Pyhittäjä ja houkka Feofil Kiovalainen

Autuas Feofil, maallikkonimeltään Tuomas, syntyi papin perheeseen Kiovan läänissä vuonna 1788. Hänellä oli kaksoisveli Kallinik. Veljekset syntyivät terveinä, mutta Tuomas ei suostunut imemään rintaa, mikä sai äidin suhtautumaan häneen kylmästi. Taikauskoisten naapureiden puheet pahensivat asiaa, äiti alkoi inhota lasta ja käski palvelustytön heittää puolivuotiaan pojan Dnepriin. Tyttö heitti lapsen kahdesti jokeen ja kaksi kertaa aallot kantoivat tämän takaisin rannalle. Hämmästyneenä tyttö palasi kotiin kertomaan Jumalan tekemästä ihmeestä. Silloin raivostunut äiti päätti itse hukuttaa lapsen heittämällä tämän vesimyllyn pyörän alle. Kaitselmus puuttui jälleen asiaan: myllynpyörä pysähtyi äkisti, ja mylläri pelasti pojan ja otti tämän huostaansa. Eräs varakas lapseton talonpoika adoptoi Tuomaksen, mutta hyväntekijä kuoli pian ja poika jäi paikallisen papin hoiviin. Tuomaksen ollessa seitsemänvuotias pappikin kuoli, ja Tuomas vietiin Kiovan Veljestön (Bratskin) luostariin, jossa hänen setänsä oli munkkina.

Luostarissa toimi hengellinen koulu, jonka oppilaaksi Tuomas otettiin. Hän oli lahjakas mutta ei ollut kiinnostunut jatkamaan opintojaan, vaan halusi omistautua kokonaan rukoukselle. Setänsä kuoltua hän toimi jonkin aikaa lukijana ja kirkonpalvelijana maalaisseurakunnissa, kunnes palasi Bratskin luostariin kuuliaisuusveljeksi vuonna 1812. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 1821 ja diakoniksi seuraavana vuonna. Alttaripalvelukseen vihittynä hän lisäsi kilvoituksiaan. Hän paastosi niin ankarasti, että saattoi olla kolme päivää syömättä mutta oli silti aina valmis auttamaan ja palvelemaan veljiä. Pian pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 1827 hänet nimitettiin luostarin taloudenhoitajaksi. Huomattuaan, että raskaan kuuliaisuustehtävän velvollisuudet häiritsivät rukousta, hän pyysi vapautusta tehtävästä ja siunausta vetäytyä kilvoittelemaan luoliin. Anomus hylättiin, minkä jälkeen hän päätti aloittaa erikoisen kilvoittelun houkkana Kristuksen tähden. Vuonna 1834 hän korkeimpia kilvoituksia kaivaten vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uudeksi nimekseen Feofil.

Iloiten autuas Feofil lähti kulkemaan kapeaa ja murheiden täyttämää tietä. Hän vältti läheistä yhteydenpitoa kenenkään kanssa ja sulki sielunsa temppelin kokonaan maailmalta. Silmät alas luotuina hän kulki keljasta kirkkoon ja takaisin jättämättä väliin ainoatakaan jumalanpalvelusta. Kirkossa hän seisoi eteisessä tai ulko-ovella hievahtamatta palveluksen loppuun asti. Skeemamunkin päähineensä hän päällysti kauttaaltaan tilkuilla ja rievuilla ja käytti sitä kuolemaansa asti. Hän ei ylipäätään välittänyt ulkonäöstään, vaan koristi sen sijaan sieluaan lakkaamattomalla sisäisellä rukouksella. Lähtiessään kirkkoon hän saattoi pukea mantian suoraan pellavaisen aluspaidan päälle ja kulkea rinta paljaana. Aamulla hän tuli kirkkoon ennen palveluksen alkua ja otti usein tehtäväkseen heksapsalmien lukemisen. Luettuaan vähän aikaa liikuttuneella mutta hyvin hiljaisella äänellä hän saattoi äkkiä sulkea kirjan ja siirtyä syrjään lukijan paikalta jättäen jälkeensä hämmennystä ja häiriötä. Toisinaan hän säntäsi kirkkoon suuren ylistysveisun tai kerubiveisun aikana, tunkeutui ihmisiä tönien kuninkaanovien eteen ja polvistui rukoilemaan kovalla äänellä. Joka päivä hän otti lupaa kysymättä jonkin rannalla olevista veneistä, souti Dneprin poikki vastarannalla olevaan metsään ja rukoili siellä yksinään tuntikausia.

Kansa piti Feofilia valittuna astiana, ja uskovien joukko seurasi häntä kaikkialle. Akatemian johto ja toiset veljet eivät sen sijaan välittäneet häiriötä tuottavasta resuisesta munkista. Huomattuaan herättävänsä pahennusta Feofil alkoi viettää kaiket päivät metsässä ja palasi luostariin vasta illan koittaessa, mutta uskovien joukko odotti häntä rannalla ja saattoi keljaan toivoen saavansa kuulla häneltä opetuksen sanan. Hänen valaistuneet kasvonsa todistivat sielun puhtaudesta ja lakkaamattomasta sisäisestä rukouksesta. Väsyneenä luostarin vilkkaaseen elämään ja kohtaamaansa vastustukseen hän siirtyi kilvoittelemaan erään tuttavansa puutarhaan ja ennusti, että sinne tulisi syntymään nunnaluostari.

