Pyhittäjä Helena Divejevolainen

Pyhittäjä Helena (Manturova) syntyi aatelisperheeseen vuonna 1805. Hänen veljensä Mikael Manturov parantui ihmeellisesti vaikeasta sairaudesta pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) voideltua hänet pyhällä öljyllä.

Helena oli iloinen nuori nainen. 17-vuotiaana hän meni kihloihin rakastamansa miehen kanssa. Mutta äkkiä hän ilman mitään näkyvää syytä purki kihlauksen ja antautui viettämään riehakasta seurapiirielämää. Eräänä päivänä hän näki näyssä valtaisan tulta syöksevän lohikäärmeen. Peloissaan Helena huusi avukseen Jumalanäitiä ja lupasi, ettei koskaan mene naimisiin vaan lähtee luostariin. Kauhea näky katosi välittömästi.

Tämän jälkeen Helenan vilkas luonne muuttui vakavaksi. Hän kävi monta kertaa pyhittäjä Serafimin luona pyytämässä lupaa ja siunausta luostariin menolleen, mutta vanhus toisteli vain, että Helena tulisi saamaan hyvän sulhasen. Tämä ajoi Helenan epätoivoon. Hän sulkeutui huoneeseensa ja alkoi viettää lähes erakon elämää. Hän itki ja rukoili paljon, ja halu luostarielämään kasvoi kasvamistaan hänen sielussaan. Näin pyhittäjä Serafim valmisti häntä kolmen vuoden ajan ennen kuin antoi hänelle siunauksen mennä ”kihloihin” eli siirtyä kilvoittelemaan läheiseen Divejevon sisaristoon. ”Sellaista Sulhasta minä tarkoitin, iloni”, vanhus selitti Helenalle. Ilosta suunniltaan Helena lähti siltä istumalta suoraan Divejevoon ja jäi sinne pysyvästi. Hän oli tuolloin 20-vuotias. Sisaristo toimi Divejevon kylässä Jumalanäidin Kazanilaiselle ikonille pyhitetyn kirkon yhteydessä.

Pyhittäjä Serafim antoi Helenalle ohjeita luostarielämää varten. Helenan tuli lukea päivittäin akatistosta Jumalanäidille, Psalttaria esirukouksineen sekä oma rukoussääntönsä. Hänen piti pysytellä vaiti ja vastata vain tärkeimpiin kysymyksiin. Kuullessaan toisten puhuvan jotain, mikä ei ollut hyödyllistä, hänen tuli lähteä heti pois paikalta, ettei itse joutuisi kiusaukseen. Hänen tuli tarkkailla itseään, etteivät häiritsevät ja kiusaavat ajatukset pääsisi hänen mieleensä. Hän ei saanut olla koskaan jouten, vaan aina jossakin askareessa. Myös syömistä ja unta tuli rajoittaa. Rukouksen tuli aina olla hänen huulillaan. Pyhittäjä Serafim neuvoi häntä toistamaan lounaaseen asti Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä” ja lounaan jälkeen rukousta ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät”.

Helena kilvoitteli Divejevon yhteisössä hengellisen isänsä ohjauksessa. Hän harjoitti lakkaamatonta rukousta ja mietiskelyä sekä täydellistä vaikenemista. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Serafim määräsi hänet kirkon hoitajaksi ja antoi vihkiä hänet viitankantajaksi. Uudessa tehtävässään Helena pysytteli jatkuvasti kirkossa huolehtien sen siisteydestä. Koska lukutaitoisia sisaria oli vähän, hän luki Psalttaria esirukouksineen jopa kuusi tuntia yhtä mittaa. Hän jopa yöpyi kirkossa ja levähti yöllä sen nurkassa tiililattialla. Paholainen säikytteli Helenaa nostattamalla pelottavia näkyjä ja aiheuttamalla melua ja koputuksia. Lopulta Helena ei enää kestänyt, vaan meni kertomaan peloistaan pyhittäjä Serafimille. Tämä rohkaisi häntä, mutta kielsi häntä jäämästä yksin kirkkoon yöksi. Sen jälkeen ilmestykset ja äänet lakkasivat.

