Pyhittäjä Lasaros, Gallesionvuoren ihmeidentekijä

Pyhä Lasaros syntyi Magnesian lähialueen kylässä vuonna 967. Hänen syntyessään taivaallinen valo täytti koko huoneen, niin että sinne kokoontuneet naiset juoksivat säikähtyneinä ulos. Palattuaan he näkivät vastasyntyneen olevan kädet ristissä rinnalla itään päin kääntyneenä ikään kuin rukousasennossa.

Lapsi sai kasteessa nimekseen Leo. Kun hän oli viisivuotias, vanhemmat lähettivät hänet pappi Leontioksen luo oppimaan lukutaitoa. Leo oli erinomainen oppilas. Hän tosin sai piiskaa siksi, että jakoi opettajansa tavaroita köyhille säälistä heitä kohtaan.

Jo lapsesta lähtien Leo paloi halusta päästä käymään Jerusalemin pyhillä paikoilla. Vanhemmat pelkäsivät hänen lähtevän sinne salaa ja toimittivat hänet harjoittamaan jatko-opintoja Orobokseen Kalathoin luostariin, missä hänen opettajanaan toimi hänen setänsä munkki Elias. Leo löysi kuitenkin sielläkin sopivan tilaisuuden toteuttaa aikeensa ja lähti salaa luostarista kohti Jerusalemia. Kulkiessaan Khonain kautta, missä oli tapahtunut ylienkeli Mikaelin ihme¹, hän poikkesi ylienkelin kirkkoon pyytämään tältä apua vaellukseensa.

Attaleiassa Leo sai matkakumppanikseen munkin, joka kuitenkin osoittautui petturiksi. Saadakseen rahaa hän yritti myydä pojan orjaksi saraseeneille. Hän oli jo tekemässä kauppoja armenian kielellä, kun paikalle osui joku armeniaa ymmärtävä kristitty, joka varoitti Leoa. Tämä pakeni kiireesti läheiselle vuorelle. Siellä hän tapasi kunnianarvoisan vanhan munkin, joka selitti hänelle, kuinka vaarallista hänen olisi noin nuorena vaellella yksin vierailla mailla. Leo oli itsekin tämän jo havainnut ja päätti siirtää aiettaan mennä Jerusalemiin. Munkin ehdotuksesta hän asettui luostariin, jossa tämä itse oli igumenina.

Luostarissa Leo vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Lasaros. Nuori veli kunnostautui etenkin kuuliaisuuden ja nöyryyden hyveissä. Innokkaasti hän harjoitti viisaan igumeninsa opastuksella myös paastoa ja muita askeettisia kilvoituksia. Näin kului monta vuotta, kunnes hänen hengellinen isänsä kuoli. Se oli Lasarokselle raskas isku. Kolmen päivän kuluttua igumenin kuolemasta Lasaros lähti luostarista ja asettui lähellä olevaan vaikeapääsyiseen luolaan.

Kauan Lasaros ei saanut kilvoitella rauhassa luolassaan. Vaikka hän yritti kätkeä hyveensä, Jumala paljasti ne ja ihmisiä alkoi tulla sankoin joukoin hänen luolalleen. He jopa raivasivat sinne tien. Myös alueen piispa kiinnostui hänestä ja tahtoi tulla häntä tapaamaan. Jotkut kävijöistä halusivat jäädä kilvoittelemaan hänen kanssaan. Niin Lasaros päätti rakentaa paikalle luostarin. Paikalliset asukkaat avustivat häntä kilvan rakennustöissä.

Neuvoillaan ja esimerkillään Lasaros auttoi monia, nosti langenneita jaloilleen ja vahvisti hyveellisiä heidän kilvoituksissaan. Kuitenkin toivo päästä Jerusalemiin iti yhä hänen sielussaan. Niinpä hän ilmoitti veljilleen aikovansa lähteä Pyhälle maalle, ja kehotti heitä elämään hyvinä munkkeina ja huolehtimaan sielunsa pelastuksesta. Veljet hyvästelivät hänet murhemielin.