Vuonna 1844 Feofil pyysi siirtoa Bratskin luostarista Kiovan luolaluostariin, mutta sen sijaan hänet lähetettiin Kiovan lähelle Golosejevon erakkolaan. Mutta niin kuin lamppua ei voi panna vakan alle, niin autuas Feofil veti puoleensa uskovia, jotka tulivat sankoin joukoin etsimään häneltä ohjausta. Maallista kunniaa karttaakseen hän enensi entisestään houkan kilvoitustaan. Erakkolan johtajat antoivat hänestä ristiriitaisia lausuntoja ja metropoliitta vaati selvitystä hänen käytöksestään.

Vuonna 1849 autuas Feofil siirrettiin Kitajevon erakkolaan, joka myös sijaitsi vähän matkan päässä Kiovasta. Paikan syrjäisestä sijainnista johtuen hän löysi sieltä yksinäisyyden autuuden, mutta samalla hän jatkoi ja jopa enensi kilvoitustaan, jolla hän pyrki vetämään päälleen ihmisten vihan ja ylenkatseen. Hän saattoi karkottaa luotaan vieraat, jotka tulivat kyselemään neuvoja maallisiin asioihin eivätkä etsineet ainoaa tarpeellista, sielun pelastusta. Joskus hän levitti tervaa keljansa kynnykselle tai ojensi vieraiden suudeltavaksi lannalla töhrityn kätensä. Hänen keljansa oli täynnä sekalaista tavaraa ja pyhiinvaeltajien tuomia elintarvikkeita, joita hän jakoi köyhille. Kysyttäessä syytä tähän epäjärjestykseen ja sotkuun hänellä oli tapana vastata, että se muistuttaa häntä hänen omassa sielussaan vallitsevasta epäjärjestyksestä. Toisinaan hän keräsi riepuun koko joukon matoja, etanoita ja torakoita ja levitti ne kirkon lattialle saattaen kirkonhoitajan raivoihinsa. Feofil otti tämän sadattelut ja herjaukset vastaan rauhallisesti seisten hiljaa kädet ristissä rinnallaan.

Keljassaan Feofil luki ulkomuistista psalmeja ja rukouksia neuloen samalla sukkia tai kutoen pellavakangasta ikonimaalareiden käyttöön. Hän teki lukemattomia maahankumarruksia ja soi ruumiilleen äärimmäisen vähän lepoa. Joskus hän lepäsi nojaten selkänsä seinää vasten, joskus taas torkkui uuninpankolla asetettuaan halon sen poikki tai levähti kapealla penkillä, jolta hän putosi lattialle heti jos sattui nukahtamaan. Hän söi hyvin vähän. Keskiviikkoisin ja perjantaisin hän nautti vain hunajalla makeutettua vettä. Kaiken trapesasta saamansa ruoan hän sekoitti yhteen astiaan sanoen, että elämässäkin katkera, hapan ja suolainen on sekaisin makean kanssa ja kaikki on otettava vastaan.

Feofil tunsi suurta myötätuntoa eläimiä kohtaan. Kesytettyään rukouksellaan hurjistuneen härän, jota omistaja ei kyennyt käsittelemään, hän pani sen vetämään kärryä, jolla hän matkasi luostarista Kiovaan. Härkä kulki kuuliaisesti ilman suitsia tai ruoskaa minne Feofil käski ja vältteli huolellisesti kuoppia, niin että pyhä saattoi rauhassa lukea Psalttaria tai polvistua rukoukseen kärryssä olevan analogin eteen. Kaupungissa kauppiaat kiirehtivät Feofilin nähdessään heittämään kärryihin myynnissä pitämiään tavaroita, sillä he tiesivät sen takaavan heille asiakkaita ja kaksinkertaiset ansiot. Feofil puolestaan jakoi saamansa lahjat heti köyhille, ja usein väkijoukko seurasi hänen kärryjään.

Jos luostariin tuli vieraita pelastusta etsimään, Feofil otti heidät mielellään vastaan ja antoi lyhyitä neuvoja, jotka hän usein esitti vertauskuvallisesti, tai jonkin erikoisen esineen, joka sittemmin osoittautui profeetalliseksi merkiksi. Tapa, jolla hän otti vastaan synnintunnustuksia, oli erikoinen. Hän ei kysellyt katuvalta mitään, vaan asetti kätensä tämän päälle ja paljasti katse taivaaseen suunnattuna kaikki tämän salaiset synnit sillä seurauksella, että henkilö pelkoa ja häpeää täynnä puhkesi vilpittömän katumuksen kyyneliin.

