Pyhittäjä Kiril Belozerskilainen, Valgetjärveläinen, Karjalan pyhä

Pyhittäjä Kiril syntyi vuonna 1337 varakkaaseen moskovalaisperheeseen ja sai kasteessa nimen Kosma. Hän sai vanhemmiltaan hyvän kasvatuksen, mutta jäi nuorena orvoksi ja asui sukulaisensa Timofei Veljaminovin luona, joka palveli ruhtinas Dimitri Donskoin hovissa. Timofei piti lahjakkaasta ja hiljaisesta Kosmasta ja uskoi koko taloutensa tämän hoitoon. Lupaava maallinen ura ei kuitenkaan houkutellut Kosmaa, joka tunsi voimakasta kaipuuta kilvoituselämään. Hän ei pitkään aikaan rohjennut kertoa toiveestaan Timofeille, jonka arveli vastustavan asiaa, vaan rukoili salaa Jumalaa vapauttamaan hänet maallisista siteistä.

Kerran pyhittäjä Stefan Mahrištšalainen (14.7.) tuli Moskovaan hoitamaan luostarinsa asioita ja vieraili Timofein talossa. Kosma kertoi hänelle salaisesta toiveestaan. Stefan näki hänessä tulevan kilvoittelijan ja taivutti Timofein päästämään hänet palvelemaan Jumalaa.

Kosma jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, ja Stefan johdatti hänet Simonovon luostariin, jonka pyhittäjä Sergei Radonežilaisen veljenpoika Feodor oli juuri perustanut uudelle paikalle. Pyhittäjä Feodor puki Kosman, joka oli tuolloin noin 30 vuoden ikäinen, munkin asuun, antoi hänelle nimen Kiril ja uskoi hänet hyveellisen munkki Mikaelin ohjaukseen.

Innosta hehkuen Kiril astui kilvoittelun tielle. Hän pyrki olemaan kaikessa kuuliainen vanhukselleen ja antautui iloiten kaikkiin luostarielämän vaatimuksiin. Kiihkeässä innossaan hän pyysi ohjaajaltaan siunausta syödä vain joka toinen tai kolmas päivä. Vanhus Mikael vaati häntä kuitenkin osallistumaan kaikkiin yhteisiin aterioihin veljestön kanssa, mutta olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Kiril noudatti neuvoa ja söi niin vähän, että tuskin kesti jaloillaan. Yöllä vanhuksen lukiessa Psalttaria Kiril teki hänen käskystään maahankumarruksia. Aamulla kirkonkellon ensimmäisen lyönnin kaikuessa hän meni aamupalvelukseen. Hän edistyi lihan alistamisessa hengelle siinä määrin, että veljet pitivät häntä enemmän enkelinä kuin ihmisenä.

Pyhittäjä Feodor antoi Kirilille palvelutehtävän luostarin leipomossa. Siellä Kiril kantoi vettä, pilkkoi puita ja leipoi veljestölle lämpimiä leipiä saaden osakseen heidän lämpimät rukouksensa. Aika ajoin pyhittäjä Sergei tuli vierailemaan luostarissa igumeni Feodorin luona. Hän tapasi ensi töikseen etsiä Kirilin leipomosta ja keskustella tämän kanssa pitkään sielua hyödyttävistä asioista. Veljet ihmettelivät, miten pyhittäjä Sergei osoitti hänelle niin paljon huomiota jättäen niin Feodorin kuin muut veljet vähemmälle huomiolle, mutta eivät kuitenkaan kadehtineet Kiriliä. Sitten Kiril siirrettiin töihin luostarin keittiöön. Kuumuutta hehkuvan uunin ja palavan tulen ääressä seistessään hän sanoi mielessään: ”Pidä varasi, Kiril, ettet vain joutuisi ikuiseen tuleen.”

