Pyhittäjä Kornili Komelilainen

Pyhittäjä Kornili syntyi vuonna 1455 (tai 1457) ylhäiseen Krjukovien perheeseen. Hänen setänsä Lukian palveli Moskovan suuriruhtinatar Marian hovissa, jossa kirkollisia sääntöjä noudatettiin luostarimaisella tarkkuudella. Lukianin suosituksesta myös nuori Kornili pääsi hoviin. Hän sai siellä loistavan koulutuksen, mutta säilytti samalla sydämen puhtauden. Nuoresta lähtien hän tunsi vetoa mietiskelevään elämään. Kun iäkäs Lukian sitten jätti hovin vihkiytyäkseen munkiksi pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen (9.6.) luostarissa, 20-vuotias Kornili seurasi hänen esimerkkiään jättäen taakseen kaiken sen maineen ja rikkauden, joita virka hovissa tarjosi.

Belozerskin luostarissa Kornili antautui kilvoittelemaan kuuliaisuudessa. Hän toimitti halukkaasti raskaita palvelutehtäviä leipomossa ja piti kilvoituskahleita. Harvoina vapaahetkinään hän kopioi jumalanpalveluskirjoja. Tultuaan koetelluksi kaikissa raskaissa töissä ja saatuaan munkkivihkimyksen hän lähti ohjaajavanhuksensa Gennadin siunauksella vierailemaan lähiseudun luostareissa. Kuin lintu hän etsi itselleen pesäpaikkaa ja kokosi hengellistä hyötyä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Lopuksi hän suuntasi kulkunsa Novgorodiin, joka oli tunnettu monista luostareistaan.

Novgorodissa arkkipiispa Gennadi (4.12.) mieltyi jumalaapelkäävään ja oppineeseen munkkiin ja olisi halunnut vihkiä hänet papiksi, mutta Kornili kieltäytyi. Pitäen parempana kilvoittelua hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä hän asettui ensin autioon paikkaan Novgorodin läheisyydessä. Sitten hän siirtyi elämään hiljaisuudessa Novgorodin ja Tverin alueen erakkoloissa. Kun hänen luonaan alkoi käydä luostarielämää rakastavia, hän välttääkseen keskusteluja siirtyi Tveriin Pyhän Sabbaan erakkolaan. Mutta sielläkään hän ei saanut kaipaamaansa rauhaa pyhiinvaeltajilta.

Vuonna 1497 Kornili siirtyi Vologdan seudulle sankkaan Komelin metsään Nurmajoen varrelle. Hän asettui asumaan rosvojen hylkäämään mökkiin muuttaen sen hengelliseksi kilvoituskentäksi. Näin hän 40 vuoden ikäisenä sai mahdollisuuden elää täydellisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa sekä lakkaamattomassa rukouksessa. Kerran rosvot hyökkäsivät mökkiin, mutta eivät löytäneet sieltä muuta kuin kirjoja. Rukoukseen ja Jumalan apuun turvautuen Kornili vähitellen rauhoitti metsässä majailevan rosvojoukkion ja käännytti sen lopulta katumukseen.

Neljän vuoden kuluttua Kornilin luo alkoi tulla oppilaita, jotka kaipasivat samanlaista kilvoituselämää kuin hän. He hankkivat elantonsa omien kättensä työllä ja rukoilivat aluksi omissa keljoissaan. Munkkien lukumäärän kasvaessa he alkoivat kuitenkin kaivata yhteisiä jumalanpalveluksia ja pyysivät Kornilia rakennuttamaan kirkon. Näin hiljaisuuden ja yksinäisen kilvoituksen aika päättyi Kornilin osalta ja koitti aika toimia toisten hyväksi.

Entinen rosvojen pesäpaikka Komelin metsässä muuttui luostariksi. Vuonna 1501 sinne rakennettiin Jumalansynnyttäjän temppeliin käymiselle pyhitetty kirkko. Samana vuonna metropoliitta Simon vihki Kornilin pappismunkiksi. Veljestö kasvoi entisestään. Vaatimattomat keljat ja pieni puukirkko osoittautuivat pian riittämättömiksi yhteisön tarpeisiin. Silloin Kornili ryhtyi rakennuttamaan suurta yhteiselämäluostaria kaikkine välttämättömine rakennuksineen ja kivikirkkoineen.

Luostarin elämää järjestäessään Kornili pyrki säilyttämään uskollisuuden pyhien isien hengelle. Hän laati oman luostariohjesäännön, joka perustui toisaalta Joosef Volokolamskilaisen (9.9.) ja toisaalta Nil Sorskin (7.5.) ohjesääntöön. Se oli kolmas venäläisen munkin kirjoittama luostarisääntö. Siinä Kornili soveltaa pyhittäjä Nilin hengellisiä periaatteita yhteiselämäluostariin ja painottaa erityisesti evankeliumin mukaista omaisuudesta luopumista. Veljet eivät saaneet sanoa mitään esinettä omakseen. Kun suuriruhtinas Vasili III (1479−1533) halusi lahjoittaa luostarille maata ja metsää, Kornili suostui ottamaan vastaan vain sen verran maata kuin yhteisö pystyi viljelemään omiksi tarpeikseen. Kuuliaisuutta noudatettiin kaikissa elämän yksityiskohdissa. Kerran kun eräs veli leipoi leipää pyytämättä ensin siunausta, pyhittäjä Kornili käski heittää leivät pois antaakseen veljelle opetuksen siunauksen tärkeydestä.