Kun pyhittäjä Serafim perusti Divejevon sisariston yhteyteen uuden mylly-yhteisön, hän halusi nimittää Helenan sen johtajaksi. Helena kuitenkin joutui hämilleen ja kieltäytyi tehtävästä: ”En minä voi, isä! Olen aina ollut Teille kuuliainen, mutta nyt en voi! Käskekää minun ennemmin kuolla nyt tässä jalkojenne juuressa, mutta johtajaksi en voi enkä halua ryhtyä!” Mylly-yhteisön valmistuttua pyhittäjä Serafim käski kuitenkin sen seitsemää ensimmäistä sisarta pitämään Helenaa johtajanaan ja pyytämään tältä siunauksen kaikkiin asioihin, vaikka Helena itse pysyi kuolemaansa asti Kazanin kirkon yhteydessä toimivassa vanhassa yhteisössä. Johtajan asemastaan huolimatta Helena teki työtä ja hoiti kuuliaisuustehtäviä siinä missä muutkin sisaret. Erityisen innokkaasti hän oli mukana, kun sisaret alkoivat pyhittäjä Serafimin siunauksella kaivaa ns. Jumalanäidin kaivantoa Divejevon luostarin ympärille.

Helena oli luonteeltaan lempeä ja teki salaa paljon hyvää toisille. Hän tiesi, että monet köyhistä oloista tulleet sisaret elivät puutteessa luostarissa, ja auttoi salaa niin heitä kuin lähiseudun kerjäläisiäkin. Itse hän söi vain uunissa kypsennettyä perunaa ja leipää. Kun hänen mukanaan luostariin tullut palvelustyttö Ustinja sairastui keuhkotautiin, hän hoiti tätä keljassaan tämän kuolemaan asti.

Helena kilvoitteli ja pyrki kiihkeästi kohti Jumalaa. Hän jätti varauksetta kaiken maallisen ja suuntasi kulkunsa kohti taivasta. Hengellisen isänsä pyhyyteen hän uskoi niin lujasti, että otti tämän jokaisen sanan vastaan kuin Jumalan ilmoituksena.

Vähän ennen Helenan ihmeellistä kuolemaa pyhittäjä Serafim kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle erikoisen kuuliaisuustehtävän. Hän kertoi, että Helenan veli Mikael oli kuolemansairaana, mutta että Mikaelia vielä tarvittiin hoitamaan Divejevon yhteisön asioita. Niinpä pyhä vanhus pyysi, että Helena kuolisi veljensä puolesta. ”Siunatkaa, isä”, Helena vastasi rauhallisesti niin kuin aina, kun hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä. Samassa hän kuitenkin pelästyi ja sanoi: ”Isä, minä pelkään kuolemaa!” ”Miksi me pelkäisimme kuolemaa, iloni”, pyhittäjä Serafim vastasi. ”Meitä varten on varattu vain ikuinen ilo.”

Muutaman päivän kuluttua helluntain aattona vuonna 1832 Helena antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli tuolloin 27-vuotias ja oli ollut luostarissa seitsemän vuotta. Pyhittäjä Serafim lohdutti itkeviä sisaria sanoen: ”Miten hupsuja te olette, iloni! Mitä tässä itkemään! Sehän on synti! Meidän pitää iloita: Helenan sielu pyrähti lentoon kuin kyyhkynen ja kohosi Pyhän Kolminaisuuden luo. Kerubit, serafit ja kaikki taivaalliset voimat antoivat hänelle tietä! Hän on nyt Jumalanäidin palveluksessa. Hän on taivaan Valtiattaren hovineiti!” Pyhittäjä Serafim myös ennusti, että Helenaa tultaisiin aikanaan kunnioittamaan pyhänä.

Ennen Venäjän vallankumousta pyhittäjä Helenan haudalla tiedetään tapahtuneen ihmeitä. Divejevon luostarin sisaret ja siellä vierailevat kävivät haudalla päivittäin pyytämässä, että Helena muistaisi heitä Jumalan valtaistuimen edessä. Vuonna 2000 pyhittäjä Helena kanonisoitiin yhdessä Divejevon pyhittäjä-äitien Marfan (21.8.) ja Aleksandran (13.6.) kanssa. Heidän hautansa avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon.