Pyhittäjä Ksenofon, hänen vaimonsa Maria ja heidän poikansa Arkadios ja Johannes

Pyhä Ksenofon oli senaattorina Konstantinopolissa keisari Justinianoksen (527–565) aikana. Hänellä ja hänen vaimollaan Marialla oli kaksi poikaa Arkadios ja Johannes, joille he antoivat hyvän kasvatuksen. Kun pojat varttuivat nuorukaisiksi, vanhemmat lähettivät heidät Beirutin kuuluisaan lakimieskouluun.

Poikien lähdettyä Ksenofon sairastui pian vakavasti. Arvellen lähtöhetkensä koittaneen hän kutsui pojat kotiin antaakseen heille viimeiset neuvonsa ja siunauksensa. Hän kuitenkin toipui ja nuorukaiset lähtivät takaisin opiskelukaupunkiinsa. Laivamatkalla he joutuivat myrskyyn, jossa laiva hajosi. Molemmat pojat pelastuivat toisistaan tietämättä rannikolle. Johannes meni paikalliseen luostariin. Arkadios iloitsi tahollaan pelastumisestaan, mutta tunsi tuskaa veljensä kohtalosta. Yöllä hän näki unessa hymyilevän Johanneksen, joka kehotti häntäkin ryhtymään munkiksi.

Ilmestyksen lohduttamana Arkadios lähti kohti Jerusalemia. Siellä hän kävi kumartamassa pyhiä paikkoja. Vaelluksillaan hän kohtasi pyhän vanhuksen, joka häntä tuntematta sanoi hänelle: ”Älä murehdi, lapseni, veljesi on elossa. Hänestä on tullut munkki. Saat myös tavata vanhempasi, jotka hekin astuvat luostarikilvoituksen tielle.” Vanhuksen selvänäköisyyden armolahja teki Arkadiokseen niin suuren vaikutuksen, että hänkin päätti ryhtyä munkiksi. Munkkivanhus otti hänet mukaansa pyhän Haritonin (28.9.) perustamaan lavraan ja luovutti hänelle oman keljamajansa, jossa oli asunut 50 vuotta. Sinne hän jätti Arkadioksen yksin vuodeksi rukoilemaan ja paastoamaan.

Kotona Konstantinopolissa vanhempien huoli kasvoi sitä mukaa, kun aika kului eikä pojista kuulunut mitään. Kahden vuoden kuluttua he lähettivät palvelijansa Beirutiin selvittämään, mitä pojille kuului. Kun hän ei löytänyt jälkeäkään nuorista isännistään, hän päätti käydä katsomassa, olisivatko he ehkä siirtyneet Ateenaan. Eräässä majatalossa hän tunnisti munkin puvussa entisen palvelijan, joka oli ollut poikien mukana merimatkalla. Tämä kertoi haaksirikosta ja siitä, kuinka oli ryhtynyt munkiksi oletettuaan nuorten isäntiensä kuolleen.

Palattuaan Konstantinopoliin palvelijan oli kerrottava emännälleen poikien hukkumisesta. Maria yritti kristillisesti hillitä surunsa ja kiitti Jumalaa, joka sekä antaa että ottaa pois. Illalla Ksenofon palasi kotiinsa ja kuultuaan palvelijan palanneen hän kysyi, oliko palvelija tuonut mukanaan kirjeitä heidän pojiltaan. Silloin Maria purskahti itkemään ja huudahti, että molemmat pojat olivat hukkuneet haaksirikossa. Myös Ksenofon osoitti uskonsa suuruuden ja huokasi Jobin sanoin: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) He pukeutuivat surunsa merkiksi jouhipaitoihin ja viettivät koko yön rukoillen. Aamuyöstä he nukahtivat ja näkivät molemmat poikiensa seisovan Kristuksen edessä kultaiset timanttikruunut päässään.

Lohtua saadakseen Ksenofon ja Maria päättivät lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Siellä Jumala järjesti niin, että he kohtasivat Arkadioksen ohjaajavanhuksen, joka ilmoitti heille, että heidän poikansa olivat elossa ja he saisivat vielä tavata heidät.

Samoihin aikoihin Johannes tuli luostaristaan pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Golgatalla hän tapasi Arkadioksen ohjaajavanhuksen. Tämä tunnisti hänetkin ja sanoi suoralta kädeltä: ”Missä olet viipynyt tähän saakka, Johannes? Vanhempasi ovat tulleet sinua etsimään ja sinä tietysti tulit etsimään veljeäsi.” Silloin Arkadioskin saapui Golgatalle. Luostarikilvoittelu oli muuttanut heitä sen verran, etteivät he heti tunnistaneet toisiaan. Mutta kun vanhus pyysi Johannesta kertomaan vaiheistaan, Arkadios ymmärsi heti, että kyseessä oli hänen veljensä ja syleili tätä riemuissaan.

Kahden päivän kuluttua Ksenofon ja Maria palasivat Jordanilta. He tapasivat uudelleen munkkivanhuksen ja pyysivät tätä vihdoinkin näyttämään heille heidän poikansa. Johannes ja Arkadios olivat paikalla, mutta vanhus oli kieltänyt heitä sanomasta mitään eivätkä vanhemmatkaan tunnistaneet heitä. Vanhus käski vanhempia valmistamaan juhla-aterian majapaikkaansa ja lupasi sen yhteydessä paljastaa heille, missä heidän poikansa olivat. Innoissaan Ksenofon ja Maria riensivät valmistamaan aterian.

Vanhus saapui Johanneksen ja Arkadioksen kanssa, joille hän oli antanut käskyn pysyä vaiti. Vanhemmat eivät vieläkään tunnistaneet askeesin muuttamia poikiaan. Aterian kestäessä Ksenofon tarkkasi poikien kaunista ja hillittyä käyttäytymistä ja sanoi vanhukselle: ”Sinulla on hyvät oppilaat. Olisivatpa meidänkin poikamme heidän kaltaisiaan!” Silloin vanhus käski Arkadioksen kertoa heille totuuden. Puhkesi valtava riemu. Munkkivanhus toimitti kiitosrukoushetken onnellisen perheen keskellä. Ksenofon ja Maria olivat aina arvostaneet munkkilaisuutta ja olivat iloisia poikiensa valinnasta. Myös he itse tajusivat maailman turhuuden ja pyysivät vanhusta vihkimään heidät munkiksi ja nunnaksi heti siinä paikassa. Tämä toteutti heidän pyyntönsä. Ksenofon valtuutti palvelijansa myymään kaiken hänen omaisuutensa Konstantinopolissa. Osan saaduista rahoista hän käski antaa pääomaksi orjilleen, jotka hän vapautti, ja loput muihin hyviin tarkoituksiin.

Johannes ja Arkadios seurasivat vanhustaan erämaahan, jossa he viipyivät elämänsä loppuun asti saaden parantamisen ja ennalta tietämisen armolahjan. Myös Ksenofon lähti karkeaan jouhipaitaan pukeutuneena erämaahan, missä hän sai ennalta tietämisen armolahjan ja monia suuria armon kokemuksia. Hän siirtyi Herran luo 500-luvun puolivälissä. Maria meni naisluostariin, missä hän hyvin kilvoitellen kohosi pyhyyden korkeuksiin, niin että tuli otolliseksi parantamaan rukouksillaan monia sokeita ja riivaajien vaivaamia.