Pyhittäjä Arsenios Suuri

Pyhittäjä Arsenios Suuri, yksi suurimmista erämaaisistä, syntyi Roomassa 300-luvun alkupuoliskolla kristittyyn perheeseen. Hänen isänsä oli senaattori ja tuomari ja hänen sisarensa oli pienestä pitäen hurskas. Arsenios sai hyvän koulutuksen ja opiskeli latinaa, kreikkaa, filosofiaa, retoriikkaa ja logiikkaa sekä kaikkia sen aikaisia tieteitä unohtamatta kuitenkaan hartauden harjoitusta ja askeettista elämäntapaa. Nuoruudestaan asti hän vietti hyveellistä elämää. Ajan mittaan hän alkoi halveksua maallista kreikkalaista opetusta, joka ei vetänyt vertoja Jumalan inspiroimille pyhille kirjoituksille ja opetuksille. Hän luki mielellään kirjoituksia Egyptin munkki-isistä Sketiksen autiomaassa, Wadi Natrunissa Niilin deltan länsipuolella, ja toivoi pääsevänsä joskus tapaamaan tuon kuuluisan luostarikeskittymän kilvoittelijoita. Jo nuorena Arsenios pyrki palvelemaan kirkossa ja loisti hyveillään, moraalisella moitteettomuudellaan ja Jumalalle otollisella elämällään. Rooman paavi Damasus (366–384) vihki hänet diakoniksi, ja kaikki kunnioittivat häntä. Vanhempiensa kuoltua Arsenios ja hänen sisarensa jakoivat perheen omaisuuden köyhille ja keskittyivät entistä enemmän askeettiseen kilvoitteluun.

Areiolaisuutta vastustanut keisari Teodosius I vahvisti vuonna 380 ortodoksisen näkemyksen vallitsevaksi, ja areiolaisuus tuomittiin lopullisesti ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381. Keisarilla oli kaksi poikaa, Arkadius ja Honorius, joille hän etsi opettajaa, jotta he hänen jälkeensä hallitsisivat hurskaasti ja viisaasti. Opettajan piti olla sekä maallisissa tieteissä oppinut että hurskasta elämää viettävä mies. Lähettiläillä oli vaikeuksia löytää henkilöä, jossa molemmat ominaisuudet yhdistyivät, kunnes paavi Damasus suositteli Arseniosta sanoen: ”Diakoni Arsenios on senaattorin poika, niin maallisissa kuin hengellisissäkin tieteissä korkeasti oppinut mies, joka asuu sisarensa kanssa ja viettää askeettista, pyhää ja puhdasta elämää.” Kun Arseniosta pyydettiin lähtemään Konstantinopoliin keisarin hoviin, hän yritti keksiä kaikenlaisia verukkeita yhtäältä nöyryyttään, toisaalta voidakseen jatkaa elämäänsä hiljaisuudessa. Hän väitti, ettei ollut sellaisen kunnian arvoinen eikä pätevä tehtävään. Hänellä ei ollut maallista kunnianhimoa eikä hän tavoitellut ylellistä elämää. Paavi ja keisari vaativat häntä ottamaan tehtävän vastaan, ja lopulta hän suostui lähtemään keisarin poikien opettajaksi. Sitä ennen hän kuitenkin sijoitti sisarensa nunnaluostariin pitäen huolta siitä, ettei tältä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi.

Arsenios saapui Konstantinopoliin vuoden 384 tienoilla. Keisari Teodosius havaitsi Arsenioksen jalon luonteen, vaatimattomuuden ja järjestelmällisyyden ja kehotti häntä kohtelemaan Arkadiusta ja Honoriusta niin kuin keitä tahansa tavallisia oppilaita. Hän käski poikiaan pitämään Arseniosta isänään ja katsoi hänet itsekin isäkseen. Arsenios antoi pojille monipuolista opetusta sekä maallisissa tieteissä että pyhissä kirjoituksissa, mutta ennen kaikkea siinä, mikä oli hyödyllistä sielulle. Erityisesti hän varoitti heitä tulemasta ylpeiksi kuninkaallisen asemansa takia ja kehotti heitä olemaan nöyriä niin kuin Kristus ja osoittamaan hyvyyttä köyhiä ja kovaosaisia kohtaan. Eräänä päivänä keisari Teodosius astui yllättäen luokkahuoneeseen ja näki poikiensa istuvan loisteliailla valtaistuimilla ja heidän opettajansa seisovan heidän edessään. Hän repi poikiensa yltä heidän kuninkaalliset vaatteensa, kruununsa ja kultaketjunsa jättäen heille vain vaatimattomat vaatteet päälle ja käski heidän tästedes seistä opettajansa edessä ja Arsenioksen istua, niin kuin muillakin opettajilla ja heidän oppilaillaan oli tapana.

