Pyhittäjä Johannes Kojussa-asuja

Pyhä Johannes syntyi Konstantinopolissa keisari Leo Suuren aikana (457–474). Hänen isänsä oli rikas ja vaikutusvaltainen senaattori Eutropios ja äitinsä nimeltään Teodora. Johannes oli nuorin heidän kolmesta pojastaan ja heidän suosikkilapsensa. Hän sai erinomaisen kasvatuksen ja oli jo lapsesta lähtien erityisen harrasmielinen.

Johannes oli 12-vuotias, kun hän tapasi Aina valvovien luostarin munkin, joka oli matkalla pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Johannes esitti munkille loputtomasti luostarielämää koskevia kysymyksiä. Johannes haltioitui enkelielämän kuvauksesta niin suuresti, että sai munkin lupaamaan, että tämä poikkeaisi paluumatkallaan hänen luokseen.

Munkin paluuta odotellessaan Johannes pyysi vanhemmiltaan omaa evankeliumikirjaa käyttääkseen sitä lukutekstinä opettajansa kanssa. Vanhemmat lahjoittivat hänelle kauniin käsikirjoituksen, joka oli kullalla ja helmillä koristelluissa nahkakansissa. Johannes piti kirjaa rakkaimpana omaisuutenaan ja se oli aina hänen mukanaan. Kun munkkivanhus palasi Jerusalemista, Johannes alkoi pyydellä häntä ottamaan hänet mukaansa. Pojan into teki munkkiin niin syvän vaikutuksen, että hän päätti suostua tämän pyyntöön. Vanhemmat eivät olisi missään tapauksessa hyväksyneet aietta, joten kaiken piti tapahtua salassa. Rahat merimatkaan Johannes sai vanhemmiltaan pyytämällä, että saisi varoja järjestääkseen pidot koulutovereilleen. Kun hän vielä onnistui eksyttämään palvelijan, jonka hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänen suojelijakseen, hän pääsi salaa livahtamaan yhdessä munkin kanssa satamassa odottaneeseen laivaan.

Kun palvelija palasi ja ilmoitti perheelle, että Johannes oli kadonnut, vanhemmat panivat toimeen suuretsinnän koko Konstantinopolissa. Kun poikaa ei löytynyt, he vaipuivat suuren surun valtaan. He arvasivat, että hän oli lähtenyt jonnekin ja murehtivat sitäkin, ettei hänellä ollut mukanaan edes vaihtovaatteita tai elämiseen tarvittavia varoja.

Johannes matkusti onnellisena kohti unelmiensa täyttymystä. Kolmantena päivänä laiva saapui Aina valvovien luostariin. Johanneksen seuralainen kertoi igumenille pojan tarinan. Igumeni puhui Johannekselle luostarikilvoituksen raskaudesta ja sanoi epäilevänsä, ettei tämä pysty sitä kestämään. Hän ehdotti, että Johannes olisi ensin vuoden noviisina. Mutta Johannes vaati, että hänet oli vihittävä munkiksi heti samana päivänä. Nuoren ylhäisöpojan poikkeuksellinen into ja kyynelten säestämät anelut saivat lopulta igumenin heltymään ja hän vihki tämän hänen nuoresta iästään huolimatta heti munkiksi.1

Aluksi kaikki sujuikin erinomaisesti Johanneksen uudessa elämässä. Rukouksessa, paastossa ja valvomisessa hän kilvoitteli niin innokkaasti, että vanhat munkit ihmettelivät. Samalla hän oli kuuliainen kaikille, nöyrä ja hiljainen. Hänen rakkain harrastuksensa oli Jumalan sanan tutkiminen. Näin kului kolme vuotta. Paastoaminen laihdutti Johannesta niin, että hänen ulkonäkönsä muuttui. Igumeni yritti varoittaa häntä kilvoittelemasta yli voimiensa, jottei hän sairastuisi eikä voisi enää jatkaa rukouksiaan.

Kiusaus ei kuitenkaan tullut sairauden muodossa, vaan sielunvihollisella oli muita suunnitelmia. Johanneksen mieleen alkoi nousta muistoja vanhemmista ja halu lähteä tapaamaan heitä. Aina sellaisten ajatusten ahdistaessa Johannes nousi rukoilemaan ja pyysi Jumalaa hajottamaan ne. Kaipaus kuitenkin valtasi Johanneksen yhä uudelleen ja hänen mieleensä muistuivat myös koulutoverit. Alkoi nousta muistikuvia myös juhla-aterioista, mukavuudesta ja ylellisyydestä. Kaikki nämä muistot kärvensivät Johanneksen sydäntä kuin tulenlieska.

Johannes taisteli kaikkea tätä vastaan parhaansa mukaan. Hän lisäsi entisestäänkin paastoaan ja muita kilvoituksiaan, ja igumeni alkoi olla todella huolissaan. ”Sinähän tapat itsesi ja saat murhaajan tuomion”, hän varoitteli nuorta munkkia. Silloin Johannes tunnusti taistelunsa igumenille: ”Kun muistan vanhempiani, kaipaus polttaa minua kuin tuli.” ”Enkö sanonut, että olet liian nuori munkiksi? Mitä aiot nyt tehdä?” igumeni kysyi. ”Isä, päästäkää minut vanhempieni luo”, parahti Johannes, ”niin jatkan taisteluani Paholaista vastaan siellä.”

Igumeni ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin päästää Johanneksen lähtemään. Hän keräsi kaikki munkit kokoon, ja yhdessä he rukoilivat Johanneksen puolesta, ettei hän häpäisisi maailmaan palatessaan munkkilupauksiaan, vaan saisi voimaa taistella pahan hengen juonia vastaan. Sitten Johannes hyvästeli kyynelsilmin munkkiveljensä. ”Minä en ollut arvollinen liittymään teidän pyhään veljestöönne”, hän totesi nöyrästi. Saatuaan igumenilta viimeisen siunauksen hän poistui luostarista.

