Pyhittäjä Hariton Tunnustaja

Pyhittäjä Hariton syntyi ja kasvoi Vähän-Aasian Ikonionissa (nyk. Konya) keisari Aureliuksen aikana (270-276). Alun pitäen Marcus Aurelius ei näyttänyt olevan vihamielinen kristittyjä kohtaan. Myöhemmin hän kuitenkin aloitti vainon heitä vastaan.¹ Kun keisarillinen käskykirje saapui Ikonioniin, pakanat vangitsivat Haritonin, joka oli tullut kuuluisaksi hurskaudestaan ja innosta, jolla hän levitti evankeliumia. Häntä lyötiin ja hänen ruumistaan poltettiin soihduilla. Kun hän oli vankilassa ja odotti jo iloiten pääsevänsä kärsimään marttyyrikuoleman Kristuksen tähden, vaino päättyikin ja pian kristinuskosta tuli virallinen valtionuskonto (313).

Kantaen vapaaehtoisesti Kristuksen arpia ruumiissaan Hariton halusi viettää loppuelämänsä askeettina täyttääkseen ruumiissaan sen, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttui. Vapaaehtoisten vaivojen lisäksi, joilla hän rasitti ruumistaan alistaakseen sen hengelle, tuli vielä vastentahtoisia koettelemuksia. Kun Hariton lähti matkaan asettuakseen Jordanin erämaahan, hän joutui ryövärien käsiin, jotka veivät hänet sidottuna piilopaikkaansa, erääseen Faranin erämaan luolaan lähelle Jerusalemia. Jumalan sallimuksesta kyykäärme oli käynyt vuodattamassa myrkkynsä rosvojen viinileiliin, ja myrkytettyä juomaa nautittuaan he kaikki kuolivat. Näin Hariton pelastui heidän käsistään. Päästyään irti köysistään hän alkoi tarkastella luolaa ja havaittuaan sen soveliaaksi vaikenemiskilvoitukseen päättikin jäädä sinne. Rosvojen ryöstämät rahat jäivät nyt hänelle. Hän jakoi niitä köyhille ja myös erakoille, joita asui Punaisenmeren ympäristössä. Lopuilla rahoilla hän muutti luolan kirkoksi ja rakensi ensimmäisen lauran² Palestiinan alueelle. Se tunnettiin nimellä Faranin laura. Sen kirkon vihki käyttöön Jerusalemin piispa pyhä Makarios (314-333, muistopäivä 16.8.).

Hariton oli Hilarion Suuren aikalainen. Tämä toi Egyptistä Palestiinaan erakkoelämän varhaisen muodon, jossa yksittäisiä keljoja oli siellä täällä erämaassa. Haritonin laurassa erakot sen sijaan elivät yhdessä yhden hallinnon alla, joskin tämä toteutui Palestiinassa vielä alkeellisessa muodossa.

Kilvoitellessaan yksin Faranin luolassa paastoten ja öisissä rukouksissa Hariton tuli alueella kuuluisaksi ihmeistä, joita tapahtui hänen rukoustensa voimalla. Monet tulivat asumaan hänen lauraansa päästäkseen hänen ohjaukseensa. Myös monet juutalaiset ja epäjumalia palvelleet kreikkalaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristinuskoon.

Kansanpaljous häiritsi kuitenkin erakon kilvoitusta, ja hän pelkäsi myös osakseen tulevan kunnioituksen vahingoittavaa vaikutusta. Niinpä hän jätti lauralle johtajaksi erään hyveellisen oppilaansa. Sitten hän muistutti veljiä heille antamistaan ohjeista: heidän tuli syödä vain kerran päivässä, rukoilla päivin ja öin hänen heille määrääminään aikoina ja olla armeliaita ja vieraanvaraisia luoksensa tuleville köyhille. Lopuksi hän vielä siunasi heidät ja lähti sitten pois.

Käveltyään yhden päivämatkan pyhittäjä saapui Jerikon alueelle. Siellä hän löysi sopivan luolan Sarantarion vuoren Duk-nimiseltä huipulta. Hän eli luolassa pitkän aikaa piilossa ihmisiltä omistautuen kokonaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Ravintonaan hän käytti erämaan villiyrttejä. Jumala tahtoi kuitenkin käyttää häntä seudun evankelioimiseen ja salli ihmisten löytää hänet. Monet tahtoivat noudattaa hänen elämäntapaansa ja pyrkivät hänen oppilaikseen.

Näille uusille munkeille Hariton rakensi lauran, joka tunnetaan Dukas-nimellä. Annettuaan veljille ohjeita ja nimitettyään heille hyvän johtajan hän itse lähti taas etsimään hiljaisuutta. Hän meni Thekoen luoliin. Mutta sielläkään ei rauhaa kestänyt pitkään. Munkiksi pyrkiviä alkoi jälleen tungeksia hänen ympärillään ja niin hän perusti Sukan lauran, syyrialaiselta nimeltään šuq (’tori’, ’kokoontumispaikka’). Se tunnetaan myös nimellä Vanha laura erotukseksi Uudesta laurasta, jonka perustivat vähän myöhemmin Sabbas Pyhitetyn Suuresta laurasta lähteneet munkit.

Lauran veljestö kasvoi nopeasti, ja täälläkin suuri joukko pakanoita tuli, kuten edellisissäkin lauroissa, kuulemaan pyhittäjän kaunista opetusta kristinuskosta. Hariton tahtoi kuitenkin viettää edes viimeiset vuotensa täysin omistautuneena yksin Jumalalle. Hän asettui niin sanottuun riippuvaan luolaan, jonne pääsi vain tikapuita myöten. Nimitys johtui siitä, että luola ikään kuin roikkui suuren jyrkänteen reunalla. Jumala salli, että luolan nurkasta alkoi vuotaa vettä, koska iäkäs pyhittäjä ei olisi jaksanut käydä hakemasta sitä kaukaa.

Kun Hariton sai Jumalalta tietää kuolinpäivänsä, hän palasi ensimmäiseen lauraansa Faraniin. Siellä hän kutsui koolle hengelliset oppilaansa ja esitti heille hengellisen testamenttinsa. Siinä hän osoitti varman tien yhdistymiseen Jumalan kanssa. Se koostuu askeesista, johon liittyvät nöyryys ja rakkaus kaikkia kohtaan. Lopuksi hän siunasi munkit ja ilman mitään sairautta antoi rauhassa sielunsa pyhien enkelien käsiin.