Arsenios asui keisarin hovissa yksitoista vuotta. Hän olisi mielellään luopunut opettajan tehtävästä päästäkseen viettämään hiljaista elämää jollakin autiolla seudulla, mutta ei halunnut loukata keisaria. Usein hän rukoili Jumalaa näyttämään hänelle, miten hän pääsisi lähtemään hovista, ja lopulta hänen rukouksensa kuultiin. Prinssi Arkadius lankesi vakavaan rikkomukseen, josta Arsenioksen oli pakko rangaista häntä, niin kuin keisari oli alun alkaenkin käskenyt hänen tehdä, mutta nuori prinssi kantoi hänelle kaunaa ja hänen vihansa yltyi siinä määrin, että hän alkoi suunnitella Arsenioksen surmaamista kostoksi kokemastaan loukkauksesta. Hän käski uskollista miekankantajaansa surmaamaan Arsenioksen, mutta miekankantaja oli hurskas mies, joka pelkäsi taivaallista Kuningasta, samoin kuin keisariakin, ja paljasti suunnitelman Arseniokselle. Hän kehotti tätä pakenemaan vielä samana yönä, koska hänen henkensä oli vaarassa, ja auttoi häntä lähtemään salaa kaupungista. Näin Jumala piti huolen siitä, että arvostettu opettaja sai vaihtaa luokkahuoneen ja maailmallisen menon hiljaiseen elämään yksinäisyydessä.

Arsenios rukoili Jumalaa varjelemaan häntä vaaroissa ja pyysi osoittamaan hänelle, minne hänen nyt pitäisi mennä. Rukoillessaan palavasti hän kuuli ylhäältä äänen, joka sanoi: ”Arsenios, pakene ihmisiä, niin pelastut!” Hän ilostui näistä sanoista, koska ne vastasivat hänen omaa kaipaustaan. Saman tien hän riisui ylelliset hovivaatteensa, pukeutui vanhaan viittaan ja kiiruhti satamaan, missä jumalallisen kaitselmuksen ansiosta eräs laiva oli juuri lähdössä Egyptin Aleksandriaan. Arsenios nousi laivaan ja saapui muutaman päivän kuluttua tuohon sivistyksen ja kulttuurin keskukseen, jossa puhuttiin kreikkaa ja koptia. Jumalan avulla hän suuntasi askeleensa Sketiksen autiomaahan ryhtyäkseen erakoksi.

Arsenios esittäytyi köyhänä vaeltajana Sketiksen johtaville munkeille, joihin kuului pyhä Makarios Suuri, mutta isät huomasivat heti, että hän oli sivistynyt mies. Neuvoteltuaan keskenään he antoivat hänen ohjaajakseen abba Johannes Lyhyen, joka pani Arsenioksen heti koetukselle. Kun munkit istuutuivat aterialle, kukaan ei kehottanut Arseniosta syömään heidän kanssaan, vaan hän jäi seisomaan syrjemmälle. Aterian puolivälissä Johannes heitti leivän Arsenioksen eteen lattialle, mutta tämä ei osoittanut vähäisintäkään ärtymystä vaan ajatteli Johanneksen olevan selvänäkijä, joka huomasi, että hän oli pelkkä koira eikä sen arvoinen, että ansaitsisi syödä yhdessä veljestön kanssa. Hän istuutui lattialle syömään leipää. Abba Johannes oli tyytyväinen Arsenioksen nöyryyteen ja totesi, ettei pitempää koeaikaa tarvita vaan Arsenios voidaan vihkiä heti munkiksi. Näin tapahtui ja hänet lähetettiin vuorelle, missä toisia erakkoja eli hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä askeettisesti ja hengellisesti kilvoitellen.

