Pyhittäjä Dimitri Vologdalainen (Prilukalainen)

Pyhittäjä Dimitri syntyi 1300-luvun alussa Perejaslavl Zalesskissa Moskovan pohjoispuolella. Jo nuorena hän jätti vauraan lapsuudenkotinsa ja sisäistä kutsumustaan seuraten vihkiytyi munkiksi Goritsin luostarissa, joka sijaitsi hänen kotikaupungissaan. Dimitrin hyveellinen elämä herätti ihmetystä veljestössä ja hänet katsottiin arvolliseksi saamaan pappisvihkimys.

Ajan myötä Dimitrin mielessä kypsyi päätös perustaa kaupungin laidalle oma yhteiselämäluostari, joka omistettiin pyhän Nikolaoksen muistolle. Igumenina hän johti nuorta yhteisöä. Hän otti kaikki tulijat vastaan rakkaudella ja opetti heitä ennen kaikkea oman hyveellisen elämänsä esimerkillä. Hänessä ilmenevä Jumalan armovoiman vaikutus lisäsi sitä kunnioitusta, jota niin munkit kuin maallikotkin tunsivat häntä kohtaan.

Pyhittäjä Dimitri oli harvinaisen kaunispiirteinen, ja ankarat ruumiilliset ja hengelliset kilvoitukset olivat kirkastaneet hänen kasvonsa erityisen henkeviksi. Kiusauksia välttääkseen hän tavallisesti veti munkinpäähineensä eli kukulin kasvoilleen jopa luostarin miesvieraiden kanssa keskustellessaan. Naisia hän tapasi vain harvoin. Koska luostari oli kaupungissa, sinne tuli sunnuntaisin ja juhlapäivinä paljon ihmisiä. Eräs ylhäisönainen halusi silkasta uteliaisuudesta päästä näkemään Dimitrin kasvot ja hiipi kurkistamaan ikkunasta, kun tämä oli valmistautumassa pyhään liturgiaan. Murheellisena Dimitri katsahti naiseen, joka kaatui voimattomana maahan. Dimitri nuhteli häntä sanoen: ”Miksi sinä, järjetön, halusit katsoa syntistä, joka on jo kuollut tälle maailmalle?” Opetettuaan naista hengellisessä elämässä Dimitri lähetti hänet pois sielullisesti parantuneena.

Pyhän Nikolaoksen luostarista käsin Dimitri solmi lämpimän hengellisen ystävyyssuhteen Pohjois-Venäjän munkkilaisuuden isään pyhittäjä Sergei Radonežilaiseen (25.9.), joka kilvoitteli 60 kilometrin päässä Perejaslavlista. Dimitri kävi usein pyhittäjä Sergein luona, joka omaan kokemukseensa perustuen opetti hänelle sielun puhdistamisen tiedettä.

Sana pyhän Dimitrin kilvoituksista kantautui suuriruhtinas Dimitri Donskoin (19.5.) korviin, joka kutsui hänet vieraakseen Moskovaan. Pyhittäjä Dimitrille tämänkaltaiset kunniaosoitukset ja ihmisten jatkuva virta Pyhän Nikolaoksen luostariin olivat kuitenkin raskas taakka. Lopulta hän jätti kotikaupunkinsa ja -luostarinsa ja vetäytyi läheisimmän oppilaansa Pahomin kanssa pohjoiseen. Ensin he asettuivat metsään noin 20 kilometrin päähän Vologdasta, mutta paikallisten asukkaiden vastustus pakotti heidät siirtymään vuonna 1371 lähemmäs kaupunkia. Vologdajoen mutkaan he perustivat luostarin, joka tultiin tuntemaan Prilukan¹ luostarina. Se oli Vologdan alueen ensimmäinen varsinainen yhteiselämäluostari. Sinne tuli kilvoituselämää etsiviä niin lähiympäristöstä kuin Dimitrin Perejaslavliin perustamasta luostarista.