Yhdeksän vuoden kuluessa Kiril saavutti sellaisen heltymyksen tilan, ettei voinut syödä edes leipää kyyneliä vuodattamatta. Tehdäkseen lopun veljestön kunnioituksesta häntä kohtaan hän alkoi teeskennellä houkkaa, pilailla ja nauraa kaikkien kanssa. Rangaistukseksi igumeni määräsi hänet syömään neljänkymmenen päivän ajan vain vettä ja leipää. Kiril tarttui iloiten tilaisuuteen saada paastota toisten määräyksestä eikä vain omasta tahdostaan.

Vaikka Kiril yritti pitää hengellisen elämänsä piilossa, luostarin munkkivanhukset näkivät hänen todellisen sisäisen tilansa, ja hänet vihittiin vastoin tahtoaan pappismunkiksi. Vihkimyksen jälkeenkin Kiril jatkoi entistä palvelutehtäväänsä luostarin keittiössä. Kun pyhittäjä Feodor siirtyi Rostovin piispaksi, hänen tilalleen Simonovon luostarin igumeniksi eli johtajaksi valittiin vuonna 1390 Kiril, vaikka tämä yritti kyynelsilmin kieltäytyä tehtävästä.

Igumeninakaan Kiril ei muuttanut askeettista elämäntapaansa. Hän säilytti nöyrän ja lempeän asenteensa ja osallistui vapaina hetkinään arkisiin töihin yhdessä kuuliaisuusveljien kanssa. Samalla hän johti luostaria viisaasti ja jakoi hengellisiä neuvoja niin korkeassa asemassa oleville kuin tavalliselle kansalle.

Kirilin maine sai hänet pelkäämään, että hän menettäisi kokonaan munkkien suurimman aarteen, sisäisen hiljaisuuden, ja niin hän veljien vastustelusta huolimatta vetäytyi syrjään igumenin tehtävistä ja sulkeutui entiseen keljaansa. Tämä kuitenkin vain lisäsi hänen mainettaan ja lopulta hän siirtyi vanhaan Simonovon luostariin. Siellä hän rukoili, että Jumalansynnyttäjä osoittaisi hänelle hiljaiseen hesykastiseen elämään soveltuvan paikan.

Lukiessaan kerran yöllä tapansa mukaan akatistoshymniä Jumalansynnyttäjän ikonin edessä Kiril kuuli äänen sanovan: ”Mene Valgetjärvelle, siellä on sinulle sopiva paikka.” Samalla hän näki ihmeellisen valon loisteessa ikkunastaan kaukana pohjoisessa hänelle osoitetun paikan. Näky täytti hänen sielunsa hengellisellä ilolla. Pian tämän jälkeen Kiril lähti Valgetjärvelle (ven. Beloozero) yhdessä hengellisen ystävänsä Ferapontin (27.5.) kanssa, joka tunsi seudun entuudestaan. Mukaansa hän otti Jumalanäidin ikonin. Löydettyään asumattomien metsien ja sinisten järvien keskeltä Jumalanäidin osoittaman paikan he pystyttivät sinne ristin. Asunnokseen he kaivoivat maanalaisen majan ja aloittivat hesykastisen elämän vapaina maailman huolista.

Pian Ferapont siirtyi yhteisestä sopimuksesta uuteen paikkaan ja Kiril jäi kilvoittelemaan yksin. Hän asui muutaman vuoden maanalaisessa majassaan täydessä yksinäisyydessä. Kerran hän raskaan unen painamana asettui pitkäkseen männyn juurelle. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän kuuli äänen sanovan: ”Pakene, Kiril!” Hän hypähti jaloilleen ja samassa mänty kaatui maahan siihen, missä hän oli maannut. Silloin hän rukoili Jumalaa ottamaan pois unen, minkä jälkeen hän saattoi olla pari vuorokauttakin nukkumatta lainkaan. Toisen kerran hän metsää kasketessaan oli vähällä kuolla liekkeihin ja savuun. Eräs talonpoika puolestaan yritti monta kertaa sytyttää Kirilin keljan tuleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein hän tuli tuntoihinsa ja tuli itkien Kirilin luo tunnustamaan syntinsä ja vihkiytyi pian munkiksi.

