Pyhittäjä Irene Khrysobalantolainen

Pyhä Irene eli Kappadokiassa rikkaassa ylhäisöperheessä 800- luvulla. Kun ikoneita vainonnut keisari Teofilos oli kuollut vuonna 842, keisarin puolisosta Teodorasta tuli sijaishallitsija, joka alkoi heti välittäjien kautta etsiä sopivaa puolisoa pojalleen Mikael III:lle (842‒867). Hovin lähettiläät kiinnittivät huomionsa Ireneen hänen kauneutensa ja hienostuneen käytöksensä tähden. Niinpä hänet lähetettiin yhdessä sisarensa kanssa Konstantinopoliin nuoren keisarin nähtäväksi. Myöhemmin Irenen sisar meni naimisiin Teodoran veljen Bardaksen kanssa.

Matkalla kohti Konstantinopolia seurue kulki Bitynian Olymposvuoren kautta. Siellä Irene tapasi alueella kilvoittelevan Joannikios Suuren (4.11.). Tervehtiessään Ireneä pyhä Joannikios sanoi hänelle, että hänestä tulee vielä Krysobalantonin luostarin igumenia. Jumalan sallimus huolehti siitä, ettei Irenen kohtaloksi tullut avioliitto keisarin kanssa. Helpottuneena ja täynnä iloa hän antoi pois kaiken omaisuutensa ja vetäytyi luostariin, jonka patriarkka Niketas oli rakennuttanut Asparin vesialtaan lähettyville Konstantinopolin pohjoisosaan.

Alue oli kaunis ja rauhaisa ja ilmasto suotuisa. Irene alkoi kilvoitella täydellä sydämellä. Jatkuva liikutus kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän piti muita sisaria kuningattarina ja itseään heidän palvelijattarenaan. Hän ei keskustellut muusta kuin vain pyhistä kirjoituksista tai pyhien isien opetuksista.

Irene ei ollut ehtinyt olla luostarissa vuottakaan, kun hän pyhän Arsenioksen kirjan luettuaan päätti ruveta noudattamaan sen esittämää tapaa rukoilla keljassaan auringonlaskusta aamuun saakka. Ja jos Paholainen herätti hänessä muistoja entisestä helposta ja ylellisestä elämästä, hän meni tunnustamaan nämä ajatukset igumenialle ja jatkoi kilvoitustaan entistäkin innokkaammin. Sillä tavoin hän vapautui kiusauksista.

Kun luostarin igumenia kuoli, Irene määrättiin tämän seuraajaksi, vaikka hän ei olisi sitä itse halunnut. Pyhä patriarkka Methodios (14.6.) toimitti vihkimyksen. Irenen mieleen muistui pyhän Joannikioksen profetia. Hänen velvollisuutensa ei siis ollut etsiä sitä, mikä olisi hänelle itselleen mieluisinta, vaan hänen oli ”kestettävä heikkojen vajavaisuuksia” (Room. 15:1). Tästä lähtien Irene eli kuin maanpäällinen enkeli. Hän pidensi paastojaan, rukoili yöt läpeensä ja teki lukemattomia maahankumarruksia.

Näin Jumalan armo laskeutui Ireneen, joka sai Jumalalta, kaiken viisauden antajalta, armon johdattaa sieluja pelastuksen tielle. Irene pyysi, etteivät sisaret pitäisi häntä johtajanaan, vaan ainoastaan yhtenä heistä ja heidän palvelijattarenaan. Lempeästi ja kärsivällisesti hän neuvoi sisaria toimimaan kaikissa asioissa evankeliumin ohjeiden mukaan. Irene opetti, että jolleivät he luopuisi turhasta kunnian tavoittelusta ja ihmisten arvostuksesta, heidän luopumisensa maailmasta jäisi vain näennäiseksi. Heidän tulisi huolehtia sisäisestä puhtaudestaan, mutta olla myös lempeitä. Niin nöyryys kuin lempeyskin ovat ihmisluonnon ylittäviä hyveitä, jotka Kristus on antanut niille, jotka uskoen Häntä rukoilevat. Vaikka he nousisivat kuinka korkealle tahansa hyveessä, heidän tulisi pitää kaikkea Jumalan lahjana, tuntea omantunnonpistoksia ja kiittää jatkuvasti. Irene jopa kielsi sisariaan rukoilemasta terveyttä itselleen. Mikään ei ole niin suureksi hyödyksi sielulle kuin kiitollisuudella vastaanotettu sairaus, hän sanoi.

