sijaan vakava uhka ortodoksisen kirkon sisäiselle yhtenäisyydelle idässä. 630-luvun alussa peräti kolme patriarkan istuinta idässä oli monoteletistien hallussa: Konstantinopoli Sergioksen, Antiokia Athanasioksen ja Aleksandria Kyyroksen.

Maksimos kirjoitti Rooman paaville, keisarille ja muille tärkeille henkilöille kirjeitä sekä laati kirjoitelmia, joissa hän ennennäkemättömällä syvällisyydellä osoitti Jumalan Sanan rakkaudesta ja kunnioituksesta ihmisiä kohtaan omaksuneen ihmisluonnon kokonaisuudessaan, muuttamatta mitään siihen kuuluvasta vapaudesta. Ihmisenä Hänellä oli vapaus kieltäytyä kärsimyksestä, mutta Hän alistui vapaaehtoisesti jumalalliseen tahtoon ja suunnitelmaan avatakseen meille pelastuksen tien alistumisella ja kuuliaisuudella. Kristuksen persoonassa ihmisvapaus – absoluuttiseen Jumalan vapauteen yhdistyneenä – tulee ennalleen asetetuksi luonnollisimpaan liikehdintäänsä, kohti yhdistymistä Jumalaan ja toisiin ihmisiin rakkauden kautta.

Rukouksen ja mietiskelyn kirkastamalla ymmärryksellään Maksimos ryhtyi kehittämään inkarnaation teologian pohjalta oppia ihmisen jumalallistumisesta. Yksikään kirkkoisä ei ollut aiemmin tutkinut yhtä syvällisesti ihmisen vapautta sekä sen yhtymistä Jumalaan niin Kristuksen persoonassa kuin kussakin pyhässä. Pyhä Maksimos esitti ortodoksisen opin inkarnaatiosta täydellisimmässä muodossaan. Myöhemmin Johannes Damaskolainen (4.12.) tiivisti ja kiteytti sen helppotajuisempaan muotoon tulevia sukupolvia varten.

Konstantinopolin patriarkka Sergios kuoli vuoden 638 lopussa ja keisari Herakleios vuonna 641. Keisariksi tuli lopulta hänen pojanpoikansa Konstans II (642–668), joka avoimesti tunnusti monoteletismiä. Ajan ilmapiiriä kiristi se, että arabit olivat vallanneet koko Lähi-idän. Ortodoksien huomio keskittyi kuitenkin yksitahto-opin kysymyksiin.

Kun patriarkka Sergiuksen seuraaja, monoteletismiä kannattanut Pyrrhos, saapui Karthagoon paettuaan Konstantinopolin hovin juonitteluja, hän keskusteli tuntikausia Maksimoksen kanssa. Keskustelujen tuloksena Pyrrhos teki täyskäännöksen ja tunnusti julkisesti erheensä. Hän jopa kirjoitti kirjan, jossa hän muotoili ja tunnusti asiaa koskevan ortodoksisen opetuksen. Maksimos ja Pyrrhos kävivät yhdessä Roomassa paavi Theodorus I:n luona, joka otti Pyrrhoksen vastaan juhlallisesti Konstantinopolin patriarkkana.

Vuonna 647 Maksimos palasi Afrikkaan, missä piispainkokous tuomitsi monoteletismin harhaoppina. Vuonna 648 julkaistiin keisari Konstansin toimeksiannosta Konstantinopolin patriarkka Paavalin laatima uusi edikti, ”Uskon kaava” (Typos tes pisteos), joka kielsi kristittyjä tyystin puhumasta kahdesta tahdosta rangaistuksen uhalla. Näin kirkon yhdistämiseen alun perin tähdännyt monoteletismi johtikin käytännössä siihen, että ortodokseja alettiin vainota. Tämä koski erityisesti Maksimosta, hänen ystäviään ja munkkeja, jotka kieltäytyivät jyrkästi tottelemasta keisarin julistusta.