Keisari Teodosius ei ollut vihainen kadonneelle opettajalle mutta kaipasi hänen neuvojaan ja lähetti kaikkialle miehiä etsimään häntä. Nämä näkivät suuren vaivan etsinnöissään, mutta Jumala piti Arseniosta heiltä piilossa. Etsintä jatkui Teodosiuksen kuolemaan asti vuonna 395. Hänen jälkeensä tuli keisariksi prinssi Arkadius, joka lopulta sai selville, missä Arsenios oleskeli ja mikä hänestä oli tullut. Arkadius kirjoitti hänelle hyvin nöyrän kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi vihaansa ja julmaa murhasuunnitelmaansa, jotka olivat johtaneet Arsenioksen lähtöön. Uusi keisari lähetti lahjoja, pyysi Arseniosta rukoilemaan Jumalaa puolestaan ja tarjosi hänelle Egyptin verotuloja, jotka abba Arsenios voisi jakaa mielensä mukaan köyhille ja luostareille. Arsenios antoi kaikesta sielustaan anteeksi Arkadiuksen synnin ja lupasi rukoilla Jumalaa armahtamaan hallitsijaa ja hänen alamaisiaan, mutta ei halunnut ottaa vastaan verorahoja, koska hän oli luopunut kaikista maailmallisista asioista ja kuollut maailmalle. Tämän asenteen ansiosta hänestä tuli kaikkien askeettisten kilvoittelijoiden esikuva. Vähitellen hänestä tuli heidän johtohahmonsa, mutta kaikista kyvyistään ja ylivertaisuudestaan huolimatta hän ei koskaan tullut ylpeäksi vaan esiintyi aina nöyrästi heidän edessään noudattaen apostolin sanoja: ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.” (1. Kor. 2:2)

Aloittaessaan askeettisen elämän Arsenios oli säilyttänyt joitakin maailmassa harjoitettuja tapoja kuten istumisen jalka toisen polven päällä. Ohjaajavanhukset eivät halunneet huomauttaa siitä, ja niinpä he sopivat, että yksi heistä istuisi Arsenioksen nähden jalat ristissä eikä yrittäisi puolustella tekoaan, kun toiset moittisivat häntä hänen sopimattomasta asennostaan. Tarkkanäköinen Arsenios huomasi, että esitys oli tarkoitettu hänen opetuksekseen, eikä enää istunut jalat ristissä.

Kerran abba Arsenios meni tapaamaan veljiä, jotka istuivat kaislikon lähellä. Tuuli heilutti ja suhisutti äänekkäästi kaisloja. Arsenios kysyi: ”Miksi te istutte täällä ja kuuntelette kaislojen melskettä? Jos me istumme hiljaisuudessa ja kuulemme vaikka vain varpusen viserryksen, meidän sydämemme ei saa rauhaa. Kuinka paljon vähemmän se voi saavuttaa rauhan tällaisessa metelissä?” Arsenios palasi keljansa hiljaisuuteen ja lähti sieltä vain, kun häntä pyydettiin puhumaan toisille kilvoituselämästä tai pitämään Sketiksen yhteisessä liturgiassa opetuspuhe siitä, mikä sielulle on otollista.

Abba Arsenios tunsi hyvin demonien hyökkäykset ja juonet ja piti huolta siitä, että seisoi joka päivä Jumalan edessä ilman syntiä ja lähestyi Jumalaa kyynelsilmin niin kuin Raamatun syntinen nainen. Hän sanoi, että Jumalaa pitäisi rukoilla aivan kuin Hän seisoisi meidän edessämme, sillä Hän on lähellä. Eräs Arsenioksen esikuvista oli Vanhan testamentin patriarkka Joosef, joka pysyi lujana uskossaan Jumalaan, vaikka Hänestä ei Egyptissä tiedetty mitään, ja niin Jumala pelasti hänet kaikista koetuksista.

Abba Arsenioksella oli kaksi oppilasta, jotka asuivat hänen lähellään, Aleksanteri ja Soilos, ja myöhemmin hän salli Danielin liittyä heidän seuraansa. Munkki Daniel kertoi myöhemmin, kuinka Arsenios usein näki demonien tulevan keljaansa ja kiusaavan häntä, mutta hän kesti kaikki kiusaukset eikä pelännyt demoneja vaan rukoili nöyrästi: ”Oi Jumalani, älä hylkää minua! En ole koskaan tehnyt mitään hyvää Sinun edessäsi, mutta salli hyvyydessäsi minun päästä edes alkuun!” Seistessään Arsenioksen keljan ulkopuolella hänen oppilaansa kuulivat hänen huutavan näin Jumalan puoleen.

Vanhurskas Arsenios oli päässyt niin pitkälle inhimillisten halujen ja tarpeiden yläpuolelle, että hän kesti janoa ja nälkää ja valvomistakin. Hän vietti koko yön rukouksessa ja nukahti aamulla tunniksi. Lyhyen unen jälkeen hän nousi taas rukoilemaan. Kerran kun demonit jälleen vaivasivat häntä, hän pyysi oppilaitaan valvomaan kanssaan ja herättämään hänet, jos demonit saisivat hänet nukahtamaan kesken yövartion. Oppilaiden valvoessa Arsenioskin oli hereillä, mutta aamulla munkkien oli myönnettävä, että he eivät tienneet, oliko Arsenios nukahtanut, koska he itse olivat vaipuneet unen valtaan.

Palatsissa Arsenios oli käyttänyt kauniita vaatteita, mutta erämaassa hänen viittansa oli vanha ja kulunut ja hän söi hyvin vaatimatonta ruokaa ulkonäkönsä siitä kuitenkaan kärsimättä. Hänen uskotaan paastonneen ankarasti, sillä hänelle vuosittain lähetetyn vehnän määrä oli hyvin vähäinen ja silti hän jakoi siitä toisillekin. Abba Daniel on kertonut, että hedelmien kypsyessä Arsenios kiitti Jumalaa, mutta maistoi jokaista lajia vain kerran vuodessa. Hänen keljansa oli lähes 50 kilometrin päässä kirkosta, eikä hän koskaan käynyt missään, vaan toiset toivat hänelle sen mitä hän tarvitsi. Hän ei ollut koskaan toimettomana vaan punoi koreja ja mattoja taatelipalmun lehdistä. Hän eli niin äärimmäisessä köyhyydessä, ettei hänellä ollut edes lamppua. Kun eräs sukulainen jätti hänelle huomattavan perinnön, hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan sanoen ”kuolleensa” jo ennen perinnönjättäjää.

Monet munkit tulivat abba Arsenioksen luokse pyytämään neuvoja ja kuuntelemaan hänen viisauttaan. Toisinaan hän kertoi oman näkynsä aivan kuin olisi kysymys jostakin toisesta. Kerran enkeli ilmestyi ”eräälle vanhukselle” ja lupasi näyttää, millaisia ihmisten työt ovat. Ensin hän osoitti miestä, joka hakkasi halkoja ja sitoi ne kantamukseksi, jota ei enää jaksanut kantaa. Sen sijaan, että olisi keventänyt taakkaa, hän alkoi hakata lisää halkoja ja lisäsi niitä kantamukseen. Sitten enkeli näytti vanhukselle toisen miehen, joka nosti kaivosta vettä ja kaatoi sen siivilään, jolloin vesi valui maahan. Ja vielä hän näytti kaksi miestä, jotka olivat viemässä lankkua kirkkoon mutta pitelivät sitä poikittain oven edessä eivätkä vieneet sitä pitkittäin ovesta sisään, koska kumpikaan ei suostunut päästämään toista edelleen. Siten he jäivät kirkon oven taakse.

Sitten enkeli selitti näyn vanhukselle: Lankun kantajia ovat ne, jotka uskovat ja ovat hurskaita, mutta ylpeyden takia heillä ei ole pääsyä nöyryyden polulle vaan he jäävät taivasten valtakunnan ulkopuolelle. Vettä siivilään kaatava mies on sellainen, joka harjoittaa hyveitä – paastoa, rukousta ja almujen antamista – mutta vain esiintyäkseen hyveellisenä toisten ihmisten silmissä. Hänelle ei riitä, että Jumala tietää hänen hyvistä töistään, vaan hän etsii ihmisten kiitosta. Siksi on kohtuullista, että Jumala ei palkitse häntä. Ensimmäinen mies, joka ei jaksa nostaa halkotaakkaa, on sellainen, jolla on paljon syntejä tunnollaan. Sen sijaan, että hän katuisi niitä ja heittäisi syntitaakan pois, hän lisää uusia syntejä kannettavakseen. Lopuksi abba Arsenios kehotti munkkiveljiä valvomaan ja tutkimaan itseään, ettei heidän kilvoittelunsa olisi turhaa. Kaikki saivat runsaasti hyötyä hänen opetuksistaan.