Luostarista lähdettyään Johannes tapasi köyhän kulkurimunkin ja vaihtoi hyväkuntoisen munkinviittansa tämän ryysyihin. Lopulta Johannes saapui myöhään yöllä kotitalonsa portille ja sanoi itselleen: ”Katsohan, Johannes, saavuit kotiisi.” Hän pysyi ulkona koko yön ja rukoili. Varhain aamulla joku palvelijoista näki hänet ja alkoi vihaisesti hätistää häntä pois. Talon isäntä oli näet lähdössä keisarin palatsiin eikä sietänyt nähdä kulkureita pihallaan. Johannes pyysi kuitenkin palvelijaa antamaan hänen olla pihan nurkassa, jossa hän ei häiritsisi ketään. Myöhemmin aamulla Johannes näki isänsä, kun tämä tuli ulos talosta. Johanneksen isän sydämessä heräsi sääli kurjan näköistä nälkiintynyttä kerjäläistä kohtaan ja hän kysyi, mistä tämä oli. Johannes vastasi olevansa muukalainen ja pyysi saada jäädä asumaan pihalle. Isäntä suostui siihen ja käski rakentaa hänelle portin pieleen pienen kojun.

Kerran Johannes istui kojunsa ulkopuolella, kun hänen äitinsä, joka ei ollut vieläkään täysin toipunut poikansa katoamisesta, kulki ohitse ollessaan matkalla kirkkoon. Nähdessään likaisen ja ruman kerjäläisen hän tunsi vastenmielisyyttä tätä kohtaan ja käski palvelijoita huolehtimaan, ettei tuo mies enää ilmestyisi hänen näkyviinsä. Johannes vetäytyi kojuunsa ja rukoili: ”Kiitän sinua, Herra, että äitinikin, joka on minut synnyttänyt, inhoaa minua. Anna minulle kärsivällisyyttä, että jaksaisin loppuun asti pysyä tuntemattomana vanhemmilleni.”

Seuraavat kolme vuotta Johannes vietti kojuunsa sulkeutuneena. Hän poistui sieltä ainoastaan käydessään kirkossa. Palvelijat ja ohikulkijat pitivät häntä pilkkanaan, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Ruokaa Johannes sai runsaasti, koska talon isäntä lähetti sitä hänelle omasta pöydästään. Johannes jakoi kuitenkin parhaat palat palvelijoille ja köyhille tyytyen itse leipään ja veteen. Hän laihtui niin, että oli enää pelkkää luuta ja nahkaa. Hänen työnään oli lakkaamaton rukous. Usein ajatus houkutteli häntä paljastamaan vanhemmilleen, kuka hän oli, mutta hän torjui ajatuksen kerran toisensa jälkeen.

Kolmannen vuoden lopussa Kristus ilmestyi Johannekselle unessa sanoen: ”Iloitse, Johannes, tarpeeksi olet jo kilvoitellut. Olet voittanut Paholaisen kärsivällisyydelläsi ja torjunut sen juonet. Loppusi on lähellä. Tiedä, että kolmen päivän kuluttua tulet luokseni ikuiseen iloon.”

Ilmestyksen jälkeen Johannes esitti toivomuksen, että talon rouva alentuisi tulemaan hänen luokseen, koska hänellä oli tälle tärkeää sanottavaa. Rouva ei kuitenkaan suostunut. Silloin Johannes lähetti sanan, että hän kuolee pian, ja jollei rouva tule, tämä joutuu katumaan. Vastahakoisesti Johanneksen äiti käski palvelijoita kietomaan kerjäläisen lakanaan ja kantamaan tämän eteensä. Johannes kiitti häntä lämpimästi vieraanvaraisuudesta ja pyysi, että hänet haudattaisiin ryysyisissä vaatteissaan kojunsa alle. Lopuksi hän lahjoitti äidille kiitokseksi ainoan kalleutensa eli evankeliumikirjansa.

Johanneksen äiti tarkasteli kirjaa ja se näytti hänestä tutulta. Hän kiiruhti näyttämään sitä puolisolleen. Tämäkin tunnisti sen samaksi kirjaksi, jonka he olivat antaneet pojalleen Johannekselle. He juoksivat yhdessä takaisin kerjäläisen luo kysymään, tietäisikö tämä jotain heidän pojastaan. Nähdessään vanhempiensa itkevän Johannes ei voinut enää kestää vaan sanoi: ”Minä olen teidän poikanne Johannes. Minä otin vastaan tämän kirjan kevyenä ja soveliaana ikeenä, ja päätin elää muukalaisena rakkaudesta Kristukseen.” Jälleentapaamisen ilo sekoittui murheeseen Johanneksen pikaisesta kuolemasta, kun vanhemmat syleilivät rakasta poikaansa tämän kertoessa heille elämänvaiheitaan.

Johanneksen kuoltua vanhemmat kastelivat hänen ruumiinsa kyynelillään. Tällä välin tieto Eutropioksen pojan löytymisestä oli levinnyt ja koko kaupunki osallistui vanhempien suruun. Samalla he ihailivat Johanneksen suurta urheutta ja ennen näkemätöntä kilvoitusta. Valtaisa ihmisjoukko aina keisaria ja patriarkkaa myöten kokoontui hänen hautajaisiinsa, kun hänet oman toivomuksensa mukaan laskettiin kojun paikalle kaivettuun hautaan. Myöhemmin Johanneksen vanhemmat rakennuttivat paikalle kirkon, jossa Jumalan armo pyhän Johanneksen esirukousten kautta sai aikaan paljon ihmeitä.