Ennen pitkää Kirilin seuraan liittyi kaksi hänelle rakasta Simonovon luostarin munkkia, Sebedeus ja Dionisi. Pian heitä seurasi myös munkki Natanael, josta tuli sittemmin yhteisön ruokavaraston hoitaja. Aluksi he asuivat omissa keljamajoissaan. Yhä enemmän ihmisiä alkoi käydä Kirilin luona ja monet pyysivät saada munkkivihkimyksen. Silloin vanhus ymmärsi, että vaikenemisen aika oli hänen osaltaan päättynyt. Hän alkoi ottaa vastaan kaikki, jotka rakkaudesta Jumalaan olivat valmiit kohtaamaan erämaassa elämisen vaikeudet. Vuonna 1397 hän rakennutti yhteisölle kirkon, joka omistettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle.

Kun ympäristöön levisi tieto, että moskovalainen arkkimandriitta Kiril oli ryhtynyt rakentamaan erämaahan luostaria, eräs Feodor-niminen pajari arveli hänen pitävän hallussaan suuria rikkauksia ja lähetti palvelijansa ryöstämään hänet. Kahtena yönä palvelijat näkivät kuitenkin luostarin ympärillä loisteliaita sotilaita, jotka vartioivat sitä hellittämättä. Silloin Feodor päätteli jonkin ylimyksen tulleen Moskovasta vierailulle ja lähetti kysymään asiaa, mutta sai kuulla, ettei luostarissa ollut yli viikkoon käynyt ketään ulkopuolista. Ymmärrettyään, että Jumala oli lähettänyt enkelinsä vartioimaan luostaria, Feodor katui ja tunnusti syntinsä Kirilille. Tämä puolestaan sanoi hänelle: ”Usko, poikani, ettei minulla ole muuta kuin nämä vaatteet päälläni sekä muutama kirja.”

Luostarin kasvaessa Kiril laati veljestölle yhteiselämän säännöt, jotka tekivät luostarista kuin taivaan esikartanon. Kirkossa kukaan ei puhunut eikä poistunut sieltä ennen jumalanpalveluksen päättymistä. Kaikki seisoivat Jumalan pelossa omilla paikoillaan seuraten pyhän isänsä esimerkkiä. Vaatimattoman aterian jälkeen munkit menivät omiin keljoihinsa poikkeamatta toistensa luokse.

Kenelläkään ei ollut mitään omaisuutta. Keljoissa oli vain kirjoja ja ikoneita, eikä niitä lukittu koskaan. Hengellisissä ja käytännöllisissä asioissa kokenut munkki Antoni kävi kerran vuodessa ostamassa luostariin kaikkea tarpeellista, mutta muuten kukaan ei poistunut sen ulkopuolelle. Puutteen aikana Kiril rohkaisi veljiä luottamaan Jumalan huolenpitoon eikä antanut heidän lähteä kerjuulle. Jos luostariin tuli lahjoituksia, ne otettiin vastaan kiitollisina kuin itse Jumala olisi ne lähettänyt. Kiril toivoi luostarinsa aina säilyvän hiljaisena, maallisista huolista vapaana kilvoituksen paikkana. Siksi hän kieltäytyi ottamasta vastaan luostarille tarjottuja kyliä ja viljelysmaita, joiden hän ymmärsi tuovan mukanaan turhaa huolta ja vaivannäköä.

Kiril rakasti hengellisiä kirjoja. Hän kopioi niitä itse ja tartutti tämän rakkauden myös oppilaisiinsa. Sata vuotta Kirilin kuoleman jälkeen missään Venäjän luostarissa ei ollut niin paljon käsikirjoituksia kuin Belozerskin luostarissa. 1600-luvulla käsikirjoituksia oli jo yli kaksi tuhatta.

