Pyhittäjä Justin (Popovič) Ćelijeläinen

Oman aikamme huomattava ortodoksisen uskon tunnustaja Justin Popovič syntyi Vranjessa Etelä-Serbiassa Neitsyt Marian ilmestysjuhlana maaliskuun 25. päivänä vuonna 1894 ja sai nimen Blagoje, joka tulee ilmestysjuhlaa tarkoittavasta serbiankielisestä sanasta Blagovest. Suvussa oli pappeja jo seitsemässä polvessa. Vanhempiensa kanssa Blagoje kävi usein Ptšinan luostarissa kumartamassa pyhittäjä Prohorin (15.1.) reliikkejä ja sai todistaa äitinsä ihmeellistä parantumista vaikeasta sairaudesta. Näin hengellisestä maailmasta tuli hänelle yhtä todellinen ja jopa voimakkaampi kuin aineellinen maailma.

Kouluaikanaan Blagoje luki evankeliumia ja pyrki elämään sen mukaan. Neljätoistavuotiaasta elämänsä loppuun asti hän piti sääntönään lukea päivittäin kolme lukua Uutta testamenttia. Päätettyään koulun hän meni vuonna 1905 Belgradiin Pyhän Savvan seminaariin, jossa hän valmistautui palvelemaan kirkkoa pappina tai munkkina. Yksi hänen opettajistaan oli pyhä Nikolai Velimirović (5.3.).

Ensimmäisen maailmansodan alettua Blagoje liittyi opiskelijoiden lääkintäjoukkoihin, mutta sairastui heti ensimmäisenä talvena pilkkukuumeeseen. Parannuttuaan hän palasi lääkintämieheksi ja jakoi serbiarmeijan kohtalon, kun se Itävalta-Unkarin hyökätessä joutui vetäytymään Skadariin (albaniaksi Shkodër) nykyisen Montenegron ja Albanian rajalla. Tuon hirvittävän koettelemuksen aikana yli satatuhatta serbiä kuoli nälkään, kylmään ja uupumukseen.

Sodan kauhut vahvistivat Blagojen päätöksen ryhtyä munkiksi. Skadarissa metropoliitta Dimitrije vihki hänet munkiksi vuonna 1916 antaen hänelle nimen Justin pyhän Justinos Filosofin mukaan.

Pian munkkivihkimyksen jälkeen Justin lähetettiin nuorten opiskelijoiden ryhmässä vuodeksi Pietarin hengelliseen akatemiaan jatkamaan opintojaan. Siellä hän omistautui ortodoksisuudelle ja munkkielämälle. Hänessä syttyi palava rakkaus venäläisiin pyhiin kuten Serafim Sarovilaiseen, Sergei Radonežilaiseen ja Johannes Kronstadtilaiseen.

Venäjän vallankumouksen alettua Justin siirtyi hengellisen isänsä Nikolai Velimirovićin kannustamana Englantiin Oxfordin yliopistoon, jossa hän valmisteli väitöskirjaa Dostojevskista (The Philosophy and Religion of F.M. Dostoevsky). Siinä hän toi ortodoksisesta näkökulmasta esille kirjailijan kriittisen suhtautumisen läntiseen humanismiin, rationalismiin ja ihmiskeskeisyyteen. Ohjaajat neuvoivat Justinia pehmentämään kritiikkiään, mutta hän ei suostunut, minkä johdosta väitöskirjaa ei hyväksytty. Hän jätti Oxfordin suorittamatta tutkintoa. Väitöskirja kuitenkin julkaistiin Serbiassa teologisessa Kristillinen elämä -lehdessä, jota Justin toimitti sen perustamisesta lähtien vuodesta 1923.

Serbiaan palattuaan isä Justin vihittiin pappismunkiksi vuonna 1922. Hän toimi useiden vuosien ajan opettajana Sremski Karlovcin seminaarissa ja solmi ystävyyssuhteita venäläisiin piispoihin, jotka olivat paenneet vallankumouksen jaloista Serbiaan. Kiovan metropoliitta Antoni Khrapovitsky (k. 1936) johti Venäjän pakolaiskirkon vastaperustettua synodia Sremski Karlovcista käsin. Justin kävi usein hänen luonaan, ja metropoliitta Antonista tuli hänen rippi-isänsä. Justinin sielu etsi askeettista elämää. Hän opetti, ohjasi hengellisiä lapsiaan ja osallistui ortodoksisten lehtien julkaisutyöhön, mutta haaveili samalla vetäytymisestä Athokselle. Hänen opiskeluvuosiensa päiväkirja paljastaa, että hän teki päivittäin 500−1000 maahankumarrusta ja lausui Jeesuksen rukousta 1000−2000 kertaa päivässä. ”Voi jokaista ajatusta, joka ei muutu rukoukseksi”, hän tapasi sanoa.

