Pyhittäjä David Tessalonikalainen

Pyhittäjä David, ”maanpäällinen enkeli”, oli kotoisin Mesopotamiasta. Hän luopui jo nuorena kaikista siteistään maailmaan. David päätyi 500-luvun alussa Tessalonikaan, jossa hän meni Pyhien marttyyrien Teodoroksen ja Merkurioksen luostariin. Sitä sanottiin munkkiensa pukeutumisen perusteella myös ”Kaapupäisten luostariksi”.

Opettajanaan ”hyveiden tieteessä” Davidilla oli pyhä Raamattu ja pyhien elämäkerrat. Hän ihaili erityisesti pylvään päällä kilvoitelleita Simeon Pylväskilvoittelijaa, Ihmeellisen vuoren Simeonia, Danielia, Patapiosta ja muita. David tahtoi kaikin voimin jäljitellä heidän elämäntapaansa.

Lopulta David kiipesi luostarikirkon oikealla puolella kasvavaan mantelipuuhun, ja hänestä tuli puussakilvoittelija. Alttiina säänvaihteluille hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”.[1] Tuulet riepottelivat häntä, kesällä hän paahtui auringossa, sateet kastelivat hänet ja hän joutui kestämään talven kylmyyden ja lumikuurot. Pylväskilvoittelijat asuivat horjumattomien pylväiden päässä, mutta Davidin asuinsija huojui ja keinui tuulten mukana. Hän oli kuin lintu, joka rukouksillaan ja kiitoksillaan ylisti Jumalaa öin ja päivin.

Pian David sai oppilaita, jotka pyysivät häntä laskeutumaan puusta ja ryhtymään heidän ohjaajakseen. He tarjoutuivat rakentamaan hänelle keljan rauhalliseen paikkaan. David sanoi kuitenkin, että hän laskeutuu puusta vasta kolmen vuoden kuluttua ja vain jos saa siihen merkin Jumalalta. Tuon ajan kuluttua enkeli todella ilmestyi hänelle ja sanoi, että hänen oli aika laskeutua alas mantelipuusta ja vetäytyä yksinäiseen keljaan ennen kuin hänelle annetaan uusi tehtävä.

Davidin oppilaat rakensivat hänelle heti pienen keljamajan. Tessalonikan metropoliitta Doroteos tuli yhdessä pappiensa kanssa seuraamaan Davidin muuttoa. Metropoliitta jopa kiipesi mantelipuuhun syleilemään Davidia. Sen jälkeen Davidin oppilaat laskivat hänet alas. Toimitettiin pyhä liturgia, minkä jälkeen läsnäolijat saattelivat Davidin hymnejä ja kiitosveisuja laulaen hänen uuteen erakkokeljaansa.

Lakkaamattomalla rukouksellaan pyhä kilvoittelija sai suuria armolahjoja. Eräänä yönä kun sotilaat olivat vartiossa kaupungin suojavarustuksilla, he näkivät tulivirran, joka lähti Davidin keljasta. Aamun sarastaessa he riensivät keljan luo ja havaitsivat hämmästyksekseen, että se oli täysin vahingoittumaton ja myös Jumalan mies itse oli hyvässä kunnossa. Sama ihme toistui yhä uudelleen. Eräs kaupunkilainen nimeltä Palladios, joka oli nähnyt tuon ihmeen useita kertoja, alkoi pohtia itsekseen: ”Jos kerran Jumala suo tuollaisen kunnian palvelijoilleen jo maan päällä, millainen kunnia heitä odottaakaan tulevassa ajassa, jolloin heidän kasvonsa loistavat kuin aurinko!” Pohdintojensa lopputuloksena hän lähti munkiksi Egyptiin.

Jumalan kirkkauden näkeminen ja tutkiskelu antoivat Davidille voiman ajaa pois pahoja henkiä. Kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä hän antoi sokeille näön ja paransi kaikenlaisia sairauksia. Koko Tessalonika piti häntä suojelusenkelinään.