Jerusalemissa Lasaros kierteli sydämensä kyllyydestä pyhillä paikoilla ja asettui sitten Pyhän Sabbaksen lauraan. Siellä hänet vihittiin papiksi. Luostarissa oli tapana, että kokeneimmat kilvoittelijat lähtivät suuren paaston ajaksi erämaahan. Lasaroksenkin alkoi tehdä mieli mukaan. Hän tiesi kuitenkin, ettei igumeni antaisi hänelle siunausta siihen. Niinpä hän lähti salaa. Kun isät sitten palmusunnuntaina palasivat luostariin, igumeni ei päästänytkään Lasarosta sisään rangaistuksena hänen omapäisyydestään. Lopulta Jerusalemin kirkon taloudenhoitajan toimittua välittäjänä igumeni suostui ottamaan Lasaroksen takaisin.

Seuraavana vuonna rakkaus erämaan hiljaisuuteen valtasi taas Lasaroksen ja hän lähti sinne uudestaan, mutta ei enää palannut luostariin, vaan rakensi itselleen pylvään rauhalliseen paikkaan. Sen päällä hän eli vuosikausia pylväskilvoittelijana käyden hengellistä taistelua pahuuden voimia vastaan.

Laskeuduttuaan kerran pylväältä Lasaros kuuli kävellessään äänen: ”Palaa takaisin kotiseudullesi.” Kehotus toistui monta kertaa myöhemminkin, ja muut erämaaisät, joilta Lasaros pyysi neuvoa, vakuuttivat hänelle, että kyseessä on Jumalan tahto. Niinpä Lasaros lähti Palestiinasta. Vaeltaessaan hän kohtasi kerran kapeikossa kaksi suurta karhua. Hän säikähti ja rukoili palavasti Jumalan apua. Karhut laskivatkin päänsä ja tekivät hänelle tietä väistyen polun toiseen laitaan. Paholaisen lähettämä suuri musta koira hätyytteli häntä kolmen päivän ajan.

Lasaros palasi ensimmäiseen luostariinsa Oroboksessa. Tieto hänen paluustaan levisi nopeasti. Lähiseutujen asukkaat tulivat sankoin joukoin tapaamaan häntä kuten myös hänen äitinsä – isä oli jo kuollut. Lasaros oli tuolloin 38-vuotias.

Luostari oli kuitenkin Lasarokselle liian levoton paikka, ja muutaman päivän kuluttua hän poistui sieltä. Efesoksen piispa, johon hän oli matkallaan tutustunut, antoi hänen käyttöönsä pienen erakkoluostarin, jonka kirkko oli omistettu pyhälle Marinalle. Siellä asui ennestään kaksi munkkia, jotka olivat veljeksiä. Hän rakensi sen lähistölle pylvään, jossa jatkoi kilvoitteluaan entistäkin ankarammin. Pyhää Simeon Styliittaa (1.9.) jäljitellen hän poisti pylväästään katon ja eli siten kokonaan säiden armoilla. Paljon ihmisiä alkoi kokoontua pylvään juurelle pyytämään hänen rukouksiaan ja neuvojaan sekä kuuntelemaan hänen opetustaan. Lasaros käski tarjota kaikille tulijoille ruokaa. Munkkiveljekset kokivat hänen anteliaisuutensa uhkaavan hyvinvointiaan ja lähtivät muualle. Uusia veljiä tuli kuitenkin paikalle. He rakensivat pylvään juurelle keljoja ja laajensivat kirkkoa. Lasaros viipyi pylvään päässä kaikkiaan seitsemän vuotta.