Saatuaan enkeliltä ennalta tietämisen lahjan Irene oli luostarissaan kuin Jumalan profeetta. Levättyään vähän aamupalveluksen jälkeen hän kutsui kaikki sisaret luokseen yhden kerrallaan. Hengellistä erottelukykyä osoittaen hän auttoi taitavasti jokaista sisarta erikseen olemaan puhtaita ja vilpittömiä Jumalan edessä paljastaen samalla heidän salaisimmatkin ajatuksensa. Pian hän tuli tunnetuksi koko kaupungissa hyveistään ja viisaudestaan, jolla hän ohjasi luostariaan. Ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista tuli hänen luokseen saamaan neuvoja ja turvautumaan hänen rukouksiinsa. Hän opetti kaikille katumusta ja kääntymystä, joita harjoittamalla ihminen voi alati miellyttää Jumalaa.

Jumalan armon tukemana pyhä Irene edistyi askeesissa ja puhtaassa rukouksessa. Koko suuren paaston aikana hän söi ainoastaan pienen määrän kasviksia kerran viikossa. Kokoöinen valvominen oli hänelle yhtä tavallista kuin muille nukkuminen. Joka ilta hän kohotti kätensä taivaaseen kokonaan Jumalan mietiskelyyn omistautuneena. Joskus hän saattoi pysyä tässä asennossa kaksikin päivää tai jopa viikon. Toisinaan sisaret joutuivat auttamaan häntä, että hän pitkän rukouksen jälkeen saisi kätensä taas laskeutumaan alas.

Eräänä iltana yksi nunnista katsahti luostarin sisäpihalle ja näki, kuinka Irene kohosi ihmeellisellä tavalla rukouksessa pihamaan yläpuolelle. Luostarin pihan kaksi sypressiä kumarsivat hänen edessään taivuttaen latvansa maahan. Ne nousivat pystyyn vasta, kun pyhä Irene teki niille ristinmerkin. Pyhän Irenen öiset rukoukset kauhistuttivat demoneita, jotka pyrkivät keskiyöllä hyökkäämään häntä vastaan. Kerran sattui jopa niin, että demoni heitti hänen päälleen öljylampun sydämen ja Irenen viitta syttyi tuleen, mutta hän ei antanut tämän häiritä, vaan jatkoi rukoilemistaan liekkien keskellä. Eräs nunna tunsi palon hajun ja riensi hänen keljaansa. Keskellä savua Irene oli jo tulessa, mutta jatkoi rukoilemistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Irene nuhteli sisään tunkeutunutta sisarta ja sanoi, että hänen vieressään oli seissyt enkeli, joka punoi hänelle suurenmoista ikuista seppelettä. Kun yksi Irenen nunnista irrotti Irenen ruumiista kangaspalasia, jotka olivat tarttuneet hänen lihaansa, ihana tuoksu täytti koko luostarin.

Kerran luostarin portille saapui Patmokselta merimies, joka antoi pyhälle Irenelle kolme herkullista omenaa sanoen, että pyhä apostoli Johannes oli pyytänyt tuomaan ne hänelle. Ensimmäisen omenan voimalla Irene eli 40 päivää, ja paaston lopussa hänen suustaan huokui ihanaa tuoksua. Toisen omenan hän jakoi sisaristolle suurena tors- taina. Kolmatta hän säilytti pyhänä lahjana, paratiisin katoamattomien siunausten merkkinä ja takeena.
Profeetallisen henkensä voimalla Irene teki paljon muitakin ihmeitä. Hän tiesi ennalta keisarien ja hallitusmiesten salamurhia ja hallitusten vaihdoksia. Pyhän Basileios Suuren ja pyhän Anastasia Lääkitsijän myötävaikutuksella Irene paransi pahan hengen vallassa olleen sukulaisensa, jonka tappamista keisari oli harkinnut epäillen tätä maanpetoksesta. Irene ilmestyi nukkuvalle keisarille keskiyöllä kirkkaassa valossa pyytäen anteeksi sukulaismiehensä puolesta. Ihme teki suuren vaikutuksen keisariin, joka siitä lähtien auttoi Irenen luostaria anteliaasti ja mielellään.

Pyhä Irene eli 103-vuotiaaksi säilyttäen nuorekkaan kauneutensa heijastuksena kauniista sielustaan. Hänen suojelusenkelinsä tiedotti hänelle hänen lähestyvästä kuolemastaan. Kun lähdön aika sitten koitti, Irene kutsui koolle nunnasisarensa osoittaen heille, kenet Jumala oli valinnut hänen seuraajakseen. Lopuksi hän kehotti heitä väheksymään kaikkea katoavaista, jotta he pääsisivät elämään rakkaan Sulhasensa kanssa. Tämän sanottuaan pyhä Irene sulki rauhallisesti silmänsä ja antoi sielunsa Herralle.

Pyhä Irene haudattiin Pyhän marttyyri Teodoroksen kappeliin. Haudasta levisi jatkuva hyvä tuoksu osoitukseksi kaikille siitä, että Irene oli ollut Jumalalle otollinen. Meidän päiviimme saakka pyhä Irene ei ole lakannut rukoilemasta niiden puolesta, jotka luottavaisesti pyytävät häntä avukseen.