Kirilin sielu oli Jumalan rakkauden täyttämä. Liturgiaa toimittaessaan hän ei voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta. Erityisesti hän heltyi ja kyynelehti keljassa rukoillessaan. Jo eläessään hän sai selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Paholainen nostatti erään munkki Feodorin mielessä vihan Kiriliä kohtaan. Painiskeltuaan toista vuotta tunteidensa kanssa hän päätti tunnustaa ne Kirilille, mutta ei häpeältään saanut puhutuksi. Silloin Kiril itse alkoi puhua hänelle vihasta ja kuvasi tarkkaan hänen sisäisen tilansa. Omantunnontuskissa Feodor lankesi maahan Kirilin jalkoihin ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen hän palasi keljaansa rauha sielussaan. Tästä lähtien hän tunsi täydellistä rakkautta ohjaajaansa kohtaan.

Monesti muulloinkin Kiril käytti selvänäkemisen lahjaansa uskovien ohjaamiseen ja syntisten ojentamiseen. Hänellä oli myös parantamisen armolahja, joka ilmeni hänen vihmoessaan sairaita pyhitetyllä vedellä tai voidellessaan heitä öljyllä. Joskus hän ilmestyi sairaille unessa ja karkotti demoneja. Kerran hän jopa herätti kuolleen, jotta tämä saisi vielä osallistua pyhään ehtoolliseen ja antaa sitten rauhassa henkensä Jumalalle. Nälänhädän aikana Kiril antoi käskyn ruokkia kaikki luostariin tulevat, ja jauholaari täyttyi ihmeellisesti sitä mukaa kuin siitä jaettiin nälkäisille. Kun luostarissa syttyi tulipalo eivätkä munkit saaneet sitä sammumaan, Kiril asettui risti kädessään liekkien eteen, jotka hiipuivat heti.

Kirilin maine levisi kauas. Ruhtinaatkin kirjoittivat hänelle ja pyysivät nöyrästi hänen neuvojaan. Kolme Kirilin vastauskirjettä on säilynyt. Suuriruhtinas Vasilille hän kirjoitti: ”Jos laivalla yksi soutaja erehtyy, siitä ei synny suurta vahinkoa, mutta jos perämies erehtyy, koko laiva on vaarassa. Tämä, hallitsija, koskee myös ruhtinaita.”

Kun pyhittäjä Kiril 90 vuoden ikäisenä ja kolmekymmentä vuotta Valgetjärvellä kilvoiteltuaan tunsi kuolemansa lähestyvän, hän kutsui veljet luokseen. Hän kehotti heitä noudattamaan tarkkaan luostarin ohjesääntöä ja nimitti seuraajakseen hyveellisen munkki Innokentin. Helluntaina Kiril toimitti viimeisen jumalanpalveluksensa ja vetäytyi sitten hiljaisuuteen ja rukoukseen. Kun munkit itkivät hänen lähestyvää poismenoaan, hän lohdutti heitä ja lupasi olla hylkäämättä luostaria. Hän myös vakuutti, että luostari tulee kasvamaan, jos vain veljet säilyttävät keskinäisen rakkauden. Sitten Kiril antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 9. päivänä 1427. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja jumalallinen tuoksu täytti huoneen.

Kirilin kunnioitus pyhänä kautta Venäjän alkoi vain parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Pyhittäjä Dionisi Glušitsalainen (ks. 1.6.) maalasi hänestä ikonin jo kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa. Kirilin elämäkerran kirjoitti pappismunkki Pahomi Logofet,[1] joka tuli Belozerskin luostariin vuonna 1462 ja tapasi monia Kirilin tunteneita munkkeja. Belozerskin luostarista tuli ikään kuin pohjoinen Theba, josta nousi monia pyhiä kilvoittelijoita ja luostareiden perustajia, joita kaikkia innoitti Kirilin ohjesääntö ja sen mukainen ihanteellinen luostarielämä. Heistä mainittakoon Joosef Volokolamskilainen (9.9.), Nil Sorski (7.5.) ja Savvati Solovetskilainen (27.9.).