Hiljaisuuden rakastajana Lasaros lopulta väsyi ihmispaljouteen. Eräänä yönä hän laskeutui salaa alas pylväästään ja meni Gallesionin vuorelle. Siellä hän tapasi hurskaan erakon, joka suositteli hänelle asettumista luolaan, jossa aikaisemmin oli elänyt munkki Pafnutios. Pahat henget yrittivät huudoilla ja metelillä pelottaa Lasarosta luopumaan aikeistaan, mutta hän ei antanut niiden vaikuttaa itseensä. Hän eli luolassa monta vuotta kaikilta piilossa, kunnes hänen luokseen tuli kuusi munkkia, jotka pyysivät hartaasti häntä ottamaan heidät oppilaikseen. Arvoitukseksi jää, mistä he olivat saaneet kuulla hänen olinpaikastaan. Sen näet tunsi vain luolaa suositellut vanhus, joka ei ollut koskaan kertonut asiasta kenellekään.

Veljien avulla Lasaros rakensi paikalle pienen kirkon Herran Jeesuksen kunniaksi. Hurskas efesolaisnainen toimi hankkeen rahoittajana. Paikalle tuli vielä toiset kuusi munkkia, ja näin kirkon ympärille nousi kohta luostari. Lasaros rakensi myös erakkomajoja luostarin ulkopuolelle ja asui itse yhdessä niistä. Kerran kesällä hänellä ei ollut vettä ja hän oli jo kuolemaisillaan janoon, kun hänen oppilaansa saapui paikalle vesileilin kanssa saatuaan enkeliltä ilmoituksen hänen tilastaan.

Veljiä tuli jatkuvasti lisää, ja pian luostari kävi liian pieneksi. Kun Lasaros rukoili miettien mitä olisi tehtävä, hän näki vuorelle laskeutuvan tulipatsaan ja kuuli enkelten laulavan: ”Nouskoon Jumala, niin hänen vihollisensa hävitetään.” (Ps.68:2) Hän ymmärsi, että uusi kirkko ja luostari piti rakentaa tulipatsaan osoittamalle paikalle.

Kaikki uuden luostarin rakennuskustannukset otti huolekseen keisari Konstantinos IX (1042–1055). Tämä oli ollut maanpaossa Lesbos-saarella, jolloin pyhä Lasaros oli ennustanut hänelle, että hänestä tulee vielä keisari, niin kuin sitten tapahtuikin. Tästä syystä keisari kunnioitti suuresti pyhää Lasarosta ja auttoi häntä kaikin tavoin. Uusi kirkko ja luostari omistettiin Kristuksen ylösnousemukselle. Veljestöä kertyi yli 700 henkeä. Yksi veljistä oli pyhän Lasaroksen veli ja sittemmin hänen seuraajansa luostarin johtajana. Uuteen luostariinsakin Lasaros rakensi itselleen pylvään, jonka hän omisti kaikkein pyhimmälle Jumalanäidille.

Pyhittäjän rukoukset ja moninaiset armolahjat koituivat veljestön ja pyhiinvaeltajien siunaukseksi monella tapaa. Tapahtui paljon ihmeitä. Kerran pyhittäjä jopa ilmestyi Persiassa olleelle sotavangille ja vapautti hänet. Toisen kerran kuivana kautena pilvi ilmestyi yhtäkkiä luostarin ylle ja antoi runsaan sateen. Erään kerran pyhittäjä sairastui vakavasti ja valmistautui jo kuolemaan. Veljet seisoivat hänen ympärillään ja valittivat sydäntä särkevästi. Pyhittäjä itse olisi jo ollut valmis lähtemään, mutta hänen kävi sääli veljestöä ja heidän takiaan hän pyysi Jumalanäidiltä lisäaikaa. Tämä lupasi antaa hänelle vielä viisitoista vuotta.

Kun sitten tuo lisäaikakin oli kulunut, pyhittäjä antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin vuonna 1053. Hänen kuolinhetkellään valoisa pilvi laskeutui hänen pylväänsä ylle samalla tavoin kuin hänen syntymähetkellään. Hänet haudattiin pylvään juurelle. Hänen haudastaan tuli heti tunnettu pyhiinvaelluspaikka.