Maksimos siirtyi Roomaan ja pyysi paavi Martinusta (649–653, muistopäivä 13.4.) tutkimaan monoteletismikysymystä kirkolliskokouksessa. Paavi kutsui koolle lateraanikonsiilin, johon osallistui 105 piispaa, lähinnä lännestä, sekä kreikkalaisia pakolaisteologeja, heidän joukossaan myös Maksimos. Tutkittuaan asiaa neljä viikkoa kokous tuomitsi monoteletismin ja hylkäsi keisarin ediktin 31.10.649. Konstantinopolin patriarkkojen Sergioksen, Paavalin ja Pyrrhoksen väärille opetuksille lausuttiin anateema.

Kun keisari Konstans II sai tietää synodin päätöksistä, hän raivostui ja käski pidättää sekä paavi Martinuksen että Maksimoksen. Hän lähetti Roomaan eksarkin sotilassaattueessa vuonna 653. Sairas ja voimaton paavi pidätettiin ja vietiin Konstantinopoliin, missä hänet tuomittiin rikolliseksi ja karkotettiin Khersonin niemimaalle, jossa hän menehtyi syyskuussa 655.

Pyhä Maksimos ja kaksi hänen Anastasios-nimistä oppilastaan (20.9.) pidätettiin jo ennen paavia, mutta heidän tuomitsemisessaan ei kiirehditty. Maksimosta syytettiin poliittisista rikoksista: keisarillisen vallan vastustamisesta, arabien valloitusten kannattamisesta ja hajaannuksen aikaansaamisesta kirkossa. Pyhä Maksimos vastaili valheellisiin syytöksiin rauhallisesti pitäen mielensä Jumalassa ja rakastaen vihollisiaan. Hän totesi, ettei hänellä ollut mitään omaa oppia mutta tarvittaessa hän olisi valmis katkaisemaan yhteyden vaikka kaikkien patriarkaattien kanssa. Hän sanoi myös kuolevansa mieluummin kuin rikkovansa omaatuntoaan vastaan kavaltamalla uskonsa. Pyhä Maksimos ja hänen oppilaansa tuomittiin karkotettaviksi eri paikkoihin.

Konstantinopolin uusi patriarkka Pietari (654–666) laati uuden kompromissin, jossa Kristuksen molemmilla luonnoilla oli oma tahtonsa mutta hänen persoonallaan vain yksi tahto. Jotkut hymähtivät ehdotukselle sanoen sen merkitsevän, että Kristuksella olisi peräti kolme tahtoa. Maksimos kuuli huhuja, että Roomassa uudeksi paaviksi ehdolla ollut Eugenius oli halukas tähän kompromissiin. Maksimos lähetti Roomaan kirjeen, jossa hän jälleen kerran esitti ortodoksisen opetuksen. Rooman kristikansa nousi vastarintaan. Eugenius vihittiin paaviksi ilman keisarin lupaa 10.8.654.

Keisari Konstans alkoi ymmärtää, että hän ei saisi ortodoksien luottamusta ilman Maksimoksen tukea. Niinpä hän lähetti piispan ja kaksi hovimiestään keskustelemaan hänen kanssaan. Pitkästä vankeudestaan ja kärsimyksistään huolimatta Maksimos ei ollut menettänyt mitään sisäisestä lujuudestaan. Hän kumosi helposti heidän argumenttinsa ja vetosi lopuksi keisariin ja patriarkkaan, että nämä katuisivat ja palaisivat oikeaan uskoon. Keisarin lähettiläät joutuivat raivon valtaan ja kävivät hänen kimppuunsa solvaten ja sylkien häntä.