Luostarista tuli Jumalan valtakunnan kuva. Se oli kaikkien koettelemuksiin joutuneiden turvapaikka. Siellä oli majatalo pyhiinvaeltajia ja kerjäläisiä varten. Köyhille jaettiin runsaita almuja. Nälänhädän aikana kansa hakeutui luostariin pyytämään apua. Köyhät vanhemmat, joilla ei enää ollut millä elättää perheensä, jättivät pienokaisensa luostarin portille. Pyhittäjä Kornili piti huolta kaikista laskematta kustannuksia. Hän kunnioitti erityisesti pyhittäjä Antonios Suurta, jonka kunniaksi hän rakennutti luostariin toisen kirkon. Kerran juhlapäivänsä aattona pyhittäjä Antonios ilmestyi Kornilille. Hän osoitti suurta leipäkasaa ja kannusti Kornilia jatkamaan anteliaisuuden hyvettä. Kornili heräsi ilon kyyneleet silmissään. Näyn jälkeen hän neuvoi veljestöä jatkamaan köyhien auttamista hänen kuolemansa jälkeenkin.

Kornili jakoi runsaasti myös hengellisiä almuja – lohdutuksen sanoja ja hengellisiä ohjeita – niin maallikoille kuin veljestölleenkin. Hän kehotti kaikkia elämään pyhien isien ohjeiden mukaan ja kulkemaan koko elämän taival rukouksessa ja kuuliaisuudessa. Hänen tinkimättömyytensä luostarielämän periaatteiden toteuttamisessa herätti kuitenkin napinaa veljestön parissa. Monet pitivät häntä liian ankarana ja nousivat häntä vastaan. Eräät tavoittelivat hänen henkeään ja toiset panettelivat häntä suuriruhtinaalle. Kornili itse pysyi vastoinkäymisissä lujana ja kiitti Jumalaa koettelemuksista. Lopulta hän kuitenkin väsyi jatkuvaan vastustukseen. Hän kutsui koolle veljestön ja uskoi luostarin johdon kahdelletoista vanhimmalle oppilaalleen. Itse hän lähti Kostroman metsiin noin 70 kilometrin päässä Komelista löytääkseen jälleen häiriintymättömän hiljaisuuden ja rukouksen. Mukaansa hän otti vain nuorimman oppilaansa Gennadin (23.1.). Yhdessä he panivat alulle uuden Ljubimogradin luostarin Surskoje-järven läheisyydessä.

Komelin luostarin munkit alkoivat pian pyytää Kornilia palaamaan takaisin. Hän pysyi kuitenkin taipumattomana. Hän palasi Komeliin vasta käytyään pyhiinvaellusmatkalla Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa ja kilvoiteltuaan siellä jonkin aikaa keljaan sulkeutuneena. Luostarissaan hän tarttui jälleen entisiin tehtäviinsä ja ruumiilliseen työhön, mutta pian hän tunsi voimiensa heikkenevän. Silloin hän vetäytyi hiljaisuuteen Belozerskin luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Veljestön toivomuksesta hän kuitenkin palasi jonkin ajan kuluttua omaan luostariinsa. Hän vaati oppilastaan Lavrentia (16.5.) ottamaan vastuulleen johtajan tehtävät ja sulkeutui itse keljaansa.

Kun tataarit hyökkäsivät Vologdan seudulle, Kornili veljestöineen pakeni Belozerskin alueelle. Tataarit luulivat hylättyä luostaria aseistetuksi linnoitukseksi, joutuivat paniikkiin ja pakenivat paikalta. Palattuaan luostariin Kornili tunsi kuolemansa lähestyvän. Neljäntenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän vielä osallistui pyhään ehtoolliseen kirkossa. Sitten hän kokosi veljet luokseen, hyvästeli ja siunasi heidät kaikki ja kehotti heitä vakavasti noudattamaan luostarisääntöä ja elämään rauhassa ja keskinäisessä sovussa. Hän pyysi lukemaan akatistokset Vapahtajalle ja Jumalanäidille ja toimitti itse suitsutuksen. Sitten hän asettui makuulle ja antoi henkensä Herran käsiin niin hiljaa, ettei kukaan edes huomannut hänen sielunsa lähtöä. Tämä tapahtui vuonna 1537. Pyhittäjä Kornili oli tuolloin 82 vuoden ikäinen.

Monet pyhittäjä Kornilin oppilaat perustivat omia luostareitaan ja tulivat tunnetuiksi pyhästä elämästään. Heitä ovat mm. pyhittäjä Kiril Uusjärveläinen (4.2.), Irodion Ilojärveläinen (28.9.), Adrian Pošehonilainen (5.3.) sekä Lavrenti ja Kassian Komelilaiset (16.5.).