Usein pyhä mies vetäytyi ihmisiä paeten metsään, missä hän vietti kaiket päivät rukoillen polvillaan kannon päässä tai ahtautuneena onttoon tammen runkoon, jonne hän oli ripustanut ristin ja lampukan. Kesällä hän saattoi kulkea metsässä täysin alastomana kuin uusi Aadam alttiina sääskien ja hyönteisten puremille.

Pyhän käytös ja ihmisten häntä kohtaan tuntema arvostus herättivät vastustusta luostarin johtajassa, joka lähetti jatkuvasti valituksia metropoliitta Filaretille (19.11). Nöyrä ja luostarimielinen metropoliitta teki parhaansa hillitäkseen Feofilin käytöstä, mutta sai häneltä vastaukseksi vain Raamatun sitaatteja. Metropoliitta oppi todella arvostamaan Feofilia vasta saatuaan erään veljen kautta kuulla pyhän oman selityksen sille, miksi hän ei liturgian aikana toimi käsikirjan ohjeiden mukaan eikä seuraa muiden pappien toimintaa. Hän näki ristinmuotoisen valonsäteen laskeutuvan palvelusta toimittavien pappien ylle ja enkelien lentelevän pyhien lahjojen ympärillä kolmipyhäveisua laulaen. Näky sai hänet unohtamaan itsensä ja kaiken ympärillä olevan ja uppoutumaan sen katselemiseen.

Vuonna 1844 Feofil ennusti Lavrassa, Kiovan luolaluostarissa, sattuneen tulipalon, minkä jälkeen metropoliitta kutsui hänet ja vanhus Parfenin (25.3.) asumaan luokseen Golosejevoon piispalliseen maaseutuasuntoon. Mutta Feofil teki itsensä sielläkin niin epäsuosituksi, että piispa antoi hänelle pian siunauksen palata Kitajevoon.

Pyhä mies oli kuin Vanhan testamentin profeetta, jonka kaikki sanat ja teot saivat profeetallisen merkityksen. Hänestä tuli yhä kuuluisampi, vaikka hän itse ponnisteli halventaakseen itseään ihmisten silmissä. Kiovan seudulla tuskin solmittiin avioliittoa, jolle ei olisi etukäteen pyydetty pyhän siunausta. Hän oli köyhien auttaja ja harhaan joutuneiden opastaja. Hänestä tuli niin kuuluisa, että tsaari Nikolai I tuli Kiovassa vierailunsa aikana metropoliitan kanssa tapaamaan häntä tiedustellakseen suunnitteilla olevan Krimin sodan lopputulosta. Jo matkalla he tapasivat pyhän, joka makasi verissään ja pitkin pituuttaan muurahaispesän päällä ruumis kauttaaltaan muurahaisten peitossa. Venäjän raskaiden tappioiden ja epäonnisen Sevastopolin taistelun (1854) jälkeen metropoliitta ymmärsi, että muurahaiset olivat tarkoittaneet vihollisten liittoa Venäjää vastaan.

Vuonna 1853 ikääntynyt ja kilvoitusten uuvuttama Feofil siirrettiin Golosejevoon, mutta metropoliitan määräyksestä hän palasi pian Kitajevoon viettämään siellä maanpäällisen vaelluksensa viimeiset kuukaudet. Hän ei luopunut askeettisista kilvoituksistaan sairauden tähden. Lauantaisin hän meni Lavraan toimittamaan akatistoksen Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin edessä. Hän oli nyt helpommin lähestyttävä ja vähemmän arvoituksellinen neuvoissaan ja pyysi luokseen tulevia rukoilemaan ”löyhkäävän” Feofilin puolesta.

Lokakuussa Feofil lopetti syömisen. Ilmoitettuaan kuolinpäivänsä ja annettuaan ohjeet hautausta varten hän kokosi voimansa vieraillakseen köyhän lesken luona ja parantaakseen tämän kuolemaisillaan olevan tyttären. Palattuaan luostariin hän nautti pyhän ehtoollisen, kehotti oppilaitaan siivoamaan keljan, sytyttämään tulen uuniin ja polttamaan suitsuketta. Sillä välin hän itse istuutui penkille kahden palavan kynttilän väliin ja tarttui käsiristiin, jolla hän tapasi siunata pyhiinvaeltajia. Sitten hän lähetti yhden oppilaistaan igumenin luo kehottaen soittamaan kuolinkelloja. Autuaan Feofilin vierelle jäänyt oppilas näki keljan katon nousevan ylös ja taivaan ikään kuin avautuvan ottamaan vastaan pyhän miehen sielun. ”Herra, Sinun käsiisi annan henkeni”, vanhus huokaisi ja jätti sielunsa Jumalan haltuun. Tämä tapahtui vuonna 1853.

Suuri joukko uskovia kokoontui hautajaisiin, mutta vain harvat itkivät, sillä kaikki ymmärsivät, että autuas Feofil oli päässyt vanhurskasten asuntoihin. Tuosta päivästä tähän asti autuas Feofil ei ole lakannut osoittamasta myötätuntoa Kiovan asukkaita ja Lavran pyhiinvaeltajia kohtaan. Ukrainan kirkko julisti autuaan Feofilin pyhäksi vuonna 1993.