Justin suhtautui kriittisesti läntiseen sivilisaatioon ja sen edustamaan ihmiskeskeisyyteen ja sekulaariin humanismiin. Taipumattomasti hän puolusti Kristuksen Persoonaan perustuvaa ”jumalallista humanismia” – Hänen, joka on ensimmäinen ja viimeinen, tosi Jumala ja tosi Ihminen, ja jota kohti kaikki asiat kurottautuvat, kunnes saavuttavat täyteytensä. Justin myös tuki piispa Nikolai Velimirovićin perustamaa maallikkojen rukousliikettä.

Vuonna 1926 isä Justin väitteli tohtoriksi Ateenan yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheenaan ”Persoonan ja tietoisuuden ongelma pyhän Makarios Egyptiläisen mukaan”. Pyhien elämää käsittelevää luentosarjaansa varten Justin alkoi kääntää serbiaksi pyhien elämäkertoja. Hän käänsi myös pyhän Johannes Krysostomoksen, Makarioksen ja Iisak Syyrialaisen homilioita sekä kirjoitti tutkielman Iisak Syyrialaisesta.

Justin kirjoitti myös vaikuttavan artikkelin kirkon sisäisestä missiosta Kristillinen elämä -lehteen. Siinä hän toteaa: ”Kirkon, tuon jumalallis-inhimillisen organismin, tehtävä on yhdistää kaikki uskovat Kristuksen Persoonaan. Siksi on anteeksiantamatonta herjausta Kristusta ja Pyhää Henkeä vastaan tehdä kirkosta kansallinen laitos. Sen päämäärä on ylikansallinen, ekumeeninen ja yleisinhimillinen: yhdistää kaikki ihmiset Kristuksessa.”

Välillä isä Justin oli vähän aikaa opettajana Prizrenin teologisessa seminaarissa Kosovossa, josta hänet kuitenkin pian siirrettiin takaisin Sremski Karlovciin. Vuosina 1930−31 Justin teki lähetystyötä Taka-Karpatiassa (Tšekkoslovakiassa) ruteenien parissa, jotka olivat palaamassa uniaattikirkosta takaisin ortodoksisuuteen. Isä Justinin toiminta oli niin menestyksellistä, että hänen palattuaan hänelle tarjottiin piispan virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli niin suorapuheinen ja kutsumukselleen omistautunut, ettei olisi kyennyt olemaan tahdikas piispa. ”Olen katsonut itseäni pitkään evankeliumin peilistä ja tehnyt sen peruuttamattoman päätöksen, etten mitenkään voi ottaa vastaan piispanarvoa, sillä minulla ei ole niitä perusominaisuuksia, joita siihen vaaditaan”, hän totesi.

Isä Justinia kiinnosti Pyhän Savvan seminaarin rehtorin virka, mutta hän ei tullut valituksi siihen, vaan sai paikan Bitolan seminaarin opettajana. Siellä hän julkaisi ensimmäisen osan kuulusta teoksestaan Dogmatiikka (Ortodoksinen totuuden filosofia). Tämä johti hänen valintaansa Belgradin teologisen tiedekunnan professoriksi vuonna 1934. Dogmatiikan toinen osa ilmestyi seuraavana vuonna. Justin oli myös perustamassa Serbian filosofista yhdistystä (1938) yhdessä serbialaisten älymystön edustajien kanssa.

Ollessaan kerran härkärattailla matkalla Pyhittäjä Prohorin luostariin Vranjessa isä Justin tapasi vanhan naisen, joka kulki jalkaisin. Hän tarjosi tälle paikkaa rattaissa, mutta nainen kieltäytyi sanoen: ”Kiitos, mutta olen köyhä eikä minulla ole muuta tarjottavaa Pyhälle kuin tämä vaivannäkö.” Vastaus sai Justinin lyömään otsaansa ja huokaamaan: ”Voi, Justin, sinä olet teologian professori, mutta sinulla ei ole tuon naisen hurskautta!” Hän lähetti ajurin pois ja käveli loppumatkan naisen kanssa.