Turvaa kaupunki tarvitsikin, koska noihin aikoihin slaavien ja avaarien[2] rosvojoukot tekivät ryöstöretkiä koko Makedonian alueella. He uhkasivat myös Sirmionia, jossa Illyrian maaherra asui. Tämä kirjoitti Tessalonikan uudelle metropoliitalle Aristeidekselle pyytäen tätä lähettämään sopivan miehen keisari Justinianoksen luo esittämään, että maaherran uudeksi hallituspaikaksi määrättäisiin Tessalonika, joka vahvoine muureineen olisi Sirmionia turvallisempi asuinpaikka. Kun arkkipiispa neuvotteli asiasta johtavien virkamiesten ja pappien kanssa, kaikki totesivat yhteen ääneen, että David olisi paras mies edustamaan heitä keisarin edessä. Tämä kieltäytyi ensiksi vedoten korkeaan ikäänsä. Mutta sitten hän muisti enkeliltä saamansa viestin ”toisesta tehtävästä” ja suostui. Samalla hän ennusti, että hän tulisi kuolemaan paluumatkalla vain vähän matkan päässä keljamajastaan.

Kun pyhä David tuli ulos keljastaan, ihmiset kumarsivat häntä nähdessään hänen vaikuttavan hahmonsa. Hänen hiuksensa ja partansa ulottuivat jalkoihin asti ja hänen ulkomuotonsa toi mieleen patriarkka Abrahamin. David lähti Konstantinopoliin kahden oppilaansa kanssa. Keisari ei ollut paikalla hänen saapuessaan, mutta keisarinna Teodora otti hänet vastaan ja pyysi häntä rukoilemaan valtakunnan ja sen pääkaupungin puolesta. Keisarin palattua Teodora sanoi hänelle: ”Jumala on meille armollinen, kun on lähettänyt tänne enkelinsä, joka saapui luoksemme Tessalonikasta. Minusta tuntui kuin olisin tavannut itsensä Abrahamin!”

Keisari kutsui senaatin koolle kuulemaan, mitä asiaa Davidilla oli. Saavuttuaan paikalle David poimi pari hehkuvaa hiiltä paljaaseen käteensä, pani niiden päälle suitsuketta ja suitsutti keisaria ja senaattia kaikessa rauhassa pitkän aikaa. Erikoinen menettely teki keisariin vaikutuksen, ja hän suostui Davidin välittämään pyyntöön siirtää Illyrian maaherra Sirmionista Tessalonikaan. Tämä tapahtui vuonna 535.

Viivyttyään jonkin aikaa Konstantinopolissa David lähti paluumatkalle. Kun laiva lähestyi Tessalonikan majakkaa paikalla, josta hänen luostarinsa jo näkyi, hän sanoi oppilailleen, että hänen hetkensä oli nyt koittanut. Hän suuteli heitä kaikkia ja lausuttuaan vielä viimeisen rukouksensa antoi sielunsa Jumalan haltuun. Vaikka tuuli navakasti, laiva pysähtyi. Ilman täytti suitsukkeen tuoksu, ja kuului enkelten laulua. Sen vaiettua laiva jatkoi matkaa. Metropoliitta ja koko kansa olivat rannalla toivottamassa pyhää tervetulleeksi. Hänet haudattiin omaan luostariinsa, niin kuin hän oli itse toivonut.

150 vuotta myöhemmin luostarin silloinen igumeni tahtoi varastaa itselleen pienen palan pyhän Davidin reliikistä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä ruumista peittävä paasi hajosi pirstaleiksi. 30 vuoden kuluttua tästä yrityksestä seuraava igumeni onnistui avaamaan haudan ja löysi sieltä pyhän Davidin turmeltumattoman ruumiin. Jo monien vuosisatojen ajan näiden kunnioitettujen reliikkien voimasta on tapahtunut ihmeitä. Latinalaisen miehityksen aikana vuonna 1222 ne ryöstettiin ja vietiin Pavian kaupunkiin Italiaan. Roomalaiskatolinen kirkko palautti ne takaisin Tessalonikaan vuonna 1978.