Munkki Daniel on kertonut toisesta näystä. Paholainen oli saanut erään vanhan, oppimattoman munkin uskomaan ja väittämään, että ehtoollisen pyhä leipä eli Karitsa ei ole todella Kristuksen ruumis eikä pyhä viini ole todella Kristuksen veri, vaan ne ovat pelkästään niiden symboleja. Toiset munkkivanhukset olivat hyvin surullisia kuullessaan tästä ja yrittivät selittää munkille, että kirkon opetuksen mukaan leipä todella muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja viini Kristuksen vereksi. Jeesus sanoi leivästä: ”Tämä on minun ruumiini.” Leivän ja viinin muodossa osallisuus Kristuksen ruumiiseen saavutetaan ihmiselle sopivalla tavalla. Siksi leipä ja viini muuttuvat ainutlaatuisella tavalla papin rukousten ja Pyhän Hengen läsnäolon kautta. Vanha munkki ei kuitenkaan ollut vakuuttunut vaan halusi nähdä muuttumisen omin silmin. Silloin isät sanoivat: ”Rukoilkaamme koko viikko, että Jumala paljastaisi meille tämän salaisuuden.”

Kaikki kolme rukoilivat omilla tahoillaan, kunnes menivät sunnuntaina pyhään liturgiaan, missä erehtynyt munkki seisoi kahden opettajansa välissä. Kun pappi kohotti äänensä anaforan aikana ja sanoi: ”Ja erityisesti pyhimmän, puhtaimman, siunatuimman, kunniallisen Valtiattaremme, Jumalansynnyttäjän, ainaisen Neitseen Marian edestä”, kolme isää näkivät pyhällä diskoksella pienen, elävän vauvan. Kun pappi ojensi kätensä murtaakseen leivän eli Karitsan, enkeli, jolla oli kädessään veitsi, teurasti pyhän Lapsen ja kaatoi Hänen kalliin verensä pyhään maljaan, ja kun pappi paloitteli Karitsan, enkeli leikkasi jumalallisen Lapsen lihan samanlaisiksi paloiksi. Kun erheen valtaan joutunut vanha munkki lähestyi ehtoollismaljaa, hän tajusi osallistuvansa raa’asta lihasta, josta valui verta. Vanhus huusi: ”Minä uskon, Herra, että leipä on Sinun ruumiisi ja viini on Sinun veresi!” Siten hän pääsi täydellisesti harhastaan, ja kaikki kolme palasivat keljoihinsa kiitollisina tästä näystä.

Abba Arsenioksesta sanottiin, ettei kukaan pystynyt elämään niin kuin hän eli keljassaan. Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun asti hän seisoi kädet kohotettuina kasvot itään päin rukouksessa. Hän jätti ilta-auringon taakseen ja odotti kunnes aamuaurinko nousi hänen edessään. Kerran eräs vierailija näki oven raosta, kuinka Arsenios seisoi keljassaan ja hänen koko ruumiinsa hehkui kuin tulessa.

Vaikka Arsenioksen maine levisi laajalle, hän pyrki pysymään yksinäisyydessä ja huomaamattomana eikä koskaan mennyt alttariin, vaikka oli diakoni, vaan nautti ehtoollista tavallisten munkkien joukossa ja seisoi kirkossa pylvään takana tai nurkassa rukoillen lakkaamatta. Niin kuin hän oli rukoillut palatsissa, niin hän rukoili nytkin Jumalaa näyttämään hänelle, miten hänen pitäisi elää, ja sai vastauksen: ”Arsenios, pakene, vaikene, elä hiljaisuudessa, sillä nämä ovat synnittömyyden juuret.” Hänellä oli tapana sanoa: ”Usein olen saanut katua sitä mitä olen sanonut, mutta vaikenemistani minun ei ole koskaan tarvinnut katua.” Arsenioksella oli myös kyynelten lahja. Kyyneleet virtasivat hänen työskennellessään hänen silmistään, minkä vuoksi hän piti rinnallaan kangastilkkua, johon saattoi pyyhkiä niitä, etteivät ne pudonneet kirjojen päälle.