Opettajantyöstä isä Justin ajatteli, että ”se, joka ei opeta ikuista elämää, on väärä opettaja”. Enemmän kuin tietoa hän pyrki välittämään opiskelijoilleen kiinnostusta iankaikkiseen elämään muistuttaen heitä evankeliumin nuoresta miehestä, joka kysyi Kristukselta: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”[1] Justin teki syvällisen vaikutuksen kaikkiin, jotka tulivat kysymään häneltä neuvoa. Kaikkialla ihmiset ymmärsivät, että hän oli mies, joka eli vain Jumalaa varten ja evankeliumin totuutta puolustaakseen. Hän vakuutti, että ortodoksisuudessa kaikki on evankeliumin mukaista: niin usko, rukous ja askeesi kuin jumalanpalvelukset, sakramentit ja hyveetkin. Kirkon traditio kokonaisuudessaan on evankeliumin elämää.

Toisen maailmansodan ja saksalaismiehityksen aikana isä Justin jatkoi aluksi työtään yliopiston professorina. Kun tiedekunta suljettiin, hän asui eri luostareissa ja käänsi patristisia tekstejä sekä pyhien elämäkertoja. Kommunistien tultua valtaan vuonna 1945 isä Justin monien muiden lahjakkaiden opettajien kanssa karkotettiin kokonaan yliopistosta. Hänet pidätettiin. Dachaun keskitysleiriltä vapautuneen patriarkka Gabrielin (patriarkkana 1938−1950) väliintulon ansiosta hän vältti täpärästi kuolemantuomion ”kansan vihollisena”. Isä Justinilta evättiin oikeus opettamiseen. Hän kierteli muutaman vuoden eri luostareissa, kunnes hän asettui vuonna 1948 pieneen arkkienkeli Mikaelille pyhitettyyn Ćelijen nunnaluostariin Valjevon lähellä.

Ćelijen luostari oli vanha autioitunut munkkiluostari, jonka toimintaa joukko nunnia oli alkanut elvyttää pari vuotta ennen isä Justinin tuloa. Hänestä tuli luostarin rippi-isä ja hengellinen ohjaaja. Kommunistit eivät kuitenkaan antaneet hänelle rauhaa luostarissakaan, vaan hänet kutsuttiin tuon tuostakin kaupunkiin kuulusteltavaksi. Monesti sisaret nähdessään hänen viipyvän menivät joukolla igumenian johdolla Valjevoon, jossa he seisoivat hiljaa poliisiaseman edessä. Kommunistit pelkäsivät paikallista kapinaa ja vapauttivat Justinin. Kirkon elämän tärkeinä hetkinä isä Justin yritti monesti mennä Belgradiin, mutta joka kerta hänet pakotettiin palaamaan luostariin.

Kristuksen valo ei kuitenkaan voinut jäädä vakan alle. Vuosien mittaan monet niin Serbiasta kuin ulkomailta tulivat kysymään neuvoa pyhältä professorilta. Justinilla oli vahva ortodoksisen ykseyden taju, joka kantoi kaikkien kansallisten rajojen yli. Hän lähetti parhaat oppilaansa opiskelemaan Kreikkaan ja piti kreikkalaisia Serbian hengellisinä opettajina ja valistajina.

Vetäytyminen Ćelijen luostariin avasi isä Justinille opettamisen sijaan uuden hengellisen kilvoituksen tien. Hän paastosi ankarasti. Hänen koko elämänsä keskittyi jumalanpalvelusten ja pyhän liturgian ympärille, joka hänen omien sanojensa mukaan on ”portaat ja silta, joka johtaa taivaaseen”. Toimittaessaan liturgiaa hän muisteli lukemattomia ihmisiä ja vuodatti kyyneliä. Hän oli tietoinen siitä, että nykyserbian kieli oli etääntynyt kauas kirkkoslaavista. Sen tähden hän käänsi liturgian ja muita kirkollisia tekstejä runolliselle nykykielelle, jota ihmiset ymmärsivät mutta joka samalla kunnioitti tekstien pyhää luonnetta.

