Pyhittäjä Euarestos

Pyhä Euarestos syntyi ylhäiseen perheeseen Galatiassa pääsiäispäivänä vuonna 819. Kasteessa hän sai nimen Sergios. Kun hän oli 23-vuotias, hän meni isänsä kanssa Konstantinopoliin. Isä suositteli häntä perheen kaukaiselle sukulaiselle Teoktistos Bryenniokselle, jotta hänelle tämän avulla aukenisi virkaura valtion palveluksessa. Näihin aikoihin keisarinna Teodora, pyhien ikonien kunnioituksen palauttaja, lähetti Teoktistoksen diplomaattiseen tehtävään Bulgariaan. Sergios oli tehnyt Teoktistokseen myönteisen vaikutuksen ja niin hän päätti ottaa tämän mukaansa. Kun he matkallaan levähtivät Probatonin kaupungissa Traakiassa, Euarestos sai käsiinsä pyhän Efraim Syyrialaisen puheen viimeisestä tuomiosta. Ajatus, että jokainen meistä joutuu viimeisellä tuomiolla tekemään tiliä elämästään, sytytti hänessä ilmiliekkiin luostarielämän kaipuun, joka oli itänyt hänessä varhaisnuoruudesta asti.

Sergios poistui salaa matkakumppaneidensa luota ja meni Johannes-nimisen skyyttalaisen kilvoittelijan luo, joka asui Probatonin lähellä Skopeloksessa. Puolen vuoden kuluttua Johannes lähetti hänet takaisin Konstantinopoliin mukanaan suosituskirje Studionin luostarin igumenille. Heti luostarin portilla nuori luostariin pyrkijä tapasi itsensä pyhän Naukratioksen (18.4.), pyhän Teodoroksen (11.11.) seuraajan Studionin luostarin igumenina. Naukratios näki nuoren miehen syvän hengellisyyden jo hänen ulkonaisesta olemuksestaan. Aikaa hukkaamatta hän liitti tämän saman tien Studionin luostarin hengellisten sotureiden joukkoon ilman tavanomaista noviisiaikaa. Sergioksen munkkinimeksi tuli Euarestos, mikä merkitsee otollista.

Euarestos sai kuuliaisuustehtävän luostarin trapesasta. Hän kielsi täydellisesti oman tahtonsa ja palveli veljiään aivan kuin jokainen heistä olisi ollut itse Kristus. Hän tutki myös mieluusti Jumalan sanaa ja antautui askeettisiin kilvoituksiin tavanomaista innokkaammin. Hän ja hänen kilvoittelutoverinsa Eusebiotos rukoilivat muiden tietämättä yhdessä yöt läpeensä ja olivat silti aamulla ensimmäisinä kirkossa laulamassa jumalanpalveluksessa. Ravintonaan he käyttivät vain kauraleipää ja hedelmämehua. Nähdessään heidän kilvoitteluintonsa igumeni Naukratios antoi heille siunauksen asettua eräälle Propontiksen pienelle saarelle, jossa he saattoivat keskittyä rukoukseen ja paastoon kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa. Pian heidät kuitenkin kutsuttiin takaisin pääluostariin, jotta muutkin veljet saisivat rohkaisua heidän esimerkistään.

Igumeni Naukratioksen kuoltua 18.4.848 hänen seuraajansa pyhä Nikolaos (4.2.) nimitti Euarestoksen Studionin luostarin alitaloudenhoitajan tärkeään tehtävään. Kun kymmenen vuotta myöhemmin pyhä Fotios (6.2.) nousi sekasortoisessa tilanteessa patriarkan istuimelle, igumeni Nikolaos lähti Studionin luostarista Euarestoksen ja useiden muiden veljien seuraamana. He hajaantuivat pieniksi ryhmiksi, niin kuin he olivat tehneet ikonoklasminkin aikana, jotta keisarillinen vaino ei yltäisi heihin kaikkiin. Euarestos ja hänen toverinsa Pafnutios löysivät suojapaikan Samuel-nimisen armeliaan ja munkkeja puolustaneen miehen talosta. He viipyivät hänen luonaan, kunnes Euarestos kutsuttiin Heksamilioniin sairastuneen igumeni Nikolaoksen luo.

Igumeni ja Euarestos palasivat yhdessä Konstantinopoliin. Samuel oli sillä välin hankkinut itselleen kiinteistön Kokorobionin kaupunginosasta. Hän antoi sen heille ja heihin liittyneille lukuisille muille Studionin munkeille väliaikaiseksi luostariksi. Vuonna 866 keisari kutsui Nikolaoksen ja suurimman osan Studionin luostarin munkeista takaisin Studioniin. Kun keisari Basileios I nousi valtaistuimelle (867) ja pyhä Ignatios (23.10.) palautettiin patriarkanistuimelle, Nikolaos, joka oli ollut jonkin aikaa vankilassa, palautettiin virallisesti Studionin luostarin igumeniksi. Euarestos jäi kuitenkin muutamien munkkien kanssa Kokorobioniin. Nikolaos vieraili siellä usein, sillä paikka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Siellä ollessaan hän sairastui kuolintautiinsa.

Igumeni Nikolaoksen kuoleman jälkeen Kokorobionin luostarista tuli täysin itsenäinen. Euarestos toimi sen igumenina apunaan uskollinen Pafnutios. Hän näki vaivaa saadakseen luostarinsa mahdollisimman hyvään järjestykseen sekä laajensi sen rakennuskantaa. Mikään maallinen ei kuitenkaan kiehtonut häntä. Hänen oma keljansa oli hyvin pieni. Siellä hän seisoi Jumalan edessä kahleita kantaen ristiinnaulitakseen lihansa. Kohottamalla kätensä rukoukseen hän pyhitti ilman ja hänen kyynelvirtansa siunasivat maan. Kaiken, mikä luostarissa jäi yli veljestön tarpeiden, hän jakoi köyhille. Hän otti vastaan ihmisiä kasvot ilosta loistaen ja sovitti heidät Jumalan kanssa. Monien ihmeiden ja profetioiden kaunistettua hänen elämänsä hän antoi sielunsa Herran käsiin Kristuksen syntymäjuhlan yönä vuonna 897 ollessaan 79-vuotias.