Pyhittäjä Johannes Khozebalainen

Elias, tuleva pyhittäjä Johannes, syntyi Romaniassa 1900-luvun alussa, mutta jäi jo nuorena orvoksi. Hänen isoäitinsä luopui aikeestaan mennä luostariin ja otti pojan kasvatettavakseen. Isoäidin kuoltua Elias jäi setänsä elätettäväksi ja joutui tämän suuressa perheessä kokemaan monenlaisia ikävyyksiä. Eräänä pääsiäispäivänä kyläläiset menivät tavan mukaan hautausmaalle muistelemaan vainajia, ja Elias jäi itkemään isoäitinsä vielä tuoreelle haudalle. Äkkiä hän kuuli kirkonkellojen soiton lomassa äänen, joka sanoi: ”Älä itke, minä olen sinun kanssasi. Kristus nousi kuolleista!” Nuorukainen hypähti säikähtäneenä pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mistä ääni tuli. Silloin hän näki ylösnousseen Kristuksen hahmon tulevan kirkon alttarista ja hymyilevän hänelle.

Elias päätti koulun erinomaisin arvosanoin. Miettiessään ammatinvalintaansa hän kerran rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Mene luostariin. Mene luostariin.” Kaksikymmenvuotiaana hän meni kuuluun Neamtsin luostariin, jossa hän toimi ensin apteekkarin apulaisena ja sitten kirjastonhoitajana. Sotapalveluksen suorittamisen jälkeen hänet vihittiin viitankantajamunkiksi vuonna 1936. Täynnä hengellistä intoa hän paastosi ja rukoili entistä enemmän. Pian hän lähti kahden muun munkin kanssa pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja sai siunauksen asettua Pyhittäjä Sabbaan luostariin, jossa kilvoitteli kreikkalaisia ja romanialaisia munkkeja. Siellä hän oppi kreikkaa niin hyvin, että pystyi kääntämään hengellisiä kirjoja, erityisesti pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen kirjoituksia romaniaksi. Luostarin isät kunnioittivat häntä hänen vaikenemisensa, askeettisuutensa ja sisäiselle rukoukselle omistautumisensa tähden. Kun arabit nousivat brittejä vastaan, luostari muutettiin sairaalaksi. Johannes, minkä nimen Elias oli saanut munkkivihkimyksessä, omistautui haavoittuneiden hoitamiseen niin, että sairastui lopulta itse. Hän sai luvan vetäytyä erämaahan lepäämään, mutta sairastui siellä punatautiin.

Toisen maailmansodan alettua brittihallinto vangitsi kaikki romanialaiset munkit, sillä Romania oli Saksan liittolainen. Pyhittäjä Johannes joutui toimimaan tulkkina. Kun hänet lopulta vapautettiin, hän parani punataudista kunnioittaessaan pyhittäjä Teodosioksen pääkalloa ja kykeni jatkamaan kuuliaisuustehtäväänsä luostarissa. Kun Johannes vihittiin suureen skeemaan, hän ajatteli saavansa viimeinkin omistautua hesykastiselle elämälle, mutta sen sijaan hänet valittiin Jordanin laaksossa sijaitsevan romanialaisen luostarin igumeniksi. Johannes hoiti tehtävää viisaasti ja nöyrästi kuusi vuotta (1947‒1953). Hän innosti oppilaitaan askeettisiin kilvoituksiin. Päivät hän omisti työlle ja veljestön ohjaamiselle, mutta yöt hän vietti erämaassa rukoillen.

Vuonna 1953 Johannes pääsi lopulta vetäytymään erämaahan Khozeban luostarin lähistölle. Hän asettui asumaan luolaan 50 metriä sen rotkon yläpuolella, jossa Herran äidinäidin Annan sanotaan rukoilleen. Hän kilvoitteli seitsemän vuotta rukoillen lakkaamatta, lukien pyhien isien kirjoituksia ja kirjoittaen hengellisiä runoja. Hän kärsi milloin kuumasta, milloin kylmästä, ja kesti monenlaista puutetta, demonien hyökkäyksiä sekä arabien ahdistelua, kun nämä yrittivät saada hänet siirtymään muualle.

Johannes meni alas luostariin vain suurina juhlina eikä ottanut luolassaan vastaan muita kuin oppilaansa. Kun hän veti ylös luolaan johtavat tikapuut, hän oli täysin ihmisten ulottumattomissa. Nähtyään taivaallisen näyn hän antoi sielunsa Herran käsiin elokuun 5. päivänä vuonna 1960. Hänen hautajaisissaan lintuparvi lensi odottamatta luolaan ja laskeutui pyhän ruumiin päälle yhtyen sirkutuksellaan munkkien hautajaisveisuun.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pyhän Johanneksen oppilas Joannikios sai unessa Johannekselta käskyn kaivaa hänen jäännöksensä maasta. Luostarin johtaja ei kuitenkaan antanut aikeelle lupaa. Pian tämän jälkeen muutamat pyhiinvaeltajat, jotka olivat aiemmin käyneet pyhän Johanneksen luona synnintunnustuksella, pyysivät siunauksen käydä tämän luolassa kunnioittamassa hänen ruumistaan. He avasivat haudan ja totesivat hämmästyksekseen, että pyhän ruumis oli säilynyt täysin maatumattomana ja huokui hyvää tuoksua. Pyhän Johanneksen maalliset jäännökset siirrettiin varovaisesti Khozeban luostariin, jossa ne ovat siitä lähtien olleet pyhiinvaeltajien kunnioitettavina.