Nuoruudestaan asti Justin oli tuntenut syvää kunnioitusta pyhää Johannes Krysostomosta kohtaan, ja niinpä hän kirjoitti tämän kunniaksi rukouksen ja akatistoksen. Pyhä ilmestyi hänelle unessa vuonna 1955, asetti evankeliumikirjan hänen päänsä päälle ja luki hänen sepittämänsä rukouksen. Herättyään isä Justin tunsi iloista huumaa ja sanomatonta heltymystä, joka viipyi pitkään hänen sielussaan. Aiemmin vuonna 1936 hän oli nähnyt ilmestyksessä pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ja kirjoitti siitä: ”Sieluni oli sen jälkeen iloinen ja murheellinen; iloinen, koska olin saanut nähdä hänet, ja murheellinen, koska hän hävisi näkyvistäni niin nopeasti.”

Ćelijen luostari nousi isä Justinin aikana kukoistukseen ja lähistölle syntyi sen sisarten perustamia uusia yhteisöjä. Yli kolmen vuosikymmenen ajan isä Justin ohjasi sisaria ankarasti mutta rakastavasti pysymään horjumatta luostarissa ja pitämään kiinni ortodoksisen uskon opinkappaleista.

Isä Justinin ekumenian vastaisuus johti siihen, että hänen ”arestinsa” Ćelijen luostarissa kesti hänen elämänsä loppuun asti eikä hänen akateeminen uransa jatkunut. Tämä osoittautui kuitenkin siunaukselliseksi. Hän oli kuin profeetta, joka oli kaikkien poliittisten järjestelmien yläpuolella taipumattoman omistautuneena Kristukselle ja ortodoksisuudelle. Kirjoituksissaan hän tuomitsi jyrkästi toisin ajattelevien opit ja ekumeenisen liikkeen uudet suuntaukset, mutta ihmisiä kohtaan hän oli kuitenkin herkkä ja täynnä myötätuntoa. Raajarikon näkeminen saattoi saada hänet puhkeamaan itkuun, ja kirkkoon mennessään hän varoi tallaamasta muurahaisia. Keskustellessaan rippilastensa kanssa ylevistä asioista hän saattoi kesken kaiken ryhtyä leikkimään ja nauramaan heidän lastensa kanssa.

Luostarissa isä Justinilla oli mahdollisuus keskittyä tutkimustyöhön, kääntämiseen ja kirjoittamiseen. Hän hallitsi serbian lisäksi sujuvasti venäjän, kreikan, englannin ja saksan kielet. Hänen tuotantonsa käsittää yli 30 nidettä ja kattaa kirkon elämän kaikki alueet. Hänen merkittävimpiin teoksiinsa kuuluu 12-osainen pyhien elämäkertasarja, 3-osainen Dogmatiikka, jonka viimeinen ekklesiologiaa (kirkko-oppia) käsittelevä osa ilmestyi vähän ennen hänen kuolemaansa, sekä useita Uuden testamentin kommentaareja, jotka ilmentävät hänen palavaa rakkauttaan Kristukseen. Hänen teoksensa perustuvat kirkon pyhien isien opetukseen ja niistä on tullut osa ortodoksisen kirjallisuuden aarteistoa.

Isä Justinin elämän loppupuolella hallinnon otteen hellittäessä patriarkka pyysi häntä palaamaan opetustyöhön teologiseen tiedekuntaan. Justin kieltäytyi kehottaen patriarkkaa tekemään työtä kirkon ykseyden eteen. ”Pelastus on katumuksessa, tuossa yleispätevässä lääkkeessä”, hän julisti.

Pyhä Justin nukkui kuolonuneen lyhyen sairauden jälkeen syntymäpäivänään 25.3. (7.4.) vuonna 1979. Vähän ennen kuin hän antoi sielunsa Herran käsiin, hän kuiskasi eräälle vierellään olevalle ystävälleen: ”Ainoa todellinen ihminen on Jumal-Ihminen Jeesus Kristus.” Isä Justinin hautajaisiin kokoontui papistoa eri kansallisuuksista ja uskovia kaikkialta Serbiasta sekä Kreikasta ja Länsi-Euroopasta. Eräs hänen oppilaistaan kirjoitti: ”Ortodoksisuuden ykseys, jota isä Justin korosti niin voimakkaasti eläessään, tuli spontaanisti ilmi hänen hautajaisissaan uskon ja rakkauden ykseydessä, rukouksissa ja yhteisessä veisuussa.”

Isä Justinin hauta Ćelijen luostarissa on tullut pyhiinvaelluspaikaksi, joka kokoaa ortodokseja eri maista. Serbian kirkko kanonisoi hänet vuonna 2010. Hänen muistoaan vietetään kesäkuun 1. päivänä, joka on hänen taivaallisen suojelijansa marttyyri Justinos Filosofin muistopäivä.