Eräs munkki nimeltään Markus kysyi Arseniokselta: ”Miksi pakenet meitä?” Vanhus sanoi hänelle: ”Jumala tietää, että rakastan teitä. Mutta en pysty olemaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Korkeuksien tuhansilla ja kymmenillä tuhansilla on yksi tahto, mutta ihmisillä on monta tahtoa. Siksi en voi jättää Jumalaa ja tulla ihmisten seuraan.”

Kun barbaarit ryöstivät Sketistä, muut isät pakenivat, mutta Arsenios jäi keljaansa, eivätkä hyökkääjät huomanneet sitä, vaikka menivät läheltä sen ohi. Toisella kertaa hän meni barbaarien joukon läpi, mutta oli heille näkymätön, koska Jumala varjeli häntä.

Abba Arsenios tunsi pyhiä kirjoituksia, vaikka ei mielellään selittänyt niitä saadakseen olla rauhassa kysymyksiltä, mutta hän kehotti kaikkia lukemaan Raamattua, koska demonit pelkäävät sitä. Hän saattoi myös kysyä hengellistä neuvoa joltakin oppimattomalta munkilta, vaikka oli itse erittäin korkeasti oppinut, sillä hänen mukaansa yksinkertainen munkki saa heikkoudessaan voimaa ylhäältä hyveiden saavuttamiseen.

Arsenios ei ollut koskaan vakavasti sairas, eikä edes hänen näkönsä sumentunut. Hän oli pitkä mutta myöhemmällä iällä hiukan kumaraselkäinen. Hänen valkoinen partansa ulottui vyötärön alapuolelle asti, mutta hänen paljot kyyneleensä olivat kuluttaneet hänen silmäripsensä olemattomiin. Vaatimaton Arsenios kielsi oppilaitaan kirjoittamasta hänen elämäkertaansa hänen kuolemansa jälkeen ja jakamasta hänen reliikkejään eikä olisi halunnut veljestön järjestävän edes hautajaisia tai hautaavan häntä. Toiset isät ihmettelivät, miksi hän, joka oli nähnyt enkeleitä ja vuodattanut kyyneleitä, pelkäsi kuolemaa, mutta abba Arsenios sanoi, että kuoleman pelko ei ollut jättänyt häntä hetkeksikään siitä asti kun hän oli ryhtynyt munkiksi. Hän hyvästeli munkkiveljensä ja antoi siunatun sielunsa enkelien käsiin, jotka saattoivat hänet riemuiten taivaaseen. Hänen oppilaansa toimittivat hautauspalveluksen ja hautasivat hänet viittoineen ja jouhipaitoineen salaiseen paikkaan.

Abba Arsenios oli palatsista lähtiessään 65-vuotias ja eli sen jälkeen vielä 55 vuotta askeettina, joten hän oli kuollessaan 120-vuotias. Hän vietti 40 vuotta Sketiksen autiomaassa ja siirtyi sitten kymmeneksi vuodeksi vielä autiommille seuduille yksinäisiin paikkoihin, Troijan vuorelle Babylonin (nykyisen Kairon kaupunginosa) lähelle Egyptin Memfistä vastapäätä ja kolmeksi vuodeksi Kanopokseen Aleksandrian lähelle ja palasi sitten taas Troijaan.

Pyhittäjä Arsenios Suuresta tuli munkkien esikuva, jonka köyhyyttä, niukkuutta, tyyneyttä, vaikenemista, nöyryyttä, itsehillintää, ahkeruutta, maailman ja oman ruumiin unohtamista ja kuoleman muistamista he yrittävät jäljitellä. Hän yhdistyi Kristukseen niin, ettei enää elänyt hän, vaan Kristus eli hänessä (Gal. 2:10). Elinaikanaan hän tahtoi olla unohdettu, mutta kuoleman jälkeen hänestä on tullut unohtumaton.