Igumenina Dimitri oli ensimmäisenä kiiruhtamassa niin työhön kuin jumalanpalveluksiin. Kirkkoon alttarin vasemmalle puolelle hän rakennutti itselleen lauta-aidalla erotetun rukouspaikan, jossa hän saattoi kenenkään häiritsemättä vuodattaa sielunsa Jumalalle palavassa rukouksessa. Hän paastosi pitkiä aikoja äärimmäisen ankarasti nauttien ruoaksi vain vähän kirkkoleipää ja vettä. Vaatetuksena hänellä oli kesät talvet sama karkea lampaannahkaviitta.

Dimitri oli puutetta kärsivien ystävä. Hän auttoi köyhiä, antoi ruokaa nälkäisille, osoitti vieraanvaraisuutta matkustaville, lohdutti murheellisia ja puolusti sorrettuja. Eräs luostarin vakituisista hyväntekijöistä lähetti kerran ruoka-avustusta luostariin, mutta Dimitri ei ottanut lahjaa vastaan vaan sanoi: ”Vie nämä ruokatarpeet omaan taloosi ja anna ne palvelusväelle, etteivät he näkisi nälkää. Jos jotain jää tähteeksi, tuo se luostariin, niin silloin lahjasi on otollinen Jumalalle.”

Elämänsä loppupuolella Dimitri sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Hänen oma veljensä velkaantui kauppa-asioissaan ja tuli Prilukan luostariin pyytämään Dimitriltä siunauksen lähteä kauppamatkalle pakanoiden pariin. Kauppa sujuikin hyvin, ja kahden matkan jälkeen hän sai velkansa maksetuksi ja kokosi uuden omaisuuden. Rahanhimo sai hänet valtaansa ja hän tuli kolmannen kerran pyytämään siunausta samanlaiselle kauppamatkalle. Silloin Dimitri sanoi hänelle: ”Riittää jo, veli. Älä lähde enää, ettet saisi surmaasi pakanoiden luona.” Veli ei kuitenkaan ottanut varoituksesta vaarin vaan lähti matkaan palaamatta koskaan takaisin.

Keväällä 1389 Dimitri oli rakentamassa kirkkoa yhdessä munkkiveljien kanssa, kun hän odottamatta liikuttui ja lausui: ”Me täällä rakennamme katoavaisia asioita, mutta suuriruhtinas Dimitri ei enää huolehdi kanssamme tästä turhanpäiväisestä elämästä.” Samalla hän alkoi rukoilla edesmenneen puolesta. Veljet oudoksuivat hänen sanojaan, sillä suuriruhtinas oli terve ja parhaassa iässään. Vasta muutaman päivän kuluttua luostariin tuli tieto, että suuriruhtinas oli todellakin kuollut juuri tuona samana päivänä.

Pyhittäjä Dimitri saavutti korkean iän. Ennen kuolemaansa hän nimitti seuraajakseen oppilaansa Pahomin. Helmikuun 11. päivän vastaisena yönä 1392 munkit tunsivat hienon suitsukkeen tuoksun leviävän koko luostariin. He kiiruhtivat pyhittäjän keljaan ja löysivät hänen elottoman ruumiinsa, jonka sielu oli jo jättänyt. Kelja oli täynnä taivaallista tuoksua ja Dimitrin kasvot loistivat ylimaallista valoa. Munkit hautasivat hänet luostarin kirkkoon. Seitsemän ja puolen kuukauden kuluttua kuoli myös Dimitrin hengellinen ystävä pyhittäjä Sergei Radonežilainen.

Pyhittäjä Dimitrin reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Ihmiset paranivat kulkutaudeista, kirkkoon tunkeutuneet hyökkääjät kääntyivät pakoon ja riivatut rauhoittuivat. Joillekin pyhittäjä Dimitri ilmestyi unessa. Häntä alettiin Vologdassa kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen, ja sata vuotta kuoleman jälkeen häntä juhlittiin jo koko Venäjän kirkossa.