Pyhittäjä Grigori Pelšmalainen, Vologdan ihmeidentekijä
Pyhittäjä Grigori syntyi Galitšin kaupungissa Kostroman alueella. Hänen vanhempansa olivat rikkaita mutta hurskaita pajareita, jotka ruokkivat poikaansa jumalallisten kirjoitusten opetuksilla. Jo nuorena hän tunsi kutsumuksekseen lähteä Jumalan rakkauden tähden kulkemaan kapeaa ja tuskien täyttämää tietä. Vanhempiensa kuoltua hän oli vapaa toteuttamaan aikomuksensa. Hän päästi orjansa vapaiksi, antoi heille maata ja omaisuutta, jakoi rahat köyhille ja lähti itse ilman mitään varoja Galitšinjärven lähellä sijaitsevaan Jumalansynnyttäjän luostariin. Siellä hän omistautui kokonaan Kristukselle, kielsi oman tahtonsa ja palveli nöyrästi veljiä viettäen yöt ja päivät rukouksessa. Luostarin isät pitivät häntä lähes enkelinä.
Niin kuin ylhäällä vuorella oleva kaupunki ei voi pysyä kätkössä (Matt. 5:14), niin ei Grigorin hyveellinen elämäkään jäänyt huomaamatta. Hänet katsottiin otolliseksi saamaan pappisvihkimys ja nimitettiin aikanaan luostarin igumeniksi. Grigori ei ylpistynyt korkeasta virastaan. Hän suhtautui kaikkiin ihmisiin vilpittömän rakastavasti ja otti kaikki luokseen tulijat iloiten vastaan. Kaikki ylistivät häntä, ja ruhtinaat ja ylimykset kunnioittivat häntä. Tämä alkoi kiusata pyhittäjää. Hän tunsi, että ihmisiltä tuleva kunnia sitoo häntä maailmaan, josta hän oli luopunut munkiksi vihittäessä. Hän rukoili Herraa antamaan hänelle ymmärrystä ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Rostoviin. Siellä Grigorin kilvoitukset ja hyveet huomattiin pian, ja Vapahtajan luostarin munkit pyysivät arkkipiispa Dionisia määräämään hänet luostarinsa arkkimandriitaksi. Kahden vuoden ajan Grigori johti luostaria, mutta maine ja kunnia seurasivat häntä ja pakottivat hänet vaihtamaan jälleen asuinpaikkaa. Kuultuaan pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisesta (1.6.) ja tämän perustamasta Jumalanäidin suojeluksen luostarista hän meni sinne ja asettui asumaan pyhittäjän hänelle osoittamaan keljaan pääluostarin ulkopuolelle. Siellä hän eli kuuliaisena pyhittäjä Dionisille. Keskinäinen rakkaus liitti pian nämä kaksi kilvoittelijaa toisiinsa, niin että heillä tuntui olevan vain yksi tahto. Jonkin ajan kuluttua Grigori kertoi Dionisille toiveestaan mennä erämaahan palvelemaan Herraa yksinäisyydessä. Pyhittäjän siunauksella hän lähti kohti itää ja saapui Jumalan johdattamana Pelšmajoelle. Siellä hän tunsi löytäneensä etsimänsä ja iloitsi ja riemuitsi hengessään. Hän pystytti ristin ja rukoili Jumalaa ja Jumalanäitiä, että he auttaisivat häntä rakentamaan paikalle luostarin.
Pyhittäjä ryhtyi itse omin käsin raivaamaan tulevan luostarin paikkaa ja valmistamaan hirsiä. Kun hänen luokseen tuli veljiä, hän meni Rostoviin pyytämään arkkipiispa Jefremiltä siunauksen luostarin rakentamiselle. Esipaimen opetti häntä ja kehotti häntä perustamaan kinobian apostolien opetuksen mukaan: “Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.” (Ap.t. 4:32)
Grigori alkoi Jumalan avulla rakentaa luostaria Jumalanäidin kunniaksi. Samalla hän enensi kilvoituksiaan, rukoili lakkaamatta ja oli nöyrä ja rakastava kaikkia kohtaan. Hän eli enkelien kaltaista elämää, eikä kukaan veljistä rohjennut vastustaa häntä missään. Iloiten hän kulki tietään kompastelematta, kiinnittäen mielensä taivaallisiin ja varjellen sydämensä himojen kuohunnalta.
Pyhittäjä Grigori seurasi myös isänmaansa elämää ja osallistui sen tapahtumiin. Pelkäämättä hän nuhteli ruhtinas Dimitri Šemjakaa, joka hävitti joukkoineen Vologdan ympäristöä. Luostarissaan hän yhdisti kilvoituksiin laupendentyön. Lisäksi hän jäljensi kirkollisia kirjoja. Pyhittäjä Grigori eli hyvin vanhaksi. Hän kuoli syyskuun 30. päivänä 1400-luvun puolivälissä. Ennen kuolemaansa hän kehotti veljiä säilyttämään rakkauden ja sielun puhtauden ja pyysi, etteivät he hänen kuolemansa jälkeen osoittaisi kunnioitusta hänen ruumiilleen vaan heittäisivät sen suohon. Hänen kuoltuaan eräs silmäsairaudesta kärsinyt veli parantui kirkossa pyhittäjän arkun ääressä, ja kirkon täytti hyvä tuoksu.