Maksimos siirrettiin Traakian Perberikseen, jossa häntä pidettiin vangittuna kuusi vuotta. Lopulta vuonna 662 hänet tuotiin Konstantinopoliin patriarkan johtaman synodin tuomittavaksi. Häneltä kysyttiin: ”Mihin kirkkoon sinä kuulut? Konstantinopolin? Rooman? Antiokian? Aleksandrian? Jerusalemin? Näethän että kaikki ovat yhtä meidän kanssamme.” Maksimos vastasi: ”Katoliseen kirkkoon. Sillä on oikea tunnustus uskosta koko maailmankaikkeuden Jumalaan.” Kun häntä uhattiin kuolemanrangaistuksella, hän lausui: ”Toteutukoon Jumalan ennen aikojen alkua tekemä päätös minussa siten, että se tuottaa Hänelle sitä kunniaa, joka Hänellä on ollut ennen kaikkia aikoja.”

Kirkollinen tuomioistuin luovutti pyhän Maksimoksen ja hänen seuraajansa kaupungin prefektille. Hän antoi ruoskia heidät ja määräsi heidän kielensä ja oikean kätensä katkaistaviksi, koska niiden avulla he olivat todistaneet uskostaan. Verisinä heitä kuljetettiin kaupungin halki ennen kuin heidät siirrettiin Kaukasuksen Lazikaan, minne matkatessaan he joutuivat kärsimään monenlaisia koettelemuksia ja vaikeuksia. Siellä heidät suljettiin erillisiin linnoituksiin. Pyhä Maksimos nukkui pois 13. elokuuta vuonna 662. Näin hän sai 82 vuoden ikäisenä yhdistyä lopullisesti Jumalan Sanaan, jota hän oli rakastanut ja jonka eläväksitekeviä kärsimyksiä hän oli seurannut omalla kärsimyksellään ja kuolemallaan.

Myöhemmin pyhän Maksimos Tunnustajan haudan yläpuolelle ilmestyi ihmeellisesti kolme palavaa lampukkaa merkkinä siitä, että hän oli elinaikanaan ollut ortodoksisuuden majakka, joka loistaa esikuvana kaikille. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhän Maksimos Tunnustajan reliikit siirrettiin kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen Lazikasta Mustanmeren kaakkoisrannalta Konstantinopolin Krysopolikseen Jumalansynnyttäjän luostariin, jonka igumenina Maksimos oli aikanaan ollut. Pyhän Maksimoksen oikea käsi on kunnioitettavana Pyhän Paavalin luostarissa Athoksella. Hänen muistoaan vietetään sekä idän että lännen kalentereissa hänen kuolinpäivänään. Lisäksi hänellä on toinen muistopäivä 21.1.

Pyhittäjä Maksimos jätti kirkolle suuren teologisen perinnön. Hänen säilyneissä kirjoituksissaan on vaikeiden raamatunkohtien, Isä meidän ‑rukouksen ja psalmin 59 selityksiä, reunahuomautuksia käsikirjoituksiin sekä tutkielmia marttyyripiispa Dionysios Areopagitasta (3.10.) ja Gregorios Teologista (25.1.). Hän on myös kirjoittanut jumalallisen liturgian selityksen, joka tunnetaan nimellä Mystagogia. Maksimos Tunnustajan dogmaattisiin teoksiin kuuluu esitys hänen väittelystään Pyrrhoksen kanssa ja useita traktaatteja ja kirjeitä eri ihmisille. Ne sisältävät Jumalan olemuksen, Pyhän Kolminaisuuden persoonien, Jumalan Sanan lihaksitulemisen sekä ihmisluonnon jumaloitumisen (theosis) ortodoksisen opetuksen esityksiä. ”Theosiksessa ei mikään ole ihmisluonnon tuotetta”, Maksimos kirjoittaa kirjeessään ystävälleen Thalassiokselle, ”sillä luonto ei käsitä Jumalaa. Vain Jumalan armolla on kyky suoda jumaloituminen olemassa olevalle.” Maksimos laati myös ihmiskuvaa käsitteleviä kirjoitelmia. Hän pohdiskeli sielun luonnetta ja tietoista olemassaoloa kuoleman jälkeen. Hänen hengellisimpiä kirjoitelmiaan on Rakkaudesta, joka sisältyy Filokalia-kokoelmaan. Häneltä on säilynyt myös kolme hienoa kirkkoveisua.